Title: Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan Matti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka
Author: Lassinen, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan Matti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka" ***


HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS; ÄITIPUOLEN KERTOMUS;
KAITALAN MATTI; JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA


Kirj.

EMIL LASSINEN



Werner Söderström, Porvoo, 1890.



HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS.



I.


Kahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin
hartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti
koulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken
nimitettiinkin.

Ylioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo
Hirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla
valloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen
miekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä
paljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla
kirjaimilla.

Aarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta;
Hirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he
rakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.

"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi,
ensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi", lausui Kaarlo ja täytti lasit
kuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.

Musiikki alkoi puhaltaa: "Tuoss' onpi armas maa".

Ilmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.

"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen", jatkoi Kaarlo. "Minä
juon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on
kaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa."

"Uusimaa", huomautti Ilmari, "on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera
maamme Gosen."

"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon
herran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja,
puutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja
virkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan
muuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on
Keski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia
kääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen
herkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos
isänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain
huminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan
kaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin
ikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun..."

"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle
rakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat
Andaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin
juuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi
kuin..."

"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin
suulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen
kauneuksia mihinkään onnelaan."

"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet
ja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan
tuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen,
suruineen, toivoineen, epätoivoineen."

"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven
rannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi,
äitisi ja Aino siskosi..."

"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit
heille kuni läheinen sukulainen."

"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta
kuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole
äitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on
tehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan
talossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot.
Anna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin
silloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä
herroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja
iloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla,
on hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme.
Isälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun
ottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me
pidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme."

"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa."

Musiikki puhalsi: "Ensimmäistä Rakkautta".

"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas", lausui Ilmari
hymyillen.

"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut,
oppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme,
lykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme
tai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä
minuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua
silloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä
kymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi
maalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän
puolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina;
etäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden
takaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat
korkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden
välissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme.
Siellä on äitini hauta."

"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista."

"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä
ompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää
vastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on
kuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä
ja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen
lähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta
vasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä
rinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin
piirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa
vahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin
on hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun
kahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan
hiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon.
Saiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin,
Liinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu
tai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin
tummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina.
Tähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen
poskensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa
marmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa
taidemusiikkia ... hm ... katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat
ja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa
maalaamaan."

"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla
Liina."

"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää
ja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan
suudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito
maan päällä antaa sen jaloimmalle..."

"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta."

"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa
'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle
hänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:

    "Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon --
    Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan;
    Oi Liina...!"

"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa
juhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan
tulevat tervehtämään meitä", keskeytti Ilmari.

"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku
suuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan."

"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla."

"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan
Jyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät
tarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi!
nyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean
tavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän
kankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari."

Ilmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin
ystävä puhui hänen ajatuksiaan.

"Kylväjäin joukko", jatkoi Kaarlo, "laajenee, taajenee. Sen
suuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon."

"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin
tehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun
saakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!"

"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari.
Seitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen
kanssa."

"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja
morsiamillemme."

"Vannomme."

Musiikki puhalsi viimeiseksi: "Suomi armas synnyinmaamme."

He olivat eläneet ensimmäisen ylioppilaspäivänsä iltaan.

"Kankahias kultamaina, varsin lemmimme", hyräili Kaarlo ja heilutteli
päätänsä tahdinmukaisesti, kuin käsitysten astelivat Esplanaadikatua
Toukokuun kauniina yönä.



II.


Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli
seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään.
Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus
oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri
muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton
ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää
kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman
veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen
tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle
määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat
juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan
noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.

"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi
paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai
jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee
mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai
toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi
ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi
ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."

Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla.
Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin
iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen
rannoilla.

Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja
jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä
olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon
kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti
ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen
tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.

"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän
Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta,
vaan ei lukemista.

"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.

"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.

"No ensinnäkin menen tanssikouluun."

"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."

"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa
franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui
ja oikein karmi sydäntäni."

"Joutavia!"

"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran
iltamissa..."

"Mitä siitä kostut?"

"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja
tottapahan vaikuttavat henkisiinkin..."

"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."

"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan
tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä,
niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi
yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että
viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni... Niin, minä
katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle
tämän lukuvuoden."

Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.

"Ja nyt minä lähden."

"Minne?"

"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai..."

Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.

Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni
ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja
kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:

"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"

"En."

"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"

"En."

"Lähde sitte!"

He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.

Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää
Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään.
Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina
seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä,
katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen
puhetta toisaanne, virkkoi:

"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on
yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista,
niin tulee se semmoista pöyhkeilevää..."

"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti,
Corpus jurisko, vaiko hyppy?"

Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti
päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."

"Voi sitä miestä!"

"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja
hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.

"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet
kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos
levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen
syytä; mutta täällä, Helsingissä..."

"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä,
jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla
sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.

"Annetaan sitte... Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi
Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.

"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa
ylioppilastutkintoon tullessamme."

"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos
tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen,
vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä...
Niin päin oli muistaakseni veikkanne."

"Niin juuri... Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin
kohdalla. Hän maksoi viinit."

"Ahah!"

"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle
ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen
omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut
kukkaset."

"Ja sinulle."

"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi.
Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi,
samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä
tenorisi..."

"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin
runoista ja tenorista."

"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."

"Mistä?"

"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun
kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset,
niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi
heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela
pitää uhkeat pidot."

"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin
uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."

"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja
Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni
kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin
helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."

"Paljonpa sinä..."

"Lopussa ollaan jo... Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo
Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että
johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte
kajahuttelemme... Joko sait hyvän hattusi?"

"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et
huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."

"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"

"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin
paljosta huolisi kuin tänä iltana."

"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."

Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen
ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty
tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista
säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki
kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.

Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen.
Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli
kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin
sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin
teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.

Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus
hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan
ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman
uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista
herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti
epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen
luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.

Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte
vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään
ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja
ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna
Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat
ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa
sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän
eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka
on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään,
kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari
tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja,
eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia
miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet
seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain
näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.

Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli
vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.

"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili
kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena
kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa.
Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja
kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"

"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt
huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."

Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.

"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui
Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle
Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.

Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä
vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia
muita herkkuja.

"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa",
nauroi Kaarlo.

"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan
viimeksi suuren kalakukon pöydälle.

"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi
viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."

"Parahinta laatuansa."

"Ja Liinan leipoma."

"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman
kannikkeen kuin ensi kerralla.

Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli
ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä
patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei
hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan
tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä
sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi,
talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti
saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.

Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti
virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.

"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.

"Saima häärii talonemäntänä."

"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo
emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan... Ja Aino siskosi?"

"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja
otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa
ollessa.

Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:

"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi
kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee
ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa
siinä kuin joku toinenkin."

"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."

"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."

"Eihän toki."

"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia,
ainakin Saiman kirjeistä päättäen."

"Epäilemättä."

Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa.
Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli
väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan
ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti
Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli
hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt
ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi
lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta
lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi
luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla,
mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti
niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt
ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä
kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.

Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän
oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä
raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka
päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin
tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan.
Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian
kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille
ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän
sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan
konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä
siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat
menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan
Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.

Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen
ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen
editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja
hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut
kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan
näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa
kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen,
mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi
Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja
katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan
ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.

Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.

"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle
päin.

Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.

"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan
eksy noista."

Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.

"Kyllä ne löydetään."

Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois
näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka
Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi
harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.

Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen.
Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui
käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja
portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä,
kaksi naista ja pulloja edessä.

"Pois ... kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin
hansikkaan pihalle.

"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden
edestä."

       *       *       *       *       *

Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari
kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta
kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut,
kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa,
niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu
puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen
unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa
kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa.
Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan
vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä
alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.

"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.

Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai
Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona
Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän
postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja
luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.

Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä
loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.

Se alkoi kuorosäkeellä:

    "Unhottaa, heittää, päivän on tapana".

Ja loppui soolo-osalla:

    "Ain' Herran käsi laupias
    Sun kulkus johtakoon;
    Ja taivaan isä armias
    Sun työsi siunatkoon.
    Siis hyvästi!..."

Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua
harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui
kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut
antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja
uskottoman kirjoissa Saimasta.

Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä
tervehtimään Helsinkiin tultuansa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen
Kaarlolle.

Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.

"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle ... "ja samana
päivänä präntätty..."

Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.

Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata
siihen.

"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on
muuta parempaakin huolehdittavaa."

Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja
käski:

"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."

Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.

"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen
tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"

"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi
sinettinsä alle.

Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.

"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia
muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."

Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima ... ja Ilmari Aarnio,
toisessa Helmi ... ja ... Halmela.

"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.

"Jo, mutta miksikä tämmöistä...?"

"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela
tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas,
miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja
köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin
näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin
Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä
ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän
luvattiin... Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"

"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin
sikaarin Ilmarille.

"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.

Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja
kirjoittamaan Saimalle.

"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin
täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."

Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle.
Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät
ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela
seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla
Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty;
kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki
Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän
Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:

"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin
olet mennyttä miestä."

"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi
Ilmarin kädessä.

"Miksikä ei?"

"Liinan tahdon se ei käy..."

Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.

"Hyvästi sitten!"

Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen
läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.

Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja
Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei
julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli
ennemmin vaiti.

Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven
pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta
turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja
katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille
joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä
kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja
kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit
ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa
asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja
alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy
hyväksi.

Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan
kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.



III.


Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi
kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein
vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä
oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.

Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.

Voi sinuas ... Helsinki!

Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa
ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne
olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja
velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta
ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin.
Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen
postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin.
Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan
asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa
rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin
hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin
harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista
jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi
kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.

Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo
sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään
heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli
huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja
ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai
tulta paperossiinsa.

Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä
hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.

Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja
kapeisin liuskoihin.

Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.

Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.

"Voi sinuas ... Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"

Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä.
Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin
lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin.
Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä,
ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset"
haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen
Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä
muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa
upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman
kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei
loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi
tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä".
Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei
minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos.
Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies
Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan
kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta
lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi
Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin
Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä,
jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään,
huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.

Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä
sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan
valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa,
että Boulanger on nauranut Parisissa.

"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen
paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä
kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.

"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen
sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari
itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:

"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet
johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika.
Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään.
Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat
ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan
viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger
nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa,
tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni,
kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin
ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan
ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa
kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä
Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä
marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me
Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä ... ja Boulanger nauraa..."

Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:

"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista,
Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja
... niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus
uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten
hermoille terveellistä."

Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään
rahanhakuun.

"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen
katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin
kasvoissani."

Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen
kerrassaan kauas.

"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä
minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi
Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"

Näin, sanoen läksi hän ulos ... Silfverlundilta rahaa lainaamaan.
Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti
sanoa:

"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa,
ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle
kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en
saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu.
Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä
en pääse paikalta... Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin
hyppysissäni..."

"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme
seteliä lompakostaan.

Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen
äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä,
kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan
kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä
vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin
ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja
luonnonihanuuksia katsottavana ... niin kyllä hän lukee pitkän
epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja
kastuneensa, se ajattelematon.

"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja
nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.

"Ei", kuului lyhyt vastaus.

Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.

"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa",
lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen.
Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan
ainoastaan taitoa.

"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja
läksi.

Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan,
niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt..." Ja
sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee
pankista.

Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun
vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna
uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara
hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina
ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille
vastaan.

He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät
kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui
mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana
ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin
neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään
häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä
edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan
valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen,
tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:

"Kruunuko vaiko klaava?"

"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja
näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin
rappuja ylös.

Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.

"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun
kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä
puheitta eteenpäin.

Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se
puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.

"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,
Helsinki! Sata kertaa voi!"

Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli
viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen
mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa
mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä...?

Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat
karvaat ajatukset.

"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää
Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun
yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on,
että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."

Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli
maksettu ja erotodistus oli taskussa.

Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.

Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä
kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava
(?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa
sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron
opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin,
miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa
vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän,
sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin
paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä
neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin
kauan Helsingissä.

"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen
opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko,
Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen
tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata
kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?... Me
asumme _Suomenmaassa_... Mitä kansaa me olemme?... Me olemme
_Suomalaisia_... Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein
naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi
huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu
åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande
i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder... Mot sanningen, ja, jag
tackar, keskeytti rovasti... Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit
lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan,
tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina
ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin
Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni.
Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä,
ihan varmaan... Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."

P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka
päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."

P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki
menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset,
ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään...
Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on
arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa..."

Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen
askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa
opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle
viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.

Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan
hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne
ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen
sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte
illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen
seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja
Helsinki ... hyvästi.

Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja
toivottomuuden valtaamana.

Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi
lempeän leikillisesti:

"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin
tutkinnoilta?"

"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen
ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun
täytyy jättää Helsinki."

"Siinäkö kaikki?"

"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo,
ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni
tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky,
viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy
lähteä ja jättää Helsinki."

Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle,
jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin
kävellessään edes takaisin.

"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari
ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun
onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut
minua ajoissa, niin..."

"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"

Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin
ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo
oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti
näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta
puolelta.

"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä,
ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.

"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".

Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi
Ilmarin eteen.

"On maksettu".

"Millä?"

"Rahalla tietysti."

"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"

"Voitin Silfverlundilta."

"Nyt valehtelit."

"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.

Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.

"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.

"Unioninkadulla."

"Oletkos hullu?"

"En."

"No pidätkö sitte minua hulluna?"

"En liioin sitäkään."

Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.

"Landsknihtiäkö löitte, vaiko...?"

"Ei kuin kruunua ja klaavaa."

"Peijakas. Ja voitit."

"Voitin niin."

"Paljokin?"

"Viisisataa."

"Viisisataa, voi..." Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa
varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui
sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka
itseäsi!"

Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan
myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot
ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu
yhä varjokkaampiin lehtiin.

"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja
ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä
asiaa teillä sinne oli?"

"Se on hirveätä, se on kamalata..."

"Jätä laulut ja anna tulla."

"Minussa on ... viinahulluuden oireita."

Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.

"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."

"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle
pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä
aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta
kerran on lähdetty kultapilvissä ... haa ... haaskalle ja rapakkoihin
rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"

Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu
lakkarista näkyville.

"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen
käteensä.

"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja
käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".

"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."

"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet
koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin,
oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä
silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään
elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan
kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken
kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä
muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset
omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja
polvistun isäni eteen."

Ilmarin otsa kirkastui.

"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla
ajatellakaan niiden elämistä."

"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä
viimeiseksi kirjeen?"

"Eilen."

"Ja mitä hän kirjoittaa?"

"En ole avannut Liinan kirjeitä ... kahteen vuoteen."

"Oih sinuas!"

Kaarlo itki.

"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa
tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin..."

"Mutta Liina, Liina... Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa
antaa... Oi ... voi..."

"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.

"Pantissa."

Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan
käteen. Kihlasormus oli poissa.

"Sekin ... niinkö?"

"Niin."

"Ja samassa paikassako molemmat?"

"Niin."

"Kuinkas sinä Liinan sormusta...? Voi sinuas... Helsinki! Tuhat
kertaa voi!"

Kaarlo häpesi huonouttansa.

"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi," lausui hän surullisesti.

Ilmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata
ennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin:
"Perheen emännille", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken
uusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä "talonpojalle" ja
itselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt,
Kaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan
sormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.

"Ylös, pesemään kasvosi", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa,
"niin menemme lunastamaan ne heti."

"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos
minulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin."

"Olisit, ihan varmaan olisit", vastasi Ilmari empimättä ja
sydämmellisesti.

Pian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.

"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin", lausui Kaarlo katsellessaan
kulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi.
Kaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.

"Ooja", vastasi hävytön juutalainen, "sama on. Katso nimitemppeli ja
kaikki on sama. Ette muista, olitte niin..."

Sormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet
petoksen onnistumisen vuoksi.

Ilmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa
Israelilaiseen.

"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus,
kuin olet ottanut tältä herralta pantiksi", ärjäsi hän ja ravisti
juutalaista kauluksesta.

"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?"

Ilmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.

Juutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä
sormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:

"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"

Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin
silmänkääntäjältä ainakin.

Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin
kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja
huutamaan vimmatusti:

"Huut ulos, huut ulos!"

Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle
palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta
siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja
ääntelemällä öh, öh, öh.

"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon
ulos.

"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.

"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.

Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan
häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin
lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi
Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät
käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti
vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti
ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää
miellyttävänsä.

Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä
ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi
hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa
jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja
Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi
puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja
Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä.
Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.

Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.

"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo
murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat
Esplanaadikatua.

Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo
ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli
paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli
päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa,
niinkuin sähköiskun saanut.

Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi
hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä
ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat:
Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin
puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:

"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta
herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna...?"

"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte
hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä:
"Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä
Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."

Kaarlo nauroi.

"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.

"Voisit tarjota hai'ut."

"Ei ole."

"Jäihän niitä..."

"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo
sataman, kauppatorin ja..."

"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."

"Ja lähtekäämme täältä."

Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.

"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään
Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.

Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei
hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä
rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello
puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä
Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla
äänellä:

"Ei, minä en lähde kotiin, en..."

Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä
haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri
arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies
uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä
tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo
näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada
itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan,
oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.

"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja
pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin
olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt
mies..."

"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä
kovanonnen päivät isäsi kanssa", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin
lausutuksi.

"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena... Ei, minä en lähde
kotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin..."

"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla."

"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan
kameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna
tänne kello ja sormus, sillä minä en..."

Ilmarin kärsivällisyys loppui.

"Mene sitte," lausui hän vihaisella äänellä, "vaan kelloa ja sormusta
en anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte..."

"Ja sitte?"

"Majaudut Antipoffiin."

"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä
unhota pistäytyä Antipoffissa."

Kaarlo läksi.

Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä
vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat
kaikki hänen ponnistuksensa?

Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.

"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla
äänellä ja asettui ystävänsä tielle.

Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.

"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."

"Kello ja sormus."

"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt
sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt
edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi
isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon,
ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen
tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis
aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä
menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen
yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei
eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen
mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi
kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi
kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi,
niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä,
repaleisena ja kalpeana..."

Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme
nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät
hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään
Kaarloa tulemaan mukaan.

"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt..."

Ilmari voitti.

"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella
äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki... Tekee melkein
mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään
loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En
ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini
tulee tuolta..."

He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:

"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi
tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa
kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin..."

"Ja Helmi?"

"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."

Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi
naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä
matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä
istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun
tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin
teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois
kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla
vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön
suostuttiin.

Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan.
Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.

"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden
peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki.
Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme
toisemme, Helsinki."

Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä
jatkui:

"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan
vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme,
heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, -- Helsinki."

Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki.
Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään,
ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi
kumpaistakin.

Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He
matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin
veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan
pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui
meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut
hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He
kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja
antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki,
lavea näköala joka puolelle.

Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:

"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."

"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.

Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari
tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen
serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat
sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana
niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat
hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti
ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.

"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä
Harakkalassa puhvelihärkiä?"

"Ei."

"Hyvä juttu."

"Puskevatko ne?"

"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja."

"Uijui. Puskevatko ne teitä?"

"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani."

"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät..."

"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime
yönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti."

"Uijui."

"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se
on niin vietävän ikävää."

Neidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä
hän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin
samanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista:
kyntysenrasvasta, ketunleivistä...

Ilmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi
laitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä
konduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli
tällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.

"Et tee oikein", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli
ulos, "kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla."

"Matkalla pitää olla hupaista," vastasi tämä, "ja siitä minä viisi,
kuka huvit kustantaa."

"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään
käsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan,
niin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin."

"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun.
Puhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran
rannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua
parannuslaitosta varten. Vaan ... anna kelloni ja sormukseni,
etteivät unhotu."

Ilmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki
kasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä,
tulivat hänen lähelleen.

"Voitteko pahoin?" tiedusteli Ilmari.

"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain," vastasi
äiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä
hokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan
moniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.

Kaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta
pitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo
yritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet
sivulle ja sitte kanssaan ulos.

Juna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli
Ilmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun
siivillä ja juna vihelti. "Hyvästi, Kaarlo!"

"Hyvästi, Ilmari."

"Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Ilmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi
savuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista
lakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin
enää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.

Kuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki
elävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan
ja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja
niin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.

       *       *       *       *       *

Liina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven
pappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä
tänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.

Häittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen
sisäkaupunkiin.

Sinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin,
niin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai
jälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä
iloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.

Kaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa
vastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä
jälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.

Ilmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi.
Rovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa
harvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.

Talonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.

"Tuskin meistä tuleekaan," kirjoitti Ilmari Kaarlolle.

Halmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä
viinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin
murhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä
asianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran
Suomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan
uskottiin ja nimeänsä morkattiin.

Ilmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo
tulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.

"Tule meille", kirjoitti hän, "myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä
jaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka
peltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle
kansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan
paremmin maittavat ja vaimoni... hän laittaa niin hyvää kalakukkoa."

"Me tulemme", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.

"Ja niin mielellämme", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön
puolesta.



ÄITIPUOLEN KERTOMUS.



Kilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja ... äitipuoltaan, kumpaako
enemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.

Jaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja
kisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin
että aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja
niityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa
Jaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta
kylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus
nuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat
toisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko
sielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä
vakavuudella.

Ilman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti
puhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli
hyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän
kaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot;
silmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan;
käynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.

"Rakastatko Viisa todellakin isääni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä
vuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.

"Epäiletkö sitä?" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa
otsaa.

Ilma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.

"Minä olen semmoinen hömppelö", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa.
"Kuten itse tiedät", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta
askelta.

Salaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti
niinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana,
jolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän
seurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: "Minä seisoin
korkialla vuorella". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti
hän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki
ikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella
muistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte
olon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.

Kuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin
sairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.

Hänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.

Isä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä
uuvuksiin joka päivä.

Viisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään
kohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan,
epätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään.
Tuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen
vierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan
talonaskareita.

Ilma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään.
Milloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin
juuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi
sopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä
nikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa
kylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka
se muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille
seurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille
kunniallisille ihmisille.

Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti
aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin
äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian,
kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko
muuten pahoin.

Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että
hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa
jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä
tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina
kuin illalla.

Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi.
Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä
mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan
voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden
tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun
oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat
nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi
kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja
täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta
Viisa, enkeli...

