Title: Kun metsä kuolee - Kertomuksia Norrlannista
Author: Lindholm, Valdemar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kun metsä kuolee - Kertomuksia Norrlannista" ***


KUN METSÄ KUOLEE

Kertomuksia Norrlannista


Kirj.

WALDEMAR LINDHOLM


Suomensi Th. Helander



Otava, Helsinki, 1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 1. Kun metsä kuolee.
 2. Keskijärvi.
 3. Uusitalo.
 4. Nurkkala.
 5. Perintölä.
 6. Äkkijyrkänteeltä. Lappalais-juttu.
 7. Päivölä.



Kun metsä kuolee.


On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.

Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänä
seinällä; -- tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin,
vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiaina
ikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneet
eivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeä
metsissä ja vaaroilla.

Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitä
kiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.

Mutta ilo on kateissa.

Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua,
tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.

Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänen
isänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnon
kanssa, -- jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistä
kajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevan
hopeitaan juhannusyön himmeässä valossa -- he eivät enää huoli. Se on
kuollutta heille.

Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksi
sahayhtiöitten palveluksessa.

Ja kohta on metsäkin mennyttä.

Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsän
murhamiehiä!

Se on nyt noitien lumooma, kansa.

Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista --
sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä -- mutta
kullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaana
Jumalan ihanimmassa maassa.

Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; -- kuuluu siltä kuin
jos se itkisi ja vaikeroisi.

Mutta kansa ei sitä kuule.

Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; -- nyt on kulta tehnyt korvat
kuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.

Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.

Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.

Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvata
honganlatvojen huminaa -- ei kullan kiilto korvata auringon loistetta
honkien ruskottavilla rungoilla -- jolloin ei viina korvaa menetettyä
nuoruudenriemua.

Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovat
kansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovat
kuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; -- jotka ovat
varastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon,
terveyden ja hengen!

Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset ja
kiroukset varkaille -- murhamiehille -- metsänraiskaajille.

Kannoista ja pensaista, siitä missä ennen metsä seisoi, on kuuluva
mutinaa ja napinaa. Kuni ristien ja hautakivien peittämä kirkkomaa on
alaston seutu oleva, ja joka risti ja joka kivi, joka pensas ja joka
kanto on mutiseva eri kirouksensa.

Voi, voi!

Synkkämielisinä, kumaraniskoin -- kalpein poskin ja tuijottavin
silmin -- kuljeskelevat ihmiset -- nuoruudessaan jo ikäloppuina
-- kyynelittöminä -- verettöminä -- tunnottomina kuni harhailevat
haahmut, mutisten kirouksia niille, jotka ensin panivat kirveen
heidän käsiinsä. Ja vaaroilta, joilta heidän vihantava pukunsa
on raastettu ja jotka nyt ovat alastomina ja harmaina, on mutina
tuhatäänisenä kaikuna kajahteleva: Voi! Voi!

Ellei apua kohta saavu, on metsä kuoleva.

Se on jo kuoleman kynsissä.

Sentähden riippuu viulu virittämättömänä ja tomuisena seinällä ja
sentähden ei enää paimentorven ääni kuulu lehteviltä vaaroilta.

Haltijat ja metsänhiidet ovat aikoja sitten lähteneet matkoihinsa ja
honkien rivit harvenevat nopeaan. -- Ellei apua saavu, kuolee metsä.

Mutta voi metsän murhaajia!



Keskijärvi.


Keskijärveläiset ovat aina olleet kummallista väkeä. Ihmiset sanovat,
ettei kukaan heistä ole ollut oikein täysijärkinen, ja he ovat ehken
oikeassa.

Ainakin on Anna, Keskijärven-Hannun ainoa tytär, sairaalassa, ja
hänen poikansa Pikku-Hannu, hänestähän raukasta tuli itsemurhaaja,
vaikkei ollutkaan kuin kolmentoistavuotias.

Ja että Hannu Niilonpoika itse, Keskijärven arentimies, on hullu, sen
tietää jokainen, vaikka hän ei olekaan raivoisa.

Ajatelkaas, ettei hän elämässään ole ajanut ainoatakaan hirttä
yhtiölle, vaikka kohta leimaukset tehtiin niin lähellä Keskijärveä,
että hän olisi voinut tienata rahaa oikein paksusti, jos vaan olisi
tahtonut. Mutta hän ei tahdo.

Kernaammin istuu Hannu Niilonpoika kotona ja näkee oikein
koirannälkää koko talven.

Niin ettei suinkaan ole vaikeata nähdä, että hän on hullu.

       *       *       *       *       *

Keskijärven talo ei ole mikään vanha uudistalo. Hannu Niilonpojan
isoisä oli ensimmäinen joka asettui siihen asumaan. Kerrotaan, että
hän oli tullut sinne Taalainmaasta säkki selässä. Eipähän juuri
ihmisten ilmoille asettunut, mutta ihanaa siellä oli, niin kesällä
kuin talvellakin, synkässä honkametsässä, jota korkeat vaarat ja
sinertävät vedet kaikkialla ympäröivät. Ja siitäpä syystä hän juuri
tänne asettuikin, kauas kaikesta elämän hyörinnästä.

Keskijärven mökki on kolmen järven välissä. Yhdellä puolen
Kirkkovesi, Pitkäjärvi toisella ja Kotalampi kolmannella taholla. Ja
vihantavia rämeitä ja humisevia metsiä järvien välissä.

Täällä oli Taalain-Pekan, uudisviljelijän, mielestä kuin vähäisessä
paratiisissa, ja sentähden tahtoikin hän kutsua uudistalonsa
paratiisiksi. Mutta syynimiehet nauroivat ja merkitsivät kirjoihinsa
Keskijärvi. Olihan se paljon sopivampi nimi. Ja se nimi on
uudistalolla vieläkin.

Taalain-Pekalla ei ollut muita naapureita kuin metsän eläimet eikä
häntä käyneet muut tervehtimässä kuin joku pahainen lappalainen
silloin, tällöin. Eräs lappalaistyttö tuli hänelle vaimoksikin.
Hänestä sai hän yhden ainoan pojan, Niilon.

Kun poika tuli maailman ilmoille, oli hänen äitinsä metsässä
polttopuiden haussa ja sillä matkalla syntyi Niilo, korkean kuusen
juurella.

Ihmiset kertovat yhä vieläkin, että Niilon äidillä oli paitse poikaa
muassaan aika halkotaakka, kun hän tuli kotiin. Ja se on varmaa,
ettei äiti koskaan siitä matkasta kipeäksi tullut.

Metsä lauloi kehtolauluja Niilolle; metsä tuuditteli häntä kun hän
itki; metsä teki hänet terveeksi ja vahvaksi. Isä ja äiti elivät
arkielämäänsä kotona. -- Niilo, hän istui itsekseen ja tähysteli
metsänrantaan. Hän ihmetteli mitähän tuolla salaperäisessä pimennossa
olikaan. Ja kun hän oli tullut niin vanhaksi, että hän voi käydä
lehmiä paimentamassa, samoili hän metsässä aamusta iltaan, iloiten
kaikesta uudesta, ihmeellisestä, minkä hän näki.

Ja vuodet vierivät nopeasti, toinen toisensa perästä, ja Niilosta
tuli mies. Hän oli kahdenkolmatta-vuotias kun hän meni naimisiin.
Pekka-ukko oli vanha ja raihnainen ja Kaisa-äiti, hänen eukkonsa oli
kuollut pari vuotta sitten. Niilo tarvitsi vaimoväkeä talossaan eikä
hän olisi voinut saada toista sopivampaa kuin Liinan, Ortin-Erkin
tyttösen. Hänkin oli kasvanut uudistalon yksinäisyydessä ja
yksinäisyys oli tehnyt hänet raskasmieliseksi.

Ei siitä paljon hyväilyjä ja monia sanoja seurannut.

Mutta kun Liina kuoli annettuaan hengen pienelle poika pahaiselle,
silloin tuntui Niilosta niin kummalliselta. Olipa siinä sittenkin
jotain, joka nyt katkesi -- vahva side, joka meni rikki.

Ja sitä hellyyttä, jota hän oli sisussaan pidättänyt itse siitä
tietämättä, sitä hän nyt pojalleen tuhlasi.

Niilo oli ovela metsämies, ja kun Hannu, hänen poikansa, oli niin
isoksi kasvanut, että kykeni metsäpolkua tallustamaan, otti Niilo
hänet mukaansa. Hän opetti häntä tuntemaan joka jäljen maassa, joka
äänen metsässä, hän neuvoi hänelle jänön juoksun ja metson lennon.

Hannu ja Niilo olivat melkein enemmän kaksi veljestä kuin isä ja
poika. Ja tuo pienehkö, harmaa mökki tuolla mäellä, korkeitten
koivujen ympäröimänä, ja nuo pienet peltosarat, joitten perkkaaminen
kivisessä maaperässä oli kysynyt hikeä ja vaivaa -- oli tosiaan
kummallista, miten oli toista täällä kuin muualla.

Mutta sitten tuli kovia vuosia. Lumi ei sulanut ennenkuin
juhannukseksi, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, että kaikki
kuihtui ja lakastui. Vaikeata oli täällä silloin kuin syötiin pettua
ja olkileipää rukiin sijasta.

Vanhat ihmiset muistavat kyllä näitä katovuosia.

Oli juuri kevät tulossa, toista katovuotta elettäessä, kun Hannu tuli
kipeäksi. Oli ollut kylmä talvi monine vaikeuksineen ja puutteineen.
Ja nyt makasi Hannu läähättäen ja polttavankuumana vuoteellaan, eikä
Niilolla ollut edes ruokaa hänelle antaa.

Oi, Herra Jumala, olisipa hänellä ollut edes sen verran, että olisi
voinut hankkia vähän jauhoja ja ehkenpä vähän lääkkeitä tohtorilta.
Mutta nyt oli maaverokin maksettava -- ei ollut rahoja siihenkään. Ja
lainata rahoja näihin aikoihin, se ei ollut helpointa se.

Jos hän -- jos hän sittenkin koettaisi! Nythän oli Hannun henki
kyseessä. Ehken oli tuolla kirkonkylässä joku armelias ihminen. Ja
niin hän lähti matkaan, pitkin, raskain askelin.

       *       *       *       *       *

Niilosta oli vaikeata saada asiaansa sanotuksi -- sanat takertuivat
kulkkuun. Ja vielä vaikeammalta tuntui kun kaikkialla tuli sama
vastaus -- ei -- ei.

Voi -- ajatteles, jos Hannu siellä maatessaan kuolee!

Niilon rohkeus oli aivan katoamaisillaan. Mutta silloin oli eräs,
joka kehoitti häntä menemään inspehtori Granin luo, joka äskettäin
oli muuttanut tälle paikkakunnalle etelästäpäin. Hän oli hyvä mies ja
ehken hän auttaisi.

Gran oli metsänostaja.

Hän oli jo tehnyt hyviä kauppoja täällä päin, vaikkei vielä sen
enempää hänen ahvääreistä tiedettykään. Mitä suurta on, se tapahtuu
kaikessa hiljaisuudessa.

Ja Niilo tuli konttooriin, missä tuo mahtava herra istui.

Hän tunsi itsensä niin köyhäksi ja viheliäiseksi, eikä hän edes
voinut aavistaakaan, että hän metsänsä tähden oli varakas mies.

Mutta inspehtori Gran, hän sen tiesi, hän. Ja sentähden välkähti
hänen silmissään, kun hän näki vanhan uudisviljelijän tuolla oven
suussa.

"No, eihän nyt! Hyvää päivää! Eikös se ole Keskijärven Niilo Petter?
Etkö luule, että minä sinut tunnen, ukkoseni. Minähän ajoin ohitsesi
viime syksynä, kun olin siellä sinun puolellasi metsästämässä. Hyvät
olivat lintumaat kulmallasi ja jänön poikaset pylleröittivät siellä
kuin olisivat olleet kesyjä."

Niilo tuli inspehtorin ystävällisestä puheesta aivan hämilleen. Nyt
hän muisti, että inspehtori Gran ja eräs toinen herra olivat olleet
siellä kotona, nyt, kun häntä siitä muistutettiin, mutta ei hän
voinut uskoa, että inspehtori sitä muistaisi.

Mutta Gran käski sekä kahvia että viinaa esille ja Niilo joi. Siitä
oli kauvan, hyvin kauvan kun se viimeksi tapahtui.

Ja sitten oli niin helppoa saada asiansa sanotuksi, ja inspehtori,
hän kuunteli niin ystävällisesti eikä näyttänyt ollenkaan
suuttuneelta Niilon suorapuheisuudesta. Hän näytti vaan olevan
pahoillaan -- hyvin pahoillaan, kun hän kuuli miten asiat olivat
huonot tuolla kotona Keskijärven mökissä.

Ja kun Niilo oli lopettanut kertomuksensa kysyi inspehtori säälien:

"Noh, kuinka paljo sinä sitten tarvitset päästäksesi ensi syksyyn?"

Niilo vääntelihe tuolilla ja käänteli lakkiaan hyppysissään.

Eihän hän voinut katsoa inspehtoria silmiin. Olihan aivan kuin jos
hän olisi tullut kerjuulle.

Mutta sitten hän sanoi hitaasti ja puoleksi kysyen:

"Jos inspehtori voisi lainata minulle seitsemänkymmentäviisi markkaa
niinkuin mikkeliin asti...?"

"Noh, sinä kai voit antaa jonkunlaiset takeet takaisinmaksusta tahi
hankkia tyydyttävät takausmiehet?"

"E-e-nhän minä --"

Sitä hän ei vaan voinut.

"Noh, mutta miten sinä sitten Herran nimessä voit tänne tulla
rahoja lainaamaan? Oletko järjiltäsi? Jospa sinä nyt kuolisit
ennen mikkeliä -- mitä sinä silloin luulet minun saavani noista
seitsemästäkymmenestäviidestä markasta? Niin, pitkän neniin. Eikä
minulla ole minkäänlaista kultakaivoa, josta ammentaa, sen saat
uskoa. Seitsemänkymmentäviisi markkaa ei olekaan tuhkaa vaan näinä
kovina aikoina."

Niilo oli jo alkanut melkein toivoa, mutta nyt kihahtivat kyyneleet
hänen silmiinsä.

"Voi hyvä, kulta inspehtori! Auttakaa toki köyhää raukkaa! Poika
makaa kotona ja kuolee -- kuolee tautiin ja nälkään. Voi, rakas,
kulta inspehtori! -- Hänen tähtensä, -- vaan viisikymmentä markkaa!"

Inspehtori istui ja kirjoitti uutterasti -- eikä ollut käsi niin
kuin hiukan vapisematta, kun hän näki kyyryselkäisen ukon tuolla
oven pielessä. Kesti kotvasen, ennenkuin hän vastasi Niilon
sydämenpurkaukseen.

Niilo istui siinä tuskastuneena ja odottaen -- ei hän varmaan saisi
täältäkään minkäänlaista apua. Herranen aika, kuinka kurjaa! Ja niin
hän varpaillaan hiipii ovea kohden, jottei häiritseisi inspehtoria.

Mutta juuri kun hän tarttui ovenkahvaan kuuli hän Granin äänen
takanaan.

"Eihän nyt, rakas Niilo Petterini, -- et sinä saa lähteä täältä
aivan avutta. En minä voi sinulle lainata niin paljon kuin
seitsemänkymmentäviisi markkaa, mutta viisikymmentä sinä saat. Kunhan
vaan kirjoitat nimesi tämän velkakirjan alle; -- ymmärräthän, että
kaikki olemme kuolevaisia."

"Niin -- mutta minä en edes voi lukea kirjoitettua, vielä vähemmin
sitten nimeäni kirjoittaa."

"Noh niin, eihän se asiaan vaikuta. Voithan sinä piirtää puumerkkisi
sitoumuksen alle ja sitten saa kaksi puukhollaria tulla sisään
todistamaan puumerkkisi ja että sinä saat rahasi."

Ja kirjanpitäjät tulivat ja näkivät, miten Niilo kankein vapisevin
sormin piirsi paperille koukeron, joka oli olevinaan N, ja että hän
inspehtorilta otti vastaan viisikymmentä markkaa.

"Jumala siunatkoon inspehtoria..."

Ei kestänyt kauvan ennenkun Niilo oli paluumatkalla kotiinsa. Aimo
jauhopussi oli hänellä selässään, vähän ohraa oli hän myös saanut
kylvösiemeneksi, ja sitten oli tohtori sanonut, että Hannu tulisi
terveeksi, kun hän vaan saa kunnollista ruokaa.

Hih hei! Nytpä ei enää hätää ollutkaan. Helppoa oli nyt kulku kautta
risujen ja näreikköjen, vastamäkeen ja alamäkeen, poikki rämeitten
ja ryteikköjen. Huh hei! -- Niilo rallatteli vanhaa paimenlaulua
kulkiessaan.

Ja tuolla mökissä, joka jo häämöitti tummanvihantavien honkien
lomitse -- sielläkös ilo syntyisi taas! Ja hui hei kajahteli vaan
metsä, niin että oravat maiskuttaen pakenivat puiden latvoihin. Mutta
salolta kajahtelivat myöskin äänet -- mutta raskaasti kuni huokaukset.

"Ilmat pian muuttuvat", ajatteli Niilo.

       *       *       *       *       *

Katovuosista oli päästy. Jumala antoi taas aurinkonsa paistaa ja
vettä sataa. Laihtuneet jäsenet pyöristyivät taas; hallanpanemat,
auringonpaahtamat sarat kantoivat taas satoa.

Mutta monen, sangen monen olivat katovuosien tuottamat vaikeudet
murtaneet. Niilokin oli niitä.

Kumarassa ja tuuhistuneena kierteli hän Keskijärven aituuksia. Oli
aivankuin jos nälkä ja puutteet olisivat imeneet hengen ja mehun
hänestä.

Voidakseen maksaa velkansa inspehtorille, oli hänen täytynyt myydä
kaikki, jota ilman hän suinkin voi tulla toimeen. Pyssy, jonka
Hannu olisi saanut sittenkun hän oli käynyt rippikoulun, sekin meni
menojaan. Ja nyt käyskenteli Niilo arvellen minkätähden hän ei ollut
saanut velkakirjaansa takaisin... Eikai se voinut riippua inspehtorin
vehkeilyistä? Oi ei! Sitä se ei ollut. Varmaan se oli valetta se.
minkä hän oli kuullut inspehtori Granista kirkkomäellä. Että hän
muka olisi oikea kettu ihmisiä nylkemään. Ei, siinä ei ollut perää.
Gran, joka oli ollut niin hyvä sillä kertaa. Jumala siunatkoon häntä.
Hän se kumminkin oli, joka oli pelastanut sekä Niilon että Hannun
pahimmasta hädästä.

Ja nyt oli Hannu aikamies ja Niilo väsynyt. Hänestä tuntui kuin jos
kaikki olisi käynyt hänelle nyt viime aikoina niin raskaaksi, etenkin
sen jälkeen kun hän ei enää jaksanut mennä metsään.

Menipä sitten Hannu naimisiin, ja Niilo muutti porstuakamariin. Hän
ei tahtonut olla nuorten tiellä. Mutta vaikealta hänestä joskus
tuntui istua siellä aivan yksin. Ja hänen tuli ikävä isoapirttiä --
ikävä nähdä Hannua ja kuulla hänen ääntänsä -- mutta ei sittenkään
tahtonut mennä sinne sisään. Oli joskus kuni olisi hän vihannut
Hannun vaimoa.

Hannu ei enää olleenkaan käsittänyt ukkoa. Hänhän oli pyytänyt häntä
muuttamaan takaisin, kun hän näki ettei Niilo viihtynyt, mutta tämä
vaan ei tahtonut. Ei siinä sanat eivätkä rukoukset auttaneet -- hän
istua jurotti yksinäisyydessään porstuakamarissa.

       *       *       *       *       *

Antti-Jannen Anna-Liisa Rajalasta se oli, josta oli tullut Hannun
vaimo. Antti oli nähnyt hänet ensi kerran metsässä hirvenajossa
ollessaan. Sillä kertaa luuli hän nähneensä metsän-immen lehmiä
salolla paimentamassa.

