Title: Pikku miehiä
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku miehiä" ***


PIKKU MIEHIÄ

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suom. Ville Hynynen

Jatkoa kirjaan 'Viimevuotiset ystävämme'

Alkuteoksen nimi: Little Men



WSOY, Porvoo, 1918.



SISÄLLYS:

  1. Nat.
  2. Pojat.
  3. Sunnuntai.
  4. Porraskiviä.
  5. Piirakkapakari.
  6. Tulipalo.
  7. Nan nokkonen.
  8. Leikkejä ja kepposia.
  9. Daisyn tanssiaiset.
 10. Jälleen kotona.
 11. Teddy-setä.
 12. Sinivatukat.
 13. Kähäräpää.
 14. Damon ja Fintias.
 15. Raidassa.
 16. Varsan kesytys.
 17. Kirjallisia töitä.
 18. Sadonkorjuu.
 19. John Brooke.
 20. Takan ääressä.
 21. Kiitosjuhla.



1

NAT


-- Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä
avasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.

-- On. Kuka sinut lähetti?

-- Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.

-- Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa
sinut hoiviinsa, nuori mies.

Mies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle.
Hiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla
olevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen.
Kuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti
kodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista
tuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään
hetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen
tanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi
tuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä
osalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja
kodikkuudesta.

Punaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen,
jonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti
tottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti
eteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:

-- Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän
rouvalle.

Nat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti
ympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse
olla piilossa ovensuun hämärässä.

Talo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen
monin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki
iloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia
poikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan
mellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti
kouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja
kirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili
selällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin
innokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä
poika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu
näyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi
pulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan
hullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli
liidulla tauluun talon asukkaista.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli
katettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja
komeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän
ja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.

Mutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman
näyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien
portaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin
marmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui
pojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni
tyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja
kissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas
vähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.

Tämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen
hivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri
kaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään
vaan kolahti suoraa päätä lattiaan -- siinä olisi jo haljennut
pää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin
tykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden
aikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi
huolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet
puolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran,
jäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.

-- Hei!

-- Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.

-- Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.

-- En minä vielä tiedä.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Nat Blake.

-- Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja
hyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden
vaatimukset.

-- En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en,
vastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.

-- Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.

Portailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään
hetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja
tervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä
pojasta ystävän.

-- Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut
jonkinlainen tärkeä muodollisuus.

-- En, mutta minä odotan, vastasi Nat.

-- Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta
totisena.

-- Herra Laurence.

-- Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat
ilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa
näyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi,
ja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes
pikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli
kovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät,
rusottavat kasvot ja siniset silmät.

-- Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt
harvinaisen ja ihmeellisen olennon.

Lapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät
hymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:

-- Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin,
Demi?

-- Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.

-- Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat,
joka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.

-- Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi
Daisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.

-- Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria
ja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa
asua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän
aikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun
palvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:

-- Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.

-- Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin
suojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.

Demi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan
takahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku
pojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän
näytti juuri lukeneen.

-- Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.

-- Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit
ja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen
ja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti,
että yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin
huulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti
resuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:

-- Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat
pieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.

Painijat tottelivat heti, ja tukeva herra tuli pyöreäposkinen
palleroinen kummallakin olkapäällä tervehtimään uutta poikaa. Rob ja
Teddy hymyilivät Natille vain leveästi, mutta herra Bhaer pudisti
hänen kättään ja osoittaen matalaa tuolia takan lähellä sanoi
sydämellisesti:

-- Tuo paikka on sinua varten, poikaseni; istu siihen kuivattelemaan
jalkojasi.

-- Kuivattelemaan? Kylläpä kenkäsi ovatkin märät! Riisu ne heti
paikalla, minä haen käden käänteessä sinulle kuivat jalkineet,
huudahti rouva Bhaer hääräten niin tarmokkaasti, että Nat huomasi
ykskaks istuvansa mukavassa tuolissa kuivat sukat ja lämpimät
tohvelit jalassa.

-- Kiitoksia, rouva, hän sanoi niin onnellisen näköisenä, että rouva
Bhaerin katse taas heltyi, ja hän sanoi jotakin hauskaa niin kuin
aina liikuttuessaan.

-- Nämä ovat Tommy Bangsin tohvelit, mutta hän ei muista koskaan
käyttää niitä sisällä, niin että olkoon ilman. Ne ovat liian isot,
mutta sen parempi, silloin et ainakaan pääse juoksemaan niin
vikkelästi tiehesi.

-- En minä halua juosta tieheni, sanoi Nat ja ojensi tyytyväisyydestä
huokaisten likaiset pikku kätensä kohti takkavalkean lämpöä.

-- Sepä hyvä! Nyt aion paahtaa sinua kunnolla, että pääset tuosta
ilkeästä yskästäsi. Kuinka kauan olet kärsinyt siitä? kysyi rouva
Bhaer penkoessaan suuresta koristaan flanellinpalaa.

-- Koko talven. Minä vilustuin, eikä yskä ole parantunut.

-- Ihmekö tuo, poikaparka on elänyt kosteassa kellarissa tuskin
riepua päällään, sanoi rouva Bhaer hiljaa miehelleen, joka tottunein
silmin katseli poikaa ja huomasi heti tämän laihat kasvot ja
kuumeiset huulet.

-- Juoksehan, Robin, lastenhoitajan luo ja pyydä häneltä
yskänlääkepullo ja linimenttiä, sanoi herra Bhaer vaihdettuaan
vaimonsa kanssa puhuvan katseen.

Nat katseli vähän levottomana valmisteluja, mutta unohti pelkonsa
ja puhkesi sydämelliseen nauruun, kun rouva Bhaer kuiskasi hänelle
veitikkamaisesti hymyillen:

-- Kuuletko, miten tuo Teddy-veijari koettaa yskiä. Yskänsiirapissa
on hunajaa, ja hänen tekee mieli sitä.

Kun Nat oli ottanut miehuullisesti annoksensa ja saanut
flanellikääreen kaulaansa, soi iso kello ja äänekäs töminä
eteishallista ilmoitti illallisajan koittaneen. Ujoa Natia
kauhistutti ajatus, että hänen täytyi tavata niin monta vierasta
poikaa, mutta rouva Bhaer ojensi hänelle kätensä, ja Rob sanoi
suojelevasti:

-- Älä pelkää; minä kyllä pidän sinusta huolen.

Kaksitoista poikaa, kuusi pöydän kummallakin puolen, seisoi
tuohensa takana valmiina käymään ruuan kimppuun, mutta pitkä
huilunsoittajapoika koetti hillitä heidän intoansa. Kukaan ei
kuitenkaan istuutunut, ennen kuin rouva Bhaer oli paikallaan
teekannun takana Teddy vasemmalla ja Nat oikealla puolellaan.

-- Tämä on meidän uusi poikamme, Nat Blake. Illallisen jälkeen saatte
tutustua häneen. Hiljaa, pojat, hiljaa.

Hänen puhuessaan kaikki tuijottivat suut ammollaan Natia, ja sitten
he heittäytyivät tuoleilleen ja koettivat istua kunnolla onnistumatta
siinä alkuunkaan. Bhaerit yrittivät parhaansa mukaan saada pojat
käyttäytymään moitteettomasti aterioilla ja yleensä kaikki sujuikin
oikein hyvin, sillä koulussa oli vain vähän sääntöjä, mutta ne olivat
sitä viisaampia. Pojat tiesivät, että he koettivat tehdä asiat
helpoiksi ja hauskoiksi, ja yrittivät parastaan. Mutta oli aikoja,
jolloin nälkäisiä ei voinut hillitä ilman ankaraa kuria, sellaisia
olivat esimerkiksi lauantai-illat, joita oli edeltänyt poikien vapaa
iltapäivä.

-- Antaa poikakultien yhtenä päivänä huutaa, reuhata ja hullutella
oikein sydämensä pohjasta. Lupapäivä ei ole mistään kotoisin ellei
silloin saa olla vapaasti; ja heidän on kerran viikossa saatava
peuhata kunnolla, sanoi rouva Bhaer aina kun mallikelposet ihmiset
ihmettelivät, miksi tyynysotaa ja kaideliukua ja kaikenlaisia
vallattomia leikkejä sallittiin Plumfieldin katon alla.

Mainittu katto näytti aika ajoin olevan vaarassa lentää ilmaan, mutta
niin ei koskaan käynyt, sillä yksikin sana isä Bhaerin suusta sai
milloin tahansa aikaan täyden hiljaisuuden, ja pojat olivat oppineet,
ettei vapautta saanut käyttää väärin. Niinpä koulu monista synkistä
ennustuksista huolimatta menestyi, ja säädyllisyys ja hyvät tavat
juurtuivat oppilaisiin näiden edes huomaamatta, kuinka se oikein
tapahtui.

Nat tunsi olevansa turvassa: isot teekannut suojelivat edessä,
Tommy Bangs istui pöydänkulman toisella puolen ja rouva Bhaer aivan
vieressä täyttämässä hänen lautasensa ja lasinsa sitä mukaa kuin ne
tyhjenivät.

-- Kuka tuon tytön vieressä istuu tuolla pöydän päässä? kuiskasi Nat
nuorelle vierustoverilleen yleisen naurunrähäkän aikana.

-- Demi Brook. Hän on rouva Bhaerin sisarenpoika. Hänen oikea nimensä
on Demi-John, selitti Tommy kohteliaasti.

-- Hän taitaa olla mukava poika?

-- Siitä panen pääni pantiksi; tietää paljon ja lukee kuin mikäkin.

-- Entä tuo lihava poika hänen vieressään?

-- Pumppu-Cole. Oikeastaan hänen nimensä on George, vaikka häntä
sanotaankin Pumpuksi. Tuo pikku kaveri isä Bhaerin vieressä on hänen
poikansa Rob, ja tuolla on iso Franz, Robin serkku; hän opettaa yhtä
ja toista ja pitää meitä silmällä.

-- Hänkö soittaa huilua? kysyi Nat, kun Tommy tukki suunsa
haukkaamalla kerralla kokonaisen paistetun omenan.

Tommy nyökkäsi ja vastasi olosuhteisiin nähden yllättävän nopeasti:
-- Ja hyvin soittaakin, ja joskus me tanssimme ja voimistelemme
musiikin säestyksellä. Minä taas pidän rummuista ja aion oppia
käyttelemään palikoita niin pian kuin suinkin.

-- Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat
uskoen toiselle suuren salaisuutensa.

-- Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli.
-- Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos
haluat.

-- Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä
näetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa,
kunnes isä kuoli.

-- Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.

-- Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma.
Minä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä
kyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan
kuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten
hän jatkoi apeana: -- Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä
kaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän
halunnut pitää minua enää, koska olin sairas.

-- Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että
pääset.

-- Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.

-- Totta kai! Mainio orkesteri -- kaikki poikia; pitävät konsertteja
ja muuta. Huomenillalla näet!

Odotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan
ja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.

Rouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan
syventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli
niin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja
vaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer
oli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin
mutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös
Nat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia
asioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin
jos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.

Natin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:

    "Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä
    poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut
    katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa
    kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla
    jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä.
    Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa
    hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen
    toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen
    verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle
    tilaisuus yrittää -- minun tähteni.

                                             Poikasi Teddy."

-- Tietysti me otamme hänet! sanoi rouva Bhaer luettuaan kirjeen,
ja nähtyään Natin hän tunsi heti, että olipa poika nero tai ei, hän
oli ennen kaikkea yksinäinen, sairas orporaukka, joka tarvitsi juuri
sitä, mitä hän mielellään antoi: kodin ja äidillistä hoivaa.

Rouva ja herra Bhaer tarkkailivat ääneti poikaa; ja resuisista
vaatteista, kömpelöstä käytöksestä ja likaisista kasvoista huolimatta
he näkivät Natissa paljon miellyttäviä piirteitä. Hän oli laiha
ja kalpea kaksitoistavuotias, jolla oli siniset silmät ja korkea
otsa takkuisen tukan kätkössä. Kasvoilla käväisi silloin tällöin
huolestunut, pelokas ilme, aivan kuin hän olisi odottanut kovia
sanoja tai lyöntejä. Hänen herkkä suunsa värähti, kun ystävällinen
katse osui häneen, ja lempeä puhe sai hänen silmänsä loistamaan
kiitollisuudesta. "Hyvänen aika, poikaparka saa kyllä soittaa viulua
päivät päästään, jos vain haluaa", ajatteli rouva Bhaer nähdessään
Natin innokkaat ja onnelliset kasvot, kun Tommy jutteli orkesterista.

Niinpä illallisen jälkeen Jo-rouva ilmestyi viulu kädessään
kouluhuoneeseen, jonne pojat olivat kerääntyneet hulluttelemaan;
vaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa hän meni Natin luo, joka
istui nurkassa katsellen kiinnostuneena ympärilleen.

-- Kas tässä, Nat, soitahan meille jotain. Tarvitsemme yhtyeeseen
viulunsoittajan, ja sinä sovit siihen varmaan mainiosti.

Hän odotti pojan epäröivän, mutta tämä tarttuikin heti vanhaan
viuluun ja käsitteli sitä niin hellän huolellisesti, että ilman muuta
näki musiikin olevan hänen intohimonsa.

-- Koetan parhaani, oli kaikki mitä hän sanoi, ja sitten hän veti
jousella viulun kieliä aivan kuin olisi ollut innokas kuulemaan taas
rakkaita säveliä.

Huoneessa oli kova hälinä, mutta kuurona kaikille muille äänille
Nat soitti hiljaa itsekseen ja unohti onnessaan koko maailman.
Hän soitti yksinkertaisen neekerilaulun, jollaisia katusoittajat
esittävät, mutta se tarttui heti poikien korviin, vaiensi heidät ja
he pysähtyivät hämmästyneinä ja ihastuneina kuuntelemaan. Vähitellen
he siirtyivät lähemmäksi, ja herra Bhaerkin tuli kuuntelemaan Natia,
joka oli nyt omassa elementissään ja soitti muista välittämättä.
Silmät loistaen ja posket hehkuen hän piteli otteessaan vanhaa viulua
ja pani sen hoikilla kiitävillä sormillaan puhumaan kieltä, jota hän
rakasti.

Sydämellinen suosionosoitusten myrsky palkitsi hänet paremmin kuin
lanttiryöppy, kun hän lopetti ja katseli ympärilleen aivan kuin
sanoen:

-- Minä koetin parastani.

-- Sinähän soitat ihan ensiluokkaisesti, kehaisi Tommy, joka piti
Natia suojattinaan.

-- Sinusta tuleekin ensiviulu yhtyeeseeni, lisäsi Franz hyväksyvästi
hymyillen.

Rouva Bhaer kuiskasi miehelleen: -- Teddy on oikeassa: pojassa on
jotakin. Ja herra Bhaer nyökäytti pontevasti päätään, taputti Natia
olalle ja sanoi sydämellisesti:

-- Sehän meni hyvin, poikaseni. Soitapas nyt jotakin, jota me voimme
laulaa.

Poikarukka koki elämänsä onnellisimman ja ylpeimmän hetken, kun hänet
johdatettiin kunniapaikalle pianon ääreen ja toiset kokoontuivat
hänen ympärilleen eivätkä edes huomanneet hänen kehnoa pukuaan, vaan
katselivat häntä kunnioittavasti ja odottivat innokkaina, että hän
soittaisi lisää.

He valitsivat laulun, jonka hän tunsi, ja parin väärän aloituksen
jälkeen he pääsivät vauhtiin. Huilu, viulu ja piano johtivat
poikien kuoroa, joka raikui talovanhuksen jokaista soppea myöten.
Se oli liikaa Natille, joka oli heikompi kuin aavistikaan, ja kun
loppusävelet häipyivät, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella. Hän
päästi viulun käsistään ja kääntyi seinään päin nyyhkyttäen kuin
pieni lapsi.

-- Rakas lapsi, mikä sinun on? kysyi rouva Bhaer, joka oli laulanut
täysin rinnoin ja samalla koettanut estää Robia lyömästä tahtia
kengällään.

-- Te olette kaikki niin hyviä, ja soitto on niin kaunista, enkä minä
kestä sitä, nyyhkytti Nat yskien niin että oli menehtyä.

-- Tule minun kanssani. Sinun täytyy päästä vuoteeseen. Olet ihan
uuvuksissa, ja tämä on liian meluisa paikka sinulle, kuiskasi rouva
Bhaer ja vei pojan omaan huoneeseensa, jossa tämä sai tyyntyä
itkustaan.

Sitten hän sai pojan kertomaan vaikeuksistaan ja kuunteli silmät
kyynelissä hänen tarinaansa, vaikkei se ollutkaan hänelle enää uusi.

-- Rakas lapsi, olet nyt saanut äidin ja isän ja täällä on sinun
kotisi. Älä ajattele enää noita ankeita aikoja, vaan iloitse ja
ole onnellinen; me pidämme huolen siitä, ettei sinun enää tarvitse
kärsiä. Tämä paikka on sitä varten, että pojat viihtyisivät täällä,
oppisivat auttamaan itse itseään ja tulisivat kelpo miehiksi. Sinä
saat soittaa niin paljon kuin haluat, kunhan ensin voimistut. Tule
nyt hoitajattaren luo saamaan kylpy, ja sitten pääset nukkumaan.
Huomenna suunnitellaan yhdessä sinun elämääsi.

Nat piti lujasti häntä kädestä, mutta ei sanonut mitään, antoi
vain kiitollisen katseensa puhua puolestaan, kun rouva Bhaer vei
hänet yläkertaan suureen huoneeseen; siellä he tapasivat lihavan
saksalaisen naisen, jonka iloiset kasvot olivat pyöreät kuin aurinko.

-- Tässä on hoitajatar Hummel ja hän kylvettää sinut, leikkaa tukkasi
ja tekee olosi "suloksi", kuten Rob sanoo. Tuolla on kylpyhuone. Näin
lauantai-iltaisin pikku pojat kylvetetään aina ensin ja peitellään
vuoteeseen ennen kuin isot pojat lopettavat laulamisen. Kas niin,
Rob, molskis veteen!

Puhuessaan rouva Bhaer oli riisunut Robin ja nosti hänet pitkään
kylpyammeeseen, joka oli pienessä huoneessa lastenhuoneen vieressä.

Siellä oli kaksi ammetta, jalanpesualtaita, vateja, suihkuja ja muita
puhdistautumisvälineitä.

Pian Nat polski nautiskellen toisessa ammeessa ja katseli,
miten molemmat naiset pesivät, pukivat puhtaisiin yöpukuihin ja
peittelivät vuoteisiin neljä viisi pientä poikaa, jotka tietysti koko
toimituksen ajan keikkuivat ja mekastivat, kunnes vihdoin kuukahtivat
vuoteisiinsa.

Sillä välin Natkin oli pesty ja istutettu huopaan käärittynä takan
ääreen ja hoitajattaren parturoidessa hänen tukkaansa saapui uusi
joukko poikia ja sulkeutui kylpyhuoneeseen, missä he melusivat ja
polskuttivat kuin parvi valaan poikasia.

-- Natin on parasta nukkua täällä, ja jos yskä vaivaa häntä
yöllä, te voitte pitää huolta, että hän ottaa reilun kulauksen
pellavansiementeetä, puheli rouva Bhaer lentäessään edestakaisin kuin
huolestunut kanaemo suuren, vilkkaan poikasjoukon keskellä.

Hoitajatar oli samaa mieltä, ja annettuaan Natille vielä flanellisen
yöpuvun ja juotettuaan hänelle jotain lämmintä ja makeaa hän peitteli
pojan pieneen vuoteeseen, jollaisia huoneessa oli kolme. Nat makasi
kuin tyytyväinen muumio ja hänestä tuntui, ettei elämä olisi enää
voinut olla ylellisempää. Puhtaus sinänsä oli uusi ja ihana tunne,
flanelliyöpaita hänelle ennen kokematonta ylellisyyttä, samoin
kulaukset "hyvää ainetta", jotka lievittivät hänen yskäänsä yhtä
suloisesti kuin ystävälliset sanat hänen yksinäistä sydäntään; kaiken
kaikkiaan: tietoisuus siitä, että joku välitti hänestä, sai tuon
yksinkertaisen huoneen tuntumaan kodittomasta orpopojasta suorastaan
taivaalta. Se oli kuin kaunista unta, ja hän sulki usein silmänsä
nähdäkseen, katoaisiko se kun hän taas avaisi silmänsä. Hänellä
oli niin autuas olo, ettei hän saanut nukutuksi, eikä hän olisi
voinutkaan vaikka olisi yrittänyt, sillä hetken päästä paljastui
taas yksi Plumfieldin omituisista tavoista hänen hämmästyksekseen ja
ihastuksekseen.

Vesileikkien hetkeksi hiljettyä alkoi kaikkialla lennellä tyynyjä,
joita sinkosivat vuoteistaan rynnänneet valkoiset aaveet.

Taistelu raivosi useassa huoneessa, jopa ylähallissa ja
lastenhuoneessakin, kun joku ahdistettu soturi pakeni sinne. Kukaan
ei näyttänyt välittävän tästä purkauksesta vähääkään, kukaan ei
kieltänyt eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä. Hoitajatar jatkoi
pyyheliinojen ripustamista paikoilleen ja rouva Bhaer tarkasteli
puhtaita vaatteita tyynenä kuin kaikkialla olisi vallinnut moitteeton
järjestys. Hän jopa ajoi huoneesta erään uskalikon ja heitti tätä
tyynyllä, jonka poika oli paiskannut häntä kohti.

-- Eivätkö tyynyt mene pilalle? kysyi Nat, joka nauroi minkä jaksoi.

-- Eivät toki. Lauantaisin pojat saavat aina käydä tyynysotaa.
Tyynyliinat vaihdetaan vasta huomenna, ja tyynysota lämmittää
mukavasti poikia kylvyn jälkeen; minä itsekin melkein pidän siitä,
sanoi rouva Bhaer touhuten tusinan sukkaparinsa kimpussa.

-- Tämäpäs on loisto koulu! totesi Nat ihastuneena.

-- Vähän omituinen, nauroi rouva Bhaer. -- Mutta katsos, meistä
ei poikia kannata rasittaa turhilla säännöillä eikä liioilla
läksyillä. Aluksi minä kielsin yöpukumelskeet, mutta varjelkoon,
ei siitä ollut mitään hyötyä. Oli yhtä toivotonta pitää poikia
vuoteessa kuin vieteriukkoja laatikoissaan. Silloin minä tein heidän
kanssaan sopimuksen: lupasin viidentoista minuutin tyynysodan joka
lauantai-ilta ja he puolestaan lupasivat mennä kunnolla nukkumaan
kaikkina muina iltoina. Elleivät he pidä sanaansa, ei mitään
mellastusta, mutta jos he pitävät lupauksensa, minä vain käännän
peilit nurinpäin, nostan lamput turvaan ja annan heidän riehua niin
paljon kuin tahtovat.

-- Hieno suunnitelma, sanoi Nat ja hänen teki mieli itsekin
ottaa osaa taisteluun, mutta hän ei rohjennut ehdottaa sitä näin
ensimmäisenä iltana. Siksi hän vain loikoi ja iloitsi näytelmästä,
jossa tosiaan riitti katsomista.

Tommy Bangs johti hyökkääjiä ja Demi puolusti huonettaan urheasti.
Hän keräsi kaikki heitetyt tyynyt selkänsä taakse, kunnes
piirittäjiltä loppuivat ammukset ja he hyökkäsivät kaikki yhdessä
hänen kimppuunsa siepatakseen takaisin aseensa. Pieniä vahinkoja
kyllä sattui, mutta kukaan ei välittänyt niistä. Hilpeästi pojat
jakelivat iskuja toisilleen ja tyynyt lentelivät kuin suuret
lumipallot, kunnes rouva Bhaer katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Aika on lopussa, pojat. Vuoteeseen joka mies, muuten tulee sakkoa.

-- Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli
utelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät
totelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.

-- Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. --
Minä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan
valot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia
ja pitävät kyllä sanansa.

Siltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin
-- enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti
vielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste
seuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen
tirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi
lauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja
jätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.



2

POJAT


Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän
niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.

Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias
poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan,
sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen
setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen
kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä
rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä
olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä -- luotettava,
kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja
äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.

Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja
rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi
rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä
täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua
ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista,
lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien,
purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan
kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista
ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa,
ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon
tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja.
Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti
merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat
häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka
täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet
päällikön kuin päällikön -- mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä
poikaa.

Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan
ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja
ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja
luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti
oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt
huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai
monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli
kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä
vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon
portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin
aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.

Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet
pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava
ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta
lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin
heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän
piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas
mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat
saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen
seuran avulla.

Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä
niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja
tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen
käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti
pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi
pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään
paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia,
paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta
John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle
saappaat ja sanoi tyytyväisenä:

-- Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että
pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus
häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja
mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen
herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.

Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa,
ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä
hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä
oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä
hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin
niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen
hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen
alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili
mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat
suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki
pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta
oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä,
helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja
auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä
ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.

Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi
voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan.
Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää,
mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat
siskojaan. Daisy jumaloi veljeään -- tämä oli hänen mielestään
maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi
koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: -- Nousehan jo, pian
on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.

Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan
salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän
ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut
pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin
pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton
lörppökieli.

Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin
elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti
loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja
Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat
erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan,
ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin
keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän
mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.

Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat
kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen
pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja
herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin
hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen
lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin
päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli
äyräitten.

Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa
niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: --
Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin
sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla
toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli
sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi
pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen
jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut
Dickille.

-- Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan,
nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien
Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä
välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.

Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: -- Mikä eläin haluat,
olla, Dick?

-- Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick
nauraen.

-- Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään
kuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin
rinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.

-- Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä
kuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä,
kun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta
vaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka
sattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.

Jack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli
lähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt
Jackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen
tapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla
ja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin
konsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.

Ned Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat,
pelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui
häntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin,
törmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku
esineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki
harvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja
hänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku
poikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri
sellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.

George Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut
pojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian
heikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika,
tyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään
Georgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia
saatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu
tehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään
hän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi
siitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.

Billy Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti
sanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika
oli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman
viisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä
oli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia
päivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa
kuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä
velvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai
ankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut
aivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli
sieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.

Se oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella
lupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet
Plumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana,
että poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.

Billy oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten
ankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut
kadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa,
lausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne
olivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli
rajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin
toivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään
läksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista
ja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka
kevenisi.

Rouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä
ja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt
heidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia
kyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin
oli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja
seurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka
Billy unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.

Tommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva
rasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta
niin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin
kepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset
katosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen,
ettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa
jälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen
toistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva
Bhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin -- kuka tiesi milloin
Tom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan.
Hoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä,
voiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin
aina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei
menehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä
tarmokkaampana.

Ensimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa,
ja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli
nokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui
eksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi
hänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla.
Lannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä
urhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia,
kunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän
osannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus
tarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset
silloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen
hyvin. Mutta tuntien jälkeen -- varjelkoon kuinka Tommy riehui!

Eräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön
pyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi
tunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan
sievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille
päivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan
ulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä.
Tommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan,
ja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen
alas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja
loukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia
kiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva
ihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias
sanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä
poikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä
ulos.

Talvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset
kupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan
ripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat
nimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom
houkutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan
hampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi
vetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta
toimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä
yrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä
pitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli
keksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat
hiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa.
Vanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen
niin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan
niiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne
kanakoppiin nukkumaan ja selviämään.

Tässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin
onnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja
leikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan
ja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa
pojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän
sitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka
ja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra
Bhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä
tärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat
joskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli
myönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi
parantuneet. Oli miten oli, tämä oli "omituinen koulu" kuten Jo-rouva
Natille sanoi.



3

SUNNUNTAI


Heti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja
pukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan
uusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli
tuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus
kaulassaan viemään hänet aamiaiselle.

Aurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille
kokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat
huomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä
iltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä
pöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen
päänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten
kaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon
kuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja
maitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää
ruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja
haarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain
ohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon
suunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa
oli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt
vallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.

-- Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit
lähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti
esimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.

Pojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset
velvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita
ja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla.
Toiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin
kanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset
työskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan
kotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän
tepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja
paikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi,
kunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan
Franz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät
kolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.

Koska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen
pojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria,
joka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden
virren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan
tilikirjaan.

-- Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen
Natille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita,
piirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita.
-- Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on
rauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä
leikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä
tärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi
katsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.

-- Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika
kysyi hetken epäröityään.

-- Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän
varsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme
kaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa,
jolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan,
joka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka
yläreunassa oli vain yksi ainoa sana.

-- Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.

-- Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän
kirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja
sunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen
murheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja
ylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että
haluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin
takia.

-- Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta
Tommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää,
mitä sen alle oli kirjoitettu.

Rouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä
kääntäen:

-- Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä
omantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää,
mitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko
iloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin,
että arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat
sinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin
tyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja
olet oppivainen.

-- Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti
palava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi
ja pettyneeksi. -- On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta
pojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa
rohkaisevasti olalle.

-- Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän,
kirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin
hämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. -- Tiedän kyllä, että monet
ihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä,
etteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut
poikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt
pehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään
tulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai
tulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata
syliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta
tämän taskuun.

-- Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä,
joita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä
toinen mieluiten halusi tehdä.

Yksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle
ikkunalle -- kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä
-- Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin
entiset pahat päivät.

Kun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat
hajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai
keskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe
lähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös
liikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja
rakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.

Rouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin
jokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti
Bhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä
pitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin
Tommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.

-- Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja
eläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.

-- Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.

-- Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa
ja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni
olekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä
Nat oli koskaan nähnyt.

-- Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi
antanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa.
Se oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin
ehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että
siinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.

-- Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää
yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset
hiiret ovat Robin -- Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat
Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin
kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna
hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin.
Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen
menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan
perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka
oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että
se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.

-- Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon
viereen, joka oli puolillaan multaa.

-- Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja
säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle,
ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo
niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa
kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack
on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse
matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo
harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat
rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä
viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän,
huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.

-- Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä
liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada
avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.

-- Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva
Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä
sirkuksen johtaja. -- Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo
keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme,
mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta
minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.

-- Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä
olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat
muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.

-- Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi
kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja
se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella
on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy.
Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta
voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko
Punaheltta ja Miina munineet.

Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan
aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa
niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin
oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi
kiiltävää lehmää märehti oljilla.

-- Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin
ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi
itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. --
Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan
Tommyn tallissa.

-- Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille.
Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi
munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi;
ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä.
Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen
huolettomuudella.

Nat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.

Tommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken
ankarasti ja sanoi: -- Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä
minulle munia -- se näes on minusta eri tylsää puuhaa -- niin minä
annan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun
olet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä
viisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.

-- Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan
huikaistuneena loistavasta tarjouksesta.

-- Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan
sinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin
yhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan
hän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.

Iloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa,
kunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen
vanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut
pesimispöntökseen.

-- Sinä saat toisen ja minä toisen -- nyt tulikin täyteen minun
viimeinen tusinani -- ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä,
merkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin
kaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia
merkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.

Tärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä
kirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta
herättävät sanat:

    "T. Bangs & Kumpp."

Munat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa
omansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon.
Sitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen
hevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan
raidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo
kiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen.
Oksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu.
Syvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu
parahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista
riisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.

-- Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne
ilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy
Natin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat
mehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.

-- Onpas kaunista! huudahti Nat. -- Annatteko minunkin joskus tulla
tänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa
olla lintu, että saisi aina asua täällä.

-- Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi
kiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän
pitää sinusta.

-- Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän
Demin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin
sisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.

-- Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin
toimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.

Nat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi
häpeissään:

-- Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa
siihen, kun kiertelin soittelemassa.

-- En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain
haluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt:
"Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!"

-- Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan
tunnustamaan oppimattomuutensa.

-- Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat
rohkeni sanoa päättävästi:

-- Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt
kun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?

-- Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja
auttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen
opettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi
Tommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut
lukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä
vuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.

-- Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.

-- Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla
äänellä.

Nat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy
oikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen
sujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he
juttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe
puutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella
puolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.

-- Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. -- Jokaisella on oma
maapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain
kaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on
korjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.

-- Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?

-- Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.

Nat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa
takaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen
matkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.

-- Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin
maissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta
kirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet
kypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden
ainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy
lainaten taas Silaksen sanoja.

-- Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti
peittääkseen naurunsa.

-- Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei
tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta
kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi
halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ
kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.

-- Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin
multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.

-- Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer,
joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi
päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli
huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.

Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat
tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin
vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille,
sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin
kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he
turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä
rippiäitinään kaikissa asioissa.

Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei
ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja
riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra
Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän
kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen
antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista
niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin
vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja
Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat
hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan
maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein
herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin."
Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien
kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen,
joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.

Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin
suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä
takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja
Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin
äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta,
jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat
mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän
mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan
voidakseen heti vastata.

-- Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan,
suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan
on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä
huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä
kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa;
maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt
ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat
heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan
palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät
ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli
kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.

-- Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli
tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi
hukkaan.

-- Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.

-- Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.

-- Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.

-- Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan
ymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.

-- Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on
kuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.

-- Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat
tietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.

Demi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan --
hänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti
kehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.

-- Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle
palvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan.
Palvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään,
mutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin
osoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan
peltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia,
muutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki
ne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti
rikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.

-- Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin
innoissaan, että unohti ujoutensa.

-- Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. -- Karuimmassa ja
muokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja.
Yhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot.
Toisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja
viiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja
siinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa
hoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä
tämänlaatuisissa puutarhoissa.

"Kuvavertauksen" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias
lintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt
jotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin
viattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen
viisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi
kuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.

-- Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta
toisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku
sarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja
kukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen
-- sanokaamme vaikka meloneja -- niistä ei tullut mitään, koska se
pieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta
koetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin
aina: "Minä unohdin."

Kaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli
höristänyt korviaan kuultuaan sanan "meloni", ja hän painoi päänsä
alas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.

-- Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään
taputtaen. -- Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja,
eikö ollakin?

-- Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä
tänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon
kahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer
ja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.

-- Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme
kauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa
kirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi
meidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi,
joka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska
hänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.

-- Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja
kertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on
tehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn
melonit -- pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan
vanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan
viljellä.

-- Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä
minä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat
alkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat
tunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet
äiti Bhaerin kärsivällisyyttä.

Franz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy
kätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat
sanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra
Bhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja
asioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät
olevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei
tiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:

-- Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä,
mutta en voi.

-- Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä
ja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi
itseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa
kaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian
rakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme,
sanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. -- Sinäkin olet
ahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita
samoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat
ovat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan.
Tiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin
"Tuhannenyhden yön tarinat", mutta se on varsin tarpeellista, ja
nyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä
osaamattomuuttanne.

Kuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne -- jos George syö
ainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan
viikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on
vain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu
vihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.

-- Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.

-- Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan
sitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset
pojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän
käyttöönsä, mikäli haluatte.

Se seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi
riemuksi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki
lauloivat yhdessä.

Nat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa,
Franz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti
oli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä.
Yksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä
äänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha,
musta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen
jälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä
kaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin,
joka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten
kaikki puikkivat vuoteisiinsa.

Pehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen
jalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että
sen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty
sammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli
maljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti
hämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.

-- Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti
päätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta,
missä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.

-- Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.

-- Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä
hänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.

-- En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää
ystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat
siihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.

-- Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat
kertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein
siltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.

-- Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.

-- Kohta kymmenen vuotta.

-- Sinä taidatkin tietää paljon asioita?

-- Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että
sinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta
niin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.

Nat nauroi ja sanoi sitten totisena:

-- Kerrohan vielä.

Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: -- Eräänä päivänä minä
löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä
ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja
minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen
pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja
pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin,
mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle
niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän
kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin
tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat
saisivat katsella sitä.

-- Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä
oleva olento kiinnosti.

-- Koska hän rakastaa niitä.

-- Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.

-- Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes
kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta
rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja
kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä,
selitti Demi innoissaan.

-- Oliko hän rikas?

-- Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei
hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä
ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja
koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.

-- Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken
tästä kiinnostavasta miehestä.

-- Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä
valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen
onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle
kuulijalle.

Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä
oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan
rouva Bhaerille:

-- Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla
hartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.

Rouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa
ennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen
sana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa
lastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen
ystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.

-- Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin;
en turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet
silmissä.

Lasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui
ja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa
kasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja
rouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli
saanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi
varmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni
yöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.



4

PORRASKIVIÄ


Kun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi
ajatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä
toisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan
ikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja
Franz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista
kuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri
vihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti,
että herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja
musteiset sormensa:

-- Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan
meillä aikaa.

-- Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He
tietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli
joutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti -- niin
hän luuli -- toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen
läksynsä.

-- Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi
herra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz
selvitteli luokan kanssa kertotaulua.

-- Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.

-- Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack,
joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet
tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota
toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta
on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa.
Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu,
mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä
pitemmälle pääset.

Natin kasvot olivat kirkastuneet.

-- Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni -- sen isän selkäsaunat
opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään,
missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän
sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:

-- Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua,
mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura
minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.

-- He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä --
minä -- kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.

Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki
kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää
kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti,
että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat
ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti
niin erinomaisesti viulua.

Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys,
ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli
ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin
tikapuita.

Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä
rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun
toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke,
ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa,
kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä
ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta,
joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa
huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät
taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi
kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa
tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.

-- Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen
Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan,
jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen
suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.

Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen
lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin
nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin
heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän
suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti
tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin
tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän
mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa
seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen
taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi
hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja
uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.

Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa
maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin
paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä
pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he
olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä
varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin
lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle
leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden
korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa
tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista
iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn
ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa
kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen
laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston
köyhille lapsille.

Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille
mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa
raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita"
ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet
lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma.
Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä,
niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli
niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen
kirjatoukka kuin Demi.

Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta
hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat,
sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien
pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi
ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack
kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä.
Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi,
jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja
möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia
hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli
pojille.

-- Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. --
Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät.
Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin,
viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä,
jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.

Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi
innoissaan:

-- Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet
meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin
ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa
keino, jolla voin sitä saada --

Herra Bhaer vastasi heti:

-- Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle
tarjottiin sellaista.

Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli
taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi
hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat
olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja
luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.

-- Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en
saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja
lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin
kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen
ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.

Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä,
ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä,
kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria.
Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat
jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi
houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi
kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä
hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka
pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin
viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha
taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei
koskaan unohtanut.

-- Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten
voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun
hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.

-- Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan
ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence
lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua
saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.

Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä
päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa
niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa
muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana,
ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi
päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen
laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet
päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa",
kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.

Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa,
siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin
harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan
soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut
tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke
sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi
kyynelet silmissä: -- Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva
Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio
opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen
Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä
mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista
vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia,
sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli
säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana
kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt
hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin
väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.

Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi
ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan
hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti
reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä.
Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.

Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he
tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat
ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet
mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain
vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina
valhe.

-- Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja
käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti,
sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin
suurimmasta virheestä.

-- Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta
on paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni
totuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja
Nicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat
minulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi
Nat masentuneena.

-- Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä
keksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka.
Vanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua,
mutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas
isoäitini: "Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman
kielesi." Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti
saksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä
oli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin
hitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin
varovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.

-- Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää
kieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat
sankarillisesti.

Herra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.

-- Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä
menestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan
sinua, vaan sinä saat rangaista minua.

-- Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.

-- Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin.
Tuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.

-- Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.

-- Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua
lyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut
lopettamaan valehtelemisen.

Ehdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui
poikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan
Natin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa
hänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä
Nat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan
poikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil
uhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi
ja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut
kasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan
tiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi
siitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti
puheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet
ja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään
sohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja
nähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski
Teddyn lattialle ja sanoi:

-- Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia
kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.

Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos
ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky,
joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren
viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota
käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.

-- Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa
en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun
ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.

-- Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer
surullisena mutta ei vihaisesti.

-- Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat
kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.

-- Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin,
ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään
kiivaasti.

-- Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele
minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.

Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä,
mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla
ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin
uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.

Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä,
häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen
kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä
iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten
hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra
Bhaer sanoi tyynesti:

-- Jatka vain ja lyö lujemmin.

Tajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi
selvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa
niin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.

-- Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.

-- Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka
tuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen
toiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa
väliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:

-- Minä muistan nyt, muistan varmasti!

Silloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi
säälivästi:

-- Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta
säästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.

Tommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin
kiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen
ympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.

Karmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja
pojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä
tällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.

-- Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.

-- Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen,
tahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten
Emilia tappelunhaluisesti.

-- Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen
kuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen,
sen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä
toimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne
olisi ollut näin vakava.

-- Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä
ajatuksestakin.

-- Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä
tippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt
enoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä
mieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin
itseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan
ja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti
nyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.

-- Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko
asiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.

-- Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä
kauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut
valehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.

-- Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa,
ehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä
käyttivät pakopaikkanaan.

Nat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja
sanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa
häneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat
toisilleen:

-- Hän on jo rauhoittunut.

Nat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän
avasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa
portailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin
olisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.

-- Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää
huolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli
kuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta,
sillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.

-- Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä
siitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.

Toiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä,
sillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä
masentuneelle.

Kävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista
hiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli
kaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa,
kun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.

Kukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta
se painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat
yritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita
lähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä
kärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen
hellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen
takiaan.



5

PIIRAKKAPAKARI


-- Mikä hätänä, Daisy?

-- Pojat eivät huoli minua pelaamaan kanssaan.

-- Mikseivät?

-- He sanovat, etteivät tytöt osaa pelata jalkapalloa.

-- Kyllä osaavat, minäkin olen pelannut, nauroi rouva Bhaer iloisesti
muistaessaan tätä nuoruutensa erikoishuvia.

-- Minä osaan varmasti. Olen pelannut usein Deminkin kanssa, ja
meillä oli oikein hauskaa, mutta nyt hän ei tahdo minua mukaan, koska
toiset pojat nauravat hänelle, sanoi Daisy syvästi loukkaantuneena
veljensä kovasydämisyydestä.

-- Hän taitaa sittenkin olla oikeassa. Se käy kyllä päinsä kun te
olette kahden, mutta se on sinulle liian rankkaa peliä silloin kun
poikia on kokonainen tusina. Minä ainakin keksisin jotain hauskaa,
jota voisin leikkiä itsekseni.

-- Mutta minä olen kyllästynyt leikkimään yksin, valitti Daisy.

-- Lupaan leikkiä sinun kanssasi silloin tällöin, mutta juuri nyt
minun täytyy mennä järjestelemään kaupunkimatkaani. Saat tulla mukaan
katsomaan äitiä, ja jos haluat, voit jäädä hänen luokseen.

-- Kyllä minä lähden mielelläni katsomaan häntä ja Josy-vauvaa, mutta
annathan minun tulla takaisin. Demi kaipaisi minua, ja minä olen niin
mielelläni täällä.

-- Etkä sinäkään tule toimeen ilman Demiä, sanoi Jo-täti, joka tiesi,
miten kiintynyt Daisy oli ainoaan veljeensä.

-- En tulisikaan. Mehän olemme kaksoset ja siksi me rakastamme
toisiamme enemmän kuin muut ihmiset, vastasi Daisy kasvot kirkastuen,
sillä hän piti kaksosena olemista suurimpana kunniana, mikä hänen
osakseen koskaan voisi tulla.

-- No, mitä aiot tehdä sillä aikaa kun minä häärin? kysyi rouva Bhaer
latoessaan suurella kiireellä kaappiin liinavaatepinoja.

-- En tiedä, minä olen kyllästynyt nukkeihin ja semmoisiin.
Kunpa keksisit minulle jonkin uuden leikin, sanoi Daisy keikkuen
haluttomana ovessa.

-- Minä mietin, mutta en minä tähän hätään ennätä. Menepäs katsomaan,
mitä Pöppö on laittanut meille lounaaksi, ehdotti rouva Bhaer
saadakseen pikku häiritsijänsä vähäksi aikaa pois tieltään.

-- Sinne minä menenkin. Kunhan hän vain ei olisi pahalla tuulella.
Daisy lähti laahustamaan neekerikokki Pöpön valtakuntaan.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi innostuneen näköisenä kädessään
pala taikinaa ja nenännykerö jauhoissa.

-- Saanko minä leipoa piparkakkuja ja muuta, kun Pöppö ei olekaan
pahalla tuulella? hän pyysi yhteen hengenvetoon.

-- Mainiota, saat leipoa mitä ikinä haluat ja viipyä keittiössä niin
kauan kuin mielit, vastasi rouva Bhaer huojentuneena, sillä joskus on
vaikeampi huvittaa yhtä tyttöä kuin tusinaa poikia.

Daisy juoksi tiehensä ja Jo-täti mietti puuhatessaan, minkä uuden
leikin hän keksisi. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin, ja
itsekseen hymyillen hän löi kiinni vaatekaapin ovet ja lähti
reippaasti huoneesta sanoen: -- Senpä minä teenkin!

Kukaan ei arvannut sinä päivänä mitä Jo-rouvalla oli mielessään,
mutta hänen silmissään oli iloinen pilke, kun hän kertoi Daisylle
keksineensä uuden leikin, jonka aikoi hankkia kaupungista. Koko
kaupunkimatkan Daisy oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta, mutta
ei saanut kysymyksiinsä sellaista vastausta, joka olisi mitään
selittänyt. Hänet jätettiin kotiin leikkimään vauvan kanssa ja
ilahduttamaan äitiään siksi aikaa, kun Jo-täti kävi ostoksilla. Kun
tämä palasi mukanaan iso kasa omituisia paketteja vaunujen nurkassa,
Daisy oli niin utelias, että olisi tahtonut heti paikalla lähteä
takaisin Plumfieldiin. Mutta tädillä ei ollut lainkaan kiirettä, hän
jutteli pitkän aikaa äidin kamarissa istuen lattialla vauva sylissään
ja nauratti rouva Brookea poikien kepposilla ja monenlaisilla
hassutuksilla.

Daisy ei voinut ymmärtää, miten täti oli kertonut äidille
salaisuuden, mutta ilmeisesti äiti tiesi sen, koska hän sanoi
tyttärensä myssyä sitoessaan ja antaessaan suukon tämän punaiselle
poskelle:

-- Ole kiltti tyttö, Daisy, ja opettele se hauska uusi leikki, jonka
täti on sinulle hankkinut. Se on hyödyllinen ja hauska, ja täti on
oikein kiltti leikkiessään sitä sinun kanssasi, sillä hän ei itse
pidä siitä kovinkaan paljon.

Viimeiset sanat saivat molemmat rouvat sydämellisesti nauramaan ja se
lisäsi Daisyn hämminkiä. Kun he sitten ajoivat kotiin, jokin kolisi
vaunujen takaosassa.

-- Mikä se on? kysyi Daisy heristäen korviaan.

-- Uusi leikki, vastasi Jo-rouva juhlallisesti.

-- Mistä se on tehty?

-- Raudasta, tinasta, puusta, kuparista, sokerista, suolasta,
hiilistä ja sadoista muista aineista.

-- Onpas se merkillinen! Minkä värinen se on?

-- Kaiken värinen.

-- Onko se iso?

-- Toiset osat ovat, toiset eivät.

-- Olenko minä nähnyt sellaista?

-- Montakin, mutta et yhtään niin sievää kuin tämä.

-- Voi, mikähän se on! Minä en jaksa odottaa. Milloin saan nähdä sen?
kysyi Daisy pomppien kärsimättömänä ylös alas.

-- Huomenna koulun jälkeen.

-- Onko se poikiakin varten?

-- Ei, vain sinua ja Bessiä. Pojat tahtovat kyllä nähdä sen ja
leikkiäkin eräällä sen osalla. Mutta sinun vallassasi on antaa heille
lupa -- tai olla antamatta.

-- Demin minä kyllä annan leikkiä, jos hän haluaa.

-- Saat olla varma, että he haluaisivat joka ikinen, varsinkin
Pumppu, sanoi rouva Bhaer taputtaen polvillaan olevaa kyhmyistä
myttyä, ja hänen silmänsä tuikkivat iloisemmin kuin koskaan.

-- Anna minun edes kerran koettaa, rukoili Daisy.

-- Ei kertaakaan, sillä arvaisit sen heti ja koko huvi menisi pilalle.

Daisy huokasi, mutta iloinen hymy levisi hänen kasvoilleen, sillä
käärepaperin reiästä hän oli nähnyt jotain kiiltävää.

-- Kuinka minä voin odottaa niin kauan. Enkö saisi nähdä sitä tänään?

-- Et, kultaseni! Se täytyy saada kuntoon ja siinä on ensin
laitettava paikoilleen monta osaa. Lupasin Teddy-sedälle, ettet saisi
nähdä sitä, ennen kuin se on kunnossa.

-- Jos setä tietää siitä, silloin se varmasti on ihana! huudahti
Daisy käsiään taputtaen, sillä ystävällinen, rikas ja hauska
Teddy-setä oli lapsille kuin haltijakummi ja keksi heille aina
iloisia yllätyksiä, kauniita lahjoja ja hauskoja huvituksia.

-- Kyllä hän tietää, Teddy tuli minun kanssani ostamaan niitä, ja
meillä oli hauskaa valitessamme eri osia. Hän halusi, että kaikki
olisi suurta ja hienoa, ja minun suunnitelmani toteutui loistavasti,
kun hän oli mukana. Sinun on annettava hänelle hellin suukkosi,
kun hän seuraavan kerran tulee käymään, sillä ei ole toista yhtä
kilttiä setää, joka menisi ostamaan niin ihastuttavan pienen keit-.
Varjelkoon! Minähän melkein jo sanoin, mitä se on! huudahti rouva
Bhaer. Hän nielaisi paljastavan sanan ja alkoi tarkastella laskuja
kuin peläten, että päästäisi porsaan pussista, jos vielä puhuisi.
Daisy risti alistuvasti kätensä ja mietti ankarasti, mikä leikki
voisi alkaa "keit"-tavulla.

Kotiin tultuaan hän tarkkaili jokaista kääröä, joka otettiin
vaunuista, ja iso raskas paketti, jonka Franz kantoi suoraan
yläkertaan ja piilotti lastenhuoneeseen, oli pakahduttaa Daisyn
uteliaisuudesta. Jotakin hyvin salaperäistä tapahtui huoneessa
koko iltapäivän, sillä Franz paukutti vasarallaan, Pöppö lyllersi
ylös alas ja Jo-täti liehui kuin virvatuli kuljetellen tavaroita
esiliinansa alla. Vain pikku Ted päästettiin huoneeseen, koska hän
ei osannut vielä puhua selvästi. Hän leperteli iloisena ja koetti
selittää, mitä ne "lakkapannit" olivat.

Daisy oli poissa tolaltaan, ja hänen jännityksensä tarttui
poikiinkin, niin että he olivat hukuttaa äiti Bhaerin
avuntarjouksillaan. Hän hylkäsi ne kuitenkin päättävästi vedoten
heidän omiin sanoihinsa:

-- Tytöt eivät voi leikkiä poikien kanssa. Tämä on Daisyn, Bessin
ja minun leikkini, emmekä me halua teitä mukaan. Nuoret herrat
poistuivat nöyrästi, mutta pyysivät Daisya leikkimään kanssaan mitä
hän ikinä halusi ja olivat niin yllättävän kilttejä ja kohteliaita,
että se hämmästytti viatonta Daisy-parkaa.

Heidän huomaavaisuutensa ansiosta Daisyn iltapäivä kului edes
jotenkuten. Hän meni aikaisin nukkumaan ja valmisti seuraavana
aamuna läksynsä niin ripeästi, että Fritz-setä toivoi joka päiväksi
uutta leikkiä. Kohahdus kävi kouluhuoneessa, kun Daisy poistui
yhdeltätoista, sillä jokainen tiesi, että nyt hän pääsi leikkimään
uutta, salaperäistä leikkiään.

Monet silmäparit seurasivat Daisyn lähtöä, ja Demi oli niin
ajatuksissaan, että kun Franz kysyi häneltä, missä Saharan autiomaa
on, hän vastasi allapäin: "Lastenhuoneessa", ja sai koko luokan
nauramaan.

-- Jo-täti, nyt minä olen lukenut kaikki läksyni enkä voi odottaa
enää hetkeäkään, huusi Daisy juosten rouva Bhaerin luo.

-- Se onkin valmis, nyt saat tulla, sanoi Jo-täti ja lähti yläkertaan
pistäen Teddyn toiseen kainaloonsa ja ompelukorin toiseen.

-- En minä näe mitään, sanoi Daisy katsellen tarkasti ympäri
lastenhuonetta.

-- Etkö sitten kuulekaan mitään? kysyi Jo-täti tarttuen Teddyä
koltusta, kun tämä tahtoi juosta huoneen toiselle puolen.

Daisy kuuli kummallista rätinää ja hiljaista porinaa aivan kuin
kattila olisi kiehunut. Ääni kuului ikkunasyvennyksestä, jonka eteen
oli vedetty verho. Daisy vetäisi sen syrjään, huudahti riemuissaan:

-- Ah! ja jäi ihastuneena tuijottamaan -- arvaatko mitä?
Ikkunasyvennyksen kolmella seinämällä oli penkki; yhdellä puolen
oli patoja ja pannuja, paistinvartaita ja kasareita, toisella oli
pieni ruoka- ja teekalusto ja keskiosassa hella. Ei peltinen ja
silmänlumetta, vaan oikea rautahella ja tarpeeksi iso, että siinä voi
keittää ruokaa monellekin nälkäiselle nukelle. Mutta parasta oli se,
että hellassa paloi oikea tuli, oikea höyry nousi pienen teepannun
nokasta ja pienen kattilan kansi tanssi polkkaa veden kiehuessa.
Ikkunasta oli otettu ruutu pois ja sen tilalle pantu peltilevy,
jossa oli reikä pientä savutorvea varten; ja oikea savu tuprusi ulos
niin luonnollisesti, että teki ihan sydämelle hyvää. Puulaatikko
ja hiiliastia olivat lieden lähettyvillä ja niiden yläpuolella oli
rikkalapio, harja ja luuta; pieni torikori oli matalalla pöydällä,
jonka ääressä Daisy tavallisesti leikki, ja hänen tuolinsa selustalla
oli valkoinen esiliina ja lystikäs päähine. Aurinko paistoi aivan
kuin sekin olisi iloinnut leikistä, hella humisi miellyttävästi,
kattila höyrysi, uudet esineet välkkyivät seinällä, sievät posliinit
olivat houkuttelevissa riveissä ja keittiö oli kokonaisuudessaan niin
hauska ja täydellinen kuin lapsi ikinä saattoi itselleen toivoa.

Daisy seisoi ilosta mykistyneenä, ja hänen katseensa kirkastui
kirkastumistaan, kun se vaelsi viehättävästä esineestä toiseen ja
pysähtyi lopuksi Jo-tädin iloisiin kasvoihin.

-- Voi, täti, tämä uusi leikki on ihanaa! Saanko minä ihan totta
keittää tällä hellalla, pitää kutsuja ja siivota ja laittaa ihka
oikean tulen? Minä pidän tästä kauheasti! Kuinka sinä keksitkin
tällaista?

-- Se pälkähti päähäni, kun halusit tehdä piparkakkuja Pöpön kanssa,
sanoi rouva Bhaer käsivarsi Daisyn ympärillä, ja tyttö hyppi kuin
olisi halunnut lähteä lentoon. -- Tiesin, ettei Pöppö antaisi sinun
kovin usein sotkea keittiötään eikä yläkerran takkatulikaan olisi
turvallinen, siksi päätin etsiä pienen lieden voidakseni opettaa
sinua keittämään. Se kun on sekä hauskaa että hyödyllistä. Kiertelin
leikkikalukaupoissa, mutta kaikki isot liedet maksoivat niin paljon,
että olin jo luopua koko asiasta, mutta sitten tapasin Teddy-sedän.
Heti kun hän sai kuulla, millä asialla olin, hän tarjoutui avuksi ja
halusi ostaa isoimman leikkiuunin jonka löysimme. Minä kieltelin,
mutta hän vain nauroi ja kiusoitteli minun nuoruudenaikaisella
keittotaidollani ja sanoi, että minun pitää sinun jälkeesi opettaa
aikanaan myös Bessiä, ja hän osti kaikenlaisia pieniä, sieviä
kapineita "keittoluokkaani" varten, joksi hän sitä sanoi.

-- Hauskaa, että tapasit hänet! sanoi Daisy, kun Jo-rouva lakkasi
nauramasta hauskalle ostosmatkalleen.

-- Sinun täytyy olla oikein ahkera, että opit valmistamaan erilaisia
leivonnaisia, sillä Teddy-setä lupasi tulla usein teelle, ja hän
odottaa saavansa jotain erityisen hyvää.

-- Tämä on maailman ihanin keittiö ja minä puuhailen täällä
mieluummin kuin teen mitään muuta. Saanko opetella leipomaan
piirakoita ja kakkuja ja keittämään ruokaa? huudahti Daisy tanssien
ympäri huonetta toisessa kädessä kasari ja toisessa pieni hiilihanko.

-- Saat aikanaan. Tämä on hyödyllinen leikki. Minä autan sinua ja
sinä olet minun keittäjäni, ja minä sanon mitä sinun on tehtävä ja
millä tavalla. Meillä täytyy olla ruokatavaraa, jotta todella opit
keittämään, vaikkakin pienissä erissä. Minä sanon sinua Sallyksi, ja
sinä olet talon uusi keittiötyttö, lisäsi Jo-rouva ryhtyen työhön.
Teddy istui lattialla peukaloaan imien ja tuijotti uuniin, aivan kuin
se olisi ollut elävä olento, josta hän oli kovin kiinnostunut.

-- Se on hurjan hauskaa. Mitä minä ensiksi teen? kysyi Sally.

-- Pue ensimmäiseksi päällesi tämä puhdas päähine ja esiliina. Minä
olen vanhanaikainen ja haluan, että keittäjäni on siisti.

Sally tunki kiharansa pyöreän myssyn sisään ja sitoi mukisematta
esiliinan vyötäisilleen, vaikka hän tavallisesti halveksi
"leukalappuja".

-- Nyt voit järjestää kaikki paikoilleen ja pestä uudet astiat.
Vanhatkin täytyy pestä, sillä entinen apulaiseni jätti ne likaisiksi
eräiden juhlien jälkeen.

Jo-täti puhui kasvot totisina, mutta Sallyä nauratti, sillä hän
tiesi, kuka se huolimaton tyttö oli ollut, joka oli jättänyt kupit
likaisiksi. Hän kääri hihansa ja alkoi tyytyväisenä järjestellä
keittiötään pysähtyen silloin tällöin ihailemaan "suloista kaulinta",
"herttaista pesuvatia" tai "hauskaa pippuriastiaa".

-- Kas niin, Sally, otapas kori ja lähde torille; tässä on luettelo
ruoka-aineista, joita tarvitaan päivälliseksi, sanoi Jo-rouva ja
antoi Daisylle pienen paperilappusen, kun tämä oli saanut kaikki
astiat sievästi paikoilleen.

-- Missä tori on? kysyi Daisy huomaten, että uusi leikki kävi hetki
hetkeltä hauskemmaksi.

-- Pöppö on tori.

Sally lähti matkaan ja aiheutti uuden kohahduksen kouluhuoneessa, kun
hän uudessa asussaan kulki oven ohi ja kuiskasi Demille:

-- Se on aivan ihana leikki!

Leikki huvitti vanhaa Pöppöä yhtä paljon kuin Daisyakin, ja hän
nauroi iloisesti, kun tyttö sipsutti huoneeseen kuin mikäkin hupsu
pikku kokki päähine toisella korvallisella ja korin kannet kalisten
kuin kastanjetit.

-- Rouva Jo-täti tahtoo nämä tavarat ja minun pitää saada ne heti,
sanoi Daisy tärkeänä.

-- Annapas kun katson! Tässä on paistia, perunoita, kurpitsaa,
omenoita, leipää ja voita. Liha ei ole vielä tullut; lähetän sen heti
yläkertaan, kun se saapuu. Muut tavarat saat heti.

Sitten Pöppö laittoi koriin yhden perunan, yhden omenan,
kurpitsanpalan, pienen kirpaleen voita ja sämpylän kehottaen Sallyä
olemaan varuillaan lihakaupan juoksupojan suhteen, koska tällä oli
tapana tehdä kepposia.

-- Kuka se on? kysyi Daisy toivoen, että se olisi Demi.

-- Sittenpähän näet, kuului Pöpön lyhyt vastaus, ja Sally lähti
hyvillä mielin laulellen:

    "Pikku Mabel iloissansa
    koriansa kantoi,
    nisut, voit ja maitopullot
    täti evääks' antoi."

-- Pane vähäksi aikaa kaikki muut paitsi omena komeroon, sanoi
Jo-rouva, kun keittäjä palasi.

