Title: Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Helppotajuisia esitelmiä
Author: Brehm, Alfred Edmund
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Helppotajuisia esitelmiä" ***


POHJOISNAVALTA PÄIVÄNTASAAJALLE

Helppotajuisia esitelmiä

Pitänyt

Toht. A. E. Brehm

Suom. Aatto S.



Werner Söderström, Porvoo, 1891.



SISÄLLYS:

 Lintuvuoret Pohjolassa.
 Tundra ja sen eläinmaailma.
 Aasian aro ja sen eläimet.
 Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.
 Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.
 Nisäkästen vaellukset.
 Lintujen rakkaus ja aviot.
 Apinat.
 Karavaanit ja aavikkomatkat.
 Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.
 Matka Siperiassa.
 Pakana ostjakit.
 Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.
 Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä.
 Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.
 Tutkimusmatkoja Tonavalla.



Lintuvuoret Pohjolassa.


Kuin luoja oli saanut valmiiksi maan ja iloitsi hyvin onnistuneesta
työstänsä, alkoi saatana heti miettiä sen hävittämistä. Silloin
hän ei vielä ollut karkoitettuna taivaasta, vaan asui ylienkelien
joukossa niissä paikoissa, joissa autuaat oleskelevat. Ylös
seitsemänteen taivaasen lensi hän ja sieppasi mahtavan ison kiven;
sen hän sinkautti kaikella voimallaan alas nuoruuden kauneudesta
ihanaa maata kohti. Mutta oikeaan aikaan huomasi luoja saatanan
häijyn aikeen ja lähetti yhden ylienkelinsä sitä estämään. Enkeli
lensi nopeammin kuin kivi ja sai suojelluksi maan. Ukkosen
kaltaisella jyrinällä syöksyi kallion lohkare mereen, niin että
aallot kuohuen nousivat pilviin saakka ja laajalti peittivät
tulvillansa läheiset maat. Äärettömän korkeasta putoamisestaan
murskautui kiven ulkokuori ja tuhansittain pirstaleita sinkoili sen
ympärille mereen, muutamat häviten syvyyteen, toiset jääden korkealla
ylemmäksi meren pintaa, jossa ne vielä tänäkin päivänä ovat paljaina
ja alastomina kuin itse heitetyn kiven sisuskin. Silloin armahti
Jumala kallioita ja päätti äärettömässä hyvyydessään antaa elämää
kehittyä myöskin niille autioille kallioille. Mutta elämää tuottava
maa, elämän ehto, pii melkein loppunut. Tuskin oli muuta jäljellä
kuin kylvää sinne tänne vähä rahtunen.

Niin kertoo vanha tarina, joka elää ylhäällä Pohjolassa, Lapinmaan
asujanten muistissa. Kivi, jonka saatana heitti, on Skandinaavia;
sirpaleet, jotka putoilivat sen ympärille mereen, ovat karit ja
luodot, jotka kirjavana kehyksenä ympäröivät tätä niemimaata; raot
ja halkeamat, joita kiveen pudotessa tuli, ovat syvät vuonot ja
laaksot sisämaassa; maarahtuset, joita luojan lempeästä kädestä
siihen tipahteli, ovat se vähäinen ala hedelmällistä maata, kuin
Skandinaaviassa on.

Täytyy olla itse käynyt Skandinaaviassa ja varsinkin Norjassa,
täytyy olla itse purjehtinut sen saaristossa, täytyy olla itse
matkustanut maan eteläisimmästä päästä ylös pohjoisimpaan niemeen
saakka, ymmärtääkseen tämän luonnonomaisen tarinan koko syvyyttä
ja merkitystä. Ihmeellinen on tosiaan tämä maa, ihmeelliset sen
syvät vuonot, ja vielä ihmeellisempi on sitä ympäröivä saari- ja
luotoseppele.

Skandinaavia on alppimaa, kuten Sveitsi ja Tyroli, ja kuitenkin niin
äärettömän toisenlainen kuin ne. Kuten Alpeilla on Skandinaaviassakin
tunturinsa, korkeat lumi- ja jäätunturit, kuohuvat puronsa, kirkkaat,
tyynet alppijärvensä, tummia havumetsiä alhaalla laaksoissa,
vaaleanvihreitä koivikkoja ylempänä, laajoja, täällä tundroiksi
muuttuneita soita tunturien leveillä seljillä, hirsikartanoita
rinteillä ja karjataloja ylimmissä laaksoissa. Ja kuitenkin on kaikki
niin perin toisin kuin alppimaissa, ja erotuksen huomaa jokainen, ken
on nähnyt ne molemmat. Se johtuu siitä, että kaksi maan suurenmoista
ja mahtavasti vaikuttavaa aluetta täällä yhtyy: korkeat tunturit ja
meri.

Skandinaavian yleinen luonne on yht'aikaa vakava ja iloinen.
Ankaruuteen yhtyy lempeys, vuorotellen kolkon ja jylhän kanssa on
ilahuttavaa viehättävyyttä, kuolleen ja tuskastuttavan luonnon
rinnalla on ylentävää elävyyttä. Mustat kiviseinät nousevat
pystysuoraan ylös merestä, hajautuvat ja jakautuvat ja nousevat
edelleen jyrkkinä ja koleina ylös pilviin ja riippuvat uhkaavina
syvyyden päällä, ja niiden harjoilla lepäilevät peninkulmia laajat
jääkentät, peittäen kokonaiset maakunnat ja karkoittaen kaiken
muun elämän paitsi sieltä alkavia tunturipuroja, näitä puroja,
jotka kaikkialla kutovat hopeavöitänsä mustain kallioiden ylitse,
ilahuttaen silmää ja samalla hyvitellen korvaakin laulamalla
jättiläistunturien korkeaa veisua, näitä puroja, jotka joka
notkelmasta katoavat syvyyteen ja syöksyvät taas esiin joka
halkeamasta taikka hurjassa tanssissa kuohuvat alas kallioita pitkin,
tehden putouksen toisensa perästä, ja vastaisella vuoren seinällä
kaiutellen porinaansa. Nämä kohisevat tunturipurot, jotka jokaisesta
tunturin notkelmasta syöksyvät syvyyteen, loistavat vesivyöt, jotka
riippuvat jok'ainoalla kallioseinällä, savun tapaisesti ylös nouseva
vesihöyry, joka kertoo syvällä piilevän kuohuvia koskia, ne ne juuri
herättävät elämää synkimpään erämaahankin, sellaisiin paikkoihin,
joissa silmä ei muuten näe muuta kuin kalliovuoria ja taivasta.

Mutta vaikka sisämaan kauneus onkin erittäin ylevä, vaikka vuonot
kallioseinineen, rotkoineen ja laaksoineen, niemineen ja kannaksineen
ovatkin erittäin lumoavat ja valtaavat, niin vielä omituisemmat ovat
luodot ja saaret ulkona meressä pitkin koko maan rannikkoa etelästä
aina pohjoisimpaan päähän saakka; ne muodostavat eksyttävän sokkelon
lahtia ja salmia, jonka vertaista tuskin missään muualla tavataan
koko maan päällä.

Suuret saaret ovat enemmän tai vähemmän itse mannermaan kaltaiset;
pienillä saarilla ja luodoilla on aivan omituinen luonteensa. Se
kuitenkin vaihtelee enemmän tai vähemmän joka leveysasteella,
mikäli matkustetaan pohjoisemmaksi. Tosin niistä puuttuu, kuten
itse merestäkin, etelän rikkaus; vaan niiltä ei suinkaan puutu
kaikkea kauneutta, ja varsinkin vaikuttavat ne mahtavasti keskiyön
hetkinä, jolloin keskikesän aurinko suurena ja veripunaisena
seisoo tuolla alhaalla taivaanrannassa ja levittää laajoille
vuorten huipuille ja avaralle merelle ikään kuin harsolla verhottua
loistoansa. Tätä suloutta suuresti edistävät kaikkialta näkyvät
talonpoikaistalot, laudoitetut ja turvekattoiset hirsirakennukset,
omituisessa veripunaisessa loistossa, joka jyrkästi eroaa vihreistä
turvekatoista, viereisten vuorenseinäin mustuudesta ja lumitunturien
sinijäätiköistä.

Ihmeekseen huomaa maata tuntematon etelämaalainen, että nämä talot
tulevat suuremmiksi ja tilavammiksi, mitä kauemmaksi matkustetaan
pohjoiseen päin, ja että ne, vaikka niitä ympäröimässä ei enää
olekaan mitään peltoja, vaan korkeintaan pikku kasvitarhoja,
kuitenkin suuruudelta, tilavuudelta ja ulkovarustuksilta ovat paljon
muhkeammat eteläisen Skandinaavian tuparakennuksia ja että muhkeimmat
ja suurenmoisimmat niistä ehkä ovat verraten hyvin pienillä saarilla,
joissa ainoastaan ohut turvekerros peittää kalliota ja joissa ei enää
edes pientä kasvitarhaakaan voida saada menestymään karussa maassa.

Tämä näennäinen arvoitus selviää, kuin otetaan huomioon, että täällä
Pohjolassa ja Lapinmaassa ei kynnetä maata, vaan meri on peltona;
että siellä ei kylvetä kesällä eikä heilutella viikatetta, vaan
keskitalvella niitetään kylvämättömästä pellosta; että juuri niinä
kuukausina, joina pitkällä yöllä on eittämätön herruus, jolloin
auringon sijasta ainoastaan kuu paistaa ja aamu- ja iltaruskon
sijasta ainoastaan revontulet liekitsevät, ihmiset siellä ylhäällä
kokoovat meren runsaita satoja.

Syys-päiväntasauksen aikaan varustautuvat kaikissa rantakylissä
pitkin koko Norjan rannikkoa voimakkaimmat miehet korjaamaan Pohjolan
laihoa. Joka kaupunki, joka kauppala, joka kylä lähettää vahvasti
miehitetyn laivan ylös saariin ja luotoihin, tuonne pohjoisen
napapiirin toiselle puolelle, asettumaan ankkuriin mihin hyvänsä
sopivaan lahteen ja sieltä laivastansa ja talonpoikaistaloista käsin
kokoomaan saalista. Keskikesällä on maa siellä ylhäällä hiljainen
ja tyhjä ihmisistä; talvella ovat lahdet, saaret ja salmet täynnä
voimakasta kansaa, ja uutterat ihmiskädet ovat yöt päivät työssä.
Vaikka talot näyttävätkin hyvin tilavilta, ei niihin kuitenkaan mahdu
se väen paljous, joka tänne tulvii kokoon, ja laivain lähellä ovat
useinkin tilapäiset, turvekattoiset tuvat niukkana suojana ankaralta
talvi-ilmalta.

Noin talvi-paivänseisauksen aikaan, jolloin me vietämme joulua, on
toimeliaisuus siellä ylhäällä vilkkaimmillaan. Jo viikkokausia on
meri tarjonnut aarteitansa. Mahtavimman kaipauksen vaikutuksesta,
kuin vallitsee elävissä olennoissa, vastustamattomasta taipumuksesta
kylvämään tulevien sukupolvien siemeniä nousee meren syvimmistä
syvyyksistä lukemattomia kalaparvia, turskia, koljoja ja muita, veden
pintakerroksiin; ne lähestyvät rantaa, tunkeutuvat kaikkiin kanaviin,
salmiin ja vuonoihin ja täyttävät meren pinnan monen peninkulman
laajuudelta. Niin tiheässä uivat nämä yhden ainoan tunteen pakosta
rannoille kokoutuvat kalat, että veneen täytyy ihan sanan mukaan
raivata itselleen tietä sen suunnattoman kalaparven lävitse,
että verkot kalain painosta jäävät roteviltakin miehiltä välistä
nostamatta taikka repeytyvät rikki, että kalaparveen pystyyn pistetty
airo jonkun silmänräpäyksen seisoo ennen, kuin kaatuu veden pinnalle.
Kalliosaarissa aina veden keskikorkeudesta ylös maan alarajaan
asti, jota on huipuilla, on paljas kallio lakkaamatta peitettynä
halaistuilla kaloilla, joita on aseteltu sinne kuivamaan, ja toisia
riippuu niiden päällä telineissä kuivamassa ahavassa. Tosin silloin
tällöin kalliot ja telineet tyhjennetään ja sovitellaan kimppuihin
sidotut kuivat kalat varta vasten tehtyihin aittoihin, mutta lyhyen
hetken ne vain ovat tyhjinä, sillä uusia tällä välin pyydettyjä ja
halottuja kaloja levitellään ja asetellaan entisten sijaan.

Kuukausia kestää tätä vilkasta elämää, kuukausittain on
lakkaamattomia markkinoita; kuukausittain vaihtavat täällä Etelä
ja Pohjola aarteitansa. Vasta niinä päivinä, jolloin puolenpäivän
aikaan kirkas valo etelässä ennustaa vielä piilossa pysyvän auringon
kohta ilmestymistä taikka jolloin se jo ehkä itsekin lyhyen hetken
katselee näitä maita, lakkaa vähitellen runsas saalis. Aitoista
viedään laivoihin kuivat kapaturskat, ladotaan niitä täyteen kaikki
paikat kölistä kanteen asti, ja varustaudutaan palaamaan kotiin
taikka purjehtimaan kuka minnekin. Laiva toisensa perästä nostaa
ruskeareunaiset purjeensa ja purjehtii omia teitään.

Hiljaisemmaksi jää Pohjola, tyhjemmäksi maa, autiommaksi meri.
Viimein kevät-päiväntasauksen aikaan ovat melkein kaikki vieraat
purjehtijat poistuneet pyyntipaikoilta ja kaikki kalat taas
peräytyneet meren pimeihin syvyyksiin. Mutta jo lähettää meri uusia
lapsia, taas rupee olemaan elämää kaikissa salmissa, lahdissa
ja vuonoissa, eikä ainoastaan siellä, vaan myöskin saarissa ja
luodoissa, ja kohta katselevat mereen miljoonat linnunsilmät niiltä
paikoilta, joissa vilkas talvielämä vallitsi.

Syvällisenä piirteenä kaikkein varsinaisten merilintujen elämässä on,
että ainoastaan kaksi asiaa voi pakottaa heitä käymään maalla: joka
kevät uudestaan heräävä rakkauden tunne ja lähestyvän kuoleman synkkä
aavistus. Ei talven pitkä yö, ei sen pakkanen eikä sen myrskyt aja
niitä maalle, he ovat karaistuneet kaikkia Pohjolan ilman ankaruuksia
vastaan ja tottuneet tekemään tehtäviänsä aalloilla tai niiden alla;
ei myöskään petokalojen uhkaava hammas pelota heitä pakenemaan
maalle; he käyvät jollakin yksinäisellä meren saarella ainoastaan
sattumalta, jospa sitäkään tapahtuu, ja silloinkin viivähtävät
he maalla ainoastaan lyhyen hetken vähän tarkemmin rasvaamassa
höyheniänsä, kuin vedessä voi tapahtua. Mutta kuin auringon ensi
säteiden välähtäessä rakkaus alkaa liikkua heidän sydämmissänsä,
silloin palaavat vanhat ja nuoret, vaikkapa tuhannenkin peninkulman
päästä, uiden tai lentäen taas siihen paikkaan, jossa he ensin
näkivät päivän valon. Ja kuin keskellä kylmää talveakin, jolloin ne
paikat ovat kauan olleet autioina, merilintu tuntee sydämmessään
kuoleman, rientää hän, mikäli voimia riittää, kuolemaan, jos suinkin
mahdollista, samassa paikassa, jossa hän ensin pesässä silmänsä avasi.

Lukemattomien merilintujen jokavuotiset kokoukset pesimispaikoilla
vilkastuttavat ja elvyttävät niitä monta kuukautta semmoisella
tavalla, jota on mahdoton kuvata. Erilaiset, kuten merilinnut itse,
ovat lintuparvet, ja erilaiset myöskin paikat eli, kuten norjalaiset
sanovat, vuoret, joilla ne silloin oleskelevat. Muutamat valitsevat
pesimispaikoikseen sellaisia luotoja, jotka tuskin ovat ylempänä
ylintä vedenrajaa eivätkä kasva muuta, kuin mitä linnut välttämättä
tarvitsevat pesän tueksi, jonka he tekevät aaltojen rantaan ajamasta
meriruohosta: toiset valitsevat sellaisia saaria, jotka jyrkkinä ja
koleina nousevat satoja metrejä korkealle meren pinnasta ja joissa
joko on runsaasti pengermiä, koloja, halkeamia ja muita piilopaikkoja
taikka kyllin paksu kerros turpeeksi muuttuneita kasvein jäännöksiä.
Matalampia luotoja sanovat norjalaiset "haahkasaariksi" sen
merilinnun mukaan, joka heille on hyödyllisin ja arvokkain ja jota he
sen tähden erittäin huolellisesti hoitelevat: lintuvuoriksi yleensä
sanotaan sitä vastoin vain jyrkempiä ja korkeampia saaria, joissa
paraastaan asuskelee alkkoja eli ruokkeja ja lokkeja.

Vaikka valppaan tutkijan hyvin tekisikin mieli lähemmin tarkastella
ja laveammin kuvata jokaista erityistä meren pesimälintua, niin
Pohjolan lintuvuorten asujanten monilukuisuus pakottaa häntä pysymään
vain joissakuissa. Minunkin täytyy luopua siitä huvista, että
piirtäisin täydellisiä kuvia näiden lintujen elämästä; mutta katson
kuitenkin olevani velvollinen ainakin pintapuolisesti kuvaamaan
joitakuita, saadakseni esiin muutamia pääpiirteitä merilintujen
elintavasta. Vaikka vaali onkin vaikea, niin yksi niistä, joka joka
kevät palaa samoille pesäpaikoille ja ihmeellisesti tuottaa niille
elävyyttä ja omituista väritystä, haahka, ei kuitenkaan saa jäädä
pois valittujen luvusta. Kolme lajia näitä muhkeita sorsalintuja
asuu tai käy Europan rannoilla; yksi niistä, tavallinen haahka,
tavataan verraten hyvin etelässäkin, jopa luoteisen Saksan edustalla
saarissa. Niiden höyhenpuku on Pohjolan meren tarkka kuva. Mustaa
ja punaista, tuhkaharmaata ja jäävihreätä, valkoista, ruskeaa ja
keltaista on siinä puvussa sekaisin. Tavallinen haahka on vähimmin
kaunis niistä, mutta kuitenkin on sekin muhkea lintu. Niska ja
selkä, nauhus siipien poikki ja vatsapuolen sivuilla pilkut ovat
valkoiset kuin aaltojen vaahto; kaula ja kupu ovat ruusunkarvaiselta
vivahtavat valkopohjalla, ikään kuin keskikesän auringon hehku
olisi niihin jättänyt jotakin sädeloistostansa; piiru poskissa on
vihreä kuin tunturien jää; rinnan alapuoli ja vatsa, siivet ja
pursto, seljän takapuoli ja perä ovat mustat kuin itse meren syvyys.
Sellaisen korupuvun on kuitenkin ainoastaan uros saanut osakseen;
naaras, kuten kaikki sorsanaarakset, on paljon yksinkertaisemmassa,
vaan sentään hänkin hyvin miellyttävässä puvussa. Yleinen ruosteen
karvainen, milloin enemmän, milloin vähemmän ruskeaan vivahtava pohja
on piirreltynä täyteen pitkittäin ja poikittain pilkkuja, viivoja ja
kiemuroita, niin moninaisesti vaihtelevia, että ei ole sanoja tehdä
siitä tarkkaa kuvaa.

Ei mikään muu sorsalaji ole niin varsinaisessa merkityksessä meren
asujan kuin haahka, ei mikään kömpelömmin astua huojuskele maalla, ei
mikään lennä raskaammin, ei mikään ui nopeammin, ei mikään sukella
taitavammin eikä syvemmälle kuin haahka. Aina viisikymmentä metriäkin
sukeltaa hän alas meren pinnasta hankkimaan itselleen ravintoa
syvältä merestä, ja koko viisi minuuttiakin eli siis tavattoman
pitkän ajan sanotaan sen voivan pysyä yhtä päätä veden alla. Ennen
pesimisajan alkua hän joko ei ollenkaan lähde pois aavalta mereltä
taikka vain ihan poikkeuksen tavoin ja silloinkin paremmin vain
oikusta kuin minkään välttämättömyyden pakosta. Jo ennen talven
loppua ovat suuret parvet, joissa tämäkin sorsalaji mieluisimmin
eleskelee, jakautuneet eri pareiksi, ja ainoastaan ne urokset, joiden
ei ole onnistunut löytää itselleen paria, uiskentelevat vielä pikku
ryhmissä. Puolisojen välillä vallitsee molemmin puolin onnellisin
sopusointu. Ainoastaan yksi tahto, epäilemättä naaraksen, määrää
molempien tekemisen. Jos naaras nousee veden kalvosta lentämään
pari kolme sataa metriä, seuraa uros häntä; jos naaras sukeltaa
syvälle, katoaa uroskin silmänräpäyksessä veden alle; mihin hyvänsä
naaras kulkee, seuraa uros häntä uskollisesti; mitä hyvänsä naaras
tekee, näkyy se aina olevan uroksen mielen mukaan. Vielä elää pari
ulkona aukealla merellä, vaikka tosin ei enää loitompana kuin
viisikymmentä metriä syvillä vesillä, ja aina semmoisissa paikoissa,
joissa raakkuja on runsaasti peittämässä kallioita ja pohjaa. Nämä
nilviäiset ne ovat näiden haahkojen usein yksinomaisena ravintona
ja niiden tähden sukeltavat ne alas hyvinkin syvälle; nämä raakut
myöskin suojelevat heitä aina puutteelta, joka välistä uhkaa niin
monta muuta sorsalajia. Huhtikuussa ja viimeistään toukokuun alussa
lähestyvät parit yhä enemmän saaristoa ja samalla myöskin rantaa.
Haahkanaaraksen sydämmessä ovat äidin huolet heränneet, ja niiden
tähden saavat kaikki muut huolet haihtua. Ulkona aukealla merellä
oli pari niin arka, että se ei koskaan odottanut minkään veneen
eikä laivan lähestymistä, ja ihmistä se pelkäsi enemmän kuin mitään
muuta olentoa; nyt lähellä saaria on suhde ihan toisin. Totellen
ainoastaan äidinaistia uiskentelee naaras pesintäsaarille; pitämättä
enää vähääkään lukua ihmisestä astua huojuskelee hän ylös maalle.
Yhä edelleen levotonna seuraa häntä uros, tuon tuostakin kaiuttaen
varoittavaa "ahua, ahua!"-huutoansa, osoittaen hyvin huomattavaa
epäilystä, pysähtyen tuon tuostakin, miettien kauan ja vasta sitte
uiden taas edelleen. Naaras ei pidä lukua mistään siitä. Huolimatta
koko maailmasta astuskelee hän yli koko saaren, etsien sopivaa
pesän paikkaa. Ollen itsepäinen hän ei suinkaan tyydy mihin hyvänsä
kuivaan ruohokasaan, jonka vesi on ajanut maalle, eikä matalaan
katajapensaasen, jonka maata myöten leviävät oksat kyllä tarjoaisivat
turvallista piilopaikkaa, eikä myöskään vanhaan arkkuun tai
laatikkoon, jonka saaren omistaja on varta vasten hänelle suojaksi
asettanut ja koonnut siihen vielä valmiiksi risuja ja ruohojakin;
vaan hän ihan huolettomasti, kuin olisi oikea kotieläin, lähestyy
omistajan asuntoa, astuu sisään, tallustelee yli lattian, tunkeutuu
itse emännän kyökkiin ja omiin huoneihin ja oikullisuudessaan ja
itsepäisyydessään valitsee ehkä pesäksensä juuri leivinuunin ja
siten pakottaa talon emännän, vaikka mahtavankin, monta kuukautta
paistamaan leipänsä toisessa saaressa. Nähtävästi vavisten seuraa
häntä uskollinen puoliso niin etäälle, kuin mahdollista; mutta kuin
naaras hänen mielestään kokonaan unhottaa kaiken varovaisuuden,
jopa menee niinkin pitkälle, että rohkenee asua saman katon alla
ihmisten kanssa, silloin uros ei enää koetakaan taistella hänen
itsepäisyyttänsä vastaan, vaan jättää hänet omin neuvoinsa ja lentää
takaisin ulos turvalliselle merelle ja odottelee siellä naaraksen
jokapäiväisiä käyntejä. Haahkarouva ei tuosta ole millänsäkään, kokoo
vähän risuja itselleen, ottaa mielellään vastaan apua keitä hyvänsä,
asettelee risut ja ruohot kasaan, kaivaa molemmilla jaloillaan
kuopan, pyöristelee ja sijoittelee sen sileällä rinnallaan, itse
lakkaamatta pyörien ja käännellen itseään, ja alkaa sitte toimitella
pesän varsinaista sisustamista. Ajatellen ainoastaan perillistensä
hyvinvointia nyppii hän rinnastaan verrattoman hienoja untuvia, tekee
niistä jonkinlaisen peitteen, joka riittää verhoamaan koko kolon ja
sitä paitsi yläreuna jää niin tiheäksi rimpsuksi ylt'ympäri, että,
milloin lintu sattumalta lähtee pois pesästään, se suojelee munia
kaikelta kylmyydeltä. Jo ennen saamistansa sisäverhoa valmiiksi
alkaa hän munia verraten pieniä, sileäkuorisia, likaisen- tai
vihreänharmaita muniansa, kunnes aarre tulee täys'lukuiseksi, jolloin
siinä on kuusi tai kahdeksan munaa, harvoin enempi tai vähempi.

Tätä hetkeä on norjalainen odottanut. Oman voiton pyyntö se teki
hänet niin ystävälliseksi lintua kohtaan. Vierasvarainen isäntä
muuttuu nyt ryöväriksi. Vähääkään säälimättä ottaa hän munat pesästä,
vieläpä kalleista untuvista kudotun sisäverhonkin. Neljäkolmatta
tai kolmekymmentä pesää antavat yhden kilon untuvia, joiden arvo on
saantipaikalla noin kolmekymmentä kruunua eli kaksiviidettä markkaa.
Nämä numerot kylliksi selittänevät norjalaisten ryöstönhalun.

Raskaalla mielellä näkee haahkanaaras tämänvuotiset toiveensa
rauenneen; hämmästyksissään ja kauhistuksissaan lentää hän merelle
ja on näkymättömissä muutamia päiviä. Mutta pianpa haahkamme palaa
takaisin ja astua huojuskelee, ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
taas ylös maalle laittamaan itselleen uutta pesää. Luultavasti hän
tällä kertaa karttaa entistä paikkaa ja tyytyy ensimmäiseen kuivaan
ruohokasaan, joka ei vielä kokonaan ole toisten hallussa. Vielä
kerran laittelee hän kuntoon pesäkolon ja vielä kerran alkaa hän
etsiä ja nyppiä höyheniänsä, saadakseen kuntoon mielestänsä ihan
välttämätöntä untuvapeitettä. Vaan mitkään ponnistukset eivät auta;
vaikka hän miten kurkottelee ja vääntelee kaulaansa, niin hänen
untuvavarastonsa on lopussa. Mutta milloinka on äiti, vaikkapa
sorsankin muodossa, ollut neuvoton, kuin on ollut pitäminen huolta
lastensa hyvinvoinnista? Ei haahkakaan ole neuvoton. Itsellään
hänellä ei ole mitään untuvia jäljellä, vaan hänen puolisollansa
niitä on kosolta sekä rinnassa että seljässä. Nyt täytyy hänen tulla
esiin. Ja vaikka uros ehkä vastusteleekin, vaikka edellisten vuosien
muistot hänessä jyrkästi panevat vastaan, täytyy hänen kuitenkin
totella ja taipua. Ihan säälimättä nyppii toimelias äiti häneltä
untuvat, ja muutamassa tunnissa tai ainakin parissa päivässä tulee
uros yhtä paljaaksi kuin emä itse. Minusta on aivan luonnollista,
että haahka-uros sellaisen kohtelun jälkeen lähtee niin pian, kuin
suinkin pääsee, pois merelle ja sitte monta kuukautta seurustelee
ainoastaan toisten yhtä onnettomain kumppaniensa kanssa eikä enää
pidä lukua hautovasta puolisostansa eikä tulevista perillisistä. Jos
tosiaan, kuten kaikilla pesintäpaikoilla sentään tapahtuu, nähdään
joku haahka-uros hautovan naaraksen luona, niin luullakseni se voi
olla ainoastaan sellainen, joka ei vielä ole nypitty.

Nyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen pukunsa
ainoaksi soveliaaksi, ell'emme sano: ainoaksi mahdolliseksi, kuin
hänellä voi olla. Pesää ympäröivään ruohoon sekautuu hänen värinsä
ihan täydellisesti; ei edes haukan eikä merikotkankaan terävä
silmä voi huomata häntä. Sekä yleinen väri että myöskin jokainen
pilkku ja jokainen viiru on niin kuivan meriruohon näköinen, että
hautova lintu, kuin se laskee alas kaulansa ja vähän levittää
siipiänsä, ihan häviää näkyvistä. Monta, monta kertaa on minullekin
tapahtunut, että olen, tarkalla metsästäjän ja tutkijan silmällä
tähystellen, astunut sellaisilla haahkasaarilla ja vasta siitä
huomannut ihan jalkaini juuressa hautovan haahkanaaraksen, että se
on torjuen ruvennut nokallaan hakkaamaan saappaitani. Ken tietää,
miten innokkaasti haahkat hautovat, häntä ei suinkaan ihmetytä, että
voidaan päästä niin lähelle pesässään makaavaa haahkanaarasta; mutta
se kummastuttanee myöskin kokenutta tutkijaa, että haahkanaaras pois
lentämättä antaa kosketella munia altansa ja että hän ei huoli edes
siitäkään, että hänet nostetaan pois pesästä ja lasketaan jonkun
matkan päähän maahan, ainoastaan nähdäkseen, miten kiireesti se
löntystelee takaisin pesäänsä.

Haahkan äidinrakkaudessa ja äidinilossa on myöskin toinen puolensa.
Jokainen haahka, ehkäpä muutkin sorsalajit, ei ainoastaan tavoittele
perillisonnea, vaan hänen äidinsilmänsä tahtoo nähdä niin monta
poikasta kuin mahdollista. Siitäpä seuraa, että hän ihan arvelematta,
jos vain suinkin voi, varastelee toisilta, jotka hautovat hänen
lähellänsä. Vaikka hän hautookin ahkerasti, täytyy hänen kuitenkin
kerran päivässä lähteä pesästään hankkimaan itselleen ravintoa sekä
puhdistamaan, siistimään ja rasvaamaan höyheniänsä, jotka turmeltuvat
suuresta hautomalämmöstä. Katsahtaen epäluuloisesti naapureihin
oikealle ja vasemmalle nousee hän ylös jonakin ensimmäisenä
aamupäivän hetkenä, ehkä jo kauan kärsittyään kalvaavaa nälkää, astuu
pois pesästä ja huolellisesti kääntelee nokallaan pesää ympäröivän
untuvareunuksen kätkeväksi ja suojelevaksi peitteeksi munille;
sitte hän lentää nopeasti ulos merelle, sukeltaa sukeltamistaan
alas syvyyteen, täyttää nopeasti kupunsa ja kurkkunsa aina nieluun
saakka meren raakuilla, kylpee, siistii ja rasvaa itseänsä, palaa
takaisin maalle ja rientää, koko matkan ahkerasti kuivaten ja
silittäen höyheniänsä, jälleen pesäänsä. Naapurisisaret makaavat yhä
niin viattoman näköisinä kuin mahdollista pesissään, ja kuitenkin
ovat he, ainakin joku heistä, tällä välin tehneet itsensä syypääksi
näpistelemiseen. Heti, kuin emä lensi pois, nousi yksi naapureista
ylös, kohotti vierasten munain peitettä ja vieritti nopeasti omaan
pesäänsä siitä yksi, kaksi, kolme, jopa neljäkin munaa; sitte
peitti hän jälleen pesän huolellisimmasti ja asettui onnellisena ja
tyytyväisenä taas hautomaan väärin lisäytynyttä aarrettansa. Ehkä
kotiin palaava haahkanaaras kyllä huomaa, mitä hänelle on tehty;
mutta hän ei vähimmälläkään tavalla näytä, mitä tietää, vaan asettuu
ihan tyynesti hautomaan kuten ennenkin, ikään kuin ajatellen:
"maltahan, ystäväiseni, kyllä sinäkin lennät pois pesästäsi, ja mitä
sinä teit minulle, saatan minäkin tehdä sinulle jälleen." Ja todella
munat likeisistä haahkanpesistä siten lakkaamatta siirtyvät toisesta
toiseen. Haahkasta näyttää olevan yhtä, omiako vaiko vieraita ne
lapset ovat, jotka kehittyvät eläviksi onnellisen äidin rinnan alla.
Pääasia on vain, että poikasia on.

Kuusikolmatta päivää hautoo haahkanaaras, ennen kuin munat kypsyvät.
Ne Pohjolan asukkaat, jotka toimivat ymmärtäväisesti, antavat hänen
tällä kertaa olla rauhassa, koettavatpa vielä, mikäli voivat,
auttaakin häntä pidättämällä niin paljon kuin mahdollista kaikkia
vihollisia ja rauhan häiritsijöitä kaukana saaresta. He tuntevat
jokainen omat haahkansa, ell'ei nimeltä, niin ainakin sen verran,
että tietävät, mihin aikaan se tai se on hautonut loppuun asti ja
aikoo nuorisojoukkonsa kanssa lähteä meren turviin. Se tie tulee
kuitenkin usein turmiolliseksi monellekin varomattomalle nuorelle
haahkalle. Samoilla saarilla pesiväiset tai niillä muuten käyvät
haukat ja vielä enemmin korpit, räiskät ja suuret merilokit väijyen
odottavat poikasien ensi lähtöä ulos maailmaan, iskevät niihin ja
vievät pois ruuaksensa. Sitä saaren omistaja kuitenkin koettaa
estää eräällä tavalla, joka hyvin kuvaa näitä ennen niin villejä
ja arkoja, mutta pesintäaikana oikeiksi kotieläimiksi muuttuneita
haahkoja. Hautoma-ajan lopulla menee omistaja joka aamu saarelle
auttamaan haahkaäitejä ja kokoomaan toista untuvasatoa. Seljässä
on hänellä suurempi kori ja toisella käsivarrella pienempi. Siten
astuu hän pesältä pesälle, nostaa jokaista haahkaemää ja katsoo,
joko poikaset ovat päässeet ulos munista ja ehtineet kylliksi
kuivaa. Jos niin on, sulloo hän koko pikku joukon käsikoriin, ottaa
taitavalla sieppauksella pesästä untuvaverhon, heittää sen selkäänsä
suurempaan koriin ja menee edelleen. Luottavasti astua tallustelee
haahkaemä hänen jäljestänsä tai pikemmin piipittävien poikasiensa
perästä. Samalla tavalla tyhjennetään toinen ja kolmas pesä ja niin
yhä edelleen niin kauan, kuin käsikoriin mahtuu poikasia; ja emä
toisensa perästä yhtyy saattojoukkoon, tiellä puhua laverrellen
sisaruksiensa kanssa. Meren rantaan päästyä mies kääntää käsikorin
alassuin ja kaataa koko nuorisojoukon suoraa päätä veteen. Heti
syöksyvät kaikki haahkanaarakset uikuttavien poikasiensa jäljestä;
houkutellen, huutaen ja osoittaen kaikkea äidin hellyyttä uivat ne
keskelle poikajoukkoa ja jokainen koettaa koota itselleen niin monta
kuin mahdollista. Nähtävästi ylpeänä uipi joku tiehensä, jäljessä
pitkä rivi poikasia, mutta toinen, jolla on ollut huonompi onni,
purjehtii keskelle tuota laahuksen tavalla onnellista emää seuraavaa
pienokaisparvea ja koettaa houkutella puoleensa niin monta poikasta
kuin mahdollista, ja samoin tulee kohta kolmas houkuttelemaan hänkin
muutamia itsellensä. Siten uiskentelevat kaikki emät huudellen,
kaakotellen ja houkutellen sekaisin, kunnes viimein jokainen saa
jälkeensä pienen joukon, omiako vaiko toisten poikasia, ei ole helppo
tietää. Haahkaemät itsekään eivät sitä suinkaan tiedä, mutta äidinilo
ja äidinylpeys on siltä yhtä suuri.

Kaikissa tapauksissa seuraa tälläkin tavoin kokoon haalittu
poikajoukko jo ensimmäisinä olemisensa hetkinä uskollisesti äitiänsä
tai kasvatusäitiänsä. Hän vie heti poikaset sellaisiin paikkoihin,
joissa raakkuja on kalliossa aina alimpaan vedenrajaan asti, noukkii
niistä niin monta, kuin hän perheinensä tarvitsee, rikkoo pienimpien
kuoret ja levittää sisällyksen poikasillensa. Pojat ovat jo elämänsä
ensi päivästä valmiit uimaan ja sukeltamaan yhtä ahkerasti kuin
vanhempansa, ovatpa vielä paljon etevämmätkin heitä siinä, että
liikkuvat paljon helpommin maalla, jossa ne ovatkin hämmästyttävän
sukkelat. Jos he väsyvät ollessaan lähellä jotakin saarta, viepi emä
heidät heti maalle, ja silloin ne juoksentelevat kuin turkinpyyn
poikaset ja ymmärtävät vähimmästäkin varoitushuudosta niin hyvästi
peittäytyä maata vasten painautumalla, että niitä voi huomata vasta
pitkän etsimisen jälkeen; jos ne väsyvät, kuin jo ollaan kaukana
saaristosta, levittää äiti siipensä ja selkänsä niille leposijaksi.
Niillä kun ei koskaan ole puutetta, kasvavat ne tavattoman nopeasti,
niin että ne jo parin kuukauden kuluttua ovat emänsä kokoiset ja
ainakin yhtä taitavat kaikissa merielämän tempuissa. Nyt saapuu
myöskin isä täst'edes viettämään talvea yhdessä perheen kanssa,
joka tavallisesti yhtyy muihin, niin että välistä on yhdessä monta
tuhattakin perhettä.

Suuri, vuosi vuodelta yhä nouseva hyväin untuvien hinta tekee
haahkan arvokkaimmaksi kaikista sorsalinnuista. Tuhat paria haahkoja
on jo melkoinen omaisuus. Mutta useimmilla haahkasaarilla pesii
ainakin kolme, jopa neljäkin tuhatta paria, ja kellä onnellisella on
pesimäpaikkoja, joissa käy vieläkin enempi näitä lintuja, hän saa
niistä oikein kadehdittavia tuloja. Paitsi haahkoja pesivät näillä
saarilla myöskin rantaharakat ja räiskät, joiden munia kootaan
ja käytetään kaikenlaisiksi ruokatarpeiksi ja kaupataan moniin
paikkoihin. Siellä täällä suolataan myöskin poikasia talveksi, ja
siten voivat saaret antaa runsasta satoa, jonka tähden ne ovatkin
ankaran tarkastuksen alaiset ja erityisillä laeilla suojellut.

Yhtä omituinen kuin viehättäväkin on näytelmä, jota haahkojen ja
muiden merilintujen käyntisaaret tarjoavat. Paksumpi tai ohuempi
pilvi häikäsevän valkoisia lokkeja liihoittelee saaren ympärillä.
Lakkaamatta tulee joukottain ja parvittain näitä pesimälintuja
saarelle ja lentää taas jälleen merelle; silloin tällöin käyvät
he myöskin läheisillä luodoilla, levittäen viehätystä ja eloa
kuivaneille, vihreiksi matoiksi muuttuneille sammalistoille, joita
on punaisten hirsitalojen edessä. Syystä kyllä ylpeänä osoitti eräs
Lofoten-saarien asujan monen sadan tuhannen suuruista lokkiparvea,
joka suurissa joukoissa etsi hyönteisiä hänen talonsa edustalla.
"Maamme on liian köyhä, liian kylmä ja liian karu", sanoi hän,
"että voisimme, kuten te etelässä, pitää kesyjä kotilintuja. Mutta
meidän kyyhkysemme lähettää meille meri, ja sanokaapa, oletteko
koskaan nähneet mitään kauniimpaa." Minun täytyi tosiaankin vastata
eittämällä, sillä nuo häikäsevän valkoiset ja vaalean-siniharmaat
lokkijoukot rehevässä, vihreässä ruohokossa suurenmoisessa Pohjolan
tunturimaailmassa olivat tosiaankin erittäin lumoava näky. Nämä lokit
ne enemmän kuin mitkään muut jo etäältä ilmasevat pesintäsaaret ja
erottavat ne muista muuten ihan saman kaltaisista luodoista. Muista
siivekkäistä asujamista huomataan tuskin mitään, vaikka niitäkin
voi olla tuhansittain. Vasta sitte, kuin keveissä, verrattomissa
veneissä lasketaan ulos asutulta rannalta ja soudetaan saarta
kohti, keskeytyy lintujen hiljainen kotielämä. Jotkut rantaharakat,
jotka etsivät ravintoansa juuri veden rajan yläpuolelta, näkevät
ensinnä veneen ja lentävät nopeasti sille vastaan. Sillä nämä
linnut, joita tuskin puuttuu mistään saaresta tai luodosta, ovat
rauhallisesti yhdessä asuvain pesintälintujen turvallisuuspoliisi.
Ne ovat uteliaammat ja vilkkaammat kuin mitkään muut rantalinnut,
kuin minä tunnen, ja itsetietoiset, varovaiset ja ajattelevaiset,
joten niillä on yhdessä kaikki ominaisuudet, kuin tarvitaan,
ollakseen johtavina jäseninä sekanaisissa yhteiskunnissa. Jokainen
uusi, outo tapaus kiihottaa heidän uteliaisuuttansa ja saattaa
niitä toimittamaan tarkkaa tutkintoa. Siten ne lentävät vastaan
joka veneelle, lentelevät monen moneen kertaan sen ympäri yhä
pienemmissä piireissä, parkuvat lakkaamatta, houkuttelevat siten
sinne muita sukulaisiansa ja herättävät jo nyt kaikkein muiden saaren
viisasten lintujen huomiota. Heti, kuin tulevat vakuutetuiksi, että
tosiaankin on vaara tarjona, rientävät he ripeästi takaisin ja
julistavat varoittavilla huudoilla tutkimustensa tulokset kaikille
saaren linnuille, jotka tahtovat ottaa sitä huomioon. Muutamat lokit
päättävät nyt ottaa omin silmin selkoa häiriön syystä. Noin viisi tai
kuusi lentää niitä venettä vastaan, pysähtyy liihoittelemaan ilmaan
kuten haukat, syöksyvät ehkä rohkeasti alas rauhan häiritsijöihin
päin ja palaavat saareen vielä nopeammin, kuin tulivat. Ihan kuin
epäillen heitä, nousee kolme, neljä, kymmenen kertaa niin monta
ilmaan ja tekee ihan samalla tavalla kuin ensimmäiset vakoojat.
Kohta kokoutuu kokonainen pilvi lintuja veneen päälle. Se tihenee
tihenemistään ja tulee yhä uhkaavammaksi, koska linnut yhä rohkeammin
lentävät venemiehiä vastaan ja sitä paitsi myöskin jättävät jälkeensä
merkkejä, jotka eivät juuri kaunista kasvoja eikä vaatteita.
Pesimäpaikan lähellä kiihtyy melu täydelliseksi pauhinaksi,
lintujen huuto ja parkuna monituhat-kertaiseksi huumaavaksi
melskeeksi. Jo ennen veneen saapumista rantaan ovat naarastensa
luona käymässä olleet haahka-urokset astua huojuskelleet alas
rantaan ja uivat nyt varoittavaa "ahua, ahua"-huutoansa kaiutellen
ulos merelle. Niitä seuraavat merimetsot ja koskelot, jota vastoin
rantaharakat, kurmitsat, riskilät, haahkat, lokit ja tiirat, sekä
siellä mahdollisesti olevat luotokirviset ja västäräkit pysyvät
paikoillaan, rohkenematta lähteä saarelta. Mutta kahlaajalinnut
juoksentelevat kuin pahan hengen ajamina lukemattomissa joukoissa
edes takaisin rannalla; riskilät, jotka ovat meluten kiivenneet ylös
jyrkkiä kallioita, painautuvat liitteiksi maata vasten ja makaavat,
katsoa tuijotellen vieraita tunkeutujoita, ja haahkat varustautuvat
tekeytymään sopivana silmänräpäyksenä näkymättömiksi omalla tavallaan.

