Title: Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä
Author: Grey, H.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

YLEISTAJUISESTI ESITETTYNÄ***


KLASSILLINEN KIRJALLISUUS YLEISTAJUISESTI ESITETTYNÄ

Kirj.

H. Grey

"The Classics for the Millions" nimisestä englanninkielisestä
teoksesta mukaillut t:ri V. E. Öman

Suomensi F. Lamminen



K. E. Edlund, Helsinki, 1887.



SISÄLLYS:

 Homeros.
   Iliadi
   Odysseia
 Hesiodos.
   Työ ja päivät
   Teogonia
   Herakleen kilpi
 Pindaros.
   Oodeja
 Anakreon.
   Lauluja
 Aiskylos.
   Vangittu Prometeys
   Turvaa etsiväiset
   Persialaiset
   Seitsemän ruhtinasta
   Theben ulkopuolella
   Oresteen vaiheet:
     1. Agamemnon
     2. Uhrinkantajattaret
     3. Eymenidit
 Herodotos.
   Mytillinen kertomus
   Assyrian valta
   Babylon
   Egypti
   Kambyses
   Dareios
   Kreikan valtiot
   Persialais-sota
 Sofokles.
   Kuningas Oidipos
   Oidipos Kolonossa
   Antigone
   Aijas
   Trakialais-immet
   Filoktetes
   Elektra
 Eyrypides.
   Alkestis
   Medeia
   Ifigeneia
   Ifigeneia Tauriissa
   Bachon palvelijattaret
   Ion
   Kyklopi
 Aristofanes.
   Ritarit
   Akarnailaiset
   Rauha
   Lysistrate
   Pilvet
   Ampiaiset
   Linnut
   Sammakot
   Naisten juhla
   Nais-valtiopäivät
   Plutos
 Tukydides.
   Kreikan historia
 Xenofon.
   Anabasis
   Memorabilia
   Kyropaideia
   Muut teokset
 Platon.
   Luentoja
   Puheenvaihteluja
   Jumaluustarut
 Aristoteles.
   Elämäkerta
   Organon
   Retorika
   Runous
   Etika
   Valtio-oppi
   Luonnonfilosofia
   Elo-opillisia kirjoituksia
   Kertomus eläimistä
   Metafyysillisiä tutkimuksia
 Demostenes.
   Elämäkerta
   D. asianajajana
   Valtiollisia puheita
 Lukianos.
   Elämäkerta
   Jumalten puheenvaihtelut
   Jumalten neuvottelu
   Kuolleiden puheenvaihtelut
   Karonin käynti ylämaailmassa
   Filosofien myynti
   Kuolleista nousseet opettajat
   Vieraskemut
   Hermotimos
   Uusi Ikaros
   Ivallisia kuvauksia yhteiskunnallisista oloista
   Kertomusrunoelmia
 Plautus.
   Aarre
   Kerskuri
   Kummitus
   Haaksirikko
   Sotavangit
   Kaksoisveljekset
   Amphitryo
   Kultaruukku
   Pseudolus
   Kartagolainen nuorukainen
 Terentius.
   Tyttö Androsta
   Kuohilas
   Phormio
   Kaksi veljestä
 Katullus.
   Runoelmia
 Lukretius.
   Aineiden luonnosta
 Caesar.
   Kommentarioita Gallialais-sodasta
   Kommentarioita sisällisestä sodasta
 Cicero.
   Elämäkerta
   Kaunopuheliaisuudesta
   Kirjeitä
   Vanhuudesta
   Ystävyydestä
   Elämän oikeasta tarkoituksesta
   Akatemiallisia kysymyksiä
   Tuskulanumilaisia tutkimuksia
   Velvollisuuksista
   Jumalten olemuksesta
   Ennustamisesta
   Scipion uni
 Sallustius.
   Roman historia
   Sota Jugurthaa vastaan
   Katilinan salaliitto
 Virgilius.
   Bucolica
   Georgica
   Aeneis
 Horatius.
   Ensimmäiset runokokeet
   Roman elämästä
   Yksinkertaisesta elämästä
   Rakkaudenrunoja
   Kirje Pisoille
 Livius.
   Aikakirjat
 Tibullus.
   Elegioja
 Propertius.
   Rakkaudenrunoja
   Historiallisia runoelmia
   Arethusan kirjeet
   Kornelian puhe
 Ovidius.
   Sankarirunoelmia
   Lemmen elegioja
   Rakastamisen taito
   Lemmen lääkitys
   Metamorfosit
   Fasti
   Valitusvirret
   Kirjeitä Pontosta
   Ibis
 Martialis.
   Tapakuvauksia ja komparunoja
 Juvenalis.
   Satiireja
 Plinius nuorempi.
   Kirjeitä
 Tacitus.
   Agrikola
   Germania
   Roman aikakirjat
   Ajantietoja
   Puhujat



Alkulause.


Ei paljon tarvitse tutkia vanhojen kirjailijoiden teoksia
huomatakseen, että me kaikessa, mikä koskee viisaustieteellistä
mietiskelyä, valtiolaitosta ja taidetta, emme ole päässeet paljoakaan
pitemmälle, kuin mihin tultiin jo ammoin aikoja sitten meidän
aikalukumme alkua ennen. Ajatuksia, joita me nyt pidämme ihan uusina,
löytyi ja lausuttiin jo silloin; yhteiskunnalliset kysymykset, joita
me koetamme ratkaista, olivat myöskin Kreikan ja Roman lahjakkaimpien
miesten ajatusten esineenä, ja tämän aatteelliselta ylevyydeltään
verrattoman muinaisuuden kaunokirjallisuudessa ja taiteessa löytyy
"realisuus", jonka tuskin voittaa nykyaikuisen ranskalaisen
koulun "realismi". Roman siveellistä turmelusta keisarivallan
aikana Petronius kuvaa yhtä suurella "ohjektivisuudella", kuin
Ranskan keisarikunnan mätäisyyttä Zola. Lukretius on nykyaikuisten
luomisjärjestelmien muinainen edeltäjä, sellainen, joka ajatuksen
terävyyteen katsoen ei jää meidän aikamme mainioimmista
ajattelijoista jälkeen, vaikka hän onkin jälempänä "tieteellisten
kokeitten" suhteen.

Mutta kynän tuotteet eivät ole kaikkein käsitettäviä, kuten veistimen
ja värisiveltimen luomat; sillä kun oppimatonkin pystyy käsittämään
ja arvossa pitämään kaikkien sukupolvien ja kaikkien maiden
kuvanveistäjäin ja maalarien tuotteita, saattavat ainoastaan ani
harvat niistäkin, jotka korkeamman sivistyksen ovat saaneet, taiten
lukea ja hyväkseen nauttia mainioiden Kreikkalaisten ja Romalaisten
kirjailijain teoksia alkukielellä, eivätkä he myöskään käsitä
nykyajan kirjallisuudessa tuon tuostakin tavattavia viittauksia
vanhojen runoteoksiin ja käytännöllisiin opetuksiin.

Sen vuoksi on käännöksiä muille kielille ja myös suomenkin kielelle
julkaistu, ja on tämän kirjan tarkoituksena antaa niin paljon
katsahdusta näiden kirjoitusten sisältöön, että lukijoissa kaiken
säätyisissä heräisi halu lähemmin tutustua ihmisneron ensimmäisiin ja
suurimpiin kirjallisiin voimanilmauksiin, teoksiin, jotka ylevyydessä
ja ihanuudessa ovat voittamattomat ja lähes kolmen tuhannen
vuoden kuluttua yhä vielä hurmaavat mielikuvituksen verrattomalla
viehkeydellään ja puhtaudellaan.

Tekijä.


Siitä tehokkaasta avusta, jota herra Ylioppilas _R. Roine_ tämän
suomennostyön kestäessä kaiken matkaa on minulle osoittanut, on minun
suotuisa velvollisuus tässä lausua sulimmat kiitokseni.

Työn puutteellisuuden, varsinkin epätasaisuuden nimien
kirjoituksessa, kunnioitettu lukija hyvänhtahtoisesti suokoon minulle
anteeksi.

Suomentaja.



Homeros.


Eli vuoden 850 vaiheilla ennen Kristuksen syntymää.

Oppineiden kesken ei vielä ole tultu mihinkään varmaan päätökseen
siitä, onko Homeroa, runoilijoiden ruhtinasta, todenperään
koskaan ollut olemassa. Ei myöskään varmuudella tiedetä, onko
hän todellakin kirjoittanut ne runoelmat, joita pidetään hänen
sepittäminään, vai ovatko ne useampien eri runoilijain tekemiä,
joiden tuotteet joku kekseliäs entis-aikuinen "kustantaja" on
yksijaksoisiksi kertomarunoiksi kerännyt. Tarkempaan arvosteluun
kykenemättömiä lukijoita kuitenkin viehättää enemmän taru sokeasta,
ikivanhasta runoilijasta, joka laulaa säkeensä istuen ihastelevan
kuuntelijapiirin keskellä.

Kunniasta olla Homeron syntymäseutuna kilpailevat useat kaupungit,
vaikka tosin eräässä elämäkertomuksessa, jota sanotaan Herodoton
kirjoittamaksi, tämä kunnia suodaan Smyrnalle. Nuoruudessaan
kerrotaan hänen matkailleen Egyptissä, Italiassa, Espanjassa ja
käyneen Välimeren saarillakin, kunnes joutui sokeaksi, jolloin palasi
kotiseudulleen ja sepitti molemmat suuret runoteoksensa, joita hän
sitten retkeilevänä runoilijana lauleskeli Vähän Aasian kaupungeissa
ja Athenassa. Miten nämät runoelmat ovat saattaneet säilyä aikana,
jolloin kirjoitustaito tuskin vielä oli keksittykään, on oppineille
antanut paljon ajattelemisen aihetta, mutta kopioita niistä näyttää
löytyneen jo kreikkalaisen sivistyksen ensi aikoina, ja niitä on
siitä lähtein aina pidetty vanhan ajan historian ja sukututkimuksien
vara-aittana, samalla kuin ne ovat olleet kertoma- ja sankarirunouden
valtalähteenä, josta romantillinen taide on aina meidän päiviimme
asti aineksiansa ammentanut.


Iliadi.

Iliadissa (Ilias) on noin viisitoista tuhatta säeriviä, ja tapausten,
joista se kertoo, luullaan tapahtuneen noin kaksi tuhatta vuotta
ennen Kristusta.

Iliadi jättää kertomatta syyt Troijan sotaan: Priamon pojan
Pariin ilkeä teko, kun hän ryösti Helenan, joka oli Spartan
kuninkaan Menelaon puoliso; loukatun Menelaon kehoitus veljelleen
Agamemnonille, Argon ja Mykenen kuninkaalle, antamaan apua;
varustukset koko Kreikassa retkeä varten Troijaa eli _Ilionia_ ja
sen kuningasta Priamoa vastaan; laivaston lähtö; maallenousu Troijan
rannikolla -- kaikki tämä jätetään kertomatta, mutta ajatellaan
tapahtuneeksi.

Yhdeksän vuotta oli jo tuo vaihettelevalla onnella käyty sota
kestänyt, kun runoilija, rukoiltuaan "taivaallisen runottaren"
apua, alkaa laulunsa kuvaamalla suuttuneen Akilleyn vihaa, kun
hän oli Agamemnonin kanssa kiistellyt vangiksi otetusta naisesta,
kaunisposkisesta Kryseistä, jonka viimemainittu oli omaksensa
anastanut. Tästä suutuksissaan lähettää Apollo Kreikkalaisten leiriin
tuhoovan kulkutaudin. Agamemnon suostuu luopumaan saaliistansa,
mutta vaatii nopeajalkaista Akilleytä sen sijaan jättämään hänelle
kaunisposkisen Brisein, jonka Agamemnon itse lupaa noutaa Akilleyn
teltasta, näyttääksensä kuinka paljoa mahtavampi hän on. Vihasta
vimmastuen paljastaa Peleyn poika -- Akilleys -- miekkansa antaakseen
Atreyn pojalle -- Agamemnonille -- kuoliniskun, mutta samassa
kirkassilmäinen jumalatar Athene ilmestyy ja hillitsee väkivaltaisen
teon. Akilleys työntää mahtavan miekkansa takaisin tuppeen ja menee
tapaamaan äitiänsä, meren jumalatarta Thetistä. Tämä neuvoo häntä,
ettei hän luopuisi vihastansa, vaan pysyisi erillään taistelupaikasta
siksi kuin hän olisi saanut puhutella Olympon kuningasta Zeytä, joka
silloin oli juhlailemassa Etiopialaisten luona. Kun Thetis seuraavana
päivänä tapaa jumalten valtiaan Ja pyytää häntä suomaan menestystä
Troijalaisten aseille kunnes Akaijalaiset -- Kreikkalaiset --
osoittaisivat hänen pojallensa sitä kunniaa, jota hän ansaitsi, niin
vastaa Zeys tyytymättömänä pelkäävänsä soimaavia sanoja puolisoltaan
Hereltä, Kreikkalaisten suojelijattarelta, mutta lupaa kuitenkin
auttaa Troijalaisia ja vahvistaa lupauksensa "mustia kulmakarvojaan
rypistäin" ja päännyökkäyksellä, jolloin ambrosiaväriset kiharat
vierähtävät alas kaikkivaltiaan pään ympäri ja koko Olympos
perustuksillaan vapisee.

Mutta Heren -- Junon -- vakoileva silmä oli nähnyt Thetiin Zeyn
luona, ja hän ahdistaa korkea-arvoista puolisoansa, pilvienkokoojaa
Zeytä, niin pisteliäillä sanoilla, että tämä viimein käskee
häntä vaikenemaan ja tottelemaan, uhaten muuten ryhtyä häneen
"voittamattomilla käsillään". Nyt Heren täytyi pitää suunsa kiinni;
mutta surumielisinä olivat taivaiset jumalat, ja alakuloisuus haihtui
vasta kun Hefaistos -- Vulkanus -- ojensi äidilleen kaksoispikarin
ja maljasta kaatoi suloista nektaria muillekin läsnäolevaisille,
jotka loppumattomalla naurulla katselivat, kuinka hän ontua linkutti
käydessään ympäri salia.

Unessa yllyttää nyt Zeys Agamemnonia rynnäkköön kaupunkia vastaan.
Agamemnon neuvottelee ensin muiden valtikkaa kantavien ruhtinasten
kanssa ja ehdottaa, paremman puutteessa, että he heti laittaisivat
laivansa matkakuntoon ja lähtisivät kotiin. Kreikkalaiset luulevat
hänen todella lähtöä hommaavan ja riemuhuudoin syöksyvät he maalle
vedettyjen laivojensa luo raahatakseen niitä mereen. Troijan sota
olisi nyt saanut kurjan lopun, ellei Here olisi tarttunut asiaan
ja lähettänyt Athenea Odysseyn luoksi. Jumalattaren kehoituksesta
syöksyi hän Agamemnonin valtikka kädessä alas laivaleirille ja
sai pyynnöillä ja pakolla kotiin ikävöivät Kreikkalaiset toisille
tuumille. Kaikki vaikenivat vihdoin paitsi Tersites, suurisuinen
lörpöttelijä, vääräsäärinen, ontuva ja kyttyräselkäinen mies, joka,
oikein mainiona pahannäköisyydestään, oli rumin mies kaikista Troijan
luo tulleista Kreikkalaisista. Kun tämä vihdoin puheissaan rupesi
käymään liian rivoksi ja kerskaavaksi, löylytti Odysseys valtikalla
niin tuntuvasti suulasta kyssäniskaa selkään ja hartioihin, että tämä
peloissaan istuutui maahan, vaikeni ja "silmiään pyyhki" kaikkien
läsnäolevien nauraessa. Heidän mielestään oli Odysseyn paras työ
se, että hän pakoitti herjaavan räyhääjän vaikenemaan. Sen jälkeen
puhui ensiksi Odysseys ja sitten Nestor kansalle kiihoittavia sanoja.
Viimeiseksi kehoitti Agamemnon sotilaitansa heti aterioittuaan
tarttumaan aseisin, ja puheen loputtua kaikui valtava riemuhuuto.
Aterian kestäessä valmisti miesten ruhtinas -- Agamemnon --
polttouhrin, johon oli kutsuttu kuusi ruhtinasta, niiden joukossa
myös Menelaos. Mitään voiton ennusmerkkiä ei Zeys antanut, mutta
kuitenkin annettiin käsky rynnäkköön. Runoelmassa seuraa nyt pitkä
luettelo ruhtinaista ja väestöstä, ensin Kreikkalaisista ja sitten
Troijalaisista.

Taistelu alkaa -- Troijalaiset ryntäävät eteenpäin mahtavalla
sotahuudolla, Kreikkalaiset sitä vastoin äänettöminä. Jumalallisena
kauneudessaan astuu Paris esiin Troijalaisten riveistä ja vaatii
jaloimpaa vastustajistaan kanssaan miekan mittelöön. Iloisena
kuin nälkäinen jalopeura, joka tapaa hirven, hypähtää Menelaos
vaunuistaan; mutta nyt Pariin rohkeus murtuu ja hän pistäikse piiloon
sotatoveriensa joukkoon. Hektor huomaa tämän ja pakoittaa soimaavilla
sanoilla kurjan pelkurimaista veljeänsä suostumaan kaksintaisteluun.

Sillä aikaa istui Helena palatsissaan ja kirjasi kankaasen kuvia
taisteluista, joihin hän oli ollut syynä. Äkkiä tulee jumalatar
Iris ja kertoo hänelle kaksintaistelusta. Helena rientää heti
Skaijalaiselle portille, jossa vanha kuningas Priamos istuu kansan
vanhimpain keskellä. Hänen ihanuutensa lumoo vanhukset, jotka
kaikki yhteen suuhun virkahtavat, ettei ole häpeällistä taistella
moisen naisen tähden. Hän istuutuu kuninkaan viereen ja osoittaa
tälle muutamia Kreikkalaisten etevimpiä miehiä, siksi kuin Priamos
kutsutaan pois aselepoa vahvistamaan. Kaksintaistelu, joka tapahtuu
molempien sotajoukkojen keskellä, alkaa, ja Menelaos, joka on
tarttunut vastustajansa jouhitöyhtöiseen kypärään, laahaa paraikaa
alle kynsin joutunutta Parista Kreikkalaisjoukkoa päin, kun Afrodite
-- Venus -- katkaisee kypärän leukahihnan, niin että Menelaos seisoo
siinä tyhjä rynnäkköhytyrä lujajänteisessä kädessään. Kauniin
Alexandros-Pariin jumalatar sitä vastoin verhoo utupilvellä ja vie
hänet suojaan sulotuoksuiseen makuukammioon, johon hän myöskin pian
johtaa ihanan Helenan, ja tämä lausuttuansa muutamia katkeria sanoja
kumminkin vihdoin laskeutuu koruveistoksiselle vuoteelle nauttimaan
unen suloutta Pariin rinnalla.

Zeys tahtoo nyt, että Troijaa säästettäisiin, mutta Here on yhä vain
vihoissaan, ja hänen pyynnöstänsä lähetetään taivaasta Athene, ja
tämä houkuttelee Troijalaisia välirauhaa rikkomaan. Hän viekottelee
Pandaron ampumaan Menelaoa, joka varmaan olisi ollut kuoleman oma,
ellei jumalatar olisi johtanut nuolta toisanne, niin että uros
ainoastaan helposti haavoittui. Nyt herää Kreikkalaisissa halu
kostaa kavallusta; väki jakautuu joukkoihin Nestorin neuvon mukaan,
ja taistelu alkaa uudelleen. Nyt syntyy jono kaksintaisteluja,
joissa molemmilta puolin taistelevat uljaat uroot. Athene kiihoittaa
Kreikkalaisia, Apollo Troijalaisia. Pandaros haavoittaa urheaa
Diomedestä, mutta kun Athene on parantanut haavan, palaa tämä
taas taisteluun, kaataa vastustajansa ja musertaa kivenheitolla
Aineaan lannejänteen, ja uroon hänen äitinsä Afrodite kantaa pois
taistelutelmeestä. Jumalatartakin Diomedes haavoittaa käteen
keihäällään, ja Iriin seuraamana täytyy hänen vaikertain paeta
Areen hevosilla Olympoon. Sillä aikaa vie Apollo Aineaan turvaan ja
parantaa hänen haavansa. Nyt kutsuu Ares Hektorin avukseen, ja Aineas
palaa taisteluun; Kreikkalaiset väistyvät -- silloin laskeutuvat Here
ja Atene taistelukentälle. Jumalten kuningatar, joka on pukeutunut
vaskiäänisen Stentorin muotoon, moittii Kreikkalaisten arkuutta,
ja sinisilmäinen Athene etsii taistelusta Diomedeen ja kehoittaa
häntä otteluun itse sodan jumalan, Areen, kanssa. Taistelussa sattuu
Diomedeen keihäs Areesen ja haavoittaa hänen ihanaa rumistaan niin
pahasti vyötäisiin, että jumala tuskissaan päästää niin valtavan
karjunnan, jotta se kaikuu kuin kymmenen tuhannen sotilaan sotahuuto.
Ares pakenee sen jälkeen Olympoon ja valittaa hätäänsä Zeylle, joka
ensiksi sättii häntä aika lailla hänen äidiltänsä peritystä halusta
synnyttää riitaa ja tappelua, mutta antaa sitten parantaa hänen
haavansa.

Sillä välin jatkuu taistelu, ja kun Troijalaisia kovasti ahdistetaan,
rientää Hektor kaupunkiin ja lähettää äitinsä Hekahen uhramaan
Athenelle sillä aikaa kuin hän itse lähtee etsimään Parista, joka
istuu kotonaan palatsissa Helenan rinnalla. Kun Hektor ankarilla
sanoilla on kehoittanut veljeänsä palaamaan taisteluun, johon
hehkuva halu häntä itseään kutsuu, rientää hän tapaamaan puolisoansa
Andromakea, jonka vihdoin löytää Skaijalaisella portilla katselemasta
taistelua valittaen ja itkeä vetistellen.

Lujasti pusertaen hänen kättänsä valittaa Andromake:

    "Mieletön voi, sinut urhoutes pian kuolohon saattaa.
    Etkä sä armahda poikaas pientä ja et mua, kurjaa puolisoas,
    pian leskeä, kun sinut Argivit surmaa."

Muisteltuaan isäänsä, joka korkeaporttisen Theben luona oli sortunut
jumalaisen Akilleyn peitseen, seitsemää veljeään, jotka kaikki
_yhtenä_ päivänä kaatuivat saman sankarin kalvasta, ja äitiään, joka,
palattuaan vankeudesta, heitti henkensä Artemiin nuolista, virkahtaa
hän:

    "Hektor, sä yksin nyt oot enää taattona, äitinä mulla,
    yksin _sä_ veikkoni myös, ja puolisoin oot _sinä_ uljas.
    Jää siis säälistä turvaan tornihin tänne, sä ett'et
    lastasi turvattomaksi ja leskeksi vaimoas saattais."

Hektor koettaa lohduttaa puolisoaan, mutta tämä lohdutus vain lisää
Andromaken murhetta. Aavistaen tulevaa kohtaloaan virkahtaa tämä:

    "Sieluin, mielenikin tää aavistus varma jo valtaa:
    kerranpa koittavi päivä, jok' Ilionin pyhän sortaa,
    Priamon itse ja kansan tuon ruhtinaan peitseltä kuulun,
    Ei toki huoleta nyt mua Troijan turmiopäivä,
    -- -- -- -- --
    vaan _sun_ kohtalos, kun sinut pois vie Kreikkalais-sankar'
    vaskehen haarniskoittu ja orjuuteen sinut saattaa."

Kun Hektor oli suudellut ja käsillään keinutellut pientä poikaansa,
pani hän taas päähänsä jouhiliehuisen kypärän, jonka oli ottanut
päästään, ettei pelottaisi poikaansa, ja erosi puolisostaan, jota hän
ei enään koskaan ollut näkevä.

Palattuaan taistelupaikalle vaatii Hektor Kreikkalaisten uljaimpia
miehiä kanssansa miekkasille. Yhdeksän ruhtinasta tarjoutuu,
niiden joukossa Telemonin poika Aijas, joka arvanheitolla
valitaan taistelemaan Hektorin kanssa. He taistelevat uljaasti
kunnes pimeä heidät siinä yllättää, jolloin välirauha tehdään
kuolleiden hautaamista varten. Alakuloiset Troijalaiset pitävät
sotaneuvottelua, jossa Antenor kehoittaa että luovuttaisiin Helenasta
ja hänen aarteistaan ja sen kautta tehtäisiin loppu pitkällisestä
piirityksestä. Paris suostuu antamaan pois aarteet, vaan tahtoo
pitää Helenan, mutta tämän ehdotuksen Kreikkalaiset hylkäävät
katsoen sitä solvaukseksi. Zeys kieltää muita jumalia vastedes
sekaantumasta taisteluun ja itse katselee hän taistelukenttää Ida
vuorelta. Epätietoisena kelle hän apuaan soisi punnitsee hän vaa'assa
taistelevien kohtalot, ja päättää auttaa Troijalaisia, sentähden
että heidän vaakansa, joka on keveämpi, nousee taivasta kohden.
Hän ahdistaa sen vuoksi Kreikkalaisten leiriä salamalla ja ukkosen
jyrinällä. Salamanisku pakoittaa Nestorin ja Diomedeen väistämään
Hektoria, joka kiitää eteenpäin kaksivaljakollansa ja ajaa heidät
varustuksien sisäpuolelle. Teukros, Aijaan veli, surmaa Hektorin
vaunujenajajan, mutta kaatuu itse maahan pahasti murskaantuneena
kivenlohkareesta, jonka Hektor viskaa voimakkaalla kädellään. Yön
tulo pelastaa Kreikkalaisten laivaston hävityksestä, ja Trojalaiset
leiriytyvät taistelukentälle odotellen, että vihollinen yön pimeässä
purjehtisi tiehensä.

Varsin tyytymättöminä lähettävät Kreikkalaiset Nestorin neuvosta
lähetystön Akilleyn luo saadakseen häntä uudestaan ryhtymään
taisteluun; mutta tämä kieltäytyy jyrkästi. Vasta kun Hektor miekalla
ja tulella on tunkeutunut Kreikkalaisten laivoille asti, rupee hän
ajattelemaan verileikkiin ryhtymistä. Sydänyön aikana pitää Agamemnon
neuvottelun, jossa Diomedes ehdottelee että hän ja Odysseys yhdessä
tunkeutuisivat vihollisten leiriin ja siellä tekisivät mahtavan
urotyön, jota Troijalaiset tulisivat surulla muistelemaan. Hektor
puolestaan esittää samanlaisen tuuman, ja Dolon, rikas ja ruma, mutta
nopeajalkainen mies, suostuu rupeamaan vakoilijatoimeen, ehdolla että
hän palkinnoksi saisi Akilleyn mainiot hevoset. Hän joutuu kuitenkin
onnettomuudekseen juuri Odysseyn ja Diomedeen käsiin, jotka ottavat
hänet vangiksi ja pakoittavat hänet antamaan heille ne tiedot,
joita he haluavat, lyövät häneltä sitten pään poikki ja tunkeutuvat
Trakialaisten leiriin, jossa surmaavat nukkuvan kuninkaan ja
kaksitoista soturia sekä vievät mukanaan heidän lumivalkeat hevosensa.

Seuraavana aamuna uudistetaan tappelu, ja Kreikkalaisia ahdistetaan
kovasti. Akilleys lähettää Patrokleen tiedustelemaan millä kannalla
asiat ovat, ja Nestor pyytää häntä taivuttamaan herraansa tulemaan
avuksi. Troijalaiset ryntäävät Kreikkalaisten varustuksia vastaan,
ja samalla kotka pudottaa ilmasta purppurapunaisen jättiläiskäärmeen
taistelevien keskelle. Tätä pitävät Troijalaiset vaarallisena
ennusmerkkinä, mutta Hektor selittää, ettei hän vähääkään huoli
ennuslinnuista, lentäkööt ne oikealle aamunkoita ja aurinkoa tahi
vasemmalle sumuista hämärää kohden: "Paras ennuslintu on se, joka
kehoittaa meitä isänmaata puolustamaan!"

Kauan taistellaan vaihtelevalla onnella, kunnes Hektor tempaa
valtavan suuren kiven ja sillä murskaa varustusten puuportin, jonka
läpi Troijalaiset syöksyvät vihollisten leiriin, ja Kreikkalaiset
pakenevat päin päätimysten laivoilleen. Mutta nyt esiintyy Poseidon
-- Neptunus -- ennusmiehen Kalkaan hahmossa, kokoo pakenevaiset ja
pakoittaa Hektorin pysähtymään. Kuitenkin ovat Kreikkalaisten laivat
vähällä tulla poltetuiksi, ja ainoastaan suurella vaivalla saadaan
kumotuksi tehty ehdotus työntää laivat mereen ja paeta pois yön
pimeässä.

Here lainaa nyt Afroditelta sulouden vyöhyen, ja hänen onnistuukin
vyön tenhokkaalla voimalla siihen määrään hurmata puolisoaan, että
tämä unohtaa Troijalaiset, ja Poseidon itse johtaa Kreikkalaiset
taisteluun. Aijas tapaa Hektorin ja viskaa kiven vasten hänen
rintaansa. Hektor kaatuu tainnuksiin maahan, ja Kreikkalaiset
rientävät esiin ryöstääkseen hänen varusteensa; mutta Troijalaisten
johtajat suojelevat Hektoria ja vievät hänet pois omiin vaunuihinsa.

Zeys herää sillä välin juuri parhaiksi poistaakseen Troijalaisilta
uudet uhkaavat vaarat. Suuttuneena kääntyy hän "parantumattoman"
Heren puoleen ja muistuttaa häntä siitä kurituksesta, jonka tämä on
hänen valtavasta kädestään saanut, ja selittää että Kreikkalaiset
vastedeskin tulevat jäämään tappiolle taistelussa, kunnes ovat
sovittaneet Akilleylle tehdyt vääryydet.

Sentähden lähetettiin Apollo innostuttamaan Hektoria ja saattamaan
häntä taisteluun. Nopeana kuin kyyhkyishaukka kiitää Apollo Hektorin
luo, joka jo "oli istuallaan" levolla "voimiaan virkistäen", sytyttää
hänessä "valtavaa uhka-uljuutta", vie hänet takaisin taisteluun
ja suojelee häntä heidän kulkiessaan, pakoittaen kauhealla Egidi
kilvellään vihollisten rivit taantumaan. Kreikkalaiset väistyvät
ensimmäisen laivarivin taakse.

Akilleys, joka kuulee lähestyvän tappelumelskeen ja jo pelkää että
vihollinen polttaa laivat, sallii Patrokleen pukeutua varuksiinsa ja
lähteä auttamaan Kreikkalaisia. Troijalaiset, jotka luulevat häntä
itse Akilleyksi, väistyvät kauhistuneina; mutta Patrokles tunkeutuu
uhkarohkeudessaan liian pitkälle. Apollo astuu häntä vastaan ja
ryöstää häneltä aseet, Euforbos haavoittaa häntä selkään ja Hektor
lävistää hänen ruumiinsa keihäällään. Kuolinhetkellään ennustaa
Patrokles, että Hektor itse pian on kaatuva Akilleyn kostavan
käden kautta. Patrokleen ruumiista syntyy nyt pitkällinen vimmattu
taistelu, mutta vihdoin onnistuu Menelaon Merioneen avulla korjata se
kotiin.

Akilleys raivoo vihan vimmassa, surren aseveikkonsa kuolemaa.
Hän sirottaa tuhkaa päänsä päälle, heittäytyy pitkälleen maahan,
repii tukkaansa ja hehkuu kostonhalusta. Hänen äitinsä Tetis
muistuttaa häntä, että kun Hektor kaatuu, ei Akilleyn omakaan
kuolema ole kaukana; mutta se ei vaikuta Akilleyyn vähääkään. Eihän
sankarivoimainen Herakleskaan voinut kuolemata välttää. Mutta aseitta
ei hän voi taistella, ja äiti lupaa hankkia seuraavaksi päiväksi
hänelle varusteet, jotka Hefaistos yön kuluessa takoisi.

Sillä välin kehoittaa Iris Akilleytä antamaan Troijalaisten
kuulla ääntänsä, ja seisten varustuksilla Athenen kilven suojassa
huudahtaakin tämä mahtavasti kolme kertaa. Troijalaiset valtaa kauhu,
ja he luopuvat rynnäköstä Kreikkalaisia vastaan, jotka kantavat
Patrokleen ruumista Akilleyn telttaan.

Tetis lähtee sillä aikaa jumalaisen takojan Hefaiston luo, joka lupaa
hankkia hänen pojalleen uudet varusteet ja heti ryhtyy työhön. Uljain
näistä uljaista aseista on kilpi, johon taitehikas mestari kuvaa
maan ja kaksi kaunista kaupunkia, taivaan aurinkoineen, kuineen ja
tähtineen, sekä meren.

Siten uudelleen varustettuna taisteluun lähtee Akilleys Agamemnonin
telttaan, tiellä kehoittaen Kreikkalaisia valmiiksi varustautumaan.
Hän ja Agamemnon myöntävät molemmat käyttäytyneensä moitittavasti,
ja sopivat keskenään. Odysseys neuvoo parhaaksi, että väki
ensin virkistäisi itseänsä vahvalla aterialla, ja sen kestäessä
istuu Akilleys erillään, ja Athene ravitsee häntä nektarilla ja
ambrosialla. Kun kaikki on valmiina, astuu hän sotavaunuihinsa, joita
vetävät hänen isänsä maan kuulut hevoset Xantos ja Balios.

Useat jumalat ja jumalattaret ottavat osaa tähän viimeiseen
taisteluun, mikä Kreikkalaisten, mikä Troijalaisten puolella.
Keskellä tappelun tuoksinaa riehuu Akilleys uljaissa urotöissä
iskien Troijalaisten rivien läpi, nakaten maahan miehiä joukoittain,
ajaen toisia Skamander virtaan ja pakoittaen muut pakenemaan vallien
suojaan. Ainoastaan Hektor jää seisomaan ulkopuolelle Skaijalaista
porttia, jota Apollo vartioi.

Kun Akilleys lähestyy Hektoria, pakenee rohkeus tämän rinnasta,
ja kolme kertaa kääntyy hän pakosalle vastustajansa häntä takaa
ajaessa. Nyt jättää Apollo Hektorin, jolle sen sijaan Athene
tulee avuksi. Hektor asettuu vastarintaan ja vaatii taisteluun
Akilleytä, ehdotellen, että voittaja jättäisi voitetun ruumiin
hänen sukulaisilleen. Akilleys kieltäytyy rupeamasta sopimukseen ja
tekee ensiksi hyökkäyksen. Hektor syöksyy häntä vastaan ja kaatuu
Akilleyn raskas-vaskisella peitsellä kuolettavasti haavoitettuna.
Kaatunut rukoilee, että hänen isänsä Priamon sallittaisiin lunastaa
hänen ruumiinsa, mutta Akilleys vastaa: "Älä polvistu eteeni, sinä
koira, äläkä rukoile vanhempieni kautta -- -- -- Koirat ja petolinnut
tulevat repimään sinun ruumiisi kappaleiksi!" Kuolevana lausuu
Hektor ennustavalla äänellä: "Minä tunsin sinut hyvin, enkä ole
koskaan toivonut voivani taivuttaa sinua, sillä todellakin sinulla
on rautainen sydän rinnassasi. Mutta varo nyt, ettet herätä jumalten
vihaa ja ettei se päivä koita, jolloin Paris ja Foibos Apollo,
vaikka oletkin urhoollinen, kaatavat sinut Skaijalaisen portin luona
kuolleena virumaan!" Mutta heltymättä kiinnittää julma Akilleys
ruumiin sotavaunuihinsa ja antaa sen Priamon ja Andromaken nähden
laahata vaunujen jälessä Kreikkalaisten laivaleiriin.

Kun Akilleys on tullut laivojen luo, viskaa hän kuolleen ruumiin
tomuiseen maahan Patrokleen paarin viereen. Näiden ponnistusten
jälkeen näkee Akilleys yöllä unessa Patrokleen hahmon, joka moittii
häntä siitä, että on jättänyt ystävänsä ruumiin niin pitkäksi
aikaa hautaamatta. Seuraavana päivänä rakennetaan tulirovio ja
hautajuhlallisuudet pidetään. Akilleys teurastaa kaksitoista
Troijalaista nuorukaista, ja heidän ruumiinsa ynnä yhdeksän
"pöytäkoiraa" ja muita uhriaineita viskataan roviolle, joka sitten
sytytetään. Seuraavana päivänä, kun on luotu hautakumpu poltetun
luiden peitteeksi, vietetään taisteluleikkejä kuolleen kunniaksi
kilvan ajolla, nyrkkitaistelulla, painin lyönnillä, kilpajuoksulla,
kaksintaistelulla, jossa aseina on kilpi ja keihäs, diskus(kiekon)
heitolla, jousiammunnalla ja peitsen heitolla.

Mutta vielä hehkuu Akilleys vihasta, vielä hän on surusta sortuneena.
Kahdentoista päivän kuluessa laahaa hän joka aamu Hektorin ruumista
Patrokleen haudan ympäri. Vihdoin tulee Priamos Hermeen seurassa
Akilleyn telttaan, ja hänen onnistuu sydäntä särkevillä rukouksilla
saada lunastetuksi poikansa ruumis, joka Akilleyn käskystä pestään
puhtaaksi, voidellaan öljyllä ja puetaan kauniisen vaippaan ja
alusvaatteisin. Itse laskee Akilleys kuolleen paaripatjalle ja
auttaa ruumista nostettaessa kirkasloisteisiin sotavaunuihin, joilla
se viedään Troijaan. Katkerasti surraan kaikkialla kuollutta, ja
Helenakin, tuon onnettoman sodan alkusyy, valittaa surkeasti suruaan.

Runoelma päättyy lyhyellä kertomuksella Hektorin hautajaisista,
joidenka viettämistä varten Akilleys itsestään tarjoo kahdentoista
päiväistä aselepoa.


Odysseia.

Uroona siinä Homeron kertomarunossa, jota sanotaan Odysseiaksi, on
viisas ja urhoollinen Odysseys, eräs osanottajista Troijalaiseen
sotaan ja kotoisin kreikkalaisesta Itaka saaresta. Runoelma on
siis tavallaan jatkona Iliadiin, vaikka se käsittelee yksinään
tämän miehen vaiheita sodan loputtua ja Trojan tultua hävitetyksi.
Kreikkalaisten voittoa ei Akilleys saanut nähdä. Hän kaatui Pariin
nuolesta, ja Odysseys toi sinne hänen poikansa Neoptolemon, joka
johti viimeistä rynnäkköä Trojaan ja kaupungin hävitystä.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kuin kreikkalaiset soturit työnsä
toimitettuaan palasivat kotiin. Odysseyn yksin ei vielä ollut
onnistunut saapua pieneen valtakuntaansa Itakaan, jossa häntä niin
kauan ovat odottaneet hänen isänsä Laertes, puolisonsa Penelope
ja poikansa Telemakos. Sillä aikaa kiusaavat Penelopea hävyttömät
kosijat, jotka kutsumattomina tulevat ja nauttivat vieraanvaraisuutta
Odysseyn talossa. Kuningatar ei kumminkaan tahdo suostua keneenkään;
hän ei voi luopua siitä luulosta, että Odysseys vielä elää.

Ainoastaan jumalat tietävät, että Odysseys, joka on suututtanut
Poseidonin, seitsemän vuotta on ollut vankina Ogygian saarella ihanan
luonnottaren Kalypson vallassa. Lyhyen alkupuheen jälkeen alkaa
runoelma jumalten neuvottelukokouksella Olympossa. Athene käyttää
hyväkseen Poseidonin poissa-oloa ja muistuttaa Zeytä siitä turmiosta,
johon hänen lemmikkinsä Odysseys on joutunut, ja Zeyn suostumuksella
päätetään, että Hermes lähtisi ilmoittamaan kauniskutriselle
luonnottarelle, ettei tämä enään saisi pitää luonaan rohkeamielistä
Odysseytä. Itse lähtee Athene Menteen hahmossa -- Mentes oli Odysseyn
perheen vanhoja tuttuja -- Itakaan ja neuvoo Telemakoa karkoittamaan
pois hävyttömät kosijat ja menemään Pyloon ja Spartaan saadakseen
tietoja isästään. Telemakos, näin saatuaan rohkeutta, menee äitinsä
luo ja käskee häntä pysymään huoneessaan ja hoitamaan askareitaan;
sillä, sanoo hän, "_minunhan_ tässä talossa isännyysvalta on".
Sitten käskee hän kosijoita suorastaan menemään tiehensä muiden
kestittäviksi. Hävyttömät kestivieraat hämmästyivät nuorukaisen
rohkeita sanoja, mutta jäivät kuitenkin taloon ja huvittelivat
iltahämärään, jolloin lähtivät kukin kotiinsa.

Aamulla kutsuu Telemakos kansan kokoon ja valittaa, ettei kukaan
tahdo auttaa häntä karkoittamaan pois kosijoita, jotka teurastavat
ja syövät hänen nautaeläimensä, lampaansa ja lihavat vuonansa sekä
häpeämättä juovat hänen säkenöivän viininsä. Itkien vihasta viskaa
hän valtikan maahan; kansa tulee liikutetuksi säälistä, mutta
ei kukaan uskalla vastata. Silloin rupee julkea Antinoos, eräs
kosijoista, puhumaan ja lykkää pakkovierailemisen syyn Penelopen
niskoille, joka muka oli pettänyt heitä lupauksilla valita joku
heistä puolisokseen niin pian kuin olisi ennättänyt kutoa valmiiksi
vanhan appivaarinsa Laerteen kääriliinat; mutta palvelijattarilta
ovat he saaneet tietää hänen öisin purkavan mitä päivällä on
loitonut. Telemakos vetoo jumaliin, ja ennusmerkkinä näyttää hän
kahta kotkaa, jotka raivoisasti tappelevat keskenään. Viisas
ennustaja Haliterses ennustaa, ettei Odysseys ole kaukana, vaan on
pian palaava kotiin; mutta hänet pakoittaa Eyrymakos vaikenemaan.
Mentoria, joka puolustaa nuorta ruhtinasta, kohtelee Leiokritos
ivalla. Telemakos lähtee nyt meren rannalle ja rukoilee Athenea,
joka ilmestyy hänelle Mentorin hahmossa, hankkii hänelle laivan
miehistöineen matkaa varten ja istuutuu hänen viereensä, kun hän
yöllä lähtee vesille, varustettuna ruokavaroilla, jotka vanha
imettäjä Eyrykleia äidin tietämättä oli hankkinut.

Pyloon tullessa tervehtii heitä Nestorin nuorin poika Peisistratos,
joka ojennettuaan Mentorille kultaisen pikarin pyytää häntä ensiksi
kanssaan rukoilemaan Poseidonia; "sillä kaikki ihmiset tarvitsevat
jumalten apua". Nestor kysyy, onko heillä mitään toimitettavaa, vai
ovatko he merirosvoja, johon Telemakos vastaa ilmoittamalla asiansa
ja pyytämällä tietoja isästään. Sen kautta sai Nestor tilaisuuden
kertoa Troijan hävityksestä ja Agamemnonin surullisesta kohtalosta
kotiin tulon jälkeen. Valhehahmoinen Mentor ilmaisee nyt jumaluutensa
hävitessään kiitävänä kotkana. Nestorin kehoituksesta lähtee
Telemakos Peisistraton seurassa Spartaan.

Siellä vietetään juuri suurella komeudella kaksoishäitä Helenan
tyttären Hermionen ja Akilleyn pojan Neoptolemon sekä Menelaon erään
pojan Megapenteen ja Spartalaisen Alektorin tyttären välillä. Vieraat
otetaan ystävällisesti vastaan, ja vaaleatukkainen Menelaos herättää
Telemakon mielessä kaipausta ja surua, kun hän tulleita vielä
tuntematta kertoo kaivatusta aseveikostaan Odysseystä. Helena astuu
sisälle ja tuntee Telemakon Odysseyhyn vivahtavasta ulkonäöstä. Surua
lievittääkseen sekoittaa hän viiniin tuskaa haihduttavia yrttejä,
joita on saanut Egyptiläiseltä naiselta Polydamnalta.

Seuraavana päivänä kertoo Menelaos, miten hän houkutteli Proteyltä,
vanhalta merenhaltijalta, tiedon paikasta, missä Odysseytä pidettiin
vankina.

Kun Telemakos on saanut tämän tietää, hehkuu hän halusta palata
laivalleen.

Kertomus palaa nyt Penelopeen, joka tuskissaan poikansa poissa-olosta
rukoilee Athenen apua; jumalatar vakuuttaa hänelle unessa, että
Telemakolla on luotettava seurakumppali. Nyt seuraa kertomuksessa
jumalten neuvottelu, jossa Athene ehdottelee määrättäväksi, ettei
yksikään valtikkaa kantava kuningas vastedes osottaisi lempeyttä ja
oikeamielisyyttä, vaan ennemmin aina olisi julma ja harjoittaisi
hävyttömintä väkivaltaa. Sillä Odysseys oli lempeä alamaisilleen
kuin isä lapsilleen; mutta minkä palkan oli hän siitä saanut? Zeys
lähettää nyt Hermeen Kalypson luo käskyllä, että tämä päästäisi
Odysseyn irralleen, niin että hän onnellisesti pääsisi omaistensa
luo ja tulisi takaisin korkeaholviseen kotitaloonsa ja rakkaasen
isänmaahansa. Hän tottelee ja lähtee etsimään Odysseytä, joka istuu
itkein ja valittain meren rannalla. Häntä vaivaa kalvava koti-ikävä,
"koska luonnotar ei enään ollut hänelle mieleen".

Vihdoin lähtee Odysseys vesille kaatamistaan puista yhteenliitetyllä
lautalla; mutta Poseidon, joka vielä on hänelle vihoissaan, antaa
myrskyn raastaa lautan hajalleen. Odysseys, joka on käynyt kiinni
irtautuneesen pölkkyyn, ajelehtii nyt kauan ympäri merta ja on jo
henkensä heittämäisillään, kun hänen vihdoinkin onnistuu pelastua
erääsen saareen. Hän valmistaa itselleen vuoteen lehdistä ja käy
siihen nukkumaan. Unestaan hänet herättää huudollaan lauma nuoria
tyttöjä, jotka huvitteleivat pallon heitolla. Kun Odysseys astuu
esiin alastomuudessaan ainoastaan lehväkkään puunoksan vaillinaisesti
suojaamana, pakenevat kaikki tytöt; ainoastaan Nausikaa, jonka
isän Alkinoon, Faiakien kuninkaan, alueelle tuuli ja aallot olivat
Odysseyn ajaneet, jää seisomaan paikoilleen. Hän huutaa takaisin
kauniskutriset immet, muistuttaa heitä, että "kaikki muukalaiset ja
kerjäläiset ovat Zeyn suojeluksen alaisia", ja käskee heitä ensin
kylvettämään vierasta ja sitten hankkimaan hänelle ruokaa ja juomaa.

Kun Odysseys, saatuaan lainaksi vaatteita varastosta, jonka
naiset ovat pestäkseen tuoneet alas meren lahdelmalle, pestynä ja
kiiltävällä öljyllä voideltuna uudestaan astuu esiin, hämmästyy
Nausikaa hänen jumalallista kauneuttaan ja toivoo saavansa sellaisen
puolison. Hän kutsuu Odysseytä kotiinsa isänsä palatsiin, mutta
käskee häntä seuraamaan vähän taampana, jotta eivät Faiakit saisi
tilaisuutta tehdä ivallisia huomautuksia ja kummeksia, mistä hän
lienee tavannut tuon uhkean muukalaisen, josta luultavasti olisi
tuleva hänen puolisonsa. Athenen avulla tulee Odysseys utupilveen
verhottuna kaupunkiin ja saatetaan sitten kuninkaan palatsiin.
Täällä esiintyy hän ensin tuntemattomana, turvaa etsivänä
muukalaisena, nauttii sellaisena hyvin ystävällistä kohtelua
ja asetetaan kunniasijalle Alkinoon viereen. Vieras miellyttää
kuningasta siihen määrään, että tämä ehdottelee Odysseylle, että hän
jäisi hänen vävykseen, ja kuningatar Arete käskee palvelijattaria
valmistamaan hänelle oivallisen makuusijan pylvässaliin. Seuraavana
päivänä pannaan toimeen taisteluleikit, ja Alkinoos ehdottaa
että lykättäisiin "synkkä laiva suolavirtaan", miehitettynä
kahdellakuudetta reippaalla nuorukaisella, jotka ottaisivat
huolekseen laittaa muukalaisen niin pian kuin mahdollista takaisin
kotiinsa. Juhla-aterian kestäessä laulaa sokea runolaulaja Demodokos
"miesten mainioista uroteoista" ja erittäinkin kiistasta Troijan
luona Odysseyn ja Akilleyn välillä. Muistojen voiman valtaamana
peittää Odysseys kasvonsa salatakseen kyyneliään. Kun Alkinoos huomaa
vieraansa liikutuksen, käskee hän alkamaan kilpaleikkejä. Eyryalon
ärsyttämällä, joka Odysseyn antaessa kierteleviä vastauksia sanoo
pitävänsä häntä kauppaa harjoittavana laivurina, vaan ei minään
kilpataistelijana, sieppaa Odysseys raskaan diskuskiekon ja viskaa
sen kauas toiselle puolelle sitä maalia, johon Faiakien reippaimmat
miehet jaksoivat kiekkonsa heittää. Sitten vaatii hän kokoontuneista
ketä tahansa rupeamaan mihin kilpailuun vain haluaa. Kun kaikki ovat
ääneti, huomauttaa Alkinoos yleistä hämmästystä haihduttaakseen,
että Faiakit eivät nyrkkitaistelussa ja paininlyönnissä ole
mestareja; mutta sitä vastoin ovat he kilpajuoksijoina nopeita kuin
tuuliaispää ja oivallisia merimiehiä, jotka muuten pitävät paljon
juhlakesteistä, huvinäytelmistä ja tanssista, mielellään pukeutuvat
monivärisiin vaatteihin sekä rakastavat lämpimiä kylpyjä ja pehmeitä
vuoteita. Nyt pannaan toimeen tanssit, ja sillä aikaa rientää airut
hakemaan lyyräsoitinta Demodokolle. Kun tämä laulettuaan Areesta,
Afroditesta ja Hefaistosta sittemmin juhla-aterian kestäessä
loihe laulamaan Troijan valloituksesta, kuuntelee Odysseys taas
liikutettuna kyynelsilmin. Alkinoos huomaa tämän, käskee Demodokoa
lopettamaan laulunsa ja pyytää vierasta ilmaisemaan nimensä. Sitten
vastaa tämä rohkeasti ja suoraan: "Minä olen Odysseys, Laerteen
poika, joka kaikellaisen viekkauden kautta olen hankkinut itselleni
arvoa ihmisten kesken ja maineeni kohoaa taivaasen asti". Sitten
kertoo Odysseys vaiheensa Troijasta lähdön jälkeen. Ensiksi tuli
hän toverineen Kikonien kaupunkiin Ismaroon, joka valloitettiin ja
hävitettiin. Mutta Kikonit yllättivät voittajat, jotka taistelun
jälkeen olivat juoneet liiaksi simaa, ja karkoittivat heidät tulisen
taistelun perästä takaisin laivoille. Kymmenen päivää kestävän
myrskyisen merimatkan jälkeen tulivat he lotos-syöjien maahan. Ken
vain söi tätä "kukkaisravintoa", se unohti kaiken muun eikä enään
tahtonut sieltä lähteä. Väkisin täytyi Odysseyn kulettaa miehistään
monta, jotka olivat lotos-ruokaa syöneet, takaisin laivoille, ja niin
taas jatkettiin matkaa läheiselle Kyklopien saarelle. Kyklopit olivat
julkeaa kansaa ilman mitään lakeja, oikein ihmishahmoisia hirviöitä
_yksi_ silmä keskellä otsaa. Yksi niistä, Polyfemos, Poseidonin
poika, asui yksin luolassaan, jossa Odysseys ja muutamia hänen
toverejansa kerran kävivät hänen luonaan. Vähääkään huolimatta heidän
pyynnöstään saada nauttia ystävällistä kohtelua, nielasi hän heti
kaksi heistä karvoineen päivineen. Vielä suuruspalakseen seuraavana
päivänä söi hän taas kaksi. Sillä välin keksi Odysseys keinon: hän
tarjosi Kyklopille muassa tuotua viiniä, ja tämä huumautui sitä
juotuaan niin, että kaatui selälleen maahan ja nukkui. Nyt syöksi
Odysseys päästä teroitetun palavan puunrungon jättiläisen silmään,
ja sillä aikaa kuin hirviö ulvoi tuskasta käyttivät Kreikkalaiset
tilaisuutta pelastautuakseen luolasta siten, että asettuivat
riippumaan Kyklopin lampaiden mahan alle, kun tämä aamusella laski ne
laitumelle. Polyfemos heitti heidän jälkeensä kivenlohkareen, joka ei
kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Kyklopien saaresta (Siciliasta) tulivat he harhaillessaan saareen,
jossa asui Eolus, tuulien kuningas ja kuolemattomien jumalten ystävä.
Lähtiessään sieltä sai Odysseys lahjaksi härännahkaisen säkin, johon
kaikki tuulet, paitsi se, jota hän tarvitsi kotimatkalla, olivat
suljetut. Yhdeksän päivää purjehtivat he suoraan Itakaa kohden ja
näkivät jo vartiotulet sen rannalla, kun toverit, Odysseyn kotvaksi
aikaa nukahdettua, uteliaisuudesta avasivat säkin. Irtautuneet tuulet
alkavat riehua ja raivoisa "tuulenpyöriäinen" kuletti heidät takaisin
tuulten jumalan saareen. Hän lähetti heidät luotaan, koska tahtoi
pysyä erillään miehistä, jotka nähtävästi olivat jumalten kirouksen
alaisia, ja niin tulivat he Lastrygonien maahan, jossa uudestaan
joutuivat jättiläisten ahdistettaviksi, jotka syövät heistä yhden,
heittelevät heidän laivojaan kivillä ja seivästävät ikäänkuin kaloja
tuulastettaissa miehistön, joka koettaa pelastua uimalla.

Odysseys, joka on ankkuroinnut laivansa turvalliseen paikkaan
sataman ulkopuolelle, pääsee pakoon ja jatkaa matkaansa erääsen
saareen, jossa asuu loitsutaitoinen Kirke. Eyrylokos lähetetään
kahdenkolmatta miehen kanssa tiedustusretkelle. He tulevat
palatsille, ja kauniskutrinen jumalatar kutsuu heidät sisälle. Kaikki
noudattavat kutsumusta, ainoastaan Eyrylokos, joka aavistaa pahaa,
jää ulkopuolelle. Kirke muuttaa sisään tulleet sioiksi, sulkee heidät
karsinoihin ja ravitsee heitä sellaisella ruoalla, "kuin mitä siat
kaikkina aikoina ovat saaneet syödäkseen". Ihmisjärkensä saavat he
kuitenkin pitää.

Kun Odysseys saa tämän tietää, rientää hän heidän avukseen ja tapaa
matkalla Hermeen, joka antaa hänelle ihmeellisen mustajuurisen ja
valkeakukkaisen kasvin, jota jumalat nimittävät moly-yrtiksi, ja
tällä hän pelastuu Kirken loitsutempuista. Jumalattaren rakkautta
hän ei kuitenkaan voi vastustaa, vaan jää vuodeksi hänen luoksensa.
Toverit pääsevät sikana-olostaan heti hänen tulonsa jälkeen.

Lähdettyään Kirken luota purjehtii Odysseys jumalattaren neuvon
mukaan kuolleitten maahan, Hadeen ja Persefoneian valtakuntaan,
saadakseen loihtusanoja sokealta ennuspapilta Teiresiaalta, joka
vielä kuolemankin jälkeen, yksinään harhailevien varjojen keskellä,
oli saanut pitää ajatusvoimansa ja viisautensa. Hän löytää tämän maan
syväaaltoisen okeanin ääriseudussa, jossa aurinko ei koskaan loista,
jossa aina vallitsee kimerialainen yö. Täällä uhraa hän Kirken
kehoituksesta mustan oinaan ja juoksuttaa veren maahan kaivettuun
kuoppaan. Tästä kuopasta nousevat ilmoille kuolleitten sielut,
mainioiden naisten ja miesten, joita Odysseys puhuttelee. Siinä
Akilleys muun muassa selittää mieluummin tahtovansa palvella renkinä
maalla, kuin kantaa valtikkaa mädäntyneiden kuolleiden valtakunnassa.
Teiresiaalta saa hän tietää ne vaiheet, jotka häntä uhkaavat ennen
kotiintuloa. Hänen äitinsä Antikleia sanoo kuolleensa surusta, ja
hänen isänsä viettää kurjaa, ilotonta elämää. Kun kuolleet vihdoin
suurella jyrinällä tuhansittain kokoontuvat hänen ympärilleen, valtaa
pelko Odysseyn, hän palaa laivalleen ja purjehtii takaisin Kirken
luoksi. Tämän ennustuksen mukaan joutuu hän Sirenien saareen, ja
ettei hän hurmautuisi näiden sisarusten tenhoovasta laulusta, pistää
hän vahaa seuralaistensa korviin ja sidotuttaa itse itsensä mastoon.
Menetettyään kuusi miestä, pääsee hän sitten ohi merihirviöiden
Skyllan ja Karybdiin ja saapuu rannikolle, jossa auringon jumalan
härät käyvät laitumella. Kun harhailijat eivät pääse täältä lähtemään
vastatuulelta, loppuvat heiltä ruoka-aineet, ja Eyrylokon neuvosta
teurastavat miehet uhkeimmat häristä. Tästä suuttuu auringon jumala,
ja kun laiva taas laskeutuu vesille, syntyy myrsky, joka murtaa
maston; samassa iskee salama laivaan, valtava laine pyyhkäisee
toverit kannelta mereen "kuin merivarikset vain", ja Odysseyn yksin
onnistuu pysyttäytyä laivahylyssä. Kauan aikaa ajelehdittuaan haahden
mastolla saapuu hän, kuten jo ennen on mainittu, Kalypson saareen ja
sieltä Faiakien maahan.

Kun Odysseys kaikkien läsnäolevien äänettöminä istuessa oli kertonut
kaiken tämän ja tavanmukaiset tarkat valmistukset oli tehty, astuu
hän saatuaan runsaasti lahjoja faiakilaiseen laivaan, joka vie
hänet Itakaan, jonne hän saapuu nukuksissa ja jossa soutajat, jotka
heti palaavat, asettavat hänet öljypuun siimekseen. Kun hän herää,
ei hän tunne paikkaa kotiseudukseen, ennen kuin Athene ilmestyy
hänelle nuoren lammaspaimenen hahmossa. Athene muuttaa hänet
vanhan kerjäläisen muotoon ja neuvoo häntä etsimään suojaa hänen
sikopaimenensa Eymaion luona. Tältä uskolliselta palvelijalta, joka,
vaikka onkin orja, on ruhtinaallista alkuperää ja hyvin mieltynyt
herransa perheesen, saa Odysseys nauttia mitä ystävällisintä
kohtelua. Aluksi sanoo Odysseys olevansa kretalainen ruhtinas ja
olleensa osallisena Troijan sodassa, jossa oli nähnyt Odysseynkin.
Huhuna sanoo hän sittemmin kuulleensa hänestä ja vakuuttaa olevansa
varma siitä, että Odysseys pian palaa, "jumalallinen sikopaimen"
valmistaa vihdoin Odysseylle oivallisen makuusijan lieden luona,
mutta asettuu itse yöksi erinäiselle paikalle kallioseinämän viereen
sikakarjan läheisyydessä.

Telemakoa, joka sillä välin on viettänyt kuukauden Spartassa,
kehoittaa Athene unessa palaamaan kotiin, sillä muutoin olisi
pelättävä, että Penelope ehkä taipuisi Eyrymakon runsaista lahjoista.
Tunnetaanhan, millainen naisen sydän on. Seuraavana aamuna palaa
hän. Noustuaan maalle Itakassa menee hän sikopaimenen majaan;
vahtikoirat, jotka tuntevat hänen astuntansa, juoksevat häntä vastaan
heiluttaen häntäänsä, ja Eymaios painaa hänet syliinsä ja suutelee
häntä sydämellisesti. Odysseys tarjoo nuorukaiselle istumapaikkansa;
mutta Telemakos ei tahdo riistää mieheltä vanhemman oikeutta, vaikka
tämä onkin ryysyihin puettu. Kun Telemakos on syönyt, pyytää hän
Eymaiolta tietoa muukalaisesta. Sikopaimen kertoo, mitä ennen on
kuullut Odysseyltä. Telemakos lähettää paimenen kertomaan Penelopelle
hänen kotiintulostaan, ja nyt kun isä ja poika ovat kahden kesken,
kehoittaa Athene Odysseytä ilmaisemaan, kuka hän on. Rääsyt putoovat
hänen yltään: hämmästyneen Telemakon edessä seisoo vanhan kerjäläisen
asemesta hyvin puettu mies täysissä voimissaan, verevillä poskilla
ja terässinervällä leukaparralla. "Totta tosiaankin, sinä olet
varmaankin joku avarakaartoisessa taivaassa asuvista jumalista!"
sanoo Telemakos. "Minä en ensinkään ole mikään jumala -- minä olen
sinun isäsi", vastaa Odysseys. Telemakos, joka oli aivan pieni
lapsi kun Odysseys lähti Troijaan, ei ota hevillä uskoakseen; mutta
vihdoin täytyy hänen kuitenkin uskoa. Syleillessä itkevät molemmat
yhdessä syvästä liikutuksesta ja kertovat toisilleen vaiheitaan.
He suostuvat etteivät kertoisi mitään Penelopelle ennenkuin ovat
varmat riittävästä avusta kosijoita vastaan. Hämmästynyt Telemakos
pelkää, etteivät he kahden voisi tehdä mitään niin monelle; mutta
Odysseys, joka tuntee itsessään että koston päivä on tullut ja
joka tietää, että hänen puolellaan ovat Zeys ja Athene, kysyy
pojalta pilkallisesti: "Etkö luule, että heidän apunsa riittää, vai
tarvitseeko minun hakea muita aputaistelijoita?"

Penelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat
siitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa
kerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat
he vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä
kosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä
koiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka
makaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa
edes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne
ja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja
kerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy
antamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää
vanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa
ulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse
sankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen
suustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.

Nyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos
tervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa
valittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat
hänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa;
mutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa
hän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys
ilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn
kerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa,
jonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin,
ettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin,
että laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha
imettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti
mies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan
samanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki
hänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan
käsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta
valuu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän:
"Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!" Tämä käskee
häntä pitämään asiaa salassa.

Seuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat
kemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan
kestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa
kohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä
aikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia.
Hän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka
voi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi,
kuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi
jousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian
nuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta
turhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa
luvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren,
jonka jänne "vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys", sieppaa
siivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien
läpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan,
sieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut
päältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt
nuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria
huulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa,
kuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta
saavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän
avulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman
surkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet
tunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan
nenä ja korvat ja sitten viedään henki.

    "Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään
    oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa.
    Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein,
    siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat."