Keskimmäisen hyllyn alla oli kaappi, ja kun avasi oven, paljastui
lisää ihastuttavia tavaroita. Toinen puoli oli ilmeisesti kellari,
sillä sinne oli pinottu puita, hiiliä ja sytykkeitä. Toinen
puoli oli täynnä pieniä saviruukkuja, laatikoita ja kaikenlaisia
lystikkäitä rasioita, joissa saattoi säilyttää pieniä eriä jauhoja,
sokeria, suolaa ja muita ruokatarvikkeita. Siellä oli hillotölkki,
peltipurkillinen piparkakkuja, pullollinen mainiota mehua ja pieni
peltirasiallinen teetä. Mutta kaiken huippu oli kaksi nukkien kulhoa
täynnä nuorta maitoa; niihin näytti jo kohonneen kerma. Vieressä oli
pikkuruinen kauha kuorimista varten. Daisy taputti käsiään ja olisi
halunnut heti ryhtyä kuorimaan kermaa. Mutta Jo-täti sanoi:

-- Ei vielä; sinä tarvitset kermaa päivällisellä omenapiirakan
kanssa, älä vain sekoita sitä ennen.

-- Saanko minä piirakkaa? huudahti Daisy tuskin uskoen, että hänellä
oli tiedossa moinen ilo.

-- Saat, ja jos uunisi paistaa hyvin, niin me laitamme kaksi
piirakkaa, toisen omenista ja toisen mansikoista, sanoi Jo-rouva,
joka oli melkein yhtä innostunut uuteen leikkiin kuin Daisykin.

-- Mistä minä aloitan? kysyi Sally kärsimättömänä.

-- Sulje alimmainen pelti, että uuni kuumenee. Pese sitten kätesi ja
ota esille vehnäjauhot, suola, sokeri, voi ja kaneli. Katso, onko
leivinpöytä puhdas, ja kuori omena valmiiksi.

Daisy sai tavarat kokoon niin vähällä melulla ja sotkemisella kuin
niin nuorelta keittäjältä suinkin saattoi odottaa.

-- En todellakaan tiedä, paljonko niin pieniin piirakkoihin menee
aineita, mutta täytyy panna arviolta, ja jos ne eivät onnistu, niin
yritämme uudestaan, sanoi Jo-rouva vähän neuvottomana, mutta samalla
huvittuneena tästä pikku pulmasta. -- Pane tämä pieni kulho täyteen
vehnäjauhoja, lisää vähän suolaa ja hiero sitten voita sekaan niin
paljon kuin tälle lautaselle mahtuu. Muista aina sekoittaa ensin
kuivat aineet keskenään ja lisää vasta sitten neste. Ne sekoittuvat
silloin paremmin.

-- Minä tiedän kyllä, sillä olen katsellut, miten Pöppö tekee. Mutta
eikös ensin voidella vuoka? Pöppö ainakin voitelee, sanoi Daisy
hämmentäen jauhoja hyvää kyytiä.

-- Tosiaan. Sinussa taitaa olla leipojan vikaa, kun käyt työhön noin
taitavasti, sanoi Jo-täti hyväksyvästi. -- Nyt tilkka kylmää vettä,
vain sen verran, että taikina kostuu. Ripota sitten jauhoja pöydälle,
vaivaa taikinaa vähän ja kauli se. Juuri niin. Pane voinokareita
taikinalle ja kauli se uudelleen. Ei tehdä taikinasta kovin raskasta,
etteivät nuket saa vatsatautia.

Daisy nauroi ajatukselle ja levitti runsaasti voita. Sitten hän kauli
sievällä kaulimellaan, ja saatuaan taikinan valmiiksi hän levitti
sen vuokiin. Hän leikkasi omenan ja latoi viipaleet paikoilleen,
ripotteli runsaasti sokeria ja kanelia päälle, ja vihdoin hän henkeä
pidättäen peitti piirakan päällyskuorella.

-- Minun on aina tehnyt mieli leikata pyöreät reiät kuoreen, mutta
Pöppö ei ole antanut. Onpas hauska tehdä omin päin, sanoi Daisy
nipsutellen veitsellä taikinaa.

Kaikille leipojille, parhaillekin, sattuu joskus onnettomuuksia.
Sallyn ensimmäinen yritys ei liioin sujunut kommelluksitta, sillä
veitsi liikkui niin vikkelästi hänen kädessään, että vuoka luiskahti,
teki kuperkeikan ilmassa ja piirakka putosi ylösalaisin lattialle.
Sally parahti, Jo-rouva nauroi, Teddy riensi heti tavoittelemaan
piirakkaa, ja hetken aikaa uudessa keittiössä oli täydellinen kaaos.

-- Ei se mennytkään pilalle, koska minä nipistin kuoret niin lujasti
yhteen. Se on ihan hyvä. Minä leikkaan siihen vain reiät ja sitten se
on valmis, sanoi Sally, poimi pudonneen kalleutensa ja laittoi sen
kuntoon välittämättä pölystä, jota siihen pudotessa oli tarttunut.

-- Uusi keittäjäni näkyy olevan hyväntuulinen, ja se on mainio asia,
sanoi Jo-rouva. -- Avaa nyt mansikkahillopurkki ja täytä tuo avoin
piirakka. Lado sen päälle taikinasta ohuita suikaleita, niin kuin
Pöppökin tekee.

-- Minä laitan keskelle D:n ja sivuille kiemuroita; sitä on sitten
hauska syödä, sanoi Sally ja kuormasi piirakkansa niin runsaasti
hillolla ja koukeroilla, että oikea piirakantekijä olisi joutunut
epätoivoon. -- Nyt minä panen piirakat uuniin! hän huudahti, ja kun
viimeinen tuhruinen kiehkura oli huolellisesti asetettu punaiselle
hillokentälle, hän sulki piirakkansa voitonriemuisena pieneen uuniin.

-- Siisti nyt jälkesi. Hyvä keittäjä ei koskaan jätä käyttämiään
esineitä hujan hajan. Kuori sitten kurpitsa ja perunat.

-- Minulla ei ole kuin yksi ainoa peruna, hihitti Sally.

-- Leikkaa se neljään osaan, niin se mahtuu pieneen kattilaan ja pane
lohkot kylmään veteen, kunnes ne pannaan kiehumaan.

-- Liotanko kurpitsaakin?

-- Eihän toki! Kuori vain se ja pane sitten höyrykattilaan. Sillä
tavalla siitä tulee kuivempi, vaikka se kestää kauemmin kypsyä.

Silloin raaputettiin oveen, ja kun Sally juoksi avaamaan, ilmestyi
Kit-koira hampaissaan kannellinen kori.

-- Tässä se lihakaupan juoksupoika nyt on! nauroi Daisy ja otti
koiralta kantamuksen. Koira lipoi kieltään ja alkoi kerjätä luullen
kai, että oli tuonut omaa päivällistään, sillä se oli usein
kantanut sen isännälleen samalla tavalla. Huomattuaan erehtyneensä
se lähti pois vihoissaan ja haukkui koko matkan alakertaan asti
tyynnyttääkseen loukattuja tunteitaan.

Korissa oli kaksi pientä lihapalasta, paistettu päärynä ja pieni
kakku. Niiden mukana oli paperi, johon Pöppö oli töhertänyt: "Neitin
lounaaksi, jos keittäminen ei oikeen onnistu."

-- Minä en huoli hänen vanhoja päärynöitään enkä muutakaan; minun
keitokseni onnistuu ja minä syön herkullisen päivällisen, se on varma
kuin mikä! puuskahti Daisy närkästyneenä.

-- Niitä voidaan tarvita, jos sattuu tulemaan vieraita. On aina hyvä,
jos varalla on jotakin, sanoi Jo-täti, jolle monet yllätystilanteet
olivat opettaneet tämän arvokkaan asian.

-- Teddy tahtoo ruokaa, ilmoitti Teddy, jonka mielestä moisesta
leipomisesta ja keittämisestä pitäisi toki saada jotain suuhunsakin.

Jo-rouva antoi pojalle käsityökorinsa pengottavaksi, että saisi hänet
pysymään hiljaa, kunnes päivällinen oli valmis, ja palasi jatkamaan
emännyyttä.

-- Pane kasvikset tulelle, kata pöytä ja pidä huoli, että sinulla on
hehkuvia hiiliä paistia varten.

Mikä ilo nähdä perunoitten kiehuvan pienessä padassa ja kurkistaa
kurpitsanpaloja, jotka pehmenivät höyryssä, avata uuninluukku
joka viides minuutti nähdäkseen, joko piirakat olivat kypsiä,
ja vihdoin, kun hiilet olivat punaisia ja hehkuvia, panna kaksi
oikeata paistinpalaa sormenpituiselle halstarille ja mahtavana
käännellä niitä haarukalla. Perunat valmistuivat ensiksi, eikä
ihmekään, sillä ne olivat koko ajan porisseet kovasti. Ne survottiin
hienoksi pienellä nuijalla, sekaan pantiin paljon voita, mutta
ei yhtään suolaa (sen keittäjä innostuksissaan kokonaan unohti),
ja muhennoksesta laitettiin kukkula sievälle punaiselle vadille,
silitettiin maitoon kastetulla veitsellä ja pantiin uuniin
ruskistumaan.

Niin kokonaan Sally oli syventynyt näihin töihin, että unohti
piirakkansa, kunnes hän avasi uunin pannakseen sinne perunavadin.
Mutta silloin nousi parku, sillä voi kauhistus! pikku piirakat olivat
palaneet mustiksi.

-- Voi, minun piirakkani, minun kauniit piirakkani! Ne ovat nyt
pilalla! huusi onneton Sally ja katseli tuhoutuneita luomuksiaan
väännellen pieniä, likaisia käsiään. Mansikkapiirakka varsinkin oli
surkean näköinen, sillä koukeroiset koristeet törröttivät mustuneesta
hillosta joka suunnalle kuin palaneen talon seinät ja savupiiput.

-- Voi hyvä lapsi, minä unohdin muistuttaa, että ottaisit ne ulos;
juuri minun tapaistani, sanoi Jo-täti katuvasti. -- Älä itke
kultaseni, se oli minun syyni. Yritetään uudestaan päivällisen
jälkeen, hän lisäsi kun Sallyltä tipahti iso kyynel sihahtaen kuumaan
piirakkaan.

Niitä olisi virrannut enemmänkin, ellei paisti olisi juuri sillä
hetkellä poksahtanut ja vaatinut keittäjän huomion, niin että tämä
pian unohti palaneet piirakkansa.

-- Pane lihavati ja lautaset lämpiämään siksi aikaa kun sekoitat
kurpitsaan voita ja suolaa ja ripottelet vähän pippuria pinnalle,
sanoi Jo-rouva toivoen hartaasti, ettei päivällinen kohtaisi enää
uusia onnettomuuksia.

Veikeä pippurikuppi tyynnytti Sallyn tunteet, ja hän valmisti
kurpitsan mestarillisesti. Päivällinen oli turvallisesti pöydässä,
ja kuusi nukkea oli pantu istumaan kukin paikalleen. Teddy istuutui
pöydän ala- ja Sally yläpäähän. Kun kaikki olivat asettuneet, joukkoa
oli hauska katsella, sillä yksi nukeista oli täydessä juhlapuvussa,
toinen taas yöpaidassa, villalangasta tehty Jerry-poika punaisessa
talvipuvussa ja Annabella, nenätön lemmikki, aivan ilkosillaan.

Teddy käyttäytyi perheen isänä mallikelpoisesti, sillä hän söi
iloisena kaiken mitä tarjottiin eikä huomannut missään pienintäkään
vikaa. Daisy hymyili säteilevästi kumppanilleen, kuten ainakin
oikeiden päivällisten uupunut mutta vieraanvarainen emäntä, ja hän
hoiteli emännyyttään niin vilpittömän tyytyväisenä, ettei moista
usein näe.

Paisti oli niin sitkeätä, että sen saattoi häthätää leikata
pikkuruisilla veitsillä, perunamuhennosta ei riittänyt kaikille
ja kurpitsa oli kovin möykkyistä. Mutta vieraat eivät olleet
millänsäkään puutteista, ja isäntä ja emäntä puhdistivat pöydän
sellaisella ruokahalulla, että kuka hyvänsä olisi kadehtinut
heitä. Kerman kuoriminen tuotti niin suuren ilon, että se vaimensi
piirakoiden palamisesta aiheutuneen murheen, ja Pöpön halveksittu
kakku oli tervetullut aarre jälkiruoaksi. -- Tämä oli paras ateria,
minkä olen ikinä syönyt. Saanko minä laittaa ruokaa joka päivä? kysyi
Daisy kaapiessaan astioita ja syödessään tähteitä.

-- Voit joka päivä keittää ja paistaa koulutuntien jälkeen, mutta
on parasta, että syöt herkkusi oikeaan ateria-aikaan ja vain vähän
piparkakkuja näin välipalaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta,
teimme poikkeuksen, mutta muuten meidän täytyy elää säännöllisesti.
Tänään voit leipoa vielä jotain iltapäiväteetä varten, jos haluat,
sanoi Jo-rouva, joka oli iloinnut kovasti lounaasta, vaikkei
ollutkaan saanut kutsua pöytään.

-- Anna minun paistaa ohukaisia Demille. Ne ovat hänen herkkuaan, ja
on niin hauska käännellä niitä ja panna sokeria väliin, sanoi Daisy
pyyhkien hellästi keltaista tahraa Annabellan särkyneeltä nenältä,
sillä Bella oli kieltäytynyt syömästä kurpitsaa, jota työnnettiin sen
suuhun, koska se oli niin hyvää "reunatismille" -- vaiva, jonka se
oli saanut kevytmielisen pukeutumisensa vuoksi.

-- Mutta jos sinä annat Demille herkkujasi, kaikki toisetkin
tahtovat, ja silloin sinulla on kädet täynnä työtä.

-- Saanko minä kutsua Demin teelle tämän ainoan kerran, sitten minä
laitan toisillekin jotain, jos he ovat kilttejä, ehdotti Daisy
innostuneena.

-- Mainio ajatus! Tehdäänkin sinun pikku herkuistasi palkintoja
kilteille pojille, sillä jokainenhan heistä haluaa vähän ylimääräistä
hyvää. Jos pikku miehet ovat isojen kaltaisia, niin herkut
ilahduttavat suuresti heidän mieltään, lisäsi Jo-täti nyökäten
iloisesti ovelle, missä isä Bhaer seisoi huvittuneena katsomassa.

-- Tuo viimeinen isku oli minulle, ja myönnän että totta se onkin.
Mutta jos olisin mennyt kanssasi naimisiin keittotaitosi vuoksi,
minun olisi käynyt huonosti näinä vuosina, vastasi professori nauraen
ja keinutti Teddyä, joka oli pakahtua innosta kuvaillessaan äskeisiä
juhlia.

Daisy esitteli ylpeänä keittiötään ja lupasi ajattelemattomasti
Fritz-sedälle ohukaisia niin paljon kuin tämä jaksaisi syödä. Hän oli
juuri kertomassa uudesta palkinnosta, kun pojat, Demi etunenässä,
hyökkäsivät huoneeseen nuuhkien ilmaa kuin nälkäiset ajokoirat, sillä
koulutunnit olivat päättyneet ja päivälliseen oli vielä aikaa, ja
Daisyn paistin tuoksu johti heidät suoraan saaliille. Tuskin lie
nähty ylpeämpää tyttölasta kuin Sally, kun hän esitteli kalleuksiaan
ja kertoi pojille mikä näitä odotti. Useimmat heistä suhtautuivat
pilkallisesti koko ajatukseen, että hän muka pystyisi valmistamaan
mitään syötäväksi kelpaavaa, mutta Pumppu oli heti voitettu, ja
Natillä ja Demillä oli luja luottamus Daisyn taitoihin toisten
jäädessä odottavalle kannalle. Kaikki ihailivat kuitenkin keittiötä
ja tutkivat kiinnostuneina uunia. Demi tarjoutui heti ostamaan padan
höyrypannuksi suunnittelemaansa koneeseen ja Ned selitti, että paras
ja isoin kasari kelpaisi hänelle lyijyn sulatusastiaksi, kun hän
valaa luoteja, sotakirveitä ja muita kapineitaan.

Daisy oli niin kauhistunut näistä ehdotuksista, että Jo-rouvan täytyi
heti paikalla säätää laki, jossa poikia kiellettiin koskemasta,
käyttämästä tai edes lähestymästä tätä pyhitettyä hellaa ilman
omistajan nimenomaista lupaa. Kielto lisäsi suunnattomasti lieden
arvoa miesväen silmissä, varsinkin kun asetuksen rikkojalta
evättäisiin palkinnoiksi luvatut herkut.

Juuri silloin soi kello, ja koko joukko lähti alakertaan
päivälliselle. Ateria innoitti poikia luettelemaan, mitä Daisyn
tulisi valmistaa heille, kunhan he ansaitsisivat palkintonsa. Daisy,
joka luotti rajattomasti lieteensä, lupasi mitä vain, kunhan Jo-täti
neuvoisi valmistusohjeet. Daisyn auliit lupaukset melkein pelottivat
Jo-rouvaa, sillä monet poikien toivomuksista ylittivät hänen
keittotaitonsa. Sellaisia olivat esimerkiksi hääkakku, kiillotetut
suklaapallot ja erittäinkin kaalikeitto, johon kuului silliä ja
kirsikoita ja jota herra Bhaer pyysi suurimpana herkkunaan; se
saattoi hänen vaimonsa epätoivoon, sillä saksalainen keittotaito meni
yli tämän ymmärryksen.

Daisy halusi aloittaa heti kun päivällinen oli syöty, mutta hän
sai luvan siistiä vain jälkensä, täyttää kattilan valmiiksi teetä
varten ja pestä esiliinansa, joka oli kuin suurten pitovalmistelujen
jäljiltä. Sitten hänet lähetettiin ulos leikkimään kello viiteen
asti, sillä Fritz-setä sanoi, että liian ahkera opiskelu, vaikkapa
liedenkin ääressä, oli pahaksi kasvaville, ja Jo-rouva tiesi pitkästä
kokemuksesta, kuinka pian uusi leikki menettää viehätyksensä, ellei
sitä käytetä viisaasti.

Pojat olivat hyvin kohteliaita Daisylle sen iltapäivää. Tommy
lupasi hänelle ensimmäiset hedelmät puutarhatilkustaan, vaikka
niistä häthätää näkyi vasta alut; Nat tarjoutui hankkimaan hänelle
polttopuut ilmaiseksi; Pumppu aivan jumaloi häntä ja Ned rupesi heti
paikalla tekemään jääkaappia hänen keittiöönsä. Demi johdatti Daisyn
lastenhuoneeseen yllättävän täsmällisesti juuri kun kello löi viisi.
Ei ollut vielä aika aloittaa kutsuja, mutta hän pyysi hartaasti,
että hänelle myönnettiin erioikeus jäädä, ja hän sytytti tulen,
juoksi asioilla ja seurasi kiinnostuneena illallisensa valmistumista.
Jo-rouva jakeli ohjeita ohikulkiessaan, sillä hän oli parhaillaan
ripustamassa puhtaita verhoja talon kaikkiin ikkunoihin.

-- Pyydä Pöpöltä kuppi hapanta kermaa, niin kakkusi kohoavat
vähälläkin soodalla, kuului ensimmäinen määräys.

Demi syöksyi keittiöön ja toi kerman suu väärällä, sillä hän oli
matkalla maistanut sitä ja ennusti, että kakut menisivät pilalle,
jos niihin pantaisiin niin hapanta ainetta. Jo-rouva sai tästä
aiheen pitää esitelmän soodan kemiallisista ominaisuuksista, Daisy
ei sitä kuunnellut, mutta Demi oli korva tarkkana, ja hän ymmärsikin
asian sovittaen tietonsa seuraavaan lyhyeen, mutta ytimekkääseen
toteamukseen:

-- Kyllä minä ymmärrän: sooda muuttaa happamet aineet makeiksi ja
sen kupluileminen kohottaa taikinan. Saapa nähdä, kohoaako sinun
taikinasi, Daisy.

-- Kaada tämä kulho melkein täyteen jauhoja ja lisää sitten hiukan
suolaa, määräsi Jo-rouva.

-- Voi kuitenkin, pitääkö nyt kaikessa olla suolaa, sanoi Sally, joka
oli väsynyt aukaisemaan pillerirasiaa, jossa suolaa pidettiin.

-- Suola on kuin hyväntuulisuus, melkein kaikki on parempaa, jos sitä
on pikkuisen mukana, sanoi Fritz-setä ja pysähtyi ohikulkiessaan
lyömään pari kolme naulaa, jotta Sally saisi ripustaa pikku pannujaan
seinään.

-- Sinua ei ole kutsuttu teelle, mutta annan silti sinulle kakkuja,
enkä minä ole pahalla tuulella, sanoi Daisy ojentaen jauhoiset
kasvonsa kiittääkseen häntä suukolla.

-- Fritz, sinä et saa tulla häiritsemään minun keittoluokkaani, tai
minä tulen pitämään siveyssaarnaa kesken sinun latinan tuntisi.
Mitähän sinä siitä pitäisit? sanoi Jo-rouva heittäen ison, kukikkaan
ikkunaverhon miehensä päähän.

-- Pelkkää hyvää, koeta niin näet, sanoi rakastettava isä Bhaer ja
kulki laulaen ja naputellen ympäri taloa kuin jättiläistikka.

-- Sotke sooda kermaan, ja kun se 'kupluilee', kuten Demi sanoo,
sekoita siihen jauhot ja vatkaa niin paljon kuin ikinä jaksat.
Lämmitä sitten pannu, voitele se hyvin ja paista kunnes minä tulen
takaisin. Ja Jo-täti hävisi taas huoneesta.

Ja kyllä pieni lusikka kalisikin, ja taikinaa vatkattiin niin, että
se ihan vaahtosi. Ja kun Daisy kaatoi sitä vähän vuokaan, se kohosi
kuin taikavoimasta ja sai veden kihoamaan Demin kielelle. Tietenkin
kakku tarttui kiinni ja paloi, koska Daisy oli unohtanut voin, mutta
tämän ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kaikki sujui hyvin ja kuusi
herkullista pikku kakkua saatiin turvallisesti vadille.

-- Minä söisin näiden kanssa mieluummin vaahterasiirappia kuin
sokeria, sanoi Demi nojatuolista, johon hän oli istahtanut katettuaan
pöydän aivan uudella ja erikoisella tavalla.

-- Käy sitten pyytämässä sitä Pöpöltä, sanoi Daisy ja meni itse
kylpyhuoneeseen pesemään käsiänsä.

Sillä aikaa kun lastenhuone oli tyhjänä, tapahtui kauheita.

Kit oli ollut koko päivän kovin loukkaantunut, kun kukaan ei ollut
vielä palkinnut sitä, vaikka se oli tuonut kuuliaisesti lihakorin
lastenkamariin. Se ei suinkaan ollut paha koira, mutta sillä oli
omat virheensä niin kuin meillä kaikilla, eikä se aina voinut
vastustaa kiusausta. Kit sattui juuri sillä hetkellä luikahtamaan
lastenhuoneeseen, tunsi kakkujen tuoksun, näki ne vartioimattomina
matalalla pöydällä ja ajattelematta hetkeäkään seurauksia nielaisi
ne kaikki yhtenä suupalana. Sanottakoon kuitenkin lohdutukseksi,
että kuumat kakut polttivat niin tulisesti Kitin suuta, että siltä
pääsi hämmästynyt haukahdus. Daisy kuuli sen, syöksyi sisään ja näki
vadin tyhjänä ja keltaisen hännänpään häviävän sängyn alle. Sanaa
virkkamatta hän tarttui häntään, veti esille varkaan ja ravisteli
sitä niin julmistuneena, että sen korvat menivät ihan lupsaan. Sitten
hän ajoi koiraraukan alas vajaan, jossa se vietti ikävän illan
hiilikasalla.

Demin osanoton rohkaisemana Daisy teki uuden taikinan ja paistoi
tusinan kakkuja, jotka olivat vielä kauniimpia kuin ensimmäiset.
Niinpä Fritz-setäkin, joka oli syönyt niistä kaksi, lähetti Daisylle
sanan, ettei hän koskaan ollut maistanut niin hyviä kakkuja, ja
jokainen poika alakerran teepöydässä kadehti Demin kakkukekkereitä
yläkerrassa.

Se olikin oikein ihastuttava ateria, sillä pienen teekannun kansi ei
pudonnut kuin kolme kertaa ja maitokannu kaatui ainoastaan kerran;
kakut tosin uivat siirapissa ja paahtoleivässä oli paistetun lihan
maku, koska kokki oli käyttänyt lihanpaahdinta. Demi unohti tyystin
syvämietteisyytensä ja ahmi kuin tavallinen poika konsanaan Daisyn
suunnitellessa uusia juhla-aterioita ja nukkein hymyillessä suopeasti.

-- No, onko teillä ollut hauskaa? kysyi Jo-rouva tullessaan ylös
Teddy olkapäillään.

-- Hirveän hauskaa. Minä tulen pian uudestaan, ilmoitti Demi
pontevasti.

-- Pöydästä päätellen olet tainnut syödä liikaa.

-- Enkä ole, söin vain viisitoista kakkua ja ne olivat ihan pieniä,
vakuutti Demi, jonka lautasen täyttämisessä siskolla oli ollut kova
työ.

-- Ei niistä ole hänelle haittaa, kun ne olivat niin sieviäkin, sanoi
Daisy äänellä, jossa oli niin hupaisa sekoitus äidillisyyttä ja
emännän ylpeyttä, että Jo-täti saattoi vain hymyillä ja sanoa:

-- Mainiota, uusi leikki on siis onnistunut?

-- Minä pidän siitä, sanoi Demi aivan kuin hänen hyväksymisensä olisi
ollut tärkeintä.

-- Se on hauskin leikki, mitä on keksitty! huudahti Daisy syleillen
pesuvatia, jonka hän juuri oli ottanut esille pestäkseen astioita.
-- Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana liesi kuin minulla, hän
lisäsi katsellen sitä ihaillen.

-- Tälle leikille pitäisi antaa nimi, sanoi Demi nuollen siirappia
huulistaan.

-- Onhan sillä.

-- Onko? Mikä? kysyivät sisarukset innoissaan.

-- No, voisimme sanoa sitä vaikka "piirakkapakariksi", sanoi Jo-rouva
ja poistui tyytyväisenä onnistuneeseen leikkiinsä.



6

TULIPALO


-- Rouva Bhaer, minulla olisi vähän asiaa teille. Se on hyvin
tärkeätä, sanoi Nat pistäen päänsä rouva Bhaerin huoneen ovesta.

Se oli jo viides pää, joka oli kurkistanut sisään viimeisen puolen
tunnin kuluessa. Mutta koska rouva Bhaer oli siihen tottunut, hän
kohotti vain katseen työstään ja sanoi reippaasti:

-- Mitä sitten, poikaseni?

Nat tuli sisään, sulki oven huolellisesti jäljessään ja sanoi
kiihtyneellä, huolestuneella äänellä:

-- Dan on tullut.

-- Kuka Dan?

-- Hän oli minun kaverini siihen aikaan, kun soittelin kaduilla. Hän
myi lehtiä ja oli kiltti minulle. Minä näin hänet toissa päivänä
kaupungilla ja kerroin, kuinka hauskaa täällä on, ja nyt hän on
sitten tullut tänne.

-- Kas vain, pianpas hän tulikin käymään.

-- Ei hän käymään tullut, hän haluaa jäädä, jos te vain sallitte,
sanoi Nat viattomasti.

-- Niinkö, mutta ei se taida oikein käydä, sanoi rouva Bhaer melko
yllättyneenä Natin mutkattomasta ilmoituksesta.

-- Miksei? Minä luulin, että te otatte mielellänne köyhiä poikia
asumaan luoksenne ja olette heille hyvä niin kuin olette ollut
minullekin, sanoi Nat hämmästyneenä ja hädissään.

-- Niin minä otankin, mutta haluan ensin tietää heistä jotakin. Minun
täytyy valita, koska heitä on niin paljon. Eikä täällä ole tilaa
kaikille. Toivoisin kyllä että olisi.

-- Minä pyysin häntä tulemaan, koska luulin teidän pitävän siitä,
mutta jos ei ole tilaa, hän voi lähteä pois saman tien, sanoi Nat
surullisena.

Rouva Bhaeria liikutti pojan luottamus hänen vieraanvaraisuuteensa
eikä hänellä ollut sydäntä pettää Natin toiveita. Siksipä hän sanoi:

-- Kerro minulle jotakin Danista.

-- En tiedä hänestä mitään. Hänellä vain ei ole ketään sukulaisia
ja hän on köyhä. Hän oli kiltti minulle ja nyt minä tahtoisin tehdä
jotain hyvää hänelle.

-- Tärkeitä syitä kaikki tyynni. Mutta tosiaan, Nat, talo on täynnä,
enkä minä tiedä, mihin panisin hänet, sanoi rouva Bhaer, jolla oli
yhä suurempi halu esiintyä sellaisena hätäsatamana, jona Nat häntä
piti.

-- Hän voisi saada minun vuoteeni ja minä nukkuisin tallissa. Nyt ei
ole ollenkaan kylmä ja minulle se on samantekevää. Isän kanssa minä
nukuin missä sattui, sanoi Nat innokkaasti.

Jokin Natin äänessä ja ilmeissä sai rouva Bhaerin laskemaan kätensä
pojan olalle ja sanomaan lempeästi:

-- Tuo sisään ystäväsi, Nat. Kyllä kai me saamme hänelle tilaa
antamatta sinun paikkaasi.

Iloisena Nat juoksi tiehensä ja palasi pian mukanaan varsin
epämiellyttävän näköinen poika, joka käveli laahustaen ja katseli
ympärilleen niin röyhkeän ja juron näköisenä, että rouva Bhaer heti
ajatteli mielessään:

-- Taitaapa olla vaikea tapaus.

-- Tässä on Dan, esitteli Nat varmana siitä, että poika oli
tervetullut.

-- Nat sanoo, että sinä tahtoisit jäädä meidän luoksemme, aloitti
Jo-rouva ystävällisesti.

-- Niin, kuului töykeä vastaus.

-- Eikö sinulla ole ystäviä, jotka pitäisivät sinusta huolta?

-- Ei.

-- Sano: "Ei ole, rouva Bhaer", kuiskasi Nat.

-- En ikinä, mutisi Dan.

-- Kuinka vanha olet?

-- Neljäntoista nurkilla.

-- Näytät vanhemmalta. Mitä osaat tehdä?

-- Vähän joka lajia.

-- Jos jäät tänne, tahdomme että teet työtä, luet ja leikit kuten
toisetkin pojat. Suostutko siihen?

-- Saattaahan tuota yrittää.

-- Hyvä, saat jäädä muutamaksi päiväksi, niin nähdään miten tulemme
toimeen keskenämme. Pidä sinä, Nat, huolta hänestä, kunnes herra
Bhaer palaa kotiin. Järjestetään sitten asia lopullisesti, sanoi
Jo-rouva, ja hänestä tuntui vaikealta saada kosketusta tähän
röyhkeään nuoreen ihmiseen, joka katseli häntä tummilla silmillään
kylmästi, epäluuloisesti ja murheellisen aikavasti.

-- Lähdetääs, Nat, sanoi Dan ja löntysti ulos.

-- Kiitoksia, rouva Bhaer, lisäsi Nat ja lähti seuraamaan Dania
tajuten epämääräisesti, että hänet oli toivotettu aivan toisin
tervetulleeksi kuin hänen jörö ystävänsä.

-- Pojat leikkivät sirkusta ladossa; mennäänkö katsomaan? hän kysyi,
kun he astuivat leveitä portaita alas nurmikolle.

-- Ovatko ne isoja kavereita? kysyi Dan.

-- Eivät. Isot menivät kalaan.

-- Painutaan sitten viivana, sanoi Dan.

Nat vei Danin isoon latoon ja esitti hänet tovereilleen, jotka
telmivät ylhäällä tyhjässä parvessa. Avaralle lattialle oli heinillä
rajattu suuri ympyrä ja sen keskellä seisoi Demi pitkä piiska
kädessä, ja Tommy ratsasti ylpeästi ympäri kärsivällisellä Tobylla ja
leikki apinaa.

-- Teidän täytyy maksaa pääsymaksu, muuten ette saa katsella
näytöstä, sanoi Pumppu seisten kärryjen vieressä, johon orkesteri
oli sijoitettu. Siihen kuului taskukampa, jota Ned puhalsi, ja
leikkirumpu, jota Rob löi raivokkaasti.

-- Hän on toverini, minä maksankin molempien puolesta, sanoi Nat
kohteliaasti ja pisti kaksi koukkupäistä ruuvia kuivaan sieneen, jota
he käyttivät rahakukkarona.

Nyökäten toisille pojille he istuutuivat parille laudankappaleelle
ja esitys jatkui. Tasapainoilun jälkeen Ned näytti notkeuttaan
hyppimällä vanhan tuolin yli ja kiipeämällä tikapuita ylös ja
alas kuin merimies. Demi tanssi polskaa niin tosissaan, että sitä
katseli huvikseen. Nat vaadittiin sylipainiin Pumpun kanssa, ja
kädenkäänteessä tuo pyylevä nuorukainen oli permannossa. Sitten
Tommy astui ylpeänä esiin ja heitti kärrynpyörän. Taito oli
hankittu kärsivällisyydellä ja tuskalla, sillä harjoitellessaan
yksinäisyydessä hän oli saanut ruumiinsa täyteen mustelmia. Hänen
temppunsa herätti suurta ihastusta, ja hän oli juuri astumassa pois
näyttämöltä mahtavana ja kasvot punoittaen päähän laskeutuneesta
verestä, kun katsomosta kuului ivallisesti:

-- Pyh! Tuo nyt ei ole mitään!

-- Sano se vielä kerran jos uskallat, pöyhisteli Tommy kuin äkäinen
kalkkunakukko.

-- Tahdotkos tapella? sanoi Dan astuen heti alas laudaltaan ja
puristi nyrkkejään taistelunhaluisesti.

-- Tappeleminen on kiellettyä! huusivat toiset kiihtyneinä.

-- Olettepas te arkaa sakkia! pilkkasi Dan.

-- Hei, ellet ole kunnolla, saat lähteä täältä, sanoi Nat tulistuen
herjauksesta, jonka Dan oli singonnut hänen ystävilleen.

-- Tahtoisinpa nähdä, tekeekö hän saman tempun paremmin kuin minä,
pöyhisteli Tommy.

-- Tehkää sitten tilaa! komensi Dan ja heitti ilman minkäänlaista
ennakkovalmistelua kolme kärrynpyörää peräkanaa.

-- Tuohon et ikinä pysty, Tom. Isket aina pääsi ja lennät pitkällesi,
sanoi Nat mielissään ystävänsä onnistumisesta.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, Dan sähköisti katsomon heittämällä
kolme volttia taaksepäin ja kävelemällä jonkin matkaa käsillään.
Esitys sai valtavat suosionosoitukset, ja Tommy yhtyi hyvä-huutoihin,
jotka tervehtivät taitovoimistelijaa, kun tämä hypähti taas jalkeille
ja katseli heitä viileän alentuvasti.

-- Luuletko että minäkin oppisin loukkaamatta kovin paljon itseäni?
kysyi Tom nöyrästi hieroen kyynärpäitään, joita vieläkin kirveli
äskeisen tempun jälkeen.

-- Mitäs annat, jos opetan sinua? kysyi Dan.

-- Uuden linkkuveitseni. Siinä on viisi terää ja vain yksi on poikki.

-- Anna tänne. Tommy antoi veitsen katsellen hellästi sen sileätä
kädensijaa.

Dan tutki tarkasti veitsen, pisti sen sitten taskuunsa, siirtyi
sivulle ja sanoi silmää iskien:

-- Opettele kunnes opit, siinä kaikki.

Tommyn raivon huutoa seurasi sellainen meteli, ettei se asettunut
ennen kuin Dan, huomattuaan joutuneensa vähemmistöön, ehdotti
veitsenheittoa, jolloin voittaja saisi pitää kalleuden. Tommy
suostui, ja veitsenheittäjien ympärille kerääntyi piiri jännittyneitä
katsojia, joiden ilmeet muuttuivat tyytyväisiksi, kun Tommy voitti
pelin ja kätki veitsen luotettavimman taskunsa uumeniin.

-- Tule, mennään katsomaan vähän paikkoja, sanoi Nat, josta tuntui,
että hänen oli puhuttava vakavasti kahden kesken ystävänsä kanssa.

Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta kun he
palasivat, Dan kohteli huomaavaisemmin jokaista, vaikka olikin
hiomaton puheissaan ja karkea käytöksessään.

Pojat eivät pitäneet Danista lainkaan ja jättivätkin hänet Natille,
joka pian tunsi raskaana vastuun, mutta oli liian hyväsydäminen
hylätäkseen hänet.

Tommy tunsi kuitenkin, että veitsijutusta huolimatta heidän
välillään oli jonkinlainen side, ja hän halusi vielä palata niin
mielenkiintoiseen aiheeseen kuin kärrynpyörät. Siihen hän saikin pian
tilaisuuden, sillä huomattuaan, kuinka toinen ihaili hänen taitojaan,
Dan muuttui ystävällisemmäksi, ja ennen kuin ensimmäinen viikko oli
lopussa, hänestä oli tullut vilkkaan Tommyn läheinen ystävä.

Kun herra Bhaer kuuli asiasta ja näki Danin, hän puisti päätään ja
sanoi vain: -- Koe voi tulla meille kalliiksi, mutta yritetään.
Mikäli Dan tunsi kiitollisuutta saamastaan huolenpidosta, ei hän
ainakaan näyttänyt sitä, vaan otti kaiken vastaan kiittämättä. Hän
oli tietämätön, mutta nopea oppimaan mikäli halusi ja tarkkasilmäinen
ympäristöönsä nähden. Puhe oli nenäkästä, käytös hiomatonta ja
mielialat vaihtelevia: hän oli vuoroin rajun kiihkeä, vuoroin
murjottava. Hän oli innokas pelaaja ja pelasi melkein kaikkia
pelejä hyvin. Hän oli hiljainen ja juro aikaihmisten seurassa,
ja vain harvoin hän oli täysin yhtä pataa edes poikien kanssa.
Vaikka monikaan ei hänestä todella pitänyt, kukaan ei voinut olla
ihailematta hänen rohkeuttaan ja voimiaan, sillä mikään ei pelottanut
häntä, ja kerran hän pieksi pitkän Franzin niin pahanpäiväiseksi,
että toiset katsoivat viisaimmaksi pysyä kunnioittavan välimatkan
päässä hänen nyrkeistään. Herra Bhaer tarkkasi häntä ja koetti
parhaansa mukaan kesyttää 'metsäläispoikaa', joksi häntä sanottiin,
mutta itsekseen tämä kelpo kasvattaja pudisti päätään ja ajatteli
vakavana: -- Toivottavasti koe onnistuu, vaikka pelkäänkin, että se
tulee kalliiksi.

Rouva Bhaer menetti Danin takia kärsivällisyytensä vähintään kymmenen
kertaa päivässä, mutta ei antanut periksi, vaan uskoi itsepäisesti,
että pojassa oli kaikesta huolimatta jotain hyvää. Dan oli
ystävällisempi eläimille kuin ihmisille, kuljeksi mielellään metsissä
ja mikä parasta: pikku Ted piti hänestä. Kukaan ei käsittänyt,
mistä se johtui, mutta lapsi kiintyi Daniin heti paikalla: nauroi
ja jokelsi aina hänet nähdessään, halusi mieluiten ratsastaa juuri
hänen leveillä harteillaan ja sanoi häntä omaksi Dannykseen. Teddy
olikin ainoa olento, jolle Dan osoitti suosiotaan, mutta vain silloin
kun luuli, ettei kukaan nähnyt. Mutta äidin katse huomaa ja äidin
sydän vaistoaa erehtymättömästi, kuka rakastaa hänen lapsiaan. Niinpä
Jo-rouva keksi pian, että Danin karkean pinnan alla sykki hellä
sydän, ja aikaansa säästämättä hän koetti päästä siihen käsiksi ja
voittaa hänet puolelleen.

Mutta odottamaton ja varsin hälyttävä tapaus särki heidän
suunnitelmansa ja karkotti Danin Plumfieldista.

Tommy, Nat ja Demi alkoivat suojella Dania, koska toiset pojat
melkein halveksivat häntä. Mutta ennen pitkää kolmikko huomasi
pahassa pojassa olevan erityistä vetovoimaa, ja heidän entinen
väheksymisensä muuttui ihailuksi, johon kullakin oli oma syynsä.
Tommy ihaili hänen taitotemppujaan ja rohkeuttaan. Nat oli
kiitollinen hänen aikaisemmin osoittamastaan hyvyydestä; Demi piti
poikaa jonkinlaisena elävänä seikkailukirjana, sillä aina kun hän
vain halusi, Dan kertoi hyvin elävästi jännittävistä kokemuksistaan.
Danilla ei ollut mitään sitä vastaan, että nämä kolme suosivat häntä,
ja hän pakottautui ystävälliseksi heitä kohtaan. Se olikin hänen
menestymisensä salaisuus.

Bhaerit olivat hämmästyneitä, mutta toivoivat poikien vaikuttavan
Daniin edullisesti. He seurasivat asioiden kehitystä hiukan
huolestuneina luottaen kuitenkin siihen, ettei mitään ikävyyksiä
sattuisi.

Dan tunsi, etteivät he luottaneet häneen täydellisesti, eikä hän
koskaan näyttänyt parhaita puoliaan, vaan koetteli tahallaan heidän
kärsivällisyyttään ja vastusti heidän toivomuksiaan niin paljon kuin
suinkin uskalsi.

Herra Bhaer ei hyväksynyt tappelua eikä pitänyt miehuuden tai
rohkeuden merkkinä sitä, että pojat mukiloivat toisiaan vain muun
joukon huviksi. Heitä innostettiin kyllä vaikeisiin liikkeisiin ja
ruumiinharjoituksiin ja heidän odotettiin valittamatta kestävän
kovia iskuja ja kaatumisia. Mutta pidettiin raakana ja järjettömänä
leikkinä hakata toinen mustelmille ja verille vain huvin vuoksi, ja
siksi se oli kiellettyä.

Dan nauroi tälle säännölle ja kertoi niin innostavia tarinoita omista
urotöistään ja niistä monista tappeluistaan, joissa hän oli ollut
mukana, että pojissa heräsi kiihkeä halu nähdä kerran oikein kunnon
nyrkkeilyottelu.

-- Ellette kerro, niin minä näytän teille miten nyrkkeillään,
sanoi Dan ja haalittuaan kasaan puolisen tusinaa poikia tallin taa
hän antoi heille nyrkkeilytunnin, joka tyydytti useimpien poikien
opinhalut. Mutta Emil ei mitenkään voinut alistua siihen, että joku
häntä nuorempi poika oli etevämpi kuin hän -- Emil oli näet täyttänyt
jo neljätoista vuotta ja hän oli hyvin rohkea nuorukainen -- ja niin
hän vaati Dania nyrkkeilemään kanssaan. Dan hyväksyi heti haasteen,
ja toiset seurasivat ottelua äärettömän kiinnostuneina.

Mikä pikku lintu lieneekään vienyt uutisen päämajaan, sitä ei kukaan
tiennyt, mutta juuri kun ottelu oli kuumimmillaan ja Dan ja Emil
tappelivat kuin kaksi nuorta bulldoggia toisten innostaessa heitä
kiihtyneinä ja innostuneina herra Bhaer astui kehään, riuhtaisi
ottelijat eroon toisistaan ja sanoi äänellä, jota harvoin kuultiin:

-- Tällaista minä en salli, pojat! Lopettakaa heti älkääkä antako
tämän toistua. Minä pidän koulua pojille enkä villipedoille. Katsokaa
nyt toisianne ja hävetkää.

-- Päästäkää minut, että saan iskeä hänet vielä kerran maahan, kiljui
Dan huitoen nyrkeillään ilmaa herra Bhaerin lujassa otteessa.

-- Tule vain, tule vain, et sinä vielä ole minua voittanut, huusi
Emil, joka oli ollut viisi kertaa maassa, mutta ei edes tiennyt,
milloin hänet oli isketty.

-- He leikkivät gladiaattoria -- vai mitä ne roomalaiset olivat,
joista sinä kerroit, Fritz-setä, huudahti Demi, joka silmät suurina
oli ihaillut tätä uutta ajanvietettä.

-- Ne olivat melkoista raakalaisjoukkoa; toivottavasti olemme sentään
oppineet jotain niiden päivien jälkeen. Minä en missään tapauksessa
halua, että teette minun ladostani Colosseumin. Kuka ehdotti tätä?

-- Dan, kuului eri puolilta.

-- Sinä tiesit, että tappeleminen on kiellettyä?

-- Tiesin, murahti Dan.

-- Miksi sitten rikot sääntöjä?

-- Täytyyhän heidän oppia nyrkkeilemään, muuten heistä kaikista tulee
lalluksia.

-- Onko Emil sinusta lallus? Ei hän juuri siltä näytä.

Herra Bhaer pani pojat kasvotusten. Danin silmänalus oli mustana ja
takki riekaleina, Emililtä oli huuli halki ja nenä lytyssä, niin että
hänen kasvonsa olivat aivan veriset; otsassa oli kuhmu joka loisti
sinipunaisena kuin luumu. Mutta vammoistaan huolimatta Emil mulkoili
vastustajaansa ja oli ilmeisesti kärkäs jatkamaan heti taistelua.

-- Emil olisi yliveto, jos olisi saanut vähän oppia, sanoi Dan.
Hänen oli pakostakin annettava tunnustus pojalle, joka oli pystynyt
pitämään häntä lujilla.

-- Hän saa kyllä aikanaan perehtyä nyrkkeilyyn ja itsepuolustukseen,
mutta toistaiseksi hän tulee hyvin toimeen ilman tappelutunteja.
Menkää pesemään kasvonne, ja muista, Dan: jos kerrankin vielä rikot
sääntöjä, niin sinut lähetetään täältä pois. Tämä on sopimus, ja se
pysyy voimassa, jos sinä pidät sen omasta puolestasi.

Pojat menivät, ja herra Bhaer lähti sitomaan nuorten gladiaattorien
haavoja. Emil joutui vuoteeseen, ja Dan oli viikon ajan murheellinen
katseltava.

Mutta kuriton poika ei tästä talttunut. Pian hänet saatiin kiinni
uudesta rikkomuksesta.

Kun jotkut pojista lähtivät eräänä lauantai-iltana ulos, ehdotti
Tommy, että mentäisiin joelle hakemaan uusia ongenvapoja.

-- Mennäänkin, ja otetaan Toby vetämään ne kotiin. Joku meistä voi
ratsastaa sillä rantaan, innostui Pumppu, joka ei olisi viitsinyt
kävellä.

-- Se joku tarkoittaa tietysti sinua, tokaisi Dan. -- No vauhtia
sitten, Laiska-Jaakko.

Niin lähdettiin. Kun vavat oli katkottu ja oltiin jo paluumatkalla,
sattui Demi pahaksi onneksi sanomaan Tommylle, joka ratsasti aasin
selässä pitkä vapa kädessään:

-- Sinä olet kuin joku härkätaistelija, punainen vaate ja korea puku
vain puuttuvat.

-- Olisi mukava joskus nähdä härkätaistelu, eikö? tuumi Tommy
ravistellen keihästään.

-- Hei, järjestetään sellainen, ehdotti Dan valmiina ilkikuriin. --
Tuolla niityllä on Keltaruusu, ratsasta sen luo ja pane se vanha
köntys juoksemaan.

-- Älkää ihmeessä, aloitti Demi, joka oli alkanut suhtautua
epäilevästi Danin ehdotuksiin.

-- Miksei muka, eihän siinä tarvita kuin vähän huutoa ja melua,
puolusteli Dan.

-- Minusta tuntuu, ettei Fritz-setä pitäisi siitä.

-- Onko hän koskaan kieltänyt meitä leikkimästä härkätaistelua?

-- Ei, ei kai, myönsi Demi.

-- Ole sitten hiljaa! Ratsasta sinä, Tom, lehmän luo, tässä on
punainen vaate, jota voit heilutella sen edessä. Minä autan sinua
saamaan siihen liikettä. Samassa Dan hyppäsi aidan yli uuteen
leikkiin innostuneena. Toiset seurasivat häntä kuin lammaslauma,
Demikin istui veräjäpuulla ja katseli kiinnostuneena näytöstä.

Keltaruusu-parka ei ollut oikein hyvällä tuulella, sillä se oli
äskettäin erotettu vasikastaan ja suri sitä nyt katkerasti. Se piti
koko ihmiskuntaa vihollisenaan, niin kuin ymmärrettävää olikin. Kun
matadori lähestyi ratsain punainen nenäliina keihäännenässä liehuen,
lehmä kohotti päänsä ja päästi tilanteeseen sopivan mölähdyksen.
Tommy ratsasti uljaasti sen luo, ja Toby ravasi innokkaana
tervehtimään vanhaa ystäväänsä, mutta kun vapa iski läsähtäen lehmän
selkään, sekä Keltaruusu että Toby närkästyivät. Aasi peräytyi
kiljuen ja lehmä seisoi vihaisena sarvet ojossa.

-- Hyökkää uudestaan, Tommy. Keltaruusu on julman äkäinen ja
taistelee loistavasti!

Huomattuaan joutuneensa saarroksiin ja tällaisen häpäisyn kohteeksi
Keltaruusu laukkasi ympäri niittyä raivostuen hetki hetkeltä enemmän,
sillä mihin se kääntyikin, aina oli joku kauhea poikalapsi kiljumassa
ja heiluttamassa uudenlaista ja hyvin ikäväntuntuista piiskaa.
Pojilla oli hirveän hauskaa, mutta eläinparalla kurjat oltavat.

Vihdoin Keltaruusu menetti kokonaan malttinsa ja teki leikistä lopun
odottamattomalla tavalla. Se kääntyi äkkiä ja syöksyi oikopäätä kohti
vanhaa ystäväänsä Tobya, jonka käytös oli loukannut sitä sydänjuuria
myöten. Hidas Toby peräytyi niin päistikkaa että kompastui kiveen,
ja sekä ratsu että matadori lensivät maahan. Vimmastunut Keltaruusu
loikkasi aidan yli ja lähti hurjasti laukkaamaan tietä pitkin
poispäin.

-- Ottakaa kiinni, pysäyttäkää se! Joutuin, pojat! karjui Dan
ampaisten Keltaruusun perään minkä kintuista pääsi, sillä lehmä oli
herra Bhaerin silmäterä, ja Dan pelkäsi, että jos sille sattuisi
jotain, häneltä olisi kaikki mennyttä. Siinä kävi juoksu, meteli,
huuto ja puuskutus, ennen kuin Keltaruusu saatiin kiinni. Ongenvavat
olivat jääneet, Toby oli ollut taittaa jalkansa kaatuessaan, ja pojat
olivat punaisia, hengästyneitä ja peloissaan. Keltaruusu-poloisen
he löysivät kukkatarhasta, jonne se oli lönkyttänyt lopen uupuneena
pitkästä juoksusta.

Dan lainasi nuoran ja talutti Keltaruusun kotiin. Häntä seurasi
joukko hyvin totisia nuoria herroja, sillä lehmä oli säälittävässä
kunnossa. Se oli hypätessään nyrjäyttänyt jalkansa niin että se ontui
pahasti, silmissä oli vauhko katse, ja kiiltävä karva oli märkä ja
likainen.

-- Nyt jouduit kyllä kiikkiin, Dan, sanoi Tommy taluttaessaan
puuskuttavaa aasia rääkätyn lehmän rinnalla.

-- Luuletko sitten itse pääseväsi noin vain livahtamaan? Sinähän olit
mukana.

-- Kaikki me olimme mukana paitsi Demi, lisäsi Jack.

-- Mutta Demihän se koko jutun keksi, huomautti Ned.

-- Minä kielsin teitä, huudahti Demi, jonka sydäntä raastoi
Keltaruusun kurja tila.

-- Bhaerin ukko antaa minulle varmasti potkut, mutta siitä minä viis
veisaan, mutisi Dan. Hänen huolestunut ilmeensä puhui kuitenkin
toista kuin sanat.

-- Pyydetään kaikki, että hän antaisi sinun jäädä, sanoi Demi,
ja kaikki yhtyivät häneen -- paitsi Pumppu, joka elätti kaikessa
hiljaisuudessa toivoa, ettei rangaistus kohdistuisi muihin kuin
Daniin.

Nähtyään Keltaruusun ja kuultuaan mitä oli tapahtunut herra Bhaer ei
puhunut paljon, nähtävästi hän pelkäsi sanovansa kiivastuksissaan
liikaa. Keltaruusu talutettiin hyvitellen parteen, ja pojat
lähetettiin huoneisiinsa illalliseen asti. Tämä pieni lykkäys
antoi heille aikaa miettiä tapahtumain kulkua, arvailla tulevaa
rangaistusta ja kuvitella paikkaa, minne Dan lähetettäisiin.

Dan vihelsi reippaasti huoneessaan, jottei kukaan vain luulisi
hänen välittävän asiasta. Mutta odottaessaan tietoa kohtalostaan
hän toivoi sitä hartaammin saavansa jäädä Plumfieldiin, mitä
enemmän hän ajatteli mennyttä kovaa elämäänsä ja täällä kokemaansa
ystävällisyyttä. Dan tiesi, että häntä tahdottiin auttaa, ja
sisimmässään hän oli kiitollinen, mutta kova elämä oli paaduttanut
hänet piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Hän vihasi pakkoa ja
taisteli sitä vastaan kuin villipeto, vaikka aavistikin, että
alistuminen sääntöihin olisi hyväksi hänelle itselleen. Hän mietti,
millaista olisi taas ajelehtia pitkin kaupunkia, niin kuin hän oli
tehnyt melkein koko elämänsä, ja katseli pientä kodikasta huonettaan
niin haikeana, että se olisi liikuttanut ketä tahansa. Mutta ilme
hävisi heti, kun herra Bhaer astui sisään ja sanoi tuttuun vakavaan
tapaansa:

-- Minä olen kuullut kaikki, Dan, ja vaikka olet taas rikkonut
sääntöjä, annan sinun kuitenkin vielä kerran yrittää tehdäkseni äiti
Bhaerille mieliksi.

Odottamaton armonaika sai Danin lehahtamaan tulipunaiseksi. Mutta hän
peitti liikutuksensa.

-- En tiennyt, että härkätaistelut ovat kiellettyjä.

-- En ollut varautunut moiseen mahdollisuuteen, ja siksi niitä ei ole
mainittu säännöissä, vastasi herra Bhaer hymyillen pojan tekosyylle.
Sitten hän lisäsi vakavasti: -- Mutta ensimmäinen ja tärkein
harvoista laeistamme määrää, että Plumfieldissa kohdellaan hyvin
jokaista luontokappaletta. Haluan että kaikki eläimet ovat täällä
onnellisia ja rakastavat, auttavat ja palvelevat meitä yhtä alttiisti
ja uskollisesti kuin mekin yritämme rakastaa, auttaa ja palvella.
Meillä on usein ollut puhetta siitä, että sinä olet ystävällisempi
eläimille kuin toiset pojat, ja äiti Bhaer pitää tätä ominaisuuttasi
suuressa arvossa, sillä hänen mielestään se osoittaa, että sinulla on
hyvä sydän. Mutta nyt tuotit meille pettymyksen. Meistä se on ikävää,
sillä toivoimme, että sinä olisit yksi meistä. Yritetäänkö vielä
kerran?

Dan oli tuijottanut koko ajan lattiaan ja pyöritellyt hermostuneesti
sormissaan puupalikkaa, jota oli herra Bhaerin tullessa vuoleskellut,
mutta kuullessaan ystävällisellä äänellä esitetyn kysymyksen hän
katsoi äkkiä ylös ja sanoi kunnioittavammin kuin koskaan:

-- Antakaa minun yrittää.

-- Hyvä on. Ei puhuta enää asiasta. Mutta sinä niin kuin toisetkin
pojat jäät pois huomiselta retkeltä ja saatte kaikki yksissä tuumin
hoitaa Keltaruusu-paran taas kuntoon.

-- Minä lupaan koettaa.

-- Kas niin, mene nyt illalliselle ja koeta tosiaan parastasi --
enemmän itsesi kuin meidän tähtemme. Sitten herra Bhaer puristi
Danin kättä, ja tämä lähti alakertaan. Hyvyys oli varmaan kesyttänyt
häntä enemmän kuin ankara selkäsauna, jota Pöppö oli innokkaasti
suositellut.

Dan yritti parastaan muutamia päiviä, mutta tottumattomana itsekuriin
hän väsyi pian ja alkoi käyttäytyä entiseen, vallattomaan tapaansa.
Eräänä päivänä herra Bhaer joutui lähtemään liikeasioille, eikä
koulussa ollut tunteja. Pojista se oli hauskaa ja he pelasivat
innokkaasti iltaan asti, jolloin useimmat nukahtivat raskaasti kuin
tukki. Danilla oli kuitenkin suunnitelma mielessään, ja jäätyään
Natin kanssa kahden hän paljasti sen.

-- Katsopas tänne! hän sanoi ja otti vuoteensa alta pullon, sikarin
ja korttipakan. -- Aion pitää vähän hauskaa samalla tavoin kuin
poikien kanssa usein kaupungissakin. Tässä on olutta ja sikari,
minä sain ne aseman lähellä asuvalta ukolta. Voit maksaa osasi, tai
ehkä Tommy maksaa, kun hänellä on niin paljon rahaa eikä minulla
ole centtiäkään. Minä menenkin kysymään häneltä, tai ei, mene sinä,
sinuun ei kiinnitetä huomiota.

-- Siitä ei Bhaerin väki pidä, alkoi Nat.

-- Mistä he sen tietävät. Isä Bhaer on poissa ja äiti Bhaerilla on
puuhaa Teddyn kanssa. Teddyssä on kuristustauti tai jokin sellainen
eikä häntä voi jättää yksin. Ei valvota myöhään eikä pidetä elämää,
silloin ei kukaan tiedä.

-- Pöppö tietää. Hän huomaa aina, jos illalla poltetaan lamppua.

-- Eikä huomaa, minulla on hämärä lyhty. Se valaisee heikosti ja me
voimme sammuttaa sen heti, jos kuulemme jonkun tulevan, sanoi Dan.

Lyhty viehätti Natia ja antoi asialle romanttista hohdetta. Hän lähti
hakemaan Tommyä, mutta työnsi päänsä vielä sisään oveni raosta ja
kysyi:

-- Haluat kai Deminkin?

-- Enkä halua. Se pyhimys pyörittelee vain silmiään ja alkaa
saarnata, jos hänelle puhut. Sitä paitsi hän nukkuukin jo. Kuiskaa
vain Tommylle ja joudu takaisin.

Nat totteli ja palasi pian Tommyn kanssa, joka oli puolipukeissaan,
pörröinen ja uninen, mutta valmis leikkiin, kuten aina.

-- Muistakaakin olla hiljaa, niin näytän teille, miten pelataan
'nakkia', se on mukavaa peliä, sanoi Dan, kun kolme hurjastelijaa
istuutui pöydän ääreen, jossa oli pullo, sikari ja kortit. -- Ensin
otetaan ryyppy, sitten pannaan tupakaksi ja aletaan paiskia kortteja.
Niin miehet aina tekevät ja se on hurjan hauskaa.

Oluttuoppi kiersi miehestä mieheen ja kaikki kolme maistelivat ja
maiskuttivat huuliaan, vaikka Nat ja Tommy eivät ollenkaan pitäneet
oluen karvaasta mausta. Sikari oli vieläkin pahempaa, mutta he eivät
tohtineet sanoa sitä, vaan vetivät vuoron perään sauhuja, kunnes
olivat tukehtua ja päätä huimasi. Danilla oli hauskaa, sillä tämä
muistutti entisiä aikoja, jolloin hän sai silloin tällöin tilaisuuden
matkia niitä miehiä, joiden parissa eli. Tänä iltana hän kallisteli
oluttuoppia ja tupakoi ja kerskui minkä taisi ollakseen yhtä rento
kuin nuo laitakaupungin hampuusit ja eläytyi osaansa niin, että alkoi
kiroilla välittämättä kuuliko joku vai ei.

-- Et saa! On synti sanoa 'piru'! huudahti Tommy, joka siihen asti
oli seurannut Danin elkeitä.

-- Painu suolle äläkä saarnaa! Kiroaminen on osa huvia.

-- Minä sanon mieluummin 'pala ja kipinöi', ilmoitti Tommy.

-- Ja minä sanon 'hitto vie'. Se kuulostaa hyvältä, sanoi Nat
ihastuneena Danin rehvakkuuteen.

Dan pilkkasi heidän 'lorujaan' ja kiroili mahtavasti koettaessaan
opettaa heille uutta korttipeliä.

Mutta Tommy oli uninen ja Natin päätä alkoi särkeä tupakasta, niin
että oppiminen kävi hitaasti ja peli oli sen mukaista. Huoneessa oli
hyvin hämärää, sillä lyhty paloi kehnosti eivätkä pojat uskaltaneet
nauraa tai liikehtiä, koska Silas nukkui samalla kohtaa yläkerrassa.
Kekkerit olivat kaiken kaikkiaan ikävät.