Vene saapuu rantaan. Noustaan saarelle. Tuhannen tuhansia kimeitä
huutoja kajahtaa yht'aikaa; lentävä lintupilvi tihenee ihan
läpinäkymättömäksi; satoja tuhansia hautovia lokkeja nousee parkuen
yhtymään lentävien joukkoon; rantaharakat yhtyvät konserttiin ja
lentelevien, parkuvien, huutavien lintujen pauhina tulee niin
huumaavaksi, että luulisi kerrassaan joutuneensa noitain tanssiaisiin:

    Äänet läpi myrskyn pauhaa,
    Yltä, läheltä ja kaukaa,
    Pitkin vuoren rinnettä
    Hyökyvi loitsujen melskettä.

Mefistoteleen sanat toteutuvat. Hälinä ja pauhina, eri lintumuotojen
ja äänien sekasotku ihan rampaa kaikki aistimet; silmissä kimeltelee
ja välkkyy, korvissa suhisee ja kohisee niin, että viimein ei
voida käsittää mitään väriä eikä ääntä. Mihin hyvänsä kääntyy,
kohtaa silmää kaikkialla, saaren joka puolella tuo äsken mainittu
lintupilvi; mihin hyvänsä katsoo, ei näe edessään mitään muuta
kuin lintuja; jos tuhansia laskeutuu alas, on toisia tuhansia jo
lentänyt ylös; ja heidän huolensa ja levottomuutensa perillisten
turvallisuudesta saattaa heidät unhottamaan oman voimattomuutensa
sekä koettamaan tosin vaarattomalla, vaan kuitenkin hyvin
kiusoittavalla tavalla estää tutkijan kulkua.

Ihan toisenlainen kuin jotenkin viaton ja huoleton elämä
haahkasaarilla on valko-, haili- tahi merilokkien asumain saarien
elämä. Nekin kokoutuvat joukottain pesimään eräille eri saarille,
niin että sellaisessa saaressa voi välistä olla neljä, jopa viisikin
tuhatta paria. Itse saari on yhtä kaunis ja suurenmoinen näytelmä
kuin haahkasaarikin. Suuret häikäsevän valkoiset ja vaalean- tai
tummansiniseen vivahtavat linnut eroavat ihmeellisesti koko seudun
luonteesta ja niiden liikkeissä on kaikkea sitä suloutta, joka
yleensä on lokkilajien tuntomerkki. Mutta nämä vahvat, voimakkaat ja
saaliinhimoiset linnut ovat tosin seuralintuja, vaan eivät suinkaan
rauhallisia naapureja. Ei yksikään sellaisen parven jäsen usko
toistansa. Joka eri pari elää itsekseen, ottaa määrätyn alan, kuinka
pienen hyvänsä ihan itselleen eikä salli minkään muun parin tulla
sille alueelle; eivät molemmat koskaan poistu yht'aikaa pesästä, ja
jos joku yhteinen voimakas vihollinen ne karkoittaa, niin rientävät
ne niin pian kuin mahdollista takaisin pesään suojelemaan sitä omilta
sukulaisiltansa.

Vähemmin meluinen, mutta yhtä suurenmoinen on elämä varsinaisilla
lintusaarilla, joissa ruokit, kiislat ja lunnilinnut pesivät ja
joille myöskin joku lokki ja merimetso on asettunut. Riittänee
kyllin, jos koetan kuvata yhtä näistä vuorista, jonka tähden palaan
kertomukseeni.

Suurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin
kolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta,
Nykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin
korkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele.
Yksi näistä kalliokeiloista on "lintuvuori", ja mitään tavallansa
suurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.

Oli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri
oli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja
suloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme
voimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin
lintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli
kuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä,
jotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka
päivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä,
jopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja
siivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi
päivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen
viileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka
taholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas
veteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme
päästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä
lokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja,
jotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan
keskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan.
Toisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä
jo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat
ne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat
meidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia
koskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää
huutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä
olisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin
hurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka
on kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa
pauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä
merikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko
joukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin
nuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka
oli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia
kalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja
liiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan,
ja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja
ja kiisloja.

Tämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme
noin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin
hyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä
vierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa
tai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne
liitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset
uimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen,
jopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan
tulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet
kauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta
lintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista,
vaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein,
kuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme.
Ylt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia
pilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut
yleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia
ruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia
vuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli
tuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.

Noustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin
omistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme
ylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova,
ja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka,
ottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää
koko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli
kaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit
tekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän
kokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.

Paremmin kiiveten kuin käyden nousimme vuorta ylös. Jalkaimme alla
vapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli,
ryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta
häikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli
eriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet
ja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin
ja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä
katsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut
käsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui
paruntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel
loitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen
alkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia
parvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja
tuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä
maasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi
meidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen
suunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä
suristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä
suurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat
tuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja
suunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista,
koloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja
alhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin
kuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä
joukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme
päällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia
liiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia
lensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja
tuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme.
Oli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja
matamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää
järkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin
ja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä
tuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin
enää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme
ylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme
taas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa
toteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä,
sielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta
alhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin
jonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat
tehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän
merkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät
olleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten
vihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä
yht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi.
Lukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät
selvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo,
että me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme
voineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä
meri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea
niiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea
päitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani
panin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia.
Vaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota
eikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna,
jossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu.
Mutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta
alkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi
satoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten
äsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme.
Kykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta
sanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka
taholta ja suunnalta tulla tulvi lintuja. Koloista ryömi yhä uusia
esiin ja niihin takaisin toisia, joita ennen olimme säikyttäneet;
ihan minun ympärilleni joka taholle laskeutuivat ne alas; huvittavan
kummastuneesti katselivat ne vierasta olentoa, joka makasi heidän
allansa; tanssien ja tallustellen tulivat ne niin lähelle minua,
että minä koetin tavoitella niitä kiinni käsilläni. Jokaisessa
näiden omituisten lintujen liikkeessä oli miellyttävintä kauneutta.
Ihmeekseni huomasin nyt, miten jäykät ja kylmät paraimmatkin kuvat
ovat; sillä minä huomasin näissä merkillisissä olennoissa paljon
suurempaa vilkkautta ja elävyyttä, kuin ennen olisin uskonutkaan.
Eivät ne silmänräpäystäkään istuneet hiljaa, vaan liikuttelivat
ainakin päähänsä ja kaulaansa lakkaamatta, milloin minnekin päin, ja
heidän piirteensä ja muotonsa tulivat tosi taiteellisiksi. Näytti
siltä, kuin ihan huoleton jättäytymiseni heitä tarkastelemaan
olisi saanut heiltä palkkioksi rajattomimman luottamuksen. Minä
oleskelin näiden tuhansien kanssa, kuin olisivat ne olleet tavallisia
kotieläimiä, ja viimein koko miljoonat eivät pitäneet minusta enempää
lukua, kuin olisin minä ollut yksi heistä.

Kahdeksantoista tuntia olin minä tällä vuorella oppimassa tuntemaan
ruokkien elintapaa. Kuin keskiyön aurinko suurena ja veripunaisena
seisoi taivaalla ja levitti ruusuhohdettansa meidänkin vuoremme
seinille, tuli äänetön hiljaisuus, jota keskiyö tavallisesti tuottaa
ylhäällä Pohjolassakin. Meri oli vuoren ympäriltä jäänyt tyhjäksi;
kaikki linnut, jotka siihen asti olivat siellä kalastelleet ja
sukellelleet, olivat nyt lentäneet ylös vuorelle. Siellä ne nyt
istuivat, mistä vain löysivät istuinpaikkaa, pitkissä riveissä,
kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain ja satatuhansittain, pitkinä,
häikäsevän valkoisina viivoina, kun jok'ainoalla oli valkoinen rinta
merelle päin. Vaiennut oli heidän "ar"- ja "er"-huutonsa, joka,
vaikka kunkin yksityisen linnun ääni on verraten hyvin heikko, oli
meitä perin huumannut; ainoastaan aaltojen kuohu alhaalla kalliota
vasten pauhasi ja kohisi nyt kuten ennenkin. Vasta sitte, kuin
aurinko, jälleen nousi ylemmäksi, alkoi entinen elämän vilinä
uudestaan, ja kuin me viimein läksimme kotimatkalle ja laskeuduimme
alas samaa tietä, kuin olimme kiivenneet ylöskin, kietouduimme taas
samanlaiseen tiheään lintupilveen.

Ruokit eivät kuitenkaan vedä puoleensa huomiotamme ainoastaan
suurella paljoudellaan; on heidän elämässäänkin ja tavoissaan monta
miellyttävää puolta. Heidän seura-avunsa kehittyvät hautoma-aikana
verrattoman korkealle. Täydellisinä merilintuina elävät kaikki ruokit
pesimisajan alkuun asti yksinomaan aukealla merellä, pitämättä
lukua ankarimmastakaan talvesta tai raivoisimmastakaan myrskystä.
Eivät he, paitsi vain jotkut ani harvat yksityiset linnut, edes
pitkänä talviyönäkään poistu pohjoisesta kodistaan; satojen ja
tuhansien suuruisissa parvissa kuljeksivat he kalakarilta toiselle
ja tietävät yhtä hyvin löytää kaikki aukot jäiden välistä kuin
muutkin paikat aukealta mereltä, joista ravintoa on saatavana.
Mutta kuin aurinko jälleen nousee ylemmäksi, liikkuu heissä vain
yksi tunne, rakkaus, kukistumaton ikävä päästä niin pian kuin
mahdollista taas sille vuorelle, jossa heidän oma kehtonsa oli.
Silloin he kaikki noin pääsiäisen aikaan rientävät enemmän uiden
kuin lentäen lintuvuorelle. Mutta ruokkien joukossa on enempi
uroksia kuin naaraksia eikä siis jokainen uros ole niin onnellinen,
että saa itsellensä puolison. Muiden lintujen elämässä sellainen
epäkohta saa aikaan lakkaamattomia taisteluja, vaan ruokkilintujen
kesken se ei häiritse rauhaa. Ne surkuteltavat olennot, joita me,
puhuaksemme ihmisolojen mukaan, sanomme vanhoiksi pojiksi, rientävät
yhtä hyvin kuin onnelliset, leikkivät ja toisiaan hyväilevät
paritkin lintuvuorta kohti, lentävät yhdessä niiden kanssa ylös
ja seuraavat niitä kalastusretkille läheiseen mereen. Heti, kuin
ilma sallii, alkavat parit taas laittaa kuntoon vanhoja kolojansa,
tyhjentää, syventää ja suurentaa niitä, taikka, jos tarvitsee,
myöskin kaivaa itselleen uutta pesänpaikkaa. Heti, kuin ne työt on
suoritettu, munii naaras käytävän perällä olevaan kammioon paljaalle
maalle yhden hyvin suuren, hyrrän muotoisen, pilkullisen munansa
ja alkaa vuorotellen uroksen kanssa hautoa. Vanhapoika-paroille
alkaa nyt surun aika. Hekin tahtoisivat niin mielellään ottaa
kannettavakseen isän huolia, mutta heillä ei ole ollut onnea, ja
nyt on liian myöhä. Sen tähden päättävät he ainakin siten osoittaa
hyvää tahtoansa, että ystävinä liittyvät onnelliseen pariin. Kuin
yön hetkinä naaras makaa pesässä ja uros istuu käytävän suulla
vartioimassa, menevät he hänen luoksensa, ja kuin uros vuorostaan
hautoo sill'aikaa, kuin naaras meressä kalastelee, seisoo vanha
poika vartiana, kuten oikea puoliso äsken teki. Ja jos molemmat
puolisot lentävät yht'aikaa ulos merelle, rientää hän saamaan edes
jotakin palkkiota uskollisuudestansa. Heti kiiruhtaa hän pesän
perälle siksi aikaa lämmittämään paljaaksi jäänyttä munaa. Nämä
aviottomuuteen tuomitut käyttävät hyväkseen tilaisuutta, saadakseen
hautoa edes hetkisen. Tästä omaa voittoa pyytämättömästä rakkaudesta
on yksi hyvä seuraus, josta me ihmiset saattaisimme kadehtia
ruokkeja. Niillä vuorilla, joilla nämä linnut asuskelevat, ei ole
yhtään orpolasta. Jos jostakin parista uros joutuu kuoleman omaksi,
saa leski heti toisen puolison, ja jos niin käy, joka sentään on
harvinaista, että molemmat pesän asukkaat, molemmat yhden lapsen
vanhemmat yht'aikaa joutuvat surman suuhun, ovat hyväntahtoiset
vanhat pojat heti valmiit hautomaan munaa ja kasvattamaan poikasta.
Poikanen on perin toisenlainen kuin sorsa- ja lokkilintujen poikaset.
Tiheässä, harmahtavassa untuvapuvussa tulee se ulos kuorestaan, jossa
ensin heräsi elämään, mutta sen täytyy pysyä vielä viikkokausia
luolassaan ennen, kuin se kykenee uskaltamaan ensi lentoa merelle.
Se lento on, kuten lukemattomat poikasten ruumiit kivillä vuoren
juurella todistavat, aina vaarallinen ja uskalias yritys. Molempien
vanhempain saattamana, pelkäävästi käyttäen vielä harjautumattomia
jalkojaan ja yhtä levottomasti koetellen vasta kasvavia siipiään,
seuraa poikanen kasvattajiaan, jotka vähitellen ohjaavat hänet alas
vuorelta tai ainakin sellaiseen paikkaan, josta hyppäys mereen on
vähimmin vaarallinen. Sellaisella kallion kielekkeellä viipyvät
vanhemmat lapsensa kanssa usein pitkän ajan ennen, kuin saavat
poikasensa ryhtymään tuohon ensimmäiseen ratkasevaan hyppäykseen.
Isä ja äiti koettavat rohkaista häntä; poikanen, kuten muutkin
linnunpojat, muuten hyvin tottelevainen lapsi, ei nyt pidä lukua
heidän huudoistaan eikä kehoituksistaan. Isä silloin pelkääväisen
poikasensa nähden heittäytyy mereen; kokematon poikanen istuu yhä
kalliolla. Uusia näytteitä, uusia kehoituksia, kunnes poikanen
viimein uskaltaa hypätä ja syöksyy kuin putoava kivi syvälle alas
mereen, rehkii, tajuamatta seuraten luonnonviettiänsä, ylös veden
pintaan, katselee ympärilleen, katsoo pitkin ääretöntä meren pintaa
ja on siitä hyppäyksestä muuttunut merilinnuksi, joka siitä lähtein
ei enää pelkää mitään vaaraa.

Ihan toisenlainen on elintapa niillä lintuvuorilla, joita
kolmivarpaiset lokit valitsevat pesimäpaikoikseen. Sellainen vuori
on Svärtholman niemi etäällä pohjoisessa, Laxen- ja Porsanger-vuonon
välillä, lähellä Nordkapia.

Minä tiesin ennestään, miten nämä lokkilinnut eleskelevät
pesimäpaikoillaan. Faber, etäisen Pohjolan lintujen etevä tuntija,
on kuvannut sitä tapansa mukaan muutamilla sattuvilla sanoilla:
"Ne lentäessään pimittävät auringon; ne istuessaan peittävät saaret
ja luodot; niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu; ne
hautoessaan värjäävät kalliot valkoisiksi" Nähtyäni haahkasaaret
ja ruokkivuoret uskoin minä kyllä Faberin sanat ja kuitenkin
epäilin, kuten jokainen luonnontutkija aina tekee, ja olin sen
tähden halukas käymään Svärtholmassa. Sen höyrylaivan kapteeni,
jolla matkustin, rakastettava norjalainen, täytti, kuin lähemmin
tutustuimme, mielellään pyyntöni, että hän laskisi aivan pesimäpaikan
ohitse. Siten lähestyimme eräänä iltana myöhään nientä. Jo kuuden
tai kahdeksankin meripeninkulman päässä tapasimme parin sadankin
suuruisia lokkiparvia, jotka kaikki riensivät pesintäpaikalle. Mitä
lähemmäksi saavuimme Svärtholmaa, sitä tiheämpään kulki näitä parvia
ja sitä suurempia ne olivat. Viimein oli edessämme lintuvuori, mereen
melkein pystysuoraan viettävä, noin kahdeksan sadan metrin, pituinen
ja noin sadan viidenkymmenen tai kahden sadan metrin korkuinen
kallioseinä, täpö täynnä kaikenlaisia koloja. Matkan päästä näytti
se harmaalta ja kiikarilla saattoi siinä huomata lukemattoman joukon
valkoisia pisteitä ja viivoja. Näytti ihan siltä, kuin suunnaton
kivitaulu olisi ollut piirusteltuna täyteen kaikenlaisia kuvioita;
oli ihan, kuin koko kallio olisi ollut verhottuna ihmeellisellä,
vitjoista, renkaista ja tähdistä kudotulla verkolla. Mustista,
suuremmista ja pienemmistä koloista välkkyi valkoista; pengermiä
vasten näkyi se valkoinen vielä selvemmin ja kirkkaammin. Ne olivat
hautovia tai pesissään istuvia lokkeja, niistä ne muodostuivat nuo
kuviot, ja Faberin sanat: "ne istuessaan peittävät saaret ja luodot"
näkyivät olevan totta ihan kirjaimen mukaan.

Laivamme, laskien ihan kallioseinän vieritse, säikytti liikkeelle
jonkun osan lokeista, ja silloin kehittyi silmäini eteen saman
kaltainen kuva, kuin ennen olin nähnyt monella haahkasaarella ja
toisilla lokkisaarilla. Ystäväni laukasi kanuunan ja sen pamaus
täräytti kallioseinää. Niin kuin lumiryöpyn kulkiessa, kuin myrsky
pudistelee lumisia pilviä, kunnes ne hiutuviksi pirstautuneina
putoavat maahan, niin satoi nyt lintuja ylhäältä. Ei näkynyt vuorta
eikä taivasta, vaan ainoastaan verraton vilinä. Paksu pilvi pimitti
koko näköalan, ja Faberin sanat: "ne lentäessään pimittävät auringon"
olivat myöskin toteutuneet. Ankarasti puhalteli pohjatuuli ja kiehuen
pieksi Jäämeri vuoren juurta; mutta vielä kovemmin kaikui lokkien
raakunta, niin että siten toteutuivat nämäkin Faberin sanat: "niiden
huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu." Viimein laskeutui pilvi
alas mereen, sen peitossa olleet Svärtholman piirteet näkyivät
jälleen ja silmä kiintyi uuteen näytelmään. Kallioseinillä näytti
istuvan yhtä monta lokkia kuin ennenkin ja kuitenkin oli tuhansia
lentelemässä. Ja kuin uusi laukaus säikytti liikkeelle toisia parvia,
satoi uudestaan satamalla lintuja alas mereen; ja kuitenkin oli
yhä vielä satoja tuhansia istumassa kallioseinällä. Mutta merellä
niin etäälle, kuin silmä kantoi, kiikkui aalloilla lokkeja ikään
kuin valkoisena vaahtona. Miten voisinkaan kuvata tätä näytelmää?
Sanoisinko, että meri oli mustaan aaltopukuunsa kutonut miljoonittain
valkoisia helmiä? Taikka vertaisinko lokkeja tähtiin ja merta taivaan
kanteen? En tiedä, mutta sen tiedän, että en ole koskaan nähnyt
merellä mitään kauniimpaa. Ja ikään kuin siinä ei olisi vielä ollut
kylliksi, levitti pilvien peitossa ollut keskiyön aurinko yht'äkkiä
hetkiseksi ruusuhohdettansa yli niemen, meren ja lintujen, valaisten
kaikki aaltojen harjat, kuin olisi suurisilmäinen verkko ollut
levitettynä meren pinnalle, ja samalla näkyivät häikäsevän valkoiset
lokit sitä selvemmin tässä ruusuhohteessa. Me katselimme ääneti tätä
näytelmää. Me, kaikki matkustavaiset, yksin laivamiehetkin, seisoimme
kauan liikahtamatta, kiintyneinä edessämme olevan ihmeellisen
taulun katselemiseen, kunnes viimein äänettömyyttä keskeytti eräs
meistä, joka, enemmin vain tointuakseen oman äänensä kaiusta kuin
ilmaistakseen, mitä hän sisällänsä tunsi, päästi huuliltansa tulemaan
runoilijan sanat:

    Puol'yön aurinko punassaan
    Lepäsi rannalla taivaan;
    Yö ei ollut, ei päivä, vaan
    Niiden välillä aivan.



Tundra ja sen eläinmaailma.


Pohjoisnavan ylt'ympäri on leveä vyöhyke kolkkoa maata, erämaata,
jota ei aurinko ole tehnyt siksi, kuin se on, vaan vesi. Ylhäällä
navalle päin muuttuu tämä erämaa vähitellen avaroiksi jäätasangoiksi,
etelään päin vaivaismetsiksi; itse tulee se lumi- ja jäälakeudeksi
silloin, kuin pitkä talvi alkaa, jota vastoin pienikasvuisia puita
ainoastaan syvimmissä laaksoissa, päiväpaisteisimmilla rinteillä
siellä täällä taistelee olemassa olostaan. Tämä seutu on tundra.

Yksitoikkoista kuvaa minä koetan piirtää, kuin nyt ryhdyn kuvailemaan
tundraa; siitä tulee harmaa taulu harmaalle pohjalle, mutta ei se
kuitenkaan ole ihan ilman kaikkea kauneutta; erämaa se on, mutta
sellainen, jossa kuitenkin elämä, joka monta pitkää kuukautta on
nukuksissa ja ikään kuin kokonaan karkoitettuna, aika-ajoin liikkuu
ihmeellisen rikkaana.

Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka täydellisesti merkitsisi
tundraa. Tundra ei ole kangas eikä suo, ei hete eikä räme, vaikka
se monin paikoin on milloin minkin niiden kaltainen. On koetettu
sanoa sitä "suo-aroksi"; mutta se nimitys on oikea ainoastaan
silloin, kuin aro käsitetään laajimmassa merkityksessään. Minun
mielestäni on tundra enimmin niiden soiden kaltainen, joita tavataan
korkeain tunturien leveillä harjoilla; mutta monessa pääkohdassa on
se perin toisenlainen kuin nekin suomaat, koska tundran luonne on
ihan erikoinen. Jos tahdotaan, voidaan siinä erottaa alava ja ylävä
tundra; vaan sataa metriä korkeamman tai matalamman maan erotus on
kuitenkin tundralla enemmin näennäinen kuin todellinen.

Matalain, ikään kuin likistyneiden aaltopiirteiden rajoittamana
leviää _alava tundra_ silmäin eteen; mataloiksi syvennyksiksi
alenevat laaksot, mataloita kunnaita myöskin ovat etäältä katsoen
vuorilta, jopa oikeilta vuorenseljänteiltäkin näyttävät korkeudet
heti, kuin päästään niiden juurelle. Lakea, yksitoikkoinen, mitään
ilmasematon on koko seutu, yleensä katsoen; eikä kuitenkaan käy
sanoa, että sen eri osissa ei olisi mitään vaihetusta. Kuin monta
päivää päästänsä vaellellaan tundraa pitkin, kohtaa silmää useinkin
pienet, kauniit luonnonnäyttämöt; mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin
kiintyy sellainen kuva mieleen, koska tarkemmin katsellessa sen
yksinäisen taulun kaikki pääkohdat, kehys, pääpiirteet ja värit ovat
niin saman kaltaiset kuin ennen nähdyt, että muisti ei jaksa pitää
niistä kiinni. Mutta kaikessa siinä yksitoikkoisuudessaan ei tundran
luonne kuitenkaan ole kokonainen, vielä vähemmin mikään suurenmoinen,
ja juuri sen tähden näiden seutujen näkö ei lämmitä, ne eivät vaikuta
kuten muut maisemakuvat ylentävästi meidän mieleemme, eikä siis
myöskään ehkä opita oikein arvostelemaan sitä tosi kauneutta, jota
todella ei voida sanoa puuttuvan edes tästäkään erämaasta.

Suurimman kauneutensa saa tundra taivaasta, suurimman sulonsa
vedestä. Ihan puhdas ja kirkas on taivas harvoin, vaikka täälläkin
kuukausittain lakkaamatta paistava aurinko voi säteillä lämpimästi ja
rasittavasti polttaa laakoja kunnaita ja mataloita laaksoja. Yleensä
välkkyy sininen taivaan kansi ainoastaan joistakuista yksityisistä
paikoista, vaaleain, keveiden pilvien väliltä; mutta ne tihenevät
usein paksuiksi pilviksi, joita vähitellen ilmestyy ylt'ympäri
äärettömän näköalan joka taholle: ne lakkaamatta muuttuvat ja
siirtyvät, vaihtelevat muotoa ja väriä, ilmestyvät ja katoavat, ja
niiden vaihteleva valaistus silloin niin lumoaa silmää, että melkein
unhottuu niiden alla makaava lakea seutu. Jos lämpimäin päivien
jälkeen ukkossade nousee uhkaamaan ja taivas sieltä täältä pimenee
tummaksi siniharmaaksi, jos vetiset pilvet painuvat keveämpien alle
ja aurinko kuitenkin välkkyy vielä puhtaana ja loistavana niiden
väliltä, silloin esiytyy autio seutu tosiaan lumoavassa kauneudessa.
Sillä valo ja varjo maalaavat nyt laaksoja ja kunnaiden harjoja,
ja niiden värien entinen väsyttävyys ja yksitoikkoisuus muuttuvat
nyt vaihteleviksi ja eläviksi. Ja kuin keskikesän aurinko seisoo
suurena ja punaisena taivaalla, kuin kaikkein pilvien alalaidat
ovat reunustetut purpuralla, kuin aurinkoa peittävät vuorten
harjanteet kantavat kauas loistavaa, liekitsevää sädekruunua, kuin
kevyt ruusuhohde leviää yli ruskeanvihreän seudun, kuin, lyhyesti
sanoen, sielu on pohjoisen keskiyö-auringon sanomattoman tenhovoiman
vallassa, silloin muuttuu tämä erämaa ihmeellisen rikkaaksi ja
ihanaksi seuduksi, ja syvällä sydämmessä liikkuu pyhä, salaperäinen
tunne.

Elämää ja vaihtelevaisuutta tuottavat seudulle myöskin tundran
koristeet, lukemattomat järvet. Yksitellen tai ryhmissä, vierekkäin
tai toinen toistaan ylempänä, leviten peninkulmia pitkiksi
vesistöiksi ja supistuen pikku lammikoiksi, kaunistavat ne jokaista
päälaaksoa, jopa melkein jokaista sivunotkelmaakin, välkkyvät kaikkea
elvyttävässä auringonpaisteessa ja osoittavat, jos niitä joltakin
kunnaalta katsellaan, useinkin syväin tunturijärvien kaunista
siniväriä, vaikka muuten ovatkin harmaat ja värittömät. Kuin silloin
aurinko loistaa ja välkkyy niiden aaltokuvastimissa tai kuin keskiyön
aikaan nekin kylpevät ruusuhohteessa, paistavat ne kuin elävät valot
niitä ympäröivästä hämärästä, niin että silmä mielellään saattaa
viivähtää niitä katselemassa.

Paljon suurenmoisempia, vaikka kyllä yhä vielä kolkkoja ja
yksitoikkoisia maisemakuvia avaa _ylävä tundra_ vaeltajan silmäin
eteen. Jokainen oikea vuori näyttää täällä kaikkia kauneuksia, jotka
aina ovat melkoisen korkeiden vuorten tuntomerkkeinä. Tavallisesti
nousevat ne ylös melkein pystysuoraan, ja niistä syntyvät harjanteet
osoittavat voimakkaimpia piirteitä; lumikatto niiden harjoilla on
kaikkialla, missä luonnonsuhteet sallivat, kylmettynyt jäätiköiksi.
Oikeaa tundraa syntyy vain siellä, missä vesi ei pääse nopeasti
pois juoksemaan; koko muu seutu näyttää niin perin toisenlaiselta
kuin alavampi tundra, että ainoastaan molempien yleensä yhtäläinen
kasvimaailma osoittaa vaeltavalle tutkijalle, että hän tosiaankin
on tundralla. Alamaassa paksulla mädänneiden kasvein jäännöksien
kerroksella peitetty vyörykivi-pohja on täällä melkein kaikkialla
näkyvissä; äärettömät kasat suunnattomia kallionlohkareita on
rinteissä ja laaksot ovat niitä täynnänsä; vyörykivi on pohjana
laajain, melkein ihan tasaisten pintain alla, joita pitkin vaeltaja
siitäkin syystä vitkastellen astuu, että myöskin syvemmälle katseleva
tutkija huomaa tässä tapaavansa arvoituksia, mitä niihin voimiin
koskee, jotka melkein erehtymättömän tasaisesti ovat levitelleet
noita lohkareita niin laajoille aloille. Mutta niiden välitse
tippuu ja tiukkuu, porisee ja solisee, virtaa ja kuohuu, kiehuu
ja pauhaa vettä kaikkialta alas syvyyteen. Pitkin jyrkkäyksiä
juoksee se pisaroina tipahdellen, vesisuoniksi kokoutuen, jopa
porisevina purosinakin; ylhäisten jäätiköiden porteilta lähtee
maitovalkoisia puroja; alas vesilammikoihin juoksee se sameina
pikku jokina; järvistä se lähtee kristallikirkkaina jokina, ja
härjänsilmissä kiehuen, kuohuen ja pauhaten syöksyy se yhä alemmaksi
putouksesta toiseen, kunnes saapuu alavalle tundralle, suurempaan
jokeen tai mereen. Mutta aurinko, milloin se vain pilkistää
pilvien raoista, maalaa tämänkin niin omituisen tunturimaailman
ihmeellisillä väreillänsä, erottaa vuoret ja laaksot, valasee
jokaisen lumilakeuden, saattaa joka jäätikön, mutta samalla myöskin
joka rotkon, joka vuorenhuipun, joka harjun, jokaisen vuorenseinän
selvästi näkyviin, joka järven säteilemään kuin kirkas tunturisilmä,
levittää aamu- ja iltahetkinä taulun pohjaksi ikään kuin kevyen
siniharson ja peittää puolenyön aikaan kaikki tyyni syvimmillä
säteillänsä, kunnes koko seutu ihan kylpee ruusuhohteessa. Varmaan ei
itse tundraltakaan puutu kaikkea suloutta.

Muutamissa, vaikkapa vain ani harvoissakin paikoissa vaikuttaa
kasvikuntakin eloa ja kauneutta. Männyt ja kuuset joko ovat
pysähtyneet etemmäksi etelään taikka tavataan niitä täällä ainoastaan
suojaisimmissa laaksoissa. Eivät edes hongatkaan, joita täällä vielä
on siellä täällä ja jotka näyttävät juuri siltä, kuin jättiläiskäsi
olisi niitä latvasta kouraissut ja vääntänyt kuin vitsaa, voi enää
menestyä tundran ylemmissä seuduissa. Koivutkin, joita sentään kasvaa
pohjoisempanakin, kutistuvat kasvultaan ja näyttävät pikkuisilta
kääpiöiltä. Ainoastaan lehtikuusi pysyy paikoittain valtiaana ja
kasvaa oikeiksi puiksi; mutta ei sitäkään voida katsoa tundran
varsinaiseksi, tuntomerkkinä huomattavaksi kasviksi. Siinä on
vaivaiskoivu enemmin kuin mikään muu. Tämä kasvi, joka ainoastaan
hyvin soveliaissa paikoissa kasvaa metrin korkuiseksi, on verraten
suurimmassa tundran osassa niin vallalla, että muita pensaita ja
pikku kasveja näyttää olevan vain niukasti ripoteltuina sen sekaan.
Kaikkia paikkoja, mihin vain voi saada juurensa kiintymään, järvien
ja jokien rannoista aina ylös vuorten huipuille saakka, verhoaa se
ohuemmalla tai paksummalla kerroksella, niin tasaisella, että laajat
alat näyttävät kuin viikatteella niitetyiltä; ainoastaan niissä
paikoin sitä ei ole, joissa maa on niin vesinen, että se on muuttunut
veteläksi suoksi; ainoastaan siinä se kutistuu ja kuihtuu, jossa
lihava, auringon paisteessa helposti kovettuva savi tai hedelmätön
somero peittää kunnaita; mutta muuten se kilpailee vallasta vielä
suosammalienkin kanssa, joita kasvaa kaikissa alemmissa seuduissa,
sekä kaikkia kukkuloita peittävän peuranjäkälän kanssa. Monen
neliökilometrin ala yhdessä jaksossa on vaivaiskoivuja niin tiheässä,
että ainoastaan häviämätön suosammal vielä uskaltaa sen ohella vaatia
osaansa maasta, jota vastoin muissa, vähemmin kosteissa paikoissa
vaivaiskoivu, halava ja suokukka kasvavat sekaisin. Sitä paitsi
näkyy sentään usein myöskin marjapensaita, varsinkin puolukoita,
variksenmarjoja, karpaloita ja juolukoita.

Jos maa jossakin paikassa on alempana kuin sen ympäristö ja siis
hyvin vesinen, pääsee valkosammal vähitellen voitolle, karkoittaa
viimein vaivaiskoivun kokonaan pois ja hyötyy paksuiksi, hyllyviksi
kerroksiksi, jotka kuihtuneiden juuriosain nopeasta turvettumisesta
yhä sekä ylenevät että laajenevat, kunnes vesi viimein estää niitä
edelleen leviämästä taikka supistelee pieniksi kunnassaariksi. Jos
maan syvennys on vain vähäinen, syntyy siihen kokoutuvasta vedestä
ainoastaan ani harvoin järvi tai lammikko; se päin vastoin tunkeutuu
tietämättömän syvälle maahan ja siten syntyy suo, jonka ohut, tosin
kyllä sitkeistä saran juurista kutoutunut pinta kannattaa vaaratta
ainoastaan leveäsorkkaista peuraa, vaikka se kyllä hänenkin allansa
hyllyy ja hetkuu ja syvälle vaipuu poronreen jalasten alla.

Jos maa alenee lyhyehköksi laaksoksi, josta vedellä ei ole vapaata
poispääsöä, ja jos siinä vesi juoksee, kuinka hitaasti hyvänsä,
muuttuu sellainen suo aina vetiseksi ja alempana hetesuoksi.
Siellä kasvaa runsaasti saraa, alempana villapajua, joka on toinen
tundran tunnuskasvi. Se ainoastaan soveliaimmissa paikoissa kasvaa
miehen korkuiseksi, mutta kaikkialla sentään niin tiheässä, että ne
vesakot saattavat tosiaan olla ihan läpipääsemättömät sanan oikeassa
merkityksessä. Vielä pahemmin kuin tunturien vaivaispetäjissä ovat
villapajun oksat ja juuret kietoutuneet niin sekaisin, että ne
pysäyttävät vahvimmankin käden ponnistukset, jos se koettaa taivuttaa
niitä vähänkään syrjään, ja panee vaeltajan jaloille niin paljon
vastuksia, että sitkeinkin ja lujatahtoisin mies tuota pikaa luopuu
yrityksistään tunkeutumaan niiden lävitse, vaikkapa maa ei olisikaan,
kuten tavallisesti on, suota, jossa tiheikön alla on väijyksissä
melkein toinen toisensa vieressä mutarapakoita ja silmäkkeitä, joiden
syvyyttä ei mieli tee koettamaan.

Jos matkustetaan yli tundran, huomataan, että koko sillä alalla on
lakkaamatta vaihtelevina, vaan kuitenkin ainiaan saman muotoisina
nämä nyt mainitut tuntomerkit. Ainoastaan siellä, jossa suuri,
vesirikas joki juoksee alavaa tundraa pitkin, saattaa olla toisin.
Sellainen joki kokoo välistä yksiin paikkoihin ne hietajoukot, jotka
se on huuhtonut mukaansa; melkein lakkaamaton ja tavallisesti kova
tuuli pyörryttelee ne rannoille hietasärkiksi; ja siten on syntynyt
maata, joka ei kuulu tundran luonteesen. Näillä särkkäkunnailla
kasvaa Siperiankin tundroilla lehtikuusi muhkeaksi puuksi; se ynnä
monenlaiset pajut ja vaivaisleppävesakot saattavat silloin tehdä
maiseman hyvin viehättäväksi. Saattavatpa lehtikuuset lähellä pikku
järviä kasvaa ryhmittäinkin ja noiden vesakkojen kanssa yhdessä
olla muodostuneina niin sieviksi puistoiksi, että ne eivät jäisi
huomaamatta muissakaan rikkaammissa ja eloisemmissa seuduissa; täällä
ne vaikuttavat niin valtaavasti, että niiden muisto kerrassaan jääkin
pysyväiseksi.

Lehtikuusien suojassa kaikkialla, mihin niitä on hietasärkillä
juurtunut, menestyy muitakin pitkärunkoisia kasveja, esim.
suippolehtisiä pajuja, pihlajia, tuomia ja kuusamoita, ja hiedasta
kasvaa monta kukkaa, joiden olisi luullut pysähtyneen kauas etelään.
Täällä hämmästyttää etelämaalaista rantakukka punaisten kukkainsa
komeudella; täällä kanervaruusu takertuu hennoilla oksillaan kiinni
äidilliseen maahan, koristaen sitä sekä niillä että kukillaan;
ystävällisenä kotiseudun muistuttimena viittailee täällä sininen
lemmikki; täällä viihtyy erämaassa myöskin aivastusjuuri ja
ruohosipuli, virmajuuri ja ajuruoho, neilikka ja kissankello,
hiirenherne, leinikkö ja jäkkärä, luhtakaali, sinilatva, hanhenjalka
ja monta muuta. Sellaisissa paikoissa on paljon useampia kasveja,
kuin edeltä päin osattaisiin uskoakaan; mutta tosin tulevatkin
vaatimukset vähäisiksi, kuin päivä- ja viikkokausia yhä huomataan
samaa köyhyyttä ympärillään, yhä nähdään vain vaivaiskoivuja ja
villapajuja, suokukkia ja saraheinää, peuranjäkälää ja suosammalia,
kuin ainoastaan on kutistuneita, sammalissa piileviä tai pitkin
maata matavia puolukoita ja variksenmarjoja virvokkeiksi ja kukkain
sijasta ainoastaan suomuuramia koristamassa sammalikkoa ja kuin
päivä toisensa perästä astuskellaan niiden päällitse, yhä toivoen
vaihtelua ja aina pettyen toivossaan. Jokainen etelän kasvi johtaa
mieleen onnellisemmat seudut; sitä tervehditään kuin rakasta ystävää,
jonka arvoa on punnittu oikein vasta sitte, kuin ollaan peloissaan
kadottavansa hänet kokonaan.

Näennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta
jääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta,
selviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta
hiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin
paljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla
tundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta
metriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä
ikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla
säilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata,
kaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai
ainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee
kaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää
ylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan
sellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen
maakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se
oikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka
on sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena
pysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman
kauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne
hautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran
jäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen,
jonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se
oli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä
muinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä
haudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia
säilyttäneet.

Monta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on
tundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen
jälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja
jättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan.
Mutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen
kuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta
ainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä
myöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.

Vasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista,
jotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta.
Merestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät
nisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka
väriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä,
alkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat
kesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita
kesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina
eteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään,
vaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen
tundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja
hautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa,
kuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa
ovat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän
kesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi
taikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja
riemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria
vanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat
poikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.

Niitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on
vähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa
tämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali.
Hän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä
tavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille
antaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä
kiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla
toimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja
tapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin
väärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan,
älykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi.
Sukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja
ainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa
osakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän
on hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas,
kaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia
keinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti
katselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä
tarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän
vaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän
kuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän
yöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai
ajattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta
kättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota
hämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti,
seurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik
Svensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että
naali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha
Steller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen
pitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei
vahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen
tundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun
kummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei
tavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin
typerästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa
verrata häneen.

Merkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä
sukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan
kaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat
ihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja,
sieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin
samaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja
vasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla
näkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen
eläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan
esiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi
kuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on
säännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja
musta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä
niin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset
ovat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet
ja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka,
joka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen
ja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten
näyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli
hyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään
elatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret,
jäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä
kesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu,
paksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla,
sillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin
surmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät
kuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä
tapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät
parissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä
on tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset
pojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse
kartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat
ja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua
kaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin
hyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä
kymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla
vilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren
yksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi
jokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön,
yhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei
köyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille
hampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä
pulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne
sadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes
joukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin
arvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin
pitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä
suoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia
kuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia:
satoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa,
vaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja
tuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen,
haukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat
ja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra
niiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta
vuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät
hengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää
kotiseutuansa.

Kolmas tundran varsinainen eläin on peura. Ken on nähnyt tätä
jotenkin rumaa hirvilajia ainoastaan vangittuna eli kotieläimenä,
hänellä totisesti ei ole aavistustakaan, millainen se on
vapaudessaan. Täällä opitaan pitämään sitä oikeassa arvossaan,
täällä, tundralla, tullaan huomaamaan, että se kyllä on tähän
kauniisen ja muhkeaan eläinheimoon hyvin soveltuva laji. Tundraa
se rakastaa koko sydämmestään. Näkymättömän laajoja jäätuntureja,
pohjattomien rahkasoiden hyllyvää pintaa, yli vyörykivien, yli
tuuhealatvaisten vaivaiskoivujen ja kimmoisten sammalkenttäin,
yli jokien ja järvien astuskelee hän leveäkavioisilla, lapion
muotoisilla, tavattoman liikkuvaisilla ja joka askeleelta narisevilla
jaloillaan; paksuimmankin lumen alta kaivaa se kavio hänelle esiin
ravinnon. Pohjolan pitkän talviyön purevalta pakkaselta suojelee
häntä tiheä, talven nuolia pelkäämätön turkkinsa, puutteelta ja
näljältä se seikka, että hän ei pidä niin tarkkaa lukua ruuan
laadusta; sudelta, joka lakkaamatta vaanii häntä ihan kintereillä,
suojelevat häntä ainakin jonkin verran hänen tarkat aistimensa
ja valppautensa, nopeutensa ja uupumattomuutensa. Kesät hän
viettää ylävän tundran puhtailla kukkuloilla, joiden rinteillä,
ihan jäätikköjen vierellä maasta, jota monin paikoin hyvinkin
laajalti peuranjäkälä peittää, versoo myöskin mehukkaita, maukkaita
alppikasveja; talveksi hän laskeutuu alavalle tundralle kunnasriviltä
toiselle, etsien tuulen puhdistamia, vähälumisia paikkoja. Vähän
ennen on se saanut haarukkaisen sarvikruununsa ja samalla vaurastunut
täyteen voimaansa; silloin on sille myöskin alkanut kiima-aika ja se
on tasaväkisten ja samanmielisten kilpakosijain kanssa taistellut
hengen edestä, taistellut niin, että hiljainen tundra on kajahdellut
voimakkaista sarvien yhteen törmäyksistä. Nyt hän, kyllästyneenä
taisteluihin ja meteliin, vaeltelee yhdessä muiden kumppanien kanssa
suurissa joukoissa rauhallisesti aluettansa ja varustautuu taisteluun
talvea vastaan. Tosin peura ei kauneudelta eikä ylevältä ryhdiltä
ole hirven vertainen, mutta ken näkee hänen kotimaassaan vapaana
orjuuden kahleista kuljeksivan vahvoissa joukoissa lumituntureilla
kuin kuvatauluina, joiden pohjana on joko sinitaivas tai valkoinen
lumi, hän mielellään tunnustaa tämänkin olevan sitä samaa muhkeata
metsän riistaa ja tämänkin saavan oikean metsämies-sydämmen sykkimään
nopeammin, kuin hän olisi koskaan voinut edeltä päin uskoakaan.