"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä
vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä
päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.

"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri,
sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.

"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille,
"että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö
sinäkin pelkää samaa?"

"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti
Ilmaa.

Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän
ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.

"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."

"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti...
Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät
suljettuina.

Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa
ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle
tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan
häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus
levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan
hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen
tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven
ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä
palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin,
kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle
ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se
oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.

Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus
ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen
jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen,
että muistin se heikonti.

Ja Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä
kuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa
ei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä.
Rakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi
tällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli
enemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa
jokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava,
jolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan
tule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua,
joskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa
ja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin,
sitte...

Mutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja
etupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven
talossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten
otettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan
tehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla
kotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa
muutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin
kera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen
toiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla
pöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti
vielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät
ja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä
loppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet
ruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa
ruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina
yhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin
ympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa
puitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat
jyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit
ja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.

Ilma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis
hän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät
säihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten
alas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän
sitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän
kuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa.
Palmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja
alkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.

"Heikki", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.

"Heikki", äänsi poika selvästi jälessä.

"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!"

"Jaakko", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.

"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko."

"Heikki ja Jaakko."

"Ja hömppelö pöppelö."

"Ja hömp ... pömp..."

Laverrus loppui kuin Viisa tuli huoneesen. Hänen pukineensa olivat
samanlaiset kuin Ilmallakin, väri vaan tummempi, joten valkoiset
pitsit, joilla se oli reunustettu, paremmin pistivät silmiin.

"Minua ei ensinkään vielä uneta", lausui hän ja alkoi selailemaan
kirjoja, joita oli jommoinenkin joukko pöydällä.

"Ei minuakaan", myönsi Ilma ja istui Heikin kanssa kiikkutuoliin.

"Panin teetä kuumenemaan."

"Sepä oikein. Luemme ja valvomme tänä iltana hiukkasen."

"Kuten niin monena lauantai-iltana olemme tehneet. Tänä iltana olemme
vanhan tavan mukaan sangen virkut."

"Heikkiäkään ei vielä uneta, saati sitte meitä. Kuinka minun tulee
ikävä sinua, poika hömppelö pömppelöni."

Viisa katsoi Ilmaa lämpimästi.

"Hömp ... pömp..." tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.

Viisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan
"Neuvonantajata Nuorisolle".

Ilma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi
muisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen,
tortun, laulun ja poislähdön.

Ehkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi
tenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.

Ilma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa
kuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille
kaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:

"Äiti!"

"No mitä?" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan.
"Mitä nyt, Heikki?"

"Äiti ... rakastaa ... isää..." laususkeli poika painavasti ja
nyökäytti päätään joka sanalle.

Ilma nosti pojan kasvojensa eteen.

Viisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät
säteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä
äänellä:

"Ilma, minä _rakastan_ isääsi."

Ilman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle
kaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.

"Minä rakastan isääsi", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman
mustia kiharia. "Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana
kerron sinulle kaikki ... koko elämäni."

Ilma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:

"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni."

Viisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen,
lyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä
neljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten
ympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken
vankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:

"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus."

Vankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa
keinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan
puoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä
ilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.

"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi
kahdenpuolen", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen,
jotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan.
"Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta
lasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa
raiskasit väärillä kaavoilla ... hm... Ja etkö sinä, Loviisa,
vastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien
ja ja päivämiesten viikkotileistä ... hm. Minä hyväksyn ne kaikki
summamutikassa..."

"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?"
keskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.

Viisa läksi teetä hankkimaan.

Teetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista.
Ilma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö.
Turhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti
huvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti
pysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen
äänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu
kuin oli matkimaan Ilman sanoja.

"Isä", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.

"Ja Heikki-ii", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.

"Äiti ... rakastaa ... i..."

Kavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen
suuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut
edes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.

Isälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat
läskeissä kuppia tarjottimelle.

"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu", virkkoi hän, ja
sytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut...

Muutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä
hyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille
teetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin
ja alkoi torumaan poikaa.

"Sinä petturipoika!" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.

Ihastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.

"Sinä klippari!" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.

Viisa katseli niin mielellään heitä.

"Sinä veitikka", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.

"Tikka", matki poika jälessä.

Sitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi
Kilpijärven emäntä kertomaan:

"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista
vuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa.
Viidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin
veljeni kuoli tapaturmaisesti."

"Miten?" keskeytti Ilma.

"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran
viereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja
putosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut
ihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi.
Silloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki
ja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit
ja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä
ymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja
opettivat minua ajattelemaan..."

"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi
suonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi
tätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!"

"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien
parveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en
silloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi
lapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta
itserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai
nuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen.
Halvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän
kuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois
vaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa
väärän ja ilkeän iloni... Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin
nuori, kaunis ja rikas ... joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla
kävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan
itseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan
minulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut,
tahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen
tuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja
vanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta..."

"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti.
Harva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen."

"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän
ja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se
hauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain
mennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin,
aina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin
sain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat
juosseet minun tähteni tuleen ja veteen..."

"Sitä en oudoksu ... en vähääkään."

"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea
onnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin
kehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt
lähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa
tiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo
huomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he
sitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä
päin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en
ylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä.
Mutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli,
mutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin
ja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa
rakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen
tuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku
oli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan
nimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat
sekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa
kiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että
Yhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu.
Niin ... ja samaan aikaan syntyi minulle veli."

"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi."

"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa.
Minä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni,
helyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini
monesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja
viehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat
minulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset
tuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta.
Silloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en
kaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas.
Navettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä
rupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut
ajelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea.
Minä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä
myllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin
isää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka
kaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja
kohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme.
Nauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai
laittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa,
niin menin navettaan ... itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi
meille..."

"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut
hassunaikaista?"

"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo
kerran ennen tavanneet."

"Missä?"

"Maltahan kuin kerron. Pikku Eerikki sairasti kovasti; isäni ei
pystynyt mihinkään muuhun toimeen kuin työhön ja ... veronmaksu
lähestyi. Ainoa hevosemme oli kykertyä alinomaisessa kiskomisessa.
Tapoimme vanhan lehmän, lakaisimme hinkaloimme pohjat puhtaiksi
ja minä lähdin Helsinkiin Maaliskuun kovissa pakkasissa myymään
lihoja ja kahta kauratynnyriä. Paluumatkallani tuli Mätäkiven mäellä
juopuneita vastaani. Kuulin heidän huutonsa jo kaukaa, näin heidän
hurjan ajonsa ja mäen päältä alkain ja vältin niin syrjään kuin
taisin. He kilpailivat ja joutuivat mäen alla rinnakkain. Huusin,
mutta eivät hiljentäneet raivoisata tuloansa. Tahaallanko, vaiko
vahingossa, en varmaan tiedä, mutta he kumoon ajoivat hevoseni ja
rekeni aisan poikki ja menivät menojaan. Jäin mäen alle kylmissäni
itkemään ja vaikeroimaan. Oikeaan käsivarteeni olin saanut kipeätä.
Tiesi miten minun olisi käynyt, joll'ei isäsi jälkeen tulevana olisi
joutunut avukseni. Hän tunsi minut, vaan minä en häntä. Hän auttoi
hevoseni ylös, sitoi nuoralla aisan kiini ja me lähdettiin kulkemaan
yhdessä, minä edellä huonolla hevosellani ja isäsi jälessäni
hyvällään. Ensimmäiseen taloon vei hän minut väkisten lämmittelemään,
kuumensi juomalasillisen hyvää viiniä ja pakotti minut juomaan sen
kaikki. Minulle tuli lämmin ja käsivarteni särkö lieventyi. Joka
peninkulman päästä poikkesimme lämmittelemään, joimme kuumaa viiniä
ja kahvia. Muuten olisinkin ehkä konttunut, sillä ilma oli tuiman
kylmä eikä ylläni ollut muuta päällysvaatetta kuin lyhyt palttoo.
Viimeisillä kahdella peninkulmalla kuin aurinko jo oli laskenut,
kääri isäsi minut lammasnahka-peitteesen, joka hänellä oli reessään.
Minä voin sen sisässä niin hyvin että nukuin. Kuin heräsin, niin
oli hevonen riisuttu edestäni ja minä olin ... täällä, Kilpijärven
pihassa. Isäsi seisoi vieressäni ja lausui minulle: 'Sinun täytyy
jäädä meille yöksi, sillä hevosesi ei jaksa enempää, vaan väsyy
taipaleelle.' En kainostellut yhtään, vaan tulin sisään isäsi kanssa.
Ensimmäiseksi näin sinut..."

"Herrainen aika. Vaaleaverinen nainen olit siis sinä. Minä muistan
tulosi, olosi, menosi niinkuin uninäköäni."

"Minusta ja sinusta tuli oitis hyvät ystävät. Eerikille ostetuista
tortuista annoin sinulle yhden ja se täytyi minun syödä puoleksi
sinun kanssasi. Sinä osasit satuja ja minä osasin laulaa."

"Opetit minulle: Kreivin sylissä istunut."

"Ja sinä juttelit minulle sadun paimenpojasta, joka ratsasti ensin
vaskisella, sitte hopeisella ja viimeiseksi kultaisella hevosella
kuninkaan linnaan prinsessaa noutamaan."

"Aivan niin. Se on minun lempisatuni, samoin kuin 'Minä seisoin
korkialla vuorella' on lempilauluni."

"Ja tässä kamarissa ja tuossa samassa sängyssä makasimme yhdessä.
Muurivehreä ei vielä läheskään silloin ylettynyt ympäri."

"Poislähtiessäsi aamulla lupasit minulle tulevasi pian takaisin."

Viisa naurahti.

"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta
jaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin
päästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti."

"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin."

"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla
ottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä
leikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä
uuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli
pihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme
kanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän
puhui."

"Ja sinä rakastuit isääni." Ilma nipisti Heikkiä poskeen.

"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan... Sinä keväänä
emme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti
isäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta
lisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti
kaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin
koskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä...
Ja minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani."

"Entä kosiminen? Kerro se ... kaikella muotoa."

"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään.
Kiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka
sanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni,
joka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä... 'Niinkuin ei
minulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui
hän tuskallisesti... 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa
velkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa
velkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin
olet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa
samoilla ehdoilla, niin olet upporikas'... 'Älä puhu miljonasta',
kielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on
tuhansienkin kanssa'... 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat
kymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen
ja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan
kauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä
sadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'...
'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti
ulos... 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää
häntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti
äitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu
hänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli
minun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä
ja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän
viereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia."

"Ja sinä...?"

"Minä olisin istunut vaikka... Tuokion olimme ääneti." "Ilman on
ikävä sinua", virkkoi hän matalalla äänellä. "Jokapäivä kysyy
hän minulta koska sinä tulet meille." Minä en saanut sanaakaan
lausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi
minua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni
ja kysyi: "Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle
vaimoksi?"

"Mitä vastasit sinä siihen?"

"En mitään."

"Et mitään. Sehän oli kummallista."

"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta."

"Suuteliko isäni sinua ... ja montako kertaa?"

"Niin ... no ... sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki.
Itkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en
muistanut ujostella lainkaan."

"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni."