Ollessaan juuri jakamassa kortteja Dan keskeytti äkkiä ja kysyi: --
Kuka siellä?

Samassa heittyi varjo valon yli. Hätäinen ääni vastasi pimeästä: --
Minä en löydä Tommyä mistään, ja sitten pojat kuulivat paljaiden
jalkojen juosta lipsuttavan alas ja sieltä sisähuoneisiin.

-- Se oli Demi. Hän menee hakemaan jonkun. Painu vuoteeseesi, Tom,
äläkä kerro kenellekään! komensi Dan korjaten juominkien jäljet
näkyvistä. Hän ja Nat alkoivat riisuutua.

Tommy syöksyi huoneeseensa ja sukelsi vuoteeseen, jossa makasi
hihittäen, kunnes jokin poltti hänen kättään. Silloin hän huomasi,
että juhlasikari oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli sattunut
polttamaan sitä silloin kun keskeytys tuli.

Sikari oli melkein lopussa ja hän aikoi juuri sammuttaa sen
huolellisesti, kun kuuli hoitajattaren äänen. Tommy aavisti, että
sikari kavaltaisi hänet jos sen kätkisi vuoteeseen, ja hän heitti sen
sängyn alle puristettuaan sen ensin muka sammuksiin.

Demi tuli sisään hoitajattaren kanssa ja hämmästyi nähdessään Tommyn
lepäävän rauhallisesti vuoteessaan.

-- Ei hän äsken ollut täällä, Demi sanoi tarttuen Tommyä käsivarresta.

-- Mitä onnetonta sinä taas olet keksinyt? kysyi hoitajatar
pudistellen Tommyä leppoisasti, niin että tämä avasi silmänsä ja
sanoi vaisusti:

-- Minä käväisin vain sanomassa Natille yhden asian. Menkää nyt ja
antakaa minun olla, nukuttaa kamalasti.

Hoitajatar peitteli Demin vuoteeseen ja lähti jatkamaan tarkastusta.
Danin huoneessa hän näki kaksi poikaa nukkumassa rauhallisesti. --
Vähän vallattomuutta vain, hän ajatteli, ja koska mitään ikävyyksiä
ei ollut sattunut, hän ei puhunut asiasta rouva Bhaerille, jolla oli
huolta ja vaivaa pikku Teddyn vuoksi.

Tommyä nukutti, ja käskettyään Demin pitää huolta omista asioistaan
ja olla kyselemättä turhia hän kuorsasi jo kymmenen minuutin kuluttua
aavistamatta lainkaan, mitä hänen sänkynsä alla tapahtui. Sikari ei
ollutkaan sammunut vaan kyti, kunnes olkimatto leimahti ilmiliekkiin.
Nälkäinen tuli eteni yhä, se tarttui peitteeseen, sitten lakanoihin
ja vihdoin itse sänkyyn. Tommy nukkui raskaasti ja savu tuuperrutti
Demin, niin ettei kumpikaan herännyt, vaikka lieskat leimusivat jo
aivan heidän ympärillään.

Sinä iltana Franz oli lukenut pitkään, ja lähtiessään kouluhuoneesta
hän tunsi savun hajua. Hän hyökkäsi yläkertaan ja näki paksun
savupilven tupruavan käytävään vasemmanpuoleisesta huoneesta.
Pysähtymättä tai kutsumatta ketään apuun hän juoksi sisään, raahasi
pojat vuoteista ja kaatoi tuleen kaiken veden, mitä saatavilla oli.
Liekit alenivat, mutta tuli ei sammunut, ja pojat päästivät kovan
porun herättyään kylmässä eteisessä. Kohta saapui rouva Bhaerkin ja
samalla hetkellä Silas hyökkäsi huoneestaan huutaen: "Tuli on irti!"
niin kovaa, että koko talo heräsi. Joukko valkoisia säikähtyneitä
olentoja tungeksi eteisessä, hetken aikaa kaikki olivat pakokauhun
vallassa.

Pian rouva Bhaer tyyntyi. Hän pyysi hoitajatarta huolehtimaan
palovammoja saaneista pojista ja lähetti Franzin ja Silaksen
alakertaan hakemaan märkiä vaatteita. Niillä hän tukahdutti tulen
vuoteista, matoista ja ikkunaverhoista, joista palo uhkasi levitä
seiniin. Dan ja Emil tekivät työtä kuin miehet kantaen vettä
kylpyhuoneesta ja repien alas palavia ikkunaverhoja.

Vaara oli pian ohi ja pojat taas vuoteissaan. Jätettyään Silaksen
vartioimaan, ettei tuli kytenyt missään, rouva Bhaer läksi Franzin
kanssa katsomaan onnettomuuden uhreja. Demi oli selvinnyt yhdellä
palohaavalla ja säikähdyksellä, mutta Tommyltä oli palanut tukka ja
lisäksi hänellä oli kädessä suuri palohaava, joka tuotti hänelle
kovia tuskia.

Demi rauhoittui pian, ja Franz vei hänet omaan vuoteeseensa.
Hoitajatar valvoi Tommyn luona koko yön koettaen huojentaa hänen
kipuaan, ja rouva Bhaer kulki hänen ja pikku Teddyn väliä käsissään
öljyä ja pumpulia, lääkesalvaa ja muita tuskia lieventäviä aineita ja
hoki lakkaamatta itsekseen: -- Olen aina tiennyt, että Tommy polttaa
vielä talon, ja nyt hän sen teki! aivan kuin ajatuksesta olisi ollut
suurtakin lohtua.

Kun herra Bhaer palasi seuraavana aamuna, talo oli mullin mallin:
Tommy makasi vuoteessa, Teddy haukkoi henkeä kuin kala kuivalla
maalla, Jo-rouva oli lopen uupunut ja koko poikajoukko niin
kiihtynyt, että kaikki puhuivat yhteen ääneen ja suorastaan kiskoivat
hänet katsomaan hävitystä. Vähin äänin hän sai asiat pian kohdalleen,
sillä jokainen tunsi, että isä Bhaer pystyi selvittämään vaikka
kymmenen tällaista mylläkkää.

Aamulla ei pidetty koulua, mutta iltapäivään mennessä oli tuhoutunut
huone saatu kuntoon ja sairaat tervehtyneet sen verran, että voitiin
ryhtyä kuulustelemaan ja tuomitsemaan syyllisiä. Nat ja Tommy
tunnustivat oman osuutensa ilkityöstä, ja olivat vilpittömästi
pahoillaan siitä, että olivat saattaneet rakkaan talovanhuksen ja sen
asukkaat vaaraan. Mutta Danilla oli taas hiisi vieköön ilmeensä eikä
hänen mielestään ollut tapahtunut suurtakaan vahinkoa.

Herra Bhaer vihasi sydämensä pohjasta juomista, korttipeliä ja
kiroilua. Tupakan hän oli itse jättänyt, jotteivät pojat joutuisi
kiusaukseen matkia häntä. Sitä enemmän häntä murehdutti ja harmitti
Danin rikkomus. Poika, jonka suhteen hän oli ollut tavallista
pitkämielisempi, toi näitä kiellettyjä tapoja taloon hänen poissa
ollessaan ja opetti viattomia poikia pitämään niitä miehekkäinä ja
tavoittelemisen arvoisina. Hän puhui kauan ja vakavasti pojille ja
lopetti pahoilla mielin mutta päättävästi:

-- Tommyllä on kaiketi ollut rangaistusta jo kylliksi: kädessään
olevasta paloarvesta hän muistaa, että on parasta pysyä erossa
moisista aineista. Natille riittää ankara säikähdys, sillä hän on
todella pahoillaan ja yrittää totella. Mutta sinulle, Dan, on annettu
anteeksi jo monta kertaa eikä siitä ole ollut hyötyä. En voi jättää
poikia sinun huonon esimerkkisi turmeltavaksi, eikä minulla ole aikaa
puhua kuuroille korville. Voit siis sanoa hyvästi kaikille ja pyytää
hoitajatarta kokoamaan tavarasi minun pieneen mustaan laukkuuni.

-- Voi, mihin hän joutuu? huudahti Nat.

-- Mukavaan paikkaan maalle. Olen ennenkin lähettänyt sinne poikia,
jotka eivät ole menestyneet täällä. Herra Page on ystävällinen mies
ja Dan viihtyy varmasti hänen luonaan, jos vain yrittää parastaan.

-- Palaako hän ikinä? kysyi Demi.

-- Toivottavasti. Se riippuu hänestä itsestään.

Herra Bhaer lähti kirjoittamaan kirjettä herra Pagelle, ja pojat
kerääntyivät Danin ympärille, aivan kuin hän olisi ollut lähdössä
pitkälle vaaralliselle matkalle tuntemattomiin seutuihin.

-- Kuinkahan sinä viihdyt siellä? aloitti Jack.

-- Minä lähden pois, jollen viihdy, sanoi Dan kylmästi.

-- Minne? kysyi Nat.

-- Vaikka merille tai länteen, ja voinhan käväistä Kaliforniassa,
vastasi Dan niin huolettomasti, että pienemmät pojat haukkoivat
henkeä.

-- Älä sellaisia puhu. Ole vähän aikaa herra Pagen luona ja tule
sitten takaisin tänne, pyyteli Nat, jota asia kovasti painoi.

-- Samantekevää mihin minä menen ja kuinka kauan olen, ja minut saa
hirttää, jos ikinä palaan tänne, sinkautti Dan kiukkuisesti ja lähti
kokoamaan tavaroitaan, jotka oli kaikki saanut herra Bhaerilta.

Ei hän muuta hyvästiä pojille sanonutkaan, sillä nämä olivat ladossa
pohtimassa asiaa, kun hän tuli alakertaan, ja hän kielsi Natia
kutsumasta heitä. Vaunut olivat oven edessä, ja rouva Bhaer tuli
puhumaan Danille niin murheellisen näköisenä, että pojan sydäntä
kirveli. Dan sanoi hiljaa:

-- Saisinko minä sanoa Teddylle hyvästi?

-- Saat toki, mene sisään ja anna suukko hänelle. Teddy ikävöi
varmaan kovasti Dannyänsä.

Kukaan ei nähnyt Danin katsetta, kun hän astui kynnyksen yli, huomasi
Teddyn kasvojen kirkastuvan ja kuuli rouva Bhaerin pyytävän:

-- Emmekö voisi antaa poikaparan koettaa vielä kerran, Fritz? Mutta
herra Bhaer vastasi päättävästi:

-- Emme, se ei olisi hyvä ratkaisu. Annetaan hänen mennä maalle,
missä hän ei voi tehdä pahaa toisille, maallaolo on hänelle hyväksi,
ja jonkin ajan kuluttua hän saa palata, minä lupaan sen.

-- Hän on ainoa poika, jonka suhteen olemme epäonnistuneet. Olen
hyvin murheellinen, sillä aioin tehdä Danista kunnon miehen.

Dan kuuli rouva Bhaerin huokauksen ja hänen teki mieli pyytää vielä
armonaikaa, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut sitä. Hän tuli ulos
kova ilme kasvoillaan, hyvästeli sanaa sanomatta ja ajoi herra
Bhaerin kanssa tiehensä.

Muutama päivä myöhemmin Plumfieldiin tuli herra Pagelta kirje, jossa
kerrottiin Danin menestyvän hyvin. Mutta kolme viikkoa myöhemmin
saapui uusi kirje, jossa ilmoitettiin, että poika oli karannut eikä
hänestä ollut kuultu sen jälkeen. Kaikki olivat siitä huolissaan ja
herra Bhaer sanoi:

-- Ehkä minun olisi pitänyt antaa hänen koettaa vielä kerran. Mutta
rouva Bhaer nyökytti tietävästi päätään ja sanoi:

-- Älä sure, Fritz. Olen varma, että poika tulee kyllä takaisin.
Mutta aika kului eikä Dania kuulunut.



7

NAN NOKKONEN


-- Fritz, minä olen saanut ajatuksen, huudahti rouva Bhaer
kohdattuaan miehensä kerran iltapäivällä koulun tuntien jälkeen.

-- No, kerrohan, sanoi herra Bhaer odottaen huvittuneena, millainen
suunnitelma hänen vaimonsa päässä oli tällä kertaa itänyt. Usein
hänen ajatuksensa olivat niin lystikkäitä, että niitä oli vaikea
kuunnella nauramatta, vaikka ne olivat samalla erinomaisen järkeviä
ja hänen miehensä toteutti niitä mielellään.

-- Daisy tarvitsee leikkitoverin, ja pojille olisi hyvä, jos täällä
olisi toinenkin tyttö. Mehän uskomme, että poikia ja tyttöjä voi
kasvattaa yhdessä, ja on aika toteuttaa ajatusta käytännössä. Daisy
menee aivan pilalle, kun pojat vuoroin lellittelevät lapsiparkaa,
vuoroin sortavat häntä kuin mitkäkin hirmuvaltiaat. Heidän täytyy
oppia käyttäytymään ihmisiksi, ja tyttöjen seura on heille hyvin
terveellistä.

-- Olet oikeassa kuten aina. Kenet me sitten otamme? kysyi herra
Bhaer nähtyään vaimonsa silmistä, että tällä oli jo ehdotus valmiina.

-- Pikku Anne Hardingin.

-- Sen tytön, jota pojat sanovat Nan Nokkoseksi? sanoi herr Bhaer
huvittuneena.

-- Niin, hän on saanut äitinsä kuolemasta lähtien juoksennella kotona
aivan omin valloin, mutta hän on liian älykäs lapsi palvelijoitten
pilattavaksi. Olen pitänyt jonkin aikaa häntä silmällä, ja kun
tapasin toissa päivänä hänen isänsä kaupungissa, kysyin miksi tämä ei
pane Nania kouluun. Hän sanoi, että panisi heti jos löytäisi koulun,
joka sopii tytölle yhtä hyvin kuin meidän koulumme sopii pojille.
Nanin isä olisi varmaan iloinen, jos ottaisimme tytön tänne. Mehän
voimme ajaa iltapäivällä häntä tapaamaan ja järjestää asian.

-- Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku
kiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.

-- Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. -- Minä rakastan tätä
työtä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko.
Ja minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse
samanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa,
mutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi
yhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen,
että hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla
ohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä
muistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja --

-- Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa
tehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti
sitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.

-- Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa
kahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi
Jo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku
pikkupojista.

-- Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin
villi, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.

-- Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin
kehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee
vähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään,
ja tietämättään he kasvattavat toisiaan.

-- Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.

-- Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin
hänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.

Kuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä
lattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan
ja tuli sitten takaisin.

-- Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan
ystäväänsä.

-- Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä
vaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja
ehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.

-- Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.

-- Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo
kaikuessa.

-- Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä,
jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku
villikoille.

Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota
ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan
pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:

-- Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?

Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi
hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:

-- Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee
huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun
tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?

-- Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti,
sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa.
Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja
turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.

-- Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta
kuin äidillisesti. -- Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen,
otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi
jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt
olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.

Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he
menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: -- Ei, minä tahdon nähdä
pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta
kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.

-- Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja
ilmoitti:

-- Minä tulin olemaan tänne.

-- Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä.
Nan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus
tulevista kepposista.

-- Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka
oli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan
kolauksista.

-- Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.

-- Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.

-- Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.

-- Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen
Nania suosiollisen alentuvasti.

-- Koetetaanko? kysyi Nan.

-- On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.

-- Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt
nopeasti pojasta toiseen.

-- Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka
asiasta, vastasi Jack halveksivasti.

-- Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka,
mahtaili Nan.

-- Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu
nousten seisomaan.

-- Koetas.

-- No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä
rehottavaa muhkeata kasvia.

Nan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä
poltosta.

-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin
sukupuolen osoittamalle rohkeudelle.

Nähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet
tavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:

-- Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske.
Mutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä,
etkö itke.

-- Älä tee hulluja! kielteli Nat.

Mutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että
paukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta
sinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:

-- Koskee kamalasti, mutta minä en itke.

-- Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut,
ellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun
kimppuun kuin tappelukukko.

-- Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja
puisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt
seisoiko päällään vai jaloillaan.

-- Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi
hänet.

-- Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla,
moitti Demi.

-- Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä
olen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan
kiittämättömästi.

-- Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi
Kommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.

-- Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka
hoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä
otsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.

-- Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet
lisäämään: -- Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.

-- No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli
toisten kanssa illalliselle. -- Anna oikea käsi, tyttöseni, ja
tervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle
vasemman kätensä.

-- Se on kipeä.

-- Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi
tullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän
takaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain
kepposta.

Ennen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun
Pumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun
Daisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän
vaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:

-- Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.

Rouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä
enemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain
totisena:

-- Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?

-- Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.

-- Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä
näyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.

Pumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin
Demi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:

-- Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?

-- Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä
odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.

-- Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.

-- Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.

-- En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä
kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt
näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.

-- Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla
sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva
lauhkeasti.

'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan
pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen
tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos"
ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä
kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui
niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan
vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti.
Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia
runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti
tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:

-- Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan
ne tulevat.

Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: -- Onko minun laukkuni tullut?
ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän
voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan
kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan
kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu
ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana
harjulle.

-- Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi,
sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.

-- Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva
Bhaer huolestuneena.

-- Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli
Franz.

-- Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei
hän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer,
josta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi
toteuttaa.

-- Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa
mennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota
ja sai kaikki juoksemaan ovelle.

Ja totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä
päällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta
asteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti
kuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja
sanoi ristien kätensä:

-- En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.

-- Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.

-- Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.

-- Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?

-- Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.

-- Eikö laukku ollut hirveän painava?

-- Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat
katketa.

-- Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.

-- En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä
nähnyt, kun otin sen.

-- Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että
laukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin
kylmäverisyydelle.

-- Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua.
Sinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi.
Lupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua
hetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä
kasvoja.

-- Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken
luopua.

-- Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle
nyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun,
sanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla
vihainen nuoren neidin urotyöstä.

Poikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä
kertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli
haukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko
antanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun
hän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.

-- Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on
huolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen
tuntia myöhemmin.

-- Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän
on niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän
olisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista
ryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle
niin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.

Pyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää
valittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia
leikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun
riemuksi.

Kerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi,
ja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy
oli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä,
ja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat
silmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi
sille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo
entinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että
lastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet
kenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin,
mutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden
vaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän
jakoi pois vaatteitaan.

Kerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan,
johon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä
hän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän
valjasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan
hirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään
kissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja
hoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja
ihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat,
hän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta.
Hän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin
kuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä
kumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka
tyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka
meni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä
Andy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta
hänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä
valmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä
koskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.

Nanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään
ja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä
kieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen
asemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista
asioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.

Pikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä
tarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia
kukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.



8

LEIKKEJÄ JA KEPPOSIA


Daisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa
maailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset
olennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset
olivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen
otus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät
he koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen
vaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti
Demin mieltä.

Kissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus,
ja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta.
Hän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia,
jotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus
oli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja
ne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet
puoliakaan siitä mitä tapahtui.

Eräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen
pahaenteisesti päätään ja kuiskasi:

-- Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.

-- Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.

-- Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. -- Isolle kalliolle
täytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä
sinne ne tavarat, joista eniten pidämme -- ja polttaa ne! hän lisäsi
korostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.

-- Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti
maalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään
ei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan
vaatimuksia.

-- Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki
sotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.

-- No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma,
kun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.

-- Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti
Demi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän
kertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.

-- Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.

-- Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta
ja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?

Tuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin
viettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.

Sovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi
niitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy
tahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli
leikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan
ja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan
jälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.

-- Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen
ovensa ohi.

-- Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?

-- Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta
pikkuisista.

-- Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.

-- Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen
kuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille
tulen.

Demin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän
komensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten
seisahtumaan piiriin.

-- Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on
tuotava omanne.

Sen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu
täyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin
marssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan.
Yksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat
liekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen
rummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.

-- Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma
runsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.

-- Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen
koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.

-- Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia
nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.

-- Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen,
rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.

-- Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: -- Se on
Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!

Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen,
eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.

-- Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden
syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi,
joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.

Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon
tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat
katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta
vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti
palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko
kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä
hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä
päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut
poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He
hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja
tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli
päässyt pakoon esikaupunkiin.

Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen
lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman
Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan,
vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä
teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se
ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa.
Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös,
sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin
hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat,
ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn
kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita
ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää
kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi:
-- Äitii!

Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain
tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta
tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta
äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä
tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.

-- Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva
valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin
katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.

Vähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin,
että kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin
juhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.

-- Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin
mieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi
kiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi
tihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana
ovat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi
kaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha
rakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat
säkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:

    "Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla,
    mitä Bostonin lapset hävittävät tulella",

panen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.

-- Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat
pahantekijät katuvaisina.

-- Demi käski, sanoi Rob.

-- Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli
alttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun
meillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.

-- Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva
taas nauraen.

-- Kerro se meille, pyysi Daisy.

-- Oli kerran köyhä vaimo, jolla oli kolme neljä lasta. Työhön
lähtiessään hän aina lukitsi mökin oven, ettei lapsille sattuisi
mitään vahinkoa. Eräänä päivänä hän sanoi lähtiessään: "Muistakaa
nyt, lapset, olla kilttejä. Älkää päästäkö vauvaa putoamaan
ikkunasta, älkää leikkikö tulitikuilla älkääkä panko herneitä
nenäänne." Lapset eivät olleet ikinä ajatelleetkaan panna herneitä
nenäänsä, mutta heti kun äiti oli lähtenyt, kaikki tukkivat nenänsä
täyteen herneitä kokeillakseen miltä se tuntui, ja palattuaan kotiin
äiti tapasi koko joukon itkemässä.

-- Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä
lisäsi äkkiä:

-- Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun
äitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä
itse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä
ja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne
heti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa,
kuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi
vaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun
täytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori.
Silloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä
nenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani
pakotti ja ihmiset nauroivat!

Jo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi
tehnyt kipeää.

Demi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan
hautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta
uusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti
saaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut
lapsia.

'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt.
Koska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa,
kerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs
nelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot.
Sen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se
kulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti
kääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai
kirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein
nahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta
pahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta
tehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan
lennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin
ylös.

Keipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan
kuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös
omenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne
elävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava
pesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.

Nämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät
ihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus
ne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: -- Ei me
enää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet
näitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden
kummallisten eläinten välimuotoina.

Leikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta
sateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja
käyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli
tuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta
paikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:

-- Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään
yhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet
lemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.

Natista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa
viuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma,
jossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä
'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti,
ja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan
hänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon
orkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan,
sillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien
välissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa
pesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä
isälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui
hautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen
mustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.

Puro solisi ja kimalteli hänen allaan, mehiläiset surisivat
apilapellolla puron toisella puolen, ja vanhan talon siipirakennukset
ojentuivat suojelevasti Natia kohti. Onnellisena ja rauhallisin
mielin hän haaveksi tuntikausia piilossaan tietämättä kuinka
terveellistä tällainen elämä hänelle oli.

Hänellä oli yksi väsymätön kuuntelija, jolle hän oli paljon
muutakin kuin pelkkä koulutoveri. Billy-parka loikoili mielellään
puron rannalla katsellen lehtien ja vaahtopallojen pyörintää veden
pinnassa ja kuunnellen raidasta kuuluvaa soittoa. Hän näytti pitävän
Natia enkelinä, joka istui korkealla laulamassa, sillä jotkut
lapsuusaikaiset mielikuvat olivat säilyneet hänen mielessään ja
näyttivät kirkastuvan näihin aikoihin.

Huomatessaan Billyn mieltymyksen Natiin herra Bhaer pyysi, että
Nat auttaisi heitä karkottamaan niitä pilviä, jotka sumensivat
poikaraukan järjen. Iloisena saadessaan jollakin tavalla osoittaa
kiitollisuuttaan Nat hymyili aina Billylle, kun tämä seurasi häntä,
ja antoi pojan rauhassa kuunnella soittoaan.

Ostaminen ja myyminen oli Jack Fordin vapaa-ajan harrastuksena. Siinä
hän seurasi setänsä jalanjälkiä, sillä tämä oli kauppiaana maalla ja
kokosi rahaa myymällä vähän kaikkea. Jack oli nähnyt sekoitettavan
hiekkaa sokeriin, vettä siirappiin, sianlihaa voihin ja muuta
samantapaista ja luuli autuaasti, että se kuuluu liike-elämään.
Hänen oma tavaravarastonsa oli kyllä toisenlainen, mutta hän kiskoi
minkä ikinä sai jokaisesta myymästään madosta ja jäi aina voitolle
vaihtaessaan poikien kanssa nauloja, veitsiä, ongenkoukkuja tai mitä
milloinkin. Pojilla oli jokaisella liikanimi. Jackia he sanoivat
'kitupiikiksi', mutta hän välitti vähät siitä, niin kauan kuin vanha
tupakkakukkaro, johon hän keräsi rahansa, tuli yhä raskaammaksi.

Hän perusti jonkinlaisen huutokauppakamarin ja myi silloin tällöin
loppuun keräämänsä rojuvaraston tai auttoi poikia vaihtamaan
tavaroita keskenään. Hän osti halvalla palloja, jääpallomailoja ja
muita välineitä, kiillotti ja yhdisteli niitä ja myi ne muutaman
centin voitolla ulottaen liiketoimensa säännöistä välittämättä myös
Plumfieldin porttien ulkopuolelle. Herra Bhaer koetti estää pojan
keinottelua ja saada hänet ymmärtämään, ettei kaupanteko suinkaan
ollut samaa kuin toisten pettäminen.

Joskus Jack teki huonon kaupan, harmitteli sitä enemmän kuin vääriä
vastauksia tunnilla tai epäonnistuneita kokeita ja otti vahingon
korkoineen takaisin heti kun tilaisuus sattui. Hänen tilikirjansa oli
erinomaisessa kunnossa, ja numerot selvisivät hänelle kuin itsestään.
Herra Bhaer kiitteli häntä tästä ja koetti saada hänet yhtä helposti
käsittämään kunnian ja rehellisyyden vaatimuksia. Huomattuaan
vähitellen, ettei voinut tulla toimeen ilman näitä hyveitä, Jack
myönsi opettajansa olleen oikeassa.

Emil puolestaan vietti vapaapäivänsä joella tai lammella ja
valmensi isoja poikia soutukilpailuun tarkoituksenaan rökittää
eräät kaupunkilaispojat, jotka silloin tällöin tunkeutuivat heidän
alueelleen. Kilpailu pidettiinkin, mutta koska se päättyi yleiseen
haaksirikkoon, siitä ei puhuttu julkisesti. Kommodori oli vähän aikaa
niin masentunut tästä onnettomuudesta, että aikoi vakaasti vetäytyä
autiolle saarelle. Koska sopivaa saarta ei kuitenkaan ollut tarjolla,
hänen oli pakko jäädä ystäviensä joukkoon. Lohdutuksekseen hän
rakensi laivatelakan.

Pikku tytöt tyytyivät ikäistensä leikkeihin täydentäen niitä vain
vilkkaalla mielikuvituksellaan. Tärkeimmän ja hauskimman leikin
nimi oli 'rouva Shakespeare Smith' -- nimi oli Jo-tädin keksimä.
Rouvaparan koettelemukset olivat monet ja ihmeelliset. Daisy oli
rouva S.S. ja Nan vuoroin hänen tyttärensä tai naapurinsa rouva
Rasavilli.

Näiden rouvien kokemuksia ei voi sanoin kuvata, sillä yhden lyhyen
iltapäivän kuluessa heidän perhepiirinsä saattoi olla moninaisten
tapahtumien näyttämönä. Siellä syntyi lapsia, vietettiin häitä ja
hautajaisia, kärsittiin tulvan ja maanjäristyksen tuhoja, pidettiin
teekutsuja ja tehtiin ilmapalloretkiä. Tarmokkaat rouvat matkustivat
miljoonia kilometrejä ja heidän hattunsa ja pukunsa olivat ennen
näkemättömiä. Vuoteella istuen he matkustivat tulisten juoksijoiden
vetämissä vaunuissa ja keikkuivat ylös ja alas, kunnes päätä
pyörrytti. Tauteja ja tulipaloja sattui tuhkatiheään ja vaihteen
vuoksi joskus yleinen verilöyly. Nan ei koskaan väsynyt keksimään
leikeistä uusia muunnoksia ja Daisy seurasi hänen johtoaan sokeasti
ihaillen. Teddy oli heidän vakituinen uhrinsa, ja usein hänet
oli pelastettava todellisesta vaarasta, sillä innostuneet rouvat
unohtivat helposti, ettei hän ollut samaa ainetta kuin heidän
kärsivälliset nukkensa. Kerran he sulkivat hänet vaatekaappiin, muka
vankilaan, ja unohtivat hänet sinne juostessaan ulos leikkimään.
Kerran he olivat hukuttaa hänet kylpyammeeseen leikkiessään 'sukkelaa
pikku valasta'. Ja kerrassaan huonosti yritti käydä silloin kun
tytöt hirttivät Teddyn ryövärinä. Onneksi poika ennätettiin pelastaa
ajoissa.

Mutta kaikkein suosituin ajanviete oli kerho. Nimeä sillä ei ollut,
eikä se sitä tarvinnutkaan, sillä se oli ainoa koko seudulla. Isot
pojat perustivat sen, mutta nuoremmatkin pääsivät silloin tällöin
mukaan, jos käyttäytyivät hyvin. Tommy ja Demi olivat kunniajäseniä,
mutta heidän täytyi aina poistua harmillisen aikaisin. Kerhon
toimintamuodot olivat hiukan poikkeukselliset, sillä se kokoontui
mitä merkillisimmissä paikoissa ja mitä merkillisimpinä vuorokauden
aikoina ja harrasti eriskummaisia juhlamenoja. Silloin tällöin
se hajosi myrskyisästi, mutta vain herätäkseen eloon entistä
elinvoimaisempana.

Sateisina iltoina kerho kokoontui kouluhuoneeseen, jossa pelattiin
sakkia, tammea ja tulitikkupelejä, harjoiteltiin kansantansseja,
väiteltiin, harrastettiin lausuntaa tai esitettiin tärisyttäviä
murhenäytelmiä. Kesäisin oli kokouspaikkana lato, eikä kukaan
ulkopuolinen tiennyt mitä siellä tapahtui.

Hellepäivinä kerholaiset siirtyivät joelle harjoittamaan vesiurheilua
tai istuskelemaan vilpoisasti rannalla kuin sammakot. Tällaisissa
tilaisuuksissa puheet olivat perin kaunosanaisia, suorastaan
vuolaita. Mutta jos jonkun sanat eivät miellyttäneet kuulijoita,
hänen päälleen roiskittiin kylmää vettä, kunnes hän tukki suunsa.
Puheenjohtajana oli Franz, ja kun muistaa jäsenistön luonteen,
antaa täyden arvon hänen järjestelykyvylleen. Herra Bhaer ei
koskaan sekaantunut kerhon asioihin. Palkinnoksi tästä viisaasta
pidättyvyydestä hänet joskus vihittiin kerhon salaisuuksiin, ja ne
näyttivät suuresti huvittavan häntä.

Tultuaan taloon Nan aiheutti nuorten herrojen keskuudessa suurta
hämminkiä ja erimielisyyttä anomalla herkeämättä kerhon jäsenyyttä
milloin kirjallisesti, milloin suullisesti. Hän häiritsi juhlamenoja
kurkistelemalla avaimenreiästä, järjesti kiihkeitä kohtauksia oven
takana ja kirjoitteli pilkallisia huomautuksia seiniin ja aitoihin,
sillä hän oli lannistumaton.

Huomattuaan nämä keinot turhiksi tytöt perustivat Jo-rouvan neuvosta
oman yhdistyksen, jota he sanoivat Naisten kerhoksi. Sinne he
pyysivät jalomielisesti myös niitä herroja, jotka nuoruutensa
vuoksi eivät päässeet toiseen kerhoon, ja viihdyttivät heitä pikku
illallisilla ja Nanin keksimillä leikeillä niin, että isoistakin
pojista yksi toisensa jälkeen ilmaisi halunsa saada osallistua
huvitilaisuuksiin. Pitkien keskustelujen jälkeen päätettiin lopulta
ryhtyä keskinäiseen kanssakäymiseen.

Eräänä iltana Naisten kerhon jäsenet kutsuttiin vierailulle
kilpailevaan yhdistykseen, ja herrojen suureksi hämmästykseksi heidän
läsnäolonsa ei lainkaan häirinnyt vakinaisten jäsenten keskusteluja
tai huvituksia. Neidit vastasivat sievästi ja vieraanvaraisesti tähän
rauhantarjoukseen ja molemmat kerhot kukoistivat kauan ja onnellisina.



9

DAISYN TANSSIAISET


    "Rouva Shakespeare Smithillä on kunnia kutsua herra John Brooke,
    herra Thomas Bangs ja herra Nathaniel Blake tanssiaisiin tänään
    kello kolmelta...

    J.K. Natin pitää tuoda viulunsa, että voidaan tanssia, ja poikien
    täytyy olla ihmisiksi, muuten he eivät saa muruakaan niistä
    herkuista, joita olemme valmistaneet."

Tätä hienoa kutsua olisi tuskin noudatettu ilman jälkikirjoituksessa
annettua vihjausta.

-- Tuoksuista päätellen he ovat tosiaan tehneet kamalasti herkkuja.
Mennään, sanoi Tommy.

-- Voidaan lähteä pois heti kun kaikki on syöty, lisäsi Demi.

-- Minä en ole ollut ikinä tanssiaisissa. Mitä siellä pitää tehdä?
kysyi Nat.

-- Leikitään että ollaan aikuisia, istutaan pönäkästi ja
tyhmännäköisinä niin kuin isot ihmiset ja tanssitaan tyttöjen
mieliksi. Sitten syödään mitä saadaan, ja lähdetään pois niin pian
kuin suinkin.

-- Ehkä tuosta selviäisi, sanoi Nat mietittyään hetken Tommyn
kuvausta.

-- Minä kirjoitan ja sanon, että me tulemme, päätti Demi ja kyhäsi
kohteliaan vastauksen:

"Me tulemme kaikki. Olkaa hyvät ja laittakaa paljon syötävää. Nöyrin
palvelijanne D.B."

Neideillä oli todellinen hätä ja huoli näistä ensimmäisistä
tanssiaisistaan, sillä jos kaikki onnistuisi hyvin, he pitäisivät
pian harvoille valituille suuret juhlapäivälliset.

-- Meidän pitäisi saada pojat viihtymään, sillä Jo-tädin mielestä
heille on terveellistä leikkiä meidän kanssamme, kunhan he vain
ovat siivosti, sanoi Daisy äidillisesti tarkastellen levottomana
tarjouksia.

-- Demi ja Nat ovat kyllä kilttejä, mutta Tommy tekee varmasti jotain
ilkeyttä, tuumi Nan ja pudisti päätään järjestellessään pientä
leivoskoria.

-- Silloin hän saa lähteä heti, sanoi Daisy päättävästi.

-- Ei ketään voi ajaa pois kutsuista, sehän on mahdotonta.

-- No sitten ei enää ikinä kutsuta häntä.

-- Se kyllä tepsii. Hän on hirveän pahoillaan, jos ei pääsekään
päivällisille.

-- Ja silloin laitetaan niin hienoja herkkuja kuin ikinä osataan.
Hyvää lientä, jota ammennetaan kulhosta kauhalla, lintupaistia ja
kastiketta ja kaikenlaisia hyviä vihanneksia.

-- Kello on pian kolme ja meidän pitää pukeutua, huomautti Nan,
joka oli hankkinut tilaisuutta varten hienon puvun ja paloi halusta
käyttää sitä.

-- Minä olen äiti, eikä minun tarvitse hienostella, sanoi Daisy ja
puki päälleen punaisilla nauharuusukkeilla koristellun yömyssyn sekä
Jo-tädin pitkän hameen ja huivin. Silmälasit ja iso miesten nenäliina
täydensivät asua ja tekivät tytöstä lylleröisen, punaposkisen eukon.

Nanilla oli kimppu tekokukkia, vanhat vaaleanpunaiset tohvelit,
keltainen liivi, vihreä musliinihame ja pölyhuiskun sulista tehty
viuhka.

-- Minä olen tytär, niin että minä saan koristella itseäni aika
lailla ja minun pitää tanssia ja laulaa ja puhua enemmän kuin sinun.
Äidithän tarjoavat vain teetä ja ovat säädyllisiä.

Äkkiä kuului ovelta kova koputus, joka lennätti neiti Smithin
nojatuoliin leyhyttämään itseään arvokkaasti viuhkalla, kun taas
hänen äitinsä istahti sohvaan suorana kuin kynttilä koettaen näyttää
hyvin säädylliseltä. Pikku Bess, joka sattui olemaan vieraisilla,
leikki sisäkköä, avasi oven ja sanoi kikattaen:

-- Hellat ovat hyvät ja tulevat fifään. Kaikki on valmifta.

Pojatkin olivat pukeutuneet tilaisuuden kunniaksi; kaikilla oli
korkea paperikaulus, musta hattu ja kädessä kirjava valikoima
käsineitä, sillä he olivat huomanneet tämän yksityiskohdan niin
myöhään, ettei kukaan ollut löytänyt yhtenäistä hansikasparia.

-- Hyvää päivää, rouva, sanoi Demi niin möreästi, että hänen äänensä
katkesi ja tervehdys jäi kovin niukaksi.

Kaikki kättelivät ja istuutuivat niin juhlallisen näköisinä, että
nuoret herrat unohtivat pian arvokkuutensa ja vääntelehtivät
tuoleillaan naurusta.

-- Voi älkää! huudahti rouva Smith hyvin pahastuneena.

-- Ette saa tulla uudestaan jos käyttäydytte noin, lisäsi neiti Smith
napauttaen hajuvesipullolla herra Bangsia, joka nauroi äänekkäimmin.

-- Minkä minä sille voin, kun te olette niin hurjan näköisiä, pyrski
herra Bangs epäkohteliaasti.

-- Entäs sinä itse! Mutta minäpä en ole niin sivistymätön, että
sanoisin sellaista. Hän ei saa tulla päivällisille, eihän, Daisy?
huusi neiti Smith kiukkuisesti.

-- Meidän on kai parasta tanssia nyt. Toitteko viulunne, hyvä
herra? kysyi rouva Smith herra Blakelta koettaen säilyttää tyynen
kohteliaisuutensa.

-- Se on eteisessä, vastasi Nat ja meni hakemaan viulua.

-- Parasta juoda ensin teetä, ehdotti Tommy ujostelematta.

-- Ei, meidän kutsuissamme ei koskaan aloiteta ateriasta, ja ellette
te tanssi hyvin, ette saa ruuan muruakaan, hyvät herrat, sanoi rouva
Smith niin jyrkästi, että hänen vieraansa muuttuivat paikalla ylen
kohteliaiksi.

-- Minä otan parikseni herra Bangsin ja opetan hänelle polkkaa,
sillä katsoa hän ei ainakaan osaa siivolla, lisäsi kutsujen emäntä
silmäillen Tommyä syyttävästi.

Nat nousi, ja tanssiaiset avasi kaksi paria, jotka veivät
tunnollisesti päätökseen jotensakin sekalaisen tanssin. Naiset
selvisivät erinomaisesti, sillä he pitivät tanssimisesta, mutta
herratkin ponnistelivat toki miehekkäästi loppuun. Kun kaikki olivat
aivan hengästyksissään, sallittiin pieni lepotauko, ja varsinkin
rouva Smith-parka oli sen tarpeessa, sillä hän oli ollut vähän väliä
kompastua pitkään hameeseensa. Pikku sisäkkö tarjosi siirappivettä
niin pienistä kupeista, että eräskin vieras tyhjensi niitä
valehtelematta yhdeksän.

-- Nyt teidän on pyydettävä Nania soittamaan ja laulamaan, sanoi
Daisy veljelleen.

-- Laulaisitteko meille, hyvä neiti, pyysi tottelevainen vieras
tarkastellen salaa, missä näkisi pianon.

Neiti Smith riensi heti kirjoituslipaston luo, nosti auki sälekannen
ja istahti pöydän ääreen. Hän säesti itseään paukuttaen voimiensa
takaa pöytälevyä ja lauloi uuden ihanan laulun, joka alkoi:

    "Riemumieliä trubaduuri
    kitaraansa soitti,
    kun hän pahan vihollisen
    taistelussa voitti."

Pojat läiskyttivät käsiään innokkaasti ja hän esitti vielä muita
lauluja, kunnes vieraiden täytyi vihjaista, että he olivat saaneet
tarpeekseen. Kiitollisena tyttärensä osaksi tulleesta ylistyksestä
rouva Smith sanoi kohteliaasti: -- Nyt aletaan juoda teetä. Mutta
istukaa kauniisti älkääkä kahmiko.

Oli todella ilo katsella, miten arvokkaasti rouva Smith suoritti
emännän tehtävät ja mitä mielenmalttia hän osoitti pienten vahinkojen
sattuessa. Piirakoista paras luiskahti lattialle, kun hän koetti
leikata sitä tylsällä veitsellä; leipä ja voi hävisivät pöydältä
niin äkkiä, että emäntäparka joutui epätoivoon; ja mikä pahinta:
kermavaahto oli niin löysää, että se piti juoda, vaikka tarkoitus oli
ollut syödä se sievästi pienillä lusikoilla.

Ikävä tilanne syntyi, kun neiti Smith joutui sisäkön kanssa
riitaan parhaasta kanelirinkilästä ja tämä heitti koko vadillisen
ilmaan ja purskahti itkuun rinkelien putoillessa lattialle. Bess
tyyntyi kuitenkin, kun hänkin pääsi pöydän ääreen ja sai tyhjentää
sokeriastian.

Mutta tämän hälinän aikana iso lautasellinen rusinapullia oli
hävinnyt salaperäisellä tavalla. Pullat olivat koko pitopöydän
kaunistus, ja rouva Smith oli hyvin närkästynyt niiden katoamisesta.
Jokainen emäntä tietää miltä tuntuu, kun leipoo tusinan verran ihania
pullia ja sitten ne pyyhkäistään äkkiä olemattomiin.

-- Sinä piilotit ne, Tommy! Tiedän varmasti, että sinä ne otit!
kiljui suuttunut emäntä uhaten epäilyksenalaista vierastaan
maitokannulla.

-- Enkä ottanut.

-- Otit!

-- Ei kannata väittää vastaan, sanoi Nan, joka riidan aikana oli
hotkinut kaiken hyytelön.

-- Anna takaisin ne, Demi, tiukkasi Tommy.

-- Nyt sinä jallitat, olet sullonut ne omaan taskuusi, kivahti Demi
tuohtuen väärästä syytöksestä.

-- Otetaan ne häneltä. On hävytöntä itkettää Daisya, sanoi Nat, jonka
mielestä tanssiaiset olivat jännittävämmät kuin hän oli odottanutkaan.

Mutta Daisy itki jo, ja uskollinen Bess yhtyi emäntänsä kyyneliin, ja
Nan julisti, että kaikki pojat järjestään olivat kiusankappaleita.
Samanaikaisesti riehui taistelu herrain kesken, sillä kun kaksi
oikeuden puolustajaa hyökkäsi syyllisen kimppuun, tämä paatunut
nuorukainen linnoittautui pöydän taakse ja pommitti sieltä toisia
varastetuilla rusinapullilla, jotka soveltuivatkin hyvin ammuksiksi,
koska olivat melkein yhtä kovia, kuin kuulat. Niin kauan kuin
ammuksia riitti, hän piti puolensa, mutta heti kun viimeinen pulla
oli singonnut rintavarustuksen yli, saatiin lurjus kiinni, laahattiin
ulvoen huoneesta ja paiskattiin häpeällisesti eteisen lattialle.

Kukistajat palasivat voiton huumassa takaisin, ja Demin lohdutellessa
rouva Smithiä Nat ja Nan keräsivät nurkista pullat, pistivät
pudonneet rusinat taas kohdalleen ja järjestelivät lautasta, niin
että se näytti melkein yhtä kauniilta kuin ennenkin. Mutta pullista
oli loisto poissa, sillä sokeri oli niistä karissut eikä kukaan
halunnut syödä niitä moisen häväistyksen jälkeen.

-- On kai parasta lähteä, sanoi Demi äkkiä kuullessaan Jo-tädin äänen
portaista.

-- Niin kai, sanoi Nat ja pudotti samassa harhateille joutuneen
rinkelin, jonka oli juuri poiminut lattialta.

Mutta Jo-rouva ilmestyi heidän joukkoonsa ennen kuin he ehtivät
karata, ja hän kuunteli osaaottavasti, kun nuoret neidit kertoivat
hänelle murheensa.

-- Ei mitään tanssiaisia mokomille pojille, ennen kuin he ovat
sovittaneet huonon käytöksensä jollakin hyvällä teolla, sanoi
Jo-rouva pudistaen päätään näille kolmelle pahantekijälle.

-- Leikkiähän se vain oli, alkoi Demi.

-- Ei sellainen leikki ole mukavaa, joka tekee toiset onnettomiksi.
Minä olen pettynyt sinun suhteesi, Demi. En olisi uskonut sinun
koskaan erehtyvän kiusaamaan kilttiä pikku siskoasi.

-- Ainahan pojat kiusaavat siskojaan. Tommykin on sitä mieltä, mutisi
Demi.

-- En hyväksy, että minun poikani kiusaavat, ja ellette voi leikkiä
sovinnossa, minä lähetän Daisyn kotiin, sanoi Jo-täti vakavasti.

Kuullessaan tämän kauhean uhkauksen Demi vilkaisi siskoonsa, ja Daisy
kuivasi äkkiä kyynelensä, sillä ero oli pahin onnettomuus, joka
kaksosille saattoi tapahtua.

-- Natkin oli ilkeä ja Tommy kaikkein ilkein, ehätti Nan kantelemaan
peläten, että kaksi pahantekijöistä välttäisi rangaistuksen kokonaan.

-- Minä pyydän anteeksi, sanoi Nat häpeissään.

-- Minä en! mörähti Tommy avaimenreiästä, josta hän oli parhaansa
mukaan kuunnellut.

Jo-rouvaa nauratti väkisin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi
painokkaasti osoittaen ovea:

-- Saatte mennä, pojat, mutta muistakaa: te ette saa puhua ettekä
leikkiä tyttöjen kanssa ennen kuin minä annan luvan. Kiellän teiltä
kaiken hauskan, koska ette ansaitse sellaista.

Huonosti käyttäytyneet nuoret herrat lähtivät heti, mutta joutuivat
jo eteisessä parantumattoman herra Bangsin pilkan ja ivan kohteiksi,
sillä yksinäisyydessä hän oli paatunut yhä enemmän.

Daisy lakkasi pian suremasta epäonnistuneita tanssiaisiaan, mutta
nurisi määräystä, joka erotti hänet veljestä, ja samalla hän murehti
veljen vajavaisuutta, helläsydäminen kun oli. Nan puolestaan oikein
iloitsi tästä selkkauksesta ja kulki nenä pystyssä poikien ohi.
Tommy ei ollut välittävinään koko asiasta ja ilmaisi äänekkäästi
tyytyväisyytensä, kun oli päässyt rauhaan 'typeristä tytöistä'.
Mutta toiset antautuivat nopeasti ja halusivat taas olla ystäviä
tyttöjen kanssa, sillä he kaipasivat Daisyn hemmottelua ja herkkuja
ja Nanin ilonpitoa. Kaiken kukkuraksi Jo-rouvakin näytti lukeutuvan
loukkaantuneisiin tyttöihin, sillä hän ohikulkiessaan oli tuskin
näkevinään karkotettuja. Tämä äkillinen suosion menetys heitti synkän
varjon poikien elämään, sillä kun äiti Bhaer oli heidät hylännyt,
tuntui kuin aurinko olisi pimennyt.

Kun luonnotonta tilannetta oli kestänyt kolme päivää, pojat eivät
voineet enää kestää sitä, vaan kääntyivät isä Bhaerin puoleen.
Huolestuneet avunanojat saivat häneltä neuvon, jonka he hyväksyivät
kiitollisina ja panivat täytäntöön seuraavalla tavalla.

Ullakolle sulkeutuneina he viettivät vapaahetkensä rakentaen
jotakin salaperäistä kojetta, johon meni niin paljon liisteriä,
että Pöppö pauhasi ja tytöt olivat ihmeissään. Keskiviikkoilta oli
tavattoman kaunis, ja tutkittuaan tarkasti tuulta ja ilmaa Nat ja
Tommy lähtivät pihasta kantaen valtavaa litteätä kääröä, joka oli
kiedottu moniin sanomalehtiin. Nan oli pakahtua uteliaisuudesta ja
Daisy kiihtymyksestä ja molemmat aivan tärisivät jännityksestä, kun
Demi marssi rouva Bhaerin huoneeseen hattu kädessä ja sanoi niin
kohteliaasti kuin suinkin osasi:

-- Olisitko sinä hyvä ja tulisit tyttöjen kanssa ulos, Jo-täti? Me
olemme valmistaneet teille yllätyksen. Tulkaa, se on hirveän hauskaa.

-- Kiitos, tulemme mielihyvin, minun täytyy vain ottaa Teddy
mukaan, vastasi rouva Bhaer, ja hänen hymynsä ilahdutti Demiä kuin
päivänpaiste sateen jälkeen.

-- Hauskaa saada hänetkin mukaan. Pikku vaunut odottavat jo tyttöjä.
Ethän pahastu, täti, vaikka saatkin kävellä Keisariharjulle?

-- Päinvastoin, kävelen oikein mielelläni. Mutta onko varmaa, etten
häiritse teitä?

-- Et tietenkään. Koko huvi menisi pilalle, jos sinä jäisit pois,
sanoi Demi tosissaan.

-- Olette kovin ystävällinen, herra, sanoi Jo-täti tehden
hoviniiauksen. -- Joutukaapas nyt, tytöt, ei anneta heidän odottaa;
hatut päähän ja matkaan. Palan halusta nähdä, mitä he ovat keksineet.

Rouva Bhaerin puhuessa kaikki joutuivat valmiiksi, ja viidessä
minuutissa oli kolme tyttöä ja Teddy sijoitettu 'pyykkikoriin', joksi
Tobyn vetämiä pajupunoskärryjä sanottiin. Demi johti kulkuetta, jonka
jälkijoukkona tulivat Jo-rouva ja Kit-koira. Tobylla oli päässään
pölyhuiska, vaunujen yläpuolella liehui kaksi kummallista lippua,
Kitillä oli kaulassa sininen ruusuke, jota se inhosi, Demi oli
pistänyt komean voikukkakimpun napinreikäänsä ja Jo-rouva tilaisuuden
kunniaksi avannut japanilaisen päivänvarjonsa.

Ylhäällä harjulla ei näkynyt muuta kuin tuulessa aaltoilevaa
ruohikkoa, ja lapset olivat pettyneitä. Silloin Demi sanoi jännitystä
lisäten:

-- Astukaa nyt kaikki rattailta ja seiskää hiljaa, niin salaisuus
ilmestyy, ja hän poistui kallion taa, josta oli silloin tällöin
pistänyt näkyviin joku pää.

Odotettiin hetken aikaa jännittyneinä, sitten Nat, Demi ja Tommy
marssivat esiin. Heillä oli käsissään kolme uudenuutukaista leijaa,
jotka he toivat kohteliaasti tytöille.

-- Eikä tässä ole vielä kaikki, pojat ilmoittivat riemuissaan
ja juostuaan kallion taa he ilmestyivät taas takaisin kantaen
suunnattoman suurta leijaa, johon oli maalattu loistavin keltaisin
kirjaimin: "Äiti Bhaerille".

-- Me ajattelimme, että sinäkin tahtoisit leijan, koska olit
vihoissasi meille ja pidit tyttöjen puolta, huusivat kaikki kolme
naurusta pyrskien. Jo-rouva taputti nauraen käsiään sydämestään
mukana leikissä.

-- Hei, pojat, tämähän on kerrassaan komeaa! Kuka teistä keksi tämän?
hän kysyi ottaen vastaan leijansa.

-- Fritz-setä ehdotti sitä, kun me suunnittelimme tytöille leijoja;
hän sanoi, että sinä pitäisit siitä, vastasi Demi säteillen
tyytyväisyydestä.

-- Fritz-setä tietää, mistä minä pidän. Minä olen aina toivonut
leijaa.

-- Sen tähdenhän me ne teimmekin, huudahti Tommy ja heittäytyi
käsilleen seisomaan aivan kuin se olisi ollut paras tapa ilmaista
tunteitaan.

-- Pannaan ne lentämään, touhusi Nan.

-- En minä osaa, aloitti Daisy.

-- Me näytämme, kyllä me neuvomme! lupasivat pojat palveluhaluisina
ja samalla Demi otti Daisyn leijan, Tommy Nanin ja Nat Bessin, joka
ei olisi hennonnut luovuttaa sinistä leijaa hetkeksikään käsistään.

-- Odota täti, vähän ajan perästä me lennätämme sinunkin leijaasi,
sanoi Demi, josta tuntui, ettei rouva Bhaerin suosiota saanut
menettää laiminlyönnillä.

-- Kiitos, kultaseni, mutta minä taidan osata itsekin, ja sitä paitsi
tuolta tulee poika, joka lennättää sitä minulle, lisäsi Jo-rouva, kun
hänen miehensä iloiset kasvot ilmestyivät kallion takaa.

Herra Bhaer tuli samassa heidän luokseen, päästi leijan liikkeelle,
ja Jo-rouva juoksutti sitä hilpeästi lasten katsellessa näytelmää.
Leija toisensa jälkeen kohosi ilmaan, ja ne leijailivat kuin
kisailevat linnut sinne tänne tasaisessa tuulessa. Oli siinä iloa
ja riemua! Juosten ja huutaen leijat lähetettiin ilmaan tai niitä
vedettiin alaspäin ja seurattiin niiden kieppuilua; ne tuntuivat
kiskovan voimakkaasti naruista kuin vapauteen pyrkivät eläimet. Nan
oli ihan villinä riemusta, Daisysta uusi leikki oli melkein yhtä
hauskaa kuin nukeilla puuhailu ja pikku Bess oli niin ihastunut
'nättiin leijuun', ettei raaskinut antaa sen lentää juuri lainkaan,
vaan piti sitä mieluummin polvillaan ja katseli niitä mainioita
piirroksia, joilla Tommy oli sen koristanut. Äiti Bhaer iloitsi
suunnattomasti leijastaan, ja näytti kuin se olisi ymmärtänyt kuka
sen omisti, sillä se syöksyi äkkiä alas pää edellä juuri kun vähimmin
aavisti, tarttui puihin, oli pudota jokeen tai kiiti niin korkealle,
että näkyi vain pienenä pilkkuna.

Vähitellen kaikki väsyivät ja istahtivat lepäämään sidottuaan leijat
puihin tai pensaisiin. Herra Bhaer lähti Teddy olallaan katsomaan
lehmiä.

-- Onko teillä koskaan ollut näin hauskaa? kysyi Nat heidän
loikoessaan ruohikossa kuin lammaskatras.

-- Ei sen jälkeen kun pikku tyttönä lennätin leijaa, vastas Jo-rouva.

-- Äiti Bhaer oli varmaan lapsena hurjan villi, sanoi Nat.

-- Minun täytyy surukseni tunnustaa, että olin tuhma tyttö.

-- Minä pidän tuhmista tytöistä, huomautti Tommy katsoen Naniin, joka
vastasi kohteliaisuuteen hurjasti irvistäen.

-- Miksen minä muista sitä, täti? Olinko minä liian pieni? kysyi Demi.

-- Olit varmastikin.

-- Millaista oli, kun te viimeksi lennätitte leijaa, äiti Bhaer?
kysyi Nat.

-- Voi, se oli ihan hassua, sillä minä olin viidennellätoista ja iso
tyttö, ja minua hävetti näyttäytyä sellaisessa leikissä. Teddy-sedän
kanssa me teimme leijat ja menimme varkain lennättämään niitä.
Meillä oli hirveän hauskaa, ja istuessamme paraikaa lepäämässä niin
kuin nytkin kuulimme äkkiä ääniä ja näimme joukon nuoria neitejä
ja herroja palaamassa retkeltä. Teddy ei välittänyt, mutta minulle
tuli hirveä hätä, sillä tiesin että minulle nauretaan. Hurjat tapani
huvittivat jo muutenkin naapureita.

"Mitä minä teen?" kuiskasin Teddylle, kun äänet yhä lähenivät.

"Tällä tavoin", sanoi Teddy ja leikkasi veitsellä rihmat poikki.
Leijat lensivät tiehensä, ja ihmisten tultua näkösälle me poimimme
kukkia kaikessa rauhassa. He eivät aavistaneet mitään, ja meitä
nauratti kovasti täpärä pelastus.

-- Katosivatko ne leijat? kysyi Demi.

-- Ikipäiviksi. Mutta en minä välittänyt siitä, sillä päätin odottaa,
kunnes olisin niin vanha ja arvokas nainen, että voisin taas leikkiä
leijoilla. Ja kuten näette, se odotus ei ollut turhaa, sanoi Jo-rouva
alkaen kääriä leijaa talteen, sillä alkoi tulla myöhä.

-- Täytyykö meidän jo lähteä?

-- Minun täytyy, muuten ette saa illallista eivätkä sellaiset
yllätykset taitaisi huvittaa teitä.

-- Eikö meidän juhlamme ollutkin hauska? kysyi Tommy tyytyväisenä.

-- Loistava! vastasivat kaikki.

-- Tiedättekö miksi? Siksi että teidän vieraanne ovat osanneet
käyttäytyä ja koettaneet saada kaiken onnistumaan hyvin. Ymmärsittekö
mitä tarkoitan?

Pojat vilkaisivat noloina toisiinsa lähtiessään leija olalla
astelemaan kotiin.



10

JÄLLEEN KOTONA


Heinäkuu oli tullut ja heinänteko alkanut; puutarhat kukoistivat
ja pitkän kesäpäivän jokainen hetki toi tullessaan riemua. Ovet
ja ikkunat olivat auki aamusta iltaan ja pojat viettivät kaiken
vapaa-aikansa ulkona. Tunnit olivat lyhyitä ja lupapäiviä pidettiin
usein, sillä Bhaerien mielestä ahkera ruumiinharjoitus edisti
terveyttä ja lyhyet kesät oli parasta käyttää ulkotöihin.

Pojat olivatkin vereviä, päivettyneitä ja terveitä, vankat jalat ja
kädet työntyivät ulos lahkeista ja hihoista. Nauru ja riemu raikui
kaikkialla; kujeiltiin sisällä ja ulkona, seikkailtiin ja retkeiltiin
yli vuorten ja laaksojen. Vain yhtä asiaa toivottiin, jotta onni
olisi täydellinen ja sekin tapahtui kun sitä vähiten odotettiin.

Kerran illalla, kun pienet pojat olivat jo vuoteessa, isot uimassa
joella ja rouva Bhaer riisui huoneessaan Teddyä, tämä huudahti
äkkiä: -- Tuolla Danny! ja osoitti ikkunaa, jonka läpi kuu paistoi
kirkkaasti.

-- Ei, kultaseni, ei hän ole siellä, sehän on vain kuu, vastasi hänen
äitinsä.

-- Onpas, Danny katsoi ikkunasta; Teddy näki, väitti lapsi innoissaan.

-- Kai hän sitten oli, myönsi rouva Bhaer ja kiiruhti ikkunaan
toivoen, että niin olisikin. Mutta kasvot olivat kadonneet eikä
pojasta näkynyt vilaustakaan. Rouva Bhaer kutsui Dania, juoksi
pääovelle Teddy paitaressuna kintereillään ja antoi hänenkin huutaa
toivoen, että lapsen ääni tehoaisi paremmin kuin hänen. Mutta mitään
ei kuulunut, ja he palasivat pettyneinä takaisin. Teddy ei kuitenkaan
uskonut näkemäänsä kuuksi, vaan kohotti vielä päätään vuoteesta ja
kysyi:

-- Eikö Danny jo tule? Vähitellen hän kuitenkin nukahti, isot
pojat laittautuivat yöpuulle, talo hiljeni eikä vienossa kesäyössä
kuulunut kuin sirkan laulu ruohikosta. Rouva Bhaer istui parsimassa,
sillä suuri kori oli aina täynnä sukkia, joihin ehtimiseen ilmestyi
huikeita reikiä ja hän ajatteli kadonnutta poikaa. Hän uskoi Teddyn
erehtyneen eikä halunnut häiritä miestään kertomalla lapsen puheista,
sillä isä Bhaer istui kirjoittamassa kirjeitä, hänellä kun oli kovin
vähän aikaa omiin asioihinsa ennen kuin pojat olivat nukkumassa.
Kello kymmeneltä Jo-rouva nousi sulkemaan ovia. Pysähtyessään
hetkeksi portaille ihailemaan kaunista maisemaa hän huomasi jotain
valkoista pihanurmikolla seisovan heinäkasan vieressä. Lapset olivat
leikkineet pihalla koko illan; rouva Bhaer luuli Nanin tapansa mukaan
jättäneen hattunsa heiniin ja meni hakemaan sitä. Mutta tultuaan
lähemmäksi hän huomasi, ettei se ollut hattu eikä nenäliina, vaan
paidanhiha, josta pisti esiin ruskea käsi. Hän kiersi heinäkasan, ja
siellä nukkui Dan syvässä unessa.