Mutta sitten hän sai nähdä hänet moneen kertaan eikä pitkää aikaa
kulunut ennenkun tämä oli hänet aivan tykkönään hurmannut vaikkei
ollutkaan luonnotar vaan tavallinen tyttönen. Ja noin vuosi sen
jälkeen kun Hannu oli tavannut Anna-Liisan ensi kerran vei hän hänet
nuorikkonaan Keskijärvelle.

Melkeinpä alkoi talo vaurastua. Anna-Liisa hommaili ja puuhasi niin
että sitä ilokseen katseli, ja Hannu tienasi aika lailla tekemällä
suksia. Ja olivatpa viimeiset vuodet olleet oikeita viljavuosia --
niin ohra kuin perunat ja heinäntulo olivat olleet hyvät.

Kaksi lasta oli tullut maailmaan -- ensin Pikku-Hannu, joksi häntä
nimitettiin, ja sitten Anna.

Isoisä Niilo se oli, joka lapsia hoiteli -- varsinkin Pikku-Hannua.
Siitä asti kun hän makasi kätkyessä oli isoisä alinomaa hänen
läheisyydessään ja vaali häntä huolenomaisolla tarkkaavaisuudella. Ja
kun hän oli tullut niin isoksi, että jotain ymmärsi, voi hän istua
koko päivän Niilon polvella kuunnellen tämän satuja metsän-immistä ja
hänen metsäisiä juttujaan.

Ukko oli kuin olisi hän tullut toisen kerran lapseksi. Hän ei enää
voinut eroittaa poikaa pojanpojasta. Hannu, se oli hänestä vaan
poika, -- hänen ja Liisan poika.

Pikku-Hannusta tuli kummallinen poikalapsi.

Oletko nähnyt vuorilammin, jossa vesi piilee syvällä taivasta
tavottelevien lumivuorten välissä? -- Sellaiset oli hänellä silmät --
isot, ihmeellisen siniset.

Ja syyttä, suotta, aivan kuin unissaan, voi hän välistä hiipiä
äitinsä luo ja hyväillä häntä -- hyväillä ja sanoa hänelle niin
kummia asioita, jotka voivat itkuun purskahuttaa. Se, se poika oli!
Oikea metsän lapsi.

Pikku-Hannu oli yhdeksän vuotta vanha, kun Niilo kuoli. Se tapaus oli
hänen ensimmäinen suuri surunsa.

Tuolla Kotalammin rannalla, siellä oli Hannulla ja isoisällä ollut
tapana istua, kun tämä kertoi kauneimpia satujaan, ja nyt hiipi Hannu
sinne.

Yksin istui hän siellä kokonaisen yökauden ja tuijotti vaan lammille
päin. Tuntui niin paksu pala kurkussa, mutta itkeä hän vaan ei
voinut. Ja sitten, kun Niilo oli haudattava, silloin ei kukaan
ihminen voinut nähdä niin surun merkkiä Pikku-Hannussa. Äitinsä
Anna-Liisa oikein häpesi poikaansa, ettei hän itkenyt tippaakaan --
ja isoisä, joka kumminkin oli hänelle niin rakas.

Mutta Pikku-Hannu, hän kuljeskeli vaan niin hiljaa ja äänetönnä ja
näki ja kuuli kummia, joita ei kukaan muu huomannut.

       *       *       *       *       *

Sitten tuli onnettomuus.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta -- tuiskuna tuhoavana.

Heti maahanpanijaisten jälkeen tuli pomovieraita Keskijärvelle.

Se oli se "ihmisystävällinen" inspehtori Gran ja hänen molemmat
kirjanpitäjänsä.

Kun he läksivät Keskijärveltä oli siellä surua ja itkua, voivotusta
ja sadattelemista. Hannu tiesi nyt, ettei hän enää ollut Keskijärven
omistaja. Kaikki hänen työnsä, kaikki hänen ahertaminen ja
raataminen, isän ja isänisän vaivannäöt, -- metsä -- kaikki, kaikki
oli poissa. Ja pikku-Hannu istui ikkunan alla hakkuupölkyllä ja itki
-- itki kädet nyrkissä ja hammasta purren.

Se "velkakirja", jonka alle Niilo oli kirjoittanut nimensä, oli
lailliseen muotoon tehty kauppakirja, jolla Niilo oli myynyt koko
Keskijärven metsineen ja asuinrakennuksilleen S:n sahayhtiölle,
"sen laillisesti ja oikein saatuna omaisuutena omistettavaksi ja
hallittavaksi sovitusta ja täydelleen suoritetusta viidenkymmenen
markan suuruisesta kauppahinnasta."

Seuraavana aamuna läksi Hannu kirkonkylään. Hän kävi tuomarin
puheilla ja tiedusteli, josko sahayhtiö todellakin voi ottaa häneltä
Keskijärven. Tuomari ei antanut hänelle toivomisen varaa. Kauppa oli
täysin laillisesti tehty, ja kaikki käräjöiminen olisi turhaa.

Hän seisoi siinä kalpeana ja kuivin silmin. Mutta suupielet
värähtelivät tuskaisesti.

Oh kuinka yksinäistä, viheliäistä, kurjaa hänen oli ollakseen.

Ei apua mistään! Ei kotia! Oi, herra Jumala, millainen laki! Ja Liisa
ja lapset, jotka kotona odottavat! Kotona -- ei, eiväthän he enää
kotona, Yhtiönmies -- yhtiöntila -- yhtiönmies - yhtiöntila soi hänen
korvissaan, kunnes hurja vimma hänet valtaa.

Hän on alkanut kulkea kotiin päin, mutta sitten hän kääntyy takaisin.
Hän tahtoo osoittaa noille kirotuille metsänvarkaille, ettei hän
heitä pelkää. Selkäänsä he saavat -- selkäänsä. Rievuiksi he ovat
piestävät, nuo juuttaan roistot.

Ja karjuen kuin peto hyökkää hän konttooriin ja lyö yhdellä ainoalla
iskulla inspehtorin permantoon. Mustaksi ja punaiseksi muuttuu
maailma hänen silmissään ja hänestä tuntuu kuni joku iso musta ja
raskas taakka hänet tukehuttaisi. Mutta hän potkii ja lyö ja puree
kunnes hän tunnottomana kaatuu lattialle.

Oikeuden edessä on hän tyyni ja hiljainen. Vastaa lyhyeen ja jurosti
hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän tuntee itsensä niin tyhjäksi ja
rasittuneeksi. On aivan kuin jos hän olisi sairastanut pitkällistä
tautia.

Mutta katumusta hän ei tunne. Päinvastoin hän melkein on vihoissaan
itselleen kun hän kuulee, että inspehtori elää. Ja kun tuomio
julkiluetaan, seisoo hän tyynenä ja kylmäverisenä. Ei niin värähdystä
huomaa hänen kasvoissaan.

Mutta käräjätuvan nurkassa istuu kyykistyneenä pieni
talonpoikais-poika -- pieni pahainen, joka paljas jaloin ja päin on
juossut pitkän matkan kotoa nähdäkseen isänsä.

Ei hänkään itke, mutta huulensa hän puree veriin ja rinta läähättää.

Ja ulos hän juoksee, paitaressu -- yli mäkien ja vuorien, läpi
viidakoitten ja yli rämeitten, ja kun hän tulee kotiin, niin
heittäytyy hän maahan ja itkee -- itkee hurjasti ja taukoamatta.

       *       *       *       *       *

Kotona Keskijärvellä kasvoivat lapset isoiksi. Eräs Anna-Liisan
veljistä oli asettanut asiat sille kannalle, että Liisa sai talon
arennille elinajakseen. Kolme pitkää vuotta piti Hannun olla poissa.
Kolme vuotta!

Vaikeata oli hoitaa taloa, mutta eläähän hänen kumminkin täytyi.
Ja hän suoriutui maatöistä melkein yhtä hyvin kuin mies. Kyllähän
toisinaan koko ruumista kolotti, kun hän koko päivän oli raatanut
ja työtä tehnyt pellolla ja niityllä, muttei köyhä saa niin tarkoin
sellaista tuntea. Ulkotöissä oli hänellä hyvä apu Pikku-Hannusta ja
sisäaskareet toimitti Anna, raukka, vaikka olikin pieni ja heikko.

Mutteivät sellaiset työvoimat voineet pitää taloa kunnossa.
Keskijärvi alkoi joutua yhä enemmän hunningolle.

Kesäiltoina meni Pikku-Hannu usein tuonne Kotalammin rantakivelle,
jolla hänen ja isoisän oli tapana istua. Kuinka hyvin oi hän
muistanutkaan kaikkia noita satuja metsän peikoista ja neitosista
ja kaikista niistä kummallisista olennoista, jotka elävät
hiljaisuudessa, kaukana metsän syvyydessä. Hän kuuli ja näki kuinka
he karkeloiden leijailivat hänen ympärillään ilmassa, kuinka
valkoiset hunnut aaltoillen levisivät lammilla, miten metsänimpien
kirjavat hameet vilahtelivat pensaiden välistä metsänkarjan kellojen
täyttäessä koko seudun riemuitsevalla helinällään. Ja sotkattaret
sukelsivat ylös aalloista ja leikkiä mellakoitsivat niin että
vesipisarat kirkkaina kelminä joka taholle sinkoilivat. -- Oli
ikäänkuin isoisä vielä eläisi ja juttelisi.

Kuinka hyvin hän ei muistanutkaan, kun isoisä opetti häntä
rukoilemaan Jumalan siunausta inspehtorille. Oliko se se, joka
panetti isän linnaan? Minkätähden oli isoisä opettanut häntä
rukoilemaan sen edestä, joka oli häijy?

Ja yhtäkkiä valtasivat hänet kaikki kysymykset -- minkätähden, miksi?
"Jumala on pyhä ja vanhurskas", niin opetti katekismus, ja äitihän
oli sanonut, että se merkitsi, että Jumala palkitsi hyvää ja rankaisi
sitä, joka teki pahaa. Mutta eihän isä ollut mitään pahaa tehnyt. Ja
inspehtori, hänhän oli varastanut isältä metsän -- eikä se kai ollut
oikein. Miksi ei inspehtori joutunut linnaan?

Varastanut metsän! -- Varastanut metsän!

Pikku-Hannu sulkee silmänsä ja koettaa mielessään kuvitella miltä
kaikki näyttäisi, kun metsä on poissa, Huh -- niin kolkkoa ja
synkkää! Ei, se ei saa tapahtua -- he eivät saa sitä ottaa! Ja niin
hän juoksee kotia päin niin että paljaat jalat läiskähtelevät maata
vastaan. Hän kyyristyy aittaan ja makaa heinävuoteellaan ja tuijottaa
ulos -- ulos poikki pihamaan yli piennarpensaitten metsään, joka
kohoo taustassa niin korkeana, kauniina ja synkkänä.

Ja kun aurinko nousee vuorten takaa koillisessa, makaa hän siinä yhä
nyyhkyttäen vielä unissaankin.

       *       *       *       *       *

Kevättalvella tuli Hannu kotiin linnasta. Pikku Hannu oli häntä
vastaanottamassa puolitiessä kirkonkylään. -- Hänhän ei ollut nähnyt
isää kolmeen vuoteen.

He tuskin tunsivat toisiaan, -- niin vanhoiksi olivat molemmat
tulleet.

Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei tiedä muut kuin Jumala ja he
itse. Mutta sinä iltana kuultiin ensimmäinen kirous Pikku-Hannun
huulilta.

Kirotut yhtiöroistot!

Mutta sitten hän melkein säikähti itseään. Hän ryömi nahkasten alle
ja maatessaan hän nyyhkytteli kunnes nukkui.

       *       *       *       *       *

Kesä tuli kuuma ja kuiva.

Usein näkyi paksuja savupatsaita nousevan sieltä täältä
taivaanrannalla. Metsäpaloja ne olivat, sanoi isä.

Ja Pikku-Hannu kuljeskeli enimmäkseen yksin, tuumaili ja mietiskeli.
Anna-Liisa voi häntä joskus oikein säikähtää. Hänellä oli tapana
tulla hiipiä äitinsä rinnalle, samoin kuin silloin kun hän oli
pieni, pieni paitaressu, ja hyväillä häntä. Ja yhtäkkiä, häntä
hyväillessään, hän työkkäsi hänet luotaan ja kysäsi: "Tulisitteko
äiti hyvin pahoillenne, jos minä kuolisin?" -- "Sinä et saa semmoisia
ajatella", oli äidillä silloin tapana vastata. Ja sitten hän hiipi
ulos, ja käyskenteli yksin kotvasen aikaa metsässä.

Anna-Liisa ja Hannu läksivät juhannuspyhiksi kirkolle. Pikku-Annan
ja Pikku-Hannun piti olla kotona, ja Annan piti seurata veljeään
paimeneen päästäkseen olemasta yksin kotona koko päivän.

Kun pyhät olivat lopussa ja Anna-Liisa ja Hannu olivat kotimatkalla,
näkivät he, miten vaalea savupatsas kohosi taivasta kohden siltä
taholta missä Keskijärven talo oli. Oi, Herra Jumala -- entäs jos
lapset tuolla kotona olisivat päästäneet tulen irti!

Sekä Anna-Liisaa että Hannua painosti hirveä kauhu, muttei kumpikaan
uskaltanut virkkaa mitään. Läähättäen kiiruhtivat he kotiin päin.
Lapset -- lapset! -- Ei mutta nyt! Ilma oli polttavan kuuma ja
käryinen. Käänny Jumalan tähden takaisin! Käänny takaisin apua
noutamaan! Metsä palaa! Kellertävän-valkea savu täyttää ilman ja
ylt'ympäri kuuluu kohinaa ja suhinaa -- pauketta ja rusketta kuni
myrsky raivoisi. Kulovalkea!

Liisa ja Hannu juoksevat, niin että hiki virtoina valuu, kirkonkylää
kohti. Puolitiessä tulee heitä vastaan miehiä kirveet ja kuokat
olalla ja eväskontit selässä. -- Metsäpalo!

Ja siinä tehdään työtä päivät ja yöt -- yöt ja päivät ja tulimeressä,
on kuni taistelisivat jättiläiset siellä -- sellainen on kohina ja
pauhina, suhina ja sihinä.

Mutta kantojen ja tukkien vielä palaessa ja kärytessä juoksevat Liisa
ja Hannu mustaksi palaneitten aavikoitten yli kotiin päin, mustina,
nokisina, repalaisina.

Oi, Jumalan kiitos! Tuossahan seisoo tupa aivan koskemattomana!

Mutta kaikki on niin hiljaista ja äänetöntä. -- Missä lapset ovat?

Hannu hyökkää tupaan. -- Kaikkialla elotonta!

Mutta linkkupöydällä ikkunan ääressä on paperi. Se on täynnänsä
isoja, kömpelöitä lapsenkirjaimia:

"Hyvä isä yhtiö on varastanu metän isältä ja nyt minä hävitän metän
niiltä ja nyt ei piä isän olla vihoissaan mulle sillä ne ei saa minua
linnaan ja myö tavataan toisemme Jumalan luona ja äiti ei saa olla
vihoissaan teiän poika Hanu."

Siitä ruvettiin lapsia miehissä etsimään.

Kotalammista lähellä rantaa, missä Pikku-Hannun oli ollut tapana
kuunnella isoisän satuja, hän löydettiin.

Kankaalta lähistössä löydettiin Pikku-Anna, kyyristyneenä eräälle
mättäälle ja puolihulluna säikähdyksestä.

       *       *       *       *       *

Nyt on Keskusjärvellä synkkää ja pimeää.

Metsä on poissa.

Ikäänkuin isoina, mustina peikkoina seista harrottavat isoimmat
männyt, jotka eivät ole kaatuneet, ja maa on mustaa -- palanutta.

Kirous -- kirous painaa yhtiöntilusta!

Valo tuikkaa tuvasta. Se valaisee ukkoa ja akkaa, jotka kumarassa
ja surun painamina istuvat siinä -- se valaisee raamattua, joka on
levällään heidän edessään.

Ja ääni on heikko ja vapiseva ja sanat tulevat harvaan ja laulavalla
äänellä kun ukko lukee:

"Heidän sappensa, jotka minua vainoovat, ja heidän huultensa vaiva
langetkoon heidän päällensä."

Tuliset kekäleet pitää heidän päällensä putooman; hän antaa heidän
langeta tuleen ja vesihautaan, ettei heidän pidä nouseman ylös.

Kielilakkarin ei pidä menestymän maanpäällä; Vääryyden miestä pitää,
ajettaman että hän häijyyteensä kaatuu, sillä minä tiedän, että Herra
viheliäisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.



Uusitalo.


Korkealla, äkkijyrkällä rantatörmällä Uumajan joen varrella on Niilo
Erkinpojan vanha tupa. Niin, se on yhä pystyssä, vaikka se nyt
miesmuistiin on ollut raihnainen ja luuhistunut niinkuin Niilo-ukko
itse. Ei se juuri kauniilta näytä tuo tupa, madonsyömä ja harmaa kuin
se on, tuohipaikkaisine ikkunoineen ja ravistuneine, pullottaville
seinineen, eikä Niilo Erkinpoikakaan sen pulskemmalta näytä
köpötellessään siinä -- paljas-jaloin ja niin vähissä vaatteissa
kuin suinkin. Mutta miten onkaan, niin kokoontuu kumminkin kylän
nuoriso aina kesällä tänne kun on lystiä pidettävä ja Herra yksin
tiesi, kuinka monen kenkäparin pohjat lienevätkään kuluneet, kun
juhannusiltoina Niilo Erkinpojan pihamaalla tanssiksi pistettiin.
Sillä ei kukaan taida viulua käyttää niinkuin hän, Niilo-ukko, ja
kun hän kesäilloin istuu ja soittaa kosken kanssa kilpaa, niin
syntyy siitä niin ihmeellisiä sointuja -- toisinaan niin iloisia,
että on mahdotonta pysyä paikallaan, mutta toisinaan niin vienon
suruvoittoisia, että kyyneleet silmiin pyrkivät.

Hän on muuten kuni muuttolintu. Niin pian kun syyspuoleen päästään
tulee hän levottomaksi -- kulkee edestakaisin koko päivän
pihamaalla viulu leuan alla; -- ja sitten hän varhain eräänä aamuna
heittää pussin selkäänsä, lukitsee porstuanoven ja lähtee kyliä
kohden kulkemaan. On kuin jos hän pelkäisi ollessaan yksin kun
syyspimeät alkavat tehdä metsän hänen tupansa ympärillä synkäksi ja
salaperäiseksi -- hän näkee ja kuulee niin paljon sen mättäistä ja
risukoista... Ja sentähden kulkee hän kyliä kohden talosta ja taloon
-- auttaa vähän siinä, vähän tuossa -- saa vähän syödäkseen siellä,
vähän täällä -- ehkenpä kaksikymmenviisipennisenkin silloin kun hän
on parantanut emännän lehmän tahi isännän hevosen. Sillä Niilo-ukossa
on miestä vähän kunnekin päin.

Niin kuluu talvi ilman että hän kertaakaan käy mökissään törmällä.
Mutta kun päivät käyvät pitemmiksi ja aurinko sulattaa päiviä
aitauksille, silloin käy hänkin taas levottomaksi. Silloin voi hän
istua pitkät ajat kuistinportailla ja kuulostaa. Ei kukaan tiedä
niitä hän kuulostaa -- mutta kun talon isäntä näkee hänen tuolla
tavoin istuvan, niin tietää hän, ettei Niilo-ukko siinä talossa
ikäänny. Eikä kukaan kummastu kun ukko seuraavana aamuna heittää
pussin selkäänsä ja nopein, töpöttävin askelin kiiruhtaa polkua
pitkin, joka vie joelle.

Emäntä seisoo kuistilla ja katsoo hänen jälkeensä kunnes
kumaraharteinen mustahko mies katoo näkyvistä puitten väliin.

"Niin, niin, hän on vähän hupsu, mutta eipähän sitä pidä niinkään
ihmetellä. Hänellä on, raukalla, ollut omat kestettävillään."

Ja niin hän laittelee huiviaan ja menee aidan vierustalle katsoakseen
josko kestänee vielä kauvan aikaa ennenkun kevätkyntöön päästään...