Kun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan
riemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: "Salaa
riemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä."
Eukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee
näkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden
kostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn
vartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen
varmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. "Tee hänelle
sija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla
käsillään on valmistanut," sanoo hän imettäjälle. "Nyt sinä sanoit
soimaavan sanan", keskeyttää Odysseys. "Kukapa vuoteeni muuttanut
lienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun
kannolle." Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat
haihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen
kaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: "Ällös olko minulle
enään vihoissasi, Odysseys -- nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan,
vaikka se olikin kovin jäykkä!"



Hesiodos.


Kuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse
kaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa
saaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen
runotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen
eli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan
lausuu Platon; "Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien
isä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?"

Teoksensa "Työ ja päivät", jonka hän omistaa Perses nimiselle
veljelleen, joka oli hänelle tehnyt suurta vääryyttä, alottaa hän
vertaamalla toisiinsa kunniallista työtä ja laiskuutta, rehellistä
uurastusta ja kateellista kiistakilvoittelua. Hän esittää sitten
pitkän jonon maanviljelystä koskevia havaintoja ja luettelee lopuksi
ne päivät, joita pidetään suotuisina tai epäsuotuisina maatöihin ja
toimituksiin vesillä.

Esittäessään Prometeyn tulenryöstöä kertoo hän, kuinka Zeys käskee
Hefaistoa ja muita jumalia luomaan Pandaro naista, joka lippaastaan
päästää kaikki haikeat huolet, mitkä ihmiskuntaa vaivaavat, mutta
toivolta, joka pohjalla piilee, sulkee kannen kiinni. Sitten kuvaa
hän viisi maailman aikakautta ja kasvavan pahuuden, jonka ne tuovat
mukanaan.

Ensin tulee _kultakausi_. Suruttoman elämän perästä tuli kuolema sen
ajan ihmisille kuin suloinen uni, ja heidän haamunsa jäivät maailmaan
tehden hyvää, pitäen silmällä oikeutta ja vääryyttä sekä levittäen
hedelmällisyyttä. _Hopeakautena_ elävät ihmiset viattomuudessa vielä
sata vuotta, mutta he eivät suo jumalille näille tulevaa kunniaa, ja
sentähden muuttuvat he kuoltuaan tosin onnellisiksi hengiksi, vaan
alempi-arvoisiksi. Pahemmin käy _vaskikautena_. Sen ihmiset eivät ole
ensinkään edellisten kaltaisia. Niillä on

    sydän kuin timantti, vahvat, valtavat
    käsivarret vastustamattomin voimin.
    He toisiaan surmaten tuonen synkkiin
    kauhuihin vaipuvat mainetta ilman.

Kun multa on peittänyt tämänkin sukupolven, seuraa _neljäs
sukupolvi_, oikeamielisempi ja jalompi kuin edellinen ja rikas
sankareista, joita kutsutaan puolijumaliksi ja jotka käyvät kauheaa
sotaa seitsenporttisen Theben ja Troijan luona. He joutuvat
kuolemansa jälkeen "autuaitten saarille", jossa heille kolme kertaa
vuodessa suodaan mitä herttaisimpia hedelmiä.

Viimeksi tulee _rautakausi_, runoilijan oma aikakausi, jolloin
ihmiset ovat perin turmeltuneita ja "sikiöt" harmaantuvat heti
syntymänsä jälkeen, jolloin uskollisuus on kadoksissa ja lapset
julkeasti saattavat vanhempansa häpeään, jolloin

    "nyrkki on vallan määränä, toinen ryöstävi toistaan,
    vilpittömyyttä ei kärsitä, jumalten pelkoa ei myös,
    hurskautt' ei ees".

Runoilija neuvoo valitsemaan maanviljelys-töitä varten sopivinta
aikaa tähtien liikunnon mukaan. Elon korjuu on alettava kun Pleiadit
(seulaset) nousevat Toukokuussa taivaalle, ja touon aika on silloin
kuin ne Marraskuussa laskeuvat, ja sekä eloa korjattaessa että kylvöä
tehtäessä on oltava alasti. Maanviljelijä olkoon itse varustettu
tarpeellisilla työkaluilla, niin ettei hänen tarvitse muilta
lainata, ja hän ei saa tuonnemmaksi lykätä mitään, jos tahtoo saada
aittansa täyteen. Vieläkin hänelle ilmoitetaan, milloin metsä on
kaadettava ja millaista puuta hänen tulee käyttää työkaluihinsa.
Kynnettäessä käytettävät härät olkoot yhdeksän vuotisia, itse kyntäjä
neljänkymmenen vuotias, ja ennen kylvölle menoa tulee hänen syödä
kahdeksan palaa nelijuovaista leipää. Nuoremmat miehet eivät kelpaa
tähän toimeen, sillä he "vilkuvat rauhattomasti toveriensa jälkeen."

Samalla tarkkuudella luetellaan joka vuodenajalla tehtävät
maanviljelys-työt. Ei mitään unhoteta; karjaa on suojeltava
talvikylmältä, työmiehet ovat varustettavat lämpöisillä vaatteilla
ja hyvin ruokittavat, viiniköynnökset oikeaan aikaan karsittavat ja
silmästettävät, talonväen on elonkorjuu-aikana noustava aikaisin
makuulta, ja tarpeellista lepoa ja virkistystä on suotava kesän
kuumimpana aikana. Kun vilja on puhdistettu, voi palvelusväkeä
vähentää tai vaihtaa, ja terävähampainen koira on pidettävä varastoja
vartioimassa.

Vielä neuvotaan, milloin on paras vesillelähtö-aika, miten miehen
tulee käyttäytyä puolisoa valitessaan -- tämä ei saa iältään olla
kolmeakymmentä vuotta vanhempi -- miten on seurusteltava ystävien
kanssa, ja kaikellaisia pikkuseikkoja, joita jokapäiväisessä
elämässä on noudatettava. Erittäin merkitään, mihin työhön kukin
kuukauden päivä parhaiten sopii. Niin esimerkiksi ei kelpaa kuun
kolmastoista päivä koskaan kylvöpäiväksi, mutta sopii erinomaisen
hyvin istuttamiseen. Kuudes päivä keskeltä kuukautta on turmiollinen
kasveille, mutta synnyttää uhkeita poikalapsia; sitä vastoin se ei
ole edullinen tyttöjen syntymäpäiväksi eikä myöskään hääpäiväksi.

Runoelmassaan _"Teogonia"_ koettaa Hesiodos yhtäjaksoiseen
järjestykseen yhdistää, mitä tarut ja laulut kertovat jumalten
alkuperästä. Maailman luomisesta alottain esittää hän kaoksen
(järjestämättömän ainepaljouden) ensimmäiseksi olomuodoksi. Sitten
tulee Gaia (maa) "leveällä rinnalla", Tartaros, Eros (rakkaus), yö,
päivä, tähtitaivas, vuoret, meri, Titanit, joista Kronos (aika) oli
viimeinen, Kyklopit j.n.e. Runoelma on itsessään hämärä, mutta siinä
on paikoittain kauniita, voimakkaita kuvauksia, niinkuin esimerkiksi
taistelu jumalten ja jättiläisten välillä j.m.s.

Kolmas runoteos, "Herakleen kilpi," joka tavallisesti luetaan
Hesiodon teoksien joukkoon, nähtävästi ei ole hänen kirjoittamansa.
Se kertoo Herakleen taistelusta Kyknos rosvon kanssa, ja runoelman
täyttää suureksi osaksi tarkka kuvaus sankarin taitehikkaasti
kirjaillusta kilvestä.



Pindaros.


Kuoli 442 e.Kr.

Vaikka Kreikkalaiset pitivät Pindaroa etevimpänä lyyrillisenä
runoilijanaan, mainitsevat häntä ainoastaan harvat senaikuiset
kirjailijat, ja kaikki mitä me tiedämme hänen elämästään on saatu
elämäkertomuksista, jotka ovat kokoon kyhätyt satoja vuosia
jälkeen hänen kuolemansa. Hän syntyi noin v. 520 e.Kr. Boiotian
pääkaupungissa Thebessä tahi jossakin sen läheisyydessä. Hänen
sukunsa jäsenien kerrotaan olleen taitavia huilun soittajia, ja
itse kehuu hän, että hänen isänsä synnyltään oli Spartalainen ja
äitinsä Arkadialainen luonnotar. Opittuaan eräältä sukulaiseltaan
soitannon ensi alkeet tuli hän vielä nuorukaisena Athenaan, siellä
täydellisesti harjaantuakseen kielisoitin-taiteesen. Kahdenkymmenen
vuotisena palasi hän kotiinsa ja perusti runoilijamaineensa oodilla,
jossa hän laulaa erään nuoren Thessalialaisen mainehikkaasta
osanotosta Pytialaisiin juhlaleikkeihin. Tämän perästä leveni
hänen maineensa ympäri Kreikanmaata ja Siciliaa. Itse oleskeli
hän enimmiten syntymäkaupungissaan, sepitellen runoja, joissa
tavallisesti ylisti juhlataistelujen voittajoita; niitä pidettiin
Olympiassa, Pytossa (Delfossa), Nemeassa ja Istmon kannaksella
Korinton luona. Taru kertoo, kerran kun Pindaro lapsena makasi
nukkuneena, mehiläisparven laskeutuneen hänen huulilleen ja
täyttäneen hänen suunsa hunajalla. Hänen luultiin myös olleen
likeisessä yhteydessä Delfon pappien kanssa, ja siellä näytettiin
temppelin merkillisyyksien joukossa rautatuolia, jota hänen sanotaan
käyttäneen, ja Athenassa hänelle pystytettiin muistopatsas, ja Rodos
saarella piirrettiin yksi hänen oodeistaan kultakirjaimin Athenen
temppeliin.

Jotta voitaisiin ymmärtää hänen runoelmainsa muotoa ja laatua,
on kuorilaulun yleisen luonteen tunteminen välttämätön. Lyhyesti
lausuttuna ovat kuorit taiteellisia runouden, soitannon ja tanssin
yhdistyksiä, jotka tarkoittivat jumalanpalveluksen juhlallisuuden
koroittamista ja ihmisten tekojen ylistämistä ja joita muutenkin
juhlamuodon saavuttamiseksi käytettiin yleisissä sekä yksityisissä
tilaisuuksissa. "Paion" oli hymni Apollonille, jota lyyrää soittain
esitettiin; "dityrambi" oli laulukertomus huilun säestyksellä
Dionyson kunniaksi, ja "hyporkema'lla" esitettiin musiikin soidessa
miimillisesti joku suurenmoinen tapaus. Laulujen rakennuksessa
oli kolme osaa eli sointujaksoa, joista ensimmäistä sanottiin
"stroofiksi" (säkeistöksi), toista antistroofiksi (vastasäkeistöksi)
ja kolmatta "epoodiksi", joista molemmat edelliset riveiltään ja
runojaloiltaan olivat aivan yhtäläisiä, kun sitä vastoin kolmas
rytmiltään (poljennoltaan) poikkesi toisista. Tulee myöskin ottaa
huomioon, että oodin esittivät tanssijat, jotka lauloivat stroofin
ja antistroofin kulkien eteenpäin ja taantuen taaksepäin, kun sitä
vastoin epoodi laulettiin istualta. Mitä soitantoon tulee, niin ei
tiedetä muuta, kuin että käytettiin sekä kieli- että huulisoittimia.
Kreikkalaiset eivät näy tunteneen sointu-oppia, mutta heidän
soitannollisissa skaaloissaan oli neljännes-ääniäkin, ja heidän
tahtinsa ja rytminsä olivat paljoa monimutkaisempia kuin meidän
aikanamme. Oodien aineet otettiin eri tahoilta: melkein mikä tapaus
tahansa yksityisessä ja yleisessä elämässä saattoi antaa sellaiseen
aihetta, ja useimmissa Kreikan valtioissa elätettiin laulajia ja
tanssijoita näiden juhlarunoelmien esittämistä varten. Ne kertovat
enimmiten jumalten lempiseikkailuja ja taisteluja sekä vanhojen
sankarisukujen mainehikkaita muistoja, ja niihin oli sovitettu
hienoja viittauksia sen aikuisiin henkilöihin, joiden töitä ja
toimituksia niillä oikeastaan tahdottiin ylistää.

Ainoastaan pieni osa Pindaron oodeista on jälkimaailmalle säilynyt;
ne kertovat pääasiallisesti voitoista, joita uljaat kilpataistelijat
saivat Kreikkalaisten kansajuhlissa, ja viehättävät meitä enemmän
niissä esiintyvän voiman ja laulu-innon kuin niiden historiallisena
pohjana olevien tapauksien kautta. Kreikkalaisten keskuudessa
oli näillä kilpataisteluilla suuri kansallinen merkitys, ja eipä
edes niinkään arveluttavana hetkenä, kuin milloin Kreikkaa uhkasi
Persialaisten tuhoava hyökkäys, voitu laiminlyödä Olympilaisten
taisteluleikkien viettämistä. Muinais-ajan sodissa oli voiton
määrääjänä ruumiin voima ja notkeus, jotka molemmat kehittyivät
uutteran harjoituksen kautta, ja suurena kiihoituksena tähän olivat
ne julkiset kunnian osoitukset, jotka voittajat saivat osakseen
näissä kilpaleikeissä, joita lakkaamatta Kreikassa pidettiin
milloin missäkin. Sentähden olivatkin nuot jo ennen mainitut neljä
kilpaleikkiä joita vietettiin määrättyihin aikoihin, Kreikkalaisten
mieluimmat kansajuhlat, ja niihin kokoontui loistava joukko
kilpataistelijoita, joiden taisteluja päivällä ja juhlakemuja yöllä
suurella mieltymyksellä katseli lukuisa, kaikista Kreikan valtioista
ja siirtokunnista kokoontunut kansan joukko. Voittaja sai astua
kolmijalkaiselle pronssituolille öljypuu-lehväinen, kultasirpillä
pyhistä lehdoista leikattu seppele käärittiin hänen päähänsä; hänen
nimensä, sukuperänsä ja syntymäseutunsa mainittiin julkisesti, ja
hänen voittamastaan kunniasta tulivat osallisiksi myöskin hänen
isänsä ja kotiseutunsa.

Voittajia näissä kilpailuleikeissä ylistää Pindaros niissä
runoissaan, jotka ovat meille säilyneet. Monissa hänen oodeissaan ei
ole mitään silmun pistävää yhteyttä jumaluustarullisten tavottelujen
ja niiden erityisten tapauksien välillä, jotka ovat laulun aineena.
Toisessa jätetään kokonaan mainitsematta sankarin nimi ja kotipaikka,
toiset taas vaihtelevat niin ajatusjuoksussaan, että tapauksien
juonta runoelmissa on hyvin vaikea seurata. Itse sanookin Pindaros
laulustaan, että hän kuten mehiläinen liitelee kukasta kukkaan.

Vaikka Pindaron runoissa löytyy niin monta ihanaa kohtaa, tapaa ani
harvoin otteita hänen lauluistaan muiden kirjailijain teoksissa,
luultavasti sentähden että hänen neronsa pääasiallisesti kuvastaa
ainoastaan piirteitä hänen omasta aikakaudestaan ja kertoo tapauksia,
jotka miellyttivät enemmän niitä, joita hän ylisti, kuin nousevia
sukupolvia. Hänen tuotteitaan tosin siihen aikaan pidettiin hyvin
suuressa arvossa, sentähden että niiden sointuisat rytmit niin hyvin
soveltuivat musiikkiin ja tanssiin; mutta nyt, kun ei enään vietetä
näitä kansallisjuhlia, joidenka kanssa runous, lyyrä ja tanssi olivat
niin likeisessä yhteydessä, ovat ne kadottaneet arvonsa, ja rohkeat
käänteet runoilijan ajatusjuoksussa vaikuttivat, kuten äsken jo
mainittiin, etteivät hänen tuotteensa muistossa säilyneet.



Anakreon.


Syntyi noin 550 e.Kr.

Lempeästä lempirunoilijasta Anakreonista tiedämme ainoastaan sen,
että hän syntyi kreikkalaisella Theos saarella, mistä muutti
ensiksi Samoon ja sitten Athenaan jossa hänen sanotaan kuolleen
hyvin vanhaksi elettyään. Hän lauloi yksinkertaisissa säkeissä
lemmen, viinin ja hiljaisen nautinnon ylistystä. Näytteenä hänen
sittemmin usein mukaillusta runoilutavastaan olkoon tässä pieni laulu
"lyyrälle":

    Mä tahdoin Atreyn poikia,
    mä tahdoin Kadmoa laulaa;
    vaan kielet kanteloisen
    vain kaikui lemmen kieltä.
    Mä äsken kieliä vaihdoin
    ja tartuin toiseen lyyraan,
    mä aioin sankartöitä
    Herkuleen laulaa. Kielet
    taas lemmenkieltään kuiskaa.
    Oo vait', niin kuulet -- mun lyyrän
    vain lemmen lauluja soittaa.

Runoilija tahtoisi mielellään, lausuu hän tässä, ottaa aineen
runoonsa Troijan ja Theben sankarisaduista; mutta hänen lyyränsä ei
soi korkeakaikuista säveltä, se haluaa sävelin ylistää vain lemmen
jumalia.



Aiskylos.


Kuoli v. 456 e.Kr.

Aiskylos, Kreikkalaisten ensimmäinen murhenäytelmän kirjoittaja, oli
syntynyt Eleysiissä v. 525 e.Kr. ja otti itse osaa vapautustaistelukin
Maratonin, Salamiin ja Plataian luona. Tyytymättömänä kotiseutunsa
oloihin lähti hän sieltä pois kaksi kertaa ja tuli Siciliaan, jossa
sitten kuolikin.

Oikein ymmärtääksemme kreikkalaista murhenäytelmää tulee meidän ottaa
huomioon, että näytelmätaide vanhassa Hellaassa oli luonteeltaan niin
perin kansallinen ja uskonnollinen. Näytäntöjä toimeen pantiin kolme
kertaa vuodessa Bakkos-juhlissa, ja niihin tuli kymmentuhansittain
katselijoita. Teaatterissa ei ollut kattoa, ja näytelmät pidettiin
siis taivasalla. Kapea näyttämö oli puoliympyrän muotoisten
katselija-istuinten etupuolella; sivuilla ja perällä oli maalattuja
koristuksia, jotka sopivat näyteltävään kappaleesen. Kustannukset
itse kappaleesta, kuorilaulajista ja näyttelijöistä maksoivat rikkaat
pohatat.

Muistettava on myös, että kansa piti näitä näytelmiä jonkinlaisina
pyhinä toimituksina ja samalla kaunotaiteen kehitystä edistävänä
kilvoitteluna, ja Kreikkalaisten synnynnäinen kauneuden aisti,
hienostuneena taiteellisissa ja tieteellisissä harjoituksissa,
saattoi heidät helposti käsittämään runoilijoiden tuotteissa
tavattavat ihanat käännökset ja historialliset viittaukset.

Aiskylos kirjoitti näytelmänsä vilkkaana ja yleväaatteisena aikana,
ja senpä tähden niissä kuvastuvatkin selvästi näiden aikojen
ominaisuudet.


Vangittu Prometeys.

Kappale alkaa sillä hetkellä kuin Hefaistos, joka ei uskaltanut
vastustaa Zeyn käskyä, kahlehtii Prometeyn kallionlohkareesen
Kaukasos vuorella. Kun se on tehty, jätetään Prometeys yksikseen.
Korkeapontisilla sanoilla rukoilee hän luonnon voimien jumalia ja
valittaa tukalaa tilaansa. Okeanon tyttäret, aallottaret, kiitävät
sisälle siivekkäissä vaunuissa, surkuttelevat Prometeyn onnettomuutta
ja pyytävät häntä kertomaan rikoksensa, jonka hän myös tekeekin.

    Kun isäns' jälkeen valtaan nousi Zeys,
    soi taivaisille kullekin hän kunniaa,
    mi suuruudellaan määräs' vallan jokaisen.
    Vaan mailman kurjaa kansaa halveksuin
    hän päätti sukupuuttoon tappaa sen
    ja luoda kansan uuden, toisenlaatuisen.
    Tät' tuumaa vastaan yksin nousin mä.
    Mä uskalsin sen; ihmissuvun turmastaan
    ja tuonelaankin joutumasta pelastin.
    Näet, siksi sorrun näihin vaivoihini mä
    niin tuskaa tuottaviin, jo nähdä kauheisin.

Kuolettavasta rauhattomuudesta, jatkaa vielä Prometeys, olen minä
pelastanut kuolevaiset ja valanut heidän sieluihinsa toivon lumoovaa
rauhaa -- ja sitä paitsi olen hankkinut heille tulen, jota he
tuhansin tavoin voivat käyttää apukeinonaan. Sentähden oli Zeys
määrännyt hänelle tämän kauhean rangaistuksen. Kun aallottaret
ovat poistuneet, tulee meren jumala (Okeanos) ja tarjoo apuaan.
Kuorilaulajille kertoo sitten Prometeys lähemmin, mitä hän on
opettanut ihmisille: rakennustaidon, ajanlaskun, kirjoitustaidon,
hevoskesytyksen, purjehduksen, lääke- ja ennustustaidon. Äkkiä
ilmestyy lehmäksi muutettu kuninkaan tytär Io ja valittaa surkeata
kohtaloaan. Prometeys tuntee hänet, ja hänelle Io ennustaa, että
Herakles on hänet pelastava. Kun Io katoo, moittii kuori hänen
sopimatonta lemmenliittoaan Zeyn kanssa, jonka perikatoa Prometeys
kauheilla sanoilla ennustaa, ja tästä Hermes häntä uhkaa vieläkin
suuremmilla kärsimyksillä. Prometeys osoittaa uhkamielisyyttä,
aallottaret surkuttelevat häntä; Hermes moittii heitä ankarasti;
Prometeys manaa avukseen emoaan, maata; vuori avautuu ja
kallionlohkare, johon hän on kiinni kahlehdittu, vaipuu syvyyteen.

Se Aiskylon näytelmä, jossa hän esittää Prometeyn vapauttamisen, on
hävinnyt.


Turvaa etsiväiset.

Kuningas Danaon viisikymmentä tytärtä ovat saapuneet Argon rantaan
ja astuvat sisälle pyytäin Zeytä estämään heitä joutumasta
avioliittoon serkkujensa, kuningas Aigypton viidenkymmenen pojan,
kanssa, joita heidän isänsä välttämättömästi tahtoo heitä pakoittaa
miehikseen ottamaan. Danaos käskee tyttäriään istuutumaan "puhtaalle
pohjaperustalle"; he asettuvat alttarin ympärille. Nyt astuu esiin
Pelasgos, Argon kuningas, seurueineen, kuuntelee tyttöjen kertomusta
ja epäröi antaisiko, peläten Aigypton vihaa, heille apuaan, vaan
suostuu kun naiset uhkaavat muuten hirttäytyä temppeliin. Sillä
aikaa kuin Danaos lähtee ulos päästäksensä porvarien tuttavuuteen ja
suosioon, rukoilevat hänen tyttärensä uudelleen Zeyn apua, vedoten
kantaäitiinsä Iohon, jonka elämäkerran ja retket he kertovat. Argon
kansa lupaa auttaa pakolaisia, jotka rukoilevat jumalia Argivilaisten
puolesta. Nyt tulevat takaa-ajajien laivat näkyviin, ja naiset
uudistavat avunpyyntönsä. Airut käskee heitä lähtemään laivoille
kosijoineen. Kuningas Pelasgos tulee heille avuksi, ja airut
lähetetään pois.


Persialaiset.

Näytelmä esittää tapausta Persian pääkaupungissa Susassa. Kuori,
jossa laulajina ovat suurkuninkaan valtioneuvokset -- uskollisten
neuvosto -- laulaa laulun, jossa ilmaisee suruaan siitä, ettei
ole saatu odotettuja sanomia Persian sotajoukolta Kreikassa, ja
surkuttelee niiden jalojen sankarien kohtaloa, jotka ovat sinne
lähteneet. Laulussa kuvataan myöskin Xerxeen suuren sotajoukon
lähtöä. Nyt astuu sisälle kuningatar Atossa, kertoo pahaenteisen unen
ja kysyy ylenkatseellisesti, missä maailman sopukassa Athena lienee.
Sanansaattaja tulee ja kertoo, että koko yritys on rauennut tyhjiin.
Hän luettelee pitkän rivin kaatuneita, kuvaa taistelun Salamiin luona
-- tuhannen laivaa kolmeakymmentä vastaan.

Kuningatar poistuu viedäksensä juomauhria vainajille ja
rukoillaksensa jumalten apua. Kuori laulaa valitusvirren Xerxeen
suuruuden onnettomasta häviöstä. Kuningatar palaa uhrilla
manatakseen Dareiota tuonelasta, ja kuori yhtyy hänen kanssaan
rukoukseen. Dareion haamu nousee haudasta; hän sanoo syyksi tappioon
poikansa nuorekasta tulisuutta ja hurjaa, jumalia suututtavaa
menettelyä; neuvoo ettei Kreikkaa enään ahdistettaisi; pyytää
äitiään lohduttamaan ryysyisenä palaavaa nöyristynyttä poikaansa
ja katsoo sitten taas tuonen pimeään valtakuntaan. Kuori laulaa
menneen ajan kunniaa juuri kuin Xerxes astuu sisälle valittain
kaatuneitten sankarittensa kuolemaa. Xerxes rupee nyt kertomaan
onnettomia vaiheitaan. Ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi,
oli -- nuolikotero. Sitten kuin kuningas ja kuorilaulajat ovat
lukemattomilla valitushuudoilla ilmaisseet tuskaansa, palaavat he
palatsiin, ja kappale loppuu.


Seitsemän ruhtinasta Theben ulkopuolella.

Kuningas Eteokles ja Theben porvarit ovat kokoontuneet palatsin
pihaan. Kuninkaan karkoitettu veli Polyneikes, jolla on apuna kuusi
Argolaista ruhtinasta, piirittää kaupunkia. Heitä vastaan kiihoittaa
Eteokles porvareja urheaan vastarintaan. Sanansaattaja tuo sanoman,
että Argivilaiset puuhaavat rynnäkköä kaupunkia vastaan, ja kuningas
lähtee tekemään puolustusvarustuksia. Kuori, jossa laulajina on
Thebeläisiä tyttöjä, astuu sisälle ja rukoilee jumalten apua.
Eteokles tulee silloin ja moittii naisia heidän menettelystään, joka
ainoastaan lannistaa puolustajien rohkeutta.

    On _miesten_ tehtävä, kun uhkaa vihamies,
    rukoillen, uhrin turvaa pyytää jumalten;
    vaan _teidän_ vaieten on kotiin jääminen.

Hän sallii heidän kuitenkin lopuksi rukoilla, mutta ainoastaan ilman
haikeaa huokaustulvaa, ja kuori huutaa vilkkain vertauslausein
jumalia avuksi, ettei ikivanha kaupunki joutuisi heittokeihään,
kuluttavan tulen, väkivallan, hillittömyyden ja hävityksen uhriksi.

Sanansaattaja tulee toistamiseen, kertoo vihollisparvien eri
päällikköjen johdolla kokoontuvan mikä millekin portille ja
Polyneikeen aikovan rynnätä seitsemättä porttia vastaan, lujalla
päätöksellä joko kaataa veljensä tahi itse hengetönnä vaipua
veriinsä. Eteokles määrää, ketä vihollispäällikköä vastaan kukin
Thebeläinen sankari lähtee; itse tahtoo hän asettua veljeään
Polyneikestä vastaan. Kuori ilmaisee pitkänlaisessa laulelmassa
kansan tuskaa ja kertoo Oidipon perheen menneet surulliset vaiheet:
miten Oidipos nai tuntemattoman äitinsä ja hänestä synnytti neljä
lasta, pojat Eteokles ja Polyneikes sekä tyttäret Antigone ja
Ismene; kuinka hän, kauhean sukurutsauksen vihdoinkin ilmi tultua,
surusta puhkaisi silmänsä, j.n.e. Sanansaattaja palaa vieläkin
kerran ja ilmoittaa kaupungin pelastuneen: veljekset ovat surmanneet
toinen toisensa. Kuorin laulaessa murhelaulua kannetaan kaatuneiden
ruumiit esiin, Antigone ja Ismene yhtyvät saattokulkueesen, ja
kun ruumiit ovat lasketut maahan, ilmaisevat he suruaan haikeilla
valitushuudoilla. Airut ilmoittaa kansanneuvoston päätöksen, että
Eteokles on saava kunniallisen hautauksen, vaan Polyneikeen ruumis
heitettävä lintujen syötäväksi. Antigone lupaa haudata Polyneikeen,
ja toinen puoli kuorilaulajia lähtee kantamaan pois viimeksi mainitun
ruumista, kun sitä vastoin toinen puoli kantaen Eteoklesta seuraa
Ismeneä.


Oresteen vaiheet.

1. _Agamemnon_.

Agamemnonin palatsin katolla Argossa astuelee vartija ja tähystää
tutkivasti yön pimeään. Kymmenen vuotta peräksyttäin on hän
odottanut nähdäkseen tulimerkin välähtävän, joka ilmoittaisi Troijan
kukistuksen ja kuninkaan pikaisen kotiintulon. Äkkiä ilmestyy
leimahteleva tuli taivaan rannalle. Riemuissaan astuu vartija alas
katolta mennäkseen kertomaan Agamemnonin puolisolle Klytemnestralle
tätä iloista sanomaa. Kuori, jossa laulajina on vanhoja ukkoja,
kokoontuu palatsin ulkopuolelle ja kertoo laivaston lähdöstä
Troijaan. Kuningatar tulee ja toimittaa uhrin. Kuori jatkaa lauluaan
piirityksen historiasta Ifigeneian kuolemaan asti, kun Klytemnestra
esiintyy ja ilmaisee iloisen uutisen, joka myrskyn nopeudella on
kiitänyt vartioroviosta toiseen, kertoen millaiseksi hän kuvittelee
Troijan tilaa. Kuori puolestaan valittaa sodan syytä ja Kreikan
uljaimman nuorison kaatumista Troijan luona ja lausuu pelkäävänsä,
että voitettujen kirous on hurjille voittajille saattava jumalten
koston. Airut ilmoittaa Agamemnonin tulon. Hän kertoo kuvaavasti
piiritysjoukkojen kärsimyksistä. Mutta mitäpä nyt enään valituksista?
Nyt on kaikkien kärsimysaika loppunut, kaatuneidenkin, jotka
onnellisina lepäävät ajattelematta kotiinpalaustaan. Ei, nyt sanotaan
iloiset jäähyväiset kaikille vaivoille.

Kuningatar astuu esille ja sanoo jo kauan odottaneensa nyt lähestyvää
ilon hetkeä; mutta kuori alkaa taas laulaa kurjuutta, minkä
Helenan turmiokas kauneus on aikaan saanut, ja sitä onnettomuutta,
joka vainoo suurta valtaa, ja hiljaista, halvassa, nokeutuneessa
mökkisessä viihtyvää onnea. Nyt saapuu Agamemnon, ja kuori tervehtii
häntä:

    Oi terve sä sortaja Ilionin!

Kuningas tervehtii Argoa ja kotijumalia, puhuu Troijan häviöstä ja
kateudesta, jolla aina katsellaan menestyneitä sankaritöitä, ja aikoo
juuri astua asuntoonsa, kun Klytemnestra tulee häntä vastaan ja
puhuttelee häntä upeilevin, ilettävää hellyyttä osoittavin sanoin.
Agamemnon ei ole kuulevinaan hänen mairitteluansa. Kunnioita minua
ihmisenä, äläkä jumalana, lausuu hän, eikä tahdo mielellään asettaa
jalkaansa levitetyille "kirjaville korukudoksille". Vihdoin myöntyy
hän kuitenkin ja astuu kotinsa purppuramatolle, ensin suljettuaan
puolisonsa suosioon Kassandran, Priamon vangitun tyttären, jonka hän
oli tuonut mukanaan Troijasta.

Kuningatar kutsuu Kassandraa perheen jäseneksi -- orjattarena.
Syvästi loukattuna rukoilee Kassandra Apollonin apua. Haltioihinsa
joutuneena ennustaa hän aiottua murhaa, ja kauheissa näyissä kiitävät
hänen silmiensä ohi kaikki Pelopon sukua tahraavat rikokset.
Ennustaen Oresteen palausta ja rukoillen kostoa menee hän sisälle
kärsimään kohtaloansa. Kuori alottaa juuri laulun kun sisältä
kuullaan Agamemnonin huutavan:

    Voi mua! Murhaajalta kuolon-iskun sain!

Palatsin portit avautuvat, ja ulos astuu kuningatar kirves olalla.
Jälestä kannetaan Agamemnonin ja Kassandran peitteillä verhotut
ruumiit. Klytemnestra puolustaa tekoaan pitkällä puheella. Suuresti
hän kerskuu siitä, että on surmannut avionrikkojan -- "puolisonsa
häpeän" -- ja riettaan jalkavaimon, jonka tämä oli tuonut mukanaan;
mutta kuori kiroo hänen konnantyötään. Nyt esiintyy kuningattaren
rakastelija, Aigistos, ja iloitsee siitä, että hänen isänsä,
Thyestes, on kostettu. Kuori uhkaa, että hänet on kansa kivittävä,
mutta hän ylönkatsoo heidän uhkauksensa ja vakuuttaa olevansa valmis
tarttumaan valtikkaan sekä kahleilla ja vankeudella kurittamaan
jokaista vastustajaansa. Kun kuorilaulajat paljastavat miekkansa,
välittää kuningatar sopua ja saa Aigiston palaamaan kanssansa
palatsiin, kun sitä vastoin kuori, joka uhaten ennustaa Oresteen
palausta, lähtee kaupunkiin.

2. _Uhrinkantajattaret_.

Tapaus on vieläkin Argossa, jossa näkyy Agamemnonin hauta palatsin
ulkopuolella. Orestes, ystävänsä Pyladeen seurassa, tulee paikalle ja
uhraa kaksi hiuskiharaansa isänsä haudalla. Sitten astuvat ystävykset
syrjään odottamaan Elektraa, Oresteen sisarta, joka naisseurueen
(kuorin) kanssa tulee vuodattamaan juomauhria haudalle. Kuori
lausuu pelkäävänsä, että murhatyö jää kostamatta. Elektra ei tiedä
miten rukoilla, kun murhaaja, hänen äitinsä, on lähettänyt uhrin.
Kuori neuvoo häntä rukoilemaan, että Orestes saapuisi kostajaksi.
Uhria toimittaessaan keksii Elektra kiharat, jotka ovat hänen omien
kiharainsa väriset. Kun hän siinä seisoo epäillen, astuu Orestes
esille Pyladeen seurassa ja ilmaisee, kuka hän on. Elektra ei ota
alussa uskoakseen, mutta pian tulee hän vakuutetuksi. Ihastuksissaan
tervehtii hän nyt veljeään, johon ainoaan hän nyt on yhdistänyt
nelinkertaisen rakkauden isään, äitiin, veljeen ja sisareen. Orestes
selittää, että Zeys on lähettänyt hänet kostajaksi. Hän ja Pylades
poistuvat ilmestyäkseen uudelleen kuleksivina muukalaisina palatsin
portilla. He koputtavat ja pyytävät saada puhutella talon korkeata
haltijatarta. Klytemnestra astuu ulos, Orestes sanoo tulleensa
Fokiista, jossa hänelle oli annettu toimeksi kuningattarelle tuoda
sanoma hänen poikansa Oresteen kuolemasta. Klytemnestra käskee
heidän astua sisälle ja menee ilmoittamaan uutista Aigistolle.
Jonkun ajan kuluttua kuuluu kauheaa huutoa, ja palvelija syöksähtää
palatsista ulos kertoen että Aigistos on murhattu. Orja huutaa
ääneensä Klytemnestraa, joka tuleekin ja, saatuaan kuulla uutisen,
pyytää "miehiä kaatavaa tapparaa". Orestes ja Pylades astuvat ulos
palatsista paljastetuin miekoin. Kun Orestes lausuu uhkaavia sanoja,
virkkaa Klytemnestra:

    Jo taannu, poikain! Rintaa sitä kunnioi,
    min luona usein ennen uinahtain
    sä hennoin huulin makeen äidinmaidon söit.

Orestes epäröi, mutta Pylades varoittaa häntä unohtamasta Apollonin
neuvoa; ennen hänellä olkoon vaikka koko maailma vihollisena,
kuin jumalat. Orestes laahaa äidin mukaansa palatsiin, ja portit
suljetaan. Kun ne taas avautuvat, seisoo hän äitinsä ruumiin
vieressä ja koettaa puolustaa tekoaan puhumalla Klytemnestran
ja hänen rakastelujansa rikollisuudesta. Kuori ennustaa tulevia
onnettomuuksia. Oresteen valtaa rauhattomuus, joka vihdoin saattaa
hänet mielettömäksi. Hän näkee harmaapukuisten, gorgonin näköisten,
käärmeiden ympärikietomain raivottarien lähestyvän ja syöksyy pois
näyttämöltä.

3. _Eymenidit (kostottaret)_.

Delfon temppelin ulkopuolella rukoilee naispappi, mainiten useita
jumalia nimeltä. Kun hän on poistunut, näkyy oraakelipyhäkön sisusta.
"Omfalolla" (maailman napakivellä) istuu Orestes kalman kalpeana.
Hänen vieressään seisoo Apollo, vähän kauempana Hermes. Kuorina ovat
kostottaret (raivottaret, erinnyit), jotka uneen vaipuneina istuvat
piirissä tuoleilla. Apollo lupaa Oresteelle suojelustaan ja käskee
häntä rientämään Athenaan ja siellä kääntymään ikivanhan Pallas
Athenen kuvan puoleen. Kun hän on lähtenyt, ilmestyy Klytemnestran
haamu ja yllyttää kostottaria vainoomaan Orestesta. Nämät syöksyvät
istuimiltaan ja moittivat Apolloa siitä että hän on asiaan puuttunut.
He syyttävät Orestesta rikoksesta, mutta Apollo puolustaa häntä;
sitten eroovat he osoittaen molemminpuolista uhkamielisyyttä.

Seuraavassa näytännössä nähdään Pallaan temppeli ja Athenan Akropolis
linna; Orestes syleilee jumalattaren kuvaa ja rukoilee hänen
ratkaisevaa tuomiopäätöstään. Raivottaret, jotka ovat vainuneet
hänet siellä, ikäänkuin metsäkoira vainuu haavoittuneen otuksen,
saapuvat nyt toinen toisensa perästä paikalle. Pallas Athene tulee
ladellen sinne. Pakoittaen raivottaret vaikenemaan kehoittaa hän
Orestesta esittämään asiansa, jonka tämä tekeekin. Jumalatar itse ei
tahdo lausua mitään tuomiota, vaan asettaa tuomioistuimen Athenan
jaloimmista porvareista. Raivottaret alkavat jälleen laulunsa,
kuvaten niitä onnettomuuksia, jotka tulevat tapahtumaan, jos heidän
vainottavansa rikokset jäisivät rankaisematta.

Kolmas näytäntö tapahtuu Areopagos kummulla Athenassa; Athene astuu
sisälle seurassaan kaksitoista tuomaria, jotka istuutuvat alttarin
ympäri näyttämön keskelle. Jumalatar käskee airutta vaatimaan
hiljaisuutta. Apollo tulee paikalle, ja keskustelut alkavat.
Orestes tunnustaa rikoksensa; Apollo rupeaa hänen puolustajakseen.
Mahtavilla sanoilla kehoittaa Athene tuomareja ryhtymään ratkaisevaan
äänestykseen. Vuoroon nousevat tuomarit istuimiltaan ja ottavat,
kuorin uhkaavasti laulaessa, äänestyskivet alttarilta ja panevat ne
uurnaan. Kivet luetaan, ja jumalatar itse ilmoittaa päätöksen:

    Tään miehen päättää tuomiokunta syyttömäks;
    molemmin puolin ääniluku tasan on.

Näin sanoen laskee jumalatar syyttömäksi julistavan kivensä muiden
joukkoon. Orestes kiittää, lupaa ikuista ystävyyttä Argon ja Athenan
välillä ja poistuu. Raivottaret, jotka ensiksi ovat vimmoissaan,
rauhoittuvat Athenen kaunopuheliaisuudesta ja saavat häneltä
temppelin Athenassa, ehdolla että he vastedes, kirousten asemasta,
saattaisivat asukkaille kaikkea hyvää. He toivottavat nyt Athenalle
siunausta, ja heidän nimensä muutetaan erinnyistä eymenideiksi,
sovintoa rakastavan koston jumalattariksi. Kaikkien riemuitessa
saatetaan heitä pyhäkköönsä keskelle Akropolista.



Herodotos.


Kuoli v. 413 e.Kr.

Herodotos, joka on saanut liikanimen "historian isä", syntyi (v. 484
e.Kr.) Halikarnassossa. Hän vietti suuren osan elämäänsä matkoilla
vieraissa maissa ja on näistä paljon kertonut historiassaan,
jossa kuitenkin ovat pääesiteltävinä ne suuret taistelut, joilla
Kreikkalaiset hänen aikanaan onnellisesti puolustivat maatansa
Persialaisten hyökkäyksiltä. Herodotos rakastaa totuutta, hänellä
on vilkas, terävä käsitysvoima, mutta häntä haittaavat usein
aikakautensa esiluulot ja mielipiteet, joten hän toisinaan joutuu
harhateille. Hänestä on sanottu, että hänellä oli "viisaan miehen
pää, äidin sydän ja lapsen yksinkertaisuus".

Alkaen mytillisten (taru-) aikain taisteluista Euroopan ja Aasian
välillä kertoo hän, miten eräs Foinikialainen laivuri ryösti Ion,
Argon kuninkaan Inakon tyttären, ja vei sen mukanaan Egyptiin, jonka
jälkeen Kreikkalaiset ryöstivät Europan Tyrosta ja Medean Kolkiista.
Tämän perästä teki Lydian kuuluisa kuningas Kroisos, joka oli saanut
verrattomat rikkautensa Paktolon kultarikkaasta virran-uomasta,
hyökkäyksiä useaan Kreikkalaisvaltioon, mutta yhtyi sitten liittoon
Spartalaisten kanssa, jotka lupasivat häntä auttaa Persian kuningasta
Kyroa vastaan. Päätös tästä oli, että Kroisos joutui vangiksi
Sardeessa, tuossa vanhan maailman suuressa markkinapaikassa, jossa
ensiksi lyötiin rahaa.

Hän palaa sitten siihen aikaan, jolloin Assyrialaisilla oli
valta Aasiassa. Niniven kukistuksen jälkeen saivat tämän vallan
Medialaiset, joiden uljas pääkaupunki Ekbatana, Herodoton kertomuksen
mukaan, oli pyöreällä kukkulalla seitsemän kehänmuotoisen vallin
ympäröimänä, joista kahdella sisimmällä oli hopioitut ja kullatut
harjat ja tornit. Hän kertoo myöskin, kuinka Astyageen, Medialaisten
viimeisen kuninkaan, joka oli naittanut tyttärensä Persialaiselle
Kambyseelle, pani viralta tästä aviosta syntynyt poika Kyros, jonka
lapsena pelasti kuolemasta karjapaimen Harpagos ja joka sitten tuli
koko Aasian haltijaksi. Hän mainitsee vielä Persialaisilla olleen
tapana jättää kuolleensa petojen ja lintujen saaliiksi, kuten vielä
nykyaikanakin Indian Parsit tekevät. Harpagos, joka oli kohonnut
kenraaliksi, pakoitti tuota pikaa Vähän Aasian kaupungit antautumaan
ja peloitti Kreikkalaiset näitä auttamasta. Sillä välin marssi
Kyros Babylonia vastaan, jonka ihmeitä Herodotos laveasti kuvaa, ja
johtamalla kaupungin läpi juoksevan Eufrat virran toiseen kaivettuun
uomaan raivasi hän itselleen tien palatsiin, jonka seinällä profeeta
Daniel luki tuon salaperäisen kirjoituksen. Kaupungissa oli tapa
sellainen, kertoo Herodotos, että naisia kaupittiin vaimoiksi enimmän
tarjooville; mitä siten saatiin maksua kaunottarista, se annettiin
palkinnoksi sille, joka suostui ottamaan jolsan naisen. Kyros teki
viimeisen sotaretkensä Massageteja vastaan, jotka elivät Kaspian
aroilla ja joita hallitsi Amazoni-kuningatar Tomyris. Tämä yllytti
joukkonsa niin voimakkaasen vastarintaan, että Kyros voitettiin ja
koko hänen sotajoukkonsa hakattiin maahan.

Historioitsija rupee nyt kertomaan ikivanhasta sivistysmaasta
Egyptistä. Hän puhuu ensin Nilin lähteistä ja esittää, mitä hän
arvelee syyksi virran talvehtimiseen kesällä. Herodotos huomauttaa,
että Egyptiläiset uskoivat sielunvaellusta. He luulivat nimittäin
vainajien sielun täytyvän vaeltaa kolmetuhatta vuotta eläinten
ruumiissa, siten vähitellen taas kehittyäkseen ihmiseksi. Heidän
juhlakemuissaan oli aina nähtävänä kuolleen kuva, johon oli
liitetty muistutus: "Tällainen sinustakin kerran tulee". Hän johtaa
useat kreikkalaiset jumalat egyptiläisestä alkuperästä, kertoo
Egyptiläisten pitäneen lehmiä sekä muita nelijalkaisia eläimiä ja
lintuja pyhinä olentoina ja viettäneen suruaikaa kissojen ja koirien
kuoltua. Pyhää lintua Fenixiä hän ei koskaan saanut nähdä muuten kuin
kuvissa, ja niissä se oli puna- ja kullanhohtava sulkaisen kotkan
näköinen. Hän puhuu kunnioituksesta, jota nuoret miehet osoittivat
vanhemmille, ja Heliopoliin papeilta, jotka olivat hyvin taitavia
matemaatikkoja ja tähtien tutkijoita, sai hän tietää ensimmäisten
kuninkaiden olleen jumalia ja että viimeisen näistä, Osiriin,
kärsimykset ja kuolo olivat heidän uskonsa suuret salaisuudet.
Ensimmäinen ihmishallitsija oli Menes, joka perusti Memfiin. Häntä
seurasi kolmesataa viisikymmentä ruhtinasta, joista kerrotaan monta
merkillistä tarua. Heidän seuraajiaan oli Keops, joka rakensi
pyramidit ja käytti sataatuhatta työmiestä neljäkymmentä vuotta.
Myöhemmin hallitsi Sethos, alkuaan pappi, jota sodassa Assyrian
kuningasta Sanheribia vastaan auttoivat hiiret, nakertain öisin
poikki vihollisten jousenjänteet ja kilpirakset. Hänen jälkeensä tuli
kaksitoista kuningasta yht'aikaa, ja kun yksi heistä, Necho, oli
luovuttanut muut yksitoista, yritti hän kaivamaan kanavaa Punaiseen
Mereen. Viimeinen kuningas, jonka hän mainitsee, sääsi lain, joka
määrää että jokaisen mieshenkilön Egyptissä piti kerran vuodessa
tuleman maakunnan hallitusmiehen luo kuolemanrangaistuksen uhalla
näyttämään toteen, että hän kunniallisesti ja rehellisesti hankki
elatuksensa. Kuvaus Egyptin oloista päättyy kertomuksella kauniista
kreikkalaisesta orjattaresta, jonka toisen kengän kotka ryösti ja vei
saaliina kuninkaalle, joka niin ihastui nähdessään pienen kengän,
että noudatti luokseen sen omistajan ja otti hänet aviokseen.

Nyt seuraavat ne urostyöt, jotka Kambyses, Kyron poika,
teki käydessään sotaa Egyptiläisiä vastaan ja vallottaissaan
Memfiin. Herodotos kertoo Kambyseen, Egyptiläisten kauhuksi
rääkättyään kuningasvainajan ruumista, tehneen kaksi huono-onnista
hyökkäysyritystä, toisen Etiopialaisia, toisen Ammonin temppeliä
vastaan. Palattuansa Memfiisen pisti hän omalla miekallaan kuoliaksi
Apis härän, jota kansa palveli jumalana. Hän murhautti veljensä
Smerdeen, ja saman kohtalon sai hänen sisarensakin, kun tämä suri
Smerdeen kuolemaa. Kaksitoista Persialaista ylimystä kaivatti hän
rangaistukseksi maahan kaulaan asti ja näännytti heidät siinä
nälkään. Väkisin tunkeuduttiin hautoihin, ruumiit -- muumiat
-- viskattiin ulos ja jumalten kuvat poltettiin. Kun Kambyses
vihdoin sai tietää pappien hänen kotimaassaan hallitusistuimelle
kohottaneen erään miehen, joka sanoi itseään hänen veljekseen, nousi
hän ratsaille palataksensa Susaan, mutta loukkasi itseään omalla
miekallaan noustessaan niin vaarallisesti, että kuoli Egyptissä
jättämättä yhtäkään perillistä.

Kun vale-Smerdes oli hallinnut muutamia kuukausia, kukisti hänet
salaliitolla seitsemän Persialaista ylimystä, jotka sopivat
keskenään, että se saisi hallituksen, jonka hevonen ensin hirnuisi
päivän koittaessa; siten tuli heistä hallitukseen Dareios, Hystaspiin
poika. Herodotos luettelee tarkalleen tämän mainehikkaan hallitsijan
vuotuiset tulot, jotka hän laskee noin 85 miljoonaksi markaksi. Hän
kertoo myöskin laveasti Dareion hallituksesta; muun muassa mainitsee
hän tämän lähettäneen vakoojia Kreikkaan ja sen siirtokuntiin.
Tärkein tapaus oli kuitenkin Babylonin kapina. Sanottiin, ettei
kaupunkia voitaisi valloittaa ennenkuin muuli synnyttäisi varsan. Tuo
uskomaton seikka tapahtuikin, ja muulin omistajan, Sopyros nimisen
miehen avulla, joka silpoi pois nenänsä ja korvansa pettääksensä
Babylonin asukkaita, onnistui Dareion valloittaa kaupunki, johon
Sopyros sitten asetettiin kuvernööriksi.

Sitten kääntyi Dareios aseineen Skytialaisia, Pohjois-Wenäjällä
asuvaa kansaa vastaan, jonka alkuperää Herodotos seuraa kauas
taaksepäin taruaikoihin. Skytialaisista kertoo hän muun muassa, että
nämät käyttivät höyrykylpyjä. Täältä täytyi Persialaisten kuitenkin
palata takaisin tyhjin toimin.

Vielä saamme tietää, että Dareion erään kenraalin onnistui viedä
Peonien koko heimo Makedoniasta Persiaan, joten Persialaiset
saivat tilaisuuden oppia käsitöitä. Yritys samoin kohdella erästä
toista heimoa, joka eleli keskellä järveä paaluille rakennetuissa
asunnoissaan, raukesi tyhjiin. Puhuessaan muista kaukaisista
seuduista sanoo Herodotos, ettei hän ole varma, tokko "Tinasaaria"
todella löytyneekään, mutta hän oli kuullut kerrottavan tinaa
saatavan "maailman loppupäästä."

Kertomuksen näyttämöksi tulevat nyt Kreikan valtiot, ja Herodotos
puhuu näiden tyranneista eli yksinvaltiaista, joiden joukossa
Polykrates Samos saarella oli kuuluisin. Onni seurasi häntä niin
itsepintaisesti, että Egyptin kuningas neuvoi häntä luopumaan
rakkaimmasta kalleudestaan poistaaksensa kovaa onnen vaihdosta,
joka tavallisesti seuraa liikanaista menestystä. Polykrates viskasi
mereen kalliin sormuksen, mutta muutamia päiviä myöhemmin sai hän
eräältä kalastajalta harvinaisen kalan, ja kalan vatsasta löydettiin
-- sormus! Tätä pidettiin uhkaavana ennusmerkkinä. Jonkun aikaa onni
vielä kuitenkin yhä hymyili Polykrateelle; mutta vihdoin sai eräs
Sardeen satrapi hänet lupaamaan ottaa talletettavakseen aarteen, ja
kun hän lähti sitä noutamaan, sai hän siellä surmansa.

Toinen tyranni oli Periander Korintossa, josta puhuessaan Herodotos
kertoo sadun eräästä laulajasta ja kitaran soittajasta Arionista,
mikä meriretkellä oli vähällä tulla murhatuksi rahojensa tähden, vaan
syöksyi mereen ja delfinin selässä pelastui maalle. Seuraa sitten
pitkä kertomus Kleistheneestä Sikyonissa; tällä on paljon puuhaa
valitessaan miestä tyttärelleen, jonka kosioista yksi on aikansa
suurin velttiö, sellainen, että jo voivotteli itsellään olevan
paha maata, kun kuihtunut ruusun lehti oli sattunut tulemaan hänen
vuoteesensa, ja pyörtyi nähdessään miehen raatavan raskasta työtä.
Peisistratoa Athenassa mainitaan kiitoksella siitä, että hän kokosi
ja järjesti Homeron runot. Hänen poikansa Hippiaan aikoivat Harmodios
ja Aristogeiton murhata. Erehdyksestä tappoivat he hänen veljensä
Hipparkon, mutta heitä kunnioittivat kuitenkin kauan suurina isänmaan
ystävinä Athenalaiset tasavaltalaiset, jotka pitivät tyrannien
murhaamista tarpeellisena ja kiitettävänä.

Ensimmäiset enteet suureen Persialais-sotaan alkoivat jo ilmestyä.
Samoin kuin useimpien suurten tapausten oli senkin alkusyynä
vähäpätöinen sattuma. Dareios oli vienyt Miletolaisen Histiaion
vastoin tämän tahtoa Susan hoviin. Salaa lähetti Histiaios
lähettilään vävynsä Aristagoraan luo ja kehoitti häntä kiihoittamaan
kreikkalaisia valtioita luovuttamaan hallitsijansa ja vaatimaan
kansanvaltaa. Hänen ei onnistunut saada Spartalaisia aseisin
tarttumaan, mutta Athenalaiset suostuivat ja lähettivät sotajoukon
Sardesta vastaan. Athenalaisten täytyi peräytyä, mutta kapina Persiaa
vastaan oli saatu alkuun ja leveni nopeasti. Dareios syytti Histiaioa
että tämä oli tietänyt kapinan hankkeista, mutta kavala Kreikkalainen
osasi kuninkaan niin pettää ja tekeytyä niin viattomaksi, että
tämä vielä lähetti hänet kapinaa tukahuttamaankin. Kun hän tuli
Sardeesen, lausui kuninkaan veli Artafernes: "Sinä olet kengän
tehnyt ja Aristagoras on sen pannut jalkaansa." Sillä välin onnistui
Histiaion täälläkin poistaa, kaikki epäluulot, kunnes omin päin
ryhtyi sotapuuhiin, joista seurauksena oli että hän joutui vangiksi
ja mestattiin. Nyt tekivät Persialaiset hyökkäyksen Ionialaisia
vastaan, aikoen valloittaa koko Kreikanmaan. Syntyi sitten useita
taisteluja maalla ja merellä, riitaisuuksia liittolaisten kesken
y.m.; Persialaisten laivastokin hukkui, vaan sota ei siitä vähääkään
edistynyt.

Mutta tärkeä tapaus maailman historiassa lähestyi. Persian kuningas
lähetti 600 laivalla toisen sotajoukon, joka ryöstettyään Naxos
saarta ja poltettuaan Eretrian kaupungin nousi maalle Marathonin
kentille. Miltiadeen johdolla taistelevilla Athenalaisilla ja
Plataialaisilla oli 20,000 miestä Persialaisten 110,000:tta
vastaan, mutta sittenkin voittivat he täydellisesti vihollisensa ja
karkoittivat heidät 6,000 miehen tappiolla takaisin laivoilleen,
kun sitä vastoin Kreikkalaisilta kaatui ainoastaan 200 miestä.
Omasta pyynnöstään sai Miltiades 70 soutulaivaa ja lähti niillä
ahdistamaan Paros saaren asukkaita, joille hän kantoi yksityistä
vihaa. Haavoitettuna palasi hän taas Athenaan, jossa häntä syytettiin
isänmaan kavalluksesta ja tuomittiin maksamaan kustannukset
hyödyttömästä sotaretkestä.

Dareios varustautui juuri sotaretkelle Athenalaisia vastaan,
kun Egyptissä syntynyt kapina käänsi hänen huomionsa toisaalle.
Tuumaillessaan, mihin ensiksi tulisi kääntyä joukkoineen, sairastui
hän ja kuoli. Hänen poikansa Xerxes oli ensiksi sitä mieltä, että
jos hän jättäisi Kreikkalaiset rauhaan, kestäisi kauan ennenkuin
he saattaisivat tunkeutua Susaan; mutta vähitellen muutti hän
mielipidettä ja keräeli kokonaista neljä vuotta sotajoukkoa, jossa
tosin lasketaan olleen kaksi miljoonaa soturia, mutta joka oli
huonosti varustettu ja harjoitettu. Komeasti kulki tämä mahtava
sotajoukko Hellesponton yli Abydosta Sestoon laivasiltaa myöten,
ja sitä seurasi rantaa pitkin 1,200 sotalaivaa. Kreikkalaiset
pelästyivät suuresti, ja pohjoiset valtiot heittäytyivät heti
valloittajan valtaan. Mutta Athenalaiset, joita oraakeli oli
rohkaissut sanoen, että he löytävät turvaa "puisten vallien takana",
lähettivät avunpyynnön naapureilleen, ja päätettiin, että he
laivaston avulla, joka asetettaisiin läheiseen salmeen, ensiksi
asettuisivat vastarintaan Termopylen ahtaassa vuorisolassa. Kun
Persialaisten sotajoukko marssi esiin Tessaliasta, hukkui heiltä 400
laivaa kovassa myrskyssä. Mutta Xerxes kulki kuitenkin eteenpäin
maa-sotajoukolla vuorisolaa kohti, joka oli niin kapea, että tuskin
yhdet sotavaunut mahtuivat siitä kulkemaan. Paikkaa oli puolustamassa
300 Spartalaista kuningas Leonidaan johdolla. Muut Kreikkalaiset --
ne viettivät juhlaleikkejään Olympiassa! Persialainen keisarikaartti
hyökkäsi ensiksi solaan, mutta urheat Spartalaiset ajoivat heidät
pakoon ja hakkasivat maahan joka kynnen. Kolmantena päivänä saivat
Persialaiset kuitenkin tietää löytyvän toisen solan, josta saattaisi
hyökätä Kreikkalaisten selkään, ja pian ilmestyikin täältä päin
uhkaava vihollinen. Päivän koittaessa antoi Xerxes käskyn yleiseen
ryntäykseen. Persialaisia kaatui joukoittain. Neljä tuntia torjuivat
Kreikkalaiset vielä Persialaisten hyökkäykset ja kantoivat pois
kaatuneen kuninkaansa ruumiin; mutta vihdoin pääsi vihollisten
ylivoima voitolle. Viholliset kävivät joka taholta Kreikkalaisten
kimppuun, ja nämät kaatuivat urheasti taistellen joka mies. Nyt
koettivat Persialaiset sulkea saarroksiin Kreikkalaisten laivastoa,
jota johti Temistokles, ja taistelu jatkui myöhään iltahämärään.
Mutta sydänyön aikana nousi myrsky, ja aallot ajoivat monta
Persialais-laivaa Eyboian kiviselle rannikolle. Seuraavana päivänä
tekivät Kreikkalaiset hyökkäyksen, ja kolmantena päivänä taas
Persialaiset. Ei kummallakaan puolella saatu ratkaisevaa voittoa,
mutta Kreikkalaiset kuitenkin vetäytyivät täältä pois. Valloittajat
kulkivat nyt eteenpäin kahdessa joukossa, joista toinen kulki
Delfoa, toinen Athenaa kohti. Delfon oraakeli lausui: "kykenevänsä
omiaan puolustamaan", ja juuri kun Persialaiset olivat päässeet
temppeliylängölle, syntyi ukkosen ilma, valtavia kalliolohkareita
vieri alas Parnassolta, ja Delfolaiset, jotka olivat saaneet avukseen
kaksi taivaallista soturia, syöksyivät esiin piilopaikoistaan ja
karkoittivat valloittajat pakosalle.

Kreikkalaiset olisivat voineet asettua vastarintaan Boiotiassa, mutta
Spartalaiset, jotka toivoivat Athenan kukistuvan itse päästäkseen
ylivaltaan Kreikassa, vetäytyivät Korinton kannaksen taakse, kun
sitä vastoin Athenalaiset etsivät turvaa laivastossaan, joka
oli ankkuroittuna Salamiin saaren luona. Niin muodoin tapasivat
Persialaiset Athenan kaupungin autiona, ja kun he olivat ryöstäneet
sen ja polttaneet Athenen temppelin, lähetti Xerxes kotiin sanoman,
että hän oli täyttänyt kostotyönsä. Kauhu ja pelko valtasi
Kreikkalaiset; vihollisten maa-sotajoukko marssi eteenpäin kannasta
pitkin, ja Persialaisten laivasto varustautui rynnäkköön. Temistokles
kiihoitti innokkailla puheilla laivaväestöjään, ja Artemisia,
Halikarnasson kuningatar, kehoitti rohkeuteen Persialaisia, joiden
riveissä hän taisteli. Molemmin puolin upposi laivoja, ja taistelua
kesti sydänyöhön saakka: päätökseksi tuli, että Persialaiset
joutuivat kokonaan tappiolle, ja jälelle jääneet heistä peräytyivät
talveksi Tessaliaan. Xerxes itse palasi kotiinsa.

Seuraavana keväänä marssitti Mardonius Persialaisen sotajoukon
jäännökset uudestaan esiin. Ensi yhteentörmäyksessä voitettiin
hänen alapäällikkönsä Maxistios, ja Kreikkalaiset asettuivat
yhdistyneine sotajoukkoineen Plataian kentälle. Yksitoista päivää
odotettuaan suotuisaa ennusmerkkiä antoi Mardonios Kreikkalaisia
kolminkertaisesti lukuisammalle sotajoukolleen käskyn rynnäkköön.
Herodotos kuvaa taistelun hyvin tarkasti ja mainitsee, että
Kreikkalaisten aluksi oli vaikea kestää Persialaisten hyökkäystä.
Vihdoin rukoili Pausanias Hereä, hyviä enteitä ilmestyi, Thebeläiset
ja Spartalaiset ryntäävät esiin, ja voitto on Kreikkalaisten.
Mardonios taisteli urheasti, mutta kaatui, ja vaikka alussa
Kreikkalaisten voittoa viivyttivät vihollisten vallitukset,
onnistui kuitenkin Athenalaisten, jotka olivat taitavimmat vallien
valloittamisessa, karkoittaa Persialaiset heidän varustuksistaan.
Voitto oli niin täydellinen, että ainoastaan 3,000 miestä koko
Persialais-sotajoukosta pääsi hengissä pakoon. Pausaniasta
kehoitettiin toimittamaan Mardoniolle kunniallinen hautaus, mutta hän
vastasi; "Tahdotteko, että niin kovin halventaisin isänmaatani juuri
nyt, kun sen olen kohottanut maineesen?"

Samana päivänä kohtasi kreikkalainen laivasto joukon Persialaisia,
jotka olivat astuneet maalle Mykalen luona Ioniassa. Kreikkalaiset
menivät myöskin maalle, hyökkäsivät Persialaisten kimppuun,
karkoittivat heidät leiriin ja tappoivat viimeiseen mieheen.