Poika oli ryysyinen, likainen ja laiha. Toinen jalka oli paljas,
ja toiseen hän oli sitonut kääreeksi vanhan pumpulinuttunsa. Hän
oli ilmeisesti piiloutunut heinäkasan taa, mutta unissaan heittänyt
kätensä sivulle. Hän huokaili ja mutisi kuin unet olisivat häirinneet
häntä, ja kerran liikahtaessaan hän valitti.

-- Ei hän voi tänne jäädä, tuumi rouva Bhaer ja kumartuen Danin yli
sanoi hiljaa hänen nimensä. Poika avasi silmänsä kuin unta näkevä.
Hän hymyili ja sanoi unisesti:

-- Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.

Pojan katse ja sanat liikuttivat syvästi rouva Bhaeria. Hän pani
kätensä Danin pään alle ja nosti tämän istumaan sanoen ystävällisesti:

-- Minä uskoin sinun tulevan ja olen hyvin iloinen nähdessäni sinut.

Poika näytti vasta nyt oikein heräävän. Hän hypähti pystyyn ja
katseli ympärilleen aivan kuin olisi äkkiä muistanut missä oli ja
epäillyt ystävällistä tervehdystä. Hänen ilmeensä muuttui ja hän
sanoi vähän jurosti:

-- Aioin jatkaa aamulla. Poikkesin vain ohikulkiessani katsomaan.

-- Mutta mikset tullut sisään, Dan? Etkö kuullut, kun me huusimme
sinua? Teddy näki ja kutsui sinua.

-- Luulin ettette päästä minua sisään, poika sanoi pyöritellen pientä
nyyttiä, jonka hän oli ottanut käteensä kuin lähteäkseen.

-- Koeta niin näet. Jo-rouva ei sanonut muuta, viittasi vain
kädellään avonaiseen oveen, josta loisti kodikas valo.

Syvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt
hartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa,
mutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:

-- Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.

-- Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko
sinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa
varassa taas nilkuttamaan.

-- Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi
jalkaani. Mutta ei se mitään.

Rouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne
päästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli
aivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.

-- Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja
äiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.

Dan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä
hänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti
lisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin
hänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.

-- Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä,
mutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä
liikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin
lähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä
talossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä
pieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.

-- Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin
jalkaan.

-- Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään.
Piti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti
häpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.

-- Miten tulit toimeen? Matka on aikamoinen sinunlaisellesi pojalle.

-- No, kaikki kävi hyvin siihen asti kun loukkasin jalkani. Ihmiset
antoivat minulle ruokaa, minä olin yötä ladoissa ja kävelin päivisin.
Minä eksyin kun koetin löytää oikotien, muuten olisin ehtinyt tänne
jo ennemmin.

-- Mutta jos et kerran aikonut jäädä meidän luoksemme, mitä sinä
sitten aioit?

-- Minun teki mieli nähdä Teddyä ja teitä; ja sitten ajattelin mennä
entiseen työhön kaupunkiin, olin vain niin väsynyt, että nukahdin
heiniin. Olisin lähtenyt aamulla, jos ette olisi löytänyt minua.

-- Oletko pahoillasi siitä? kysyi rouva Bhaer puoleksi huvittuneena,
puoleksi moittien kumartuessaan katsomaan pojan loukkaantunutta
jalkaa.

Dan karahti punaiseksi ja tuijotti rävähtämättä lautaseen
vastatessaan hiljaa:

-- En, minä olen iloinen, sillä halusin kyllä jäädä, mutta pelkäsin
että --

Hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä rouva Bhaer keskeytti hänet
kauhistuneena nähdessään pojan jalan; se oli tosiaan loukkaantunut
pahasti.

-- Milloin tämä ruhjoutui?

-- Kolme päivää sitten.

-- Ja sinä olet kävellyt tuossa kunnossa?

-- Minulla oli keppi, ja pesin jalkaa jokaisessa purossa, jonka yli
kuljin, ja eräs eukko antoi minulle rievun siteeksi.

-- Herra Bhaerin täytyy heti nähdä jalkasi ja sitoa se, sanoi rouva
Bhaer ja riensi viereiseen huoneeseen jättäen oven raolleen, niin
että Dan kuuli mitä puhuttiin.

-- Fritz, poika on tullut.

-- Kuka? Dan?

-- Niin. Teddy näki hänet ikkunasta ja me huutelimme häntä, mutta
hän meni pois ja piiloutui heinäkasan taa. Minä löysin hänet sieltä
hetki sitten nukkumasta -- puolikuolleena kivusta ja väsymyksestä.
Hän karkasi kuukausi sitten Pagen luota ja on siitä lähtien ollut
matkalla tänne. Ei kuulemma tahtonut näyttäytyä meille, vaan aikoi
jatkaa matkaa kaupunkiin vain nähtyään meidät. Toivo takaisinpääsystä
on varmaan antanut hänelle voimaa voittaa vastukset, ja nyt hän
odottaa tietoa, annatko hänelle anteeksi ja otatko hänet takaisin.

-- Kysyikö hän sitä?

-- Hänen silmänsä kysyivät, ja kun minä herätin hänet, hän sanoi kuin
eksynyt lapsi: "Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin." Minulla ei
ollut sydäntä moittia häntä, vaan otin hänet kuin karanneen karitsan
takaisin katraaseen. Saanhan minä pitää hänet, Fritz?

-- Saat tietysti! Tämähän todistaa, että olemme voittaneet pojan
sydämen, enkä tahtoisi enää lähettää häntä pois sen kummemmin kuin
omaa Robianikaan.

Pari kyyneltä, jotka vähitellen olivat kertyneet Danin silmiin, vieri
alas pitkin likaisia poskia. Kukaan ei nähnyt niitä, sillä Dan pyyhki
ne kiireesti pois; mutta luultavasti tuona hiljaisena hetkenä Danin
vanha epäluulo näitä hyviä ihmisiä kohtaan häipyi ikipäiviksi. Hän ei
puhunut mitään, päätti vain mielessään yrittää parastaan.

-- Tule katsomaan hänen jalkaansa. Se on luultavasti huonossa
kunnossa, sillä hän on kävellyt sillä kolme päivää helteessä ja
pölyssä ja haavan ympärillä on ollut vain nutunrepale. Dan on
sinnikäs poika, ja hänestä tulee vielä kunnon mies.

-- Sitä minäkin toivon -- sinun vuoksesi. Ja sinun intosi takaa kyllä
menestyksen. Minä menen nyt katsomaan pientä spartalaistasi. Missä
hän on?

-- Minun huoneessani, mutta ole hänelle kiltti, vaikka hän olisi
kuinka yrmeä. Se on ainoa tapa, jolla hänet voittaa. Hän inhoaa
ankaruutta ja kovaa kuria, mutta hellä sana ja kärsivällisyys
tehoavat häneen niin kuin tehosivat ennen minuunkin.

-- Niin kuin sinä nyt olisit ollut samanlainen kuin tuo pojanvintiö!
sanoi herra Bhaer nauraen ja samalla miltei närkästyneenä.

-- Kyllä minä sisimmältäni olin, vaikka käyttäydyinkin toisella
tavoin. Vaistoan hänen mielenliikkeensä ja luulen ymmärtäväni, mikä
häneen vaikuttaa. Olen iloinen siitä, koska minun on sen vuoksi
helpompi auttaa häntä.

Astuessaan yhdessä huoneeseen herra ja rouva Bhaer tapasivat Danin
istumassa pää käsiin painuneena, aivan kuin hän olisi vaipunut syvään
uneen. Mutta äkkiä hän kohotti päänsä ja koetti nousta, kun herra
Bhaer sanoi ystävällisesti:

-- Sinä siis pidät Plumfieldista enemmän kuin Pagen talosta. Hyvä,
katsotaan nyt, saammeko me tällä kerralla sinut viihtymään täällä
paremmin kuin viimeksi.

-- Kiitos, sanoi Dan koettaen esiintyä kohteliaasti.

-- Nyt katsotaan jalkaa. Ai, onpas pahan näköinen. Meidän täytyy heti
huomenna kutsua tohtori Firth. Tuo lämmintä vettä, Jo, ja pehmeätä
riepua.

Herra Bhaer pesi ja sitoi jalan, ja sillä aikaa rouva Bhaer
teki sijan talon ainoaan tyhjään vuoteeseen. Se oli pienessä
vierashuoneessa, jonne päästiin salista ja jossa pojat tavallisesti
makasivat sairaina ollessaan, koska he näin saivat olla lähellä rouva
Bhaeria ja näkivät mitä talossa tapahtui. Kun vuode oli valmis,
herra Bhaer otti Danin syliinsä, kantoi hänet huoneeseen, auttoi
riisuutumaan, peitteli vuoteeseen ja sanoi isällisesti puristaen
pojan kättä: -- Hyvää yötä, poikaseni!

Dan vaipui heti uneen ja nukkui sikeästi monta tuntia. Sitten
hänen jalkaansa alkoi vihloa ja pakottaa. Siihen herättyään poika
heittelehti levottomana vuoteessa ja koetti olla valittamatta.

Yöllä rouva Bhaer kulkea hissutteli ympäri taloa. Hän sulki ikkunoita
siltä varalta että tuuli yltyisi, veti hyönteisverkon Teddyn vuoteen
eteen ja katsoi Tommyä, joka joskus käveli unissaan. Hänen tarkka
korvansa kuuli Danin hiljaisen valituksen, ja heti paikalla hän
oli pojan luona. Tuskissaan Dan juuri takoi kuumaa tyynyään, kun
valokiila tunkeutui ovenraosta hallin läpi ja Jo-rouva astui sisään
kuin hullunkurinen aave suuri hiusnuttura päälaella ja yllään pitkä
harmaa yöpuku.

-- Koskeeko sinuun, Dan?

-- Jalkani on hurjan kipeä, mutta en minä aikonut herättää ketään.

-- Minä olen kuin pöllö, joka lentelee aina öisin. Totisesti,
sinun jalkasi on kuuma kuin kekäle, käärettä täytyy taas kastella,
sanoi äidillinen pöllö ja lensi pois tuodakseen lisää käärettä ja
kannullisen jäävettä.

-- Kylläpä tekee hyvää, huokasi Dan, kun kääre oli taas paikoillaan.

-- Kas niin, koeta nyt nukkua jos voit, äläkä pelästy vaikka näet
minut uudestaan, sillä vaihdan kääreen jonkin ajan kuluttua.

Puhuessaan Jo-rouva kumartui kohentamaan pojan vuodetta. Hänen
suureksi ihmeekseen Dan kiersi silloin kätensä hänen kaulaansa, veti
kasvot lähemmäksi, suuteli häntä ja mutisi katkonaisesti "kiitos".
Jo-rouva ymmärsi kömpelön hyväilyn tarkoituksen, hyväksyi äänettömän
lupauksen eikä pilannut asiaa hämmästelyllä. Hän muisti vain, ettei
Danilla ollut äitiä, suuteli pojan ruskeata poskea, joka hellyyden
osoituksen jälkeen oli puoliksi hautautunut tyynyyn ja sanoi:

-- Sinä olet nyt minun poikani, ja jos tahdot, voit tehdä minut siitä
ylpeäksi ja iloiseksi. Nämä sanat Dan muisti kauan.

Hiipiessään toisen kerran Danin luo Jo-rouva tapasi hänet syvässä
unessa. Poika ei herännyt eikä osoittanut mitään kivun merkkejä, kun
rouva Bhaer vaihtoi käärettä, tuskan juonteet vain lientyivät ja
kasvoilla kuvastui tyyni rauha.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja talossa oli niin hiljaista, että
Dan heräsi vasta puolen päivän aikaan. Katsellessaan ympärilleen
hän näki innokkaiden pikku kasvojen kurkistelevan ovenraosta. Hän
ojensi kätensä, ja Teddy hyökkäsi huoneeseen, heittäytyi poikittain
hänen päälleen ja hihkui: -- Minun Danny, minun Danny! ja taputti
ja halaili häntä onnellisena. Pian ilmestyi rouva Bhaerkin tuomaan
aamiaista. Teddy halusi välttämättä tarjoilla. Hän syötti Dania kuin
pikkulasta toisten suureksi huviksi.

Sitten tuli tohtori ja onneton spartalainen joutui koville, sillä
yksi jalkapöydän luista oli mennyt sijoiltaan ja sen paikoilleen
asettaminen oli niin tuskallista, että pojan huulet olivat valkoiset
ja suuret hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen. Mutta hän ei
päästänyt äännähdystäkään, puristi vain Jo-rouvaa kädestä niin
lujasti, että se oli punainen vielä kauan aikaa jälkeenpäin.

-- Pojan on oltava makuulla ainakin viikko, eikä hän saa astua
jalallaan maahan. Sitten vasta nähdään, pääseekö hän liikkumaan
kainalosauvojen varassa vai pitääkö hänen pysyä vuoteessa kauemmin,
sanoi tohtori Firth pistäen laukkuunsa kiiltävät pihtinsä, joita Dan
ei mielellään katsellut.

-- Paraneehan se tästä? kysyi Dan pelästyneenä.

-- Toivotaan, sanoi tohtori jättäen Danin hyvin masentuneelle
mielelle, sillä jalan menettäminen on kauhea onnettomuus toimeliaalle
pojalle.

-- Älä sure, minä olen oivallinen sairaanhoitaja ja kuukauden päästä
kävelet jo niin kuin ennenkin, sanoi Jo-rouva toiveikkaasti.

Mutta Dan pelkäsi niin rammaksi tulemista, ettei edes Teddyn
huolenpito piristänyt häntä. Jo-rouva ehdotti silloin, että pari
pojista tulisi katsomaan häntä, ja kysyi, kenet hän halusi nähdä.

-- Natin ja Demin; ja pyytäisin myös hattuni, koska siinä on jotain,
josta he varmaan pitäisivät. Mahdoitteko te heittää minun nyyttini
menemään? kysyi Dan huolestuneena.

-- En, se on kyllä tallessa, sillä arvelin siinä olevan kalleuksia.

Jo-rouva toi hänen vanhan olkihattunsa, joka oli täynnä perhosia
ja kuoriaisia, ja nenäliinan, johon oli matkan varrella kertynyt
kummallisia esineitä: linnunmunia sievästi sammalessa, harvinaisia
kiviä ja simpukankuoria, sienen kappaleita ja pikku rapuja, jotka
vankeus oli saanut ihan raivoon.

-- Saisinko minä pitää näitä jossakin? Herra Hyde ja minä löysimme ne
ja ne ovat loistokappaleita. Seuraisin mielelläni niiden kehitystä.
Saanko minä? kysyi Dan unohtaen jalkansa nauraessaan ravuille, jotka
ryömivät takaperin peitteellä.

-- Tietysti saat; Pollyn vanha häkki on niille omiaan. Älä anna
niiden nipistää Teddyn varpaita sillä aikaa kun käyn hakemassa sen,
sanoi Jo-rouva lähtiessään.

Nat, Demi ja häkki tulivat yhtaikaa, ja ravut sijoitettiin uuteen
asuntoonsa sellaisen riemun vallitessa, että pojat unohtivat
jäykistyä tervehtiessään karkulaista. Näille ihastuneille kuulijoille
Dan kertoi seikkailunsa paljon tarkemmin kuin Bhaereille. Sitten hän
levitteli saaliinsa ja selitti tarkasti jokaisen esineen. Poikien
innokas juttelu hämmästytti ja huvitti rouva Bhaeria, joka oli
vetäytynyt viereiseen huoneeseen jättääkseen heidät rauhaan.

-- Poikahan tietää paljon noista tavaroista, hän on tutkinut niitä
tarkkaan. Siitäpä pelastus tuleekin! Kun Dan ei välitä kirjoista eikä
hänelle ole helppo löytää muutakaan ajankulua, pojat voivat hankkia
hänelle kiviä ja kovakuoriaisia. Jos hänestä tulisi luonnontutkija ja
Natista viulutaiteilija, voisin olla ylpeä näiden vuosien työstä.

Ja Jo-rouva tuijotti hymyillen kirjansa yli ja rakenteli pilvilinnoja
kuten tyttönä ollessaan, erona vain se, että silloin hän rakenteli
niitä itseään, nyt muita varten.

Natia kiinnostivat eniten Danin seikkailut, mutta Demiä hänen
perhosensa ja kovakuoriaisensa. Hän kuunteli Danin kuvauksia niistä
kuin valloittavaa satua, sillä Dan kertoi hyvin ja oli onnellinen,
kun hänkin pystyi opettamaan jotain pikku filosofille.

Aarteiden joukossa oli piisamin nahka, ja he syventyivät niin
tämän eläimen pyydystämistapoihin, että itsensä herra Bhaerin oli
tultava ilmoittamaan Natille ja Demille kävelyllelähdöstä. Kun he
juoksivat pois, Dan katseli haikeasti heidän jälkeensä, ja herra
Bhaer tarjoutui kantamaan hänet salin sohvalle, että hänkin saisi
hieman nauttia toisenlaisesta ilmasta ja näköalasta. Kun poika makasi
mukavasti sohvalla ja talossa oli aivan hiljaista, Jo-rouva istuutui
hänen lähelleen näyttämään Teddylle kuvia. Nyökäten aarteisiin, joita
Dan vielä piti kädessään, hän kysyi kiinnostuneena:

-- Mistä olet saanut kaikki tietosi noista?

-- Minä olen aina pitänyt elukoista, mutta en tiennyt niistä
paljonkaan ennen kuin herra Hyde kertoi.

-- Kuka on herra Hyde?

-- No, hän on sellainen mies, joka kiertelee metsissä ja tutkii näitä
asioita -- en tiedä miksi heitä sanotaan -- ja kirjoittaa sammakoista
ja kaloista ja muista. Hän asui Pagen luona ja pyysi usein minua
auttamaan. Se oli mukavaa, sillä hän kertoi kaikenlaista ja oli
hurjan viisas. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus.

-- Sitä minäkin toivon, sanoi Jo-rouva, sillä Danin kasvot olivat
kirkastuneet ja hän oli niin innostunut, ettei tavanmukaisesta
juroudesta ollut tietoakaan.

-- Hän sai linnut tulemaan luokseen, eivätkä oravat ja jänikset
pelänneet häntä yhtään. Hän ei ikinä tehnyt niille pahaa, ja ne
tunsivat hänet ihan selvästi. Oletteko koskaan kutittanut sisiliskoa
oljella? kysyi Dan innoissaan.

-- En, mutta kutittaisin kyllä mielelläni.

-- Minäpä olen, ja on hirveän hauska katsella, miten se ojentelee ja
kiemurtelee, sisiliskot pitävät siitä kovasti. Herra Hyde kutitteli
niitä, sai käärmeen kuuntelemaan vihellystään ja tiesi tarkkaan,
milloin mikin kasvi kukkii, eivätkä ampiaiset pistäneet häntä, ja
hän kertoi ihmeellisiä juttuja kaloista ja perhosista ja Intiasta ja
vuoristoista.

-- Taisit niin mielelläsi kuljeskella herra Hyden kanssa, että
unohdit kokonaan herra Pagen, sanoi Jo-rouva ovelasti.

-- Niin unohdinkin. Minua raivostutti, kun piti kylvää ja äestää, sen
sijaan että olisi saanut kuljeksia herra Hyden kanssa. Page sanoi
herra Hydea hassuksi, kun tämä vahtasi tuntikaupalla jotakin lintua
tai kalaa.

-- Niinpä niin, Page on maanviljelijä eikä voi pitää luonnontutkijan
työtä kovin suuressa arvossa, ei ainakaan yhtä hyödyllisenä kuin
omaansa. Kuules nyt, jos tosiaan pidät noista asioista, kuten
ilokseni uskon, saat ruveta oikein tutkimaan niitä ja kirjat auttavat
sinua siinä. Mutta haluan sinun tekevän siinä ohessa muutakin ja
oikein tunnollisesti vielä, muuten saat vähitellen katua ja aloittaa
taas alusta.

-- Minä koetan, sanoi Dan nöyrästi ja hiukan pelästyen vakavasti
esitettyä vaatimusta, sillä hän ei pitänyt lukemisesta, mutta oli
ilmeisesti lujasti päättänyt päntätä päähänsä kaiken, mitä äiti Bhaer
vain halusi.

-- Näetkö tuon lipaston, jossa on kaksitoista laatikkoa? kuului
seuraava yllättävä kysymys.

Dan katseli pianon kummallakin puolella olevia vanhanaikaisia
lipastoja. Hän tunsi ne hyvin, sillä hän oli usein nähnyt niiden
monista laatikoista ilmestyvän kauniita nauhanpätkiä, nauloja,
monenvärisiä papereita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Hän nyökkäsi,
ja Jo-rouva jatkoi:

-- Etkö usko, että noissa laatikoissa olisi hyvä säilyttää kokoamiasi
munia, kiviä, kuoriaisia ja liskoja?

-- Loistavasti! Mutta saanko minä tosiaan sotkea paikat tavaroillani,
niin kuin herra Page sanoi, huudahti Dan ja katseli vanhaa huonekalua
silmät loistaen.

-- Sellaisesta sotkusta minä pidän. Jos en pitäisi, en toki
luovuttaisi sinulle kaappejani. Minä pidän arvossa lasten kalleuksia
ja mielestäni niitä pitää kohdella kunnioittavasti. Teen nyt
sopimuksen kanssasi, ja toivon että pidät sen kunniassa. Tässä on
kaksitoista laatikkoa, yksi jokaista kuukautta kohden, ja saat ne
sitä mukaa kuin olet täyttänyt pienet velvollisuutesi. Jotkut näistä
laatikoista on jo jaettu neljään osaan, ja minä annan jakaa loputkin,
niin saat osaston kutakin viikkoa varten. Kun sinulla on laatikko
täynnä harvinaisia ja kauniita esineitä, minä olen niistä yhtä ylpeä
kuin sinäkin, ehkä ylpeämpikin, sillä samalla kun katselen sinun
kiviäsi, sammaleitasi ja koreita perhosiasi, näen sinun toteuttavan
hyviä päätöksiäsi, karsivan virheitäsi ja pitävän lupauksesi.
Suostutko siihen?

Dan ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa puhui enemmän kuin
parhaatkaan sanat. Äiti Bhaer ymmärsi hänen ilmeensä, veti auki
ylimmän laatikon, pyyhki siitä pölyt ja asetti sen kahden tuolin
varaan pojan eteen sanoen reippaasti:

-- Aloitetaanpa heti ja pannaan nämä sievät kuoriaiset varmaan
talteen. Kuten näet, näihin lokeroihin sopii aika paljon. Perhoset
ja kuoriaiset minä kiinnittäisin neuloilla reunoihin, missä ne ovat
hyvässä turvassa, ja pohjalle jää vielä tilaa raskaammille esineille.
Annan sinulle rihmaa, puhdasta paperia ja neuloja, että saat selväksi
tämän viikon urakan.

-- Mutta enhän minä voi mennä ulos mitään keräämään, sanoi Dan
katsellen surkeana jalkaansa.

-- Se on totta; mutta äläs huoli. Tämä viikko menee aarteiden
järjestelyyn ja uskallanpa ennustaa, että pojat tuovat sinulle
kuormakaupalla itikoita, jos vain pyydät.

-- Eivät ne osaa ottaa oikeita lajeja. Sitä paitsi jos minä
makaan päivät päästään, en voi tehdä työtä, en oppia enkä ansaita
laatikoitani.

-- On monta läksyä, jotka voit oppia maatessasikin ja lisäksi voit
tehdä minulle pieniä palveluksia.

-- Mitä palveluksia?

-- Voit oppia olemaan kärsivällinen ja iloinen tuskista huolimatta
ja vaikka et saakaan leikkiä. Voit viihdyttää Teddyä, keriä lankaa,
lukea minulle kun ompelen ja suorittaa monia askareita ilman että
sinun tarvitsee käyttää jalkaasi. Sillä tavoin päivät kuluvat
nopeasti eivätkä mene ihan hukkaan.

Silloin Demi juoksi sisään toisessa kädessään iso perhonen ja
toisessa ruma pieni rupisammakko.

-- Katso, minä löysin nämä, eivätkö olekin komeita? läähätti Demi
hengästyneenä.

Dan nauroi sammakolle ja sanoi, ettei hänellä ollut sille paikkaa,
mutta perhonen oli kovin kaunis, ja sen hän tahtoi kokoelmaansa.

-- Jos sen täytyy kuolla, niin annetaan sille pisara kamferia, sanoi
Jo-rouva ottaen pullon esille.

-- Minä tiedän, herra Hyde tappoi ne aina myrkyllä. Ja Dan tipautti
hellävaroen pisaran hyönteisen päähän, jolloin vaaleanvihreät siivet
lepattivat hetken ja pysähtyivät.

Tuskin tämä murhenäytelmä oli päättynyt, kun Teddy huusi
makuuhuoneesta:

-- Äitii! Iso rapu syö pikkuista!

Demi juoksi apuun tätinsä kanssa ja tapasi Teddyn haltioissaan
tuolilla pomppimassa; kaksi pikku rapua ryömi lattialla, jonne ne
olivat päässeet häkin ristikoiden välistä. Kolmas oli takertunut
häkin yläosaan ilmeisesti hengenhädässä, sillä sen alapuolella
avautui surullinen vaikkakin samalla hullunkurinen näky. Isoin rapu
syödä ratusteli veljeään aivan kylmäverisesti. Onnettoman uhrin
sakset oli kiskottu irti ja se oli käännetty selälleen. Iso rapu
piteli sen selkäkilpeä toisessa saksessaan ja vedettyään sen leukansa
alle kuin lautasen pisteli siitä kaikessa rauhassa herkkupaloja
toisella saksellaan pysähtyen silloin tällöin pyörittämään varsien
päissä olevia silmiään ja lipomaan kapeaa kieltään ja maiskuttelemaan
suutaan hullunkurisesti. Jo-rouva kantoi häkin Danin nähtäväksi ja
Demi vangitsi kulkurit vanhaan pesuvatiin.

-- Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä
sisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.

-- Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot
kuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni,
sanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä
mielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan
selitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti
viemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.

-- Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti
ensimmäistä perhosta laatikkoon.

-- Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.

-- Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä.
Minulla ei ole ollut, huokasi Dan.

Entinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui
kuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.

-- Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa
kuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä
voimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten
auttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime
kerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta
siihen apua?

-- En, kuului hyvin hiljaa.

-- Haluatko vielä yrittää?

-- Haluan, vielä hiljemmin.

-- Minä luotan siihen, ja tiedän kyllä, pidätkö uskollisesti
lupauksesi, sillä ihmiset, jotka uskovat näihin asioihin, ymmärtävät
sanoittakin, onko korkeimman apua pyydetty.

Annettuaan Danille luettavaksi "Croftonin koulupojat" Jo-rouva jätti
hänet tunniksi yksin, mutta kävi tuon tuostakin katsomassa häntä. Dan
ei yleensä välittänyt lukemisesta, mutta tähän kirjaan hän innostui
niin, että hämmästyi, kun pojat palasivat kävelyltä. Daisy antoi
Danille kimpun metsäkukkia, ja Nan tahtoi välttämättä tuoda hänelle
illallisen. Maatessaan sohvalla Dan näki avoimesta ovesta pojat,
jotka istuivat pöydän ääressä ja virnistelivät hänelle ystävällisesti
voileipää syödessään.

Herra Bhaer kantoi Danin aikaisin vuoteeseen, ja Teddy tuli
yöpukusillaan sanomaan hyvää yötä.

-- Saanko minä sanoa iltarukoukseni Dannylle, hän kysyi, ja kun äiti
vastasi: -- Saat toki, hän polvistui ja risti pulleat kätensä ja
sanoi hiljaa:

-- Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ja auta minua hyväksi.

Sitten hän lähti huoneesta hymyillen unisena äitinsä olan yli.

Mutta kun iltakeskustelu oli päättynyt, iltalaulu laulettu ja talo
henki viihtyisää sunnuntairauhaa, Dan makasi huoneessaan valveilla,
pohti uusia ajatuksia ja tunsi uusien toiveiden ja pyrkimysten
myllertävän sydämessään. Rakkaus ja kiitollisuus olivat aloittaneet
työn, jonka elämänkoulu ajan mittaan päättäisi.



11

TEDDY-SETÄ


Viikon verran Dania kuljetettiin sohvan ja vuoteen väliä. Se oli
pitkä ja raskas viikko, sillä loukkaantunutta jalkaa särki aika ajoin
kovasti. Paikallaanolo oli myös perin ikävää toimeliaasta pojasta,
joka halusi kiihkeästi päästä nauttimaan kesästä. Mutta Dan koetti
parhaansa ja muut auttoivat häntä, kukin tavallaan. Niin kului aika,
ja lauantaiaamuna hänen vaivansa palkittiin, kun hän kuuli tohtorin
sanovan:

-- Jalka on parantunut paremmin kuin luulinkaan. Antakaa pojalle
keppi, alkakoon vain liikuskella täällä sisällä.

-- Eläköön! huusi Nat ja ryntäsi ulos kertomaan toisille hyvää
uutista.

Kaikki olivat iloisia, ja päivällisen jälkeen koko joukko kerääntyi
katsomaan, kun Dan harppoi kepin varassa muutaman kerran edestakaisin
salissa ja asettui sitten kuistille, jossa hänellä oli jonkinlainen
vastaanotto.

Häntä ilahdutti suuresti toisten huomaavaisuus ja hyväntahtoisuus
ja hänen mielihyvänsä kasvoi hetki hetkeltä, sillä pojat kävivät
kunniatervehdyksellä, pikku tytöt kiidättivät hänelle jakkaroita ja
tyynyjä ja Teddy vartioi häntä kuin jotakin heikkoa olentoa, joka
ei selviä omin voimin. Heidän istuskellessaan ja seisoessaan vielä
rappusilla portin eteen pysähtyivät vaunut, joista heilutettiin
hattua. Rob juosta piipersi portille minkä jaloistaan pääsi ja huusi
täyttä kurkkua:

-- Teddy-setä, Teddy-setä!

Kaikki pojat Dania lukuunottamatta karkasivat hänen jälkeensä
koettaen joutua ensimmäisenä avaamaan porttia, ja pian vaunut
pysähtyivät pihalle täynnä poikia, joiden keskellä Teddy-setä istui
nauraen pieni tyttärensä polvellaan.

-- Pysäyttäkää riemuvaunut ja antakaa Jupiterin astua niistä, hän
sanoi, hyppäsi vaunuista ja juoksi portaille, joilla rouva Bhaer
seisoi nauraen ja käsiään taputtaen kuin nuori tyttö.

-- Mitä kuuluu, Teddy?

-- Kaikki hyvin.

Sitten he kättelivät ja Laurie-herra antoi Bessin Jo-tädin syliin ja
sanoi lapsen puristaessa lujasti tätiään kaulasta: -- Pikku kähäräpää
oli niin kovasti tulossa tänne, että lähdin tuomaan häntä, varsinkin
kun itse aivan riuduin halusta nähdä sinua. Tulimme leikkimään
muutamaksi tunniksi poikien kanssa ja katsomaan, kuinka jaksaa
'kenkätalon eukko, jolla on sata lasta ja elämä puuhakasta'.

-- Sehän hauskaa! Leikkikää, mutta älkää tehkö mitään pahaa, vastasi
Jo-rouva, kun pojat kerääntyivät Bessin ympärille ihailemaan hänen
kultaisia kiharoitaan, hienoa pukuaan ja ylhäistä käytöstään,
sillä pikku 'prinsessa', kuten he sanoivat, ei antanut kenenkään
suudella itseään, hymyili vain pojille tätinsä sylistä ja taputti
heitä suopeasti päähän pikku kätösillään. Kaikki jumaloivat häntä,
varsinkin Rob, joka piti Bessiä jonkinlaisena nukkena; hän ei
uskaltanut koskea tyttöön, koska pelkäsi tämän särkyvän, vaan katseli
häntä kunnioittavan välimatkan päästä ja oli onnellinen, kun pikku
ylhäisyys suvaitsi huomata hänet. Koska Bess halusi heti nähdä Daisyn
keittiön, Jo-rouva kantoi hänet sinne ja pikku pojat seurasivat
heitä saattojoukkona. Muut paitsi Nat ja Demi juoksivat kunnostamaan
eläintarhaa ja kasvimaata, sillä Laurie-herra piti aina katselmuksen
ja oli pettynyt, elleivät paikat olleet kunnossa.

Portailla Laurie kääntyi Danin puoleen kuin vanha tuttava, vaikka oli
nähnyt tämän vain kerran tai pari, ja kysyi:

-- Mitenkä jalkasi nyt jaksaa?

-- Paremmin.

-- Taidat olla jo kyllästynyt sisälläoloon.

-- Olenhan minä! Ja Danin katse harhaili pitkin vehmaita mäkiä ja
metsiä, jonne hänen mielensä paloi.

-- Jospa tekisimme pienen retken ennen kuin toiset palaavat? Nuo isot
kevyet vaunut ovat kyllin turvalliset ja mukavat, ja siemaus raitista
ilmaa tekee hyvää sinulle. Hae tyyny ja huivi, Demi, ja kannetaan Dan
vaunuihin.

Pojista ajatus oli hirveän hauska ja Dan näytti ilahtuneelta, mutta
äkkiä hän sai odottamattoman hyveellisyydenpuuskan ja kysyi:

-- Eihän vain rouva Bhaer pahastu?

-- Ei toki, sovimme asiasta hetki sitten.

-- Ettehän te puhuneet sellaista, väitti Dan.

-- Meillä on tapana lähettää sanattomia viestejä. Parannettu
sähkötysmenetelmä, näetkös.

-- Minä tiedän -- silmät. Minä näin, kun te kohotitte kulmianne ja
nyökkäsitte vaunuihin, ja rouva Bhaer nyökkäsi takaisin ja nauroi,
selitti Nat arastelematta enää lainkaan Laurie-herraa.

-- Oikein. Kas niin, lähdetäänpäs nyt.

Ja hetken kuluttua Dan istui mukavasti vaunuissa jalka ojennettuna
vastakkaiselle penkille, jossa se lepäsi tyynyn päällä käärittynä
huiviin; sen oli ylempi taho lennättänyt vaunuihin kuin taikaiskusta
juuri sillä hetkellä kun sitä kaivattiinkin. Demi kipusi ajajan
penkille mustan Petterin rinnalle. Nat istui Danin vieressä
kunniapaikalla ja Teddy-setä halusi istua heitä vastapäätä -- muka
huolehtimassa kipeästä jalasta, mutta itse asiassa tarkkaillakseen
kaksia onnellisia pojan kasvoja, jotka olivat aivan erilaiset: Danin
kulmikkaat, ahavoituneet ja voimakkaat, Natin kaidat, kauniit ja
melkein riutuneet, mutta ne olivat puoleensavetävät kasvot, katse oli
lempeä, otsa korkea.

-- Minulla on muuten täällä jossakin kirja, jota ehkä mielelläsi
katselisit, sanoi seurueen vanhin poika ja kaivoi istuimen alta
kirjan, joka sai Danin huudahtamaan:

-- Pahus vieköön, kuinka upea! Hän käänteli lehtiä ja näki hienoja
perhosten, lintujen ja hyönteisten värikuvia. Hän oli niin
riemuissaan, että unohti kiittää, mutta Laurie-herra ei pahastunut
siitä vaan katseli tyytyväisenä pojan vilpitöntä iloa ja kuunteli
niitä ilonpurkauksia, joita tuttujen hyönteisten näkeminen herätti.
Nat nojasi hänen olkaansa nähdäkseen paremmin, ja Demi käänsi
hevosille selkänsä osallistuakseen keskusteluun.

Kun he tulivat kuoriaisiin, kaivoi Laurie-herra oudon pikku ötökän
liivintaskustaan, pani sen kämmenelleen ja sanoi:

-- Tässä on tuhansia vuosia vanha kuoriainen.

Ja sillä aikaa kun pojat tutkivat kummallista kivettymää, joka
näytti tosiaan vanhalta ja harmaalta, herra Laurence kertoi, kuinka
se löytyi erään muumion kääreistä oltuaan vuosituhansia kuuluisassa
hautakammiossa. Huomattuaan poikien innostuksen hän kertoi
heille egyptiläisten rakentamista omituisista ja suurenmoisista
muistomerkeistä ja matkasta, jonka hän oli tehnyt komeaa Niiliä
pitkin mustien, kauniiden miesten ohjaamassa aluksessa. Hän kertoi
miten oli ampunut krokotiileja ja nähnyt ihmeellisiä lintuja ja
eläimiä ja matkustanut autiomaassa kamelilla, joka keinutteli häntä
kuin myrsky laivaa.

-- Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi
hyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin
lisää pyytäen.

-- Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.

-- Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun
etsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi
Teddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista
tehdyn kaulanauhan.

-- Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli
mielellään intiaanimajoja.

-- Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.

-- Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra
näyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.

-- Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia
intiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään
kehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.

-- Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin
rupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli
kaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen
jokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi
itse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli
kertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan
metsäläispoikaan.

-- Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma
museo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja
mielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva
on liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä
talo täynnä kamaa -- litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan,
lepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten
niskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka
kokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista.
Vai mitä luulette?

Laurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja
tönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista
kalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.

-- Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.

-- Vanhaan vaunuvajaan.

-- Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään
säilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin
verkkoja, aloitti Nat.

-- Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa.
Gibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen
uudestaan, ja silloin järjestetään -- tai pannaan ainakin alulle --
pieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille
paikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä
näistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi
paljon kävellä.

-- Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot
loistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain
kirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi
ollut maailman suurin hyväntekijä.

-- Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan
portille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.

-- Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle.
Sitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja
keskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra
Laurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja
nauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa,
jotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä.
Jätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva
Bhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta
ajelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan
tulevasta museosalista.

-- Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä
aloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin
jalkojen juureen.

-- Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi
Jo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän
ympärilleen.

-- Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä
kuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun
vanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.

-- Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen
tarkoitti.

-- Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa
ja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua
mieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.

-- Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.

-- Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta
viidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä
niin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen
tai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.

-- Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi
Jo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan
vasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. -- Ilman sinua ei
Plumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi,
hyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin
kiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen
nimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti
kuin entisaikojen Jo-tyttö.

-- Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.

-- Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa?
kysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti
kumartaen ottanut kiitokset vastaan.

-- Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat
kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki
saavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi
niitä avokätisesti koko joukolle.

-- Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti
Laurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo.
Palatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se
avattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä,
jotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin
ruskeiksi.

-- Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa.
Isoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun
ajattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa
niitä.

Kakut jaettiin sitten ilon ja riemun vallitessa: Dan sai kalan, Nat
viulun, Demi kirjan, Tommy aasin, Daisy kukan, Nan vanteen ja Emil
tähden, koska mahtaili sillä, että opiskeli tähtitiedettä. Mutta
paras oli Franzin raitiovaunu, sillä hänen suurin huvinsa oli tehdä
raitiovaunuretkiä. Pumppu sai lihavan possun ja pikku väki lintuja,
kissoja ja jäniksiä, joilla oli mustat korinttisilmät.

-- Nyt minun täytyy lähteä. Missä minun pieni kähäräpääni on? Äiti
rientää jo kohta hakemaan meitä, ellen vie tyttöä ajoissa kotiin,
sanoi Teddy-setä, kun viimeinenkin piparkakun murunen oli kadonnut.

Nuoret neidit olivat menneet puutarhaan, ja sillä aikaa kun Franz
etsi heitä, Jo ja Laurie keskustelivat portailla.

-- Miten pikku pyryharakka menestyy? Laurie kysyi, sillä hänestä
Nanin kepposet olivat mainioita, eikä hän koskaan väsynyt
kiusoittelemasta niillä Jo-rouvaa.

-- Erinomaisesti; hän käyttäytyy jo aika mukiinmenevästi ja alkaa
huomata, kuinka vallaton on ollut.

-- Eivätkö pojat yllytä häntä kujeisiin?

-- Yllyttävät, mutta minä koetan puhumalla vedota Naniin, ja hän on
viime aikoina paljon kehittynyt. Näithän miten sievästi hän tervehti
sinua ja kuinka kiltti hän oli Bessille. Daisyn esimerkki vaikuttaa
häneen, ja olen varma, että muutama kuukausi saa ihmeitä aikaan.

Tässä Jo-rouvan selitys katkesi lyhyeen, sillä nurkan takaa syöksyi
Nan neljän pojan valjakolla hurjaa vauhtia kannoillaan Daisy, joka
veti Bessiä käsikärryissä. Ravatessaan siinä tomupilven keskellä
hatutta päin ja hiukset valloillaan, piiskat läiskyen ja kärryt
jyristen tytöt näyttivät villi-ihmisiltä.

-- Siinä ne mallilapset nyt ovat! Olipa onni, etten tuonut rouva
Curtisia katsomaan, miten teidän koulussanne opetetaan hyviä
käytöstapoja; hän ei olisi ikinä tointunut näin järkyttävästä näystä,
sanoi herra Laurence nauraen sydämellisesti ystävänsä ennenaikaiselle
ilolle.

-- Naura vain, mutta vielä minä onnistun. Minä sanon niin kuin se
professorisi ennen vanhaan: "Vaikka koe epäonnistui, sääntö pitää
kuitenkin paikkansa", sanoi Jo-rouva yhtyen Laurien nauruun.

-- Nanin esimerkki taitaakin tarttua Daisyyn eikä päinvastoin.
Kas vain pikku prinsessaa, hän on täysin unohtanut arvokkuutensa
ja kirkuu siinä missä toisetkin. Nuoret neidit, mitä tämä nyt on
olevinaan? ja herra Laurence pelasti pikku tyttärensä ilmeisestä
vaarasta, sillä hevoset hyppivät villisti hänen ympärillään
kuolaimiaan pureskellen tytön heiluttaessa pitkää piiskaa molemmin
käsin.

-- Meillä oli kilpa-ajot, ja minä voitin, hihkui Nan.

-- Olisin minäkin voinut juosta kovemmin, mutta pelkäsin että Bess
putoaa, kirkui Daisy.

-- Hei, menkää siitä! huusi prinsessa sivaltaen piiskallaan niin,
että hevoset kiisivät tiehensä eivätkä enää näyttäytyneet.

-- Kallis tyttäreni, lähdetään pois tästä huonotapaisesta joukosta,
ennen kuin sinä menet kokonaan pilalle. Hyvästi, Jo! Ensi kerralla
näen kai pojillasi parsimukset käsissä.

-- Se ei vahingoittaisi heitä vähääkään. Minä en anna periksi, muista
se, sillä yritykseni menevät aina muutaman kerran myttyyn ennen
kuin ne onnistuvat. Terveisiä Amylle ja äitikullalle! huusi Jo,
kun vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeiseksi Laurie näki Jo-rouvan
lohduttelemassa Daisya, joka oli hävinnyt kilpailun, ja ilmeisesti
hän tuntui olevan mielipuuhassaan.

Innostus oli suuri koko viikon, kun vaunuvajaa kunnostettiin. Työ
kävikin joutuin, vaikka pojat olivat lakkaamatta kyselemässä,
neuvomassa ja häiritsemässä. Vanha Gibbs oli ratkeamaisillaan,
mutta hänen onnistui kaikesta huolimatta saada työnsä valmiiksi.
Perjantai-iltana kaikki oli kunnossa -- katto korjattu, hyllyt
paikoillaan, seinät valkaistu, peräseinässä iso ikkuna, josta tulvi
valoa ja avautui kaunis näköala joelle, niityille ja etäisille
vuorille. Suuren oven yläpuolelle oli maalattu punaisin kirjaimin:
'Laurencen museo'.

Koko lauantaiaamun pojat suunnittelivat, miten järjestäisivät
tavaransa museoon, ja kun herra Laurence tuli mukanaan akvaario,
johon Amy-rouva oli kuulemma kyllästynyt, heidän riemullaan ei ollut
rajoja.

Iltapäivä kului järjestelypuuhissa, ja kun juoksu, tavaroitten
raahaaminen ja vasaran pauke päättyi, kutsuttiin naisväki
tutustumiskäynnille.

Museo oli kerrassaan viehättävä, ilmava, puhdas ja valoisa.
Humalaköynnös värisytti lehtiään avoimen ikkunan ympärillä, keskelle
lattiaa oli sijoitettu kaunis akvaario, jossa suikerteli siroja
vesikasveja ja jossa kultakalat välähtelivät. Ikkunan molemmin
puolin oli rivi hyllyjä odottamassa poikien kalleuksia. Danin korkea
kaappi oli sijoitettu ison oven eteen, koska vain pientä ovea
käytettiin. Kaapin päällä oli kummallinen intiaanien epäjumala,
hirveän ruma mutta mielenkiintoinen. Vanha herra Laurence oli
lähettänyt sen sekä hienon kiinalaisen dšonkin täysissä purjeissa;
veneelle löytyi sopiva paikka huoneen keskellä olevalla pitkällä
pöydällä. Renkaassa sen yläpuolella keikkui elävän näköisenä rouva
Bhaerin lahjoittama Polly-papukaija, joka oli kuollut vanhuuttaan
ja huolellisesti täytetty. Seiniä koristivat käärmeennahka, iso
ampiaispesä, tuohikanootti, pitkä rihmallinen linnunmunia, etelän
harmaasta sammalesta tehty seppele, muutamia lepakoita ja iso
kilpikonnan kuori. Demi oli lahjoittanut kokoelmaan strutsinmunan ja
tarjoutunut vapaaehtoisesti esittelemään museota vieraille, jos tarve
vaati. Kiviä oli kertynyt niin paljon, että vain osa niistä voitiin
sijoittaa simpukankuorten lomaan hyllyille, loput ladottiin nurkkiin,
jotta Dan joutohetkinään saisi tutkia niitä.

Jokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään
kotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli
kyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle
jalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset
lasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy
ihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa,
kallisarvoisen silkkimadon kotelon.

-- Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon
harvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä?
Saadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään
museota ihmisille.

Viimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe
kävi huonetta tarkastellessaan.

-- Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä
maalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen
äkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.

-- Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.

-- En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan,
vastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai
hänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän
sanoi nauraen:

-- Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia
ominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan
esitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten
osoitamme hurjasti suosiota.

Nähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä
päällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota
loistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle
ja sanoi mukavaan tapaansa:

-- On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin
näet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin
ei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen
riitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja
voitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen
itsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku
palauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en
minä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan,
jolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta
muusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset
saavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä,
kivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla
kartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?

-- Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta
he tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan,
sanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja
geologiasta, josta hän erityisesti piti.

-- Onko tuo kirja sinusta hyödyllinen, Dan? kysyi herra Laurence
osoittaen kaapin päällä olevaa isoa avointa kirjaa.

-- On toki. Siinä kerrotaan kaikki, mitä haluan tietää hyönteisistä.
Toin sen tänne nähdäkseni, miten perhoset on kiinnitettävä. Ja minä
panin siihen päällyspaperit, ettei se likaannu, vastasi Dan ja sulki
kirjan peläten lainaajan ehkä pitävän häntä huolimattomana.

-- Annapas sitä vähän tänne, sanoi Laurie-herra, otti kynänsä
ja kirjoitti kirjaan Danin nimen. Asettaessaan sen eräälle
nurkkahyllylle, jossa ei ollut muuta kuin täytetty pyrstötön lintu,
hän sanoi:

-- Tässä on alku museokirjastolle. Minä hankin tänne lisää kirjoja ja
Demi saa pitää ne järjestyksessä. Missähän mahtavat olla ne pienet,
hauskat kirjat, joita me ennen luimme, Jo. "Hyönteiset rakentajina"
-- tai jokin sen niminen kertoi muurahaisten taisteluista,
mehiläiskuningattarista, sirkoista jotka syövät reikiä vaatteisiin,
varastavat maitoa tai tekevät muita kolttosia.

-- Ne ovat kotona ullakolla. Minä pyydän lähettämään ne tänne ja
sitten me paneudumme luonnonhistoriaan oikein sydämen halusta, lupasi
Jo-rouva auliisti.

-- Eikö sellaisista asioista ole vaikea kirjoittaa? kysyi Nat, joka
vihasi ainekirjoitusta.

-- Ehkä aluksi, mutta pian se alkaa tuntua hauskalta. Jos sinusta
nämä aiheet ovat vaikeita, mitä olisitkaan sanonut sellaisesta, joka
kerran annettiin kolmitoistavuotiaalle tytölle. Aineen nimi oli näet
"Themistokleen, Aristideen ja Perikleen keskustelu Delos-liitolta
saatujen varojen käytöstä Ateenan kaunistamiseksi", sanoi Jo-rouva.

Pojat ähkyivät jo kuullessaan pitkän otsikon ja herroja nauratti
aiheen mielettömyys.

-- Kirjoittiko hän siitä? kysyi Demi kunnioittavasti.

-- Kirjoitti, mutta voitte kuvitella, miten hirveä työ siinä oli.

-- Sen aineen olisin halunnut lukea, sanoi herra Bhaer.

-- Ehkä löydän sen vielä. Kävin näet samaa koulua kuin tuo tyttö, ja
Jo-rouva näytti niin veitikkamaiselta, että jokainen arvasi, kuka se
tyttö oli ollut.

Poikien mielestä Jo-rouvan otsikko kuulosti niin pelottavalta, että
sen rinnalla tulevien aineiden kirjoittaminen tuntui lastenleikiltä.
Keskiviikkoilta varattiin esitelmille, joksi pojat halusivat sanoa
esityksiään, koska jotkut heistä ilmoittivat, että he puhuisivat
mieluummin aiheestaan kuin kirjoittaisivat. Herra Bhaer lupasi antaa
salkun kirjoitusten säilyttämistä varten, ja rouva Bhaer sanoi
osallistuvansa ilomielin tilaisuuksiin.

Sitten likakourainen seurakunta meni pesulle. Viimeisenä kulki herra
Bhaer yrittäen rauhoittaa hätääntynyttä Robia, jolle Tommy oli
uskotellut, että vesi oli täynnä näkymättömiä hirviöitä.

-- Minusta sinun suunnitelmasi on oikein hyvä, kunhan et vain herkeä
liian anteliaaksi, Teddy, sanoi Jo-rouva, kun he jäivät kahden. --
Kuten tiedät, useimmat näistä pojista joutuvat täältä lähdettyään
itse ansaitsemaan leipänsä, joten ei ole hyväksi totuttaa heitä liian
helppoon elämään.

-- Yritän olla kohtuullinen, mutta suo minulle sentään hiukan huvia.
Olen joskus kurkkuani myöten täynnä liikeasioita, mutta piristyn
heti, kun saan hullutella poikiesi kanssa. Tuosta Danista minä pidän,
Jo. Hän on umpimielinen jurrikka, mutta hänellä on haukan katse, ja
kunhan saat hänet vähän kesytetyksi, hänestä on sinulle paljon iloa.

-- Hauskaa, että ajattelet niin. Ja kiitoksia vain kovasti, että olet
ollut niin kiltti hänelle, varsinkin tässä museoasiassa. Se pitää
hänet hyvällä tuulella niin kauan kuin hänen jalkansa on kipeä ja
antaa minulle tilaisuuden vähän helliä ja hyvitellä poikaraiskaa.
Mistä saitkin noin hauskan ajatuksen? kysyi rouva Bhaer kääntyen
vielä kerran katsomaan huonetta.

Laurie tarttui Jo-rouvan käsiin ja katsoi häntä niin, että toiselle
kihosivat kyynelet silmiin.

-- Rakas Jo! Minä tiedän, mitä äidittömän pojan elämä on, enkä voi
koskaan unohtaa mitä sinä ja kotiväkesi olette vuosien varrella
minulle tehneet.



12

SINIVATUKAT


Eräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja,
juoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä,
sillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he
varustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.

-- No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on
turvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan
Daisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä
esiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.

Mutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut
hälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti
ajattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun
pikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea
sanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.

-- Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi
vanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.

-- Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin
autuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.

-- Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin
minun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.

-- Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä;
sinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä
olen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.

-- Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua
perässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.

-- Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi,
äiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon
kaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen
äitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi
heltyä.

-- Mutta sinulle tulee kuuma ja väsyt niin, ettei sinulla ole
hauskaa. Odota kunnes minäkin lähden, ollaan sitten koko päivä ja
sinä saat poimia marjoja niin paljon kuin haluat.

-- Et sinä koskaan lähde, kun sinulla on aina kiire, enkä minä jaksa
enää odottaa. Minä lähden nyt ja tuon sinulle marjoja. Poimiminen on
hauskaa ja minä tahdon uuden sankoni täyteen marjoja, nyyhkytti Rob.

Isot kyynelet tippuivat uuteen sankoon ja uhkasivat täyttää sen
suolavedellä, ja tuo murheellinen näky liikutti syvästi naisväkeä.
Äiti taputti itkijää selkään, Daisy tarjoutui jäämään kotiin Robin
seuraksi ja Nan sanoi topakkaan tapaansa:

-- Antaa hänen tulla, minä kyllä pidän huolen hänestä.

-- En hätäilisikään, jos Franz olisi mukana, mutta hän on nyt isän
kanssa heinässä, enkä minä oikein luota teihin toisiin, aloitti rouva
Bhaer.

-- Niitty on kaukana, pisti väliin Jack.

-- Minä kyllä kantaisin hänet, jos pystyisin kävelemään. -- Kunpa
pääsisinkin mukaan, huokasi Dan.

-- Kiitoksia vain, poika kulta, mutta sinun on huolehdittava omasta
jalastasi. Mutta odottakaapas, ehkä asia sittenkin järjestyy. Ja
samassa rouva Bhaer juoksi alas portaita esiliinaansa heiluttaen.

Silas oli juuri menossa heinähäkkeineen niitylle, mutta kääntyi
takaisin ja suostui heti, kun rouva Bhaer pyysi häntä viemään koko
joukon niitylle ja noutamaan marjastajat kello viideltä.

-- Työnne vähän kärsivät, mutta älkää välittäkö, korvaamme vaivanne
sinivatukkapiirailla, sanoi Jo-rouva, joka tiesi hyvin Silaksen
heikon kohdan.

Silaksen päivettyneet kasvot kirkastuivat ja hän nauraa hekotti:

-- Hehee! Vai että piirakkaa... Totta maar minä lähden.

-- No niin, pojat, olen järjestänyt niin, että te kaikki pääsette,
sanoi rouva Bhaer juostuaan tyytyväisenä takaisin.

-- Pääsenkö minäkin? kysyi Dan ilahtuneena.

-- Ajattelin erityisesti sinua. Ole varovainen ja anna marjojen olla.
Sinähän voit istua paikoillasi ja tarkkailla luontoa, josta tiedät
niin paljon mielenkiintoista, sanoi rouva Bhaer muistaen, kuinka
ystävällisesti Dan oli tarjoutunut kantamaan Robia.

-- Minä pääsen mukaan! hoki Rob riemusta hyppien ja helisytti
sankonsa kantta kuin kastanjettia.

-- Niin pääset, ja Daisyn ja Nanin on katsottava sinun perääsi.
Tulkaa ladolle kello viideksi, kun Silas tulee hakemaan teidät.

Rob heittäytyi äitinsä kaulaan ratki kiitollisena ja lupasi
olla poimimatta ainoatakaan marjaa suuhunsa. Sitten koko tusina
kuormattiin heinärattaille, jotka vierivät jyristen pois; ja
säteilevimmät noista kasvoista olivat Robin, joka istui tilapäisten
pikku äitiensä välissä ja hymyili koko maailmalle heiluttaen parasta
lakkiaan, jota äidillä ei ollut sydäntä ottaa häneltä pois tänä
riemun päivänä.

Riemukas iltapäivä se olikin huolimatta kaikista pikku
onnettomuuksista, joita tällaisilla retkillä sattuu. Tommyä seurasi
tietysti kova onni: hän törmäsi ampiaispesään ja sai piston; mutta
hän oli tottunut vaivoihin ja kesti kivun miehuullisesti, Daisy näki
käärmeen ja juostessaan sitä pakoon kaatoi puolet marjoistaan, mutta
Demi auttoi häntä saamaan astian taas täyteen ja kertoili samalla
matelijoista peräti oppineesti. Ned putosi puusta ja repi takkinsa,
Emil ja Jack olivat iskeneet silmänsä samaan sinivatukkoon, ja heidän
ratkoessaan kiistakysymystä puhdisti Pumppu sukkelaan koko pensaan ja
juoksi sitten Danin turviin. Tämä nautti ruhtinaallisesti elämästään.
Sauva ei ollut enää tarpeen, ja Dan oli ratki onnellinen huomattuaan
jalkansa kestävän niin hyvin, että sillä saattoi kierrellä ympäri
suurta niittyä, joka oli täynnä mielenkiintoisia kantoja ja kiviä.
Ruohikossa vilisi pikku eläimiä ja ilmassa tanssivat tutut hyönteiset.

Mutta iltapäivän jännittävin seikkailu sattui Nanille ja Robille, ja
se säilyi kauan perheen puheenaiheena. Tutkittuaan niityn päällisin
puolin, saatuaan hameeseensa kolme palkeenkieltä ja revittyään
kasvonsa happomarjapensaassa Nan alkoi kerätä marjoja, jotka
loistivat kuin mustat palloset matalissa vatukkapensaissa. Hänen
sormensa liikkuivat kerkeästi, mutta koska astia ei täyttynyt hänen
mielestään kyllin nopeasti, hän etsiskeli yhä parempia paikkoja sen
sijaan että olisi poiminut uutterasti ja kärsivällisesti kuten Daisy.
Rob seurasi Nania, sillä tämän liikkuvuus miellytti häntä enemmän
kuin serkun kärsivällisyys, ja hänkin halusi löytää suurimmat ja
parhaat marjat äidille.

-- Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää,
nurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä,
ettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli
kuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka
ja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne
astiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan
pensaitten kanssa.

-- Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan
täynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan
siellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin
toiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.

Rob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa
rinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon.
Marjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen.
Siellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa
sammaleisesta lähteensilmästä.

-- Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan
tyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.

-- Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.

-- Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.

Rob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli
kivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion
halkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.

-- No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille
voileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa
naulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien
esineiden kanssa.

-- On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob,
jonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.

-- En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon
ja annan heidän etsiä.

-- Mutta ellei kukaan tulekaan?

-- Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.

-- Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka
olivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.

-- Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen
käsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.

-- Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.

-- Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti
urakan, joka Robista tuntui loputtomalta.

-- Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään
auringon äkkiä painuvan kukkulan taa.

-- Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä
lapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.

Niinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta
kärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti
Naniin.

-- Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri
häntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.

-- Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten
toiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista
vasta huomasi, että aurinko oli laskenut.

-- Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä,
sanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää
rinnettä.

-- Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.

-- Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.

-- Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja
alkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja
oli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.

Yli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin
kuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska
soittaja oli ollut vain ammuva lehmä.

-- Minä en muista tuota kivirauniota -- muistatko sinä? kysyi Nan
istahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.

-- Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin
värisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
nosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:

-- Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke,
kun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.

-- Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.

-- Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.

-- Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa
kotiin -- etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison
niityn laitaa.

-- En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan
keinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.

Uusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun
he tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon
Ned oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.

-- Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.

-- Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä
olisi kuljettava.

He kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin
sammakkojen kurnutusta.

-- Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan
mieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.

-- En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa
astua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.

-- Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei
vain tule käärmeitä.

-- Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää
olla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä
hänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:

-- Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.

-- Ei hän tiedä, missä me olemme.

-- Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin,
mutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin
luottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä
sanoen katuvaisena:

-- Että meidän pitikin erota toisista.

-- Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään -- äiti pitää minusta
sittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo
petti.

-- Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden
jälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.

-- Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin
kaikki äidille.

-- Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan,
joka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. -- Jos me
joudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat
koko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.

-- Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi,
että oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava
kaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.

-- Niin, ja voidaanhan me pyydystää sammakoita ja keittää niitä. Isä
on kerran syönyt niitä ja ne olivat kuulemma hirveän hyviä, lisäsi
Nan, jota tämä sinivatukkaniitylle eksyminen alkoi viehättää.

-- Missä me keitämme ne? Eihän meillä ole tultakaan.

-- En minä vaan tiedä; ensi kerralla otan kyllä tulitikkuja taskuun,
sanoi Nan harmissaan, kun sammakkokeiton tiellä oli moinen este.

-- Eikö tulta voi sytyttää tulikärpäsillä? kysyi Rob toiveikkaasti,
kun näki niiden lentelevän kuin siivekkäät kipinät.

-- Yritetään. Ja jonkin aikaa kului oikein mukavasti, kun he
pyydystivät kärpäsiä ja koettivat saada niillä syttymään pari
taittamaansa oksaa. -- On ihmisten petkutusta, että niitä sanotaan
tulikärpäsiksi, kun niillä ei kuitenkaan saa tulta, sanoi Nan
heittäen äkäisenä menemään onnettoman tulikärpäsen, joka oli
loistanut parhaansa mukaan ja kulkenut nöyrästi oksaa edestakaisin
miellyttääkseen innokasta pikku kokeilijaa.

-- Kyllä äiti kohta tulee, sanoi Rob, kun he taas olivat olleet kauan
hiljaa, tarkastelleet tähtiä ja kuunnelleet sirkkojen siritystä.