Mutta kiemurtelevaa polkua pitkin kiiruhtaa Niilo-ukko eteenpäin.
Ilma tuntuu niin repäisevän raittiilta -- aurinko paistaa niin
lämpöisesti ja oravat pitävät pakinaa puitten latvoissa -- lunta
on vielä paikotellen, mutta se on niin kummallisen vetisensinistä
siinä missä eivät havunneulat tai muut roskat sitä peitä. Nevat
kimaltelevat kuni järvet ja metsälampien pinnalla on tummia juovia;
-- vaarallista on nyt kulkea niiden yli. Mutta sitä ei Niilo-ukko jää
ajattelemaan. Hänen on niin ihmeellisen kevyttä ja notkeata ollakseen
-- pussi selässä oi paina mitään -- ylt'ympäri kohisee ja soi, niin
että pää pyörälle menee. Ja kun hän pitkän matkan päästä näkee
tupansa törmällä, niin silloin hänen täytyy vetää viulu pussistaan.
Hei! Siitäkös helinä syntyy ja kielet surisevat, kosken kanssa
kilpaa. -- Äkkiä näkee hän tuvan kasvavan -- seinien punottavan ja
ikkunoitten kullankarvaisina auringonpaisteessa kimaltelevan. Ja
tuolla kuistin portailla seisoo hän odottamassa -- hän ja lapset...

Ei -- niinhän se oli aikoja sitten -- hyvin kauvan sitten... Ei hän
enää voi oikein muistaa miten sen asianlaita olikaan.

Ja niin hän pistää viulun pussiin takaisin ja työntäsee ränsistyneen,
saranoissaan narisevan oven selälleen. Hoh hoh! Jumalan kiitos että
taaskin ollaan kotona.

       *       *       *       *       *

Niin, Niilo Erkinpoika on kokenut sekä yhtä että toista elinaikanaan.
Ja vaikka hän nyt niin vanhalta ja raihnaiselta näyttää, oli aika
hänelläkin, kun veri kuumana suonissa kiehui -- kuumempanakin kuin
useitten suonissa, -- jolloin hänen silmänsä voivat säkenöidä, ei
vaan niinkuin nyt hilpeyttä tai iloisuutta, vaan kiukkua ja vihaa,
jos niiksi tuli.

Hän oli juuri täysi-ikäiseksi tullut kun hänen isänsä kuoli ja jätti
jälkeensä talon ja monen sadan markan suuruisen velan. Se velka oli
syntynyt sillä tavoin, että Niilon isä oli ottanut tavaroita velaksi
eräältä sahayhtiöltä. Siihen aikaan oli nimittäin tavallista, että
yhtiön herrat möivät kaikenlaista ruokatavaraa talonpojille, eivätkä
he koskaan pelänneet luottoa antaa, varsinkaan ei semmoisille, joilla
oli metsää.

Niilo Erkinpojalla olivat rahat tiukassa, ja sentähden tuli hän
iloiseksi, kun inspehtori, jonka takana velkakirjat olivat, tarjosi
hänelle rahdinajoa yhtiölle velan maksamiseksi. Sehän oli mainio
sopimus, semminkin kun inspehtori Strömbom lupasi hyvät rahtipalkat.
Eipä silti että kirjallista sopimusta olisi tehty, mutta inspehtori
näytti rehelliseltä ja reilulta mieheltä, niin ettei siitä maksusta
hätää ollut.

Ja niin alkoi hän ajaa rahtia kaupungin ja kirkonkylän väliä.
Kokonaista neljätoista peninkulmaa oli matkaa, ja sekä mies että
hevonen saivat kovaa kokea -- mutta sitä nyt ei käynyt auttaminen.
Niilo ei ollut niitä, jotka maailmaa mustana pitivät, sen voivat
hänen toverinsa, rahtimiehet todistaa. Kyllähän hän toisinaan voi
olla riidanhaluinenkin, kun hän oli saanut liian monta naukkua, ja
silloin oli parasta kavahtaa häntä, sillä hän oli vahva kuin karhu,
mutta raittiilla päällä oli hän hauskimpia tovereita, mitä saada
voi. Jumala tiesi, mistä hän otti kaikki juttunsa. Mutta siinä kävi
rähinä ja nauru pitkin koko matkaa, niin että kun rahtikuorma vastaan
tuli, niin voi pitkän matkan päässä kuulla oliko Niilo Erkinpoika
mukana vai ei. Kotona Uudessatalossa piti vanha Kaisa-emäntä komentoa
ja huolehti niin sisä- kuin ulkotöistä. Hän olikin muuten noita
repäiseviä vaimoihmisiä, jotka eivät edes pelkää renkiä kauluksesta
ottaa, jos niiksi tulee. Se oli Niilolle onneksi, että hänen äitinsä
oli semmoinen, sillä muuten Herra ties' kuinka talon olisi käynyt.
Mutta niinkuin nyt oli, pysyi Uusitalo jotakuinkin hyvässä kunnossa,
vaikka talon isäntä enimmäkseen maanteitä maleksi. Kumminkin
Kaisa-eukko lopulta väsyi ja alkoi karttaa, että Niilo joko hankkisi
naikkosen taloon tai lopettaisi rahdinajonsa. Muutenkin pelkäsi hän
noita kaupunkimatkoja -- hän oli kyllä nähnyt hän, että Niilo ei aina
horjumatta liikkunut, kun hän tuli kotiin.

Niilo Erkinpoika oli itsekin ajatellut mennä naimisiin. Hän oli jo
kauvan aikaa tähystellyt erästä tyttöstä, ja hänen toverinsa kyllä
tiesivät, ettei hän koskaan laiminlyönyt tilaisuutta ohi kulkiessaan
pistäytyä Juho Jussilaisen luona Punajoella. Hilta oli talon ainoa
tytär ja vaikkei hänellä ollut rikkautta, ei hänen tarvinnut pelätä
jäävänsä vanhaksipiiaksi. Sillä kaunis oli hän kuni kevätpäivä ja
iloinen kuni sirkkunen -- ei kukaan voinut karkelossa kevyemmin
pyörähdellä kuin hän, mutta ei kukaan käynyt reippaammin työhönkään
käsiksi kun tarve vaati. Miten kävikään niin hän tuli Uudentalon
emännäksi, ja siihen oli vanha Kaisa tyytyväinen, sillä parempaa
miniää ei hän mielestään olisi voinut koskaan saadakaan. Nyt pelkäsi
Kaisa vaan tuota rahdinajoa. Yhtiön velka piti olla maksettu jo
aikoja sitten, sillä, niihin kolmeen vuoteen, joina Niilo oli rahtia
ajanut, ei hän ollut ottanut enempää kuin kymmenen jauhosäkkiä ja
yhden laatikon ameriikkalaista silavaa -- sen hän tarkoin tiesi.
Kaisa-eukko. Mutta oli ikäänkuin hän olisi aavistanut, että yhtiö
petti Niiloa.

Olipa se nyt sitten Kaisan karttaminen tai Hiltan rukoukset, jotka
vaikuttivat, yhtä kaikki, Niilo lupasi lopettaa kaupunkimatkojen
teon. Ja niin hän läksi kirkonkylään tilintekoon yhtiölle. Hänen piti
olla kotona ennen iltaa.

Mutta kotona Uudessatalossa saivat Hilta ja Kaisa odottaa turhaan
sen illan ja koko seuraavan päivänkin. Miksi hän niin kauvan viipyi?
Eikai hänelle liene mitään tapahtunut? Hilta kulki levottomana ja
katseli ikkunasta joka äänen tieltä kuullessaan. Hän alkoi aavistaa
pahinta -- hän melkein odotti saavansa nähdä Niilon tulevan kotiin
verisenä ja piestynä, tahi että jotain muuta hirvittävää oli
tapahtunut.

Vihdoin kuului ajavan kolinaa tuolta tien käänteestä. Niilo se oli
joka tuli niin hurjaa vauhtia, että vaahto hevosraukasta kuohui.
Hoilotti ja lauloi kärrynlavalla istuessaan, niin että sen voi pitkän
matkan päähän kuulla. Semmoisena ei Hilta häntä sitä ennemmin koskaan
ollut nähnyt.

Säikähtyneenä riensi hän pihalle, jossa Niilo oli hevosta riisumassa.

-- "Mikä Herran nimessä sinua Niilo vaivaa? Siitähän näyttää kuin
olisit humalassa. Et kai sinä oo juonu' rahat mitkä ajosta sait? Oi,
Herra Jumala, tätä kurjuutta!" -- ehätti Hilta sanomaan. -- "Oh,
suus' kiin', akka! Suus' kiin' sanon minä, sillä Niilo Erkinpoika on
semmoinen mies, joka tietää, minkä hän. tekee... Rahat -- rahat --
kuka perkele tässä on rahoja saanu'... Etkö sinä koskaan oo kuullu
puulaakiroistoista puhuttavan... hah-hah-hah...

    "Ja kalastaja läks' rantaan koukkuineen
                            ja verkkoineen
    ilomielin suuria kaloja pyytääkseen...

"Ah -- älä sinä siinä vetistele, akka! Sillä tässä syntyy pi'ot, sano'
Kärkölän Jussi kun äitinsä tappoi... Hei ruuna! Ei yh'en katovue'n
tähe' kannata riihtä polttaa. Ja Niilo Erkinpoika on semmoinen
mies, että hänen kannattaa antaa sen helvetin pehtuorin par' sataa
markkaa varastaakkin ilman että häne' akkansa vetistellä tarvitsee.
Ei, ei tässä turhia itketä, sano' Munterin Ellu, kun kirkonharjalta
putos'..."

-- Ja niin hän alkoi uudelleen laulaa ja hoilata.

Sinä yönä eivät Kaisa-äiti saatikka Hilta voineet silmää ummistaa,
sillä Niilo viskelihe, kiroili ja vannoi tappavansa inspehtorin, joka
oli narrannut häntä tekemään työtä ilman edestä, ja vähemmästäkin,
sillä sen sijasta että hänellä olisi ollut yhtiöltä saatavata, oli
hänen velkansa kasvanut -- millä tavoin, sitä hän ei tietänyt, mutta
niin oli inspehtorin kirjoissa ja niitä vastaan ei käynyt inttäminen,
sillä ne olivat laillisia todistuksia, sen oli vallesmanni sanonut...

Nyt koitti Uudentalon nuorikolle vaikea aika. Vanha Kaisa-äiti pääsi
toki siitä kurjuudesta erilleen, sillä lian kuoli vähää sen illan
jälkeen, jolloin Niilo oli tullut kotiin tilintekomatkaltaan. Mutta
kun hän oli poissa olikin kuin jos kotihaltija olisi vienyt onnen
muassaan; -- miten Niilo ja Hilta ahertivatkin, ja miten varovaisia
he olivatkin, niin ei mikään tahtonut riittää. Ei jäänyt muuta
neuvoksi kuin tehdä uusia ruokavelkoja inspehtorille -- olihan toki
vaikeata nähdä lasten nälkää kärsivän. Niilo tuumaili, että oli
parempi olla yhdelle velassa kuin vähän sinne ja vähän tänne. Muutoin
niin ei yksikään kirkonkylän kauppias tahtonut velaksi antaa. Sillä
niillä seuduin olivat rahat nykyään tiukassa -- olipa sekin kovan
onnen sattuma, että katovuosien piti tulla juuri nyt, kun rahoja
parhaiten tarvittiin.

Viime aikoina oli työnjohtajia ja muita metsäherroja alkanut
ahkerasti Uusitalossa käydä. Niilo ei oikein ymmärtänyt mitä
heillä oli siellä tekemistä, mutta otaksui, että he tulivat
lähistössä tapahtuvien kruunun-leimausten tähden. Mutta eräänä
iltana kevätpuoleen tuli inspehtori Strömbom itse Uusitaloon ajaen
ja hänellä oli nimismies muassaan. Niilon sydäntä hytkähytti kun
hän näki reen kuistin eteen pysähtyvän -- sillä hän muisti, että
velkakirja, jonka hän oli kirjoittanut, oli langennut maksettavaksi
jo muutamia päiviä sitten, ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta
sen uusimiseen.

Strömbom ja nimismies viipyivät kotvan aikaa Uudessatalossa, mutta
kun he vihdoin sieltä läksivät olivat Uusitalon metsät vaihtaneet
omistajaa viidenkymmenen vuoden ajaksi. -- Niilolle oli annettu
kaksi vaihtopuolta, joko tehdä konkurssi tahi myydä metsä, -- ja hän
valitsi jälkimmäisen, sillä se tuntui hänestä paremmalta.

Mutta kun inspehtorin reki katosi käänteessä näkyvistä, silloin
seisoi Niilo Erkinpoika kuistilla ja pui nyrkkiä heidän jälkeensä...

Kaikissa tapauksissa lieveni hätä nyt entisestään, sillä Niilon ei
enää tarvinnut huolehtia velastaan yhtiölle. Sitä vastoin sai hän
tilaisuutta suureen raha-ansioon tukkien ajossa ja lauttaamisessa,
sillä hän oli aimo työmies. Uudentalon asiat alkoivat parata
-- semmoisiksi, jommoisia eivät moneen Herran vuoteen olleet.
Kokonainen joukkue metsäherroja ja tukkipatruunoita asui siellä nyt
yhtämittaa, ja he ymmärsivät aina kunnollisesti maksaa puolestaan,
se täytyi sanoa. Ehkäpä se riippui siitäkin, että, Hilta-emäntä
oli nuori ja kaunis. -- Oikein äitelätä oli Niilon mielestä nähdä
miten he hännystelivät hänen ympärillään ja inspehtori Strömbom
oli aina ensimmäisenä miehenä. Eipä silti että Niilo olisi Hiltan
kunniallisuutta epäillyt, mutta joka tapauksessa se oli hänestä
vastenmielistä. Ja ilkeintä hänestä oli, kun toverit työpaikalla
laskivat raakoja sukkeluuksiaan ja tekivät häijyjä salaviittauksia
hänen vaimostaan ja inspehtorista.

Lauttaustyöt olivat edenneet juuri niin kauas kuin Uudentalon
yläpuolelle ja koko uittomiehistöllä oli ollut puolen yötä kova
työ asettaissa paikoilleen vinkkelipuomia, jonka piti estää tukkia
ruuhkia muodostamasta. Koski pauhasi vähäistä alempana ja useammin
kuin yhden kerran oli venhe ollut livahtamaisillaan siitä alas, mutta
aina oli perämies viime tingassa saanut keksin varmasti puomiin
isketyksi. -- Nyt kulkivat tukit parhaillaan ja uittomiehet olivat
asettuneet metsään ison nuotion ympärille. Niilo oli mukana kuni
tavallisesti. Viulun hän oli lähettänyt kylästä noutamaan -- itse
ei hän nyt voinut mennä kotiin, sillä siitä luultiin aamupuoleen
syntyvän aika työpaikka koskenniskaan muodostuneitten ruuhkien
purkamisessa, ennenkuin ne ehtivät liika isoiksi kasvaa.

Inspehtori Strömbom, joka oli tullut kirkonkylästä uittoa omassa
piirissään johtamaan, oli lähettänyt viinalekkerin miehilleen,
jotta he pysyttelisivät lämpiminä ja nyt he herkuttelivatkin oikein
todenteolla väkevää kahvipunssia ryypiskellen. Niilo vingutti
iloisesti viuluaan pitääkseen hyvää tuulta yllä, -- Kuta enemmän
yö lyheni, sitä hurjemmaksi kävi soitto, ja kun aurinko alkoi
männynlatvoja ruskottaa oli Niilo, kiitos monien ja isojen naukkujen
tullut oikeen vauhtiin. Viulunsa oli hän heittänyt luotaan ja nyt hän
laulaa hoilotti vanhaa rakkausvirttä...

    Mä nuorena uskoni impehen loin
    mun uskoni impehen sorjaan...

Juuri samassa tulla astuskeli inspehtori Strömbom Uudeltatalolta
päin. Pekkalan Janne, joka näki hänet jo matkan päässä ja joka tahtoi
pitää Niiloa pilanansa töykkäsi Niiloa kylkeen ja jatkoi irvistellen:

    Mutt' ystävä jätti ja toinen sen vei
    sen kuorehen mieltyen korjaan...

Hah-hah-hah -- rähisivät uittomiehet.

Niilo kävi kalman kalpeaksi, mutt'ei virkkanut mitään. Hän meni
viina-lekkerin luo ja nosti sen huulilleen. Kuu hän sen luotaan
sinkahutti ei siinä ollut enää pisaraakaan...

"Miten sinun, Niilo, onkaan? Luulenpa että sinun on vaikea pysytellä
lämpimänä näin apo aikaiseen?" kuului samassa inspehtorin ääni hänen
takanaan.

-- "Hm -- on kai niitä, jotka kykenevät toistakin lämmittelemään",
mutisi Niilo käännähtäessään. -- Hänen silmissään välähti häijy ilme.

Strömbom ymmärsi yskän... Mutta hän ei voinut mitenkään olla häntä
vielä vähäsen ärsyttämättä.

"Niin -- siinä sinä Niilo Erkinpoika oikeassa olet. Uudentalon
Hilta-emäntä kyllä sen konstin taitaa."

Ei, nyt hän ei enää uskaltanut enempää sanoa, sillä Niilo oli
hurjistuneen näköinen. Sentähden jatkoi hän ystävällisellä äänellä:
-- "Noh -- anna nyt olla Niiles, älä nyt ole tuhma. Souda minut minut
nyt joen poikki, niin saat lämpöä ruumiiseesi ja kiukkusi haihtuu."

Niilo ei vastannut, vaan meni vastaan ja työntäsi venheen vesille.
Inspehtori istahtihe perään ja niin he ääneti läksivät matkaan.
Vielä kulkivat tukit tiheään, niin että soutajan täytyi olla hyvin
tarkkaavainen.

Virta oli vuolas -- venhe oli kuni kiehuvassa padassa, ja tuolla
alempana -- vaan muutama sata metriä tuonnempana -- karjui koski.
Tänne saakka voi nähdä miten tukit nousivat pystyyn ennenkun ne
läksivät menemään -- miten ne ilmassa keikahtelivat ja -- sitten
hukkuivat valkovaahtiseen vesihuntuun. -- Kieltämättä näytti se
kolkolta... Yhtäkkiä kuului rasahdus. "Mikä se oli?" -- Inspehtori
kavahti puoleksi pystyyn ja ääni oli levoton.

"Oh -- ei tok' mitään -- airothan ne vaan, kun katkesivat tukkien
välissä ja nyt mennään niitten muassa suoraan koskesta alas"...
Niilo näytti tyyneltä siinä istuessaan -- mutta huulet olivat aivan
siniset. -- "Niin että nyt saamme vilpoitella molemmat sekä työ että
minä; -- kuinka kuuma sitte' tulee siit' en minä puhua taho."

-- "Muistaakos se Strömbom miten se minulta metän varast'? Varast' --
niin justiisa varast', sillä ne pahaiset jauhosäkit ja silavapuolet,
jotka minä otin velaks' yhtiöltä oon minä rehellisesti ajuulla
maksanu'... Luuleekos se Strömbom, että kukaan kehtaa hänelle kolme
vuotta työtä teh'ä muutamain jauhosäkkien ja yhden silavalaatikon
e'estä? -- Niin huuva vaan, Strömbom -- ei se kummikaan auta; piru
ottaa omansa kuitenkin se... Niin huuva vaan! Minä oisin myös voinu'
huutaa kun sinä sanoit hävyttömyyksiä vaimostani -- mutta minä --
olin vaiti -- minä. Näetkös kuinka valkoiselta kuohu paistaa? ...
Olisipa nyt Strömbomin sielu yhtä valkoinen kuin vaahto tuolla --
niin silloin olisi parempi tässäkin olla"... Kalmankalpeana tuijotti
Strömbom alas koskeen, joka tuli yhä lähemmä nielevine pyörteineen.
Hirveä kuolon kauhu jähmetytti koko hänen ruumiinsa: -- eihän
tässä mitään apua ollut -- ei apua mitään. Nyt tarttui hyökyaalto
venheeseen... Herra Jeesus Kristus armahda minua syntistä!

-- Rannalla olivat uittomiehet kokoontuneet yhteen paikkaan. He
tiesivät, etteivät he mitään voineet tehdä pelastaakseen hätään
joutuneita, mutta kamalata oli nähdä kahta ihmistä niin nopeasti
elosta raastettavan... Ei kukaan sanonut mitään, mutta kun
venhe viimeisen kerran näkyi vaahtopäisen hyökyaallon harjalla,
silloin otti Antti Niilonpoika Vuorelasta, hän joka ei muuten
herkkämielisimpiä ollut, lakin päästään ja pani kädet ristiin
isä-meitä rukoillen.