On lintujenkin luokassa tundran varsinaisia asukkaita. Tässä
Pohjolan erämaassa vaeltelija tapaa niistä ainakin yhden: kesällä
kirjavan, talvella lumivalkoisen metsäkanan. Minä en nyt tarkoita
kiirunaa, joka asuskelee vain ikuisen lumen rajoilla, vaan sen
sukulaista, laaksoissa ja tunturien alarinteillä oleksivaa tavallista
metsäkanaa. Kaikkialla, missä vaivaiskoivu menestyy, tavataan häntä
aina; varsinkin kuin yön hiljaisuus vallitsee tundralla, tulee
hän näkyviin, vaikkapa aurinko vielä paistakoonkin taivaalta. Se
ei koskaan jätä kokonaan kotiseutuansa; enintään saattaa talvi
karkoittaa sen ylävältä tundralta alavalle. Vilkas ja vikkelä, rohkea
ja urhea, luulevainen ja taistelunkiihkoinen kilpakumppaneja kohtaan,
hellä ja rakas puolisollensa ja pojillensa on tämä lintu. Sen
elintapa on saman laatuinen kuin turkinpyyn, vaan koko sen olemus ja
kaikki liikkeet ovat kuitenkin verrattoman paljon sulavammat. Siinä
on erämaan koko elämä koottuna linnun muotoon. Hänen uhoitteleva
äänensä kajahtelee hiljaisina kesäöinä, nämä lintuparvet elvyttävät
melkein kaikkein muiden lintujen hyljeksimää talvista tundraa, hänen
näkönsä ilahuttaa tutkijaa kuten metsästäjääkin.

Kesällä yhtyy yleensä hänen seuraansa tunturikurmitsa. Tätäkin
voidaan sanoa tundran uskolliseksi lapseksi. Kuten strutsit ovat
aavikoiden, leivoset viljavainioiden varsinaisia asukkaita, on tämä
tundran omia eläimiä. Hänen puvussaankin, vaikka se kyllä näyttää
hyvin kirjavalta, on tundran värit; hänen surumielinen ja valittava
äänensä soveltuu varsin hyvin tälle yksitoikkoiselle, ikävälle
erämaalle. Vaikka häntä mielellään kohdataan omassa kotiseudussa,
niin ikävä häntä on tavata tundralla. Hänen surumielinen huutelunsa,
joka kaikuu yöt päivät, tekee, kuten tundra itsekin, kuulijan mielen
alakuloiseksi.

Paljon mieluisemmin kuunnellaan toisen näiden seutujen kesävieraan
ääntä. Minä en nyt tarkoita sinirinta-satakielisen suloisia säveliä,
jota lintua täällä katsotaan mitä tavallisimmaksi pesimälinnuksi
ja syystä kyllä sanotaan "satakieleksi", en aina tundralle saakka
tunkeutuvan räkättirastaan kaikuvaa laulua, en lapinsirkun
enkä pulmusen yksinkertaista viserrystä, en muuttohaukan enkä
piekanahaukan kimeätä kirkunaa, en merikotkan riemuitsevaa huutoa
enkä tunturipöllön yhtäläistä ääntä, en ison joutsenen tärisevää
torvisoittoa enkä sorsan valittavaa laulua; vaan minä tarkoitan
joidenkuiden kuikkien houkuttelu- ja rakkaushuutoa: hurjaa,
säännötöntä ja ikään kuin hillitöntä, vaan kaiukasta ja moniäänistä,
kauas kuuluvaa Pohjolan säveltä, joka on kuin meren aaltojen hyrsky,
syvälle putoavain koskivesien jymisevä pauhu. Missä hyvänsä on
kalainen järvi ja saraheinikossa turvallisen tiheä piilopaikka,
tavataan näitä tundran ja meren lapsia, näitä Pohjolan hiljaisten
järvien rauhallisia kalastajia ja meren uskaliaita, pelottomia
sukeltajia. Mereltä ne tulevat tundralle pesimään ja merelle
vievät ne poikasensa heti, kuin ne kykenevät hoitamaan itseänsä
kuten ne itsekin. Niin pitkälle, kuin tundra ulottuu, kulkevat ne
sen vesiä pitkin; mutta vielä rakkaammat kuin suuret järvet ovat
niille pikku lammikot tundran rannikkovuorilla, joilta he joka
päivä saattavat hurjan riemuista lauluansa kaiutellen syöksyä
lainehtivaan, heille aarteitansa tarjoavaan kotimereen. Mereltä
tulee myöskin kaksi muuta tundran varsinaista lintua. Ihastuksella
seuraa silmä tunturiräiskän kaikkia liikkeitä ja vielä suuremmalla
ihastuksella vesipääskysen. Molemmat nämä myöskin pesivät tundralla:
toinen aukeilla sammalsoilla, toinen lammikkojen ja rapakkojen
äyräillä, jotka ovat enimmän piilossa tiheäin villapajujen alla.
Jos muita lokkeja sanotaan "meren korpeiksi", voidaan räiskiä sanoa
"meren haukoiksi". Syystä kyllä nimitellään niitä "rosvo"- ja
"kärkkylokeiksi"; sillä oikeiksi ryöväreiksi rupeavat ne, milloin
eivät voi kärkkyä, ja kärkkyvieraita ne ovat, milloin eivät itse saa
pyydetyksi mitään saalista. Haukkojen tavalla lentelevät ne kesällä
tundraa, talvella pohjoisen meren rannikkoja ristiin rastiin; ne
liitelevät sekä veden että maan päällä, etsien saalista, sukkelasti
ja taitavasti syöksyvät ne alas päin ja iskevät ripeästi ja varmasti
uhriinsa; mutta nämä niin taitavat ryövärit eivät ollenkaan häpeä
hävytöntä kerjäämistä, milloin se paremmin soveltuu. Onneton se lokki
tai muu vesilintu, joka on saanut jotakin niin, että tunturiräiskä
sen huomaa. Nopeasti kuin nuoli ajaa räiskä onnellista saaliin
hankkijaa takaa, huutelee ja ikään kuin leikillä liitelee hänen
ympärillänsä, kavalasti estää häntä pakoon pääsemästä, rohkeasti
torjuu kaiken vastarinnan ja väsymättä, hellittämättä kiusaa
häntä, kunnes ahdistettu heittää hänelle saaliinsa, vaikkapa jo
olisi puoleksi niellytkin sen. Hänen käytöksensä, sukkeluutensa ja
notkeutensa, uskaliaisuutensa ja rohkeutensa, väsymätön valppautensa
ja erittäin tunkeileva kärkkymisensä ovat tosiaan lumoavat katsella;
yksin hänen kerjäilemisensäkin unhottuu hänen sulavia liikkeitänsä
tarkastellessa. Ja kuitenkin ovat vesipääskysen liikkeet vielä
viehättävämmät. Hän on kahlaaja, jolla on sekä oman lahkonsa että
vesilintujen lahkon ominaisuudet; hän elää milloin maalla, milloin
vedessä, jopa meressäkin. Sievänä ja suloisena, viehättävämpänä
liikkeiltään kuin mikään muu vesilintu uipi hän aalloilla; reippaasti
ja notkeasti juoksee hän pitkin rantaa; taivaanvuohen nopeudella
lentelee hän ristiin rastiin ilmassa. Ollen luottavainen ja sopuisa
päästää hän ihmisen hyvinkin lähelle katselemaan; ollen tuskaisen
arka perillisistään hän tavallisesti itse ilmasee neljä päärynän
muotoista munaa sisältävän pesänsä, vaikka muuten kyllä huolellisesti
onkin valinnut, hyvän kätköpaikan rantaruohokosta. Ehkäpä häntä
voidaan katsoa viehättävimmäksi ilmiöksi kaikkein tundran lintujen
seassa.

Tundraa kuvaavat ovat myöskin petolinnut, ainakin heidän elintapansa
täällä. Sillä ainoastaan etelälaidalla eli ylävällä tundralla on
puita tai kallioita, joihin he mieluisimmin rakentavat pesänsä, ja
sen tähden täytyy heidän myötä tai vastoin tahtoaan tehdä muualla
pesänsä maahan. Vaivaiskoivun toisiinsa kietoutuneiden oksain
välillä riippuu suopöllön pesä, ylempänä latvoissa on piekanahaukan;
paljaalla maalla tunturipöllön samoin kuin muuttohaukankin, vaikka
tämä viimeksi mainittu valitsee, mikäli mahdollista, ainakin rotkon
äyrään pesäpaikakseen, ikään kuin siten petellen itseään, että muka
siinä on kylliksi korvausta kukkuloista, joita täällä ei ole. Että
hän kuten kaikki muutkin hänen kaltaisensa varsin hyvin käsittää
pesän sopimattoman paikan, osoittavat he käytöksellään, kuin näkevät
ihmisen lähestyvän. Jo pitkän matkan päästä katsellaan vaeltajaa
epäluulolla ja tervehditään kovilla huudoilla; mitä lähemmäksi hän
tulee, sitä suuremmaksi kasvaa huolestuneiden vanhempien tuska. Ensin
ne liitelivät ylempänä pyssyn kantamaa tämän niin harvoin näkyvän,
vaarallisen vihollisen päällä; mutta nyt ne rohkeasti syöksyvät
alas, lentävät niin läheltä pään päällitse, että selvään kuuluu
heidän vahvain siipiensä suhina ja välistä täytyy peljätä niiden
tosiaan iskevän kiinni kyntensäkin. Ja poikaset, jotka matkan päästä
näyttävät pieniltä, valkoisilta palloilta, kyykistyvät tuskaisesti
odottamaan ainakin aavistettua, ell'ei vielä tunnettua vihollista ja
pysyvät siinä, ehkäpä kaatuma-asennossa niin liikkumattomina, että
voidaan rauhassa piirustaa ne, pelkäämättä niiden pienimmälläkään
liikkeellä häiritsevän.

Monta muuta eläintä voisin luetella, jos se minusta näyttäisi
tarpeelliselta tundran kuvaamiseksi. Yhtä ei kuitenkaan sovi jättää
unhotuksiin: sääskeä. Ken arvelee tätä huomattavimmaksi kaikista
tundran elävistä olennoista, häntä ei toden totta voida syyttää
erehdyksestä. Monelle ylhäisemmälle eläimelle, varsinkin linnuille ja
kaloille, tekee se mahdolliseksi elää täällä; toisia, esim. ihmisen,
pakottaa se aika-ajoin siirtymään pois; se on yksinomaan syynä, että
tundra kesällä ei sovellu sivistyneiden ihmisten asuinpaikaksi. Sen
esiytymistä ei osaa edeltä päin aavistaakaan; sen voima voittaa
ihmiset ja eläimet; sen tuottamia tuskia ei millään sanoilla voida
kuvata.

Tietty on, että kaikki pistosääsket munivat veteen ja että
munista joidenkuiden päivien kuluttua syntyvät toukat elävät aina
muutokseensa asti vedessä. Siitäpä selviää, että tundra enemmän
kuin mikään muu seutu edistää niiden kehittymistä ja lisäytymistä
äärettömiin asti. Heti, kuin jälleen nouseva aurinko sulattaa lumen
ja jään sekä ylimmän maanpinnan, alkaa talvella tosin kahlehdittuna,
mutta ei kuolleena ollut sääskielämä liikkua. Munista, jotka ovat
häviämättä olleet kätkettyinä jäätyneessä mudassa, mataa esiin
toukkia, ne muuttuvat joidenkuiden päivien kuluttua koteloiksi
ja kotelot siivekkäiksi hyönteisiksi, ja sitte hyvin lyhyiden
väliaikain kuluessa kasvaa uusi polvi toisensa perästä. Jo ennen
kesä-päivänseisausta alkaa näiden hirvittäväin eläinten leikkiaika ja
sitä kestää aina elokuun keskipalkoille asti.

Koko tämän ajan on niitä kaikkialla, ylämaassa ja alamaassa, vuorilla
tai kunnailla ja laaksoissa, vaivaiskoivu- tai villapaju-tiheiköissä
ja jokien ja järvien rannoilla. Joka ruohon korsi, joka sammalmätäs,
jokainen pieninkin oksa, joka lehti lähettää niitä jokaisena päivän
hetkenä maailmaan satoja ja tuhansia. Päiväntasaajan seuduissa,
Etelä-Amerikan, Keski-Afrikan, Indian, Sunda-saarien ikimetsissä
ja soilla kaikkia matkustavaisia hirveästi ahdistavat sääsket eli
moskitos eivät ole pahemmat näitä sääskiä; ne kuitenkin lentelevät
ainoastaan yöllä, vaan tundran sääsket lentelevät koko kymmenen
viikkoa, ja kuusi viikkoa melkein ihan herkeämättä. Nämä sääskiparvet
ovat kuin sakea, musta savu, niitä on ilma niin täynnä, että
tuskin uskaltaa hengittää, niitä on ihan mahdoton saada mitenkään
karkoitetuksi, ne tekevät uskaliaimmankin ja kykenevimmän miehen
tahdottomaksi raukaksi, hänen vihansa peloksi, niitä tarkoittavan
kirouksen voihkavaksi valitukseksi. Heti, kuin saavutaan tundralle,
kaikuu vastaan niiden surina, joka on milloin kiehuvan teekeittiön
porinan, milloin tärisevän metallikangen helinän kaltainen, ja
muutamassa silmänräpäyksessä on niitä ympärillä tuhansia. Niistä
syntyy sädeseppele pään ja hartioiden, ruumiin ja raajojen ympärille,
se kulkee mukana, liikuttakoon kuinka nopeasti hyvänsä, eikä sitä
voida mitenkään eksyttää. Jos vaeltaja pysähtyy, tihenee se, jos
hän astuu edelleen, venyy se pitemmäksi, ja jos hän juoksee,
minkä jaksaa, muodostuu se jäljelle pitkäksi laahukseksi, vaan ei
kuitenkaan jää pois. Jos on vieno vastatuuli, lentää sääskiparvi sitä
nopeammin; jos tuuli kiihtyy, niin jok'ainoa sääski ponnistaa kaikki
voimansa, että veriuhri ei mitenkään pääsisi pakoon, ja silloin ne
istahtavat, mihin vain pääsevät. Ennen kuin aavistetaankaan, ollaan
kiireestä kantapäähän täynnä sääskiä. Tiheissä joukoissa, värjäten
harmaat vaatteet mustiksi ja mustat omituisen pilkullisiksi, istuvat
ne siinä ja kuljeksivat hitaasti edes takaisin, etsien paljasta
paikkaa, imeäkseen verta. Kasvoihin, kaulaan ja niskaan, paljaihin
käsiin ja jalkoihin, jos niiden verhona on vain sukat, kokoutuvat
ne äänettömästi, ihan huomaamatta, ja heti ne hitaasti painavat
pistimensä ihoon ja laskevat polttavan myrkkypisaran haavaan.
Kiukkuisesti saattaa ahdistettu musertaa verenimijän, mutta sillä
aikaa, kuin rankaseva käsi sitä tekee, istahtaa jo kolme, neljä,
kymmenen muuta sääskeä samalle kädelle, kasvoihin, niskaan, jalkoihin
tekemään samalla tavalla kuin nuo muserretut. Sillä, kuin verta
kerran on vuotanut, kuin samassa paikassa jo monta sääskeä on saanut
surmansa, kokoutuvat kaikki muut mieluisimmin juuri siihen paikkaan,
vaikka siihen vähitellen tulisi tuhansiakin ruumiita. Erittäin
suosittuja imupaikkoja ovat ohaukset, otsa juuri hatun laidan alla,
niska ja käsiranteet eli yleensä sellaiset paikat, joissa ne voivat
luulla saavansa olla niin rauhassa kuin mahdollista.

Jos on niin paljo mielenmalttia, että saatetaan tarkastella niitä
verityössänsä eli siis ei karkoiteta eikä häiritä niitä, niin
huomataan, että ei voida tuntea, milloin ne iholle istahtavat, eikä,
milloin ne liikkuvat. Heti päästyään iholle alkavat ne työnsä.
Hyvin rauhallisesti astuskelevat ne ja huolellisesti tarkastelevat
ihoa kärsällänsä; yht'äkkiä ne pysähtyvät ja ihmetyttävän helposti
lävistävät ihon. Imiessään ne hyvillänsä nostavat milloin toista,
milloin toista takajalkaansa ja liikuttelevat sitä edes takaisin sitä
voimakkaammin, mikäli heidän läpinäkyvät ruumiinsa täyttyvät verellä.
Saatuaan kerran maistaa verta eivät ne huoli mistään, eivätpä
näytä edes tuntevan sitäkään, jos niitä häiritään tai vaivataan.
Jos pienillä pihdeillä vedetään kärsä pois haavasta, seisovat ne
hetkisen hämillään haparoiden, mutta pistävät sen sitte jälleen
entiseen tai uuteen paikkaan; jos sukkelasti leikataan terävillä
saksilla kärsä poikki, istuvat ne aina silloinkin paikoillaan
ikään kuin mietiskellen, koettelevat sitte etujaloillaan kärsän
tynkää ja tarvitsevat melkoisen ajan päästäkseen selville, että
kärsä tosiaankin on poissa; jos äkisti leikataan takajalka, niin
imevät ne yhä edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut, vieläpä
heiluttelevatkin jalan tynkää; jos leikataan verta täyteen imetystä
takaosasta pois puoli, niin tekevät ne kuten Münchhausenin hepo
kaivolla, vaan viimein sentään vetävät kärsänsä ylös haavasta,
lentävät epävakaisesti pois ja kuolevat muutaman minuutin kuluessa.

Huolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville,
että heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju
tai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään
voidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin
päässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa
päätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa
niitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa
ympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi
omilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään
joitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja
joku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden
näennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja
surisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa
toista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran
ympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin
minua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa
tuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko
parven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä
pikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin
enimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla
lentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin
juossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä.
Muutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.

Vaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät
verta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla
sikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien
kypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään
viimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon
alla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä
syntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka
on pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja
vielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran
tunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden
saatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta
viimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu
taistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka
hetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan
raukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja
joka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään
sekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan
astuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan
havaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi
vaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei
autius, vaan sääski on tundran kirous.

Leikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon
paisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa
vielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin
vilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla
ainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne
myöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin
jälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin,
jopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina
valmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan
pysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja
kosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä
tulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle
siksi vuodeksi.

Niin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy.
Yksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään
syyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta
ovat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä,
ovat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista;
muutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä
lumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee
päivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat
ja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi;
kaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos,
ja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi
punaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään
enää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle
lentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen
kalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös
vuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana
oleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle
tundralle.

Vielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran
muuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän
kolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät,
kesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa
lunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn
piestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet
verhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä
välkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde
lumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea
kajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö
on alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien
heikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan
ilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään
vielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta,
nousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa
liekitsee ja palaa "soweidud", jumalaistuli, revontulet.



Aasian aro ja sen eläimet.


Tosin yksitoikkoinen, vaan erittäin omituinen on se ääretön ala, joka
leviää yli koko Keski-Aasian ja jatkuu Europaan: aro. Pintapuolisesta
katselijasta saattaa näyttää helpolta kuvaella sitä, mutta vaikeaksi
punnitsee sen tehtävän jokainen, ken on tottunut katsomaan vähän
syvemmälle. Sillä niin perin yksitoikkoinen, niin ihan ilman
vaihtelua ei aro kuitenkaan ole. Erilainen on se kukoistuksensa
ja lakastuksensa aikoina, erilainen kesällä ja talvella; varsin
erilainen on se samanakin vuodenaikana ylängöillä ja alangoilla,
niissä paikoin, joissa vuoria kohoaa siitä, ja niissä, joissa purot,
järvet, joet ja lammikot kuvastavat laaksomaisemia. Yksitoikkoisesti
vaikuttaa aro ainoastaan sen tähden, että sama kuva näkyy kyllä
tuhannestikin, että se, joka, ainoastaan kerran nähtynä, viehättäisi
ja tyydyttäisi silmää, täällä on ihan joka päivä ja joka hetki
nähtävänä.

Venäläinen ymmärtää "aro"-sanalla kaikkia keskimmäisten
leveysasteiden välisiä, metsättömiä, vaan kuitenkin jonkun verran
kasvullisia seutuja, sekä ihan sileitä tai aaltomaisia tasankoja että
kunnahista tai vuorista aluetta, joko siinä sitte on hedelmällistä,
mustaa ruokamultaa, niin että maanviljelys siellä täällä kannattaa,
taikka maa on niin laihaa, että ainoastaan kuljeksivat paimenet
voivat käyttää hyväkseen siellä ilman ihmisen työtä kasvavaa ruohoa.
Tämä käsitys saattaa ollakin oikea, sillä molemman laatuisissa
paikoissa on samoja kasveja, molemmissa elää samat eläimet, ja
vuodenaikojen vaihtelu tapahtuu molemmissa melkein samalla tavalla.

Metsättömäksi maaksi täytyy aroa sanoa, mutta ihan ilman puita se
ei kuitenkaan ole. Sillä leveän- ja syvänlaisissa jokien laaksoissa
kasvaa sekä korkeita pensaita että puita. Erittäin suotuisissa
oloissa kasvavat muutamat pajulajit sekä valko- ja hopeahaapa
korkeiksi puiksi, jotka tiheinä lehtikujina reunustavat jokien
rantoja, taikka menestyy koivukin ja kasvaa ryhmiksi ja metsiköiksi,
taikka juurtuvat myöskin kuuset ja männyt hietasärkille metsiköiksi,
joita tosin ei käy verrata varsinaisiin metsiin, vaan joissa
kuitenkin on puita yhtä tiheässä kuin vesien rannoillakin. Sellaiset
paikat ovat kuitenkin poikkeuksina, ne ovat tavallansa vierasta
maailmaa arolla; niitä voitaisiin verrata aavikkojen kosteikkoihin.

Toisin paikoin on aro ylinäkymättömän avara, ainoastaan sieltä täältä
vähän aaltomainen tasanko, toisin paikoin moninaisesti vaihteleva
maisema ja vielä toisissa paikoissa on korkeita vuoria. Yleensä
rajoittavat hyvin erikorkuiset kunnasseljänteet näköalaa joka taholta
ja tavallisesti kunnaat myöskin ympäröivät jokaista laaksoa, niin
että vesi niissä näyttää olevan pulassa löytäessään tietä pois,
jos se sitä ollenkaan löytääkään. Monesti hyvinkin monihaaraisten
kunnasseljänteiden pisimmistä poikkilaaksoista juoksee pieni puro
suuren umpilaakson syvintä paikkaa kohti ja päättyy järveen, jonka
suolainen rantaäyräs silloin pitkän matkan päästä kimeltelee ja
välkkyy, kuin olisi talvilumi siellä yhä paikoillaan. Matkan päästä
näyttävät kunnaat korkeilta vuorilta; sillä näillä suunnattomilla
aloilla kadottaa silmä oikean mittansa, joka olisi välttämätön
oikein arvaamiseen, ja tottunuttakin silmää nämä kunnaat pettävät,
kuin kallio niiden sisältä tulee ylhäällä näkyviin kaikenmoisina
huippuina ja keiloina, harjoina ja kärkinä niiden seljällä. On
sentään, puhumattakaan Kiinan rajan läheisistä korkeista tuntureista,
jo kirgiisein arollakin oikeita vuoria, jotka eivät lähelläkään
vähennä suurenmoista vaikutusta, jota niiden terävät ja säännöttömät
huiput ja rinteet ovat matkan päästä tehneet. Mitä korkeammat ja
monihaaraisemmat vuoret ovat, sitä runsaampia vesisuonia lähettävät
ne alas laaksoihin ja sitä suuremmat ovat siis myöskin järvet
syvimmissä laaksoissa, joihin joki ulottuu, kykenemättä sentään niitä
täyttämään ja raivaamaan edelleen tietä piirittävien mäkien läpi,
sitä avarammat suola-arot ainiaan suolaisten järvien ympärillä,
joista ei ole mitään veden poispääsöä. Tästä huolimatta on aron
yleinen luonne aina saman kaltainen, vaihdelkootpa yksityiset
maisemakuvat kuinka moninaisesti hyvänsä.

Ei puhuttaisi totta, jos sanottaisiin, että arolla ei ole mitään
viehättäviä eikä suurenmoisia seutuja. Pohjois-Saksan nummet ovat
ikävämmät ja yksitoikkoisemmat kuin aro. Jo vähän aaltomaisella
tasangollakin kiintyy silmä mielellään järviin, joita on kaikissa
syvimmissä paikoissa; kunnahisessa maisemassa tai korkeampain vuorten
seuduilla ovat vesistöt aina maiseman suurena kaunistuksena. Jospa
ei aina, niin tavallisimmasti kumminkin järvien ympärillä ei ole
puita eikä edes pensaitakaan levittämässä viehättävää vihreyttä;
usein ovat järvet ihan paljainakin ja alastomina silmäin edessä; vaan
kaunistavat ne sentään silloinkin aroa. Sillä taivaan kuvastumisesta
siniseltä välkkyvä vedenpinta tervehtii niin ystävällisesti ja veden
elvyttävä voima tulee ilmi täälläkin. Ja kuin järven toista rantaa
kokonaan rajoittaa vuoristo, kuin ehkä, kuten Alakulin tykönä,
korkeat vuoret ovat maisemakuvan kehyksenä ja ympäröivä aro on niin
jyrkkänä ja ihantavana vastakohtana kimeltelevälle vedenpinnalle,
tummille vuorenrinteille ja lumipukuisille vuorten huipulle, kuin
sinertävä, ikään kuin harsoinen etäisyyden väritys leviää yli
tasankojen ja vuorien ja ilmoittaa kauneutta olevan sielläkin, jossa
sitä ei luulisi olevan, silloin tunnustetaan ilolla ja mielellään,
että arollakin on tavallansa viehättäviä maisemakuvia.

Mutta jos vaelletaan pitkin peninkulmain pituisia laaksoja taikka
tasankoja, niin sileitä, että vasta etäällä näköpiirin rajalla
näkyy vähäisiä aaltoviivoja; jos on alinomaa edessä sama, vähääkään
muuttumaton taulu, sama näköala pohjoista ja etelää, länttä ja
itää kohti; jos keskellä tuota äärettömältä tuntuvaa lakeutta
yksinäisyyden ja kaihon tunne rupee vaivaamaan; niin ei maisema
ole silloinkaan ihan ilman kaikkea suloutta, koska kasvimaailma
on verraten rikas, kirjava ja vaihtelevainen. Ainoastaan niissä
paikoissa, joissa järven ympäriltä leviää suola-aro, näyttää
maisema lohduttoman köyhältä ja autiolta. Siinä ei ole juuri mitään
aron kasveja, ainoastaan pienikasvuinen, näivettynyt suolayrtti,
jotenkin saman kaltainen kuin pieneksi jäänyt kanerva, kasvaa siellä
täällä pienissä mättäissä. Niiden välillä on paksumpi tai ohuempi
suolakerros, ja kuopat, jotka kerran ovat täyttyneet, näyttävät
jäätyneiltä vesilätäköiltä. Suola verhoaa koko maata ja pitää allansa
olevaa mutaa aina kosteana ja on niin lujasti kiinni maassa, että
se ainoastaan vaivalla saadaan siitä eroamaan. Sen tähden tarttuu
astujan samoin kuin hevosenkin jalkaan joka askeleella suuret
möhkäleet suolaa ja mutaa, vaunut uppoavat syvälle tuohon sitkeään
seokseen, ja pyörät narisevat välistä suolassa niin kuin kovalla
pakkasella lumessa. Sellaiset paikat tosin tuntuvat sanomattoman
tyhjiltä ja surettavilta, mutta kaikki muut eivät suinkaan ole
sellaiset.

Kasvikunta arolla on paljon rikkaampi lajeista, kuin tavallisesti
oletetaan, paljon rikkaampi, kuin minä voin sanoakaan, koska en ole
asiantuntija. Ruokamullan seuduissa tshi- ja thyrsa-ruoho yhdessä
angervopensaan kanssa karkoittavat paikka paikoin melkein kaikki
muut kasvit; mutta niiden välistä ja samoin laihasta maasta kasvaa
kaikenlaisia kukkia. Kaikkialla, missä maa alenee laaksoksi, muuttuu
kasvisto vähitellen suoseudun omaiseksi, ja sara ja ruoko, jotka
täällä pääsevät valtaan, jättävät täällä, kuten mainitut ruohot
äskeisissä paikoissa, vielä kylliksi tilaa monen moisille kukille
kehittyäkseen. Mutta kukoistusaika on lyhyt arolla, lakastuksen ja
kuoleman aika pitkä.

Ehkä ei ole liikaa sanoa, että neljän vuodenajan erotus ei voi
tulla missään jyrkemmin näkyviin kuin arolla, jossa kukkain kirjava
komeus ja aavikon kaltainen tyhjyys, syksyn sulous ja talven
autius vaihtelevat, jossa hävitysvoima esiytyy yhtä mahtavana kuin
kasvatusvoimakin, auringon hehku vaikuttaa yhtä tuhoavasti kuin
pakkanen jossa kuumuuden tappama ja rajumyrskyjen pois lakasema elämä
kuitenkin herää jälleen, ikään kuin riemuiten herää kevätauringon
ensi säteiden välähtäessä, jossa ei edes kuluttava tulikaan voi
kokonaan hävittää, mitä auringon hehkulta ja myrskyiltä on jäänyt
jäljelle. Voimakkaampi saattaa kevät olla päiväntasaajan seuduissa,
vaan ei missään ihanampi kuin arolla, jossa kevät yksinään jaksaa
kestää kesän, syksyn ja talven hävitykset.

Vielä on aro vihreä, kuin kesä tulee sinne; mutta sen täysi komeus
on jo kadonnut. Jotkut kasvit vain pääsevät nyt vasta täysin
kehittyneiksi; nekin lakastuvat ensimmäisinä hehkuvan kuumina
päivinä ja kirjava kevätpuku muuttuu harmaaksi ja keltaiseksi.
Vielä kestää mehukas, vihreä thyrsa-ruoho kuivuutta; mutta sen
pitkät, tiheäkarvaiset akanat ovat jo täys'kasvuiset, heiluvat
heikoimmistakin tuulen henkäyksistä ja verhoavat ikään kuin
hopeaharsolla allansa olevaa vihreyttä. Muutamien päivien perästä
ovat ruoho ja röyhyt yhtä kuivat kuin jo ennen kellastunut
tshi-ruoho, joka keväällä näyttää maasta, nousevalta, mutta nyt
viikatetta odottavalta viljalta. Raparperin leveät lehdet makaavat
rypistyneinä maassa; angervo on jo lakastunut, hernepensas lehdetön;
kuusama ja vaivaismanteli seisovat ihan kuivaneina; ohdakkeet
ovat siemenpuvussaan; ainoastaan marunalajit eivät vielä, ole
muuttaneet harmaanvihreitä lehtiänsä. Puhtaana ja loistavana
paahtaa aurinko janoavaa maata; sillä ainoastaan harvoin tihenevät
ja sakenevat taivaan kantta ihanasti koristavat pilvenhattarat,
ja vaikkapa ne joskus satavatkin, riittää se sade tuskin estämään
tomua pölyämästä pienimmästäkin tuulen puhalluksesta. Eläimet
ovat vielä kesäpaikoillaan; mutta lintujen laulu on jo vaiennut.
Ainoastaan matelevaiset, lukemattomat liskot ja käärmeet, varsinkin
kyykäärmeet riemuitsevat hyvinvoinnista, ja heinäsirkat parveilevat
suunnattomissa joukoissa, pitkin aroa, ylös lentäessään oikeina
pilvinä pimittäen ilmaa.

Jo ennen kesän loppua pukeutuu aro syyspukuunsa, jossa on, monta
keltaisenharmaan vivahdusta, vaan joka sittekin on yksitoikkoinen
ja suloton. Kaikki hauraanlaiset kasvit makaavat ensi myrskyn
katkomina maassa ja toinen myrskyn puhallus kuljettaa niitä hurjassa
tanssissa pitkin aroa. Ne oksistaan kietoutuvat ja vanuvat suuriksi
keriksi, jotka vierivät ja hyppivät myrskytuulessa kuin kummitukset
pitkin maata ryöppyävissä tomupilvissä. Mutta ylhäällä, ylemmissä
ilmakerroksissa lentävät mustat vesi- tai lumipilvet kilpaa
niiden kanssa. Maalla elävät muuttolinnut ovat jo ammoin paenneet
eteläisempiin seutuihin, vesilinnut keräytyneinä suuriksi joukoiksi
joka järvelle varustautuvat lähtemään; ne nisäkkäät, jotka vaihtavat
olinpaikkaa, kuljeksivat suuremmissa tai pienemmissä joukoissa
paikasta toiseen, jossa luulevat olevan ruokaa; ne, jotka makaavat
talvisaikoina, sulkevat luoliensa suut; matelevaiset ja hyönteiset
vetäytyvät piiloihinsa.

Yksi ainoa hallayö verhoaa kaikki vedet ohuella jääpeitteellä;
muutamat kylmät päivät panevat talven kahleihin kaikki järvet ja
lammikot; ainoastaan joet ja purot, jotka kauemmin jaksavat vastustaa
pakkasta, ovat seuraavina päivinä niukkana turvana niillä
muuttolinnuilla, jotka eivät vielä ole lähteneet matkalle. Vienot
luodetuulet ajavat mustia pilviä yli maan ja hiljaa putoilee lunta
keveinä höytyvinä. Vuoret ovat jo ennen vetäneet päälleen
lumipeitteensä, nyt pukeutuu alavampikin aro talvipukuunsa. Myrskyä
aavistaen lähtee susi pois ruo'okoista ja angervotiheiköistä, jotka
tähän asti ovat hänellä olleet turvallisina piilopaikkoina, ja
kuljeksii nälkäisenä ja ahneena lähellä kyliä ja paimentolaisen
talvileiriä, joka nyt etsii siimeksisimpiä, tähän asti syöttämättömiä
paikkoja alavalta arolta, turvatakseen, mikäli suinkin mahdollista,
laumojansa talven puutteelta, hädältä ja kurjuudelta. Saaliinhimoiselta
sudelta koettaa hän suojella itseään samalla tavalla kuin paikoillaan
asuva kasakki tai talonpoika: ratsastaa ulos arolle sekä ryövärin
kavaltavia jälkiä myöten hänen olinpaikkaansa asti, säikyttää hänet
ylös ja sitte, kiihottaen ja rohkaisten ratsuansa ja pelottaen petoa,
heiluttaen oikeassa kädessään raskasta juurikasnuijaa, ajaa takaa
laumojensa pelkuria, julmaa vihollista. Lumi ryöppyää suden, hevon ja
ratsastajan ympärillä, pakkanen pureksii miehen kasvoja, hänen sitä
huomaamattansa. Tunnin tai korkeintaan kahden kuluttua, joll'aikaa
susi on juossut kaksi- tai kolmekymmentä kilometriä, se ei enää jaksa
juosta etemmäksi, se kääntyy ja ryhtyy taisteluun ahdistajaansa
vastaan. Kieli riippuu pitkällä ulkona suusta, jäiset karvainnenät
hänen höyryävässä turkissaan ovat pystyssä kuin harjakset,
epävakaisessa katseessa näkyy kuoleman tuskaa. Silmänräpäyksen ajan
vain vitkastelee muhkea ratsu ja sitte ratsastajan huudon ja
solmuruoskan pakotuksesta syöksähtää viimeisen kerran tuota vihattua
vihollista vastaan. Korkealle heilauttaa metsästäjä surmaavaisen
nuijansa, se putoaa suhahtaen; värähdellen ja koristen makaa surmattu
susi maassa. Näljän pakosta kuten hänkin siirtyvät samaan aikaan
villihevoset ja anttiloopit toisiin paikkoihin, pelastuakseen
kuolemasta; enimmäkseen vuorilla oleksivat villilampaatkin
siirtelehtävät nyt vuoren rinteeltä toiselle; ainoastaan jänikset ja
lentokanat pysyvät paikoillaan, ensimainitut töin tuskin tullen
toimeen ruohonkorsilla ja puunkuorilla, viimemainitut siemenillä ja
nupuilla. Monta päivää päästänsä kestää lumisadetta; viimein tyyntyy
tuuli, joka on pilviä tuonut, mutta mustana pysyy taivas kuten
ennenkin. Tuuli kääntyy ja puhaltelee kylmemmin ja yhä kovemmin
idästä, kaakosta, etelästä tai lounaasta. Pitkin valkoista lumivaippaa
kulkee vaalea pilvi tuiskuavaa lunta; tuuli kiihtyy myrskyksi, pilvi
nousee ylös taivaalle ja arolla alkaa raivota buran eli lumimyrsky,
peljätty kuin taifun tai myrkyllinen samum, myrsky, joka tekee
karaistuneimmankin neuvottomaksi ja joka pahoin uhkaa jokaista elävää
olentoa arolla.

Pari kolme päivää hellittämättä raivoaa sellainen myrsky aina yhtä
kiivaasti, pakottaen ihmiset ja eläimet pysymään niissä paikoissa,
joissa kukin on sen alkaessa. Ihminen, jonka se yllättää ulkona
arolla, on hukassa, jos hän ei pelastu jonkun erityisen sattuman
kautta; ken sen raivotessa uskaltaa lähteä ulos, saattaa joutua
kuoleman omaksi kylän sisällä, jopa itse kaupungissakin, kuten
todella usein on tapahtunut. Vasta helmikuun kuluttua ovat ihmiset
ja eläimet jotenkin turvassa siltä ja saattavat taas hengittää
helpommin, vaikka aro vielä onkin täyden talven vallassa.

Aurinko nousee ylemmäksi, sen säteet sattuvat lämpöisemmin vuorten
ja kunnasten etelärinteihin ja mustia pälviä, päivä päivältä yhä
suurenevia, vaikkapa niitä alussa silloin tällöin peittääkin uusi
lumisade, ilmestyy kaikkialle, sillä nyt alkavat kevään ensi
henkäykset liikkua maassa. Mutta hidaspa sen tulo on talven kahleissa
vielä huokailevalle arolle. Vasta sitte, kuin lauhkeat etelätuulet
yhtyvät vaikuttamaan yhdessä elvyttävän auringon kanssa, aikaisintaan
huhtikuun alussa, tavallisesti vasta sen lopulla, katoaa lumi
nopeasti vuorten alemmilta rinteiltä ja mataloista, ruokamultaisista
laaksolta, vaan rotkoissa ja jyrkkäin seinäin sisäisissä laaksoissa,
jyrkkärinteisten kunnasten takana ja tiheimmissä vesakoissa voidaan
vielä melkein koko kuukaudenkin kuluttua tavata lumikinoksia.
Kaikissa muissa paikoissa liikkuu äsken herännyt elämä voimakkaasti.
Halukkaasti imee maa kosteutta, jota sulava lumi antaa sille, ja
aurinko ja vesi, nämä tenhottimet yhdessä käyttävät vastustamatonta
voimaansa. Jo ennen, kuin nuo lumikinokset, ennen, kuin nopeasti
harsistuva jääkuori järviltä ehtii sulaa, ojentelevat kaikki
laukkakasvit ja yleensä kaikki kasvit, jotka ovat kestäneet pakkasta
yli talven, lehtiä ja kukanvarsia aurinkoa kohti. Kellastuneiden
ruohonkorsien ja kaikkein syysmyrskyissä katkeamatta jääneiden
yrttien kuivain ja harmaiden korsien väliltä välkkyy ensimmäinen
vihreys. Silloin uutisasukas ja paimentolainen panevat palamaan
tiheimmät vesakot ja mättäiköt, ja ahmiva tuli koettaa tuhota,
mitä syysmyrsky on säästänyt. Heti, kuin se on ainakin osaksi
puhdistanut maan, alkaa kasvielämä sitä voimakkaammin liikkua.
Tästä maasta, josta näyttää olevan juuritettu pois kaikki kasvit
kokonaan, nousee lehti- ja laukkakasveja, nuput ja kukat kehittyvät,
ja sanomattoman ihanaksi ja komeaksi pukeutuu aro. Äärettömän
laajalti näkee silmä keltaisia, tummanpunaisia, valkoisia,
punaisen- ja valkoisen-juovikkaita tulpaaneja. Tosin ne kasvavat
maasta vain yksitellen, parittain tai enintään kolme ryhmässänsä,
mutta niitä on yli koko aron, ja niin suuri joukko niitä kukkii
yht'aikaa, että niitä aina näkyy, katsottakoon mihin päin hyvänsä.
Heti niiden jälkeen kehittyvät myöskin liljat, ja uusia, vielä
lumoavampia värejä näkyy kaikkialla, missä näillä aron suloisilla
lapsilla on edistymisekseen soveliasta paikkaa: rinteillä tai syvissä
laaksoissa, kaikkein jokien ja purojen varsilla tai soilla. Koska ne
ovat paremmin koossa ja useampilajisina kuin tulpaanit, vaikuttavat ne
suuremmalla paljoudellaan myöskin mahtavammin, sillä ne vallitsevat
kokonaan avaroita aloja ja voivat välistä näyttää yhtä hyvin
kaunokkeja kasvavalta ruispellolta kuin täydessä kukoistuksessaan
olevalta rapsivainioltakin. Yleensä kasvaa kukin laji tai toisinto
yhdessä ryhmässä, vaan siellä täällä kasvaa sentään myöskin sinisiä ja
keltaisia liljoja kirjavanaan sekaisin, ja ne molemmat täytevärit
vaikuttavat silloin sangen lumoavasti.

Niin kuin heti talven poistuttua nämä kevään ensimmäiset lapset
kiiruhtavat kirjavuudellaan pukemaan aroa, niin koristautuu
taivaskin. Ihan pilvetön se tuskin koskaan lienee keväällä,
päin vastoin on se aina kaikenlaisten pilvien peitossa, yksin
kauneimmallakin säällä on siellä keveitä pilvenhattaroita, jotka
tiheämmissä tai harvemmissa ryhmissä leviävät yli koko taivaan
kannen, ja loitoimpana näköalan rajalla näyttävät ylt'ympäri makaavan
maassa. Mutta jos ne pilvet sakenevat, jos taivas pimenee ja aurinko
vain sieltä täältä lähettää vähäisenkään valosäteen ensimmäisten
kevättuulien lämmittämälle arolle, niin siinä välkkyy värejä, joita
ei koskaan olisi luultu mahdollisiksikaan.