Herodotos kertoo lopuksi muutamia häväistysjuttuja Susan hovista,
mutta kertomuksensa tärkein osa on kuvaus niiden kahden vuoden
ikimuistettavista tapauksista, jolloin Kreikkalaisten suuret voitot
saattoivat Eurooppalaisen sivistyksen kaikiksi ajoiksi Aasiaa
vallitsemaan.



Sofokles.


Kuoli v. 406 e.Kr.

Sofokles, vanhan Kreikan kuuluisin murhenäytelmän kirjoittaja,
oli syntynyt Attikalaisella Kolonos alueella v. 496 e.Kr. 28
vuoden ikäisenä kilpaili hän Aiskylon kanssa ja voitti palkinnon.
Niin suuressa arvossa piti häntä kansa, että se valitsi hänet
yhdessä Perikleen kanssa päälliköksi Samolaiseen sotaan. Hänen
murhenäytelmänsä osoittavat Kreikkalaisten mielten luopuneen sokeasti
uskomasta kohtaloon ja sen sijaan ruvenneen luottamaan jumalalliseen
kostantoon. Ihmisen teot, joihin häntä saattavat taipumukset ja
tunteet, esitetään johdonmukaisemmassa yhteydessä ja vapaampina
korkeampain voimain hämäristä ja edeltäpäin aavistamattomista
määräyksistä.


Kuningas Oidipos.

Tämän murhenäytelmän aine on kauhea: eräs mies on tappanut isänsä ja
nainut äitinsä; ja kuitenkin on kappale sellainen, että Aristoteles
piti sitä traagillisen näytelmätaiteen mestariteoksena.

Laios, Theben kuningas, jolla ei ollut yhtään lasta puolisostaan
Iokastesta, kysyy Delfon oraakelilta neuvoa ja saa vastaukseksi,
että hänelle on syntyvä poika, mutta että hän on kuoleva poikansa
käden kautta. Välttääksensä tätä onnettomuutta panettaa äiti lapsen
erämaahan; mutta eräs paimen tapaa lapsen ja vie sen Korinton
kuninkaalle Polybolle, jonka lapseton puoliso ottaa pienokaisen
kasvattipojakseen, ja tämä kasvaa mieheksi siinä luulossa, että hän
on kuningas Polybon poika. Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin lähtee
Laios jälleen Delfoon, ja hänet murhaa kotimatkalla tuntematon mies.
Hänen jälkeensä tulee valtaistuimelle Kreon, mutta tämä hallitsee
vain vähän aikaa. Thebeen ilmestyy nimittäin Sfinx -- naiskasvoinen,
siivekäs hirviö jalopeuran hännällä ja kynsillä -- ja esittää
arvoituksen, jota ei kukaan Thebeläinen voi selittää. Ne, jotka
turhaan koettavat arvata, menettävät henkensä. Silloin tarjoo Kreon
kruunun ja sisarensa Iokasten avioksi sille, joka saattaa arvoituksen
selittää. Arvoitus oli tällainen: Nelijalkaisella olennolla on kaksi
jalkaa ja kolme jalkaa, mutta vain _yksi_ ääni, mutta jalkojen
lukumäärä vaihtelee, ja milloin sillä on useimmat jalat, silloin on
se heikoin -- mikäpä se on?

Oidipos tulee Korintosta ja selittää arvoituksen: "Sinä olet kuvannut
ihmisen, ensiksi pienenä lapsena, kun hän konttaa neljällä jalalla,
sitten vanhempana, kun hän käy kahdella jalalla, ja lopuksi iäkkäänä,
kun hän käyttää sauvaa kolmantena jalkana".

Oidipos valitaan kuninkaaksi ja nai tuntemattoman äitinsä Iokasten,
joka hänelle synnyttää poikia ja tyttäriä. Kauan ovat taivas ja maa
asiasta hiiskumatta, mutta sitten ne yhdessä rupeevat rikollisen
syyttäjiksi. Rutto tappaa karjan, kulo ja kuivuus hävittävät viljan
ja lapset kuolevat syntyessään. Turhaan rukoillaan jumalia. Näytelmän
alussa istuu joukko lapsia, nuorukaisia ja pappeja näyttämön
ulkopuolella kantaen öljypuun lehviä, rukouksen vertauskuvia,
käsissään. Oidipos ilmoittaa heille jo lähettäneensä Kreonin Delfoon
kysymään oraakelilta neuvoa. Kreon tuo vastauksen, että Laion
murhaaja on saatava ilmi ja rangaistava ennenkuin onnettomuudet
lakkaavat. Oidipos ottaa itse toimekseen rikollisen ilmi saattamisen
ja uhkaa murhaajalle kauheaa kostoa. Hän kysyy neuvoa sokealta
Tiresiaalta, joka kauan arveltuaan julistaa itse Oidipon etsityksi
murhamieheksi. Oidipos on vakuutettu viattomuudestaan, kunnes
kuningatar häntä muistuttaa, että murha tapahtui paikalla, missä
kolme tietä yhtyy. Silloin Oidipos kertoo, miten hänen tullessaan
Korintosta tiellä häntä sysäsi syrjään vanhus, joka airueen ja
palvelijan seurassa ajoi vaunuissa. Hän surmasi heidät kaikki. Nyt
huomaa hän, kuinka oli niskoilleen koonnut pääsemättömän kirouksen.
Iokaste epäilee yhä ja lähettää noutamaan luoksensa orjaa, joka
kerran toi sanoman että Laios oli joutunut rosvojoukon käsiin ja
murhattu. Väliajoilla laulaa kuori laulun ylpeyden rikollisuudesta
ja kostosta, jota jumalia halveksivaiset ansaitsevat. Korintosta
tulee nyt sanansaattaja, joka ilmoittaa että Polybos on kuollut ja
Oidipos valittu hänen jälkeensä hallitsijaksi. "Mitäpä on teidän
ennustuksistanne?" lausuu Iokaste; mutta kun sanansaattaja vieläkin
kertoo Korinton kuningattaren ottaneen Oidipon kasvattipojakseen, ja
kun ruvetaan tarkemmin tutkimaan lapsen oikeata sukuperää -- silloin
syöksyy Iokaste epätoivoissaan sivu-oven kautta ulos. Nyt tuodaan
paikalle vanha paimen, joka löysi lapsen, ja kun Oidipos on kuullut
hänen todistuksensa, huudahtaa hän musertunein mielin:

    Voi kauheaa, voi kaikki ilmi tullut on!

Hänen poistuttuaan ja kuorin laulettua laulun onnen
epäluotettavuudesta, tulee palvelija ja ilmoittaa Iokasten
hirttäytyneen ja Oidipon puhkaisseen silmänsä kultasoljilla, jotka
oli siepannut kuolleen puoliso-äitinsä puvusta. Portit avautuvat
ja Oidipos tuodaan esiin. Veri valuu virtanaan hänen silmistään,
ja kuori kauhuissaan kysyy, mikä mielettömyys on saattanut hänet
tähän turmiokkaasen tekoon. Oidipos syyttää Apolloa, mutta ei kadu
viimeistä tekoaan:

    Miks' näkö sillä ois,
    Jon nähtäväks' ei löydy mitään suloisaa?

Nyt astuu esiin Kreon. Oidipos pyytää, että Iokaste saisi
kunniallisen hautauksen ja ettei tyttäriä jätettäisi ilman hoitoa.
Itse haluaa hän lähteä vuorille. Tyttäret tuodaan sisälle, ja hellin,
sydäntä särkevin sanoin heidän synkkää tulevaisuuttaan surkuteltuaan
katoo Oidipos Kreonin saattamana palatsiin, kuorin valittaessa ja
lopettaessa laulunsa tuolla ikivanhalla viisauslauseella, ettei
pidä ylistää ketään onnelliseksi, ennenkuin hän on surutonna nähnyt
viimeisen elonpäivänsä laskevan.


Oidipos Kolonossa.

Vastoin aikomustaan jäi Oidipos useaksi vuodeksi Thebeen, jossa häntä
hellästi hoitivat tyttärensä Antigone ja Ismene, jossa hän toivoi
saavansa rauhassa kuolla. Mutta hänen omien poikainsa Eteokleen
ja Polyneikeen neuvosta ajoi Kreon, joka uudestaan oli noussut
Theben valtaistuimelle, Oidipon ulos maailmaan. Uskollisen ja
alttiin tyttärensä Antigonen seurassa tulee hän kauan harhailtuaan
luonnonihanuudestaan ylistettyyn Kolonoon Athenan läheisyydessä,
missä kostottarilla oli pyhä lehtonsa. Kun hän ohikulkevilta oli
saanut tietää tulleensa juuri tähän lehtoon, lausuu hän hartaan
toivonsa saada siellä lopettaa surullisen elämänjuoksunsa -- jo
riutuneena entisen Oidipon surkuteltavaksi varjokuvaksi. Mutta
kuori, jossa on laulajina vanhuksia Kolonosta, lausuu suuttumuksensa
siitä, että hän on astunut pyhään lehtoon. Antigonelta saavat he
tietää, kuka hän on, ja vaativat häntä lähtemään heidän lehdostansa.
Oidipos turvautuu Athenan kuninkaasen Teseyhyn, mutta äkkiä Ismene
tulee kertoen veljiensä kiistelevän Theben valtikasta ja Kreonin
olevan tulossa Oidipoa vangitsemaan. Kuori kehoittaa Oidipoa uhrilla
lepyttämään kostottaria. Koska itse on sokea, antaa hän tyttärilleen
toimeksi suorittaa määrätyt uhritemput. Sillä aikaa saapuu Teseys, ja
tälle kertoo Oidipos Kreonin vainoovan hänen henkeänsä, voidakseen
haudata hänet Thebeen ja siten lepyttääkseen jumalat. Teseys lupaa
hänelle kansalaisoikeuden ja turvaa Athenassa. Kukkaistuoksuisilla
säkeistöillä ylistää kuori Kolonoa, Attikan ihaninta nurminiittyä,
mutta samassa Kreon saapuu aseellisin seuruein ja kutsuu Oidipoa
takaisin Thebeen. Kun Oidipos kieltäytyy sinne palaamasta,
tarttuu seurue Antigoneen ja Ismeneen viedäksensä heidät pois
panttivangeiksi, ja Kreon itse on juuri käynyt kiinni Oidipoon, kun
Teseys tulee paikalle. Tämä käskee joukkojaan vapauttamaan vangitut
naiset ja moittii Kreonia hänen käytöksestään. Kreon puolustaa
itseänsä mainitsemalla ne kauheat rikokset, joihin Oidipos ja hänen
puolisonsa, Kreonin oma sisar, olivat tehneet itsensä syypäiksi.
Oidipos taas puolestaan koettaa torjua häpeällisiä syytöksiä,
lausuen ettei hänellä eikä hänen onnettomalla puolisollansa ollut
vähäistäkään aavistusta vasten heidän tahtoaan tehdyistä rikoksista.
Teseys vaatii Kreonia lähtemään mukaan vangittuja etsimään, ja lupaa
Oidipolle toimittaa hänen lapsensa takaisin. Kuori kuvaa elävillä,
ylevämielisillä sanoilla ryöstettyjen etsimistä ja pelastusta.
Teseys palaa heidän seurassaan ja ilmoittaa Oidipolle, että hänen
vanhin poikansa Polyneikes pyytää saada häntä puhutella. Polyneikes
kertoo, miten hänen veljensä oli häntä loukannut, ja pyytää isältänsä
anteeksi sopimatonta käytöstään; mutta tämä ei ota leppyäkseen,
vaan uudistaa kiroukset, joilla jo ennemmin oli kironnut poikaansa.
Syvästi liikutettuna näistä ankarista sanoista aikoo Polyneikes
palata takaisin Thebeen, mutta rukoilee ensiksi sisarilleen siunausta
ja pyytää heitä pitämään huolta siitä, että hän kuoltuaan saa
kunniallisen hautauksen. Kauhea ukkosen ilma syntyy, ja pelästynyt
kuori kutsuu Teseystä. Oidipos tuntee kuoleman enteitä ja pyytää
Teseystä sekä tyttäriään saattamaan häntä sinne, mihin Hermes ja
manalan jumalatar (Persefone) oppaina edellä kulkevat. Kuori laulaa
murhelaulun, ja sanansaattaja kertoo lopputapaukset. Oidipos on
saapunut jyrkänteelle, josta vaskiportaat johtavat "maan poveen".
Siellä hän kylpee ja pukeutuu tuonen pukuun. Syvyyksistä kuuluu
pauhua, tytöt pakenevat pelästyneinä isänsä syliin. Silloin jumalain
äänet huutavat Oidipoa. Hän käskee tyttäriänsä poistumaan; ainoastaan
Teseys saapi jäädä katsomaan, miten jumalat ihmeellisellä tavalla
tempaavat hänet huokauksetta, kärsimyksettä pois maailmasta.


Antigone.

Jos "Kuningas Oidipos" oli näytelmä, jota muinaisaikoina enimmin
ihailtiin, niin pidetään sitä vastoin nykyisinä aikoina "Antigonea"
parhaimpana, jaloimpana naisen ylevyyttä esittävänä tuotteena, mikä
koskaan on runoilijan kädestä lähtenyt.

Antigone ja Ismene elävät Kreonin holhouksen alaisina, kun Thebeä
tulee piirittämään Polyneikes, toivoen voivansa riistää valtikan
nuoremmalta veljeltään Eteokleelta, joka on hänet karkoittanut
valtaistuimelta. Näytelmä alkaa aamulla Polyneikeen kaaduttua
ja tappiolle joutuneiden Argivilaisten paettua. Ensimmäisessä
näytöksessä nähdään Theben palatsi. Sisaret astuvat sisälle puhuen
Kreonin käskystä, että ainoastaan Eteokles -- molemmat veljet
olivat taistelussa kaatuneet -- saa kunniallisen hautauksen,
mutta Polyneikeen ruumis jätetään itkemättä ja hautaamatta --
joka viimemainittu seikka oli rikos Kreikkalaisten pyhimpiä
velvollisuuksia vastaan, oli haudattava sitten vihollinen taikka
ystävä. Ismene koettaa saada Antigonea luopumaan niskoittelustaan
kuninkaan käskyä vastaan, mutta tämä vastaa:

    Tee niinkuin tahdot, itse hänet hautaan mä.
    On kuolo teon moisen eestä ihanaa,

ja menee päätöstään toimeen panemaan. Kuori laulaa voittohymnin.
Kreon esiintyy täydessä kuninkaan asussa ja selittää komealla
isänmaallisella puheella, miksi hän niin eri tavalla on päättänyt
kohdella veljesten ruumiita. Kun hän on lopettanut puheensa, syöksyy
vartija huoneesen ja kertoo jonkun salaa mullalla peittäneen
Polyneikeen ruumiin ja suorittaneen tavanmukaiset uhritoimitukset.
Kuningas raivostuu ja uhkaa hirttää kuorilaulajina olevat Thebeläiset
vanhukset, jos eivät ilmaisisi kavaltajaa. Kuori laulaa laulun, ja
sitten astuu sisälle vangittu Antigone Kreonin seurassa. Nyt kertoo
vartija, että Antigone vangittiin juuri sirottaessaan multaa ja
vuodattaessaan juomauhria kuolleen yli. "Tunnustatko vai kiellätkö
tämän teon?" kysyy Kreon. "Minä tunnustan enkä suinkaan kiellä sitä
tehneeni", vastaa Antigone, joka yhä koettaa puolustaa käytöstään.
Kreon, vielä vimmastuneempana, lupaa ettei hän pääse rangaistuksesta.
Kun Kreon hänelle selittää, että kunnia, jonka hän on osoittanut
Polyneikeelle, isänmaan viholliselle, on loukkaus toista veljeä,
isänmaan puolustajaa, kohtaan, vastaa Antigone:

    "Vain rakkautta suoda voin, vaan vihaa en".

Nyt saapuu Ismene ja pyytää päästä kuolemaan sisarensa kanssa, mutta
Antigone vastaa:

    Et kuolla kanssain voi. Sä toisen teost' et
    Voi mennä kuolemaan; mun surmain tarpeeks' on.

Kuningas käskee vartijaa viemään heidät molemmat pois. Kuori laulaa
laulun, ja Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen, astuu sisään
ja rukoilee kihlatun morsiamensa puolesta. Kreon vastaa, että pojan
tulee totella isäänsä, ja toivoo, ettei hän ole menettänyt järkeään
rakkaudesta naiseen. Turhaan koettaa Haimon herättää eloon isänsä
jähmettyneitä tunteita; Kreon pysyy vakavasti päätöksessään: "Hänen
pitää kuoleman!" Kuori laulaa laulun rakkauden kaikkivoivaisuudesta
ja puhkee liikutuksesta kyyneliin, kun Antigone viedään ulos elävänä
haudattavaksi. Itse valittaa impi surkeaa kohtaloaan, kun hänen
täytyy vaeltaa manalan majoille turvatonna, kenenkään itkemättä
ja naimatonna, mutta lohduttaa itseään sillä, että uskollisesti
on täyttänyt velvollisuutensa omaisiaan kohtaan. Kun Antigone on
viety pois, astuu ennustaja Teiresias esille, uhkaa Kreonille
vastaisia onnettomuuksia ja neuvoo häntä vapauttamaan Antigonen ja
hautaamaan Polyneikeen. Kreon ivaa ja pilkkaa vanhusta, joka nyt
suoraan ennustaa hänelle veren tulevan kostettavaksi verellä. Vihdoin
myöntyy pelästynyt Kreon ja lähtee raskain mielin noudattamaan
annettuja neuvoja. Kuori pyytää Dionysoa suojelemaan kaupunkia, ja
nyt avautuu solmu solmulta surullinen päätös. Sanansaattaja kertoo
Kreonin tullessaan "tuonen morsiuskamariin", jonka sisään Antigone
oli muurattu, tavanneen vangin hirttäytyneenä. Tämän nähdessään
syöksi Haimon miekan rintaansa ja kaatui maahan morsiamensa viereen.
Kun kuningatar Eyrydike saa sen kuulla, rientää hän palatsiin, ja
Kreonille, joka astuu sinne kantaen poikansa ruumista, tulee vastaan
toinen sanansaattaja kertoen kuningattaren kuolleen: omalla kädellään
pisti hän tikarin rintaansa. Kreon toivottaa itsellensä kuolemaa,
kuori ylistää nöyrää mielialaa parhaaksi, ja kappale loppuu.


Aijas.

Aijas, Telamonin poika ja Akilleyn serkku, oli kookkain ja voimakkain
Kreikkalaisista sankareista Troijan luona. Kuitenkin oli hänen ylpeä
ja jumalaton käytöksensä herättänyt jumalten vihaa; sentähden sai
Akilleyn kuoltua Odysseys kaatuneen sankarin varusteet, jotka Aijas
oli vaatinut itselleen.

Kappaleen alussa ilmestyy Athene Odysseylle, kun tämä Troijan
kentällä seuraa tuntemattoman miehen jälkiä, joka yöllä oli tappanut
karjalaumat ja niiden vartijat. Jumalatar sanoo hänelle, että
vimmastunut Aijas varmaankin olisi surmannut Atreyn pojat, ellei hän
olisi viekoitellut raivostunutta urosta pitämään lampaita ja härkiä
vihamiehinään. Hän kutsuu Aijaan ulos teltasta, ja sankari astuu
esille yhä vielä hehkuen koston himosta ja lupaa laittaa Odysseys
"ketulle" saman lopun, kuin minkä hän härkiä ja lampaita tuhotessaan
luuli vastikään saattaneensa Atreyn pojille. Odysseys säälii häntä,
mutta Athene kieltää suosikkiaan asettumasta taivaallisten tahtoa
vastaan. Kuori, jossa laulajina on Salamiilaisia sotureja, astuu
sisälle ja etsii johtajataan Aijasta. Huhuna ovat he kuulleet hänen
tuhonneen voittosaaliin, karjan, ja kehoittavat häntä korppikotkana
saattamaan kauhua kateellisten panettelijani lintuparveen. Tekmessa,
Aijaan puoliso, tulee ulos teltasta ja kertoo sankarin taivaallisten
tahdosta käyneen mielettömäksi. Edellisenä yönä oli Aijas vastoin
puolisonsa varoitusta, johon hän oli vastannut kreikkalaisella
sananparrella: "Vaiti olo on naisen kaunistus", lähtenyt aseissa
ulos ja palatessaan tuonut useita eläimiä, jotka sitten tappoi ja
nylki siinä luulossa, että ne olivat hänen ihmis-vihollisiansa.
Vihdoin tuli hän taas järkiinsä ja kärsi kauheita omantunnon vaivoja.
Tekmessa avaa teltan, ja Aijaan nähdään mietiskelevänä istuvan
tapettujen eläinten vieressä. Hän huutaa kuorille: "Tappakaa myöskin
minut, minä kurja murhaaja!" Hän muistelee mennyttä elämäänsä, joka
hänen maanmiestensä kateuden ja jumalten vihan kautta oli kunniasta
vaipunut häpeään. Tekmessa ja kuori koettavat häntä lohduttaa, mutta
turhaan. Muistuttaen heitä, ettei kokenut lääkäri koskaan käytä
parantavia loihtusanoja missä syvä leikkaus on tarpeen, pyytää hän
saada jäädä yksin. Kuori valittaa kovaa kohtaloa, joka on urheata
sankaria kohdannut. Vihdoin selittää Aijas tehneensä päätöksen: hän
on kulkeva sitä tietä, jota hänen tulee kulkea, ja pian saadaan
kuulla hänen kärsimystensä lopun olevan lähestymässä. Kuori iloitsee
tästä. Mutta nyt tulee sanansaattaja, joka kysyy Aijasta ja sanoo
tämän veljen Teukron saapuneen ja ennustajan Kalkaan neuvoneen, että
Aijasta ei pidä päästää ulos ennen auringon laskua. Seuraavassa
kohtauksessa istuu sankari meren rannalla katsellen miekkaansa, jonka
on asettanut maahan kärki ylöspäin. Hän rukoilee jumalia, joita hän
tahtoo lepyttää verellään, sanoo elämälle jäähyväiset ja syöksyy
miekkaansa. Teukros valittaa veljensä kuolemaa ja arvelee kohtalon
määränneen, että kuten Hektor oli sidottu Akilleyn vaunuihin Aijaalta
saadulla vyöllä, niin kaatui nyt Aijas Hektorilta saamaansa kalpaan.
Teukron tehdessä valmistuksia Aijaan ruumiin hautaamista varten,
tulee Menelaos ja vaatii että se jätettäisi hietarannalle lintujen
syötäväksi. Teukros kieltäytyy tottelemasta hänen käskyään, ja sillä
aikaa kuin Menelaos on poissa noutamassa veljeänsä Agamemnonia,
kaivaa hän haudan. Agamemnon tulee ja herjaa Teukroa loukkaavilla
uhkasanoilla. Syntyy kiista, josta olisi saattanut tulla ikäviä
seurauksia, jos ei Odysseys olisi saapunut sitä keskeyttämään ja
ruvennut välittäjäksi, kehoittaen Agamemnonia seuraamaan jalon
mielenlaatunsa ja hyvän järkensä neuvoja. Kääntyen Teukron puoleen
tarjoo Odysseys apuaan hautaukseen, mutta tästä veli kiitollisena
kieltäytyy, koska se ehkä saattaisi olla vainajasta vastenmielistä.


Trakialais-immet.

Kappale, joka on saanut tämän nimityksen sentähden että
kuorilaulajoina siinä on Trakialaisia impiä, kertoo Herakleen
rakkaudesta Deianeiraan, ja tapauspaikkana on Tessalian kaupunki
Trakis. Deianeira astuu esille ja kertoo katselijoille huolensa.
Monien koettelemusten jälkeen on hän päässyt Herakleen puolisoksi.
Herakles on hyvänluontoinen ja heillä on monta lasta; mutta sankari
ei koskaan pysy kotosalla: hänen elämänsä on "ikuista menoa ja
tuloa", ja nyt hän on jo viisitoista kuukautta ollut poissa.
Deianeiran vanhin poika, Hyllos, tulee sisälle ja kehoittaa äitiään
rohkaisemaan mielensä: isä on nyt Eyrytossa Eyboian saarella
jokseenkin lähellä Trakiin kaupunkia. Hän lähettää poikansa sinne, ja
kuori aloittaa laulun auringolle, pyytäen sitä ilmoittamaan, missä
Herakles oleskelee. Kuorin koettaessa lohduttaa Deianeiraa, vastaa
tämä, että niin nuoret immet, kuin kuorilaulajat ovat, eivät vielä
aavistakaan puolison ja äidin nuolia. Sanansaattaja tulee ja kertoo
Herakleen loistavana voittokunniassaan olevan matkalla kotiin, ja
Likas, sankarin airut, saattaa sisälle joukon vangittuja naisia.
Yhä rauhattomampana kääntyy Deianeira useilla kysymyksillä erään
orjattaren puoleen. Tämä ei vastaa mitään; Likas selittää, ettei
nainen halua puhua, ja viepi vangit pois. Nyt tulee sanansaattaja
takaisin ja ilmoittaa Herakleen rakastuneen naiseen, ja kun airut
uudelleen esiintyy, houkuttelee Deianeira, ollen säälivinään
orjatarta, hänet ilmoittamaan totuuden. Sukkamielisenä muistaa
Deianeira itsellään olevan tallella veri, jota Herakleen surmaama
kentauri Nessos kehoitti häntä kätkemään rakkautta herättävänä
taikakeinona. Tähän vereen hän kastaa uuden puvun ja antaa sen
Likaalle ankaralla käskyllä, ettei sitä saa kukaan muu kuin hänen
miehensä käyttää. Kuitenkin rupee hän epäilemään Nesson rehellisyyttä
ja häntä huolettaa ajatus, että veressä ehkä on Hydran myrkkyä, johon
Herakles oli kastanut nuolensa. Äkkiä syöksyy Hyllos sisälle syyttäen
äitiään isänsä murhasta. Hyllos on juuri nähnyt ne kauheat tuskat,
joita isä kärsi myrkytyksestä, kun tämä paluumatkalla oli pysähtynyt
uhratakseen Zeylle. Kykenemättä häätämään pahaa, jonka tietämättänsä
on saattanut rakastetulleen, kuuntelee Deianeira äänettömänä poikansa
moitteita, peittää kasvonsa ja lähtee, kuten imettäjä sitten kertoo,
murhaamaan itsensä. Kuorin surkutellessa hänen kohtaloaan kannetaan
sisälle Herakles makaavana paareilla. Hän herää; tuskat palautuvat,
ja niiden poltetta kärsiessään käskee hän poikaansa paljastamaan
miekkansa ja säälimättä syöksemään sen isänsä niskaan. Kun Hyllos
ei suostu tätä tekemään, puhkee Herakles uudelleen valituksiin
ja pyytää, että Deianeira tuotaisiin hänen luokseen, jotta hän
saattaisi musertaa tämän. Hyllos puolustaa äitinsä viattomuutta,
kuvaa kuinka kaikki on tapahtunut ja kertoo Deianeiran hengellään
koettaneen sovittaa tietämättömyydessä tekemäänsä rikosta. Nyt
Herakles huomaa, että kaikki on tapahtunut jumalten tahdosta. Oli
ennustettu, että hänet oli surmaava "synkkään tuonen valtakuntaan
kuuluva kansalainen", ja nyt olikin ennustus käynyt toteen, kun hurja
Nessos vielä kuoltuaan murhasi elossa olevan sankarin. Nyt Herakles
rauhoittuu, pyytää poikaansa käsivarsillaan kantamaan hänen ruumiinsa
Oita vuorelle ja siellä polttamaan sen öljypuusta ja tammesta
tehdyllä roviolla.


Filoktetes.

Herakles lahjoitti jousensa ja myrkytetyt nuolensa aseenkantajalleen
Filokteteelle, joka Kreikkalaisen sotajoukon mukana seurasi Troijaan.
Mutta matkalla puri häntä hänen onnettomuudekseen Kryse saarella
myrkyllinen käärme jalkaan. Hänen kärsimyksensä olivat niin suuret,
että Kreikkalaiset Odysseyn neuvosta veivät hänet maalle ja jättivät
Lemnos saareen, joka on kappaleen tapahtumapaikkana.

Koko yhdeksän vuotta oli Filoktetes yksinään oleskellut tällä
autiolla saarella, kärsien haavaansa. Ainoastaan silloin tällöin
toi hänelle ruokaa ja vaatteita joku ohikulkeva laiva, joista ei
yksikään kuitenkaan ottanut viedäkseen häntä takaisin Kreikkaan.
Sillä välin oli Priamon vangiksi joutunut poika ilmoittanut oraakelin
ennustuksen, ettei Troijaa koskaan voitaisi valloittaa ilman
Herakleen jousta ja nuolia. Jotta nämät saataisiin lähetettiin laiva
Lemnos saareen, ja laivassa olivat muiden muassa myöskin Odysseys
ja Neoptolemos, Akilleyn poika. Kappaleen alkaessa ovat nämät
kaksi sankaria nousseet maalle saareen ja löynneet luolan, jossa
Filoktetes oleskelee. Odysseys tahtoo lähettää Neoptolemon sinne ja
neuvoo häntä käyttämään valhetta ja viekkautta. Nuorukainen ei halua
käyttää tällaisia keinoja, mutta Odysseys hänelle vakuuttaa kielen
saavan aikaan enemmän kuin parhaatkaan toimet. Valehteleminen ei ole
häpeällistä, kun se pelastaa vaarasta. Jousi on saatava, jotta Troija
voitaisiin kukistaa, ja jos Neoptolemos voi sen viekkaudella hankkia,
niin hän, Odysseyn mielestä, saavuttaa itselleen kaksinkertaisen
kunnian, sekä viisaudesta että urhoollisuudesta. Olkoon menneeksi,
virkkaa nuorukainen, minä en huoli hävetä mitään! Kuori, jossa on
laulajina Neoptolemon seuralaisia, laulaa, vakoellen, laulua juuri
kun Filoktetes astuu esille. Riemuissaan nähdessänsä maanmiehiään
ja kuullessaan äidinkielensä suloista sointua kertoo hän vaiheensa
ja kuuntelee ihastuksissaan uutisia, joita hänelle kerrotaan,
erittäinkin sitä että Odysseys, hänen vanha vihamiehensä, oli
itselleen anastanut ne aseet, jotka olivat olleet Neoptolemon
isän Akilleyn omat. Yhtäkkiä on Neoptolemos haluavinaan taas
palata laivoille ja jatkaa matkaa kotiin; hän lausuu Filokteteelle
jäähyväiset ja toivottaa hänelle pikaista parantumista. Sairas raukka
hätääntyy nähdessänsä uudelleen jäävänsä yksikseen ja hylätyksi, ja
pyytää päästä matkaan. Vihdoin suostuukin Neoptolemos. Kulkiessaan
laivalle rupee Filoktetes taas tuntemaan haavassaan niin kovia
tuskia, että hän jättää jousensa Neoptolemon haltuun siksi kuin
ennättäisi lyhyellä unella virkistää vaivoista riutuneita voimiaan.
Kun hän herää ja ollaan lähdössä laivalle, lopettaa Neoptolemos
teeskentelemisen ja sanoo matkan määränä olevankin Troija, jonne
aikovat viedä Filokteteenkin. Filoktetes vihan vimmoissaan herjaa
hänen petollisia vehkeitään ja pyytää vihdoin saada jäädä saareen
menehtymään kurjuuteen luolassaan. Kun Neoptolemos viimein
näyttää myöntyvän, syöksyy sisälle Odysseys. Nähdessään tämän
verivihollisensa aikoo Filoktetes, tuntien voimattomuutensa, syöksyä
kallion jyrkänteeltä mereen; mutta häntä estää siitä Odysseys,
joka ilkkuen selittää hänelle, että hänen apunsa Troijan luona on
tarpeeton, kun Kreikkalaisilla jo on hallussaan hänen jousensa;
jääköön hän vain Lemnos saareen, se on yhden tekevää. Kuori koettaa
lohduttaa kovaonnista, ja samassa Odysseys ja Neoptolemos, jotka
ovat poistuneet, tulevat takaisin. Viimemainittu, joka häpee
petollisuuttaan, antaa, Odysseyn vastustuksesta huolimatta, kaaren
takaisin Filokteteelle, pyytäen häntä vapaaehtoisesti seuraamaan
heitä Troijaan. Filoktetes kieltäytyy, ja Neoptolemos on juuri
luvannut viedä hänet kotiinsa Kreikkaan, kun Herakles tulee liidellen
ilmassa utupilvellä ja käskee Filoktetesta seuraamaan mukana
Troijaan, jossa hänen haavansa parannetaan, ja ennustaa, että hän
on surmaava Pariin ja että hän tulee luettavaksi Kreikkalaisten
mainioimpien miesten joukkoon. Nyt Eiloktetes iloisena suostuu ja
lausuu sydämelliset jäähyväiset autiolle rannikolle, jossa kolkkoon
luolaan syöksähtänyt laine usein oli kastellut hänen tukkaansa ja
vuori kajahdellut hänen vaikerruksistaan, kun hän tuskissaan rukoili
jumalten apua.


Elektra.

Tässä murhenäytelmässä käsitellään ainetta, jota jo ennen Aiskylos
on käyttänyt: Oresteen palausta kotiin ja kostotyötä, jolla tämä
rankaisee äitinsä Klytemnestran ja hänen rakastajansa Aigiston
rikoksia.

Tapauspaikka on Agamemnonin palatsi Argossa. Kaksi nuorukaista,
Orestes ja Pylades, astuu esiin saman vanhan palvelijan seurassa,
joka, silloin kuin Oresteen isä murhattiin, pelasti pojan ja kasvatti
hänet mieheksi.

Orestes lausuu ystävilleen tulleensa sinne pyhää kostotyötä varten.
Hän lähettää palvelijan tiedustelemaan ja käskee häntä ilmoittamaan,
että Orestes on Pytialaisissa leikeissä pudonnut vaunuista ja
heittänyt henkensä. Kun nämät ovat poistuneet ensin lähteäksensä
Agamemnonin haudalle uhraamaan, astuu ulos Elektra, Oresteen sisar,
impiparven (kuorin) seurassa. Vaikka jo monta vuotta on kulunut
siitä kuin hänen mainehikas isänsä (Agamemnon) kaatui hänen äitinsä
ja Aigiston murhakirveestä "kuten metsän tammi puunhakkaajain
iskuista", niin ei Elektra voi unhottaa eikä antaa anteeksi rikosta.
Valituksillaan on hän vihoittanut äitinsä ja Aigiston. Turhaan on
hän odottanut Orestesta kostajaksi -- näyttää siltä kuin jumalat
sallisivat rikollisten jäädä rankaisematta. Kuori koettaa turhaan
lohduttaa häntä, ja kun hänen sisarensa Krysotemis tulee, aikoen
lähteä hautauhria toimittamaan, moittii häntä Elektra kavalluksesta,
jonka hän muka tekee isä vainajataan kohtaan istuessaan
herkkupöydässä yhdessä murhaajien kanssa. Krysotemis sanoo äitinsä
lähettäneen hänet uhria toimittamaan, sentähden että hän unissaan oli
nähnyt kuolleen puolisonsa iskevän valtikkansa maahan, ja valtikasta
versoi kukoistava lehvä, joka verhosi koko Mykenen. Elektra kieltää
sisartaan loukkaamasta vainajata semmoiselta taholta tulleella
uhrilla; paljoa parempi olisi, että hän uhraisi kiharoita hiuksistaan
ja rukoilisi jumalia, että saattaisivat Oresteen palaamaan.
Kuori laulaa oodin, jossa ennustetaan kostoa. Nyt astuu sisälle
Klytemnestra ynseänä ja ylpeämielisenä, soimaa Elektraa ja puolustaa
kauheaa tekoaan, sanoen sitä Ifigeneian uhraamisen sovitukseksi.
Elektra muistuttaa häntä siitä, että Agamemnon oli pakoitettu
lepyttämään Artemiin (Dianan) vihaa; mutta jos veri on kostettava
verellä, niin nyt olisi Klytemnestran vuoro, ja jos Elektra vain
kykenisi, niin hän itse ryhtyisi kostotyöhön. Klytemnestra rukoilee
Apollolta suojelusta, ja vastaukseksi siihen tulee samassa palvelija
tuoden valheellisen sanoman Oresteen kuolemasta. Kuningatar pyytää
syvästi liikutettuna saada lähempiä tietoja poikansa kuolemasta, joka
laveasti kerrotaankin. Klytemnestra huudahtaa:

    Luja on äidin rakkaus; hänen rinnassaan
    Ei vihaa syttymään saa tehty vääryyskään.

Mutta pian haihduttaa huolen tuo mieltä keventävä tunne, että kostaja
nyt on poissa, ja kuningatar lähtee iloisena palatsiin sanansaattajan
seuraamana.

Elektra on epätoivoissaan. Hänen sisarensa tulee ja kertoo
tavanneensa isänsä haudalla kukkia ja hiuskiharan, joka on Oresteen
tukan värinen.

Elektra vastaa, että Orestes on kuollut, ja ehdottaa että he
molemmat yhdessä nyt toimittaisivat kostotyön; mutta tähän ei
ole Krysotemiillä rohkeutta. Aika on täperällä; kun Orestes
sanansaattajalta on saanut tietää Klytemnestran olevan yksinään
palatsissa, menee hän sinne sisälle Pyladeen seurassa. Ensiksi
kuullaan Klytemnestran huutavan Aigistoa ja sitten valittaen
rukoilevan armoa. Orestes ja hänen ystävänsä astuvat ulos veriset
miekat kädessä. Samassa tulee Aigistos riemuiten saadusta uutisesta.
Hän kysyy Elektralta, onko tämän veli todellakin kuollut, ja saa
immeltä vastaukseksi, että hän itse voi nähdä siitä todistuksen
palatsissa. Hän käskee avata portit selki selälleen, ja nyt
nähdään peitetyt ruumiinpaarit. Orestes kehoittaa häntä nostamaan
paariverhoa; hän tekee niin ja näkee kuningattaren ruumiin. Hän
älyää nyt heti, että vieras on Orestes, ja pyytää saada lausua yhden
ainoan sanan; mutta Elektran kiihoittamana käskee Orestes häntä heti
menemään sisälle -- hänen pitää kuoleman samalla paikalla, jossa
surmasi Agamemnonin. Aigistos meneekin Oresteen seurassa, ja kappale
loppuu.



Eyrypides.


Kuoli v. 406 e.Kr.

Pitkän elämänsä aikana näki Eyrypides, joka oli syntynyt Salamiissa
v. 480 e.Kr. ja jo kahdeksantoista vuoden iällä rupesi kirjoittamaan
murhenäytelmiä, Athenan kasvavan puumuurien suojaamasta kylästä,
joka Persialaisten hyökkäyksien aikana oli kukistumaisillaan,
uudeksi uhkeaksi kaupungiksi, ja Kimonin ja Perikleen päivinä
suurenemistaan suurenevan etevien taitelijain kaunistamana ja
kuuluisana asukastensa hienosta taideaistista ja suuresta henkisestä
sivistyksestä. Vanhoilla päivillään sai hän vielä nähdä alun tämän
suuruuden kukistumiseen, kun ylellisyys ja velttous verkalleen
musersivat valtion voiman ja saattoivat sen kunnian loisteen
sammumaan. Eyrypideen näytelmien katselijoina oli kansaa kaiken
säätyistä ja ikäistä, Hellaan eri heimojen edustajia ja muukalaisia
läheisistä maista, jotka huvikseen taikka asioilla kävivät ihanassa
pääkaupungissa, "Kreikan silmässä".


Alkestis.

Kohtalon jumalattarien päätöksen mukaan oli Admetos, Tessalian
kaupungin Ferain kuningas, kuoleva, mutta Apollo on saanut aikaan,
että hän jäisi eloon, jos joku toinen suostuisi kuolemaan hänen
asemestaan. Kaikki kieltäytyivät uhrautumasta; ainoastaan Alkestis,
kuninkaan puoliso, oli valmis omalla hengellään pelastamaan hänen
henkensä. Kappaleen alussa odottaa kuolema uhriansa ulkopuolella
palatsin porttia. Itkien ja valittaen sanoo Alkestis jäähyväiset
puolisolleen, lapsilleen ja talonväelle. Heti hänen kuolemansa
jälkeen tulee Herakles vieraaksi. Kun tämä huomaa, että talossa
surraan, aikoo hän jatkaa matkaansa; mutta Admetos pakoittaa hänet
jäämään taloon ja käskee valmistaa hänelle aterian. Palvelevaa
orjaa suututtaa vieraan suuri ruokahalu ja iloinen mieliala, jota
tämä osoittaa ääneensä laulaen. Herakles neuvoo orjaa luopumaan
äreydestänsä; mutta saatuaan tietää Admeton menettäneen puolisonsa,
muuttaa hän mieltä ja päättää heti pelastaa Alkestiin ja temmata
hänet kuoleman kourista. Hän tekeekin tämän sankarityön ja tuo
Alkestiin, voitettuaan "henkien kuninkaan" tuimassa taistelussa,
takaisin hämmästyneen kuninkaan helmaan.


Medeia.

Iason on hylännyt puolisonsa Medeian ja mieltynyt toiseen naiseen,
Korinton kuninkaan Kreonin tyttäreen, jolla ei ole levon päivää
ennenkuin loihtutaitoisa Medeia on karkoitettu valtakunnasta.
Kappaleen alussa varoittaa vanha imettäjä Medeian molempien poikien
"hovimestaria" laskemasta lapsia hurjistuneen äidin läheisyyteen.
Eukko pelkää siitä ikäviä seurauksia. Sisältä kuuluu Medeian
vaikerrus. Lapset menevät sisälle, ja heti sen jälkeen kuullaan
Medeian huutavan:

    "Kuolkaa isänne kanssa, te ilkeän äidin kirotut lapset!"

Kuori, jossa on laulajina Korintolaisia naisia, ja imettäjä
laulavat vuorotellen lyyrillisiä laulelmia vaikertelevan Medeian
surullisesta kohtalosta. Medeia tulee vihdoin kuorille kertomaan,
mitä koettelemuksia ja solvauksia nainut vaimo saa kärsiä. Hän pyytää
kuoria olemaan asiasta puhumatta, jos hän ehkä keksisi keinon kostaa,
ja kuori lupaa tämän, koska hänellä on täysi oikeus kostaa miehensä
uskottomuutta. Nyt saapuu paikalle Kreon ja käskee Medeiaa heti
lähtemään poikineen pois maasta. Medeia pyytää saada jättää lähtönsä
huomiseksi. Kreonin poistuttua hän ilmoittaa kuorille aikomuksensa
surmata sekä Iasonin että hänen uuden morsiamensa ja tämän isän,
Kreonin. Iason tulee ja vakuuttaa tehneensä kaikki mitä on voinut,
estääksensä häntä maanpakoon joutumasta; hän tarjoo Medeialle
ja lapsille tarpeellista eläkettä, jotta heidän ei tarvitsisi
turvattomina kuljeskella vieraissa maissa. Medeia muistuttaa häntä,
mitä palveluksia hän on Iasonille tehnyt, suostumatta vastaanottamaan
tämän ystävällistä apua. Iason kutsuu jumalat vilpittömien
aikeittensa todistajiksi, mutta Medeia käskee häntä menemään uuden
morsiamensa luo ja uhkaa hänen kerran vielä katuvan uskottomuuttaan.
Kun kuori on laulanut laulun Kypriin (lemmen jumalattaren) voimasta
ja turmiokkaasta vihasta, saapuu paikalle Athenan kuningas, Aigeys,
ja tarjoo loukatulle Medeialle turvaa ja suojelusta. Medeia kutsuu
Iasonin takaisin, sanoo katuvansa vihapäissä lausututta sanojaan ja
lupaa sopia hänen uuden puolisonsa kanssa, jolle hän lupaa lahjoittaa
hienon koruhameen ja kultaisen seppeleen, sillä ehdolla että hänen
lapsensa saisivat jäädä isänsä luo. Iason suostuu siihen, ja lahjat
otetaan ilolla vastaan. Mutta ne ovat myrkytetyt, ja kun Iasonin uusi
puoliso on niihin pukeutunut, kuolee tämä. Myöskin Kreon, joka on
niihin koskenut, heittää kovia tuskia kärsien henkensä. Nyt syöksyy
Iason sisälle ja etsii julmaa rikoksen tekijää, kostaaksensa kauheaa
murhatyötä. "Etkö sinä tunne oman surkeutesi syvyyttä?" virkahtaa
kuori. "Mitä on tekeillä?" jatkaa Iason. "Uhkaako hän ehkä minutkin
surmata?" Kuori vastaa:

    On äidin käsi poikas surmannut.
    Ov' avaa, niin sä näet: ne venyy verissään.

Portit avautuvat äkkiä, ja nyt nähdään Medeian lohikäärme-vaunuissa
liitelevän ilmassa, vieden mukanaan lapsiensa ruumiit. Kiivaan
sanakiistan jälkeen Iasonin ja Medeian välillä, jossa kumpikin
koettaa kurjuudesta syyttää toistaan, liitää Medeia vaunuilla
Korintoon, minne hän jo ennen on ilmoittanut menevänsä.


Ifigeneia.

Agamemnon odottelee teltassaan Auliissa puolisonsa Klytemnestran ja
tyttärensä Ifigeneian tuloa. On yö. Kaikki leirissä makaavat syvässä
unessa paitsi Agamemnon, joka suree sitä että Artemis (Diana),
suuttuneena siitä että kuningas oli ampunut yhden pyhistä kauriista,
vastatuulilla estää laivastoa lähtemästä vesille. Ainoastaan sillä
ehdolla, että Agamemnon uhraa oman tyttärensä, lupaa jumalatar
leppyä -- niin oli ennustaja Kalkas sanonut. Tämän johdosta on hän
lähettänyt noutamaan luokseen Ifigeneiaa sekä tämän äitiä, sanoen
syyksi tahtovansa naittaa Ifigeneian Akilleylle; mutta kohta sen
jälkeen on hän kirjeessä, joka kuitenkin joutui Menelaon käsiin,
kehoittanut heitä jäämään kotiin. Menelaolta saa hän sitten tietää
puolisonsa sekä Ifigeneian ja pienen Oresteen saapuneen. Aamulla
ajaa kuningatar lapsineen vaunuissa esiin, ja nais-kuori tervehtii
heitä. Agamemnon ottaa heidät vastaan teeskennellyllä ilolla ja
salaisella rauhattomuudella, mutta hänen tunteisinsa ovat jyrkkänä
vastakohtana naisten riemu ja uteliaisuus lähestyvästä avioliitosta.
Agamemnon koettaa turhaan taivuttaa puolisoansa palaamaan Argon
kaupunkiin. Kun ei mistään muusta ole apua, lähtee hän neuvottelemaan
Kalkaan kanssa. Hänen poissa ollessaan tulee Akilleys ja kummastelee
suuresti, kun Klytemnestra häntä tervehtii vävykseen. Orjalta saa hän
tietää asian oikean laidan, suuttuu sellaisista vehkeistä ja lupaa
ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen viattoman uhrin. Nyt palaa
Agamemnon ja huomaa salaisuuden tulleen ilmi. Hänen puolisonsa ja
tyttärensä rukoilevat häntä luopumaan kauheasta aikeestaan, mutta
hän vakuuttaa sen olevan tuiki mahdotonta. Akilleys syöksyy sisälle
kertoen sotamiesten myöskin vaativan uhrityön toimittamista. Nyt
suostuu Ifigeneia uljaasti kuolemaan. Kaikki ovat yhtä mieltä uhrin
tarpeellisuudesta; juhlallinen hautakulkue muodostetaan, ja kuori
laulaa kuolonhymnin kulkeissaan jumalattaren alttarille. Lopuksi
kertoo sanansaattaja, kuinka, kun kaikki oli valmiina ja impi
odotti uhripapin kuolettavaa iskua, tapahtui aavistamaton ihme:
Ifigeneia oli kadonnut, ja hänen asemestaan makasi komea hirvi
verissään alttarin juurella. Immen -- niin Kalkas selitti -- olivat
kuolemattomat pelastaneet ja ottaneet luoksensa.


Ifigeneia Tauriissa.

Artemis oli vienyt Tauriisen Ifigeneian, joka ikään kuin ihmeen
kautta oli pelastunut uhriksi joutumasta, ja siellä on hän nyt
kaksikymmentä vuotta palvellut naispappina jumalattaren temppelissä.
Silloin saapuu kreikkalaisella laivalla kaksi muukalaista, jotka
vakoilevat temppeliä ja ovat hankkeissa ryöstää jumalattaren kuvan ja
viedä sen Attikaan. Muukalaiset ovat Orestes ja Pylades. Ifigeneia
sanoo edellisenä yönä uneksineensa veljestään Oresteesta. Paimen
tulee kertoen, että rannalla on otettu vangiksi kaksi miestä,
jotka aiotaan uhrata Artemiin alttarilla, ja kehoittaa naispappia
valmistautumaan uhrin toimittamista varten. Vangeilta saa Ifigeneia
tietää kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin hän lähti Argosta,
ja päättää säästää toisen heistä, jotta tämä veisi kirjeen hänen
isälleen. Vilkas kilvoittelu syntyy nuorukaisten kesken: kumpikin
tahtoo uhrautua toista pelastaaksensa. Vihdoin tuntevat veli ja
sisar toisensa, ja nyt tekevät he kaikki yhteisen päätöksen pettää
kuningas Toaan ja paeta ryöstettyään mukaansa jumalattaren kuvan.
Soturi ilmoittaa Toaalle Ifigeneian ja muukalaisten ryöstäneen kuvan,
mutta meren ajaneen heidän laivansa takaisin rannalle. Kuningas
kutsuu väkensä kokoon kostaaksensa tämän solvauksen, ja pakolaiset
ovat juuri joutumaisillaan vangiksi, kun Pallas ilmestyy ja selittää
Toaalle, että hänen tahdostaan sekä Ifigeneia että kuva viedään
Kreikkaan, jotta Artemista siellä palveltaisiin. Sillä tavoin
pelastuvat Agamemnonin lapset, ja uskollinen Pylades seuraa mukana
naidakseen heidän sisarensa Elektran.


Bachon palvelijattaret.

Kadmos, Theben kuningas, oli Bachon äidinisä. Nuorekas viinin
jumala esiintyy itse Theben palatsin ulkopuolella paluumatkalla
pitkältä retkeltä, käytyään aina "onnellisessa Arabiassa" saakka.
Häntä saattaa seurueensa, Bachon palvelijattaret, jotka ovat
kuorilaulajina, ja vieraissa käynnin tarkoituksena on pyynnöllä
tai pakolla saada Theben asukkaita, jotka tähän asti ovat
osoittautuneet niin kylmiksi ja vihamielisiksi Bachoa kohtaan,
ensiksi tunnustamaan hänen jumaluuttaan ja sitten palvelemaan
häntä. Kuningas Kadmos ja hänen ennustajansa Teiresias ovat valmiit
yhtymään yleiseen ihastukseen, mutta heitä estää siitä Penteys,
hänkin Kadmon tyttärenpoika, jonka haltuun Kadmos oli jättänyt
hallituksen. Penteys selittää, että hän on tekevä lopun tästä
uudesta palveluksesta, ja uhkaa panna vaimot vankeuteen ja katkaista
kaulan muukalais-kujeilijalta. Kadmos neuvoo häntä suvun maineen
kohottamiseksi tunnustamaan uutta jumaluutta, mutta Penteys ei
millään ehdolla halua ottaa osaa tähän mielettömään peijaukseen.
Kuori uhkaa hänelle ikäviä seurauksia hänen jumalattomuudestaan. Nyt
tuodaan Bachos esiin, kädet sidottuna. Penteys tunnustaa, että hän
ei ole ruma, vaan päin vastoin viettelevän kaunis, mutta kuitenkin
kehoittaa ja käskee hän, että Bachos viedään talliin ja siellä ikään
kuin hevonen sidotaan riimusta kiinni seimeen. Vastarintaa tekemättä
lähtee viinin jumala sinne, mutta päästää pian siteensä ja tulee taas
ulos. Penteys tulee myöskin paikalle ja kummastelee, kuinka vanki on
päässyt irralleen. Sanansaattaja kertoo Kitairon vuorella nähneensä
joukoittain Bachoa palvelevia naisia. Penteys tahtoo lähteä näitä
ahdistamaan miekalla ja kilvellä, mutta Bachos lupaa aseetonna tuoda
heidät takaisin kaupunkiin. Haluten omin silmin nähdä nuo mielettömät
suostuu Penteys seuraamaan Bachoa ja pukeutuu naisvaatteisin.
Sellaisessa asussa seuraa Penteys, Theben asukkaiden nauraessa ja
Bachon huumauttamana, mukana Kitaironille, jossa hänen kimppuunsa
raivoisina syöksyvät naiset, muiden muassa hänen oma äitinsäkin.

Penteyshän minä olen, äiti, oma poikasi, huudahtaa hän rukoillen.
Mutta tämä ei tunne häntä, vaan riistää raivottaren voimalla häneltä
irti vasemman käden, jonka sitten muut repivät kokonaan kappaleiksi.
Kantaen hänen jäseniään voiton merkkeinä palaavat naiset Thebeen.
Äiti kantaa hänen päätänsä, luullen sitä jalopeuran pääksi. Nyt astuu
esille Bachos ja lausuu, että Kadmos on muuttuva lohikäärmeeksi ja
hänen puolisonsa vyökyyksi, jotta heidät sitten maailman lopussa
sodan jumala Ares veisi "autuaitten maahan."


Ion.

Saadaksensa Athenasta siirtäneille Ionilaisille jumalallisen
alkuperän kertoo Eyrypides vanhan tarun mukaan Kreusan, Erekteyn
tyttären, synnyttäneen Apollolle pojan, jonka, hän nimitti Ioniksi
ja kätki luolaan Akropoliin juurelle, kunnes hänet Hermes sieltä vei
Delfoon. Täällä kasvattivat hänet mieheksi temppelineitsyet. Kreusa
meni sitten puolisoksi Xutolle, mutta ei saanut lapsia. Kysyäksensä
oraakelilta neuvoa tähän asiaan matkustavat molemmat Delfoon --
Kreusa sivuaikomuksella saada tietoja pojastaan. Hän tapaa Ionin
ja kertoo tälle elämänvaiheensa -- he eivät tunne toinen toistaan.
Oraakelilta saa Xutos käskyn tervehtiä pojakseen ensimmäistä
muukalaista mieshenkilöä, minkä tapaa. Ion tulee hänelle vastaan,
mutta tämä ei välitä tällaisesta tervehdyksestä, vaan uhkaa lähettää
nuolen Xuton keuhkojen läpi. Heidän jonkun aikaa keskusteltuaan
leppyy kuitenkin Ion ja suostuu rupeemaan hänen pojakseen. Xutos
tahtoo että asia aluksi pidetään salassa Kreusalta, joka ehkä ei
heti ole valmis ottamaan vastaan niin äkkiä ilmestynyttä poikaa
ja perillistä. Hän pyytää kuoria, jossa laulajina on Athenalaisia
naisia, olemaan asiasta puhumatta, mutta niin pian kuin Kreusa
tulee, saa hän kuulla kaikki; ainoastaan Ionin äidin nimeä hän ei
saa tietää. Sukkamielissään ja suutuksissaan päättää hän, vanhan
palvelijan kehoituksesta, myrkyttää nuorukaisen heti kun tämä tulee
heidän kattonsa alle. Palvelija ottaa murhatyön toimittaakseen,
jotta Kreusan itsensä ei tarvitsisi siihen ryhtyä. Kuori laulaa
laulun, ja samassa syöksyy orja sisälle kysyen Kreusaa: tuuma on
rauennut tyhjiin; palvelija on vangittu ja on tunnustanut; Delfon
hallitusmiehet etsivät Kreusaa. Tämä tuomitaan kuolemaan, ja Ion
määrätään kuolemantuomion toimeenpanijaksi. Ratkaisevana hetkenä
astuu sisälle vanha naispappi, Pytia, joka on kasvattanut Ionia
lapsena, ja näyttää vasun ja vaatteet, joissa Ion löydettiin. Kreusa
tuntee ne, syleilee poikaansa ja tunnustaa Apollon tämän isäksi.
Jumalatar käskee Kreusaa asettamaan poikansa Erekteyn valtaistuimelle
ja ennustaa lomalaiselle heimolle mainehikasta tulevaisuutta.


Kyklopi.

Kreikassa oli tavallista, että mieltä jännittävän murhenäytelmän
jälkeen kevennettiin yleisön mieltä hupaisella ja ivallisella
kappaleella, niin sanotulla satyri-näytelmällä. Sellaisia on
esimerkiksi "Kyklopi."

Homeron kertomus Odysseyn seikkailusta kyklopi Polyfemon luona oli
yleisesti tunnettu, ja muinaisia Kreikkalaisia se suuresti miellytti.
Eyrypideen kappaleessa esiintyy Polyfemos jättiläisenä, jolla oli
ainoastaan yksi kauhean suuri silmä ja mahtava ääni. Hänen renkinsä
Silenos ja tämän toverit, satyrit, jotka olivat kuorilaulajina,
olivat luultavasti irvikuvia Sokrateesta ja muista Athenalaisista
filosoofeista. Kyklopi on ollut metsästämässä Etna vuorella ja
tulee aterialle. Hän huomaa, että hänen poissa ollessaan on jotakin
tavatonta tapahtunut: lampaat ovat poissa luolasta, juustovasut
kadonneet ja Silenon kasvot turvoksissa. Ken on tämän tehnyt? kysyy
Polyfemos. "Nuot tuossa", vastaa Silenos, sentähden etten minä
sallinut heidän ryöstää pois sinun juustoasi ja lampaitasi. Hän
osoittaa Odysseytä ja tämän tovereja. Polyfemos uhkaa heti valmistaa
veitikoista oiva aterian. Turhaan selittää Odysseys, että hän ei ole
Silenoon koskenut: lampaat on hän vaihtokaupassa saanut viinistä.
Silenos vannoo kaikkien meren jumalten kautta, että se on valetta.
Ei auta, vaikka kuori todistaa Odysseyn puolesta -- Polyfemos
uskoo enemmän ukko Silenoa. Nyt Polyfemos tahtoo tietää, keitä ja
mistä muukalaiset ovat. Odysseys ei mainitse nimeään, mutta kertoo
heidän tulleen hävitetystä Troijasta, jossa hän oli ollut eräs
Kreikkalaisten johtajia, ja koettaa lepyttää kyklopia ilmoittamalla
tälle, että hän ja hänen toverinsa palvelevat meren jumalaa,
jolle he ovat rakentaneet monta temppeliä Kreikassa. -- "Rikkaus,
ukkoseni, on viisaan jumala; muu kaikki on tyhjää lorua. Minä teen
aina niinkuin minua haluttaa, ja sentähden -- niellä hotkaisen
minä nyt sinut!" vastaa Polyfemos. Odysseys huomaa joutuneensa
ahtaammalle kuin koskaan ennen. Hän pistäytyy kyklopin luolassa ja
palattuaan kertoo Polyfemon kyökissään latoneen kolme vaunullista
tammipuita tulisijalle, täyttäneen mahdottoman suuren maljan
maidolla, asettaneen tulelle ison kattilan ja kuumentaneen useita
paistinvartaita. Sitten oli kyklopi temmannut kaksi Kreikkalaista ja
"teurastanut heidät taitavasti kuin uhripappi," ja sen tehtyään oli
hän poistanut osan lihaa ja keittänyt loput. Itse täytyy Odysseyn
"kyynelsilmin" olla avullisena tämän kauhean aterian valmistamisessa.
Silloin pälkähtää hänelle päähän sukkela tuuma tarjota hirviölle
viiniä. Kyklopi tyhjentää maljan toisensa perään ja, tästä
huumautuneena, nukkuu raskaasen uneen. Nyt käyttävät Kreikkalaiset
harhailijat tilaisuutta ja töytäävät tulessa kuumennetulla, terävällä
öljypuun rungolla kyklopin ainoan silmän puhki ja pääsevät siten
helposti karkuun sokaistun ihmissyöjän kynsistä.



Aristofanes.


Kuoli v. 308 e.Kr.

Kreikkalainen komedia, sellaisena kuin se esitetään Aristofaneen
huvinäytelmässä, korvaa tavallaan sen ajan politillisten
sanomalehtien ja pilalehtien puutteen. Siinä ei ainoastaan ole
sukkeluuksia ja hauskaa pilaa, vaan se koettaa vielä kiihoittaa
yleisön yhteiskunnallisia pyyteitä ja etuluuloja. Näistä
huvinäytelmistä saa siis mitä elävimmän käsityksen Athenan kansan
luonteenmukaisista ominaisuuksista sillä aikakaudella.


Ritarit.

Tämä huvinäytelmä pilkkaa sitä kansan ominaisuutta, että se antaa
niiden, jotka nimeksi ovat sen palvelijoita, mutta oikeastaan sitä
hallitsevat, peijata itseään. Henkilöt, jotka esiintyvät, ovat
_"Kansa"_ eli _Demos_ rikkaana talon haltijana; _isännöitsijä
Kleon_, joka hoitaa Demon taloutta ja on hänen orjiensa tarkastaja;
_kaksi orjaa_, joissa kirjailija ivallisesti esittää kaksi sen ajan
mainiointa miestä, sotapäällikkö Nikiaan ja puhuja Demosteneen, sekä
muuan _makkarakauppias_. Tapauspaikka on Athenassa "Kansan" talon
edustalla.