Mutta he sekä hämmästyivät, että säikähtivät kaikki, kun he näkivät
Niilo Erkinpojan nilkuttavan joenvartta ylöspäin. Olihan hän saanut
aika kolauksia, ja märkä hän oli, niin että vesi virtanaan hänestä
valui, mutta sittenkään tuskin kukaan voi silmiään uskoa. Jumala
tiesi miten hän oli pelastunut, -- itse ei hän sitä tietänyt. Mutta
onhan Herra vähämielisten holhooja, sanotaan.

Inspehtori sitä vastoin oli ja pysyi kateissa. Vasta kesemmällä
löytyi hänen ruumiinsa useita peninkulmia alempana, pahoin ruhjottuna
ja tukkien ja kivien runtelemana.

Niilo Erkinpoika muuttui sen matkan tehtyään hiukan kummalliseksi.
Eikä sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ja joka sunnuntai-ilta istui hän
kivellä kosken partaalla ja soitteli virsiä.

Ihmiset puistelivat hänelle jonkun aikaa päätään, mutta pian hänen
kummallisuuksiin totuttiin. Ja etenkin kun Niilo nyt oli tykkönään
heittänyt ryypiskelemisen pois ja hoiti taloaan paremmin kuin koskaan
sitä ennen. Niin, Niilosta näytti tulevan oikein varakas mies,
vaikkakohta yhtiö omistikin metsän. Mutta niin ei hänellä ollutkaan
hetkisen rauhaa, vaan hän raatoi kuni orja öin ja päivin.

Oli kymmenes vuosi kulumassa Niilo Erkinpojan koskenlaskun jälkeen.
Niilo oli ottanut lapset ja Hiltan mukaansa kirkolle ja nyt he olivat
kotimatkalla. He olivat liittäytyneet isoon seurueeseen, jonka piti
kulkea samaa tietä. Siellä olivat enimmäkseen kaikki ne pitäjäläiset,
joilla oli kotinsa joen pohjoispuolella -- useapmia venhelasteja.
Mutta venheet olivat huonossa kunnossa varsinkin siihen nähden, että
kevättulva oli pahimmillaan, niin että siinä nyt värkkien kestävyyttä
kysyttiin. Sentähden sovittiin siitä, että naiset ja lapset
vietäisiin ensinnä toiselle rannalle, ja soutajiksi annettiin heille
taitavimmat venhemiehet.

Ensimmäiseen venheeseen tulivat Hilta ja lapset ja pari muuta naista.
Niilo seisoi rannalla ja nauroi heitä, kun he kirkuivat pelosta niin
pian kun venhe kallistelihe tai painui aallon laaksoon.

Mutta äkkiä kalpeni hän, ja hänen naurunsa muuttui särkeväksi
hätähuudoksi. -- Toinen airo oli katkennut, ja nyt liukui venhe
alaspäin, yhä alemma... Herra armahda!

Ja kaukaa kuului naisten ja lasten voivotusta ja itkua, johon miesten
hätäytyneet hätähuudot sekoittuivat, kunnes kaikki äänet hukkuivat
kosken hurjaan karjuntaan...

Sen koommin ei Niilo Erkinpojasta ollut mihinkään. Hän möi talonsa
polkuhinnasta yhtiölle ja osti pienen tuvan joen törmällä.

Ja siellä hän istuu, vanhus, viuluineen, kuunnellen niitä kummia
sointuja, joita hänelle koski ja metsä korviin kuiskuttavat ja
muuttaen ne iloisiksi säveliksi, jotka houkuttelevat nuoria
tanssimaan, vaan panevat vanhat itkemään.

Ja niin kauvan kun aurinko paistaa lämpöisesti ja linnut rakkauslaulu
jaan hänen ympärillään laulavat, niin kauvan tuntuu hänen onnellista
täällä ollakseen. Mutta kun syysmyrskyt tulevat tuntureilta ja
raastavat lehdet puista, silloin valtaa hänet tuskantunne -- ja
vavisten hän hiipii pois -- sillä hän näkee ja kuulee niin paljon
kummallista metsän sopista ja piilopaikoista.



Nurkkalan kylä.


Nyt oli Nurkkalan kylän rikas patruuna Eklund kuollut. Ja kaikki
pitäjän tukimiehet ja etevimmät henkilöt olivat tulleet hautajaisiin
vainajan muistoa kunnioittamaan. Siellä olivat nähtävinä niin
nimismies kuin tuomari ja kaikki kirkonkylän yhtiöherratkin -- niin,
vieläpä muutamat pomomiehet kaupungista asti.

Sillä Eklund oli ollut mahtava ja merkittävä mies, joka renkinä
alottaen uutteralla työllään oli päässyt miljoonain omistajaksi.

Mutta nyt oli hän kuollut.

Ja viini valui virtanaan ja päästi kielet kahleistaan -- ja niin
siinä pidettiin puheita, toinen toistaan pitempiä ja kauniimpia.
Niin, ne olivat oikein muhkeat maahanpanijaiset, sen "uskollisen
työntekijän" arvoiset, "joka nyt pitkän ja työlään työpäivän
jälkeen pääsi ikuiseen lepoon". niinkuin pitäjän pastori niin
kaunopuheliaasti lausui. -- Ja hautajaisvieraat niistivät nenäänsä ja
nyökäyttivät päätään surullisina toisilleen...

Mutta hautajaistalon edustalle oli kokoontunut monta kummallista
otusta. Siellä kuului murinaa ja noitumista ja raakaa pilaa...

Siellä seisoi tunturilais-talonpoikia ja arentimiehiä, jotka muinoin
olivat olleet talollisia, mutta nyt olivat muuttuneet köyhiksi
raukoiksi. Miksikä? Niin, ehkäpä olisi Eklundin patruuna voinut
antaa hiukan selitystä heidän köyhyytensä syihin, jos vaan olisi
elänyt. Mutta nythän hän oli kuollut ja pappi itse oli kutsunut häntä
"uskolliseksi palvelijaksi, palvelijaksi, joka oli tehnyt paljon
hyvää hiljaisuudessa, joka oli ollut uskollinen vähässä ja sentähden
pantu paljon päälle". Eikähän pappi voinut valehdella -- ei ainakaan
kirkossa.

Mutta ulkopuolella jupistiin kaikissa tapauksissa häijyjä asioita.

Ja Eero Riekko, Nurkkalaisista ainoa, joka vielä talonsa omisti ja
jota sentähden pidettiin rikkaana, tulla hoiperteli maantietä pitkin.
-- Hän ryyppäsi. Eero Riekko, niin pian kun vaan viinalle pääsi,
ja kun hän vaan oli muutaman naukun ottanut, ei hän pelännyt puhua
suutaan puhtaaksi. Paljon hänestä kumminkin hänen naapurinsa pitivät,
eikä koskaan ollut hätääkärsivä avutta hänen tuvastaan lähtenyt.
-- Nyt hän tunkeutui läpi joukon hänkin nähdäkseen jotain noista
kekkereistä. Ja kun hän oli jonkun aikaa ikkunassa seissut ja sisälle
tirkistänyt niin jupisi hän tavalliseen varmaan tapaansa:

"Niin kyllä he näyttävät olevan iloisia ja hyvällä tuulella tuolla
sisällä, ja me täällä myöskin, mutta ajatelkaas kuinka pirulla on
tänä iltana lysti! Kyllähän Erkki Simo antoi sekä kynttiläkruunun
että kellon kirkolle lahjoakseen Herraamme ja pettääkseen pirua,
aivan niinkuin hän petti naapureitaan. Mutta ei se piru annakaan
itseään niin helposti paisteissaan pettää, ja Erkki Simo kyllä
parhaiten tietää kuinka kuuma siellä on missä hän nyt on".

Eero Riekon ympärillä kuului hyväksyvä rähinä. Sillä hän oli lausunut
sen mitä kaikki ajattelivat, mutta jota ei kenkään uskaltanut sanoa.
Vaikka näet Eklundin patruuna olikin kuollut, ei hänen rikkauksiensa
ja mahtinsa pelko sittenkään ollut tykkönään haihtunut.

Mutta Eero Riekon ei ollut vaikea sanoa mitä hän ajatteli! Eihän
hänen ollut koskaan tarvinnut lainata niin penniäkään tuolta
mahtavalta patruunalta. Eikä Eklundin samppanja koskaan ollut Eero
Riekon tähden valunut, -- toki kumminkin yhden kerran; -- se oli
silloin, kun Eklundin piti ostaa hänen tilansa Mustankosken-yhtiölle.
Mutta siinä yrityksessään hän pahoin pettyi. Sillä kun hän luuli
ystävänsä Eero Riekon niin päihtyneeksi, että hän pitemmittä mutkitta
kirjottaisi nimensä kauppakirjan alle, silloin nousi Eero Riekko
pystyyn ja lallatti: "Niin, Eklund, kyllä minä juon kuinka paljon
tahansa, mutta piru vieköön, jos minä sinun roistokauppojen alle
nimeni kirjoitan."

       *       *       *       *       *

Eklundin patruuna ei tosiaankaan ollut usein kaupoissaan pettynyt.
Sillä hän oli aina osannut laskea, ja laskea oikein ennenkun
hän asiaan ryhtyi. Jo siihen aikaan kun hän palveli renkinä
Ruskolan Matilla oli hän tunnettu koko pitäjässä taitavuudestaan
kellonhuijaamisessa, ja kun hän isoilla markkinoilla petkutti kuuron
hevoskaakin itse mustalais-Antille ja sai varsahevosen sijaan,
silloin oli Erkki Simon kauppamaine vakaantunut. Sillä mustalaisen
petkuttamista hevoskaupoissa, sitä pidetään näillä seuduin yhtä
vaikeana, joskohta ei yhtä kunniakkaana, kuin päästä kirkon-väärtiksi
tahi herastuomariksi.

Mutta kumma kyllä eivät huhut Erkki Simon oveluudesta kello- ja
hevoskaupoissa tehneet häntä kylän nuorison keskuudessa suosituksi.
He pelkäsivät häntä ja se oli syynä siihen, ettei Erkki Simo
koskaan saanut olla mukana kun lystiä pidettiin -- eikäpä niin
muutenkaan. Enimmäkseen sai hän kulkea yksin -- paitse tietystikin
markkinoilla. Silloin keräsi hän ympärilleen kokonaisen pataljoonan
kellonhuijaajia, mustalaisia ja hevoshuijaria. Taskut enemmän- tai
vähemmänarvoisia kelloja pullallaan ja yhtämittaa heruva litrapullo
povitaskussa kulki hän toisesta toiseen, ja jokainen, joka Simo
Erkin kanssa kauppoihin ryhtyi, voi olla varma siitä, että hänet
rehellisesti nolattiin. Mutta aina vaan hänen kauppansa luistivat.
Simo Erkki oli huomannut, että viina aina ihmisten kauppahalua
paransi, eikä hän sentähden koskaan kauppoja tehnyt ilman että
hän oli antanut ostajalle tilaisuutta kahteen, kolmeen kulaukseen
viinapullosta. Itse hän kyllä tiesi olla varuillaan -- ei hän koskaan
ollut juopunut, vaikka näyttikin toisinaan jotakuinkin pehmeältä. Ja
kun talonpoikaset selvisivät humalastaan ja huomasivat, että heitä
oli petkutettu, silloin noituivat he viinaa ja Erkki Simoa.

Toisenlainen oli hänen nuorempi veljensä Kalle Aatu, joka palveli
Tarkkalan isäntää. Hänessä nyt ei ollut keinottelijaa niin
aluksikaan, eikä hänellä muuta ollutkaan kuin pari tanakkata
käsivartta ja kaksi mustansinistä silmää, jotka voivat loistaa niin
kauniisti, että kaikki tytöt niiden loistosta pyörälle joutuivat.
Eikä siitä koskaan voinut hauskaa syntyä ellei Kalle Aatu mukana
ollut. Mutta joskohta hän olikin ensimmäinen kisakentällä, niin oli
hän ensimmäinen työpaikallakin. Siinä syy minkätähden Kalle Aatusta
yhtä paljon pidettiin kuin Erkki Simoa pelättiin ja vihattiin. Ja
Erkki Simon mieltä se katkeroitti ja kalvoi -- toisinaan hän melkein
vihasi veljeään. Eipä silti että Kalle Aatu koskaan olisi häijy häntä
kohtaan ollut, eikä siitäkään syystä, että tytöt pitivät enemmän
Kalle Aatusta kuin hänestä, Erkki Simosta -- siitä hän ei välittänyt.
Vaan Kalle Aatussa oli jotain niin valoista ja rehellistä, joka
tympeytti veljeä, pani hänet pahoille mielin ja sillä tavoin hänessä
vähitellen vihantunteita herätti.

Paremmiksi eivät asiat muuttuneet, kun Kalle Aatusta tuli vävypoika
samaan taloon, jossa hän oli niin kauvan palvellut. Sillä koska
Tarkkala oli pitäjän isoimpia ja parhaiten hoidettuja tiloja, niin
ei ollut ihmettelemistä, että Erkki Simon mielestä hänen veljellään
oli ollut aivan liian suuri onni. Se harmitti häntä, että Kalle
Aatu, jolla ei ollut kauppaneroa nimeksikään, kuitenkin oli päässyt
suuritilalliseksi, sillä aikaa kun hänen. Erkki Simon, vielä täytyi
renkinä raataa.

Jospa hän vaan olisi voinut tehdä saman! Mutta semmoisia tyttöjä kuin
Hilma. Kalle Aatun vaimo oli, ei joka oksalla ollutkaan. Ja muuten
Erkki Simo kyllä tiesi, ettei hän naisten makuun ollut.

Yhden ainoan tytön hän tunsi, joka hänet ehken ottaisi -- ellei hänen
isänsä esteitä rakenteleisi. Rikas hän oli, sillä hän oli Pekkolan
ukon ainoa tytär, mutta ei hän kaunis ollut, se nyt oli varmaa.
Ja koko pitäjä tunsi hänet torakurkuksi, joka ei edes häikäillyt
hammastaan kostuttaa, jos niiksi tuli, ja päälle päätteeksi oikein
aika lailla. Niin että huolimatta hänen rikkaudestaan ja siitä
että hän poikia himoitsi, ei hän sittenkään voinut kerskata sillä,
että hänellä olisi ollut niin ainoatakaan sulhasta. Mutta ei silti
sanottua ollut, että Erkki Simon kosiminen niin muitta mutkitta
onnistuisi. Sillä Nurkkalan Pekkolan isäntä oli tunnettu oikeaksi
saituriksi ja vaikka hänen tyttärensä oli yhtä vastenmielinen
kuin selkäsauna ja hänen sielunsa musta kuni saunanseinä, niin ei
sittenkään luultavaa ollut, että hän tyytyisi saamaan vävykseen
renkimiehen.

Siitä kohden se iho arka olikin. Ja Simo Erkki tuumaili ja mietiskeli.

Silloin tapahtui eräänä talvena, että Mustankosken-sahayhtiö
"erehtyi" paria metsälohkoa hakkuuttaessaan niin, että noin 50000
kruunun tukkipuuta tuli luvatta ja leimaamatta kaadetuiksi. Tietysti
otettiin tukit takavarikkoon ja pantiin puomiin joen poukamaan juuri
sen kosken yläpuolelle, jonka joki kirkonkylän alapuolella muodostaa.
Siinä ne piti kruunun laskuun enimmäntarjoovalle myydä, ja huhuttiin,
että yhtiön tulisi maksaa aimo sakkoja "erehdyksestään".

Inspehtorit ja työnjohtajat juoksentelivat ymmällä ollen toinen
toistensa jaloissa. Mitä tehdä? Eikä siinä kylliksi että rahallinen
tappio oli oleva iso -- yhtiö tulisi häväistyksi -- joutuisi toisten
onnellisempien kilvoittelijoiden pilkan esineeksi. Sehän oli aivan
kauheata, tämmöinen! Mustankoskenyhtiön johtaja tuli itse tänne
kaukaa etelämpänä olevasta kodistaan koettaakseen kullalla ja hyvillä
sanoilla saattaa asian oikealle tolalle. Ja häntä seurasi kokonainen
joukkue asianajajia ja lakimiehiä.

Koko pitäjä oli kuohuksissaan eikä muista seikoista kuin tuosta
suuresta takavarikosta puhuttukaan.

Erkki Simo oli hänkin tietysti kuullut siitä puhuttavan.

Ja yhtäkkiä selvisi hänelle, että nyt hän voisi rikastua tekemällä
yhden ainoan rohkean kepposen.

Hän hankki asiaa kirkonkylään. Muttei mennyt suorastaan sinne,
vaan teki kierroksen joen poukamaan, missä takavarikkoon otetut
tukit olivat. Varovasti tutki hän puomia. -- Virta painoi sitä --
tarvittaisiin vaan pari miehen iskua -- ja silloin läksi koko lautta
koskesta alas menemään. Ja alapuolella sitä ei niin helposti takaisin
otettaisikaan, sillä siellä se sekoittuisi Mustankosken-yhtiön
muitten tukkien kanssa yhteen...

Erkki Simo kiiruhti yhtiön konttooriin ja pyysi päästä johtajan
puheille kahden kesken...

He puhelivat kauan ja innokkaasti ... ja kun Erkki Simo läksi
loistivat niin hänen kuin mahtavan tirehtöörinkin kasvot
tyytyväisyydestä.

Muutamia päiviä myöhemmin -- päälle päätteeksi itse juhannuspäivänä
-- tuli nimismiehelle sana että puomi, joka sulki takavarikkoon
otetut tukit poukamaan, oli yöllä katkennut ja että jok'ikinen tukki
oli sievosesti mennyt koskesta alas, ja että ne nyt olivat matkalla
meren rantaan päin. Ei ollut ajattelemistakaan, että takavarikkoon
otettuja tukkeja voisi Mustankosken-yhtiön muista tukeista eroittaa.
Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin antaa noiden 50000 tukin jäädä yhtiön
omiksi ja levollisesti ottaa vastaan mitä niistä tarjottiin --
yhteensä tuhat markkaa -- kaksi penniä kappaleesta.

Tosinhan asiasta vähän rettelöimistä syntyi ja muutamat henkilöt
tahtoivat saada todistetuksi, että puomi oli yhtiön toimesta
katkaistu. Mutta tirehtöörillä oli monta lainoppinutta miestä
mukanaan ja monta isoa kaunista seteliä... Ja niin se kävi päinsä,
että Mustankosken-yhtiö pääsi erilleen asiasta ja kruunu sai tuhat
markkaa 50000 tukista.

Saman vuoden syksynä asetti Erkki Simo kauppasodin kirkonkylään ja
otti nimekseen Eklund. Kohta sen jälkeen nai hän Pekkalan Liisan.

Ihmiset kuiskuttivat ikäviä asioita Erkki Simo Eklundista, mutta
hän oli vähäkuuloinen eikä kenkään uskaltanut sanoa mitään ääneen.
Sillä aivan kuin noidan-iskusta oli Eklund tullut sekä rikkaaksi
että mahtavaksi. Kyllähän hänessä, vielä silloin tällöin renki tuli
näkyviin, mutta siihen seikkaan ei kukaan huomiotaan kiinittänyt.
Hänestä tuli hyvä ystävä ja veli kaikkien sahaherrojen kanssa ja hän
joi totia ja pelasi korttia tuomarin ja nimismiehen kanssa.

Eikä Eklund koskaan kitsastellut, kun joku kirkonkylän herroista
taskulainaa tarvitsi -- ei suinkaan. Siinä hymyiltiin ja pokkuroitiin
ja kursailtiin, niin ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.

Mutta jos köyhä tunturilainen tarvitsi puoli säkkiä jauhoja tahi
nelikon suoloja velaksi, -- niin silloin se oli mahdotonta --
aivan mahdotonta. Töin tuskinhan hän itse tuli toimeen. Mutta --
velkakirjaa ja 10 prosentin korkoa vastaan voi hän nyt kumminkin
yhden kerran auttaa...

Ja niin se Eklundin liike yhä suureni ja Eklund itse yhä vaan
rikastui.