Joka päivä liittyy uusia värien vivahduksia entisiin. Yhä enemmän
häviää kellertävyys, jota menneenvuotinen kulo keväälläkin levittää
arolle, yhä elävämmältä ja raittiimmalta alkaa näyttää jo nytkin niin
runsaasti koristuneen maiseman kevätpuku. Jo muutaman viikon kuluttua
on koko aro kuin kirjava lattiamatto, jossa on kaikkia mahdollisia
värien vivahduksia, tummanvihreästä heleään keltaisenvihreään saakka;
sillä marunakasvien vallitseva harmaanvihreä väri muuttuu nyt
erittäin esiytyvien ruohojen ja vaivaispensasten kautta tummemmaksi
ja kirkkaammaksi. Vaivaismanteli, joka joko yksinään tai yhdessä
hernepensaan ja kuusamoiden kanssa verhoaa laajoja aloja alavammissa
aroseuduissa, on nyt kuten molemmat viimemainitutkin täydessä
puvussaan, ja sen persikanpunaisilta välkkyvät, kukkia täpötäydet
oksat näkyvät selvästi sekä ruohon vihreyden että hernepensaan
kukkien, jopa kuusamoidenkin vaalean- tai ruusunpunaisten kukkien
rinnalla, vaikka kuusamat sopivissa paikoissa kasvavatkin oikeiksi
tiheiköiksi ja täydessä kukoistuksessaan tekevät kaikki muut kasvit
ja värit ympärillänsä yhteiseksi pohjaksi, jota vasten niiden
lehdet sitä selvemmin näkyvät, On sitte vielä paljo minulle, niitä
tuntemattomalle, nimettömiä ruohoja ja kasveja, jotka saavat
aikaan tummempia ja vaaleampia varjostuksia, ja toisten kasvien
yhtä nopeasti lakastuvaiset kuin kasvavatkin lehdet kutoutuvat
mattoon keltaisenvihreiksi eli kullankeltaisiksi pilkuiksi. Matkan
päästä katsellessa tosin kaikki värit sulavat yhdeksi, melkein
tasaiseksi, harmahtavaksi vihreydeksi; mutta lähellä vaikuttaa
kukin erikseen, jopa lukemattomat kukatkin kukin eriksensä, jotka
nyt samoin ovat puhjenneet ja kaikkialla seisovat yksitellen
tai, erittäin suotuisissa paikoissa, ryhmittäin ja pensaskasvien
varjossa levittelevät koko komeuttansa. Äärettömän monimuotoisten
laukkakasvien sivulla näkyy varsinkin muhkeita virnalajeja, ja
sellaisten ohella, jotka meistä näyttävät ihan vierailta, myöskin
puutarhojemme rakkaita tuttuja. Yhä enemmän kiinnytään tähän
lumoavaan tauluun, niin että viimein tuntuu siltä, kuin oltaisiin
kävelemässä äärettömän suuressa kukkatarhassa, jota ei ihmiskäsi ole
kylvellyt.

Samalla, kuin kasvikunnan, herättää kevät myöskin eläinkunnan
arolla eloon. Jo ennen, kuin talven viimeiset jäljet ovat kokonaan
haihtuneet, palaavat syksyllä poistuneet muuttolinnut taas arolle,
ja kuin kevät on päässyt valtaan, avaavat myöskin talvitainnokkaat
maanalaiset kammionsa, joissa he ovat tajuttomina maanneet yli
ankarimman vuodenajan, ja yhtyvät, kuten muuttolinnut pysyväisiin
lintuihin, niiden nisäkäisten seuraan, jotka eivät ole peljänneet
edes selloistakaan talvea taikka ainakin ovat osanneet hereilläkin
tulla toimeen sen ajan. Yht'aikaa niiden kanssa viettävät hyönteiset
ylösnousemis-juhlaansa, kiiruhtaen esiin jostakin turvallisesta
piilosta taikkapa nyt purkautuen koteloista, joihin toukka oli
syksyllä kätkeytynyt. Samoin ryömivät nyt matelevaiset, konnat
ja sammakot, liskot ja käärmeet talvimajoistansa nauttimaan jo
ensimmäisistä auringon säteistä heille välttämätöntä, heitä
toimeliaisuuteen ja täyteen eloon herättävää lämpöä ja uneksimaan
kesää, joka tekee ainoastaan heidät täydellisen onnellisiksi.

Nyt on elämää ja liikettä arolla. Tosin eläimiä, jotka kuuluvat
arolle, ei ole monta lajia, mutta luvulta niitä on paljo ja yli
koko aron. Suurissa joukoissa kuten anttilooppi-laumat Sisä-Afrikan
aroilla, sebra- ja kvagga-parvet Etelä-Afrikan Karu-maassa
ja silmänkantamattoman laajat puhvelilaumat Pohjois-Amerikan
ruohokoilla, eivät nämä nisäkkäät liiku, eivätkä myöskään aron linnut
niin suurissa joukoissa kuin meren rannalla, muutamissa saarissa,
Afrikan aroilla tai kuuman vyöhykkeen ikimetsissä. Mutta moneen
maisemakuvaan vaikuttavat nämäkin, sekä nisäkkäät että linnut, hyvin
suuresti, ja maan omituista luonnetta nekin osaltansa tekevät ja
täydentävät, sillä maata ja oloja kuvaavia eläinlajeja on arollakin.

Eläinten kokouspaikkoina ovat varsinkin vedet: sekä suuret että
pienet järvet ja lammit, sekä joet että purot. Jo kauan ennen,
kuin rantaa verhoavista, aika-ajoin vedenpeittoisista tai myöskin
ainiaan matalavetisistä kaislikoista huomataan, että järvi on
edessä, näkee tottunut silmä sadoista ja tuhansista kahlaajista ja
vesilinnuista, missä päin aukea vesi on, vaikka sitä ei vielä näy.
Alinomaa suuntaa käännellen liitelevät lokkilinnut sen kohdalla;
ripeämmin ja säännöttömämmin lentäen metsästelevät tiirat ruohokkojen
ja niiden välisten avosilmäkkeiden yllä; korkealla ilmassa
kiertelevät kiljukotkat; sorsat, hanhet ja joutsenet lentelevät
järven päästä toiseen; ruokohaukat kiikkuvat ruo'oissa; tavataanpa
täällä joskus merikotkiakin ja pelekaaneja. Mutta sellaisiin
järviin kokontuneista linnuista sekä lajien ja yksityisten lintujen
luvusta saadaan vasta sitte selkoa, kuin päästään avoveden reunaan
eli on tunkeuduttu niiden ruoko- ja kaislatiheikköjen lävitse,
jotka järviä ympäröivät. Suola-arolta, kuten on helppo tajuta,
täytyy eläintenkin paeta. Kiiremmiten lentävät vesilinnut pois
kolkolta, suolapeitteiseltä rannalta, hätimmiten vain tarkastaen
vesilätäkköä toisensa perästä; ainoastaan nauru- ja kalalokkien
nähdään joskus laskeutuvan mataloihin suolavesi-lammikoihin, jotka
eivät vielä ole ihan kuiviksi haihtuneet; ainoastaan ristisorsa
kalastelee niistä ja silloin usein suloisten avosettien seurassa,
jotka erittäin mielellään haeskelevat juuri sellaisia paikkoja ja
siellä partitain tai parvissa etsiskelevät ahkerasti saalista,
lakkaamatta nyykytellen ja heilutellen kaunista päätänsä ja hienoa,
ylös päin kaarevaa, sapelin muotoista nokkaansa. Muita lintuja
olen minä täällä nähnyt aina vain ani harvoja: jonkun västäräkin,
jonkun töyhtöhyypän ja jonkun kurmitsan; kaikki muut karttavat
kolkkoa, autiota seutua, sitäkin mieluisemmin, kuin ihan sen lähellä
on paljon parempia ja piilokkaampia soita ja vesiä. Ihan itse
järven laiteille asti on tarjona runsasta ravintoa kaikille, joita
se houkuttelee luoksensa. Sen tähden nähdäänkin tänne, jopa sen
pinnallekin kokoutuvan tuhansittain kahlaajia ja vesilintuja sekä
myöskin laululintusia, peipposia ja tiaisia, joille kuivalla arolla
ei ole tarpeellista elatusta, ja sen tähden täältä saavatkin sekä
kalansyöjät että kaikki muut petolinnut jokapäiväisen leipänsä.
Pohjois-Afrikan matalarantaisiin järviin, joihin talvella kolmen
maanosan siivekkäät asujamet tulvivat suurenmoisiin kokouksiin,
kuuman vyöhykkeen isoihin vesiin, joiden rannoilla joka vuodenaikaan
on satoja tuhansia lintuja, Tonavan alangon suoseutuihin, joihin
joka kesä saapuu äärettömät joukot ilman lapsia, ei näitä arojärviä
voida verrata; laajuuteen katsoen on niiden siivekkäitä asujamia
luvultaan liian vähäkin, vaan melkoinen se lintujen luku sentään
on, ja omituisuutensa nämä arojärvet säilyttävät myöskin lintujen
valitsemiin asuinpaikkoihin katsoen.

Täällä elävät kaikki eläimet ruohokossa: susi ja metsäkarju, kotka
ja harmaa hanhi, haukka ja joutsen, korppi, sinisorsa ja löppösorsa,
rastas ja kerttu, tiainen ja varpunen, paju- ja metsäsirkku,
kultarinta ja sinirinta-satakielinen, tornihaukka ja punajalkahaukka,
kurki ja töyhtöhyyppä, lepinkäinen ja taivaanvuohi, kottarainen,
valko- ja keltavästäräkki, viiriäinen ja jäälintu, hopea- ja
kapustahaikara, merimetso ja pelekaani. Ruohokot ovat täällä eläinten
varsinaisina olo- ja piilopaikkoina; ne ovat kätkevän ja turvaavan
metsän sijassa; niissä menestyy rakkaus ja perheonni, niissä
nautitaan suurimmat riemut ja kärsitään hellimmät huolet, niissä
poikaset syntyvät ja kasvavat.

Näissä ruohokoissa oleskelevista nisäkkäistä huomataan tavallisesti
ainoastaan jäljet, jos ei ryhdytä erittäin tehokkaihin keinoihin
ja koirilla etsitetä niitä tiheiköistä; mutta liikkuvaisesta
lintumaailmasta voi tutkijan tottunut silmä nähdä milloin hyvänsä
kuvan ainakin pääpiirteissään.

Kuin kuivalta arolta lähestytään jotakin järveä, häviävät viimein
näkyvistä kaikkialle levinneet leivoset, ja siellä täällä jo kuuluu
kurmitsan ääni taikka näkyy se itsekin sukunsa omituisella kiihkolla
kiiruhtavan pitkin maata vähän matkaa kerrassaan, pysähtyen sinne
tänne sieppaamaan suuhunsa joitakuita silmiin sattuvia matoja ja
sitte yhtä kiireesti rientävän edelleen. Jo ennen, kuin tullaan
ruohokkoon, nähdään naurulokki ja ehkä kalalokkikin, joista
ensimainittu lentää kauas arollekin karjalaumojen luo, joita ne
sitte seuraavat joko tiheissä joukoissa liidellen niiden ympärillä
pyytelemässä lennosta elukkain liikkeelle ajamia hyönteisiä taikka
astuskellen karjan jäljestä kuin valkokyyhkyset, jotka etsiskelevät
ruokaansa maasta. Silloin ehkä myöskin nähdään jo joku harmaa
hanhi, joka on hetki sitte lähtenyt hautovan puolisonsa luota
kaislikkojen läheisille ruohomaille syömään niin kauan, kuin hellät
vanhemman-huolet, joista kaikki hanhiurokset ottavat runsaan osansa,
eivät kahlehdi häntä piiloisimmille, järven viereisille laitumille,
joilla varovaiset vanhemmat ensin opettelevat harmaankeltaisia
poikiansa kätkössä vihollisilta. Kaikissa vedon alaisissa mataloissa
rantapaikoissa on vilkkaampi elämä. Niissä ja rapakoissa ryntäävät
toisiaan vastaan hyvin valituissa taistelupaikoissa pienet
kahlaajat, suokulaiset, nyt komeilevina täydessä ritaripuvussa,
painavat päänsä ja tähtäävät nokkansa kuin hyvin ojennetun keihään
ainiaan peräytymättömän vastustajan leveää, kilveksi kelpaavaa
höyhenkaulusta kohti, katsahtavat vielä kerran toinen toistaan
terävästi silmiin ja syöksyvät vastakkain, yht'aikaa iskien itse ja
ottaen höyhenkilvellään vastaan toisen iskun. Ei kumpikaan näistä
jaloista taistelijoista sentään vahingoittunut, ei kumpaistakaan
sellainen taistelu vähimmälläkään tavalla pidättänyt toisista paljon
tavallisemmista toimista; sillä toiselta ei rynnätessäkään jäänyt
huomaamatta kärpänen, joka juuri silloin istahti läheiselle korrelle,
toiselta ei uiva kuoriainen, joka tanssi pikku lätäkön pinnalla, ja
sukkelasti rientää toinen sinne, toinen tänne sieppaamaan huomattua
saalista ja siitä vahvistumaan uusiin taisteluihin. Mutta sillä
aikaa seisoo toisia jo aikaa sitte valmiina taisteluun, joka ei
näytä koskaan loppuvan. Silloin tulee ruokohaukka purjehtien ja
kiireimmiten poistuvat sankarit taistelupaikalta, nousevat ylös
tiheissä joukoissa, lentävät toisen veden luo ja alkavat siellä
vanhan leikin uudestaan. Peljätty haukka karkoittaa myöskin pois
kaikki muut linnut. Pauhuisesti nousevat heikommat sorsat, ja paljon
enemmän säikähtäen heidän lentoansa -- kuin petolintua nousevat
seuraavana silmänräpäyksenä myöskin heidän voimakkaammat sukulaisena;
ne lentää suhistavat muutamaan kertaan ympäri järven ja sitte taas
parvittain laskeutuvat alas; punasääri-rantavikla nousee ilmaan
huutaa liritellen, ja kaiuttomasti, vaan kauas kuuluvasti huutaen
nousee taivaanvuohi, jonka päällitse petolintu liian läheltä livahti;
mutta molemmat unhottavat uhkaavan vaaran heti, kuin ovat päässeet
ylös turvalliseen korkeuteen, ja näyttävät ajattelevan ainoastaan
ihanaa kevättä ja kaikkialla vallitsevaa lemmen riemua. Sillä
punasääri laskeutuu taas äkisti alas veden kalvoa kohti, räpyttelee
ja liitelee riippuvin siivin eteen ja alas päin, kohoaa lakkaamatta
huudellen uudestaan ja laskeutuu taas, kunnes jo hautomaan ehtineen
puolison kutsuntahuuto kehoittaa häntä jättämään nuo hänelle aiotut
hyvittelyt ja rientämään yksinkertaiselle pesälle. Taivaanvuohi
tekee melkein samalla tavalla; lenneltyään ristiin rastiin ja
noustuaan melkoisen korkealle, pudottautuu hän yht'äkkiä alas,
pursto levällään, ja silloin purston notkeat, kapeat ja teräväpäiset
höyhenet saavat pidättävän ilman vaikutuksesta syntyvällä
vapisemisellaan aikaan sen tutun, surinan ja määkinän kaltaisen
äänen, josta tämä lintu on saanut sattuvan nimensä. Ainoastaan pari
tavattoman pitkäjalkaista, ikään kuin puujaloilla astuskelevaa lintua
(flamingoa), jotka, vihaisesti erillään pysyen muusta rantavilinästä,
eleskelivät omissa toimissaan, eivät pitäneet lukua haukasta, ehkäpä
siitä syystä, että näkivät rohkeain naurulokkien kiireesti lentää
löyhyttelevän karkoittamaan rauhan häiritsijää, jopa vaalean ja
pienemmän suohaukankin yhdessä varustautuvan sotimaan tuota likeistä
ja kuitenkin niin vihattua sukulaistansa ja rosvoveljeänsä vastaan.
Heti se poistuukin seutuvilta, ja minuutin kuluttua on kaikenlaista
viserrystä, naurua ja kuherrusta kaikkialla; sillä vanhojen
asukasten lisäksi on tullut uusia, joita sinne on houkutellut sekä
kaikilla seuralinnuilla yleinen uteliaisuus että sellaisissa vesissä
runsasvarainen ravinto.

Kuin viimein päästään ruohokon rajaan, saadaan näkyviin pienemmät
linnut ja tavallisesti aina ennemmin kuin suuret, jotka ovat ruohokon
kätkössä. Kurki, jonka pesäpaikkoihin on kaikkein pahin päästä,
hopeahaikara, joka kaislasärkän sisälaidalla pyytelee kaloja,
kapustahaikara, joka etsii ravintoansa kaislatiheikön sisäisistä,
matalimmista paikoista, kaikki nämä pysyvät niin piilossa kuin
mahdollista, ja kaulushaikara, joka oleskelee kaikkein tiheimmissä
paikoissa, ilmasee läsnäolonsa kumealla myrinällä. Sitä vastoin
kaikki äsken mainitut pikku linnut ihan huolettomasti lentelevät
katselijan edessä ja riemuiten laulavat kauneimpia säveliään.
Tuttavasti sipsuttelevat keltavästäräkit nurmikoilla, joita kaislikon
ulkopuolella on ihan sen rajaan asti, tyynesti ja pelottomasti
kiikuskelee sievä partatiainen kaisloissa, joiden latvoja koristaa
milloin punarinta-satakielinen, milloin lepinkäinen; kovasti
kaikuvat joka taholta ruokokerttujen iloiset, vaikka ei juuri
soinnukkaat sävelet, ja mielellään kuunnellaan rastaan raksutusta,
sinirinta-satakielen, uunilinnun ja kultarinnan suloisia lauluja
sekä käen kukkumista. Aukealla vedellä kaislikkojen välissä ui
ihan varmaan pari nokikanaa poikasinensa ja, jos vesi on vähänkään
syvempi, ehkä silkkikuikkakin monien sorsien joukossa. Ja illan
tullessa saapuvat myöskin tornihaukka ja punajalkahaukka, musta- ja
punakottarainen kaislikkoon yöksi, eikä silloin laverruksilla ole
määrääkään. Onpa täällä yövieraina vielä kiljukotka, korppi ja varis,
ja karimetso ja pelekaani levähtävät päivän kalastusvaivoista ainakin
kaislikkojen sisälaidoissa.

Avoveden kohdalla lentää liitelevät lokit, tiirat räpyttelevät,
merikotkat ja kalasääsket tähystelevät ja, missä syvyys ei ole
varsin suuri, kalastelevat pelekaanit ja joutsenet kilpaa ahnasten
merimetsojen ja uikkujen kanssa.

Melkein yhtä rikkaat kuin järvet ovat myöskin metsäiset ja pensahiset
jokilaaksot. Puissa ovat suurempien ja pienempien petolintujen pesät,
jota paitsi ne ovat hyvinä lepopaikkoina; niiden latvoista kaikuu
kuhankeittäjän helisevä huuto, rastaan raksutus, tikan heleä nauru,
sepel- ja metsäkyyhkysen kuherrus, mutta alta tiheiköstä satakielen
ihana laulu niin puhtaana ja täyteläisenä, että paraintakin kuulemaan
tottunut korva ihastellen kuuntelee niitä harvinaisia säveliä.
Mutta joen pinnalla kiikuskelee hyvin monenlaisia vesilintuja
kuten järvelläkin, ja kaislikossa sekä rannan pensaissa eleksii
yhtä kirjava seura kuin järven ruohokoissakin; hernekerttu,
kirjarintakerttu ja harmaa kerttu kaiuttavat tuttuja laulujansa.

Jos vaelletaan aron vedettömiä seutuja, on siellä ihan toinen
eläinmaailma. Sielläkin ensinnä huomataan linnut. Ainakin
kuusi ehkä kahdeksankin leivolajia asuu arolla, elähyttäen sen
autioimpiakin paikkoja. Lakkaamatta helkkyy täällä laulu; maasta
ja mataloista pensaista kaikuu sitä, korkealta ilmasta virtaelee
aamuin ja illoin runsaasti alas raikkaita säveliä. Tuntuu siltä,
kuin kuuluisi vain yksi laulu; sillä monisävelinen kalanderleivo
omistaa sekä meidän tavallisen kiurumme että Siperian leivosen
sävelet ja sulattaa ne omiinsa, ei halveksi edes tatarileivon eikä
lyhytvarpaisen leivon lyheitä säveliäkään, vaan yhdistää kaikkein
arolla elävien leivolajien laulun omaansa, hämmentämättä sentään
heidänkään lauluansa, vaikka hän kyllä voimakkaasti viserteleekin
sekä omia että lainattuja sävelmiänsä. Kuin jonakin kevätpäivänä
kotipellon pientarilla ihastellen kuuntelemme kiurujamme, kuin
näemme, miten laulaja toisensa perästä lakkaamatta vuorotellen
nousee kohti taivasta riemulaulullaan kuuluttamaan kevään tuloa,
me silloin tuskin voimme aavistaa, että aro tarjoaa sata kertaa
enemmän, kuin me kotivainioillamme saamme kuulla, ja niin kuitenkin
on. Sillä aro on leivojen oikea koti; pari samaa lajia asuu ihan
toisen vieressä, toinen laji taas toisen seassa, ja avaralla arolla
tuskin näyttää olevan tilaa kaikille. Mutta leivot eivät suinkaan
ole sellaisten paikkojen ainoat asujamet. Melkein yhtä monilukuiset
ovat myöskin niiden pahimmat viholliset, nuo heidän rakkahimpiansa,
heidän pikku poikasiansa ainiaan uhkaavat haukat, jotka ovat
aron varsinaisia lintuja. Mihin aron osaan hyvänsä saavutaan,
jonkun näistä petolinnuista, pohjoisarolla pienemmän, etelämpänä
vaalean suohaukan, saadaan ihan varmaan aina nähdä liikuskellen,
tavallisesti ihan läheltä maata liidellen lentelevän aluettansa
ristiin rastiin; useinpa nähdään neljä, kuusi, kahdeksan ja vielä
useampiakin yht'aikaa pyydystelevän pitkänlaisessa laaksossa. Vielä
monilukuisemmin kuin nämä, vaikka ei ihan yhtä laajalti, esiytyy
kaksi muuta olemukseltaan ja luonteeltaan melkein ihan toistensa
kaltaista, kauneudelta ja liikkeiden sulavuudelta toinen toisensa
kanssa kilpailevaa aron lasta: tornihaukka ja punajalka-haukka. Missä
hyvänsä on lepopaikkaa näille notkeille ja soreille linnuille, missä
sähkölanka on vedetty poikki aron, kallio tai kirgiisin hautakumpu
kohoaa tasangosta, siellä jotenkin varmaan tavataan niitä. Ollen
hyväluontoiset ja seuraa rakastavaiset sekä kadehtimattomat toinen
toisensa onnea, vaikka haluavatkin samaa saalista, ajeskelevat ne
ahkerasti kaikenlaisia hyönteisiä, ahnaasta heinäsirkasta aina
pienimpään elävään asti, istuvat sitte leväten ja ruokaa sulattaen,
vaan samalla huolellisesti joka taholle tähystellen paikoillaan,
nousevat uuden saaliin nähtyään nopeasti heti ilmaan, liitelevät
hetkisen keveästi ja sulavasti ja pysähtyvät sitte melkein
liikkumattomiksi ylhäältä tarkasti tähtäämään saaliisen. Sitte
ne syöksyvät kuin putoava kivi suoraan maata kohti, sieppaavat,
jos onnistuu, hyönteisen, musertavat ja syövät sen lennossa ja
kiiruhtavat jälleen ylös uudistamaan samaa temppua. Usein nähdään
heitä kymmenkunta molempia lajeja sekaisin pyydystämässä samassa
paikassa, ja niiden lakkaamatta vaihtelevat liikkeet eivät voi
koskaan olla puoleensa vetämättä ja kiinnittämättä vaeltajan
huomiota. Joka päivä saatetaan niitä tavata, tuntikausia katsella
niitä ja aina kuitenkin huomataan uutta suloa niiden leikitsevässä
käytöksessä; ne kuuluvat aron maisemakuvaan yhtä hyvin kuin
suolajärvi, kuin tulpaani tai lilja, kuin vaivaiskoivu-tiheikkö tai
tshi-ruoho, kuin valkoiset pilven hattarat taivaan kupukannella.
Mutta aroa kuvaava on myöskin punakottarainen, melkein yhtä
viehättävä ilmiö, rakkaan, koti- ja puutarha-ystävämme sijainen,
ahnasten heinäsirkkain innokas ja hyvällä menestyksellä toimiva
hävittäjä, laitumella käyskentelevien karjalaumojen uskollisin
ystävä, ihmisen suosittu auttaja, koska hän väsymättä suojelee maan
hedelmiä, aron asujanten silmissä ihan pyhä lintu; kuvaava myöskin
lentokana, joka kanan ja kyyhkysen välinen laji on hyvin levinnyt
arolle, iso trappi ja hänen suloiset sukulaisensa kaulus- ja pikku
trappi, viime mainittu ansaitseva siitäkin syystä meidän huomiotamme,
että se muutamia vuosia sitte siirtyi Europpaan ja täällä on nykyään
yhtä hyvin kuin arollakin maiseman kaunistuksena, kuin hän lentää
suhistaessaan näyttää koko kauneutensa. Ja muitakin kaunisvärisiä,
jopa oikein komeitakin lintuja voidaan ilmoittaa olevan aron
vakinaisina asujamina: suloinen mehiläissyöjä ja sininärhi, jotka
yhdessä haukkojen ja kyyhkysten kanssa asuvat jyrkissä rantatörmissä,
kutojasirkku ja punavarpunen, jotka oleskelevat tshi-ruohokossa
ja tiheiköissä, ja monta muuta. Eikä edes pääskysiäkään puutu
näistä seuduista, joissa ihmisasunnot ovat niin harvinaiset. Että
törmäpääskynen kaivaa pesänsä jyrkkiin järvenrantoihin, ei kuulune
kummalliselta; mutta tottapa ansainnee mainita, että räystäspääskynen
vielä tänäkin päivänä täällä muuttuu vapaana elävästä puolikesyksi
linnuksi, että se vielä tänäkin päivänä muuraa pesänsä kallioon ja
lähtee siitä, kuin hautakumpua jollekin kirgiisille luodaan, sekä
asettuu sitte asumaan sen päälle, että hän etsii vierasvaraisuutta
yksin jurtastakin ja saakin sitä, jos kirgiisi toivoo voivansa viipyä
niin kauan yhdessä paikassa, että munat ehtivät tulla haudotuiksi
jurtan kupukattoon kiinni muuratussa pesässä ja pojat vaurastua
lentoon kykeneviksi.

Niihin paikkoihin, joiden lintumaailman nyt olen luetellut, on
asettunut myöskin muita eläimiä. Paitsi vaivalloisia sääskiä,
kärpäsiä, paarmoja ja ampiaisia, tavataan yleensä vain joitakuita
hyönteislajeja, mutta ne ovat hyvin lukuisat ja kaikkiin sellaisten
seutujen osiin levinneet. Samaa on sanottava matelijoista, joita
me näkemissämme aron osissa tapasimme ainoastaan muutamia liskoja
ja monta käärmelajia, varsinkin kaksi myrkyllistä käärmettä,
tavallisen kyykäärmeen ja halyskäärmeen. Kumpiakaan näitä tosin
ei ole niin runsaasti kuin liskoja, mutta sentään tavattoman
paljo. Ratsastaessamme arolla tapahtui monta kertaa päivässä, että
joku meitä seuraavista kirgiiseistä kumartui, puukko kädessä,
alas hevosen seljästä terävällä iskulla leikkaamaan päätä
joltakin myrkkykäärmeeltä, ja kuin me pienessä vuorikaupungissa
Schlangenbergissä (Käärmevuorella), Altain pohjoisosassa, tahdoimme
ottaa selkoa, oliko se syystä saanut nimensä, toivat lähettimme parin
tunnin kuluttua niin runsaan käärmesaaliin, että siten saatu vastaus
meitä hyvin hämmästytti ja että me emme enää voineet epäillä nimen
synnyn historiaa, joka kertoo, että ennen kaupungin perustamista
koottiin ja poltettiin tuhansittain myrkkykäärmeitä. Konnat, sammakot
ja pikku nisäkkäät ovat paljon harvinaisemmat kuin matelevaiset; me
näimme ainoastaan yhden tulikonna-lajin sekä muutamia hiiriä, yhden
siiselin, kaksi maakontion kaltaista, sokeaa hiirilajia ja sievän
hyppyrotan, jota myöskin sanotaan hevos-hyppyrotaksi ja alakdaganiksi.

Siiseli ja hyppyrotta ovat mitä sievimmät eläimet.. Varsinkin siiseli
tuottaa elävyyttä ja jonkinmoista suloutta arolle, se kun erittäin
soveltuvissa paikoissa mielellään elää joukoissa ja silloin, kuten
sen sukulainen aromurmelikin, rakentelee oikeita kyläkuntia. Siellä
nähdään varsinkin iltasella sen pikku eläimen istuvan kolonsa suulla
taikka vaunujen tai ratsastajajoukon lähestyessä kiireesti rientävän
piiloonsa, äkisti vielä kerran nousevan uteliaasti katsahtamaan ja
hyvissä ajoin kadota livahtavan turvallisen kolonsa syvyyteen, mutta
muutaman silmänräpäyksen päästä taas tulevan näkyviin, arvattavasti
ottamaan selkoa, eikö uhkaava vaara ehkä ole jo ohitse. Hänen
käytöksessänsä näkyy alituista horjumista uteliaisuuden ja pelon
välillä. Pelkoon hänellä kyllä on hyvät syynsäkin; sillä vaikkapa
ihminen ei hätyytäkään häntä, niin ovat kuitenkin susi ja kettu,
keisari- ja kiljukotka lakkaamatta hänen kinterillänsä, ja voidaan
olla jotenkin varma, että hän oleskelee lukuisasti varsinkin
sellaisissa paikoissa, joissa keisarikotkan nähdään istuvan patsasten
päässä tien varrella tai puissa kylissä. Paljon harvemmin nähdään
hevos-hyppyrottaa, eittämättä aron sievintä nisäkästä, ei sen
tähden, että se olisi luvultaan vähempi, vaan koska se on yöeläin
ja sen tähden näyttäytyy vasta auringon laskun jälkeen. Siihen
aikaan ja, jos on kuutamo, myöhemminkin voidaan huomata, miten se
suloinen olento varovasti nousee kolostansa, oikoo jäseniään ja
sitte, pienet etujalat rintaa vasten painettuina, kuin puujaloilla
hypiskelee pitkillä, kengurua muistuttavilla takajaloillaan, tukien
hoikkaa, ihan pystyasentoista ruumistansa pitkällä, karvaisella
hännällään. Sinne tänne juoksee hyppyrotta pitkin maata, ei erittäin
nopeasti, ja pysähtyy aina vähän päästä hetkiseksi, koska hänen
täytyy tuon tuostakin haistella tai pitkillä viiksikarvoillaan
tunnustella, mistä löytyisi jotain kelvollista ruokaa. Tästä noukkii
hän siemeniä, tuosta kaivaa laukan; mutta sanotaanpa, että se ei
hyljeksi raatojakaan, että se ryöstelee linnun pesistä munia ja
poikasia, jopa pyytelee pienempiä jyrsijöitäkin, enkä minä uskalla
ruveta puhdistamaan häntä näistä syytöksistä. Vaikea onkin muuten
tutkia häntä perin pohjin, sillä hänen aistimensa ovat hyvin tarkat,
hänen henkiset lahjansa jotenkin vähäiset, ja pelko ja arkuus sen
tähden hänen näkyvimmät ominaisuutensa. Heti, kuin ihminen tulee
hänen mielestään arveluttavan lähelle, lähtee hän pakoon, ja turha
vaiva olisi ajaa häntä takaa; tuskin ratsumieskään saa häntä kiinni.
Pitkillä hypyillä, voimakkaasti ponnistaen vahvoja takajalkojansa ja
käyttäen pitkää, ihan suoraksi ojennettua häntää peräsimenä rientää
hän pois; hyppy hypyn perästä melkein ilman vähintäkään väliaikaa, ja
ennen, kuin oikein saadaan selvillekään, minne päin hän läksi, katoaa
hän yön pimeyteen.

Toisia eläinlajeja kuin alavalla arolla on aron vuoriseuduissa,
jos siellä loivien rinteiden sijasta tai niiden ohella on jyrkkiä
kallioseinämiä, louhikkojyrkkäyksiä, syviä, synkkiä rotkoja ja ihan
kasvittomia, teräviä huippuja. Kapeissa, vihreissä laaksoissa, joita
pitkin juoksee puronen, elää ja viihtyy kirjohanhi, tavattoman
korea, kaunis ja vilkas lintu, tuskin sorsaa suurempi, Keski-Aasian
tunturien hanhilaji; kallion koloissa kuhertelee eräs meidän
kesyn kyyhkysemme kantavanhempain ja kalliokyyhkysen likeinen
sukulainen; kalliolohkareilta, joilla kivitaskut, kalliovarpuset ja
talvihempposet juoksentelevat, kaikuu kivirastaan soinnukas laulu;
korkeampain huippujen ympärillä liitelevät vilkkaat alppinaakat ja
heitä ylempänä kiertelee päivällä vuorikotka ja yöllä äänettömästi
liitelee iso huuhkaja, molemmat tähystellen saaliikseen jotakuta
erittäin lukuisista vuorikanoista tai ehkä jotakuta varomatonta
murmelieläintä. Tarkemmin kuin mikään näistä ansaitsee kuitenkin
kirgiisein arkaari tutkia, yksi niistä villeistä jättiläislampaista,
joita Keski-Aasiassa on ja jollaisen eläimen minä sain ammutuksi
Arkat-vuorilla.

Mikäli kirgiisit kertoivat, joita minä tarkimmasti kyselin, elää
tämä muhkea eläin paitsi täällä myöskin muissa tavallisen korkeissa
vuoristoissa Länsi-Siperian aroilla. Ne oleksivat viisi, jopa
viisitoistakin joukossaan, oinaat ja emät erikseen aina kiima-aikaan
asti. Jokainen katras pysyy samoilla paikoilla niin kauan, kuin
sitä ei häiritä eikä hätyytetä; mutta jos niin tapahtuu, siirtyy se
toiselle vuorenseljänteelle, ei kuitenkaan koskaan erittäin kauas.
Illan suussa vaeltaa katras, johtaja etupäässä, ylös korkeimmille
vuoren huipuille levolle sellaisiin paikkoihin, joihin muiden
eläinten on vaikea tai ihan mahdoton päästä; auringon noustua
laskeutuvat vanhat ja nuoret alas laaksoihin syömään ja juomaan
erityisistä, valituista lähteistä; puolenpäivän aikaan asettuvat
he lepäämään ja märehtimään sellaisten kallioseinäin siimekseen,
jotka eivät heiltä sulje näköalaa; iltapäivällä kävelevät he toisen
kerran syömässä. Kesät talvet kuluu heidän elämänsä samalla tavalla.
He syövät kaikkia sellaisia kasveja, joita kesy lammas suosii,
ovat hätätilassa yhtä vähään tyytyväiset kuin sekin eivätkä siis
talvellakaan juuri joudu hätään eikä puutteesen, vaan keväällä tuota
pikaa niin mieltyvät herkuttelemiseen, että niille sitte syksyyn
asti kelpaa ainoastaan paraat ja maukkaimmat kasvit. Tavallisesti
juoksevat ne ripeää, tavattoman joutuisaa hölkkäjuoksua ja
peljästyttyäänkin ne ainoastaan silloin, kuin ratsumies ajaa niitä
takaa, juoksevat pitkäaskelista ravia, joka sitä varmemmin pelastaa
heidät vainoojalta, kuin he paetessaan aina pyrkivät kallioille.
Sellaisessa paossa ne niin tasangoilla kuin vuorillakin pysyvät
melkein aina rivissä, niin että toinen juoksee ihan toisensa takana,
ja asettuvat niin pian kuin mahdollista jälleen samaan järjestykseen,
jos niitä yht'äkkiä säikytetään hajalleen. Kivikoissa ja louhikoissa
liikkuvat ne kummastuttavan keveästi, notkeasti ja varmasti sekä
noustessaan että laskeutuessaan. Ilman vähintäkään ponnistusta ja
kiirehtimättä edes millään tavalla liikkeitänsä kiipeilevät ne ylös
alas melkein pystysuorista jyrkänteistä, hyppäävät leveäin rakojen
yli, rientävät ylhäältä alas syvyyteen, kuin olisivat lintuja ja
osaisivat lentää. Jos ne huomaavat, että heitä ajetaan takaa,
pysähtyvät ne tuon tuostakin, kiipeevät jollekin korkeammalle
kallionhuipulle, nähdäkseen paremmin joka taholle, ja jatkavat sitte
matkaansa niin levollisesti, kuin pilkkaisivat vainoojiansa. Voiman
ja kiipeämistaidon tieto tuottaa niille tosiaan ylpeän ja ylevän
ryhdin. He eivät hätäile koskaan, mutta joutuvatkin ainoastaan
silloin, kuin metsästäjä asettuu väijyksiin tai hiljaa hiipii heidän
lähellensä, sellaiseen tilaan, että heidän tarvitsee sitä katua.

Emät elävät aina, oinaat kiima-aikaan saakka rauhassa ja ystävyydessä
keskenään. Se aika alkaa lokakuun loppupuolelta ja kestää melkein
koko kuukauden. Sen ajan lähestyessä herää rohkeissa oinaissa
hurjin taistelun kiihko. Vanhimmat oinaat valitsevat kukin määrätyn
paikkansa ja karkoittavat niistä kaikki heikommat. Tasavoimaiset
taistelevat hengen edestä. Uhkaavasti astuvat he vastakkain, nousevat
takajaloilleen, syöksyvät yhteen ja paukuttelevat isoja sarviaan
niin, että vuoret kajahtelevat. Välistä sattuvat heidän sarvensa
tarttumaan niin toisiinsa, että eivät pääsekään irti, ja silloin
he surkeasti kuolevat; taikka toinen syöksee vastustajansa alas
syvyyteen ja pudonnut silloin musertuu kuoliaaksi.

Huhtikuun viimeisinä tai toukokuun ensimmäisinä päivinä synnyttää emä
yhden tai kaksi vuonaa. Nämä karitsat, kuten kiinni pyytämistämme
arkaareista voimme huomata, juoksentelevat jo muutaman tunnin
vanhoina emänsä kanssa ja seuraavat muutamain päivien päästä
häntä kaikkialle, mitä teitä hyvänsä emä kulkee, ja osoittavat
synnynnäistä notkeutta ja varmuutta kaikissa liikkeissään. Jos jokin
suurenlainen vaara on tulossa, kätkee emä heidät kivien väliin,
kääntääkseen vihollisen huomiota pois niistä, ja palaa takaisin
niiden luo heti, kuin on onnellisesti päässyt vaarasta. Maahan
laskeutunut karitsa pysyy ihan liikahtamatta, kuin olisi itsekin
vain kivi kivien joukossa, ja siten usein säilyy vihollisiltansa,
vaikka ei suinkaan aina, harvimmin vuorikotkalta, joka ilman mitään
iskee ja tappaa karitsan, jota ei emä ole suojelemassa. Niin
tapahtui Arkat-vuorilla meidän metsästellessämme. Kiinni otetut
arkaari-karitsat, joita saimme kirgiiseiltä, olivat mitä suloisimmat
olennot, ja koska ne ihan vitkastelematta imivät vieraita emiä,
näkyy siitä, että niitä pitäisi helposti voida kesyttää. Jos näitä
muhkeita eläimiä saataisiin kesytetyksi, tulisi siitä erittäin
arvokas lisä nykyisille kotieläimillemme. Mutta sitä ei ajattele
kirgiisi, hän vain mietiskelee, miten saisi silloin tällöin tapetuksi
jonkun villilampaan. Eipä sentään hänkään ole mikään innokas
arkaarin pyytäjä; sen tähden susi yhä pysyykin hänen vaarallisimpana
vihollisenaan, vaikka sekin ainoastaan talvella syvässä lumessa saa
jonkun lampaan tapetuksi.

Kuten vuoristoissa on myöskin aron kuivimmissa ja autioimmissa
seuduissa, jotka yksin keväälläkin näyttävät Afrikan aavikoilta tai
aavikkoaroilta, erityiset, ainoastaan siellä asuvaiset eläimensä.
Paitsi matalaista nippuruohoa ja täällä ihan pienoiseksi taimeksi
surkastunutta marunaa, puuttuu sellaisista seuduista melkein kaikki
muut kasvit, joita muuten on sekä ylävällä että alavalla arolla;
sitä vastoin on täällä yleisenä erityinen pensas, jota ei ole
muualla: kovasta ja hauraasta, kirveen pystymättömästä puustaan
nimensä saanut "jääräpensas". Se juurtuu niihin harvoihin erämaan
paikkoihin, joihin rankkasateet ovat koonneet laihan punasaven;
niissä se kasvaa välistä oikein laajoiksikin tiheiköiksi ja suojelee
ja varjostaa muitakin kasveja, niin että sellaiset paikat ovat
melkein kuin pikku kosteikot aavikoilla. Elävämpiä kuin autio aro
ympärillä eivät nämä kosteikot kuitenkaan ole, sillä paitsi erästä
lepinkäistä, kerttua ja uunilintua ei siellä näy mitään muita
lintuja, vielä vähemmin mitään nisäkästä. Sitä vastoin asuu juuri
sellaisissa autioissa seuduissa monta huomattavinta aroeläintä niiden
ohella, joita tavataan kaikkialla yli koko aron: lyhytvarpaisen
ja kalander-leivon ohella sysimusta tatarileivonen, vaikka se
näyttäneekin merkilliseltä jokaisesta, ken tietää, että kaikkein
maassa pesiväin lintujen höyhenpuku on tavallisesti maan näköinen, ja
sen tähden saatettaisiin luulla tämän leivon meluisemmin asuskelevan
mustan ruokamullan seuduilla; pikku kurmitsan ohella tavataan
arohyyppä, ison trapin ohella hoikka kaulustrappi, jota kirgiisit
sanovat passinkantaja-trapiksi; arokanan ohella hietakana, sama
lintu, joka tuonoin siirtyi suurissa joukoissa Europpaan; erittäin
lukuisasti esiytyvän siiselin ohella aro-anttilooppi ja kulaani, aron
arka villihevonen. Minä, välttääkseni liikaa laajuutta, koetan ihan
lyhyesti kuvaella viimemainittua.