-- En käsitä, miksi Jumala loi ollenkaan yön, kun päivä on niin
paljon mukavampi, sanoi Nan miettivästi.

-- Se on nukkumista varten, vastasi Rob haukotellen.

-- Nuku sitten, sanoi Nan Robia taputellen.

-- Minä tahdon omaan sänkyyn. Minä tahdon Teddyn luo, parahti Rob,
kun linnut sirkuttivat hiljaa turvallisissa pikku pesissään.

-- Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä
oli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. -- On niin pimeää, ettei
hän näe meitä.

-- Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes
huutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin,
vaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi
pystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan
pettänyt.

-- Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan
minkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka
hitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi
takaisin kirkuen kauhuissaan:

-- Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.

Hetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin
rohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon,
kun lempeä "muu" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:

-- Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme
iltapäivällä.

Ilmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli
sen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä
siihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla
silmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään
muuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.

-- Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän
sanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi
rohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen
komennuksestaan runoa:

    "Poika ja lehmä pellolla
    loikoivat nälissänsä.
    Lehmä soitteli kellolla
    ja poika pilliänsä."

Mutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä
hyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli
suuntäyttä antaa janoisille lapsille.

-- Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan
kiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen.
Lehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.

-- Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä
liikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa
nukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti
lumen alle ja kuoli?

-- Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut
yhtä vilkas kuin Nanin.

-- Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään
tule, piiloudutaan pensaitten alle.

Matkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että
kompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä.
Hän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli
joutunut.

-- Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta
nosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.

-- Älä, se on kenkien syy -- ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob
ja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi
ja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: -- Elleivät hyttyset
purisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.

-- Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani.
Minua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa
itselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä
ympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.

-- Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä
sikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.

Nan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen
pelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten
alkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen:

-- Yö on tainnut jo mennä ja aamu sarastaa. Minä haluan nähdä
auringon nousun. Kyllä me päivänvalossa löydämme nopeasti kotiin.

Mutta ennen kuin pyöreä kuu ennätti nousta kukkulan takaa ja
hävittää Nanin toiveet, hän nukahti nojaten päätään kuivuneeseen
sananjalkapensaaseen ja näki suloisia kesäyön unia tulikärpäsistä,
sinisistä esiliinoista, vatukkavuorista ja Robista, joka kuivasi
mustan lehmän kyyneliä tämän nyyhkyttäessä:

-- Minä tahdon kotiin. Minä tahdon kotiin!

Sillä aikaa kun lapset rauhallisesti nukkuivat hyönteisten suristessa
viihdyttävää tuutulaulua, perheellä oli kotona hirveä hätä.
Heinähäkki oli tullut kello viideltä niitylle ja kaikki muut paitsi
Jack, Emil, Nan ja Rob odottivat sitä jo latojen luona. Franz oli
ajamassa Silaksen sijasta, ja kun pojat kertoivat toisten lähteneen
jalan metsän halki, hän näytti tyytymättömältä ja sanoi:

-- Rob olisi pitänyt jättää kyytiin. Hän väsyy niin pitkästä
kävelystä.

-- Sitä kautta on lyhyin matka ja he kantavat häntä, sanoi Pumppu,
jolla oli jo kiire illalliselle.

-- Olivatko Nan ja Rob varmasti mukana?

-- Olivat tietysti. Minä näin kun he kiipesivät aidan yli ja huusin,
että kello on kohta viisi, ja Jack vastasi, että he menevät toista
tietä, selitti Tommy.

-- Hyvä on, nouskaa sitten kärryihin! Ja niin heinähäkki lähti
jyristämään kuormassaan väsyneet lapset ja täpötäydet marjasangot.

Jo-rouva tuli levottomaksi kuullessaan retkeläisten jakaantumisesta
ja lähetti Franzin hakemaan Tobylla väsyneitä lapsia kotiin.
Illallinen oli syöty ja perhe istui tapansa mukaan kuistilla, kun
Franz palasi hikisenä, pölyisenä ja huolissaan.

-- Ovatko he jo kotona? hän huusi pitkän matkan päästä.

-- Eivät, vastasi Jo-rouva ja hyppäsi tuoliltaan niin pelästyneen
näköisenä, että kaikki toisetkin nousivat ja kokoontuivat Franzin
ympärille.

-- Minä en löytänyt heitä mistään, hän aloitti, mutta hänet keskeytti
äänekäs hei-huuto ja Jack ja Emil ilmestyivät talon takaa.

-- Missä Nan ja Rob ovat? huusi Jo-rouva tarttuen Emilin käsivarteen.

-- En minä tiedä. Eivätkö he sitten tulleet toisten mukana? tämä
vastasi hämmästyneenä.

-- Eivät. George ja Tommy olivat tietävinään, että he lähtivät teidän
kanssanne.

-- Eivät he tulleet. Emme me ole heitä nähneetkään. Me olimme purolla
uimassa ja kävelimme metsän halki, selitti Jack.

-- Ilmoittakaa herra Bhaerille, sytyttäkää lyhdyt ja pyytäkää Silasta
minun luokseni.

Jo-rouva ei sanonut muuta, mutta jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti
ja riensi täyttämään käskyä. Kymmenen minuutin kuluttua herra Bhaer
ja Silas olivat matkalla metsään ja Franz ratsasti vanhalla Andyllä
haravoimaan isoa niittyä.

Jo-rouva pisti koriin vähän ruokaa pöydältä ja pienen pullon viinaa
rohdoskaapista, otti lyhdyn ja pyysi Jackin ja Emilin mukaansa.
Käskettyään toisten pysyä kotona hän nousi Tobyn selkään ja lähti
matkaan avopäin ja leninkisillään. Hän kuuli jonkun juoksevan
perässä, mutta ei sanonut mitään ennen kuin pysähtyi jonkin matkan
päässä kuuntelemaan ja huutamaan Nania ja Robia. Silloin lyhdyn valo
lankesi Danin kasvoille.

-- Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen
käännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.

-- Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet
illallista ja minä halusin tulla.

Dan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen,
mutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi
saaneensa luotettavan seuralaisen.

Rouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan,
vaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä,
yksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja
kuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.

Isolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka
häilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin
huutavan: -- Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan
kuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä
oli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli.
Välillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:

-- Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun
ääneni.

Hellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti
hänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa,
mutta vastausta ei kuulunut.

Taivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu
näkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä
ilmoitti, että ukonilma oli tulossa.

-- Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja
alas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen
rinnallaan. -- Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu
jotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko
sinä mitään? Ja kun hiljainen "en" tuli vastaukseksi, hän väänteli
käsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä,
sitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:

-- Minä käyn lähteellä -- ehkä he ovat siellä.

Hän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva
Bhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski
lyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä
sammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan
niitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:

-- Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin
menneet tuonne päin.

Se oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti
hätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän
esineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä
oli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he
löysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he
viimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui
makeasti.

Dan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi.
Hän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi
vain "hss!" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat
Robin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat
raollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut
otsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli
täynnä marjoja.

Äidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin
oli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan
syliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi
heräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi
äitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:

-- Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea
ikävä!

Sillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai
tytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä
silmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin
ollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla
tuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.

-- Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä
kukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin
syliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet
poikansa siipiensä alle.

-- Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin
pitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen
marjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee
niin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja
kiitollisuuden kyyneliin.

-- Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan
nousi aidalle ja huusi: -- Löydetty, niin että tienoot raikuivat.

Silloin tuli liikettä: tuikkivat valot lähestyivät joka puolelta
sananjalikossa seisovaa pikku ryhmää. Voi sitä halailua, suukottelua
ja puheensorinaa -- sitä hämmästelivät varmaan kiiltomadotkin,
ainakin se hämmästytti hyttysiä, sillä ne surisivat kuin päättömät.

Nyt lähdettiin kotiin -- ja se vasta oli kulkue: Franz ratsasti
edellä viemään hyviä uutisia; Dan istui Tobyn selässä näyttäen
toisille tietä; Nan sai kyydin Silaksen vahvoilla käsivarsilla ja
olikin "nokkelin kuorma", mitä Silas milloinkaan oli kantanut.

Herra Bhaer tahtoi välttämättä itse kantaa Robin, ja pikku mies istui
hänen sylissään virkeänä ja jutteli iloisesti kuin sankari konsanaan.
Äiti käveli rinnalla taputellen häntä milloin mihinkin ja kuunteli
väsymättä, kun poika yhä uudestaan kertasi:

-- Minä tiesin, että äiti tulee.

Kuu pilkisti pilvistä heidän saapuessaan puistotielle, ja kaikki
pojat juoksivat huutaen heitä vastaan ja toivat riemusaatossa
kadonneet lampaat ruokasaliin. Eivätkä eksyneet olleet enää
hiukkaakaan romanttisia, vaan halusivat illallista hyväilyjen ja
suukkojen asemasta. Kun he söivät voileipää ja maitoa, koko talon
väki seisoi ympärillä katselemassa. Nan oli pian ennallaan ja kertoi
suurennellen niistä vaaroista, joista he olivat pelastuneet. Rob
näytti täysin uppoutuneen ruokailuun, mutta äkkiä hän laski lusikan
kädestään ja päästi kauhean porun.

-- Kultaseni, mitä sinä itket? kysyi äiti, joka koko ajan oli
pysytellyt hänen lähellään.

-- Sitä kun minä eksyin, ulisi Rob, ja onnistui kuin onnistuikin
saamaan lopulta kyynelet silmiinsä.

-- Mutta sinuthan on löydetty. Nan kertoi, ettet yhtään itkenyt
metsässä, ja olin oikein iloinen, että sinä olit niin urhoollinen
poika.

-- Minä pelkäsin niin kovasti etten ehtinyt. Mutta nyt minä tahdon
itkeä, koska en pidä eksymisestä, selitti Rob suu täynnä leipää ja
velliä ja taistellen unta ja mielenliikutusta vastaan.

Pojat purskahtivat nauruun kuullessaan selityksen ja Rob katseli
heitä hämmästyneenä, mutta heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että
häneltäkin pääsi kikatus, ja sitten hän laski lusikkansa pöydälle ja
yhtyi sydämensä halusta yhteiseen iloon.

-- Kello on kymmenen. Nyt vuoteeseen joka poika, sanoi herra Bhaer
vilkaistuaan kelloonsa.

-- Ja Luojalle kiitos, ettei tänä yönä ole yhtään vuodetta tyhjänä!
lisäsi rouva Bhaer katsellen silmät kyynelissä Robia, kun tämä
taapersi isänsä syliin. Nan lähti Daisyn ja Demin saattamana heti
nukkumaan, ja Demistä hän oli heidän joukkonsa ehdoton sankaritar.

-- Tätiparka on niin väsynyt, että hänetkin pitäisi kantaa
yläkertaan, sanoi Franz kohteliaasti kiertäen kätensä Jo-rouvan
ympärille, kun tämä kulki hänen ohitseen pitkästä kävelystä ja
säikähdyksestä uupuneena.

-- Tehdään kultatuoli, ehdotti Tommy.

-- Ei, kiitoksia vain, poikaseni; mutta jonkun olkapäähän minä voisin
nojata.

-- Minun, minun! ja puoli tusinaa poikia työntyi kilvan hänen
luokseen toivoen tulevansa valituksi.

Nähdessään että pojat pitivät sitä kunniatehtävänä, hän valitsi sen
pojista, joka oli sen ansainnut, eikä kukaan nurkunut, kun hän pani
kätensä Danin olalle ja sanoi niin lämpimästi, että poika punastui
ilosta ja ylpeydestä:

-- Dan löysi lapset ja hän saa saattaa minut ylös.

Dan tunsi saaneensa runsaan palkkion illan työstä, ei ainoastaan sen
vuoksi, että hänet oli valittu poikajoukosta ja että hän sai ylpeästi
näyttää tietä, vaan siksi, että Jo-rouva sanoi hänelle sydämellisesti
huoneensa ovella:

-- Hyvää yötä. Jumala sinua siunatkoon.

Pikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli
päänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot
yltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti
ilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala
ei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut
toista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei
ollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus
antoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista
rangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.

-- Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin
olisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.

-- Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi
Jo-rouva.

-- Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat
nappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa
ilme muuttui suopeammaksi.

Jo-rouva myönsi naurahtaen.

-- Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton
puolelle.

Jo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään
pudistaen:

-- Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani
elämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.

-- Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.

-- Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja
vaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin
kuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä
kuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä!
Minä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden
poikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen
kerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut
löydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran
kaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet
kengät olivat siekaleina -- niin pitkälti olin kuljeskellut.

-- Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.

-- Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen
silmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä
kepposistaan.

-- Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.

-- Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja
silloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut
leppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.

-- Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.

-- Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: "Sinä
olet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi." Hän katsoi
vähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin
häpeissään: "Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä
rankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä?
Anna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin." En
ikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.

Nan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään,
eikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa,
sillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.

-- Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. -- Mitä äitisi teki kun
karkasit?

-- Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko
päivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua
tottelemattomuudestani.

-- Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti
vapauttaan yli kaiken.

-- Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden
aionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä
laatikosta kerän vahvaa narua.

Keskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui
masentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä
ympäri ja toisen sohvan käsinojaan.

-- Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa,
mutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy
kohdella sinua samalla tavalla.

-- Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin -- ei, minä tahdon
leikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän
alkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.

Kiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari
kirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen
Nan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen
ja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se
oli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi
hän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään
narun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli
Jo-rouva sanovan eteisessä:

-- Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö
ja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.

Siinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni
alkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui
niin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen
sohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.

-- Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti
äidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.

-- Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan
hyvin, ettei ollut oikein erota toisista.

-- Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.

-- Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun
täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.

-- Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi:
"Mennään aidan yli", vastasi Rob.

-- Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?

-- En.

-- No, sitten et voi puhua mitään.

-- Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa,
lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.

-- Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko.
Siksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä
Nanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään
irti ennen kuin minä annan luvan.

-- Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan
erinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.

Tunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät
yhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei
ollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin
herätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet
siellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.

Avoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli
tavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he
tajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi
päästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei
ollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle
kuului.

He katselivat kelloa, ja Nan laskeskeli minuutteja ja sekunteja; Rob
taas oppi kaikki tunnit kahdeksan ja yhden välillä niin hyvin, ettei
ikinä niitä unohtanut. Oli raivostuttavaa haistella ruuan tuoksua,
kun tiesi että päivälliseksi valmistettiin piirakkaa sinivatukoista
eikä päässyt paikan päälle nappaamaan kunnon osuutta taikinasta ja
marjoista. Kun Mary-Ann alkoi kattaa pöytää, lapset olivat haljeta
uteliaisuudesta koettaessaan kurkkia millaista liharuokaa pöytään
tuotiin, ja Nan tarjoutui auttamaan Mary-Annia illalla vuoteiden
sijaamisessa, jos hän saisi vilkaista, oliko vanukkaan päällä
runsaasti kermavaahtoa. Rynnätessään ulos luokkahuoneesta pojat
tapasivat Nanin ja Robin kiskomassa riimujaan kuin villivarsat,
ja heistä oli sekä opettavaa että huvittavaa nähdä edellisen yön
innostavien seikkailujen päättyvän tällä tavalla.

-- Päästä minut nyt, äiti. Ensi kerralla minun omatuntoni pistää
kuin neula, ihan varmasti, sanoi Rob, kun kello soi ja Teddy tuli
surullisen hämmästyneenä katsomaan häntä.

-- Saammepa nähdä, sanoi rouva Bhaer päästäen pojan vapaaksi. Rob
juoksi riemuissaan salin kautta eteiseen ja sieltä ruokasalin läpi
takaisin Nanin luo, jonne pysähtyi tyytyväisyydestä loistaen.

-- Saanko minä tuoda Nanille päivällisen? hän kysyi vankitoveriaan
säälien.

-- Sillä lailla, kiltti poika. Vedä pöytä esiin ja aseta tuoli
paikoilleen, sanoi Jo-rouva ja kiiruhti tyynnyttämään malttamattomia
poikia, joilla oli aina päivälliselle tullessaan huikea nälkä.

Nan söi yksin ja vietti pitkän iltapäivän sohvaan sidottuna. Jo-rouva
pidensi kyllä köyttä niin, että tyttö pääsi ikkunalle asti. Siinä
hän seisoikin katsellen poikien leikkiä, ja koko luomakunta nautti
vapaudestaan. Daisy piti nukeilleen juhlat nurmikolla, niin että Nan
saattoi nähdä heidän ilonsa, vaikkei voinut olla itse mukana. Tommy
taas teki parhaat kuperkeikkansa huvittaakseen häntä, Demi istui
portailla lukemassa ääneen, mikä viihdyttikin Nania, ja Dan toi
Nanille pienen rupisammakon ilahduttaakseen toisen mieltä.

Mutta mikään ei voinut korvata vapautta. Jo muutaman tunnin vankeus
oli opettanut, kuinka kallis etu vapaus on.

Monenmoiset ajatukset käväisivät Nanin pikku päässä sinä aikana, kun
toiset olivat purolla katsomassa Emilin uuden aluksen vesillelaskua.
Oli päätetty, että Nan kastaisi sen, ja hän oli ajatellut rikkoa
pienen pullollisen viinimarjamehua purren keulaan, kun se
ristittäisiin Josephineksi Jo-rouvan mukaan. Nyt hän oli menettänyt
tilaisuutensa, eikä Daisy suoriutuisi juhlamenoista läheskään
niin hyvin kuin hän. Kyynelet kihosivat silmiin, kun Nan muisti,
että kaikki oli hänen omaa syytään, ja hän sanoi ääneen pullealle
mehiläiselle, joka hääri keltaisessa ruusunkukassa aivan hänen
ikkunansa alla:

-- Jos sinä olet karannut, sinun on parasta mennä heti kotiin, pyytää
äidiltäsi anteeksi ja luvata, ettet enää ikinä karkaa.

-- Hauska että annat sille noin hyvän neuvon, ja se taitaakin ottaa
sen varteen, sanoi Jo-rouva hymyillen, kun mehiläinen levitti
siitepölyn tahrimat siipensä ja lensi pois.

Nan pyyhkäisi pois pari kirkasta pisaraa, jotka kiilsivät
ikkunalaudalla, ja painautui Jo-rouvan rintaa vasten, kun tämä otti
hänet polvelleen ja sanoi ystävällisesti -- hän oli näet huomannut
pisarat ja tiesi mitä ne merkitsivät:

-- Äidilläni oli siis sinunkin mielestäsi hyvä keino parantaa
karkureita?

-- Oli, vastasi Nan, sillä pitkä hiljainen päivä oli lannistanut
hänet.

-- Toivottavasti minun ei tarvitse koettaa sitä uudestaan.

-- Ei tarvitse, sanoi Nan niin totisena, että Jo-rouva oli
tyytyväinen eikä puhunut enää mitään, sillä hän ei yleensä pilannut
rangaistusten tehoa pitkillä nuhdesaarnoilla.

Silloin Rob ilmestyi kantaen varovaisesti pikku vuoassa paistettua
torttua.

-- Tämä on tehty minun marjoistani ja sinä saat siitä puolet, hän
sanoi hyväntuulisesti. -- Tule, pyydetään Mary-Annia jakamaan se
valmiiksi, kohta on teeaika.

Nan hyppäsi pystyyn, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

-- Minä unohdin, enhän minä pääsekään.

-- Koeta niin näet, sanoi rouva Bhaer, joka Nanin puhuessaan oli
avannut solmun.

Nan huomasi olevansa vapaa ja suudeltuaan rajusti Jo-rouvaa hän
pyrähti tiehensä kuin pieni kehrääjälintu kannoillaan Rob, joka
juostessaan heilutteli torttua, niin että hillo roiskui.



13

KÄHÄRÄPÄÄ


Näiden kuohuttavien tapausten jälkeen palasi Plumfieldiin rauha, jota
kesti useita viikkoja, sillä isot pojat pelkäsivät, että Nan ja Rob
saattaisivat kadota minä päivänä hyvänsä ja pitivät heitä herkeämättä
silmällä. Pienet pojat taas olivat kuunnelleet Nanin niin monesti
kuvailevan kokemiaan vaaroja, että eksyminen alkoi tuntua heistä
suurimmalta onnettomuudelta mitä ajatella saattoi, ja he uskalsivat
tuskin pistää nenäänsä ison portin ulkopuolelle, ettei vain yö
yllättäisi ja aavemaiset mustat lehmät tulisi ammuen pimeästä.

-- Tämä on liian rauhallista kestääkseen kauan, sanoi Jo-rouva, sillä
vuosien varrella hän oli oppinut, että tyyntä seurasi tavallisesti
myrsky. Joku vähemmän viisas nainen olisi kenties ajatellut, että
pojista oli tullut oikeita pyhimyksiä, mutta rouva Bhaer valmistui
kotoiseen tulivuoren purkaukseen, joka voisi yllättää milloin tahansa.

Yhtenä syynä tervetulleeseen hiljaiseloon oli pikku Bessin vierailu.
Vanhemmat olivat lainanneet hänet viikoksi Plumfieldiin lähtiessään
matkoille sairaalloisen isoisä Laurencen kanssa. Kähäräpää oli
rakastettava pikku olento ja poikien mielestä jonkinlainen
pikkulapsen, enkelin ja keijukaisen välimuoto. Hän oli perinyt
vaalealta äidiltään kullankeltaiset kiharat, jotka verhosivat
hänet kuin loistava huntu. Niiden kätköstä hän hyvällä tuulella
ollessaan hymyili ihailijoilleen ja niiden taakse hän piiloutui
loukkaannuttuaan. Isä ei antanut leikata hänen kiharoitaan; ne
ulottuivat vyötärön alapuolelle ja loistivat niin kauniisti, että
ne olivat Demin mielestä kuin silkkiäisperhon kotelon hienon hienoa
rihmaa.

Tietämättään Bess hallitsi nuoria alamaisiaan viisaammin kuin
moni todellinen yksinvaltias, sillä hänen lakinsa olivat lempeät
ja hänen valtansa pikemminkin tunnettavissa kuin nähtävissä. Hän
käyttäytyi luonnostaan niin sirosti ja hienosti, että vaikutti
hillitsevästi huolettomaan poikalaumaankin. Kukaan ei saanut koskea
häneen kovakouraisesti tai likaisin käsin; Bessin vierailun aikana
käytettiin saippuaa enemmän kuin muulloin, sillä pojat pitivät
suurimpana kunnianaan saada kantaa hänen ylhäisyyttään.

Äänekästä puhetta Bess ei sietänyt ja riita pelotti häntä. Siksi
poikien ääneen tulikin heti hillitympi sävy, kun he puhuttelivat
häntä. Bess piti siitä, että häntä palveltiin, ja pojat toimittelivat
nurisematta hänen asioitaan. He pyysivät saada vetää hänen kärryjään,
kantaa hänen marja-astiaansa tai ojentaa hänelle lautasen pöydässä.
Mikään palvelus ei ollut liian halpa. Tommy ja Ned joutuivat kerran
riitaan siitä, kumpi saisi kiillottaa pikku prinsessan kengät.

Nanille varsinkin teki hyvää viettää viikko näin hyvinkasvatetun
neidin seurassa, niin pieni kuin tämä olikin. Bessin suurissa
sinisissä silmissä kuvastui hämmästys ja pelko, kun hän katseli
kirkuvaa ja pomppivaa rasavilliä. Bess pelkäsi Nania melkein kuin
tämä olisi ollut villipeto. Tietysti helläsydäminen Nan pahastui.
-- Pyh! Minä en välitä! hän sanoi aluksi, mutta todellisuudessa hän
välitti paljonkin. Kuultuaan kerran Bessin sanovan: -- "Beff lakaftaa
Daify-ferkkua. Daify on kiltti", hän ravisti viatonta Daisy-parkaa
niin, että tämän hampaat kalisivat, ja juoksi sen jälkeen latoon
itkemään.

Tässä maailman murjomien yhteisessä pakopaikassa hänen masentunut
mielensä sai lohdun ja neuvon, mistä lähteestä lie saanutkaan. Ehkä
pääskyset ylhäällä savipesissään visertäessään antoivat hänelle
oppitunnin käyttäytymisessä. Oli miten oli, Nan tuli ladosta
kesyyntyneenä ja etsi puutarhasta varhaisen omenan, makean, pienen ja
punaisen, jollaisesta Bess kovasti piti. Tämä rauhanlippu kädessään
hän lähestyi prinsessaa, ja hänen suureksi ilokseen se otettiin
vastaan. Ja kun Daisy suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, Besskin
suuteli, aivan kuin olisi pyytänyt Nanilta anteeksi liiallista
ankaruuttaan.

Sen jälkeen he leikkivät yhdessä kiltisti, ja Nan nautti monta
päivää kuninkaallista suosiota. Varmaan hän aluksi tunsi olevansa
kuin häkkiin suljettu metsälintu, jonka teki joskus mieli levittää
siipensä lentääkseen jonnekin kauas tai laulaa kirkkaimmalla
äänellään pelkäämättä häiritsevänsä pulleaa Daisy-kyyhkyä tai nirsoa,
kullankeltaista Bess-kanarialintua. Itsehillintä teki Nanille
kuitenkin hyvää. Nähdessään kuinka jokainen rakasti herttaista ja
kilttiä pikku prinsessaa hän alkoi jäljitellä tätä, sillä hän kaipasi
rakkautta ja koetti kaikin keinoin saada sitä osakseen.

Rob palvoi Bessiä kuin konsanaan ihailija ja Teddy seurasi häntä kuin
koira. Billy-parka oli mielissään, kun sai vain katsella Bessiä, ja
vaikka Bessiä kiusasi hänen tuijotuksensa, hän soi tuon ilon pojalle
nurisematta, ymmärrettyään, että Billy oli erilainen kuin toiset ja
että häntä oli juuri sen takia kohdeltava erityisen ystävällisesti.
Jackista Bess ei pitänyt, koska tällä oli känsiä ja römeä ääni.
Pumppu ei liioin miellyttänyt häntä epäsiistien pöytätapojensa
vuoksi, ja poikaparka koettikin parhaansa mukaan olla ahmimatta,
ettei olisi vastenmielinen vastapäätä istuvan siistin pikku neidin
silmissä.

Ned oli joutunut epäsuosioon ja karkotettu hovista, kun hänen kerran
nähtiin kiusaavan peltohiiriparkoja. Kähäräpää ei voinut koskaan
unohtaa tätä surullista näkyä. Hän piiloutui aina hiustensa taa Nedin
lähestyessä, torjui hänet kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi
murheellisen vihaisesti:

-- Ned on tuhma. Ned leikkafi pikku hiililtä hännät ja hiilet itkivät.

Bessin tultua Daisy luopui heti vallasta ja tyytyi nöyrästi
pääkokin asemaan, kun Nan taas pääsi ensimmäisen hovineidin arvoon;
Emilistä tuli rahaministeri ja hän järjesti yleisistä varoista niin
tuhlailevasti näytäntöjä, että ne maksoivat kokonaista yhdeksän
pennyä. Franz oli pääministeri, hän hoiti valtion asioita, järjesti
kuninkaallisia tarkastusmatkoja valtakunnan läpi ja piti kurissa
vieraat vallat. Demi oli hovin filosofi ja menestyi paremmin kuin
tämäntapaiset herrat yleensä kruunupäisen parissa. Dan oli prinsessan
vakituinen armeija ja puolusti loistavasti hänen alueitaan, Tommy
hovinarri ja Nat altis musikantti.

Fritz-setä ja Jo-täti nauttivat tästä rauhallisesta vaiheesta ja
seurasivat somaa näytelmää, jossa nuori väki tietämättään jäljitteli
aikuisia liittämättä leikkiin kuitenkaan sitä traagisuutta, joka
suuremmilla näyttämöillä synkistää tapahtumia.

-- He opettavat meitä yhtä paljon kuin me heitä, sanoi herra Bhaer.

-- Voi noita lapsikultia! He eivät aavistakaan kuinka monta viitettä
he antavat meille siitä, miten heitä itseään olisi kohdeltava, lisäsi
Jo-rouva.

-- Olit oikeassa kun halusit tänne tyttöjä. Heillä on hyvä vaikutus
poikiin. Besshän opettaa pikku karhuja paremmin kuin me osaammekaan,
sanoi herra Bhaer nauraen, kun näki Tommyn riisuvan hattunsa ja
heittävän vielä pois Nedinkin hatun poikien saapuessa eteiseen,
missä prinsessa ratsasti keinuhevosella Robin ja Teddyn koettaessa
parhaansa mukaan täyttää ritarin tehtäviä.

-- Minä olen saanut toisenkin todistuksen kähäräpään hyvästä
vaikutuksesta, sanoi Jo-rouva vetäen tuolinsa lähemmäksi
sohvaa, jossa professori loikoi uurastettuaan koko päivän tässä
monipuolisessa puutarhassaan. -- Nan inhoaa ompelemista, mutta hän
on ahertanut puoli iltarupeamaa merkillisen pussin kimpussa, johon
aikoo panna kymmenkunta parasta omenaamme viemisiksi, kun Bess lähtee
pois. Minä kehuin häntä siitä, ja hän sanoi: "Minä ompelen mielelläni
toisille, mutta on ihan tyhmää ommella itselleen." Otan vihjeestä
vaarin ja annan hänen tehdä jonkin paidan ja esiliinan rouva Carneyn
lapsille. Hän on niin hyväsydäminen, että ompelee niitä sormensa
verille.

-- Mutta ei ompelutaito ole enää muodissa, kultaseni.

-- Ei valitettavasti. Mutta minun kasvattieni täytyy oppia
ompelemaan, vaikka heidän sitten olisi pakko lyödä laimin latinan tai
algebran läksyt tai viisi kuusi muuta ainetta, joilla tyttöjen on
nykyaikana vaivattava aivoparkojaan. Amy tahtoo tehdä tyttärestään
kätevän naisen, ja pikku kullanmuru on jo nyt aika taitava käsistään.
Hän on tehnyt äidilleen monta kaunista käsityötä, ja Amy antaa
niille vielä suuremman arvon kuin tytön muovailemalle nokattomalle
savilinnulle, josta Laurie oli niin ylpeä.

-- Minäkin tiedän esimerkin prinsessan vaikutusvallasta, sanoi herra
Bhaer katseltuaan, kuinka rouva Bhaer ompeli napin hänen takkiinsa
selvästi halveksien tyttöjen nykyaikaista kasvatusta. -- Jack ei
halua kuulua Bessin silmissä samaan vastenmieliseen ihmisryhmään kuin
Pumppu ja Ned, ja siksi hän vähän aikaa sitten tuli pyytämään, että
syövyttäisin pois syylät hänen käsistään. Olin aikaisemmin monta
kertaa ehdottanut sitä, mutta hän ei ollut suostunut. Nyt hän kesti
urheasti kivun, jotta voisi näyttää tuolle nirsolle ylhäisöneidille
sileät kädet.

Rouva Bhaerin nauraessa jutulle Pumppu tuli kysymään, saisiko hän
antaa kähäräpäälle äitinsä lähettämiä makeisia.

-- Häntä on kielletty syömästä makeisia, mutta jos annat hänelle
sen sievän makeisrasian, jossa on punainen sokeriruusu sisällä, hän
ihastuu varmasti, sanoi Jo-rouva. Hän ei halunnut riistää Pumpulta
uhrautumisen iloa, sillä 'lihava poika' tarjosi harvoin makeisiansa
kenellekään.

-- Mutta jos hän syö sen? En haluaisi, että hän sairastuu, sanoi
Pumppu ja katseli hellästi makeisruusua koskematta kuitenkaan siihen.

-- Voi, ei hän syö sitä, jos minä sanon, että se on vain
katseltavaksi. Hän säilyttää sitä viikkokaupalla eikä hänen
mieleensäkään tule maistaa sitä. Pystyisitkö sinä sellaiseen?

-- Miksen pystyisi. Minä olen paljon vanhempikin kuin hän, sanoi
Pumppu loukkaantuneena.

-- Yritetään. Kas tässä, pane makeisesi tähän pussiin ja katsotaan,
kuinka kauan voit säilyttää niitä. Anna minun laskea -- kaksi
sydäntä, neljä punaista kalaa, kolme rintasokerihevosta, yhdeksän
mantelia ja tusina suklaanappeja. Suostutko? kysyi neuvokas Jo-rouva
pistäen makeiset pieneen lankapussiinsa.

-- Suostun, sanoi Pumppu huokaisten, työnsi kielletyt herkut taskuun
ja lähti viemään Bessille lahjaansa. Se kirvoitti tytöltä hymyn
ja lupauksen, että Pumppu saisi tulla hänen kanssaan kävelemään
puutarhaan.

-- Pumppu-paran sydän on tosiaan saanut viime aikoina voiton
vatsasta, ja Bessin palkinnot rohkaisevat hänen yrityksiään, sanoi
Jo-rouva.

-- Onnellinen se mies, joka voi pistää kiusauksen taskuunsa ja
opetella kieltäytymistä noin sievästä pienestä esimerkkitapauksesta,
lisäsi herra Bhaer, kun lapset menivät ikkunan ohi Pumppu
pyöreät kasvot tyytyväisyyttä loistaen ja kähäräpää kohteliaasti
ruusulaatikkoansa katsellen, vaikka olisikin pitänyt enemmän oikeasta
tuoksuvasta ruususta.

Kun isä tuli hakemaan Bessiä kotiin, syntyi yleinen itku ja valitus
ja tytölle kasaantui erojaislahjoja niin runsaasti, että Laurie-herra
ehdotti otettavaksi isot vaunut, joilla ne vietäisiin kaupunkiin.
Jokainen antoi jotakin, ja oli totisesti vaikeata pakata mukaan
valkoinen hiiri, kakku, iso kasa palloja, omenia, kaniini, joka
potki hirveästi säkissä, iso kaalinkerä sen eväiksi, pullollinen
rautakaloja ja hirvittävän iso kukkakimppu. Jäähyväiskohtaus oli
liikuttava, sillä prinsessa istui hallin pöydällä alamaistensa
ympäröimänä. Hän suuteli serkkujaan ja ojensi kätensä toisille
pojille, jotka puristivat sitä hellästi, koska heitä ei ollut
opetettu häpeilemään tunteitaan.

-- Tule pian taas, kullannuppu, kuiskasi Dan kiinnittäen kauneimman
vihreänkeltaisen sulkansa hänen hattuunsa.

-- Älä unohda minua, sanoi kohtelias Tommy sipaisten vielä kerran
Bessin kauniita kiharoita.

-- Tulen käymään teillä ensi viikolla, ja silloin minä näen sinut,
Bess, lisäsi Nat ihan kuin tuo ajatus olisi lohduttanut häntä.

-- Anna minullekin nyt kättä, pyysi Jack tarjoten Bessille sileän
kätensä.

-- Tässä on vielä kaksi uutta pilliä muistoksi meiltä, sanoivat Dick
ja Doll aavistamatta, että seitsemän vanhaa pajupilliä oli juuri
salaa heitetty keittiön uuniin.

-- Kuule, Bess! Minä teen heti sinulle kirjanmerkin ja sinun täytyy
aina käyttää sitä, sanoi Nan rutistaen hellästi Bessiä.

Mutta liikuttavimmat jäähyväiset olivat pikku Billyn, jonka mielestä
Bessin lähtö oli niin sietämätöntä kestettäväksi, että hän heittäytyi
tytön eteen ja tarttui hänen pieniin sinisiin kenkiinsä ja hoki
surkeana: -- Älä lähde pois! Älä lähde! Billyn tunteenpurkaus
liikutti niin kähäräpäätä, että hän kumartui, kohotti pojan päätä ja
sanoi lempeästi:

-- Älä itke, Billy! Faat fuukon ja minä tulen kohta taaf. Lupaus
lohdutti Billyä ja hän kierähti selälleen loistaen onnesta ja
ylpeydestä, kun hänen osalleen oli langennut näin suuri kunnia. Ja
kun isä ajoi Bessin kanssa pois, pojat istuivat rivissä aidalla kuin
parvi helmikanoja ja huusivat:

-- Tule pian takaisin! Tule pian takaisin!



14

DAMON JA FINTIAS


Rouva Bhaer oli oikeassa. Oli vain tyyntä myrskyn edellä, sillä kaksi
päivää Bessin lähdön jälkeen 'maanjäristys' sai koko Plumfieldin
vapisemaan perustuksiaan myöten.

Onnettomuuden perimmäisenä syynä olivat Tommyn kanat, sillä jos ne
eivät olisi itsepintaisesti munineet niin paljon, Tommy ei olisi
voinut ansaita munanmyynnillä sellaisia summia. Sanotaan että rahassa
on kaiken pahan alku, ja se piti paikkansa Tommynkin kohdalla; hän
käsitteli omaisuuttaan niin huolettomasti, että herra Bhaer katsoi
parhaaksi antaa hänelle säästölippaan. Se oli pieni peltitalo, jonka
ovessa oli nimi ja jonka korkeaan savupiippuun rahat tipautettiin;
siellä ne kilisivät viekoittelevasti omistajan odottaessa hetkeä,
jolloin hän saisi avata lattiassa olevan salaluukun ja tyhjentää
lippaan.

Talon paino lisääntyi niin nopeasti, että Tommy oli tyytyväinen ja
alkoi suunnitella, mitä ennen kuulumattomia aarteita hän ostaisi
pääomallaan. Talletukset hän merkitsi muistiin, ja oli luvattu,
että hän saisi avata pankin kerättyään sinne viisi dollaria; ehtona
oli vain se, että hänen olisi käytettävä rahat järkevästi. Puuttui
enää yksi dollari ja sinä päivänä, jolloin Jo-rouva maksoi Tommylle
neljästä munatusinasta, tämä ryntäsi riemuissaan latoon näyttämään
kiiltäviä kaksikymmenviisicenttisiään Natille, joka myös säästi
jokaisen centin saadakseen hankituksi kauan toivomansa viulun.

-- Olisipa minulla nuo rahat kolmen dollarini lisäksi, niin voisin
piankin ostaa viulun, sanoi Nat katsellen halukkaasti Tommyn
kolikoita.

-- Minä voisin vaikka lainata sinulle. En ole vielä päättänyt,
mitä ostan rahoillani, sanoi Tommy heitellen kolikoitaan ilmaan ja
siepaten ne lennosta.

-- Hei pojat! Tulkaa joelle katsomaan, miten komean käärmeen Dan on
saanut! kuului ladon takaa.

-- Tule, mennään, sanoi Tommy, pisti rahansa vanhan viskuukoneen
sisään ja juoksi Natin kanssa rantaan.

Käärme olikin varsin kiinnostavaa katseltavaa, ja sitten vei
siipirikon variksen kiinniottaminen niin paljon aikaa, että Tommy
muisti rahansa vasta illalla vuoteeseen mentyään.

-- No, välikö sillä, vain Nat tietää, missä ne ovat, mietti Tommy
huolettomaan tapaansa ja nukahti.

Seuraavana aamuna, kun pojat olivat kokoontuneet luokkaan, Tommy
syöksyi sisään ja tiukkasi hengästyneenä:

-- Kuka on ottanut minun rahani?

-- Mistä rahoista sinä puhut? kysyi Franz. Tommy selitti ja Nat
vahvisti hänen sanansa.

Kukaan ei tiennyt koko asiasta, ja kaikki alkoivat vilkuilla Natia,
joka hämmentyi hämmentymistään ja tuli yhä punaisemmaksi.

-- Jonkun on täytynyt ottaa ne, sanoi Franz, ja Tommy heristeli
nyrkkiä koko joukolle ja uhkasi:

-- Pala ja kipinöi! Jos minä saan varkaan selville, niin annan
hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei se ensi hätään unohdu.

-- Rauhoitu, Tom. Kyllä me hänet keksimme. Varkaat joutuvat aina
kiikkiin, sanoi Dan kuin hyväkin asiantuntija.

-- Jospa joku maankiertäjä on nukkunut ladossa ja ottanut rahat,
arveli Ned.

-- Ei, kyllä Silas olisi nähnyt miehen ja ajanut hänet pois. Kukaan
kulkuri ei sitä paitsi osaisi mennä etsimään rahoja siitä vanhasta
romusta, tuhahti Emil.

-- Mutta entä jos Silas on ottanut ne itse, sanoi Jack.

-- Johan nyt jotain! Vanha Si on itse rehellisyys! Hän ei ikinä
ottaisi penniäkään, puolusti Tommy uskollista ihailijaansa.

-- Joka tapauksessa varkaan olisi parasta heti tunnustaa eikä odottaa
paljastumista, sanoi Demi sen näköisenä kuin perhettä olisi kohdannut
onnettomuuksista kauhein.

-- Tietysti te luulette, että se olin minä, sanoi Nat tulipunaisena
ja kuohuksissaan.

-- Kukaan muu ei tiennyt, missä rahat olivat, totesi Franz.

-- Minkä minä sille voin, mutta rahoja minä en ottanut. Uskokaa nyt,
minä en ottanut niitä, en! huusi Nat epätoivoissaan.

-- Rauhoittukaa, pojat! Mistä tämä meteli? kysyi herra Bhaer, joka
oli ilmestynyt äkkiä paikalle.

Tommy kertoi miten oli menettänyt rahansa, ja herra Bhaerin katse
synkkeni, sillä kaikista vioistaan ja kepposistaan huolimatta pojat
olivat tähän asti olleet rehellisiä.

-- Istukaa! hän sanoi, ja kun kaikki olivat istuutuneet, hänen
katseensa kiersi kasvoista kasvoihin niin murheellisena, että sitä
oli vaikeampi kestää kuin ankaria nuhteita. Hän sanoi hiljaa:

-- Pojat, esitän teille jokaiselle vain yhden kysymyksen ja
haluan siihen rehellisen vastauksen. En aio turvautua uhkauksiin,
houkutteluihin tai ristikuulusteluun saadakseni totuuden ilmi,
koska teillä kaikilla on omatunto ja te tiedätte hyvin mitä varten
se on. Nyt on aika sovittaa Tommylle tehty vääryys ja tunnustaa se
kaikkien kuullen. Voin helposti antaa anteeksi sen, että joku sortuu
kiusaukseen, mutta vilpillisyys on paljon pahempaa. Tunnustakoon
syyllinen suoraan, ja me kaikki koetamme antaa hänelle anteeksi ja
unohtaa.

Hänen lopetettuaan huoneessa oli hetken aivan äänetöntä. Sitten hän
esitti kysymyksensä jokaiselle hitaasti ja vetoavasti ja sai aina
saman vastauksen, vain sävy vaihteli. Kaikki olivat kiihtymyksestä
tulipunaisia, ja jotkut pikku pojista änkyttivät pelästyksissään
lyhyen vastauksensa kuin ilmetyt syylliset.

Kun tuli Natin vuoro, herra Bhaerin ääni pehmeni, sillä poikaparka
näytti niin kauhistuneelta, että häntä kävi sääliksi. Herra Bhaer
uskoi, että Nat oli syyllinen, mutta toivoi varjelevansa poikaa
toistamiseen valehtelemasta, jos saisi hänet pelotta tunnustamaan
rikoksen.

-- Nyt, poikaseni, vastaa minulle rehellisesti. Otitko sinä rahat?

-- En ottanut! vastasi Nat ja katsoi häneen anovasti. Tuskin sanat
olivat päässeet Natin vapisevilta huulilta, kun joku vihelsi.

-- Hiljaa siellä! huusi herra Bhaer pamauttaen nyrkkinsä pöytään ja
katsoen ankarasti siihen nurkkaan, josta vihellys kuului.

Ned, Jack ja Emil istuivat siellä. Toiset näyttivät noloilta, mutta
Emil puuskahti:

-- En se minä ollut, eno! Minusta olisi raukkamaista lyödä lyötyä.

-- Hyvä, hyvä, huusi Tommy, joka oli hyvin vaivautunut onnettoman
dollarinsa aiheuttamasta kohusta.

-- Hiljaa! komensi herra Bhaer, ja poikien asetuttua hän sanoi
vakavasti:

-- Minä olen hyvin pahoillani, Nat, mutta kaikki todisteet ovat
sinua vastaan, ja aikaisempi vilpistelysi saa meidät herkemmin
epäilemään sinua kuin jotakuta muuta poikaa. Mutta huomaa, Nat, etten
syytä sinua tästä rikoksesta. Minä en rankaise sinua siitä ennen
kuin olen täysin varma syyllisyydestäsi, enkä kysele siitä sinulta
enää. Jätän asian omantuntosi ratkaistavaksi. Jos olet syyllinen,
voit tulla luokseni yöllä tai päivällä tunnustamaan, ja minä annan
sinulle anteeksi ja autan sinua sovittamaan rikkomuksen. Jos taas
olet viaton, totuus tulee kyllä ilmi ennemmin tai myöhemmin. Minä
olen ensimmäisenä pyytämässä sinulta anteeksi epäilystäni ja teen
ilomielin parhaani, että maineesi puhdistuisi.

-- Minä en ottanut rahoja! nyyhkytti Nat pää käsien varassa, sillä
hän ei voinut kestää toisten epäluuloisia ja halveksivia katseita.

-- Toivon ettet ottanut niitä, sanoi herra Bhaer ja oli hetken
vaiti aivan kuin antaakseen syylliselle, kuka hän sitten olikin,
vielä tilaisuuden tunnustaa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään;
hiljaisuuden rikkoivat vain pienten poikien yksittäiset niiskaukset.
Herra Bhaer pudisti päätään ja lisäsi pahoillaan:

-- En voi tehdä muuta. Haluan vain vielä sanoa: minä en puhu enää
tästä asiasta ja toivon, että te seuraatte minun esimerkkiäni.
Tuskin voitte suhtautua yhtä ystävällisesti kuin ennen siihen, jota
epäilette, mutta otaksun ilman muuta, ettei kukaan millään tavoin
kiusaa epäilyksenalaista -- hänellä on kyllin raskasta muutenkin. Ja
nyt työhön.

-- Isä Bhaer päästi Natin liian helpolla, mutisi Ned Emilille, kun he
avasivat kirjansa.

-- Pidä suusi kiinni, ärähti Emil, jonka mielestä perheen kunniaan
oli tullut tahra.

Herra Bhaer oli ollut oikeassa: ankarinkin selkäsauna olisi ollut
helpompi kestää kuin ne kylmät katseet ja karttelu, joita Nat nyt
epäiltynä sai osakseen. Hän kärsi hiljaista kidutusta kokonaisen
viikon, vaikka kukaan ei nostanut kättä häntä vastaan eikä viitannut
sanallakaan asiaan.

Se juuri olikin kurjaa. Olisi ollut helpompaa, jos he olisivat
puhuneet suunsa puhtaaksi tai vaikkapa piesseet hänet perin pohjin,
sen sijaan että kyräilivät häntä niin, että oli vaikeata kohdata
kenenkään katsetta. Yksinpä rouva Bhaerinkin silmät karttelivat
Natia, vaikka hän muuten olikin melkein yhtä ystävällinen kuin ennen.
Mutta isä Bhaerin surullinen katse viilsi kipeimmin Natin sydäntä,
sillä hän rakasti lämpimästi opettajaansa ja tiesi, että tämä
kaksinkertainen rikos oli sortanut kaikki isä Bhaerin toiveet.

Talossa oli vain yksi ihminen, joka ehdottomasti uskoi Natia ja piti
urheasti hänen puoliaan kaikkia muita vastaan. Se oli Daisy. Tyttö ei
voinut selittää, miksi hän luotti Natiin, vaikka kaikki asianhaarat
puhuivat tätä vastaan. Hän tunsi vain, ettei voinut epäillä Natia ja
asettui myötätuntoisesti hänen puolelleen. Kukaan ei saanut sanoa
sanaakaan Natia vastaan. Kerran Daisy jopa löi rakasta Demiäkin, kun
tämä yritti todistaa, että Natin täytyi olla syyllinen, koska kukaan
muu ei tiennyt rahoista.

-- Ehkä kanat söivät ne; nehän ovat sellaisia ahmatteja, sanoi Daisy,
ja kun Demi uskalsi nauraa, hän suuttui ja muksautti hämmästynyttä
veljeään; sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois yhä selittäen:

-- Nat ei niitä ottanut! Ei ottanut, ei, ei!

Täti ja setäkään eivät yrittäneet järkyttää Daisyn luottamusta
ystäväänsä, vaan toivoivat, että hänen vaistonsa puhuisi totta.
Myöhemmin, kun kaikki jo oli ohi, Nat sanoi ettei hän olisi kestänyt
ilman Daisya. Toisten karttaessa Natia Daisy liittyi häneen entistä
lujemmin ja käänsi muille selkänsä. Daisy pyysi Natilta apua läksyjen
luvussa ja valmisti keittiössään ihmeellisiä sotkuja, jotka poika
söi uljaasti. Daisy ehdotti mahdottomia kriketti- ja pallopelejä,
kun näki Natin karttavan toisia poikia. Hän toi puutarhastaan pieniä
kukkakimppuja Natin pöydälle ja koetti kaikin tavoin osoittaa, että
oli tämän ystävä niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Nan seurasi
Daisyn esimerkkiä, ainakin kiltteydessä. Hän hillitsi terävän
kielensä eikä antanut ilkkuvan nenännykerönsä osoittaa minkäänlaisia
epäilyn tai vastenmielisyyden merkkejä -- ja se oli paljon se, sillä
pikku villikko uskoi todella, että Nat oli ottanut rahat.

Useimmat pojista antoivat kylmästi Natin olla yksin, mutta Dan,
joka sanoi kyllä halveksivansa Natia koska tämä oli raukka, suojeli
kuitenkin ystäväänsä ja tukki heti poikien suut, jos joku vain
yritti pelotella tai kiusata tätä. Hänellä oli samanlainen käsitys
ystävyydestä kuin Daisyllakin ja hän osoitti uskollisuutensa omalla
karulla tavallaan.

Eräänä iltana hän istui joen rannalla seuraamassa vesihämähäkin
talonrakennuspuuhia ja kuuli kiviaidan toiselta puolen
keskustelunpätkän. Ned, joka oli luonnostaan tavattoman utelias, oli
ollut kuin tulisilla hiilillä yrittäessään onkia tietoonsa, kuka oli
oikea syyllinen, sillä viime aikoina jotkut pojista olivat alkaneet
epäillä erehtyneensä, koska Nat pysyi jyrkästi kiellossaan ja kesti
nöyrästi heidän ylenkatseensa. Epätietoisuus kiusasi Nediä enemmän
kuin hän jaksoi kestää, ja hän oli herra Bhaerin kiellosta huolimatta
usein salaa kiusannut Natia kysymyksillään.

Tavatessaan Natin, joka luki varjossa kiviaidan takana, Ned ei
malttanut olla pommittamatta häntä kielletyillä kysymyksillä. Danin
tullessa paikalle hän oli ahdistanut Natia jo kymmenisen minuuttia,
ja ensimmäiseksi Dan kuuli Natin pyytävän kärsivällisesti:

-- Älä viitsi, en minä tiedä kuka rahat otti. Sinä olet raukka, kun
aina salaa nalkutat samaa asiaa, vaikka isä Bhaer kielsi kiusaamasta
minua. Et kyllä uskaltaisi, jos Dan olisi täällä.

-- Minä en pelkää Dania, mokomaa mahtailijaa. Hän se varmasti ottikin
Tommyn rahat ja sinä tiedät sen, mutta et vain halua sanoa. Siinä
koko juttu!

-- Hän ei ole niitä ottanut, ja vaikka olisikin, minä puolustaisin
häntä, sanoi Nat niin pontevasti, että Dan unohti hämähäkit
ja ponkaisi pystyyn mennäkseen poikien luo. Mutta Nedin sanat
pysäyttivät hänet.

-- Minä tiedän, että Dan otti rahat ja antoi ne sitten sinulle. Enkä
yhtään ihmettele, vaikka hän olisi ollut taskuvaras ennen tänne
tuloaan; eihän kukaan tiedä hänestä mitään paitsi sinä, sanoi Ned
uskomatta itsekään sanojaan, mutta toivoen, että suututtamalla saisi
toisesta totuuden irti.

Osaksi hän onnistuikin, sillä Nat huusi vihoissaan:

-- Jos jankutat tuota vielä kerran, niin minä kerron herra Bhaerille.
Minä en ole mikään kielikello, mutta ellet pahus vieköön jätä Dania
rauhaan, minä kerron hänelle.

-- Kyllähän sinulta kanteleminen käy, senkin käärme, kun kerran
varastat ja valehteletkin, pilkkasi Ned, joka ei uskonut Natin ikinä
rohkenevan mennä herra Bhaerin puheille puolustamaan Dania.

Natin vastausta ei koskaan kuultu, sillä tuskin Ned oli lopettanut,
kun pitkä käsi tarttui takaapäin hänen kaulukseensa, nosti hänet
mukkelis makkelis kiviaidan yli ja lennätti puroon niin että
läiskähti.

-- Sano se vielä kerran, niin painan pääsi veden alle, kunnes
haukot henkeä! huusi Dan seisten kuin jokin uusi Rhodoksen kolossi
hajareisin kapean puron yläpuolella ja tuijottaen vedessä räpiköivää
nitistettyä nuorukaista.

-- Minähän laskin leikkiä, sanoi Ned.

-- Itse olet käärme, kun ahdistelet Natia. Jos minä vielä tapaan
sinut samassa puuhassa, paiskaan sinut jokeen. Ylös siitä ja painu
matkoihisi, Dan raivosi.

Ned katosi vettä valuen, ja yllättävä istumakylpy taisi tehdä
hyvää hänelle, sillä sen jälkeen hän suhtautui molempiin poikiin
varsin kunnioittavasti ja uteliaisuus näytti hukkuneen puroon. Kun
Ned oli lähtenyt, Dan hyppäsi kiviaidan yli ja tapasi Natin aivan
herpautuneena ja murheen murtamana.

-- Ei hän taida toista kertaa kiusata sinua! Kerro heti, jos hän
vielä käy kimppuusi, niin minä kyllä näytän hänelle, sanoi Dan
yrittäen rauhoittua.

-- En minä niin välitä, mitä hän minusta sanoo; olen tottunut
semmoiseen, mutta minua raivostuttaa, kun hän epäilee sinua.

-- Mistä sinä tiedät, vaikka hän olisi oikeassa? kysyi Dan katsoen
muualle.

-- Missä asiassa, rahojen suhteenko? ällistyi Nat.

-- Niin.

-- Mutta sitä minä en usko! Sinä et välitä rahoista, sinähän
olet kiinnostunut vain koppakuoriaisista ja muista, naurahti Nat
epäilevästi.

-- Minä haluaisin perhoshaavin yhtä mielelläni kuin sinä viulun.
Miksen minä olisi voinut varastaa rahat siinä kuin sinäkin, kivahti
Dan yhä selin ja tökkien kepillä mätästä.

-- Et sinä varastaisi. Sinä nyrkkeilet ja annat toisille joskus
selkään, mutta et sinä valehtele etkä varasta, vakuutti Nat päätään
pudistellen.

-- Minä olen tehnyt molempia. Ennen valehtelin kuin vimmattu, ja
kun pakenin Pagen luota, varastin hedelmiä puutarhoista. Siitä näet
kuinka läpi mätä minä olen, sanoi Dan entiseen rentoon tapaansa,
josta hän viime aikoina oli koettanut päästä.

-- Voi, Dan, älä sano, että sinä varastit rahat! Mieluummin kuka
toinen hyvänsä! parahti Nat niin epätoivoisesti, että Dan ihan heltyi
ja kääntyi Natiin liikuttuneena, vaikka tyytyikin sanomaan:

-- En minä sanonut, että minä ne rahat otin. Mutta älä anna sen asian
painaa mieltäsi. Kyllä me tästä selvitään, saat nähdä.

Jokin hänen ilmeessään ja eleissään toi Natin mieleen uuden
ajatuksen, ja hän sanoi kiihtyneenä:

-- Sinä tiedät kuka ne otti. Jos tiedät, pyydä häntä tunnustamaan,
Dan. On kamalaa kun kaikki vihaavat minua ihan aiheetta. Minä en
jaksa enää kestää sitä. Jos vain tietäisin mihin mennä, karkaisin
täältä, vaikka pidänkin Plumfieldistä kauheasti. Mutta minä en ole
niin rohkea ja iso kuin sinä, ja siksi minun täytyy vain odottaa,
kunnes valkenee etten ole valehdellut.

Nat näytti niin epätoivoiselta ja murtuneelta, että Danin oli vaikea
olla ja hän mutisi käheästi:

-- Ei sinun tarvitse kauan odottaa. Hän lähti äkkiä eikä häntä
näkynyt moneen tuntiin.

-- Mikähän Dania vaivaa? kyselivät pojat toisiltaan seuraavana
sunnuntaina, kun loputtoman pitkältä tuntunut viikko oli vihdoin
takanapäin. Dan oli usein synkkä, mutta sinä päivänä hän oli niin
vaitelias ja totinen, ettei kukaan saanut hänestä irti sanaakaan. Kun
he olivat kävelemässä, hän jättäytyi toisista ja tuli kotiin vasta
myöhään. Hän ei ottanut osaa iltakeskusteluun, vaan istui varjossa
niin omissa ajatuksissaan, että tuskin huomasi mitä ympärillä
tapahtui. Kun rouva Bhaer näytti omantunnonkirjaa, jossa oli hänestä
poikkeuksellisen hyvä arvostelu, hän katsoi siihen hymyilemättä ja
sanoi mietteissään:

-- Olenko minä sitten edistymään päin?

-- Olet. Ja minä olen siitä erittäin iloinen, koska olen koko ajan
ollut sitä mieltä, ettet tarvitse paljonkaan apua, kun sinusta saa jo
olla ylpeä.

Dan katsoi häneen silmissään merkillinen ilme, johon sekoittui
ylpeyttä, rakkautta ja surua ja jonka tarkoituksen rouva Bhaer
ymmärsi vasta jälkeenpäin.

-- Te petytte ehkä, mutta minä koetan kuitenkin, sanoi Dan ja sulki
kirjan osoittamatta vähääkään mielihyvää, vaikka hän tavallisesti
luki sivunsa halukkaasti ja puhui siitä innolla.

-- Oletko sairas, ystäväiseni? kysyi Jo-rouva käsi hänen olallaan.

-- Jalkaani särkee vähän. Minä taidan mennä vuoteeseen. Hyvää yötä,
äiti, lisäsi Dan ja piteli hetken hänen kättään poskeaan vasten.
Sitten hän poistui sen näköisenä kuin olisi sanonut hyvästi kaikelle
rakkaalle.

-- Dan-parka, hän ottaa kovin raskaasti Natin epäsuosion. Kummallinen
poika, mahdanko milloinkaan oppia täysin tuntemaan hänet? pohti
Jo-rouva tyytyväisenä Danin viimeaikaisesta edistymisestä; hänestä
tuntui, että pojassa oli enemmänkin ainesta kuin hän oli aluksi
otaksunut.

Tommyn käyttäytyminen oli niitä asioita, jotka olivat kipeimmin
koskeneet Natiin. Tommy oli heti rahansa menetettyään ilmoittanut
Natille ystävällisen päättäväisesti:

-- Minä en halua loukata sinua, mutta ymmärräthän, ettei minulla ole
enää varaa menettää rahojani, ja siksi on parasta, ettemme enää ole
yhtiökumppaneita, ja näillä sanoin Tommy pyyhki pois liikenimen "T.
Bangs & Kumpp.".

Nat oli ollut kovin ylpeä tuosta "Kumpp."-lisäyksestä ja oli etsinyt
munia ahkerasti, pitänyt tarkasti kirjaa ja saanut hyvät rahat
myytyään tyhjäksi varastonsa.

-- Voi, Tom! Täytyykö sinun? kysyi Nat, josta tuntui, että tämän
jälkeen hänen hyvä nimensä oli ikipäiviksi mennyttä liikemaailmassa.

-- Täytyy, vastasi Tommy tiukasti. -- Emil sanoo, että kun joku
kähveltää -- se kai tarkoittaa samaa kuin ottaa rahat ja luikkia
tiehensä -- liikkeen omaisuutta, hänet haastetaan oikeuteen tai
saatetaan kiikkiin eikä hänen kanssaan olla enää missään tekemisissä.
Sinähän olet kähveltänyt minun omaisuuttani ja koska en voi haastaa
sinua oikeuteen enkä pääse muutenkaan sinuun käsiksi, minun täytyy
hajottaa yhtiö, koska en luota sinuun enkä tahdo tehdä vararikkoa.

-- Sinä et näköjään usko minua etkä huoli minun rahojani, vaikka
antaisin ilomielin kaikki dollarini, kun vain sanoisit, etten minä
ole ottanut rahojasi. Anna minun etsiä munia niin kuin ennenkin. En
minä halua mitään palkkaa, teen sen ihan ilmaiseksi. Minä tiedän
kaikki paikat, ja minusta se on hauskaa hommaa, pyysi Nat.

Mutta Tommy pudisti päätään ja hänen hilpeät kasvonsa olivat kovat ja
epäluuloiset, kun hän sanoi lyhyesti:

-- Ei tule mitään. Harmi että tiedät ne paikat. Mutta varokin
keräämästä salaa minun kananmuniani ja myymästä niitä.