       *       *       *       *       *

Eklundin veljeä, Kalle Aatua, kohtasi eräänä syksynä suuri suru.
Sillä Hilma, hänen vaimonsa, kuoli synnytettyään pojan. Ja poika
seurasi äitiänsä hautaan muutamien päivien kuluttua.

Kalle Aatu tuli itse kutsumaan veljeään hautajaisiin. Hän näytti
sortuneelta ja murheen murtamalta -- Erkki Simon mielestä oli häntä
oikein sääli. Ja ensikerran elämässään näytti Eklund sovinnolliselta
veljeään kohtaan. Kutsuipa hän Kalle Aatun luokseen kotiinsakin,
kirkonkylään, hautauksen jälkeen. Ei ollut Kalle Aatun nyt hyvä
yksin kaikessa murheessaan Tarkkalassa istua. Siellä hän vaan tulisi
kipeäksi surusta... Ei, parasta oli heittää kaikki surulliset
ajatukset luotaan...

Ja Kalle Aatu tuli Eklundille ja asui siellä koko talven. Hei,
sielläkös lystiä pidettiin! Eklundista tiedettiin, ettei hän
kitsastellut, kun oli pidoista puhe, eikä Kalle Aatu se mies ollut,
joka lasin luotaan lykkäsi kun hänelle semmoista tarjottiin. Hän
olikin kuin samassa humalassa koko sen talven. Itse hän ei muistanut
niin hituistakaan mitä sillä aikaa oli tapahtunut, mutta se on
varmaa, että kevätkäräjissä myönnettiin Erkki Simo Eklundille
lainhuudatus hänen veljensä tilaan, Tarkkalaan, jonka hän muka oli
viidelläsadalla markalla ostanut.

Ei kukaan oikeastaan tiedä miten se kauppa oli tullut tehdyksi.

Mutta sen jutun jälkeen muuttui Kalle Aatu hassahtavaksi. Hän
kierteli kirkonkylää ja ryypiskeli, kunnes hänet eräänä aamuna
löydettiin kuoliaaksi paleltuneella vaimonsa, Hilman haudan vierestä.

       *       *       *       *       *

Nurkkalan kylä on pitäjän isoimpia. Siihen ei tosin kuulunut kuin
kahdeksan taloa, mutta ne olivat sitä suurempia -- melkein kuin
kaksi, kolme tavallista. Eklundin appiukon kuoltua sai hän tietysti
hänen talonsa ja se oli isoin kaikista.

Sahayhtiön herrat kiertelivät Nurkkalankylän metsiä kuni kissat
kuumaa puuroa. Mutta Nurkkalan talonpojat eivät olleetkaan niin
helposti peijattavia, sillä he alkoivat aavistaa, että metsä oli
enemmän arvoinen kuin kukaan voi uskoakaan. Siitä syystä ei kauppoja
syntynytkään, vaikka metsänostajat toisinaan tarjosivat melkein
suunnattomia summia -- niin, jopa kuusi-, seitsemäntuhatta markkaa
isoimmista tiloista.

Mutta silloin tuli Mustankosken-yhtiön johtaja vielä kerran
kirkonkylään etelästä päin. Hän ei ollut käynyt siellä sen kevään
jälkeen, jolloin tuo iso tukkitakavarikko tapahtui. Eikä kukaan
voinut käsittää mikä häntä nyt pakoitti tänne tulemaan. Tosinhan
sanottiin, että hän oli tullut metsästämään, vaan sitä nyt ei kukaan
ottanut uskoakseen.

Eklund oli nyt kirkonkylän mahtavin mies, ja tirehtööri sai
kutsut tulla entisen rengin komeaan taloon asumaan. Pitoja
pidettiin joka päivä -- niin vieläkin kerrotaan pitäjässä niistä
samppanja-aamiaisista ja päivällisistä, jotka Eklund laitatti
juhlittaakseen korkea-arvoista suosijaansa.

Mutta kaiken juhlimisen ohessa ei kauppa-asioita unhoitettu.
Tirehtööri tiesi inspehtoriensa kautta aivan hyvin, että kunhan vaan
pitäjän talonpojat pääsisivät siitä selville, että Eklund oli talonsa
myönyt, niin hekin, hänen liikeneroonsa luottaen, myöskin möisivät
omansa. Sillä ei kukaan voisi varoa, että viekas Eklund olisi antanut
petkuttaa itseään.

Mutta nyt oli Eklund rikas eikä antanutkaan ostaa itseään niin
vähällä kuin ensi kerralla. Viisikymmentätuhatta markkaa täytyi
yhtiön lukea pöydälle käteisessä rahassa saadakseen hänen nimensä
_pätemättömään_ kauppakirjaan.

Eklund ja tirehtööri läksivät yhdessä Nurkkalan kylään puhuakseen
järkeä talonpojille. Ja nyt näyttäytyi, ettei Eklund ollutkaan
unhoittanut entisiä kellonhuijaustemppujaan -- hän juotti naapurinsa
humalaan -- ei nyt enää viinalla, vaan samppanjalla -- siitä oli
tullut Eklundin mielijuoma -- ja kun humaltuminen alkoi tehdä
ajatukset sekaviksi, silloin hän rupesi seteleillä, monilla suurilla,
kirjavilla seteleillä heitä kutittamaan. Ja kaikki he menivät ansaan
-- kaikki paitsi Eero Riekko -- mutta hän olikin nyt semmoinen
patajuoppo, ettei hän voinut omaa parastaan käsittää -- sanoi Eklund.

Kun kevätkäräjiä ensi vuonna istuttiin, silloin olivat kaikki
Nurkkalankylän talot, paitsi Eklundin ja Eero Riekon, yhtiön tiluksia.

Mutta kun talonpojat saivat tietää, ettei Eklund ollutkaan myynyt
tiluksiaan, vaan ainoastaan nimensä heitä petkuttaakseen, silloin
itkivät monet kiukusta ja surusta ja kauvan kesti, ennenkuin Eklund
uskalsi näyttäytyä yksin iltasin.

Jumala yksin tietää, kuinka monta kirousta tuolle mahtavalle
patruunalle rukoiltiin.

Ehken tunsi hän itsekin, ettei hän ollut oikein tehnyt. Ehken
lahjoitti hän omaatuntoaan nukuttaakseen kirkolle suuremmoisia
lahjoja. Ensin antoi hän kynttiläkruunun -- suuren ja komean, niin
että se räikeästi pistää silmiin muutoin niin yksinkertaisesti
sisustetussa maalaiskukossa.

"Herran kunniaksi lahjoittanut kauppias E. S. Eklund Nurkkalan
kylästä" on isoin, kullatuin kirjaimin kruunussa luettavana.

Mutta kun kynttilät juhlatilaisuuksissa kimaltelevat, silloin
tyrkkivät pojat toisiaan kylkeen ja kuiskaavat:

"Katsohan kuinka komeasti roisto-Eklundin ruunu loistaa,"

Eikä Eklund ainoastaan kynttiläkruunua lahjoittanut. Tukholmasta
tilasi hän suuren suuren kellon, jonka piti soida pitäjän
kirkontapulista Herran ja hänen kunniakseen.

Mutta kun kelloa oli ensi kerran soitettava, niin se halkesi. Ja kun
se oli valettu uudelleen ja taasen pantu paikoilleen, heilui tapuli
niin arveluttavasti, ettei nykyään uskalleta kelloa käyttää muuhun
kuin läppäämiseen.

Ihmiset kuiskuttavat, ettei Eklundin kello tahdo soida, sentähden
että se on verirahoilla ostettu.

       *       *       *       *       *

Näitä ja monta muuta juttua kerrotaan pitäjässä köyhästä
talonrengistä, joka viekkaudella ja epärehellisyydellä hankki
itselleen rikkautta ja valtaa; roisto-Eklundista, patruunasta, joka
möi sielunsa yhtiön rahoista.

Eikä yksikään, eivät edes ruotulaiset, jotka kulkevat kylästä kylään,
eläen kanssaihmisten armeliaisuudesta, kadehti häntä.

Hän kuoli, istuessaan kassakaappinsa edessä, vanha nahkakukkaro
kädessä.

Ja nyt ovat hänen rikkautensa hävinneet kuni akanat tuuleen. Ei ole
tähdettäkään jäljellä noista kootuista miljoonista. Kun tunturilainen
sanoo Eklundin nimen, niin seuraa sitä kirous tahi sadatteleminen ja
kello, jonka Eklund kirkolle lahjoitti, se ei kutsu kansaa Jumalan
huoneeseen, vaan julistaa tulipaloa ja onnettomuutta kun se vaan soi.



Perintölä.


Ihmiset kertovat että Perintölässä kummittelee.

Se, jonka syysiltana täytyy kulkea siitä ohi, kiiruhtaa aina
askeliaan tavallista enemmän, ja paimenpojat arvelevat ja
tutkistelevat kotvan aikaa, ennenkun he uskaltavat hiipiä
päärakennuksen särkyneistä ikkunanruuduista sisälle tirkistämään,
nähdäkseen, jos siellä mitään piilee. Ja jos he silloin saavat kuulla
pienimmänkään rasahduksen, juoksevat he täyttä kurkkua huutaen
metsään -- luullen nähneensä itse pirun ja koko hänen joukkueensa
perässään.

Yhtiö ei saa ketään tilaa arennille ottamaan, vaikka se aikoinaan oli
pitäjän parhaita. Ei vaikka he kerran ovat tarjonneet sata markkaa
sille, joka siilien tahtoisi asettua. -- Rikkaruohoa kasvaa saroilla,
pientarilla nousee nopeaan männyn ja koivun taimia ja aitauksissa on
karhunsammal päässyt valloilleen. Kohta on Perintölä metsäpalstana ja
metsäpalsta erämaana.

Sillä talvet pitkään ahertavat miehet ja hevoset kuljettaakseen
Perintölän metsää pois. Eivät ne seiväspuita ole, jotka siellä
kasvavat, -- ne ovat mahtavia hirsi- ja taivastatavottelevia
mastopuita, joita kaadetaan ja paloitellaan ja kuljetetaan
pois. Mutta yhtiö -- niin se on ansainnut monta, monta kymmentä
tuhatta markkaa metsällään, ja monta köyhää raukkaa ja entistä
talollisen-poikaa, jotka ehken muuten olisivat kuolleet nälkään, ovat
tulleet tänne ja saaneet työtä yhtiön palveluksessa. Niin -- onhan
se Jumalan onni, että heillä edes oli yhtiö, johon voivat turvautua
-- sillä miten heidän muuten kävisikään, kaikkien noitten raukkojen,
jotka kiertelevät pitäjää ilman koditta ja työttä.

Jumala tiesi, miten asiat muinoin olivat, ennenkun yhtiöt tulivat ja
auttoivat ihmisiä rahoillaan ja työllään! Siihen aikaan ei mahtanut
ollakaan köyhiä. -- -- --

       *       *       *       *       *

Kun Perintölän Iisakki-vanhus luopui isännyydestä, oli Pekka,
hänen poikansa, vasta mennyt naimisiin. Hän oli ottanut Erkki
Antin tyttären -- Kaunis-Eveliinan, joksi häntä kutsuttiin. Pekka
oli saanut monta iskua hänen tähtensä ja monta iskua hän myös oli
antanut. Vähälläpä oli, että hän hänen tähtensä olisi pantu sinne,
miss'ei aurinko eikä kuu paista.

Korholan Aatu, Eveliinan isä, ei ollut niin erittäin hyvässä
maineessa sen jälkeen kun hän oli haastettu oikeuteen hirven taposta
ja vannoi itsensä vapaaksi. Mutta se ei estänyt seudun poikia
kilpaa juoksemasta Eveliinan perässä. Ja ne rukkaset, joita hän
jakeli, hankki hänelle yhtä monta vihamiestä kuin hänellä ennen
oli ihailijoita ollut. Taskisen Kalle, joka oli Kaunis-Eveliinan
kiihkeimpiä kosijoita, mutta jonka Pekka oli satulasta sysännyt,
tuli hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Oli aika mikä tahansa, aina
koetti hän sanoa ilkeyksiä Aatusta ja varsinkin hänen tyttärestään.
Ja niinpä eräänä juhannusaattona -- muuten samana vuonna, jolloin
Pekka meni Eveliinan kanssa naimisiin -- oli Kalle tullut Pekan luo
tämän seistessä kirkonmäellä muutamien toverien seurassa ja kysäissyt
häneltä "oliko hänellä hirvenlihoja myytävänä."

Pekka kalpeni. Sanaakaan vastaukseksi virkkamatta astui hän muutaman
askelen Kallea kohden ja antoi hänelle semmoisen korvapuustin että
leukaluu särkyi.

Ei se korvapuusti tullut Pekalle niinkään kalliiksi, sillä todistajat
todistivat yhteen suuhun, että Kalle se oli joka aloitti.

Saman vuoden syksynä meni Pekka naimisiin.

       *       *       *       *       *

He elivät omaa elämäänsä tuolla Perintölässä. Iisakki-vanhus ja
Liina, hänen vaimonsa, olivat muuttaneet porstuakamariin, niin
että Pekka jäi kahden kesken Eveliinan kanssa pirttiin asumaan. Ei
siellä koskaan äreätä sanaa kuulunut. Pekka, joka voi olla niin
rajuluontoinen ja tuittupäinen, oli nyt leppeä ja sopuisa.

Siihen aikaan oli kuin jos aurinko olisi ainiaan Perintölään
paistanut.

Sarkojen lukumäärä kasvoi ja alaltaan ne yhä suurenivat, Pekka
kun niitä jänteville käsineen raivasi. Tuvassa oli kaikki niin
siistittyä, hienoa ja puhdasta -- geraniot ja pelargoniat ikkunoissa
olivat niin vihreät ja rehevät -- permanto oli aina valkoinen ja
kirkas -- maitopytyt, jotka olivat kallellaan porstuassa kuivamassa,
kiilsivät melkein hopealta. Niin, Eveliinalla oli taito hankkia valoa
ja iloisuutta ympärilleen. Ja vuosi häitten jälkeen tuli siellä vielä
valoisampi. Silloin tuli Selma maailmaan.

Pekka ei tiennyt koskaan ennen tarttuneensa pieneen lapseen. Tuskin
oli hän semmoista nähnytkään. Mutta kun hän nyt näki tuon pikku
olennon, joka makasi Eveliinan vieressä, ei hän voinut olla ottamatta
sitä tanakoille käsivarsilleen ja puristamatta sitä hellävaroin
rintaansa vastaan. Kun hän sitten oli laskenut Selman takaisin,
seisoi hän kauvan, kauvan aikaa ja katseli heitä kumpaistakin, --
katsoi, katsoi, kunnes kyyneleet silmiin puhkesivat. Silloin suuteli
hän Eveliinaa ja juoksi ulos -- juoksi laulaen ja rallattaen aidan
vierttä -- naapurikylään onnestaan kertomaan.

Nyt -- niin nyt hän oli saanut jotain, jonka edestä hänen tuli
elää -- nyt hän oli tekevä työtä niinkuin ei koskaan sitä ennen.
Perintölästä oli tuleva pitäjän paras talo! Ja sehän oli aivan
paikallaankin -- koska pitäjän kaunein tyttö oli sen saapa.
-- -- -- Hih, hei, kuinka aurinko paistoi ja miten linnut
visertelivät tänäpänä vaikka olikin kesä enemmän kuin puolitiessä.
Pekan täytyi nauraa ääneensä. Totta tosiaan, hänestä tuntui kuin
jos olisi muuttunut lapseksi uudelleen. -- -- -- Semmoinen pieni
tyttönen! -- -- -- Tummansiniset silmät -- Eveliinan silmät! Samat,
jotka aina näyttivät katsovan kauas tulevaisuuteen. Suu niin pieni ja
punainen, posket niin pyöreät ja terveet. Jumalani, kuinka onnellinen
hän oli! Se oli hänen lapsensa, hänen oma pieni, pieni lapsukaisensa
-- hänen ja Eveliinan. La-la-la lauleli hän pyrkiessään vasta
mäkeen Sarvilammin salolle. Ja vastapäätä olevasta vuoresta
vastasi kaiku niin pitkään ja kumeasti. -- -- -- Se kuului melkein
huokaukselta. -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta vuodet kuluvat nopeaan kun onnessa elää. Ja kun tulee pimeään
oltuaan kirkkaassa päivänpaisteessa niin koskee silmiin.

Pekan tukka muuttui harmaaksi ja hänen otsansa yhden talven kuluessa
ryppyiseksi.

Eveliinan terveys ei koskaan ollut niin varsin kehuttava ollut.
Mutta sitten alkoi tuntua niin kummalliselta. Ennen oli hän aina
ollut iloinen ja virkeä kuni sirkkunen -- nyt hän tunsi itsensä
niin väsyneeksi, niin väsyneeksi. Ja kun lian joskus tahtoi laulaa
niinkuin ennen, niin hänen täytyi keskeyttää kesken laulamisen --
pisti niin rintaan. Syksymmällä alkoi hän yskiä -- lyhyttä, kuivaa
yskää. Mutta eihän kukaan voinut uskoa sitä vaaralliseksi. Hänen
poskessahan punoittivat niin kauniisti ja hänen silmänsä loistivat
kuni muinoin, kun hän oli "Kaunis-Eveliina". Pekka koki rauhoittua --
mutta povessaan tunsi hän kalvavaa tuskaa. Vihdoin päätti hän käydä
lääkärin puheilla -- ilman että Eveliina siitä tiesi. Sillä hän ei
koskaan olisi tahtonut, että hän tuhraisi rahoja semmoisiin. --

Vaikeata oli Pekan tulla kotiin. Hän tiesi nyt, että ruusut Eveliinan
poskilla olivat kuolon merkkejä -- että silmäin loiste oli kuumeen
hehkua. Ja lääkäri oli sanonut, ettei hän, Pekka, saanut näyttää
suruaan Eveliinalle, ei edes antaa hänen aavistaa millainen hänen
tilansa oli. -- -- --

Kun Pekka tuli kotiin, valehteli hän ensi kerran elämässään
Eveliinalle. Hän sanoi, että hän oli käynyt erässä naapurikylässä
kysymässä neuvoa tietäjä-ämmältä ja tämä oli sanonut, että Eveliina
kyllä paranisi kunhan kevät tulisi, -- Pekka tukahutti nyyhkytyksen,
sillä tohtori oli sanonut, että kevät juuri on Eveliinan vaarallisin
aika.

Ja niin meni talvi menojaan -- pitkä, raskas talvi kovine pakkasineen
ja isoine lumikinoksilleen. Evelina oli nyt alituiseen lepuulla --
odottaen kevättä, jolloin hänen vaivoistaan tulisi loppu. Pekka
ei ollut voinut ryhtyä mihinkään työhön -- hän kierteli metsiä ja
viritteli ansoja ja karhunlavoja. Mutta kun hän oli kotona näytti hän
reippaalta ja iloiselta.

Kevät tuli -- lämmin ja ihana kevät pitkän talven jälkeen. Aurinko
paistoi, linnut visertelivät, koivut työnsivät lehtä. Ja Eveliina
näytti saavan enemmän voimia päivä päivältä. Näytti siltä kuin jos
lääkärin ennustus ei toteutuisikaan ja Pekka jo iloitsi, että hän
vielä kerran saisi nähdä Eveliinan terveenä ja reippaana.

Silloin tuli isku -- niin nopeaan -- niin odottamatta, että se
oli melkein musertamaisillaan Pekan. Vähää ennen juhannusta kuoli
Eveliina -- niin tyynesti ja hiljaa kuin lapsi, joka nukahtaa äitinsä
käsivarrelle.

       *       *       *       *       *

Niin oli nyt Pekka kahden kesken Selman kanssa Eveliina haudattiin
kaikessa hiljaisuudessa eräänä pyhänä ja kaikki ihmiset koko
pitäjässä siunailivat sitä Pekan kitsautta kun hän ei edes tarjonnut
niin kahvitilkkua hautauksen jälkeen. Niin paljon hänen toki olisi
pitänyt kunnioittaa vaimoaan. "Mutta leskimiehen suru on kuni sysäys
kylkeen -- niin molemmathan ne ovat helposti haihtuvia kipuja" --
tuumittiin.