"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet
häitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta
seuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme
ja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui
vähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan
työhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas
muuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin
kasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua,
Ilma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme,
kuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin.
Tyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta.
Ajattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja
rauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin
voittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi.
Paljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka
sanomattoman kallis ja rakas olet minulle."

Viisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat
kuin hän virkkoi:

"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni."

Sitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: "Minkähänlainen
ampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?"

"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä.
Tukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta
markkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut
olivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti
monituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis
ja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä
enemmän."

"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin
suureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!"

"Kultaa, kultaa", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen
nukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.

"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan.
Mehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi
velkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita
riitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan
rikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä
'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen
toisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran
hänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se
tyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu... Ja
kosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko.
Monet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien
mentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset."

Kertoja ja kuuntelija nauroivat.

"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena,
suu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua
äitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein
seurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä
markkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei
ollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli
juoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita
arvonmiehiä..."

"Kultakaivokselle."

"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä."

Ilma kummasteli.

"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini
paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen
poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita,
kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois
tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli
pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni
häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa
kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut
ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin
näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun
siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän
kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli
sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren
peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä
tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla
hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi
toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi
astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini
kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen
kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua
kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli
sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti
hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi
seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili
hän: 'Tuota noin ... minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt
olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia
ja kauniimpia kuin minä... Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli
minusta... Se sormus ... niin ... minä ottaisin sen nyt...' Hänen
äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin
minuun..."

"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi."

"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä
teeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä
siis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös
loppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi."

"Täydellisesti. Voi sentäänki!"

"Äiti ... rakastaa ... isää..." puhui Heikki unissaan.

Viisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.

"Äitini", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.

"Tyttäreni", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.

"Heikki ja Jaakko", lausui poika unissaan.

"Ja hömppelö pömppelö", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon
äitipuolensa huulille.



KAITALAN MATTI.



Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo
palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja
huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.

Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.

Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä
pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta
kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä
Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta
nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän
opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja
kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi,
niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi
mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään
rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään
yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen
kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä
kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.

Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta
elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka
olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.

Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli
taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat
pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti
huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.

Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli
umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän
antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa
okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan
kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä
ilman aikojaan häntä pelätty.

Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta
Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä
minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis
kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin
tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.

Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että
hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja
pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin
kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet
kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti
lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.

Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan
mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä
poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia
itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille
vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot
jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina
viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen
katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla
sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo
alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut
toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa
oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia.
Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja
oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen
nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan.
Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle,
ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti.
Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti
toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle
ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet
huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.

"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.

"Annatko minulle puolet?" pyysi toinen.

Matti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin.
Iva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus
enää paljon tuntuneetkaan.

"Ei Matti suuria tiedä", jatkoi kolmas; "ei se tiedä isäänsäkään.
Sano, jos tiedät: kuka oli isäsi?"

Matti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain
koetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut
ontuakaan.

"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli", pitkitti neljäs.
"Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä."

Kipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut
saapuvilla.

"Katsokaas Aamos tätä", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen
latuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.

Aamos katsoi Mattia ja kiveä.

"Tämän minä löysin", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin.
"Ja tästä sen saatte", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven
Aamosta kohden.

Kivi sattui Aamokselle silmään.

Parahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti
pahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin
kotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa
hänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä
saranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.

"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?" tiuskasi mies.

"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?" kysyi äiti
peljästyksissään.

"Heitti Aamokselta silmän puhki."

"Jesus auttakoon! Koska?"

"Nyt juuri, ihan äsken."

"Missä?"

"Tuolla salvoksella."

Voihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin
äskeinen varpaanlyönti.

"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!"

"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.

He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista
tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi
Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei
näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan
höystyttämään.

"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän.
"Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi
minun poikani, niin kyllä olisi tultava, -- sen minä sanon vaan."

"En minä ole häntä pahaan neuvonut."

"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä
itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."

Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.

"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän
ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista
herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin
nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle,
muuten se ei olisi niin sisua täynnä."

"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin
puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille
enempää kuin aikaihmisillekään."

"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.

Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin
vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.

"Matti hooi!" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon,
mutta Mattia ei vaan näkynyt.

"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne",
harmitteli mies. "Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea
tarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa
minua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja
kulje vanginkyydillä."

"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia",
rohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.

Silponen lähti.

"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?" huokaili äiti.

"Älä nyt tule mokomasta hulluksi", lohdutteli Eliinan äiti.

"Johan vähemmästäkin."

"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se.
Jumalaton, minkälaisilla puheilla..."

Armoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:

"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti
selkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan."

Vaimot lähtivät Eliinan kotiin.

"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut", lohdutteli Eliinan äiti yhä;
"sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa
puhua totta muuta kuin siteeksi."

Matti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä
viikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte
löytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu
teetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan
vaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja
Eliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.

Tahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta,
kuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja
menee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille.
Siellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki.
Kymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa
ja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen
ja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän
leivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa
ruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua
kauas kaupunkiin.

"Matti hoi!" huusi joku hiljaa.

Matti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä
kohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen
rauhattomasti ympärilleen.

"Tule tänne!" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.

Matin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina
ehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.

Eliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.

"Mitä sinä itket ja suret?" kysyi Matti häneltä. "Ethän vielä tiedä,
että minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi."

"Miksi heitit Aamosta silmään?" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä
ja katsomatta Mattia silmiin. "Miksi?"

Matti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.

"Istu tähän", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi
huljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.

"En istu."

"Miksi et?"

"Miksi heitit Aamosta?"

"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?"

"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?"

"En puhu, joll'et heti istu tähän."

Eliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle
pahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja
poisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin
virkkoi:

"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."

"Etkä voinut jättää heittämättä."

"En."

"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut
minuakaan?"

"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"

"En."

Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.

"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet
lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.

Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen
kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei
siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin
Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan
vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.

Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei
ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin
niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla
hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä
sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.

Aamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena
hän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan
äitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu
kerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin
kotiin ... anteeksi pyytämään.

Lähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:

"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja
myrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme."

Joku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.

"No sitä", vastasi Aamos, "että minussa oli suurempi syy kuin
pojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita,
pistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät,
ajattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi."

Aamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja
jätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa
arki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen
isä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän
kertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen
tarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa
takaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu
vanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri
sellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.

Läheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä
paimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui
äidille näinikään:

"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille."

Kuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista
tarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti,
puolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi.
Siellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa
palkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.

Eliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo
entiseltä.

Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki
Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden
mustan puvun ja lausui samalla:

"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."

Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä
sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.

Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa,
kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet
vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin
heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja
väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän
kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka
käänteessä.

Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia
pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli
korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki
maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille
mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja
nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi
pihaan ja lauleli:

    "Mitäs me ikävässä vietämme
    Näitä hauskoja aikojamme?"

Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain
juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä;
pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla
rinnoiltaan vyötetyt.

"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti
velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.

"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei
kenellekään."

"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.

Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi
kiireesti, lausuen ovessa mennessään:

"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."

Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.

"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran
maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."

"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."

"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun
tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti..."

Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan.
Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka
pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan
vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan,
siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.

Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti
tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento.
Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin
talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin
kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee.
Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti
keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa
ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään
neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan
hänestä ja mikä hän on.

Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia,
vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.

"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille
tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.

"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa", tuumaili Matti.

"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri."

"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu."

Matin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen
nimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki
tarpeettomaan kaluun talossa.

"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin", jatkoi puhetta
Matti.

"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla
saada."

Sinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen
iltaa, jolloin kysyi Aamokselta:

"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?"

"Huutava hukka", vastasi Aamos päättäväisesti.

"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan
tämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin."

"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi."

"Setävainajanihan koetti..."

"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus
onnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut
säästöillä uudenkin."

"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian."

"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan
tarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin
huhtoa..."

"Saavat niinkin."

"Itsensä puuveitseen."

Pekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen
kasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen.
Pekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni;
Pekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään.
Joutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli
poissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten
syöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.

Tuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa.
Nuorempi renki lauloi kerran:

    "Ja vaikka ma olen köyhän lapsi,
    Niin olenhan rikkaan renki ja renki."

"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon
kurelangat siihen."

Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli
vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.

Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan.
Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista,
ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla.
Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin
heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa
mutinaksi:

"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät ... minun omaani.
Minulle oikeutta myöten kuuluisi..."

Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa.
Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä
vastaan tyhjän saavin kanssa.

Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä
vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut
sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet
vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei
Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi
edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka
veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia
ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen
kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.

"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti
käsitti Matin mielen katkeruuden.

Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin
Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia
metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen
isäntäväki on.

Eliina heitti tunteet tuonnekin.

"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna
palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme
astua torppaan tai vuokrata pienen talon."

"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi
vuotta, usko se", keskeytti Matti. "Ja sinä ja minä palvelemme nyt
viimeistä vuotta; vai mitä?"

"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?"

"On sitä leipää muuallakin."

"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?"

Matti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.

"Menemme vaikka Amerikkaan", vastasi hän hädissään.

Mutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.

"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin," lausui hän nauraa
hohottaen, "ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä
tehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta."

Nauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa
Jussin olevan päälaiskan.

Samana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:

"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?"

"Mikä laulu?" uteli tämä ihastuksissaan.

"Se niin rikkaan renki ja renki."

"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi..." ja nuorempi
renki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.

Elettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia
kunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa
tähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia
ja maanpitoa.

Eliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot
erhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi,
milloin nuoreksi emännäksi.

Aamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.

Paraimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä
ja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä
täysinmäärin.

Joen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta
Matin ja Eliinan tulevaisuudesta.

Mutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja
voivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:

Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti
eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki
naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin
liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa
vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.

"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi,
kuin tämä luulikaan.

"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin
mahdollista.

Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes
arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo
viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois,
paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan
tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä
mitä rauhaansa kuuluu.

"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit",
huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin
uskalsi ilmi tuoda.

Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin
palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa
Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun
ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme
mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään
kuin Matin kahdella.

Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:

"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona
päivänä sinä sen teet, pitää sinun..."

Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän
puolestakin puheesta.

"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä
kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.

"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."

"Älä turhista ... niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja
minulle. So, heitä pois!"

Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi.
Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.

"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman",
lausui hän kovalla äänellä.

Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.

"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin
kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.

Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle
antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi
rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi
viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli
sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä
kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona
enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli
kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna
mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut,
jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia
vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.

Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä
aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi
puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän
sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt
mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.

Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin;
äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:

"Joko lähdemme?"

"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin
minä rengin."

Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan
asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras
kiitos korkeuteen.

Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen.
Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa,
nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.

Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa.
Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin
miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi
tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja
rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn
aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys
oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen
lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että
jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset
sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta.
Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä
kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana
terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään
ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta
juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.

Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden
mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi
ja apumieheksi.

Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa
oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois
laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:

"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä
tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää
teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."

Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.

Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka
jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen
löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään,
jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.

Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku
tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä,
väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä
lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen
rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.

Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.

Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa
unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen
Kaitalaan.

Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin,
onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen
asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo
menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä
hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä
olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin
kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja
sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin,
mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta
kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja
pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli
käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän
taas katseli Kauramäen taloa.