Jos Darwinin päätelmät olisivat oikeat, saatamme ehkä kulaania
katsoa meidän pitkällisellä jalostuttamisella nykyiseen muotoonsa
saamamme hevosen kantaisäksi. Tämä oletus on ainakin paljon
tyydyttävämpi kuin epävarma ja ihan tukematon väite, että
jaloimman kotieläimemme kantaisä muka on sukupuuttoon kuollut. Ja
se näyttää minusta uskottavammaltakin kuin se ajatus, että vielä
tänäkin päivänä Dnieperin aroilla kuljeksiva tarpaani muka on
alkuperäinen villihevonen eikä kesystä villistynyt. Mitä varmemmin
ja eittämättömämmin nykyaikaiset tutkimukset selittävät meidän
koiraamme, jonka eri rotuja ei edes likimainkaan voida luetella,
jonkun vielä elävän susi- ja shakaali-lajin perilliseksi, sitä
varmemmaksi tulee myöskin tämä minun oletukseni. Onhan viimeinkin
löydetty meidän kotikissammekin kantaäiti, joka elää vielä tänäkin
päivänä Afrikassa; vuohemme kantaäiti elää Vähässä-Aasiassa ja
Kretassa; ja vaikka tähän asti emme olekaan voineet mitään varmaa
lausua lammastemme emmekä sarvikarjamme esivanhemmista, niin minä
toiselta puolen olen kolmelta eri taholta, eräältä kirgiisiltäkin,
joka vakuuttaa itse ajaneensa takaa erästä eläintä, saanut tietoja,
että Mongolian sisäaroilla vielä tänäkin päivänä elää villitilassa
eläin, jolla on kaikki kamelin ominaisuudet, ja ne tiedot ovat
niin yhtäläiset, että minä en saata epäillä niiden totuutta, vaan
enintään, kuten tarpaani-väittelyssä, esittää kysymyksen, onko tämä
kameli kirgiisein kotieläimen vielä vapaana elävä esi-isä vaiko vain
kesystä kamelista vapaaksi muuttunut ja villistynyt. Jos nyt yhä
enemmän nostetaan verhoa, joka kätki ja vielä kätkee totuuden meidän
silmiltämme, jos kotieläintemme esivanhempia toiset toistensa perästä
löydetään ja tavataan vielä elävien eläinten joukosta, miksi sitte
hevosen esivanhemmat, joiden elinehdot avara, ääretön aro kaikin
puolin täyttää, olisivat kuolleet niin kokonaan, että heistä ei
olisi vähintäkään merkkiä jäljellä? Vielä tänäkin päivänä vanhassa
maailmassa elävien villihevosten joukosta tulee meidän etsiä kesyn
hevosemme kantaisää, ja siinä joukossa millään ei ole suurempaa
oikeutta päästä siihen kunniaan kuin kulaanilla. Tosin tarpaani on
lähempänä meidän hevostamme kuin kulaani; mutta jos tosiaankin hyksot
veivät hevosen vanhoille egyptiläisille, joiden kivikirjoitelmissa
tätä kotieläintä ensinnä mainitaan, taikka jos egyptiläiset itse
jo ennen hyksojen aikaa eli siis ainakin puolikolmatta tuhatta
vuotta ennen meidän ajanlukumme alkua kesyttivät ja muuttivat sen
kotieläimeksi, niin onhan jotenkin varma, että he eivät lähteneet
etsimään Dnieperin ja Donin aroilta kantaeläimiä; sillä lähempänäkin,
Vähän-Aasian, Palestiinan ja Persian aavikoilla ja aroilla sekä
monin paikoin Arabian ja Indian alavissa seuduissa, oli heillä
vielä nykyään elävä, hyvän näköinen villihepo, kulaani. Tosin on
kulaani monin puolin toisenlainen kuin meidän hevosemme, mutta ei
eroa siitä enempää kuin susikoira, villakoira, New-Foundlannin koira
sudesta tai mistä hyvänsä jonkin maan alkukoirasta, ei enempää kuin
mäyräkoira, rottakoira, silkkikoira shakaalista, ei enempää kuin pony
Arabian hevosesta, kuin ranskalais-belgialainen percheron-hevonen
englantilaisesta kilpahevosesta. Meistä näyttävät kesyn hevosen
ja minun sen luultavimmaksi kantaisäksi olettamani villihevosen
erotukset hyvinkin tärkeiltä; mutta toiselta puolen hevonen ja
kulaani näyttävät katsovan toisiansa samasta verestä syntyneiksi
lapsiksi, sillä he etsivät mielellään toistensa seuraa.

Kuin me 3 päivänä kesäkuuta 1876 ratsastimme Saisan-järven ja
Altain välistä autiota, aavikon kaltaista aroa, jonka mukaan edellä
oleva lyhyt kuvaus on tehty, tapasimme yhtenä aamupäivänä koko
viisitoista kulaania, muun muassa kerran ainoastaan kaksi yhdessä,
jotka söivät kunnaan leveällä harjalla, ei varsin etäällä. Selvään
näkyivät molemmat sinitaivasta vasten ja mahtavana heräsi pyynti-into
sekä meissä että meitä seuraavissa kirgiiseissä. Toinen kulaani,
huomattuaan meidät, juoksi pois vuorille päin; toinen seisoi,
näytti joutuneen riitaan oman itsensä kanssa, nosti moneen kertaan
päätänsä ja tuli viimein juosten meille vastaan. Kaikki pyssyt
laitettiin kuntoon, kirgiisit ratsastivat hitaasti ja varovasti
avaraan puoliympyrään, aikoen oikeana hetkenä ajaa meihin päin tuota
nähtävästi typerää ja käsittämättömän huoletonta saalista. Yhä
enemmän, tosin väliin pysähdellen, mutta peräytymättä vähääkään,
lähestyi villihepo, ja me katsoimme sitä jo varmaksi saaliiksemme.
Silloin levisi hymy lähinnä minua ratsastavan kirgiisin kasvoille,
hän oli käsittänyt eläimen meille niin oudon käytöksen syyn, jopa
tuntenut itse eläimenkin. Kirgiisihevonen se oli, joka juoksi meille
vastaan, karvaltaan kulaaniin vivahtava papurikko, joka oli karannut
isäntänsä laumasta, ehkäpä eksynyt, tavannut villihevosia ja paremman
seuran puutteessa pysynyt niiden luona, mutta nyt tuntenut lähestyvät
hevoset vertaisiksensa ja sen tähden jättänyt väliaikaiset ystävänsä
oman onnensa nojaan. Päästyään ihan lähelle kirgiisejämme pysähtyi
hän vielä kerran ikään kuin uudestaan punnitsemaan, ruvetako taas
taivuttamaan äsken oiennutta selkäänsä raskaan satulan alle, mutta
kuin ensi askel oli astuttu velvollisuuksiin palaamisen tiellä,
tapahtui muu kaikki itsestään; ajattelemattakaan enää pakoa antoi
hän panna päitset päähänsä ja juoksi parin minuutin kuluttua yhtä
tyynesti kirgiisiläisen ratsumiehen sivulla, kuin ei olisikaan
koskaan oppinut tuntemaan esi-isäinsä vapaata elämää. Siten saimme
omasta kokemuksesta vahvistuksen sille jo ennenkin huomatulle tosi
asialle, että hevonen ja kulaani välistä etsivät toistensa seuraa.

Kulaani on tosiaan muhkea, kaikin puolin viehättävä olento, täynnä
voimaa, itsetuntoa ja kopeutta. Uteliaasti katselee hän lähestyvää
ratsumiestä, ravaa sitte tyynesti ja hitaasti pois, ikään kuin
pilkaten takaa-ajajaa, ja leikitellen piiskaa hännällään kylkiänsä.
Jos ratsastaja kiihottaa ratsunsa täyteen juoksuun, alkaa kulaani
keveästi ja luistavasti nelistää, ja silloin se tuulen nopeudella
lipuu pitkin aroa ja kohta katoaa näkyvistä. Mutta kiireimmässäkin
juoksussaan pysäyttää hän välistä askeleensa, seisahtuu hetkiseksi,
kääntyy ahdistajaan päin, sitte jälleen pois, potkasee vallattomasti
molemmilla takajaloillaan ilmaa ja laukkaa edelleen yhtä keveästi
kuin ennenkin. Pakeneva kulaanilauma asettuu aina riviin, ja
näyttääpä varsin muhkealta, kuin se, ikään kuin johtajan käskystä,
äkisti pysähtyy, kääntyy ja taas rientää pois.

Kuten kaikissa hevoslaumoissa on jokaisessa kulaanijoukossa ori
johtajana ja samalla itsevaltiaana herrana. Hän johtaa joukkoa
laitumella kuten paossakin, puolustaa sitä rohkeasti vihollisia
vastaan, jotka eivät ole häntä väkevämmät, eikä kärsi alammaistensa
kesken mitään riitaa, siispä ei myöskään siedä laumassa ketään
kilpaveljeä eikä yleensä ketään toista täysikäistä oritta. Tästä
syystä nähdäänkin kaikissa kulaanien asuinseuduissa erakkoja,
jotka eivät ole päässeet mihinkään laumaan; ne ovat ankaroissa ja
pitkällisissä taisteluissa voitettuja oreita, joiden täytyy yksikseen
kuljeskella tulevaan kiima-aikaan asti. Syyskuussa ne taas lähestyvät
laumoja, joista vanha ori karkoittaa nuoret, nyt täysikäisiksi
tulevat oriit, ja raivoisa taistelu alkaa heti, kuin ne näkevät
jonkun vastustajan. Tuntikausia voidaan siihen aikaan nähdä vanhain
oritten seisovan jyrkkäin vuorten seljällä, sieramet leveinä tuulta
kohti ja silmät tähystelevinä alas laaksoon. Kuin erakko näkee
toisen oriin, juoksee hän täyttä laukkaa sitä vastaan ja taistelee
hampailla ja kavioilla, kunnes molemmat ovat ihan uuvuksissa. Jos
hän voittaa lauman johtajan, pääsee hän hänen sijaansa ja tammat
seuraavat häntä kuin ennen sitä, jonka nyt täytyy voitettuna väistyä
pois. Taistelujen jälkeen alkaa vaellusten aika; sillä ankara
vuodenaika karkoittaa tämänkin lauman paikasta toiseen, ja vasta
sitte, kuin kevät on täyttä totta tullut, palaa kukin lauma takaisin
entisille olinpaikoilleen. Siellä synnyttää tamma toukokuun lopussa
tai kesäkuun alussa varsan, joka on kaikin puolin hevosen varsan
näköinen, pikku eläin, tosin vähän karkeatekoinen, mutta sukkela ja
vilkas. Meillä oli erityinen onni tutustua siihenkin.

Kuin matkustimme vastamaahan pitkähköä kunnasta edellä mainitulla
aavikon kaltaisella arolla, näimme yht'äkkiä vähän matkan päässä
edessämme kolme vanhaa kulaania ja varsan, joka nähtävästi oli
syntynyt vasta muutamia päiviä sitte. Meidän venäläinen saattajamme
ampui niitä kohti, ja kuin myrskytuuli syöksyivät villihevot pois,
tuskin koskien maahan kavioillaan ja osoittaen erinomaisinta
notkeutta ja suloutta liikkeissään; pois syöksyivät samassa myöskin
kaikki kasakit ja kirgiisit, pois katosivat yleisen pyynti-innon
hurmaamina myöskin palvelijamme, pois ratsastaa lennätimme me
itsekin. Olipa se ajoa! Yhä ikään kuin leikitellen riensivät
villihevoset pois etäisiä vuoria kohti ja kaikki ratsastajat
pakottivat ratsunsa ponnistamaan kaikki voimansa, niin että hevosten
vatsat melkein viilsivät maata. Kirgiisein kovat riemuhuudot, heidän
hurjimpaa vauhtia eteen päin syöksyvien hevostensa töminä, meidän
hitaampien ratsujemme hirnuminen, nuttujen ja viittain liehuminen,
suuret tomupilvet, kaikki se oli tavattoman vilkas tapaus muuten niin
hiljaisella ja yksitoikkoisella arolla. Yhä eteni hurja ajo. Viimein
erosi varsa vanhemmista kumppaneistaan ja jäi vähän jäljelle; emä
tuon tuostakin katsahti huolissaan jälkeensä, mutta hänen ja varsan
väli yhä eneni, jota vastoin se jäi yhä lähemmäksi ratsumiehiä;
muutamien minuuttien kuluttua oli se meidän vankinamme. Ilman
vastarintaa antautui se vainoojilleen; villiyttä, kukistumatonta
itsepäisyyttä, oikullisuutta ja salakavaluutta, jotka ovat hänen
lajistensa vanhempien eläinten tuntomerkit, ei hänessä näkynyt
vielä nimeksikään. Ihan viattomasti ja avonaisesti katseli hän
meitä suurilla, vilkkailla silmillään; mielellään, kuten näytti,
antoi hän meidän silitellä pehmoista turkkiansa ja vastustamatta
otti päitset päähänsä; huolettomasti laskeutui se meidän viereemme
levähtämään hurjan ajon jälkeen, joka oli tarkoittanut juuri häntä.
Se oli erittäin miellyttävä olento, ja minä olisin tahtonut, että
olisin heti voinut hankkia sille imettäjän sekä tarpeellista lepoa
ja hoitoa. Niistä ei kumpikaan ollut siellä arolla mahdollista; sen
tähden pikku varsa oli jo seuraavana päivänä kuollut. Täys'kasvuisen
villihevosen olisin minä aristelematta surmannut, mutta sen nuoren
varsan kuolema tuntui meistä todella pahalta.

Turhaan koetimme saada ammutuksi jotakuta vanhempaa villihepoa,
turhaan käytimme kaikkea mahdollista viekkautta, muun muassa
väijymistä sidotun varsan vieressä, ei kukaan meistä saanut ampua
kertaakaan. Metsästäjänä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin tässä
köyhässä erämaassa, luonnontutkijana olin erittäin tyytyväinen jo
lähtemäänkin, sillä olinhan siellä saanut tutustua aron jaloimpaan
nisäkkääsen.



Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä.


Siperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan
vaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään
enemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on
nähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen
luonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä
siten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä
niin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja
käsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on.
Sen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti
tämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat
kumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka
totisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia
tosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi
jääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen
pahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan
muisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka
on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista
Tyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi
niin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen.
Tavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin
väärässä valossa.

Todella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut.
Sielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat
ja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja
laaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä,
pitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja
siellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.

On sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka,
esim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea
tuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin
tundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä.
Niihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on
viereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään
merkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat
vielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen.
Suuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen
ja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat
ilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa
ikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne
houkuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti
kutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne
lupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen
toivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.

Aron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu
siitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai
tundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain
noiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin
metsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan
omistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein
aina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa
olon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten
rinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa,
ja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen
suunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi
tai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin
ainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan
äärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten
me niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan
sellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi
kuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä,
ei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka
sellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan
eivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet
näitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä
laidasta lukien.

Siperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta
miellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat
metsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää
ainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä
pohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa
vastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa,
vaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia
esiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan
uudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet.
Kaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta,
mutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä
metsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden
toiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien
ikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa
jätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu,
näyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.

Oikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti
uudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa.
Ennemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton
kevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle
sovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä
päiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin
sammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain
maassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät
tulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä
seisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien
puiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut
ja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa
kuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava
tulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla
kasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen
alaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä
edelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat
metsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen
neliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava
tuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin
asuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät
onnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan
suurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei
ole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina
kuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä
uusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin
joukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja
kaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi,
ei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät
ovat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin
arvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista.
Ja totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle,
kuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää
raivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin
kuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista
sadan virstan päähän palopaikasta.

Vielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön
risukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä
selviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän,
mutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo
olivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot
jäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja
kuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen.
Ennemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä
kaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta
poikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla
makaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena
tuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli
niitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai
latvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja
vasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain
välillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka
taholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä
surettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan.
Paljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne
kohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon
jälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet
haarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta.
Vähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät
vielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta
tikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen
asti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan
puuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein
suurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole
mitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää
kaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin
ja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä
täällä näkyy puiden jäännöksiä.

Onpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo
muutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus
verhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja
sammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät
maan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja
houkuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi
pois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle
ja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko
niin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien
päästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja
jonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan.
Jokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia
keskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien
puiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät
rotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät
rotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät
syvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset,
joihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot
kyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki
niiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää
kauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.

Tulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän
haaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret.
Järjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole
aavistustakaan Hän katsoo metsää "hyvän Jumalan" omaisuudeksi, ja
mitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät
rikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään
mikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan,
mitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen
hakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja
kukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee.
Muutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin
paraassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa
niin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään,
käyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä
sellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien
ja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt
eivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja
kuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on
metsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen
enemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen
kasvamisesta ja hoidosta.

Näillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden
luonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja
ainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään
viehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä
silmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä
häviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus,
ja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa
villeissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja,
muhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen,
vanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin
on seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita
kaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja;
suuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut
ja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa
Länsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan
monesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä
täyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat
ja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia
pujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä
ikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta
murtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja
alaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on
nähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin
häviöön tuomittua.

Tämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin;
päin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä
mielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä
välistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut
ovat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen;
melkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan
pinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla
jokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin
lajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina
puita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta.
Yksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin
metsät tässä maassa.

Metsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin
katsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin
hyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä,
vallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään
huomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa
laaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen
korkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin
poikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan
pikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on
aina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta,
vaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää,
kun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten
siellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne
vielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki
rungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat
yhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun
pensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida
huomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä
on sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä
hopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä
elähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.

Itse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa,
joissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja
lehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja
havupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se
täyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin
pihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu
vaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat,
enemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä
etelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat
ainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä,
niin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.

Vasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat
todella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat,
ell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian
kuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja
ja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa,
ja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä.
Siperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian
havumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä
kauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu.
Tämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja
Länsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä
puoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden
havupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen
erottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä
oksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina
ulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita,
onpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden
latvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet
mutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen
luontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen
eteläosassa, vaikka sitä välistä -tavataan hyvin etäälläkin
pohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän
oksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä
katsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin
se todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa
osissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä
pääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat
ne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi
kodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen
eteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin
Europassa.

Nämä nyt luetellut lajit ne ovatkin yleiset puut Länsi-Siperian
metsissä. Tammea ja pyökkiä, jalavaa ja saarnia, lehmusta ja
vaahteraa, hopea- ja marjakuusta, valkopyökkiä ja mustaa haapaa
näyttää kokonaan puuttuvan. Sitä vastoin on runsaasti pensaita
ja pikku metsää. Yksin pohjoisessakin on kasvikunta maan
pinnalla metsissä ihmetyttävän rikas ja rehevä. Viinimarjat ja
vatukka menestyvät vielä kahdeksannenkuudetta, eräs kuusamalaji
seitsemännenseitsemättä leveysasteen tasalla; katajaa, harmaata
leppää, villapajua, variksenmarjoja mustikoita ja puolukoita näyttää
pikemmin olevan enempi kuin vähempi, mitä etemmäksi pohjoiseen
päin tullaan, ja yksin tundran rajallakin, josta vaivaiskoivu ja
suokukka, sammal ja karpalo leviävät kauas metsäin sisään, on maa
vielä kaikkialla runsaasti verhottu, koska sammalet tavallisesti
menestyvät sitä rehevämmin, mitä köyhemmiksi metsät tulevat. Tekeepä
arokin metsiä rikkaammiksi siten, että se metsävyöhykkeen eteläosassa
antaa metsille suurimman osan pensaitansa ja pikku puitansa sekä
ruohojansa ja kukkiansa. Siten saattavat eräät metsäseudut muuttua
luonnollisiksi puistoiksi, jotka varsinkin keväällä ja alkukesällä
kehittelevät oikein hämmästyttävän komeaa kukkarikkautta.

Esimerkiksi sellaisista runsaskasvisista metsistä saatettaneen
mainita Schlangenberg- ja Salain-kaupunkien välillä oleva "Taiga".
Sillä avaralla alalla, jota tämä ihana metsä peittää, saavat
pitkähköt vuorenharjat ja pyöreät kukkulat, laaksot ja notkot jo
itsessään aikaan viehättävää vaihetusta. Kunnas kohoaa toisensa
vieressä ja ylemmäksi toista, kaikki metsän peitossa. Mänty ja
Siperian kuusi; haapa ja paju, pihlaja ja tuomi ovat näiden metsäin
pääosina ja seisovat täällä ihan sekaisin, levittäen kirjavia
valon ja varjon vivahduksia, ja lehtipuiden latvain tummista
piirteistä pistävät miellyttävästi ylös Siperian kuusen keilamaiset
latvat. Hernepuu ja hernepensas, heisi ja kuusama, kanervaruusu ja
viinimarjapensas liittyvät kukkarikkaaksi pikku metsäksi; miehen
korkuiset putkikasvit, varsinkin katko ja angervolajit, sanajalka ja
kihokki, kukonkannus ja sormiruoho, kissankello ja aivastusjuuri,
kaikki rehevimmässä kasvussa, kutoutuvat kirjavaksi matoksi maahan,
josta villihumala kierrellen kiipeilee ylös puiden runkoja myöten. On
ihan kuin oppinut puutarhuri olisi täällä käyttänyt taitoansa, kuin
ihmiskäsi olisi laitellut ja järjestellyt koko maisema- ja metsäkuvan.

Etelässä ovat metsät kauneimmassa ja komeimmassa kukoistuksessaan
keväällä, pohjoisessa syksyllä. Jo syyskuun ensimmäisinä päivinä
kellastuvat täällä lehtipuiden lehdet ja kuukauden keskipaikoilla
on Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta
vihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä,
vaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki
niiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien
jälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut
vielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän
ja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat,
sinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja
tuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin
täydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää
silmää ja mieltä.

Sellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä.
Kuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan
verraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden
näyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta
tunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät
kivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja
murrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja
suot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita
lohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden
päällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat
rotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden
päällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja
sekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan
päästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset
vähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä
tiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin
ei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat
sitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan
sopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis
oikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä
niiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton
tehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat
hyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä
varsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille.
Aukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki,
niin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin
tarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku,
joita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee
metsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin
ennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan
voida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet
vievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen
sekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä
suota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole
mitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia
vastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää
estettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin
nenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan
oli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut
kaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on
tasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut
hangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät
koiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä
pitemmille retkille metsän sisään.

Siperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä
voidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä
vallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti
teirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan
rastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua
ja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean
viklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta,
harakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin
elähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin
hiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon,
että saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä,
hän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä
asuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin
saatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa
yli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti,
ett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden
paljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin
aika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai
metsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee
toiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole
tässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka
jossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä
ja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään
kuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa,
jotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin
ulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita
toki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin
sekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä
sisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset,
enemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin
vastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen
sydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä
uutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja,
eläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin
niissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole
ulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa
vallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy
monelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja
näyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla
kuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan
säälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä
niille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen,
että asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä
sydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin
määräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki
tähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan
todeksi.

Paikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä,
näyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä
muutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän
tai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat
yksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät
kiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat
lapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan,
ehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin
kiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat
pysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin
myöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin.
Siten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin
karttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin
ruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi,
mitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia
ne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti
tulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta
on koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat
Siperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat
myöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita
sinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin
oleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen,
pysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät
haeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat
selvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien
jäljestä.

Nämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut
metsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä,
mutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä.
Ihmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin
keväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia
teiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä
suureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai
vielä soveliaammissa metsissä teirejä on hyvin niukalti; hän saa
harmissaan turhaan etsiä kesällä pyytä kaikkein sopivimmistakin
paikoista, vaan syksyllä hän ihmeekseen ja ilokseen tapaa niitä
melkein kaikkialla.

Nämä omituiset asianhaarat, yhtäläiset yli koko Siperian
äärettömäin alojen, täytyy metsästäjän tarkkaan tietää, jos hän
tahtoo edes läheskään varmasti saada saalista, ja kuitenkin on
myöskin harjautunein ja kokenein pyyntimies näissä äärettömissä
metsissä aina ja kaikkialla sattumuksen orjana. Etsiköön hän mitä
riistaa hyvänsä, hän ei koskaan osaa edeltä päin sanoa, mistä sitä
löytyy. Eilen hymyili onni hänelle runsaimmasti, tänään se ei suo
hänelle vähintäkään kehoitusta Riistasta ei ole puutetta, mutta
jos metsästäjä luottaisi yksistään siihen, kuolisi hän nälkään.
Länsi-Siperiassa on ihan mahdoton sellainen metsästys kuin muiden
leveysasteiden tasalla; eikä metsästys näissä metsissä tuota edes
sanottavaa voittoakaan. Muutamat eläimet, esim. majava, näyttävät jo
olevan sukupuuttoon hävitetyt; toiset, kuten niin arvokas soopeli
ovat kadonneet ainakin asutuista seuduista kauas sisämetsiin.
Siperiassakin valitetaan, että metsän riista vähenee vuosi vuodelta
yhä harvinaisemmaksi, ja sen verta onkin varma, että saalis vähenee
joka vuosikymmen. Siihen vähenemiseen ei suinkaan ihminen yksin ole
syynä, vaan metsänpalot ja tuon tuostakin raivoavat kulkutaudit
vaikuttavat sitä luultavasti yhtä suuressa, ehkäpä suuremmassakin
määrässä. Tosin ei kukaan siperialainen ajattele, että riistan
säästäminen silloin tällöin on sen säilymisen ensi ehto. Laillisesta
metsästyksestä ei sikäläinen metsästäjä tiedä mitään, mutta sen
sijaan hän kyllä tietää moninaisimpia keinoja ja tapoja hävittää
niin paljon samaa eläinlajia kuin mahdollista. Tuliaseet ovat tässä
vähäarvoiset; loukut, ansat ja verkot, jousivireet ja myrkky ovat
paljon luotettavammat ja paremmat pyyntineuvot sekä tulokkaiden että
maassa syntyneiden mielestä.

Riistaksi katsoo siperialainen jokaista eläintä, jota hän tapettuna
voi jollakin tavalla käyttää hyödykseen, hirveä yhtä hyvin kuin
siipioravaa, tiikeriä samoin kuin lumikkoa ja kärppää, metsoa niin
kuin harakkaa. Se, jota jonkun kansan taikuus säästää, joutuu
toisen saaliiksi; muutamat eläinlajit, joiden lihasta venäläiset
eivät huoli, ovat mongolialaisten kansain silmissä oikeaa herkkua.
Ostjakit ja samojeedit kasvattavat kettuja, näätiä, karhuja, pöllöjä,
joutsenia, hanhia ja muita pesistään otettuja eläimiä, hoitelevat
niitä hellästi niin kauan, kuin ne ovat pieniä eli kunnes niiden
karva- tai höyhenpuku on täysin kehittynyt, ja teurastavat sitte,
syövät lihan ja käyttävät muuten hyväkseen nahan. Nahkoja tulee
Siperiasta sikäläisille ja Europan markkinoille miljoonittain;
maahan jää paljon vähempi, vaan melkoinen on sentään niidenkin
paljous; nelijalkaisia eläimiä ja lintuja, joita täältä jäätyneinä
lähetellään etäisiinkin paikkoihin, voidaan lukea satatuhansittain.
Paitsi nisäkästen nahkoja viedään täältä ulkomaille myöskin lintujen,
varsinkin joutsenen, hanhen, lokin, uikun ja harakan nahkoja, joista
tehdään puuhkia, kauluksia ja hatun koristeita. Yksi ainoa kauppias
vähäpätöisessä Tshukalinskin kaupungissa ostaa ja myy yksinään joka
vuosi kolmekymmentä tuhatta uikun nahkaa, kymmenen tuhatta joutsenen
nahkaa, ja toista sataa tuhatta harakan nahkaa, ja muutamia vuosia
sitte kaupitsi hän niitä kaikkia vielä enemmän. Tietysti niin lavea
turkiksien ja nahan kauppa saa aikaan, että eläimet vuosi vuodelta
yhä enemmän vähenevät; jokainen, ken on oppinut tuntemaan Siperian
metsästäjäin säälimättömyyttä, voi varsin hyvin käsittää, että
ainoastaan metsäin ja soiden vaikeakulkuisuus suojelee mainitulta
eläimiä sukupuuttoon hävitykseltä.

Vaikka edeltä näkyy, että riista-käsite on sellaisten metsästäjäin
mielestä melkein rajaton, ymmärretään kuitenkin pyyntieläimillä
oikeastaan niitä lajeja, joita meilläkin katsotaan riistaksi taikka
katsottaisiin, jos niitä meillä olisi. Metsävyöhykkeen alalla ovat
pyyntieläimiä kruunuhirvi, jättiläis-metsävuohi, hirvi ja peura,
susi, tavallinen kettu ja naali, ilves ja karhu, jänis, orava
ja siipiorava ja varsinkin kaikki näätälajit eli siis soopeli,
mäntynäätä ja kivinäätä, illeri, kärppä, lumikko, ahma ja saarva
sekä metso, teiri ja pyy, joiden lisäksi voidaan lukea myöskin
silloin tällöin tänne eksyvä tiikeri, vuorimetsissä asuva irbis eli
pardeli, myskihirvi ja metsäkarju sekä pohjoisessa, ainakin metsän
laitoilla elävä metsäkana. Näitä eläimiä pyytävät kaikki, ehkä jotkut
sivistyneetkin, jopa jotenkin säännöllisesti, vaikka ei aina aivan
metsästäjäin sääntöjen mukaan, ja useimmille niistä viritellään
myöskin hyvin taidokkaita ja tehokkaita ansoja ja loukkuja.

Näistä viimemainituista on kaikkialla käytetty loukku tärkein. Se on
tehty seuraavalla tavalla. Aukean paikan poikki metsässä, varsinkin
sellaisen, josta on jotenkin vapaa näköala, tehdään matala ja niin
vähän kuin mahdollista huomiota herättävä risuaita, jonka keskelle
jätetään aukko taikka pari kolmekin, jos aita on pitempi. Portin
kummallekin puolelle lyödään paalu, joiden yläpäät yhdistetään
poikkipuulla Paalut suuntaavat niiden välissä olevain loukkupuiden
liikettä, jotka ovat kaksi vierekkäin sidottua, pitkää, jotenkin
paksua puunrunkoa. Poikkipuun päälle asetetaan pitkä vipu, jonka
lyhempi varsi pitää loukkupuita ylhäällä ja pitemmästä varresta
lähtevä nuora juoksee virityspuikkoon. Se puikko on lyhyt, toisesta
päästä suippohaarainen, toisesta teroitettu oksa; sen haarapää
painetaan toiseen paaluun ja terävä pää asetetaan toista pitempää
puikkoa vasten, jonka toinen pää vuorastaan on löyhästi toista paalua
vasten. Molemmat puikot pitävät toinen toistaan määrätyssä asennossa,
mutta pääsevät irti, jos niitä vähänkään liikutetaan ylhäältä tai
alhaalta päin. Kuin loukku on viritetty, levitellään virityspuikkojen
päälle keveitä ja kuivia oksia, vähemmin niiden peitteeksi kuin
suuremman polkupinnan aikaan saamiseksi. Jos nyt joku eläin, vaikkapa
pikku lintukin astuu virityspuikoille, niin ne eroavat ja loukkupuut
putoavat alas, tappaen alla olevan eläimen. Jos loukku viritetään
petoeläimille, pannaan jotakin syöttiä virityspuikkojen alle; kaikkia
muita eläimiä johtaa aita loukkuun. Kun monessa metsäseudussa
viritellään loukkuja kaikille poluille, teille ja aukeille paikoille
sadoittain ja tuhansittain, saa pyytäjä usein runsaankin korvauksen
vähäisestä vaivasta, joka niiden oivallisten pyydyksien teossa on.
Metsälinnut, jänikset, oravat ja kärpät ovat tavallisia, illerit,
mäntynäädät ja soopelit harvinaisempia loukkujen uhreja. Ahmat ja
sudet myöskin saavat usein niissä surmansa, mutta ne kuten koiratkin
tuota pikaa oppivat tuntemaan ne ja karttavat niitä niin kauan, kuin
ne ovat vireissä, jota vastoin ne eivät ollenkaan pelkää lauennutta
loukkua, vaan varastavat pyytäjältä loukkuun jääneen saaliin taikka
pureksimalla turmelevat sen.

Samojeodit ja ostjakit käyttävät paitsi loukkua mielellään myöskin
itsestään laukeavia ampuma-aseita, joina käytetään kaarta ja nuolta
tai itsestään laukeavaa jousta. Kaari, jota tähän tarkoitukseen
käytetään, on hyvin vahva, ja surmaava nuoli oivallisesti tehty,
ja koko surma-ase siis hyvin vaarallinen, jopa varomattomille
ihmisillekin erittäin turmiollinen. Nerokkailla laitoksilla pysyy
kaari jännitettynä ja nuoli oikeassa asennossa, puinen liipasin
laukasee sen heti, kuin eläimen tielle pingotettuun rihmaan
kosketaan. Tähdätessä nuolta niin, että se puhkasee eläimen sydämmen,
käytetään eläimen koon mukaista mittakeppiä, jonka yläpäähän tehty
reikä, kuin keppi on pystyssä, tarkkaan näyttää, miten korkealla
juoksevan eläimen sydän on, sekä toista mittaa, joka näyttää
miten etäällä solisluusta sydän on ja siten pyytäjälle osoittaa,
minkä verran sivulle nuorasta nuoli on tähdättävä. Koska kaikki
maan asujamet tarkkaan tuntevat kaikki näissä metsissä tavattavat
eläimet, niin he harvoin turhaan virittävät kaartansa; niin
tapahtuu ainoastaan silloin, kuin suuruudeltaan paljon pienempi
tai suurempi eläin tulee rihmaan koskemaan kuin se, jolle nuoli on
aiottu. Tavallisesti pyydetään täten kettuja ja melkein yhtä hyvällä
menestyksellä susia, jopa myöskin hirviä ja peuroja. Sitä vastoin
käytetään viritettyä jousta pienemmälle riistalle, varsinkin kärpille
ja oraville. Niille asetetaan houkuttava syötti, jonka eläin tapaa
ainoastaan siten, että pistää päänsä ahtaasta kolosta, joka jousen
ollessa viritettynä on sen etupuolella ja alaosan kohdalla. Silloin
eläin koskee virityspuikkoon ja leveä, taltan muotoinen, määrättyyn
suuntaan lentävä nuoli, jonka jousi koko voimallaan viskaa alas päin,
tappaa eläimen.

Nykyaikoina on kuitenkin näiden alkuperäisten aseiden ohella
ruvettu käyttämään tuliaseita, jopa Länsi-Siperiassakin, vaikka
ne eivät sentään ole karkoittaneet jousta nuolinensa. Mutta koska
ruuti ja lyijy ovat kallista tavaraa, käytetään mieluisimmin
hyvin hienoreikäisiä luodikkoja, itsessään varsin huonoja sytyke- ja
piilukko-pyssyjä, mutta niillä huonoillakin aseilla ammutaan
sittekin merkillisen taitavasti. Tukin jatkon etupäähän kiinnitettyä
hankoa, jolle pyssy lauaistessa nojataan, ei saa puuttua kenenkään
länsisiperialaisen pyssystä, sitä käyttävät tavallisesti sikäläiset
sivistyneetkin metsästäjät ja sytykepyssyissä se onkin ihan
välttämätön. Haulikkoja käyttävät virkamiehet ja varakkaimmat
kaupunkilaiset, mutta eivät siellä syntyneet varsinaiset asujamet,
joilla metsästys on elinkeinona ja jotka niin sanoaksemme käyttävät
ruutia jyvittäin. He ottavat mukaansa pienen sarvellisen sitä,
kallista tavaraa, kääntävät pyssyn reiän paksuisen iyijylangan
kolme neljä kertaa ympäri vyöksensä ja lähtevät niine varuksineen
metsästysmatkoille. Lyijylangasta saadaan luodit, mutta ei viitsitä
valaa niitä, vaan leikataan taikka vielä yksinkertaisemmin puraistaan
siitä kappale kerrassaan, pistetään se ilman mitään tuketta piippuun
ja siten on pyssy ladattuna. Tosin kaikki tällaiset metsästäjät
ainoastaan hätätilassa ampuvat pitkältä matkalta, mutta tavallisen
puun puolikorkeudelta niin tarkkaan, että tähtäävät soopelia ja
oravaa silmään ja useimmiten osaavatkin siihen.

Metsälintuja pyydellään yleisemmin kuin mitään muuta riistaa ja
tapetaankin satatuhansittain. Soidinaikana metso ja teiri saavat
melkein kaikkialla olla rauhassa. Sellaista metsästyshuvia, kuin
meillä on hiipiessämme likelle viheltelevää metsoa, saadaan metsäin
vaikeakulkuisuuden tähden harvoin taikkapa ei koskaan kokea; ei
edes teirin soitimenkaan tähden luovuta aikaisena toukokuun aamuna
mukavasta yösijastaan; enintään koetetaan petellä jotakuta pyytä
matkimalla hänen lempisäveltänsä. Kukapa viitsisikään nähdä niin
paljon vaivaa, ja vastusta, kun saaliin tulo on niin epävarma!
Vasta syksyllä ja talvella voi metsästys kannattaa siperialaisen
mieltä myöten; kuin nuoret urokset ovat sulkasadossa, kuin parvet
kasvavat suuren suuriksi joukoiksi, silloin on oikea metsälinnun
tappoaika. Ken ei kammoksu mitä moninaisimpia vaivoja, lähtee silloin
koirinensa, jotka tavallisesti ovat vain joutavia kylärakkeja,
ajamaan vaeltavia lintuja takaa ja tuopi useinkin kotiin runsaan
saaliin; ken osaa hiihtää, pyytelee metsoja ja teirejä talvellakin.
Ensimmäisen runsaan lumisateen jälkeen tapahtuu pysähdys näiden
lintujen vaelluksissa ja joka parvi valitsee silloin olinpaikakseen
sellaisia metsiä, joissa ensi päiviksi näyttää olevan runsaasti
ravintoa. Alkutalvesta on puolukoissa ja katajanmarjoissa ruokaa
kosolta ja, kuin ne on syöty, riittää näille vähään tyytyville
eläimille ensin lehtikuusen, sitte kuusen ja männyn havut tai niiden
valmistumattomat kävyt. Niin kauan kuin mahdollista jatkavat he
vaelluksiansa jalkaisin, astuvat usein kymmenen, jopa kaksitoistakin
virstaa päivässä, tulevat joskus muutaman sadan askeleen päähän
asutuista seuduista ja jättävät edelleen vaeltaessaan äsken tulleesen
lumeen niin selviä jälkiä, että metsämies välttämättä viimein tapaa
ne. Jos niiden täytyy tyytyä havuruokaan, ilmasevat ulostukset niiden
olopaikan, jonka metsästäjä myöskin huomaa heidän makuupaikoistaan.
Siperian metsot ja teirit kaivavat lyhempiä tai pitempiä,
tavallisesti aina maahan asti ulottuvia koloja lumeen ja aamusella
taikka vaaran uhatessa lähtevät niistä makuusijoistaan, särkien
muutamilla siiven löyhäyksillä päällä olevan lumipeitteen; sen tähden
on helppo tuntea lintujen yösijat, jopa myöskin niistä päättää,
minä edellisenä yönä linnut niissä ovat maanneet, joten tottunut
metsästäjä niistä saa oivallisia ohjeita. Jos kauemmin sataa lunta,
pysyy metsälintu välistä aina puolelle päivälle asti makuukuopassaan
ja lennettyään sitte puuhun päästää syödessään pyssymiehen kyllin
lähelle, kun näet lintu ei pidä suurta lukua koirain haukkumisesta
eikä tarkastaessaan puun alla räkyttäviä koiria ollenkaan huomaa
metsästäjää. Sellaisten jälkiä myöten metsästysten onnistumisen
ensi ehtona on, että lumi on tasoitellut maan kokonaan ja peittänyt
enimmät vastukset sekä sulloutunut sen verran, että tyydyttävästi
kantaa suksia tai metsästäjän lumianturoita.

Paljon mukavampi ja tuottavampi on teirin pyynti kuvilla. Sitä varten
lähdetään syksyllä ennen päivän koittoa metsään, peittäydytään jos
mahdollista ennen tehtyyn havumajaan taikka tehdään silloin tuota
pikaa sellainen, asetetaan kuva, puusta ja tappuroista tehty,
mustalla sekä paikoittain valkoisella ja punaisella kankaalla
päällystetty, hyvin elävän linnun näköinen teirin kaave, pitkällä
kangella korkeimpaan lähellä olevaan puuhun tuulen päälle päin,
ja sitte ihmiset tai koirat etsiskelevät lähimetsän. Kaikki
nuoret, kokemuksesta vielä viisastumattomat urokset, jotka siten
säikytettyinä näkevät kuvan, lentävät luullun ja kaikesta päättäen
turvallisena istuvan kumppanin luo ja laskeutuvat samaan puuhun;
väijyksissä oleva metsästäjä, jolla silloin on luotipyssynsä ohella
välistä myöskin haulikko, voi usein kymmenkunnastakin petetystä
linnusta valita saaliikseen jonkun. Sellaisissa metsissä, joita
ei ole kesällä häiritty, pitää teiri niin vähän lukua luotipyssyn
heikosta paukauksesta että kuolleena puusta putoavan linnun kumppanit
usein eivät edes lennä poiskaan, vaan levollisesti istuen katselevat
kumppanin putoamista niin kauan, että metsästäjä ehtii ladata
uudestaan ja ampua toisen, kolmannen ja useampiakin. Koska teirejä
on runsaasti, ei ole ollenkaan uskomatonta, että jotkut metsästäjät
lyhyenä aamuhetkenä saattavat samasta havumajasta ampua parikymmentä
teiriä ja vielä enemmänkin.

Yhtä tuottavainen kuin teirin ammunta kuvilta ja hyvin metsästäjää
viehättävä ja innostuttava on pyyn ammunta sellaisena, kuin sitä
Siperiassa harjoitetaan. Siihen ei tarvita mitään valmistuksia, eivät
edes opetetut koiratkaan ole välttämättömän tarpeelliset, vaikka
niistä sentään onkin suuri apu. Pyy on hyvin yleinen Länsi-Siperian
metsissä, ehkäpä yleisempikin kuin metso ja teiri, mutta se liikkuu
niin ääneti ja hiljaa, että sitä monesti on vaikea nähdä, vaikka
poikueita on paljokin metsässä. Niin suurissa joukoissa sitä ei ole
kuin hänen sukulaisiansa eikä se myöskään kuljeksi niin suuria aloja
kuin ne, mutta juuri sen tähden se onkin tasaisemmin hajallaan yli
avarain metsämaiden ja joutuu siitä syystä ennemmin kuin mikään
muu metsälintu niiden metsästäjäin saaliiksi, jotka tuntevat sen
elintavat. Kokenut metsästäjä tietää sen keväällä ja kesällä olevan
ihan kuin perin kadoksissa; syksyllä hän tapaa sitä kaikkialla, yksin
sellaisissakin paikoissa, joista sitä turhaan etsittiin muutamia
kuukausia aikaisemmin. Se rakastaa yhtä paljon kuin sen sukulaisetkin
marjoja ja niiden tähden se näyttäytyy suurilla aukeillakin
paikoilla, joita se keväällä ja kesällä karttelee. Mutta osaapa se
aukeallakin pysyä piilossa etsijältä. Se painautuu paljon kovemmin
maahan kuin metso ja teiri, koettaa niin kauan kuin mahdollista
pysyä hiljaa, kuin sitä lähestytään, eikä hätäillen haeskele
erityistä piilopaikkaa ja lähtee vasta sitte, kuin vihollinen on
ihan päälle tulemassa. Sen lähtö lentoon tapahtuu niin äänettömästi,
niin huminatta, että se usein jääkin ihan huomaamatta; turkinpyy,
jopa pienempi taivaanvuohikin tekee enemmän melua kuin tämä
suloinen lintu, josta kuuluu vain hiljainen rapina silloin, kuin se
kohottautuu. Säikytettynä lentää se tavallisesti, ei kuitenkin aina,
lähimpiin havupuihin ja istahtaa sinne ensi oksalle, kuin sattuu,
mutta pysyy sielläkin niin hiljaa, että sitä on silloin yhtä vaikea
huomata kuin äsken maasta. Usein ponnistellaan turhaan ja kauan
silmiänsä sitä löytääkseen ja viimein luullaan sen jo huomaamatta
lentäneen pois, ja sitte yht'äkkiä suureksi ihmeekseen nähdään sen
sontimisesta tai muusta liikkeestä, että se on ihan paljaana istunut
juuri sillä oksalla, jota on niin huolellisesti tarkasteltu. Kaikilla
kanalinnuilla yhteinen kyky olla herättämättä pyytäjän huomiota on
pyyllä kehittynyt oikeaksi mestaruudeksi. Mieluisimmin haeskelee se
metsässä kosteita tai sammalisia, mustikoista ja puoloista rikkaita
paikkoja, joiden ympärillä on vanhoja lakastuneita ja nuoria puita.
Siellä osaa hän niin taitavasti käyttää hyväkseen jokaista suojelevaa
esinettä, että se tavallisesti huomataan vasta silloin, kuin se,
päästäkseen parempaan turvaan, lentää johonkin kuivaan puuhun. Jos
se ei liikahda, näyttää se katsojasta puupahkuralta, sillä hyvin
sen näköinen se todella onkin, ja se tietää varsin hyvin voivansa
täydellisesti luottaa höyhenpukunsa ja valitsemansa olopaikan
yhdennäköisyyteen. Kuitenkin se niin kauan, kuin jollakin tavalla
näyttäytyy, lakkaamatta katselee levottomasti ympärilleen ja, jos
aavistaa olevansa vaarassa, lähtee ylhäisestä paikastaan yhtä hiljaa
ja ääneti, kuin sinne lensikin. Tämän linnun pyynti on metsästäjälle
oikea ilo. Kaikkialla metsässä tiedetään tapaavansa häntä, mutta
ei koskaan, milloin ja missä se tulee näkyviin; tavallisesti
täytyy jättää kaikki erityiset apukeinot, mutta juuri sen tähden
ei tarvitsekaan olla peloissaan, että taitamattomat kumppanit
häiritsevät, ja lakkaamaton mielenjännitys on vielä runsaampana
palkintona kuin tämän kanalinnuista kaikkein maukkaimman ja paraimman
paisti.