Mutta Pekka antoi ihmisten juoruta miten vaan tahtoivat. Niinkuin
Eveliinan sairauden aikana, niin kierteli Pekka nytkin metsiä
-- nythän ei ollut luvallinen aika, niin ettei hän voinut vetää
metsästämistä syyksi siihen -- mutta hän puhui siitä että
salo-niittyjä oli tarkastettava ja että korteikkoja oli hirviltä ja
metsistyneiltä poroilta suojeltava. -- Talo oli melkein hunningolle
joutumaisillaan.

Ja kun hän iltasin tuli kotiin vietettyään koko päivän metsässä,
silloin oli hänellä tapana istuutua, Selma sylissään, ja ääneti
katsella häntä -- katsella ja katsoa kunnes tyttönen melkein pelästyi
ja alkoi itkeä.

Kesti melkein vuoden, ennenkun Pekalta tuli oikeata työtä tehdyksi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut, niin oli kuin jos työ olisi
auttanut häntä unhoittamaan surunsa. Ja kun hän väsyneenä ja lopen
uuvuksissa tuli uudispellolta kotiin, oli Selma aina ovella ja
otti hänet vastaan -- olipa melkein kuin jos Eveliina ei olisi
kuollutkaan, vaan olisi jälleen nuoristunut.

Vuodet vierivät ja Selma kasvoi ja varttui. Ja Pekka oli tullut
entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli ennen suurta suruaan -- vaan
paljon vanhemmaksi. Nauraa ja laskea leikkiä hän kumminkin taisi,
ja hän oli tyytyväinen itseensä. Sillä hän oli kuolettanut surunsa
työllään eikä sittenkään unhoittanut Eveliinaa; hän oli tehnyt ison,
raskaan päivätyön ja nyt hän vaan ikävöi -- tyyntä, kirkasta iltaa
-- -- -- ikävöi levätäkseen.

       *       *       *       *       *

Selma oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hän oli pitäjän kaunein tyttö
ja lisäksi rikkain. Ei sentähden niin aivan merkillistä ollut,
että pojat häärivät Perintölän ympäristössä, niinkuin kärpäset
sokeripalan ympärillä. Mutta kummallista oli, että rivakkaimmat ja
kunnollisimmat pojat tuhmistuivat ja mykistyivät, kun he tulivat
Selman läheisyyteen. Hän oli niin toisenlainen kuin mihin he olivat
tottuneet, kun oli puhe tyttösistä, niin että joutuivat aivan ymmälle
hänen rinnallaan. Eikä yksikään poika koko pitäjässä voinut kerskata
sillä, että olisi saanut ottaa häntä vyötäisistä muulloin kuin
tanssipaikalla.

Siitä syystä syntyi hälinä koko kylässä, kun alkoi huhu liikkua,
että Selma oli saanut kosijan, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan
lähettää luotaan niinkuin hän oli tehnyt kaikille muille. Ja vielä
äkäisemmin melusivat kylän juoruakat kun huhuttiin, että Selmasta
tulisi rouva Saari.

Teuvo Saari, Hallavuoren sahayhtiön metsäinspehtori etelä-Lapissa,
oli pulska mies. Ja se joka vielä enemmän merkitsi, hän oli kekseliäs
ja teräväjärkinen kuni harvat, ja, hänen tovereittensa sanojen
mukaan, saakelin hauska poika, joka osasi olla ja oli ollutkin
osallisena vähin joka asiassa. Yliopistokaupungissa, jossa hän oli
maleksinut useita vuosia suorittamatta mitään tutkintoa, tunnettiin
hänet oikeaksi naisten lumoojaksi ja velikullaksi. Vihdoin kai olivat
joko isän rahat tai hänen kärsivällisyytensä loppuneet -- tahi
kumpaisetkin -- ja Teuvo Saarin täytyi mennä yhtiön palvelukseen.
Ja koska hänellä oli hyvä pää ja erittäin sävyisä ja mukaantuva
omatunto, niin ei kestänyt kauvan ennenkun hänestä tuli inspehtori.
Tavallista ovelammaksi metsänostajaksi oli hän jo kirjanpitäjänä
ollessaan osoittautunut, ja sentähden lähetettiin hänet tänne
tunturi-seutuun, jossa yhtiöllä vielä oli koko joukko "ahväärejä"
tehtävänä.

Ensi kerran kun Teuvo Saari tuli Perintölään niin tapahtui se aivan
sattumalta. Hän oli kierrellyt metsää kokonaisen päiväkauden ja
katsellut ja tähystellyt.

-- Sepä oli saakelinmoista metsää - täysi-ikäisiä tukkipuita niin
ihan jokainen -- ja palkkeja -- niin vielä mastopuitakin. -- Saari
kulki siinä äänetönnä, ihaillen ja oikein vesi suuhun herahti. -- Ja
koko tämä metsä oli Perintölän! Ajatteles jos tuo juukelin moukka
tiesi kuinka rikas hän oli -- --? Vielä mitä -- siitä ei ollut vaaraa
mitään. -- Saari on kyllä ennenkin talonpoikia petkutellut hän
-- -- -- hah-hah-hah... Kulkiessaan mietiskeli hän ja tuumaili
sotajuonta. Huomaamattaan oli hän tullut metsän-rantaan ja näki
edessään Perintölän kylän. Ei tosin vielä ollut ehtinyt keksiä oikein
ovelata keinoa metsän saamiseen, mutta eihän voinut haitatakaan
kylään mennä tuttavuutta tekemään sen kanssa, joka omisti kaiken sen
komeuden, jota hän äskettäin oli ihaillut. Ja niin hän kulki kohden
tupaa, jossa Selma parast'aikaa suuri-siistintää piti. Pekka oli
lähtenyt kirkonkylään yhtä ja toista pientä kotia varten ostamaan
ja Selma seisoi punottavin poskin ja paljas jaloin lattialla tupaa
huosimassa, siksi kun isä tulisi kotiin. Käsivarret olivat paljaina
ja tukka oli höllässä niskakiehkurassa.

Teuvo Saari, tuo tottunut naisviettelijä, seisoi hurmaantuneena
ovensuussa. Ilta-aurinko heitti ruskottavia säteitään selkoselällään
olevasta ovesta ja kietoi molemmat värähtelevään loisteeseensa. Hän,
joka ei koskaan ollut tuntenut ujoutta ketään naista kohtaan, hän
nyt vaivalla sai sopertaneeksi pyynnön ostaa puolituoppisen maitoa.
Ja kun Selma ujona ja punastuen tarjosi hänelle maitotuopin, vapisi
hänen kätensä.

Selma uskalsi tuskin katsoa vieraaseen. Mutta kun tämä oli maksanut
maidon ja reippain askelin katosi pensaitten taa metsänrantaan,
seurasi häntä kaksi tummaa tytönsilmää. Ja hän, joka ei edes tietänyt
mitä rakkaus oli, tunsi niin kummallista kaipuuta -- kaipasi jotain
-- hän ei tietänyt itsekään mitä.

Tämä ei ollut Saarin viimeinen käynti Perintölässä. -- Ruvettiin
puhumaan kihlauksesta ja häistä ja että Perintölän Selmasta
tulisi rouva Saari. No niin -- siksi hän sopikin paljon paremmin
kuin talonpojan akaksi, se täytyi kaikkien myöntää. Eihän hänen
sopinut vaatia, että Saari mentyään naimisiin Selman kanssa tulisi
talonpojaksi, hän joka oli semmoinen herrasmies.

Mutta sitten hävisi Teuvo Saari yks' kaks' kolme kuulumattomiin
yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin. Ei kukaan tietänyt, minne hän
oikeastaan oli joutunut, mutta huhuttiin, että hän oli muuttanut
isännöitsijänä johonkin sahalaitokseen merenrannikolla.

Saarin ja Selman häät olivat määrätyt ensi juhannuksena
vietettäviksi. Ja nyt odotettiin Perintölässä, Selma ja Pekka ne
odottivat. Hänen täytyi tehdä tehtävänsä yhtiön palveluksessa ja
totella herrojaan, sen he niin hyvin ymmärsivät. Eivätkä he koskaan
minuuttiakaan ajatelleet, ettei hän tulisi takaisin, hän, joka
rakasti Selmaa niin innokkaasti, että hän tahtoi tehdä Selman,
talonpoikaistytön, puolisokseen.

Tuli syksy ja talvi ja kevät ja -- uusi kesä. Mutta Teuvo Saari
hän ei vaan tullut takaisin. Nyt tiedettiin varmasti, että hän
oli saanut hyväpalkkaisen paikan meren rannikolla "uutteruutensa
ja rehellisyytensä palkaksi". Selma oli kirjoittanut hänelle --
yksinkertaisia ja ehken naurettavan lapsellisia kirjeitä, täynnä
lievettä soimauksia ja uhkuen epäitsekästä rakkautta. Mutta hän ei
koskaan saanut vastausta. -- Hän oli muuttunut kalpeaksi ja laihaksi,
mutta poskilla paloivat punottavat ruusut.

Pekka käyskenteli kuni unissaan. Nythän hän huomasi miten kaikki
oli tapahtunut -- mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sitä
todeksi. Saari, josta hän oli niin hyvää luullut, olikin vaan ollut
yhtiön kätyreitä hänkin. Hän oli heittiö, joka oli myynyt itsensä
yhtiön rahoista. Eikä hän vaan ollut itseään myynyt -- hän oli
myynyt Pekan ja Selmankin. Hän oli ollut Juudas, joka oli pettänyt
ystävänsä. Selman, tuon ihanan ruusun oli hän taittanut -- Pekka
tiesi kyllä mitä nuo helakat merkit hänen poskillaan merkitsivät --
oli nähnyt semmoisia ennenkin --

Ja päivät vierivät -- pitkinä ja raskaina. Syksy, tuo kolea, pimeä
syksy kului loppuun -- tuli talvi ja meni sekin -- ja sitten tuli
taas kevät.

Ulkona livertävät leivoset auringonpaisteessa ja tummansinertävässä
ilmassa -- koivut ja tuomet ja haavat ja pihlajat ovat puettuina
vaaleanvihreään harsoon. -- Oli aivan niinkuin sinä kevätaamuna kohta
seitsemäntoista vuotta sitten, kun Eveliina läksi pois. Selma makaa
väsyneenä ja kalpeana sängyssään ikkunan vieressä. Pekka kumartuu
hänen ylitsensä. Hän ei voi puhua -- tuskin hengittää -- -- maailma
mustenee hänen silmissään. Viime kerran oli vaikeata -- -- -- mutta
nyt on paljon vaikeampaa. Nyt hän jää yksin -- oikein hirvittävään
yksinäisyyteen. -- Ja nyyhkytys pudistuttaa isoa, vankkaa vartaloa.

Mutta Selma makaa siinä niin tyynenä ja hiljaisena. Hän tietää,
että hänen täytyy kuolla -- ja hän iloitsee... Sortuvalla äänellään
koettaa hän lohduttaa vanhusta, joka seisoo hänen vieressään.

Ja yht'äkkiä muuttuu hänen ympäristönsä niin valoisaksi ja
lämpöiseksi... Siinä on hääloistoa, auringonpaistetta ja
kirkonkellojen kaiuntaa...

Kirkko on lehvillä ja kevään kukilla koristettu -- -- -- Kansaa
täynnä se on, ja urut kohisevat hiljaa -- -- -- sitten kovemmin.
-- -- -- Sehän on häämarssi. -- -- -- Siinä kulkee moni pariskunta
vihille -- -- -- hänhän se onkin -- -- -- ja Teuvo. He lankeevat
polvilleen alttarin eteen. -- -- -- Rukoilkaamme, -- -- -- Isä
meidän, joka olet taivaassa -- -- --

Urkujen kohina kuuluu niin kummalliselta. -- Nyt hän ei olekaan
morsian Teuvon rinnalla. -- Hän on sävel, joka lähtee noista
vanhoista, rakkaista uruista -- ensin hiljaa suhisten -- sitten yhä
väkevämpänä ja voimakkaampana, kunnes se laajenee ja täyttää koko
templin.

Kaikki muuttuu niin isoksi, ihanaksi ja valoisaksi. Ja pappi lukee:
Anna meille meidän syntimme anteeksi...

Ja sitten muuttuu kaikki tyhjäksi, mustaksi, hiljaiseksi...

Selma, Perintölän neitonen, on kuollut...

Pienoisena, hentona ja norjana makaa hän siinä, kuni nukkuisi hän
vaan ja näkisi suloista, kaunista unta.

Mutta Pekka -- hän vaan ei nukkunut. Häntä kohtasi isku liian
ankarasti. Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut hulluksi. Mutta
eihän hän tehnyt kenellekään mitään ja sentähden sai hän kulkea
valloillansa. Kohta hautajaisten jälkeen oli hänellä tapana
enimmäkseen oleskella kirkkomaalla ja kun hän siten iltasin istui
Selman ja Eveliinan haudalla, voitiin hänen kuulla puhelevan jonkun,
kanssa, jonka hän yksin näki.

Mutta eräänä iltana kun hän siinä istui, tuli pappi sinne ja koki
saada hänet vakuutetuksi, että hänen vaimonsa ja lapsensa eivät
saaneet rauhaa haudoissaan, jos hän istui ja vaikeroi heidän
hautakummullaan -- -- -- Pekka katsoi sekauksissa pappiin -- -- --
ja sitten hiipi hän pois -- eikä koskaan enää tullut kirkkomaalle
takaisin.

Kun hän tuli kotiin Perintölään, jossa hän ei ollut käynyt Selman
hautajaispäivän jälkeen, ajoi hän pois sekä rengin että piian.

Hän oli aivan hurjistunut -- murskasi sirpaleiksi tuolit, pöydät ja
ikkunat. -- Pelästyneinä kiiruhtivat palvelijat naapurikylään apua
mielipuolen sitomiseen hankkiakseen. -- Mutta kun he tulivat takaisin
hänet ottaakseen, oli hän hävinnyt.

Ja kauvan, kauvan aikaa kesti, ennenkun kukaan ihminen tiesi minne
Pekka oli kadonnut, Perintölä oli autiona, aivan samallaisena kuin
Pekan lähtiessä. Hänen häviämisestään puhuttiin paljon ja arvailtiin
sinne tänne -- mutta vihdoin saatiin varma tieto siitä, että Pekka
oli piiloutunut latoon Sarvilammin rannalla ja että hän eli metsässä
kuni metsän peto. Siellä oleskeli hän aina joulun tienoille saakka,
jolloin pakkanen pakotti hänet muuttamaan tupaansa takaisin. Mutta
tulevana kevännä alotti hän metsä-elantoansa uudelleen. Ja Perintölä
sai kumma kyllä joutua rappiolle, ilman että yhtiö, joka oli sen
laillinen omistaja piti huolta toisen arentimiehen hankkimisesta
hullun Pekan sijaan.

       *       *       *       *       *

Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta kun Selma kuoli ja Pekan hulluus
oli ylitä hiljaista laatua ja yhtä auttamaton. Niin, eihän kukaan kai
ollutkaan ajatellut sen parantamista. Mutta niin kauvan kun Pekka
ei ollut yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin pitihän hänen
saada kulkea omia teitään, tuumailtiin.

Juuri kolmantena kevännä Selman kuoleman jälkeen ruvettiin
pitäjällä kertomaan, että Teuvo Saari. Hallavuoren yhtiön entinen
inspehtori tulisi tänne takaisin. Mikä siihen mahtoi olla syynä,
että hän lähetettiin isännöitsijäntoimestaan takaisin inspehtorin
virkaan, siitä ei oltu niin oikein selvillä. Joko hän kai oli
tehnyt jotakin koiruutta siellä, tai oli yhtiö pitänyt hänen
metsänosto-taitavuuttaan tällä kulmalla korvaamattomana.

Heti juhannuksen jälkipäivinä tuli hän kumminkin kirkonkylään,
pulskana ja hauskana kuni tavallisesti. Olivat kai hiukset päälaella
hiukan harvenneet ja hänen kookas vartalonsa hiukan pyöristynyt --
mutta se kai riippui siitä paikallaanistujan elämästä, jota hän meren
rannalla oli viettänyt -- -- --

Ja niinkuin ennenkin kuljeskeli "Saarelainen" yksin metsissä ja
nuuski viikkokausia löytääkseen uusia aloja taitonsa kehittämiseen.

Mutta sitten hän kerran jäi kauemmaksi aikaa näkyvistä kuin koskaan
ennen -- häntä ei oltu nähty kokonaiseen kuukauteen. Ja siitä syntyi
hakua ja etsintää ja tiedustelemista koko ympäristössä, mutta Saari
oli ja pysyi kateissa.

       *       *       *       *       *

Syysmyöhemmällä, muutamia viikkoja mikkelistä oli pitäjän nimismies
metsällä. Huomaamattaan -- tietystikin -- joutui hän yhä kauemmas
omalta palstaltaan ja vihdoin, -- illallisen aikaan -- oli hän
Perintölän palstamailla. Siellä olivat niin hyvät lintumaat eikä
yhtiö siitä niin lukua pitäisi, jos hän napsahutti pari metsoa tai
jänistä.

Eipä aikaakaan niin kuuli hän koiransa päästävän niin kummallisia
ääniä. Kuului melkein siltä kuin jos se olisi pelosta ulvonut.

Nimismies oli juuri ajatellut tehdä, tulta ja ruveta yötä metsässä
viettämään, sillä alkoi jo hämärtää. Mutta nyt kiiruhti hän pyssy
kädessä siihen suuntaan mistä koiran-ulvonta kuului -- -- --

Voi -- Herra Jeesus Kristus! Nimismies jäi seisomaan kauhun
valtaamana. Hänen edessään oli luinen vanhan ystävänsä inspehtori
Saarin ruumis.

Murhaaja oli ampunut hänet takaapäin ja sitten avannut rinnan ja
raastanut sydämmen uhrinsa ruumiista.

Kuka oli pahantekijä?

Äkkiä selveni asia nimismiehelle. Hän muisti, että Saarilla oli ollut
juttunsa Perintölän neidon kanssa, ja että Pekka, tytön isä, oli
tullut hulluksi hänen kuolemansa jälkeen.

Niin, olihan se ihan selvää, Pekka oli tavannut Saarin metsässä ja
ampunut hänet sekä mielettömässä raivossaan silponut ruumista.

Nimismies kutsui, väristen koiran luokseen ja kiiruhti Perintölän
kylää kohden katsoakseen, jos murhaaja mahdollisesti olisi kotonaan.

       *       *       *       *       *

Pekka istui kotonaan ikkunan ääressä ja katseli aidanvartta päin.
Hänen tuntui niin kummallista ollakseen tänä iltana -- oli kuin
jos hän olisi tietänyt, että tänään sen täytyi tapahtua -- sen
kauhistuttavan, jota hän oli mietiskellyt. He tulisivat nimismies
ensimmäisenä -- tulisivat häntä käsistä ja jaloista sitomaan,
viedäkseen kauas, kauas pois. -- Ei! Se ei saanut tapahtua! Mutta
täytyihän sen...

Niin -- kas siinä he tulevatkin -- Herra Jumala! Nimismies kulkee
aidanvartta tänne päin! Pekka juoksee raivostuneena tuvassaan -- hän
ei enää tiedä mitä hän tekee, hän tuntee vaan järjetöntä kauhua.

Sitten hän juoksee kaapille ja ottaa esille likaisen setelikimpun.
Hän kääräisee rahat -- juuri ne samat rahat, jotka hän sai
Perintölästä -- paperipalaan ja kirjoittaa ulkopuolelle: "Anna
yhtiölle varkaan rahat takaisin!"

Nimismies on jo porstuassa -- -- --

Pekka riuhtasee pyssyn seinältä, ja samassa kun nimismies aukaisee
oven kuuluu pyssyn laukaus -- -- --

Pekka makaa kuolleena sängyssä ja nimismies löytää setelikimpun
kirjoituksineen.

Ja sitten kertoi hänen virkakirjeensä "että Pekka Iisakinpoika
Perintölästä oli tehnyt itsemurhan välttääkseen rangaistusta siitä,
että hän kolme kuukautta sitä ennen oli murhannut ja ryöstänyt
inspehtori Teuvo Saarin, jossa tilaisuudessa hän oli ottanut
noin 2,000 markan suuruisen summan, joka jo ennenmainitun Pekka
Iisakinpojan kirjallisen tunnustuksen mukaan on oikealle omistajalle,
Hallavuoren sahayhtiölle takaisin annettu."