Nuot kaksi orjaa astuvat esiin voivotellen ja raappien hartioitaan
saatuansa aika löylytyksen "Paflagonialais"-heittiöltä, s.o.
Kleonilta. Demostenes huomauttaa, ettei tässä enää valitukset
auta. Hän arvelee parhaaksi, että he pötkisivät tiehensä, ja kysyy
kuuntelijoilta heidän mielipidettään. Nikiaan mielestä olisi parasta
kuolla kutkahtaa heti paikalla, kuitenkin "uljaan uroon tavoin". He
päättävät varastaa oraakelilauseet, joilla Kleon vallitsee heidän
herraansa ja joissa ennustetaan, että Kleonin on sysäävä syrjään
makkarakauppias, joka juuri nyt lähestyy ja jota he tervehtivät
Athenan vastaiseksi herjaksi ja mestariksi. Kleon tulee ulos
vihan vimmassa; Demostenes kutsuu ritarit, jotka kuorina astuvat
esiin ja ympäröivät Kleonin, sättien häntä solvauksilla. Myöskin
makkarakauppias soimaa häntä törkeillä sanoilla, ja nyt Kleon
poistuu. Kuori laulaa oodin Pallaalle ja Poseidonille ja ylistää
Athenan menneitä hyviä aikoja sekä sen ihmeen komeita hevosia,
pistäen aina väliin lauluunsa valtiollisia viittauksia ja leikillistä
pilaa. Makkarakauppias palaa ja kertoo, miten oli Kleonia vastustanut
neuvottelukokouksessa ja miten sai koko neuvoston puolelleen, kun
alkoi puhua sardellien tavattoman halvasta hinnasta ja jakeli
muutamia hyppysellisiä koriandeja ja purjulaukkaa. Kleon tulee
nyt ja hyökkää vastustajaansa vastaan uhaten haastaa hänet Kansan
eteen. Hän kolkuttaa Kansan ovelle, ja mahtava talon haltija tulee
ulos. Kuunneltuaan kotvasen kastelijoita neuvoo hän heitä molempia
jättämään asian Pnyxin eli yleisen kansankokouksen ratkaistavaksi.
Täällä uudistetaan taistelu koomillisella sananvaihdolla. Kansa tulee
vihdoin vakuutetuksi siitä, että makkarakauppias on sen paras ystävä,
ja kehoittaa Kleonia luopumaan virkasinetistään. Virkaheitoksi
joutunut isännöitsijä rukoilee ja pyytää herraansa ensin kuulemaan
uutta oraakelilausetta, joka hänellä on ilmoitettavana ja jossa
ennustetaan hänen -- herran -- pian pääsevän Kreikan yksinvaltaiseksi
hallitsijaksi. Mutta makkarakauppiaallakin on oraakelinsa, joka
lupaa Kreikan valtiuteen vielä Trakiankin lisäksi. Kuori laulaa
laulun, ja kilpailijat palaavat kantaen käsissään ennustuskirjelmiä:
niissä on hurjan hupaisia parodioja tavanmukaisista ennustuksista.
Kansa lupaa odottaa siksi kuin on saanut maistaa, kumpiko tarjoo
parempaa kestitystä. Kuori moittii kansaa siitä, että se on niin
herkkä kallistamaan korvansa imarruksille, mutta Kansa vastaa, että
se tahallaan on olevinansa ymmärtämätön, eikä annakaan niin helposti
peijata itseään. Molemmat kilpailijat palaavat kantaen raskaita
herkkutaakkoja. Kansa syö, vaan ei voi tarkoin päättää, kumpiko on
sitä kestinnyt parhaimmalla ja runsaimmalla aterialla. Jotta asia
saataisiin ratkaistuksi ehdottaa makkarakauppias, että molempain
vasut tarkastettaisi. Nyt huomataan hänen oman vasunsa olevan tyhjän,
mutta Kleonin vasussa olevan monta hyvää ruokaa jälellä. Tämä petos
ratkaisee asian; Kleon tekee vielä viimeisen yrityksen, mutta hänen
omat oraakelinsa puhuvat häntä vastaan, ja hän poistuu tukkaansa
repien. Loppunäytöksessä nähdään Kansa istuvana valtaistuimella
linnassa, kuten Miltiadeen ja Aristideen aikoinakin, uudelleen
nuoristuneena ja voimistuneena. Kansan julistaessa hallituksen
vastedes luopuvan kaikesta suosittelusta ja lahjanalaisuudesta,
tuodaan esiin rauhattaret, joita on pidetty Kleonin talossa, ja
Kleon saatetaan ulos, vuorostaan rupeamaan makkarakauppiaaksi ja
juovuspäissään katuluonnottarien kanssa kiistelemään.


Akarnailaiset.

Tämä ja seuraavat kappaleet ovat yhteydessä Athenan päivän
polttavimman kysymyksen kanssa: kuinka kauan Peloponnesolainen
sota kestäisi. Akarnai oli maaseutu Attikassa, joka oli kärsinyt
paljon vauriota sodasta, ja kappaleen sankari, Dikaiopolis, on
sieltä kotoisin oleva maalainen; kuorina on vanhoja talonpoikia.
Ensimmäisessä näytöksessä esiintyy Dikaiopolis Pnyxillä, ennenkuin
kansa on kokoontunut, ja ilmaisee vihaansa sodasta ja kansalaisten
hitaasta kokoontumisesta neuvotteluihin. Vihdoin alkavat keskustelut,
ja Amfiteos, joka väittää polveutuvansa jumalista, ilmoittaa näiltä
saaneensa toimeksi hieroa rauhaa Spartan kanssa; mutta kun hän
pyytää matkarahoja, karkoittaa kansa hänet tiehensä. Dikaiopolis
seuraa Amfiteoa ja pyytää tätä tuomaan mukanaan rauhaa hänelle ja
hänen perheellensä. Sillä aikaa kuuntelee kokous sanansaattajia,
jotka ovat palanneet Persiasta, pyydettyään Athenalaisille apua,
ja joiden seurassa on "kuninkaan silmä", muuan veijari, joka puhuu
käsittämätöntä mongerrusta -- "jartaman exarx' anapissonä satra",
jonka luullaan merkitsevän, että apu annetaan. Toiset sanansaattajat,
jotka ovat palanneet Trakiasta, tuovat näytteen apujoukoista,
joita sieltä saadaan pestata, ja "näyte" varastaa Dikaiopoliin
päivällisruoan.

Amfiteos palaa nyt Spartasta ja ilmoittaa, että rauha on tehty.
Hän lupaa näyttää suostumuskirjan ja laahaa esiin -- kolme
viinisäkkiä. Dikaiopolis ihastuu ikihyväksi ja kiiruhtaa pois vieden
mukanaan kolmannen säkin, viettääkseen juhlaa Dionyson kunniaksi.
Näyttämöpaikaksi tulee nyt Akarnai, ja kuori kulkee näyttämön ohi
etsien rauhasopimuksen tekijää, jota epäillään kavalluksesta.
Dikaiopolis astuu esiin ja valmistaa juhlansa, johon hänen
vaimonsa ja tyttärensä ottavat osaa. Juhlassa irvikuvin pilkataan
jumalanpalvelus-temppuja. Kuori keskeyttää juhlan viettämisen
kivenheitolla. Dikaiopolis puolustaa mielipidettään, esittää
irvikuvan eräästä Eyrypideen murhenäytelmästä ja käyttää törkeitä
puheenparsia, jotka suuresti miellyttävät joitakuita kuorin jäseniä,
vaan ärsyttävät muita. Taistelua syntyy, ja sotapäällikkö Lamakos
kutsutaan paikalle. Hänet nähdessään Dikaiopolis on pelästyvinään,
samoin kuin Hektorin poika pelästyi isänsä jouhitöyhtöistä kypärää.
Lamakos paljastaa miekkansa, mutta joutuu alle kynsin ja vetäytyy
takaisin, solvaisevin sanoin parjaten kurjaa vastustajaansa.
Dikaiopolis taas avaa rauhan nimessä kaikille Kreikkalaisille vapaan
pääsyn maatilalleen. Ensin tulee muuan mies Megarasta, joka on sodan
aikana köyhtynyt ja päättänyt myydä tyttärensä sioiksi puettuina.
Dikaiopolis ostaa ne ja panee vankeuteen syyttäjän, joka väittää
sikoja salakuljetus-tavaraksi. Sen jälkeen tulee Thebeläinen,
joka muun muassa tuo mukanaan Kopais järvestä saatuja ankeriaita;
näistä Dikaiopolis tarjoo vaihtokaupassa hänelle syyttäjän, joka
on asetettava näyteltäväksi ja pantava suureen ruukkuun. Kuultuaan
markkinoista puhuttavan, lähettää Lamakos sinne orjan ostamaan
ankeriasta, mutta Dikaiopolis ei sano myyvänsä sellaista soturille.
Talonpoika, joka tahtoo ostaa kappaleen rauhaa, saa myöskin palata
tyhjin käsin. Vasta nainut mies lähettää pyytämään rauhan balsamia,
jotta saattaisi pysyä kotonaan, ja naurettava sananvaihto syntyy
Dikaiopoliin ja asiaa ajavan morsiuspiian välillä, joka saakin, mitä
haluaa. Koomillinen kohtaus tapahtuu sitten kemuja valmistelevan
Dikaiopoliin ja rajataisteluun kutsutun Lamakon välillä. Viimeisessä
kohtauksessa nähdään näyttämön toisella puolella Lamakos, joka
tuodaan kotiin haavoitettuna, ja toisella puolella Dikaiopolis kahden
iloisen, muiskuhaluisen immen seurassa. Lamakos vaikertelee kauheita
tuskiaan; Dikaiopolis ikävöi ollen aika juhlatuulella -- vuoteella ja
poistuu yhtä ilomielisen kuorin saattamana.


Rauha.

Viinitarhuri Trygaios on Zeylle suutuksissaan pitkällisestä sodasta
ja sen kurjuudesta. Tehtyään tikapuilla useita kiipeämisyrityksiä
päästäkseen Zeyn asuntoon, Olympoon, mutta sieltä nurin niskoin
pudota roiskahdettuaan maahan, on hän kesyttänyt koppakuoriaisen,
jotta se veisi hänet sinne -- tämä on parodia Bellerofonin
retkestä siipihevosellaan Pegasolla, josta Eyrypides kertoo
eräässä murhenäytelmässään. Istuen koppakuoriaisen selässä nousee
Trygaios, tytärtensä kauhuksi, radalta ja saapuu -- tietysti uudessa
kohtauksessa -- Zeyn palatsiin, jossa kolkuttaa ovelle. Hermes tulee
esille, ja hauska keskustelu syntyy. Sen keskeyttää sodan demoni,
joka kapinan demonin avulla viskaa huhmareen eri aineita, joista
kukin edustaa jotakin sotaa käyvistä valtioista, kuten sipuli Megaroa
ja hunaja Attikaa. Kapinan demoni lähetetään hakemaan huhmartölkkiä,
mutta Athena on menettänyt tölkkinsä Kleonin kaaduttua, ja Spartan
tölkki on lainassa Trakialla. Trygaios, joka on piiloutunut,
rauhoittuu kun sodan demoni lähtee tekemään uutta huhmartölkkiä,
ja huutaa Kreikkalaisia, varsinkin työkansaa, avuksi vapauttamaan
Rauhaa, joka istuu vankeudessa. Kuori astuu sisälle kantaen aseina
lapioita, köysiä sekä rautakankia ja alkaa tanssia ja laulaa, vaikka
tietää että yrityksen menestymiseen on välttämättömänä ehtona
joutuisuus ja äänettömyys. Vihdoin lahjovat he Hermeen apulaisekseen,
ja Trygaios kehoittaa heitä käymään ravakasti työhön käsiksi
ja vetämään Rauha esiin vankeuskomerosta. Mutta Boiotialaiset,
Argivilaiset ja Megaralaiset kieltäytyvät vetämästä, ja Lamakos,
sotapuolueen johtaja, asettuu tielle siksi kuin maanviljelijät
yhteisin voimin tarttuvat työhön ja riemuhuudoin vetävät esiin
Rauhan sekä tämän seuralaiset Runsauden ja Juhlariemun. Mutta
Rauha seisoo äänetönnä ja suutuksissaan siitä, että Athenalaisten
neuvottelu on kolme kertaa karkoittanut hänet pois. Vihdoin suostuu
hän toki seuraamaan Trygaioa maahan, ja koppakuoriainen jää
taivaasen, kantamaan salamaa Zeyn vaunujen alla. Loppunäytös tapahtuu
ulkopuolella Trygaion taloa, missä tämä viettää häitä Runsauden
kanssa, jonka Hermes on hänelle antanut palkaksi hänen vaivoistansa.
Kaikki rauhalliset taiteet ja ammatit ovat tervetulleita juhlaan,
mutta ennustajat, torven soittajat ja sotalaulajat saavat häveten
mennä tiehensä.


Lysistrate.

Tämän huvinäytelmänsä kirjoitti Aristofanes sodan 21:ntenä vuonna,
jolloin naiset, ruvettuaan pelkäämään ettei sodasta koskaan tule
loppua niin kauan kuin miehet hoitavat valtion asioita, päättivät
Lysistraten, erään virkamiehen puolison, johdolla itse tarttua
hallitusohjiin. He suostuvat elämään erillään miehistänsä kunnes
rauha on saatu toimeen, ja sitoutuvat siihen valalla, saatuaan erään
rohkean Spartalaisnaisen osoittaman esimerkin kautta muutamien
epäröimiset ja arvelut haihdutetuiksi. Kuorin toinen puoli, jossa on
ainoastaan naituja vaimoja, anastaa Akropoliin; toinen puoli, jossa
on Athenalaisia miehiä, koettaa hiilikattiloilla ja risukimpuilla
savustaa naiset linnasta ulos, mutta peräytyvät saatuaan naisilta
kylmän kylvyn niskaansa. Eräs neuvoston jäsen astuu esille
hieroakseen Lysistraten kanssa rauhaa. Hän esittää naisille olevan
mahdotonta hoitaa valtion rahastoa, johon Lysistrate vastaa naisten
jo kauan aikaa oivallisesti hoitaneen miestensä rahoja ja etteivät he
enään aio, homerista käskyä totellen, pysyä kangastuolissa. Neuvoston
jäsen hokee, että naiset eivät mitenkään voi sekaantua sota-asioihin,
koska eivät ota sen vaivoihin ja vaaroihinkaan osaa. Vai niin, lausuu
tähän Lysistrate, eivätköhän juuri he synnytä poikia -- sotureja?
Neuvoston jäsen hiipii pois varsin nolostuneena, ja miesten kuori
alottaa valitusvirren naisten tyranniudesta. Sillä aikaa alkavat
Lysistraten auttajattaret horjua tekemissään päätöksissä. Kellä on
villoja kotona, joista hänen täytyisi pitää huolta; kenen välttämätön
tarvis käydä lääkärissä, ja mikä taas ei pöllöiltä uskalla maata
yksinään. Miesten mielestä taas on ikävää, ettei ole ketään joka
hoitaisi taloutta. Muuan heistä tulee rukoilemaan puolisoansa jo
herran tähden palaamaan kotiin rintalasta katsomaan. Nyt tulee
lähetystö Spartasta, ilmoittaen miesten puolestansa tulleen siihen
päätökseen, että, vaikkei kukaan voi elää yhdessä naisten kanssa,
ei myöskään kukaan voi elää heitä ilman, ja sentähden tarjoovat he
rauhaa. Lysistrate huomauttaa, ettei ole vaikeata sopia, kun kaikki
ovat yhtä mieltä, ja välirauha tehdään. Lähettiläitä kestitetään
juhla-aterialla, jossa Lysistratella on kunniasija, ja Athenalaiset
selittävät Spartalaisten olevan varsin hauskoja kunnon veikkoja,
kun vain heidät oppii oikein tuntemaan. Kuori julistaa, että kaikki
vastaiset rauhan hieromiset ovat tehtävät vaahtoavan viinilasin
ääressä, ja näytelmä päättyy kuorilaululla.


Pilvet.

Tämä kappale pilkkaa sofisteja, Athenan uutta filosoofikoulua, johon
Aristofanes myös lukee Sokrateen, koska tämä, hänen arvelunsa mukaan,
väitteillään enemmän tarkoitti kansan villitsemistä ja harhaluulojen
paljastamista, kuin pysyväisen totuuden esittämistä.

Näytelmän alussa nähdään huone, jossa kaksi varakasta porvaria,
Strepsiades ja hänen poikansa Feidippides, makaavat kumpikin
vuoteellaan; orjien edellytetään makaavan viereisessä huoneessa.
Aikaisin aamulla herää ukko ja aloittaa valitusvirren poikansa
kevytmielisestä, tuhlaavaisesta elämästä. Samaan aikaan poika
unissaan puhuu kilpa-ajoseikkailuistaan. Vihdoin saa Strepsiades
poikansa hereelle ja vaatii häntä lakkaamaan kilpajuoksu-radalla
käymästä ja sen sijaan käymään uusien filosoofien luennoilla, joista
saattaisi oppia voittamaan riita-asian, olkoon hänen puolellaan
sitten oikein tahi väärin. Mutta pojalla ei ole ensinkään halua;
lukeminen turmelee kauniin ihon, arvelee hän. Siitä käypi vain
kelmeäksi ja kalpeaksi. Silloin päättää ukko itse käydä filosoofeja
kuulemassa ja lähtee Sokrateen ajattelijakouluun, jossa hän
ihastuksella kuuntelee, kuinka irvikuvallisesti esitetään muutamia
teräviä viisaustieteellisiä kysymyksiä, saa hullut selitykset
pariin tekemäänsä kysymykseen ja oppii Sokrateen esityksestä, että
vesinenätti kasvaa kovasta ajattelemisesta. Filosoofi rukoilee
Pilviä, toimettomien jumaluusvoimia, ja niiden äänien kuullaan
ensin etäältä ja sitten lähempää ukkosen jyristessä kaiuttavan
kuorilaulua. Ne ilmestyvät sitten näyttämölle ja lupaavat opettaa
uutta oppilasta, miten ilkeistä velkojista päästään. -- Seuraavassa
näytöksessä julistaa Sokrates, ettei hänellä ole milloinkaan ollut
huonompaa oppilasta kuin Strepsiades, jonka ainoana sofistisena
lahjakkuutena on hänen rehellisyyden puutteensa. Hän nuhtelee
Strepsiadesta pahanpäiväisesti ja vaatii tätä aluksi hankkimaan
itsellensä perusteelliset tiedot; mutta Strepsiades vastaa ainoastaan
tahtovansa oppia, miten parhaiten saa velkamiehensä peijatuiksi.
Vihdoin Sokrates ajaa hänet kelvottomana pölkkypäänä pois koulusta,
ja Pilvet neuvovat häntä sen sijaan kehoittamaan poikaansa tulemaan
sinne oppimaan taitoa, joka ei hänen omaan paksuun päähänsä pystynyt.
Tämän johdosta saatetaan Feidippides filosoofin luo. Hänestä toivoo
isä paljon kunniaa, sillä hän oli jo lapsena niin verrattoman
viisas: hän osasi rakentaa huoneita hiekasta, veistää veneitä
ja tehdä itselleen rattaat vanhasta kenkärajasta; hän oli oikea
ihmelapsi. Nyt tuodaan näyttämölle kaksi uutta henkilöä, toinen
puettuna vanhanlaiseksi porvariksi, toinen nuoreksi filosoofiksi.
Nämät edustavat vanhaa ja uutta kasvatustapaa ja esittävät
perusaatteensa pitkässä väittelyssä. Vanhempi kehoittaa nuorempaa
lakkaamaan käymästä forumilla ja kylpylaitoksissa ja sen sijaan
kääntymään paremmille teille, häpeemään riettautta, kunnioittamaan
vanhuksia ja osoittamaan hellää rakkautta vanhemmilleen sekä aina
kantamaan kunnian kuvaa sydämessään. Nuori viisaustieteilijä haluaa
tietää, mitä hyötyä siitä on että ollaan rehellisiä ja sävyisiä;
hän väittää ettei kunniallisuudella ja siveellisillä avuilla ole
mitään tukea jumalten antamissa esimerkeissä, ja suorastaan pilkkaa
vastustajansa mielipiteitä. -- Sillä välin rupee Strepsiades taas
pelkäämään velkamiehiänsä ja menee kouluun saadakseen tietää, kuinka
pitkälle hänen poikansa on päässyt opinnoissaan. Sokrates vakuuttaa
hänelle oppilaan olevan täysin valmiin ja tietävän vetää esiin syitä
kaikenmoisia niin paljon, että hän on voittava riita-asian tuhatta
todistajaa vastaan. Nuoren sofistin koukukas puolustus velkamiehiä
vastaan perustuu Athenalaisessa laissa löytyviin epäselvyyksiin, ja
oppimäärä, jonka hän puhetaidossa on saavuttanut, näytäkse vieläkin
naurettavammassa valossa hänen todistaessaan Strepsiadeelle, että
hänellä on oikeus löylyttää sekä isäänsä että äitiänsä, jos hän
vain saisi siihen tilaisuuden. Nyt katuu vanhus tehneensä pojastaan
filosoofin. Kuori muistuttaa häntä, että hän itse on halunnut oppia
tuntemaan vääryyden perusaatteet ja että hän nyt on koonnut hehkuvia
hiiliä päänsä päälle. Hän päättää kostaa ja huutaa orjiaan, käskien
näitä sytyttämään koulutalon tuleen. Kun oppilaat syöksyvät ulos
katsomaan mitä on tekeillä, sanoo Strepsiades pitävänsä pientä
väittelyä hirsipölkkyjen kanssa. Sokrateelle itselleen hän vastaa
näin:

    "Mä leijun ilmassa ja katson alas aurinkoon",

sillä tarkoittaen filosoofin tapaa istua ilmassa riippuvassa vasussa.
Sokrates valittaa savun tukahuttavan hänet, eräs toinen voivottelee
tulevansa elävänä poltetuksi.

"Niin", sanoo Strepsiades:

    "Niin, ken teit' neuvoi taivaisia pilkkaamaan
    ja urkkimaan, mik' istuimena kuulla lie?"

Talo revitään maahan, ja kappale loppuu.


Ampiaiset.

Tällä kappaleella pilkataan Athenalaisten käräjöimishalua.
Kansalaisella Filokleonilla on vastustamaton halu käydä kuuntelemassa
kaikkia käräjäasioita; hän tuskin uskaltaa öisin maatakaan, väittää
kukkojen olevan lahjotut laulamasta niin ääneensä että hän heräisi,
syöksyy aina aamun koittaessa ulos saadakseen parhaan paikan ja
hypistelee kävellessään aina äänestyskiveä. Turhaan on hänen poikansa
kysynyt lääkäreiltä ja papeilta neuvoa parantaakseen tätä omituista
tautia. Vihdoin suljetaan Filokleon taloonsa, josta hän tekee
naurettavia pakoyrityksiä. Niinpä konttaa hän uunin piipun kautta
ulos, väittäen olevansa savua, ja tultuaan katolle selittää olevansa
tiitinen. Kuorilaulajina on vanhoja oikeuden jäseniä, jotka astuvat
sisälle ampiaisiksi puettuina, jolla pilkataan sitä äreätä mielialaa,
mikä useinkin on syynä käräjöimisiin. Itse selittävät he asian niin,
että he edustavat puhdasverisiä, kotona syntyneitä Athenalaisia,
jotka karkoittivat Persialaiset ja joita sitä varten nimitetään
Attikalaisiksi ampiaisiksi. He tulevat noutamaan toveriaan, ja
Filokleon koettaa kömpiä heidän luokseen ikkunan kautta, mutta
talonväki vetää hänet takaisin sisään. Nyt kehoittaa ampiaisten
johtaja omiaan rynnäkköön, jotta vanki saataisiin vapautetuksi.
Taistelu syntyy poikaa ja orjia vastaan; ampiaiset pakoitetaan
peräytymään, ja poika ja isä sopivat keskenään. Filokleon lakkaa
nyt juoksemasta oikeuskokouksissa ja saapi sen sijaan istua käräjiä
kotona, josta hänelle, kuten tavallisesti, maksetaan palkkio.
Ensimmäinen rikollinen on nuori orjatar, joka on kelvottomaksi
polttanut kastinriehtilän. Sitten tulee talon koira Labes, joka on
varastanut kappaleen juustoa ja käy laillisen tutkinnon. Filokleon
on heti valmis julistamaan rikoksen tekijän syylliseksi sentähden
että tämän kita löyhkää juustolta, mutta poika saa hänet ensin
kuulemaan todistajia ja rupeaa itse syytetyn asianajajaksi, esittäen
lieventävänä seikkana sen, että vastaaja on saanut vaillinaisen
kasvatuksen, ja vetoo oikeuden armeliaisuuteen tuomalla esiin vangin
pienet penikkaraukat, jotka vinkuvat kauheasti. Filokleon laskee
epähuomiosta äänestyskiven väärään uurnaan ja pyörtyy huomattuaan,
että hän on ensi kerran eläessään äänestänyt syytetyn vapauttamista.
Viimeisessä näytöksessä on poika saanut isänsä luopumaan vanhasta
mielitoimestaan. Sen sijaan vie hän tämän mukanaan kestiseuraan,
jossa vanhus käyttäytyy sopimattomasti vieraita kohtaan, lyödä latkii
passareja ja kotimatkalla humalapäissään pitää pahaa rähinää. Kun
häntä itseään nyt uhataan haastaa oikeuteen, sanoo hän sellaista
puhetta tyhjäksi lörpötykseksi eikä enään tahdo kuulla riita-asioista
puhuttavankaan.


Linnut.

Useat tässä kappaleessa tavattavista viittauksista koskevat niin
suorastaan sen ajan tapauksia, että suuri osa niiden sukkeluutta
jääpi meidän aikuiselta lukijalta huomaamatta.

Kaksi kansalaista, Peisthetairos ja Eyelpides, hakee maata, missä
ei löydy riita-asioita eikä syyttäjiä. Toinen kantaa kalalokkia,
toinen varista oppaanaan, ja nämät vievät heidät Lintujen kuninkaan
palatsiin Trakiaan. Vieraat otetaan kohteliaasti vastaan, mutta
kuningas kysyy heiltä, minkä tähden he ovat juuri hänen luokseen
tulleet. He vastaavat tulleensa ensiksikin sentähden että hän
niinkuin hekin on ollut ihminen, jolla on ollut velkoja ja joka on
vastenmielisesti niitä maksanut, ja toiseksi sen vuoksi että hän
lintuna on lentänyt yli maan ja taivaan sekä oppinut niin paljon,
kuin mitä lintu ja ihminen yhtenä saattaa oppia. He toivovat kuningas
Hyypän ilmoittavan heille, missä löytyy kaupunki, jossa he voisivat
täydellisesti viihtyä. Kun ei sellaista ole maan pinnalla, ehdottavat
he semmoisen rakentamista ilmaan "taivaan ja maan väliin." Kuningas
Hyyppä neuvottelee alamaistensa, kuorilaulajien, kanssa, joita on
neljäkolmatta eri lintulajia. Nämät tosin epäilevät muukalaisia,
vaan suostuvat kuitenkin rupeamaan heidän kanssaan keskusteluun.
Peisthetairos mairitellen muistuttaa heitä siitä kunniasta,
jossa heitä muinoin olivat pitäneet sekä jumalat että ihmiset,
jota vastoin heitä nyt pyydetään ja syödään, ja neuvoo kostamaan
suostumalla hänen tuumaansa. Sen linnut tekevätkin, ja matkustajat
varustetaan siivillä, jotta kehtaisivat näyttäytyä kuninkaan
ruokapöydässä. -- Uusi kaupunki rakennetaan, 30,000 kurkea kantaa
kivet sinne kuvuissaan, rantapääskyt hankkivat ruukkia ja leivot sekä
pitkänoukkaiset pelikaanit rupeevat salvumiehiksi. Iris, jumalten
sanansaattaja, joka ei tiedä hituistakaan uudesta kaupungista,
otetaan sen läpi kulkiessaan vangiksi ja viedään näyttämölle, jossa
hän osoittaa hyvin suurta suuttumusta yrityksestä ja muistutuksista,
joita hänen taivaankaari-pukunsa loistavista väreistä tehdään. Kaikki
käypi kuitenkin hyvin kunnes Prometeys, joka aina on ollut kuolevien
ystävä, ilmoittaa uutisen, että Trakian raa'at jumalat eivät voi
sietää uutta valtiota. Nyt tulevat Poseidon, Herakles ja Triballe,
muuan Trakialainen jumala, hieromaan lintujen kanssa rauhaa. Nämät
houkuttelevat Herakleen puolelleen maukkaalla ruokalajilla, joka
oli tehty niistä ylimyksellisistä linnuista, mitkä olivat nousseet
kansanvaltaa vastaan. Herakleen uhattua Triballelle selkäsaunaa,
ellei tämä tahtoisi ruveta hänen kanssaan liittoon Poseidonia
vastaan, joka ei heti ole valmis panemaan alttiiksi Zeyn oikeuksia,
tehdään rauhasuostumus jumalten ja lintujen välillä. Peisthetairos
saa morsiamekseen kauniin Basileian, ja hänen liidellessään
ilmavaunuissa morsiamensa rinnalla laulaa kuori iloista häälaulua.


Sammakot.

Tässä kappaleessa ivaa Aristofanes saman aikuista murhenäytelmän
kirjoittajaa Eyrypidestä. Dionysos, draamallisen taiteen
suojelusjumala, päättää matkustaa Tartaroon eli manalan valtakuntaan
ja hankkii itselleen nuijan ja jalopeuran taljan, jotta häntä
luultaisiin Herakleeksi. Orjansa Xantiaan seurassa käy hän
matkallaan Herakleen luona, saadaksensa tältä tietää parhaan tien
ja mistä hän saisi asunnon, jossa ei olisi syöpäläisiä. Saatuansa
nämä tiedot lähtevät he matkaan ja tapaavat erään vainajan,
joka myöskin aikoo manalaan. Dionysos tahtoo taivuttaa vainajaa
kantamaan heidän kapineitaan ja tarjoo palkaksi yhdeksän obolia;
mutta vainaja tahtoo ennen ruveta uudestaan elämään, kuin siitä
hinnasta suostua kantajaksi. He tulevat vihdoin Styx virralle,
missä Karon odottaa lautallaan, ja häntä Dionysos pyytää kulkemaan
varovasti, koska vene näyttää olevan huononlainen. Näkymättömissä
oleva kuorisammakkoja laulaa soudettaessa, ja sitten keskustelee
Dionysos Xantiaan kanssa, joka jo on päässyt toiselle rannalle.
Sekä jumala että hänen orjansa kauhistuvat julmia hirviöitä, jotka
näyttäytyvät, mutta "myrskyn ja rankkasateiden jälkeen paistaa
jälleen aurinko," ja aavenäyt katoovat. -- Nyt kulkee ohitse
juhlakulkue, joka ivallisesti kuvaa Eleysiläisiä mysterioita, ja
eräiltä siihen osaa ottavilta saavat matkustajat tietää tien Plutonin
palatsiin. Portin vartija Aiakos, joka pitää Dionysoa Herakleena,
sättii jumalaa solvauksilla siitä että tämä muka on varastanut hänen
talonkoiransa Kerberon, ja jumala pelästyy niin, että tahtoo vaihtaa
pukua Xantiaan kanssa. Tuskin on vaihdos tehty, niin kuningatar
Proserpina lähettää sanansaattajan kutsumaan luultua Heraklesta
illalliselle -- kananpaistille, leivoksille ja makealle viinille
-- ja Xantias on heti valmis seuraamaan sanansaattajaa. Nyt tahtoo
Dionysos nuijansa ja jalopeurantaljansa takaisin, mutta samassa käy
Xantiaan kimppuun pari naista, jotka vaativat Herakleelta maksua
velkana olevasta ravinnosta, ja nyt hän saa pitää pukunsa. Poliisin
avulla vangitaan koiravaras, ja koska Aiakos ei itsekään voi sanoa,
kumpi muukalaisista oikeastaan on rikoksen tekijä, kuljetuttaa hän
heidät molemmat Plutonin ja Proserpinan eteen. -- Kuorin laulettua
laulun syntyy hauska keskustelu Aiakon ja Xantiaan välillä, jotka
molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hauskinta on salaa kuunnella
isäntiensä ovilla ja sitten kieliä kuulemiaan koko kaupungille.
Heidän keskustellessaan kuuluu melskettä ulkoa, ja Aiakos huomauttaa,
että siellä vain Aiskylos ja Eyrypides kiistelevät. Aiskylolla oli
ennen kunniasija, mutta sitten tuli Eyrypides ja sai sen roistoväen
mieltymyshuudoilla. Pluton on kuitenkin määrännyt julkisella
kilpailulla ratkaistavaksi, kumman ansiot olivat suuremmat, ja tämä
kilpailu tapahtuu näyttämöllä. Dionysos on palkintotuomarina, ja
kuori yllyttää kiisteleviä. Aiskylos soimaa Eyrypidestä ryysyjen
parsijaksi, romurunoilijaksi ja kehnoksi nurkkamestariksi. Eyrypides
puolestaan moittii Aiskyloa kerskaavaisuudesta, petollisuudesta,
rekiveisujen renkuttamisesta y.m. Vihdoin lausuvat molemmat otteita
murhenäytelmistään. Kun tämä on tehty, punnitaan runot vaa'assa
"ikäänkuin juustot." Dionysos ei kuitenkaan vielä voi lausua mitään
päätöstä, ja asettaa lopuksi kummallekin vaikean kysymyksen: Onko
Alkibiades kutsuttava takaisin maanpaosta? Molemmat vastaavat
kiertelevästi, vaan Aiskylon sanoista kumminkin huomaa, että hän
puolustaa maanpakoon ajetun takaisin kutsumista, joka on kansankin
yleinen tahto. Kappale loppuu siihen, että Aiskylos Plutonin
suostumuksella saatetaan riemukulkueessa pois.


Naisten juhla.

Tämä kappale myöskin pilkkaa Eyrypidestä. Naiset viettävät
Thesmoforilan juhlaa (Demeterin ja Persefonen kunniaksi), ja
tällä kertaa ovat he yhtyneet yleiseen kokoukseen päättääkseen,
miten kostaisivat Eyrypideelle kaikki ne ilkeydet, joita tämä
murhenäytelmissään on heistä lausunut. Eyrypides saatuaan
siitä vihiä, menee appensa Mnesilokon seurassa virkaveljensä,
murhenäytelmä-kirjoittajan Agatonin luo, pyytääkseen tätä
naispuvussa tulemaan kokoukseen puhumaan uhatun puolesta. Agaton on
siihen hyvinkin sopiva, koska hän, mielikuvitustansa auttaakseen,
naisroolejansa kirjoittaessaan aina pukeutuu hameesen. Kun Agaton
kieltäytyy, kehoittaa Eyrypides appeaan ryhtymään siihen sillä
ehdolla, että vävy auttaisi häntä jokaisesta tukalasta pinteestä,
johon hän saattaisi joutua. -- Näyttämö muutetaan nyt Demeterin
temppeliksi, jossa naiset puhuvat Eyrypideen rikoksista, mainiten
muun muassa ettei hän usko jumalaan. Mnesilokos puolustaa häntä
ja kertoo muutamia häijynilkeitä juttuja naistenheikkouksista ja
vioista. Naiset suuttuvat silmittömästi, rupeevat epäilemään häntä
mieheksi ja riistävät pois hänen valhepukunsa. Pelastuakseen tempaa
Mnesilokos rintalapsen ja uhkaa surmata sen, jos hänelle ruvettaisiin
väkivaltaa tekemään; mutta nyt huomataan että lapsi on vain lapsen
vaatteisin kääritty viinisäkki. Silloin leikkaa hän penikalta kurkun
poikki ja juopi viinin. Lähetetään poliisia noutamaan, ja ukko
miettii mitä naurettavimpia keinoja ilmoittaakseen Eyrypideelle,
mihin ahdinkoon hän on joutunut. Vihdoin viimein Eyrypides tuleekin,
ja hänen keskustelussaan apen kanssa on pelkkiä otteita tämän
murhenäytelmistä, joita pilkataan ja ivataan. Nyt saapuu poliisi, ja
Mnesilokos pannaan jalkapuuhun, josta hän koettaa paeta käyttämällä
parodieerattuina kaikkia niitä ihmeellisiä pelastuskeinoja, joihin
samanlaisissa pulmissa Eyrypideen murhenäytelmissä turvataan.
Viimein lupaa Eyrypides vastedes olla naisia moittimatta, jos vain
auttaisivat häntä vapauttamaan hänen appeaan. Heidän onnistuu
viekotella pois vahtisoturi, ja vapautettu Mnesilokos mennä viilettää
iloisena kotiin eukkonsa ja lapsukaistensa luo.


Nais-valtiopäivät.

Kappale pilkkaa Platonin ihanne-tasavallan kommunistisia aatteita.

Paraxagoran johdolla ovat naiset päättäneet uudistaa Athenan
valtiomuodon ja suostuneet tätä tarkoitusta varten kokoontumaan
Pnyxille miehiksi puettuina ja tekoparroilla varustettuina.
Harjoituskokouksessa sydänyön aikana käyvät useat heistä
rauhattomiksi, mutta Paraxagora koettaa heitä rohkaista puheella,
jossa kehuu vanhan ajan hyviä tapoja ja huomauttaa, ettei miesten
mitenkään voi onnistua pettää heitä, jotka ovat viekkaisin koukkuihin
niin perehtyneet. -- Aamusella astuu sisälle kaksi näiden naisten
puolisoista ihan alastomina ja kummeksivat, mihinkä heidän vaatteensa
ovat joutuneet; muuan kolmas tulee ja kertoo Pnyxin olevan täynnä
oudonlaisia olentoja: kaunisnaamainen nuorukainen, sanoo hän, on
siellä saanut toimeen päätöksen, että hallitus vast'edes jätettäisiin
naiskomitean haltuun. Miehet siitä ällistyvät, vaan lohduttavat
itseään sillä, että vaimot tietysti ottavat hoitaakseen lapset, joten
he, miehet, pääsevät siitä huolesta. -- Paraxagora tulee kotiin ja
ilmoittaa tulleensa valituksi valtion johtajaksi. Hän pyytää läsnä
olevien hyväksymistä ja lupaa monta etua, muun muassa sen, ettei
enään tulisi löytymään mitään köyhyyttä, eikä mitään riita-asioita,
ja, että tästä lähtien jolsat naiset saavat kaikkein ensiksi valita
puolisonsa. -- Näyttämö muuttuu nyt kaduksi; kansalaiset jättävät
tavaransa yhteiseen omaisuuteen ja huvitteleivat valtiollisilla
pilapuheilla. Samassa tulee sanansaattaja ja kutsuu heitä kaikkia
juhla-aterialle, jonka Paraxagora on yhteisistä varoista pannut
toimeen ja jossa tarjotaan ruokalajia, minkä nimessä on 77 tavua.


Plutos.

Ahneus ja siveyttömyys vanhassa Athenan valtiossa, jonka tarpeet,
komeus ja velttous yhä olivat kasvaneet, ovat Aristofaneen viimeisen
näytelmän aineena.

Kremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan
todellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä
aatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo
häntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan
sokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on
Plutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin
talosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta
seikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan
koskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin
vastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei
milloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja
salaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle.
Kuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki
herransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina
ovat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä
jumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen
tämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa
samalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin
hän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri
selittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma
naishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi
kaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen.
Kuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen
seisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset
luuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä
he tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin
ampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon
vain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä,
rupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja
Karion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä
jälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan
käyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään
toisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt,
miten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja
hedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli
hänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän
esimerkkiään. -- Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään
valita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen
ystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta
heidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan.
-- Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta
siunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään
peijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa
tulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo
potkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja
samalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt
Hermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja
kaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi,
että hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes
väittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään
uhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon
palvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta
ihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan
keskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi
tarjona. -- Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei
kukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat
rikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos
itsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen
aarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn
palveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on
siihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori
yhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen
johdosta.



Tukydides.


Kuoli v. 401 e.Kr.

Tukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471
e.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen
sanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta
klassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja
luotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin
suuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa
tapauksiin, joita hän kuvaa -- suureen taisteluun Spartan ja Athenan
välillä.

Hän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää
Troijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat
kuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin
tarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää
mainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat
yksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten
palauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon
ja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten
tulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja
sortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja
kukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri
Persialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides
huomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten
ja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja
jälkimmäiset merellä.

Persialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää
Athenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles
osasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä,
siksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat
pikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat
antamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten,
joten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.

Äkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen,
Perikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen
mahtavuuden niin suureksi, että "jos muukalainen kaukaisessa
tulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen
toista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli". Korintos, joka
ennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan
kukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet
ja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston.
Sama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista
Korintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin
tehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin
yleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä
pitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat
Lakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon
oraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he
panisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt
kutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.

Vuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen.
Lakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja
esittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan
yleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles
kaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä
yrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta.
Molemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen
taisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian
kuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia
vastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa
tarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta
asiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron
kovaenteiset sanat: "Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna
pitkiin kärsimyksiin."

Athenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän
laivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä.
Maaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan
ja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa
Athenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun
ryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston
nousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas,
eräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät
takaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla
vihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja
Megara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset
toimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat
koonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa
hautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta.
Hautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo.
Loppuponsi oli siinä seuraava: "He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän
puolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman
hautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he
lepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana,
milloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko
maan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei
julista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän
kotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa
kaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös
sydämissäkin".

Peloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti
heidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto;
sen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä
ruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli
Aitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa
sitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin
tarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät,
toisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat
perheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään,
joka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä
edes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta.
Urheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä
tähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa
turmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota
oli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat
kaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa
janoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät
niin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin
likimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja;
elo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee
nauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään
ei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa
vastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.

Periklestä sanottiin syyksi kaikkiin näihin rasituksiin, ja kansa
vaati rauhaa Spartan kanssa millä ehdoilla hyvänsä; mutta hän
kehoitti heitä rohkaisemaan mielensä, antamatta satunnaisten
vastuksien saattaa itseään luopumaan siitä korkeasta asemasta,
johon olivat esi-isien urhotöiden kautta päässeet. Velvollisuus
valtioita kohtaan vaatii ettei anneta yksityisten kärsimysten mieltä
lannistaa. Athenalaiset tottelivat hänen neuvoaan ja jättivät taas
vallan hänen käsiinsä. Mutta Perikles kuoli ruttoon jo vuoden päästä.
Tukydides puhuu myöskin hänen nerostaan ja vaikutusvoimastaan. Kun
Perikles huomasi kansalaistensa syyttä olevan liian myöntyväisiä ja
herkkäuskoisia, herätti hän puheellaan heissä terveellistä pelkoa;
mutta jos he osoittivat mieletöntä arkuutta, saattoi hän sanoillaan
heihin rohkeutta ja luottamusta. Nimeltään oli Athena kansanvalta,
mutta todellisuudessa johti kaikkia asioita _yksi_ mies, nimittäin
Perikles.

Rutto kesti kaksi vuotta, sitten lakkasi se vuodeksi ja rupesi
jälleen tuhojaan tekemään, raivoten vielä vuoden ajan. Taudin uhrien
lukumäärä oli suurempi, kuin koko sodassa kaatuneiden.

Kuten ennen Athenalaiset, niin nyt Peloponnesolaiset pyysivät
Persiasta apua. He koettivat myös kiihoittaa Trakian kuningasta
hyökkäämään Potidaiaa vastaan, mutta tämä laitti lähettiläät
Athenaan, jossa nämät surmattiin kostoksi siitä julmuudesta, millä
Spartalaiset olivat kohdelleet Attikalaisia merimiehiä. Sivumennen
Tukydides mainitsee Athenalaisten pitäneen eri laivastoa rannikkojen
turvaamista ja kauppa-aluksien suojelemista varten.

Seuraava sotaretki alkaa Plataian vapaakaupungin piirityksellä;
tämän kaupungin asukkaat muistuttivat piirittäviä Spartalaisia
siitä, että olivat auttaneet näitä Medestä vastaan, mutta saivat
vastaukseksi, että heidän joko tuli taistella Athenalaisia vastaan
taikka pysyä puolueettomina. Kun he puolestaan vastasivat, etteivät
voineet ehtoihin suostua, alettiin piiritys, jonka yksityistapahtumat
tarkalleen kerrotaan. Kun ruokavarat alkoivat loppua, raivasi
puolet varustusväestä itselleen tien Spartalaisten piiritysjoukon
läpi ja lähti Athenaan. Kahdenvuotisen piirityksen perästä täytyi
jälelle jääneiden antautua armoille. Tyydyttääksensä Thebeläisten
kostonhimoa hakkasivat voittajat heidät maahan, myivät naiset
orjiksi ja hävittivät kaupungin maan tasalle. Samana vuonna
tekivät Athenalaiset onnettoman sotaretken Kalkiisen, mutta saivat
kaksi loistavaa merivoittoa Korinton lahdessa. Kostaakseen tätä
päättivät liittoutuneiden laivaston päälliköt tehdä äkkinäisen
hyökkäyksen Piraiota vastaan; mutta kun he välillä rupesivat
ryöstämään Salamista, saivat Athenalaiset vihiä tuumasta ja ryhtyivät
sellaisiin varustuksiin, että viholliset katsoivat parhaaksi luopua
hyökkäyksestään. Toisella taholla oli Athenalaisten liitossa oleva
Trakian kuningas hyökännyt Makedoniaan; mutta siitä ei lähtenyt
mitään hyötyä, sentähden että vuodenaika jo oli liian pitkälle
kulunut, jotta ei Athenalaisten laivasto voinut olla avullisena.

Neljäntenä vuonna tehtiin uusi sotaretki Attikaan, ja Mitylene,
Lesbon pääkaupunki, luopui Athenan liitosta ja yhtyi Spartalaisiin.
Athenalainen laivasto saarsi saaren, ja sillä välin hyökkäsivät
Lakedaimonilaiset vihollisten alueelle. Mutta ennenkuin
liittoutuneiden laivasto ennätti avuksi, pakoitettiin Mitylene
antautumaan, ja tuhannen sen etevimpää porvaria vietiin Athenaan
tuomittaviksi. Ensin päätettiin että sekä nämät tuhannen että
jokainen, joka oli tarttunut aseihin kapinaan osaa ottaakseen,
olisi surmattava. Toisessa neuvottelussa astui esille Kleon, äreä
kansankiihoittaja, vaan mahtava puhuja, vaatien varoittavan esimerkin
osoittamista, jotta muutkin alavaltiot pelästyisivät. Kuitenkin
päätettiin nyt heikolla enemmistöllä että ainoastaan rikollisimmat
rangaistaisiin. Sodan viidentenä vuotena lähettivät Korintolaiset
250 Korkyralaista ylimystä, joita oli viimeisestä kapinasta saakka
pidetty vankina, sillä ehdolla että taivuttaisivat saaren asukkaat
luopumaan Athenan liitosta. Nämä yritykset herättivät saaressa
yleisen kapinan ja synnyttivät puolueiden kesken tulisia taisteluja.
Sinne lähetettiin laivastoja sekä Athenasta että Peloponnesosta
odottamaan tapausten päätöstä, ja seitsemän päivää vallitsi oikea
hirmuhallitus: kansajoukko tappoi kaikki, joita pidettiin ylimyksinä;
heitä syytettiin salavehkeistä ja surmattiin mitä kauheimmalla
tavalla.

Puhuessaan puoluevimman uhreiksi joutuneista valtioista Tukydides
huomauttaa, kuinka ihmiset miten vain muuttavat mielipidettä ja
puhetapaa, saadaksensa niitä soveltumaan tekoihinsa. Huimapäisyys
muuttuu rohkeudeksi ja epäröiminen arkuudeksi. Se joka kehoittaa
julmuuteen, on luotettava kansalainen; vaan sitä, joka kieltää
julmuutta tekemästä, epäillään. Onnellisten ehdotusten tekijä on
kunnon mies, mutta ken ehdotusten tekijän ilmaisee on vieläkin
kunnollisempi. Sukulaisuuteen katsotaan vähemmin kuin puoluesiteihin,
uskollisuus ei perustu mielipiteiden sopusointuun, vaan yhteiseen
rikollisuuteen, ja valat rikotaan ilman vähintäkään omantunnon
vaivoitta ja uskonnollisista velvollisuuksista rahtuakaan huolimatta.
Siten syntyi, sanoo hän, koko Kreikassa kaikenlaista halpamielisyyttä
ja ilkeyttä, ja tavallista oli, ettei kukaan toistaan uskonut;
jokaisen täytyi varoa kaikkia muita.

Seuraavana kahtena vuonna kunnostutti itseään muuan Demostenes
Athenalaisten päällikkönä sekä maalla että merellä, erittäinkin
sen kautta että rakensi linnan Pylon luo ja puolusti sitä
Lakedaimonilaisten laivaston tultua sitä piirittämään. Vaikka
Brasidas johti Spartalaisia, eivät nämät kuitenkaan voineet mitään
aikaan saada, vaan joutuivat vihdoin itse vielä saarroksiin
Sfakterian saaren luona. Välirauha tehtiin, ja lähettiläitä
laitettiin Athenaan hieromaan rauhaa; mutta kun kansa, Kleonin
neuvosta, asetti liian kovat ehdot, uudistettiin piiritys. Kleon
kysy nyt, minkä tähden ei kaikkia Spartalaisia heti otettu
vangiksi, ja kerskasi että, jos hänellä olisi päällikkyys, niin hän
kahdenkymmenen päivän kuluessa toisi heidät Athenaan tai heittäisi
henkensä yrityksessä. Hän saikin sen toimekseen, ja Demosteneen
avulla onnistui hänen todellakin voittaa Spartalaiset, joista lähes
300 vietiin vankina Athenaan. Tämä äkkinäinen menestys herätti
suurta huomiota koko Kreikassa, ja Pylosta saivat Athenalaiset lujan
ulkolinnoituksen. Spartalaiset, jotka pelkäsivät orjiensa (helootien)
karkaavan vihollisten puolelle, houkuttelivat 2,000 heistä vaatimaan
vapautta ja saivat tästä tekosyyn salaa surmata heidät kaikki.
Taas esitettiin rauhan ehtoja; mutta Athenalaiset, jotka tahtoivat
käyttää saatuja etuja niin paljon kuin mahdollista hyväkseen, eivät
suostuneet ehdotukseen ja menettivät siten edullisimman hetken
lopettaa sota kunnialla.

Vähää myöhemmin rupesivat Athenan Trakialaiset liittolaiset hieromaan
sovintoa Spartalaisten kanssa, ja Brasidas sekä hänen mukanaan
muutamia helooteja ja vapaaehtoisia lähetettiin sinne. Voitettuaan
muutamia pienempiä etuja sai hän valtaansa tärkeän Amfipoliin
kaupungin. Tämä tapahtui päällikön Tukydideen poissa ollessa
sotaretkellä läheisessä Eionissa. Päästäkseen tästä virheestään
syytökseen joutumasta läksi Tukydides vapaaehtoiseen maanpakoon 20
vuodeksi. Hän mainitsee tämän seikan ohimennen, tuomatta mitään esiin
puolustuksekseen.

Sillä välin kuin Brasidas uudesta pääasemasta mietti lähteä uudelle
sotaretkelle, tehtiin välirauha vuodeksi. Pysyväinenkin rauha olisi
nyt voitu aikaan saada, jos eivät Kleon ja Brasidas olisi olleet sitä
vastaan, edellinen sentähden että pelkäsi kaikki konnankoukkunsa
tulevan ilmi, viimemainittu taas sen vuoksi että hänellä ainoastaan
sodan aikana oli valtaa ja arvoa. Melkoista sotajoukkoa johtaen läksi
Kleon Trakiaan ottelemaan Brasidaan kanssa. Valloitettuaan Torone'n
ja erään toisen kaupungin asettui hän Eioniin odottamaan apujoukkoja,
käydäkseen sitten taas Amfipoliin kimppuun. Mutta äkkiä hyökkäsi
Brasidas esiin, Athenalaiset lyötiin ja Kleon kaatui. Ainoastaan
seitsemän Spartalaista haavoittui, mutta yksi niistä oli Brasidas,
ja tämä kuolikin heti sen jälkeen. Nimeksi tehtiin nyt rauhasopimus
taistelevien valtioiden välillä, mutta siitä ei tullut sen enempää.
Sen sijaan saatiin aikaan puolusliitto viideksikymmeneksi vuodeksi
Spartan ja Athenan välillä. Se kuitenkin kesti ainoastaan seitsemän
vuotta.

Argos rupesi silloin muiden Peloponnesolaisten valtioiden johtajaksi,
ja Alkibiadeen välityksellä saatiin aikaan liitto Athenan kanssa.
Silloin hyökkäsivät Spartalaiset Korinton ja muutamien muiden
kaupunkien avulla Argoliisen ja valloittivat siellä itselleen lujan
aseman. Mutta niin vähän käsittivät Argolaiset sitä vaaraa, joka
heitä uhkasi, että, kun Spartan kuningas erään aselevon aikana
peräytyi joukkoineen, moittivat päälliköltään siitä, että nämät
olivat antaneet vihollisten paeta tiehensä. Kun välirauha oli
rikottu, marssivat Argolaiset, saatuaan Athenasta apujoukkoja,
Arkadiaan. Spartalaiset tulivat kootulla sotajoukollaan heitä
vastaan Mantinean luona ja saivat ratkaisevan voiton. Tukydides oli
omin silmin nähnyt tämän taistelun. Eräs osasto, jossa oli pelkkiä
ylimyksiä Argosta, lyötyään pakosalle Spartalaisten vasemman siiven
ja siten pelastettuaan isänmaansa kunnian, taivutti maanmiehensä
luopumaan kansanvallasta ja yhdistymään Spartalaisiin. Mutta
muutamien kuukausien kuluttua otti rahvas taas vallan käsiinsä ja
teki uuden liiton Athenan kanssa.

Dorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät
aluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja
muutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta
vihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät
Syrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides
tarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä.
Sodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää
Siciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla.
Nikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi
pilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen
nuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu
ylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua,
että Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki
päätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin
purjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs
kansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään
pelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin.
Hyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin
saaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin
kotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla
pakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia
hyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten
talvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka
pitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa
kohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat
linnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana
kesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi
Syrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen
sekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten
kerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila
niin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin
heittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs
Spartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi
sotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta
jätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset
taas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan
Athenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa -- lähtisivät
Siciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän
jälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin
piiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa
kaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi
kivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei
suostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä
aikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat
valloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten
laivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva
apujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä
takaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin
niin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan
rupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes
kehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja
sattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta,
ettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä
välin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat
loput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata
itselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti,
että luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että
Athenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä,
jossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja
sairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias
koetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät
luopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi
heitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät
eräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin
orjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne
saapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla
jatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen
luopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen
takaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain
valtaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla
Tukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen
mahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa
Aigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan
tasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.



Xenofon.


Kuoli noin v. 354 e.Kr.

Xenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista
laatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne.
Hän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut
Sokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten
runoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut
hienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi
hän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian
kaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian
kuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä
kapinaa.

Xenofonin pääteoksella on nimenä _"Anabasis"_ ja se jakautuu kolmeen
osaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus
Mustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin
täytynyt kestää.

Uusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen
ja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina
melkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä
ja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi
Kyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä
ja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros
liikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden.
Laivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin
Kreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota
Pisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta
eteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli
Kyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa
kulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan
ilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä
pidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja
marssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen
matkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle
ja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista.
Sotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään:
Kreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää,
13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen
sotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle,
joka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta
puolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään
mihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena
sinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan
lähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon,
nähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin
metallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä
valkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla
kilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä
viikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston
ympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros
oli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän
päällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan
takana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen
syöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä
viskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi
keskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten
selkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain
läpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti.
Mutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän
alta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää
ja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset
joukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona
(v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian
sisällissota.

Kun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa
Persialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä,
oli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin
tyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään
tietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen
kenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän
Aasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat
lyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian
valtaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle
ja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon
läpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan
heitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen
huhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he
Medialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden
kunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon
ynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia
telttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin
vankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli
onnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten
leiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja
piti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen,
joka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän
johdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja
lyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon
kaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään
Niniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu
suuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä
marssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa
löytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua,
ja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa
meren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika -- nyt
oltiin Marraskuussa -- kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen
saattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki
sokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli
niin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa
kylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin
ohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät
Kreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan
rynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja
syöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he
Kalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin
kuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri
antoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta
kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen
välkkyvää kalvoa riemuhuudolla: "Meri, meri!" Heidän kulkiessaan
eteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin
eräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut
soturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään
pahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas
taistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai
kävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet
erään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin,
suureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä
he viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja
kilpajuoksulla.

Pettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta
olisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät
matkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa --
tästä on johtunut kirsikkain nimi -- huomattiin kymmenestä tuhannesta
enää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan,
Sinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat
he jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata
vielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin,
että he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat
uuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt
tarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon.
Heidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös
paluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen
pitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen
vaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta
siitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa
tulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon,
jossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se
jakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja
kolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja
Xenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli
Kleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon
sai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli
syntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä.
Hänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa,
vaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan.
Saavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo
kodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä
ennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia
ystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali
palaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi
ja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden
maitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen
neuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen
ruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä
kukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He
suostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi
Persialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin
lähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä
ryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja
sai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat
kymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti
kotiinsa. Siihen loppuu "Anabasis."

Tämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. _"Memorabilia"_, s.o.
hänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa
filosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi,
paksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta
hengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen
luulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat
välittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja
toisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän
kokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi
tavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla
keskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa.
Hänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin
paljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä
aina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan
ja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään
lahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi
viehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset
mielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien
halveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja
oikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään
myrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen
ja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi
eräälle näistä: "Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä
sitä minuna." Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa
niistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä
varten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää
hän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä
hyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä "ihmiskunnan
ainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä." Rukouksista
puhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt,
oliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä
oikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä,
joka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka
oli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun
viettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun
johtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen
sallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa
pukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa
oppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa
ja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan.
Yhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista
kauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää
ajatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä;
toiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään
yleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen
jossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta
iltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon
lopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa
Sokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana.
Xenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen
kuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen
siihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.

Xenofonin _Kyropaideia_ eli "Kyron kasvatus" on pikemmin romaani kuin
historiallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti
Herodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen --
suurelle Kyrolle -- tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia.
Hän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei
tarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia,
nuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa
pääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan
tehty -- sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he
jousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla.
Nuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä,
harjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja
niistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa
syyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen,
oppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti
vastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja
hän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia
vastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon,
ja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on
se, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten
kertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita
Kyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka
hän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei
mitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin,
että jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta
oli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän
ankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella
sodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. "Ei kukaan
saata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän
hallitsee", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin
toden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä
voittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan
vaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin
hallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti
hänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen
poikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä
kuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa
poikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi
uskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja
kirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen.
Muistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä
saatte voimaa rangaista vihollisianne.

Xenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten
tavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa
ennen Kristusta. "Hellenika'ssaan" on hän tehnyt huonoksi
arvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa.
Hänen kirjansa "Agesilaon elämä" pidetään luonteen kuvauksessa
huonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan "Hieronista"
-- Syrakusan kuninkaasta -- kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin
elikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata
luottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että
urheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa
takaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa
vehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä
paremman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta "Athenan tulot"
nähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut
yli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan
maahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin
tuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta,
sillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja.
Esitelmässään "Talous" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen
kaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata
ja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon
orjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että
sitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen
vaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan "Hevosista"
neuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten
kaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi,
niin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään
noustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä
jalustimia. Kirjoitelmassaan "Ratsuväestä" hän ei anna mitään
varmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo
ainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen
tavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja
että niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja
harjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan "Metsästyksestä" -- tätä
huvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti -- on monta
hyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa
metsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu -- hän
kuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat
tarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän
hyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin
jalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa
hän vaivaloisten urheilujen hyötyä -- näihin urheiluihin kuuluu
hyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen -- ja saapi samalla tilaisuuden
tehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa
"rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi" ja valtiollisten virkojen
tavoittelijoiksi.

Xenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan
hieno sulous.



Platon.


Kuoli v. 347 e.Kr.

Syntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen
aikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan
pitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea
vanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan
Istmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti
soturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän,
kuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi
kuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois
julkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin
Egyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet
Dionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän
mainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi
kuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin
taas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan
neuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi
hänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän
rupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia _puheenvaihtelujaan_,
aikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä,
jonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä
kirjoituksista sai hän nimen "Attikan mehiläinen", ja sanottiin, että
jos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon
puhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen
uhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa
sanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri
suunnitelmaa.

Platon ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä
tai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys
hänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja
aatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.

Filosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken
sen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun
jumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut
käsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten
tulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut.
Toisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia
aatteita. Tämän jälken tuli _Pytagoras_, joka väitti "lukua"
(numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin
_Demokritos_ opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn
lain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. _Elealaisen
koulun_ filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta,
joka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti _Parmenides;_
tästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän
kuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen
vaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen
vuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin
filosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita
ja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja
sopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat
eloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.

_Sofistissa_ esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin
sovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja
osasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään
siveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä _itse_ piti hyvänä
ja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.

Sitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen
ja _Protagoraan_ välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja
erittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan _yksi_ hyve vai monta.

Vielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan,
_Gorgiaan_, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta
valtiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa
Sokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä
tehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se,
joka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.

Nuorempaa polvea sofisteja edustaa _Hippias_, ja Sokrates antaa hänen
esittää kysymyksen: mikä on ihanuus? Kun on tehty useampia yrityksiä
määritellä, mitä ihanuus ei ole, jätetään aine sikseen ja ruvetaan
harkitsemaan Iliadin ja Odysseian sankariluonteita. Hippias väittää
Akilleyn olleen Odysseytä jalomman, johon Sokrates vastaa lausuen sen
nurinpäisen väitteen, että ne, jotka ehdollaan tekevät pahaa, ovat
parempia kuin ne, jotka sitä tietämättömyydestä tekevät.

Keskustelu _Eytymedon_ kanssa ivaa selvien ja helposti vääriksi
käsitettävien päätelmien ja ylellisten väitelauseiden käyttämistä.
Sokrates on leikillisesti joutuvinaan häviöön niin mahtavasta
väittelijäky'ystä, kuin mitä hänen vastustajallaan on.

Puheenvaihtelussa, jolla on nimenä _Symposion_ eli _Vieraskemut_,
tapaamme filosoofin ystäviensä seurassa. Ehdotellaan että jokainen
vieraista pitäisi puheen lemmen kunniaksi. Kuunneltuansa heidän
mielipiteitään lausuu Sokrates vuorostaan, että rakkaus on henki,
joka täyttää välipaikan taivaan ja maan välillä; se ei ainoastaan ole
ihanuutta tavoittelevaa kaipuuta, vaan kuolemattomuuden ikävöimistä.
Sentähden haluavat vanhemmat lapsia jatkaakseen näissä elämäänsä,
ja runoilijat ja soturit pyytävät kuolematonta mainetta. Silloin
astuu Alkibiades sisälle ja puhuu, ei rakkaudesta, vaan siitä
lumousvoimasta, jolla Sokrates häntä viehättää. Vieraita tulee ja
menee, ja pikari kiertää ympäri seuraa. Sillä aikaa vaihtaa Sokrates
mielipidettä Agatonin ja Aristofaneen kanssa murhenäytelmästä ja
huvinäytelmästä, siksi kuin molemmat viimeksi mainitut nukkuvat ja
Sokrates lähtee aamukylpyynsä.

Seuraava keskustelu pidetään kukkien ja vihreän nurmikon keskellä
Ilisson rannalla, jonne _Faidros_ oli vienyt filosoofin, yhdessä
hänen kanssaan lukeaksensa kappaleen mainiosta kaunopuhujasta
Lysiaasta. Sokrates ivaa teoksen kokoonpanoa ja väittää, että totuus
ja käsitteiden vakavuus ovat kaunopuheliaisuuden pääainekset. Hänen
mielestään on puhutulla sanalla enemmän mahtia kuin kirjoitetulla.
Kirjoitus samoin kuin maalauskin ei ilmoita mitään ulkopuolella
itseään. Puhuttu sana sitä vastoin saatetaan kylvää herkkään maahan,
se saattaa kantaa hedelmää toisissa luonteissa ja tehdä heidät
sanomattoman onnellisiksi.