"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta,
kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.

"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies",
vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen
Kauramäkeen.

Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja
nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä
puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli
katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin
Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja
rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra
nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen
isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei
ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin
ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.

"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin
olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.

"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi
se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei..."

"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin
laikale."

"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot
ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa
myöten siitä kyllä pesisi."

"Se on siis ostettava."

"On ostettava."

Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä.
Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi
velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi
alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että
arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi
potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei
päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan
hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi
tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin
tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta
metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa,
mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi
ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten
siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa
maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään,
pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa
ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen
maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka
aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään.
Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt
yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että
hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja
olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan,
kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi.
Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi
vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen
koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää
maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen
vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä
Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii
voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän
lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän
huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe
oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat
eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään
koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.

Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui
käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään.
Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman
onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta,
kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan,
vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut
keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava
ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän
kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.

Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille
sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan
viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta,
saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan
monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte
halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan
ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään.
Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta
lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa.
Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin
eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin
pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas
rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa
määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka
ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen
markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä
halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi
ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta
vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana,
makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti
uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin
halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä
joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa
häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri
järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö
vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata
hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin
onnettomuuden häätämiseksi.

"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies
Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä
ikämme."

"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa
välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven
välissä yhden ruokavälin."

Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi
paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin,
jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni
nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän
hinnasta.

Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään
ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen
kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia,
lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies
oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui
sentäänkin piloillaan:

"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko
luvan kysyä mihin näitä."

Matti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:

"Kaikkia matkalla tarvitahan."

Isännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan
Eliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.

"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta", lausui hän tärkeällä äänen
painolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, "mutta
kuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin."

"Ei ole silakoita", vastasi Eliina.

"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin
päättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä,
että se loppuu?"

Eliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin
lujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.

"Mitä sinä oikein ajat takaa?" kysyi Eliina.

"No sitä", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön
läsnäolosta, "että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo
onnen ja..."

Eliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.

"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.

"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"

"Uskon sitte kuin..."

"Etkö ennen?"

"Ei ole täytymystä."

"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein
kumisee."

"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean
puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti
on oikeassa; ja sen pitää olla poika."

"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti
Eliina ja lähti rouvan puolelle.

Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille
eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen.
Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille.
Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita
sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä.
Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan
nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta
hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti
vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa
hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen,
joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille
jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein
nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja
puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi
oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli
kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan
kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:

"Mats Kaitala!"

Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti
ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu
Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene
valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita
tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella
kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä
hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin.
Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla
rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja
arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin
"surko pois sanoi turkulainen".

Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa,
kuin Matti astui sisään ja lausui:

"Huomenta päivää!"

"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli
paras puoli päälläpäin.

Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka
väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin
kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti
kyllä tunsi isäntänsä.

Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia
monenlaisten leivoksien kera.

"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.

Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan
kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia
yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:

"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."

Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:

"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?"

Nimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina
oli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia
sinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.

"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme", selitti
nimismies.

"Kas vaan", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.

Nimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä
näistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.

"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat", komensi
nimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.

"Ja pojan ja onnentuojan", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa
hienoa juomaa.

Puhe alkoi sujumaan.

"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?"
kysyi Matti.

Nimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy
meidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja
selvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat
nimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja
hämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti
nimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä
kaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: "Mitkä ovat ne, joita
talvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?"

Nimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan
selityksen:

"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K----n pitäjän lukkarin
turkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina."

Pureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia.
Silmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja
puoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden
kädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä
tarkemmin ja huudahti samassa:

"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen
voittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria."

"Siinä se nyt oli, penturissa", hemahti Matti, mutta sitä ei
nimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa
luona.

"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä
päällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria", hoki
onnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati
tätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi
ja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin
sitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon
ensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja
viljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.

"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin", puhui nimismies.
"Minkälainen hän on miehiänsä?"

"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten
hitaanpuoleinen."

"Hitaan työt tulevat tehdyiksi."

"Vaan laiskan jäävät tekemättä."

"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."

Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että
tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa,
kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla
ajatelmalla.

Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn
kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui
hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo
ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut
ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille.
Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä
nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja
elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti.
Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa ...
hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi
vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja
keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan
vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä,
kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti
ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun,
niin ala elämään uutta, kahta pitempää.

Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta
jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi
seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta,
vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän
pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa,
alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat
viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti,
kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti
kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa
olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut,
sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi
rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän
pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa".
Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui
valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:

    "Sen oven minä kiini suljen
    Jossa olin minä kasvanut;
    Ja ystävääni mä seuraan
    Jonka olen minä valinnut."

Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon
maantieltä.

"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti
joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan
Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui
ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta
haamuilta.

Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja
hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli
päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja
porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle
ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa.
Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan
vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa
asuskella.

Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan
Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:

"Seuraatteko Aamos minua?"

"Seuraan", vastasi Aamos rohkeasti.

"Tulkaa sitte", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.

He läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen
tuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän
mutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen
ja veti ne sitte alas.

"Tarttukaa kiinni", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen
päähän kantamaan.

Väkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja
tuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin
kuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja
hakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi
siitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon
ja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan
hengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa
heidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja
Matti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos
veti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta.
Kaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä
herännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti
väkevältä.

Päistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa
viheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.

"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään", lausui Matti, kuin ylinen oli
valkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. "Sitokaa
Aamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen
pään hänen ympärilleen."

Sitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen
päästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi
ottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.

"Ja nyt lähdette te, Aamos", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen
ympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut.
"Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne
kammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en
ainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin..."

Rikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin
Matti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten
ja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä
katselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta
Matin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät
mielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta
lähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin
varokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien
huoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja
raiteja.

Syksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset.
Nimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan
piti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta,
vihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli
paljo.

Matin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän
olisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi
tekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa
tälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden
karttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron
nukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.

Matti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja
väsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko
keskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja,
sadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja
ruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet
syvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä,
jotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja
saroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt
penniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi.
Entinen laiha "talopaha" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.

"Kuin joutui miesten käsiin", sanottiin kylässä.

Anteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria.
Matti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan
nimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen,
jotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.

Kaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä
syyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta
ja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin,
useampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle
ei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän
heti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa
luona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset
hyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä
eikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi
sieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja
mainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti
hänet talvipakkasessa maantiellä.

"Minä kuolen puutteesen ja häpeään", valitti hän Matille, "sillä
työtä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään."

Matti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle.
Tuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle,
sillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat
hänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä
tuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle
talonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: "Pitää ottaman
paha vastaan niinkuin hyväkin."

"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani", puhui Matti vielä samana
iltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. "Äitini on
sinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen
Jussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi
on sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi;
sitte saamme nähdä."

Kärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan
isännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.

Matti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla
Pekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja
kirstuntapainen oli kotereissa.

"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa", tervehti
hän iloisesti veljeään.

Kuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:

"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja..."

"Pekka ... vielähän olet hengissä", keskeytti veli.

"Ja tässä on sinulle rahaa", pitkitti Matti ja pani muutamia
seteleitä pöydälle. "Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia,
sokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin
ja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen
täytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa."

"Sinä olet liian hyvä."

"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan."

Veli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.

"Ja minä kun luulin", lausui hän liikutetulla äänellä, "että sinäkin
vihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin."

"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla,
vaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina,
vaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et
kenellekään."

"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen."

"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet", keskeytti hänet Matti.
"Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita
seurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan
tapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä
hakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa
tarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa,
niin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään
hänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin
sivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä
uusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain
vanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne
ja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy
isäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia
saataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi
väkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette
vanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin
sanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli
ensimäinen kohta."

"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet."

"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa
sinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste,
kolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi
että säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja
muistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin ... ja tuon navetan
oven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan
kotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole
kalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän
tässä ole hädänkaunaa."

Matti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti
uuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten
veli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.

"Hyvässä alussa on puoli loppua", huomautti Aamos.

"On niinkin, on enempikin", lisäsi Matti, "ja varsinkin kuin pääsee
uuden tien alkuun."

Ahkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet
eriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär,
nimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi
kansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista
vuottansa.

Matin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten
ei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi
väliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui
äidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.

Aamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.

Antero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun
päivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa,
Kauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.

Kaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan
maisterin kanssa.

Kaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui
mutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki
Katrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui
jyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski
Katrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä
aikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon,
taidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi
kuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he
viipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin
pinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina
ja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi
kuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen
oli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista
epäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä
nimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi
mennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli
tuettava.

Tuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli
hänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi,
siksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan
saapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että
oli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja
nousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies
tuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:

"Nyt puhutaan asioista."

"Minun tyttärestäni...", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta
ohrapeltoon.

Antero astui samassa sisään.

"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä", lausui hän
totisella äänellä, "me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen
takaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua
päähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta
tultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja
hoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen
kartanossa..."

"Jaa menettekö?" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta
takaajiin.

"Menemme", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi
nimismiestä, joka piteli vatsaansa.

"Menköön Katri meijerikouluun", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.

Sillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat
lähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin
poika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa
kuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista
ei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret
sopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta
pojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.

Matin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle
esitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies
sisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta
silkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli
tulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän
kynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat
kamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja
virkahti tuokion kuluttua:

"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne
minulle vaimoksi?"

Matin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle
jalkain eteen.

"Eliina ... äiti..." lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.

Eliina ja Eeva tulivat saapuville.

Matti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:

"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle,
joka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.

Kuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen
käsi oli kiertynyt Katrin ympäri.

"Minä siunaan liittonne", virkahti hän hennolla äänellä.

"Äitini", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.

Hoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.

"Minä siunaan liittonne", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.

Sormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.

Anteron laulaessa: "Sulhanen pulska nuorimies on", menivät toiset
nimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen.
Katseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel
valahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu
nousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti
veljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin,
otti mukaansa.

Antero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa
läksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi
kyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti
viimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi
hän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään
pidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät
kostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa
ja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen
mainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja
lasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi
samalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut
vetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.

Ennen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan.
Nimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja
liehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti ... ja kohotti
lakkiaan.



JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA.



Jokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko
Hurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta
metsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.

Torpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin
jokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä
omalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on
hän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon
päättämään syöttiläiden päiviä.

Jokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat
vastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet
ja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin
viepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden
tuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen
ulkopuolella, sepissä ja sysissä.

Henkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten
kanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku
toinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja
ja meni aikoinaan naimiseen.

Rataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja
kolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa
muutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin
"Sotilaspoika" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan
ei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen
tunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä,
lämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti
omakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua
on hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt
Sotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä
vuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä
lämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa
metsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa
tanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin ... missäpä ei Eero olisi
hyrähdellyt:

    "Hän kylmää, nälkää...
    Mun isän armahin."

Joulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi,
alhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli
nukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat
pilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja
mökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta
pujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä.
Tuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo
keitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi
saappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry
levisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli
käsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat
olivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli
niissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.

"Nyt eivät ne vety ... viiteen poutakesään", vakuutteli Eero ja
painoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan
kärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.

Vaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään.
Sikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota
enemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen
silmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se
kutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.