       *       *       *       *       *

Ja kirkkomaalle, sinne on yhtiö pystyttänyt muistopatsaan
uskolliselle ja uutteralle palvelijalleen. Se muistopatsas on isompi
ja komeampi kuin kaikki muut ja leveät kultakirjaimet tulkitsevat
vainajan ansioita. "Hän kuoli virassaan", lukee ohikulkeva
valkoisessa marmorikivessä.

Mutta juuri kirkkomaan vihityn alan ulkopuolella kasvaa nuori
koivu. Sen notkeat, hienot oksat riippuvat kuni hajallaan olevat
hiukset maata kohden. Ja ennenkun vielä yksikään puu sisäpuolella on
ehtinyt silmikoille, on pieni koivu kirkkomaan muurin vierustalla
vaalean-vihreänä ja soreana.

Sen koivun alla lepää Perintölän Pekka, murhaaja ja rosvo ja
henkipatto.

Mutta Herra Jumala antaa aurinkonsa paistaa yhtä ihanasti pienen
koivun yli kuin ison marmoripatsaan komeileville kultakirjaimillekin.



Äkkijyrkänteeltä.

Lappalais-juttu.


Kaunis on kesä-aikaan Yötunturin etelä-rinne, kun vaaleanvihreä
lehtimetsä helakkana eroaa tummista havupartaisista kuusista. Mutta
pohjan puolella on vuori niin jyrkkä, ettei pieninkään pensas pysty
siinä juurtumaan. Se on mustan-, synkän- ja hirveännäköistä.

Ei edes lumikaan voi tarttua paljaaseen äkkijyrkkään kallionseinään
-- yhtä uhkaavan synkkänä on se niin talvis- kuin kesä-aikanakin.
Ja kun syys-iltoina myrsky hyökkää järkkymätöntä, mustanharmaata
muuria vastaan, silloin kuuluu kallionrotkoista huokailemista ja
vaikeroimista ikäänkuin nälkäisen susilauman ulvontaa. Se, joka
sellaisena iltana eksyy Yötunturille, se ei enää koskaan tule kotiin.
Sillä ikäänkuin noitataidolla vetää häntä äkkijyrkänne luokseen ...
hän liukastuu ... kaatuu ja murskaantuu alla oleviin kallionsärmiin.

"Vuorenpeikko vaatii omiansa", sanoo uudisasukas.

       *       *       *       *       *

Jo aikaiseen syksyllä, ennenkun Sjula Niilonpoika oli alkanut tehdä
lähtöä kesäisiltä olinpaikoiltaan korkeimmilla tuntureilla, oli
hauelle sattunut pahoja enteitä. Ja hän ikäänkuin tunsi povessaan,
että jotain onnetonta oli tapahtuva.

Voiko hän astua kolmeakaan askelta metsään, ennenkun naali juoksi
poikki polun juuri hänen edessään? Eivätkö koirat olleet ulisseet ja
pitäneet pahaa ääntä öisin, ja eikö jok'ikisellä uusikuulla ollut
ollut tähtensä juuri allaan?

Sjulalla oli kyllin syytä olla surumielin.

Olihan kevät ollut pitkä ja kolkko, niin että poronvasikat olivat
joukottani paleltuneet kuoliaiksi; -- tuli sitten vihdoin viimeinkin
kesä, mutta se tuli sitä kuumempi. Porot kärsivät sanomattomasti
kuumuudesta, ja paarmat kiusasivat niitä yhä pahemmin, niin että ne
laihtuivat ja sairastuivat. Ja nyt. kesämyöhällä, olivat sudet päälle
päätteeksi näyttäytyneet ja ahma oli laatinut oikein isot tappajaiset
-- 20 poroa yhtenä ainoana yönä. Semmoinen ottaa lappalaista koville.

Mutta ei se se ollut, joka Sjulaa enimmin suretti. Sillä Sjula oli
rikas eikä yksi katovuosi voinut hänestä niinkään köyhää tehdä...

Mutta Anna-Riitta, hänen eukkonsa oli kipeänä, ja se oli pahempaa.
Koko kesän oli hän ollut harvasanainen ja kummallinen... Kyllä sen
huomasi, että hän oli kivuloinen, vaikkei hän tahtonut mitään sanoa...

Koiran-ulvonta öisin ei hyvää ennusta.

Nyt näytti kumminkin Anna-Riitta olevan paranemaan päin, ja
kunhan vaan tunturivuorilta päästäisiin niin kyllä sudet ja ahmat
jättäisivät porot rauhaan, ajatteli Sjula. -- Kyllähän voisi
syntyä vastuksia porojen hoitamisessa ensi aikoina niin kauvan kun
Anna-Riitta ei mihinkään kyennyt, mutta Pikku-Riitta oli kai auttava
hänen sijastaan. Hän oli, Jumalan kiitos, terve ja reipas.

Pikku-Riitta, niin -- hän oli Sjulan silmäterä. Jos hän vaan voi
seurata häntä metsään tai tunturille, ei hän koskaan tuntenut ikävää
tai väsymystä. -- Ja jos joskus tapahtui, että väsymys oli hänet
yllättämäisillään, niin hävisi se tuntumattomiin niin pian kun hän
kuuli Pikku-Riitan joluamisen.

Kun hän vaan jolusi, silloin nostivat palkivat porot päitään ja
katsoivat häneen päin, ja Sjula, tuo vanha lappalais-ukko, hänen
isänsä, hän unhotti sekä sudet että ahmat ja paarmat ja kaiken muun
kurjuuden kuullessaan nuo tuudittelevat, houkuttelevat äänet. Usein
jolusi Pikku-Riitta vaan säveleitä, mutta Sjula ymmärsi joluamisen
kaikissa tapauksissa.

Hänellä oli muuten hänelläkin tapana laulaa. Mutta se oli aivan
toista kumminkin. Hän lauloi suden ajosta, jolloin hän oli tappanut
hukan -- pistänyt hänet keihäällä -- ja sitten saanut rahoja, monta
kaunista kiiluvata, poronvarkaan nahasta. Ja kuinka hän oli kohdannut
karhun rämeikössä ilman muuta asetta kuin kirves ja puukko vyöllä,
joilla voi itseään puolustaa, muttei sittenkään väistänyt, vaan piti
puoliaan kunnes "sammalkäpälän" täytyi antautua.

Sellaisessa tilaisuudessa oli Pikku-Riitan vuoro kuunnella,
kiihkosta ja ihastuksesta vavisten -- silmät loistivat ja suu oli
puoliavoimia...

"Oh -- isä oli aika poika!"

"Niin -- olinhan minä", oli Sjulan tapana vastata. "Mutta nyt vanha
ja huono. -- Kelpaan kohta vaan kodassa istuakseni luita Anna-Riitan
kanssa järsiäkseni. Hän oli kelpo neito hänkin -- mutta ei meistä
kummastakaan ole mihinkään". -- Ei toista oli ollut hänen nuorra
ollessaan!

Ja niin tuli hän taaskin kertoneeksi Anna-Riitasta ja miten hän
vastoin vanhempainsa tahtoa ja vanhaa tapaa oli ottanut hänet
vaimokseen, vaikka hän olikin vaan köyhä paimentyttö, jolla tuskin
oli ainoata poroakaan. Ja kuitenkin oli kaikki hänelle niin hyvin
onnistunut, niin että sekä ruotsalaiset että lappalaiset kutsuivat
häntä Rikas Sjulaksi.

Nämät viimeiset onnettomuudet olivat vaan Herran koettelemusta.

"Ei auringonpaistekaan aina, hyödyksi ole", sanoi hän itseään ja
Anna-Riittaa lohduttaakseen silloin kun synkimmiltään näytti.

       *       *       *       *       *

Sjula oli muuttanut alas tuntureilta, mutta se ei näyttänyt auttavan.
Talvi tuli myrskyinen ja kylmä ankaroine lumisateineen eikä sudet
tahtoneet jättää porolaumoja rauhaan. Isoin parvin kiertelivät ne
ympäristössä -- ja siinä oli vahtimista niin öin kuin päivinkin.
Mutta siitä ei ollut paljon apua, sillä hukka piti varansa paremmin
kuin valppainkin koira, ja niin pian kun poro erosi laumasta, oli
susi heti sen kimpussa ja söi suuhunsa. -- Ja sitten löysi Sjula tai
Riitta vaan veripilkkuja lumessa ja muutamia nahka- ja lihariekaleita
-- sen pituinen se.

Sjula kulki kumarassa ja ääneti metsässä, ja siitä oli kotvan
aikaa kun Pikku-Riitta viimeksi jolusi. Heistä tuntui kuin olisi
onnettomuus heitä tuholla uhannut ja niinkuin sen vastustaminen olisi
ollut turhaa vaivaa.

Niin tuli joulu, mutta ei lian voinut olla kysymystäkään siitä,
että Sjula, Anna-Riitta tai Pikku-Riitta olisi voinut kirkolle
lähteä. Sillä sehän olisi merkinnyt häviöön joutumista. Sudet olivat
nyt tavallista julkeampia -- niin tapahtuipa vähää ennen joulua,
että eräskin hyökkäsi kotaan. Mutta semmoinen tungettelevaisuus
tuli kalliiksi, sillä Anna-Riitta ei vitkastellut antaessaan
hänelle pettusurvimella sellaisen iskun selkään, että se jäi istua
kököttämään...

Pikku-Riitta oli viime aikoina kokenut kovaa, mutta juuri
joulu-iltana oli Anna-Riitta mielestään niin reipas, että jaksoi olla
Pikku-Riitan sijasta paimenessa, niin että tämä saisi levätä.

Kyllähän Anna-Riitan päätä niin kummasti huimasi ja rintaa painoi,
kun hän pääsi kodasta ja alkoi juosta metsään päin, mutta kun hän
matkan päässä kuuli poronkulkusten kilinän ja koirien iloista
haukuntaa ja Sjulan ja hänen paimenrenkiensä huutoa ja hoilaamista,
silloin tunsi hän äkkiä itsensä niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ettei
melkein voinut olla iloisesti joluamatta.

Ja sitten hän tahtoi karsia jäkäliä poroille, mutta juuri kun hän
oli sauvaa kohottamaisillaan, tunsi hän miten jokin hänen sisussaan
ratkesi -- hänen silmiään huimasi ja hän luuhistui suksilleen. Kun
Sjula ehti paikalle, makasi hän kalpeana ja liikkumattomana hangella.

Oi Herra Jubmel! Anna-Britta jabmet! Anna-Britta! Akka mien! Attje
mien, jukko leh almesne. Ailesen schaddes to nabma; båtes to riike
-- schaddes to situd [Herra Jumala! A-B kuolee! Vaimoni! Isä meidän,
joka olet taivaassa, j.n.e.] -- Sjula itki...

Sjula ja hänen paimenrenkinsä kantoivat Anna-Riitan kotaan. Sinä yönä
istuivat Sjula ja Pikku-Riitta Anna-Riitan vuoteen ääressä -- rengit
saivat hoitaa poroja miten parhaiten taisivat.

Sjula istui kyyryssä selin vuoteen jalko-päässä: hän huiskutteli
ruumistaan sinne tänne ja kyynelet uursivat juomuja vanhaan likaiseen
lappalaisnaamaan.

Pääty-puolella istui Pikku-Riitta. Hän oli melkein tunnoton -- oli
kokenut kovaa viime aikoina, valvonut ja tehnyt työtä ja semmoinen
rasittaa nuoria voimia -- ja nyt tuli tämä päälle päätteeksi.

"Lapsi rankkani! Lapsi rankkani", mutisi sairas. Mutta Pikku-Riitta
ei kuullut. Hän istui kuni tainnuksissa. Tuntui aivan samaten
kuin silloin kun hän oli eksynyt Ortesoiwen tunturille ja oli
paleltua lumikinokseen. -- Hän vajosi niin syvälle johonkin isoon,
valkoiseen... -- Hänen oli niin hivelevän pehmoista ja lämmintä
ollakseen... -- olihan taas kesä... Aurinko on korkealla ... paistaa
viidakkoon ja rämeelle, missä porot palkivat... Kulkuset kilisevät,
tiuvut soivat... Sehän kummalliselta kuuluu! Ei -- nyt ne vaikenevat
-- on niin äänetöntä, niin äänetöntä! Mutta sitten sävelet taas
palajavat kaukaa, hyvin kaukaa, hiljaa kuni kuiskaus -- nyt tuli yksi
lisää -- vielä yksi... lähemmä ja yhä lähemmä...

Ja sävelet yhä paisuivat ja kävivät yhä korkeammiksi ja valtavammiksi
-- piu -- pau -- piu -- pau.

Nyt ne eivät lähteneetkään enää pienistä porontiukusista, vaan
isoista kirkonkelloista, jotka soivat tasaiseen tahtiin -- juuri niin
kuin hän oli kuullut niiden toissa juhannuksena soivan kun hän oli
kirkolla. Piu -- pau -- piu -- pau... Valtavammin ja valtavammin ne
soivat, kunnes siitä syntyi epäselvä sohina, huumaava kohina; korvat
pauhasivat ja jyskyttivät. -- Mutta sitten eroitti hän sekasorrossa
kaukaisen huudon -- sitten vielä yhden -- ja sitten kiljahtavan
äkäisen kirkunan...

"Susi! Susi!"

Kohinaa ja rusketta, tuhansien sorkkien napsetta, huutoa ja
kirkumista kuului ulkoa. Susilauma oli hiipinyt porojen keskeen ja
nyt pakenivat porot hurjaa vauhtia eri tahoille. Sjula oli myös
kuullut huudon, mutta liian myöhään. Hän töytäsi ulos koettaakseen
ehkäistä hurjaa pakenemista, mutta turhaan. Sillä koota poroja, jotka
tietävät suden olevan läheisyydessä, siihen eivät ihmisvoimat riitä.

Molemmat poronhoitajat tekivät parastaan -- Sjula itse teki koko
yön työtä kuin mielipuoli kokiessaan hajaantunutta porolaumaa
koota. Mutta, kun aamu koitti ei Sjula Niilonpoika enää ollutkaan
Rikas-Sjula. Hänen isosta karjastaan ei ollut kuin vaan neljäsosa
tähteenä -- muut olivat hajalla ja tapettuina.

Menehtymäisillään väsymyksestä heittäysi Sjula lumikinokseen -- hän
ei nyt jaksanut kiidättää kodalle, kotiin.

Mutta sitten hän hyökkäsi pystyyn.

Saatanan susi! -- Muttei vielä niin hätää ole!

En minä vielä o'o köyhä-Sjula. Viel' elää Anna-Riitta, ja viel' elää
Pikku-Riitta ja minä ja...!

Sitten hän uudelleen vaipui kinokseen

       *       *       *       *       *

Kun Sjula heräsi, oli päivää jo paljon kulunut.

Kyyryssä selin ja horjuvin polvin kiidätti hän kotiin. -- Nyt
vasta hän muisti miltä kodassa näytti kun hän läksi ulos. -- Hänen
rintaansa ahdisti...

Ajatteles jos...!

Ei, hän ei uskaltanut ajatustaan jatkaa. Ei, ei Jumala voinut olla
niin kova, että hän olisi ottanut Anna-Riitan häneltä samalla kuin
hänen rikkautensa... Ei hän ollut kuollut...

Mutta Pikku-Riitta oli ollut niin kummallisen näköinen; -- ei kai
hänkin nyt sairastune. -- Eikö mitä -- hän kai vaan oli väsynyt --
tyttö raukka oli viime aikoina kokenut kovaa -- ei hänen laitansa
kumminkaan ollut vaarallinen. -- Ja niin ponnisti hän taas
eteenpäin...

Nyt hän oli melkein perillä. -- Tuolla notkossa kuumotti jo kota
kuuraisten pensaitten lomitse; -- mutta sepä kuin maa! Savu ei
tuprunnut niinkuin tavallisesti lakeisesta -- mahtoi olla hullusti --
Herra Jubmel avita!

Monta minuuttia ei kestänyt, ennenkun Sjula oli kodassa.

Huh -- kuinka hiljaista ja kolkkoa, siellä oli! Kylmenneen pesän
toisella puolen makasi Anna-Riitta, kalpeana ja kylmänä. -- Kuollut
-- kuollut! Ja vastapäätä makasi Pikku-Riitta, mutta hän oli sitä
punakampi ja lämpöisempi. Hengitys oli lyhyttä ja polttavan kuumaa
-- valtasuonet tykyttivät ankarasti. Sjula -- Sjula -- nyt on
onnettomuus sinut yllättänyt...!

Hän seisoi keskellä kotaa -- kumarassa ja ääneti. Ei tiennyt oikein
itsekään, näkikö hän unta vai oliko valveilla... Hänen korvansa
humisivat ja, silmiä huikasi.

Anna-Riittahan se tuossa makasi kylmänä ja hengetönnä?
Pikku-Riittahan se oli, joka siinä kuoleman kanssa kamppaili -- ja
hänhän siinä seisoi -- hän, Sjula Niilonpoika -- eikä voinut tehdä,
mitään auttaakseen?

Epätoivoisena heittäytyi hän arinan viereen. Herra Jumala! Auta
köyhää, lappalais-parkaa!

Kymmenen peninkulmaa oli nyt kaupunkiin, -- tohtorille. Kymmenen
peninkulmaa; -- kaksikymmentä peninkulmaa edes ja takaisin. Vaan
kaksikymmentä peninkulmaa! Sen verranhan hän nuoruudessaan oli
kiidättänyt yhteen vuorokauteen -- ja silloin oli susi otettava
kiinni... Mutta nyt -- nythän oli Pikku-Riitan henki kyseessä; niin
voisi hän saman kyllä vieläkin kerran tehdä vaikka olikin vanha ja
raihnainen.

Hän ei saa kuolla, Pikku-Riitta! -- Hän ei saa, ei saa...

Ja niin hän kiiruhti pois renkien luo, jotka, poroja paimensivat ja
käski toisen heistä jäämään kotaan Pikku-Riittaa hoitamaan sillä
aikaa kun hän oli poissa...

Hän pisti muutamia kuivattuja lihapalasia, tjilttaansa -- sitoi
sukset jalkaansa -- ja sitten alaspäin kohti asuttuja seutuja, --
apua hakemaan.

Herra armahtakoon sitä joka asuu erämaassa!

       *       *       *       *       *

Kolmen aikaan aamusilla soitettiin tohtorin ovikelloa. Kerran --
vielä kerran -- ja sitten pitkään -- vihaisesti. Silloin vasta kuului
sisältä ärähtäen: "Kuka siellä keskellä yötä ääntä pitää?"

Sjula Niilonpoika -- hän oli rauhan rikkoja -- oli lopen väsyksissä
ja ainoastaan töin tuskin sai hän vastanneeksi:

"Oi, el' oo niin ankara. Min' oon vaan vanha lappalainen, jok' oon
kangistumaisillan'," läähätti hän.

"Jaa -- jos se vaan on lappalais-piru, niin voit odottaa huomiseksi,
ei se sen vaarallisempaa ole", murahti ääni sisältä -- ja niin
seurasi hiljaisuus... Sjula oli luuhistunut oven pieleen -- väsymys
oli hänet vallannut, -- mutta nyt hän ei enää tuntenut itseään
väsyneeksi. Raivostuneena hyökkäsi hän ovea vastaan. -- Pikku-Riitan
täytyi saada apua! Herra Jumala! Ei kai tohtori voinut antaa
Pikku-Riitan kuolla koettamatta edes häntä auttaa. Hänen kaunista
neitoaan!

Hän itki ja rukoili -- ei kukaan kuullut häntä. Turhaan kiskoi ja
raastoi hän kellonsoitinta -- turhaan kolkutti ja potki hän ovea --
sisällä oli ja jäi kaikki hiljaa.

Sjulan kurkkua tyrehdytti.

"Perkeleen ruotsalaiset! He ovat tulleettanne ja tunkeneet meidät
tieltään -- he ovat vieneet maamme ja kielemme -- meidän laitumemme
-- he ovat vieneet meiltä vanhan uskomme, vanhat jumalamme, Jumalan.
Beiwen, Ruotan ja Tjermen -- voi niitä -- niitä...

"Perkeleen ruotsalaiset!