Sokrateella oli monta ystävää, mutta hänen ivansa ja se
halveksiminen, jota hän osoitti ulkonaisia tapoja kohtaan, herätti
useimmissa suurta katkeruutta häntä vastaan, ja Platon kertoo
täydellisemmin kuin Xenofon Sokrateen viimeisistä elinpäivistä,
kuinka hänet viedään oikeuden eteen, miten hän puolustaa itseään,
hänen käytöksestään vankihuoneessa ja kuolemastaan. Saatuaan
tietää viimeisen päivänsä lähestyvän, ja kun häntä kehoitettiin
pelastautumaan pakenemalla, kysyi Sokrates, miten voitiin vaatia
häntä, joka aina oli kehoittanut lakia tottelemaan, sellaisella
teolla kumoomaan omat oppinsa ja kurjana orjana kääntämään selkänsä
kaupungille.

"Sitä paitsi", sanoo hän, "olen minä vakuutettu tulevani jumalten
luo, jotka ovat viisaita ja hyviä, ja jo ennen tuonelan tuvilla
muuttaneiden miesten luo, jotka ovat parempia kuin ne, mitkä jälkeeni
jätän". Hän sanoi myöskin uskovansa, että eri kohtalo odotti
hyviä ja pahoja, ja että kuolema on sielun onnellinen eroaminen
ruumiista. "Vainajat", sanoo hän, "eivät makaa ikuista unta, vaan
meidän sielumme syntyvät uudelleen". Esittäessään nämät mielipiteet
tulevaisesta elämästä vertasi hän itsensä joutseneen, joka laulaa
iloisimmin kuollessaan, ja riemuitsi ajatellessaan että se hetki
pian oli lähestymässä, jolloin hän oli eroava maailmasta, luoden
luottavasti silmänsä toiselle puolelle hautaa. Niin kerrotaan hänen
eronhetkellään keskustelleen vaimonsa ja lastensa kanssa, ja kun
vanginvartija oli hänelle antanut myrkkypikarin, jonka hän tyhjensi,
iloisesti puhutelleen surevia ystäviään, kunnes meni tainnoksiin,
jolloin laskeutui makaamaan heti sen jälkeen rauhallisesti
kuollakseen.

Toinen osasto käsittää n.s. dialektilliset puheenvaihtelut. Senlaisia
on _Lakes;_ siinä on aineena rohkeus, joka luonnonviettinä ilmaantuu
jo lapsessa ja tottumuksena miehessä ja joka Sokrateen mielipiteen
mukaan ei rajoitu ainoastaan sotaurheuteen, vaan johon myöskin kuuluu
voima kärsivällisesti kestää vaivoja tahi herjauksia.

_Karmideessa_ käsitellään kohtuutta, mutta ei tässäkään onnistu
Sokrateen saada käsitteelle mitään varmaa määritelmää. Samoin on
laita _Lysiissä_, joka käsittelee ystävyyttä. Sokrates ei voi antaa
mitään varmaa selitystä käsitteille: ystävyys ja ystävä, eikä hän
myös voi sanoa, miksi me pidämme jostakin henkilöstä.

Keskustelussa _Menonin_ kanssa, joka kysyy, voidaanko hyvettä oppia,
viittaa Sokrates oppiin Muistista, joka on tärkeä perusaate Platonin
filosofiassa ja jonka mukaan toisesta ruumiista toiseen kulkenut
sielu saattaa muistaa tietoja, joita se on edellisessä olomuodossaan
saanut.

Eräässä toisessa keskustelussa esittää _Eytyfron_ kysymyksen: Mikä on
hurskaus? Onko sekin hurskautta, kun joku haastaa isänsä oikeuteen
murhasta?

Keskustelu _Kratylon_ kanssa koskee kauttaaltaan sananjohto-oppia;
Sokrates väittää esineillä olevan luonnonmukaiset nimensä, ja että
ainoastaan se, joka tämän mielipiteen hyväksyy, saattaa pukea
aatemuotonsa sanoihin. Kaikki vanhat sankarinimet ovat, kuten hän
näyttää toteen, niiden tunnusmerkkejä, jotka niitä kantoivat.
Puhuessaan sanojen synnystä sanoo hän useimmilla kirjaimilla olevan
kullakin oma merkityksensä, mutta hän myöntää, että kieli saattaa
antaa ainoastaan heikot käsitykset muutamista aatteista.

_Teaitetossa_ vertaa hän itseään kätilöimeen, joka auttaa nuoria
miehiä synnyttämään aatteita ja mielikuvia. Ne, jotka kantavat
totuuden ja jalouden leimaa, päästetään valoon; muut tukahutetaan
syntyessään. Ryhtyen keskusteluun tiedosta käyttää hän kuvannollista
lausetta, että meidän sielumme ovat vahataulujen kaltaisia; muutamat
niistä ovat leveitä ja syviä, joissa vaikutteet tulevat selviksi ja
pysyväisiksi; toiset taas ovat kokoon kutistuneita ja matalia, ja
niissä käyvät vaikutteet epäselviksi ja kuluvat pian pois. Ajatukset,
sanoo hän, ovat ikäänkuin linnut häkissä; kun ne lentelevät ympäri,
on niitä vaikea eroittaa toisistaan. Niin ojentaa myöskin ihminen
kätensä ahmiakseen tietoa, mutta tapaa ainoastaan tietämättömyyttä.

Suurin Platonin teoksista on _"Tasavalta"_, jossa hän, tarkastettuaan
edellisten filosofien eri järjestelmiä, esittää aatteellisen
valtion tahi hallitusmuodon peruspiirteet. Tällainen valtio olisi
mahdollinen, jos vain löytyisi kuningas, jolla sitä toteuttaakseen
olisi ajattelijan koko viisaus.

Hän käyttää yhä edelleen puheenvaihtelun muotoa, ja Sokrates lupaa
näyttää toteen, että oikeamielisyys tuottaa harjoittajalleen
siunausta, mutta vääryys kirousta. Hän aloittaa kertomalla, miten
valtio syntyy ihmisten yleisistä tarpeista, ensiksi ruoan, vaatteiden
ja asunnon, sitten hienostuneemman elämän nautintojen sekä vihdoin
alueen sodalla laajentamisen tarpeita. Hän antaa neuvoja nuorison
kasvatukseen ja ruumiilliseen kehitykseen ja ilmoittaa, millä tavoin
valtion vartijoita valitaan. Kaikki, sanoo hän, ovat yhden äidin,
se on maan, lapsia; mutta luoja on sekoittanut kultaa päällikköjen,
hopeata soturien, pronssia ja rautaa käsityöläisten ja väkityön
tekijäin luontoon. Valtion vartijain onnena olkoon, etteivät itse
omista mitään, että säilyttävät valtion yhteyttä, noudattavat
kultaista keskitietä rikkauden ja köyhyyden välillä ja aina torjuvat
uutuushengen vaatimuksia. Jos sillä tavoin on herätetty viisautta,
rohkeutta ja kohtuutta, niin huomataan oikeuden perustuvan siihen,
että kukin hoitaa tointaan toisen toimista huolimatta. Hänen
järjestelmänsä yksityiskohtiin kuuluu, että lapset kasvatetaan
yleisissä lastenkodeissa, niin ettei yksikään äiti tunne omaa
lastansa. Sotainen urheus on saava suurimman kunnian; mutta sota
Kreikkalaisten heimojen välillä on luonnotonta. -- Sitten tulee hän
eroitukseen todellisen ja väärän filosofin välillä ja saa tässä
tilaisuuden antaa sivu-iskun sofisteille ja samalla laajalti jutella
kasvatuksesta, joka hänen mielestään on ehdottomasti tarpeellinen
tällaisen aatteellisen valtion hallitsijalle. Kuitenkin myöntää
Sokrates niinkin täydellisen hallitusmuodon kuin se, jonka hän
on esittänyt, aikojen kuluessa huonontuvan. Ensimmäinen askel
vaipumiseen ja kukistukseen on se tarpeettoman suuri merkitys, mikä
annetaan sotataidolle. Valtio jakaantuu silloin kahteen toisiansa
vihaavaan luokkaan: mahdottoman rikkaasen ja sanomattoman köyhään.
Vihdoin oppivat alhaisemmat luokat tuntemaan voimansa, ja silloin
syntyy kansanvalta, joka antaa yhtäläiset oikeudet eri henkilöille
ja päättyy hallitsijattomuudella. Arvon ja iän kunnioitus lakkaa;
yksin eläimetkin syöksyvät ihmistä vastaan, jos hän sattuu niiden
tielle tulemaan. Nyt seuraa taantumus, ja sortovaltiuus on valmis.
Tyranni ajaa maanpakoon, ottaa omaisuudet takavarikkoon ja murhaa.
Niin käyttää hän kansalaisia sodassa heikontaaksensa heidän
voimaansa ja päästäkseen mahtavista kansanjohtajista. Sillä tavoin
pakoitetaan vapaat miehet ikeen alle, ja tyranni, kaikkien vihaamana,
omantuntonsa vaivaamana ja pelon ahdistamana, on itse kaikista
kurjin orja. Siis on filosofi ainoa joka saattaa nauttia onnea,
jonka perikuvan näkee taivaassa se, ken sitä haluaa nähdä ja päättää
asettaa elämänsä sen jälkeen.

Sellainen oli täydellisen tasavallan teoria, jonka Platonin nero
oli suunnitellut aikakautena, jota rasitti surullinen todellisuus
ja jolloin Athenan tulevaisuuden toiveet olivat kovin synkät.
Tämä teoria on aina meidän aikoihimme saakka yleisine piirteineen
tenhonut monen ajattelijan mielen ja mahdottomine yksityiskohtineen
sanomattoman monta kertaa tullut kumotuksi.

Platonin viimeinen ja pisin puheenvaihtelu, _"Lait"_, on heikompi
kuin hänen edelliset teoksensa. Keskustelijoina on kolme vanhusta,
eräs Athenalainen, Spartalainen ja Kretalainen, jotka vaihtavat
mielipiteitä kotimaittensa hallitusmuodosta ja lausuvat, että pitää
kestitä miestä viinillä, jos tahtoo tietää hänen sydämensä ajatukset.
Puhuessaan yhteiskunnan synnystä suosii Platon patriarkkaalista
teoriaa yhdestä alkuperheestä, joka kehittyy heimoksi, ja useammat
yhdistyneet heimot muodostavat sitten valtion. Tämän jälkeen
mainitsee hän sen vanhoihin taruihin nojautuvan luonnon-perusaatteen,
että vahvempain tulee hallita heikompia ja viisasten vallita tyhmiä.
Hän edellyttää myöskin jumalten välitystä, kun valta arvanheitolla
annetaan jollekulle. Ruveten puhumaan lainlaadinnan yksityiskohdista
tahtoo hän rajoittaa valtion porvarien lukumäärän 5,040:neen, joista
jokaisella olkoon niin paljon maata, kuin hän tarvitsee perhettään
elättääksensä. Erittäin on julkisista virkamiehistä ja valtion
kasvatustoimesta eri huolta pidettävä. Hänen rangaistuslakinsa on
väsyttävän laajasti esitetty ja monissa kohdin yhtäpitävä Moseksen
lain kanssa. Puhuessaan kaupasta julistaa hän vähittäinmyyjä-toimen
Kreikkalaisen porvarin arvoa alentavaksi; se on annettava maahan
muuttaneiden muukalaisten huostaan, jotka ovat pantavat ankaran
valvonnan alle, jotteivät harjoittaisi väärennystä ja muita konnan
koukkuja. Perintöjen ja testamenttien suhteen olkoon valtiolla oikeus
järjestää nämät olot kuolevien määräyksistä huolimatta. Kerjuu on
kielletty; älköön yhdenkään 40 vuotta nuoremman miehen sallittako
matkustaa muille maille. Virkamiehet antakoot vuosittain kertomuksia
toimestaan, ja lopuksi korkein neuvosto pitäköön siitä huolta, että
tunnustuksen yhteys ja usko hyvään yhteyteen säilytetään.

Eroavaisia Platonin muista mielikuvitus-luomista, ovat hänen
_"Jumaluustarunsa"_, joissa hän esiin tuo sen mielipiteen, että
"oleminen suhteentuu olemiseen niinkuin totuus uskoon." Ihmisen
luomisesta arvelee hän, ettei meillä siitä ole mitään varmaa tietoa;
mutta koska olemassa oleva maailma on nähtävä, käsin tuntuva ja
katoova, niin sen täytyy olla jonkun suuren Alkusyyn luoma, joka
antoi sielulle järjen ja pani sielun ruumiisen sekä muodosti
maailmakokonaisuuden luonnon ihanimmaksi työksi. Sitten luotiin aika
ja taivaankappaleet, aurinko, kuu ja tähdet. Ensimmäinen ja vanhin
oli maa. Sielujen lukumäärä tehtiin yhtä suureksi kuin tähtien
ja määrättiin, että hurskaat palaisivat tähtiasuntoonsa, mutta
jumalattomat muuttuisivat alhaisemmaksi olomuodoksi, siksi kuin henki
voittaisi aineen ja järki saattaisi sielun takaisin alkuperäiseen
jaloon tilaansa. Puhuessaan sielun ja ruumiin yhteydestä sanoo hän
selkäytimen, joka niitä yhdistää, olevan kolmikulmioista muodostetun;
kun nämä ihmisen vanhaksi tultua irtaantuvat, vapautuu sielu ja
liitää iloisesti tiehensä. Taudit syntyvät sen kautta, että syntyy
häiriötä ruumiimme aineksissa; terveyden ehtona on, että jäsenet
varttuvat harjoitusten kautta, ja sielu kehittyy soiton ja filosofian
harjoittamisella. Eläimet ovat suvustaan huonontuneita ihmisiä:
linnut ovat viattomia, kevytmielisiä ihmisiä, jotka kuvittelivat
mielessään, että silmä yksinään saattoi tunkeutua läpi taivaan
totuuksien. Nelijalkaiset eläimet ovat suuremmassa tahi vähemmässä
määrässä raakoja, ja kalat tunnottomimmat ja tyhmimmät kaikista
olennoista.

Toisessa jumaluustarussa kerrotaan vanhan muinaistarun mukaan,
että Athenan kaupunki oli ollut olemassa 9,000 vuotta ennen suurta
vedenpaisumusta ja kävi sotaa kaupungin kanssa, jonka Poseidon, meren
jumala, oli perustanut Atlantis-saareen lähelle Gibraltar-salmea.
Suuren tappelun jälkeen syntyy maanjäristys, joka nielee kuiluunsa
sekä voittajat että voitetut, ja koko saari katoo meren syvyyteen.

_"Sielun vaunut"_ on runoelma, joka kertoo, miten ihmissielu koettaa
seurata jumalia ja puolijumalia siivekkäiden hevosten vetämissä
vaunuissa taivasten taivaasen katselemaan totuuden, ihanuuden ja
oikeamielisyyden aatosperäisiä ideoita. Mutta ainoastaan harvat
sielut pääsevät tähän taivaalliseen seutuun; muut vaipuvat maahan
unhotuksen eli rikosten painosta ja saavat ruveta uuden koetuksen
alaisiksi kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Tänä koetusaikana saattaa
ihmissielu pukeutua eläimen muotoon ja sitten taas muuttua ihmiseksi.
Mutta muisto taivaallisesta näystä ei koskaan katoo niistä sieluista,
jotka sen kerran ovat nähneet ja sentähden, että ne räpyttävät
siipiään, niinkuin lintu, joka halajaa kohota ylös taivasta kohden,
sentähden kutsutaan heitä maailmassa mielettömiksi.

Toinen Platonin mielikuvitus-luoma on _Toinen maailma_, tuhannen
peninkulmaa meidän maailmaamme korkeammalla, kullasta ja jalokivistä
heloittava, jossa ihmiset ja eläimet asuvat mitä puhtaimmassa
eeterissä, ja jossa heillä on paljoa hienommat aistit kuin täällä
alhaalla, sillä he kuulevat jumalten äänet ja näkevät heidät
kasvoista kasvoihin. Löytyy myöskin, sanoo hän, maassa Tartaros
niminen kuilu, jossa vyöryy tuli- ja vesivirtoja. Se on niiden
sielujen olopaikka, jotka ovat pahoin eläneet; siellä se, joka
on ollut pitkä täällä, on myös pitkä kuolemansa jälkeen; siellä
kiharatukkainen saa pitää liehuvat kutrinsa; siellä orjilla on
ruumissaan vielä vanhat ruoskan jäljet ja tyranneilla häpeäleimat
tekemistään vääristä valoista ja ilkitöistä. Muutamien rangaistus
on ikuinen; toiset lunastetaan, kun vääryyttä kärsineet kuulevat
heidän rukouksensa. Mutta ne sielut, jotka ovat eläneet maailmassa
hurskaasti ja totuutta harrastaen, pääsevät autuaitten saarille,
ylhäälle puhtaampaan maailmaan, asuntoihin, joita kuvaamaan ei pysty
yksikään kieli, ja riemuihin, joiden kertomiseen ei mikään aikamäärä
riittäisi. Ja kun me nyt näemme että näin on laita, sanoo Platon,
emmekö siis koettaisi kaikin voimin harrastaa hyvettä ja totuutta,
koska palkka siitä on niin ihana ja toivo niin suuri.



Aristoteles.


Kuoli v. 322 e.Kr.

Aristoteles oli syntyisin Trakian kaupungista Stagirasta, jonka
tähden häntä myös kutsutaan "Stagiralaiseksi". Luultavasti sai
hän perinnöksi isältään, joka oli Amynton, Makedonian kuninkaan
lääkäri, sekä halunsa luonnontieteellisiin harrastuksiin että
varoja tietojen hankkimiseen. Seitsemäntoista vuotisena tuli hän
Athenaan, täydentääksensä tietovarastoaan, ja siellä kävi hän
kaksikymmentä vuotta Platonin koulua, perustaen itse järjestelmän,
joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on vaikuttanut ihmisen
ajattelemiseen. Mutta oppilas ja opettaja eivät käyneet samaan
suuntaan, sillä Platon korkeampien havaintojen avulla koetti
tunkeutua totuuden maailmaan, mutta Aristoteles sitä vastoin koetti
tieteiden pohjasta löytää määrättyjä perussääntöjä. Sentähden ei hän
myöskään voinut suvaita Platonin oppia mietinnöllisten aatteiden
todellisuudesta, n.s. realismia, ja sentähden hänen pyrintönään ja
silmämääränään oli perustaa luotettavien tositapauksien teoria,
n.s. nominalismi. Niin esimerkiksi arveli Platon esityksen laadun
retorikissa eli puhetaidossa olevan pääasiana ja totuuden sivuasiana,
kun Aristoteles sitä vastoin piti sitä oppina tavasta, jolla
teeskentelyä ja petollisuutta paljastetaan ja totuutta puolustetaan.
Sentähden julisti hän myös kelvottomiksi vanhan Isokrateen antamat
puhetaito-opetukset.

Platonin kuoltua pääsi Aristoteles Filippos Makedonialaisen pojan
Alexanderin opettajaksi; mutta ei löydy mitään todistuskappaleita,
joista saisi tietoa siitä, miten hän tätä tointaan hoiti,
tahi jotka mainitsisivat hänen mielipiteitään kasvatuksesta.
Kun tämä hänen oppilaansa nousi valtaistuimelle, antoi hän
Aristoteleelle suurenlaisen rahasumman, jotta filosofi rauhassa
voisi antautua tieteellisiin harrastuksiin. Aristoteles palasi
nyt Athenaan ja perusti siellä koulun, jota ruvettiin nimittämään
"peripatetikolaiseksi", sentähden että filosofilla oli tapana jaella
tietojaan kuljeskellen koulun viheriöitsevissä lehtokujissa.

Alexanderin kuoleman jälkeen rupesivat Platonilaiset ja
Makedonialaisia vihaava puolue syyttämään Aristotelesta
jumalattomuudesta, mutta tämä vetäytyi turvaan Euboian saaressa
olevaan Kalkiisen, jotteivät Athenalaiset saattaisi häntä kohdella
samalla tavoin, kuin ennen olivat kohdelleet Sokratesta, ja kuoli
siellä vähän sen jälkeen v. 322 e.Kr., sitä ennen nerollaan
saavutettuansa etevimmän sijan muinaisajan ajattelijain joukossa
vielä tulevienkin vuosisatojen ihailtavaksi ja kunnioitettavaksi.

Alexandrian suuresta kirjastosta tehdyssä luettelossa mainitaan
146 Aristoteleen kirjoittamaa eri teosta. Kun ei yhtäkään niistä
40 kirjoitelmasta, jotka ovat meille säilyneet ja joita pidetään
Aristoteleen sepittäminä, ole tässä luettelossa mainittu, niin
voisi helposti tulla siihen luuloon, että kaikki, mitä me arvelemme
olevan tallella tuon suuren filosofin teoksista, ovat epäperäisiä;
mutta löytyy päteviä syitä, joista voidaan päättää, että ne
hänen kirjoituksensa, jotka löytyvät Alexandriassa, olivat hänen
ensimmäisiä yrityksiään kirjailija-uralla ja että viimeksi mainitut
ovat kirjoitetut hänen kolmenatoista viimeisenä elinvuotenaan.
Arvellaan Aristoteleen oppilaitten hänen kuolemansa jälkeen
koonneen ja täyttäneen nämä viimeksi mainitut teokset ja pitäneen
niitä kätkössä monta monituista vuotta Pergamon kuninkailta, jotka
tahtoivat saada niitä haltuunsa, kunnes ne vihdoin julkaistiin
Romassa sen muotoisina, kuin ne nyt ovat. Monet näistä kirjoitelmista
ovat vajavaisia, ja toisten alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa;
mutta kaikilla niillä on elollinen yhteys. Ne ovat niin järjestetyt,
että tieto jaetaan käytännölliseen, muodostavaan ja tietopuoliseen:
ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ihmistoimia; toinen koskee taidetta
ja sen lakeja ja kolmanteen kuuluu fysika, matematika ja teologia eli
metafysika. Näiden osastojen ulkopuolella ovat hänen ajatusopilliset
kirjoituksensa, jotka koskevat ajattelua ja ajatuslakeja.
Peripatetikot kutsuivat niitä yhteisellä nimellä "organon" (työase).
Aristoteleen kirjoitusten suuri lukumäärä ei ole niin kummeksittava,
kuin käsiteltyjen aineiden laajuus ja moninaisuus. Näiden kautta
tuli maailmaan tavaton paljous ajatuksia, jotka keksijälleen ovat
tuottaneet maineen, jollaista ei yksikään ajattelija ennen eikä
jälkeen häntä ole saavuttanut.

Hänen _"Organonissaan"_ on kuusi osaa, joista kahta: "Ololuokat" ja
"Kielellisestä lausetavasta", on luettu enemmän kuin kaikkia hänen
muita teoksiaan yhteensä. Ololuokissa tarkastetaan ja järjestetään
luokkiin ne asiat, joista ihmiset puhuvat, tai kymmenen erilaista
lausumistapaa, "Lausetavasta" koskee niitä arvostuksia, jotka
myöntävät taikka kieltävät jotakin, mainiten sanoja, jotka sopivat ja
eivät sovi päätelmälauseisin. Niin esimerkiksi väittää hän löytyvän
kolmenlaisia mahdollisuuksia, ja käyttää lausetapaa "ensimmäiset
itseolemat" senlaisista mahdollisuuksista, jotka hänen ajatuskantansa
mukaan eivät koskaan ole olleet olemattomia (aina ovat olleet
olemassa), niinkuin tähdet, aurinko ja kiertotähdet. Molempien
näiden kirjoitelmain alkuperä on kuitenkin epäiltävä. Seuraavassa,
jolla on nimenä _"Topika"_ (Yleisiä lauseita), yritetään keksiä
tapaa, joka tekisi meille mahdolliseksi lähteä todennäköisyyksien
perustuksella päättämään tehtyä kysymystä ja puolustaa mielipidettä,
saattamatta meitä omissa väitteissämme ristiriitaisuuksiin. Tämä ei
ole ajatusoppia, vaan perustelma- eli väittelytaitoa, ja tätä alaa
tutkiessaan Aristoteles kehitti logikan eli ajatusopin ja keksi
päätelmätaidon perusteet. Hän esittää neljä päätodistuskeinoa,
nimittäin että hankitaan suuri kokoelma tärkeitä lausuntoja, että
tutkitaan eri lauseita, joissa sanoja käytetään, että keksitään
erilaisuuksia ja huomataan yhtäläisyyksiä. Mielipiteensä tästä
esittää hän hyvin tarkasti ja neuvoo sitten, kuinka päätelmä on
järjestettävä ja asetettava, ja osoittaa, miten vastustajalta on
salattava mitä aiotaan todistaa, siksi kuin tämä on saatu myöntämään
jotakin, josta seuraa se, mitä halutaan todeksi näyttää. Aristoteles
ei käyttänyt sanaa Logika, vaan Analytika, jolla hän tarkoitti
tietoa tavasta jolla päätelmien muodot tutkitaan. Hän ei myöskään
vaadi kunniaa ajattelemistoiminnan keksimisestä; mutta hän osotti
sen muodollisen kulun niin täydelliseen järjestysmuotoon, että
myöhemmillä filosofeilla ei ole ollut mitään erityistä lisättävää
hänen oppiinsa, joka monessa kohdin on yhtä lujaperusteinen kuin
Euklideen matematilliset oppilauseet. Hän ei väittänyt luontoa
voitavan selittää päätelmien avulla; mutta hän sanoo, että samaa
tietä on käytävä filosofiassa ja joka tieteenhaarassa -- pitää tutkia
tosiseikkoja. Hän näyttää kuitenkin hiukan sitäkin ajatelleen, että
kun tosiseikkoja on koottu joku määrä, tulee järjen välähdys eli
sisällinen havainto asettamaan niille lakia, ja siis hän ei pane
suurta merkitystä periaatteittensa toteennäyttämiseen. Analytikan
toisessa osastossa käsittelee hän tosioloihin sovitettua ajatusoppia
ja alkaa näillä sanoilla: "kaikki järkevä oppiminen tapahtuu jo ennen
löytyvän tiedon kautta". Kaikella tietämisellä, sanoo hän, on omat
alkuperäiset, yleiskelpoisat ja välittömät perusaatteensa, jotka
eivät ole synnynnäisiä; mutta niiden lähde on järki ja huomiokyky.
Vastoin Platonia väittää hän, ettei tiedolle ole välttämätöntä
että aatteet erikseen ovat olemassa. Yhteydessä tämän kirjoitelman
kanssa olivat "Sofistien kumoomisia", joissa hän luokittaa ne
väärät päätelmät, joita väitelmien todistuksissa käytetään, ja
osoittaa, että jokainen väärä syy on oikean väärennys ja että vääriin
päätöksiin joudutaan kaksimerkityksellisiä sanoja käyttämällä.

Ajatusopista kääntyy Aristoteles _Retorikaan_ eli puhetaitoon,
josta hän kirjoitti yksinkertaisella, pitkiin mietintöihin
perustuvalla selvyydellä. Hän pitää retorikaa taitona käsittää,
mitä vakuuttamisen perusehtoja on kullakin aineella, ja supistaa ne
kaikki seuraaviin pääseikkoihin: puhujan persoonallinen luonne, tapa
jolla hän viehättää kuulijoitaan, ja syyt joita hän esiin tuo. Koska
ihmisluonnon tunteminen on tarpeellinen tunteiden elähyttämiseksi,
esittää hän suuren joukon ihmisluonteiden suhteen tekemiään
erilaisia havaintoja ja selittää, miten kuulijajoukon huomio voidaan
kiinnittää sitä väsyttämättä, sekä väittää, että todistuksen
pitää olla lyhyt. Puhujan on tarpeellista tuntea valtiolliset ja
historialliset tapahtumat ja matkustajien kertomukset. Edellyttäen
että ihmisiä heidän tuumaillessaan johtaa ajatus onnesta, esittää
hän kolmekymmentä eri perussyytä, joiden avulla asiaa saatetaan
puolustaa hyväksi, ja neljäkymmentä muuta, joita voidaan käyttää
todistamaan sitä jotenkin hyväksi. On myöskin tarpeellista oppia
selvästi käsittämään hyvettä ja sitä, mitä pidetään kunniallisena.
Mitä syyttämiseen ja puolustamiseen tulee, puhuu hän laajalti
ihmisen toimintaan vaikuttavista syistä -- vaikuttavin näistä on
huvituksen etsiminen -- niistä eri tavoista, joilla vääryyttä
tehdään, eroavaisuuksista erilaatuisten lakien ja oikeuksien välillä,
rikoksien eri suuruudesta ja tavasta millä "papereja" ja todistajia
käytetään. Kohtuullista on, sanoo hän, että otetaan huomioon enemmän
lain henkeä kuin lain puustavia, tarkoitusta enemmän kuin itse
tekoa, tekoa kokonaan eikä osaa siitä, ja sovintoa on pidettävä
etuisampana kuin tuomiota. Hänen selvityksensä ihmishimoista ja
taipumuksista on itsenäinen ja hyvin mietitty; hän pitää sävyisiä
tunteita alkuperäisinä ja suurimpaa osaa ihmisiä pikemmin heikkoina
kuin pahoina. Ruumis on voimakkain, arvelee hän, kolmannenkymmenen
ja viidennenneljättä vuoden välillä, ja sielun voimat lujimmat
yhdeksännenviidettä ikävuoden vaiheilla. Hänen muistutuksensa maan
kartoittamisesta ja käyttämisestä soveltuvat paremmin muinaisiin kuin
meidän aikoihimme. Hän antaa kuitenkin joitakuita oivallisia neuvoja
ja suosii sitä perusaatetta, että vakava vastustaja on vaiennettava
saattamalla hänet naurun alaiseksi, vaan jos hän koettaa meitä
saattaa naurun alaisiksi, on hän vakavuudella vaiennettava.

Aristoteleen esitys _Runoudesta_ on varsin huvittava, mutta hänellä
ei ole nykyaikaista romantillista käsitystä runotaidosta. Hän esittää
sitä suorastaan mukailevana taiteena, vaan myöntää runoilijoilla
olevan alkuperäistäkin luomiskykyä. Puhuessaan huvinäytelmästä antaa
hän mainion määritelmän "naurettavalle" ja lukee siksi senlaiset
virheet ja vastukset, jotka eivät tuota mitään tuskaa taikka
vahinkoa. Rumat väännellyt kasvot esim. ovat naurettavat, jos ei
niiden näkeminen meitä tuskistuta. Selittäessään murhenäytelmää
määrittelee hän tätä surullisen, laajuudeltaan rajoitetun, päättyneen
tapahtuman esitykseksi, joka kehittyy henkilöiden toiminnan eikä
kertomisen kautta, jossa ulkonaisena kaunistuksena on kielen
somuus ja joka säälin ja pelon kautta aikaan saattaa tunteiden
jalostumisen. Hän sanoo myöskin murhenäytelmään vaadittavan aineeksi
ansaitsematonta onnettomuutta yhteydessä oikeuden kanssa, niinkuin
asia on Oidipossa. Samoin kuin muissakin taideteoksissa pitää
murhenäytelmässä olla sisällistä yhteyttä, johon kuuluu se, että
jokainen on elollisessa yhteydessä kokonaisuuteen, niin ettei mitään
osaa saateta muuttaa tahi jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä.
Hän moittii sivutapausten väliinpistämistä, joten jonkun näyttelijän
mieliksi tehdään, ja arvelee että on menty liian pitkälle puhtaassa
näytelmällisyydessä. Hänen muistutuksensa epillisestä runoudesta
ovat lyhyet; tätä hän pitää tragediaa halvempana, vaan historiaa
syväaatteisempana ja vakavampana.

Puhuttuaan oppimis- ja opettamistavasta esittää Aristoteles
_Etikassaan eli Siveysopissaan_ oppinsa ihmiselämästä tahi
mielipiteensä korkeimmasta hyvästä, johon ihmistoimilla pyritään.
Hän edellyttää, että valtion ja yksityisen tarkoitukset ovat
samat, mutta kauemmin asiaa käsiteltyään huomaa hän jokaisella
kansalaisella olevan omat tarpeensa ja avunsa, ja tekee sentähden
eroituksen siveysopin ja valtio-opin välillä. Onnella itsellä, sanoo
hän, pitää olla tarkoituksensa itsessään, ja se riippuu ihmisen
omasta toiminnasta; ihmisen korkein lahja on ajatteleva järki ja
hänen paras onnensa filosofillinen miettiminen. Sellainen elämä
tosin on ihmisluontoa korkeammalla, vaan meidän tulee kuitenkin
pyrkiä siihen ja koettaa itsessämme herättää jumalallista puolta,
joka on ihmisen oikea minuus. Sitten seuraa hyve, joka on joko
siveellinen taikka ajullinen. Edellistä esittää Aristoteles
tahdon -- eikä järjen -- tilana, ja sanoo ihmisen aivan niinkuin
harjoituksesta tottuvan taiteisin ja siten tulevan oikeamieliseksikin
oikeuden harjoittamisen kautta. Toiminnat, joilla on sisällinen
taipumus uudistua, synnyttävät siten tapoja ja tahdon tiloja. Kun
Aristoteles opetti, että hyveen tuntomerkkinä on oikean "keskitien"
noudattaminen, muotoili hän ainoastaan Kreikkalaisissa vallitsevan
"kohtuuden" tunnon; sillä nämät halveksivat kaikkea "liiallisuutta",
pitäen sitä järjettömyytenä ja raakuutena. Samoin kuin Platonkin
luettelee hän hyveet ja osoittaa jokaisen niistä kulkevan keskitietä
kahden liiallisuuden välillä. Rohkeus esim. on arkuuden ja hurjuuden
keskivälillä. Siveellisen ihanuuden tunto löytyy ihmisluonnossa,
mutta täydellisenä se tavataan ainoastaan viisaan miehen mielessä, ja
siinäkin vain käytännöllisen harjoituksen jälkeen; siveellisyyteen
pääsee ainoastaan pitkällisen toiminnan kautta. Sillä tavoin
saavuttaa siveellinen mies, joka vapaasta tahdosta menee hyvän
asian puolesta kuolemaan ja sen eteen uhraa onnellisen elämänsä,
jota hän rakastaa, "ihanuuden" eli siveellisen täydellisyyden.
Aristoteles eroittaa siveysopin uskonopista ja pitää viisautta
ajatusky'yn etevyytenä. Oikeus riippuu valtion asetuksista. Kohtuus
perustuu hänen mielipiteensä mukaan sielun tasapainon ylläpitämiseen
mielenvietteitä seuraamatta. Itse katsoo Aristoteles anteliaisuuden
itaruutta paremmaksi. Jalous on sielun ylevyys, joka halveksii
kaikkea vähäpätöistä ja enemmän etsii ihanuutta kuin etua. Sellaisen
miehen liikunnot, sanoo hän, ovat hitaat, hänen äänensä syvä, hänen
puhetapansa komea. Hyviä ominaisuuksia, vaikka vähempiarvoisia, on
olla sävyisä olematta ryhditön, ystävällinen alentumatta orjalliseen
polvistumiseen, yksinkertainen käytökseltään olematta ynseä taikka
nöyrä, ja pilapuheinen rupeematta ihmisten naurettavaksi.

Etikan kolmessa seuraavassa kirjassa esitelty aine on epäilemättä
Aristoteleen kehittämä, vaan nähtävästi se ei ole hänen itsensä
kirjoittama. Oikeusopissa ovat huvittavimmat ne kohdat, joissa
hän puhuu rahan laadusta, arvosta ja hinnoista. Mitä ajallisiin
etevyyksiin tulee, opimme me, että viisaus on filosofillisen järjen
ja ajatus täysin kehittyneen käytännöllisen järjen loistokohta.
Sitten seuraa tutkimus välitilasta hyveen ja paheen välillä. Erittäin
puhutaan siitä itsehillitsemättömyydestä eli heikkoudesta, joka
osoittautuu houkutukseen antautumisessa; siinä esitellään aate
ihmisestä, jolla ei ole mitään omaatuntoa ja joka katumatta kokonaan
seuraa paheen yllytyksiä.

Ystävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla.
Hän ei ensinkään suosi "platonilaista rakkautta" eli kiihkeitä
ystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä;
mutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen
ystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua
oikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo
hän, se on siinä että hän -- myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden,
sopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä
vaikutuksesta -- kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa
sinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä
aine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten
Aristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa
elämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa,
joka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään
olla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia
olla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan
-- jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä
kiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä,
mikä on hyvää.

_Valtio-opissaan_ puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten
perustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja
muutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat
mielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä
antamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja.
Hänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja
muukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon
vedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä
luonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta
tarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa
aatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa
orjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän
katsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän
myöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää
korollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia,
kun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta,
ja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo
hän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka
ei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on
hyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa
vaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa
silmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä,
koskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät.
Hänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten
osoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu,
että jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa
osaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla
pidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista
ei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että
kaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla
ankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän
tarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa
tulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta.
Musiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen
vuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten
jalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo,
että siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan
tavarasta.

Jättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri
hallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin
edut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen
puolien poistamiseksi -- viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan
perustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat
aihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen
muuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt
hallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta,
jota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden
säilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.

Aristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän
käsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja
metafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne
pulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla
mahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii
hän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai
luonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista.
Siten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei
ole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen
puoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska
liikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten
aineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää
sen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä
olisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt
olla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi
todellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä
viimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin
on täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä,
niin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi
käsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.

Maailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa,
tyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot,
jotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti
viettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen
mielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä;
että ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka
niiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi -- ja
tähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta
tulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän
luuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden
keskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja
tähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein
maata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän
varjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina
meteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata
maan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen
mielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä.
Kuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana
hänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään
käsitystä, ja teoksessaan "Synnystä ja häviämisestä" hän ei mene
pitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin
perusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja
märkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden,
kylmä ja kuiva maan.

_Elo-opillisissa kirjoituksissaan_ pitää Aristoteles luontoa
kokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista
alkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa
ihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin
alhaisempain eläinten. Puhuessaan _"Eläinten osista"_ johti hän
neljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät
elimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli,
että kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen
niitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta
myöhemmin esiin ajatuksensa _"Sielusta"_ ja seuraa elon periaatetta
sen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän
yhteydessä ovat hänen _"Fysiologilliset tutkimuksensa"_ eli hänen
mietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla
muutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta
ja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja
uloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.

Käsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan _"Eläinten
liikuntoky'ystä"_, kuinka luonto on sovittanut elimet minkä
mihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on _"Eläinten
sikiämisestä"_, ja hän lopettaa esityksensä _"Eläintutkimuksilla"_.
Useimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän
esim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi;
hengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja
suuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla
paitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla,
ruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena
hengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien
ilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat
pitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus
fysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän
lausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.

Hänen pikemmin huvittava kuin luotettava _"Kertomuksensa eläimistä"_
perustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin
on hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen,
ja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä
sataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä
alhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana
eläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan
(noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen)
kääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset
paikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.

Vaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat
metafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan
kuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä
esittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen "Metafysika",
se on fysikan _jälkeen_ seuraava, sille opille aatteen ja
esineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin
filosofiaksi, milloin teologiaksi.

Hänen ensimmäinen kirjansa _metafyysillisiä tutkimuksia_ sisältää
filosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me
opimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja "syy" ja
"peruste" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen
sana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja
mielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat
lähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat
tulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta.
Täydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin
esineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen
passivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan;
toinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa
väreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät
ainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta
jos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se
ei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi,
vaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää
ainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että
järki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa
hän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet
nimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen,
ihminen kaiken määrääjänä.

Aristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja
todenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän
välillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma
kuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä
liikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon
kulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin
kaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä
on oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy
määrättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun
mieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me
sellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden
vuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me
haluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä,
vaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.

Aristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta
kysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan
luonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko
hän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se
on epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä,
että ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat
seikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä,
vaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä,
vaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa.
Hän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän
luonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen,
taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun
heistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä
on kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen
jatkanut uudistumistaan.

Jos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan
olevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles
missään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa
johtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta
olennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen
liikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä --
lyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä
arvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin
filosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen,
ja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja
pysyväisyyttä.

Kun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa,
jolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut,
vedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta
ennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään
samassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa
käytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa
ja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne
täydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta
"oppineiden mestariksi". Ne olivat akademiallisten harrastusten
pääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen
ajan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt
Aristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen
arvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain
ajattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden
pysyväisen arvon.



Demostenes.


Kuoli v. 322 e.Kr.

Kreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset
maailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin
vapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat,
nimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita,
jotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä
ja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta
ymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.

Viidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena
Kreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua
tappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset
ylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka
suorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi.
Sparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla
johtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi
ja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä
pohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi
kuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan
liittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli
noussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa,
ja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle,
oli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan
enään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota
syttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä
sen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat
houkuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä
raskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista,
huoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan
aavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.

Tämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina,
kunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta
alkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä
Kreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus
kuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä
vuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla
vihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään
vapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta
Amfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi
tehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä.
Sitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja
vastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet
Amfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle
ja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen
otti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella.
Siten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää
paikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan
kultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin.
Vähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä
Kreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.

Demostenes syntyi siihen aikaan, jolloin Athenan valta oli
suurimmallaan, ja hän oli juuri kasvanut mieheksi, kun Filippon
valta alkoi hänen maanmiehiään arveluttaa. Hänen isänsä oli
Athenalainen porvari rikasta keskisäätyä, mutta tämä kuoli
kun poika ei vielä ollut seitsemää vuotta vanhempi. Holhojat
hoitivat perintöä kehnosti, jotta Demostenes alkoi uransa köyhänä
miehenä. Kuitenkin oli hän saanut hyvän kasvatuksen, ja vaikka
oli ruumiiltaan heikko, oli hänellä hengellisessä suhteessa luja
tahdon voima ja vankka kestävyys. Ruvettuansa erään asianajajan
oppiin, aloitti hän puheharjoituksensa, ja kerrotaan -- vaikka
kertomuksen luotettavuutta emme mene takaamaan -- hänen ottaneen
suuhunsa pieniä kiviä änkyttämisestään parantuakseen ja vahvistaneen
keuhkojansa ja ääntänsä puhumalla ääneensä nopeasti kulkien mäkiä
ylös ja harjoittamalla lausumista meren rannalla myrskyn ja aaltojen
pauhatessa. Hän edistyi hyvin pikaisesti, ja jo ennen kolmatta
kymmentä ikävuottaan oli hän asianajajana saavuttanut suuren
luottamuksen. Hänestä tuli tietysti myöskin valtiomies, koska
Athenassa laki ja valtiotaito olivat toisiinsa niin läheisessä
yhteydessä.

Hän esiintyi valtiollisessa asiassa ensi kertaa erään Kabriaan
pojan puolustajana. Tämä oli isänsä jälkeen perinyt oikeuden päästä
vapaaksi kaikista valtioavuista, joita lain mukaan kiskottiin Athenan
varakkaammilta kansanluokilta. Vastikään tehty asetus oli poistanut
kaikki sellaiset poikkeukset, sanoen syyksi että oli loppu tehtävä
kaikista vihattavista etuoikeuksista, yleiset rasitukset tasaisesti
jaettavat ja asetettavat siten, että yleiset kilpaleikit ja juhlat
vietettäisiin tarpeellisella loistolla.

Todistukseksi uutta lakia vastaan Demostenes toi esiin, että
olisi parempi, että muutamat sitä ansaitsemattomatkin henkilöt
nauttisivat sellaisia etuoikeuksia, kuin että valtion antamia lahjoja
otettaisiin takaisin ja luottamus valtion lupauksien pysyväisyyteen
vähenisi. Se olisi häpeäpilkku kansanvaltaiselle hallitukselle, ja
Athenalle, Kreikan jaloimmalle edustajalle, olisi erittäin tärkeätä
koettaa onnen kaikkia pitää saavuttamaansa oikeamielisyyden,
jalouden ja yleishengen mainetta vireillä. Kaikessa inhimillisessä
lainsäädännössä on lukuun otettava mahdollisuudet ja sattumukset,
ja uusi laki olisi siis sodan julistus Nemesistä vastaan, joka aina
rankaisee ylpeyttä ja uhkamielisyyttä. Hän muistutti kuulijoitaan
eräästä tilasta, jolloin he rahankeräyksillä olivat suorittaneet
Lakedaimonilaisille maksettavan velan, vaikka nämät olivat heille
tehneet niin paljon vääryyttä, ja kysyi, eiköhän olisi häpeällistä,
jos he nyt, kun heillä oli vallassaan palkita hyväntekijöitä,
pitäisivät parempana syödä sanansa. Sellainen kateellinen, karsas
mieliala olisi mitä suurimmassa määrässä Athenalaisten tunnetta
vastaan. Kadehtivatko he hautapuheita taikka niiden palkitsemista,
jotka olivat kilpataisteluissa voittaneet, sentähden että ainoastaan
harvoja syntyy, jotka sellaiseen kunniaan pääsevät? Ja oliko valtiota
parempaa palvelusten palkitsijaa koskaan löytynyt? Meidän kielemme
ja lakimme, sanoi hän lopuksi, pitää oleman sellaiset, että ne eivät
loukkaa uskonnollista käsitystä. Tulevaisuus on kaikille tuntematon,
ja pienet syyt saattavat synnyttää suuria tapauksia.

Ensimmäisellä julkisella puheellaan vastusti hän sitä ehdotusta, että
Athena julistaisi sodan Persialaisia vastaan. Minä pidän kuningasta,
sanoo hän, kaikkien Kreikkalaisten yhteisenä vihollisena, mutta
muutamat luottavat häneen enemmän kuin omaan kansaansa. Jos löytyisi
selviä todistuksia siitä, että hän aikoo hyökätä meidän kimppuumme,
niin on luultavaa että kaikki yhtyisivät liittoon häntä vastaan.
Odottakaamme sentähden siksi kuin vaara käy uhkaavammaksi; silloin on
ilmestyvä rahoja, vaan ei ennen. Älkää olko arkoja, älkääkä antako
houkutella itseänne sotaan ryhtymään. Älkää saattako Kreikkaa vaaraan
kutsumalla kansaa kokoon, ellette voi saada sitä vakuutetuksi.
Varustautukaa vihollisia vastaan, joita todella on olemassa, niin
saatte voimaa torjuaksenne kaikki muutkin, mutta älkää koskaan sanoin
taikka teoin harjoittako mitään vääryyttä. Pitäkäämme siitä huolta,
että toimemme ovat esi-isäimme arvon mukaisia.

Seuraavana vuonna puhui hän Spartan tekemää ehdotusta vastaan, että
ryöstettäisiin Thebeltä osa sen aluetta sen määräyksen perustuksella,
että muutamat valtiot luopuisivat alueista, jotka vanhastaan niihin
oikeastaan kuuluivat. Lakedaimonilaiset, väitteli hän, menettelivät
hyvin kavalasti: he sanovat, etteivät voi pysyä kiitollisuudessaan
hädän hetkenä saamastaan avusta, jos te ette nyt salli heidän
tehdä tätä vääryyttä. Mutta meille on paljon suuremmaksi kunniaksi
vastustaa heidän ahneuttaan, sillä minusta näyttävät he sotaan
ryhtyneen, ei itseään suojellaksensa, vaan entistä valtaansa takaisin
voittaakseen.

Athenalaiset eivät tahtoneetkaan asiaan sekaantua, ja seurauksena
oli, että Thebeläiset pyysivät apua Filippolta ja Makedonia siten
pääsi vaikuttamaan Kreikan asioihin.

Neljän vuoden kuluttua oli Filippos koko Tessalian herrana
ja uhkasi Termopyleä. Sitten piiritti hän Heraionia, Trakian
niemekkeen läheisyydessä olevaa kaupunkia, jonka Athenalaiset
olivat miehittäneet. Tämä suorastaan uhkasi Athenalaisten
viljakauppaa; mutta nämät, saatuaan tietää Filippon olevan sairaana,
rauhoittuivat luulotellen välttäneensä vaaran. Mutta kun he
olivat saaneet kuulla, että Filippos oli tointunut, valitettiin
kansankokouksessa sotajoukkojen riittämättömyyttä, ja Demostenes
piti ensimmäisen "Filippolaisen" puheensa Filippoa vastaan. Siinä
sanottiin Athenalaisten joutuneen tukalaan asemaan, vaan vielä
olevan toivoa, koska he vielä eivät olleet kaikkia tehneet mitä
voivat. Syynä siihen että Filippos oli niin vaarallinen, oli heidän
välinpitämättömyytensä; mutta Kreikan tähden ja Athenan kunnian
ylläpitämiseksi oli asiat aivan toisiksi muutettavat. Teidän sotanne
Filippon kanssa, sanoi hän, on raakalaiskahakan kaltainen; ken
ensimmäisen iskun saa, tunnustaa aina kädellään paikkaa, mihin
se sattui; jos häntä sivahutetaan toiseen paikkaan, koettaa hän
käsillään suojella sitä, vaan väistää tahi katsoa ihmisiä silmiin,
sitä hän ei voi eikä tahdo. Suurimpia hupsuja ovat kuulumislatelijat,
jotka jaarittelevat Filippon aikomuksista, ikäänkuin hän muka
antaisi tuumiaan ihmisten tiedoksi. Lopettakaamme sentähden kaikki
tarpeettomat arvelut ja muistakaamme ainoastaan, että Filippos on
vihollinen, joka kauan on meitä loukannut, ja että tulevaisuuden
ratkaiseminen on meidän omassa vallassamme. -- Mutta Athenalaisten
herkkäuskoisuus ja välinpitämättömyys pääsi voitolle; turhaan
Demostenes vetosi heidän isänmaanrakkauteensa.

Sitten seurasi Demosteneen mainio puhe Rodossaaren vapaista
asukkaista, jotka olivat rikkoneet liittonsa Athenalaisten kanssa,
mutta nyt hartaasti halusivat sitä uudistaa. Tässä tilassa puhui
hän kansanvallan puolesta ja sanoi, että Ateenalaisille oli
parempi kansanmielinen hallitus, vaikka kaikki muut Kreikkalaiset
heitä vihaisivatkin, kuin harvainvalta näiden ollessa heidän
ystävinään. Valtioasetusten kumoojia tulee kaikkien vapauden
ystäväin pitää yhteisinä vihollisina. Niiden taas, jotka luopuvat
esi-isiltä peritystä valtiollisesta menettelytavasta, ei pitäisi
sallittaman olla neuvonantajina. -- Mutta nytkään ei kukaan totellut
Demostenesta; Rodos sai pitää harvainvaltaisen hallituksensa.

Kun Filippos sillä aikaa oli pelästyttänyt Olyntolaisia hyökkäämällä
erään heidän suojeluksensa alaisen, Kalkediken niemellä olevan
kaupungin kimppuun, kääntyivät nämät Athenalaisten puoleen
avunpyynnöllä, ja Demostenes piti nuot kolme maan mainiota
"Olyntolaista" puhettaan tämän liiton puolustukseksi. Hän koetti
ensin herättää rohkeutta maanmiehissään osoittamalla Filippon
vallan heikot puolet ja puhumalla hänen siveettömästä elämästään;
mutta hän selitti heille myöskin, että Filippos, jos he antaisivat
Olynton joutua hänen käsiinsä, piankin siirtäisi sodan Attikaan.
Hänen viimeinen puheensa tästä asiasta on loistavin esitelmä mikä
koskaan on pidetty. Hän koetti saada Athenalaisia luopumaan siitä
harhaluulosta, että he muka voisivat rangaista Filippoa, milloin vain
tahtoisivat, ja hän käski heitä tarkasti varomaan, etteivät itse
tulisi kaupassa häviämään. Hän kehoitti heitä lakkauttamaan lait
yleisistä huveista ja muistutti heitä heidän esi-isäinsä urotöistä,
joilla nämät olivat saavuttaneet kunnian sellaisen, ettei sitä
kateus voinut vahingoittaa, eikä ainoastaan taistelulla ja aseilla,
vaan myöskin kaupunkiansa niin taiteellisesti kaunistamalla, ettei
jälkimaailma koskaan ole voinut saada aikaan mitään niin ihanaa; ja
kuitenkin olivat he yksityisessä elämässään niin vaatimattomia, ettei
mainioimmillakaan pohatoilla ollut komeampia huoneita kuin heidän
naapureillaan. He eivät valtiollisella menettelyllään pyrkineet
kokoomaan rahoja; jok'ainoa heistä katsoi velvollisuudekseen tehdä
työtä yhteisen hyvän eteen. Mutta, sanoi hän, katsokaa niitä miehiä,
joiden valtiomiehenä-olosta meidän nykyinen asemamme on hedelmänä. He
ovat nousseet keppikerjäläisistä rikkaiksi hekumoitsijoiksi; muutamat
heistä ovat rakentaneet itselleen taloja, jotka ovat julkisia
rakennuksia paljoa komeammat, ja samassa määrässä kuin valtion
mahtavuus on vähentynyt, on heidän rikkautensa enentynyt.

Vihdoin sai hän Athenan kiihoitetuksi lähettämään sotajoukon
liittolaistensa avuksi, ja Filippos menetti toisen silmänsä erään
Olyntolaisen nuolesta, mutta kaupunki valloitettiin kuitenkin
lahjomisten avulla ja tasoitettiin maata myöten.

Athenassa saattoi rikas mies monella tavoin sortaa ja tehdä vääryyttä
niille, joihin oli suuttunut, ja siten oli Demosteneskin joutunut
erään Meidias nimisen miehen vihattavaksi. Koska tämä oli estynyt
yrityksestään tehdä tyhjäksi ne lailliset varakeinot, joihin
Demostenes oli ryhtynyt holhojiansa vastaan, vainosi hän Demostenesta
kaikin tavoin ja kävi vihdoin julkisesti häntä ahdistamaan, josta
hän kuitenkin haastettiin oikeuteen. Ei tiedetä varmaan, tuliko
asia oikeudessa käyteltäväksi vai ei; ainakin löytyy Demosteneen
tätä tilaisuutta varten laatima puhe vielä tallella. Se on täynnä
solvauksia, mutta siitä saa samalla käsityksen niistä vallan
väärinkäytöksistä, joita saattaa kansanvaltaisessakin yhteiskunnassa
tapahtua.

Meidias oli, sanoo Demostenes, saanut aikaan, että tuli valituksi
ratsuväen upseeriksi, vaikka tuskin osasi ratsastaa poikki torin.
Hän oli Athenan erääsen esikaupunkiin rakentanut talon niin suuren,
että se pimitti kaikki muut läheisyydessä olevat talot. Tahdotteko
te, kysyy hän, antaa hänen jäädä rankaisematta sentähden että hän
on rikas? Mutta jos sallitte sellaisen röyhkeän roikaleen, kuin
hän on, rikkauteensa luottaen harjoittaa ilkeyttä, niin te annatte
hänelle aseet käteen käytettäviksi teitä itseänne vastaan. Minä
otaksun teidän tuntevan hänen pöyhkeän ja ynseän käytöksensä, mutta
monet eivät tule kertomaan, mitä kaikkea ovat kärsineet pelätessään
hänen käräjöimishaluansa; sillä kun konnalla ja äytärillä on
apunaan rahoja, on hänellä suojamuuri kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
Henkivartijoina on hänellä palkkasotureja ja käytettävinään on
hänellä liuta todistajia, jotka vakuuttavat ja valehtelevat
vähääkään arvelematta. Kaikki tämä uhkaa teitä jokaista; mutta
yhdistyneinä te varmaankin olette häntä paljoa voimakkaammat ja
voitte hillitä hänen hävyttömyytensä. Minä tiedän aivan hyvin, että
hän on vievä mukanaan lapsensa oikeuden eteen, nöyrästi puhuva
ja itkevä; mutta mitä enemmän hän niin tekee, sitä enemmän tulee
teidän häntä kammoksua, sillä jos hänen käytökseensä olisi syynä
kykenemättömyys nöyrästi käyttäytymään, niin olisi kohtuullista
ottaa huomioon hänen mielenlaatunsa; mutta koska hän osaa taitavasti
teeskennellä, ei teidän tule antaa hänen itseenne vaikuttaa enempää
kuin hänen menettelytapansakaan, jonka te kokemuksesta tunnette.
Ehkä hän on sanova minun valmistaneen puhettani, ja minä myönnänkin
sen laatineeni niin hyvin kuin olen kyennyt; mutta hyvin tyhmähän
minä olisin, jos sellaisia vääryyksiä kärsittyäni kammoisin vaivaa
aikoessani niitä teille esittää. Minä väitän Meidiaan laatineen
puheeni, sillä se joka on antanut asiallisen aineen, häntä on
tietysti syystä pidettävä puheenkin sepittäjänä, eikä sitä, joka
ainoastaan on nähnyt vaivaa keksiessään tapaa, jolla hän teille
esittäisi oikeata asiaa.

Surullinen nöyryytyksen aika odotti Kreikan kansaa. Vähitellen sai
Filippos haltuunsa Termopylen ja koko Fokiin, jossa Delfin temppeli
oli. Nyt astui esille vastaisen puolueen etunenässä Aiskines,
Demosteneen kuuluisa kilpailija, ja puolusti sitä häpeällistä rauhaa,
jonka Athena oli tehnyt veriin tahratun raakalaisen kanssa, hänen
päästyään puheenjohtajaksi Amfiktyonien neuvostoon ja siten, ainakin
tavallaan, Kreikkalaiseksi. Mutta Demosteneskin myönsi, ettei sen
Delfin puolesta, joka nyt enään oli jälellä, kannattanut taistella,
ja että olisi ollut hulluutta kieltäytyä rauhaan suostumasta.

Filippon valtiolliset toimet tarkoittivat Athenan eroittamista
muista, ettei se voisi saada koko Kreikkaa nousemaan kapinaan häntä
vastaan; sentähden alkoikin hän sekaantua muiden valtioiden asioihin.
Demostenes, hyvin oivaltaen hänen tuumansa, suostutti Athenalaiset
itselleen uskoinaan Peloponnesoon siinä tarkoituksessa tehtävän
lähetystoimen, että tehtäisiin tyhjäksi ahnastelijan vehkeet. Hän
kävi useissa heidän kaupungeissaan, sanoi heille suoraan, ettei olisi
puhumistakaan liitosta vapaitten valtioiden ja sortovaltiaan välillä,
ja huomautti, että muutamat kansalaiset mielellään alistuisivat
vieraan vallan alle, jos he siten pääsisivät muita hallitsemaan.
Filippos laittoi lähettilään Athenaan haihduttamaan näitä epäluuloja,
ja siitä sai Demostenes toistamiseen purkaa vihaansa Makedonian
kuningasta vastaan.

Paljon on keksitty kaupunkien varustuksia, niinkuin valleja,
muureja, kaivantoja j.m.s.; mutta viisasten ihmisten mielessä on
yhteinen suojeluskilpi, kaikille hyödyllinen ja tarpeellinen,
mutta erittäinkin vapaille kansoille tyranniutta vastaan, ja tämä
on -- epäluuloisuus. Säilyttäkää sitä, niin ei kukaan voi teille
tehdä mitään pahaa. Jokainen kuningas ja sortovaltias on vapauden
vihollinen ja lakien vastustaja. Olkaa siis varoillanne, ett'ette,
koettaessanne välttää sotaa, joudu vieraan valtiaan hallittaviksi.

Demostenes teki heti sen jälkeen yrityksen saattaa Aiskineen
kansalaistensa epäluulon alaiseksi, tuomalla esiin herjaavia
syytöksiä, että tämä oli Filippon juhta; mutta Aiskines vapautettiin
kanteesta, vaikka tosin vain kolmenkymmenen äänen enemmistöllä.

Nyt Demostenes uudestaan käänsi puhujatoimintansa Filippon vehkeitä
vastaan ja piti puheensa "Kersonesosta", jossa hän esitti että
kansan ensin tulisi iskeä kiinni vihollisiinsa, ennenkuin haastoi
ystävänsä oikeuteen, niinkuin eräälle kelvolliselle sotapäällikölle,
Diopeiteelle, oli tehty. Hän kävi ankarin sanoin valtiollisten
vastustajainsa kimppuun ja moitti niille annettua lupaa puolustaa
Filippon etuja. Hän kehoitti kansalaisiaan rankaisemaan kavalia
valtiomiehiä ja siten todistamaan, että kunnon miehet olivat sekä
muiden että omasta puolestaan antaneet hyviä neuvoja.

Eräässä toisessa puheessaan kysyy hän, arvelivatko he, että ne,
jotka hankkivat sotakaluja, ovat pidettävät rauhallisina ihmisinä
siksi kuin alkavat käyttää näitä sotakoneita muureja vastaan. Hänen
mielipiteensä mukaan on sitä, joka varustaa valloitustarpeita,
pidettävä vihollisena jo ennenkuin hän on peistä viskannutkaan
tai joustaan jännittänyt. Hän moittii heitä, kun ovat Filippolle
myöntäneet oikeuden toimia oman mielensä mukaan ja näyttävät
pitävän hänen menettelytapaansa pikemmin laillisen perillisen
menettelytapana, kuin orjan, joka hävittää ja turmelee sellaista,
johon hänellä ei mitään oikeutta ole. Täytyypä löytyä joku syy,
jatkoi hän, minkä vuoksi Kreikkalaiset, jotka vanhastaan ovat olleet
niin arkoja vapaudestansa, nyt niin halusta pyrkivät orjuuteen.
Nyt puuttuu jotakin, mitä löytyi niiden sydämissä, jotka voittivat
Persialais-vallan eivätkä vaikeroinneet kestäessään kovia taisteluja
maalla ja merellä. Mitä se oli? Ei liukkautta ja kavaluutta,
vaan petollisuuden ja lahjomisen kauheksumista. Nyt sitä vastoin
herättää kateutta, jos joku henkilö saa lahjoja, naurua, jos hän
siitä puhuu, sääliä, jos hän siitä tuomitaan, ja vihaa niitä
vastaan, jotka rikoksen ilmi antavat. Kansalliseen voimaan nähden on
meillä, vanhoihin aikoihin verraten, kaikki edut puolellamme, mutta
näiden nurkkakaupustelijoiden vehkeet tekevät ne hyödyttömiksi ja
joutaviksi. Kreikan pelastus, niin lopetti hän puheensa, on teidän
tehtävänne, Athenalaiset; tämän kunniatoimen ovat teidän esi-isänne,
kestettyään monta suurta vaaraa, saaneet ja jättäneet sen teille
perinnöksi.

Seuraavana vuonna teki Filippos yrityksen valloittaa Byzantionia
-- nykyistä Konstantinopolia -- ja muita läheisiä kaupunkeja;
mutta Athenalaiset tulivat väliin, muut valtiot antoivat heille
apuaan, Filippos sai kokea kovaa vastarintaa, Athena saavutti
jälleen ylivaltansa merellä ja kansankokous antoi Demosteneelle
kiitoslausunnon hänen hyvistä neuvoistaan ja innostaan.

Vähää sen jälkeen syntyi Aiskineen toimesta pyhä sota, jota käytiin
sentähden että oli viljelty Delfin temppeliin kuuluva alue, ja
Filippos valittiin Amfiktyonien (12:n Delfin ympärillä asuvan
Kreikkalais-heimon) sotajoukon johtajaksi. Hän marssi heti Elateiaan,
joka oli ainoastaan 10 peninkulman päässä Athenan rajoilta, asettui
leiriin ja kehoitti Thebeläisiä yhdessä hänen kanssaan hyökkäämään
Attikaan.