Eero ehti pienentää tupakintyviä piippuunsa siksi, kuin kahvikin ehti
valmiiksi, ja istumaan rahille pöydän päähän.

Vaimo nosti pannun pöydälle ja alkoi kautta rantain tärkeämpiä.

"Joulukin jo kohta tulee", lausui hän huoahtamalla ja kaatoi kahvia
Eerolle ja itselleen.

"Kun vaan ihmiset saisivat jouluvaroja", lisäsi Eero ja auttoi siten
vaimoaan asiaan käsiksi.

"Tällä viikollako sinä lähdet kaupunkiin, jotta mekin saisimme
Jouluvaroja. Huomenna sopisi niin hyvin, minun mielestäni."

"Mitä siitä kaupunkiinmenosta, kuin ei ole mitä panna rekeen
kuormaksi? Mitä niistä ajelemisista? Kovimpa laihaa sun kahvisi
onkin."

"Eihän puolinaulaa ijankaiken kestä."

"Olisit pannut enemmän sikuria."

"Sikuri tekee lopun rinnoistani... Panisit kuormaksi pari tynnyriä
kauroja, pari vartaallista leipiä ja puoli säkkiä ruisjauhoja. Sillä
saisimme..."

"Ja keväillä haen sitte kauransiemeniä lainaksi ja maksan syksyllä
viisitoista kappaa kasvuja tynnyriltä pääoman lisäksi. Leivät ja
jauhot loppuvat nekin keskenaikojaan myymättäkin."

"Saahan kauroja lainaksi kymmenen kapan kasvuakin vastaan ... ja
rukiita ... niin, lainattuhan niitä on muinakin vuosina, joka
kevät minun muistooni, vaan ... Heilikki kantaa kohta, kenties jo
ylihuomenna ... juotetaan vasikka ja myydään lihat kaupunkiin..."

"Ja ostetaan rahoilla hamekankaasi langat..."

"Ole nyt, äläkä tuossa ... ostetaan vasikan hinnalla pari tynnyriä
kauroja. Eihän tässä Jouluna ruveta kitumaan kahvitta ja sokeritta.
Nisujauhoja ja livekaloja..."

"Paljo menee, vaan vähemmälläkin tulee toimeen."

"Naapuritkin nauraisivat, kuin tietäisivät, ettei meillä ole Joulua
ollenkaan. Juhokin tarvitsee uuden lakin ja uudet saappaat."

"Onhan sillä lakki."

"On, liputon ja keskeltä tuppaavat hiukset ulos. Saappaat ovat rikki
ja niin ahtaat, että likistävät pojan jalat hilloiksi."

"Minä neulon sukkiin anturat vanhoista varsista."

"Älä nyt, eihän Juho saisi hetkenkään rauhaa toisilta pojilta.
Kaupungista tuot niin paljon rahaa kotiin, että lunastamme vuodat
nahkurilta. Minä jo puhuin suutarille ja hän lupasi... Tarvitseehan
pojan kerran päästä kirkkoon Joulunakin kuin on jo kymmenen vuoden
vanha ja palttoo ja vaatteet valmistuvat jo tänään."

"Mitähän tuo...?"

"Ole nyt! Juhon täytyy päästä kirkkoon Jouluaamuna. Lapset tulevat
semmoisiksi töröjölleiksi..."

"Ja yhtäoikeiksi."

"Kuin eivät pääse mihinkään. Kiertokoulun-opettajatar sanoi Juholla
olevan kauneimmat silmät kuin kellään oppilaistaan."

"Ja minä voin vakuuttaa Juhon olevan vahvimman tupakkimiehen. Latvat
viepi maaru tupakkikontistani, minä saan polttaa paljaita juuria
ja..."

Eero nousi kesken puhettaan ylös, otti vartaasta leivän, jonka
taittoi kahtia ja pisti puolikkaan kumpaiseenkin taskuunsa. Vaimo
kääri sillä aikaa silakoita harmaasen paperiin ja pisti ne toisen
puolikkaan kumppaneiksi.

"Keitä perunoita iltaseksi", käski Eero vaimoaan, heitti pikaisen
silmäyksen vuoteelle, jossa Juho nukkui ja läksi valjastamaan ruunaa
rikkaan työhön.

Ruuna haistoi leivät ja tuhnaili Eeron lakkareita.

"Tsoo nyt siin", kielsi Eero ruunaa nostaissaan siloja tämän selkään,
"ole nyt vähemmällä."

Pieni oli ruuna kasvultaan. Pitempi mies kuin Eero olisi ylettynyt
vetämään vatsavyön solkeen vaikka vastakkaiseltakin puoletta; mutta
vaikka olikin pieni, niin kiilsi karva ja kaula oli suhteellisesti
leveänlainen. Muuta ei varsassa vikaa, kuin että pyrki olemaan
vihainen, etenkin oudoille, jos semmoista ominaisuutta saatetaan
viaksi lukea.

"Syö vähän ja vetää paljon", kuului Eeron kiitoslause hevosesta, eikä
Eero ollut turhanpuhuja.

Ennen lähtöään pistäysi Eero tupaan sytyttämään sammunutta piippuaan.

"Hakisit yhden säkin tädiltä lainaksi", lausui hän vaimolleen, "ja
parsisit omain rikkinäiset."

Monenkarvaisia ajatuksia liikkui kaiken päivää Eeron aivoissa ajaessa
halkokuormaa Järvenpäähän. Pääväri niissä kaikissa oli tämmöistä
laatua:

Seisoiko Luojan lakikirjassa, että hänen pitää ikänsä elämän köyhänä?
Seisoiko siellä, että hänen pitää joka vuosi syömän etukäteen osa
tulevan vuoden sadosta? Eikö siellä päin vastoin seiso, että hänkin,
kuten jokainen kuolevainen, on oman onnensa seppä? Jos hän esim.
olisi nuorena ollessaan mennyt Mustialan kouluun, niin heiluisi
nyt pehtorina, eikä renkäisi muuta kuin ... usutella torppareita
työhön. Taitaisi olla koiran virkaa sekin. Vaan olisihan hän
voinut mennä tukkitöihin. Moni rahvaanmies on niissä ylentynyt
varttesmanniksi ja herraksi. Saisi suuria palkkoja ja ... kulkea
ympäri maailmaa niinkuin Jerusalemin suutari. Oppisi tuhlaamaan
rahoja, ylvästelemään eikä omaisuutta sentään olisi enempää kuin
hurja luonto, pitkät saappaat ja remmihihnat. Mutta jos hän silloin,
kuin möi ruskean oriinsa, olisi ruvennut kaupantekoihin, sen sijaan
että rupesi naimaan, niin olisi luulletenkin äveriäs mies nyt.
Olisi ostanut vaikka kauroja jonkun kymmenen tynnyriä ja lainaillut
niitä tarvitseville. Kokoontuisi eloa aittaan ja röhkää taloon,
kuin saisi mitata puoli tynnyriä kasvuja tynnyriltä, nekin kuivina,
vaikka lauheoina ja paisuneina ne lainaisi ... ja rikastuisi
siten lähimmäistensä hiellä ja työllä, tottuisi kovasydämmiseksi
ahnehtijaksi, rakastuisi maailman tavaroihin, ajattelisi yötä ja
päivää katoavaisia; ja sitte tulisi niittomies ja sanoisi: "Lähde
kanssani".

Käpeästi käveli ruuna kotiinpäin, juoksi puoleen väliin ylämaatkin,
ja Eero, joka muuten oli arka hevosestaan, ei tällä erällä
kiinnittänyt ohjaksia, antoipahan vaan olla höllällä ja kulunmäärän
ruunan vallassa.

"Pikemminhän joudumme kotiin", ajatteli hän, "ja siellä on apetta
sulle, iltavalkea minulle ja ... Juho ja... Siellä on paras
ollaksemme."

Ajatus ei ollut uusi; se oli vanha, hyvin vanha.

"Isä, saankos minä uudet saappaat Jouluksi?" kysyi Juho
riemastuneella äänellä, kuin Eero astui sisään ja veti rukkasia
käsistään.

"Saat sinä; sinä vaan saatkin", vastasi Eero ja katseli ihmetellen
kahvipannua, jonka vaimonsa vei pöydälle.

"Tule juomaan nyt", kehoitti vaimo; "minä lainasin tädiltä
neljänneksen kahvia, sokeria, ja... Kuule Juho! Missä ne lehdet ovat?
Tuo nyt isän piippuun?"

"Minä ne jo leikkasin", vastasi poika ja toi tupakkilaudan pöydälle.

"Sittepähän ei ole isällä vaivaa."

"Kuivuvat liiaksi", muistutti Eero.

"Pannaan konttiin, kontti pannaan kuoppaan ja kuopan ovi tökköön",
neuvoi Juho.

"Ettei maaru saa", naurahti Eero ja paineli pojan hiuksia korvallisen
ta'a.

Seuraavan aamun hämärässä valjasti Eero ruunan koterireen eteen;
reessä oli viisi säkkiä, eväspussi ja heiniä niinikahassa. Vaimo
tuli ulos ja luetteli kolmanteen kertaan ostokset, alkaen suoloista
ja lopettaen kahvinselitteesen, jota viimemainittua piti ostettaman
kymmenen pennin edestä ja kaikkein viimeksi, niin puukhollarit
antaisivat runsaammin niinkuin kaupanpäällisten verosta. Eero
kuunteli levollisesti pitkää rämitystä ja nykäsi sitte ruunaa
ohjaksista ja virkkoi:

"Pidä tarkalla poikaa ja tulta; ja ruoki ahkeraan possua".

Talviaamu oli kaunis. Maa oli valkoinen, metsä oli valkoinen;
kuulakoita pilviä purjehti taivaankannella, pilvien takaalta tuikki
tähtiä; ilma oli leuto ja keli oli paras; itsekseen tuntui reki
kulkevan tasamaalla, kuin vähänkin vietti, niin juoksuun lykkäsi
ruunan.

Tuuli heräsi lumisesta viidakosta ja suristi puhelankaa eli
telefoonia. Eero muisti epäilyksensä, kuin sitä viime syksynä
pantiin kuntoon. Hän ei uskonut siitä syntyvän sen tuotakaan ja nyt
tilaavat Hurjain kylän isännät heinänsiemenensä ja kaikki tarpeensa
vain puhelankasanalla Helsingistä. Eero itse ei ole vielä saanut
puhua sanaakaan sillä, eikä ole ollut puhumisen tarvistakaan,
vaan nyt sopisi Helsingissä koettaa. Apteekissa ja monessa muussa
paikassa kuulutaan annettavan ipo ilmaiseksi. Sopisi hänen puhua
vaikka vallesmannille, jonka kamarissa on laatikko, ja kysyä esim.,
milloinka henkirahat maksetaan tai jotain muuta sellaista asiaa. Ei
senvuoksi, että hän enää epäilisi, muutoin vaan. Epäili hän syksyllä,
mutta ihmekös tuo? Isävainaja epäili telekrahvi-värkkiäkin, ja käski
insinörin hakkaamaan sen sananlennätinlangan tolpat lyhemmiksi,
niin olisi siitä jotain hyötyä kuin hän kuivattelisi riihimekkoansa
langoilla, muuhun ei muka koko konsti kelvannut. Ja se ei nyt mitään
kummaa ollut ja isävainaja epäili sitäkin.

    "Hän kylmää, nälkää...
    Mun isän armahin."

Kukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:

    "Semmosen hevosen ku virran juoksun
    Sain minä isältäni;
    Tuhatta markkaa ja punanen talo..."

Enempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi
näkyvistä.

Eero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi
matkatoverin, niin...

Tuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta.
Vihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin
lyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin
niinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän
kelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka
olikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin
kaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin.
Luotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.

Suuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se
otti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin
yksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan
lähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun
ja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan
juuresta syyhytellä.

Jokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi
ruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut,
ei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen.
Isävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin
tekee Juhokin.

Jutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä
syöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen
mies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli
poislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa
ja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:

"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla
matkustella? Mistä?"

"Nokoniityn aidanjuuresta", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton
perään.

"Jossa vääriä viikatteenvarsia kasvaa", huusi Vihto ja karautti
valakkansa juoksuun.

Ennen toista syöttöpaikkaa, Riihikalliota, yhtyi heihin suupaltti
ja kielevä matkamies Huippulan kappelista. Vaikka näkyi olevan
poikamies, niin hevosen valjaissa kirkuivat rautaiset rahkeet
"hiljaa, hiljaa". Hevosen häpäät olivat ruvilla ja reidet ruskeoita
suomuksia täynnä. Rahkeet ja pojan suu eivät osanneet vaieta paljon
ensinkään.

Riihikallion pihalla pääsi Huippulainen ruunan tavoilla.

"Voi hiisi kuitenkin itseäsi, voi myyrä", piiskasi tämä kieltään ja
läheni ruunaa.

Eero ja Vihto pistivät lähtösavuja ja odottivat, mikä loppu
lotkahtaisi ilvehtijälle.

"Voi nyppyräinen kuitenkin itseäsi, voi palleroinen..." hoki
Huippulan poika yhä ja läheni lähemmäksi hevosta.

Mutta ruuna teki leikistä lopun, ryöpsähti kahdelle jalalle ja näytti
hampaitaan. Poika oli yhtä vikkelä jaloiltaan kuin kieleltäänkin ja
kiekahutti pitkän harppauksen sivulle ja vältti siten pahan palkkansa.

"Mistäs sinä olet kotosin?" kysyi hän hämmästyneesti Eerolta.

"En minä ole kappelista", vastasi tämä halveksivaisesti.

Huippulan poika katsoi kysyvästi Vihtoa silmiin.

"No minä olen siitä maasta, jossa sika syödään nahkoineen",
viisasteli tämä.

Riihikalliolta lähdettyä osui Huippulan mies ajamaan keskimmäisenä
Vihton perässä. Lieneekö sitte arvannut toveriensa kotopaikan, koska
alkoi pistosvärssyjä laulelemaan, vaiko muuten vaan sattumalta
koukkuveisuja päästeli. Eeroa harmitti ja kuin siis poika taas veti
väkävirttä tämmöistä:

    "Hurja ma olen ja taidan ma tulla
    Vieläin hurjemmaksi..."

niin livahutti Eero tyylillä ruunan selkään ja pyrähdys vaan kuului,
niin oli hän jo ohi Huippulan pojan, ohi Vihton.

Ensimainittu hämmästyi taaskin ruunan tapoja, jäädessään kuin
seisomaan.

Vihto kiiruhti Eeron perään, löi konkariaan selkään ja kehahti
samassa.

"Väkevä, joka vahva on."

Niin pääsivät he eroon ikäväniloisesta toverista.

"Ei ne piisaa meitille", lausui Vihto saavutettuaan Eeron.

"Mitäs niistä ... kappelin miehistä", vastasi Eero ja kävi käsin
kaustanpäähän kiinni.

Helsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat
kahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen
varalle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli
Vihtolle:

"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat."

Tarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä
liikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet
tietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.

"Kyllä minä sinut ostan", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle,
mokomalle otukselle, joka "ranta tutentin" nimellä tunnetaan Hurjain
kylässä.

"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat", tiuskasi hän ja näytti
piiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata
piipunkauppiaan kanssa.

Aamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat
maksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä
ajoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen
ja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat
niin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin
lähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo,
narinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja
pääsee sitte vuorostaan.

Ei myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken
kuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään
eiliseen tapaansa.

Vihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan
valakkaansa Kaivopuistoon päin.

Ei Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne
kaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen
hinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin
välissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.

Raha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.

    "Hän kylmää, nälkää...
    Mun isän armahin"

lauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.

Kluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään.
Eero pysäytti ruunan ja tokaisi:

"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?"

"Olisiko teillä asiaa hänelle?" kysyi toinen herrasmies.

"Asiaa ... hm ... kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa
kanssani", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.

Herrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.

Vihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon
Eeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani
heiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen,
selinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän
ja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti
virkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha
historia, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja
uskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.

Sillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa
pujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin.
Tempaus ... ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi
suullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä
kauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero
katsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja
nenäänsä; nenästä juoksi verta.

"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun
täytyy mennä lasarettiin" valitti herra.

Taitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut
verenpisarata.

Kaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain
ympäriltä keräytyi paikalle.

"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin... Sinä julma elukka,
sinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?"

Ainoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.

Poliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä
kauhistuneen Eeron aivoihin.

Kaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä
ja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.

Eero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät
auta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.

Yleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.

"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!" virkkoi hän
mahtavalla säälillä.

Kukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat
kauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni
apteekkiin päin.

Mutta Huippulan kappelin poika ei malttanut vaieta, vaan alkoi
soittamaan suutaan.

"Nyt Juhan'auta, mies, käy sun kelvaten", lausui hän. "Onkos se enää
laitaa? Niinkuin vihelletty kyykäärme karkasi tuo pirpana, hampaat
irvissä, herran käsivarteen. Ja puri, ja ihan maasta nosti ylös ja
katuun löi. Nyt sinut, mies, perii västinki ja maarstranti. Minä olen
kova vierasmies."

Yleinen mielipide kääntyi Huippulan poikaa vastaan. Olisiko niin
käynyt, jos herran sijassa olisi ollut joku työmies, on tietymätöntä.

"Ilakoitsetko sinä senkin räivätty lähimmäisesi vahingolle?" ärjäsi
muuan punakka teurastaja ja katsoi kiukkuisesti puhujaan.

"Ja oletko hyvilläsi siitä", jatkoi eräs notkea aliupseeri, "että
pääset todistajaksi? Sitäkö naurat?"

"Sinä hapsinkakkiainen", lisäsi Orimattilainen talonisäntä.

"Tarvitsisit mies költeriisi", uhkasi Härmäläinen timmermanni.

"Antakaa hänen olla", pyysi Eero, "hän on kappelista."

Herra ehti jo lähelle poliisimiehiä.

"Korjaa nyt luusi joutuun", kehoitti teurastaja Eeroa, "joll'et
tahdo saada noita niskaasi. Jos muuten arvaat yrittääkään pakoa
tuommoisella kirpulla."

Huippulainen käänsi purtensa myötätuuleen.

"Tuollako hevosella?" virkahti hän ihmetellen. "Jos te olisitte
nähneet. Se menee kuin vietereillä, se juoksee kuin synti, se ravaa
niin että korvat vinkuu... Jos te olisitte nähneet; mutta te ette ole
nähneet."

"No, no, on niitä nyt nähty parempiakin", suutasi aliupseeri.

"On niitä nähty", jatkoi teurastaja, "vaikka ei oo syöty, sanoi
Hämäläinen silakoita."

Asettaa kuolaimet ruunan suuhun ja istua rekeen kävi Eerolta yhtä
pikaan kuin ajatus.

"Tuo ruskea valakka tuossa", lausui Eero hätäisesti, on kumppanini
hevonen, "jos joku katsoisi..."

"Älä nyt huoli siitä", lausui Huippulan poika, "kyllä minä sen
katson. Käännä nyt vaan hiiresi liesuun."

"Ja anna sen ottaa ja jättää maata", lisäsi Orimattilainen.

"Niin että lieppinä jälessä käy", jatkoi teurastaja.

"Ja tuli ja savu kavioista näkyy", pitkitti Härmäläinen timmermanni.

Eero lähti. Hämeen tulliin hänen olisi ollut mentävä, vaan eihän hän
voinut ajaa suoraa päätä poliisien syliin. Ajattelematta käänsi hän
ruunan kappelin sivutse Eteläiselle Esplanaadikadulle.

Herra ja poliisit huomasivat paon yrityksen ja istuivat issikan
rekeen ja lähtivät Eeron jälkeen.

Torilla seurattiin jännityksellä sekä pakenijaa että
takaa-ajajia Huippulan poika nousi rekeensä seisomaan eläväksi
lennätinkonttooriksi.

Hankalata oli Eeron pako ja tutkainta vastaan potkimiselta se näytti.
Katu kihisi ja kuhisi ihmisistä, käypämiehistä ja hevosella-ajajista;
tultiin ja mentiin joka taholle. Hän nykäsi ruunaa, ruuna tiuhensi
askeleitaan, mutta seisahti samassa, sillä edelläkulkija oli
tiellään. Eero ajoi ohitse ja kuin pääsi kunnialla sivutse, ajamatta
ketään kumoon, niin kymmenen kyynärän päässä oli uusi estos edessä ja
kahta hullumpi.

Ruumissaatto kulki hitaasti Pohjoisella Esplanaadikadulla. Eeron
mielestä edisti oma kulku sitäki hitaammin.

Mutta, olihan takaa-ajajillakin samat vaikeudet, muisti Eero
lohdutella itseään ja hevonen ... tietysti huonompi. Siis eteenpäin
vaan.

Eero ajoi olutkuskin ohitse, vaan aisanpää sattui nuoreen herraan,
joka talutti nuorta naista. Molemmat kiljahtivat ja ... nauroivat.
Eero päätteli heidän elävän häittensä likellä, joko sitte etu- tahi
takapuolella, niin olivat iloisia ja onnellisen näköisiä. Ei edes
vihaisesti katsoneetkaan Eeroa, vaikka pelätti heidät, ei, nauroivat
vaan Eerolle ja toinen toiselleen.

Loppui sitte ahdinko vähä vähältä ja Eero pääsi väljemmälle. Ruuna
sai läimäyksen tyylistä ja alkoi tekemään leikistä täyttä totta. Eero
katsahti taakseen ja näki takaa-ajajat. Kavaluus pistihe hänelle
päähän ja hän ajoi Espoon tulliin päin eksyttääkseen vainoojansa.

Hyppäämällä olisi jalkamies yllättänyt hänet sataman tienoilla,
nyt oli peli muuttunut kuin ruuna sai ruveta täydestä sydämmestään
menoon. Väli alkoi pitenemään issikan ja Eeron välillä; nenänsä
edestä päästivät poliisit Eeron karkuun.

Vihellys kuului Eeron perässä.

"Mahtaa sydäntänne kirvellä", mutisi Eero itsekseen kuultuaan
vihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin
näkyvistään.

"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte", lausui hän
ruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.

"Me käännymme tietä alas ruunaseni", sanoi hän Kaivokadulle
jouduttuaan. "Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot
santarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me
painamme Pitkällesillalle."

Yhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui
ratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:

"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua."

Eero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.

"Päästäkää irti, hyvä herra", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi:
"vekseli lankee."

Poliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs
ajatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.

"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti", sanoi poliisi ja päästi
ruunan irti.

Eero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut
ainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi
taaskin tapansa mukaan.