Tätä loukkausta Natin oli vaikea kestää. Hän ei ollut menettänyt
vain liikekumppania ja suojelijaansa vaan kunniansakin, ja hänet
oli kokonaan karkotettu liikemaailmasta. Kukaan ei uskoisi hänen
sanaansa, ei puhuttua eikä kirjoitettua, vaikka hän kuinka yrittäisi
sovittaa entistä rikkomustaan. Liikekilpi oli hävitetty, yhtiö
hajotettu ja hän itse mennyttä miestä. Lato, poikien Wall Street
jossa Plumfieldin rahamaailma kokoontui, oli suljettu häneltä.
Punaheltta sisarineen kaakatti turhaan hänelle. Se näytti olevan
pahoillaan hänen onnettomuudestaan, sillä munia tuli vähemmän ja
jotkut kanat tekivät pesänsä uusiin paikkoihin, joita Tommyn ei
onnistunut löytää.

-- Ne ainakin luottavat minuun, sanoi Nat kuullessaan tämän. Vaikka
pojat nauroivat moiselle ajatukselle, se ilahdutti kuitenkin Natia,
sillä kun ihminen on oikein maailman murjoma, kirjavan kanankin
osanotto tuottaa lohtua.

Tommy ei kuitenkaan ottanut uutta yhtiökumppania, sillä epäluulo
oli myrkyttänyt hänet ja vienyt hänen mielenrauhansa. Ned tarjoutui
toveriksi, mutta Tommyn kunniaksi on sanottava, että hän selitti
oikeudenmukaisesti:

-- Voi vielä selvitä, ettei Nat ottanutkaan minun rahojani ja silloin
me perustamme uudestaan yhtiön. En oikein usko sitä, mutta annan
hänelle joka tapauksessa tilaisuuden ja odotan vielä vähän aikaa.

Billy oli ainoa, johon Tommy saattoi täysin luottaa, ja Billy etsikin
uskollisesti munia ja toi ne ehjinä isännälleen täysin tyytyväisenä,
jos sai joskus omenan tai sokeriluumun palkaksi. Danin synkän
sunnuntain jälkeisenä aamuna Billy sanoi työn antajalleen:

-- Löysin vain kaksi, vaikka kuinka etsin.

-- Ne tulevat aina vain laiskemmiksi. En ole ikinä nähnyt
ärsyttävämpiä kanoja, pauhasi Tommy muistellen niitä päiviä, jolloin
hän sai kuusikin munaa. -- No, pane ne minun hattuuni ja anna pala
liitua, minun täytyy joka tapauksessa kirjoittaa ne muistiin.

Billy kiipesi viljatynnyrille ja kurkotti viskurikoneen ylälokeroon,
jossa Tommy piti kirjoitusvälineitään.

-- Täällähän on julmasti rahaa, ilmoitti Billy.

-- Eikä ole, sillä minä vaihdoin kassan toiseen paikkaan, väitti
Tommy.

-- Onpas, -- yksi, neljä, kahdeksan, kaksi dollaria, väitti Billy,
joka ei osannut vielä oikein laskea.

-- Älä nyt höpise! huudahti Tommy ja loikkasi tynnyrille
ottaakseen itse liidun, mutta oli vähällä pudota päistikkaa
alas, sillä lokerossa oli todellakin rivissä neljä kirkasta
kaksikymmenviisicenttistä ja paperilappu, johon oli tekstattu "Tommy
Bangs", niin ettei siitä voinut erehtyä.

-- Pala ja kipinöi! kiljaisi Tommy ja siepattuaan rahat hän hyökkäsi
taloon hoilottaen:

-- Se selvisi nyt! Minä olen saanut rahani! Missä Nat on? Poika
löytyi pian ja hänen hämmästyksensä oli niin aito, että harvat
epäilivät enää hänen sanojaan, kun hän kielsi tietävänsä mitään
rahoista.

-- Kuinka minä olisin voinut panna ne takaisin, kun en niitä
ottanutkaan? Uskokaa nyt minua ja olkaa niin kuin ennenkin, hän sanoi
niin anovasti, että Emil taputti häntä selkään ja vakuutti, että hän
ainakin uskoi.

-- Niin minäkin ja olen hirveän iloinen, ettet se ollut sinä. Mutta
kuka kumma se saattaa olla? sanoi Tommy ravistaen sydämellisesti
Natin kättä.

-- Vähät siitä, kunhan rahat ovat löytyneet, sanoi Dan katsoen Natin
onnellisia kasvoja.

-- Mutta minä en pidä siitä, että minun rahani kähvelletään ja
palautetaan jollakin silmänkääntötempulla, sanoi Tommy katsellen
rahoja aivan kuin olisi pelännyt niiden olevan noiduttuja.

-- Kyllä me hänet jotenkin löydämme, vaikka hän onkin niin ovela,
että on tekstannut nimen, jottei käsiala paljastaisi häntä, sanoi
Franz tarkastellen paperia.

-- Demi tekstaa hienosti, pisti väliin Rob, joka tuskin aavisti mistä
oli kysymys.

-- Minua ette kyllä saa uskomaan, että Demi olisi ne ottanut, vaikka
seisoisitte päällänne, sanoi Tommy ja toisetkin pitivät naurettavana
koko ajatusta, sillä pikku pastori, joksi Demiä sanottiin, oli kaiken
epäilyksen ulkopuolella.

Nat huomasi miten eri sävyssä pojat puhuivat Demistä ja hänestä, ja
hän olisi antanut mitä tahansa sellaisesta luottamuksesta, jota Demi
nautti, sillä hän oli kokenut, kuinka helposti toisten luottamuksen
saattoi menettää ja miten äärettömän vaikea sitä oli voittaa takaisin.

Herra Bhaer iloitsi ensimmäisestä askelesta, joka oli otettu
vääryyden korjaamiseksi ja odotti toiveikkaasti asian selviämistä.
Uusi käänne tapahtui pikemmin kuin hän osasi aavistaa ja tavalla,
joka hämmästytti ja suretti häntä kovasti. Kun he sinä iltana
istuivat illallispöytään, herra Bhaer sai neliskulmaisen paketin
naapurissa asuvalta rouva Batesilta. Sen mukana tuli kirje, ja herra
Bhaerin lukiessa sitä Demi avasi paketin ja huudahti:

-- Mitä, täällä on se kirja, jonka Teddy-setä antoi Danille.

-- Hitto! pääsi Danilta, joka yrityksistään huolimatta ei ollut vielä
päässyt kiroilemisesta.

Herra Bhaer katsahti äkkiä ylös ja Dan koetti kestää hänen katseensa,
mutta ei voinut. Hänen päänsä painui ja hän punastui punastumistaan,
kunnes häpeä aivan tihkui hänestä.

-- Mitä nyt? kysyi rouva Bhaer hätääntyneenä.

-- Minä olisin mieluummin puhunut tästä kahden kesken, mutta Demi
pilasi suunnitelmani, joten voin yhtä hyvin selvittää asian heti,
sanoi herra Bhaer ankarasti, niin kuin aina, kun jokin halpamainen
teko tai vilppi tuli tutkittavaksi.

-- Tämä kirje on rouva Batesilta. Hänen poikansa Jimmy osti kuulemma
tämän kirjan Danilta viime lauantaina. Hänestä kirja on paljon
enemmän kuin dollarin arvoinen, ja hän lähetti sen minulle siltä
varalta, että oli tapahtunut jokin erehdys. Myitkö sinä sen, Dan?

-- Myin, kuului hiljainen vastaus.

-- Miksi?

-- Minä tarvitsin rahaa.

-- Mihin?

-- Maksaakseni jollekin.

-- Kenelle sinä olit velkaa?

-- Tommylle.

-- Ei hän ole ikinä lainannut minulta centtiäkään, huudahti Tommy
kauhistuneena. Hän arvasi mitä nyt tulisi ja olisi ennemmin
hyväksynyt silmänkääntötemputkin kuin tämän, sillä hän ihaili
sydämensä pohjasta Dania.

-- Ehkä hän otti rahat, sinkosi Ned, joka kantoi uittamisesta kaunaa
Danille, ja tavallinen kuolevainen kun oli, tahtoi antaa samalla
mitalla takaisin.

-- Voi Dan! huudahti Nat hätääntyneenä.

-- Tämä ei ole helppoa, mutta minun täytyy saada asia kerta kaikkiaan
selväksi. Ei vetele, että urkitte toisianne kuin salapoliisit ja
turmelette sillä tavoin koko koulun työn. Panitko sinä sen dollarin
latoon tänä aamuna? kysyi herra Bhaer.

Dan katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi:

-- Panin.

Ympäri pöytää kuului mutinaa, Tommy laski kolauttaen mukinsa ja Daisy
huudahti:

-- Minä tiesin, ettei se ollut Nat!

Nan herahti itkuun ja Jo lähti huoneesta niin pettyneenä, surullisena
ja häpeissään, ettei Dan voinut sitä kestää. Hän peitti hetkeksi
kasvonsa, mutta nosti sitten päänsä pystyyn, oikaisi hartiansa kuin
korjaten painavaa kantamusta ja sanoi uhmaten ja ylimielisesti niin
kuin aikoinaan taloon tullessaan:

-- Minä panin ne rahat sinne. Saatte tehdä minulle mitä haluatte,
mutta en puhu siitä sanaakaan enempää.

-- Etkö edes, että olet pahoillasi? kysyi herra Bhaer pohtien pojassa
tapahtunutta suurta muutosta.

-- En ole pahoillani.

-- Minä annan hänelle pyytämättäkin anteeksi, sanoi Tommy. Hänestä
oli vaikeampaa nähdä urhea Dan syytettyjen penkillä kuin hento Nat.

-- Minä en tarvitse sinun anteeksiantoasi, vastasi Dan karheasti.

-- Ehkä tarvitsetkin kun olet miettinyt asiaa yksiksesi. En osaa
sanoa kuinka hämmästynyt ja pettynyt olen, mutta tulen vähän ajan
kuluttua sinun huoneeseesi puhumaan siitä.

-- Se ei muuta asiaa, sanoi Dan koettaen puhua uhmaillen, mutta se
ei onnistunut, kun hän näki herra Bhaerin surullisen katseen. Poika
tajusi, että herra Bhaer halusi lähettää hänet pois toisten luota,
ja lähtikin huoneesta aivan kuin ei olisi voinut viipyä siellä enää
hetkeäkään.

Hänelle olisi kuitenkin tehnyt hyvää jäädä, sillä pojat puhuivat
tapauksesta niin vilpittömästi pahoillaan ja ihmeissään, että se
olisi ehkä liikuttanut Dania anteeksipyyntöön asti. Ei kukaan ollut
hyvillään, että hän oli syyllinen, ei edes Nat, sillä huolimatta
Danin monista vioista -- ja niitä oli paljon -- kaikki olivat
alkaneet pitää hänestä. Jo-rouva oli ollut Danin tärkein tuki ja
turva, ja pojan rikkomus tuotti hänelle kipeän pettymyksen. Itse
varkaus oli jo paha, mutta vielä pahempaa oli se, että hän antoi
viattoman joutua epäilyksen alaiseksi. Ja kaikkein kauheinta oli,
ettei Dan suostunut puhumaan asiasta, ei pyytänyt anteeksi eikä
näyttänyt pienimpiäkään katumuksen merkkejä.

Päivät kuluivat. Dan luki läksynsä ja teki töitänsä hiljaisena,
jurona ja paatuneena. Aivan kuin viisastuneena Natin osaksi tulleesta
kohtelusta hän ei pyytänyt kenenkään osanottoa, hylkäsi poikien
lähentymisyritykset ja vietti vapaahetkensä niityillä ja metsissä
etsien leikkitovereita linnuista ja eläimistä.

-- Pelkään että hän karkaa taas, jos tätä jatkuu kauemmin, sillä
noin nuori poika ei kestä tällaista elämää, sanoi herra Bhaer
masentuneena, kun kaikki hänen ponnistuksensa olivat menneet hukkaan.

-- Vähän aikaa sitten olisin ollut ihan varma, ettei mikään
voima voisi viekoitella häntä pois täältä, mutta nyt minä olen
valmistautunut kaikkeen, niin muuttunut hän on, sanoi Jo-rouva
onnettomana. Mikään ei voinut lohduttaa häntä. Dan karttoi häntä
enemmän kuin ketään muuta ja katsoi häneen kuin häkkiin suljettu
villipeto hurjasti, mutta samalla anovasti, kun hän koetti puhutella
poikaa kahden kesken.

Nat seurasi Dania kuin varjo, eikä Dan karkottanut häntä pois yhtä
jyrkästi kuin toisia, vaan sanoi töykeästi.

-- Eihän sinulla ole mitään hätää. Äläkä sinä minusta huolehdi. Minä
kestän tämän paremmin kuin sinä.

-- Mutta minä en tahdo, että sinä olet ihan yksin, sanoi Nat
murheellisena.

-- Minäpäs pidän siitä, sanoi Dan ja tallusti pois pidättäen
huokauksen, joka joskus kohosi rinnasta, sillä hän oli todella
yksinäinen.

Eräänä päivänä kun hän kulki koivikon läpi, pojat olivat siellä
temmeltämässä. He kiipesivät puun latvaan ja heittäytyivät riippumaan
käsiensä varaan, niin että pitkä notkea koivunrunko taipui ja latva
kosketti maata. Dan pysähtyi hetkeksi katsomaan toisten leikkiä
aikomatta liittyä joukkoon. Juuri silloin oli Jack kiipeämässä
ylös. Onnettomuudekseen hän oli valinnut liian paksun puun. Kun
hän heittäytyi riippumaan, se taipuikin vain vähän ja jätti pojan
heilumaan korkealle taivaan ja maan väliin.

-- Mene takaisin! Et voi hypätä sieltä! huusi Ned alhaalta. Jack
koetti, mutta oksat luisuivat hänen käsistään, eikä hän saanut
jalkojaan rungon ympärille. Hän potki, kiemurteli ja koetti tarttua
paremmin oksaan, mutta turhaan. Huomattuaan sen hän jäi riippumaan ja
läähätti avuttomana.

-- Ottakaa minut vastaan! Auttakaa! Minun täytyy pudottautua.

-- Sinä kuolet, jos putoat noin korkealta, huudahti Ned suunniltaan
pelosta.

-- Pysyttele siellä! huusi Dan, ja kiipesi ketterästi kuin orava
puuhun, kunnes saavutti Jackin, joka katseli häntä toivon ja pelon
sekaisin ilmein.

-- No, nyt se taipuu, sanoi Ned hyppien jännityksestä puun juurella,
ja Nat levitti käsivartensa kuin estääkseen puussa riippujia
taittamasta niskojaan.

-- Se oli tarkoituskin. Pois alta! huusi Dan kylmästi, ja puu taipui
hänen painostaan vielä hyvän matkaa alemmas.

Jack hypähti turvallisesti maahan, mutta painon vähentyessä koivu
kimmahtikin suoraksi niin äkkiä, että kun Dan koetti heilauttaa
itsensä jalat edellä maahan, hänen otteensa heltisi ja hän mätkähti
päistikkaa rinteeseen.

-- Ei minuun sattunut. Kohta kaikki on ihan kunnossa, hän sanoi
nousten kalpeana ja puolipökertyneenä istumaan toisten poikien
kerääntyessä hänen ympärilleen ihaillen mutta säikähtyneinä.

-- Sinä olet kunnon kaveri. Tuo oli tosi hienosti tehty, sanoi Jack
kiitollisena.

-- Eihän tuo nyt mitään, mutisi Dan nousten hitaasti ylös.

-- Kyllä vaan oli, ja minä haluan puristaa sinun kättäsi, vaikka
sinä oletkin... Ned nielaisi tuon onnettoman sanan ja ojensi kätensä
tuntien itsensä oikein reiluksi.

-- Mutta minä en purista sinun kättäsi, senkin liero, sanoi Dan
muljauttaen vihaisesti ja käänsi Nedille selkänsä. Silloin Ned muisti
mitä purolla tapahtui ja vetäytyi kiireesti pois.

-- Lähde kotiin, minä autan sinua, sanoi Nat ja lähti Danin kanssa
jättäen pojat puhelemaan urotyöstä ja ihmettelemään, milloin Dan
'tulisi ennalleen'. Kaikkien mielestä Tommyn viheliäiset rahat olisi
pitänyt upottaa järveen ennen kuin niistä syntyi tällainen meteli.

Kun herra Bhaer seuraavana aamuna tuli kouluun, hän näytti niin
iloiselta, että pojat ihmettelivät mitä hänelle oli tapahtunut. Hän
riensi suoraan Danin luo, tarttui tätä molemmista käsistä ja pudisti
niitä sydämellisesti sanoen yhteen hengenvetoon:

-- Minä tiedän nyt koko asian ja pyydän sinulta anteeksi. Tämä oli
hyvin sinun tapaistasi ja minä pidän sinusta sen vuoksi, vaikka onkin
väärin valehdella edes ystävän tähden.

-- Mitä nyt? huudahti Nat, sillä Dan ei sanonut sanaakaan, nosti vain
päätään niin kuin kuorma olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.

-- Dan ei ottanut Tommyn rahoja!

-- Kuka ne otti? kysyivät pojat yhteen ääneen.

-- Jack lähti aikaisin tänä aamuna kotiinsa, ja hän jätti tämän. Oli
hiiskumattoman hiljaista, kun herra Bhaer luki kirjeen, jonka oli
löytänyt ovenrivasta aamulla noustessaan:

-- "Minä otin Tommyn rahat. Minä kurkistin seinänraosta ja näin mihin
hän pani rahat. Minua pelotti kertoa aikasemmin, vaikka mieleni kyllä
teki. En minä Natista juuri piitannut, mutta Dan on niin kunnon
kaveri, etten kestä tätä. En ole tuhlannut rahoja. Ne ovat maton alla
oikealla pesupöydän takana. Minä olen kauhean pahoillani. Minä menen
nyt kotiin enkä luule, että koskaan tulen takaisin. Antakaa Danille
minun tavarani. Jack."

Vaikka tämä tunnustus oli huonosti kirjoitettu, tuhrittu ja varsin
lyhytsanainen, se oli Danille arvokas paperi, ja kun herra Bhaer
lakkasi lukemasta, poika meni hänen luokseen ja sanoi ääni karheana
mutta kirkkain silmin:

-- Nyt minä haluaisin sanoa, että olen kauhea pahoillani ja pyydän
teiltä anteeksi.

-- Se oli hyvää tarkoittava valhe, enkä voi olla antamatta sitä
anteeksi, mutta kuten huomaat, se sai pahaa aikaan, sanoi herra Bhaer
käsi Danin olkapäällä, ja hänen ilmeensä oli helpottunut.

-- Se sai pojat jättämään Natin rauhaan, ja siksi minä valehtelin.
Nat oli ihan masennuksissa, minä taas en kärsinyt siitä yhtä paljon,
selitti Dan ja hän tuntui olevan hyvillään, kun sai puhua pitkän
vaitiolon perästä.

-- Kuinka sinä saatoit? Sinä olet mahdottoman kiltti minulle,
sammalsi Nat, ja hänen teki kovasti mielensä hypätä Danin kaulaan ja
itkeä, mutta Dan olisi vain hävennyt tuollaisia tyttömäisyyksiä.

-- Kaikki on nyt hyvin, äläkä siinä hulluttele, sanoi Dan nielaisten
palan kurkustaan ja nauraen, mitä hän ei ollut tehnyt moneen
viikkoon. -- Tietääkö äiti Bhaer? hän kysyi innokkaasti.

-- Tietää, ja hän on niin onnellinen, ettei ymmärrä mitä hyvää
keksisi sinulle, aloitti herra Bhaer, mutta ei ehtinyt pitemmälle,
kun pojat hyökkäsivät Danin ympärille uteliaina ja mekastaen. Mutta
ennen kuin kysymyksiä oli ennättänyt sadella tusinaakaan, kuului
huuto:

-- Eläköön Dan! ja oviaukkoon ilmestyi Jo-rouva heiluttaen
pyyheliinaa, ja näytti kuin hän olisi halunnut tanssia ilosta niin
kuin usein pikku tyttönä. Ja kaikki hurrasivat niin, että Pöppö
keittiössä pelästyi ja vanha herra Roberts pudisti ohiajaessaan
päätään:

-- Koulut eivät ole samanlaisia kuin minun nuoruudessani.

Dan kesti riemua vähän aikaa, mutta Jo-rouvan ilo suisti hänet
tasapainosta, ja äkkiä hän häipyi eteisen läpi saliin. Rouva Bhaer
meni hänen perässään, eikä poikaa näkynyt puoleen tuntiin.

Tommy ripusti ylpeänä yhtiön liikekilven paikoilleen, Nat kiintyi
Daniin entistä lujemmin ja pojat koettivat kaikin tavoin hyvittää
molemmille epäilynsä ja hyljeksintänsä.



15

RAIDASSA


Vanha raita kuuli sinä kesänä monta salaisuutta ja näki pikku
näytelmiä, sillä se oli Plumfieldin lasten mieluisin olopaikka ja
näytti iloitsevan siitä -- ainakin se toivotti heidät joka kerta
tervetulleiksi, ja sen tuuheissa oksahaaroissa vietetyt hiljaiset
hetket tuntuivat tekevän kaikille hyvää. Eräänä lauantai-iltapäivänä
raidan oksien kätkössä käytiin monta keskustelua, ja eräs pieni lintu
on kertonut, mitä kaikkea siellä tapahtui.

Ensiksi tulivat Nan ja Daisy lähistölle mukanaan pienet sangot
ja saippuaa, sillä he saivat joskus puhtauden puuskan ja pesivät
purossa kaikki nukenvaatteet. Pöppö ei antanut heidän solkata
keittiössä, ja kylpyhuoneeseen oli porttikielto siitä pitäen
kun Nan oli unohtanut vesijohdon auki, niin että vesi tulvi yli
äyräitten ja tippui katon läpi alakertaankin. Daisy kävi näppärästi
työhön, pesi ensin valkoiset ja sitten värilliset, huuhtoi ja
väänsi vaatteet sievästi ja pingotti ne Nedin tekemillä sievillä
pyykkipojilla kuivumaan nuoralle kahden happomarjapensaan väliin.
Mutta Nan pisti vaatteet yhdellä kertaa likoon ja unohti ne sankoon
kootessaan ohdakkeenhahtuvia tyynyntäytteeksi Semiramiille,
Babylonin kuningattarelle, kuten yhtä nukkea nimitettiin. Kului
vähän aikaa, ja kun rouva Rasavilli tuli katsomaan vaatteitaan,
ne olivat kaikki vihreitä, sillä hän oli työntänyt vihreän
silkkiviitan toisten joukkoon, ja vihreätä väriä oli imeytynyt
vaaleanpunaisiin ja sinisiin pukuihin, pieniin patoihin ja parhaisiin
poimualushameisiinkin.

-- Voi kauhistus! Kaikki on pilalla! huokasi Nan.

-- Pane ne nurmelle valkenemaan, sanoi Daisy kokeneesti.

-- Niin panenkin, ja me voimme istua raidassa katsomassa, ettei tuuli
vie niitä.

Babylonin kuningattaren vaatteet olivat pian nurmella levällään,
sangot oli huuhdottu ja asetettu kumolleen kuivumaan ja pyykkärit
kiipesivät juttelemaan, niin kuin naisilla on tapana askareitten
lomassa.

-- Minä aion tehdä höyhenpatjan, jolle panen tuon uuden tyynyn, sanoi
rouva Rasavilli siirtäessään ohdakkeenhahtuvia taskusta nenäliinaan
hukaten siinä puuhassa niistä puolet puroon.

-- Minä en tekisi. Jo-täti sanoo, että höyhenpatjat ovat
epäterveellisiä. Minä en ikipäivinä antaisi lasteni nukkua muilla
kuin jouhipatjoilla, ilmoitti rouva Shakespeare Smith päättävästi.

-- Minä en välitä. Minun lapseni ovat niin karaistuneita, että
nukkuvat usein paljaalla lattialla eivätkä ole siitä milläänkään (se
oli totta). Minulla ei ole varaa ostaa yhdeksää patjaa, ja minusta on
hauskaa tehdä vuodevaatteet itse.

-- Mutta eikö Tommy veloita höyhenistä?

-- Kyllä kai, mutta minä en maksa hänelle eikä hän niin vaadikaan,
vastasi rouva R. käyttäen halpamaisesti hyväkseen T. Bangsin
tunnettua hyväntahtoisuutta.

-- Minusta näyttää, että tuon punaisen puvun oma väri haalistuu
pikemmin kuin vihreät läiskät, huomautti rouva Smith muuttaen
puheenaihetta, sillä hän ja hänen sydänystävänsä olivat monissa
asioissa eri mieltä ja rouva Smith oli sävyisä nainen.

-- Samantekevää. Minä olen kyllästynyt nukkeihin; taidan heittää ne
kokonaan pois ja antautua maanviljelijäksi. Minä pidän peltotöistä
enemmän kuin sisäaskareista, sanoi rouva R. ilmaisten vaistomaisesti
monen perheenäidin toiveen, vaikka useimpien on vaikeampaa jättää
perheensä noin vain oman onnensa nojaan.

-- Mutta ethän sinä voi heittää niitä. Nehän kuolevat ilman äitiä,
huudahti hellämielinen rouva Smith.

-- Kuolkoot. Minä olen väsynyt lapsiin ja aion ruveta leikkimään
poikien kanssa. He tarvitsevat minua pitämään huolta, vastasi tämä
lujaluonteinen rouva.

Daisy ei tiennyt mitään naisten oikeuksista. Hän teki vähin äänin
mitä halusi, eikä hänen vapauksistaan syntynyt mitään riitaa,
sillä hän vältti liian korkeita aitoja, mutta käytti kyllä
vaistomaisesti omaa naisellista vaikutusvaltaansa saadakseen kaikki
ne erikoisoikeudet, jotka soveltuivat hänelle.

Nan taas yritti kaikkea välittämättä vähääkään hurjista kolhuista ja
kömmähdyksistä, joita hänelle sattui; kovalla pauhulla hän julisti,
että hänen oli saatava olla mukana kaikessa missä pojatkin. He
nauroivat hänelle, hätistelivät häntä pois tieltä ja pitivät pahaa
meteliä, kun hän puuttui heidän asioihinsa. Mutta Nan ei vähästä
lannistunut, sillä hänellä oli luja tahto ja maailmanparantajan
taisteluinto.

Jo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön
kuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä -- niin hän selitti -- ihmisen
on opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa
oikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä,
ja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä.
Tyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän
ei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi;
puutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea
patoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei
tämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat
mykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja
hoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät
kuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän
'parantaisi' kipeän kohdan.

Huomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää
sairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi
kunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat
alkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin
innostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:

-- Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt
tehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta,
hänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme
saa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa
puuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin
isä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan
lääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on
rohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja
ja kärsiviä.

Aluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään.
Nan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi
hänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin
tällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas,
että opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran
toteutuvan.

Tätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla,
kun Daisy sanoi lempeästi:

-- Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin
kotia sitten kun me olemme isoja.

Nan vastasi päättävästi:

-- Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua
taloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja
ja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä
ratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on
varmasti hirveän hauskaa.

-- Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja
inhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa!
huudahti Daisy väristen.

-- Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä.
Mutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä.
Minun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin
hammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!

-- Panetko sinä iilimatoja ihmisten ikeniin? Kiskotko hampaita ja
leikkeletkö poikki jalkoja? kysyi Daisy väristen.

-- Tietysti minä teen kaikkea mitä pitää. Minä parannan ihmiset
vaikka he olisivat palasina. Minun isoisäni oli lääkäri ja minä näin,
kuinka hän ompeli umpeen erään miehen posken, siinä oli pitkä haava.
Minä pitelin sientä enkä yhtään pelännyt, ja isoisä sanoi, että minä
olin urhea tyttö.

-- Kuinka sinä uskalsit? Minun on sääli sairaita ihmisiä ja tahtoisin
hoitaa heitä, mutta minun polveni vapisevat niin, että minun täytyy
juosta tieheni. Minä en ole yhtään urhea, huokasi Daisy.

-- Älä hätäile, sinä voit olla sairaanhoitajana, kun minä olen
työntänyt potilaat vuoteeseen ja pannut ne juomaan lääkettä ja
leikannut niiden jalat poikki, sanoi Nan, jonka tuleva praktiikka oli
ilmeisesti varsin värikästä.

-- Hei, hei! Missä sinä olet, Nan? kuului ääni alhaalta.

-- Täällä ollaan.

-- Ai, ai! valitti ääni ja Emil ilmestyi näkyviin puristaen toista
kättään naama tuskaisessa irvistyksessä.

-- Mikä hätänä? kysyi Daisy huolissaan.

-- Valtava tikku peukalossa, enkä saa sitä pois. Ota sinä, Nan.

-- Ai, sehän on hirveän syvällä eikä minulla ole silmäneulaa, sanoi
Nan tutkien kiinnostuneena tervaista peukaloa.

-- Ota nuppineula, kiirehti Emil.

-- Se on liian paksu ja tylsä.

Daisy kaivoi taskustaan neulatyynyn, jossa oli neljä silmäneulaa.

-- Sinulla sitten on aina mitä tarvitaan, sanoi Emil, ja Nan päätti
hankkia itselleen neulakirjan ja pitää sitä tästä lähtien aina
taskussaan, koska hänen ammatissaan sattui yhtä mittaa tällaisia
yllättäviä tapauksia.

Daisy peitti silmänsä, mutta Nan tarttui lujalla kädellä onnettomaan
peukaloon, tutki ja kaivoi tikkua rohkean potilaansa antaessa neuvoja:

-- Paarpuuriin vain! Rauhallisesti, pojat, rauhallisesti! Ota uusi
luovi! Ja nyt ylös! Hei, siinä se on!

-- Nuole haava! määräsi tohtori katsellen tikkua asiantuntijan silmin.

-- Liian likainen, vastusti potilas puistellen veristä kättään.

-- Odota, minä sidon sen, jos sinulla on nenäliina.

-- Ei ole. Ota joku noista räsyistä.

-- Räsyistä! Ei ikinä! Nehän ovat nuken vaatteita, kuohahti Daisy.

-- Ota minun pyykistäni, kyllä haava pitää sitoa, sanoi Nan ja
Emil heilautti itsensä puusta ja otti ensimmäisen 'räsyn', minkä
käteensä sai. Se sattui olemaan rimssuhelmahame, mutta Nan repi sen
mukisematta, ja kun kuninkaallinen alushame oli muuttunut pieneksi
siistiksi kääreeksi, Nan lähetti potilaan pois ja määräsi:

-- Pidä se kosteana ja anna haavan olla rauhassa. Silloin se paranee
kunnollisesti eikä tule märkää.

-- Paljonko maksaa? kysyi Kommodori nauraen.

-- Ei mitään. Köyhät saavat tässä laitoksessa ilmaisen hoidon,
mahtaili Nan.

-- Kiitos, tohtori! Kun minulle sattuu jokin onnettomuus, turvaudun
aina teihin. Emil hyppäsi maahan, mutta kääntyi vielä sanomaan
vastapalvelukseksi lääkärinhoidosta: -- Tuuli lennättää teidän
ryysynne pitkin peltoja, tohtori.

Antaen anteeksi halventavan 'ryysy'-sanan rouvat laskeutuivat kiireen
vilkkaa puusta, kokosivat pyykkinsä ja lähtivät sytyttämään pikku
hellaansa tulta saadakseen silittää vaatteet.

Hiljainen humahdus kävi vanhassa raidassa, aivan kuin se olisi
naurahtanut lasten jutuille. Tuskin se oli ehtinyt vakavoitua, kun
pari uutta lintua laskeutui pesään uskomaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hei, meillä on aika metka tuuma, aloitti Tom, joka oli ollut
pakahtua suureen uutiseensa.

-- Anna kuulua, vastasi Nat harmitellen, että oli jättänyt viulunsa
sisään. Olisi ollut mukava soitella, kun täällä oli näin hiljaista ja
varjoisaa.

-- Me pojat puheltiin äskeisestä merkitsevästä tapauksesta, sanoi
Tom lainaillen umpimähkään sanoja puheesta, jonka Franz oli juuri
pitänyt kerhossa. -- Minä ehdotin, että me antaisimme Danille jonkin
lahjan hyvitykseksi siitä kaikesta, ymmärräthän -- jonkin hyvän ja
hyödyllisen esineen. Mitähän annettaisiin?

-- Perhoshaavi, sitä hän on jo kauan halunnut, sanoi Nat näyttäen
hieman pettyneeltä, sillä hän oli toivonut että salaisuus koskisi
häntä itseään.

-- Ei, hyvä mies, mikroskooppi sen pitää olla, hieno mikroskooppi,
jolla voi tutkia soluja, vesieläimiä, muurahaisen munia, tähtiä
ja kaikkea. Eikö se olekin aikamoinen lahja? kysyi Tom sekoittaen
innoissaan mikroskoopin ja kaukoputken.

-- Yliveto! Oikein hauskaa! Mutta eikö se maksa kauheasti? huudahti
Nat tuumien, että hänen ystävänsä alkoikin olla arvossa pidetty
henkilö.

-- Tietysti se maksaa. Mutta annetaan kaikki jotakin. Minä merkitsin
listaan viisi dollariani, sillä jos kerran annetaan, niin annetaan
pihistelemättä.

-- Mitä, panitko sinä siihen kaikki rahasi? Oletpa sinä reilu kaveri!
sanoi Nat vilpittömän ihailevasti.

-- Minulla on ollut omaisuudesta sellaista riesaa, että en rupea enää
ikinä säästämään. Menköön kaikki, silloin ei varkailla ole asiaa eikä
minun tarvitse epäillä ihmisiä eikä murehtia mokoman takia, vastasi
Tom perin kyllästyneenä miljoonamiehen huoliin.

-- Lupasiko herra Bhaer, että saat antaa pois rahasi?

-- Hänestä tämä oli mainio tuuma, ja hän sanoi, että moni suuri mies
on mieluummin tehnyt rahoillaan jotain hyvää kuin säästää kiikutellut
niitä perintöä kärkkyvien sukulaisten riideltäviksi.

-- Sinun isäsi on rikas; jakaako hänkin omaisuuttaan ihmisille?

-- En tiedä. Minä ainakin saan häneltä mitä pyydän, muuta en
tiedä. Puhun hänelle siitä, kun menen kotiin. Näytän hänelle joka
tapauksessa hyvää esimerkkiä, sanoi Tom niin totisena, ettei Nat
uskaltanut nauraa, vaan sanoi kunnioittavasti:

-- Sinä voit tehdä omaisuudellasi paljon hyvää.

-- Niin herra Bhaerkin sanoo, ja hän on luvannut neuvoa minua
käyttämään sitä parhaalla tavalla. Minä alan Danista. Ensi kerralla
kun saan dollarin, teen jotain Dickille, hän on mukava poika eikä saa
taskurahaa kuin centin viikossa.

-- Minusta tuo on hieno ajatus. Minäkin taidan jättää viulurahojen
keräämisen. Ostan mieluummin Danille perhoshaavin, ja jos jää vielä
tähteeksi, annan jotain Billylle. Billyhän ei ole köyhä, mutta hän
pitää minusta ja on varmaan mielissään, jos saa minulta jotain
pientä, koska minä ymmärrän paremmin kuin te muut mitä hän haluaa.
Ja Nat rupesi miettimään, miten paljon onnea hän voisikaan hankkia
toisille kolmella hitaasti kootulla dollarillaan.

-- Hyvä. Tule, mennään kysymään herra Bhaerilta, pääsetkö maanantaina
meidän kanssamme kaupunkiin, että voit ostaa sen haavin, kun minä
ostan mikroskoopin. Franz ja Emil lähtevät myös ja on metkaa
kierrellä kaupoissa valitsemassa.

Pojat lähtivät pois ja keskustelivat hyvin tärkeinä yksityiskohdista
tuntien jo mielessään sitä iloista tyydytystä, minkä ihminen saa,
kun koettaa -- miten vaatimattomasti tahansa -- auttaa köyhempiä ja
heikompia lähimmäisiään.

-- Kiivetään tuonne raitaan järjestämään nämä lehdet, siellä on
varjoista ja mukavaa, sanoi Demi palatessaan Danin kanssa hiljalleen
metsästä, jossa he olivat kierrelleet pitkään.

-- Selvä! sanoi niukkasanainen Dan, ja he kiipesivät puuhun.

-- Minkä takia haavan lehdet lepattavat aina noin metkasti? kysyi
Demi, joka oli tottunut siihen, että Dan tiesi aina kaiken.

-- Ne ovat oksissa kiinni toisella tavalla kuin muut lehdet. Katsos
tätä lehtiruotia, se on litistynyt lehden puolelta eri tavalla kuin
oksan puolelta. Siksi pienikin tuulahdus panee sen värisemään.
Jalavan lehden ruoti on niin kankea, ettei se vähästä lepata.

-- Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa,
jonka oli taittanut metsästä.

-- Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas
sormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät
nousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.

Demi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä
äskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain
yksi rivi.

-- Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten
tekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.

-- Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä
siihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä
oli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat
söivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä
kuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden
kivilohkareen, jossa oli sammalta.

-- Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät
niitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut
luopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.

-- Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on
paljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien,
mahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. -- Minä olen
tuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä
yömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä
yhteen ja piti laitosta päässään.

-- Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?

-- Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen
eukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa.
Ihmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen,
vaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi
minun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä
köyhäintalossa.

-- Oletko sinä ollut köyhäintalossa?

-- Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä -- en minä välitä puhua siitä, ja
Danin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.

-- Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt
sopimattomia.

-- Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja
hän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne
juoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni
ja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat
kuin villipedot.

-- Oliko hän kiltti niille?

-- Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat
mökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja
sai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm
oli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.

-- Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi
käymään siinä kylässä?

-- Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.

-- Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien,
mikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta
eukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:

-- Saiko hän sairaat kissat paranemaan?

-- Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja
se parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti
sille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja
Marm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän
tappoi sen tuskattomasti.

-- Miten? kysyi Demi. Tuo kissaeukko kiehtoi hänen mieltään
tavattomasti.

-- Eräs ystävällinen rouva, joka piti kissoista, oli neuvonut häntä
ja antanut hänelle jotain ainetta lähettäessään omat kissanpoikansa
eukon tapettaviksi. Marm kasteli sienen eetteriin, pani sen
saappaaseen ja pisti kissan sinne pää edellä. Eetteri nukutti sen
silmänräpäyksessä ja ennen kuin kissa ehti herätä, hän hukutti sen
lämpimään veteen.

-- Toivottavasti kissa ei sitä tuntenut. Tuo minun täytyy kertoa
Daisylle. Sinä olet tainnut nähdä paljon jännittäviä asioita, vai
mitä? kysyi Demi ja vaipui miettimään niitä kokemuksia, joita Dan
oli kerännyt monilla karkumatkoillaan ja huolehtiessaan itsestään
suuressa kaupungissa.

-- Eipä olisi kaikista ollut väliä.

-- Miksi? Eikö niitä ole hauska muistella?

-- Ei.

-- Sinua on vaikea oppia tuntemaan, sanoi Demi kiertäen kädet
polviensa ympäri ja katsellen taivaalle kuin etsien sieltä sopivaa
puheenaihetta.

-- Saakelin vaikeaa -- ei, en minä sitä tarkoittanut, ja Dan puri
huultaan, kun kielletty sana pääsi livahtamaan hänen huuliltaan,
vaikka hän koetti olla Demin seurassa vielä varovaisempi kuin toisten
poikien.

-- Minä leikin kuin en olisi kuullutkaan, koska et varmaan halua enää
käyttää sellaisia sanoja, sanoi Demi.

-- En, jos vain voin välttää. Nuo sanat -- siinä nyt on yksi asia,
jonka haluaisin unohtaa. Minä yritän ja yritän, mutta se ei näy
paljon auttavan, sanoi Dan alakuloisena.

-- Kyllä vain auttaa. Sinä et käytä enää läheskään niin paljon rumia
sanoja kuin ennen, ja Jo-täti on siitä hyvillään, sillä hän sanoi,
että siitä tavasta on hyvin vaikea päästä irti.

-- Sanoiko hän niin? kysyi Dan vähän piristyen.

-- Sinun täytyy panna kiroileminen pahelaatikkoon ja lukita se sinne.
Niin minä teen virheilleni.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dan ja tuntui kuin Demi olisi ollut
hänestä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin jokin uusi kovakuoriais- tai
turilaslaji.

-- Katsos, se on yksi minun salaisista leikeistäni; minä kerron
sinulle, mutta sinä taidat nauraa sille, alkoi Demi iloissaan, kun
oli päästy näin mieluisaan puheenaiheeseen. -- Minä kuvittelen,
että luonteeni on pyöreä huone ja sieluni jonkinlainen siivekäs
olento, joka asuu siinä. Seinät ovat täynnä hyllyjä ja laatikoita,
ja niissä minä pidän ajatuksiani, niin hyviä kuin pahojakin, ja
ylipäänsä kaikkia asioita. Hyvät minä panen näkyville ja pahat
visusti laatikkoihin, mutta sieltäkin ne pääsevät joskus ulos.
Silloin ne täytyy ottaa kiinni ja ihan tapella niiden kanssa, sillä
ne ovat voimakkaita. Yksin ollessani minä näin leikin ajatuksilla,
suunnittelen ja määräilen niitä mieleni mukaan. Joka sunnuntai minä
siistin huoneen ja puhun sen pienelle asukille, sanon mitä hänen
tulee tehdä. Hän on joskus tavattoman ilkeä eikä tottele, niin että
minun täytyy torua ja viedä hänet isoisän luo. Isoisä kyllä saa
hänet tottelemaan, sillä isoisä pitää kovasti tästä leikistä, hän
antaa mukavia asioita laatikkoihin pantaviksi ja neuvoo, kuinka
ilkeys teljetään. Demi näytti niin totiselta ja hartaalta, ettei Dan
nauranut hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen, vaan sanoi vakavasti:

-- Niin lujaa lukkoa ei varmasti olekaan, että minun pahat ajatukseni
pysyisivät sen takana. Sitä paitsi huoneeni on sellaisessa siivossa,
etten tiedä kuinka siitä selviäisin. Näytti siltä, kuin Dan olisi
halunnut mielellään kokeilla Demin lapsekasta sielunsiivouskeinoa.

-- Ovathan sinun pöytälaatikkosikin hienossa järjestyksessä. Kyllä
sinä osaat siivota ja järjestää.

-- Kuule, älä puhu kenellekään, mutta tullaan aina joskus tänne
juttelemaan näistä asioista. Minä voin kertoa sinulle kaikenlaista
mitä tiedän luonnosta ja muusta. Suostutko? ja Dan ojensi ison
karkean kätensä.

Demi puristi sitä pienellä pehmeällä kädellään, ja kuilu heidän
välillään umpeutui, sillä siinä onnellisessa rauhanmaailmassa, jossa
pojat elivät, leikkivät lampaat ja leijonat yhdessä ja pienet lapset
opettivat tietämättään vanhempia.

-- Hei! sanoi Dan osoittaen taloon päin, kun Demi oli juuri
aloittamassa toista esitelmää pahan kahlehtimisesta ja
nitistämisestä. Ja he näkivät piilostaan Jo-rouva kävelevän hiljaa
tietä pitkin syventyneenä kirjaan. Teddy taapersi jäljessä vetäen
kumolleen keikahtaneita pieniä kärryjä.

-- Odota, kunnes he keksivät meidät, kuiskasi Demi, ja molemmat
istuivat hiljaa parin lähestyessä. Jo-rouva oli niin uppoutunut
lukemiseen, että olisi voinut astua puroon, ellei Teddy olisi
pysäyttänyt häntä.

-- Äiti, minä tahdon onkia.

Jo sulki kirjansa, jota oli jo viikon päivät koettanut saada
luetuksi, ja etsiskeli sopivaa ongenvapaa. Ennen kuin hän ehti
taittaa pajunvesan, putosi notkea raidanoksa hänen jalkoihinsa, ja
katsoessaan ylös hän näki poikien nauravan pesässä.

-- Ylös! Ylös! huusi Teddy räpytellen käsiään kuin lentoon lähdössä.

-- Minä tulen alas ja sinä pääset ylös. Minun täytyy mennä Daisyn
luo, sanoi Demi toistaen mielessään kertomusta yhdeksästätoista
kissasta ja saappaista ja tynnyreistä.

Teddy oli pian nostettu puuhun, ja Dan sanoi sitten nauraen:

-- Tulkaa tekin, äiti, täällä on kylliksi tilaa. Minä kyllä autan.
Rouva Bhaer katsahti ympärilleen, mutta kun ketään ei näkynyt ja hän
itsekin halusi vähän hullutella, hän vastasi nauraen:

-- Olkoon menneeksi, taidanpa kiivetä sinne, ja parilla taitavalla
harppauksella hän oli raidassa.

-- En ole kiipeillyt puissa koko naimisissaoloni aikana. Mutta
tyttönä olin innokas kiipeilijä, hän sanoi katsellen huvittuneena
alas varjoiselta istuimeltaan.

-- Nyt voitte lukea jos haluatte, minä kyllä pidän Teddystä huolen,
ehdotti Dan ja alkoi nikertää ongenvapaa kärsimättömälle pojalle.

-- En taida välittää siitä nyt. Mitä te teitte täällä, Demi ja sinä?
kysyi Jo-rouva ounastellen Danin vakavasta katseesta, että tällä oli
jotain mielessä.

-- Juteltiin vain. Minä kerroin hänelle puunlehdistä ja muista, ja
hän kertoi minulle merkillisistä leikeistään. Kas niin, herraseni,
alapas onkia, sanoi Dan ja pani vielä suuren sinisen kärpäsen
koukuksi väännettyyn neulaan kiinnitettyään sitä ennen siiman vapaan.

Teddy kurkottautui alas puusta ja oli pian syventynyt tarkkailemaan
kaloja. Dan piti poikaa mekonhelmasta kiinni, ettei tämä molskahtaisi
veteen, ja Jo-rouva puhui Danille:

-- On hauskaa, että juttelet Demille 'puunlehdistä ja muusta', sitä
hän juuri tarvitsee. Toivoisin että sinä opettaisit häntä ja ottaisit
hänet mukaasi metsiin.

-- Kyllä minä ottaisinkin, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Te ette varmasti luottaisi minuun.

-- Miksi en?

-- No, Demi on jotenkin niin hieno ja hyvä ja minä tällainen vintiö.
Kyllä kai te haluatte pitää hänet kaukana minusta.

-- Ethän sinä ole mikään vintiö. Minä luotan sinuun täysin, sillä
sinä haluat vilpittömästi parantaa tapasi ja edistyt viikko viikolta.

-- Ihanko totta? Dan kysyi katsoen häneen, ja alakuloisuuden pilvi
alkoi hälvetä hänen kasvoiltaan.

-- Niin. Etkö itse huomaa sitä?

-- Toivoisin kyllä, mutta eihän sellaista voi tietää.

-- Minä olen odottanut ja katsellut kaikessa rauhassa, pitänyt
jonkinlaista koeaikaa, ennen kuin annan sinulle parhaan palkinnon
jonka tiedän. Olet kestänyt kokeen hyvin, ja nyt minä en usko sinulle
ainoastaan Demiä vaan oman Teddynikin, sillä sinä pystyt opettamaan
heille joitakin seikkoja paremmin kuin me.

-- Pystynköhän? sanoi Dan ja näytti hämmästyvän sellaista ajatusta.

-- Demi on ollut niin paljon aikuisten parissa, että hän tarvitsee
juuri sitä, mitä sinulla on -- tietoa jokapäiväisistä asioista ja
voimaa ja rohkeutta. Sinä olet urhein hänen näkemistään pojista ja
hän ihailee sinun sisukkuuttasi. Sinä tiedät paljon luonnosta, osaat
kertoa linnuista, mehiläisistä, lehdistä ja eläimistä hauskemmin kuin
kirjat, ja koska sinun kertomuksesi ovat tosia, hän oppii ja hyötyy
niistä. Näetkös nyt, kuinka paljon voit auttaa häntä ja miksi minä
annan teidän olla yhdessä?

-- Mutta minä kiroilen aina joskus ja voin kertoa asioita, joita
Demin ei tarvitse tietää. En minä tietenkään tahallani kiroa, mutta
huomaan sen vasta sitten kun sana on jo lipsahtanut, niin kuin äsken,
tunnusti Dan.

-- Minä tiedän, ettet halua ehdoin tahdoin tehdä tai sanoa mitään
ikävää pojille, ja juuri siinä Demi voi varmasti auttaa sinua, sillä
hän on vilpitön ja viisas käytöksessään ja hänellä on sellaista,
mitä tahtoisin sinullekin antaa -- hyviä periaatteita. Niitä ei voi
koskaan juurruttaa liian aikaisin eikä ole koskaan liian myöhäistä
puhua niistä ihmiselle, joka on jäänyt kasvatusta vaille. Te olette
vain poikasia, mutta voitte opettaa toisillenne yhtä ja toista.
Demi vahvistaa tietämättään sinun moraalista ryhtiäsi ja sinä hänen
käytännöllisen elämän tajuaan ja minusta tuntuu, kuin olisin auttanut
teitä molempia.

Vieraan on vaikea kuvitella, miten hyvillään ja liikuttunut Dan oli
tästä luottamuksesta ja kiitoksesta. Kukaan ei koskaan ennen ollut
luottanut häneen, kukaan ei ollut välittänyt etsiä eikä kehittää
hänen hyviä ominaisuuksiaan eikä kukaan aavistanut, mitä tuon
hyljityn poikaparan sydämessä piili.

Dan sai nyt rohkeutta kertoa Jo-rouvalle Demin kanssa tehdystä
sopimuksesta ja rouva Bhaer oli tyytyväinen, että ensimmäinen
askel oli otettu näin luontevasti. Kaikki Danin asiat näyttivät
kääntyvän hyvin päin. Luottamus ja rakkaus olivat herättäneet eloon
hänen luonteensa parhaan ja arvokkaimman puolen, ja hän oli saanut
elämälleen pohjan.

Seuraava puussa vierailija oli Ned, mutta hän istui siellä vain
tuokion seuraten kaikessa rauhassa, kuinka Dick ja Doll keräsivät
hänelle sankoon heinäsirkkoja. Hän halusi tehdä Tommylle kepposen ja
aikoi pistää näitä vilkkaita eläviä hänen vuoteeseensa, niin että
Bangs vuoteeseen mentyään saman tien ponkaisisi ylös ja lisäisi illan
iloa metsästämällä niitä ympäri huonetta. Sirkat saatiin pian kokoon
ja maksettuaan kerääjille pari pastillia Ned lähti viimeistelemään
Tommyn vuodetta.

Vähän aikaa vanha raita humisi ja lauloi itsekseen, keskusteli
puron kanssa ja katseli piteneviä varjoja auringon painuessa
taivaanrantaan. Ensimmäinen iltaruskon kajo punasi sen loistavia
lehtiä, kun eräs poika tuli hiipien lehtokujaa myöten, kulki vainion
yli ja huomattuaan Billyn puron rannalla meni tämän luokse ja sanoi
salaperäisesti:

-- Oletko kiltti ja menet sanomaan herra Bhaerille, että minä
tahtoisin puhua hänen kanssaan täällä. Mutta kukaan ei saa kuulla.

Billy nyökkäsi ja juoksi pois; poika kiepsahti puuhun ja istui siellä
huolestuneen näköisenä, mutta ilmeisesti paikka ja kaunis iltahetki
kuitenkin viehättivät häntä. Viiden minuutin kuluttua herra Bhaer
ilmestyi, nousi seisomaan aidalle, nojautui pesää kohti ja sanoi
ystävällisesti:

-- Hauskaa nähdä sinua, Jack. Mutta mikset tule sisään tervehtimään
meitä kaikkia?

-- Minä halusin ensiksi tavata teidät, herra Bhaer. Setä patisti
minut takaisin. Tiedän etten ansaitse puolustusta ja sääliä, mutta
minua pelottaa, että pojat ovat minulle kovin julmia.

Jack-parka ei esiintynyt juuri edukseen, mutta oli ilmeisesti
pahoillaan ja häpeissään ja koetti selvitä vastaanotosta niin
helpolla kuin suinkin, sillä hänen setänsä oli pieksänyt ja torunut
häntä ankarasti siitä, että poika oli seurannut hänen esimerkkiään.
Jack oli rukoillut, ettei häntä lähetettäisi takaisin, mutta koska
koulu oli halpa, herra Ford oli heltymätön. Niinpä Jack palasi niin
vähin äänin kuin suinkin ja vetäytyi herra Bhaerin turviin.

-- Minäkin toivon etteivät he olisi, mutta en voi vastata heistä. Kun
Dan ja Nat ovat saaneet kärsiä syyttömästi, on sinunkin syyllisenä
kärsittävä jotain. Eikö se ole oikein? kysyi herra Bhaer joka
säälistään huolimatta katsoi Jackin ansaitsevan rangaistuksen.

-- Niin kai. Mutta minähän annoin Tommyn rahat takaisin ja pyysin
anteeksi. Eikö se riitä? sanoi Jack hiukan nyrpeissään.

-- Ei se riitä. Minusta sinun on pyydettävä anteeksi kaikilta
kolmelta julkisesti ja rehellisesti. Et toki voi odottaa, että he
kunnioittaisivat sinua ja luottaisivat sinuun vähiin aikoihin, mutta
voit vapautua heidän tuntemastaan kaunasta, jos oikein yrität. Minä
autan kyllä sinua.

-- Minä pidän huutokaupan ja myyn tavarani huokeasta, sanoi Jack
osoittaen katumustaan tavalla, joka luonnehti häntä mainiosti.

-- Parasta antaa kaikki pois ja aloittaa uusi elämä. Vaikket koko
kesänä ansaitsisi centtiäkään, olet syksyllä kuitenkin rikas poika,
sanoi herra Bhaer vakavasti.

Ehdotus tuntui kovalta, mutta Jack hyväksyi sen, sillä nyt hän
todella vasta ymmärsi, ettei kieroilu auttanut, ja hän halusi voittaa
takaisin poikien ystävyyden. Hänen sydämensä oli lujasti kiinni
maallisessa mammonassa ja hän ihan vaikeroi ajatellessaan, että
hänen pitäisi antaa pois muutamia erinomaisia esineitä. Julkinen
anteeksipyyntö tuntui helpolta siihen verrattuna. Mutta hän päätti
saada takaisin rehellisen nimen, maksoi mitä maksoi, ja ansaita
toveriensa kunnioituksen, joka ei ollut kauppatavaraa.

-- Hyvä, minä yritän parhaani mukaan, hän sanoi ja hänen äänessään
oli sen verran pontta, että se miellytti herra Bhaeria.

-- Oikein! Tule nyt ja aloita heti paikalla.

Ja isä Bhaer vei vararikkoon joutuneen pojan takaisin
pienoismaailmaan, joka aluksi otti hänet vastaan kylmästi, mutta
lämpeni vähitellen, kun näki, että hän oli oppinut onnettomuudesta
ja koetti totuttautua liiketoimiin aivan uusien, rehellisten
periaatteitten mukaan.



16

VARSAN KESYTYS


-- Mitä maailmassa tuo poika tekee? hämmästeli Jo-rouva eräänä
päivänä nähdessään Danin juoksevan puolen virstan rataa kuin
kilpailuissa. Poika oli yksin ja näytti jostakin kumman syystä
päättäneen jatkaa, kunnes pakahtuisi tai taittaisi niskansa, sillä
juostuaan monta kierrosta hän koetti hypätä aidalle ja heitti sitten
kuperkeikkaa puistokäytävällä ja heittäytyi lopuksi uupuneena
nurmikolle oven eteen.

-- Harjoitteletko sinä kilpailua varten? kysyi Jo-rouva ikkunasta,
jonka ääressä istui.

Dan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:

-- En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.

-- Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos
rehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja
heitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.

-- Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme
levottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:

-- Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?

-- Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti,
mutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.

Sanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui
niitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta
kiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän
ymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän
katseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi
poika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen
hän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt
vuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt
saattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta
vapauttaan.

-- Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti
Jo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu
ehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni
hänet turvassa.

-- Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. -- Ei sinua
riivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa
asuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin
ja kerran minä toden teolla ajattelin karata.

-- Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan
ikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.

-- Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut
pysymään kotona.

-- Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.

-- Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten
lempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.

-- Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä,
mutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja
kaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.

-- Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä
paljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa.
Minä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten
haluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.

-- Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. -- Minä en halua
karata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu
kuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta
päistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En
tiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu -- ja siinä kaikki.

Dan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti
mustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella
voimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi
sen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken
pojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän
kamppaili mielessään ennen kuin sanoi:

-- No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja
tule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.

Saadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin
hämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt
miksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän
vaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän
taistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden
tunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän
eniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.

Se oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa
hiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi.
Hän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja
kunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi:

-- Toistaiseksi en lähde minnekään, ja ilmoitan kyllä etukäteen, jos
aion karata. Jätetäänkö asia tälleen?

-- Jätetään vain. Nyt yritän keksiä jotain työtä, johon voit käyttää
'höyrysi' hyödyllisesti, ettei sinun tarvitse juoksennella ympäri
kuin hullu koira, repiä minun viuhkojani tai tapella poikien kanssa.
Mitähän me keksisimme? Danin koettaessa korjata tärvelemäänsä viuhkaa
Jo-rouva vaivasi päätään, miten voisi varjella niskoittelijaansa niin
kauan, että tämä oppisi läksynsä.

-- Haluaisitko ruveta minun lähetikseni? hän keksi äkkiä.

-- Käydä kaupungissa ja toimittaa kaikenlaisia asioita, niinkö? kysyi
Dan, jonka mielenkiinto heräsi heti.

-- Niin. Franz on kyllästynyt puuhaan, Silasta ei voi vaivata
juuri nyt, eikä herra Bhaerilla ole aikaa. Vanha Andy on
luotettava hevonen, sinä olet varma ajaja ja tunnet kaupungin kuin
postinkantaja. Ota sinä nuo tehtävät huoleksesi, niin huomaat,
että on ainakin yhtä hauskaa ajaa kolme kertaa viikossa kaupunkiin
asioille kuin karata kerran kuukaudessa.

-- Ottaisin hirveän mielelläni, mutta saanhan mennä yksin ja vastata
itse kaikesta. En tahtoisi ketään toista sinne kiusakseni, sanoi
Dan, jota uusi puuha viehätti niin, että hän halusi saada asian heti
selväksi.

-- Jos isä Bhaerilla ei ole mitään sitä vastaan, saat toimittaa asiat
ihan yksin. Emil ehkä valittaa, mutta hän ei osaa hoitaa hevosta niin
kuin sinä. Huomenna on muuten toripäivä, minun täytyykin kirjoittaa
tavaralista valmiiksi. Pidä huoli, että vaunut ovat kunnossa, ja sano
Silakselle, että hän varustaa äidille vietävät vihannekset valmiiksi.
Sinun on noustava aikaisin, että joudut takaisin ennen koulun
alkamista. Luuletko selviäväsi?

-- Minähän olen aamuvirkku, sanoi Dan innoissaan.

-- Ja se tapa talon pitää, sanoi Jo-rouva iloisesti.

Dan lähti riemumielin laittamaan uutta siimaa piiskaan, pesemään
kärryjä ja antamaan Silakselle määräyksiä.

-- Minun täytyy keksiä varalle jotain muuta, ennen kuin hän ehtii
kyllästyä ja levottomuuden puuska taas yllättää hänet, mietti
Jo-rouva mennessään kirjoittamaan ostoslistaa kiitollisena siitä,
etteivät kaikki hänen poikansa olleet Daneja.

Herra Bhaer ei täysin hyväksynyt uutta suunnitelmaa, mutta suostui
kokeeksi; ja se saikin Danin panemaan parastaan, niin että hän
hylkäsi omat hurjat suunnitelmansa, jotka olivat liittyneet uuteen
piiskaan ja pitkään alamäkeen. Hän nousi varhain aamulla ja lähti
aikaisin matkaan luopuen sankarillisesti kiusauksesta ajaa kilpaa
maitomiesten kanssa. Päästyään kaupunkiin hän suoritti huolellisesti
asiansa ja tulla jyristi kotiin ennen koulun alkua herra Bhaerin
hämmästykseksi ja rouva Bhaerin suureksi mielihyväksi.

Kommodori valitti että Dania suosittiin, mutta tyytyi saatuaan
venehuoneeseensa uuden munalukon ja ajatellessaan, että merimiestä
odotti toki suurempi kunnia kuin torikuormien ajaminen ja ostosten
teko. Dan täyttikin uuden virkansa moitteettomasti monta viikkoa eikä
puhunut enää sanaakaan karkaamisesta. Mutta eräänä päivänä herra
Bhaer tapasi hänet kurittamassa Jackia, joka parkui suureen ääneen
Danin polvien alla.

-- No mutta, Dan? Minä luulin sinun jo kokonaan unohtaneen
tappelemisen, hän sanoi rientäen hätään.