Mainioimmassa puheessaan kuvaa Demostenes sitä vaikutusta, jonka
sanoma tästä Athenassa herätti. Kaupungissa nousi yleinen hämmästys;
päivän koittaessa kokoontui kaikki kansa Pnyxille; sanansaattaja
kysyi: Ken haluaa puhua? Mutta ei kukaan astunut esille, ennenkuin
Demostenes vihdoin pyysi sananvuoroa.

Filippon tuuma, sanoi hän, on rohkaista ystäviään ja herättää
kauhua vihollisissaan. Karkoittakaa siis tuska mielestänne ja
astukaa maailman nähtäviin aseet kädessä, jotta ne, jotka ovat
myyneet isänmaansa, oppisivat tietämään, että teidän voimanne ovat
annetut vapauden puolesta taistelevien käytettäviksi. Älkää esittäkö
Thebeläisille mitään ehtoja, vaan ilmoittakaa suoraan olevanne
alttiit tulemaan heille avuksi. Jos he suostuvat tarjoukseen, niin me
olemme menetelleet tavalla, joka tuottaa maallemme kunniaa; jos sitä
vastoin ehdotus raukeaa tyhjiin, niin he siitä eivät saata syyttää
muita kuin itseään.

Neuvoon suostuttiin, Demostenes lähetettiin asiaa ajamaan,
Thebeläiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa, ja Athenalaisten
sotajoukko marssi Boiotiaan ystävänä ja liittolaisena.

Taistelu tapahtui Kaironeian luona. Väkeä oli kummallakin puolella
melkein yhtä paljon, mutta Kreikkalaisilla ei ollut kelvollista
sotapäällikköä; Makedonialaista sotajoukkoa sitä vastoin johti
Filippos ja hänen nuori poikansa Alexander. Taistelun päätökseksi
tuli Kreikkalaisten vapauden kukistuminen. Demostenes taisteli itse
Kreikkalaisten riveissä ja piti hautapuheen kaatuneille. Mutta
vaikka hänen ponnistuksensa hedelmäksi ei tullutkaan voitto, ei hän
kuitenkaan menettänyt kansan luottamusta.

Kahta vuotta myöhemmin kuoli Filippos salamurhaajan kädestä; mutta
Demosteneen vapaudenhaaveilut eivät sittenkään toteutuneet, eivätkä
Persiasta saadut rahat olleet isänmaalle miksikään hyödyksi.
Alexander kukisti pikaisesti Thebessä syntyneen kapinan, ja koko
kaupunki hävitettiin maan tasalle, ainoastaan Pindaron huone
jätettiin koskematta. Peläten samaa kohtaloa kiiruhtivat Athenalaiset
nöyrästi toivottamaan onnea voittajalle, joka siihen vastasi
vaatimuksella, että kaikki puhujat, jotka olivat Makedonialaisia
-- niiden joukossa tietysti Demosteneskin -- jätettäisiin hänen
haltuunsa. Tämän vaatimuksensa hän sittemmin kuitenkin peräytti.

Kun, Persialaisen vallan kukistuttua ja Spartan kuninkaan sankarina
kaaduttua yrittäissään takaisin voittaa Kreikan vapautta, yleinen
mielipide Athenassa oli kääntynyt jokaista vastaan, joka kehoitti
Alexanderia vastustamaan, koetti Aiskines lannistaa kilpailijaansa
puhumalla tehtyä ehdotusta vastaan että Demosteneelle annettaisiin
julkinen kiitoslause: Demostenes ei ollut toimissaan käyttäytynyt
rehellisesti, arveli Aiskines, eikä sentähden ansainnut mitään
kunnianosoitusta. Demosteneen vastaus -- hänen puheensa "Seppeleen
puolesta" -- puolusti hänen valtiollisen elämänsä virheettömyyttä.
Pelkäämättä sanoi hän kansankokouksessa, että hän, vaikka olisi
edeltä päin arvannutkin miten asia oli päättyvä, olisi puhunut ja
toiminut samoin kuin hän oli tehnyt, ja selitti muistelevansa entistä
menettelytapaansa tyytyväisyydellä ja uljuudella. Aiskineen juonien
kauttahan, sanoi hän, Filippos oli päässyt Termopyleen, joka oli
kaikkien seuraavain onnettomuuksien alkuna. Vaikka olisikin kauheaa
ajatella, että Kreikka tottelisi vieraan valtiaan käskyjä, niin
kuitenkin olisi kunniaksi Athenalle että se oli koettanut parastaan
sellaista häpeää poistaakseen. Mainiten muutamia loistavimpia
tapauksia Hellaan entisestä historiasta muistutti hän kansalaisiaan
siitä, että onhan elämä kerran loppuva ja tuoni tempaava senkin, joka
koettaa piiloutua vasuun; mutta he ja heidän esi-isänsä olivat aina
olleet valmiit astumaan kunnian tietä, aina alttiit nureksimatta
käymään siihen kohtaloon, jonka taivaiset ovat määränneet. Älkää
luulko Filippoa syyksi kaikkien Kreikan onnettomuuksiin; niistä
vastatkoot ne monet ilkeät roikaleet, joita silloin kaikkialla löytyi
ja joiden joukkoon tämä Aiskineskin kuuluu; sillä se, joka siemenen
kylvää, on vastuun alainen siitä, mikä siemenestä kasvaa. Minua
kummastuttaa, ettette heti ensi kerran hänet nähdessänne kammoksuen
kääntäneet kasvojanne pois hänestä; mutta näyttää siltä, kuin synkkä
pimeys verhoisi totuuden teidän nähtävistänne.

Minä pysyn siinä, että jos tulevaisuuskin olisi voitu edeltä päin
arvata, niin ei Athenan koskaan olisi tullut poiketa tieltään, jos
se vähääkään välitti omasta kunniastaan, entisaikain muistoista
ja vastaisuuden arvostelusta. Se, joka itseään pitää ainoastaan
vanhempainsa lapsena, odottaa kuolemaa, milloin se luonnon lakien
mukaan on tuleva; mutta se, joka myöskin pitää itseään isänmaansa
lapsena, sen mielestä on kuolemaa vähemmin pelättävä, kuin sitä
häpeää ja häväistystä, jota kansalainen saa kärsiä vieraan vallan
alle jouduttuaan. Luulottelenko minä itserakkaudessani herättäneeni
teissä esi-isienne ylevän mielialan mukaisia tunteita? En, minä
väitän, että nämä tunteet ovat teidän omianne ja että Athenan kansaa
elähytti sellainen henki jo ennen minun aikaani. Kun Aiskines moittii
teidän valtiollista menettelyänne, niin hän siis todenteolla koettaa
teiltä ryöstää katoomatonta kunniaa. Mutta te ette ole väärin
menetelleet, Athenan miehet, taistellessanne vapauden ja kaikkien
vapautuksen edestä -- sen vannon minä esi-isäinne nimessä, jotka
ovat taistelleet Maratonin luona, niiden nimessä, jotka Plataian
luona mittelivät miekkojaan vihollisten kanssa, niiden nimessä, jotka
taistelivat Salamiin ja Artemisionin luona, ja monen muun sankarin
nimessä, jotka ovat saaneet lepokammionsa yleisissä haudoissa ja
joita kaikkia kaupunki on kunnioittanut samalla kunniallisella
hautauksella -- te voittajat ja voitetut. Sen teenkin syystä; sillä
mitä urhoollisten miesten tuli tehdä, sen kaikki tekivät, vaikka
korkeampi voima sääti heidän onnensa määrän.

Näin viehätti Demostenes kuulijansa, hänen vastustajansa arvo oli
muserrettu, mutta itse lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon.

Demosteneen viimeiset päivät katkeroittuivat sen kautta että häntä
syytettiin, vieläpä tuomittiin syylliseksikin Harpalon, erään
Alexanderin satrapin, tekemään kavallukseen. Harpalos pakeni Aasiasta
Athenaan ja koetti yllyttää kaupunkia kapinaan Alexanderia vastaan.
Muutamia päiviä vankeudessa vietettyään pääsi Demostenes pakoon
Argoon, mutta kutsuttiin Alexanderin kuoltua sieltä takaisin, kun
tehtiin uusi yritys vapauttaa Kreikkaa vieraan vallan alta. Se ei
onnistunut; Athenaan asetettiin Makedonialainen varustusväki, ja
Demostenes pakeni sieltä ainaiseksi, etsi itselleen suojeluspaikan
Poseidonin temppelissä Kalaureian saarella ja joi kuolettavaa
myrkkyä, kun häntä (v. 322) ajoivat takaa Antipaterin lähettämät
vainoojat.

Valtiomiehenä astui Demostenes tietänsä vakavana eteenpäin ja
osoitti, pitäessään toivottomissa oloissa toivoa vireillä, ollen
rohkeana yleisen alakuloisuuden vallitessa, henkistä ylevyyttä, jota
jälkimaailma aina on kunnioituksella muisteleva.

Hänen vertaistaan puhujaa tuskin koskaan on löytynyt.
Hänen kaunopuheliaisuutensa oli luontaisen neron ja uutteran
harjoittelemisen yhdystulos, ja hänen mestaruutensa osoittui siinä,
että hän osasi esittää kaiken sen, mikä hänen tarkoitusperälleen
oli tärkeää, sopivimmalla hetkellä, juuri kun hän ensin oli
varalta valmistanut kuulijainsa mielet sitä vastaanottamaan, ja
samalla kiertotietä istuttaa heihin mielipiteitä, joita suorastaan
lausuttuina olisi ankarasti vastustettu.



Lukianos.


Kuoli v. 200 e.Kr.

Lukianos syntyi köyhistä vanhemmista Syrian kaupungissa Samosatassa.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä meni hän erään sukulaisensa luo
kuvanveistotaitoa oppimaan. Hän sai selkäänsä ja juoksi takaisin
kotiinsa. Silloin näki hän, kuten itse kertoo, unessa kaksi
hengetärtä; näistä oli toinen kuvanveisto-taiteen haltijatar, joka
vakuutti hänen ruumiintyöllä saavan hyvän toimeentulonsa -- toinen
oli "tiede", joka lupasi hänelle opettaa kaikki muinaiset tapaukset,
saattaa hänet perehtymään esi-isäin mainioihin tekoihin ja puheisin
sekä varustaa hänen sielunsa oikeamielisyydellä, hurskaudella,
leppeydellä, häveliäisyydellä, järkevyydellä ja vakavuudella ja
opastaa sitä rakastamaan kaikkea ihanaa ja harrastamaan kaikkea
jaloa. Lukianos liittyi seuraamaan viimemainittua ja rupesi,
kaunopuheliaisuutta opiskeltuaan, pitämään esitelmiä ja luentoja
eri paikoissa, jatkaen sitä aina 40:teen ikävuoteensa, jolloin
hän kirjailijana ja Sokrateen koulun filosofina asettui Athenaan.
Vanhoilla päivillään pääsi hän prokuraattoriksi Alexandriaan; siitä
sai hän palkan, vaikka tointa hoiti viransijainen.

Yleisimmin tunnettu hänen teoksistaan on _"Jumalten
puheenvaihtelut"_, joissa hän ivaa pakanallisen uskonnon hullutuksia
ja pilkkaa satuja ja pyhiä taruja, joita kansa ei enään uskonut.
Näytteeksi olkoon tässä puheenvaihtelu Zeyn ja lemmen jumalan Eron
välillä:

    _Eros_: Mutta vaikka nyt olenkin tehnyt väärin, hyvä Zeys, niin
    suo se minulle anteeksi, sillä poikahan minä vielä olen ja
    ymmärtämätön.

    _Zeys_: Sinäkö poika, Eros, sinä joka olet paljoa vanhempi kuin
    Japetos (eräs titani)! Luuletko ehkä itselläsi olevan oikeutta
    kuulua lasten joukkoon, sentähden ettei sinulla ole partaa eikä
    harmaata hiuksissasi, vaikka olet vanha ukko nahjus ja oikein
    pääveijari?

    _Eros_: Mutta mitäpä hirveätä pahaa sinulle olen tehnyt, minä
    mokomakin ikämies, kuten sinä sanot, koska vielä aiot panna minut
    kahleisinkin?

    _Zeys_: Vai niin, sinä saakelin ryökäle, eikö sillä ole mitään
    väliä, että olet minua pilkkana pitänyt ja saattanut jos
    joksikin: satyyriksi, sonniksi, kultasateeksi, joutseneksi ja
    kotkaksi? Sitä vastoin et ole ketäkään minuun lemmestyttänyt, ja
    sinua saan siitäkin kiittää, etten ole yhtä ainoatakaan naista
    miellyttänyt. Minun täytyy vain aina käyttää taikakeinoja ja
    tekeytyä tuntemattomaksi; sillä he tosin, rakastavat sonnia tahi
    joutsenta, mutta heti kun vilahdukseltakin näkevät minut, ovat he
    pelosta kuolemaisillaan.

    _Eros_: Sehän on aivan luonnollista; sillä sentähden, oi Zeys,
    että he ovat kuolevaisia, he kauhistuvat sinua nähdessään.

    _Zeys_: Mitenkä siis Brankos ja Hyakintos voivat Apolloa rakastaa?

    _Eros_: Niin, mutta pakenihan Dafne häntäkin, vaikka hän on
    niin komea, kauniskutrinen ja parraton. Mutta jos tahdot ruveta
    viehättäväksi, niin lakkaa pudistamasta ägidiäsi ja salamoitasi
    sinkoomasta. Koeta sen sijaan olla niin miellyttävä kuin
    mahdollista, anna hiuskiharasi häälyä hartioillasi ja sido ne
    yhteen otsasiteellä, käy purppurapuvussa, solmi kultaiset anturat
    jalkoihisi ja liidä sisälle tanssitahdissa heleäin huilujen
    soidessa ja rumpujen rämistessä; niin saat nähdä, että sinua on
    seuraava parvi, lukuisampi kuin Dionyson menadit.

    _Zeys_: Korjaa nyt jo luusi; jos minun täytyisi mokomaksi ruveta,
    niin en millään ehdolla tahdo päästä miellyttäväksi.

    _Eros_: No niin, ole sitten rakastamatta; sehän varmaan kuitenkin
    on hyvin helppoa

    _Zeys_: Enpä vain sitä teekään; rakastaa minä tahdon, vaan tahdon
    mukavammin päästä pyrintöjeni perille, ja ainoastaan sillä
    ehdolla pääset sinä vapaaksi.

_Jumalten neuvottelussa_ ivataan monijumaloimista suurella
sukkeluudella. Neuvottelun tarkoituksena on juurtajaksain tutkia,
millä oikeudella uudet -- vieraat ja kotimaiset -- jumalat ovat
päässeet kukin sijalleen Olympoon. Momos on puheenjohtajana ja
esittää, kuinka kummallisia jumalia, varsinkin itämaalaisia, vallan
ilkeällä tavalla oli Olympoon puikahtanut.

Suunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on _Timon_, kysytään Zeyltä,
miksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen,
jyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin
pienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta.
Selvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan
olivat vain pöyhkeää puhetta -- taikka mitenkäs muuten ihmiset
laiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat
ryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen
anteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin
tykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa,
on pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen
ja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman
suuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu
ihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka
kokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen
uuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan
itsensä, eikä muiden tähden.

Kun jätämme sikseen _Kuolleiden puheenvaihtelut_, jotka suurimmaksi
osaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun
lainatavaraan, seuraa nyt: _Karonin käynti ylämaailmassa_. Karon
ja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet
päällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön
huipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä
niissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta,
ja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät
ilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät
kostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää,
miksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian
haihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan
tahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin
arkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä
esineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti
pysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa --
alastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot,
tilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa
hänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat
niin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata
sitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista
niillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna,
sillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.

Varsin hauska irvikuvaelma on _Filosofien myynti_, jossa hän
ivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan
viisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät
valheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on
orjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit
myytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan
kaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet
ja tietää, miten _kahta_ elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän
ensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä
levolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia,
että (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut
muuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko
Diogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden
ja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena
esiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta
onnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa.
Eräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut
ylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka
alati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään
yhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan
esittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty,
kutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä
ruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko
ja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään
heidän opinväitteitään.

Kirjoitelmassa, jolla on nimenä _Kuolleista nousseet opettajat_,
kertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet
filosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen
valtakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää
sitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa!
Kolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo
lailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos,
joka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa;
hän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja
suojelija -- mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen
kanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille
vetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian,
joka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa,
ja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus
kokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta
syyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän
solvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos
huomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin
"jalopeurannahkoihin puettuja aaseja", jotka saattavat filosofian
pahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen
pyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan,
mutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen
käytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat
opettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin
päin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä
ovat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja
heidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.

Toisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee
Lukianos puheenvaihtelussaan _Vieraskeinut_, hääjuhla, johon on
kutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu
ympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi,
kun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei
ole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea
isäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii
mokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän
ei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä
olevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille _itse_ on päässyt.
Lukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen
vanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut
alkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä
toinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän -- huomauttaa Lukianos --
kirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä,
että se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman
terveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä
väittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että
voidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin
kiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin
vietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut,
seisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa,
huomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja
epikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja
kurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina
kotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja
nenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että "kipu ei ole mitään
todellista pahaa".

Kirjoitelmassa _Hermotimos_ harkitaan filosofien oppeja totisemmin,
ja siinä tavataan seuraava kappale. "Rikkaus, kunnia ja kaikki
ruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja
ihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen,
mikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt
ja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella
kirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös
jumalten luo". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty
pois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään
ihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele
rikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin
luottavat.

Kirjoitelmassa _Uusi Ikaros_ kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka
hän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen
tuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei
yksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää.
Katsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja
maksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli
oppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi.
Hän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka
Foinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset
pieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat
käräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla
epäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa,
aivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä
häntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa
valitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta,
muodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen
rohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten
todellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa
Zeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit
olivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta;
mutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään
vanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle,
kuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista
reijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja
ainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten
kanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien
lausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja
sinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä
löylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.

Ivallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos
lainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa
todistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa.
Niin on hän _Loisiossa_ määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi
käytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa
norkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on
yleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan
taide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan
vaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä
taidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.

Eräässä kirjeessä nimeltä _Palkkatoverit_ varoittaa hän muuanta
ystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu
seurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa
hän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä,
ettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy
huonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti
eikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla
huvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua
vaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan
mielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa
mieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä
huvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen
itseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon
Platonin sanoja: "Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen
tehnyt".

Terävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja
vastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan,
jolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä
jutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan
kuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään;
eräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia
kuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan
poltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka
mielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi
palvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta
kotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja
henkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen
jonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan
maksusta harjoittaneen tätä tointa.

Lukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa,
jotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin
ivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo
hän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja
seikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja
koettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta
puolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole
totta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta.
Sentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi
_"Tosi kertomus"_. Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan
laivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta -- varsin näppärä
tähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka
vatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes
vihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli
vatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille,
jossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja,
jossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa
aina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran
kuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat
sankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin
eli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet
saapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi
Odysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin
perille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin
rakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat
he vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. -- Toista
kertomusta, jolla on nimenä "Lukios" eli "Aasi" ja joka on hauska
kuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan
muiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä "Kukko ja rajasuutari",
on puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten
ennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa
Pytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen,
nainen, hevonen ja naakka -- joista kuninkaana-olo kuitenkin oli
kurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni
mahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä
uskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille
kahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana
rahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista
sitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa --
silloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa
tyytyväisempänä.

Koska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme,
on jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän
puhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka
uhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa;
nämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa,
toivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta
pääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää
Lukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti
ja sanovat kaikki olevansa veljiä -- kaikki jumalat ovat heillä
yhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää.
Monet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä
Lukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että
Lukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja
pakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän
ainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka,
jolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden
yritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin
viimemainitun elvyttämiseksi.



Plautus.


Kuoli v. 184 e.Kr.

Romalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut
Romalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua.
Kuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen
kuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan
Aristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten
rikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta.
Harvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan
vapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi.
Roman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat
häneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin,
yhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä
huvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton
ja Terention kirjoittamat.

_Plautus_, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan
kaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun
aikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle
päähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä
hän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat
hänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein
kaikki hänen komediansa olivat vapaita "mukaelmia" kreikkalaisista
alkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan
ja käytökseltään _Romalaisia_. Hänen kielensä on saavuttanut
suuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen
puhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat
tavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka
ystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä
käyttäytyä.

Hänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:

1. _Aarre_ eli _Kolme hopearahaa_. Tämän sisällys on seuraava:
Porvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa
pois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle,
jolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä
kolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava
myötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa
elämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles
ostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles
tyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot,
suurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan
muka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on
saanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä
avaamassa -- Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja
hänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin
selviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä
kihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan
naimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa
iloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides
vastaa:

    "Ei, _yks_ tarpeeks on. Vaikk' vihoissain
    Mä oon, en siihen tuomita sua voi;
    Se liian kovaa ois".

Jolloin Kallikles tähän virkkaa:

    "Ei _hänen_ vioistaan se sitä ois,
    Häll' sata pitäis olla vähintäin".

2. _Kerskuri_. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, "voiton
torni", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut

    "Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla,
    Bombomachideen mainion johtaessa,
    Klytomestoridysarchideen pojan".

Hänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus -- Leivän musertaja --
joka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin
"hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän". Katteini
on tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että
kaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka "onhan siitä
kauniina olosta paljon vaivaakin". Vastikään on hän ryöstänyt pois
nuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on
hänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle
tietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides
tulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen
erään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides
tapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa
heidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa
Palestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei
ole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on
rakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla
ihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on
kovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen
omassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää
vangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen
lemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika
lailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.

3. _Kummitus_. Kauppias Theuropides on lähtenyt kaupparetkelle
kolmeksi vuodeksi, ja sillä aikaa viettää hänen poikansa Philolaches
tuhlaavaista elämää erään ystävänsä ja parin ilotytön seurassa. Isä
palaa äkkiä kotiin, juuri kun herrasväki on istuutunut kemuilemaan.
Orja Tranio sulkee silloin oven ja vakuuttaa kotiin palanneelle, että
talo on jätetty autioksi sen vuoksi että siellä kummittelee. Meteliä
kuuluu, ja Theuropides juoksee tiehensä peittäen päänsä viitalla.
Tranio seuraa jälestä, ja he kohtaavat koronkiskurin, joka on
lainannut pojalle rahoja ja vaatii niitä takaisin. Orja sanoo syyksi,
että lainaa muka on käytetty toisen talon ostamiseen; sen vanha
herra heti paikalla tahtoo nähdä. Uusia rettelöitä syntyy sen talon
omistajan kanssa, jota orja, sanoo heidän ostamakseen. Pari orjaa,
jotka lähetetään noutamaan pojan juopunutta ystävää, saavat asian
vihdoinkin vähän valkenemaan. Theuropides raivostuu, vaan tyyntyy
viimein, kun pojan ystävä, humalasta selvittyään, pyytää anteeksi ja
lupaa maksaa kaikki.

4. _Haaksirikko_. Athenalaisella Daemoneella on tytär Palaestra, joka
lapsena on ryöstetty pois kotoaan ja myyty parittaja Labraxille.
Nuori Pleusidippus rakastuu tyttöön ja tahtoo ostaa hänet vapaaksi,
mutta Labrax vie hänet salaa orjamarkkinoille Agrigentumiin, jossa
toivoo saavansa paremman hinnan. Matkalla joutuu laiva haaksirikkoon
aivan lähellä Daemoneen maatilusta, jonne Labrax oli houkutellut
Pleusidippon. Palaestra ynnä eräs hänen ystävänsä ja Labrax sekä
vielä muuan hänen seuralaisistaan pelastuvat maalle. Isä tuntee
tyttärensä, ostaa hänet vapaaksi ja antaa hänet Pleusidippolle
puolisoksi.

5. _Sotavangit_. Kappaleen alkupuheessa ilmoitetaan, että vankeina
ovat Philokrates, nuori ylimys Eliin maakunnasta, ja hänen orjansa
Tyndarus. Heidät oli Hegio, rikas Aitolialainen porvari, jonka vanhin
poika on vankina Eliissä, ostanut taistelussa vangeiksi joutuneina.
Toisen nuoremman pojan on kostonhimoinen vanki ryöstänyt ja vienyt
Eliisen. Kappaleen pääviehätyksenä on uskollisuus, jota orja Tyndarus
osoittaa herralleen Philokrateelle, jonka kanssa vaihettaa vaatteita,
jotta Hegio lähettäisi hänet -- luullen häntä orjaksi -- sopimaan
Philokrateen isän kanssa vangitun pojan vapauttamisesta. Erokohtaus
nuorukaisten välillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä,
on liikuttava. Petos tulee kuitenkin ilmi, ja Tyndarus tuomitaan
pakkotyöhön kivilouhoksiin. Jonkun ajan perästä palaa Philokrates
tuoden mukanaan Hegion vapaaksi ostetun pojan. Hän on myöskin saanut
käsiinsä karanneen orjan, joka on salaa ryöstänyt Hegion nuoremman
pojan, ja vihdoin tulee ilmi, että orja on myynyt pojan Philokrateen
isälle, joka on antanut lapsen leikkitoveriksi pojalleen, ja
siitä myöskin selviää, että tämä kadonnut poika on kivilouhoksiin
lähetetty Tyndarus raukka. Nuorukainen noudetaan hetimiten kotiin,
ja ilkeämielinen orja lähetetään sen sijaan konnantyöstään kärsimään
ansaittua rangaistusta.

6. _Kaksoisveljekset_. Kaksoiset, joilla molemmilla on nimenä
Menaechmus ja jotka molemmat ovat suuria veitikoita, ovat lapsuudesta
asti eläneet erillään. Toisella näistä, joka asuu Epidamnossa,
on paitsi vaimoaan vielä lemmitty, jolle hän antaa lahjoja --
suurimmaksi osaksi hänen vaimoltaan varastettua tavaraa. Silloin
saapuu Syrakusasta toinen veli Epidamnoon. Veljesten täydellinen
yhdenmuotoisuus antaa aihetta hauskoihin vaihdoksiin. Menaechmus 2:ta
pitää mainittu lemmitty Menaechmus 1:nä, eikä tämä huonoksu käyttää
hyväkseen tilaisuutta peijata tytöltä useita koristuksia. Viimein
veljekset tuntevat toisensa.

7. _Amphitryo_. Amphitryo, jonka täytyy lähteä sotaan, jättää
vaimonsa Alkmenen siunattuun tilaan. Jupiter käy Alkmenen luona hänen
miehensä hahmossa ja tuo mukanaan Merkurion, joka on pukeutunut
Sosian hahmoon. Molempain parien yhteen tullessa syntyy paljon
rettelöitä. Alkmene synnyttää kaksoiset, joista toinen, Herkules,
polveutuu Jupiterista. Jupiter ilmestyy jumalana ja sovittaa puolisot.

8. _Kultaruukku_. Saituri Euklio on kätkenyt ruukullisen rahoja
astioineen takan alle. Megadorus kosii hänen tytärtään ja saakin
suostumuksen, mutta isä ei lupaa antaa mitään myötäjäisiä. Kun häitä
ruvetaan puuhaamaan, katsoo ukko parhaaksi piilottaa ruukkunsa
toiseen paikkaan, mutta orja Strobilus pettää hänet ja varastaa
aarteen. Sillä välin tulee ilmi, että Megadoron veljenpoika,
Lykonides, Cereen juhlassa on maannut nuoren morsiamen, joka
kihlauspäivänä synnyttää lapsen. Lykonides tunnustaa syyllisyytensä,
Megadorus luopuu vaatimuksistaan ja Lykonides nai Phaedrian.
Strobilus, joka tahtoo ostaa itsensä vapaaksi varastetuilla rahoilla,
huomataan varkaaksi ja pakoitetaan luopumaan aarteesta.

9. _Pseudolus_. Kappaletta pidetään Plauton mielikomediana.
Kallidorus rakastaa tyttöä, joka on orjakauppias Ballion oma, ja
tämä on myynyt immen Kartagolaiselle upseerille. Kartagolainen, joka
jo on maksanut kolme neljännestä hinnasta, aikoo matkustaa pois ja
laittaa lähettilään suorittamaan loput ja noutamaan tyttöä. Tiellä
tapaa sanansaattaja Kallidoron orjan Pseudolon, joka viekkaudella saa
haltuunsa upseerin kirjoituksen, hankkii tarvittavat rahat ja vie
tytön mukanaan _oman_ herransa luo.

Kaksi muuta huvinäytelmää, "Epidikus" ja molemmat Bachantit,
käsittelevät samanlaisia tapauksia, ja niissä on pääosat sukkelilla
ja julkeilla orjilla.

10. _Kartagolainen nuorukainen_. Kappale, joka kirjoitettiin toisen
Punilaisen sodan aikana, tietysti jo senkin vuoksi miellytti
Romalaisia, ja oppineessa maailmassa on sillä erityinen arvonsa sen
kautta, että se on ainoa meille säilynyt näyte Kartagon kielestä.
Juoni ei ole ensinkään kekseliäästi kokoonpantu, vaan ikävästi
kehitetty; mutta lempisuhde sankarin ja sankarittaren välillä on
osittain lämpimästi kuvattu. Muuten siinä löytyy hauska kohtaus,
jossa herra lähettää orjan lemmittynsä luo puhumaan puolestaan ja
sitten pieksee häntä pahanpäiväisesti sentähden että tämä asiaa
ajaessaan on käyttänyt liian lemmekkäitä sanoja.



Terentius.


Kuoli v. 159 e.Kr.

Terentius oli Plauton kuollessa vain kymmenen vuoden vanha.
Syntyneenä, kuten sanotaan, Kartagossa, kasvoi hän orjana Romalaisen
senaattorin Terention perheessä, kunnes tämä hänet vapautti ja hän
tavan mukaan otti isäntänsä nimen. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen
ja pääsi sen kautta hyväntekijänsä ylimykselliseen seurapiiriin,
josta hänellä varmaankin on ollut paljon hyötyä kirjailijatoimessaan.
Ne kuusi kappaletta, jotka tässä seuraavat, ovat luultavasti ainoat,
jotka hän sai niin valmiiksi, että niitä voitiin näytellä, koska hän
35:n vuotisena läksi Romasta Kreikkaan, jossa samana vuonna kuoli.


Tyttö Androsta.

Tapahtumapaikkana on Athena, mutta kieli, tavat ja luonteet
ovat romalaisia. Ukko Simo ilmoittaa eräälle vapautetuistaan,
kokki Sosialle, tarvitsevansa tämän apua luotettavaisuutta ja
vaiteliaisuutta vaativassa asiassa. Keskustelu heidän välillään
todistaa miellyttävällä tavalla siitä ystävällisestä suhteesta,
joka joskus vallitsi isännän ja palvelijan kesken. Simo on
äskettäin nähnyt poikansa Pamphilon saattavan tavattoman kaunista
tuntematonta impeä hautajaisista, vaikka poika on kihloissa vanhuksen
ystävän Kremeen tyttären kanssa. Kremes on myöskin kuullut asiasta
puhuttavan ja vieläpä sanottavan, että nuori mies salaa on naimisissa
tuntemattoman kaunottaren kanssa. Päästäksensä asian perille tahtoo
Simo uskottaa poikaansa, että häät ovat samana iltana vietettävät,
ja Sosia lupaa olla avullisena valheellisen uutisen levittämisessä.
Mutta Pamphilolla on hyvin uskollinen palvelija nimeltä Davus, joka
aina on valmis ehkäisemään ukon tuumia ja juuri on saanut petoksesta
vihiä. Hän miettii paraikaa, miten käyttäytyä, kun Simo astuu
sisälle ja pyytää häntä estämään nuorta herraansa tyhmyyksistä.
Jos hänellä ennen olikin ollut lemmenseikkailuja, niin jääkööt ne
sikseen; mutta _nyt_ hänen pitää alottaa uutta elämää. Ukko viittaa
siihen, että pojan syrjähdykset luultavasti ovat kääntyneet pahaan
päin sentähden että hänellä on ollut huono opettaja. Davus ei ole
pistosta ymmärtävinään, vaan virkahtaa teeskennellyllä viattomuudella
nuo puheenparreksi muuttuneet sanat: "Minä olen vain Davus, enkä
Oidipos", s.o. minä en ole sukkela kuni Oidipos ongelmoita arvaamaan.
Simo suuttuu ja lupaa antaa hänelle senkin löylytyksen ja lähettää
hänet myllyyn, jos hän millään tavoin koettaa estää vanhuksen
rakentamaa avioliittoa. Kuitenkin onnistuu Davon saada tietää,
ettei häitä varten ole mitään valmistuksia tehty ja että Kremes
yhä kieltäytyy antamasta tytärtään miehelle, jolla hän luulee jo
ennestään olevan puolison. Hän neuvoo sen vuoksi Pamphiloa -- joka on
joutunut ihan ymmälleen, ensiksikin isän päätöksen kautta ja sitten
vielä sen kautta että hänen lemmittynsä on hänelle synnyttänyt pojan
-- suostumaan avioliittoon viivyttääkseen asian ratkaisua; saattaahan
sillä aikaa jotakin tapahtua, joka hänet pulasta pelastaisi. Mutta
Simo menee suorastaan Kremeen luo, vakuuttaa että kauppa Pamphilon
ja tytön (Glyceriumin) välillä on purettu ja pyytää ystäväänsä
arvelematta antamaan tyttärensä pojalleen avioksi. Hän kutsuu
luokseen Davon ja miltei pyydä tältä anteeksi sitä epäluuloa, jota
on häntä kohtaan osoittanut, ja ilmoittaa Davolle Kremeen antaneen
suostumuksensa. Mutta silloinpa ilmestyy uusi rakastaja. Pamphilolle
morsiameksi aiottua Philumenaa näyttää enemmän miellyttävän sulhasen
ystävä Klarinus kuin itse ylkämies. Pamphilus on aina vakuuttanut
Klarinolle, ettei hän aio tyttöä naida, mutta nyt ystävä tietysti
rupee häntä epäilemään petolliseksi. Davus lupaa kääntää kaikki hyvin
päin ja saa imettäjän antamaan haltuunsa lapsen; tämän hän nyt vie
Simon ovelle juuri kun Kremes tulee käymään ystävänsä luona. Nyt
riita syntyy, ja naimiskauppa puretaan.

Silloin saapuu muukalainen tuoden sen uutisen, että Glycerium on
Athenalaisista vanhemmista polveutuva aatelisneito; mutta Simo ei
tahdo sitä uskoa, vaan lähettää Davon, joka hänelle on uutisen
ilmoittanut, vankeuteen. Pian kuitenkin tulee totuus ilmi: luultu
tyttö Androsta on myöskin Kremeen tytär. Tyttö oli aivan nuorena
jätetty setänsä hoidettavaksi ja oli silloin, kuten luultiin,
hukkunut erääsen haaksirikkoon. Nyt kaikki selkkaukset selviävät:
Pamphilosta tulee sittenkin Kremeen vävy, Klarinus saa Philumenansa
ja Davus pääsee vapaaksi.


Kuohilas.

Tämän kappaleen sanotaan kaikista Terention huvinäytelmistä
saavuttaneen suurimman suosion. Thraso, rikas suulas katteini, jolla
on eräs loisio nimeltä Gnatho, kyöhää nuorta naista, Thaista; mutta
tätä miellyttää enemmän muuan nuori herra Phaedria, vaikka hän ei
sentään rikkaallekaan ihailijalleen tahdo rukkasia antaa. Phaedriaa
on Thaiin luona käydessään kerran käsketty menemään tiehensäkin, ja
sen vuoksi hänen orjansa Parmeno neuvoo häntä matkustamaan maalle;
Thais muka sitten pian kyllä lähettäisi häntä noutamaan. Thais
ilmoittaa hänelle ei tahtovansa loukata Thrasoa juuri nyt, kun tämä
on luvannut hänelle lahjoittaa kauniin orjattaren, jonka Thais
tahtoo antaa takaisin orjattaren ystäville. Phaedria lupaa pysyä
poikessa kokonaista kaksi päivää ja lähtee, vaikka vastahakoisesti,
jäähyväisiksi lausuen seuraavat sanat:

    "Mä toivon, että luona upseerin
    Oot hänest' erilläs ja päivin, öin
    Mua lemmit, mua ikävöit,
    Mun näet unissas, mua aattelet,
    Minusta ilos saat ja omain oot --
    Mun sydämein oot, yhtä varmaan kuin sun oon".

Tiellä orjattaren seurassa mennessään Thaiin luo tapaa Gnatho
Parmenon, ja heidän välillään syntyy hupainen sananvaihtelu. Heti
sen jälkeen kohtaa Parmeno Kaerean, Phaedrian nuoremman veljen.
Tämä on silmittömästi ihastunut suloiseen tyttöön, jonka hän on
nähnyt kadulla ja joka Parmenon arvelun mukaan ei ole kukaan muu
kuin orjatar, jota Gnatho saattoi Thaiin luoksi. Parmeno sanoo
tyttöä liian halvaksi hänelle, mutta siitä Kaerea vain kiihottuu
yhä enemmän. Silloin Parmeno neuvoo häntä mustaamaan kasvonsa ja
vaihettamaan pukua Etiopialaisen orjan kanssa, jonka hänen veljensä
aikoo lähettää Thaiin luoksi. Sen tehtyään pääsee Kaerea orjana
uuden emäntänsä taloon, jossa Thrasokin silloin sattuu olemaan.
Seuraavana aamuna on kaunis orjatar paennut vale-orjan seurassa.
Phaedria, jonka oli mahdoton pysyä poissa määrätyt päivät, tapaa
kotonaan todellisen mustan orjan puettuna veljen vaatteisin, ja
petos tulee ilmi. Thraso ja Thais joutuvat nyt keskenänsä riitaan;
Thraso tahtoo lahjansa takaisin, vaan sitä hänelle ei anneta. Hän
päättää ottaa tytön väkisin, vaan Thaiin veli, joka on tullut
käymään sisarensa luona, tahtoo lähteä noutamaan poliisia. Silloin
tulee Thraso, mukanaan joukko orjia ja kuokkavieraita, mutta Thais
sulkee oven ja varustautuu puolustaimaan. Kiivas sanasota syntyy,
jossa veli ikkunasta julistaa, että hänen sisarensa on Athenalainen
vapaasukuinen nainen. Gnatho huomauttaa päivällishetken olevan
käsillä, jonka jälkeen piirittäjät marssivat matkaansa.


Phormio.

Kaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen
poikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan.
Phaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän
mielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho
romantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut
äitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision,
neuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen,
voidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta,
joka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin
huolissaan -- hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen
poiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan,
Getan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy
enimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen
julkeuteensa ja kavaluuteensa. "Minä olen jo kokenut ja tunnen
koukut", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka
Phormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:

    "Siks ettei viritetä ansoja
    Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks;
    Vaan surmaks sävyisien, viatonten.
    Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan.
    Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa
    Ain' milloin mistäkin, vaan _minulla_,
    Sen kaikki tietävät, ei mitään oo".

Demipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä
puheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa
sitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan
siitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin
isä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos
hän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka
kaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä
suurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa
Phaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen
tarvittavat rahat. -- Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata,
palaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista,
jonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on
tytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti
haluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden
mielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen
tytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa
tyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä
Phaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin
tuntee hänet -- Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa
tyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen,
kun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy:
"Mitä, onko _hänellä_ kaksi vaimoa?" Ajattelemattomuudessaan hän
yksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin
rahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä
tietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka
ei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille,
uhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille
viemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata,
ja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta
koska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa,
rauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja
kutsuu Phormion illalliselle.


Kaksi veljestä.

Micio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta
jälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on
ottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho,
joka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan
pojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä
on jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on
ryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian
laita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus
on ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen.
Syrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on
kotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa
lemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla
omasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on
puoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee,
että hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää
sedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan
uskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen
ystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja
ilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen.
Sitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen
asiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon
nuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja
pahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä
oli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta
saatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen
nikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa
Micio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä,
minkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä
tapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden
ettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa
häntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo,
saapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin
väsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen
kasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä -- siitä
nimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole.
Micio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy:
Onkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:

    "Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt
    Kun sit' _ei_ voi, en tuost' oo milläinkään.
    On elo arpapelin kaltainen:
    Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas,
    Min saadusta saat, minkä voit,
    Sä tehdä".

Demea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta
kurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen
juuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen
samanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: "Hei, Syrus, hei!
Ktesipho käskee sinua palaamaan;" ja tästä saa hämmästyksestä
tyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti
kasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin
rauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan
sortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä,
hankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän
taivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.



Katullus.


Kuoli v. 54 e.Kr.

Katullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven
rannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän
näyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti
mieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli
hän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka
teki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä
Arkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen
joukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän
tuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen
parhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle -- oikeastaan Klodialle
-- jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä
Katullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan
runoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat
vaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle
laulaa Katullus:

    "Suo tuhat muiskua, sitten sata,
    Pian tuhat taas ja niin jälleen sata;
    Tuhannet tuhansiin kun niin on koottu,
    Sekoo laskumme, jotta me emme itse
    Enää tiedä, ja moittija vähemmin vielä,
    Impeni armain, kuin monest' suudeltiinkaan".

Hänen hellän lempensä arvoton esine piti kauneutensa muillekin
alttiina, ja tunteilla, jotka vaihtelevat vihan ja vielä
sammumattoman rakkauden välillä, laulaa runoilija:

    "Muinen, Lesbia, virkoit, että Katullosi yksin
    Sun omistais -- Jupiter tähteni rukkaset sais!
    _Silloin_ sua lemmin, en kuin ken tahans' impeä lempii,
    En, vaan poikoaan kuin isä tai vävyään.
    _Nyt_, sinuhun vaikk' lempeni on entist' tulisempi,
    Halvemp' mulle sä oot, et toki niin rakas nyt.
    Miksi? sä niin kysyt. Oi! kun armas niin lempijää loukkaa,
    Vaikka hän lempisi kuin, raukeaa kunnioitus".

Hänen erilaatuisten runoelmiensa joukossa on myös omistusrunoja
Kornelius Nepokselle ja Cicerolle. Yleisesti tunnettuja ovat
myöskin hänen häärunonsa -- epithalamia -- joista nähdään, kuinka
Romalaisten avioliitot rakennettiin, ja joista uudemmat runoilijat
ovat hyvin paljon lainanneet. Hänen laajimmat teoksensa olivat
kuitenkin kolme eepillistä Alexandrialaisen koulun kirjoitustapaan
sepitettyä runoelmaa. Eräästä tällaisesta, nimeltä "Peleyn ja Thetiin
häälaulu", sanoo muuan samanaikuinen arvostelija, että sitä sulostaa
se omituisen herttainen, tyyni valo, joka leviää yli uinailevan
maailman varhain valkenevan kesäaamun koittaessa. Kappale käsittelee,
usein poiketen aineesta, jolloin se samalle, on jäljennöstä, sankari
Peleyn häitä merijumalattaren Thetiin kanssa, jolloin juhlaan tulee
vieraiksi jumalia ja jumalattaria, tuoden mukanaan morsiuslahjoja,
ja kohtalottaret ennustaen ylistävät tästä avioliitosta syntyvän
pojan -- Akilleyn -- urotöitä. Runoelma päättyy Hesiodolta lainatulla
jälkikatsahduksella viattomuuden aikakauteen, jolloin jumalat menivät
kuolevaisten kanssa avioliittoon, kunnes rikollisuus ja kauheat
paheet turmelivat tuon hyvän välin.

Toinen eepillinen runoelma, "Atys", kuvaa Kreikkalaista nuorukaista,
joka oli pyhittänyt elämänsä Kybelen palvelukseen ja joka, hurjaa
vauhtia kiidettyään läpi metsien ja yli vuorten, havaitsee tehneensä
ajattelemattomasta. Runoelman mahti on sen vilkkaassa poljennossa ja
siinä näennäisessä todenmukaisuudessa, jolla Katullus on kuvannut
onnettoman nuorukaisen suurta innostusta sekä hänen kauhuaan ja
epätoivoaan, kun hän jälleen on järkiinsä tullut.

Kolmannella runoelmalla on nimenä "Bereniken hiukset" ja se kertoo
Egyptiläisestä kuningattaresta Berenikestä, joka lupasi uhrata
hiuksensa Afroditelle, jos hänen miehensä onnellisesti palaisi
sotaretkeltä. Kuninkaan palattua Berenike täyttikin lupauksensa,
mutta tukka hävisi temppelistä. Egyptiläiset tähteintutkijat
selittivät asian niin, että se oli muuttunut tähtikihermäksi, ja
latinalainen runoilija kertoo tukan retkestä läpi ilmojen, kunnes se
joutui Afroditen helmaan, josta se vietiin sille määrättyyn paikkaan
lähelle Leijonanhännän tähtikihermää, vaikka se sieltä kuitenkin
olisi mielellään tahtonut päästä pois kaunistamaan haltijattarensa
päätä.



Lukretius.


Kuoli noin v. 55 e.Kr.

Lukretius polveutui jalosta romalaisesta suvusta ja kuoli parhaassa
iässään. Hänen kirjailijamaineensa perustuu opetusrunoelmaan
_Aineiden luonnosta_, jossa tieteellisesti esitetään
maailmakaikkisuutta sekä ihmisen suhdetta siihen ja samalla
kuvataan ihmiskunnan kehitystä ja sivistystä. Muista runoilijoista
poiketen kammoo hän kuvannollisten korulauseiden käyttämistä,
esittää ajatuksensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja koettaa
ainoastaan todistaa väitöstensä totuutta. Hänen jälkeensä on tiede
jättiläisaskelin edistynyt, vaan kuitenkin on kummastuttavaa,
kuinka läheisesti hänen mielipiteensä pitävät yhtä nykyaikuisten
luonnontutkijain mielipiteiden kanssa ja kuinka monta hänen
ajatuksistaan ja opeistaan myöhimpinä aikoina ovat ilmestyneet aivan
uusina keksintöinä.

Mutta Lukretion silmämääränä ei ollut ainoastaan ihmisten
tutustuttaminen elämän salaisuuksiin, vaan myöskin tien osoittaminen
parempaan ja onnellisempaan olemiseen, johon voitaisiin päästä
ainoastaan aineen muuttumattomia lakeja uskollisesti seuraamalla.

Jotta hänen järjestelmäänsä voitaisiin käsittää, on tarpeellista
seurata tietämistä taaksepäin aikoihin, milloin sen ensin eloon
herätti Tales, ensimmäinen Kreikkalainen filosofi, kuutta vuosisataa
häntä ennen. Kaikki luonnon vaikutukset tapahtuivat vanhojen
ajattelijain mukaan erilaisten näkymättömäin olentojen välityksestä,
joita he jumalinaan palvelivat. Tales kumosi tämän opin ja otaksui,
että maailmakaikkisuutta johti oma sisällinen, siinä löytyvä voima.
Sitten seurasi oppi n.s. elementeistä: ilma, tuli ja vesi. Tämän
jälkeen tuli oppi ainoasta, itsenäisestä, kaikkea vallitsevasta
voimasta, jonka vaikutukset voitiin nähdä ja rajoittaa määrätyillä
laeilla -- toisin sanoin mielipide, että aine oli elollinen sekä
vaikutti eläimen sielunvoimilla ja vieteillä. Sitten tuli aate
ikuisesta liikunnosta, josta maailmakaikkisuus oli oman luomisvoiman
kautta syntynyt, niin että elämä ensin oli kehittynyt kuumuudesta ja
märkyydestä, ja kun vesi, joka alkuaan oli kaikkialla vallinnut, oli
keräytynyt merien syvyyksiin, muodostui elimellisiä olentoja, ihmisiä
ja eläimiä.

Myöhemmin syntyi oppi elävästä tahdosta ja itselöllisistä voimista,
jotka panivat aineet liikkeelle ja loivat olemassa olostaan
taistelevia, eläviä olentoja; toiset kuolivat sukupuuttoon,
toiset, jotka oloihin paremmin soveltuivat, jäivät elämään. Sen
jälkeen opetettiin, että kaikki aine oli yhdistetty lukemattomista
alkuperäisistä, erilaatuisista pienistä osista, joita yhdisti,
muodosti ja järjesti ajatteleva voima, johtaen niitä vapaasti ulkoa
päin, kuitenkaan enään niihin yhdistyksiin vaikuttamatta, mitkä siten
syntyivät. Kun oli niin pitkälle päästy, hylättiin aate korkeimmasta
johtavasta sielullisesta voimasta, ja elämän arveltiin syntyneen
aineen omasta, vapaasta liikunnosta. Erilaisten yritysten jälkeen
laajentaa tätä oppia täydelliseksi järjestelmäksi esitti sen vähän
muutettuna uudestaan Epikuros, jonka opin Lukretius täydellisesti
hyväksyi. Viimemainitun kunnianhimoista tuumaa levittää ihka uutta
filosofiaa helpotti kasvava mieltymys Kreikan kirjallisuuteen, joka
hänen aikanaan heräsi koko Roman valtakunnassa, ja epäilys edellisten
sukupolvien uskonnollisten oppien ja taikauskoisten mielipiteiden
totuudesta.

Alottaen kysymyksellä: millainen aineen alkuperäinen laatu oli, ja
minkä muutoksen kautta se on saanut nykyisen muotonsa? osoittaa
Lukretius, ettei mitään voi tyhjästä syntyä tai mikään tyhjäksi
muuttua. Kaikki saatetaan hajoittaa tyhjyyteen eli avaruuteen ja
atomeiksi; ilman avaruutta olisi kaikki jähmeätä, Aineiden synnyn
ensimmäistä alkusyytä ei voida nähdä; se on salattu. Ajalla ei ole
mitään omaa olemista, mutta mieli käsittää aineiden muuttuvaisuudesta
menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden löytyvän.

Hänen toinen tehtävänsä on määrätä, kuinka maailma syntyi, ja hän
väittää sen muodostuneen atomien yhteensattumisesta ja yhdistymisestä
niiden lakkaamatta, lumihöytyvien lailla pudotessa äärettömän
avaruuden läpi. Toiset kimmosivat toisistaan erilleen, mutta muutamat
synnyttivät ilman ja auringonvalon, toiset kiven ja raudan, eri
muotonsa ja kiinnitysvoimansa mukaan. Sama liikunto, joka oli syynä
aineiden syntyyn, on aina jatkuva. Jokainen esine meidän ympärillämme
on lakkaamatta liikkeessä, vaikka me emme sitä huomaa. Niinpä
lammaslaumakin etäältä näyttää liikkumattomalta pilkulta, ja loitolta
katsellessa kahta taistelevaa sotajoukkoa näkee ainoastaan loistavan
hohteen. Hän hylkää painopistelain, väittäen että avaruudessa, joka
on ääretön, ei saata mitään keskuskohtaa olla. Atomeja, sanoo, hän,
on lukemattoman paljo, mutta niillä on määrätty muotonsa ja ne ovat
värittömät; sillä värin synnyttää valo, eikä se kuulu aineiden omaan
luontoon. Atomeilta myöskin puuttuu aistimiskyky, johon on syynä
niiden sekavat yhdistykset. Maailmakaikkisuuden kehitys atomeista
kesti, arvelee Lukretius, hyvin pitkän ajan, ja hänen kuvauksensa
taivaitten ja maan järjestyksellisestä muodostumisesta pitää monissa
kohdin yhtä ensimmäisessä Moseksen kirjassa olevan kertomuksen
kanssa. Hän arveli maailmojen lukumäärää äärettömäksi, ja koetti
vertaamalla määrätä taivaankappaleiden suuruuden. Yö syntyi sen
kautta, että aurinko puhalsi tulensa sammuksiin, ja aamu siten,
että kuumuuden siemenet määrättynä hetkenä tulvasivat yhteen, aivan
niinkuin puut kukkivat ja pojat saavat uudet hampaat määrättyyn
aikaan. Atomien muodostamain ainelajien suureen lukuisuuteen on syynä
niiden eri muoto ja koko, koska alkuaan ei löydy mitään, joka olisi
ainoastaan _yhtä_ lajia, ja kaikki on yhdistyksistä syntynyt.

Sitten selittää hän luonnon olosuhteet: kaiken olevan määrää atomien
muoto ja aine, josta se on muodostunut, ja hänen suuri vaikuttava
periaatteensa on lakkaamaton liikunto, joka estää taivaita maahan
putoomasta -- ja tyhjyys niiden välillä on täynnä ilmaa, samalla kuin
pieniä hitusia alituiseen haihtuu kustakin aineesta, joutuen uusiin
yhdistyksiin, aineiden eri laadun ja luonnon mukaan.

Elämästä ja tietoisuudesta oli hänellä se mielipide, että kaikki
aistimelliset olomuodot ovat muodostuneet aistimettomista
alkuaineksista. Niin esimerkiksi syntyvät madot mädäntyneistä
aineista; joet ja laitumet synnyttävät karjaa, joka vuorostaan
on aineksena meidän ruumiissamme, ja nämät taas usein joutuvat
petojen ja korppikotkain lihaksi. Elämä on, väitti hän, ainoastaan
määrätty aineen laatu; maa etupäässä antaa ne siemenet, joista
ensiksikin kasvit ja sitten eläimet sekä ihmiset kehittyvät ja
imevät ravinnokseen maidontapaista nestettä, joka tihkuu esiin maan
huokosista. Mutta monet eläinmaailman muodoista ovat epätäydellisiä,
ja ne, joilla ei itsessään ollut tarpeeksi voimaa, sortuivat
taistelussa olemisesta. Mutta kaikki elävät olennot kehittyvät
muodossa, minkä ovat saaneet, säilyttäen omat omituisuutensa määrätyn
luonnonlain mukaan.

Lukretius uskoi elon aluksi hienon eeterin, joka oli yhdistynyt
pienistä henki-, lämpö- ja ilma-atomeista ja jostakusta vieläkin
hienommasta atomilajista, joka synnytti sielun toiminnan ja
ajattelemisen. Nämät neljä elementtiä muka muodostivat ajatuksen
ja elovoiman, jotka yhtyivät yhdeksi luonnoksi. Ajatuksella, joka
johtaa, on asuinpaikkana sydän, kun sitä vastoin elovoima (sielu)
on levinnyt koko ruumiisen, jossa se vaikuttaa sopusointuisasti
ajatuksen kanssa, vaikka tämän johdannon alaisena. Maku, haju ja
kuulo ovat hänen mielestään heikompia tahi voimakkaampia meidän
ruumistamme kohtaavia ja sen läpi tunkeutuvia aineellisten hitusten
liikuntoja. Samoin syntyy näkeminen kalvojen tahi kuvien kautta,
jotka alati lähtevät kustakin esineestä ja tulevat silmään.
Etäisyyksien käsittäminen ei ole näkö-toimintaa, vaan riippuu siitä
voimasta, millä ilma, jota nämä "kalvot" esiin työntävät, kohtaa
silmää, ja heijastus syntyy toiminnan kautta eri taajoissa ilmoissa.
Niinpä voidaan useampien kuvastimien avulla johtaa esineiden kuvia
mutkistelevia teitä siten, että vasen puoli tulee oikeaksi, sentähden
että kalvo kimmoo takaisin ja palaa käännettynä toisin päin.
Harhanäyt eivät synny sen kautta, että silmät pettävät, vaan käsitys
tekee esitetyistä kuvista vääriä johtopäätöksiä.

Läheisessä yhteydessä Lukretion käsitykseen näöstä on hänen
oppinsa mielikuvatista. Paitsi liiteleviä "kalvoja", jotka tulevat
silmään, on ilma, väittää hän, täynnä toisia vielä hienompia, jotka
vaikuttavat sieluun yhdessä niiden kanssa, joiden kautta näkeminen
tapahtuu. Mutta unessa, kun silmät eivät tunne paksumpia kuvia,
vaikuttavat sieluun ainoastaan ohuet, joista muodostuu kaikenlaisia
sekavia yhdistyksiä -- siinä on unen näkemisen selitys. Kalvoissa
taas saattavat sieluun vaikuttaa ainoastaan määrätyt kuvat, eivätkä
muut ensinkään, ja siitä on seurauksena, että sielu ajattelee tahdon
määräyksen mukaan. Mitään selitystä tahdon itsenäisyydestä hän ei
kuitenkaan anna.

Kun siten yhdistys sielun ja ruumiin välillä on aikaan saatu, esittää
Lukretius, että elämää ei voi löytyä ilman ruumista ja että molemmat
katoovat ja häviävät yhdessä, aivan kuin vesi juoksee pois, kun
astia, jossa sitä säilytettiin, lyödään rikki. Sillä, sanoo hän, jos
sielu olisi kuolematon ja voisi aistia ruumiista erottuaan, tulisi
sillä olla viisi aistinta, joita taas ei voi löytyä ilman ruumista.
Ruumiista eroitetun jäsenen vavahduksista näkyy, että siinä vielä on
säilynyt osa elämää; mutta jos sielu sillä tavoin saatetaan jakaa,
kuinka se siis voi olla kuolematon? Ja vielä, jos sielu ei kuolisi
yhdessä ruumiin kanssa, niin se ei saattaisi olla levinnyt yli
koko ruumiin, vaan sillä olisi oma paikkansa. Useista tällaisista
analogioista tekee hän sen varman johtopäätöksen, että sielun
oleminen riippuu ruumiin olemisesta ja ettei sielua voi olla olemassa
muuten kuin yhteydessä jänteiden ja veren kanssa.

Hän koettaa vielä toteen näyttää, että maailma ja sen asukkaat monine
puutteellisuuksineen eivät voi olla jumalallisen luojan työtä, ja
samoin kuin luultavaa on, että maailmalla on ollut alku, niin sillä
myöskin on oleva loppu, koska sen neljä peruselementtiä -- tuli,
vesi, maa ja ilma -- alituiseen muuttuvat ja meidän maailmamme
ainoastaan on kupla niiden lukemattomien samanlaisten maailmojen
joukossa, jotka lakkaamatta putoovat läpi äärettömän avaruuden.

Katsahtaessaan ihmiskunnan kehityshistoriaan sanoo hän, että ihminen
aluksi tuskin erosi alhaisemmista eläimistä; hänellä ei ollut
vaatteita, asuntoa, lakeja eikä uskontoa, ja kaikki hänen ajatuksensa
tarkoittivat vain ruoan hankkimista ja petojen torjumista. Vähitellen
oppivat ihmiset sytyttämään tulta kahta puunkappaletta toisiinsa
hankaamalla ja valamaan sulaa metallia eri muotoisiksi esineiksi;
samoin myöskin kaatamaan eläimiä, käyttämään niiden nahkoja
vaatteiksi ja rakentamaan majoja. Sitten syntyivät avioliitot
ja perhesiteet. Älykkäät miehet alkoivat saada vaikutusvaltaa
vertaistensa yli; opittiin tuntemaan kullan, hopean ja raudan arvoa
ja ruvettiin kutomaan kankaita sekä harjoittamaan muita hyödyllisiä
taitoja. Aikojen kuluessa alkoivat kuninkaat rakentaa kaupunkeja ja
jakaa maat ja karjat ihmisten ulkomuodon ja sielunlahjojen mukaan;
rikkaudet koottiin muutamain käsiin, ja niillä jo oli enemmän
vaikutusvaltaa kuin hyveellä ja älyllä. Kieli syntyi vähitellen
itsestään, ja tarve pakoitti ihmisen käyttämään eri ääniä, samoin
kuin koiratkin ja muut eläimet erilaisella ääntämisellä ilmaisevat
vihaansa, rauhattomuuttaan ja nälkäänsä. Soitannon ihmiset oppivat
linnuilta ja tuulen suhinasta ruovokossa.

Hyläten sen nykyaikana niin yleisen mielipiteen, että uskonto on
syntynyt siitä ihmettelystä, jolla ihmiset katselevat luonnon
ilmeitä, väitti Lukretius uskontoa tahallisen ajattelemisen
tuottamaksi, ajattelemisen, joka arveli että kaikki tapahtui
johtavien jumalten tahdosta. Ihmisten mielikuvattiin vaikuttivat
myös, luuli hän, ajatukset ja haaveilut, joiden, kautta jumalat
tulivat ihanammiksi luonnoltaan ja mahtavammiksi -- korkeammiksi
olennoiksi, jotka elelivät avaruuksissa lukemattomain maailmojen
välillä, joista he muuten eivät paljoa välittäneet ja joihin he eivät
ensinkään vaikuttaneet.

Suuri opetusrunoelma päättyy erittäin liikuttavalla kuvauksella ruton
raivoamisesta Athenassa.



Caesar.


Kuoli v. 44 e.Kr.

Useimmat lukijat tuntevat ainakin nimeltä Julius Caesarin, mainion
Romalaisen diktaatorin ja imperaatorin. Hänen _"Kommentarionsa"_,
ovat muistiinpanoja, jotka hän itse on kirjoittanut sotaretkistään
Euroopan eri osissa, ensin Roman vihollisia ja sitten, Rubikonin
yli käytyään, kilpailijoitaan vastaan, heidän kanssaan ylivallasta
taistellessaan.

Aivan toisin kuin muut historioitsijat kirjoitti hän ainoastaan
siitä, minkä itse oli nähnyt tapahtuvan, ja omista teoistaan. Hänen
teoksensa on uuden historialajin alkuna.

Syntyisin jalosta suvusta pääsi Caesar järjestään kaikkiin
korkeimpiin valtion virkoihin, kunnes 41 vuoden ikäisenä tuli
konsuliksi ja yhdessä Pompejon ja Crasson kanssa yhtyi ensimmäiseen
triumviraattiin. Seuraavana vuonna (59 e.Kr.) annettiin hänelle
Gallian ja Illyrian maakunnat viideksi vuodeksi, ja siitä ajasta hän
aloitti muistiinpanonsa, jotka ovat hänen _"Kommentarioittensa"_
pohjana. Hänen kirjoitustapansa on Ciceron arvostelun mukaan
yksinkertainen, suora ja miellyttävä, ilman mitään korulauseita;
mutta samalla se on hyvin supistettu, ja esittelyssä hän usein tekee
suuria hyppäyksiä. Nykyaikuista lukijaa tosin loukkaavat ne monet
ihmisteurastukset ja julmuudet, joihin hän alinomaa teki itsensä
syypääksi; mutta kuitenkin tulee muistaa, että vanhat Romalaiset
yleensä eivät arastelleet verenvuodatuksia, vaan yhtä helposti
heittivät vaaralle alttiiksi omat henkensä kuin muidenkin.

Sotaretkiään kuvatessaan hän ei vähääkään ilmaise omia tuumiaan;
mutta siitä ei liene epäilystä, että hän sodillaan Galliassa etenkin
tahtoi legioneilleen hankkia sitä harjoitusta, jota tarvittiin
hänen omien Roman ylivallan anastamiseksi tehtäväin aikeittensa
toteuttamiseksi. Hän ei koskaan ylvästele, vaan puhuu samalla
järkähtämättömällä tyyneydellä vihollisen hävittämästä legionista,
kuin kansanheimon kapinasta tai kaupungin polttamisesta vaimoineen
lapsineen. Hän ei koskaan näytä unhottaneen itseluottamustaan, hän
ei ketään pelännyt, ja hän saattoi ainoastaan muutamilla sanoilla
palauttaa legioninsa kuuliaisuuteen.