Sen merkityksen rinnalla, joka täytyy tunnustaa metsälinnuille
sekä metsästyksen että kansallistalouden kannalta katsoen, lienee
Länsi-Siperian jaloimman nelijalkaisen eläimen pyynti ja siitä
karttuva hyöty vähäarvoinen. Neljää täällä tavattavaa hirvilajia
pidetään erilaisista, vaan yhtä perusteettomista syistä paljon
vähempiarvoisina, kuin ne ansaitsevat, ja käytetään hyväkseen meille
vastenmielisellä, jopa inhottavallakin, ell'ei juuri raa'alla
tavalla. Niin tehdään varsinkin kruunuhirvelle. Tämä ylpeä ja
muhkea eläin, joka muutamain tutkijain mielestä on suurikasvuinen
Saksan hirvi, vaan toisten mielestä tosin hyvin sen näköinen,
vaan suuruutensa ja voimakkaan sarvistonsa tähden siitä eroava
laji, asuu kaikissa eteläisissä, varsinkin vuoristojen metsissä,
eikä suinkaan ole niin harvinainen, kuin saattaisi luulla siihen
katsoen, että niin hyvin maassa syntyneet asujamet kuin tulokkaatkin
väsymättömällä innolla lakkaamatta sitä pyytelevät. Se pyynti-into
uhkaa kruunuhirveä perin omituisesta syystä juuri siihen aikaan,
jolloin se paraiten tarvitsisi säästämistä. Pohjois-Aasian
metsästäjät eivät tätä hirveä tapa lihan, ei nahan eikä siloisten,
haarakkaiden sarvien, vaan keskenkasvuisten, kulmikkaiksi vielä
kovenemattomain, nahkamaisten sarvien tähden. Niistä kiinalaiset
lääkärit ja puoskaroitsijat tekevät lääkettä, jota tuon taivaisen
valtakunnan rikkaat, elähtäneet pojat innokkaasti ostelevat, maksaen
siitä saman painon kultaa; se arvatenkin on jotain kiihotinta, jonka
sijaan he eivät luule voitavan käyttää mitään muuta. Mieluisimmin
etsiskellään kuusihaaraisia, vasta vähän kulmikkaita, vielä
runsasverisiä sarvia; niistä maksetaan kolme tai neljä sataa markkaa
Suomen rahassa, jopa enempikin, jota vastoin kymmenisellä markalla
saadaan täys'kasvuiset, silenneet, kaksi- tai nelitoista-haaraiset
sarvet. Sekä Pohjois- ja Keski- Aasian mongolialaiset että myöskin
Siperian venäläiset kilvan koettavat saada noita kalleita sarvia
ja lähettävät, kuin hirvi on saatu oikeaan aikaan tapetuksi, niin
pian kuin mahdollista, tavallisesti postissa; Kiahtaan, josta
erityiset kauppiaat niitä vievät tuhansia vuodessa Kiinaan, jossa
niiden tuonti ei sittekään koskaan riitä täyttämään menekkiä.
Siperialaiset talonpojat pitävät kruunuhirviä yksinomaan sitä
varten vankeudessa, että voisivat sopivaan aikaan leikata verestä
vielä täysinäiset sarvet myötäväksi. Kun, kuten tietty, joka hirvi
sarvien kasvamisen aikaan karttaa tiheikköjä ja tiheitä metsiä sekä
on vähemmin arka kuin muulloin; kun nuoria hirviä, joilla on sarvet
ainoastaan alulla tai pari- kolmehaaraisina, yhtä vähän säästetään
kuin täysikasvuisiakaan kruunuhirviä, niin tietysti tämän eläinlajin
olemassa olo on vaarassa, jota paitsi sikiötkin jäänevät syntymättä.
Lihasta ja nahasta tässä teurastuksessa ei pidetä lukua; jos on
vähänkään vaivalloista tai hankalaa kuljettaa tapettua saalista,
jätetään se ilman mitään susille ja ketuille. Niin kuin kruunuhirvi
eroaa Saksan hirvestä, samoin Siperian metsävuohi eroaa tavallisesta
metsävuohesta suuruutensa ja pitkäin, juuresta heikkojen sarviensa
tähden, vaikka luonnontutkijat eivät vielä ole selvillä, onko se
ihan eri laji. Siperiassa se asuu mieluisimmin sellaisissa metsissä,
jotka alkavat tointua metsän-palon jälkeen ja joissa Siperian
kuusta runsaasti kasvaa, sekä metsän laiteissa ja pienenlaisissa
metsiköissä, nousee vuoristoissa melkoisen korkealle, usein ylemmäksi
puiden rajaa, ja oleksii myöskin autiolla arolla, yhtyen vuorilla
vuorikauristen ja villilammasten, arolla anttilooppien seuraan. Maan
luonnon ja laadun mukaan tekee se jotenkin säännöllisiä vaelluksia,
metsänpalojen pakottamattakin, kulkee silloin pitkä matkat ja uipi
ihan arvelematta leveäinkin jokien ylitse. Välistä se ilmestyy ja
asettuu seutuihin, joissa sitä ei ole moneen vuoteen nähty, ja tekee
sieltä käsin retkeilyjä. Tavallisesti se näillä vaellusmatkoillaan
kulkee aina samoja teitä, ja siellä täällä täytyy sen pujottautua
hyvinkin ahtaita polkuja myöten. Suurten jokien jyrkät kallioäyräät
pakottavat sen paikoin kääntymään vähiin poikkilaaksoihin ja
muutamiin rotkoihin, ja silloin se useimmiten joutuu turmioon, koska
harvoin jätetään niitä solia sulkematta aidoilla, joiden takana
on pyyntihautoja. Joka vuodenaikaan niitä kiihkeästi ahdistelevat
sudet ja ilvekset ja melkein yhtä paljon venäläiset ja Siperian
syntyperäiset asukkaat. Kuten kaikkea muutakin riistaa ahdistetaan
metsävuohta säälimättä, käytetään hyväkseen kaikkia asianhaaroja
ja kaikkea mahdollista viekkautta, saadakseen sitä surmatuksi
millä tavalla hyvänsä. Kuin lumi alkaa sulaa, kuin kylmät yöt
muuttavat päällimmäisen lumikerroksen ohueksi jääkuoreksi, lähdetään
metsävuohen ajoon kevytjalkaisten koirain kanssa joko ratsain tai
suksilla, hätyytetään elukkaa melulla ja huudolla ja saadaan se sitä
pikemmin väsymään, mitä kovempi jääkuori on ja mitä pikemmin se
haavoittaa eläimen jalat, kun näet pienet sorkat juostessa puhkovat
hankea. Keväällä houkutellaan metsävuohta matkimalla kilin ääntä,
kiima-aikana metsäpukkia matkimalla hyvin tarkkaan vuohen määkimistä
ja sillä välin sekä myöhemmin molempia suolanuolukkeilla; syksyllä
pidetään suuria ajoja taikka ahdistetaan niitä veneillä, kuin ne
vaelluksillaan ovat jokien yli uimassa, ja pistämällä tapetaan ne
veteen; alkutalvesta pyydellään niitä reellä ajaen ja ampuen siitä,
milloin vuohi on kyllin lähellä. Ainoastaan ansaa ei käytetä vuohen
pyynnissä, luultavasti yksinomaan siitä syystä, että viritetty kaari
on tuottavampi.

Paljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa.
Olinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä
monelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän
eläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen
soilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä
helposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet
ja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää
hirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain
vihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon
susi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään
näistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan
ja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat
aseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä,
joka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta
yksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se
kestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin
vastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan
todistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat
poikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan
ihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian
metsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden
sitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet.
Kesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se
eleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien
piilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse,
yöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret
maistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä
tähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit
vedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka
ovat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa
täyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta
ja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu
kauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan
mukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä
peräkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä
ihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin
hiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu
ja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat
kuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat
sellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi
päästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys
niin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla
harjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien
alussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista,
soilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet
pakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia
olinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja
ennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan
sitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan
kammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat
jäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään
esiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota,
mutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa
sitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan
lakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen
koko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä,
pysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria,
näyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan
ani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten
metsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä
matkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen
hirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä
ja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä
päätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan
ajetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja
juoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan,
siten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta
silloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin
metsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät
silloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen
saavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota
ikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat
että maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea;
taljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan
ruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen
vaivastaan ja ponnistuksistaan.

Peura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin
metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se
sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät
sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan
niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa,
mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin
mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi
tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla
on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista
villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien
ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin,
kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät
johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen
pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla
yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun
asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä
voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta
venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet
pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.

Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen;
ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden
Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat
siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat,
jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on
metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska
siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit
kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin
välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää,
että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä
kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä
loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja
paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa
niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä
antaa minkäänlaista merkitystä.

Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee
sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä
vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan
suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen
tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan
poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa
ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä,
ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun,
miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta
sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on
metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä
missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla
niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän
vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat
aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään
vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä,
kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä,
ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska
noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla
paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat
kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana
saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa,
joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin
tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja
ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin.
Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa
ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas
toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan
urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten
kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja
tavallisesti pääsevät voitolle.

Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi
niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä
lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa
silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti
tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää
jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan
jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne
siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan.
Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten
luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja
syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain
vaivat ja viisaan tempun.

Eri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja
sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat,
kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot;
sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon
mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua
sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä.
Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska
tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen:
ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei
ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet
käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan
heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura
metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti,
kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään
nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja
toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan
vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen
emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä
viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän
tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään.
Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti
reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista
haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon
lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä
vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat
porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat
petoa -- vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi
tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.

Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen
susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki
mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan
syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman
kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä
etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä,
toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on
paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva,
paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin,
mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään.
Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään
harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään
ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia
liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen
ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on
viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen
vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi
ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin
vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan
joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa
kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä
himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin
kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee
susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen
tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa.
Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo
hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti
huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää
vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee
ympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta
aitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään
ulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun,
niin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi
on siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein
kynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan
pihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo
epäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan
sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa
välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin
yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät
matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy
viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten;
viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä
vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja
ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön
jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä
aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä.
Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän
paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän
rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti
haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten
toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat
eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa
aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet
heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa
eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös,
juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan
näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa
se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna
kuoliaaksi.

Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa.
Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta
hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle
niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen
itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten
joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään
sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella
Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti,
koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan
synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä
on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin
hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä
arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään
ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin
pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan
kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään
pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen,
vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat
täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen
karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon
arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat
nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.

Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin;
kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan
enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä
ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen
kotipaikka.

Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa
merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä
hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän
saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan,
sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet
tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin
ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat
ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa
pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut
makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys
karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa
paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee
vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos
tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri.
Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa,
kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan
Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin,
josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa
syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen
kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin
tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan
ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla
aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä,
jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä,
kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä
epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä
tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän
laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä,
ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta,
joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät
vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät
ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti
vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.

Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että
tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean
kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky
innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta
tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan
Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa
arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne
siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin,
mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita
ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn
kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää
hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin
pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan
talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää.
Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka
pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä
pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa
tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.

Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei
tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä
liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin,
täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin
ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin
museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on
Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla
suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa
Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien
kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä
viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla
ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi
daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla
ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin,
kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä
siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta
palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja
säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei
oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.

Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien,
runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään
muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä
säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa
paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin
harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi
ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä;
nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin,
joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla
raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin
yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen
Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä
nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla
joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin
kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä.
Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on
jotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin
kymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat
mäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa
sekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen
veitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa
oravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain
voi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle
ja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla
hyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella
metsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän
vehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se
lumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee
niiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon
lumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua
kaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää
tavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin
kuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla,
paikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin
tavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei
edes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten
mainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa
tuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa
pidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään
paremmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee
loukuista pyytäjäin saalista.

Vaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna,
varustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin
ja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden
turkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään
lyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti
ei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden;
näädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan
saavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat
väriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä
näiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja
siitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja
kovaksiko vaiko leudoksi.

Edellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen
lumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin.
Jokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi,
olalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on
välttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja
teetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari,
lusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla
säikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin
koiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.

Pitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin
monesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä
karaistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla,
viettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan
enimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon
kuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja
ymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä
puistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle
haukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes
metsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti,
jollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä
jonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin
jatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat.
Metsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden
huomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia
metrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät
pyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen
kuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on
varsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi
vielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen
saaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo
koko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen
lyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.

Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä
tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää
hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu
karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa,
niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee
rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes
tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät
koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki
pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen
haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan
toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä
riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin
läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän,
hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat
ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.

Pimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen
kaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen
pituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison
tulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien
keskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan
lumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä
vielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista.
Niin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee
voimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan
runsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa
ja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista.
Sillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja
sytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti
lämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti
lakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän,
laskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista
sen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat
osansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta
puusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain
päälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon
kuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko
lämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli,
ja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä.
Kyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa
ylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä
tullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka
talvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin
paikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin,
jotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia
ja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan.
Sekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa,
koska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden
viipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa
ja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.

Tällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan
talvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti
tekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle
kaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias
puolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos
metsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon
riistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin
hankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään
korvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin
erinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä
tavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.

Kunniakkaimmaksi ja vaikeimmaksi metsästykseksi katsoo
länsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan
ole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä
Itä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka
ja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä,
mutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti
ryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi.
Vaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi
sukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan
harvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä
eikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu
eikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan
vähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein
ihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että
moni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut
häntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä.
Se kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee
vuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven
tullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan
mielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä
laihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä
kuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla
on aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea
samoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen
hyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada
sitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan
kasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se
raatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy
kavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä,
syöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti,
kaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan,
saadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan
kulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä
heitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin
ihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja
kaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja
kimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja,
maassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja
toukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä
asuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan
kaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista,
kuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät,
haeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat
että latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä,
joissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä
niihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden
kalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti
pakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön
eikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan
asettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se
varsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa
siihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä
puolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla,
ryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen
tullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille,
vaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin
hyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin
isoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan
makaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella
vaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä
häiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin
sitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei
ole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee
ulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet
metsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu
ainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten
luullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja
kuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun
lopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset
poikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.

Vaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa,
joka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden
hankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun
pyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan
käytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä
sekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat
pitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä
käytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa
ostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia
avuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin;
kynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten
asujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa,
kuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen,
jota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen;
hampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat
montakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat
vahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti
ei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy
etsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla
taistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon
vaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä
ja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika,
joka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle;
ostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten
apulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä
sen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen
niin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein
enimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille
vaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet
tai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka
pysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana
hetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat
ostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka
kääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä
päälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se
puree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa
sydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin
välistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin
kylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja
puukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan
kylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian,
on, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.

Usein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen
kanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee
yht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua,
koska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään
vaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti
paikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen
luoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein
korvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte
karhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt
pahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa
Uraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen
hämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu
ja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi
nostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa
sen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä
veriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta
pyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa
ammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun
ja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen
hengiltä.

Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin
seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä,
huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee
tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä,
löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen
huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa
tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä.
Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta
poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle
syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika
palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei
uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla
olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa
taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän
ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä
pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla
ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa.
Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän
karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti.
Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu
piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja
tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on
lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin
pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi,
pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin
riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja
suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon
ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen
keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa
ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja
vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen
kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin
kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä
kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään
toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun
jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen
hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.

Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä
saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin
tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen
joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa
sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian
metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.



Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.


Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on
se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin,
polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet
kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri
liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain
kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla
aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa
maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä,
lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri
tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee
Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret
antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot
toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy
myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta,
että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa
eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen
toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan
aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan
aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa
vuodenaikain vaihtelua.

Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin
lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä
vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen
eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata
voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat
eri voimineen ja vaikutuksineen.

Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika
tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan
samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen
asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat
muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet
varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet,
pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista
koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo
ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat.
Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät
tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että
yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi.
Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.

Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä
ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei
vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään
kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus
on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki
kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä
vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja
että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä
ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte
kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua
ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa
halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on
vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat,
linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta
okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit
ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä,
sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä
kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut
näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa
viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta
sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa
pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää
ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä
kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään
vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta,
ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä
kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän
asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot
verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen
hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin
näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai
ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään
virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään
kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien
ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen
tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus,
värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen
vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia
tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja
lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi
maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden
päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto.
Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka
liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.

Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä.
Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla
muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee
maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee
sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet
ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua
kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin
maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia
entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua.
Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä
säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti
vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä
kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti.
Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa
rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja
virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään
pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä
tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan
eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat
melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa
etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.

Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa
joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet,
mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta
paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja
rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja
muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia.
Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten
olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi
pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut
jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja
takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja
siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.

Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan
painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa
ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet;
ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin
puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin
paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan
hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja
turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat
peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa
lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias
puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä
jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu
ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä
niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade
ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.

Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen
kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti
palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja
ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy
siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään
ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa
ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja
syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki
hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun.
Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla
on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.

Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat
puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut
taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia
yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi
ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova,
että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että
mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee
ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee
ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon
voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset
järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky
puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden
lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta
lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää
niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne
viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman
ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen
tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia
ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös
pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin
esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa
niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi,
että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää
lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän,
rauhoittaakseen.

Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät
ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät
sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että
ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään
kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni,
omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon
koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja
kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan
ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt
näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että
tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain
lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat
pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin
paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina.
Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee
myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä
ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja
rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas
kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden
välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat
syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä
iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja
kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen
sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska
se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin
kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa,
josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.

Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava
maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien
kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki
vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein
vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin
ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko
maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se
nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan,
suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä
lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä
joissakuissa päivissä tai hetkissä.

Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava
kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että
tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta,
johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi
edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä,
kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden
tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä
karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten
vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli,
toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.

Minä käytän "aro"-sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia
aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee
"tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä
vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan
prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen
kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että
minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua
sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan,
aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta
hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia
vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä
ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki
Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien
äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä,
antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten
laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa,
missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää
metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän
autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän
viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne
se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.

Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä,
joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on
silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä
täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät
seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita
kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti
kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä
laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja
järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin
rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain
vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä
osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin
myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte
se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy
syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen.
Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten
runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten
suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien
kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat,
varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat
palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien
rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on
niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen
kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa
syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista
rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää
kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai
ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee
joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän
talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään
elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot
vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi,
kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen
kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin
suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka
ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät
varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene
saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua,
koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin
sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska
pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin
verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään
eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä
niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran
muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan
riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.

Hyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan.
Korkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku
riistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan
ruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä
ruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon
pelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo "tarba", jonka
siemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin
ratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee "essek", jonka
takiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä
vähän pitemmäksi pyrkii "askanit", näistä kolmesta nimitetystä
hirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin
koskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät
siellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet,
mutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin
kiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta
ruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi
ihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään,
minkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät
mukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten
ihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen
voi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan
vertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron
kasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä
enemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta
ketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua
tiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.

Vielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy
usein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden
viettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen
paikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole
mitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja
sidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään
maahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko
laskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli
tasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin
etäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen
liekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen,
kaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria
hämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin
paljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden
jälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat
juoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja
peitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen
lautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö
tuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan
uudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä
hämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa
tähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin
yhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään
tartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä
ihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin,
sieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin
vain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein
matkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa
suurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun;
uusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan
samalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin!
Taas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti,
myrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken
hämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota
tulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi,
sillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai
pahamaineinen "cerastes", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu "fi",
sama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä;
mutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä.
Koko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista
vain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja
pelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti
sen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit
lujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen
keskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen
tuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen
epätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä,
koska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan
näköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin
hiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä;
vaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä
kiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne
pitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti;
sillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka
yömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta
kohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit
kädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta
käärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein
kyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä
yksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin
mattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni
ja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes
lausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin
kaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä.
Kaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut.
Yksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään
hengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain
ihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme
kaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa
kuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla
oikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota
sotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja
lakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu
niiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus
ja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron
ruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös
puita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän
aikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi
valitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään
valoa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina
on hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet
ovat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan
helteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan
olevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti
lävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä;
maahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut
aarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla
sellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta,
ja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt;
metsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden
hävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja
syviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on
hukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma.
Maasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään,
syö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte
alttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset
jäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja
myöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa
asunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian
tai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee
niistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa
tuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se
Sisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.

Jos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein
rikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että
muuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä
mielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka
oppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.

Jos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin
siihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei
lainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa
arollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä
varsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän
maanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia
niistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.

Merkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan
niissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin
vettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin
niiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä
Aristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes
lähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan
Aristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan
arvoiset.

Sisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan
muotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon
asti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja
kaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on,
että sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen
keuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella
oleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa
mieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen
kätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi,
kaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen
tilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä,
mudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron,
jossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero
kaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan
vahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää
se milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan
veteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena,
vielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan
vilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas
saaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä,
vaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa,
ryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin
levottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos
sallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian
voittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä
vedessä.

Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven
ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät
konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat
ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä
kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset
liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten
suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä
ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin,
on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme,
vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä
paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se,
jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat
vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat
kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana,
se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille,
se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia
eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut
myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se
hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja
rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät
myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen
ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se
suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa
pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran
uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen
osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka
päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu,
katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee
melkein aina kuolettavan iskun ja purasee -- kammottavan kaunis
näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille.
Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä
tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret
myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin
runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten
myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen
asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin
hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan
kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista
viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein
vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin
tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla
lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä
jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin
viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin
aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko
kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot
lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä
sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata
myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät
ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas,
jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät,
värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset
ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset
vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota.
Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen
ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa
aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat
päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa
tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti
ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan
aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä
erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä
tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä
ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan
toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on
sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden
alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen
tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa
lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy
vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan
viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen
vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen
kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja
hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten
hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen
kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden
lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös
tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät
ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin
kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa
järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?

Mutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä
ne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon
liikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa,
että vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle
ja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.

Aron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen
luvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja
näkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu
yksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen
torvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee
kyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet,
partalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen
ja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet;
ulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla.
esineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat,
närhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä
juoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota
maan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä
ilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja
vielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta,
melkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan
talvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua,
tornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset
ja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää
vierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.

Todella aroa kuvaavia ovat hyvin harvat siellä elävät linnut, ja sen
luonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä
voitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki
aavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa,
että arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä
suuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta
sihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen,
isohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti
lentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta
kehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja
frankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy
meidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti
voi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi
kuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja
sen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko.
Kuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä:
enemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä
harmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen
että kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia,
kirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen
vapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin
linnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.

Jos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme
itse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein
jokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys
vaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden
riittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa
elävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia
lisäpiirteitä aron yleiskuvaan.

Ken oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä
huomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin
siipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden
tähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa
kaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee,
tepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan
kokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan
liikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden
siivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä,
kierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa,
niin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin
niitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa
kohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat
kirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan,
alapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean
purston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan,
näkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea
siipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin
huomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet.
Jos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin
puolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän
vastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. "Hänelle",
kertoo hän, "antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen
kaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen
joukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva
kasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä
hänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin
häntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä
vaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden
hylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka
on Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen,
jota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä,
Adamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin
lääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota,
kunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan;
mene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa
ruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti,
sinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota
kärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä
häntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä
se tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään
noituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat,
jos armias Jumala niin on määrännyt."

Lintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on
ilvehtijä eli "taivaan apina", kuten abessinialaiset häntä
nimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä
kuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin
nähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla
tavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin
päin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä
syövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla
ja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden
myrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä;
siten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole
levittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen
on tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.

Lääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki.
On sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät
kuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet,
niissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt
lentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt
nykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä
tarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä
jättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä
luuloja.

Vaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian
aavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se
kuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä
nähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka
päivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea
katselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka,
jonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä
jo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin
huomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää
ainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa
käyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan
makaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin
käyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu;
myöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen
kuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin
koettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan
laiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos
vaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja
kohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii
luo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu
kamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä
ne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa
ja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin
joukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai
ainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta.
Kaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa
siinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku
eläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole
läheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta
sopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia,
tappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja,
lasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi
se tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta
kalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen
vatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä
painoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa
nuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita,
kiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin
mitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen
ruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen
suuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa,
ja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia
kasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai
molemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se
usein kulkee hyvinkin pitkät matkat.

Kevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja
silloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia.
Laumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset
ryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan,
joka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin
punaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät
hajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee
näkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti,
että sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja
taipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät
milloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin
leijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat
polvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään
vielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös,
juoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa
vahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos
rynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja
pitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja
anastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja
iskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa
haltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan
varmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on
huomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä
hautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan
viikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras
auttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on
poikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras.
Kamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten
kotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa,
joka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun
kaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa
suuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen
kuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan
tarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat
täys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.

Tässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian
pääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.

Yölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä,
jonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia,
jotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy
ilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai
viehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain
sattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri
tämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä
ainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten
skorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen
lintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee
kaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle
maahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen
kaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin
kuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi
laji, lippukehrääjä eli "nelisiipi", viehättää aron asujamia. Hänen
koristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein
puolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta
leveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät
kaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee,
luullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina
kaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai
kolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä.
Yhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen
tähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki
muut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää
monta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.

Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit
elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta
oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että
myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja,
elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren
paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi
pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla
vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle;
sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä
lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta
ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron
yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin
verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät
anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on
huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä
solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku
joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla
paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin
on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat
yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä
metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen
puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän
likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon
kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi
ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat
pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä
ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa
eläviä lintuja.

Jos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia
tarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja
hunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti
ja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät
vielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta
ovat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa
maailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin
eläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta
vuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin
Pohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat
muurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten
kaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi
kiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään
sekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja
-pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa,
vilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen
paraastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan
etujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien
itseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku
elävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset.
Ainiaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne
kulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein
tien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta
vaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat
kielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat
nauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista
johonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia
tai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen
ahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo
syöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän
kielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin,
ja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan
ole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa,
joka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen
jalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti
kynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia
iskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset,
jotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa
sen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran,
kaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa
tomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy
sokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee
kyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle.
Ainoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi
joutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen
makuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon
aina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin
muinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien
luvusta.

Aron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa
suurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon
että joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira;
ulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään
ja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia
apinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen,
niin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin
näyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen
ahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa
joukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää
se asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi
tarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien
jalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti
karkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista,
joihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä
anttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen,
vinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi
pakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat
ajavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille
se yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen
viimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi
teräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen
kaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta
riippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin
koristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä
koirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita
ahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa
voittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti,
taistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein.
Jos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen
sekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat
vainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa.
Ne tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun
verran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan.
Kuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat
riemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta,
syöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten,
koettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla
eivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta
herraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy
niiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät
kaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja
vavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän
huomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta
vallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta.
Silloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä,
huvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat
ihmeellisimmät aron eläimistä.

Niissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin
Kordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan
eläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään
turmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään
niin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian
aroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain
makaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta,
ehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten
niitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa
etsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet
vaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi
kuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain
karkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria
anttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo
mainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät
nisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat
kevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut
tulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu
säännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä
mihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten
elämään, ja se voima on tuli.

Joka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä
välkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä
päivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää
siellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen.
Nopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee
se, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi
ilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää
vaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita
köynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä
jäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä,
vaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja
linkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa
tuokiossa poroksi.

Aron palo, vaikka siellä kyllä onkin runsaasti kaikenlaista
helposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi
ratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle
ihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa
kuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki
elävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen
nurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän
kuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset
ja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin
lakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat
heidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa;
hyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin
kaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa,
piilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren
kulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten
ainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa
ahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään
jaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit,
taranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka
joutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten
vihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen
viehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi
taivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten
ja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan
apinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä,
pyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja,
käärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja.
Tulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen
päällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset
haukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on
runsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro
palaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa
sitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.

Näin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja
rasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi.
Hedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja
uusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin
palaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen
ja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen
jälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.



Sisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.


Vaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa
näyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan
täydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin
elvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se
vaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun
päättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä
sateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan
sellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa
viikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja,
eivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa
juoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä
niiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon
valo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan
siellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava
rehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus,
suurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä,
kaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa
merkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat,
vanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa
hoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan
kehittymisen.

Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan
pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät
yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen,
vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja
etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa,
mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja
lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin
menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta;
mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä
runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan,
kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin
metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja
tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin
saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita
muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi:
tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi,
ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön
kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin
pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti,
että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat
ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon.
Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi
levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon
jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista
liikkumaan.

Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä,
mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy
vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja
vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä
voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten
täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan
elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon
tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä
matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin
olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän
tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma,
täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka
aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti
tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka
tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi,
jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna,
joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja
suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä
kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua,
äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä
kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.

Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on
saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain
latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin
laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat
häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä
täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein
kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin
köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan
muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja
muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan
päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia
tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti.
Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä.
Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä
vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan
tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän,
nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien
suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä
usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui
vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee,
kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet
tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on
kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään
kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät,
ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan.
Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle
tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista
ainetta.

Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän
pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan
merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat.
Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai
nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten,
varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden
siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun
kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin
tavalliset asunnot.

Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan
merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan
syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen
ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia
muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja
kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet
että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia
tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi.
Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin,
heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin
pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista,
joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he
sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan,
joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet
tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden
tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa
säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin
mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa
heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja
tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin,
kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta,
jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville
sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he
kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki
raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo
pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat
leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa
haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä
neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin
indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen
valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he
ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti
satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja
runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin
mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin
puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi
ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai
siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he
omituisen majojensa rakennuksen.

Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty
peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin,
on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino
tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee
asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle
pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota
kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä
palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on
kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi
palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita
juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita
kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja
puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti
puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään
harvoin.

Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä.
Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla
rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen
ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn
kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja
rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista
tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä
kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee
kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai
vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista
päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta.
Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen
vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin
hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet,
jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan
hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää,
antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa
määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen
viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii
hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän
tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia,
kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat
puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle,
vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle,
joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai
miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta
vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte,
kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa
liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy
toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia,
ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan
tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista
merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat
kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on
vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus,
vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.

Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä,
jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko
kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin
päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä
tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei
ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä
leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen
ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen;
niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain
erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena
jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle.
Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin
kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas
on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten
hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien
latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän
monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä,
välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo
kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada
aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa
itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla
tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä
läpipääsemättömät.

Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka
näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään
ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän
eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän
vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä
rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat
eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa
kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden
rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen
reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät
lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman
jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös
juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät
jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä
esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten
syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie.
Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja
kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee
yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä
myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee
äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille;
sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä
voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja.
Lähtekäämme astumaan sitä.

Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla
suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan
erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen,
köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen
tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan
huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön
tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin
välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä.
Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat
ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä
levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä
metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö
täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä
piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni
hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin
vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää
pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se
metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi
päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä
kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi
nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota
kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin
peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme
nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.

Yhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa,
erottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään
puuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun
lehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä,
tummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista
mimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää
jalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä,
vaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi,
jakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat
samalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa
aukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu
alas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja
sävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta
moninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä
lentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin
vaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat
ja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat
hedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.

Viimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen,
tarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä
vielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita
lukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa
tyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä
rungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan
elefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on
boabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan,
sillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin
se jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon
puuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla
kaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän
paksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman
paksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu
noin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa
lähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa
käsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin
kaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu
lehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa
törröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä
oksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat
sokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta
maistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin
ensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet
puhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta
ruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä
verraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi,
sanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin
ihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.

Apinanleipäpuun kanssa ei mikään muu aarniometsän puu voi
kilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa
yksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi
kaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia
puita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs,
jonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva
ihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan
nouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden
keskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja
paksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin
suuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä
joka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi.
Sen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat
lapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin
että se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.

Suuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja
tulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten
usein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi,
jollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta
on se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta.
Sillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja
kuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa
ilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun,
takertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes
se viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle
puulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan,
perustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan
todellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta
ja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne
täyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä
en tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka
missä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta
latvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi
ja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina
riippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat
ja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta
aina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden
vaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata;
sillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua
tai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi
tyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin
käsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä
ei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia,
voimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan
ihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein
kykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen.
Tämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.

Eikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin
koristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän
koreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka
viehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden
omia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja
kuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä
katselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta
se läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut
auringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen
höyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös,
milloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun
ihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan
sitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt
vain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet
kuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi
loistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä
yhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta
kolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä
tai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai
yhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät
keskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku
lintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää
tummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka
loistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen
muotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai
metallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä
kyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän
siivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen
kotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon
ja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan
näkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä,
joille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja
asuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin
kuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä
yhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen
ja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat
frankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta
käyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston
juurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä,
niiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin
nektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa,
ihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee
lentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien
käyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin
tunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita
korkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren
rakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen
latvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen,
suloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja
kuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat
kypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa
vasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä
lehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä
latvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin
hyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.

Ihan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä
erilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja
vihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä,
kuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa
ja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on
kaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän
aikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri
ääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään
suurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä
ja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri
ääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja,
puusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta
sen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin
äärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita
enemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko
ei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle
ja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava
yksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset
kuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä
puiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja
helmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat
lisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia
marakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin
ilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai
yhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen
värikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon
äänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua
siten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja
narskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat,
sulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka,
joka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä
kunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan
asujanten kielellä "abu tok", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa
kovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa
syvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni
hänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy
kositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää
rakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa
paisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat
toisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat
kumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy
ja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta,
joka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja
päättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä,
kaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa.
Haikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä
ihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella
hitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa;
sillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen,
yht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa
vikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää
pieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät
kruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa
sievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää
kaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen
kurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin
monelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä
koettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä
moninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset
äänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä
ryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri
lajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut
partalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja
helmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat
sävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin.
Muutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin,
siten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen.
Erään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa
lyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen
kaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta
helähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy
niihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen,
selittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi
samaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu
naaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin
saa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen
tavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien
yhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin
naaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle
jääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota
herättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko
äänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta;
vaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka
aarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat
äänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien
puiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja
käärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta
kuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja
helmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä
kovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä
räätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku
merkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.

Jos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin
toivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää,
ja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus
kaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja
hautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.

Riittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän
pystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan
syvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa.
Muutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka
siinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä
tai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai
viisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista
sentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten
on mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu
toisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät,
yksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään
miettimättä oikeaan pesään -- heidän verrattoman tarkka silmänsä,
joka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei
koskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä
lintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta
tai -pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita
seuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu
aviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee
naarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä,
muutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset
menevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella.
Vasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha
ja hiljaisuus.

Toisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden
päällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat
kutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä,
jotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia,
oljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei
mikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes
käärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen
vaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja
kuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden
pesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin
varsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken
tässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin
niin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä
ja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan.
Poikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle,
riippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät
siipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen
kutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi
sisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät
rakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin
pesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras
tarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen
toimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät,
vilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat
muutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.

Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat
lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet
pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat
meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin
okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on
yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta.
Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja
leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja,
joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden
eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat.
Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen
toimeliaisuus.

Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka
välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim.
rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin
tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä
ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat
muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset
kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä,
vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle
maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja
papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja,
sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja.
Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan
ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.

Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon,
etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros
kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin
tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat
puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin
että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos.
Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee
elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä,
nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia,
kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa
sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä
höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista
isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita
hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.

Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin
varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen,
öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein
merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta,
rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin
lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat
suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista,
jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista
oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun
menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään
ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten
petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein
tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto
niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin
huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan
pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka
yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli
ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone,
on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren
vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko
pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet
sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella
kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin
valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa
uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita
herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja
ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole
saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat
poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.

Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä
sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä
naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta
ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen
pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin,
että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun
naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on
tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen
poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja
naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin
pari pesänsä vieressä.

Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden
hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun
ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän
tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni
puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun
lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia
pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin
puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä,
enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan
liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä.
Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä
munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti
liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen
henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat!
Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan
niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut
ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä,
pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi
kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt
pesään, turvatut putoamisen vaaralta.

Kuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan
että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa
valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti
esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa
joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän
muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi
jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan
apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin
tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman
kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä
saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan
aavistamatta siinä -olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa
aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua
ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä
nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat
ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella,
kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä
oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa
kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka
ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua,
koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt
nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta
eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa
onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään
yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina,
joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien
verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että
eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä
ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko,
joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä,
näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin
leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä
kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni
kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista
askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut,
ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään
metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä;
ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä
oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli
atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin
kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran
vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain
tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi
majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa
siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti
ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille
matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä
en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä,
ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla
edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla
aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?"
kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä
ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua
pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi
muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi
anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä
viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän
anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan
omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa
sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen
läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se
makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella,
mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta,
väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet
alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja
katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä
asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin
on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua,
sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka
ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen
ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii
niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi
liikahtaa.

Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia
tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän
osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän
kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan
voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi,
kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin
alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas,
kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin
lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat
he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä
jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät
toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa
eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia
eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi,
mikäli metsä tyhjenee.

Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät
veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden
alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa
asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili
joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä,
täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää
huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain
on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin
jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että
myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan
kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät
ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin.
Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä
pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi
ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa
niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu
kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille
saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon
paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän.
Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan
ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia
auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös
mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen
hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja
makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä
missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle
iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien
saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa
mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja
vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa
joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla;
samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka
viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa
aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin
suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat
ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila
joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä
epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä,
jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa
pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan.
Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä
Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli
molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä
jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin
aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä
ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin
näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-,
sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle
etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja
kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa
krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina
puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin
kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon
innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina
harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan.
Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran
kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään
hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille
laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa
valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat
vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi
kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat
jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut
kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat
seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat
tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa,
kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja
muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja,
ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä,
vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy
kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden
päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa
tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit,
törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa
kiertelevät komeat merikotkat.

Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä
täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat
ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan
puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs
kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan
aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus,
jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa
ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään
satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan
todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen
Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa
U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään
toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se
on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan
palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat
käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias,
kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin
hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen
valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä
näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen
purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta
kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen
kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla
kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja
usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen
vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin
vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa
krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin
viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi
hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan
tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut
tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin
tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän
sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän
lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa
tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku
ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa
molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin
kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta,
ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin
vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa,
jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin
kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen
päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras
kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka
nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo,
sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli
tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä
suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin
krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta.
Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen
hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia
ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa,
tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan
turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia
oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista
toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa,
sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa
päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten
hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa
mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen
merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin
luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan
olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli
käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset
ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa,
kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt
sitäkään vähäistä epätasaisuutta.

Vielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi
elämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä
metsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja
pinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet
joen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein
niin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai
ainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan
sisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti
ruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä
sadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita
sekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja
muillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin
niilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään
sekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna
ravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna
vaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä
soiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja
ja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla
anttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain
pelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa
levolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko
päivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja
sorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä
kaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja
vetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle
hopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät
rannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla
ja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä
ranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien
ympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin
rikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin.
Pieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja
huuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat.
Välistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista
järveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa
muutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin
vielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen
paljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja
ja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä,
liejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut,
jotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla
tunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja,
jotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän
päälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan
iskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä
yhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat
ottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka
joutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain
suuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä,
joihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan
lehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat
halveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän
monilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä
tavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen
näköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten
kokouspaikaksi.

Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea
aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet,
tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa
ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille,
osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen
runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja,
unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta
kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin
lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan
jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella
rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän
lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen
päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan
levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin
yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana,
kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi
kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus,
loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista
kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä
kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia
ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla,
albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö
hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä,
tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä,
laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili
meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.

Aarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan
valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä
tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku
lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa
yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson
peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se
suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset
pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee
vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte
alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä.
Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa
huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet
kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät
kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa,
todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät
vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän
kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän
äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon
helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni
pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa
hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen
yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan
vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä
kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun
viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys;
läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara.
Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja;
joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi
vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon
kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen
ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa
hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja.
Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja
pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi
häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten
yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa
lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut
aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin
vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia,
milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi;
kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan
voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden
verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä
kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli
röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva
niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.

Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi
tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana
yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri
alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä
ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni
albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä
kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat
sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi
kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden
polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta
laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin
selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa
jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja
tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä,
ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään
sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain
herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin
koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona
vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat,
tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä
niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi,
ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan
kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät
vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet;
juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä,
luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko
metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet,
jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää
surinaansa.

Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"



Nisäkästen vaellukset.


Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään
eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden
ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti
kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei
mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme,
kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos
eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä
pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä
varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se
tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.

Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja
varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan.
Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki
samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat,
päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta
puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion
paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.

Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista
niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon
tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia,
joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat
toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin
elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat
heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää
mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja
lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen
edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.

Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki
nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat
halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja
sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta
toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat
johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät
poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa;
eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä
löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan,
ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon
tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein
asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät,
että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi,
ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin,
jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet,
että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä
uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä
kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta
ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria,
samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan
pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida
eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut
viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun
lajin asunta-ala.

Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina
aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa
rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla
rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se
asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia
ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja,
melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa
kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja
peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja
taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen
yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava
pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin
vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret
joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian
kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä
vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso
rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai
kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin,
nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla
taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme
ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä
se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään
meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle,
jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä
ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein
samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan
vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin.
Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se
jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan
se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla
muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin
vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien
rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime
vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon
minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta
vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on
herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan
keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä
Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan
lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa,
ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä
tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle,
asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli
niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä
käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun
suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä
asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me
sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa
aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on
onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.

Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko
Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja
varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen,
vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä
Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on
se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta
sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai
viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä
päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia
edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta
tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin
katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.

Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa
muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee
monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää,
kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja
saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella
niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä
nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan
sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia,
ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja
julmasti hyvänsä.

Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen
retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja
tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin
yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät
pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja
saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat
kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen
matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan.
Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai
riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää
elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu
joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä,
yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat
elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin
taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen
mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa
kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti
samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan
kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat
näitä retkeilyjä aikaan.

Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien
puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä
ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten
jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo
jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia,
tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja
suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään
ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin
kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan
kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat
säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin
Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät
kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä
karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota
hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee,
laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut
niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy
samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan,
voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa
kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen
maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä
lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin
määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä
saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään
sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne
muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli,
kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret
petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin
ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona
paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa
sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat
tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat
talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta
muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole
varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta
varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain
äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.

Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan
lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja
sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen.
Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan
tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.

Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena
on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain
vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei
ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja
talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja
lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden
täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille,
vaelluksille.

Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän.
Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet
vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden
ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet
laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat
jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan
kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin
Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa
samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka
elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia
paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa,
yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa
muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja
määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille,
talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan
Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja
kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille
vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta
noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset,
jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa
päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden
säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on
teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.

Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä
kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin
liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa
asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi.
Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina
pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja
palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan
aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan
mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa
kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan
talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin
vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa
hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä
eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan
hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä,
jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä
päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen
kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa
vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava
ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti.
Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan
aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka
selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja
määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät
naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi
joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä
vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä,
niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä
eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä
poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta
sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja
kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä
paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä,
mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja
hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.

Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit,
prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei
ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia
laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka
ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin
laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja
kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja
talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi
kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä
niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia
jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on
omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet
niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman
lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan
täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja
eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät,
vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa
tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä
taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää
erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa
runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa
myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta
etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää
kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle;
toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja
suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi
äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä
toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti
talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa
järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin
vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä
hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla
kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta
jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta
ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä
tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan
arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja
lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty
ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden
päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.

Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta
säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin
ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen,
jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen
tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian
ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa
seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet,
joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi,
peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että
Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden
siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että
myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin
vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa
muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin
kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että
aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla,
vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin
talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä
pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin
pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi
laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat
seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai
kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin
peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava
tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi
siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia
lukuja paljon suurempi lammaslauma.

Jo ennen aro-anttiloopin vaellus aikaa alkaa myöskin liikkua kulaani
eli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin
kaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset
varsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat
kestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä
liikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit,
jotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä
voimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä
laumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää
siitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa
nopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon
aikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä
näkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan
vähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä.
Päästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä
itsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat
nuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa.
Kaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa
tammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa
nuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen
johtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne
heti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta
pienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään
luovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit
kukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä
liitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan,
korvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa
vastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle,
kuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka
seuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat
liikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja
siten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin
milloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken
kerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi
laumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät
ravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin
päästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen
riittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain
laumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan
sisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi
uskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat
niin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista
yrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin
tällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei
ihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne
kun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle.
Talvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia
kärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun
syödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta
syövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät.
Kuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla.
Ruumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat
liikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää
elättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina.
Monikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan
toimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat
villihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt
lakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat
kulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi
sudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja
pahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti,
kuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät,
kestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin
lumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin
kuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli
pikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta
ruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa
unhottavat talven kurjuuden.

Vaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin
pitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin,
joita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen
kaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia
elinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella
laajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin
mikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran
kummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein
halukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä,
kuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään
valaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne
yksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa
joukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan,
monesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä
toisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee
kesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin
tavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat
joka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä;
niitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja
talvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa
rakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat
varsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi
ja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin
paikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä,
toiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten
jääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen
nähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa
valasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta
yleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja
eteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa
ja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä
toivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä
evistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat
ovat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan
paikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden
leppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä
säännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota
vastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan.
"Loppiaispäivästä lähtein", sanoo jo vanha Pontoppidan, "katselevat
norjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit
ilmoittavat." Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän,
enintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten
näyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten
etelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon
päivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä
varmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin
lahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan
ryhävalas, joka oli kaikille tuttu "hollie pyken" nimellä, ja
joka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi.
Islannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat
lahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi
viikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään
kuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut
naarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan
ja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään
pois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät
pidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa
valtamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien
ylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja,
kahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin
säännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata
muuttolintujen matkoihin.

Kuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai
pitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä
asuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat
niissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat
ylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä
asuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä
määrättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan
seuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan
jääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää
leviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa,
taas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän
luokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti
matkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta
kiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin
kauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse
tulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia
ja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin
jäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista
niin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää,
poikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai
jäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko
sill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat
suurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä
vanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain
poikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa
muille vaelluksille.

Ei mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu
talvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä
päin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan
kuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään
pois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin
niiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka
valveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet
meistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla,
edistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis
tekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä
liikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella
lepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät
kahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti
synnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes
se vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä
irrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa
hyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia
katsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin
ravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua
oikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat
etäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä
säännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat,
lentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat
eivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka
ovat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin
lentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin
päin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa.
Varsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan.
Sikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä
eri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja
syksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan
paimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon
kärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat
samaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi.
Siten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa.
Pohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin,
joita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois
Keski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään
toista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla,
mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan
vuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan
epäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen
edes takaisin.

Tähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut
esillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne
nisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska
ne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole
suorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja
karuus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että
ne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä
noille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat
edistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen
kasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä,
että asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden
tai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten
kuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute
tuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille
eläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä
kaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.

Sellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa
juurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin
paikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia
vuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti
nälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien
ja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden
laumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina
puutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina
tekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi,
kiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä
toiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin,
joutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään
ilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä
edes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa
ovat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä
turkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset
ja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat,
haukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä
vielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot
ja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman
mitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni
minulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma
Uraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain
siipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan
kilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen
tai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä
kulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki
pitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki
pihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne
saivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman
koirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat
ennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät
näyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa
eikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä
antavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme
päivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja
ainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan
samaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä
kuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este,
sillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan,
hyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat,
syvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista
toiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä
uteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa
parvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat
siihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat
sielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti,
kiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen
ja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät
heti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin
välinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.

Samat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on
vuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat
Skandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret
niille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien
leveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja
laaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi
ole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan
eli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä
turvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin,
tavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden
ihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään
rajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen.
Sitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin
kesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin,
että osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin
sopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää.
Ravinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun.
Sopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus
ja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa.
Samaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja
niihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät
riveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta
alas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin
paikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen
muodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista,
että hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja
näiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä,
etäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi
vaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti
käyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä,
on, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden
edessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa
tunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain
ravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy
hetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit
välinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja
kuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne
jalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja,
ne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien
ja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin
leveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista,
seuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin
jäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten
ja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja
varikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta
sopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat
niillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä
tuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset
yhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään,
tuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa,
jääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille
asuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki,
jotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa,
että minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä
melkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita
jäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät,
kuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä
ne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen
taas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.

Mitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä
polttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa
kelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit,
puhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat
virvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien
ympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet,
ja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen
ympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden
eläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä
toivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit
ja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan
prairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja
peninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.

Villihevoset täälläkin ensimmäisinä lähtevät puutetta pakenemaan.
Huolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti
Karru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset,
komeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa,
kukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin
harjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet.
Vesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi
kasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä.
Yhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa
ja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on
nyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti
ja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin
vedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa.
Innokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten
suurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä
hietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan
siellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet
ruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät
niukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät
piirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi
nousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa
ei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja
viimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta
esiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan
silmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska
niskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli
anttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen
toiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja
ehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä,
hävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.

Talven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia
enimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin
on juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia
gaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys
viehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan,
miten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö,
milloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen
kaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka
tavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana
keskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi
laumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa
on sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse
ole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein
käsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia
koossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää
juoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy
toisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä
pahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo
on kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne
aurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä.
Tasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten
solissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella
voimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen
läpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa
raastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen
hämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten
ahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja
lehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle.
Jos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet,
vaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että
saa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras
joutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan,
joka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa
uhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat
taimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten
tunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille,
mutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä,
joita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee
kotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja
hautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet,
ampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset
elukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan
hajoittelee niiden laumat.

Tarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia
vaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät,
milloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren
aaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä
luule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan
ainoastaan aalloilla ajelehtimista.



Lintujen rakkaus ja aviot.


Vastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu
kaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä
lajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus,
oman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä
sisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään.
Ei mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän
lain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa.
Vastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti
kilvoittelee pyrintönsä perille.

Rakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä
laki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi,
kuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on
eikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme
sen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi
kaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa
rakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain
alaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei
punnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota
vastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.

Se tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista
eläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi,
jota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat,
kiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa
toisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät
taistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään
lainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä
omaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei
tunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa
yksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken
henkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa
irvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja
jolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.

Oikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos
oletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos
väitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen
tarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka
ei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä,
mitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä
päätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata,
että kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten
monimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin,
kukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee
ja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin
ihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään
ihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa
eläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava,
että ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä
palvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin
tai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa
niitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.

Minä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla,
miten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat
olla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa
tärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin
pystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri
juopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten
suuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään
voimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka
saattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia?
Koettakaamme katsoa.

Varomattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen
vaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin;
niiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos
tahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä,
kantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja
lepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset
riippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella
rautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki
oma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta
tahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien
hengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen
ja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä
kadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin
ne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista
keväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy
taipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin
tässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa
ja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja
esteettömämmin kuin ihminen.

Ei mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan
muutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin
pian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen
pääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja
pitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään
kuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan
se heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa
kuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi
pojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon
tähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli
maiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo
kärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset
hyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä
entisen avioliitonkin.

Joka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei
ole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta
omaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi
uroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan
kohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää
yksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi,
jota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden
vaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa,
ja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa
se, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo
joutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne
luultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella
tekevät.

Pyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja,
kuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä
mukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään
lumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea
loistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy,
mikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä,
saattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin
se käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin
tavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku "ei vanhuus hulluudesta
suojele" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani
harvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se
yleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa
sen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset
mieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että
vanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei
juuri innokkaammin.

Keinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat
hyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen
paraimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen
siivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää
kosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä
koristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin
näytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät
arvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset
vilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset
rohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki
näyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus
näyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat
ja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin
perin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus
innostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa,
niin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta
tai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu,
ne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä
kuitenkaan väsy.

Kaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä
heidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua.
Täysi totuus on runoilijan sanoissa:

    "Missä satakielet, kysyt vainen,
    jotka sulle lumolaulujaan
    soitti, kuin ol' kevät ihanainen --
    soittivat vain lemmen aikanaan."

sillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen
laulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin
rakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee
sijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa
naarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen,
innokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut
vaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa,
laululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja
autuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista
oman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan
niin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se
täydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä
laulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua,
joka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella
on väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että
sen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi
laulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää
linnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat
luulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy
huomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana,
liittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin
vallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu,
riemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten
urosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi
joka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin
uros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen
pyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi
oppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi.
Me kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin
vastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan
itsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin
on runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee,
muodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus
toista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja
myrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat
äänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa
kuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää
kaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä
kumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan
määräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin
laulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska
se ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska
hänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein
tuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta
ääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu
päivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan,
kuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä
kuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen
mukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne
ryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin
pääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla
vuoristoissa.

Moni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä
lausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä,
joko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla,
ylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.

Jotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan
tai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset
petolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa
lentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin
mylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat
kiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti
äärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi
huviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon
tuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa
ja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan,
hyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä
samoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä
hyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat
sitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa
räpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä
ja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat
lentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun
naaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri,
tekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun
luota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin
korkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan
arvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet
melkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme
kertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes
naaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee
Sisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen
haukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia
petolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa
tarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se
verrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää
olevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.

Kosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu,
sellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä,
kuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat
avuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai
ilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa
pääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät
suloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on
kuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton
viipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois,
laulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri,
joka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun
oksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia
samaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti
käännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin
hellästi "häit", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään
niin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle
samoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen
vieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan
näyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään
puheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä
siipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa
riemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut
paikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa
sitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin
itsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran
siipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja
liitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan.
Metsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan
samoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä,
korkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle
laulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä
uudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla
tavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät
rakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät
kykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä
laulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut
lentotaitoa yölepakolta.

Saman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut,
jotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan
heittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa,
että suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun
maailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin
ääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla,
näyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä
päättävätkin tanssin.

Erittäin innokkaita tanssijoita ovat ruopuslinnut eli kaikki
kanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään;
jo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän
temppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein
kaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä
on katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja
laahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran
lumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun
sanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät
ja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin
riikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi
kositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät
satyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat
ruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä
nahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen
kaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen
sitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa
kumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet,
levenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta
rakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa
siipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja
syljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät
kaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto
maahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se
hetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen
täysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii
ja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa
purstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan
täyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen
rajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa,
pysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte
kerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja
kaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei
olisi mitään tapahtunut.

Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää
vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten
liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan
uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä,
johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon
paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan.
Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten,
tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti
hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat
vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä
kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi
Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin
kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii
naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai
rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä
ihan suoriksi.

Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla
ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä
paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja
siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja
levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat
itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla
kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat
linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa,
saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat
kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan
vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin
kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa,
että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.

Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan;
hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa
valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa
se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä
rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen
kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään.
Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei
ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta
kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin.
Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin
houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään
merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut,
varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät
edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät
suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät
kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan
mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee
toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että
ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään
sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita,
niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot
kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua
syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa
sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii
ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä
kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.

Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se
yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä
on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta
urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden
luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai
tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa
se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin
oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee
ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja.
Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on
sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin
suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin
sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista
kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy
toisen kuolemaan.

Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun
oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja
nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen
tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat
hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja
rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa.
Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti
kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti
käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan
saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi
nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa
kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se,
jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja
vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on
itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei
ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan.
Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka
kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus
ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan
säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä
pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin
viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan
kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa
rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.

Kaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun
vaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan
taistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin
huuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan,
kiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin
helposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun,
jonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän
mutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta,
tikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä,
hän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija
ilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla,
mutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä
taistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja
parkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai
alhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta
ahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä,
jopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla
liikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan
vastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät;
jos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa
hyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla
toinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa.
Näissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras
antautuu jommankumman taistelijan puolelle.

Maalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä.
Miten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt
kaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa,
vaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen
raakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa
puolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät
samoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla
ja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja
jalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa
suureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi
ja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen
toistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti.
Rannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että
kärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset
ryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat
iskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla
kehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla,
hyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla
toisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan,
kunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen
päätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee,
että ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten
kannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja
terävillä sarvimaisilla pistimillä.

Naaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan
mitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes
innostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä
huomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen
kosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa
sanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen
kestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu
ehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa
nähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa
itsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä,
riemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin.
Kiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin
olkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee
ilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia
vallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy
toiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä,
antaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan
höyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja
niskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla
ei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista,
ei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta
ja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on
saanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa
noudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee,
jättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta,
seuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa
uroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on
onnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat
kyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy
ainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin
puolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti
suorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista
pesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan;
uhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa,
joita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi;
arvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin,
milloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat
liittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos
erityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä
liitto koko elinajan.

On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset
tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia
lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat
erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille
takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee
paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon
omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia,
oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan,
että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa
kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan,
kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin
tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus
ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa,
että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa
olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä,
lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä,
olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea
yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat
kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin
ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet,
joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain
ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa
elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että
molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin
eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni
kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli
siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet
syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä
tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen,
joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros
yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen
seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia.
Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton
rikkoo vasta kuolema.

Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin
yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta,
vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti
pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia,
vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi
tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet
voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja,
jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka
on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen
valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan
avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa.
Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja
sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat
avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä
todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison
ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat
ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin
yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa
mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa
omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon
katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä
eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska
sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen
tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros,
joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset
kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin
vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään,
pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo
ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää
hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei
karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin
vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Tämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille,
mutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät,
että nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä
vahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä
tai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on
paljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää
aviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee
kyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten
hyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he
ansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut
meille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa
lajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan
ylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan
kyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin
usein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa
hautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut
tekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti,
kuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi,
kuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa
sill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja
tulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten,
luo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi
eivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt
luultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa
minkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden
espanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat;
mutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla
enää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa
kiireisemminkin kuin ennen.

Kuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä
eikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin
lintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien,
fasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja
suokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä.
Kuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset
eivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä
hillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä
vain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa
eivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä
puhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään,
koskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä
vierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että
luonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin
perillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti
ahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää,
minkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla
kuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä
hedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.

Käyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti
puhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta
kokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan
todistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo
on molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin
uroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen,
vieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa,
ja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei
heillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta
kuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli
kulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin
aikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja
siitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen
vaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään
taipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat
näillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina
tuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä
paljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään
seka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa
elämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi
aviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä
ja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät
tosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan
varmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen
puute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain
houkutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen
puutekin.

Vaan hätä se lienee ja ehdoton välttämättömyys turvata munasta
jo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa
yksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan
lesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan
kadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee
yhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla
tavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut.
Puutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa
puutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme,
pelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan
tuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso;
hetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski
jo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut
vielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut
viimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä
turkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin,
ja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään
puolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun
pesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi
vasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa
löytäneen lesken nauttia avio-onnea.

Sellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa,
jotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti
valittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät
ne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä
nokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös
ja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että
ihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä
paikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen
milloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta,
hyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään
kuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi,
kuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin
tekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään
kuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa
viikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan
kuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille
tiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään
papukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan "eroamattomiksi", vaan
myöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa
kovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat
suruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi,
vaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on
vaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta.
Naarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai
myöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo
uusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä,
että sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja
kuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin
niin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset
niin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos
hänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa
suruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee
vielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon.
Leskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä
oli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään
kosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla
yksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan
tosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa,
kertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan
asunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa
yht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään
huvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa,
tekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden
haikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin
entiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä
kositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa.
Innokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä
omistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa
muuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin
viime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista
vuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä
pesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään
taipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä,
ja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä
leskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän
yksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain
mentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja
lähtee vasta sitte muuttomatkalleen. "Erakon" nimellä on tämä haikara
tuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein
hyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.

Eivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta
kuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko
nämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat
tajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä
mielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista
ajatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja
avioliiton tajuntainen onni.



Apinat.


Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli
Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa
"Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan
lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:

"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti
uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus
Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren
rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta
he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä
he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan
varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin
syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä.
Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen
tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia.
Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän
kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin
portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että
he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä
onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli
ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä,
käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit
istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista
ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset
naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas
kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset
ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan
palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja
valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat
vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen
se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä,
nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi
se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa.
Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään
käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi.
'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas
mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti
vastasi paviaani: 'Eva, eva!' -- olen, kyllä minä se olen. Silloin
hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan
ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat
muutetut apinoiksi."

Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan
ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki
paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.

Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu,
yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne
apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat
meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan
hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin
vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden
karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että
he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se
tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan
koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa
muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme
hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on
tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä
katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein
tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi
että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin
apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin
siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän
käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän
päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä
yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen.
Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla,
että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt
vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat,
kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta
saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan
jakamistapamme.

On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat
luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso
mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista
ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta
indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja
vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat
polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta
solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten
sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva
kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin
silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä
"Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on
nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä
sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon,
on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle
mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja
jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat
asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet.
Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin
olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta
ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt
kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on
syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista
puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska
silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata
ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä
sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä
meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta
niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten
edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.

Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä,
elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin
neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä
asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin
kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala
28:sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa
35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa
Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan
Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti,
eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä
magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat
metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta
tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä
että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta
vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä
tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja
vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan
kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä
tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä
paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin
pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne
asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen
läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä
lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot,
hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia
perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras
taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia
asuinpaikkoja.

Kaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät
joukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen
arvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain
tunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden
nisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu
lauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman
laatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta
kuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla,
näpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii
orjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin
joukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei
osoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan.
Hänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään
apinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa
älköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään
muulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja
hänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko
tulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan
johdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa
ja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet
emäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä
imarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota,
kuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti
puhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista
aineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan
arvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee.
Kunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle
varmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä
kuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä
vallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja
kekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi
hyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton
herruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan
ja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja
sen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia
myrskyjä hyvänsä.

Kaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat
päivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin
aurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on
lämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä
ja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa
tilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat
yksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin,
että pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää
välttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat
makuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin
tai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko
pääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta
ruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä
tekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti
ja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin
vertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on
valmis sitä antamaan.

Kuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin,
tulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä
syystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan
sekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä,
lehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine
poikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja
kasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan
kypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään
linnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa
paikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla
työnnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on
aikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten
tuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien
kasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja
syö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä
on poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista;
vaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee
hän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin
huolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten
heittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää
ja tekee sille ihan samoin. "Me kylvämme ja apinat niittävät",
valittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta
varkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne
nousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei
jakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla
säälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan
yleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä,
uhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta
ja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja
häijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin,
mitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja
hätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä
missään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina
kulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja
rankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee,
vaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka
apina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin
jälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia
sylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai
ainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä.
Vaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille
tilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee
vasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki,
jolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa.
Iltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua
palaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi
kuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua
lepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan,
kiistelemisen ja sysimisen jälkeen.

Jos ei oteta lukuun silloin tällöin välttämättömiä tai edulliselta
näyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä
tapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla
eläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi,
ei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään
määräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa.
Pojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat
tosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan,
vaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin
avuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet.
Rumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot
vilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden
vielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin
hyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden,
että ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua
kiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä
kaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta
huomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät
saattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa
toimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia
hyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden
kuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät
niitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin
naurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden
tähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että "apinan
rakkauden" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta
hyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee,
milloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä,
milloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen
sen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan.
Jos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin,
ikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee
vähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä
emänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina
sitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai
kämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin
pitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen
hän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa
itseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää,
sen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa
rangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi
esimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy
emä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi,
jos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista
mukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä
paikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä
vastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se
myöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä.
Sillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen
hoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta
hoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu
rakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää
hoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti
kuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.

Apinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa
mitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat
itsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset,
vaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin
erilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin
on merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä,
joka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten
tarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä
heillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan
ihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja
enenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.

Vähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat _teräväkyntiset_ ja
_orava-apinat_, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja
hyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten
apinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa
muissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät
kynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis
ovat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset
ovat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä
apinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään
että myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa
ääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä
kuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen
kaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti
ja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista
kiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien
mäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan
jyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä
apinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu
linnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin
ehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen
kaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta,
samaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä
kuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen
ajan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän,
milloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään
ymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa.
Kaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään
kuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä
mieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä,
kuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä
häilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä
ne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa,
ehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana
silmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät
tuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja
koettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin
apinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin
apinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin
kuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina
pikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava
ääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen
kaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä
sovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan,
vaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa,
kykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että
ne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä
lukua.

Paljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät
_leveänenäiset_ eli _uuden maailman apinat_, vaikka ei niissäkään
tosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin
leuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla,
siispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä:
sormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää
sitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä
on useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden
kehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat
yksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa
kömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on
erittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla,
joilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne
päinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä
liikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä,
vielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin
yksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan
ensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko
ruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät
portaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta
eikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä
hidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin.
Hännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen
tähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen
eikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan,
vaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita
eikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä
edeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte
vasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu.
Sitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä
liikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään
pitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman
arvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee
tätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi.
On oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain
lahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin
yksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin
vastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti
kulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se
valittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan
kyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee
viileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja
tuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista;
silloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta
miten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle
muita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa
mukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt
suloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne
saattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin
korkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu
jäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit
samoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja
yhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen,
äristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen
edestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon
kummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat
yhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka
näkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte
ne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla
tavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia,
erittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla
hymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan
mahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän
yksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin
kiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä;
mutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän
käytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat
kaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis
vapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät
heimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti
yhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin
lempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät
ja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja
oikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita,
mutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei
tehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa
asuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia.
Niiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että
niitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan
korvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden,
uljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja
kekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan
maailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus
vähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita
heillä saattaa olla.

Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa
asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi,
vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me
nimitämme toiset _koira_- ja toiset _ihmisapinoiksi_ ja saatamme
sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean
apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä.
Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin
kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia
ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan
varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää
meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus;
mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden
päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin
koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka
muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet
istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit.
Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä,
umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan
maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.

Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon
korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen
astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin
vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa
ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa
helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset
tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä
myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin
sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon
notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan,
jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään
mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti
alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin,
ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat
häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät
kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä
pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on
polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan
tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan
ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että
pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten
riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte
mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat
tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin
tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta
katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos
kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas
maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia
myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on
tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne
apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden
orjia, nämä oksain vallitsijoita.

Yhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä
ei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan
eri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä
ääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai
pahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru,
luottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus,
mutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys
ja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa
äänivarat itsessään vähäisetkin.

Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me
sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka
vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat
paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä
näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka
he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei
koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä
täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky
täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää
uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi
punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte
sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä
apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla,
asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien
tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat
olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan
ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat
ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen,
koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai
estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä
niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö
oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta
taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei
se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja
järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon
mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä
vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa
toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta,
turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin
sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana,
opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole
lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille
aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot
usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot
puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka
on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin
lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden
erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi
tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja
karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta,
tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta.
Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä
vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä
ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset
kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin
tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan;
sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista,
joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä
tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo
edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella
äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä
vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät
sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän
tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät
niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä,
aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa
ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.

Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka
itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.

Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla
vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki
Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa
karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä
kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni
heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani
ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne
hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat
menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta
vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt
ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit,
solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan
hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti,
jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja
saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin
puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset
sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin
niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata,
avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti
ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet
susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään
juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen
kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä,
kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko
apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen
apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan
pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten
olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo
toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja
arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua
astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon
joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla
ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti
kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin
me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet
häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista
pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat
olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut
paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät,
kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että
olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden
vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata,
apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja
koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka
heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.

Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet
ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta
tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta
käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella
pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin
ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön
käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset
lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois
pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta
säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen,
kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja
kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja
taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi
huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi
ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä
turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne
viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman
mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa
tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi
kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä
alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren
kiven vierimään.

Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät
apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan,
pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla
ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon
selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten
viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan
ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.

Miten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja
seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti
tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja
solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten
sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin
tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen
kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt
kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet
näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen
vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä
usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia
ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen
säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä
hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi.
Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten,
että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi
ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen
ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta,
pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja
naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme
elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja
annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi
tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä
uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.

Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa
tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä.
Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä.
Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain
sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan
osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman
läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin
hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla
tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.

Vaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä
kujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan
olla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha
äreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon
paisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi,
veitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin,
nähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään
ja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin
tosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja
juoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä
ryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta,
tarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin
huvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes
koira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt
haukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä
luota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn
ihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin
ymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse
hän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua
jo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta
ensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien
päästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi
olennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä
anteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka
oli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.

Tätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät
koira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun
babuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti
hoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka
asuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin
jättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan,
makasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini
vaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi;
mutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja
kuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä -- babuiini
oli näet naaras -- ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi
marakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin
onnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti
sieltä pois itselleen, mitä niissä oli.

Vaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne
sentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa.
Siitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden
kasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä
häkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja
pitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä
yht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla
kalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan
kuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja
luodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti
käytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden
vaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä
tuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan
hirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat,
vartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina
ruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten
makuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin
mieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei
ollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut
tulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia
poistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja
ja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui
houkutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen
pakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin
luo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin
ovelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut,
juoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään
paon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja
antautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.

Täytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan
jota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan
tekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla
kuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja
kuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista
viimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata
apinuutta.

Ihmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin
ihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja
lyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä
kaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä
vielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa
ja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat
kolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin
näissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää,
että nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.

Ihmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia,
mutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden
orjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin
liikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat.
Kiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten,
tekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta
käsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin
kuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat
liikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan
hyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan,
jaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa
yläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen
ylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen
saa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin
apinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan
tarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja
jatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä.
Ylös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä
oksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille
ylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa
molemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään
ja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään
riippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat
käsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin
riippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä
asennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat
pitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin
suhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa
niin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti
ja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten,
heiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät
kahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti,
että näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä
linnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin
aiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla
mihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne
kiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte
jatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät
kolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan
melkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin
vaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti,
on niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa
vaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään
jaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät
kontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen
ulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti
ruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin.
Pitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa
hädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten,
vaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret
enemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin
etäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä
askelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy
siis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä
ovat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta
maassa liikkuessa.

Erittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme,
että tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on
kovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka
hitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa,
kuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan
kuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja
sointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita
minulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä
syvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät
minulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat
ja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä
ennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E:stä ja
nousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko
oktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon
apina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja
on etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin
skaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman
nopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti.
Joillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet,
mutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla
selvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja
äänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti
liikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on
vain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi
sitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin
monenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti
ymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan
puhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa
tavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan
tarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut.
Eivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan
häntä huonommat.

Jos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat,
voivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin
sukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella
ystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja
kummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten
pieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat
muutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat
tässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden
lahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin
kaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä,
gorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä
vaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella
niiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi
raa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat
eläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla,
että eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.

Minä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin
huomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut
niitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut
lapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä
minun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut
niitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä
kuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä
hyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean
arvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen
esimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.

Simpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan
myöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän
tekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii,
mutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja
oppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä,
ja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän
korkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa
se yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden
selvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää
itseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa
apinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan
ja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia,
koskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin
jotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta
sellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä
ystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka
eivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän
on sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää
puoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen
silmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla
hyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen,
sovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen
mukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia
temppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on
iloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen
leikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei
äreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan
ilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee
se tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse
puhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla
äänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee
kasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja
repii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä
osoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja
toimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja
mietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on
tottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai
kolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka
nähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee
kaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita
ja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin
ovia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja
iloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista,
käyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu
vaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman
laatuista.

Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän
melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa
ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa
hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan
huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka
seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen
teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta
pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi
katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka
simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä
ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa.
Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö
häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä
itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin
kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan
suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla
ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria
juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa
y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen:
suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä
paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa
vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten
koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein.
Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa
kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa
moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja
näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen
opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän
aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän
lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja
pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi,
jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja,
apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen
ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa,
varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan
pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.

Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina.
Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän
hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta
vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa
hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä
käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin,
ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin,
käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen
ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi
hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä
selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.

Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä
rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui
keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat
ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata
auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle
ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina
itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi
tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi
leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa?
Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja
yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä
hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei
vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta
ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia
märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä
sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin
puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin
apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta.
Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi
hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa,
vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!

Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen
simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä
levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa,
lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.

Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida
käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä
ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä
olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä
eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan
esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli
vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu
ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka
jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen
asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista
ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa,
että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita
pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät
onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin
jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista,
hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli
toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein
lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein
lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.

Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon
vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.

Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen
luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen,
ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän
hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja
ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai
ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja
ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen.
Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes
eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä
tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-,
apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty
huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä
nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat
niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista
yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät
myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti
eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät
kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin.
Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan
poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan
lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".

Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki
eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa
apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka
kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus
on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen
lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja
vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus
ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta
huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden
mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin
eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi
kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen
liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä
kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat
noiden rajain pysyttämistä.

Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on
perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden
rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa
esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä
arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan
ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen
kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen
muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin,
mutta _lajin_ muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja
niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa
ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten
polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä
kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä
päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy
selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo
uskoa, vaan tietää.

Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton
tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin
meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme
eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa,
mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo
sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä
juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä
niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei
läheskään koko ihminen.



Karavaanit ja aavikkomatkat.


Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen
ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja
ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu
juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia
poikia.

Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet
niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen
karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa
myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.

On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan
kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen
hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta
säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon
välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki
esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.

Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät
suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä
rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan
jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on
niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset
viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti
kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el
Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme
hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.

"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa
kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.

"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!"
vastaamme.

"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän
toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän
viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.

"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua
siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme
toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan
hänelle ensinnä.

Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla,
kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy
hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus
vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella
tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme
voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi
epäkohteliaisuuteen.

"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"

"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! -- hyvä sinun palvelukseksesi.
Ja kuinka sinun voimisesi on?"

"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin.
Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."

"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän
vointinne hyvä?"

"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"

"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."

Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein
lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii
molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.

"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon
poikki."

"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."

"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"

"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"

"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta
kamelia sinä voit toimittaa minulle?"

Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin
suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies
muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti:
"Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan
Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"

"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden
luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta
leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.

"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä
lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta
hintaa."

"Mitä sitte?"

"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."

"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne
vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"

"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä
siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla
ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin;
ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin
vähää."

Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet
piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan,
Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin,
saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi,
kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä
syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.

"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja
toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt
vielä pyydät?"

"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä
suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun
palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä
silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän
hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna
minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."

Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan
varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista.
Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa
oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule
puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan
seuraavana päivänä. "Bukra ins allah -- huomenna, jos Jumala suo",
on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä.
Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo
järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä
matkalle.

Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä
liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän
aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat
heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat
hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta
että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas
hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen
kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi
kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut
vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat,
vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan
tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne
joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen
sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä
ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja
matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin
kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen
tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä
ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin
asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty
alkunäytöksestä.

Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen
mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti
arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja
kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti
päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka
on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan
ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä
ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä
haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla.
Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua
lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli
durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin
sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla
jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla,
sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" --
Jumalan kiitos!

Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan
ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi
asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin
näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys,
viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa
vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit,
meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan
varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa
tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen
vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja
skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen
tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti,
pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu
lähtiessä "fatiha"-sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan
että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä
siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla
lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen
kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä
kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä,
joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat,
onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset
tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii
hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan,
näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja
jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin
omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät
hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen
matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset
eivät kohtaa jotakuta.

Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja
matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on
valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan
kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään.
Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään
kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on
niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien
laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan
läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan
kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen
nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla
torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton
kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta
kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin
taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville
ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi
nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee
samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs
pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty
ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit
lähtevät heti vaeltamaan.

Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka
ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun
satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy
nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan
onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli
nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee,
ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa
suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu
kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän
luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa
kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen,
että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen
parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen
kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä
taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän
ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan
eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.

Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan
läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi
kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka,
kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista,
keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa
juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se
on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan
edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit
pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana
pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat,
aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot
kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan
edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki
ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä
näyttävää aavikkoa.

Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman
suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa
Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti,
sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia,
vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina
ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana.
Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan
niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri
kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut,
ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on
astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan
asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja
sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle
on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja
paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat
yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin
myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille
synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne
takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden
hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään
sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa
mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee
ikävöivää vetoa takaisin arolle.

Se on totisesti "El Bahr bela maa" -- meri ilman vettä -- meren
vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä
kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja
rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan
kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat
aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa
höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin
kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa
väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi
vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi,
olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko
taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen,
ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan,
siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan
toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon
alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan
paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa
kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen,
keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta
ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.

Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei
ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä
elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei
näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita
notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan
huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset
ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita
aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee
äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on
aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän
hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille
mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat
aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat
ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan
sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän
sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on
oppinut sitä todella tuntemaan.

Köyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti
vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on
aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja,
äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita
ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan
puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa,
yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon
paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot,
harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren
purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta
puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa
lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo,
myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte
rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain,
ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin
korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä,
lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen
puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään
eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa
oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon
koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan
ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä
suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin
vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän
metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa
mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä
saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole
pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen
miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa
vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee
vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan
kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään,
jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko
saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei
mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään
ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan
suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja
jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan
loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin
kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista,
vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista,
muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista,
kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta
valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten
syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu.
Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä
säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin
elävät, vaikka yksinomaan valossa.

Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen.
Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa,
johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin
syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei
yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan
kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa
määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin
tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet;
ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen
merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat,
vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä,
multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä
kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa".
Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja
kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä,
mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset
ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin
sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään
pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä
ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka
ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä,
vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä
tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi,
yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain
kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät
taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee
ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja
salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä
laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran
kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä
esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin
joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.

Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta
tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä
väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian
köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta
tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit
näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat
kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.

Vielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen
maan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon
eläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman
suuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat
sekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja
muutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo,
sillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi
eikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi
lapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja
uupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin
aavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan
että pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan
puvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä
niukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.

Kaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä
ihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole
tottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan
alussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää
paljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät
siellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja
piilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään
ihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet,
kaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri
ne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan
värin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on
kuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään
huomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä
tietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.

Anttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan.
Vaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään
pää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta,
melkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen
eläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten
myöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä
rakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät
suurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken,
on nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei
voi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus
ja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella
se ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden
asujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi.
Luottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa
katselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja
ja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua
tulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä
kukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan
halfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy
matkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee
ympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken,
näpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät
sorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti,
niin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä.
Pitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien
kivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka
ihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää,
niin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää
hänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa
sen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää
sen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat
hänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli
tavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni.
Kohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä
kuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti
päästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä
todella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen
kerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se
viimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois
kaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät
ruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa
hietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää,
kuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt
ja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain
kuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi
sydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden
gaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa
runoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon
niin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka
saa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän
sanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee
rakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen,
joka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin,
että vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen
kauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden
yksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen
ikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta
luopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka
tämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja
siloitteli säkeet ja loppusoinnut.

Vähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä
suinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa
juoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen
edes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan
etsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan
lähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä
kaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin.
Pää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa
juoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset
aavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat
tuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset
sitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat
höyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen
nauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa
lukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin
viisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo
ei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää
kokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä
ja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta
yht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä
juossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan,
kuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan
yhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet
litteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin
muuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies
ratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä
nousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten
syöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin
häntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet
melkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin
harmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri
on kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä,
koreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja
kiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin;
mutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan
väristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi,
joka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun.
Ihmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois
linnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas,
verrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on
näiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla
ja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen
nopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.

Kaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden
kuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali.
Se on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja
suurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä
täplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja
huulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai
tummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu,
jolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja
oikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu
hyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman
pitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi,
kaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi,
mutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä.
Sama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin;
se näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten
vaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta
väriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai
valkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin
sellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan
sellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä
silmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo,
niin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston
vaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla
kiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin,
pesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja
laaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota
vastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta
suru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee
aavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä,
ja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee
jokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen,
kiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.

Voimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka
ihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran
tottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos
peljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras
olla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka
taivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon
pohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein
ihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai
suuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä
aamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita
hietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen
itään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin
tulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta.
Sen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se
sinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla.
Vaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli
estäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia
muuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon
jäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen
voisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa
värisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja
heijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku,
eikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla
heikentää.

Auringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle,
kulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja
notkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä
juoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä,
toisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit
jäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään
hiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat
paukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa
aurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi
kuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee
hiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin
verhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu
suulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka
eivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi
ei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan
maan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet
täydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi
on lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä
nahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa
oksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa
vain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden
vain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta
sitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään
muuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan
seassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini
tai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta.
Matkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii
korkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta
sitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei
koskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin,
niin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen
kuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä
enemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa
ehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja
sitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan
ratsastuksen vaivoja.

Mukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien
myrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä,
antaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä
edeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla,
hyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen
niin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta,
ainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä
kamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota
pikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka
edellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa
täällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen
tanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain
ratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta
läähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta
ja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään
siitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku
heistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen
ajaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla
on karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua
riistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti
satulaan, ja edelleen käy matka.

Puolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma,
niin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka
ohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä
tasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa,
pistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite
niukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle
täytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään;
väsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte
pohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä,
tuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta
häienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman
janon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta.
Raskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.

Kuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä
höyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit
näyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa
tilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut
keskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti
hehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas
liikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma
löyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan
kuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi
heistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan
kertosäkeesen.