-- Emme me tappele, me vain painimme, sanoi Dan jättäen kuritettavan
rauhaan.

-- Tuo näytti kyllä selvästi tappelulta ja taitaa tuntuakin siltä,
vai mitä, Jack? sanoi herra Bhaer, kun hävinnyt osapuoli vaivoin
selvisi jaloilleen.

-- Varon kyllä toista kertaa painimasta Danin kanssa. Hän melkein
väänsi niskani nurin, valitti Jack ja piteli päätään ollakseen varma,
että se yhä keikkui hartioiden välissä.

-- Me aloimme vain painia, mutta kun sain hänet alleni, en voinut
olla löylyttämättä häntä vähän. Ikävä jos satutin sinua, selitti Dan
häpeissään.

-- Minä ymmärrän. Mielesi teki taas iskeä jonkun kimppuun, etkä
voinut vastustaa kiusausta. Sinä olet omituinen vimmapää, Dan,
tappelunnahina näyttää olevan sinulle yhtä tärkeätä kuin musiikki
Natille, sanoi herra Bhaer, joka oli saanut kuulla kaiken Jo-rouvan
ja Danin välisestä keskustelusta.

-- Minä en mahda sille mitään. Jos siis tahdot välttää löylytystä,
Jack, on parasta, että pysyt poissa tieltä, sanoi Dan niin
uhkaavasti, että Jack livisti kiireesti tiehensä.

-- Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle
sitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin
puuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä
odottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:

-- Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia,
tule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.

-- Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi
sitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas
ja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.

Dan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin
taistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja
katse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin
vastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin
oli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen
tammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut
rakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se
kaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän
kuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä
liikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän
harmittomalla tavalla.

-- Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän,
mietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki
mahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.

Mutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin
aikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.

Yksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän
Plumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana.
Pojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja
jonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi
liinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he
väsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki
muut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.

Dan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi
palan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi
kiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin
heidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie
sitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun
Dan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se,
kun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä
ystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.

-- Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin
mieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin
mustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys
oli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin
katsomassa Charlieta.

Laurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn
tullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.

-- Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä.
Minä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän
sanoi kerran käydessään laitumella.

-- Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että
se suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille
selkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen
isäntänsä kohtasivat toisensa.

-- Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi
muutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti,
joten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin
sellaista vehjettä.

-- Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja
Laurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli
herrojen saapuessa tullut.

Kun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään,
hänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän
ei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan,
ja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään,
Dan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan
kauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi
pystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan
loukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti
pystyyn nauraen ja sanoi: -- Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas
tänne, veijari, niin yritän uudestaan.

Mutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien,
miten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus
kiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja
saatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa,
talutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes
se hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille
leipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän
otteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa
keinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan
Tobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa
ratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja
hypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin
päin sen selästä.

Ellei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät
mitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain
pudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan
kooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen
päätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan
vastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille
oli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi
katsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä
hetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi,
niin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:

-- Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä
ratsastan sinulla vielä -- saatpa nähdä.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa
Charlieta sietämään taakkaa selässään.

Hän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten
hyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti.
Mellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja
antoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli
rauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin
olisi tahtonut sanoa: -- Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä
pahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.

Dan taputteli ja kiitteli Charlieta ja ratsasti sillä kierroksen joka
päivä, tosin hän putosi usein, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään.
Hän toivoi, että voisi käyttää satulaa ja ohjaksia, mutta ei
uskaltanut tunnustaa mitä oli tehnyt. Hänen toiveensa täyttyikin,
sillä temppuilulla oli ollut todistaja, joka puhui hänen puolestaan.

-- Tiedättekös te, mitä tuo poika viime aikoina on puuhannut? kysyi
Silas eräänä iltana isännältään, kun oli samassa ohjeita seuraavaksi
päiväksi.

-- Kuka heistä? kysyi herra Bhaer alistuvasti, sillä hän odotti
kuulevansa taas huonoja uutisia.

-- Dan. Hän on kesyttänyt varsaa, ja panen pääni pantiksi, että poika
onnistuu, vastasi Silas myhäillen.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- No, seuraanhan minä toki sen verran poikien hommia ja tiedän
melkein aina, mitä he puuhaavat. Kun minä näin Danin menevän tuonne
niitylle ja palaavan sieltä mustelmilla, arvasin heti, että jotain
siellä on tekeillä. En puhunut mitään, mutta menin latoon ja katselin
sieltä käsin, kuinka hän teki kaikenlaisia temppuja Charlien kanssa.
Siunatkoon, miten se heitteli poikaa selästään ja paiski häntä kuin
jauhosäkkiä. Mutta Dan ei ollut millänsäkään koko höyhennyksestä,
taisipa vallan nauttia siitä.

-- Mutta Silas, teidän olisi pitänyt lopettaa se -- poikahan olisi
voinut vaikka kuolla, sanoi herra Bhaer miettien, mitä ilveitä hänen
lannistumattomien sankariensa mieleen johtuisi seuraavalla kerralla.

-- Olisi kai pitänyt, mutta ei siinä niin hätää ollut, kun ei
Charlie juuri temppuile, se on niin hyväluontoinen kuin hevonen voi
olla. Suoraan sanoen en raskinut pilata näytöstä, sillä Danilla on
totisesti sisua, ja sille minä nostan hattua. Mutta minä luulen, että
hän havittelee nyt satulaa ja ottaa sen vanhan rähjän vaikka salaa,
sen tähden minä tulinkin kertomaan. Antaisitte vain pojan yrittää,
Laurie-herra ei siitä välitä, ja Charlie on juuri omiaan kokeiluun.

-- Saammehan nähdä, sanoi herra Bhaer ja lähti ottamaan selvää
asiasta.

Dan tunnusti heti ja myönsi, että Silas oli oikeassa: hän kykeni
hallitsemaan Charlieta. Sitten hän kertoi, miten oli voittanut
varsan suosion lukuisin porkkanalahjuksin, suostutellen ja
peräänantamattomalla sitkeydellä, niin että oli monen turhan
yrityksen perästä lopulta onnistunut ratsastamaan sillä riimut
ohjaksina ja loimi satulana.

Laurie-herra oli huvittunut ja mielissään Danin rohkeudesta ja
taidosta ja antoi hänelle vapaat kädet. Varsan koulutus pantiin heti
alulle, sillä Laurie-herra sanoi, ettei tuollainen hintelä poika
mitenkään vahingoita hevosta. Danin kunniaksi on mainittava, että
Charlie suhtautui suopeasti satulaan ja suitsiin, kun oli jo kerran
alistunut kuolainten aiheuttamaan harmiin. Ja kun Laurie-herra
oli ensin sitä vähän koulinut, Dan sai istua satulaan ja lähteä
ratsastamaan toisten poikien suureksi kateudeksi.

-- Eikös se olekin komea? Ja se tottelee minua kuin lammas, sanoi Dan
eräänä päivänä laskeuduttuaan satulasta ja seisoen kädet Charlien
kaulalla.

-- On! Ja eikö se olekin paljon hyödyllisempi ja miellyttävämpi kuin
se villi varsa, joka kulutti aikansa laukaten ympäri niittyä, hyppien
yli aitojen ja karaten silloin tällöin? kysyi rouva Bhaer portailta,
joille hän aina ilmestyi, kun Dan ja Charlie esiintyivät.

-- On totisesti. Katsokaa, se ei lähde enää karkuun, vaikken pidäkään
siitä kiinni, ja se tulee heti luo kun vihellän. Minä olen saanut sen
hyvin kesytetyksi, vai mitä? sanoi Dan ylpeänä ja onnellisena, sillä
käydyistä taisteluista huolimatta Charlie rakasti häntä enemmän kuin
isäntäänsä.

-- Minullakin on varsa kesytettävänä ja uskon onnistuvani yhtä hyvin
kuin sinä, jos vain olen yhtä kärsivällinen ja sitkeä, sanoi Jo-rouva
hymyillen niin merkitsevästi, että Dan ymmärsi ja vastasi nauraen,
vaikkakin samalla tosissaan:

-- Eihän me enää hypitä aitojen yli eikä karata, vaan jäädään tänne
-- meistä saa kyllä komean ja hyödyllisen ratsukon. Vai mitä, Charlie?



17

KIRJALLISIA TÖITÄ


-- Joutukaa pojat, kello on kolme, sanoi Franz eräänä
keskiviikkoiltapäivänä, kun kello oli soinut ja joukko kirjallisuuden
harrastajilta näyttäviä herroja asteli kirjat ja paperit kainalossa
arvokkaasti museota kohti.

Tommy istui vielä luokassa pulpettinsa yli kumartuneena, musteen
tahrimana ja innostuksen puna poskillaan, ja hänellä oli tapansa
mukaan kauhea kiire; sillä huoleton Bangs ei joutunut koskaan
valmiiksi ennen kuin viime hetkessä. Kun Franz kulki oven ohi etsien
kuhnustelijoita, Tommy piirsi viimeiset vinkurat ja hyppäsi ikkunasta
pihalle heilutellen kirjoitustaan kuivaksi. Nan seurasi hänen
kannoillaan perin tärkeänä ja iso rullalle kääritty paperi kädessään,
Demi saattoi Daisya ja molemmat olivat suorastaan haljeta jostakin
mieluisasta salaisuudesta.

Museo oli mainiossa järjestyksessä ja aurinko loi köynnöstävästä
humalasta hauskoja varjoja lattialle ison ikkunan takaa. Huoneen
sivupenkillä istuivat herra ja rouva Bhaer, ja toisella sivulla oli
pieni pöytä, jolle kirjoitukset pantiin, kun ne oli luettu. Lapset
istuivat suuressa puoliympyrässä puutarhatuoleilla, jotka joskus
repsahtivat auki, niin että istuja jysähti lattialle häiritsemättä
kuitenkaan pahemmin tilaisuuden kulkua. Koska kaikkien aineiden
lukeminen olisi vienyt liiaksi aikaa, esiinnyttiin vuoroin. Tänä
keskiviikkoiltana oli nuorimpien vuoro. Isommat kuuntelivat heitä
armollisesti ja arvostelivat esityksiä arkailematta.

-- Naiset ensiksi. Nan saa aloittaa, sanoi herra Bhaer, kun tuolien
asettelu ja paperien ratina oli hiljentynyt.

Nan astui pienen pöydän ääreen, ja ryittyään alkajaisiksi hän luki
seuraavan mielenkiintoisen aineen:

    "_Pesusieni_."

"Pesusieni, hyvät ystävät, on erittäin hyödyllinen ja merkillinen
kasvi. Sitä kasvaa kallioilla veden alla ja se on kai jonkinlainen
merilevä. Ihmiset kokoavat, kuivaavat ja puhdistavat sitä, koska
pienet kalat ja hyönteiset asustavat sen huokosissa. Minäkin
löysin kuoria uudesta sienestäni, ja hiekkaa. Muutamat lajit ovat
hyvin pehmeitä; niillä pestään pikkulapsia. Pesusieniä käytetään
moneen tarkoitukseen. Minä esitän muutamia niistä ja toivon, että
eräät ystäväni painavat nyt mieleensä, mitä minä sanon. Pesusientä
käytetään kasvojen pesussa. Minä en kyllä siitä pidä, mutta täytyyhän
sitä käyttää, kun tahtoo olla siisti. Muutamat ihmiset eivät käytä
sientä ja ovat likaisia."

Tässä lukija pysähtyi ja katsoi niin tiukasti Dickiin ja Dolliin,
että sai heidät lyyhistymään.

-- "Sitä käytetään myös herättämään ihmisiä unesta, minä tarkoitan
poikia, jotka liiaksi rakastavat Nukku-Mattia."

Seurasi uusi paussi ja sen aikana kuului pidätettyä naurua ympäri
huonetta. -- "Jotkut pojat eivät näet heti herää kun herätetään, ja
Mary-Ann puristaa vettä märästä sienestä heidän kasvoilleen, ja se
tekee niin ilkeätä, että jopas heräävät."

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Emil sanoi:

-- Minusta tuntuu, että sinä poikkeat asiasta.

-- Enkä poikkea, sillä mehän kirjoitamme kasveista tai eläimistä ja
minä kirjoitan molemmista, sillä pojathan ovat eläimiä, selitti Nan,
ja välittämättä närkästyneestä ei-huudosta, joka hänelle karjaistiin,
hän jatkoi tyynesti:

-- "Vieläkin mielenkiintoisempaa tehdään sienellä: lääkärit kaatavat
sieneen eetteriä ja pitävät sitä ihmisten nenän edessä, kun tahtovat
kiskoa heiltä hampaat suusta. Minä teen niin suureksi tultuani ja
annan sairaille ihmisille eetteriä, että he nukkuvat eivätkä tunne,
kun minä katkaisen niiltä jalat ja kädet."

-- Minä tiedän naisen, joka on tappanut kissoja eetterillä, aloitti
Demi, mutta Dan keskeytti jutun kaataen hänen tuolinsa ja peittäen
hatullaan hänen kasvonsa.

-- Minua ei saa katkaista, sanoi Nan rypistäen kulmiaan kelvottomille
metelöitsijöille. Huomautusta toteltiin silmänräpäyksessä ja nuori
neiti lopetti aineensa seuraavasti:

-- "Esityksessä on kolme opetusta, hyvät ystävät." Joku voihkaisi,
mutta mitään loukkaavaa ei sentään esitetty. -- "Ensimmäinen on:
pitäkää kasvonne puhtaina, toinen: nouskaa aikaisin ylös, kolmas: kun
eetterisieni pannaan nenänne eteen, vetäkää silloin syvään henkeä
älkääkä potkiko, niin hampaat lähtevät kuin itsestään. Muuta en
tahdokaan sanoa", ja Nan-neiti istahti suosionosoitusten kaikuessa.

-- Sepä oli huomiota ansaitseva kirjoitelma. Sen moraali oli ylevä
ja siinä oli runsaasti huumoria. Oikein hyvin kirjoitettu, Nan. Ja
nyt on Daisyn vuoro, hymyili herra Bhaer viitaten samalla toiselle
nuorelle neidille.

Daisy karahti helakanpunaiseksi asettuessaan paikoilleen ja sanoi
hiljaa ja vaatimattomasti:

-- Minun aineeni ei ole yhtä hieno ja hauska kuin Nanin. Mutta en
minä osannut kirjoittaa parempaa.

-- Mehän pidämme aina sinun aineistasi, kultaseni, sanoi
Fritz-setä, ja poikien hyväksyvä mutina vahvisti hänen sanojaan.
Tästä rohkaistuneena Daisy luki lyhyen juttunsa, jota kuunneltiin
kunnioittavan tarkkaavasti:

    "_Kissa_."

"Kissa on suloinen eläin. Minä rakastan niitä kovasti. Ne ovat
puhtaita ja sieviä ja pyydystävät rottia ja hiiriä ja antavat
silittää itseään ja pitävät ihmisistä, jos niille on kiltti.
Ne ovat viisaita ja osaavat liikkua missä vain. Pikku kissoja
sanotaan kissanpojiksi ja ne ovat suloisia eläviä. Minulla on kaksi
kissanpoikaa, Mikki ja Missi, ja niiden äiti on keltasilmäinen Mirri.
Setä kertoi minulle hauskan jutun miehestä, jonka nimi oli Muhammed.
Hänellä oli kaunis kissa, joka makasi hänen nuttunsa hihalla, ja kun
hän tarvitsi nuttuaan, hän leikkasi hihan pois, ettei herättäisi
sitä. Hän oli varmasti hyvä mies. Muutamat kissat pyydystävät
kalojakin."

-- Niin minäkin! huudahti Teddy ja ponkaisi pystyyn kertomaan
taimenestaan.

-- Hiljaa, sanoi hänen äitinsä ja istutti pojan oitis paikalleen,
sillä järjestystä rakastava Daisy ei pitänyt siitä, että häntä
'katkaistiin'.

-- "Eräässä kirjassa kerrottiin kissasta, joka oli ovela kalastamaan.
Koetin kerran opettaa Mirriä, mutta se vain raapi minua, kun se ei
pidä vedestä. Mutta teestä se pitää. Kun minä puuhaan keittiössäni,
se silittää tassullaan teekannua, kunnes minä annan sille. Se on
hieno kissa ja syö omenavanukasta ja siirappia. Kaikki kissat eivät
niistä välitä."

-- Se oli hieno esitelmä, huudahti Nat, ja Daisy meni paikalleen
mielissään ystävänsä kiitoksesta.

-- Demi näyttää niin kärsimättömältä, että hän saa tulla seuraavaksi,
sillä muuten hän ei pysy nahoissaan, sanoi Fritz-setä, ja Demi astui
reippaasti puhujan paikalle.

-- Minulla on runo! hän ilmoitti voitonriemuisesti ja luki
ensimmäisen tekeleensä kovalla ja juhlallisella äänellä.

    "Minä kirjoitan pienestä perhosta
    Danin haavi on sille paula
    se lentää ilmoja lintusena
    mutta ei koskaan laula

    Se toukkana pienenä ilmestyy
    ja keltaisen kotelon päälleen laittaa
    ja sitten se lentää perhona
    ja kaikki lehdet suuhunsa taittaa

    Ne syövät mettä ja hunajaa
    eivätkä laita pesää
    ne eivät pistä kuin ampiaiset mehiläiset tai herhiläiset
    vaan tanssivat kaiken kesää

    Minä perhona liidellä tahtoisin
    aina luottaisin kauniiseen säähän
    mutta en koskaan tahtoisi
    Danin pistävän kanverttia päähän."

Tämä tavaton taidonnäyte hämmästytti kaikkia, ja Demin täytyi lukea
runo uudestaan. Se oli kyllä vaikea tehtävä, sillä hieman ontuvissa
säkeissä ei ollut välimerkkejä ja pikku runoilijalta oli henki loppua
pitkiä säkeitä lukiessaan.

-- Hänestä tulee vielä toinen Shakespeare, sanoi Jo-rouva nauraen
kuollakseen, sillä tämä runohelmi muistutti hänelle sitä runoa, jonka
hän itse oli kirjoittanut kymmenen ikäisenä ja joka alkoi hieman
epävarmasti:

    "Jos hauta pieni olisi
    mulla mäen laitamalla,
    niin perhot, linnut ja hyttyset
    mulle laulais taivahalla."

-- Astupas esiin, Tommy. Jos itse aineeseen on käytetty yhtä paljon
mustetta kuin noihin tahroihin, niin se onkin aika pitkä, sanoi herra
Bhaer, kun Demi oli saatu suostutelluksi takaisin paikalleen.

-- Ei se ole aine, se on kirje. Katsokaas, minä ihan unohdin, että
tänään on minun vuoroni, ja muistin sen vasta koulun loputtua. En
tiennyt mistä olisin kirjoittanut eikä ollut enää aikaa lukea, siksi
kirjoitin kirjeen isoäidille. Siinä puhutaan vähän linnuista, ehkä se
kelpaa.

Tämän pitkän anteeksipyynnön jälkeen Tommy sukelsi mustemereen ja
tankkasi kirjettään pysähtyen silloin tällöin saadakseen selvää
omista harakanvarpaistaan.

    "Rakas isoäiti. -- Toivon, että voit hyvin. James-setä lähetti
    minulle taskupyssyn. Se on kaunis pieni murha-ase, tämän näköinen
    -- ja Tommy piirsi ilmaan kummallisen kuvion, joka muistutti
    lähinnä jonkinmoista pumppua tai höyrykonetta -- piippu on
    kaksikymmentä kaksi, perä on kahdeksan ja sen voi taivuttaa
    A-kirjaimen muotoon, liipaisin on kolme ja hana kaksi senttiä. Se
    ladataan takaa ja paukahtaa kauheasti ja kantaa kauas. Minä aion
    pian mennä ampumaan oravia. Olen ampunut museoon monta hienoa
    lintua. Niillä on täpliä rinnassa ja Dan pitää niistä kovin. Hän
    täytti ne hienosti ja ne istuvat luonnollisessa asennossa puussa,
    vain yksi on kuin humalassa. Täällä oli työssä eräs ranskalainen,
    ja Pöppö lausui hänen nimensä niin hassusti, että minun täytyy
    kertoa siitä. Hänen nimensä oli Germain. Ensin Pöppö sanoi
    'Jerry', ja kun me nauroimme sille, hän muutti sen Jeremiaaksi.
    Sitä pilkattiin ja siitä tuli herra Germani ja lopulta Garryman,
    joksi se jäi. Minä en kirjoita sinulle usein, koska minulla on
    niin paljon tekemistä, mutta minä ajattelen sinua usein ja pidän
    sinusta ja toivon, että voit niin hyvin kuin ilman minua voit
    voida.

    -- Pojanpoikasi

                                    Thomas Buckminster Bangs.

    P.S. Jos satut saamaan postimerkkejä, muista minua.

    Muistutus. Terveisiä kaikille ja varsinkin Almira-tädille.
    Vieläkö hän laittaa sokeroituja luumuja?

    P.S. Rouva Bhaer lähettää terveisensä.

    P.S. Herra Bhaer lähettäisi varmaan myös, jos tietäisi että
    kirjoitan sinulle.

    Muistutus. Isä kai aikoo antaa minulle kellon syntymäpäiväksi.
    Olen siitä iloinen, sillä nykyään minulla ei ole aavistustakaan
    ajan kulusta ja myöhästyn usein koulusta.

    P.S. Minun tekisi mieli nähdä sinut pian. Etkö lähettäisi joskus
    hevosta minua noutamaan?

                                                 T.B.B."

Pojat nauroivat jokaiselle jälkikirjoitukselle raikuvasti, ja kun
Tommy tuli kuudenteen ja samalla viimeiseen, hän oli niin voipunut,
että ilomielin istuutui pyyhkimään tuhruisia kasvojaan.

-- Toivottavasti vanha rouvaparka kestää kunnialla kirjeesi, kuului
melun seasta herra Bhaerin ääni.

-- Ei oteta huomioon sitä ystävällistä viittausta, joka tehdään
jälkikirjoituksen viimeisessä osassa, sillä kirjeessä on hänelle
kylliksi ilman Tommyn vierailuakin, vastasi Jo-rouva muistaen,
että vanha rouva tavallisesti joutui vuoteeseen lannistumattoman
pojanpoikansa vierailun jälkeen.

-- Nyt on minun vuoro, sanoi Teddy, joka oli oppinut muutaman säkeen
ulkoa ja oli toisten esiintyessä noussut vähän väliä pystyyn. Nyt hän
ei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan.

-- Poika unohtaa, jos hänen vielä pitää odottaa, ja minulla oli
aikamoinen työ opettaa se hänelle, sanoi hänen äitinsä.

Teddy tallusteli puhujan paikalle ja kumarsi ja niiasi yhtaikaa aivan
kuin haluten tehdä kaikkien mieliksi. Sitten hän lausui melkein
henkeä vetämättä seuraavat säkeet painottaen aina vääriä sanoja:

    "Pienet vesipisaraiset,
    hienot hiekkajyvät
    luovat maita mantereita
    sekä meret syvät.
    Pienet ystävyyden sanat
    kaunistavat kieltä,
    tuovat kotiin viihtyisyyttä,
    kohottavat mieltä."

Lopussa hän läpytti käsiään ja sai toiset kaksin verroin innostumaan,
sitten hän juoksi äitinsä luo ja piilotti päänsä tämän helmaan
riemuissaan valtavista suosionosoituksista.

Dick ja Doll eivät kirjoittaneet, mutta heidät oli innostettu
tarkkailemaan eläinten ja hyönteisten tapoja ja kertomaan mitä olivat
nähneet. Dickistä se oli hauskaa, ja hänellä olikin aina paljon
kerrottavaa. Hän marssi vuorollaan pöydän luo ja katsellen yleisöä
luottavasti kirkkailla silmillään kertoi tietonsa niin tosissaan,
ettei kukaan huomannut hänen kyttyräselkäänsä.

-- Minä olen tarkastellut sudenkorentoja ja lukenut Danin kirjastakin
ja koetan kertoa mitä muistan. Lammikolla niitä tapaa suuret joukot
lentelemässä ympäriinsä. Ne ovat sinisiä ja niillä on isot silmät
ja verkkomaiset siivet ja ne ovat kauniita. Minä otin yhden kiinni
tarkastellakseni, ja se oli varmastikin kaunein hyönteinen jonka
olen nähnyt. Sudenkorento pyydystää pieniä eläviä syötäväkseen, ja
sillä on omituiset koukut, jotka se panee linkkuun, silloin kun
se ei metsästä. Se rakastaa auringonpaistetta ja tanssii päivät
päästänsä. Odottakaas, mitä minun vielä piti niistä kertoa? Ai, nyt
muistan! Sudenkorento laskee munansa veteen ja ne laskeutuvat pohjaan
ja hautautuvat liejuun. Niistä tulee ulos pieni ruma elukka; en
tiedä sen nimeä, mutta se on ruskea ja se saa uuden nahan ja kasvaa
yhä suuremmaksi. Mutta kestää kaksi vuotta ennen kuin siitä tulee
sudenkorento. Nyt tulee merkillisin asia, kuunnelkaa tarkkaan, sillä
ette taida tietääkään sitä. Se näet tuntee, milloin on valmis, ja
silloin ruma toukkamainen otus nousee vedestä kivelle tai kaislalle
ja sen selkä halkeaa.

-- Älähän, sitä minä en usko, sanoi Tommy, joka ei juuri tarkkaillut
ympäristöään ja todella luuli, että Dick panee omiaan.

-- Aukeaahan sen selkä? vetosi Dick herra Bhaeriin, joka pikku
puhujan suureksi mielihyväksi nyökkäsi myöntävästi.

-- Niin on syntynyt sudenkorento, ja se istuu päivänpaisteeseen ja
kokoaa voimia. Se kasvaa vahvaksi ja levittää kauniit siipensä ja
lentää ilman halki eikä enää ole toukka. Siinä kaikki mitä tiedän.
Mutta minä pidän varani ja yritän nähdä, kun se kuoriutuu, sillä on
varmasti hurjan hauskaa muuttua komeaksi sudenkorennoksi.

Dick kertoi juttunsa hyvin, ja kun hän kuvasi vastasyntyneen
hyönteisen lentoa, hän vaapotti käsiään niin kuin olisi nähnyt
korennon lentävän ja halunnut itsekin seurata sitä. Jo-rouva veti
Dickin rinnalleen, suuteli hänen kalpeaa poskeaan ja sanoi:

-- Se oli kaunis tarina, kultaseni, ja sinä muistit sen mainiosti.
Minä kirjoitan ja kerron siitä äidillesikin.

Dick istuutui hänen polvelleen ja hymyili tyytyväisenä kiitoksesta
ja päätti tarkkaan seurata sudenkorennon kehitystä, kun se vaihtaa
vanhan ruumiinsa uuteen. Doll kertoi jotakin sorsista ja ankoista
kumman laulavalla nuotilla, sillä hän oli opetellut tietonsa ulkoa ja
hänestä koko touhu oli aikamoista piinaa.

-- Meidän ankat ovat hyvin kesyjä, hän lopetti. -- Ne syövät
kauheasti ja etsivät ruokaa mudasta ja vedestä. Ne eivät välitä
munistaan, vaan jättävät ne pilaantumaan, ja --

-- Minun eivät jätä! huudahti Tommy.

-- Mutta jotkut kuitenkin jättävät, Silas sanoi niin. Kanat pitävät
huolta ankanpojista, mutta ne eivät päästä niitä veteen, vaan pitävät
siitä kauheaa melua. Mutta poikaset eivät välitä vähääkään.

-- Minä taas kerron pöllöistä, aloitti Nat, joka oli huolellisesti
kirjoittanut esityksensä ja saanut apua Danilta.

-- Pöllöillä on iso pää, pyöreät silmät, käyrä nokka ja vankat
kynnet. Jotkut ovat harmaita, toiset taas valkoisia, mustia ja
kellertäviä. Pöllön höyhenet ovat hyvin pehmeät ja ne ovat joskus
ihan pystyssä. Se lentää aivan äänettömästi ja pyydystää lepakoita,
hiiriä, lintuja ja pikkueläviä. Se rakentaa pesänsä kallioihin ja
onttoihin puihin tai ryöstää joskus toisten lintujen pesiä. Isolla
sarvipöllöllä on kaksi suurta munaa, isompia kuin kanan munat, ja ne
ovat punaisenruskeita. Ruskeankeltainen yöpöllö munii viisi sileätä
valkoista munaa, ja sen kuulee öisin huhuilevan. Jotkut itkevät kuin
pikkulapset. Pöllöt nielevät hiiret ja lepakot kokonaisina, ja mikä
ei sula, sen ne oksentavat palloina pois.

-- Hyvänen aika! Sehän hassua! kuultiin Nanin huomauttavan.

-- Pöllö ei näe päivällä, ja jos se lähtee auringonpaisteessa
liikkeelle, se räpyttelee puolisokeana ympäriinsä ja toiset linnut
ahdistelevat ja nokkivat sitä ihan kuin pilkkaisivat. Sarvipöllö
on hyvin iso, melkein kotkan kokoinen. Se syö jäniksiä, rottia,
käärmeitä ja lintuja ja asuu kallionrotkoissa tai vanhoissa
raunioituneissa rakennuksissa. Pöllöt huutavat monella eri tavalla,
joskus kuin ihminen hädissään: 'Hu-huuh!' ja moinen huhuilu
pelottelee ihmisiä öisin metsässä. Tunturipöllö asustaa kylmissä
maissa ja näyttää joskus haukalta. On sellaisiakin pöllöjä, jotka
kaivavat koloja maahan ja elävät kuin myyrät, ne ovat aika pieniä.
Tornipöllö on yleisin, ja minä olen nähnyt sellaisen istuvan
puunkolossa. Se oli kuin pieni harmaa kissa, toinen silmä auki,
toinen kiinni. Hämärissä se lähtee liikkeelle ja vaanii lepakoita.
Minä sain yhden kiinni ja tässä se on.

Nat otti takkinsa povesta pehmeähöyhenisen linnun, joka räpytti
silmiään, pyristeli höyheniään ja näytti kovin uniselta, kömpelöltä
ja vihaiselta.

-- Älkääkä koskeko siihen! Muuten se antaa teille kyytiä, sanoi Nat
silitellen ylpeänä uutta lemmikkiään. Ensin hän pani paperihatun
pöllön päähän ja pojat nauroivat sen hupsua ulkonäköä, sitten hän
vielä täydensi vaikutusta paperisilmälaseilla, jolloin lintu tuli
niin oppineen näköiseksi, että pojat aivan kiljuivat riemusta.
Lopuksi lintu suuttui, tarrautui nokallaan riippuvaan nenäliinaan ja
'kotkotti'. Silloin se sai lentää vapauteen, mutta se istahti oven
edessä olevan petäjän oksalle ja katsella killisteli seuruetta niin
hullunkurisen näköisenä, että kaikki olivat katketa naurusta.

-- Entäs George, onkos sinulla mitään? kysyi herra Bhaer, kun
huoneessa taas oli hiljaista.

-- Olen minä lukenut myyristä, mutta en muista muuta kuin että ne
kaivavat reikiä ja asuvat niissä, ja jos aikoo saada niitä kiinni
täytyy kaataa reiät vettä täyteen. Ja myyrät kuolevat elleivät saa
syödä kauhean usein.

Sitten Pumppu istahti paikalleen ja toivoi hartaasti, että olisi
ollut ahkerampi ja kirjoittanut oikein paperille arvokkaat
havaintonsa, sillä hänen viimeksi mainitsemansa tieto herätti yleistä
naurua, joka harmitti häntä julmasti.

-- No niin, sitten onkin tämän päivän työ tehty, aloitti herra Bhaer,
mutta Tommy huusi kiireesti:

-- Ei, ei vielä. Ettekö muista, että meidän pitää antaa se tavara.
Hän viittoili kiivaasti ja teki sormillaan kuin silmälasit.

-- Sehän on totta, minä vallan unohdin. Nyt on sinun vuorosi,
Tom, sanoi herra Bhaer istahtaen paikalleen, ja kaikki Dania
lukuunottamatta olivat kovasti innoissaan.

Nat, Tommy ja Demi poistuivat huoneesta, mutta palasivat pian kantaen
pientä punaista sahviaanilaatikkoa Jo-rouvan hopeatarjottimella. Se
oli Tommyn käsissä, ja hän asteli Nat ja Demi kannoillaan mitään
aavistamattoman Danin luo. Tommy oli valmistanut tilaisuuteen
vaikuttavan puheen, mutta kun hetki koitti, se oli haihtunut mielestä
ja hän sanoi vain mutkattomasti:

-- Kuule, Dan, me haluamme antaa sinulle jotain sovittaaksemme sen
mitä tapahtui jokin aika sitten ja näyttääksemme, kuinka paljon me
sinusta pidämme, kun sinä olet niin reilu. Tässä se on, toivottavasti
siitä on sinulle iloa.

Dan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin
sahviaanilaatikko ja mumisi vain: -- Kiitos pojat! kopeloidessaan
lahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli
niin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.

-- Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte
minulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan
kättäsi, Tommy!

Monta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä,
sillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen
ympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan
huomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.

-- Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet
lahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka
näytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja
Jo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:

-- Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin
kätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä
myhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat
mitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän
isänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:

-- Minun Danny on kiltti!

-- Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu... mitä
ne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi
puikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.

-- Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan
onnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.

Hän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja
Jack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.

-- Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin
vietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.

-- Se vilkutti minulle, hihkui Nan, joka oli pistänyt päänsä Jackin
kainalon ali, niin että oli jo toisena näkemässä.

Kukin katsoi vuorollaan, ja Dan näytti heille perhosen siiven pehmeää
pintaa, hiuksen läpileikkauksen, lehden suoniston, jota tuskin näki
paljaalla silmällä, vaikka se pienen taikalasin läpi katsottuna oli
kuin tiheä verkko. Iho heidän omissa sormissaan oli kuin maisema
täynnä vuorenharjoja, laaksoja ja kukkuloita. Hämähäkinverkko näytti
paksulta ompelulangalta ja mehiläisen pistin oli kuin naskali.

-- Ne ovat yhtä ihmeellisiä kuin minun satukirjani kuvat, mutta
paljon jännittävämpiä, sanoi Demi haltioissaan.

-- Dan on nyt kuin satujen taikuri ja hän voi näyttää teille
monenmoisia ihmeitä, joita ympärillänne tapahtuu, sillä hänellä
on kärsivällisyyttä ja rakkautta luontoon. Me elämme kauniissa ja
ihmeellisessä maailmassa, Demi, ja mitä enemmän sinä tiedät siitä,
sitä viisaammaksi ja paremmaksi itse tulet. Tämä pieni laite opettaa
teille luontoa aivan uudella tavalla, ja te voitte saada erinomaisia
oppitunteja, jos vain haluatte, sanoi herra Bhaer iloissaan poikien
kiinnostuksesta.

-- Voisinko minä nähdä jonkun sielun tällä mikroskoopilla, jos
katsoisin tarkasti? kysyi Demi, jota pienen lasipalan voima kovasti
kiinnosti.

-- Et, ystäväni, siihen sen teho ei riitä, eikä niin tehokasta
mikroskooppia voi tehdäkään. Sinun täytyy odottaa vielä kauan ennen
kuin silmäsi ovat kyllin tarkat huomaamaan Jumalan näkymättömimmät
ihmeet, vastasi Fritz-setä käsi pojan päälaella.

-- Niin kai. Mutta Daisy ja minä arvelemme, että jos enkeleitä
on olemassa, niiden siivet näyttävät varmasti samanlaisilta kuin
perhosen siivet tuon lasin läpi, ne ovat vain pehmeämmät ja niissä on
enemmän kultaa.

-- Usko vain niin ja pidä omat siipesi puhtaina ja loistavina äläkä
lennä pois vielä pitkiin aikoihin.

-- En minä lennäkään. Ja Demi piti sanansa.

-- Näkemiin, pojat, minun täytyy nyt mennä, mutta jätän teidät
jatkamaan tutkimuksia uuden luonnontieteen opettajanne johdolla,
sanoi herra Bhaer ja lähti töihinsä tyytyväisenä tähän kirjallisten
harjoitusten päivään.



18

SADONKORJUU


Puutarhat menestyivät hyvin sinä kesänä ja syyskuussa korjattiin
sato suurella riemulla. Ned ja Jack yhdistivät viljelyksensä
ja kasvattivat perunaa, koska se oli hyvää kauppatavaraa. He
saivat satoa tarkasti laskien viisikymmentä litraa ja myivät ne
kohtuuhinnalla herra Bhaerille, sillä perunoita kului tässä perheessä
lujasti.

Emil ja Franz olivat maissin viljelijöitä ja kuorivat viljansa
riihessä suurella melulla. Sitten he veivät itse jyvät myllyyn ja
palasivat ylpeinä kotiin; heillä oli perheelle jauhoja pitkäksi aikaa
pikavanukasta ja maissikakkuja varten. He eivät huolineet rahaa
viljastaan, vaan Franz selitti:

-- Emme voi ikinä palkita enolle sitä, mitä hän on tehnyt meidän
hyväksemme, vaikka kasvattaisimme maissia koko lopun ikämme.

Nat sai papuja niin runsaasti, että joutui toivottomuuden valtaan:
elinaikanaan hän ei selviytyisi niiden perkaamisesta. Mutta Jo-rouva
keksi keinon. Kuivat palot levitettiin riihen lattialle, Nat soitti
katrillia ja pojat tanssivat, kunnes pavut irtaantuivat paloista.

Tommyn varhaiset pavut epäonnistuivat täysin, sillä alkukesän kuivuus
vikuutti niitä pahasti, kun hän ei kastellut palstaansa. Myöhemmin
pavut alkoivat jo vähän virkistyä, mutta kun viljelijä jätti ne aivan
oman onnensa nojaan taistelemaan kirppuja ja rikkaruohoja vastaan,
ne uupuivat ja kärsivät vitkallisen kuoleman. Silloin Tommy käänsi
maansa uudestaan ja kylvi siihen herneitä. Mutta oli jo myöhä,
linnut verottivat siemeniä ja kepittäminen unohtui, niin että varret
retkottivat pitkin maata. Kun onnettomat palot vihdoin valmistuivat,
ei kukaan välittänyt niistä, sillä herneiden aika oli ohi.

Lohduttautuakseen Tommy kävi harjoittamaan laupeudentyötä. Hän siirsi
palstalleen kaikki löytämänsä ohdakkeet ja hoiti niitä huolellisesti
Tobya varten; Toby näet ahmi herkkunaan näitä piikkisiä kasveja ja
oli nyhtänyt suuhunsa joka ikisen ohdakkeen, minkä laitumeltaan
löysi. Pojat pitivät hauskaa Tommyn ohdakeviljelmän kustannuksella,
mutta Tommy väitti, että oli autuaampaa antaa kuin ottaa ja selitti
kasvattavansa ensi kesänä maassaan ohdakkeiden lisäksi myös matoja
ja käärmeitä, niin että Demin kilpikonnat ja Natin lemmikkipöllökin
saisivat mieleistään ravintoa. Hyväsydämisen ja huolettoman Tommyn
tapaista!

Demi oli toimittanut isoäidilleen salaattia pitkin kesää ja syksyllä
hän lähetti isoisälle korillisen nauriita, niin puhtaiksi hangattuja,
että ne olivat kuin isoja valkoisia munia. Isoäiti piti kovin
salaatista ja isoisä kehui itsensä Luculluksenkin syöneen nauriita.

Daisylla oli pelkkiä kukkia pienessä maatilkussaan, ja sieltä sai
koko pitkän kesän kauniita ja tuoksuvia kukkakimppuja. Hän oli
kovin ihastunut puutarhaansa ja möyri siellä päivät pitkät hoitaen
ruusuja, orvokkeja, hajuherneitä ja resedoja yhtä huolellisesti ja
hellästi kuin konsanaan nukkejaan ja ystäviään. Aina tilaisuuden
tullen lähetettiin kaupunkiin pieniä kukkavihkoja, ja muutamat kodin
maljakoista olivat erikoisesti hänen huolenaan. Hänellä oli monia
hauskoja mielikuvia kukista. Punaisista ja valkoisista unikoista hän
teki hehkeitä nukkeja, sitoi terälehdet ruohovyöllä röyhelöiseksi
hameeksi ja pani vihreään päähän ihastuttavan kellokukkahatun. Näille
kukkaihmisille hän teki herneenpaloista veneitä, joissa oli purjeet
ruusun terälehdistä ja jotka lipuivat viehkeästi tyynellä lammella.
Huomattuaan, ettei keijukaisia olekaan, hän teki niitä itse ja
rakasti uskollisesti näitä pieniä ystäviään, joilla oli tärkeä sija
hänen kesämaisemassaan.

Nan viljeli lääkekasveja, ja hänen palstallaan oli hieno valikoima
hyödyllisiä yrttejä, joita hän hoiti yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
Syyskuussa hänellä oli paljon touhua, kun hän leikkasi, kuivasi ja
niputti satonsa. Samalla hän kirjoitti pieneen vihkoon, kuinka eri
yrttejä oli käytettävä. Hän oli tehnyt monenlaisia kokeita ja myös
monia erehdyksiä; niinpä hän halusi varmistua, ettei toistamiseen
antaisi esimerkiksi Mikille malia kissanmintun asemesta.

Dick, Doll ja Rob muokkasivat kukin maansa ja pitivät siitä
ääntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Molemmat D:t viljelivät
palsternakkaa ja porkkanaa ja odottivat haikeina ajan kulumista, että
saisivat kiskoa kallisarvoiset juureksensa maasta. Dick tutki salaa
porkkanoitaan, mutta istutti ne takaisin ja myönsi Silaksen olleen
oikeassa, kun tämä sanoi, että oli liian aikaista nostaa niitä.

Rob korjasi satonaan neljä pientä ja yhden suunnattoman suuren
kurpitsan. Tuo kurpitsavaari näytti imeneen itseensä pienen
kasvitarhan kaiken ravinnon ja koonneen kaikki auringonsäteet,
ja siinä se köllötti suurena, keltaisena pallona luvaten moneksi
viikoksi herkullista kurpitsapiirakkaa. Rob oli niin ihastunut
jättiläiskasviinsa, että vei kaikki sitä katsomaan, ja kun halla
alkoi nipistellä, hän peitteli kurpitsansa yöksi vanhalla huovalla
kuin rakkaan lapsen. Kun se korjattiin, hän ei antanut kenenkään
koskea siihen ja olikin vähällä taittaa selkänsä, kun työnsi sitä
latoon pienillä käsikärryillä, joita Doll ja Dick kärryjen eteen
valjastettuina vain vastamäessä saivat auttaa. Hänen äitinsä lupasi,
että kiitosjuhlan piirakat paistettaisiin siitä, ja viittaili
epämääräisesti, että hänellä oli suunnitelma, joka tuottaisi
kiitetylle kurpitsalle ja sen omistajalle kunniaa.

Billy-parka istutti kurkkuja, mutta kuokki onnettomuudeksi ne
maasta ja jätti rikkaruohot jäljelle. Kymmenisen minuuttia hän suri
lohduttomasti tätä erehdystä, mutta unohti sitten koko asian ja kylvi
maahan kourallisen keräämiään kirkkaita nappeja. Kukaan ei häirinnyt
häntä; hän sai tehdä palstalleen mitä halusi, ja pian se näyttikin
maanjäristyksen myllertämältä. Kun tuli korjuuaika, hänen satonsa
olisi supistunut vain kiviin ja rikkaruohoihin, ellei kunnon Pöppö
olisi ripustanut puolta tusinaa appelsiineja siihen kuivaan puuhun,
jonka poika oli istuttanut keskelle palstaansa. Billy oli ihastunut
hedelmiin eikä kukaan turmellut hänen iloaan, vaan hän sai pitää
pienen ihmeensä.

Pumpulla oli monenmoisia koettelemuksia meloniensa suhteen. Hän
halusi välttämättä maistaa niitä ja piti itsekseen kekkerit ennen
kuin ne olivat edes kypsiä; mutta hän tuli niin kipeäksi, ettei
pariin päivään uskonut enää ikinä syövänsä mitään. Mutta hän
selvisi vaivoistaan ja tarjosi ensimmäiset sokerimeloninsa toisille
maistamatta itse suupalaakaan. Ne olivat mainioita meloneja, sillä
hän kasvatti niitä päivänpaisteisella rinteellä ja ne kypsyivät
nopeasti.

Viimeinen ja paras kasvoi pitkin viinisalkoa, ja Pumppu oli
ilmoittanut myyvänsä kaikki sen hedelmät naapurin rouvalle. Pojat
olivat pettyneitä, sillä he olisivat toivoneet, että kaikki
popsittaisiin kotona ja he ilmaisivat tyytymättömyytensä uudella
ja vaikuttavalla tavalla. Kun Pumppu eräänä aamuna meni katsomaan
kolmea komeaa meloniaan, jotka piti myytämän, hän kauhistui. Jokaisen
vihreässä kyljessä irvisteli veitsellä vuoltu valkoinen sana:
ahmatti. Hän raivostui ja juoksi Jo-rouvan luo lohduttautumaan. Tämä
kuunteli, otti osaa suruun ja sanoi sitten:

-- Jollet halua joutua naurun alaiseksi, sinun täytyy antaa melonisi
lahjaksi.

-- Kai minun sitten täytyy, en minä kuitenkaan voi löylyttää kaikkia
poikia. Mutta kyllä minä tahtoisin näyttää niille konnille, että
muistaisivat, pauhasi Pumppu.

Jo-rouva tiesi melkein varmasti, kuka kepposen oli tehnyt,
sillä hän oli edellisenä iltana nähnyt kolme päätä epäilyttävän
lähellä toisiaan sohvan nurkassa, ja kun siinä oli sipisty ja
nyökytelty, Jo-rouva tiesi kokemuksesta, että kepponen oli tekeillä.
Kuutamoilta, rapina vanhassa kirsikkapuussa Emilin ikkunan
luona, haava Tommyn sormessa -- kaikki nämä vahvistivat hänen
epäilyksiään. Tyynnytettyään vähän Pumpun vihaa hän käski pojan tuoda
pahoinpidellyt melonit makuuhuoneeseensa, mutta kielsi puhumasta
sanaakaan tapahtuneesta. Pumppu toi melonit, ja veijarikolmikko
ihmetteli, kun hän kesti kepposen näin tyynesti. Se tärveli heidän
ilonsa, ja melonien täydellinen häviäminen sai heidät levottomiksi.
Pumpun hyväntuulisuus lisäsi vielä huolestuneisuutta, sillä hän oli
tyynempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ja suhtautui heihin niin
välinpitämättömästi, että pojat olivat aivan ymmällään.

Päivällisen aikaan he ymmärsivät kaiken; silloin Pumpun kosto kohtasi
heidät ja he puolestaan joutuivat naurun alaisiksi.

Kun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi
tirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista
ja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin
pahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä
pinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: "Ahmatti
lähettää tervehdyksen." Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko
pöytäkunta; nauroi katketakseen.

Danilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa
talosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta
missä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin
hyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho
huolellisesti leikattu portaiden edestä.

Kun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska
hänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän
saattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen
omiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille
ja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän
niityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä
sassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat
valkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava
kultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia
lehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita -- hajuheiniä,
köynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja
ja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.

-- Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni,
oli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla
vaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti
maljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla
kuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.

Suuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella
oli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä
nähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa,
joissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu
kolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina
kimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä
ja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön,
elleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin
tähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia
siemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta
näkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä
tuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän
oli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt
korkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin.
Saksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli
aseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja
makeutuivat talven kesteihin.

Talon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy
sanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat
pähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan,
josta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit.
Heidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos
poimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja
Teddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa
puolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi
päivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa
jalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten
ne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden
mentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia
sanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:

-- Oletteko te myyneet pähkinät oraville?

-- Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.

-- Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät
jätä teille ainuttakaan.

-- Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä
vuonna kauheasti.

-- Puussa ei ole enää montakaan, ja maan ovat oravat puhdistaneet
tarkkaan, käy vaikka katsomassa.

Robby juoksi katsomaan ja hätääntyi huomatessaan, kuinka vähän
pähkinöitä oli jäljellä. Hän kävi hakemassa Teddyn, ja pojat
ahersivat koko iltapäivän oravien sättiessä heitä aidalta.

-- Nyt meidän on pidettävä vahtia ja poimittava pähkinät heti kun
niitä tippuu, muuten emme saa kuin vakallisen ja sitten kaikki
nauravat meille.

-- Tuhma orava, et saa pähkinöitä, minä poimin vikkelästi ja vien ne
ylisille, sanoi Teddy topakasti pikku kurrelle, joka suutuksissaan
pöyhisteli häntäänsä ja naksutteli.

Sinä iltana kova tuuli pudotteli sadoittain pähkinöitä, ja tullessaan
aamulla herättämään poikiaan Jo-rouva sanoi reippaasti:

-- Tulkaa pian, oravat ovat jo ahkerassa työssä. Saattekin puskea
lujasti tänään, muuten ne vievät viimeisetkin maasta.

-- Eivät kyllä vie, sanoi Robby, hyppäsi kiireesti vuoteesta,
hotkaisi vähän aamiaista ja hyökkäsi pelastamaan omaisuuttaan.

Teddy lähti mukaan ja ahersi kuin pieni majava taapertaen
edestakaisin milloin tyhjä, milloin täysi kori kädessään. Vakallinen
oli jo viety vilja-aittaan, ja kun koulun kello soi, pojat
myllersivät yhä lehtien seassa etsimässä pähkinöitä.

-- Voi, isä anna minun jäädä poimimaan. Nuo oravat ryöstävät muuten
kaikki minun pähkinäni. Luen sitten myöhemmin läksyt, huusi Rob
juosten palavissaan kouluhuoneeseen.

-- Jos olisit noussut joka aamu varhain poimimaan, niin nyt ei
tarvitsisi hätäillä. Minähän puhuin siitä, mutta sinä et välittänyt.
Siksi en voi antaa sinun lyödä laimin koulua. Oravat saavat tänä
vuonna enemmän kuin omansa, ja sen ne ansaitsevat, sillä ne ovat
olleet ahkeria. Saat vapaata viimeisen tunnin, mutta et enempää,
sanoi herra Bhaer ja osoitti Robin paikalleen. Pikku mies tarttui
kirjaansa ja päätti ottaa tuona luvattuna tuntina vahingon takaisin.

Oli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli
viimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien
edessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat
häntäänsä aivan kuin ilkkuen: "Ähä piti, senkin laiskuri."

Onneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa
tänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli
verratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti
sinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta,
väsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti
työnsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla
kilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.

Päästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin
luota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä
kentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja
haukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä
oli toisessa kädessään.

Rob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello
kahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat
työmiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei
antautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään
Rob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei
ollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät
olleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit
puhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:

-- Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.

-- Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.

-- Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä
onnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja
oravien välinen taistelu.

Rob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän
jalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään
kyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun
ne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat
räystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan
alle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle,
ja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka
ajan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.

-- Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille
ainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen,
vei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki
ikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat
tuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat
pesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan
nakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti,
ikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että
Rob oli sittenkin perinyt voiton.

Isä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo
kuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän
työ oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi
heidät hyvin onnellisiksi.



19

JOHN BROOKE


-- Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.

-- Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla
aamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.

-- Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy
mennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja
laski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin
silmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi
hämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa.
Sanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua
tämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita
kasvoja ja sanoi:

-- Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole
hukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun
täytyy mennä Daisyn luo.

-- Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta,
pukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi
hiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli
tapahtumassa -- jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin
aikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja
oudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät
vaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan
ääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan
toisiaan kädestä.

Vain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan
seuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät,
sillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta
tuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun
koulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat
onnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä
voisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta.
Kello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei
tehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat
vakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:

-- Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno
olisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.

-- Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.

-- Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä
olen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee -- jos
nimittäin suostutte.

Franzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin
toisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä,
hänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän
olisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja
koettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.

-- Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen,
että merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.

Toiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille
ja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja
kuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä
viisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse
ollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä
arvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro
lukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen
uutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset
kasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä
ne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja
vastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:

-- Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?

Muisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan
palaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja
piilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään
käsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot
kalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että
ulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.

Rob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa
nähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä
ja sanoi sirkuttaen:

-- Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz
oli opettaja.

Herra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin
kiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:

-- Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa
auttaa ja lohduttaa minua.

-- Franz ehdotti sitä, ja hän oli loisto-opettaja, kertoi Nat,
ja hänen sanojaan vahvisti toisten poikien myöntävä mumina, joka
ilahdutti suuresti nuorta viransijaista.

Herra Bhaer laski Robin maahan, kiersi kätensä sisarenpoikansa
harteille ja sanoi tyytyväisen näköisenä:

-- Tämä tekee minun raskaan päiväni helpommaksi ja saa minut
luottamaan teihin kaikkiin. Minua tarvitaan kaupungissa ja minun
täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa. Ajattelin antaa teille
lupaa tai lähettää muutamia teistä kotiin, mutta jos tahdotte jäädä
ja jatkaa samaan tapaan, niin minä olen iloinen.

-- Me jäämme! Kyllä Franz pitää meistä huolen! kuului eri puolilta.

-- Eikö äiti pian tule kotiin? kysyi Rob haikeasti.

-- Me tulemme molemmat yöksi. Mutta Meg-täti tarvitsee nyt äitiä
enemmän kuin te ja tiedän että mielelläsi lainaat häntä vähäksi aikaa.

-- Kyllä minä, mutta Teddy on itkenyt häntä ja löi hoitajaa ja oli
kauhean ilkeä, kanteli Rob aivan kuin nämä uutiset toisivat äidin
heti kotiin.

-- Missä minun kuopukseni nyt on? kysyi herra Bhaer.

-- Dan vei hänet ulos rauhoittumaan. Nyt ei ole enää mitään hätää,
sanoi Franz viitaten ikkunaan, josta näkyi Dan vetämässä Teddyä
rattailla koirien hyppiessä heidän ympärillään.

-- Minä en tahdo tavata häntä nyt, hän vain kiihtyisi turhaan; mutta
sanokaa Danille, että minä olen jättänyt Teddyn hänen huostaansa. Te
vanhemmat kyllä pidätte yhden päivän huolta itsestänne. Franz voi
ohjailla teitä ja Silas hoitaa muuten taloa. Hyvästi iltaan asti.

-- Kerro vähän John-sedästä, sanoi Emil pidättäen herra Bhaeria, kun
tämä aikoi kiiruhtaa pois.

-- Ennätimme ajoissa jättämään hänelle hyvästit. Daisy ja Demi olivat
hänen käsivarsillaan, kun hän nukahti rauhallisesti Meg-tädin syliin.
En jaksa nyt kertoa enempää, sanoi herra Bhaer ja lähti nopeasti
huoneesta. Langon kuolema oli sattunut häneen kipeästi, sillä John
Brooke oli ollut hänen läheinen ystävänsä.

Koko päivän talo oli hyvin hiljainen. Pikkupojat leikkivät ääneti
lastenhuoneessa. Toiset kuluttivat aikaansa kävellen, istuen raidassa
tai hoidellen lemmikkejään; tuntui aivan kuin olisi ollut sunnuntai
keskellä viikkoa. Kaikki puhelivat John-sedästä; pojat tunsivat, että
jotain arvokasta ja hyvää oli poistunut heidän pienestä maailmastaan.

Herran ja rouva Bhaer tulivat hämärissä kahdestaan kotiin, sillä Demi
ja Daisy olivat jääneet äitinsä luo lohduttamaan häntä. Jo-poloinen
oli lopen uupunut ja tarvitsi ilmeisesti myös, lasten lohdutusta,
sillä päästyään portaille hän ensimmäiseksi kysyi:

-- Missä minun pikkuiseni on?

-- Täällä, vastasi hento ääni. Ja kun Dan oli laskenut Teddyn äidin
syliin, poika jatkoi:

-- Danny on ollut minun kanssani koko päivän ja minä olen ollut
kiltti.

Jo-rouva kääntyi kiittämään uskollista hoitajaa, mutta Dan oli
rientänyt hätistämään pois poikia, jotka olivat rynnänneet eteiseen
tulijoita vastaan, ja puhui heille matalalla äänellä:

-- Älkää tulko, ei hän jaksa kestää meitä nyt.

-- Ei, älkää menkö. Haluan tavata teidät kaikki. Tulkaa vain, pojat.
Minä olen lyönyt teitä laimin koko päivän.

Jo-rouva ojensi kätensä kohti poikia, jotka kerääntyivät hänen
ympärilleen ja saattoivat hänet makuuhuoneeseen.

-- Minä olen niin väsynyt, että kyyhötän mieluimmin täällä Teddyn
kanssa. Toisikohan joku minulle teetä, hän sanoi koettaen puhua
hilpeästi.

Koko lauma hyökkäsi ruokasaliin, ja illallispöytä olisi ollut
vaarassa, ellei herra Bhaer olisi joutunut hätään. Sovittiin, että
toiset pojat saisivat viedä teen, toiset korjata astiat.

Neljä läheisintä ja rakkainta sai ensiksi mainitun kunniatehtävän.
Franz vei teekannun, Emil leivän, Rob maidon ja Teddy halusi
välttämättä kantaa sokeriastian, perille saapuessaan se sattui
olemaan muutamaa palaa kevyempi kuin lähtiessä. Monia naisia olisi
poikien äänekäs touhu tällaisena hetkenä kiusannut, mutta Jo-rouva
piti siitä. Tämäniltaisessa herkässä mielentilassaan hän tunsi
erityistä hellyyttä näitä poikia kohtaan, joista moni oli isätön ja
äiditön, ja heidän kömpelö osanottonsa lohdutti häntä. Se auttoi
häntä paljon enemmän kuin ne paksut voileivät, joita pojat hänelle
toivat, ja kun Kommodori kuiskasi hänelle käheästi, tukahtuneella
äänellä:

-- Koeta kestää täti, se oli ankara isku. Me yritämme jotenkin
korvata sitä, tämä lämmitti häntä enemmän kuin teekupillinen, jonka
poika hänelle toi. Kun illallinen oli syöty, korjasi toinen joukko
pois tähteet ja astiat, ja Dan ojensi kätensä uniselle Teddylle.

-- Antakaa minun panna hänet nukkumaan, kun te olette noin väsynyt,
äiti.

-- Lähdetkö hänen kanssaan, kultaseni? kysyi Jo-rouva pieneltä
mytyltä, joka lepäsi sohvatyynyillä hänen sylissään.

-- Lähden. Ja uskollinen hoitaja vei ylpeänä pikku miehen nukkumaan.

-- Minäkin tekisin mielelläni jotakin, sanoi Nat huokaisten.

-- Kyllä sinä voitkin tehdä. Hae viulusi ja soita minulle se sievä
laulu, jonka nuotit Teddy-setä sinulle viimeksi lähetti. Musiikki on
tänä iltana paras lohdutus.

Nat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän
soitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän
mukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat
ääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään
talon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin
nukahti ja unohti hetkeksi surunsa.

Kului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun
loputtua sisään kirje kädessään.

-- Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat
hänen ympärillään, hän luki:

"Rakas Fritz! -- Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään
mukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät,
minä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan
hetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista.
Tiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan
kauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta
kauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä.
Tervehtien Meg."

-- Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.

-- Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko
lähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.

Pieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen
vuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä
alullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä,
ja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski,
mutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni
alistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.

-- Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun
talon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen
tervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain
enemmän hellyyttä kuin ennen.

-- Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella,
ja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt
minun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.

He olivat kaikki siellä -- isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha
herra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva
Bhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa,
että vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa
elämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä
näytti ilmaantuvan joka puolelta -- vanhoja ja nuoria, rikkaita ja
köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut
laajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa
tulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo
pelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.

Toimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli
siunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä
värisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen.
Vain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen
hiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin
ja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.

Kun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla
syyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän
tapahtumista.

Emil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:

-- Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli
paras, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin
kenenkään muun.

-- Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle?
kysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa
John-sedälle kylliksi arvoa.

-- Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän
vaikutuksen.

-- Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli
liikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi,
ettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä,
jolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin
paras kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan
toimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut
suurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: "Noin ankarilla
periaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa", jolloin setä
vastasi: "Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä." Setä jätti
sen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.

-- Oliko hän rikas? kysyi Jack.

-- Ei.

-- Tekikö hän mitään huomiota herättävää?

-- Ei.

-- Hän oli siis vain hyvä?

-- Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi
tehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa
näyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.

-- Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra
Bhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien
mielessä liikkui.

-- Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte,
miksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei
ollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina
velvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä
ja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän
oli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä
kanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti
hänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä
tietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija
ja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa
on vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja
huomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta
nyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt
selville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.

Herra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin
kuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja
vakavasti:

-- Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: "Älä
sure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei
heiltä puutu mitään." Silloin hän hymyili ja puristi kättäni
rohkaisevasti. "Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä
huolen." Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen
papereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja,
mutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja
riippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin
yksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin
itselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että
sillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt
apua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa
ja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi
sanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt
kun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä,
arvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain
olla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen
perinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman
suurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras
pääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.