Teoksensa ensimmäisessä kirjassa kuvaa hän yleisesti Galliaa ja
kertoo sitten, kuinka hän ensi kerran voitti Helvetialaiset eli
Sveitsiläiset, jotka olivat pyytäneet lupaa kulkea hänen maakuntansa
läpi kotimaansa vuorilta alempana oleviin alankoihin. Sitten lupasi
hän auttaa Aedualaisia Germaneja ja muita kansoja vastaan, jotka
heitä hätyyttivät. Hän johti sotajoukkonsa esiin nopeissa marsseissa
ja asettui lujaan asemaan; mutta hänen sotilaansa pelkäsivät niin
suuresti hurjia, vaaleatukkaisia Germaneja, että kyynelet tulivat
heille silmiin, ja hänen täytyi rohkaista ja elähyttää heidän
mieltään lupaamalla käydä taisteluun ainoastaan mielilegioninsa
kanssa. Germanien kuningas ehdotti keskustelukokousta, mutta sen
kestäessä hyökkäsi hän Caesarin kaartin kimppuun ja pani sittemmin
hänen lähettiläänsä kahleisin. Taistelu syntyi, Romalaiset voittivat,
yksi kuninkaan tyttäristä otettiin vangiksi, lähettiläs vapautettiin
ja vihollinen ajettiin takaisin Rheinin luo, jonka jälkeen Caesar
asettui talvimajoille, pitääkseen käräjiä ja hankkiakseen enemmän
sotamiehiä.

Heti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut
tarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän
Belgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia
kukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut
heimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja
"hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään
ennättivät saavuttaa". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten
kaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät
antamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista,
kertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät
juoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla
tavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja
taistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat
epäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi
soturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten
hyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes
heidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt
viiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi
naapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia
vastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi
kaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin
liikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan
korkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää
aseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun
huomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa
tuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki
Belgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että
lähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin
Romassa julkinen kiitosjuhla.

Kolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli
lähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta -- Suuren Bernhardin
yli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi
kolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin.
Vieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet
päästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu
viljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä
syntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle
alalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin
hän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat.
Voitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti
rangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi
muut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti
Normandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja
joutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä
alangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä
pelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään
heidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle
Seinevirtaa.

Neljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli
Rheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen
Menapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen
etteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he
sitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä,
minkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he
saattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät,
osoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin
kavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat
heidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata
kahdeksankymmentä tuhatta -- miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti
nyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä
päivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin
yli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän
heidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin
siltaa myöten, joka sitten purettiin. -- Sen jälkeen seuraa hyökkäys
Britanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti
Caesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja
saapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle.
Sotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa
olivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin
kotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä,
kamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä
pakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään
vain puuttuneen ratsuväkeä, -- se ei vielä ollut saapunut -- muuten
hän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja "valloittanut saaren".
Muutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli
laivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan
sitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat
ja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan
asukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian
rannikolle.

Viidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä
varten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa
legionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat
ruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä
hyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli
saavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän
tapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman
päässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin
leiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen
laivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen
uusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden
yhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa,
sanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia
siirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin,
karjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa
löytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä
ja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi.
Ilmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen.
Kansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti
vaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa
ja ruumiinsa morsinko- (_Isatis_-) kasvin nesteellä, ja heillä oli
yhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita
ajoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin.
Vähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä
suurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut,
panttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi
Caesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään
käynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri
heimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti
Ambiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin,
joka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät
toisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä
kirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen.
Muutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan
Romalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta.
Caesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.

Kuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä
seuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä
varten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi
Pompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa
Ambiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän
liittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli
estääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää
Caesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä
toisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on,
sanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää
vastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät
säätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt.
Edellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä
oli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in
lähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat
Britanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia
tähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti
ihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin
Apolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut
esineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä
hänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin
yleisissä kokouksissa. -- Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja
tulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja
elivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet
yhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten
rupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa
hauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään
suurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden
heimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana.
Sveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon
metsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan
(hirviä). -- Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar
lähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti
päästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen
etsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan
poissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten
leiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään
toisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi,
asettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.

Seitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion
kuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat
Roman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi
ajattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne,
ja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli
sydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto,
johon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet.
Vihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä
kaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään
Bourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät
hänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin
kärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen
Gallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka
kertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien
sanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää
niiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti
ja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He
kaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa.
Vihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan,
hakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset,
Caesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät
kolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset
kyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen
jälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa.
Caesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen
täytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille
hartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa
Romalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar
piirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse
kertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun
syödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät
ne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he
hengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden
luo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan
päätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin
ulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät
nälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat
nyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset
saivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset
hurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin
antautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix,
heidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä
pidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu
triumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. -- Tähän loppuvat
Caesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena
seuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut
muistiin Aulus Hirtius.

Caesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan,
kertovat siitä _sisällisestä sodasta_, jota käytiin hänen ja
Pompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä
kirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin
senaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän
oli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon.
Senaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa
vallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka
väärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle
tehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000
miestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta
pitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli
Rubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä.
Hän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria
palaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella
alueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti
ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut
helposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi
kuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa
suostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse
hän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti
haltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti
hän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse
ravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona.
Hänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti
kaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit
heittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot,
ja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän
oli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn
laivaston.

Marseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko
yksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat
asettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat
rukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen
taistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä
he tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos
kaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista
viskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja;
mutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän
onnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä
aukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes
Caesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta
suotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet
tuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät
uuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän
aarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän
henkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen
Hispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen
liittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen
sen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla
Afrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä,
oli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät
pelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio
piti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa,
muistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli
toimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja
vastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota
vastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa
väkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin;
Caesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä
hätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka
ynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.

Kolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä
Romassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi
miehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen
hän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun,
jonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille
legioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan
ja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta
heidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella
keskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva
osa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut,
koetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat
kahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa
taisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra
nimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle.
Caesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa
vihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita
tapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä
upseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni
kaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka
Caesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön
aikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin
ja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti
lähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin
suurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa,
ja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin
piti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne
Pompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin
tulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli
mennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar
nyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian
valloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto
oli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon
kaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla.
Pompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista
miestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja
Caesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän
lukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta
karkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa
etsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja
astui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet
juuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä
pakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar
säästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200
mieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin
ja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma
olemasta tasavalta.

Caesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta
tämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion
palkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta.
Seitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000
miehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja
sitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä,
kuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen
laivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen
sotaan.



Cicero.


Kuoli v. 43 e.Kr.

Vaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat
kaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen,
ajatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän
omia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän
kuin muu muinaisajan historia.

Cicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui
lakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa.
25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian
äkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä
hoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa
sittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on
meille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa.
Romaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita
yleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin
virkaa Siciliassa -- quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja
maakunnan-hallitsijan apulainen -- saavutti häh kelvollisuudestaan
ja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi,
että, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri
terveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri
mitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä
läksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös
Verrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä
syypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli
tämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta,
minkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana
kaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän
päiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska
Verres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion
alaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman
etevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan
Hortensiosta.

Ensimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi
niistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä
on tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa,
jonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi
joutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan
luonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan
syytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin
huudoilla: "kavaltaja!" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan
puoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty -- rohkea teko, josta kansa
Ciceroa tervehti kunnianimellä "isänmaan isä". Vähää sen jälkeen
kaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan
lähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies,
ja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan
hänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun
hänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs
tribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia
kansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli
kaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli
hän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän
nautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi
hän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi
vieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat
näistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa
hän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat
aikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta.
Toiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään
hyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet
häntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies,
jota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa,
että jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut
Romalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero
apua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän
vapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon
ja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli.
Puolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta
toiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla
ponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse
kertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi
annettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän
kotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan "Italian
olkapäillä", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin
Klodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä
vastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka
oli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta
kilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni
Milon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla
sinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa
toivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia,
mutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa
maakunnassa olevansa tunnettu "isänmaan pelastajana". Ja sekä
Romassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut
kiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen
turhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että
oli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen "imperator".
Epäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin,
ellei vallankumous olisi sattunut väliin.

Cicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin
ja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen
valtio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin
oloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta
ylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi
ystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa,
ja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema,
joka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi
lohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen
toiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta,
tuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.

Ciceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa
suurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.)
murhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän
sijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen
kylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta
paikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän
teoksensa "Ystävyydestä", "Vanhuudesta" ja "Velvollisuuksista".
Mutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne
hän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja
siitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua
elämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt
häntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä
ensimmäisen "Filippiläisen puheensa", kuten hän itse niitä nimitti,
diktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi
siihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että
Cicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse
ollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa,
mutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä
Antoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen.
Myöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta
asiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten
senaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti
neljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan
pelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt
sotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon,
rupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen
triumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon.
Hän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi
lähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa,
joten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet,
juuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä
hakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin
puhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin
mitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui
Roman vapauden kuolemasta.

Eräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen
sanoo Cicero: "Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta
tämän jälkeen?" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin
kenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden,
salaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on
niin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian
vähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme
varmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä
ja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen
yksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat,
että hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa
olikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja
petollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä
valtiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla.
Niin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; "Se tekee
miehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin
ajatuksin." Äänestyslippu on "kirjoitustaulu, joka suojelee
vaitiolon vapautta". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää
pontensa, kun ei _kuulla_ hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä
paitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja
muokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä
olisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin
Pohjoismaalaisiin kuulijoihin.

Hänen teoksensa _Kaunopuheliaisuudesta_ oli Romalaisten ensimmäinen
yritys tehdä puhetaitoa tieteeksi. Etevin kaunopuhelija oli hänen
mielestään se, joka oli täysin sivistynyt ja oppinut mies ja osasi
puhua kaikista asioista laveasti ja vaihtelevaisesti. Vasta-alkajia
hän neuvoo, että on tärkeämpää olla puhumatta sellaista, joka voi
puolustettavaa asiaa haitata, kuin jättää mainitsematta sellaista,
joka mahdollisesti voisi sitä edistää. Muuten ei hän halveksi
tarvittaissa käyttää asianajaja-koukkuja ja polvekkeita, joilla
saa tuomion sellaiseksi kuin sen tahtoo, esim. sellaista kujetta,
että veisi mukaansa itkevän puolustettavansa ja hänen huolestuneen
perheensä; itse puolestaan osasi hän, milloin tahansa vain
tarvitsi, pusertaa kyynelensä esiin. Varsin usein käytti hän rumia
haukkumasanoja ja terävää ivaa, pilkaten usein yksityistenkin vikoja,
ja käytti taas toisissa tilaisuuksissa hyväkseen juorujuttuja ja
pilaa. Hänen puheensa Caelion puolesta on täynnä sukkeluutta ja ivaa,
ja puhetta, jossa hän puolustaa kavalluksesta syytettyä Ligariota,
on myöskin syystä kiitetty hyväksi. Caesar, joka siihen aikaan oli
diktaatori, tutki itse asiaa ilman mitään tuomiokuntaa, mutta Cicero
rukoili tuomaria käyttämään leppeyttä ja esitti syitä armahtamiseen
tavalla niin rohkealla ja kaunopuheliaalla, että sanotaan suuren
voittajan tulleen niin liikutetuksi, että antoi Ligariolle anteeksi.

Ciceron runollisista yrityksistä on meillä tallella ainoastaan
muutamia katkelmia, jotka osoittavat ennemmin kekseliäisyyttä kuin
neroa. Eräässä puheessaan juttelee hän opintohalustaan, ja tunnustaa
pitävänsä myöskin paljon vieraspidoista, joissa vapaasti saa sanoa
mitä hänelle mieleen johtuu ja saa nauraa sydämensä pohjasta. Hän
rakasti suuresti leikkipuhetta, mutta esitti aivan oikein, että
pilan pitää tulla etsimättä ja ettei sitä voida oppia. Eikä koskaan,
sanoo hän, sukkeluus tee niin hyvää vaikutusta, kuin silloin,
kun se, joka sen sanoo, on hyvin totisen näköinen. Kreikkalaisia
ihasteli -- hän suuresti heidän etevän kirjallisuutensa ja hyvien
yhteiskunnallisten laitostensa takia, vaan moitti heitä siitä, että
halveksivat totuutta. Demosteneen kaunopuheliaisuutta piti hän
puhtaana täydellisyytenä. Kreikkalaisilta oppi hän myös pitämään
arvossa ja ymmärtämään taidetta, ja hän näyttää tarkasti tunteneen
aikansa etevimpien kuvanveistäjien ja maalarien teokset.

Kirjoitellessaan teoksiaan oli hän uutterassa kirje vaihdossa
kaiken arvoisten ja kaiken luontoisten miesten kanssa. Hänen
kirjeensä Attikolle Athenaan ovat kirjoitetut 24 vuotena. Eräässä
niistä kertoo hän, miten kerran taloonsa Puteolin lähistössä otti
vastaan Caesarin ja miten häntä kestitsi. Eräässä toisessa pyytää
hän ystäväänsä tulemaan hänen kirjekääryjään katsomaan ja ottamaan
morsiamensa mukaansa. Kirjeessä Paetolle puhuu hän vieraistaan
ja päivällisistään ja huvittaa itseään kompasanoilla. Muuten hän
pilkkaa Paetoa siitä, että tämä oli saanut kovan luuvalon ja oli
ollut pakoitettu lakkaamaan pöytänautinnoista. Cicero neuvoo häntä
palaamaan vanhoihin tapoihinsa, etsien hauskojen toverien seuraa,
sillä se enemmän kuin mikään muu tekee elämän onnelliseksi. Veljensä
Kvinton kanssa oli hän mitä hellimmässä kirjevaihdossa, ja näistä
kirjeistä on merkillisin se, jonka hän kirjoitti Kvintolle tämän
saadessa Aasian maakunnakseen. Se on täynnä käytännöllistä viisautta
ja jaloja aatteita. Hän neuvoo veljeään, kuinka tämän tulisi kohdella
maakuntansa sekalaista väestöä kuinka hän pitäisi kurissa monellaiset
alamaisensa. Hän noudattakoon mitä ankarinta rehellisyyttä ja itsensä
hillitsemistä, älköön koskaan kuunnelko mairittelijoita tai saattako
itseään toisten tahdon välikappaleeksi, ja pitäköön vihollisenaan
jokaista, joka antaa tahi ottaa lahjoja -- lyhyesti, käyttäköön
valtaansa niin, että alamaisilla ei koskaan ole syytä toivoa
itselleen parempaa hallitsijaa, kuin hän. Ystävällisemmin ei Cicero
kirjoittanut kellekään ystävistään, kuin kirjurilleen, orja Tirolle,
jonka hän sairaana jätti Patraehen Siciliasta palatessaan. Eräässä
kirjeessään ilmoittaa hän, kuinka suuresti hän Tiroa kaipaa, mutta
lisää, että ennen kaikkea katsottakoon, mikä on hänen terveydelleen
edullisinta, ja koko perheen nimessä rukoilee Tiroa, ettei tämä
liian kiireesti palaisi kotiin ja siten antautuisi talvisen matkan
vaivoihin, ja kertoo Tirolle kaikki ne Roman uutiset, jotka luuli
häntä huvittavan.

Juuri tämä Tiro kokosi Ciceron kirjeet ja kirjoitti myös hänen
elämäkertomuksensa, joka kuitenkin on hävinnyt. Toinen hänen
talonväestään, jota hän yhtä paljon rakasti, oli Sositheus, hänen
esilukijansa, jonka kuolemaa hän suri kuin ystävän ikään. Kaikki
nämä seikat Ciceron kirjeissä todistavat hänen hellää sydäntään,
vaikka melkein kaikki, mitä me tunteellisuudeksi mainitsemme, oli
tuntematonta Romalaisille, joiden isänmaanrakkaus tukahutti kaikki
yksityiset tunteet.

Ciceron teos _Vanhuudesta_ on esitetty puheenvaihtelun muodossa,
johon osanottajaksi edellytetään censori Kato. Hän koettaa puolustaa
eriskummallista väitöstä, että on hyvä vanhuutua, ja puolustaa sitä
korvausteorian mukaan. Hän esittää kolme syytä, joidenka tähden
vanhuutta yleensä pidetään surkeana: se tekee meidät kykenemättömiksi
tehokkaasen toimintaan; se heikontaa ruumiin voimat, se kieltää
meiltä melkein kaikki nautinnot ja lähentää meitä kuolemaa
likemmäksi. Mitä ensinmainittuun tulee, niin on varminta uskoa
useitakin tärkeitä valtiotoimia vanhoille, kokeneille miehille:
perämies ehkä ei voi kiivetä mastoihin, mutta ei hän ohjaa laivaa sen
huonommin, vaikka onkin ikämies. Toista syytä vastaan väittää hän
voiman olevan ainoastaan verrattaissa suuremman tai pienemmän; eihän
aivan usein ole tarvis kantaa sonnia selässään. Mitä nautintoihin
taas tulee, pitää hän sitä etuna, eikä vahinkona, että ihminen on
vapaana moisten tyrannien ikeestä, kuin himot ovat. Hän myöntää
vanhuksista heidän tietäessään, että heidän seuraansa aivan vähän
etsitään, tuntuvan siltä, kuin nuori sukupolvi työntäisi vanhat ihan
syrjään; mutta se riippuu paljon myöskin heistä itsestään, heidän
taipumuksistaan ja luonteistaan. Kaikki vanha viini, sanoo hän, ei
vuosien kuluessa hapannu, ja sitä eivät myöskään kaikki luonteet
tee. Meidän pitää torjua vanhuutta ja taistella sitä, kuin kipua
vastaan. Samoin kuin nuoressa miehessä pitää aina löytyä jotakin
vanhaa, niin pitää myös vanhuksessakin olla jotakin nuorukaisesta
jälellä. Se, joka seuraa sitä periaatetta, saattaa tosin tulla
vanhaksi ruumiiltaan, mutta ei koskaan sydämeltään. Cicero on aivan
ihastunut maa-elämän huvituksiin ja kuvaa vilkkaasti sen riemuja,
joita nauttimasta ei mikään vanhuus saata meitä estää. Jos joku
kysyy iäkkäältä maanmieheltä, kenen hyväksi hän kylvää ja istuttaa,
saattaa tämä vastata: Kuolemattomien jumalten hyväksi, jotka ovat
tahtoneet että perisin nämät maat esi-isiltäni ja jotka myös
tahtovat että jätän ne jälkeisilleni. Hän muistuttaa lukijoitansa
myöskin siitä, etteivät harmaat hiukset ja rypyt yksistään saata
vaatia kunnioitusta; ainoastaan kunniallisissa toimissa vietetty
elämä saa loppupuolellaan osakseen ansaittua kunnioitusta.
Puhuessaan viimeisestä pahasta, jonka vanhuus tuo mukanaan, kuoleman
lähestymisestä, sanoo hän nuorille kuulijoilleen puheenvaihtelussaan:
"Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, vanhat, rakkaat ystäväni,
että teidän molempien isät nyt elävät, ja elävät elämää, joka yksin
ansaitsee tulla sillä nimellä mainituksi", ja hän päättää esityksensä
kauniilla sanakäänteellä, jossa vertaa maallista elämää satunnaiseen
asuntopaikkaan, josta me olemme pois lähtevät yhtyäksemme ruumiista
vapautettujen henkien onnelliseen seuraan.

Teos _Ystävyydestä_ on omistettu Attikolle ja esitetään myöskin
puheenvaihtelun muodossa, mutta se ei ole niin viehättävä kuin
teos vanhuudesta. Itse pääpiirteet ovat lainatut Kreikkalaisilta
filosofeilta, ja hän määrää ystävyyden ehdoiksi mielipiteiden
täydellisen yhdenkaltaisuuden ja molemminpuolisen hyväntahtoisuuden
ja rakkauden. Muuten arveli hän todellisen ystävyyden saattavan
syntyä ainoastaan hyvien ihmisten välillä ja sanoi myös saattavan
tapahtua, että ne ominaisuudet, joita luulemme jollakin ystävällämme
olevan, löytyvät ainoastaan meidän mielikuvituksessamme. Hän myöntää
hyvienkin henkilöiden joskus, kun niin sattuu, olevan vastenmielisiä
ja sievän puhe- ja käytöstavan suuresti viehättävän. Ystävän tulee
toisinaan sanoa meille vastenmielisiäkin totuuksia, mutta ne, jotka
aina puhuvat siitä, mitä ovat meidän hyväksemme tehneet, ovat
ikäviä seuralaisia. Ciceron oma luonne tulee ilmi tässä teoksessa.
Hän käsittää aivan oikein todellisen ystävän velvollisuudet ja
ominaisuudet, mutta selvästi osoittuu hänen tarkoittavan valtiollista
ystävyyttä. Kun hän kuitenkin sanoo, että "ei löydy maailmassa mitään
arvokkaampaa kuin ystävyys", on hän sillä sanonut lauseen, joka
kaikkina aikoina on pysyvä totena.

Cicero, joka arveli ihmismielen tuntemisen olevan puhujan
tärkeimpiä ominaisuuksia, käytti myöskin kaiken vapaan aikansa
tutustuakseen menneiden aikojen suurien miesten luonteisin. Mutta
hän myöntää itsellään siinä suhteessa ei olleen juuri muuta ansiota
kuin kääntäjän, sillä niin vakuutettu oli hän siitä, että Roman
tuli kiittää Kreikkaa koko kirjallisesta sivistyksestään. Hänen
kunnianhimonsa pääpyrintönä oli laatia yleistajuinen kirjoitus
filosofiasta nimellä _Elämän oikeasta tarkoituksesta_. Molempien
suurien ajattelijakoulujen edustajat esittävät vuoroon oppinsa.
Epikurolainen sanoo: kuule luonnon ääntä, joka kehoittaa sinua
etsimään huvitusta. Kärsiminen ei ole uhrausta, vaan hetkisen pahan
valitsemista vastaisen korvauksen saamiseksi. Himojen raastaman
mielen on yhtä mahdoton saavuttaa onnea, kuin taisteleviin puolueisin
hajonneen kaupungin. Mutta miksikä, virkahtaa stoialainen, tuodaan
nautinto hyveen neuvotteluun? Epikurolainen muuttuu pian himojensa
orjaksi, ja syntyy ihmisluokka, joka menettää kaiken omaisuutensa
kokeille ja suloisten hajuaineiden tekijöille. Epikurolainen
opetti, että ei löytynyt mitään, jota voi pitää arvokkaana, muuta
kuin nautinto -- ei tunnetta, ei mielenliikutusta, ei ruumiillista
terveyttä voitu siihen verrata. Ja kuitenkin on kaikki nautinto
niin lyhyttä, niin arvotonta, kun sitä jälestäpäin ajattelemme!
Varmaankin synnyimme me jalompaan tarkoitukseen, eikä kenenkään,
joka ansaitsee miehen nimeä kantaa, pitäisi hyväksyä oppeja,
jotka kumoovat kaiken kunnian ja ritarillisuuden. Sitte esittää
stoialainen koulunsa periaatteet. Hän pitää kunniaa korkeimpana ja
luonnonmukaista elämää ihmisen tarkoituksena. Vääryys ja pahuus ovat
enemmin meidän luontoamme vastaan, kuin köyhyys, kärsimykset tai muu
ulkonainen pahe. Ruumiilliset nautinnot himmenevät hyveen loistosta.
Jokaisella on paikkansa ja tarkoituksensa elämässä, ja jokaisen
tulisi ottaa ohjaajikseen nuo vanhat kultaiset säännöt: "Tottele
jumalia; tunne itsesi; kammo liiallisuutta". Kenpä, sanoo Cicero,
saattaa olla moisen siveysopin sanomatonta suloutta ihastelematta?
Mikä luonne historiassa tai runoudessa saattaa olla suurenmoisempi
tai pysyväisempi kuin stoialaisten "viisas"? Koko maailman rikkaus
on hänen, sillä hän yksin voi oikein käyttää kaikkea. Hän on vapaa,
vaikka olisikin kahleissa; rikas, vaikka eläisi keskellä köyhyyttä;
ihana, sillä sielu on ihanampi kuin ruumis; kuningas, sillä hän on
oman itsensä herra, jota eivät ole maailman valtiaat; onnellinen,
sillä hänen ei tarvitse muistaa Solonin varoitusta, että ensin on
nähtävä miten päivät päättyvät, sillä siveä elämä on lakkaamatonta
onnea. -- Cicero jatkaa sitte esitystään koettaen puolustaa
vanhojen -- Sokrateen ja hänen koulunsa -- viisautta stoialaisten
uusia aatteita vastaan. Aivan oikein liittävät he yhteen onnen ja
hyveen, hyveen ja viisauden; mutta sen teki jo Aristoteles muutamia
vuosisatoja heitä ennen. Siinä he tekevät virheen, että halveksivat
elämän käytännöllistä puolta ja kieltävät meiltä rakkauden,
ystävyyden, kiitollisuuden ja kaikki muut ihanat ihmistunteet. Hän
vie meidät sitten takaisin Athenan autioihin lehtoihin, joissa
Platon kuljeskeli, porttikäytävään, jossa Zeno opetti, laineiden
luo, joiden pauhun yli Demosteneen ääni kaikui, ja lukemattomiin
muihin muistettaviin paikkoihin. Verrattuina sen ajan kehnoihin
ajattelijoihin olivat nämä vanhat filosofian jättiläisiä, joiden
kirjoituksista kaikki vapaa oppi, kaikki historia, kaikki kielen
hienontuminen oli saanut alkunsa. Ja suurin heistä oli Aristoteles.
Mutta, kysyy hän, mikä on käytännöllinen loppupäätös kaikista näistä
opeista: mikä on luonto? Selvää on että se on yhdistys sielusta ja
ruumiista; mutta kuten sielun tulee vallita ruumista, siten tulee
järjen vallita sielua. Hyve taas ei ole mitään muuta kuin järki
täydellisyyteen kehittyneenä, ja ajatusvoima on jotakin jumalallista.
Lapsessakin löytyy "hyveen kipeniä", puoleksi vaistomaisia käsitteitä
rakkaudesta ja kiitollisuudesta, jotka kantavat hedelmää lapsen
kypsyessä mieheksi. Vaiston kehoittamina viisautta etsimään, uhraavat
miehet päivät ja yöt tieteelle, ja filosofit kuvaavat rauhallisissa
tutkimuksissa onnelan saarilla vietetyn elämän riemuja. Mutta
toiselta puolen eivät meidän sielumme koskaan pääse lepoon; meissä
itsessämme kasvaa toimintahalu, ja elämä on vietettävä jonkinlaisessa
toimeliaisuudessa. Vallitsevana pohjaperusteena todellisessa
toimi-elämässä on kunnia. Palaten stoialaisten epäväitteesen, että
viisas aina on onnellinen, kysyy Cicero: Voiko siis oikeastaan
ketään, joka on sairas ja köyhä, sokea tai lapseton, maanpakoon
ajettu tai rääkätty, sanoa "onnelliseksi", kääntämättä aivan nurin
kielen käytäntöä? Ja siihen loppuu puheenvaihtelu. Cicero ei vastaa
itse kysymykseen, vaan jättää sen yhtä ratkaisemattomaksi ja
selittämättömäksi, kuin se oli ennenkin.

Ciceron teoksesta _Akatemiallisia kysymyksiä_ on ainoastaan
katkelmia säilynyt jälkimaailmalle. Penkerellä Varron huvilan
ulkopuolella Kumaessa keskustelevat Cicero ja Attikus vanhan ja
uuden Akatemian ansioista. -- Toinen puheenvaihtelu, joka, tapahtuu
Ciceron huvilassa Tuskulumin luona, käsittelee aistimien petollisia
ilmaisuja ja vaikeata tehtävää määrätä sitä paikkaa, jossa luulo
muuttuu varmuudeksi. Me emme todellakaan ole varmat mistään, emmekä
tiedä mitään. Sitte kääntää hän aineen toisapäin, tarkastaa sitä
aineelliselta katsantokannalta ja päättää esityksen kysymällä, miten
me, jotka emme edes käsitä oman ruumiimme rakennusta, saatamme luulla
voivamme tunkea katseemme taivaan ja maan salaisuuksiin?

Teoksessaan _Tuskulanumilaisia tutkimuksia_, harkitsee hän ystävineen
muutamia kuolevaisuuden vaikeimpia kysymyksiä; sillä silloin,
niinkuin nytkin, oli kuolema ihmiskunnan suurin ongelma. Vanha usko
Elysiumiin (onnen valtakuntaan) ja Tartaroon (rangaistusvaltakuntaan)
oli hävinnyt, ja Cicero kokee viittaamalla menneisin aikoihin
todistaa kuoleman ei olevan pelkkää tyhjäksi tekemistä. Ihminen ei
voi kokonaan hävitä olemasta; vainajien henget palaavat luoksemme
öisin näyissä. Meidän sielussamme on katoomaton aavistus tulevasta
elämästä: me kylvämme, jotta lapsillamme olisi viljaa korjattavana;
me ponnistamme ja puuhaamme, jotta muut sitte ryhtyisivät työhön,
halu ikuisesti elää ihmisten muistossa, sepä innostuttaa isänmaan
ystävää ja martyyriä. Vaistomainen kuolemattomuuden tunne on voimakas
meissä. Älkää uskoko, sanoo hän, todellisen helvetin kauhuja,
älkääkä paratiisin lihallisia riemuja. Olkaa ennemmin yhtä mieltä
Platonin kanssa, että sielu on ikuinen elin-aika ilman alutta ja
loputta. Mikä voima muuten tekisi meille mahdolliseksi muistaa
menneitä, aavistaa tulevia ja käsittää nykyisiä? Katsokaa aurinkoa ja
tähtiä, vuodenaikain vaihdoksia, päivän ja yön vuorottelua, maata,
joka kasvattaa hedelmiä ihmiselle, eläinkuntaa, itse ihmistä -- ja
epäilkää sitte, onko olemassa olento -- meille näkymätön -- joka on
luonut maailman ja hallitsee sitä! Cicero esittää Sokrateen lausumia
samallaisia mietteitä ja sanoo moittien samalla kuoleman pelkäämistä
ja itsemurhaa: jos vertaa elämää maan päällä ijankaikkisuuteen, on
edellinen lyhyt kuin päiväkorennon elämä, joka kestää kesäpäivän ja
joka on vanhuuteensa ehtinyt auringon laskettua. Perustakaamme siis
onnemme maallisten nautintojen halveksimiseen ja hyveen ankaraan
harjoittamiseen.

Sitten käsitellään kärsimistä. Voiko mikään lohduttaa kärsivää?
Viisas ei voi olla tuskista väliä pitämättä, mutta hän voi ne
rohkeudella kantaa. Samoin on sielun kärsimisen laita; lääkityksen
saa se ylevästä mielen rauhasta. Mutta ei kukaan kanna helpommin
onnettomuuksiaan sentähden että pitää ne välttämättöminä tai
sentähden että muut ovat niitä ennen häntä kantaneet. Ennemmin
antautukoon kärsijä toimeliaasen elämään ja unohtakoon tuskansa
muistaen, että vaikerrukset eivät hädästä päästä, eivätkä sovi
miehelle.

Viimeisenä kysymyksenä on, voiko hyvettä itsessään pitää riittävänä
elämää onnelliseksi tekemään, ja vastaus siihen on myöntävä. Elämässä
olemme me aina vallitsevan aatteen johdettavina; mutta ainoastaan ne
ovat onnellisia, joiden mielet ovat kuin tyvenen järven pinta; joilla
ei ole mitään varottavaa ja peljättävää, joita eivät huolet rasita,
eivätkä himot polta, eivätkä veltostuttavat nautinnot heikonna -- ja
sellaisen rauhan saattaa hyve yksin hankkia.

Ciceron teos _Velvollisuuksista_ on kirjoitettu ohjeeksi hänen
pojalleen tämän harjoittaessa opintoja Athenassa. Ydinkohtana on
tässä kunnia, jolla, on velvoituksia kaikissa elämän oloissa.
Luonteen koko aateluus perustuu näiden velvoituksien täyttämiseen,
vaan niiden laiminlyöminen halventaa sitä. Me emme synny yksin
itseämme varten, vaan sukulaisiamme ja isänmaata varten. Kunnia
perustuu meidän luonteemme omaan oivallisuuteen, ja siitä lähtevät
totuudenrakkaus, myötätuntoisuus ja vilpittömyys, kun sitä
vastoin oikeudentunnon puute tulee ahneudesta, kunnianpyynnöstä
tai itsekkäisyydestä. Cicero pitää julkista väkivaltaa vähemmän
vihattavana kuin kavalaa konnamaisuutta. Sotaa on käytävä
jalomielisesti, eikä ainoastaan tarkoituksella murhata mitä eteen
sattuu. Joskus voidaan myös olla anteliaita toisen kukkarosta ja
joutua vararikkoon tuhlaavaisella vieraanvaraisuudella. Jokainen
on itseään lähinnä, mutta yleiset velvollisuudet muita kohtaan
eivät saa kuitenkaan rajoittua ainoastaan niihin, jotka ovat meitä
lähinnä veren, mielipiteiden tai puolue-etujen kautta. Meidän
tulee menetellä niinkuin vanha laki käskee: "Ellös estäkö ketään
menemästä juoksevan virran luo tai kieltäkö ketään sytyttämästä
tulisoihtuaan sinun liedestäsi!" Kunniaan kuuluu myös rohkeus
eli mielen ylevyys, jota seuraa kunnianhimon tavallisten pienten
tarkoitusperien ylenkatsominen. Liikennöt ja käytöstapa vaikuttavat
myös paljon luonteen muodostumiseen. Olla välittämättä muiden
arvostelusta on pikemmin häpeämättömyyden kuin ylpeyden merkki. Huono
käytöstapa synnyttää seuraelämässä samallaisen epäsoinnun, kuin
väärä ääni musiikissa. Ei mikään ole vaikeampaa, kuin elämän-uran
valitseminen, joka tavallisesti on tehtävä arvostelukyvyn vielä
ollessa heikoimmallaan. Kalliin perintö, minkä isä saattaa jättää
pojalleen, on avujen ja mainehikkaiden tekojen kautta saavutettu
kunnia; ja surkeinta on nähdä, miten suvustaan huonontunut
jälkeläinen vetää jalon perheen lokaan. Ciceron muistutukset
ammateista ja elinkeinoista muistuttavat meidän päivistämme.
Veronkantajat ja koronkiskurit olivat yhtä vihattuja silloin, kuin
nytkin. Pikkukauppiaita ja käsityöläisiä milt'ei pidetty roskaväkenä,
varsinkin jos he palvelivat ahneutta ja ylellisyyttä. Sitä vastoin
pidettiin opettajana, rakennuttajana, maanviljelijänä ja --
tukkukauppiaana olemista kunniana. Kauppamiestä, joka vetäytyi pois
kauppapuuhista ja osti maatiluksen, ylistettiin tavattomasti. Osa
päättyy kehoituksella, että kaikki käytännöllisesti panisivat toimeen
periaatteensa; kukin kansalainen asettukoon paikalleen julkisessa
elämässä, kun ajat niin vaativat; vaikka olisikin niin oppinut, että
taitaa lukea tähdet ja mitata maan ympärystän.

Toisessa kirjassa huomauttaa Cicero, että tavallisesti erehdytään
suuresti edellytettäissä oman edun kärsivän siitä, että ollaan
rehellisiä teoissa ja toimissa. Asian laita on aivan päin vastoin:
tarkoitusten perille päästään ainoastaan rehellisyyden ja
vilpittömyyden kautta, mutta ei suinkaan ilkeyden ja petollisuuden.
-- Toinen tärkeä kysymys on, miten ihmisten ystävyys ja luottamus
ovat saavutettavat; sillä ei mikään voima voi vastustaa yleisen vihan
virtaa, ja jos vapaus joskus on ollut kytkettynä, puree se syvemmin
jälleen irti päästyään, kuin jos olisi aina ollut vapaana. Lyhyin
tie miehen päästä todelliseen vaikutusvaltaan on se, että hän on,
minä tahtoisi että muut häntä pitäisivät. -- Ken tahtoo pysyä kansan
suosiossa, älköön riistäkö siltä isiltä perittyjä oikeuksia, älköön
rasittako sitä epätasaisesti jaetuilla veroilla, älköön hävittäkö
velkakirjoja ja ottako maata toiselta antaaksen sen toiselle. Samalla
kuin miehen siten on huolta pitäminen yhteiskunnan ruumiin parhaasta,
ei hänen kuitenkaan sovi unohtaa omaansa; mutta tässä suhteessa
kehoittaa Cicero poikaansa seuraamaan Xenofonin talouden hoito-oppia,
samoin kuin hän raha-asioissa neuvoo häntä pörssiherrojen luo, jotka
saattavat opettaa hänelle näitä asioita paremmin kuin mikään filosofi.

Viimeinen kirja alkaa Kato vanhemman lausunnolla: "En ole koskaan
vähemmin toimeton kuin ollessani toimetonna, enkä koskaan vähemmin
yksinäni kuin ollessani yksinäni". Cicero on yhtä mieltä hänen
kanssaan yksinäisen, syrjäisen elämän eduista, mutta selvästi huomaa
hänen sydämensä riippuvan kiinni julkisessa elämässä. Hän tarkastaa
tässä kysymystä, kummanko tulee väistää, kunnian vai edun, jos
molemmat joutuvat ristiriitaan, ja tulee siihen loppupäätökseen,
ettei valan pitäminen ole kellekään turmioksi, sillä ei voi löytyä
suurempaa turmiota, kuin väkivallan tekeminen omalle tunnolle.

Kolmesta teoksesta, jotka Cicero on kirjoittanut valtiollisista
asioista, on vielä osia tallella, nimittäin yksi puheenvaihtelu
Hallituksesta ja kaksi Lakitutkimusta. Kaikki hänen historialliset
teoksensa sitä vastoin ovat hävinneet.

Mitä Ciceron uskonnollisiin käsitteisin tulee, on meidän muistaminen,
että vanha monijumaloiminen oli sukupuuttoon kuolemaisillaan ja
että ei ollut mitään muuta sen sijaan pantavaa, kuin filosofillisia
mietteitä. Kirjoitelmassa _Jumalten olemuksesta_ tarkastaa hän
kaikkia vallitsevia uskonkäsitteitä, mutta ei mainitse mitään
omasta kannastaan. Väittelijöinä on tässä, samoin kuin muissakin
puheenvaihteluissa, eri koulujen edustajia. Eräs puhuja julistaa
kaikkien entisten filosofien mietinnöissään ilmeisesti erehtyneen,
ja väittää kansan jumaluusoppia pelkäksi satukokoelmaksi. Ainoastaan
epikurolaiset ovat oikeassa, lausuessaan, että ihmiskunnan yleinen
usko osoittaa jumalia löytyvän, vaikka me emme mitään tiedä niiden
ominaisuuksista. Muudan toinen väittää maailmakokonaisuutta
jumaluudeksi, tai jumaluudeksi maailmakaikkisuuden sieluna olevaa
henkeä. Kolmannen mielestä on varsin kummallista, että löytyy
pahuutta maailmassa, jota sanotaan hyväätekeväisen voiman luomaksi
ja johtamaksi. Keskustelu loppuu ilman että tullaan mihinkään
ratkaisuun; mutta omana mielipiteenään esittää Cicero, että
stoialaisten syyt ovat todenmukaisimmat. Mutta, sanoo hän, kaikkien
totuuksien yhteydessä on muutamia vääriä käsitteitä, jotka ovat
niin lähellä totuutta, että meidän arvostuksemme on vaikea löytää
mitään varmaa tuntomerkkiä, josta ne voitaisiin eroittaa. Cicero ehkä
ilmaisee oman epäilyksensä seuraavassa tarinassa, jonka hän panee
erään epikurolaisen huulille.

-- Jos te kysytte minulta, mitä jumaluus on eli sen olemus ja
ominaisuus, niin seuraan Simonideen esimerkkiä, joka, yksinvaltias
Hieron tehtyä hänelle saman kysymyksen, pyysi päivän ajatusaikaa.
Kun kuningas seuraavana päivänä vaati vastausta, pyysi Simonides
vielä kaksi päivää. Ja kun hän siten lakkaamatta vaati kahdistettua
ajatusaikaa antamatta mitään vastausta, ja Hiero oudoksuen kysyi
syytä siihen, vastasi Simonides: "Sentähden että, mitä kauemmin
ajattelen asiaa, sitä hämärämmältä se minusta näyttää."

Toisessa teoksessa _Ennustamisesta_ esittää hän syitä, joista
toiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin,
ennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että
"järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta."

Irtonaisessa kappaleessa -- _Scipion uni_ -- sanoo hän: "Kaikilla,
jotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan,
on varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat
elämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet
lihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi -- jotka
nautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet
jumalten ja ihmisten lakeja vastaan, -- ovat ruumiista erottuaan
alituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin
(rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen."



Sallustius.


Kuoli v. 35 e.Kr.

Krispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella
ja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten
antautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi.
Samaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän
mainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte
tribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden
pois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä
antoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti
hänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja
hyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius
Caesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi
hän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron
eroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka
kirjallisia toimia.

Hänen pääteoksestaan _Roman historia_ (vuodelta 78 vuoteen 67) on
meidän aikoihin säilynyt ainoastaan katkelmia. Sitä vastoin ovat
aivan täydellisinä meillä tallella kuvaus Katilinan kapinaliitosta ja
sota Jugurthaa vastaan.

Kuvauksensa _Sota Jugurthaa vastaan_ aloittaa hän vertaamalla
persoonallisten etevyyksien ja rikkauksien katoovaisuutta henkisellä
alalla tehtyjen urotöiden pysyväisyyteen; kunnianhimoa, joka oli
kiihoittanut muinaisuuden mainioita miehiä seuraamaan esi-isiään
mainetta ja kunniaa saavuttakseen, aikansa tapain turmelukseen,
kun ihmiset kilvan koettivat kunnostaa itseään ylellisyydellä ja
laiskuudella enemmän kuin hyveellä ja työllä. Hän johtaa sitte
lukijansa muistamaan, miten Hannibal toisessa Punilaisessa sodassa
enemmän kuin mikään muu vihollinen oli heikontanut Roman voimaa,
ja että oli tehty liitto Numidialaisten kanssa, joiden kuningas
Micipsa oli kasvattanut veljenpoikansa, nimeltä Jugurtha, yhtä
huolellisesti kuin omatkin poikansa. Kun Jugurtha oli kasvanut
mieheksi, saavutti hän rohkeudellaan ja viisaudellaan sekä omien
maanmiestensä että Romalaisten kenraalien suosion, ja hänen setänsä
oli kuollessaan palkaksi urhoudesta, jota Jugurtha oli osoittanut
Numantian piirityksessä, perinnöksi määrännyt hänelle toisen puolen
valtakuntaansa.

Jaettuaan aarteet ja maat serkkujensa kanssa murhautti Jugurtha
nuoremman heistä, Hiempsalin, ja pakoitti vallanhimoisilla
pyyteillään vanhemman, Adherbalin, pakenemaan Romaan valittamaan
senaatille. Peläten rangaistusta, laitti Jugurtha lähettiläitä
Romaan, jotka runsailla lahjomisilla saivat aikaan, että senaatti,
tekemättä mitään Hiempsalin murhan kostamiseksi, päätti jakaa
Numidian molempien valtaan pyrkijöiden välillä; ja Jugurtha toimitti
niin, että hedelmällisimmät ja väkirikkaimmat maat tulivat hänen
osalleen.

Sallustius kertoo nyt Afrikan asemasta ja sen asukkaista, mainiten
useimpien kirjailijoiden pitävän sitä kolmantena maanosana.
Pohjoisrannikolla asui alkuaan ainoastaan Getuleja ja Libyalaisia,
ja myöhemmin Medialaisia ja Persialaisia, jotka olivat sotilaina
palvelleet Herkulesta Hispaniassa. Nimen Medialaiset olivat
Libyalaiset vähitellen vääntäneet nimeksi Maurilaiset; ja Getulien
sekä Persialaisten jälkeläiset olivat perustaneet Numidian
valtakunnan. Sitä myöhempänä aikakautena perustivat Foinikialaiset
ja muut siirtolaiset useita kaupunkeja, ja Kyrenen asukkaista kasvoi
mahtava kansa. Toisella puolen heitä asuivat Etiopialaiset, ja
kauempana etelässä päin alkoi pitkä jono auringon paahtamia maita.
Siihen aikaan, jolloin sota Jugurthaa vastaan alkoi, hallitsivat
useampia punilaisia kaupunkeja Romalaiset preetorit; Maurilaisten
hallitsijana oli kuningas Bocchus.

Vakuutettuna siitä että Romassa kaikkea saattoi ostaa rahoilla teki
Jugurtha uudelleen hyökkäyksen Adherbalin alueelle ja piiritti
Cirta-kaupunkia, nykyistä Konstantinea Algierissa. Roman senaatti
lähetti ruhtinaille käskyn, että heidän pitäisi lykätä riitansa
erityisen tuomiokunnan ratkaistavaksi, mutta Jugurtha vakuutti
ainoastaan ryhtyneensä varokeinoihin estääkseen Adherbalin vehkeitä,
ja sillä vastauksella läksi lähettiläs kotiin. Adherbal lähetti nyt
vuorostaan valituskirjeen senaatille, jonka jälkeen laitettiin uusi
lähetyskunta varoittamaan Jugurthaa. Mutta siitä ei lähtenyt mitään
hyötyä, ja kun Cirta oli pakoitettu heittäytymään viholliselle,
surmattiin Adherbal ja hänen kanssaan kaikki kaupungin asukkaat.
Nyt lähetettiin sotajoukko konsuli Kalpurnion johdolla Numidiaan.
Jugurtha kuitenkin lahjoi päällikön, ja vale-antautumisen jälkeen,
joka maksoi Jugurthalle muutamia norsuja ja nautaeläimiä, mitkä hän
sittemmin sai takaisin, palasi konsuli Romaan. Mutta kansantribuni
Memmius, joka vihasi ylimyksiä, yllytti kansaa vaatimaan että
Jugurtha noudatettaisiin Romaan ja pantaisiin kanteesen. Se
tapahtuikin, ja Jugurthaa käskettiin ilmaisemaan rikoskumppaninsa,
uhalla että muuten surmattaisiin. Mutta toisen tribunin,
Boebion, avulla, jonka Jugurtha oli lahjonut, teki hän tyhjäksi
kansankokouksen päätöksen. Jugurtha, joka sitä paitsi runsaalla
lahjomisella oli saanut erään uuden kilpailijansa salaa surmatuksi,
sai nyt käskyn heti lähteä Romasta, ja hän tekikin sen sanoen: "Kurja
kaupunki, sinut saisi kokonaan ostaa ja hävittää, jos vain löytyisi
ostaja!" Kun sotaa häntä vastaan nyt jatkoi konsuli Albinus, saarsi
hän öiseen aikaan romalaisten leiriin ja pani vastustajansa niin
ahtaalle, että tämän täytyi myöntyä mitä häpeällisimpiin rauhan
ehtoihin. Mutta senaatti julisti, ettei mitään rauhaa voitaisi tehdä
ilman sen ja kansan suostumusta, ja tutkijakunta asetettiin vetämään
kanteen alaisiksi ja rankaisemaan niitä, jotka olivat ottaneet
lahjoja viholliselta.

Sallustius huomauttaa tässä ohimennen Punilaisten sotien loputtua
syntyneen mahtavia puolueita sekä kansassa että senaatissa; patriciot
-- ylimykset -- olivat kohottaneet valtavaatimuksensa, ja plebejit
-- alhainen kansa -- vapausvaatimuksensa niin korkealle, että ne
uhkasivat valtiolle perikatoa.

Metellus, toinen uusista konsuleista, voimakas ja rehellinen mies,
tuli nyt Numidiassa Roman sotajoukon päälliköksi ja sai Jugurthasta
ja tämän kenraalista Bomilkarista tärkeän voiton, joka herätti suurta
riemua ja tyytyväisyyttä Romassa; mutta vihollisuuksia jatkettiin
kuitenkin vaihtelevalla onnella. Kertomuksen päähenkilöksi tulee nyt
Marius, Metellon alipäällikkö, jonka onnistui itselleen saada lupa
palata Romaan, jossa hän valittiin konsuliksi. Sillä aikaa lisäsi
Jugurtha sotavoimaansa pestaamalla Getuleja ja yllytti Mauretanian
kuningasta Bocchoa julistamaan Romalaisille sotaa. Sallustius kertoo
nyt muutamia hauskoja tapauksia, ja hänen kuvauksensa taisteluista,
maan luonnosta, kansan tavoista ja sotajuonista, joita taistelijat
käyttivät voittaakseen toisensa, ovat hyvin hauskoja. Metellus
nolostui niin vastarinnasta, jota hänelle tehtiin, että hän, siihen
sijaan kuin hänen olisi pitänyt voimakkaasti jatkaa sotaa, koetti
välttää yhteeniskemistä. Sillä välin oli Marius osannut saattaa
Metellon epäluulon alaiseksi ja samalla herättänyt kansassa suuria
toiveita itsestään, jos pääsisi ylipäälliköksi. Se onnistuikin;
Metellus kutsuttiin pois ja Marius valittiin hänen seuraajakseen.

Kun Marius oli saapunut Afrikaan ja niin vähitellen totuttanut
mukanaan tuodut apujoukot pelotta kohtaamaan vihollista, valloitti
ja poltti hän monta tärkeätä kaupunkia ilman mainittavaa mieshukkaa
Romalaisten puolelta, josta oli seurauksena, että Numidialaiset
alkoivat pelätä häntä ylenluonnollisena olentona. Keskellä näitä
voittoja tuli Marion sotajoukkoon lisäksi suuri ratsujoukko;
sen oli Romassa koonnut Marion kvestori Sulla; häntä Sallustius
esittää jalosukuiseksi mieheksi, joka suosi kirjallisuutta ja
nautintoa, mutta rakasti vielä enemmän kunniaa ja oli varustettu
ominaisuuksilla, mitkä pian tekivät hänet sekä Marion että
halvimpien sotamiestenkin suosikiksi. Bocchus oli nyt liittynyt
Jugurthaan, ja yhdistynein voimin viskautuivat he niin tulisesti
Romalaisten päälle, että näiden mieshukka oli suurempi kuin
kaikissa edellisissä taisteluissa yhteensä. Uudessa tappelussa
paria päivää myöhemmin lyötiin barbarit uudelleen, ja Bocchus,
jonka Marion luo lähetyt lähettiläät joutuivat rosvojen kynsiin
ja Sullan ruokittaviksi, saatiin laittamaan lähettiläitä Romaan
rauhaa rukoilemaan. Senaatin luvattua hänelle ystävyyttä ja liittoa,
jos hän sitä ansaitsisi, pyysi hän päästä keskustelemaan Sullan
kanssa. Se hänelle myönnettiinkin, mutta Sulla tuli paikalle vahvan
vartiojoukon turvissa, jossa oli myös muutamia Balearialaisia
linkojia, ja kuninkaan poika Volux tuli hänelle vastaan. Sulla,
jota oli kehoitettu olemaan varuillaan, koska Jugurthan luultiin
olevan lähiseuduilla, aavisti petosta, mutta kehoitti sotamiehiään
pysymään rohkealla mielellä. Ei koskaan aseellisen miehen, sanoi
hän, tarvitse kääntää selkäänsä viholliselleen. Ja niin saapuivat he
vahingoittumattomina Maurilaisten leiriin. Yksityisessä neuvottelussa
sitoutui Bocchus hiukan epäröittyään pettämään Jugurthaa. Tämä
houkuteltiin useimpine seuralaisineen aseitta tulemaan muka
rauhanpäätöksestä keskustelemaan. Väijyksistä hyökättiin heidän
päälleen, ja Jugurtha jätettiin sidottuna Sullalle, joka vei hänet
Mariolle. Itse ei Sallustius enempää kerro Jugurthasta, mutta muilta
saamme me tietää, että hän ja kaksi hänen poikaansa kuletettiin
vankeina triumfiretkessä Romassa. Kansan pilkkaamana ja sotamiesten
rääkkäämänä heitettiin Jugurtha vankihuoneesen, jossa hän muutamien
vuorokausien kuluttua menehtyi nälkäkuolemaan.

Sallustion kertomus _Katilinan salaliitosta_ alkaa huomautuksella,
että jokaisella ihmisellä, joka pyrkii kohoomaan muita luotuja
olentoja ylemmäksi, on velvollisuutena koettaa elää toisella tavoin
kuin elukat, ja pitää ajatusmahdin kunniaa ruumiillista voimaa
parempana. Lyhyesti kuvattuaan Katilinan rohkeata, kunnianhimoista
luonnetta, puhuu hän Roman perustajain avuista, ja huomauttaa
sitäkin, että Athenalaisten urotekoja ylistettiin koko maailmassa
mitä mainehikkaimpina sankartöinä, ja siitä tuli kiittää Kreikan
suuria kirjailijoita, kun Romalaisilla sitä vastoin lahjakkaat
miehet mieluummin toimivat kuin puhuivat ansioistaan. Hän osoittaa
Roman kansan nyt suvustaan huonontuneen ja esittää, kuinka helposti
Katilina, saituuden ja siveellisen turmion hävitettyä kaikki
perusaatteet, saattoi niiden joukosta, jotka olivat tuhlanneet
perityn omaisuutensa pelissä ja kalleissa nautinnoissa, koota
ympärilleen kunniasta huolimattoman liittolaisjoukon, johon kuului
muutamia senaattorejakin ja monta nuorta jalosukuista miestä.
Sellaisten toverien avulla päätti hän kumota hallituksen, jo ennen
otettuaan osaa tuumaan murhata useimmat senaattorit. Kun hänen
ensimmäinen yrityksensä päästä konsuliksi oli rauennut tyhjiin, keksi
hän uusia tuumia sekä Roman että koko Italiankin suhteen; niihin
kuului myös yritys murhata Cicero, joka hänen sijaansa oli valittu
konsuliksi. Vihdoin viimeinkin päätti hän panna toimeen julkisen
kapinan. Eräs hänen liittoveljiään, Manlius, koetti Etruriassa
yllyttää rahvasta ja ympärilleen koota rosvoja kaikenlaisia.

Nyt puhuttiin jo yleisesti salaliitosta, ja senaatti päätti, että
"konsulien tulisi varoa, ettei valtio kärsisi mitään vahinkoa".
Sanoma tuotiin Manlion ruvenneen taisteluun, ja puhuttiin
ennusmerkeistä ja enteistä, vieläpä orjien kapinahankkeistakin.
Vaaran suuruuden mukainen väennosto tehtiin, levottomuus painoi
kaikkien mieliä, kamala kauhistus valtasi kaikki kansanluokat ja
naiset kohottelivat rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Huolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin,
kun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti
vastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että
hän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa
ympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja
matkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen
tehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen
sytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan.
Senaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen,
seuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen
rauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas
selitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet
tuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli
hän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse
oli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän
kuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea
hallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti
nostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen
konsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.

Sallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta
sen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys
vallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta
levinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä
eivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat
vaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään
menetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden
muassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen,
lisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle,
jos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.

Lentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua
Allobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut
lähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset,
joita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli
saanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät
enemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin
laajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin
salaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että
etevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen;
sinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten
syytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien
rankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja
ehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi
ainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin
vankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa.
Mutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta
saada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden
ja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että
syytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä.
Hänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin
sen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että
muutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin
mainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja,
esittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron
käskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa
Jugurtha oli päivänsä päättänyt.

Sillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan
hankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka
tähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli
saanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa.
Kun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät
monet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa
kiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä
pakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle
tulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa
sotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen
antoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa,
jota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten,
temppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu,
jossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina
täytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä,
ja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan
tappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius
lisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta
ruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat
tahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas
Florensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes
kaksituhatta vuotta sitten tapahtui.

Sallustion _Roman historia_ käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan
kuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita,
jotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja
muiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä
yleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.

Sallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan,
ja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi
löytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä
mietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa,
ja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista
kulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi,
koska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli "Jugurthassa" paljastaa
ylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja "Katilinassa"
osoittaa seuraukset ylimysten paheista.



Virgilius.


Kuoli vuonna 19 e.Kr.

Virgilius -- eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin
Vergilius) Maro -- on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian
olla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia
vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa
nousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa
lukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin,
vielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä
maailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein
unhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja
se oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat
ilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin
painamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten
kohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi,
josta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.

Virgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden
kultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä
ja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika,
huolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli
viisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa
menetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen
jakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin
korvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan
ja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja
rauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius
suloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä,
milloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui
Virgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli
Brundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.

Virgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, _Bucolica_, joita
myös kutsuttiin "Eklogeiksi", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia
paimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon "hienonnettuja",
melkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs,
kirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu
"Polliolle", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen
sittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen --
Messiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan
syntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen
onnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin,
joista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa.
Näin lausuu hän:

    "Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri.
    Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar],
    uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen.
    Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika
    tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi,
    maaliman piirin täyttävä kultainen suku...
    Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki
    hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko.
    Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä
    vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän
    rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.

    Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle...
    Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi
    kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää.
    Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks,
    käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot,
    höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan."

Runoilijan lähin teos _Georgica_, opetusruno maanviljelyksestä,
muistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta
"Työ ja päivät", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja
vapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän
alkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että
hän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista
ensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas
karjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää
neuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot
neljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen
karkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia
ja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan
ilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. -- Toinen kirja
opettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin
viinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa
tavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta
ilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. --
Kolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää
olla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva
kaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä
ja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat;
huonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. -- Neljäs ja viimeinen kirja,
joka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä,
joiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä
se sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa
hyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan
harhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia
itselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas
taivaasta.

Virgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma _Aeneis_ eli
"Aeneidi", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä
harhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä
-- vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan
kaupungin, josta johtui Roman alkuperä.

Tämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös
kreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan
Romassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän
siinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa
paljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo
sankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka
jälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen
tappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen
kuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi
kansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään
onnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.

Runoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta
harhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan,
ja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle
luvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen
laivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan
rakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan
Aeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen
hyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan
rakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo
Aeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan
ja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui.
Näin sanoo hän muun muassa:

    "Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen?
    Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen,
    nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin
    tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille,
    jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa,
    vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan;
    niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti".

Kun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen
varusteihin puettuna, virkahtaa hän:

    "Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain,
    saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot.
    Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa
    kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa.
    Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa,
    tai myös kuollaan yhtenä kaikki!"

Nyt syöksyy Priamon poika Polites sisälle Neoptolemon takaa ajamana,
joka vanhempien silmäin edessä surmaa nuorukaisen keihäällään.
Epätoivoinen vanhus puhkee vaikerruksiin nähdessään tämän kamalan
teon ja viskaa heikolla kädellään murhaajaa kohti peitsensä, joka
julmuria haavoittamatta jää kilven kupuraan riippumaan. Raivostuneena
huudahtaa Neoptolemus:

    "Siis sana vie sekä uutiset joutuhun saata
    nyt isällein Akilleylle ja kerto'os mun tuhotöistäin,
    myös kuink' unhotin jo mä kaikk' hänen antamans' ohjeet!
    Nyt heti kuole! Sen lausuen laahaa hän pojan hurmeess'
    alttarin juurehen oitis vanhuksen vapisevan,
    käärivi niin vasempaan kätehens' tukan, oikea nostaa
    miekan, kahvoa myöten sen upottaa ukon kylkeen.
    Päättyi niin Priamon elo, niin Osatar hänen päiväns'
    loppuun surkeahan vei, kun palavan olj nähnyt
    Troijan, valtans' sortuvan hän, jok' oli valtias muinoin
    Aasian maiden, kansojen niin useoiden".

Kun kaikki toivo on menetetty, päättää Aeneas yhdessä likeisimpien
sukulaistensa ja muiden kokoontuneiden seuralaisten kanssa paeta yli
meren uutta kotia etsimään. Hän tekee monta yritystä uutta kaupunkia
perustamaan, mutta ilman menestystä, ja ohjaa vihdoin kulkunsa
Italiaa kohden, jossa hän ennustusten mukaan vihdoin on saava
toivonsa täytetyksi, ja on jo perille saapumaisillaan, kun myrsky
viskaa hänet Afrikan rannikolle.

Lemmettären käsivarsilla kahlehdittuna on Aeneas nyt valmis
ainaiseksi jäämään Didon luo, mutta silloin saa hän Jupiterilta
käskyn lähteä Karthagosta ja purjehtia Italiaan. Taisteltuaan ankaran
taistelun itsensä kanssa, tempautuu hän irti ja pakenee. Mielettömän
surun sortamana surmasihe silloin Dido.

Myrsky ajaa Aeneaan Siciliaan, jossa hän laatii kuolinuhrin
isälleen. Väsyneinä tähän kiertolaiselämään koettavat Troijalaiset
naiset polttaa laivat, mutta rankkasade tekee tyhjäksi tämän
tuuman. Täten varoitettuna päättää Aeneas Siciliaan jättää vaimot
ja ukot; itse lähtee hän täysivoimaisten miesten kanssa edemmäksi
ja saapuu vihdoin Italian rannikolle Kumaesen. Sieltä lähtee hän
kohta etsimään Sibyllan luolaa. Noita-akka ilmoittaa hänelle, mitä
sotia ja vaaroja hänellä vielä on odotettavana, ja opettaa hänelle,
kuinka hän on löytävä tien tuonen valtakuntaan. Sibyllan saattamana
ohjaa hän kulkunsa alas varjojen maahan, ja näkee siellä Didon,
joka vaiti ollen ja suutuksissaan kääntyy hänestä pois. Autuuden
valtakunnassa tapaa hän isänsä Ankiseen; tämä näyttää hänelle hänen
jälkeistensä sielut sekä Alba Longan ja Roman tulevat hallitsijat,
joista runoilija tietysti ylinnä muita mainitsee Auguston. Kun Aeneas
jälleen on palannut ylämaailmaan ja tavannut matkakumppaninsa,
purjehtii hän Kumaesta Kajetaan.

Sen jälkeen seuraa jälellä olevissa kuudessa runossa pitkä vaan ei
juuri huvittava historia niistä monista taisteluista, joita Aeneaan
vielä tuli kestää, ennen kuin hän vihdoin, viimeiseksi pantuaan
hengiltä sitkeähenkisen Rutuli-prinssin Turnon, pääsi rauhaan uudessa
kotimaassaan.



Horatius.


Kuoli vuonna 8 e.Kr.

Se mieltymys, jota lähes kaksi tuhatta vuotta kaikki romalaisen
kaunokirjallisuuden ystävät ovat osoittaneet Kvintus Horatius
Flakkolle, perustuu hänen syvään ihmisluonnon tuntemiseensa,
hänen iloiseen, suruttomaan elonfilosofiaansa ja hänen hienoon,
huolelliseen kieleensä, joka on voimakasta ja samalla viehättävää.