"He ovat vieneet tunturimme, joissa hopeaa ja kultaa piilee -- he
ovat varastaneet poromme -- raiskanneet vaimojamme ja tyttäriämme --
tehneet poikamme viinajuopoiksi. Perkele heidät vieköön! Ja sitten he
meitä vihaavat ja halveksivat -- Beiwen lapsia, auringon jälkeisiä!
Kutsuvat meitä koiriksi ... ne -- ne... Varastelevia kissoja he ovat!

"Hiipivät takaapäin uhriensa niskaan ja kiusaavat, ennenkun tappavat...

"Mutta minä, Sjula Niilonpoika, en tarvitse heiltä apua kerjätä. Minun
neitoni tulee noita kurjia pakanoita ilmankin toimeen. Sjula kyllä
tietää paremmankin keinon. Ruotsalaiset pitäkööt kurjan jumalansa
omanaan, nuo pelkurimaiset matelevat pakanat! Sjula kyllä tietää,
että hänen vanhat jumalansa ovat väkevämpiä. Iso-isä, Noita-Sjula,
hän antoi Beiwelle kymmenen poroa saadakseen pitkän iän -- minä,
Sjula Niilonpoika, olen antava kaksikymmentä -- kolmekymmentä --
kaikki poroni neitoni edestä. Kyllä Sjula uhrilaulun muistaa -- oppi
sen iso-isältä..."

Ja niin alkoi hän hiljakseen laulaa kiitäessään eteenpäin:

    Oi mahtavat jumalat
    Pilven päälliset isännät
    Taivahassa asuvaiset
    Yli maailman näkijät
    Lumihuippujen haltijat!
    Oi mahtava Jumala,
    Maailmojen hallitsija
    Haltijoitten niin samaten.
    Ota uhri uhrintuojan
    Armoisasti, armollisna!
    Saiwo olmak, syvyydessäs',
    Saiwo aimon herra suuri!

    Jabmieii-Akka, Ruotan vaimo
    Kalman kalpea emäntä!
    Ruota manalan isäntä
    Ottakaatte uhrin' armoss'!
    Oi mahtavat jumalat!
    Beiwe, joka taivaall' loistat
    Ilman kannalla ylinnä
    Kuule kurjan huokaukset,
    Ällös pakene minua!
    Teitä huudan, teille itken,
    Kuulkaa lastenne pakinaa!

       *       *       *       *       *

Joustavin notkuvin polvin kiiti Sjula kotiin päin. Keli oli huono,
-- oli tuullut ja satanut lunta koko yön, ja aamupuoleen myrsky vaan
kiihtyi.

Sjula läähätti -- vanhat sääret eivät kestä niinkuin nuoren, mutta
vauhtia ei käynyt hiljentäminen. Ei, hänen täytyi päästä kotiin,
jossa hänen pikku neitonsa odotti apua ja tuskaili lieventämistä.
Pikku-Riitta -- hän ei saa kuolla...Ei - kyllä. Beiwe antaa pitkän
iän, kun Sjula antaa 20 poroa.

Ja sitten Sjula ja Riitta paimentavat poroja yhdessä, kunnes eräänä
päivänä nuori oman kansan mies, joka on liian pitkään katsonut neidon
ruskeisiin silmiin, tulee puhemiehineen ja sulhasviinoineen kodalle.
[Vanha lappalaistapa vaatii, että kosijan käydessään ensi kertaa
tyttöä tervehtimässä täytyy kestitä tulevaa appiukkoaan viinillä tai
paloviinalla. Tällä on nimenä "Puoristvine" tai "Suognodiavine".]

Silloin siitä iloiset häät, joluamiset ja tanssit syntyvät. Ja sitten
saa Sjula, lappalais-ukko asua Pikku-Riitan kodissa ja Pikku-Riitta
saa kaikki Sjulan porot.

Ja kun Sjula sitten kuolee pääsee hän manalantuville Anna-Riitan
kanssa ydinluita ja poronlihaa syömään... Niin, Anna-Riitan kanssa...

Mutta missä -- missä hän on? Sjula ei tunne seutua. Sjula on
hiihtänyt suoraan eteenpäin eikä ole huomannut minne päin sukset
ovat häntä vieneet. Lumituisku on yltynyt ja lakaissut kaikki jälet
umpeen. Eteenkö vai taaksepäin hänen on kääntyminen? Eikä vielä ole
valjennut sen vertaakaan, että hän voisi puista ilmansuunnat eroittaa!

Epätoivoissaan vajoo hän hangelle. Ja Pikku-Riitta, joka makaa kotona
ja odottaa ... odottaa!

Hän ei saa turhaan odottaa! Sjula ei saa hautautua kinokseen!
Eteenpäin! Kotiin!

Ja Sjula nousee taas, tapailee sauvojaan ja hiihtää läähättäen
edelleen. Oi, Herra Jubmel, tätä kurjuutta! Kunhan hän vaan olisi
kotona Pikku-Riitan ja Anna-Riitan luona... Niin, sehän oli totta,
Anna-Riittahan on kuollut -- ja ehken Pikku-Riitta myöskin... Anna
minun vielä pitää pikkuneitoani luonani!

Raskasta on Sjulan hiihtää ensi aluksi -- sitten se on helpompaa ja
yhä helpompaa. -- Tässä mahtanee olla aika mäki -- sukset luistavat
äänettömästi ja nopeaan. Sjula seisoo hajareisin, notkuvin polvin,
sauvat olalla -- lumi ryöppyää hänen korvissaan ja myrsky vinkuu
hänen ympärillään -- tämä on menoa tämä -- se on hyvä, sillä
Pikku-Riitta odottaa...

Yhä hurjenee vauhti. Puut lentävät suhisten ohi, nopeammin kuin
peljästyneet porot, ja lumi joka pyryää, sokaisee Sjulan melkein
tykkönään...

Herra Jumala! Nyt hän muistaa! Yötunturi --äkkijyrkänne --
vuorenpeikko! Herra Jeesus Kristus! Pelasta! Auta! Riitta!...

-- -- --

Kumealta ja hirveältä kuului kun ruumis murskaantui kallionsärmiin
äkkijyrkänteen alapuolella. Ja rotkot, joihin lumi ei voinut tarttua,
ulvoivat, vinkuivat, valittivat ja huokailivat...

       *       *       *       *       *

Mutta kotona kodassa odotti Pikku-Riitta vuoteellaan.

Niilo-renki oli antanut hänelle mustaa, kahvia juoda ja poronjuustoa
karkoittaakseen kuumeen, ja nyt hän olikin paljoa parempana. Heikko
ja voimaton oli hän vielä kumminkin, niin että hänen täytyi olla
pitkällään, mutta Sjula-isä oli kuitenkin iloitseva nähdessään hänet
niin reippaana.

Sjula-isä, niin -- hän oli nyt ollut kolme vuorokautta poissa, eikä
kukaan varmasti tietänyt minne hän oli lähtenyt. Riitta oli melkein
tulemaisillaan levottomaksi. Ajatteles, jos hänelle olisi jotain
tapahtunut! Vieläkös mitä -- hän kai oli lähtenyt kaupunkiin hakemaan
lääkkeitä neidolleen...

Ja niin hän taas rupesi odottamaan...

Neljännen päivän iltana tuli Sjula kotiin. Aktsekin Apram se oli,
joka oli löytänyt hänen hengettömän ruumiinsa äkkijyrkänteen
alapuolelta ja oli ajanut sen kotiin akjassaan.

Siinä lepäsi nyt Sjula niin tyynenä ja levollisena -- kasvot eivät
olleet murskaantuneet eivätkä alas syöstessä käyneet muodottomiksi --
ainoastaan vähän verta oli suunpielissä -- muuten näytti siltä kuin
jos hän olisi vaan nukkunut.

Pikku-Riitta seisoi akjan ääressä -- hän oli kalmankalpea, vaan ei
virkkanut mitään. Hän hyräili vaan hiljaa niin kummallisen surullista
nuottia...

Ja sitten hän hiljalleen hyväili vanhoja kuihtuneita poskia, jotka
nyt olivat niin kalpeat, niin kalpeat. -- Apram ja Niilo menivät
kotaan. -- Kun he taas tulivat ulos oli Pikku-Riitta pitkällään
lumihangella akjan vieressä polttavassa kuumeessa...

       *       *       *       *       *

Tämä on vaan juttu eräästä lappalaisesta.

Jo moni talvi on hintaan satanut ja monen kesän aurinko on paistanut
siitä kun tämä tapahtui, mutta yhä on Yötunturi yhtä musta ja synkkä.

Toisinaan kuulee uudisasukas talvi-iltoina selvästi, kuinka
Pikku-Riitta joluaa tuolla äkkijyrkänteen reunalla ja näkee
miten punainen lappalaispäähine vilahtaa pensaitten lomitse. --
Semmoinenhan on sulaa taikauskoa ja tyhmyyttä, mutta kun myrsky ulvoo
vuoren halkeamissa ja paasien välissä, silloin kuuluu vuoresta pahaa
ääntä.



Päivölä.


Oletko nähnyt ruskon juhannusyöllä. Päivölässä honganlatvoja
valaisevan?

Aurinko siroittelee säteitään tummanvihreitten neulasten lomitse
-- ne liukuvat sammaleisia runkoja pitkin yhä alemma, kunnes
ovat piilosilla pehmeässä sammalikossa, missä mustikanvarvut ja
vanamot tihein rykelmin kasvavat. Ja koski laulaa kaukana laulujaan
ja tuuli humisee kummallisin sävelin puiden latvoissa. On kuni
kantelet ilmassa soisivat ja kuni kirkon urkujen huminaa, ja kaukaa
Valkolammilta kuuluu kuikan pitkäveteinen valittava huuto. Mutta
vuorilta kajahtelevat äänet takaisin, niin että olet kuulevinasi
virrenveisuuta, metsässä.

Olotko nähnyt järvenselkien kaukana tummansinertävinä kimaltelevan,
miten rämeet kellertävänvihreän synkkinä leviävät lampien välissä ja
miten ympäröivät vaarat häämöittävät vaaleanpunasinervässä ilmassa?

Jos sen kaiken olet nähnyt ja kuullut, silloin olet nähnyt ja kuullut
kaiken maailman ihanuuden.

Tällä, vaaralla ovat metsänimmet eläneet. Täällä, kuuli isä ja
iso-isä heidän karjansa kellojen kilinän -- täällä näkivät he sydämen
pelosta sykähdellessä punakypäräin mättäiden ja viidakoitten lomitse
vilahtelevan. Täällä oli satujen koti ja metsänimpien asumus.

Kun lehmät olivat talven kuluttua laitumelle laskettavat astuivat he
yli siunatun teräksen -- muutoin voivat he joutua, peikkojen valtaan.
Ja paimenpojilla oli tuohitorvi selässä karhun ja teräs vyöllä
peikkojen varalta. Heidän kanssaan ei ollut yrittämistä.

Ja joka taholta ympäröi Päivölää metsä niin tiheänä, synkkänä ja
tummana. Se on salometsää niin hempeää, niin sorjaa ja nuorekasta. Se
on satujen, metsän ja auringon tyyssija -- isoisän ja isän tyyssija.

Täällä he syntyivät, täällä he elivät vapaata ihanata elämäänsä
kaukana kaiken maailman hyörinästä ja pauhusta... Hallan jättämiä
tähteitä he vaan auhdosta pellostaan talteen korjasivat, sotkivat
pettua leipään, sen he tekivät kyllä, mutta se ei käsivarsia
herpaissut eikä silmien terävyyttä tylsistänyt -- he olivat
karaistua, voimakasta sukupolvea.

Ja päiväinen oli heidän mielensä ja laulut asuivat heidän huulillaan
ja metsä oli heidän kotinaan ja heidän lietenään, se korvasi ruuan ja
vaatteet.

Sadut lyhensivät talvi-illan ja rukin hyrinä säesti raikashuulista
laulua. Ei ollut koskaan saduista puute eikä lauluistakaan. Siitä
piti kyllä metsä huolen.

Sillä auringonsäteet; jotka tulivat pitkien matkojen päästä, ne
kertoivat juttujaan hongille ja hongat kuiskuttivat aurinkoisia
satujaan ihmisten lapsille.

Kun tuli äänetöntä ja pimeiltä ympäristössä -- silloin juohtuivat
aurinkoiset sadut mieleen, He tulivat kuni itsestään -- ei kukaan
tietänyt mistä.

Tämä on iso-isän kaunein satu -- satu Päivölästä.

Oli kerran mies, joka kuljeskeli alati vaan haaveksien. Sekä
maatessaan että valveilla ollessaan näki hän unta, ja unet olivat
valoisia, ja kauniita. Mutta se mies oli onneton, sillä hän tiesi
kaiken valoisan ja kauniin olevankin vaan unta. Ja sentähden meni hän
metsään saadaksensa olla yksin.

Mutta metsässä ei kukaan saa olla yksin, sillä siellä asuu tuhansia
olentoja. He asuvat sammalikossa, ja kanervikossa -- he istuvat
puitten oksilla kiikkumassa ja ovat piilosilla mättäitten välissä.
Ja siellä asuu metsänimpiä ja siellä asuu vuorenpeikkoja. Ja
metsänimmet ovat valkeita ja vuorenpeikot mustia. Metsänimmet
hallitsevat metsässä kesäöinä, kun aurinko riippuu kuni kultainen
pallo pohjoisella taivaalla hiukkasen tunturihuippuja ylempänä ja
ilma värähtelee lämpöä ja elämää. Mutta kun syksy tulee ja henkii
kosteutta, pimeyttä ja pakkasta maille ja mantereille, silloin
hiipivät peikot esiin pimeistä piilopaikoistaan -- riuhtovat lehvät
puista ja levittävät valkoisen harson yli rämeitten ja soitten. Ja
kun sitten myrsky ja rajuilma pahimmillaan pauhaavat, silloin panevat
peikot toimeen aimo kekkerit, silloin katkiavat satavuotiset puut
kuni oljenkorret ja metsän jättiläiset sortuvat juurineen maahan.
Silloin ulvovat peikot ilosta.

Mutta, kohta tulee taas kevät ja kesä ja peikot pakenevat valon
lapsia. Silloin kaikuu metsä raikasta naurua, kutsuhuutoja ja
tiukujen kilinää. Lauhkeat kesäiset tuuloset humisevat hiljaa puitten
vihannoissa, tuoksuvissa latvoissa. Siitä syntyy suloinen soitto
-- niin vienosävelinen ja puhdassointuinen, että peikot vapisevat
pelosta kaukaisissa kallionrotkoissaan.

Mutta kerran pääsivät peikot kumminkin Päivölän ainokaisiksi
herroiksi.

He viekoittelivat metsänimpien ruhtinattaren luokseen ja sulkivat
hänet pimeään vuorenrotkoon, josta he eivät luulleet hänen koskaan
pääsevän pois. Ja kun ruhtinatar oli vankina, silloin eivät haltijat
voineet puolustautua piilopaikoistaan hiipiviä peikkoja vastaan.

Mutta kun Päivölä oli joutunut heidän haltuunsa tuli siellä
synkeä ja kammottava olla. Tuli niin synkeää, että mies, joka oli
murheineen metsään mennyt, istuutui itkemään sitä synkeyttä, joka
vallitsi maailmassa. Ja kun hän siinä istui kuuli hän vuoresta niin
ihmeellisen suloista laulua -- naisen ääni se oli, joka lauloi --
vangittu metsänimpien ruhtinatar, joka kutsui häntä auttamaan, kutsui
pelastamaan.

Ja hän jäi siihen.

Tuli kesä, tuli talvi, mutta yhä hän siinä viipyi. Harjanteelle --
ylinnä oli hän rakentanut itselleen tuvan -- pieni ja ahdas se oli,
mutta se kuumotti niin ystävällisen-punakkana korkealla paikallaan,
niinkuin koitto, joka sarastavaa päivää ennustaa. Ja tuvan ympärille
perkkasi hän pieniä peltotilkkuja ja maakamaran ja tupansa hän
siunasi ristinmerkillä ja turvasi sen teräksen voimalla. Peikot
manasivat myrskyn tupaa hävittämään, mutta metsä sitä suojeli. He
henkivät hallaa saroille, mutta mies teki tulia ja savu laskeusi
touolle kuni lämpöinen peite. Peikkojen valta murtui.

Ja sitten tuli aurinko taas pilvien ja sumujen välistä näkyviin.
Säteet löysivät tien rotkoihin ja onkaloihin, aukasivat metsänimpien
vankilat ja karkoittivat peikot tuntureille.

Päivölässä oli riemua ja auringonpaistetta, tuohitorven kaiuntaa ja
kellojen kilinää.

Metsänimmet muuttivat takaisin kaikkine väkineen ja karjoineen.

Ja hän, joka oli pelastanut Päivölän peikkojen kynsistä, hän istui
tuolla pienessä tuvassaan ja oli onnellinen, sillä nyt hän tiesi,
ettei kaikki, mikä on valoisaa ja kaunista, ole unta. -- Sillä hänen
rinnallaan istui metsänimpien ruhtinatar, jonka eteen hän oli työtä
tehnyt. Hän oli pieni, viehkeä ja hento kuin nuori koivu ja nuortea,
voimakas ja norja kuin nuori näre, ja hän oli hänen rakkautensa,
hänen aurinkonsa ja hänen elämänsä.

Hän se oli ja mies se oli, jotka olivat karkoittaneet peikot ja
vapauttaneet Päivölän...

Mutta peikot eivät unhoita vähällä. Syvällä synkissä kuiluissaan ja
piilopaikoissaan istuvat he manaten onnettomuutta ihmisille. Ja jos
he vaan kerran oppivat muuttamaan valkeen mustaksi ja kääntämään
teräksen voiman ihmisiä itseään vastaan, silloin on turmio lähellä.
Ja silloin riemuitsevat he mustissa, sisuissaan, että Päivölä taas
on joutuva heidän valtaansa.

Mutta eivät peikot sittenkään koskaan saa tuota pientä tupaa
tykkänään valtoihinsa. Eivät he koskaan voi saada haltijain ikivanhan
vapauden ja valon laulua vaikenemaan -- noita heleitä, kirkkaita
säveliä, jotka sulattavat sydämiä itkuun ja taivuttavat ihmiset
maahan kumartumaan Luojan ihanuuden eteen. Niitä lauluja hyräilee
metsä ne sävelet soivat puiden tummissa latvoissa kevään valoisina
päivinä, -- niitä lauluja kohisee koski -- niitä kuiskuttavat
pensaat, kannot ja kivet - niitä tuoksuvat mustikan varvut ja
vanamot. Ja hävittänevätkin peikot joka puun ja joka pensaan --
koettanevatkin saada kosken pauhun vaikenemaan ja auringon valon
sammumaan -- laulun he aina tulevat kuulemaan.

Kirkkaat, heleät sävelet kohoovat ilmoille ja muodostavat valtavan
sävelmän, joka on jälleen tekevä yöstä päivän ja paneva peikkojen
sydämet pelosta vapisemaan.

Sillä sävelet nousevat syvyydestä... Se oli isoisän satu Päivölästä.

-- Mutta nyt vallitsee siellä pimeys ja synkeys. Halla on polttanut
sarat mustiksi, metsä on harvaa ja hakattua ja maata peittävät metsän
jättien silvotut ruumiit. Nyt ovat peikot oppineet tekemään valkeasta
mustaa ja kulta käänsi teräksen voiman ihmisiä vastaan.

Päivölä, sä kaunis, sä suloinen talvikotini, satujeni ja sydämeni
koti -- miten jouduitkaan taas peikkojen valtaan?

Isoisä on poissa -- hän ei saanut eläessään nähdä satunsa päätöstä.
Isä on poissa -- hän kuoli metsän mukana. Nyt on metsä poissa -- nyt
on sielu poissa ja siitä on pimeys, nyyhkytys ja itku.

Mutta eivät peikot koskaan voi tykkänään viedä Päivölää minulta.

Sillä minä kuulen vieläkin kuni salon salamyhkäisenä suhinana nuot
heleät, kirkkaat sävelet -- metsänimpien ikivanhan vapauden ja valon
laulun. Eikä se laulu lakkaa kuulumasta, ennenkun peikkojen valta
murtuu ja aurinko taas pääsee vanhaa kotiani valaisemaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kun metsä kuolee - Kertomuksia Norrlannista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.