Kun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti
tointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä
asiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen
pohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata
henkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin
ennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli
kuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin
katsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.

Demi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin
tukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi
selitti: -- Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!

Mutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut
menettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa,
ja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja
rakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika.
Demi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja
lohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut,
johti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan
nähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja
rakkaudesta heihin yritti olla hyvä.

Sisäistä muutosta seurasi ulkonainenkin, sillä noiden muutaman
viikon aikana Demi näytti kasvaneen pitkäksi pojaksi ja alkoi luopua
lapsellisista leikeistä. Hän kasvoi niistä irti ja kaipasi nyt jotain
miehekkäämpää. Hän kävi käsiksi vihaamaansa laskuoppiin ja syventyi
siihen niin tosissaan, että hänen setänsä oli hyvillään, vaikkei
ymmärtänyt koko mielijohdetta, ennen kuin Demi sanoi:

-- Minä aion ruveta isona kirjanpitäjäksi niin kuin isäkin, ja minun
täytyy osata hyvin laskea, muuten minä en voi esittää yhtä siistejä
ja hyvin vietyjä tilikirjoja.

Toisella kertaa hän tuli tätinsä luo ja kysyi vakavana:

-- Kuinka pieni poika voisi ansaita rahaa?

-- Miksi sinä sitä kysyt, kultaseni?

-- Isä pyysi minua pitämään huolta äidistä ja tytöistä, ja minä
pidänkin, en vain tiedä, kuinka aloittaisin.

-- Ei hän tarkoittanut nyt, vaan sitten kun tulet suureksi.

-- Mutta minä haluaisin aloittaa jo nyt, ja minun pitäisi ansaita
rahaa, että voisin ostaa heille jotain. Minä olen kymmenvuotias ja
monet minun iässäni jo ansaitsevat.

-- Hyvä, sovitaan että sinä haravoit karisseet lehdet ja peität
niillä mansikkamaan. Minä maksan siitä sinulle dollarin, sanoi
Jo-täti.

-- Mutta eikö se ole liian paljon? Minä ennätän tehdä sen päivässä.
Sinun täytyy olla kohtuullinen etkä saa maksaa liian paljon, sillä
minä tahdon tosiaan ansaita rahaa!

-- Demi kulta, minä olen kohtuullinen enkä maksa penniäkään liikaa.
Kun se työ on tehty, katsotaan jotain muuta, sanoi Jo-rouva
liikuttuneena pojan auttamishalusta ja oikeudenmukaisuudesta, joissa
hän muistutti täysin tunnollista isäänsä.

Kun mansikkamaa oli peitelty, Demi kärräsi metsästä monta kuormaa
lastuja halkovajaan ja ansaitsi toisen dollarin. Sitten hän oli
iltaisin paperoimassa Franzin opastamana koulukirjoja. Kukaan ei
saanut auttaa häntä, ja palkkaa saadessaan hän oli niin tyytyväinen,
että likaiset setelit näyttivät aivan loistavilta hänen silmissään.

-- Nyt minulla on dollari jokaiselle ja haluaisin itse viedä rahat
äidille, että hän näkisi, miten täytän isän toivomuksen.

Niinpä Demi teki pyhiinvaellusmatkan äitinsä luo ja äiti otti vastaan
hänen pienet ansionsa kuin arvokkaan aarteen ja olisi säilyttänyt ne
koskemattomina, ellei Demi olisi pyytänyt häntä ostamaan rahoilla
jotain hyödyllistä itselleen ja siskoille.

Tämä teki Demin hyvin onnelliseksi, ja vaikka hän aina välillä
unohtikin velvollisuutensa, auttamisen halu ei koskaan unohtunut,
vaan vahvistui vuosi vuodelta.

Niin lähti pieni kymmenvuotias poika tulevaisuuden suunnitelmien ja
toiveiden turvin maailmaan perintönään viisaan ja hellän isän muisto
ja kunniallinen nimi.



20

TAKAN ÄÄRESSÄ


Lokakuun kylmien tullessa sytytettiin valkeat suuriin uuneihin, ja
Demin kuivat honkalastut auttoivat Danin pilkkomia kantoja valtavaan
roihuun, joka iloisesti täytti koko takan. Kun illat pitenivät, väki
kokoontui kotilieden ympärille leikkimään, lukemaan ja laatimaan
suunnitelmia talvea varten. Mutta mieluisin huvi oli satujen
kertominen, ja herra ja rouva Bhaerilta odotettiin aina olevan
ehtymätön varasto hauskoja tarinoita. Joskus heillekin tuli pula, ja
silloin poikien oli tultava toimeen omillaan, eikä se läheskään aina
onnistunut.

Yhteen aikaan olivat kummitusjuhlat oikeana vitsauksena. Niiden
viehätys oli siinä, että valot sammutettiin, valkean annettiin
hiipua takassa ja pimeässä kerrottiin niin kamalia juttuja, kuin
ikinä tuli mieleen. Näistä illoista aiheutui kaikenlaisia häiriöitä:
Tommy käveli unissaan tallin katolle, ja pikku pojat hermostuivat
aivan suunniltaan. Lopulta koko kummitusjuhlat kiellettiin, ja pojat
palasivat harmittomampien huvitusten pariin.

Eräänä iltana, kun pikkupojat oli pantu nukkumaan ja isommat
vetelehtivät koulusalin takan ääressä koettaen keksiä tekemistä,
Demillä oli uusi ehdotus.

Hän tarttui hiilihankoon ja marssi se kädessä edestakaisin komentaen:
-- Riviin! Riviin! Riviin! Kun pojat nauraen ja tyrkkien olivat
rivissä, hän sanoi: -- Jokainen saa kaksi minuuttia aikaa keksiä
jonkin leikin.

Franz istui kirjoittamassa ja Emil luki lordi Nelsonin elämäkertaa,
niin ettei heitä otettu lukuun, mutta toiset pojat miettivät
ankarasti, ja kun aika loppui, jokaisella oli vastaus valmiina.

-- No, Tom! kysyi Demi.

-- Sokkoa.

-- Jack?

-- Panttileikkiä, oikein hyvä kierros ja centti pantiksi.

-- Setä on kieltänyt meiltä rahapelit. Dan, mitä sinä tahdot?

-- Järjestetään taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä.

-- Pumppu?

-- Paistetaan omenoita ja paahdetaan maissia ja pähkinöitä.

-- Hyvä, hyvä, hihkuttiin, ja äänestettäessä Pumpun ehdotus voitti.

Osa meni hakemaan kellarista omenoita, osa ullakolta pähkinöitä ja
osa paahdinta ja maissinjyviä.

-- Pyydetään tytöt mukaan, vai mitä? sanoi Demi äkillisessä
kohteliaisuuden puuskassa.

-- Daisy rikkoo näppärästi kastanjoita, huomautti Nat.

-- Ja Nan paahtaa hienosti maissia, lisäsi Tommy.

-- Tuokaa vain heilanne, ei se meitä häiritse, sanoi Jack.

-- Älä sano minun siskoani heilaksi, se on ihan tylsää, kivahti Demi
niin tosissaan, että Jack purskahti nauruun.

-- Mutta Daisyhan on Natin lemmikki. Eikös vain, pelimanni?

-- On hän, ellei Demi pahastu. Tietysti minä pidän Daisysta, kun hän
on aina niin kiltti minulle, vastasi Nat hämillään, sillä Jackin
suorasukaisuus vaivasi häntä.

-- Nan on minun heilani ja minä menen hänen kanssaan naimisiin
joskus vuoden päästä, niin että pysykää vain poissa tieltä pojat,
sanoi Tommy mahtavasti. He, Nan ja hän, olivat tosiaan suunnitelleet
tulevaisuutensa aivan selväksi; he asuisivat raidassa, nostaisivat
eväät sinne korilla ja tekisivät paljon muuta hauskaa.

Bangsin päättäväisyys mykisti Demin kerta kaikkiaan, ja herrat
lähtivät käsikoukkua noutamaan Nania ja Daisya, jotka olivat Jo-tädin
luona ompelemassa rouva Carneyn nuorimmalle pikkiriikkisiä vaatteita.

-- Lainaisitteko meille tyttöjä vähäksi aikaa? Heistä pidetään kyllä
hyvää huolta, sanoi Tommy. Hän iski silmää merkiksi omenoista,
napsautti sormiaan selittääkseen maissin paahtoa ja raksutti hampaita
kuvatakseen pähkinöiden särkemistä.

Tytöt ymmärsivät elekielen heti ja alkoivat kääriä töitään
kasaan ennen kuin Jo-rouvalle ehti selvitä, oliko Tommy saanut
kouristustaudin vai oliko hänellä mielessään jokin tavallista
hurjempi kepponen. Demi selitti suunnitelman, lupa saatiin ja pojat
poistuivat palkintoineen.

-- Älä puhu Jackin kanssa, kuiskasi Tommy Nanille mennessään hänen
kanssaan hakemaan hallista haarukkaa, jolla voisi keihästää omenoita.

-- Miksei?

-- Hän nauraa minulle enkä halua, että sinulla on mitään tekemistä
hänen kanssaan.

-- Minä puhun jos minua huvittaa, sanoi Nan kimpaantuen Tommyn
ennenaikaisesta holhoamisesta.

-- Sitten minä en huoli sinua heilakseni.

-- En minä tahdokaan.

-- Mutta minä luulin, että sinä pidät minusta! Tommyn ääni oli
närkästynyt.

-- Jos sinä välität Jackin naurusta, en pidä sinusta enää tippaakaan.

-- Siinä on sormusrähjäsi, minä en halua sitä enää, sanoi Tommy
vetäen sormestaan jouhista punotun uskollisuuden pantin, jonka Nan
oli antanut hänelle vastalahjaksi hummerin tuntosarvesta tehdystä
sormuksesta.

-- Minä annan sen Nedille, kuului korskea vastaus; Ned näet piti
rouva Rasavillistä ja oli tehnyt tälle niin paljon pyykkipoikia,
laatikoita ja rullia, että niitä riitti vaikka minkälaiseen talouteen.

-- Pala ja kipinöi! sanoi Tommy; vähempi ei riittänyt tulkitsemaan
hänen tukahdutettuja tunteitaan. Riuhtaisten vimmoissaan kätensä
Nanin kädestä hän jätti tämän haarukkoineen seuraamaan perässään.
Tämän yliolkaisuuden Nan rankaisi puolestaan lisäämällä Tommyn
mustasukkaisen sydämen piinaa.

Arina oli puhdistettu ja punaiset omenat ladottu paistumaan.
Paahdin oli kuumennettu ja kastanjat tanssivat siinä iloisesti ja
maissinjyvät hyppivät huimasti vankilansa metallilankaisia seiniä
vasten. Dan paahtoi parhaita saksanpähkinöitään, ja kaikki juttelivat
ja nauroivat eikä ketään häirinnyt, vaikka sade pieksi ikkunoita ja
tuuli vinkui nurkissa.

-- Kun hevonen ja kissa kulkevat peräkkäin, niin mikä se on? kysyi
Emil, joka oli ihastunut arvoituksiin.

-- Hepokatti, keksi Jack.

-- Minkä tähden Daisy on kuin mehiläinen? heitti Nat, joka oli
pohtinut kysymystä jo hyvän aikaa.

-- Koska hän on pesän kuningatar, sanoi Dan.

-- Ei.

-- Sano sitten itse.

-- Koska hän tekee herkkuja, häärii lakkaamatta ja rakastaa kukkia,
sanoi Nat, ja hänen poikamainen kohteliaisuudenryöppynsä sai Daisyn
posket helottamaan kuin puna-apila.

-- Miksi Nan on kuin herhiläinen? kysyi Tom tuijottaen tyttöä ja
lisäsi antamatta muille aikaa vastata: -- Koska hän pitää melua
tyhjästä ja pistää kuin villitty.

-- Tommy on suuttunut mutta minä iloinen, huudahti Ned, kun Nan
keikautti päätään ja kysyi äkkiä:

-- Mikä esine astiakaapissa on samanlainen kuin Tom?

-- Pippurirasia, vastasi Ned antaen Nanille kuoritun kastanjan ja
nauraen niin sietämättömästi, että Tommy olisi halunnut pompata kuin
tulikuuma kastanja pannussa ja lentää jonkun niskaan.

Huomattuaan, että pojat alkoivat piikitellä toisiaan, Franz yritti
uutta keinoa.

-- Sovitaan että jokainen, joka astuu tuosta ovesta sisään, saa
kertoa meille jotain. Hauska nähdä kuka tulee.

Siihen suostuttiin, eikä tarvinnut kauan odottaakaan, kun eteisestä
kuului raskaita askelia ja Silas ilmestyi huoneeseen syli täynnä
puita. Riemuhuuto tervehti tulijaa, ja tämä katseli ympärilleen
hämmästynyt irvistys punakoilla kasvoillaan, kunnes Franz selitti
ilon syyn.

-- Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski
puut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat
piirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat
tarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.

-- Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän
sanoi hyvillään huomionosoituksesta.

-- Kerro se! huusivat pojat.

-- Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen
seinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.

-- Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana
monessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan
kuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin
viisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt.
Kun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle
opetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille.
Te pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä
ja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan
suoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni,
etten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen,
ja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin,
eikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä
sain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta -- en tiedä miten,
mutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja
kaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin
pystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko
touhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan
leiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä
Majuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän,
miksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse
tottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin,
vasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä
leiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen
taistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin
meistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin,
ei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan
kuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin,
mutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä
luulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa
takaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!

-- Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat
ja kastanjat.

-- Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. --
Ja olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan
ja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi
kranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku,
ja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla
pahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin
saanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli
paljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen
kyljen auki.

-- Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen
järkyttyneenä lähelle kertojaa.

-- Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa
niillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani.
Mutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa
ja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää.
Autoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli
työntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta
vähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin
itsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani.
Kuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta,
niin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen
kuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin
poloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja
hän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota
mille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli
itsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla
Majurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi:
"Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan",
ja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla
sattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki
hyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.

Ja Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut
silloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa
unohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.

-- Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.

-- Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin
luontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti
näytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui
kauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli
julmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle
anteeksi.

-- Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään
huokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy
meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.

-- Minä ammuin sen.

Kuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään
sankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.

-- Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin
sitä ja sanoin sille: "Hyvästi, ystävä!" Sitten asetin sen pään
nurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään
läpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten
oli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö
minun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen
kuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.

Silas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä
kuin uskollisen Majurin muistosta.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.

-- Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.

-- Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.

-- Vasta myöhemmin. Siinä sitä maattiin koko päivä, kunnes
illansuussa tuli muutama meikäläinen etsimään kadonneita. Olisivat
tietysti ottaneet minut ensiksi, mutta minä saatoin hyvin odottaa ja
sain pojat viemään sen vihollisen ensin. Miesraukka jaksoi juuri ja
juuri ojentaa kätensä hyvästiksi ja sanoi minulle: "Kiitos, toveri!"
Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä tuntia myöhemmin hän
kuoli sairasteltassa.

-- Kai sinulla oli hyvä mieli, kun olit ollut niin ystävällinen
hänelle! sanoi Demi, jota tämä kertomus oli syvästi liikuttanut.

-- Niin, se ajatus minua lohduttikin, kun makasin siinä tuntikaupalla
pää Majurin kaulalla ja katselin kuun kipuamista. Olisin tahtonut
haudata eläinparan säädyllisesti, mutta eihän se käynyt päinsä.
Silloin minä leikkasin sen harjasta pienen tupsun, ja se on vieläkin
tallella. Tahdotteko nähdä?

-- Voi, näytä se! vastasi Daisy pyyhkien kyynelet silmistään. Silas
otti taskustaan vanhan lompakkonsa ja kaivoi sen sisälokerosta
ruskean paperin, josta kuoriutui näkyviin valkoinen jouhikiehkura.
Lapset katselivat sitä hiljaisina, kun se oli oikaistu tuohon
leveälle kämmenelle, eikä kenestäkään ollut hullunkurista, että Silas
säilytti tällä tavoin ystävänsä muistoa.

-- Se oli kaunis kertomus ja minä pidin siitä, vaikka se panikin
minut itkemään. Kiitoksia kovasti, Si, sanoi Daisy ja auttoi häntä
käärimään ja piilottamaan pyhäinjäännöksen. Sillä aikaa Nan pisti
kourallisen paahdettua maissia Silaksen taskuun, ja pojat ilmaisivat
äänekkäästi mielipiteensä kertomuksesta, jossa heidän mielestään oli
kaksikin sankaria.

Silas poistui hyvillään saamastaan tunnustuksesta, ja lapset
juttelivat tarinasta odottaessaan uutta uhria. Seuraavana tuli
Jo-rouva. Hän oli ompelemassa Nanille esiliinaa ja halusi sovittaa
sitä. Lapset antoivat hänen astua huoneeseen, mutta hyökkäsivät
sitten hänen kimppuunsa selittäen leikin säännöt ja pyytäen
kertomusta. Jo-rouvasta ansaan joutuminen oli oikein hauskaa ja hän
suostui heti, sillä iloiset äänet olivat kaikuneet salin yli hänen
huoneeseensa niin houkuttelevina, että hänen oli tehnyt mieli mukaan.

-- Olenko minä ensimmäinen hiiri, jonka saitte kiinni, senkin
saapasjalkakissat? hän kysyi, kun hänet oli istutettu suureen
nojatuoliin ja iloisen näköinen kuulijakunta oli asettunut hänen
ympärilleen.

He kertoivat Silaksesta ja tämän 'pakkoverosta'. Jo-rouva löi
epätoivoisena otsaansa, sillä oli vaikea näin yllättäen keksiä jokin
uusi tarina.

-- Mistä minä nyt kertoisin?

-- Pojista, kuului yhdestä suusta.

-- Kerro juhlista, sanoi Daisy.

-- Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.

-- Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti
vuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin
pitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.

-- Mikä sen nimi on? kysyi Demi.

-- "Poika jota epäiltiin".

Nat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja
Jo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.

-- Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa
kaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen
tapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua
kaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli
nimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka
ja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri
lähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut
riittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi
työhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.

-- Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa
ne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka
keittämisinto oli taas elpymään päin.

-- Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun
vaientaakseen hänet.

-- Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin
kaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne
teeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän
meni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä
arvaatteko, mitä oli tapahtunut?

-- Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.

-- Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä
marjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan
ensin pois kaiken täytteen.

-- Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että
Tommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.

-- Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät
kuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja
selittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. "Ehkäpä
rotat ovat ne syöneet", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt
tietävänsä mitään tortuista. "Ei, rotta olisi nakertanut kuoret
eikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on
tarvittu", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka
joku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät
illallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun
valittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa
tuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli
nyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan
lääkäriä, kun Lewis voivotteli: "Se johtuu karviaismarjoista,
minä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen", sillä
pelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. "Jos se on
syynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä
heti", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli
huomenissa entisellään. "Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat
minulle kauheasti", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla
kertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun,
eikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat
häntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu
maksoi.

-- Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.

-- Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.

-- Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että
saattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.

-- Joko se loppui? kysyi Dan.

-- Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän
myöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään
pojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai
muuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen
kynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo
tuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli
veistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa.
Silloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni
matkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi
ja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen
neiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen
kannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät
tienneet veitsestä mitään. "Tällä nuorella herralla se viimeksi oli
ja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että
panitte sen takaisin?" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan
veitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli
pannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua,
sillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja
myrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies
lähti riidellen matkoihinsa.

-- Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.

-- Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat
pyytelivät lakkaamatta: "Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi,
Karviainen", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton,
että pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut,
mutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen
ulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien
sanojensa mukaan he eivät halua "lyödä lyötyä", mutta piinaavat silti
häntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi
asian selväksi.

-- Minä tiedän sen, sanoi Dan.

-- Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.

Jack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että
isot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri
siitä syystä.

-- Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen
veitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein
huolissaan.

-- No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen
selvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan
melkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti
lujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli
lopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta
ensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi
ensimmäiseksi:

"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen
veitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä
seuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin
ilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä
saada sen omaksenne. Tässä se on."

Kaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä
hävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi.
Neiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta
muistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon
mielipahaa.

-- En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka
niitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.

-- Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva
hymyillen.

-- Hän ajattelee kurkkujaan, sanoi Ned, ja kaikkia nauratti, sillä
Pumpun viimeisin onnettomuus oli ollut perin hassu.

Hän söi salaa kaksi isoa kurkkua, tuli kipeäksi ja uskoi huolensa
Nedille pyytäen tätä tekemään jotakin. Hyväluontoinen Ned määräsi
vatsalle sinappihauteen ja jalkoihin kuumat silitysraudan luodit.
Mutta kun sairas käytti näitä parannusvälineitä, hän unohti
järjestyksen, pani jalat paksuun sinappitaikinaan ja kuumat luodit
vatsalle. Pumppu-parka löydettiin aikanaan ladosta jalat rakoilla ja
takki pahasti kärventyneenä.

-- Olisi hauskaa kuulla vielä toinenkin tarina, sanoi Nat. Ennen kuin
Jo-rouva ehti kieltää sitä näiltä kyltymättömiltä Oliver Twisteilta,
Rob taapersi sisään peitettä laahaten ja meni suoraan äitinsä luo
kuin turvalliseen rauhansatamaan.

-- Minä kuulin kamalaa melua ja tulin katsomaan mitä täällä tapahtuu.

-- Luulitko etten tulisikaan sanomaan hyvää yötä, tuhmeliini? kysyi
hänen äitinsä muka ankarana.

-- En, mutta minä luulin, että sinusta on mukavaa, kun minä olen
täällä sinun luonasi, vastasi ovela pikku mies.

-- Minä näen sinut paljon mieluummin vuoteessa, mars matkoihisi vain,
Robin!

-- Jokaisen joka tulee tänne, täytyy kertoa tarina, ja koska sinä et
osaa, on parasta että laputat tiehesi, sanoi Emil.

-- Osaanpas. Minä kerron Teddylle paljon satuja karhuista ja kuusta
ja mehiläisistä, jotka osaavat puhua, penäsi Rob, joka tahtoi jäädä
hinnalla millä hyvänsä.

-- Kerro sitten äkkiä satusi, sanoi Dan valmistuen kantamaan hänet
sänkyyn.

-- Anna minun ensin miettiä vähän, sanoi Rob ja käpertyi äitinsä
syliin.

-- Meillä on oikein sukuvikana livistää vuoteesta, selitti Jo-rouva.
-- Demillä oli tämä paha tapa, ja aikoinaan minä pompin vuoteesta
pitkin yötä. Meg luuli aina, että talo palaa ja lähetti minut
alakertaan katsomaan, ja minä jäin sinne huvittelemaan, kuten tämä
tottelematon pojanvesseli tässä.

-- Nyt minä olen miettinyt, ilmoitti Rob, joka halusi innokkaasti
lunastaa pääsyn tähän hauskaan piiriin.

Koreaan peitteeseen kääriytyneenä hän sitten kertoi lyhyen, mutta
surullisen tarinansa.

-- Olipa kerran rouva, jolla oli miljoona lasta ja yksi kiltti pieni
poika. Rouva meni yläkertaan ja sanoi: "Et saa mennä pihalle." Mutta
poika meni ja putosi kaivoon ja hukkui.

-- Joko se loppui? kysyi Franz, kun Rob pysähtyi vetämään välillä
henkeä.

-- Ei, se jatkuu vielä, vastasi Rob ja hieroi kulmiaan saadakseen
uutta innoitusta.

-- Mitä rouva teki, kun poika oli pudonnut kaivoon? auttoi hänen
äitinsä.

-- Ai, hän pumppusi pojan ylös ja kääri hänet sanomalehteen ja pani
hyllylle kuivumaan.

Hillitön naurunremakka seurasi yllättävää loppua, ja Jo-rouva taputti
kiharaista päätä sanoen juhlallisesti:

-- Poikani, sinä perit äitisi sadunkertomistaidon. Sinua odottaa
maineikas tulevaisuus.

-- Saanhan minä nyt jäädä? Eikö se ollutkin hyvä satu? kysyi Rob
huumaantuneena loistavasta menestyksestään.

-- Saat olla niin kauan kuin tämä kourallinen maissia kestää, sanoi
hänen äitinsä ja odotti jyvien häviävän yhtenä suupalana.

Mutta Rob oli järkevä pikku mies ja katsoi parhaaksi syödä ne
verkkaan ja yksitellen, ja hän nautti joka hetkestä täysin siemauksin.

-- Jo-täti, sinähän voisit kertoa uuden sadun Robia odotellessasi,
sanoi Demi.

-- Kerro pahoista pojista. Niistä minä eniten pidän, sanoi Nan.

-- Kerro mieluummin tuhmista äkäpussitytöistä, sanoi Tommy, jonka
ilta oli pilalla Nanin epäystävällisyyden takia. Omenat maistuivat
karvailta, maissit mauttomilta ja kastanjoita oli vaikea saada rikki,
ja kun hän näki Demin ja Nanin istuvan samalla penkillä, elämä tuntui
hänestä raskaalta.

Mutta Jo-rouva ei kertonut enää satuja, sillä katsottuaan Robiin hän
huomasi pojan nukahtaneen viimeinen maissinjyvä lujasti nyrkkiin
puristettuna. Käärittyään kuopuksensa kokonaan peitteen sisään
Jo-rouva kantoi hänet vuoteeseen eikä ollut pelkoa, että poika
lähtisi uudestaan liikkeelle.

-- Katsotaanpas kuka tulee seuraavaksi, sanoi Emil avaten oven
houkuttelevasti raolleen.

Mary-Ann kulki ensin ohi ja Emil kutsui häntä, mutta Silas oli
varoittanut ja heidän houkutuksistaan välittämättä tyttö riensi
nauraen menojaan. Äkkiä avautui ovi ja voimakas ääni lauloi:

    "Ich weiss nicht wass soll es bedeuten
    dass ich so traurig bin."

-- Se on Fritz-eno; nauretaan kaikki ääneen, niin hän tulee varmasti
sisään, sanoi Emil.

Seurasi kova naurunremakka ja herra Bhaer tuli kuin tulikin
huoneeseen ja kysyi:

-- Mitäs hauskaa teillä on, pojat?

-- Saatiinpas kiinni! Emme päästä teitä ennen kuin olette kertonut
meille jonkin jutun, huusivat pojat ja sulkivat oven.

-- Ahaa! Tämä olikin siis ansa? Hyvä, en minä haluakaan pois, koska
täällä on näin hauskaa. Minä maksan veroni heti. Ja hän istuutui
nojatuoliin ja aloitti arvelematta.

-- Kauan aikaa sitten sinun isoisäsi, Demi, meni erääseen suureen
kaupunkiin esitelmöimään saadakseen rahaa pienelle orpokodille,
jonka muutamat hyvät ihmiset olivat perustaneet. Hänen luentonsa
onnistuivat hyvin; hän sai kokoon huomattavan rahasumman ja oli
tyytyväinen. Ajaessaan kieseillään toiseen kaupunkiin hän tuli
iltamyöhällä yksinäiselle tielle ja tuumi juuri, että tällaisella
seudulla saattaisi olla rosvoja, kun samassa metsästä ilmestyi
pahannäköinen mies ja asteli hitaasti kohti aivan kuin häntä
odotellen. Muistaen rahat isoisä pelästyi ja ajatteli kääntyä
takaisin. Mutta hevonen oli väsynyt eikä hän halunnut epäillä miestä,
vaan ajoi edelleen. Päästyään lähemmäs ja nähtyään kuinka onnettoman
ja sairaan ja ryysyisen näköinen mies oli hän tunsi omantunnon
soimauksia, pysäytti hevosensa ja sanoi niin ystävällisesti kuin
suinkin:

"Ystäväni, näytätte kovin väsyneeltä. Saanko tarjota kyytiä?" Mies
näytti hämmästyvän, epäröi hetken, mutta nousi sitten kärryihin.
Hän ei ilmeisestikään halunnut keskustella, mutta isoisä jutteli
viisaasti ja hauskasti ja puhui ankarasta talvesta ja kuinka köyhät
olivat saaneet kärsiä ja kuinka vaikea joskus oli tulla toimeen. Mies
lämpeni vähitellen ja kertoi lopulta ystävällisyyden houkuttelemana
oman tarinansa. Hän oli ollut sairaana ja työttömänä, hänellä oli
perhe ja lapsia ja nyt hän oli joutunut epätoivoon. Isoisä surkutteli
häntä ja unohtaen pelkonsa kysyi miehen nimeä ja lupasi koettaa
toimittaa hänelle työtä, sillä hänellä oli ystäviä kaupungissa.

Etsiessään kynää ja paperia isoisä veti esille pullean lompakkonsa ja
samassa mies iski silmänsä siihen. Isoisä pelästyi rahojen vuoksi,
mutta sanoi tyynesti:

"Niin, minulla on täällä rahaa erästä köyhää orpokotia varten. Jos
ne olisivat omiani, antaisin mielelläni niistä teille. En ole itse
rikas, ja tiedän hyvin mitä köyhyys on. Nämä viisi dollaria ovat
minun, ja ne haluan antaa lapsillenne."

Kova, ahnas katse miehen silmissä muuttui kiitolliseksi, kun hän
otti vapaaehtoisesti annetut rahat, ja hän jätti orpojen rahat
rauhaan. Mies ajoi isoisän seurassa kaupungin portille ja pyysi siinä
päästä kyydistä. Isoisä pudisti hänen kättään ja oli juuri lähdössä
eteenpäin, kun mies sanoi kuin jonkun pakottamana: "Ajattelin jo
epätoivoissani ryöstää teidät, mutta olitte niin ystävällinen, etten
voinutkaan. Jumala siunatkoon teitä, että estitte minut siitä!"

-- Näkikö isoisä häntä enää koskaan? kysyi Daisy innokkaasti.

-- Ei. Mutta uskon, että mies sai työtä eikä enää koskaan aikonut
ryövätä ketään.

-- Outoa kohdella tuolla tavoin sitä miestä; minä olisin kyllä
antanut hänelle selkään, sanoi Dan.

-- Hyvyys tehoaa aina paremmin kuin voima. Koettakaa, niin näette,
vastasi herra Bhaer nousten.

-- Voi, kerro vielä jotain! huudahti Daisy.

-- Säästetään toiseksi kerraksi. On yhtä epäterveellistä saada liikaa
tarinoita kuin namusiakin. Minä olen lunastanut panttini ja lähden.
Ja herra Bhaer juoksi minkä pääsi koko joukko kintereillään. Hän oli
saanut kuitenkin sen verran etumatkaa, että pelastui huoneeseensa
turvaan, ja pojat palasivat mekastaen luokkaan.

He villiintyivät niin, etteivät voineet enää istua aloillaan, vaan
alkoivat leikkiä sokkoa. Ja Tommy osoitti leikin kuluessa ottaneensa
viimeisen kertomuksen opetuksesta vaarin, sillä kun hän sai Nanin
kiinni, hän kuiskasi tytön korvaan:

-- Olen pahoillani, että sanoin sinua äkäpussiksi.

Opetus oli vaikuttanut myös Naniin, sillä kun he leikkivät
"Kellä, kulla kivi on" ja hänen vuoronsa tuli, hän sanoi: -- Pidä
hyvänäsi mitä saat, hymyillen Tommylle niin ystävällisesti, ettei
tämä ollenkaan hämmästynyt, kun löysi kädestään kiven asemesta
jouhisormuksen. Tommykin hymyili, ja kun lähdettiin nukkumaan, hän
tarjosi Nanille omenastaan parhaan palan. Nähtyään sormuksen Tommyn
pikkusormessa Nan otti omenapalan, ja rauha oli rakennettu.



21

KIITOSJUHLA


Tätä jokavuotista juhlaa vietettiin Plumfieldissä vanhan tavan
mukaan, eikä mikään saanut häiritä valmisteluja. Jo monta päivää
etukäteen pikku tytöt auttoivat Pöppöä ja Jo-rouvaa keittiössä ja
ruokakomerossa. Leivottiin torttuja, tehtiin vanukkaita, lajiteltiin
hedelmiä, pestiin pöytiä ja tehtiin auliisti monia muita askareita.
Pojat kiertelivät kiellettyjä alueita nuuskien suloisia tuoksuja
ja kurkistellen salaperäisiä touhuja, ja saivatpa he joskus
maistiaisiakin tulevista herkuista.

Tänä vuonna valmistauduttiin erityisen huolellisesti: tytöt häärivät
ahkerasti sekä ylä- että alakerrassa, pojat koulusalissa ja
ulkorakennuksissa, ja perinpohjainen suursiivous suoritettiin koko
talossa. Kaivettiin esiin vanhat nauhat ja koristeet, leikeltiin
ja liimattiin kultapapereita, kulutettiin valtavat määrät olkia,
harmaata kangasta, flanellia ja isoja mustia helmiä. Mitähän Jo-täti
ja Franz niistä mahtoivat tehdä?

Ned uurasti työhuoneessa oudon koneen kimpussa, Demi ja Tommy
kulkivat itsekseen mumisten kuin jotain opetellen. Emilin huoneesta
kuului ajoittain hirveätä kolinaa, ja nauru kaikui lastenkamarissa,
jonne Rob ja Teddy oli karkotettu tuntikausiksi. Mutta herra Bhaeria
askarrutti eniten, mitä Robin isosta kurpitsasta mahtoi tulla. Se
oli viety suurella riemulla keittiöön, jossa siitä paistettiin
tusina kullanhohtoisia torttuja. Mutta jättiläiskurpitsasta oli
mennyt niihin tuskin neljättä osaa, mihin oli loppu joutunut? Sitä
ei näkynyt missään, eikä Rob näyttänyt välittävän vähääkään asiasta,
nauraa kikatti vain isälleen, kun siitä tuli kysymys, sillä hauskinta
koko asiassa oli hämmästyttää isä Bhaeria.

Tottelevasti herra Bhaer sulki silmänsä, korvansa ja suunsa ja koetti
olla kuulematta juttuja, joita ilma kuhisi, näkemättä päivänselviä
asioita ja tajuamatta salamyhkäisyyttä, joka häntä ympäröi. Hän
rakasti vaatimattomia, kotoisia juhlia ja auttoi kaikin voimin niiden
onnistumista, sillä ne tekivät kodin pojille niin viihtyisäksi,
etteivät he etsineet huvituksia muualta.

Kun kiitospäivä vihdoin koitti, pojat lähtivät pitkälle
kävelyretkelle keräämään ruokahalua -- vaikka sitä heillä oli
kyllä muutenkin. Tytöt jäivät kotiin auttamaan pöydän kattamisessa
ja antamaan loppusilauksen erinäisille yksityiskohdille, joista
he olivat huolissaan. Luokkahuone oli ollut edellisestä illasta
suljettuna herra Bhaerilta. Teddy varjeli ovea kuin lohikäärme,
vaikka oli pakahtua kertomishalusta; ja suuri salaisuus varjeltui
vain sillä, että isä sankarillisesti kieltäytyi kuuntelemasta häntä.

-- Kaikki on valmista ja kerrassaan upeaa, huudahti Nan
voitonriemuisesti tullessaan vihdoin ulos luokkahuoneesta.

-- Se onnistuu hienosti, Silas kyllä tietää mitä on tehtävä, lisäsi
Daisy jättäen lausumatta, mikä onnistuisi.

-- Tämä on, totta vieköön, paras näytelmä minkä olen nähnyt, sanoi
Silas, joka myös oli vihitty salaisuuteen, ja hän poistui nauraen
kuin iso poika.

-- He tulevat, minä kuulen Emilin hoilottavan: "Onnen maa kaukana
on". Juostaan äkkiä vaihtamaan vaatteita, huudahti Nan, ja tytöt
katosivat yläkertaan kovalla kiireellä. Pojat saapuivat kotiin
pieninä ryhminä, ja heillä oli sellainen ruokahalu, että kalkkuna
olisi varmasti vapissut, ellei sitä jo olisi vapautettu kaikesta
pelosta. Pojat riensivät pukeutumaan, ja puolisen tuntia talossa
pestiin, harjattiin ja siistiydyttiin niin ponnekkaasti, että se
olisi hivellyt jokikisen puhtautta harrastavan naisen sydäntä. Kun
kello soi, poikajoukko astui huolellisesti suittuna pyhätamineissaan
ja puhtaat kaulukset kaulassa ruokasaliin, jossa Jo-rouva istui jo
pöydän päässä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, rinnassa kimppu
mielikukkiaan, valkoisia krysanteemeja, ja hän 'näytti komealta'
kuten aina juhlatilaisuuksissa. Daisylla ja Nanilla oli vyötäröllään
ja hiuksissaan koreat nauhat. Teddy oli soman näköinen punertavassa
villapaidassaan ja jalassa hänellä oli parhaat nappikenkänsä, jotka
tyystin vaativat hänen huomionsa.

Kun herra ja rouva Bhaer katsoivat toisiaan yli pitkän pöydän, jonka
kummallakin puolella oli rivi onnellisia kasvoja, heillä oli oma
sanaton kiitosjuhlansa, sillä he tuntuivat sanovan toisilleen: --
Työmme on onnistunut, jatkakaamme sitä kiitollisin mielin. Veitset
ja haarukat kilisivät vähän aikaa sangen vilkkaasti, ja Mary-Ann sai
suorastaan lentää jakaessaan lautasia ja tarjoillessaan. Melkein
jokainen oli osallistunut juhlapäivällisen valmisteluihin, siksi se
oli erityisen mielenkiintoinen ruokailijoiden mielestä, kun syötäessä
vielä huomautettiin, kuka mitäkin oli tuonut.

-- Oletteko moisia perunoita ennen syöneet? kysyi Jack ottaessaan
neljännen jauhoisen perunan murikan.

-- Kalkkunan täytteessä on minun yrttejäni, ja siksi se onkin niin
hyvää, sanoi Nan tyytyväisenä.

-- Pöppö sanoi, ettei ole koskaan ennen paistanut niin lihavia
ankkoja kuin nämä minun, lisäsi Tommy.

-- Ovatpas nämä porkkanat komeita, ja palsternakatkin ovat yhtä
muhkeita kuin maasta otettaessa, pisti Dick väliin, ja Doll mutisi
hyväksyvästi luun takaa, jota juuri kalusi.

-- Minä autoin, kun tehtiin torttuja minun kurpitsastani, hihkaisi
Robby mukinsa takaa.

-- Ja minä olen tuonut pähkinät, lisäsi Dan, ja niin jatkui
keskustelu pöydän ympärillä.

-- Kuka kiitosjuhlan on oikein keksinyt? kysyi Rob, sillä saatuaan
vasta äskettäin miehen pukimet, hän tunsi uutta ja harrasta
mielenkiintoa maansa tapoihin.

-- Kuka osaa vastata? kysyi herra Bhaer ja nyökkäsi parille parhaista
historiapojistaan.

-- Minä tiedän, pyhiinvaeltajaisät sen keksivät, sanoi Demi.

-- Mitä varten? tiukkasi Rob.

-- Sen minä olen unohtanut, sanoi Demi.

-- Minä luulen, että he kerran olivat kuolla nälkään ja kun sitten
tuli hyvä vuosi, he kiittivät Jumalaa siitä ja määräsivät päivän,
jolloin kiitosjuhlaa oli vietettävä, sanoi Dan.

-- Hienoa! Luulen että sinä olisit kiinnostunut vain
luonnontieteestä, sanoi herra Bhaer ja koputti pöytään kuin
osoittaakseen suosiota oppilaalleen.

Dan näytti tyytyväiseltä, ja Jo-rouva kysyi Robilta: -- Selvisikö
asia nyt sinulle?

-- Ei. Mitä ne pyhiinvaeltajaisät olivat? Olivatko ne ihmisiä?

-- Kyllä sinä olet pöhkö! pyrskähti Demi nauramaan.

-- Älä naura hänelle, vaan yritä selittää niin, että hän ymmärtää,
sanoi rouva Bhaer ja lohdutti Robia ylimääräisellä karpaloannoksella
hyvittääkseen tämän loukattuja tunteita.

-- Hyvä, minä kerron, sanoi Demi ja mietittyään vähän aikaa hän
kertoi pyhiinvaeltajaisistä -- puritaaneista, jotka aikoinaan
muuttivat Englannista Amerikkaan -- seuraavan tarinan.

-- Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet
kuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja
purjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita
petoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.

-- Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.

-- Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat
heitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä
piti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin
eräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on
käynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja
olivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä
mukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja
minä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.

-- Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen
naurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien
jälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.

-- Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä
jaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi
Pumppu kärsivän näköisenä.

-- Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen,
muuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.

-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään
kauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen,
sanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on
syötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.

-- Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua
teehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla,
sanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.

-- Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen
aikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.

Niin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot
perhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva
jäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.

Tavallista aikaisemman teenjuonnin jälkeen pestiin taas käsiä ja
harjattiin hiuksia, ja sitten koko joukko odotti kärsimättömänä
vieraiden saapumista. Ja kaikki tulivat: herra ja rouva March
mukanaan Meg-täti suloisena ja rakastettavana, huolimatta mustasta
puvustaan ja leskenmyssystä, joka ympäröi hänen tyyniä kasvojaan,
Teddy-setä ja Amy-täti sekä pikku prinsessa, joka taivaansinisessä
puvussaan oli enemmän keijukaisen näköinen kuin koskaan. Kädessä
hänellä oli iso kimppu kukkia, jotka hän jakoi poikien kesken pannen
yhden jokaisen napinreikään. Joukossa näkyivät myös yhdet vieraat
kasvot, ja Teddy-setä johdatti tuntemattoman herran Bhaerien luo
sanoen:

-- Tässä on herra Hyde. Hän pistäytyi kysymään kuinka Dan jaksaa, ja
minä rohkenin tuoda hänet tänne tänä iltana, että hän saisi nähdä,
kuinka poika on edistynyt.

Bhaerit ottivat hänet Danin vuoksi ystävällisesti vastaan ja
olivat hyvillään, että poikaa oli muistettu. Oli hauskaa nähdä,
miten Danin kasvot kirkastuivat, kun hän näki vanhan ystävänsä,
ja vielä hauskempaa oli huomata, miten tyytyväinen herra Hyde oli
huomatessaan, kuinka paljon poika oli kehittynyt sekä olemukseltaan
että käytökseltään. Mutta kaikkein hauskinta oli katsella, kun
nämä kaksi istuivat nurkassa kuin hyvät ystävykset konsanaan ja
keskustelivat molempia kiinnostavista asioista.

-- Näytännön pitäisi alkaa, muuten esiintyjät nukahtavat, sanoi
Jo-rouva, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu.

Niinpä kaikki menivät koulusaliin ja istuutuivat esiripun
eteen, joka oli koottu kahdesta suuresta vuodepeitteestä.
Lapset olivat kadonneet, mutta tukahdutettu nauru ja iloiset
huudahdukset ilmaisivat heidän olinpaikkansa. Illanvietto
alkoi voimistelunäytöksellä. Franz johti esiintyjiä, kuutta
vanhinta poikaa; heillä oli yllään siniset housut ja punainen
pusero ja liikkeet tapahtuvat musiikin tahdissa. Dan oli niin
kiihdyksissään herra Hyden vuoksi ja niin innokas tuottamaan kunniaa
opettajalleen, että hän suorastaan pursui voimaa ja oli vaaraksi
esiintyjätovereilleen.

-- Komea, vankka poika. Jos minä vuoden tai parin päästä lähden
tutkimusretkelle Etelä-Amerikkaan, pyytäisin häntä mielelläni
teiltä lainaksi, herra Bhaer, sanoi herra Hyde, joka oli kuulemansa
perusteella entistä enemmän mieltynyt Daniin.

-- Saatte hänet mielihyvin, vaikka kaipaammekin varmasti
Herkulestamme, sanoi herra Bhaer. -- Uusien olojen näkeminen
tekisi hänelle hyvää, ja olen varma, että hän palvelee ystäväänsä
uskollisesti.

Dan kuuli kysymyksen ja vastauksen ja hänen sydämensä sykki ilosta,
kun hän ajatteli, että pääsisi herra Hyden kanssa matkustamaan uusiin
maihin; ja kiitollisena hän lupasi mielessään tulla tuon luottamuksen
arvoiseksi.

Koska tämä oli ainoa Plumfieldissa pidetty julkinen näytös,
järjestettiin muutamia kilpailuja laskennossa, oikeinkirjoituksessa
ja lausunnassa. Jack hämmästytti yleisöä nopealla laskutaidollaan,
Tommy oli paras oikeinkirjoituksessa ja Demi luki pienen ranskalaisen
tarinan niin hyvin, että Teddy-setä loisti tyytyväisyydestä.

-- Missä pikku lapset ovat? kysyi joku, kun esirippu laskeutui eikä
pieniä näkynytkään.

-- Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette
vielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään
salaisuutta, kun se ilmestyisi.

Jo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi,
ja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.

Vihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten
jälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui;
näyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen
pikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli
repaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman
murjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui
hiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:

-- Nyt!

Silloin hän huoahti ja sanoi: -- Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin!
niin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja
äitinsä taas virkahti:

-- Kultaseni!

Nämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä
ja päätään pudistaen hän huuteli: -- Ette te saa puhua minulle!

Hiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään
lyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen
kuin hän muisti sanoa: "Mitä se on?" pahviuunin takaosa avautui
kuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi
hiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy
päässä ja kädessä sauva.

-- Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja
heilautti sauvaansa.

-- Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi
Tuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.

-- Ei, kun sinun pitää sanoa: "Miten minä tällaisissa ryysyissä voin
mennä?" sanoi haltijakummi omalla äänellään.

-- Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden
unohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.

-- Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä,
sanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean
esiliinan napit paljastaen ihanan näyn.

Prinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät
pyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen
ruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli
pistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen
päähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia,
ja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.

Prinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä
ylpeänä: -- Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut
kenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja
sanomaan: -- Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.

-- Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä
kruunun prinsessan päästä.

Silloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran
läiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni
huusi:

-- Hei -- ho hoi!

-- Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.

Yleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa,
joilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine
silmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat
vetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas
oli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi
kuin nekin.

Korkealla etuistuimella istui lystikäs pieni ajaja, jolla oli
valkoinen pumpuliperuukki, kolmikulmainen hattu, punaiset polvihousut
ja punospäärmeinen takki. Hän huiski pitkää piiskaansa ja piteli
punaisia ohjaksia niin pontevasti, että harmaat ratsut karkasivat
pystyyn. Ajaja oli Teddy, ja hän hymyili yleisölle niin kohteliaasti,
että sai omat taputukset.

-- Jos minä voisin saada noin luotettavan ajajan, niin pestaisin
hänet siinä paikassa, puhkesi Laurie-setä sanomaan.

Vaunut pysähtyivät, haltijakummi nosti niihin prinsessan, joka
lähti liikkeelle lentosuukkoja heitellen. Hopeakenkä jäi näkyviin
ja silkkipuvun laahustin viisti maata, niin että kaikesta loistosta
huolimatta hänen korkeudellaan oli aika hankalat oltavat.

Seuraavassa näytöksessä oli tanssiaiset ja Nan ja Daisy olivat
hienouksissaan koreat kuin riikinkukot. Nan oli kerrassaan mainio
ylpeänä sisarena ja kohteli murskaavasti kuviteltuja hovinaisia
liehuessaan palatsin salissa. Prinssi istui yksikseen jonkinmoisella
valtaistuimella ja tirkisteli valtavan kruununsa alta leikkien
samalla miekallaan ja ihaillen kenkiensä ruusukkeita. Kun Tuhkimo
tuli sisään, hypähti prinssi seisomaan ja sanoi sydämellisesti,
joskaan ei kovin tyylikkäästi:

-- Hyvä tavaton! Kuka tuo on? ja vei neidin viivyttelemättä tanssiin,
kun taas sisaret nyrpistivät nenäänsä ja nakkelivat niskojaan
nurkassa.

Pienen parin arvokasta hyppelyä katseli mielellään, sillä lasten
kasvot olivat niin vakavat, puvut niin koreat ja askelet niin
hullunkuriset, että he muistuttivat niitä pikku karkeloja, joita
näkee kiinalaisviuhkoissa. Prinsessan laahus oli kovasti tiellä ja
prinssi Robin miekka taas kampata kantajansa. Mutta he selviytyivät
näistä esteistään kuitenkin hyvin ja lopettivat tanssin sievästi ja
sulavasti ottaen huomioon, että tanssivat kumpikin omalla laillaan.

-- Pudota kenkäsi, kuiskasi Jo-rouva, kun prinsessa yritti istuutua.

-- Voih! Minä unohdin, sanoi Bess, riisui toisen hopeisista
kengistään, asetti sen huolellisesti keskelle näyttämöä ja sanoi
Robille: -- Faatko finä minut kiinni! ja lähti juoksemaan. Prinssi
taas koppasi kengän lattialta ja hyökkäsi kuuliaisesti jälkeen.

Kolmannessa näytöksessä -- kuten kaikki tietävät -- airut tulee
koettelemaan kenkää. Teddy, vieläkin ajajan puvussa, tuli puhaltaen
kauheasti läkkitorvea ja molemmat ylpeät sisarukset koettelivat
kenkää.

Nan näytteli varpaansa leikkaamista niin taitavasti, että airut
hämääntyi ja pyysi: -- Älä katkaise sitä!

Kutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi
päällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: -- Minä olen prinfeffa.

Daisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä,
heittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti
katselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä
prinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja
suuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut
puhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.

Esirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi
näyttämöltä isänsä luo kysymään: -- Enkö minä näytellyt hyvin?
kun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja
läkkitorvella.

-- Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat
astui esille viulu kädessään.

-- Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin
Natin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön
ystävällisesti kuuntelemaan.

Bhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen,
mutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka
Nat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa
omakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen
tunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa
vasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan
kuiskaten:

-- Oletko sinä säveltänyt tämän?

-- Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua
omalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.

Kun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja
hän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä,
että hyvää teki.

-- Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty
syrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset
kerääntyivät näyttämölle.

-- Näyttäkääpäs nyt taitojanne, huudahti Emil, ja pojat riensivät
naisten luo, nuorten ja vanhempien, ja pyysivät heitä kohteliaasti
'riemupolskaan'.

Pikku pojat hyökkäsivät ihan tuulispäänä prinsessan luo, mutta
hän valitsi Dickin, kuten hänenlaisensa pienen hienostuneen
naisen sopi, ja antoi pojan ohjata hänet paikalleen. Jo-rouvan ei
annettu kieltäytyä, ja Amy-täti teki Danista ratkionnellisen pojan
hylätessään Franzin ja valitessaan hänet. Tietysti Nan ja Tommy,
Daisy ja Nat olivat parit, kun taas Teddy-setä haki tanssiin Pöpön,
jonka teki mieli 'katrillata' ja joka oli suunniltaan moisesta
kunniasta. Silaksella ja Mary-Annilla oli yksityinen tanssinäytös
eteishallissa, ja puolen tunnin ajan Plumfield oli hukkua iloon.

Seurue hajosi sitten ja nuori väki meni puistoon kävelemään.
Etumaisena kulkivat kurpitsavaunut, joissa prinsessa ja hänen
ajomiehensä istuivat, ja rotat olivat kauhean hyppivällä tuulella.

Sillä aikaa kun lapset iloitsivat illan viimeisestä huvista,
vanhemmat istuivat salissa keskustellen pikkuväestä niin
kiinnostuneina kuin vain vanhemmat ja ystävät voivat.

-- Mitä sinä mietit, kun näytät noin onnelliselta, Jo-sisko? kysyi
Laurie istuutuen sohvaan hänen viereensä.

-- Kesän työtäni, ja samalla huvittelen suunnittelemalla poikieni
tulevaisuutta, vastasi Jo hymyillen ja teki tilaa viereensä.

-- Heistä tulee runoilijoita, maalareita, valtiomiehiä, kuuluisia
sotureita, tai ainakin eteviä kauppamiehiä.

-- Ei, en ole enää yhtä kunnianhimoinen kuin joskus. Olen nykyään
tyytyväinen, jos heistä tulee kunnon miehiä. Tosin myönnän, että
odotan muutamille heistä kunniaa ja menestystä. Demi ei ole aivan
tavallinen lapsi, ja uskon että hän yltää vielä johonkin hyvään ja
suureen tässä maailmassa. Toivon että toisetkin menestyvät hyvin,
varsinkin kaksi uusinta poikaani, sillä kuultuani Natin soittavan
tänä iltana minä tosiaan ajattelen, että hänellä on luontaiset lahjat.

-- Liian aikaista sanoa; lahjoja hänellä kyllä on, ja uskon, että
poika pystyy piankin ansaitsemaan leipäänsä sillä työllä, jota
rakastaa. Kasvata sinä häntä vielä pari vuotta, sitten minä otan
pojan hoiviini ja toimitan hänet saamaan lisäkoulutusta.

-- Siinä avautuu mukava tulevaisuus Nat-paralle, joka vielä kuusi
kuukautta sitten oli ypöyksin ja ystävittä. Daninkin tulevaisuus
on jo selvä. Herra Hyde ottaa pojan mukaansa ja hän saakin
tosi kunnollisen ja uskollisen apulaisen, sen lupaan. Dan on
palvelevainen, jos hän saa palkakseen rakkautta ja luottamusta;
hänellä on tarmoa luoda oma tulevaisuutensa. Niin, olen tosiaan
onnellinen, kun olemme menestyneet molempien poikien suhteen. Toinen
oli heikko ja toinen raju; nyt ovat molemmat parempia kuin tullessaan
ja toiveita herättäviä.

-- Mitä taikakeinoja sinä oikein käytät, Jo?

-- Minä vain rakastan heitä ja annan heidän huomata sen. Muusta Fritz
on pitänyt huolen.

-- Kyllä pelkkä rakastaminenkin näyttää työstä käyneen, sanoi Laurie
hipaisten hellästi Jo-rouvan kalpeata poskea.

-- Minä olen jo iäkäs nainen, mutta hyvin onnellinen, niin ettei
kannata surkutella minua, Teddy, sanoi Jo katsellen tyytyväisenä
ympärilleen.

-- Tosiaan, suunnitelmasi tuntuvat luonnistuvan paremmin vuosi
vuodelta, sanoi Teddy nyökäten hyväksyvästi viehättävälle näkymälle.

-- Kuinka voisin epäonnistua työssäni, kun te kaikki autatte minua
niin paljon? vastasi Jo-rouva katsoen kiitollisena avokätisintä
suojelijaansa.

-- Tämän koulun perustaminen oli aikamoinen yllätys perheelle. Me kun
olimme suunnitelleet sinulle aivan toisenlaisen tulevaisuuden, mutta
tämä näyttää sopivan sinulle parhaiten. Se oli tosiaan aikamoinen
keksintö, Jo, sanoi Laurie torjuen tapansa mukaan kiitoksen.

-- Mutta kyllä sinä aluksi nauroit ja teet vieläkin monin tavoin
pilkkaa minun päähänpistostani. Etkö sinä ennustanut, että tyttöjen
ottaminen poikien joukkoon oli hirvittävä virhe? Katso nyt, kuinka
hyvää se saa aikaan, ja hän osoitti onnellista ryhmää, jossa pojat
ja tytöt tanssivat, lauloivat ja juttelivat sulassa sovussa ja
toveruudessa.

-- Minä antaudun, ja kun kähäräpää on kyllin vanha, lähetän hänetkin
sinun kouluusi. Voinko enää enempää sanoa?

-- Olen oikein ylpeä, kun luotat pikku aarteesi minun huostaani.
Mutta, Teddy, noiden tyttöjen vaikutus on tosiaan ollut erinomainen.
Tiedän että naurat minulle, mutta vähät siitä, olenhan minä tottunut.
Niinpä kerron sinulle, että mieluisimpia ajatuksiani on kuvitella
perhettäni pienoismaailmaksi, jossa seuraan pikku miesten kehitystä,
ja nyt olen saanut myös tarkkaillakseni, millainen vaikutus pikku
naisilla on heihin. Daisy on kodin hengetär, ja kaikki ihailevat
hänen hiljaista, naisellista esiintymistään. Nan on levoton,
tarmokas, lujaluonteinen tyttö. He ihailevat hänen rohkeuttaan ja
antavat hänen tehdä niin kuin hän haluaa, sillä he ovat huomanneet,
että tytöllä on kiinnostusta, rohkeutta ja voimaa tehdä ja puuhata
paljon tässä pienoismaailmassa. Sinun Elisabetisi on arvokas nainen,
täynnä luontaista hienoutta, suloutta ja kauneutta. Hän hioo heitä
tietämättään ja täyttää paikkansa niin kuin kauniin naisen tuleekin
kehittämällä heistä oikeita herrasmiehiä sanan vanhassa, hyvässä
merkityksessä.

-- Eivät ne aina ole hienohelmoja, jotka parhaiten vaikuttavat.
Joskus voimakas, rohkea nainen kehittää ja tekee pojasta miehen,
sanoi Laurie ja kumarsi Jolle merkitsevästi nauraen.

-- Ei! Minä uskon, että se suloinen nainen, jonka vihjaamasi poika
vei vihille, on auttanut häntä enemmän kuin joku Nanin kaltainen
villikko nuoruusvuosina; tai paremminkin se viisas, äidillinen
nainen, joka piti huolta pojasta, on vaikuttanut siihen, että
poika on sellainen kuin hän nyt on, ja Jo-rouva kääntyi äitiinsä,
joka istui Megin kanssa hieman syrjässä. Arvokkaalle ja kauniille
vanhukselle Laurie osoitti kunnioittavaa rakkauttaan vastatessaan:

-- Kaikki kolme tekivät paljon hänen hyväkseen, ja voin hyvin
ymmärtää, että nuo tytöt voivat paljon auttaa poikia.

-- Eivät sen enempää kuin pojat heitä. Voin vakuuttaa, että se on
molemminpuolista. Natin soitolla on herkistävä vaikutus Daisyyn;
Dan hillitsee Nania enemmän kuin kukaan muu; Demi taas opettaa
kähäräpäätä näppärästi ja hyvin. Hyvä ystävä, jos miehet ja naiset
vain luottaisivat toisiinsa, ymmärtäisivät ja auttaisivat toisiansa
niin kuin minun lapseni, maailma olisi mainio paikka, sanoi Jo-rouva
katsoen kaukaisuuteen.

-- Tehän teette parhaanne, että tuo onnellinen aika joutuisi,
ystäväni. Uskokaa edelleenkin siihen, tehkää työtä sen hyväksi ja
kokeilkaa sen mahdollisuuksia omassa pienessä piirissänne, sanoi
herra March, joka oli pysähtynyt ohi kulkiessaan.

-- Minä en ole niin kunnianhimoinen, isä. Tahdon vain antaa näille
lapsille kodin ja opettaa heille ihan yksinkertaisia asioita, jotka
helpottavat heidän elämäänsä, kun he aikanaan joutuvat suureen
maailmaan ja taisteluun. Rehellisyys, rohkeus, tarmokkuus, usko
Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen -- siinä kaikki mitä tahdon
heille opettaa.

-- Siinä onkin kaikki. Antakaa heille sellaiset eväät, kun he miehinä
ja naisina lähtevät täyttämään elämänkutsumustaan; ja menestyvät
he sitten tai pettyvät toiveissaan, aina he muistavat ja siunaavat
teidän työtänne, hyvä poikani ja tyttäreni.

Professori oli tullut heidän luokseen, ja puhuessaan herra March
antoi molemmille kätensä ja katsoi siunaten heitä. Kun Jo ja hänen
miehensä seisoivat hetken hiljaa jutellen ja tuntien, että kesän työ
oli onnistunut, koska isä kerran hyväksyi sen, puikahti Laurie-herra
eteiseen, kuiskasi muutaman sanan lapsille, ja äkkiä koko joukko
hyökkäsi sisään, ja ottaen toisiaan kädestä he muodostivat piirin isä
ja äiti Bhaerin ympärille ja lauloivat iloisesti:

    -- Kesä mennyt on,
    kesäkiireet myös.
    On vilja koottu aittoihin,
    sai palkkion sun työs.
    On juhlammekin lopussa,
    nyt leikki jäädä saa,
    vaan kiitosjuhlan kunniaksi
    tää laulu kajahtaa:

    Sato parhain
    Luojas eessä on
    onni, ilo lapsien
    ja sydän nuhteeton.
    Ken sydäntämme puhdistaa,
    me heitä kiitämme,
    ja isän, äidin, kodin tään
    rukouksiin liitämme.

Viimeisten säkeitten aikana piiri pieneni, kunnes professori ja
hänen vaimonsa joutuivat vangiksi, monet kädet kiertyivät heidän
ympärilleen ja nauravat kasvot piirittivät heitä joka puolelta. Se
osoitti paremmin kuin mikään muu, että yksi kasvi oli juurtunut ja
kukki jo kauniisti kaikissa näissä pikku puutarhoissa. Sillä rakkaus
on kukka, joka juurtuu millaiseen maaperään hyvänsä. Se kasvaa ja
tekee ihmeitään syksyn kylmistä ja talven pakkasista huolimatta. Se
kukkii ja tuoksuu kauniisti tuottaen siunausta niille jotka antavat
sekä niille jotka saavat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku miehiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.