Hänen isänsä oli ollut orja, mutta vapautettiin ja osti sen jälkeen
pienen maatalon Venosan läheisyydessä Apuliassa, jossa poika kasvoi
mieheksi mitä ihanimmassa luonnossa. Runoilija itse kertoo, kuinka
huolellisesti isä valvoi hänen opintojaan ja osoittamalla esikuvia
teroitti häneen hyvettä ja siveyttä. Sittemmin vietti hän jonkun
ajan Athenassa ja tapasi siellä Bruton, joka oli matkalla Syriaan,
ja tämä sai hänet rupeemaan yhden legioninsa päälliköksi. Useissa
hänen runoelmissaan on sivuviittauksia sotaretkeen Aasiassa, jonka
kestäessä hän eräässä käräjätilaisuudessa ensi kerran yritti
laatimaan ivallista kirjoitusta. Runoilijan sota-ura loppui Bruton
jouduttua tappiolle Filippin luona. Tästä kovan onnen päivästä laulaa
hän Pompejolle:

    "Paon Filippin seurassais olen kestänyt,
    ja maineetonna kentälle kilpi jäi,
    kun miehuus murtui ja sankar uljas
    kosketti tannerta kurjaa leuoin."

Kun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen
omaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin
palauksestaan:

    "Leikatuin siivin maahan sain -- isien jumaloita
    vaill', isän kartanoai -- niin mun sai rohkea kurjuus
    ryhtymähän runotyöhön".

Hänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia
moitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin
hän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä
tunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka
omisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli
haaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän
rakkauttaan rauhalliseen maaelämään:

    "Se onnekas, ken puuhist' erillään,
    kuin entisaikain kuolevat,
    käy isäin pellot omin härin kyntämään
    ja kiskureilta rauhass' olla saa".

Mielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni
synkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä
hän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien
avulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät
valmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan
myöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat
loihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä

    "Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan
    rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita
    siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada".

Siinä saapuu ilmoille käärmeitä ja "helvetinkoiria" joukoittain, ja
näky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse,
päästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen
Priapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että
mikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä
ja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin
mainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa
erään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden
takia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle
hyvitystä.

Vähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla
tuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja
pysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion
kautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui
miellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä
ja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius
sitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana
siihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti
ja johon "kaikessa vaatimattomuudessaan" osaa ottamaan hän tuon
tuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa
rohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista
elämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa
kohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta
maailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota
haluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut
ahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt,
karanneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin,
joka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja
kaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin,
jossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot
loosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman
hyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen
päivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi
hänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius,
suosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä,
kuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari,
joka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar
esittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa
ja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät
tiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta
kirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea
kirjoittamansa teoksen.

Kaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman
hienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet
sen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen
kateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa
kasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä
vaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista
elantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo
hän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta
hyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja
peilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää
niitä ylellisen "loistoisia" aterioita, joissa muinaisina aikoina
rikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja
jotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän
ylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia.
Hän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä,
sanoo hän varoittaen:

    "Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki
    nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis
    itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein,
    niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan.
    Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin
    helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin."

Ei ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen
varoja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:

    "Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää?
    Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi
    vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle,
    kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri?
    Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina.
    Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!"

Horation rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti
on antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti
viehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän
koskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on
sentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei
ole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat
lemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita
Horatius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan
niistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti.
Horation olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden
tuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana
uhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia,
taisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia.
Avioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea
kotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän
itsekin, parhaiten maalla:

    "Jos vaimo kunniakas siten hoitelee
    taloa, pienokaisiaan;
    jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea
    Apulialaisen reippahan
    pyhän lieden latoo puita täyteen hän,
    kun väsyneenä kotiin palaa mies,
    jos tarhaan sulkee karjan leikkisän
    ja täydet nisät tyhjentää
    ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä
    ja itse ruoan valmistaa:
    minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat."

Horation runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut
ystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen
vakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan
aikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse
puolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos
hän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:

    "Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut,
    ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen,
    ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona
    yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi,
    myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea...
    Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori,
    hauskemp' paljon on mun kuni sun".

Ja mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus?
Meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki
samallaisiksi.

    "Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon,
    jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen;
    sä lähdet; aarteet vaivoin kootut
    perijä jälkehes saapi kaikki.

    Oot rikas, Inakosta sä polveut --
    ei auta se! -- oot köyhä ja alhainen
    ja elät paljaan taivaan alla --
    uhr' olet Orkon armottoman.

    Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien
    jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin
    käy esiin arpa, saattain lautoin
    maanpakohon ikipäiviks' meidät."

Tähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja "ikuisesta maanpaosta",
joka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat
kehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon,
ettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä
tapahtuva on.

    "Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti
    kohtalot kaikki kätkevi vastaiset,
    ja hymyilee, kun ylenmäärin
    vaikeroi ihminen. Nykyaikaa
    Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu
    rientävi poispäin."

Itsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä
yhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti
ylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle
Augustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos
hänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle
omistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin
ei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään
majesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin
avuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä
ainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.

Ollen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut
olla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä
esineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja,
jotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron
johdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:

    "Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä
    verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks.
    Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen,
    selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen,
    mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota
    kuin ohennuttaa uuttera ollen."

Ja erityisessä runomuotoisessa kirjeessä -- _kirje Pisoille_,
joka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat
kommenteeranneet -- antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja
sellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja
puhtaan kielen.

Häveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen
muistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:

    "Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin,
    ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen.
    sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen,
    ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain
    jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään.
    Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa
    paljon jätteä pois; uutena kasvan vain
    uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas
    saattain vaikenevaa käy Kapitolioon.
    Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen,
    myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut
    Daunus kansoja lie -- kuinka mä noussut oon,
    kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin
    rytmiin Italian. Nostaos päätäsi
    ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti
    kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!"



Livius.


Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Titus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt
Pataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä
Romaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin
aikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka
mieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.

Noin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, _Aikakirjat_,
jotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes
kristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta,
jonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin
ainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä
puuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista.
Mutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että
ensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt
mitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä
tiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja
sepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten,
temppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen
satujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta
sukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko
sankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua
Aeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden
yhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa
tavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että
päättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin
hallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja
Remosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka
alla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin
rakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä
heimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin,
vetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen
kirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi.
Sen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli
tuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen
yhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös
ajan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä,
Alba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien
rakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille,
Jupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja
Tarkviniolaisten karkoittamisesta.

Tasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden
jälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia
hallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi.
Yksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan
sentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun
kuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla
koetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin
romantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies,
sillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda
sitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi
menestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön
Porsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka
vähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.

Kun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi,
oli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden
valittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin
voittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin
kansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin
vaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu
patricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja
velallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto
tarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän
tahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy
voimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja
sen oikeuksia puolustamaan -- se oli ensimmäinen askel alempien
kansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää
sen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat
maa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa
nurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia
vastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului
kuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta
puolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä,
ja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi
pakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden
vapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus
yksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän
kertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja
vastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu
vielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin.
Hyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla,
joka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin
joukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin
auraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen
kiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta.
Kolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan,
jonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen
lakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen
oikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan
tekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa
korkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet
olivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän
tuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi -- josta oli
seurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi
oman lapsensa, lausuen: "tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen,
teen sinut vapaaksi, tyttäreni!" -- nousi koko kansa, ja tyrannit
vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Muutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit
kateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla
viljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa
kansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli
syntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin
diktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän
kieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.

Siitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he
saarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin
ja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan
päätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon
johdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli
kunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli
kätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia,
että keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat
käyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan
kiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen
luona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat
maahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet
tuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki
epäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla
kirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä
hyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus,
joka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja
luopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.

Historioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista
voitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja
väkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista
naapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen
Romalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat
kansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla
apua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota,
siitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin
hän alas Tarpejan kalliolta.

Kateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa,
toinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten,
kuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja
kansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että
hyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja
velkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata,
niin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja
avasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja
Latinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus
diktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen.
Tähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius
täysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että
se vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut
mitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat
nämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli
seurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta
Etruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti
yli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta
heidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet
niskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta
laajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota
Latinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän
kautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa,
niin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan.
Sota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat
Roman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän
täytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana
vuonna houkuttelivat he vastustajansa "Kaudiumin vuorensolaan" ja
pakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat
saattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi
kuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja
monivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan
niin, että Romalaiset voittivat.

Tämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään
saanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto
laadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan -- "Appiolainen
tie" -- rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien
avulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja
vastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys,
josta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat
aseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli
seurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut
herättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki
näytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius,
uhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä
oli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen
konsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset
peräytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin,
saivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla.
Samniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi
niin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.

Niin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä
satana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä
kertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa
ovat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja
sen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on
syntynyt.

Tämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi
ajattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se
voimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon
pyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan
ja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia
voittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta.
Sen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten
riitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat
Foinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita
kaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle,
pohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin
pitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo
kaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton
jälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s.
Punilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi
Romalaiset kutsuivat Foinikialaisia.

Livion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka
hänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei
koskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja
niin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.

Hannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut,
että aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen
erinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee
samalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus,
petollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien
halveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle
Hispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi
Romalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä
karkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin
sitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal
Apenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän
vilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset
uudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään
päin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui
sotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden
sarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin
itse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi
suuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty
ennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin
maahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin
Kannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan,
jossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi
Kapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He
saivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa.
Vallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron
kuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin
kimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta
johti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä
Diana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen
pitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin
kaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen
Romalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin
olisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään
hyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen
Kapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät
porvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet
niin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti
Uuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti
kohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne
panttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden
joukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai
palata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana
sen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin
vallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat;
mutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa
valtiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.

Sillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla
Alppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli
saanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui
rientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja
Kartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal
itse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui
taistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen
tärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla
hyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta
vastaanotettiin Romassa. -- Päätettyään Hispanian valloittamisen
riensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei
kumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut,
vaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka
sitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin
suureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti
Scipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken
surmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista.
Karthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat
rauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin
tulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat
tappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset
voittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja
Karthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen
Punilaissota.

Nyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen
oli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman
liitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista
Epeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu,
Filippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja
Aasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot
vahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä
Korinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa
triumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja
Romalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty
orjiksi. -- Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka
myöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin
Hannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten
jättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi
hänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa,
mutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä
juomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan,
kuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen
rahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa.
Myöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut
lahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.
Livius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi
mukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin
nyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen
halpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän
varoittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka
ovat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei
mikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden
pelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen
kasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin
mielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä
harjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan
Aasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan
sortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon
vaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa
murhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja
isänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa
rakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana
hyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään
synnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden
kesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius
huomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen
pestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne,
jotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta "olivat palanneet kotiin
rikkaina." Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan,
sentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja
sitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.

Sota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki
Romalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona
murrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli
täydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea
konsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi
provinciaksi. -- Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa
muut kirjat ovat hävinneet.

Useita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet
epäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä
ominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta.
Kuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman
asteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen
kirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa
on hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny
siitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen
kertomustensa totuudesta.



Tibullus.


Kuoli vuonna 19 j.Kr.

Albius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti
suurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä.
Nuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa
Akvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta
häntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius
ylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää.
Näin lausuu hän:

    "Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät,
    poutana luuvassain viljoa kun tapetaan;
    niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä
    ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös
    taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka
    kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan
    laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä
    ehtoisen iloten leikkimähän emännän".

Maaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia
vaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:

    "Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä
    Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy".

Synkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan
Deliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa.
Meille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta
saattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja
elämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen
ja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset
Romalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin
puhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä
vastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta
voimasta lausuu hän:

    "Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan,
    aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot;
    loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu,
    luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion.
    Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla,
    maidoitettuaan ne häätävi taas takasin.
    Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa;
    jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan".

Toisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon
aikana seuraavalla vertauksella:

    "Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä,
    Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan".

Hyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.

Helppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä
perityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen
"ikävyyden" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän
Cereelle ja Baccholle:

    "Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt;
    aura jo riippumahan, loppukohon rasitus.
    Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona
    vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan.
    Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt
    naiset värttinähän älköhöt koskekokaan".

Ja, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan
toimettomuudella ja paastolla:

    "Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua,
    horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan".



Propertius.


Kuoli noin vuonna 18 e.Kr.

Propertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän
lähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren
osan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla
itseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja
Horatius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen
konsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari
Auguston suosioon.

Propertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen
runoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia
ja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta
aina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen
teoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan
on rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen
mutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen
naiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan
katkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa
lausuu hän näin:

    "Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot;
    riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan.
    Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan:
    ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös".

Hän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla
saavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään
huolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee
lauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään
Kynthian turhamielisyyteen:

    "Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset,
    miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen?
    Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa,
    loistollai lumota maiden vierahien?
    Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää,
    loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?"

Vähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:

    "Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit,
    loistein vierahin pääs varjoilet pilallas".

Toisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi
kahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa
salaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin
antoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että
hän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen,
sillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä,
jotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin
tuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen,
kuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä
heitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan
koskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen
silmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän,
rakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi.
Ja samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo
paranemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.

Propertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja.
Niin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman
historian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta
naisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle
Sabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin
varustettu, mutta

    "Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo
    palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!'
    Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten.
    Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen".

Toinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä
ovat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja
kaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian -- keisari Auguston
tytärpuolen -- pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet
hehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän
puolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja,
seuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen
muistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja
toivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä
ehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan
ja pitänyt aviovuoteen puhtaana. -- Yhtä ylevä kaikessa mieltä
liikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan
temmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa
miestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt,
isä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet:
kaikki ovat he nyt riippuvat _sinun_ kaulassasi. Jos suutelet
heitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos
poskesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi
sitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän
suudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia,
jotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos
niin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni,
niin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon
ylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos
taas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa
vainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden
päiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta
yksikseen jätetystä. -- Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään
runoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.



Ovidius.


Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Publius _Ovidius_ Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja
polveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja
kasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta
runoilemiseen. Hän sanoo itse:

    "Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin
    mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin.
    Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse;
    jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain."

Isä vastusti suuresti tätä hänen haluaan "hyödyttömään ammattiin",
mutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa
suurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan.
Tehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin
alhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka
siihen aikaan toimiskeli Romassa.

Ollen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään -- hän oli
_kolmannen_ kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli
hajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa
etevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa
onnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku
kirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti
hänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin
Mustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun
ei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen "rakastamisen
taito" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen
karkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at
muukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi
Ovidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta
mullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta
sen jälkeen.

Hänen ensimmäiset runoelmansa olivat "Lemmen elegiat",
"Sankarirunoelmat", "Rakastamisen taito" ja "Lemmen lääkitys".
_Sankarirunoelmat_ sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita
oletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville
puolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa
harhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa
Demopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu
moitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta
liitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta.
Luonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on
kauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla
vaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta
ja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi
olkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:

    "Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun.
    Kirjett' äl' lähetä -- itse sä vastaus oo.
    Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan;
    kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen.
    Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin
    kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin!
    Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen;
    yksin istuva ei päiviä pitkästyis."

Korinnaa, jota runoilija ylistää _Lemmen elegioissaan_, arvellaan,
nähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi
Juliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa
ja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän
on kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. -- Myöskin runoelmassa
_Rakastamisen taito_ on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia
ovat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä
Naxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat
paeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan
hauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim.
monenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.

_Lemmen lääkitys_ ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta
se sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä
ylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.

Ennen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi
arvostellut teoksensa "Metamorfosit" (Muutokset) ja Fasti
(Juhlakalenteri). _Metamorfoseissa_ kertoo hän runollisella
vapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta
eläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen
kaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen
historian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius
Caesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita
kuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia
kohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä
takaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:

    "Tuuloset paljasti ruumiin,
    vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet,
    niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli.
    Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä,
    kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse,
    lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.

    Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän,
    saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan,
    koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo
    yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee;
    vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni,
    hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi."

Enimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä
kaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän
myös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä
silmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi.
Viimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa
eläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten,
kielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden.
Metamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden
kansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme
asti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius
olisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva
vasta kun maailma kuolee.

Hänen toisen teoksensa, nimeltä _Fasti_, tuli luultavasti
synnystään kiittää Auguston yrityksiä uudelleen henkiin herättää
sisällisten sotien aikana unhotuksiin vaipunutta muinaisromalaista
jumalanpalvelusta. Teos on jonkinlainen valaiseva lisäys romalaiseen
almanakkaan ja ilmoittaa, missä ja minkä tähden vuoden eri aikoina
uskonnollisia juhlia oli vietettävä. Itsestään kuiva aine muuttuu
runoilijan vilkkaan käsittelyn kautta hyvinkin miellyttäväksi.

Runoelma alkaa puheenvaihtelulla tekijän ja Janon, Januariota
vallitsevan jumalan, välillä. Januarius (Tammikuu) oli Julius
Caesarin muuttaman aikaluvun mukaan tullut vuoden ensimmäiseksi
kuukaudeksi. Jumala selittää muutamien vertauskuvien ja merkkien
tarkoituksen ja osoittaa, minkä tähden hänen temppelinsä on pidettävä
suljettuna rauhan aikana ja avoinna sodan aikana. Mainittuaan
lyhyesti muutamia tämän kuun juhlia, poikkee hän aineesta ja puhuu
uhreista, jotka, mitä eläinuhreihin tulee, olivat syntyneet siten,
että jumalia on koetettu lepyttää kun eläimet ovat syöneet jumalten
suojeluksen alla olevat laihot tai pyhät yrtit. Helmikuun juhla
tarkoitti sarvikarjan ja pienen karjan puhdistamista. Maaliskuulla
(Mars) oli nimensä Romulon ja Remon isän mukaan. Nimi Aprilis
(Huhtikuu) merkitsee, sanoo hän, kevään eli alun aikaa. Majus-kuun
(Toukokuun) alkuperää hän ei saata selittää, vaan mainitsee
ainoastaan, että siinä kuussa piti nuoria opetettaman vanhoja
kunnioittamaan. Junius (Kesäkuu) oli omistettu Junonille, avioliiton
ja perhesiteiden suojelijattarelle. Siihen loppuu esitys; muu kaikki
on hävinnyt. Me tulemme nyt aikaan, jolloin Ovidius karkoitettiin
Romasta kolkkoon Tomiin. Valitusrunoissa kertoo hän matkastaan
sinne ja tuosta kamalasta seudusta, jossa ilmanala oli niin kylmä,
että lumikaan ei sulanut kahteen vuoteen ja jossa asukkaiden täytyi
nauttia viiniään jäätyneenä, paloittain. Sekä Tonavan virta että
meri jäätyivät ja läheiset raakalaiskansat kuljeskelivat läpi
maan surmaten kaikki asukkaat myrkytetyillä nuolillaan. Varsin
oudoksuttavana seikkana mainitsee hän, että kalat pysyivät hengissä,
vaikka olivat jääpeiton alla.

Niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän vietti Tomissa,
ennen kuin siellä päivänsä päätti, kirjoitti hän runoelmansa
"Valitusvirret", "Kirjeitä Pontosta" ja "Ibis". _Valitusvirret_
(Tristia), joissa on lähes kuusi tuhatta säettä, ovat kirjoitetut
enimmäkseen Romassa oleville ystäville, runoilijan rukoillessa heidän
apuaan saadakseen lievitetyksi sen ankaran tuomion, joka oli hänen
maanpakoon karkoittanut. Ne ovat itsessään ikäviä, mutta niissä on
joitakuita voimakkaita piirteitä, joilla hän kertoo kansoista ja
valtakunnista. Toisessa kirjassa kääntyy hän suorastaan keisarin
puoleen ja rukoilee monella syyllä häneltä armoa. Eräässä kirjassa
vertaa hän nykyistä yksinäistä elämäänsä niiden hauskaan elämään,
jotka saavat nauttia kevään monia huveja poutaisessa kotimaassa.

Puolisolleen kirjoittamassaan elegiassa kertoo runoilija tarkalleen
huonosta terveyden tilastaan ja tuskailee ajatellessaan, että hänen
runoelmiaan ei enää lueta ja että hänen maineensa on unhoon joutunut.
Hän valittaa myös kirjallisten apulähteitten puutetta sekä kansan
raakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka luona hänen täytyi oleskella.

Ovidion runoelmat _Kirjeitä Pontosta_ ovat täynnä valituksia
maanpaon kurjuudesta; kuitenkin myöntää hän niiden kohtelevan häntä
ystävällisesti, joiden parissa hän on pakoitettu elämään ja joiden
kielellä, jota oli oppinut, hän kirjoitti kirjankin, vaikka se
valitettavasti on hävinnyt. Auguston kuoleman jälkeen kääntyi Ovidius
seuraajansa Tiberion puoleen kovin nöyrällä mairittelulla päästäkseen
pois maanpaosta. Mutta turhaan; Tiberius oli taipumaton. Myöskin
Kotylle, Romalle veroa maksavalle Trakialaiselle kuninkaalle, joka
oli olevinaan oppinut ja runoilija, lähetti hän hyvin mielistelevän
kirjeen, jossa useissa kohdin mainitaan tuo tunnettu lause, että hyvä
kasvatus sieventää tavat ja estää ihmisiä raakuuteen vaipumasta.

Runoelma _Ibis_ on pitkä, ikävä solvausrunoelma muudanta Ovidion
vihamiestä vastaan, joka ennen oli ollut hänen uskottu ystävänsä.
Esitys on kreikkalaisten mallien mukainen jäljennös, ja se, mitä
runoilija toivottaa vihamiehelleen, ei ole mitään varsin tavallista:
hän pudota rojahtakoon alas portailta; mehiläinen surmatkoon hänet
pistämällä häntä silmään; hevoset nielkööt hänet elävänä ja hypätköön
hän mereen.

Ovidion muista kaunokirjallisista teoksista löytyy ainoastaan
katkelmia jäljellä runoelmasta "kaunistustaito" ja toisesta
runoelmasta "kalastus". Murhenäytelmä "Medea" on kokonaan hävinnyt.



Martialis.


Kuoli noin 101 j.Kr.

Martialis oli syntynyt Bilbiliissä Hispaniassa. Opiskeltuaan
oikeustiedettä kotimaassaan tuli hän 22 vuotiaana Romaan, jossa
oleskeli puolen neljättä vuosikymmentä ja eli, kuten itse sanoo,
"päiväkseen", siitä, mitä mairittelevilla tilapäisillä runoelmilla
saattoi houkutella ylhäisiltä suosijoiltaan, joiden joukkoon luki
itse keisaritkin. Kun ei siitä tullut sen parempaa, täytyi hänen
vuonna 78 palata kotiin omalle maallensa, jossa hän, kovasti
ikävöittyään pääkaupungin loistavaa elämää, pian kuoli.

Martialiin kirjallisia tuotteita on 14 kirjaa lyhyitä ivarunoelmia,
joissa hän kurittaa aikansa tapoja ja epätapoja, mutta valitettavasti
ei niitä parantaakseen, vaan lukijoita huvittaakseen. Hän on usein
sukkela ja naurattava, mutta samalla hyvin "sikamainen". Siveellinen
vakavuus puuttuu häneltä tykkönään. Ainoastaan muutamissa harvoissa
kohdissa on esitys kankeata ja ajatus epäselvä; yleensä kirjoittaa
hän kevyesti, selvästi ja terävästi. Muodon viehkeydessä vetää hän
vertoja Roman lahjakkaimmille runoilijoille.

Itse ei Martialis näytä pitäneen tapakuvauksiaan hylättävinä, ja
omasta puolestaan luulee hän olevansa siveydeltään moitteeton.
Runoelmassaan Domitianolle lausuu hän nimittäin:

    "Leikkiä voi, viatonta jos onpi se, kritiikki sietää.
    Vallaton lauluni on, puhdas tok' on elämäin".

Kuitenkin käy selville hänen Juliolle antamastaan neuvosta, joka
koskee "todellista elämänviisautta", ettei hän ollut mikään elämän
nautintojen halveksija:

    "Ei sovi viisahan virkahtaa joka päiv': 'elän vielä';
    Myöh' elo huominen lie, vaan tänäinen paras on".

Näytteenä vielä hänen kärjekkäästä runoilustaan olkoon seuraava:

          Lääkäri Diaulosta.

    "Muinen tohtor, nyt haudankaivaja oot sä, Diaulus.
    _Haudankaivajan_ työt ennen _tohtori_ tek'."

          Vararikon tekijälle Linolle.

    "On paremp' Linoll' _antaa_ puolet, kuin _lainata_ kaikki;
    Sillä jos eellisen teet, _puoli_ on tappios vain."

          Veloxille.

    Velox, voivotat ain, että pitkiks teen epigrammit.
    Itse sä teet lyhemmät -- et tee ainoakaan.

Aivan toista runoilutapaa käyttää muuten aina ivallinen runoilija
kuvauksessaan kotiseudusta:

    "Sä, jota kunnioittaa Keltiberein tulee,
    sä jok' oot Hispaniain kunnia,
    nähdä, Licinianus, _Bilbiliin_ saat sä,
    aseistaan kuulun, vedestään;
    lumihuippu-ukon Kaunon ja Vadaveron,
    tuon pyhän, monihuippuisen,
    myös kaunoisen Botrodon ihmelehdikon,
    Pomonan mielipaikan tuon;
    saat vienoss' uida Kongedus-virrasaa
    ja lammess' luonnottarien.
    Niin virkistynnä ruumistasi voimistat
    salossa, mi raudan koventaa.
    Ja riistaa ampuelet metsän Vobiskan
    sä miltei suuruspöydältäs.
    Ja varjoisessa kullakkaassa Tagossa
    sä kesän helteen jäähdytät.
    Dircennan vesi janos sammuttaa
    ja lunta kylmemp' Nemea."



Juvenalis.


Kuoli noin vuoden 127 vaiheilla j.Kr.

Juvenalis, kotoisin Akviniumista, eli jonkun aikaa Romassa jokseenkin
huomaamattomana ja opiskeli puhetaitoa. Vähitellen rupesi hän
satiireja kirjoittelemaan. Muudan tällainen -- se ivasi näyttelyä
Parista, joka jonkun aikaa oli ollut keisari Domitianon suosikkina,
vaikka tämä hänet sittemmin, kun hän oli häväissyt keisarin puolison,
surmasi keskellä katua -- ärsytti niin Domitianoa, että hän lähetti
Juvenaliin pois tribuniksi -- muutamat sanovat Egyptiin, toiset
Skotlantiin (Britanniaan). Vasta keisarin kuoltua, vuonna 96, sai hän
palata, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä mitään.

Juvenaliin teoksia on 16 satiiria, joissa hän miehuullisella
rohkeudella ja järkähtämättömällä totuudenrakkaudella paljastaa sen
syvän siveettömyyden, johon Roma oli vajonnut. Kuten Horatiuskin
antaa hän ivallisten hyökkäysten, pilkallisten huomautusten ja
jännittävien kuvausten pääkaupungin rauhattomasta elämästä vaihdella,
mutta ei puhu koskaan itsestään mitään.

Aikansa "toimeliaisuutta", joka, kuten näyttää, ei paljon ollut
huonompi sitä, mistä me kerskaamme, ruoskii Juvenalis armahtamatta
seuraavassa runoelmassa:

    "Pois kotikaupungist'! Artorius, Kalulus jääkööt
    sinne ja muut, mit mustan muuttaa taitavat valkeeks,
    paisuvat vuot, satamat, talot huutelevat urakalle,
    perkaavat lokaviemärit, ruumiit hautahan vievät,
    huutokaupoin hennovat orjaks sieluja myydä.
    Ennen ne herrat torvea soitti ja kaukana täältä
    pienten kaupunkein oli seurojen näyttelijöitä,
    maalais-ammattureita ja uutteroivat viran töissä.
    Nyt nuo leikkejä laittavi, peukalon kääntehen mukaan
    surmaavat kenen, vaikkapa mieliks kansan ja sitten
    vuokrall' ottavat Roman hyyskät -- miksikä ei niin,
    kosk' ovat nuo kadunmittelijöitä, joit' Onnetar viskaa
    kunnian huipuillen, kun sill' on leikkisä mieli".

[Kun katsojat gladiaattorileikeissä käänsivät peukalonsa alaspäin,
antoivat he sillä merkin, että voitettu oli tapettava.]

Ja mitä keinoja käytettiinkään, silloin kuten nytkin, niukan
elatuksen saamiseksi! Näin lausuu siitä runoilija:

    "Romaankos minä kelpaan? En valehdella mä saata;
    kehnoa kirjaa en mä voi kiittää, enkä voi ostaa.
    Astroloogi mä en ole, enk' isiä hengiltä panna
    tahdo mä, enkäpä saata. En vatsaan sammakon viel' oo
    katsonut. Rouvall' lempijän lahjoja vieköhöt toiset.
    Sen sanon, _mun_ avullain ei varkaisin mene kenkään".

Ja miten hän pilkkaakaan Roman asukkaita "kreikkalaisine tapoineen",
jotka olivat niin halukkaita itämaalaiseen loistoon, itämaalaiseen
velttouteen ja itämaalaisiin esiluuloihin!

    "Nyt hovivaatteet verhoo sun talonpoikas, Kvirinus;
    kaulallaan sulotuoksuisella he taikauskaunehet kantaa".

Romassa oikein vilisi Kehitteleviä Kreikkalaisia onnenonkijoita,
jotka kaikkea koettivat.

    "Miks, sano, luulet
    miestä sä tuossa? -- Hän kaikkea on, ajatella mit' taidat:
    maalari, puhuja, oppinut, puoskari, matemaatikko,
    auguri, taikojen taitaja, nuorantanssija, lääkär' --
    kaikkia taitavi Kreikan mies, joka nääntyvi nälkään".

Koko valtio on komedian näyttelijä! Ainoastaan rikkaalla on jotakin
arvoa; ei kukaan kysy luonnetta, onko se hyvä vai huono:

    "Kaikkea säilyss' onpi kultana pohjalla kirstun,
    luottamus vaan jos sen ohess' löytyy".

Ja jolla ei rahoja ole, se turvaa velan tekoon:

    "Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan;
    toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään.
    Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa".

Muuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti
hajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle
tonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja
tungosta on kaduilla:

    "Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi,
    missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä,
    yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen.
    Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat
    sotkevat -- voi! -- soturkengän naula jo varpahan tärvää".

Ja vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon
kanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:

    "Kurjuuden on kukkura kaiken
    ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa
    tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää".

Tuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä
likimmiten 2,000 vuotta sitten!



Plinius nuorempi.


Kuoli vuonna 100 j.Kr.

Plinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen
Vesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius
vanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa)
Pohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet
maaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19
vuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli
hilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän
pääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman
mainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.

Jälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina
on kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista
hänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä
vuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin
Vesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän,
vuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan
vaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja
kuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata
laivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte
iltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa
melkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista
maanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä
suojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren
rannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen
lähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena.
Plinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin
seuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja
rannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi,
ja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien
läpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin
kirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat
maailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä
savusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää
siltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän
kauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum
hautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot
ovat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät
myöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta
luonnontapahtumasta.

Vuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien
maanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa
mielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne
ukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat
niin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan
kertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana
ensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten,
kun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä
avoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä
kuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen
sen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden
marttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi
miehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan
lopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa
rankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä,
jotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja
tuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän
oikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä
rangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille,
ja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita,
vaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin
kohtuutonta kuin kohtuus.

Kuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo
muutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet
käyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista,
vieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen
kuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo
myös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut
itselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan
jutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin
kuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: "Olemmeko me esi-isiämme
viisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi
itse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää
aikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena
toimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä,
mikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää".
Regulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen
lahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista.
Toisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään
miehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen
edukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät
kehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan
kuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa
kuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen
mielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän
pojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon
kuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten
julaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin
tämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen
toimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.

Enemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen
maailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt
yleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja
vanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta
arvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden
kanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka
kirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään
päästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton,
jonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja
Martialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden
aisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään
kehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa
saada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja
osoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä
puheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että
kirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää
lukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän
lopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni -- ei löydy ainoatakaan
iloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi
vähentää -- se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä
kärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon
huvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.

Horatius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita
ja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla
myös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen
kuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat
kirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin
luentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia.
Hän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja
kuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle
suosiota ja hyväksymistä.

Usein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt
ja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven
rannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli
ostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja
hän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman,
luovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista
raaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle
tarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun
perustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään
parempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen
kasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan
entistä enemmän.

Hänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään,
mutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa
naimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille
kiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi,
aivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja
kolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan
rakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa
kirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja
pyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana
ja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli
Verginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa
Germaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja
juhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään
ovat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen
läheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa
hän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään
hänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja
nuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa
olla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä
kaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka
suuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan;
kuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän
kärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan
vielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli
kihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi
verta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin
kalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien,
voiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.

Plinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman
väsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan
Laurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin.
Hän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla
ilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.

Plinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän
puhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti
ja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin
suorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren
rannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja.
Tilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta
metsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten
liepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja
laaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on
niin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista
vesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse
asuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota
kaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut -- oudonmuotoisiksi leikatut
puut -- sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta,
sellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa
temppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta,
jonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään
on tavallista.

Pliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä
Aasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa
hän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin,
suuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia
syntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten
asukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista
kerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita,
rakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä
jättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi,
ja tämä -- Trajanus -- kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä
saattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika
löylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa,
joka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu
Trajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin
perustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä.
Kaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka
kuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan,
tienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja
Titus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja
häviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman
maakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka
heitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän
salaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat
valalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä
viattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt
sekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä
ja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta
puolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen
tunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten
ilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on
vaarallista ja sopimatonta.

Kaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan,
ja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet
julkaistiin, olleen elossa.

Kirjoituksista päättäen, jotka Plinius on jättänyt jälkeensä, näyttää
hän olleen siivo, kaunopuhelias ja hyvin sivistynyt mies, joka,
kuten sivistyneet yleensä, suurella mieltymyksellä seurasi yleisiä
asioita, vaikka hänen heikko terveytensä ja mieltymyksensä hiljaiseen
kirjalliseen toimintaan vaikuttivat sen, että hän parhaiten viihtyi
maalla ja ystäväinsä parissa. Hän mainitsee itsellään olleen tapana
nousta makuultaan aikaisin ja pimeässä huoneessa lukea ulkomuistista,
mitä oli kirjoittanut. Aina hän toimiskeli, milloin luki, milloin
harjoitteli ruumistaan terveyden ylläpitämiseksi, milloin kävi
vieraissa naapurien luona. Halveksien puhuu hän siitä tavasta,
joka oli juurtunut rikkaisin, että kestitsivät alhaisia vieraita
huonommalla ruoalla ja viinillä, kuin muita. Suostuessaan johonkin
kutsumukseen pani hän ehdoiksi, ettei ateria saisi kestää liian kauan
tai olla liian kallis, ja ettei hyvää puheenvaihtelua puuttuisi.
Itse kerskaa hän siitä, että, vaikka monet tarjosivat muhkeampia
ja kalliimpia juhla-aterioita, ei kukaan kuitenkaan osannut koota
niin hauskaa pöytäseuraa, jossa kaikki mielestään olivat niin
kotiutuneita, kuin hänen luonansa.

Plinion kirjoituksista on vaikeaa tulla mihinkään varmaan päätökseen
hänen filosofillisista ja uskonnollisista vakuutuksistaan; hän
näyttää kuitenkin uskoneen ylenluonnollisia ilmestyksiä ja kertoo
muutamia eriskummallisia tapahtumia, jotka itse oli saanut kuulla.
Se ihastus, jota hän osoittaa keisarinvallalle, tuli kaiketi hänen
vakuutuksestaan että tasavalta oli ijäksi päiviksi hävinnyt. Mitä
äänestykseen tulee, huomauttaa Plinius etteivät ihmiset välitä
niin paljoa kunniastaan siinä, mikä on salaista, kuin siinä mikä
on tunnettuna; monet pelkäävät yleistä tuomiota, mutta harvat
omantuntonsa ääntä.



Tacitus.


Kuoli vuoden 120 vaiheilla j.Kr.

Tacitus, joka syntyi vuonna 54 j.Kr., sai kasvatuksensa Romassa,
jossa etevät opettajat tekivät hänestä puhujan ja asianajajan.
Meille on hän enemmän tunnettu historioitsijana, joka on kertonut
Roman vaiheet Auguston kuolemasta Nervan valtaistuimelle astumiseen;
mutta hänen oma aikansa kunnioitti häntä etupäässä puhujana, vaikkei
yhtäkään hänen puheistaan ole säilynyt jälkimaailmalle. Julkisessa
elämässä nousi hän useihin virkoihin peräkkäin ja valittiin vuonna 97
konsuliksi.

Kirjassa, jolla on nimenä _Agrikola_, on hän koettanut säilyttää
appensa, konsuli Agrikolan, muistoa. Hänestä kertoo Tacitus, että
hän oli saanut kasvatuksensa Marseillessa ja tehnyt ensimmäisen
sotapalveluksensa Britanniassa aikana, jolloin koko saari oli
noussut ilmikapinaan. Palattuaan Romaan valittiin Agrikola
kvestoriksi ja lähetettiin Aasiaan. Sitte annettiin hänelle toimeksi
useiden temppelien laskujen tarkastaminen ja tilien tekeminen.
Kun Vespasianus tuli keisarikandidaatiksi, lähetti hän Agrikolan
Britanniaan taivuttamaan siellä olevia legioneja puolelleen;
sitten sai hän päällikön viran Akvitaniassa ja koroitettiin
patrioiksi. Vuonna 97 tuli hän konsuliksi ja Britannian korkeimmaksi
hallitusmieheksi. Hänellä oli siellä paljon tointa ja maassa
syntyneiden joukkojen avulla valloitti hän Mona-saaren, joka
yhdistettiin Romalaiseen alueesen. Agrikola marssi sitten vielä
kauemmaksi pohjoiseen päin ja löysi myös Irlannin, joka kuitenkin
jätettiin rauhaan. Sen sijaan varusti hän laivaston lopettaakseen
sodan Kaledonialaisia vastaan, joita siihen aikaan Skotlannissa asui.
Tacitus antaa heidän johtajansa Galgakon pitää kopean puheen; mutta
kuitenkin joutuivat Kaledonialaiset alle kynsin taistelussa ja monet
heimot nöyrtyivät. Agrikola sai sitte aikaan, että temppeleitä ja
asuntohuoneita ruvettiin rakentamaan Britanniaan, hankki päälliköiden
pojille tilaisuutta saada kasvatusta ja herätti Brittiläisissä
mieltymystä romalaiseen pukuun ja romalaisiin elämäntapoihin.
Sotajoukkoaan ja palvelijoitaan piti hän kovassa, kurissa; orjat ja
vapautetut eivät saaneet ottaa osaa yleisten asiain käyttelemiseen,
ja virkaylennystä annettiin ainoastaan sitä ansaitsevaisille. Hän
huojensi maassa syntyneiltä vilja- ja rahaverot jakamalla tasaisemmin
niiden kuormaa. Kahdeksan vuotta maakuntaa hallittuaan kutsuttiin
hän takaisin, ja siihen päättyi uransa julkisuudessa, kun hän
viisaasti kieltäytyi toisesta hänelle tarjotusta luottamustoimesta.
Agrikola arvasi, näet, hyvin, kuinka suuresti Domitianus kadeksui
sitä suosiota, jonka hän Britannian hallitsijana oli saavuttanut, ja
sentähden varoi hän antamasta uutta kiihdykettä keisarin vihaiselle
mielelle. Tämän johdosta lausuu Tacitus huonojen hallitsijain aikana
voitavan saavuttaa kunniaa kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Agrikola
kuoli 56 vuoden vanhana; testamentissaan oli hän, aina viimeisiin
asti mairitellakseen keisaria, tehnyt tämän puolisonsa ja tyttärensä
kanssa perintöosakkaaksi. Agrikolan ansioiden joukossa mainitsee
Tacitus myöskin sen, että hän oli ensimmäinen, joka purjehti
Britannian ympäri. Muuten saamme tietää, että Agrikolan seuraajan
aikana saaren tuotteet vietiin Galliaan ja että Brittiläiset
nuorukaiset pistettiin legioneihin ja levitettiin ympäri koko
valtakuntaa. Britannian ilmanalasta huomauttaa Tacitus, että kovasta
pakkasesta siellä ei tiedetä mitään, vaan että taivasta synkistävät
pilvet ja alinomaa sataa.

Tätä lähin järjestyksessä Taciton teoksista on _Germania_, jossa hän
välillisesti kurittaa maanmiestensä heikkouksia, usein arvostellen
vieraita kansoja muiden tiedonantojen mukaan. Todellakin näyttävät
Romalaiset hyvin vähän tietäneen Pohjois-Euroopan asukkaista, ei
ainakaan enempää, kuin mitä olivat kuulleet karkureilta, vakoojilta
tai kierteleviltä kauppiailta. Germaneista sanoo Tacitus: "Minä pidän
heitä alkuasukkaina, joihin ei ole muuta verta sekaantunut maahan
muuttamisen tai keskuusliikkeen kautta". Hän kertoo heidän olevan
sinisilmäisiä, punatukkaisia, kookkaita, nälkää ja vilua vastaan
karaistuja, mutta kykenemättömiä kuumuutta ja janoa kärsimään. Hän
kertoo, että Germanialaisten tyttöjen kastanjanruskeasta tukasta
maksettiin tavattoman paljon Romassa; sikäläiset naiset, joilla ei
ollut varoja ostaa teutonilaista (se on saksalaista) tekotukkaa,
värjäsivät oman tukkansa keltaiseksi. Germanialaisten aviolakia
kuvaa hän hyvin ankaraksi: eroitettu vaimo ja leski ei saanut
mennä uusiin naimisiin, jos oli kuinkakin kaunis ja rikas. Naiset,
joiden usein täytyi kestää sodan vaivoja, hoitivat yksin taloutta,
viljelivät maata, elivät piimästä, hedelmistä ja riistasta ja panivat
ohraviiniä. Perheet olivat suuret ja lapset tulivat kestäviksi, kun
kasvoivat alastomina ja likaisina. Naiset eivät saaneet ottaa osaa
äänestykseen, mutta heidän mielipidettään ja neuvoaan kysyttiin
usein yleisiä asioita punnittaissa. Germanialaisilla ei ollut mitään
kaupunkeja; heidän asuntonsa olivat hajallaan ja niitä ympäröi
avoin kenttä. Puita käytettiin ainoastaan rakennuksiin; vilja
koottiin maanalaisiin kuoppiin, joissa he itsekin etsivät turvaa
talvipakkaselta. Heidän ylin jumalansa oli Merkurius, mutta he
uhrasivat myös Herkuleelle ja Marsille; muutamat palvelivat myös
Ibistä (haikaraa). Caesar väittää heillä ei olleen mitään varsinaista
pappissäätyä, ja Tacitus kertoo kaikkien kansanluokkien luottaneen
parhaiten ennustukseen, joka tehtiin valkoisten hevosten hirnunnan
ja korskunnan mukaan. "Germanit", sanoo hän vielä, "uskovat, ettei
jumalia saateta sulkea seinien sisään, ei myöskään voida heitä,
heidän olentonsa äärettömyyden takia, kuvata ihmismuotoisina".
Kuitenkin oli Germaneilla pyhiä alttareja syvissä metsissä, missä
he lähestyivät näkymättömiä voimia, joita palvelivat. Muutamilla
heimoilla oli kuninkaita, jotka johtivat heitä taistelussa, ja heillä
oli kaksi neuvottelevaa kokousta: päälliköiden, jotka päättivät
vähäpätöisistä asioista, ja kansan, joka harkitsi tärkeämpiä
kysymyksiä. Osanottajat istuivat täysissä aseissa turveläjillä.
Germanien elinkeinona oli karjanhoito ja myöskin maanviljelys, ja
heidän hevosensa olivat pieniä, mutta kestäviä. Heidän suurimmat
virheensä olivat hekumallisuus, juoppous ja pelivimma. Kaikkiin
heidän tärkeihin neuvotteluihinsa oli yhdistetty juhlia, ja
heidän peliraivonsa oli niin suuri, että he, kun olivat kaiken
muun menettäneet, panivat itsensä voitoksi, ja jos tappasivat,
vapaaehtoisesti heittäytyivät voittajan orjaksi. Romassa olivat
Germanit keisarin henkikaartina ja palvelivat myös ratsumiehinä ja
legionisotureina. Yleensä ei Tacitus näytä hankkineen heistä kaikkia
tietoja, mitä olisi voinut saada, ja hänen teoksensa Germaniasta ei
ole juuri muuta kuin jokseenkin löyhä koekyhäys.

Taciton teoksesta _Roman Aikakirjat_ on ainoastaan 11 kirjaa
pelastunut jälkimaailmalle. Kuusi ensimmäistä kirjaa puhuu
keisari Tiberiosta, jota, tekijän sanojen mukaan, Romassa
karsain katsottiin, mutta maakunnissa pidettiin viisaana ja
hyvää tekeväisenä hallitsijana. Tacitus sanoo hänen hallinneen
täydellä itsevaltiudella, kuten hänen edeltäjänsäkin oli tehnyt;
mutta Augustus osasi peittää kahleet ruusuilla, jota vastoin
Tiberius ei niitä koskaan peitellyt. Kuitenkin alensi hän niiden
tilusten vuokramaksua, joista itse sai tulot. Lampaani, sanoi
hän, ovat kerittävät, mutta ei nyljettävät. Tacitus syyttää häntä
teeskentelemisestä, kun hän ruvetessaan keisariksi, sen sijaan kuin
hänen olisi pitänyt vaatia senaatilta sen äänet, koetti saavuttaa
ne mairittelulla. Vielä sanoo hän Tiberion aivan syyttä epäilleen
kasvattipoikaansa Germanikoa osallisuudesta Germanien legionein
tekemään kapinaan. Hän viittaa myöskin siihen, että Tiberius,
muuttaessaan Germanikon itäisiin maakuntiin, salaa oli antanut
suostumuksensa hänen surmaamiseensa, jonka hän luki hallituksensa
onnellisimpien tapahtumien joukkoon. Seuraavat luvut osoittavat
yksityiskohdissa, kuinka suuresti keisariin oli ruvennut vaikuttamaan
keisarillisten kaartien päällikkö Sejanus. Nämät kaartit sijoitettiin
pääkaupunkiin, missä heistä vähitellen kasvoi sotilasvalta, joka
tärkeinä hetkinä teki mielivaltaisia päätöksiä keisarikunnan
asioista. Niin vähitellen taipui sen miehen tahto, joka ei saattanut
korkeammalle kohota, sen miehen tahdon alle, joka yhä vain kapusi
kunnianhimon portaita ylöspäin. Julkisten "ilmiantajain" syytöksistä
joutuivat monet patricit Tiberion julman epäluuloisuuden uhriksi.
Germanikus surmattiin, eikä yksikään, jolla oli arvoa, rikkautta ja
mainetta, ollut turvattu vankeuteen joutumasta tai kuolemasta, koska
syytökset tehtiin mitä löyhimmillä perusteilla. Vihdoin keisari
pakeni, hyvin tietäen mikä mieliala Romassa häntä kohtaan vallitsi
ja peläten salaliittoja, Kaprisaareen, josta hän lähetti mitä
itsevaltaisimpia ja julmimpia käskyjä. Näille arveluilleen ei Tacitus
kuitenkaan ole antanut vahvikkeeksi mitään varmoja todisteita, ja hän
myöntää ammentaneensa tietonsa lähteistä, joiden luotettavaisuutta
hyvin suurella syyllä saatetaan epäillä.

Ruveten kertomaan keisari Klaudiosta sanoo hän tätä plebejiläiseksi
onnen suosilaaksi, joka ansaitsemattomalla onnenpotkauksella
viskattiin Roman valtakunnan herraksi, ja puhuu teeskentelemättömällä
katkeruudella siitä, miten vapautettuja orjia koroitettiin
valtakunnan korkeimpiin kunniasijoihin. Kun Klaudius salli
Aedualaisten päälliköiden saada sijaa senaatissa, vuodatti hän
kuitenkin uutta verta tähän ränstyneesen yhteystöön, ja monta tärkeää
ja pysyväistä yleistä työtä toimitettiin hänen hallitessaan. Klaudius
kuoli puolisonsa Agrippinan myrkyttämänä, ja häntä seurasi hänen
poikansa Nero. Muutamia vuosia kului rauhallisesti äidin hoitaessa
hallitusasioita, ja nuori keisari hoiti lukujaan ja huvejaan. Mutta
tuskin oli Nero saanut vallan omiin käsiinsä, niin hän jo puheillaan
ja rikoksillaan teki alamaistensa kärsivällisyydestä lopun ja sai
heidät itseään vihaamaan. Stoialaiset filosofit, joiden puoleen
yleinen mielipide silloin valtion asioissa kallistui, olivat
nurjamielisiä keisarille, ja huhuja liikkui tekeillä olevasta
salaliitosta. Muudan soturi sanoi Nerolle vasten silmiä, että hän
oli murhaaja ja murhapolttaja. Kuvattuaan rikoksia ja kurjuutta rupee
Tacitus kertomaan yksityisistä sisällisistä oloista ja ulkonaisista
sotapuuhista, ja tekee sen erinomaisen taitavasti. Puhuessaan sodasta
Parthialaisia vastaan kuvaa hän, kuinka vaikeaa kenraalien oli
pitkällisen rauhan veltostuttavan vaikutuksen jälkeen panna sotakuria
legioneissa uudelleen kuntoon ja kuinka Romalaiset pöyhkeilivät
Armenian kuninkaan Tiridateen asettaessa otsakoristeensa Neron
kuvapatsaan juureen.

Teoksessaan _Ajantietoja_ eli _Historioita_, joista ainoastaan
5 kirjaa on säilynyt, jatkaa Tacitus Roman historiaa keisarien
Galban, Othon, Vitellion ja Vespasianon hallitessa. Neljä keisaria
oli kuollut kalpaan, kertoo hän, neljä sisällistä sotaa oli käyty,
Kampanian kaupunkeja oli maa niellyt. Romassa olivat tulipalot
riehuneet, ja itse Kapitolion olivat porvarit sytyttäneet, kun
Hispanialaiset legionit purppuraan pukivat Galban. Hän oli
silloin niin hyvässä maineessa, että, jollei hän koskaan olisi
keisariksi tullut, ei kukaan olisi epäillyt hänen kelvollisuuttaan
siihen virkaan. Mutta valtaistuimella osoittautui hän kehnoksi
ja päättämättömäksi ja totteli orjallisesti vapautettujaan ja
suosikkejaan. Pretorianilaiskaarti niskoitteli, kansa valitti,
ettei hän suonut sille juhla-aterioita ja näytelmiä, ja hänen omat
soturinsa osoittivat tyytymättömyyttä, kun ei hän heille jaellut
rahalahjoja. Galba oli kuitenkin liian vanha välittääkseen paljon
vallasta, ja valitsemalla Pison hallitsijakumppaniksi teki hän
tyhjäksi Othon toiveet, tuon Neron juhdan, joka oli juonitellut
häntä vastaan, ja jolta Germanialaiset legionit olivat kieltäneet
valan, huutaen Neron seuraajaksi Vitellion. Kuitenkin näytti kohtalo
määränneen niin, että häntä väijysi vihollinen hänen kotonaan,
ja kaikki järjestettiin edeltä päin niin, että Othoa forumilla
tervehdittiin keisariksi. Pretorianilaiskaartin päälliköitä ei
saattanut mikään peloittaa, ja vaikka kansa vaati salaliittolaisten
surmaamista, täytyi sekä sen että senaatin väistyä sotilaiden
väkivallan edestä, Galban jättivät hänen henkivartijansa ja hän
ojensi vapaaehtoisesti kaulansa murhaajille.

Otho käsitti kuitenkin pian, että hänen oli aseilla taisteleminen
äsken saavutetun kunniasijan puolesta, sillä Galliasta tuli sanomia
kapinasta, ja Vitellius lähestyi Kheini-armeijan etupäässä, jo nyt
osoittaen rakastavansa irstasta elämää ja sallien sotamiestensä
hillitsemättä ryöstää ja harjoittaa ilkitöitä. Rohkeasti marssi
Otho vihollistaan vastaan, mutta ei hänen sotavoimansa ollut
likimaillenkaan riittävä. Muutamien kahakkojen jälkeen taisteltiin
ratkaiseva tappelu Veronan ja Kremonan välillä. Otho ei enää
tahtonut koettaa onnea, joka oli osoittautunut niin epäsuotuisaksi;
hän kiitti tyynesti ystäviään ja seuralaisiaan, ja varustettuaan
heidät lähtemään, siten rakentaakseen rauhan keisarin kanssa, poltti
hän ensin kaikki kirjeensä ja paperinsa ja työnsi sitten tikarin
rintaansa. Hän oli silloin hallinnut kolme kuukautta. Tacitus antaa
elävän kuvauksen tappelukentästä ja lisää, että Vitellius osoitti
raakaa iloa sitä katsellessaan; viiniä jaettiin viljalta hänen
läheisimmilleen ja sotureille, jotka hävittivät ja polttivat kaikki
kaupungit ja kylät Romaan mennessään, ikäänkuin esimauksi siitä
kurjasta elämästä, jota siellä toivoivat saavansa viettää.

Mutta Syrian ja Egyptin legionit, jotka eivät niin yhtäkkiä voineet
taipua vannomaan uudelle keisarille uskollisuuden valaa, vaativat
myös vaalioikeutta ja nimittivät keisariksi päällikkönsä Vespasianon.
Uudelleen hävittivät Italiaa lukuisat soturijoukot, jotka taitavien
päälliköiden johtamina marssivat Romaan. Sillä aikaa kuin Vitellius,
ajattelematta mitään muuta kuin äärettömän hekumoimishalunsa
tyydyttämistä, jätti kaikki oman onnensa nojaan, lyötiin hänen
joukkonsa ja hän itse oli pakoitettu etsimään turvapaikkaa
Kampaniassa. Uuden keisarin vaali piti lopullisesti ratkaistaman
Apollon temppelissä. Mutta sillä välin syttyi tulinen tappelu
sotamiesten ja Roman asukkaiden välillä; palavia kekäleitä viskattiin
ympäri kaupunkia, joka pian syttyi, ja Kapitolium paloi poroksi.
Ensi aluksi olivat Vitellion puoluelaiset voitolla, ja vastustajien
johtajat hakattiin maahan. Muutamien päivien kuluttua saapui uusia
legioneja, ja hurjan taistelun raivotessa sotilaiden välillä käytti
roistoväki vuorostaan tilaisuutta rosvotakseen, ryöstääkseen ja
heittäytyäkseen kaikenlaisiin paheisin. Vihdoin vangittiin Vitellius,
kun hän yksinään hiiviskeli palatsissaan, ja lyötiin kuoliaaksi;
silloin säälimättömästi häntä ilkkui sama roistoväki, joka ennen
oli häntä mitä halveksittavimmalla imartelemisella mairitellut.
Hänen viimeiset sanansa, jotka lausui tribunille, kun tämä häntä
pilkkasi, olivat seuraavat: "Olinhan minä kuitenkin sinun keisarisi."
Välikertomuksessa puhuu Tacitus uudesta onnettomasta yrityksestä,
jonka Germanit tekivät heittääkseen niskoiltaan romalaisen ikeen.
Niin suuri oli keisarikunnan sisällinen voima, hallitsijain
irstailemisista ja kehnosta sotakurista huolimatta. Tekijä antaa
kuvan tämän kapinan lahjakkaasta johtajasta, Klaudius Civiliistä,
eräästä Batavialaisesta, joka kauan oli palvellut keisarillisissa
legioneissa, ja esittää ne puheet, joilla Klaudius koetti yllyttää
eri heimoja, ja samaten myös mitä Romalaiset päälliköt häntä vastaan
lausuivat.

Edempänä saamme tietää, ettei Vespasianus hätäillyt Romaan
matkustaissaan, jossa hänen voitokkaat soturinsa yhä ahdistivat
Vitellion puoluelaisia. Viipyessään jonkun aikaa Alexandriassa
esiintyi Vespanianus keisarillisena ihmelääkärinä, paransi henkilön,
jonka käsi oli kipeä, ja teki muutaman sokean näkeväksi. Hän kävi
myös Serapiin temppelissä, jossa ilmoitti näkevänsä Egyptiläisen
miehen makaavan usean päivämatkan päässä sieltä. Tacitus sovittaa
tähän väliin kertomuksen niistä juhlamenoista, joita noudatettiin
uuden Kapitoliumin perustuksia laskettaissa, ja jatkaa sitten
historiaansa, selittäen, että Vespasianolle, kun hän vihdoin tuli
Romaan, oli vaikea tehtävä suoritettavana. Merkittävimmät piirteet
hänen hallituksessaan olivat hänen yksinkertainen elintapansa,
senaatin kunniassa pitäminen, uusien siirtokuntien perustaminen ja
kirjallisen elämän henkiin herättäminen.

Vielä suuremmasta arvosta on meille, mitä Tacitus kirjoittaa
Juutalaisista ja varustuksista Jerusalemin piiritystä varten.
Muutamat sanovat, lausuu hän, Juutalaisten polveutuvan Kretalaisista,
Libyaan asettuneista pakolaisista, toiset taas luulevat heidän
olevan Egyptistä tullutta liikaväkeä, ja monet vielä pitävät
heitä Etiopialaisina tai Assyrialaisina. Tacitus esittää sitten
lyhyesti, kuinka Juutalaiset vaelsivat Moseksen johdolla. Kuusi
päivää vaellettuaan, jolloin parvi kesyttömiä aaseja opasti janoovia
lähteille, tulivat he seitsemäntenä maahan, jonne perustivat
kaupungin ja rakensivat temppelin. Pysyttääkseen itselleen valtaa
kansan yli määräsi Moses "tapoja, jotka sotivat kaikkea vastaan,
mihin ihminen on tottunut", niin että heillä "on saastaista se,
joka meillä (Romalaisilla) on pyhää, ja luvallista se, mitä
me halveksimme". Temppelinsä pyhittivät he aasille, joka oli
pelastanut heidät hukkumasta, ja oinas teurastettiin, ikäänkuin
uhaksi Egyptiläisen Jupiter Ammonin kiusaksi. Myös härkiäkin
uhrattiin. Sikaa kammosivat he, sentähden että heitä oli vaivannut
sama ihotauti, kuin näissä eläimissä tavataan. Nälänhädän muistoa
pidettiin eleillä paastolla, ja happamaton leipä oli Juutalaisilla
muistona ajasta, jolloin he elivät varastetuista maahedelmistä.
Seitsemäs päivä määrättiin lepopäiväksi, koska heidän vaivaloinen
vaelluksensa sinä päivänä loppui; ja kun Juutalaiset siten olivat
mieltyneet työttömyyteen, pyhitettiin myös joka seitsemäs vuosi
laiskuudelle. Juutalaisten omituisuuksina mainitsee Tacitus: että
he aina pysyivät yhdessä, olivat hyvin laupiaita keskenään, mutta
vihasivat kaikkia muukalaisia. Juutalaiset uskovat ainoastaan
_yhteen_ Jumalaan, sanoo hän, ja häneenkin ainoastaan henkenä. He
pitävät jumalattomana jumalankuvien tekemisen katoovasta aineesta
ja ihmismuotoon. Heidän korkein olentonsa on yht'aikaa ikuinen?
muuttumaton ja katoomaton. Sentähden he eivät suvaitse mitään kuvia
kaupungeissaan, ei edes temppeleissäänkään. He eivät yhdellekään
kuninkaalle, ei yhdellekään hallitsijalle suo sitä kunniaa. Sen
vuoksi, että heidän pappinsa puhaltavat huilua, lyövät vaskirumpuja
ja kantavat murattiseppeleitä, ovat jotkut luulleet heidän palvelevan
Bakkoa; mutta siinä he arvaavat päin männikköä, väittää Tacitus,
sillä Bakkon palvelus on juhlallinen ja iloinen, mutta Juutalaisten
jumalanpalvelus on kauhean synkkä ja kolkko.

Herodeksen ja Agrippan hallitessa, jatkaa Tacitus, oli Judealla
kuningaskunnan nimi. Sitte yhdistettiin se Syrian provinciaan,
jolloin paljon Juutalaisia vietiin Eufratin rannikoille, ja vihdoin
hävitti Titus Jerusalemin. Kansa, joka sinne jäi, eli siinä luulossa,
sanoo hän, että Judean hallitsijat valloittaisivat koko maailman,
ja kuolivat siitä syystä mieluummin kuin lähtivät maastaan.
Varustukset olivat sentähden rakennetut tavattoman vahvoiksi:
torneja oli rakennettu aina 60 jalan korkuisia; temppeli ja sitä
ympäröivät muurit näyttivät lujalta linnoitukselta, ja piiritettyjen
lukumäärä nousi 600,000 sieluun. Koska kaupungin asema teki rynnäkön
mahdottomaksi, lähestyivät Romalaiset sitä vallituksilla ja
maanalaisilla saartokaivannoilla. Kertomus kaupungin lopullisesta
valloituksesta on kuitenkin hävinnyt.

Taciton ensimmäisten kirjoitusten joukkoon luetaan muuten
puheenvaihtelu _Puhujista_, keskustelun muotoon tehty kyhäelmä,
käsittelevä sitä taistelua, jota Neron aikana mitä suurimmalla
katkeruudella käytiin niiden välillä, jotka tahtoivat parantaa
Roman puhetaitoa ja kieltä, ja niiden, jotka todella turmelivat ja
pilasivat molemmat.

Näytteeksi Taciton kirjoitustavasta olkoon lopuksi luku hänen
"Aikakirjoistaan".

"Kun Brutus ja Kassius olivat lyödyt ja tasavalta aseeton; kun
Pompejus oli joutunut tappiolle Sicilian luona, kun Lepidolta oli
riisuttu aseet, Antonius murhattu, ja juutalaisellakaan puolueella ei
ollut jälellä muuta johtajaa kuin Caesar (Augustus) -- luopui tämä
triumviri-nimestä, esiintyi konsulina ja tyytyi tribunin valtaan,
joka tarkoitti kansan turvaamista. Mutta saavutettuaan sotamiesten
suosion lahjoilla, kansan ruokavaroilla ja taivutettuaan kaikkien
mielet puoleensa rauhan suloisuudella, kohosi hän vähitellen yhä
korkeammalle, anastaen itselleen senaatin ja virkamiesten vallan,
ja sai sen ilman mitään vastarintaa, sillä rohkeimmat ylimykset
olivat kaatuneet sodissa tai joutuneet proskriptionin uhreiksi; muut
kohotettiin varallisuuteen ja kunniavirkoihin, aina sen mukaan, missä
määrin olivat orjuuteen alttiita ja, vallankumouksesta rikastuneina,
pitivät silloista turvallista tilaa entistä metelistä aikaa
parempana. Maakunnatkin hyväksyivät tämän asiain järjestyksen, sillä
mahtavien puoluetaistelujen ja virkamiesten ahneuden tähden olivat
he ruvenneet epäilemään senaatti- ja kansanhallitusta ja jääneet
lain turvaa vaille, koska väkivallalla, juonilla ja rahoilla lait
saatettiin tehottomiksi."

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.