Saltman'iin oli poikettava ja suolat otettava rekeen.

Iltasella lainaamansa piiska kädessä astui Eero puotiin ja maksoi
suolat.

"Eikös kauppoja enempää tehdäkään?" kysyi kauppapalvelia nähdessään
Eeron hankkivan lähtöön.

"Ei, en minä nyt tällä kerralla, kyllä minä toiste..." vastasi Eero.

"Ettekö toveriannekaan vartoo?"

"Minä ... sanokaa hänelle, että minä syötän ja odotan Riihikalliolla."

Eero istui suolasäkille ja ajoi Pitkällesillalle. Kaksi poliisia
seisoi tullin luona. Voi armias! Ne ovat lähettäneet sanan tänne ja
vahtivat nyt ja ottavat hänet kiinni. Silta tanssi Eeron silmissä,
sulkupuu tanssi ja poliisit tanssivat... Hän etsi penniä yhä
taskustaan, vaikka ne jo olivat kädessä.

"Onko sun nimesi Ampiainen?" kysyi toinen poliisi ruunalta joka
niuhasi hänelle.

Silta, sulkupuu ja poliisit seisoivat paikallaan.

"Ei; ruuna se vaan on", vastasi Eero,

"Ja hyvä menemään näkyy olevan."

"No ... pääsee sillä viitanvälin."

Sörnääsissä oli puoteja viljalta, mutta Eerolla ei ollut henttoa
mennä sisään. Entä jos huomaavat erehdyksen, vainuavat hänen
jälkensä, ja tulevat perästä, poliisit, santarmit, patrullit ja
kaartin rumpali... Ja sitte on hukka, sitte on loppu.

Leivän paloitteli Eero Riihikallion pihalla ruunalle heinien sekaan
ja odotti Vihtoa ... viisitoista minuuttia; sillä isäntä, tuttu
mies, rupesi haastelemaan Eerolle niitä ja näitä. Eero ei pitänyt
syömisestä lukua; ei ruoka maittanutkaan, jos ei sitä eväspussissa
juuri sanottavin ollutkaan. Lampaankinkun, voiaskin ja juuston olisi
kyllä kehdannut vetää näkyville, mutta kukapa matkalla silakan poskia
repisi, kuka? Ja, niinkuin sanottiin, ei häntä hiukaissutkaan, hän
vaan jutteli tutun isännän kanssa ja jutteli puhelangastakin, joka
syksyllä valmistui ja läpi Hurjain kylän kulki.

Sattui isäntä mainitsemaan kuinka lennätin- ja puhelangoista
on suuri hyöty sitenkin, että saadaan sana nopeasti ympäri
maakuntain rikoksista ja varkauksista nimismiehille ja muille
oikeudenpalvelijoille.

Eerolle tuli hätä käteen ja hän läksi joutuin maantielle ruunansa
kanssa. Riihikalliolla ihmeteltiin matkamiestä, joka sen lennon
kanssa tuli, sen lennon kanssa lähti. Ja Eero, sama Eero, joka vaaran
hetkenä pysyi niin kylmäverisenä ja maltillisena ja ohjasi ruunaansa
taidolla ihmisvilinässä Sataman lähellä ja Esplanadikadulla, sama
Eero oli nyt, kuin ei enää mitään vaaraa ollut, mieletön hätähousu...

"Voi ruuna poloinen päiviämme!" huokaili hän. "Voi näitä aikoja,
mihinkä olemme eläneet!"

Pelotin kuului näin:

Helsingistä ovat poliisit puhelangalla ilmoittaneet Järvenpäähän;
Järvenpäästä on viety sana Tuusulan vallesmannille ja vallesmanni
seisoo nyt aseman lähellä maantiellä, ihan siinä rautatien alla ja
solan suussa, komisarjus, herrastuomari, ja pitäjän lautamiehet
kanssaan, jokaisella pistoolia ja sapelia varalla.

Ja sitte he ottavat hänet kiinni, vievät takaisin Helsinkiin,
putkaan, raastupaan, tuomitsevat häneltä hevosen, reen ja sakottavat
lisäksi sadoin markoin. Niin he juuri tekevät. Ja niiksi eivät niin
tekisi? Miksi eivät poliisit lankaa myöten puhuisi ja miksi eivät
lautamiehet, komisarjus, herrastuomari ja vallesmanni asettuisi solan
suuhun rautatien alle? Miksi eivät?

Vastamaissa kävi Eero ruunan vieressä ja syötti Riihikalliolla
paloittamansa leivän sille. Tasamaissa ja alamaissa ei viivytelty.
Yhtä puhkua tultiin Tuomalan kylään, jossa Eero muisti juottaa ruunan.

Jo näkyi Järvenpää, onneton Järvenpää, jo näkyi sola, jo. Ja siellä
ne nyt ovat vallesmanni, herrastuomari komisarjus, lautamiehet,
sapelit, pistoolit. Eero ne jo näki, mutta ei uskaltanut katsoa, vaan
likisti silmänsä kiinni. Lykätköön sapelinsa ruunan rintaan, mutta
hän antaa mennä; ampukoot häntä itseään pistoolilla, mutta hän antaa
mennä.

Ruuna sai livahduksen tyylistä, kenties kovemman, kuin koko
ryöpytyksessä oli saanut, lyyhistyi pientäkin pienemmäksi ja karkasi
puhahtamalla solan lävitse. Yhtään sapelia ei työnnetty heitä
vastaan, yhtään laukausta ei ammuttu heitä kohden; Järvenpäässä ja
solan suussa oli vanha rauha.

Kukaan ensimmäisen palkinnon saanut kilpa-ajaja ei ole innokkaammin
ja hellemmin hyväillyt hevostaan radalta päästyä kuin Eero ruunaansa
Järvenpään toisella puolen.

"Tsoo, tsoo", puheli hän hengästyneelle hevoselle ja taputteli sitä
kaulalle. "Älä nyt ole millänäsikään koko leivotuksesta. Tsoo, tsoo
mun ruunani. Ahtaalla oltiin, tsoo, tsoo; mutta hyvin teit, tsoo,
tsoo. Miestä tarvitaan, ennenkuin pulaan joudutaan, mutta vasta
miestä kysytään, ennenkuin pulasta pelastautaan. Tsoo, tsoo, mun
ruunani. Sinun kunniaasi kaikki."

Muisti Eero vielä muutakin, muisti painella oikealla kädellään
sydänaluistansa, koetella liivin kohtalistoa. Tallella oli rahamassi.
Ja kirkonkylässä on kauppiaita, on tavaraa, kyllä on.

"Mannaa olisit ruuna saapa illalla. Olisit niin. Puritko kylläkin
pahasti herraa? Vai hihastako vaan kahmasit ja nostit ja laskit?
Niinkö? Tsoo, tsoo, kävele nyt vaan, kylliksi olet höyryttänyt.
Paranee herran käsivarsi, paranee vainenkin; paranee nenäkin. Eikä se
sillä olisi paremmin parannut, vaikka sinut olisivat minulta vieneet,
tuominneet minut sakkoihin ja ryöstäneet kauramme, rukiimme. Ei, ei
yhtään paremmin. Koska hän kerran oli herra, niin totta kai herralla
jotain perääkin on. Ja Helsingissä saa tohtoreja, pääsee lasarettiin
rahalla ja rahatta. Vaan mitäs me olisimme panneet hampaittemme
väliin, jos putkaan ja raastupaan olisivat saaneet, ja ropoja
tuominneet? Mitä?"

Suuri päivä oli vielä mailla kuin Hurjain kylä alkoi näkymään
ruunalle ja Eerolle, vaikka Järvenpäästä asti tulivat jalkajalalta.

"Parannetaan", lausui silloin Eero ja karahutti kylän lävitse
niinkuin tuiskussa.

Vasta sitte, kuin kalliolle nousivat, hiljensi hän ruunan käyntiin.
Viimemainittua huosutti, niin leveät rinnat kuin sillä olikin.

Oudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa,
tuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei
reessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja
parahti:

"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?"

"Älä nyt mäjästä", kielsi häntä Eero, "vaan hae kauroja ja paloita
leipää sekaan."

"Eihän täällä reessä ole mitään", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä
säkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo
uskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. "Ne ovat varastaneet,
eihän täällä ole..."

"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan
kauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia", käski Eero ja rupesi
pyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.

"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi", kielsi hän
poikaa. "Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään."

Saatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja
seimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään,
huokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi
kertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo
kuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen
ja huudahti:

"Siunatkoon!"

Sitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti
talliin, ruunaa hoitelemaan.

"Siunatkoon!" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita
setelejä.

"Siunatkoon!" lausui hän vielä silloinkin, kuin Eero tuli tallista
sisään ja haki silakkakupin pöydälle, ruvetakseen tyydyttämään
hiukaistustaan.

       *       *       *       *       *

Kelirikon aikana keväillä ajoi Eero ruunallaan kotini rappusien eteen.

"Olen menossa kirkonkylään", virkkoi hän sisään astuttuaan ja
hyvänpäivän sanottuaan, "rukiita lainaamaan kauppiaalta..."

"Istukaa kiireemmäksi", keskeytin hänet, hyvilläni, että kerrankin
saisin kuulla hänen omasta suustaan Helsingin-matkan.

"Mutta", jatkoi Eero jaotti puoliarkkisen taskustaan, "tästä puuttuu
minun nimeni sekä takausmiesten ja todistajain."

Puolituntisen kuluttua oli paperi valmis ja me olimme kahdenkesken.
Heitin täkyni veteen virkkaamalla:

"Teitin oli, kuulin ma, käydä kylmästi ennen Joulua Helsingissä."

"Oli niin, perin oli", vastasi Eero ja sytytti nysänsä.

Savutellessaan hän sitte kertoi minulle Helsingin-matkansa. Loppuun
jouduttuansa virkahti hän:

"Ja kas Joulunakos minä sitte vasta oikein pelkäsin. Pelättelin
itseäni yhtä paljon kuin Järvenpään solalla."

"No mitenkä niin?" utelin minä.

"No hullupaha ku tulin jutelleeksi muijalle. Jos herra olisi
kirjoittanut kuulutuksen Suomettariin ja jos joku pahansuopa..."

"Tosiaankin."

"En tahtonut osata nukkuakaan. Kuin vähänkin kolisi, niin luulin
poliisien ja patrullien tulevan kimppuuni. Mutta eipä noita ole
kuulunut eikä näkynyt. Taisi herran käsi parata pian, vaikka kyllä
hevosen purema paha on."

"Parani toki", vakuutin minä.

"Vaan minä olisin tullut ijankaikkiseen leipävelkaan. Kiukutti herraa
varmaankin ja kiukuissaan meni poliisin luo, vaan kuin ehti oikein
ajatella päänsä ympäri, niin ei kirjoittanutkaan..."

Ruuna niuhasi minulle ja nosteli huuliaan kuin seurasin Eeroa
rappusille. Hiljalleen hän lähti ajamaan ruunallaan ja koterireellään
kirkonkylään rukiita lainaamaan. Hiljalleen luulin kuulleeni hänen
laulavan:

    "Hän kylmää, nälkää...
    Mun isän armahin."

Lieneekö Eero sitte todellakin laulanut, vai lienevätkö korvani
valehdelleet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikkoisen pelastus; Äitipuolen kertomus; Kaitalan Matti; Jokapaikan Eeron Helsingin-matka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.