Jos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on
kärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että
he ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja
kamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi
keitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona;
koko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää
muruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa
leilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa,
hehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa
hänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä
lepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää
muutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä
karkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan
aavikon yö.

Auringon laskeutuessa näyttävät näiden kuivettuneiden aavikon lasten
kaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin
puolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa
hehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön
aikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia
unia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee
vesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden
alle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa
istuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta,
kehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin,
hänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen
korvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman
tyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen
asua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit
kehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden
lakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, "joka tyydyttää
ikävöimisemme ja toivomme".

Sellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin
sydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte
laskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö
levittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi
vaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän
hehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti
hyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat
kameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja
kokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla
antautuu ikävöidyn levon valtaan.

Ainoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa.
Toimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat,
tummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että
he yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut,
satulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi;
tavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat
kuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen
heijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä.
Aavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa
on yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa,
laskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä
kerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.

Runoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä.
Kukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse
kokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja
sen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti,
sovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta;
se on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten
hänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen.
"Leila", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä
kyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä;
"tähtikirkas yöni" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa "leila, o
leila" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn
loppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla
kaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä.
Aavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta
taivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin
vaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta,
raikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen
silmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo
laskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista
kahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä
kolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa.
Aavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton
rauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen
rintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin,
ilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa,
vahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia
liitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa
vetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja
vavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.

Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin
aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja,
vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä
huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin
vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten
yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta
kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota
muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin;
yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen.
Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi,
huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.

Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön,
koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei
mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan
korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten
hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren
vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia
ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat
siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä
maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus
ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa
kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset,
raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen
tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan
aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää
ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin
edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se
tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle
alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja
sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan
päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua
suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa
aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.

Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon
ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää,
miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne
siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat,
kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät.
Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita
kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa
laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku
metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne
viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen
palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää
gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut
säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden,
mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä
suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät
sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt
mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä
lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas,
ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä
hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi,
elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?

Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman
vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman
värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää
aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat
mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen
runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi,
matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi
nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä
arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se
arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten
sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä
tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.

Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä
ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja,
että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne
ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan
seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on
jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille.
Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja,
joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja.
Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä
lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani
viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja
viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja
mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi
ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä,
mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.

Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut,
jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin
säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai
kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa
viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja
kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin
maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne
ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset
tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha
vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen
alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon
pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He
ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset,
vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin
itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja
muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten
kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän
vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille
mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen
suorittamaan heille tullia ja veroa.

Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina
käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan
ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat,
ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman
kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi
juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa
on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo
syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin
vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain
ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia
nousee kuivasta maasta.

Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä
pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa
löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole
mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä,
tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty
vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä
kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto,
siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta
kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut.
Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin
vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy
kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua,
muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä,
siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo
perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät,
yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin
kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset
kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja
kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi
kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä
hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti
tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon
paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat,
puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset
patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin
Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan;
samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin
minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan
kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta,
ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia
sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen
kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.

Karavaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan
koko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan
tervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa.
Sitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä
näet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä
arvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä
vastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin
siemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin
juottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että
heidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään
laitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen
paastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan
tarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille
ensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta
sitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin
enemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen.
Ainoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden
äärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten
ne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte
kummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät
yhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt
hölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.

Matkustajille ja vesipaikassa asujille alkaa oikea juhlapäivä.
Matkustajat saavat raitista vettä, ehkäpä myöskin maitoa ja lihaa
ikävöidyn levähdyksen höysteeksi; levähdyspaikan asujamille on
tervetullut mikä hyvänsä keskeytys heidän tavallisissa oloissa
yksitoikkoiseen elämäänsä. Joku kamelin ajaja löytää lähimmästä
teltasta aavikkolaisten mieluisimman soittimen, tamburan eli
viisikielisen kitaran, ja osaa mestarillisesti säestää sillä
yksinkertaista lauluansa. Soiton helähteleminen houkuttelee sinne
leiripaikan tyttäriä; solakat, kauniit vaimot ja tytöt tunkeutuvat
uteliaina vierasten miesten ympärillä, katselevat mustilla silmillään
heitä ja heidän tavaroitansa, kyselevät koristelematta minkä mitäkin.
Ole varoillasi vieras; nuo silmät muuten saattavat sydämmesi tuleen!
Ne ovat kauniimmat vielä kuin gasellin, heidän huulensa kauniimmat
korallia, kiiltävän valkoiset hampaat niiden välillä kauniimmat
helmiä, joita sinä ehkä saattaisit antaa näille ruskeille aavikon
tyttärille! Ja nyt rupee kaikki muuttumaan soitoksi ja runoiluksi.
Kitaran soittajan ympärillä järjestyy ryhmiä tanssiin, kovat ja
pehmoiset kädet paukuttelevat tahtia kitaran äänien, laulun sanojen
ja sitä myöten sujuvan, aaltoilevan tanssin mukaan. Uusia olentoja
tulee, tutuiksi muuttuneet katoavat pois; siinä on lakkaamatta
vaihtelevaa liikettä, tunkeilua ja hyörintää vierasten ympärillä ja
he ovat viisaat, jos yhtä aristelematta ja etuluulottomasti ottavat
vastaan, kuin heidän isäntänsä tarjoavat. Kaikki aavikkomatkan vaivat
ovat unhottuneet, ikävä ja kaipaus hälvenneet; sillä vettä, vettä
kuohuu riittävän runsaasti, ja se korvaa muiden paikkojen ja aikain
kaikki puutteet.

Sellainen levähdys virvoittaa ruumista ja sielua. Vahvistuneena
ja ilostuneena jatkaa karavaani matkaansa; ja jos tulevat päivät
eivät tuo mitään pahempaa kuin auringon paahdetta ja hehkua, janoa
ja uupumusta, niin se heikkonematta pääsee myöskin toiselle ja
kolmannelle kaivolle ja viimein matkansa päähän, esimmäiseen aavikon
tuon puoliseen paikkaan.

Vaan helposti muuttuvainen kuten maata ympäröivä vesimeri, on myöskin
hietameri. Täälläkin riehuu myrskyjä, jotka musertelevat sen laivoja
ja tuhoavina aaltoina vieriskelevät pitkin sen pintaa. Siihen
aikaan, jolloin kuukausia päästänsä puhalteleva pohjatuuli taistelee
etelästä tulevia ilmavirtoja vastaan tai on jo kokonaan antanut
valtansa niille, näkee matkustaja yht'äkkiä hiekan tulevan eläväksi,
nousevan mahtaviksi, yhtä korkeiksi kuin paksuiksikin patsaiksi, ja
niiden sitte pystyssä pyörien milloin hitaammin, milloin nopeammin
kulkevaa pitkin lakeutta. Auringon säteet niille välistä antavat
tulen liekkien, verihohdon, jota vastoin ne välistä taas näyttävät
värittömiltä, välistä, kammottavan mustilta; vaihteleva myrskytuuli
heikontaa ja vahvistaa niitä, jakelee niitä useammiksi tai kokoo
kaksi tai useampia yhdeksi, pilviin asti ulottuvaksi hietapatsaaksi.
Tosin länsimaalainen lausuisi ilmi ihmettelynsä tätä suurenmoista
näytelmää katsellessaan, mutta hänen seuraajainsa tuskalliset katseet
ja sanat pidättävät hänen kieltänsä. Onneton se karavaani, jonka
sellainen raivoava pyörremyrsky saavuttaa; se saa iloita, jos ihmiset
ja eläimet pääsevät hengissä sen käsistä! Ja vaikka ne, nuo kohtalon
armottomat kuuluttajat, vahingoittamatta joskus riehuen kulkevatkin
karavaanin ohitse, niin ei se sentään vahingotta pääse; sillä noiden
hietapatsasten jäljestä aina tulee samum eli myrkyllinen myrsky.

Ei suinkaan aina kiihdy myrskyksi tämä aavikolla kaikissa
tapauksissa peljätty tuuli, joka pauhaa "kamasiinina" läpi Egyptin,
"sirokkona" Italiaan asti, "föhninä" Alppein ylitse, suojatuulena
Pohjois-Eurooppaan; usein se päin vastoin puhaltaa tuskin tuntuvasti,
ja kuitenkin panee se monen miehen sydämmen vapisemaan. Tosin on
melkein rajattomasti kerrottu siitä juttuja, mutta sen verta on
totta, että tämä tuuli voi välistä tulla joka karavaanille erittäin
vaaralliseksi ja että sen teoiksi täytyy katsoa niitä vaalenneita
kamelien ruumiita ja niitä hiekkaan puoleksi hautautuneita ja
kuivaneita ihmisten muumioita, joita nähdään jokaisen aavikkotien
varrella. Sillä ei sen voima tuota kärsimyksiä eikä tuhoa hietameren
poikki vaeltaville ihmisille eikä eläimille, vaan sen tuulen laatu,
sen sähköisyys se on turmiollinen.

Vähintään päivää, usein montakin päivää ennen aavistaa jo ja
ennustaa aavikkolainen, kuten aavikon oloihin tottunut vieraskin,
hietamyrskyä. Pettämättömiä merkkejä käy sen edellä. Ilma tulee
helteiseksi, raskaaksi ja rasittavaksi; kevyt, harmaalta tai
punertavalta näyttävä höyry himmentää taivasta; ei vähintäkään tuulen
hengähdystä tunnu ilmassa. Kaikkia eläviä olentoja ahdistaa ihan
nähtävästi tuo yhä enemmän kiihtyvä helle. Ihmiset valittavat ja
voihkavat, aavikkoeläimet ovat aremmat kuin muuten; kamelit tulevat
levottomiksi ja itsepäisiksi, tunkeutuvat vierekkäin, pysähtyvät
tai laskeutuvat alas maahankin. Värittömänä laskeutuu aurinko. Ei
vähintäkään iltaruskoa ole reunustamassa taivaan rantaa; kaikki valot
peittyvät höyryverhon taa. Yö ei tuo viileyttä eikä virkistystä,
pikemmin vain suurempaa hellettä, voimattomuutta ja vastenmielisyyden
tunnetta; oltakoon miten uuvuksissa hyvänsä, ei unta tule silmiin.
Jos ihmiset ja eläimet vielä kykenevät liikkumaan, ei pysähdytä
lepäämään, vaan päin'vastoin riennetään tuskaisen kiireesti yhä
edelleen niin kauan, kuin johtaja vielä näkee yhtäkään tähteä.
Mutta höyry muuttuu kuivaksi sumuksi ja verhoaa tähden toisensa
perästä, jopa kuun ja auringonkin, jotka paraimmassa tapauksessa
näyttävät ainoastaan puolen kokoisilta tavallisestansa, kalpeilta ja
sekavareunaisilta.

Välistä alkaa tuuli liikutella siipiään puolenyön, tavallisemmin
puolenpäivän aikaan. Ilman kelloa ei kukaan osaa arvata tätä
aikaa; sillä höyrypilvi on tällä välin niin saennut, että se
kokonaan peittää auringon ja levittää aavikolle synkkää hämärää,
johon puolipimeään kaikki lyhyenkin matkan päässä olevat esineet
häviävät. Hiljaa, tuskin tuntuvasti liikahtaa viimein ilma. Se ei
ole mitään tuulta, ainoastaan pieni hengähdys. Mutta se hengähdys on
hehkuvan kuuma, se tunkeutuu kuin jäinen pohjatuuli läpi luiden ja
ytimien, tuottaa kolottavaa päänkipua, veltostuttaa ja tuskastuttaa.
Ensimmäisen henkäyksen jälkeen tulee huomattavampaa tuulta, yhtä
hehkuvaa, yhtä surmaavaa kuin se henkäyskin. Muutamia lyheitä
puhalluksia kohisee sitte vinkuen ohitse.

Nyt on jo kiire asettua leiriin. Sitä osoittavat kamelitkin. Ei
mikään ruoska saa niitä menemään eteen päin. Tuskaisesti laskeutuvat
ne maahan, ojentavat kaulansa suoraksi eteen päin, laskevat sen
hiekalle ja sulkevat silmänsä. Ajajat purkavat kiireimmiten niiltä
taakat, tekevät ripeästi tavarapakoista vallin, kokoovat kaikki
leilit päällekkäin, että niistä jäisi tuulelle niin vähä näkyviin
kuin mahdollista, peittävät niitä ehkä myöskin matoilla, kääriytyvät,
kuten kaikki matkustajatkin, vaatteihinsa niin umpeen kuin suinkin,
kostuttavat sen osan vaatteesta, joka tulee pään ympäri, ja
tunkeutuvat tavaravallin siimekseen. Se kaikki tapahtuu hätäisessä
kiireessä, sillä hietamyrsky ei nyt enää kauan odotuta itseänsä.

Yksityisten, lyhyiden puuskain jälkeen tulee pitempiä; ne sulavat
toisiinsa ja muutaman minuutin päästä raivoaa myrsky. Ilma kohisee ja
oihkaa, vinkuu ja ulvoo, hiekka kiehuu ja kuohuu, leirivalli ritisee,
paukkuu ja roiskuu, arkkujen laudat halkeilevat räiskähdellen.
Helteisyys yhä kasvaa ja kiihtyy sietämättömäksi, vetää hiessään
kylpevästä ruumiista kosteutta, tekee kaikkiin limakalvoihin
halkeamia, joista alkaa vuotaa verta, muuttaa vettä himoitsevan
kielen suussa ikään kuin lyijymöhkäleeksi, kiihdyttää suonien
tykytystä ja pusertaa sydämmen kokoon, repii viimein ihonkin rikki ja
kylvää halkeamiin heti hienoa hietaa, tuottaen siten uusia tuskia.
Aavikon pojat rukoilevat ja huokailevat, länsimaalainen voihkaa ja
valittaa.

Yleensä hietamyrskyn pahin raivo ei kestä kauan, yhden, kaksi, kolme
tuntia ainoastaan kuten meillä rajuilma, johon sitä käy verrata.
Myrskyn heiketessä laskeutuu tomu ja kirkastuu ilma, ehkäpä myöskin
tuulahtelee pohjoisesta päin vastaan; karavaani järjestyy uudestaan
ja lähtee edelleen. Vaan jos samum raivoaa puoli päivää tai koko
päivän, silloin voi käydä matkustajalle; kuten kävi eräälle minun
tutulleni, ranskalaiselle Thibautille, joka matkustaessaan Bahiudan
pohjoisosassa tapasi viimeisen kaivon kuivana ja sai lähteä, leilit
melkein tyhjinä nelipäiväiselle matkalle Niilijoelle. Hänet ja hänen
tuskaisesti kiirehtivän karavaaninsa, joka oli jättänyt kuivaneelle
kaivolle kaikki tavarat, paitsi ihan välttämättömimpiä, tapasi
tällainen myrkkymyrsky. Onnettomat matkakumppanit asettuivat leiriin,
toivoivat myrskyn loppua, odottivat turhaan, valittivat ja joutuivat
viimein epäilykseen ja epätoivoon. Eräs Thibautin palvelija hyppäsi
raivoissaan ylös, parkui ja kiljui myrskyn pauhuakin kovemmin, riehui
kuin mieletön, syöksyi viimein voimatonna herransa eteen, korahti
pari kertaa ja kuoli. Toinen makasi, myrskyn viimein heikettyä,
kuumuudenpiston tappamana paikoillaan maassa. Kolmas, kuin taas
lähdettiin kuoleman ja elämän uhalla kiiruhtamaan edelleen, jäi
jäljelle ja nääntyi kuoliaaksi. Kameleista kuoli puolet. Thibaut
pääsi hengissä pysyneiden ihmisten ja eläinten kanssa Niilille, mutta
hänen sysimusta tukkansa oli kahdessa päivässä muuttunut valkoiseksi.

Sellaisten myrskyjen uhreja ne ovat ne muumiain kaltaiset ruumiit,
joita siellä täällä on karavaaniteiden varsilla. Myrsky, joka ne
tappaa, hautaa ne myöskin hiekallansa, ja se imee ruumiista niin
pian kaiken kosteuden, että se ei ehdi mädätä, vaan kuivaa ja
muuttuu muumiaksi. Sitä toinen tuuli peittää hiekalla ja toinen
taas lakasee siltä suojelevan peitteen pois. Silloin ruumis ojentaa
matkustavaiselle kättä, jalkaa tai päätänsä, ja joku kamelin ajaja
noudattaa vainajan kehoitusta, astuu hiljaa luo, heittää taas hiekkaa
hänen päällensä, sanoen: "makaa, Jumalan palvelija, makaa rauhassa!"
ja astuu tietänsä edelleen.

Sellaiset myrskyt ne myöskin herättävät eloon jääneiden mielessä
fata morganan eli kangastuksen unikuvia. Niin kauan, kuin ihminen
täysissä, rasittumattomissa voimissa, aistimet virkeinä, kulkee
tietänsä, näkyy ilman kuvastus hänelle kyllä hyvin huomioon
kiintyvänä luonnon leikittelynä; mutta ei siitä silloin koskaan tule
varsinaista fata morganaa. Kuumana vuodenaikana näkyy puolenpäivän
seuduissa, kello yhdeksästä kello kolmeen, joka päivä "pirun meri".
Harmaa, meren kaltainen tai oikeammin tulvan alaiselta seudulta
näyttävä tasanko syntyy mille kasvittomalle lakeudelle hyvänsä jonkun
matkan päähän matkustajasta joko edelle tai ihan ympäri; se aaltoilee
ja lainehtii, välkkyy ja kimeltelee, antaa kaikkien todella olemassa
olevien esineiden pysyä näkymässä, mutta korottaa ne näennäisesti
niiden ylimmän rajaviivan tasalle ja kuvastaa niitä siitä alas päin.
Matkan päässä kulkevat kamelit tai hevoset näyttävät ikään kuin
maalattuina enkeleinä pilvissä liiteleviltä, ja jos voidaan erottaa
niiden liikkeitä, näyttää siltä, kuin ne juuri olisivat panemassa
kutakin jalkaansa höyhenkasalle. Katsojaan päin pysyy ilmiön raja
aina yhtä etäällä niin kauan, kuin katsojan näkökulma on sama eli
toisin sanoen hän on yhtä korkealla maasta; sen tähden ratsastaja
näkee sitä toisessa paikassa kuin jalkamies. Koko tämä ihme syntyy
siitä tutusta luonnonlaista, että valosäteet kulkiessaan erilaisten
esineiden läpi taittuvat, ja aavikolla alimmat ilmakerrokset,
kuumenneen hiekan heijastaessa lämpöä, laajenevat eri verran.
Ei kukaan arabialainen nähdessään kangastusta peitä kasvojaan,
kuten mielikuvituksiensa valtaan antautuneet matkustajat ovat
luuletelleet herkkäuskoisille lukijoillensa; ei kukaan anna mitään
syvällisempää merkitystä tuolle "pirun meri" nimityksellekään, jota
kyllä mielellään käytetään puheessa. Mutta kuin hietamyrskyn tähden
ahdistus, puute, väsymys ja hätä rasittavat ja heikontavat koko
olemusta ja sitte ilma kangastaa, silloin siitä tulee fata morgana,
kun näet sairaan moisesti ärtynyt kuvausvoima tekee itselleen
sellaisia kuvia, jotka paraiten soveltuvat katselijan silloisiin
hartaimpiin toiveihin, veden ja levon ikävöimiseen. Minullekin,
vaikka olen satoja kertoja tarkastellut kangastusta, muuttui se
kerran fata morganaksi. Se tapahtui silloin, kuin kärsittyäni
neljäkolmatta tuntia tuskallista janoa näin "pirun meren" edessäni
välkkyvän ja kimeltelevän. Silloin minäkin olin näkevinäni pyhän
Niilijoen ja veneitä täysissä purjeissa, palmumetsiä, puutarhoja
ja taloja. Mutta mistä minun sairaille aistimilleni näkyi viheriää
palmumetsää, siinä minun yhtä janoinen kumppanini oli näkevinään
purjeveneitä, ja mistä minulle muka näkyi puutarhoja, siihen hänen
sielunsa kuvasi satumaisen suuria metsiä. Ja kaikki ne pettelevät
kuvat katosivat heti, kuin virkistyimme sattumalta meille suodusta
vedestä; ainoastaan harmaa sumujärvi jäi niistä kaikista jäljelle.

"Pirun meri" on kyllä jokaisen matkustajan edellä, joka kulkee
jotakin Niilin aavikkoa; mutta eivät kaikki satu näkemään erästä
elävintä aavikon tekemää kuvaa. Näköpiirin äärimmälle reunalle
ilmestyy, ehkäpä kangastuksen korottamina ja ilman verhoamina kevyeen
siniharsoon, ratsastajia, jotka ohjaavat tuulen nopeuden kanssa
kilvoittelevia, raajoiltaan hirven kaltaisia ratsuja, lähestyvät
nopeasti ja kiihottaen siihen asti hillittyjä ratsujansa täyteen
vauhtiin tulla tupruavat karavaanille vastaan. Minä olen aina
mielelläni kohdannut heitä, laihoja, aistikkaasti pukeutuneita
miehiä, sillä minä olen aina ollut huomaavinani myöskin heissä ja
heidän ratsuissaan aavikon ja sen lapsien yhtäläisyyttä. Oikealta
aavikon pojalta on hän minusta näyttänyt, tuo paimentolainen,
beduiini, aavikon ja beduiinin kuvalta ratsu, jota hän ohjaa. Sillä
hänkin on vakava ja hirvittävä kuin päivä, ystävällinen ja lempeä
kuin yö aavikolla. Uskollisesti pitävä sanansa hän on, vilpittömästi
totteleva heimonsa tapain lakia, arvokas käytöksessään, ylevä
puhetavassaan, verraton puutteiden kärsimisessä, halukkaampi kuin
kukaan muu ihminen miehuullisiin, kunniata ja mainetta tuottaviin
tekoihin ja yhtä halukas kultaisiin satukihermöihin, joihin hänen
runsas, muodostuskykyinen runolahjansa osaa kutoa niin ihmeellisen
kauniita kuvia ja niin sulotuoksuisia kukkia; vaan samalla hän
myöskin on viekas ja neuvokas vihollisiaan vastaan, tapojensa ehdoton
orja, arvoton pyytämisessään, halpamainen ja raaka vaatimisessaan,
ahnas nautinnoissaan, hillitön julmuudessaan, hirvittävä kostossaan,
tänään ylevä, aatelistapainen vierasystävä, huomenna uhkaavasti
vaativa kerjäläinen, milloin ylpeä ryöväri, milloin kurja varas;
lyhyesti sanoen: vaihteleva ja muuttuvainen, kuin aavikko itse, on
hänkin vieraita kohtaan. Hänen ratsullaan on sama viisas, tulinen,
paljon sanova katse silmissä, sama vahvuus ja notkeus laihoissa,
melkein heikoilta näyttävissä jäsenissä, sama kestävyys, sama
tyytyväisyys, sama olemus kaikin puolin kuin hänellä itsellään; sillä
molemmat he kasvoivat samassa teltassa isoiksi, molemmat he vieläkin
lepäävät ja asuvat saman katon alla. Ratsu ei ole ratsastajan orja,
vaan kumppani ja ystävä, hänen lastensa leikkitoveri. Aukealla
aavikolla se on ylpeä, rohkea, jopa rajukin, vaan teltassa hiljainen
kuin karitsa; ja juuri sen tähden ratsu näyttää eroamattomasti
kuuluvan yhteen herransa ja käskijänsä kanssa.

Niillä aavikoilla, jotka ainakin nimeksi ovat Egyptin kediivin vallan
alaiset, ei beduiineilla ole nykyään läheskään enää samaa merkitystä
kuin ennen tai nykyäänkin vielä Arabiassa ja Luoteis-Afrikan maissa.
Heidän ja Egyptin hallituksen välillä on nyt sitovat sopimukset,
jotka velvoittavat beduiineja päästämään karavaaneja häiritsemättä
kulkemaan heidän alueitansa pitkin. Ryöstöhyökkäykset keskellä
aavikkoa ovat sen tähden hyvin harvinaisia, ja beduiinein tapaaminen
on huolestuttamatta siitäkin syystä, että vouratut kamelit aina ovat
aavikon poikain omia. Kuitenkin aavikon oikeat herrat mielellään
vieläkin pitävät, ainakin näön vuoksi, jonkinlaista yliherruutta, ja
sen tähden on paras pyytää ennen lähtöä aavikkomatkalle suojelusta
joltakin arvokkaalta ruhtinaalta eli päämieheltä. Jos sellainen
suojelus on saatu, tapahtuu matkustajan yhtyminen aavikon poikain
kanssa jotenkin tähän tapaan:

Ratsumiesjoukosta ajaa karauttaa esiin yksi noita auringon paahtamia
miehiä ja kääntyy karavaanin johtajan tai varustajan puoleen.

"Terve sinulle, vieras!"

"Sinulle Jumalan siunaus, hänen armonsa ja laupeutensa, o ruhtinas!"

"Mihin matkalla, miehet?"

"Belled-Aaliin, o sheikki."

"Onko teillä suojelusta?"

"Me matkustamme hänen ylhäisyytensä kediivin luvalla."

"Ettekö kenenkään muun?"

"Sheikki Soliman, Mahammed Keir Allah, Ibn Sidi Ibrahim Aulad Aali
myöskin lupasi meille rauhaa ja suojelusta."

"Niinpä olkaa tervetulleet ja siunatut!"

"Siunauksen jakaja antakoon armonsa sinulle ja isällesi, o ruhtinas!"

"Ettekö tarvitse mitään? Minun kotoni tarjoaa teille. Vadi Ghiteressä
ovat meidän telttamme, ja te olette tervetulleet niihin, jos tahdotte
levähtää. Jos ette, niin tehköön Allah tienne onnelliseksi."

"Hän on meidän kanssamme, sillä hän on armollinen."

"Ja johtaja kaikilla hyvillä teillä."

"Amen, o ruhtinas!"

Ja pois lentää joukko; ratsastajat ja ratsut kasvavat taas yhteen;
hevosten keveät kaviot tuskin näyttävät koskevan maahan; valkoiset
viitat liehuvat tuulessa; mielessä ihan muuttuvat eläviksi
runoilijain sanat:

    "Beduiini ratsus seljäss' itse
    oletpa haaverunous."

Sellaisia kuvia loitsii aavikko näkevän silmän eteen. Mitä enemmän
siihen tutustutaan, sitä muodokkaampina tulevat ne esiin, sitä
tehokkaammin lieventävät ja heikontavat ne vaivaa ja vastuksia.
Sittekin tuottavat kuitenkin vasta aavikkomatkan viimeiset hetket
suurinta riemua. Kuin viljellyn maan ensimmäinen palmukylä, kuin
pyhän joen hopeavyö taas on silmäin edessä, silloin ne riemun
hetket ovat tulleet. Ihmiset ja eläimet rientävät, kuin se
ikävöity todellisuus olisi vain unikuva, hajoava taas sumuihin.
Mutta yhä selvemmin tulee matkan pää näkyviin; tuntuu siltä,
kuin ei olisi koskaan nähty kirkkaampia värejä, kuin ei missään
voisi olla vihreämpiä puita, ei virvoittavampaa vettä. Viimeisiä
voimiaan ponnistaen rientävät kamelit eteen päin, sittekin liian
hitaasti maltittomain ratsastajain mielestä. Viimein kaikuu
vastaan ystävällinen tervehdys. On päästy Niilin varrella olevaan
kylään. Joka majasta tunkeutuu miehiä ja vaimoja, vanhuksia ja
lapsia toivottamaan vaeltajille tervetuloa. Kaikki kiiruhtavat
auttamaan, tarjoomaan virkistystä. Ensin tuodaan vettä, juuri joesta
otettua, hyvää vettä, sitte, mitä kelläkin on, ruumiin ja sielun
virvoitukseksi. Tuota pikaa tehdyn leirin ympärillä liikkuu uteliaita
ihmisiä, miehiä ja vaimoja kilvan kysellen kaikenlaista sekä tanssin
haluisia tyttöjä ja nuorukaisia. Tambura ja tarabuka, sen maan
kitara ja rumpu, kehoittavat hyppyyn; tanssivat tytöt ilahuttavat
sekä vieraita että kotiväkeä. Yksin vedennosto-pyöräin vinkunakin,
ennen tuhannesti kirottu, tuntuu nyt kaiukkaalta soitolta. Ilta
tuo uusia nautintoja. Kimmoisilla, viileillä vuoteilla mukavasti
leväten juovat länsimaalainen ja seudun synnynnäinen asukas kilvan
sikäläistä nektaria, palmuviiniä eli merissaa; kitaran ja rummun
kaiku, tanssivien nuorukaisten ja tyttöjen tahdikas poljenta ja
käsien paukutus säestävät erittäin riemukasta juominkia. Viimein
velkoo jo alkanut yö saamisiansa. Tambura ja tarabuka vaikenevat,
tanssi päättyy. Virkistynyt, ravittu matkustaja toisensa jälkeen
käy levolle. Ainoastaan yksi heistä, maailman äidin Kahiran poika
ei vieläkään saa unta. Yhä pienenevän leiritulen luota kaikuu hänen
yksinkertaisen laulunsa vapiseva ääni:

    "O armas yö, viet rauhan multa,
    Käyt ikäväks', ehk' olet pyhä;
    Jos rauhaa rukoelen sulta,
    Teet raskaammaksi mielen' yhä.

    O yö, en saanut pitkään aikaan
    Ainoota kultaan' armastella:
    Yö, vie minut jo siihen paikkaan,
    Joss' saan taas häntä halaella!

    O yö, kuin lähenet taas mua,
    Min rauhas mulle myötäs kanna,
    Suo vihdoin sielun' ihastua
    Ja turvas armahallen' anna!"

Mutta sekin ääni viimein kuolee; ainoastaan joen laineet yhä vielä
kuiskailevat ja humisevat.



Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.


Egypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama
joki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee
jumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella
kiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti,
Nubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili
ulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle.
Egypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään
saanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa.
Tosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta,
mutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten
muuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen
kummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa
laaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä
kallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa,
sallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse
ainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta
kullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät
alas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein
aina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan
sadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa
vuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen
laineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten,
pauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että
niiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä
uhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.

Ainoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin
suupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen
osa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle,
sadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri
toisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten
tavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat
ainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo.
Vadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä
siis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä
jälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja
hellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin
etelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa
on koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja
suloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä
kuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä
seutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa,
voidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken
ei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta,
ei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi
paras olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin,
sydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien
aluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan
kuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen
mieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä
koskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen
silmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel,
jonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle,
joka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa,
veneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt
kaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin
äyräiltä että kamelin seljästä.

On tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli
koskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka
peninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja
vaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi
mainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä
lähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät
eri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan
mahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta
lukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja
varten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.

Päästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen,
"Vitjavuorten" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä
maisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän
avaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys
silmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan
sijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja
sydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja
iltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta
yleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson
hietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa
melkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja
hedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä,
palmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla
niillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen
sulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu
Egypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen
rauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista
jyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa
virtaa eteen päin.

Korkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on
yksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen
rakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan,
hauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan.
Suuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen
monituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden
aikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat
venettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää
turvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu
kaiukkaasti kuuluu.

Vanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme.
Muinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit
puhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä.
"Ab" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman
nimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin
kaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, "Sun", Syene, se
kyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on.
Elefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta
tulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen
elefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä
vain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin
Elefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista
ajoista asti "mat"-kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää,
"Aitiopian kiveä", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi
Niilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa;
tämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi "syeniitti"-nimen,
joka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on
Egyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä,
sellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen
ennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan,
ja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit
myöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi
maantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle
aavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret
kalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä,
katon reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja
joilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa
niiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. "Kaikkialla",
sanoo oppinut ystäväni Dümichen, "näemme täällä, miten ihmiskädet
ovat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä
tai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin
tapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja
paljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin;
Ylä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen
molempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi
sekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen
muistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi
ulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne
kuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten
auringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt
kiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin,
joissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman
kiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin
sellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa
neljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa
hajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin
omituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret,
että olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella."

Jokaiselta korkeanlaiselta rantavuorelta voidaan nähdä osa
koskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse
joessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien
kautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan
laineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse.
Arvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan
lakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja
huuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta
vastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu
katsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän
oikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot,
liitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy
yht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä,
yhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet
jyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä
olevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä
taivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia
kalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki
Niilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren,
niin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson,
aitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin
pyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka
ovat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen
latonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä,
toisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina
muinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin
mahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.

Keskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä
palmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään
ylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja
niiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet,
hedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden
keskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa
keskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille
joki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa
paikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty.
Sellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy
kyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä
jalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon
sisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi
Saisin kuva.

Niistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli
Isis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. "Isis, suuri jumalatar,
taivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä
hänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa
kunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän
on Filain valtias", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset.
Toiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin
historian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä
muutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein
tänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit,
jotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.

Nykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta
kuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta
joen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla
kuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin
rauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari
temppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.

Tästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan
kykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti
koettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla
itsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja
vikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille.
Mutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin
lähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä
palmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden
välitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko
jo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen
levittäjää.

Äsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella
kuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat
kiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään;
kiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää
yksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse
kuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä
ryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että
kalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja
kuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana,
tyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien
viheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat
kalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa "Batte el Hadjar"
eli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa
koskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu.
Tavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa.
Jyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen
uomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin,
että se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista
metriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät
ovat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä
päivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä
sitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä
joki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä
ainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista
voimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran
kiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien
taakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen
siemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä
aavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy
veden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan
raju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän
merkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan
vesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni,
ja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden
alhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen
paisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu
joki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat
niiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan
kallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi
joitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa,
kiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät
kiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen
alenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin
eläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on
asettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia,
viereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu
alas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa
puuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu,
komea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko
pieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut
ovat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan
tulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä
tietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa
levähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois,
koska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia
päiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät
jokapäiväisen leipänsä.

Nämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet.
On ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä
toisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen
perheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale
kallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut
mutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava
maakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen
verraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen
vaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on
hedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei
mitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen
mutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän
laskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä
kestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla
veden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla
papukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin
vähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja
kokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa
lahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita
hehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa
silloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka
häntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin
hallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat
harvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan
pyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä
ilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla,
ja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä
tässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia
tuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi
vieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin,
jos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan
lentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai
ainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa
usein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin
kallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva,
lakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa
kuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei
vainioita.

Etelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian
hedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea
järvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan
täytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu
matkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan
maiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta
ja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset
palmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa,
rajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista
kosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla
sadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän
asti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy
kääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä
jo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa,
johon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen
ja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä
viljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin
kaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa
paikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan
muita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja
koloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen
teräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin
asuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin
ovat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat
kummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään,
mutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin,
vaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja
ja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa
uivia eläviä.

Vaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin
temppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja
hedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä
hedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso
on vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman
köyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole;
hyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla
ja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman
puutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret
ovat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja
kivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja
vyörykivi-kukkuloita ja -valleja, jollaisia suuret joet jättävät
jälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka
on niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin
jokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan
kuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat
verraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa
tuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista
vierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin
kummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat
täällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja
ja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille.
Enemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat
ihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista
luonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja
varsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen,
torneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin
laaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja,
tehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin
ryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin
ladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet
ovat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen
jo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista
mutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset
vähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean
perustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas,
mustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti,
huuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se
kaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua
ihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän
rauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen
laitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa
hedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari;
ihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja
ja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle
ystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri
sen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä
vastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle
vesi- ja kallioaavikolle.

Kolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin
seutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot
tulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia
sivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti
juoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä,
melkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja.
Mutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut
tehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.

Jääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut
tai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta
on eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa,
nykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta.
Heillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei
sukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he
kyllä molemmat nykyään tunnustavat: "Yksi on vain Jumala, eikä ketään
muuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed."

Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden
arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen
kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat
"villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen
ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta
taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset
puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin
muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta
muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa
kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän
omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset
osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että
esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta,
pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista
huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä
unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet
aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain
päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille
hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja
hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän
että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan
ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen
välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja,
nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa
paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja
tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa
olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa
olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa
yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse
vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen
yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja
täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen,
näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu
sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista
tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin
ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään
kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa
päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on
vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin
egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan
surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan
säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein
rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa
viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen
puheleekin suuresta muinaisuudestaan.

Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin
oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja
heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä.
Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita
ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä
uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja
ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut
hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani
Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita
taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan
kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle,
monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on
puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.

Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä
voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa
1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti
hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa
Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan
kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin
häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella
surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan
uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa
ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai
ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi
ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien
vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot
ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja
kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen
ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin
nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan,
tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo
ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä
sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton
kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina,
asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja,
tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan
olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset
kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä
korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman
pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten
muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien
luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä
niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin,
mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus
ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi
ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi
vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä
orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain
jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille
eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään
pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja
taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.

Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs
nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el
Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan
Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua
sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan
poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen,
kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani
mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan
alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja
ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi
sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla
kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla
houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui
orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon
eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi
vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.

Loistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik
Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää
lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin
ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat
upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen
puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että
taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee.
Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä
kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa
pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja
kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael
iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden
jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen
varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä
useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi
tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä.
Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa
se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta
puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää
ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa
tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat
kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin.
Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista
vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee
tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael
pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen
kuoleman kourista.

On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita.
Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista
vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin;
ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin
miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan
yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan
muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät
verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa
olevalle sotapäällikölle.

Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset
vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli,
kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen
kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet
onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu
paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan
vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka
minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden
päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina
orjina.

Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat
keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet
ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen
miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka
kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei
villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan
vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin
liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja
ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin
asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat
tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja
pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka
päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina
turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on
yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit
sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate.
Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla
keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja,
sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat
tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä
runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden
siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli
kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä,
värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi,
koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla,
tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla,
elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa
ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas
keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan
miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat
kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät
neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista
nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua
rimpsu-esiliinaa.

Kaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat
nelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa,
jotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin
ylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on
oljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi
ja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin
mahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai
niinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä,
jopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden,
durra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan
jauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä
leivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia
kuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja,
verhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia
kansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana
ovat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet,
maito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin
jauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi,
jota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään
särpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä,
paksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan
lihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi
kuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää
juomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa
oikeaksi juopoksikin.

Keski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen
ja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen
ja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin,
hänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset
kotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella;
tarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee
kuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen
ehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää
lukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin
arabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa,
naittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää
juhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä
kylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja
tanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä
paremmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin
ja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä
johtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.

Kuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi,
itsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi
eli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi
tapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia,
muuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin
kerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen
täytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta
yleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä
nykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja
urhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä
ja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava
ja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin
yrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko
sielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan
hellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta
ja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään
miehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta
taistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset
voimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi
kuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä
rohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua.
Siten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen
palvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli
kauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.

Näyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten
valmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin
palveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä
samoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia,
enintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä
voimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä,
jotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon
tyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa
toimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan
mitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista
leikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö
sen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta.
Nubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään
ja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä
luonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta
kuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja
nähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden
notkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin
kuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista
"varas"- eli "kiinniotto-leikkiä". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja
tytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy
ajaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta,
jossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat
juoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat,
tuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai
jauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki
juoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole
muita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee
koko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla,
mustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät
ahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta.
Pakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin
kaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin
hietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa
meluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota
ylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen;
peljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan
piiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat
leikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat
koirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan
ajelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa
uidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä
saada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa
rannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja
kestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään
ole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit,
ruskeat, kiilto-ihoiset lapset.

Sillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat
harjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään
pitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa,
kiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka
monesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti
lähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista
tehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla
leileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset
laivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille
ole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole
Ahtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä
pahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti
vaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat
apua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään
oikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä
koskissa, "Kallioiden mahassa", "Kivien emässä", "Vavistuttavassa",
"Kamelin kaulassa", "Korallissa" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja
pyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia
satuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan
ihmisvihollisten henkien vaikutusta.

Koskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai
puolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai
matalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä
myötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään
purjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan.
Niilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja
ihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta
vastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi
jalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin
kummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten
myötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan
purjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti
puhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.

Kaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien
väliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan
että mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin
muut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja
pitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen,
vaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten,
että alempaan raakaan -kääritään enempi tai vähempi purjetta tai
jätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa
ja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus,
varsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen
kiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin
tarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä
purje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella
tavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla
juuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan
enimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen
toistansa.

Heti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva
venejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin
jokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee
niitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset
ovat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli
sotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja
joku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka
esimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin
kovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin
näyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se
onkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin
hitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että
se tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja
kuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka
käännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta,
joka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee
veneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on
sentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän
varsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin
virtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä
ollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin
nopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen,
joka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa
ja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan,
jos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen,
joka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat
tällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat
kalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin
pienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota
hoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti,
kymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se
kuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän.
Mutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden
voimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee
yhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa
veneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja
aaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa
pysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain
köyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä
vetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa
pauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää
hänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein
näkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä,
ja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen.
Vielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset,
venettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä
kerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu
säikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun;
vene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu
joku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle
perämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja
vitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine
työkaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka
varmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli
mahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies
nousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla:
"El haradi lillahi", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat
ja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa
paitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat
tukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan,
horjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee
päävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan.
Kaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen
kaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat
köyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään
venettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa,
lakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan
tulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja
pyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa
köysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja
vähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet
saman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt
on venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös.
Kaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu
kaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut
uiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken
yläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden
voimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä
virroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen
heikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy
veneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin
odottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä
riippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.

Monesti on minun täytynyt tehdä tilani yöksi mustalle, paljaalle
kalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti
nukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa,
kuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta;
aaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja
sotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan
tai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä.
Lentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa
hyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää
kummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille
harjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät
pimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan
siltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka
tässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan
hänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle
hän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt
kuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on
vuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi
ja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin
tulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä
kyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja
lakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja
rohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen
jyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen
herääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset
levittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin
säkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo
kutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta
paistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon;
tuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee
mahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa
lauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka
sydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli
hartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa
tunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua
säännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ
ja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten
kuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin
jäljelle.

Purjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan
purjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo
pitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita
kalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.

Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan
sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa
varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että
verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää
yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät
aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita,
vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja
siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.

Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin
tarkkaan kuin mahdollista.

Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta,
sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen
koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden
miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se
on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee
hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva
päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen
rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin
"määrätty" ja "lisä"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään
niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai
jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean
vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman
perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin
rukoilemaan onnellista matkaa.

Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan
viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.

Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää
irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan
nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään
runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn
toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä
sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä
ja profeetta!"

Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin
lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä
kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten
välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten
yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat
airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken
voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas
on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja
ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia
ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene
enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin.
Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu
vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen
muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä
paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin
syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa,
ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät
voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te
urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa,
uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut,
kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran
penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen
palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot,
ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua
liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset,
jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te
notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon,
te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne
menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset,
voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon
oikeassa vihassaan, te, te -- -- Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!"
Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne
lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä
jalan käden tai pään liikkeillä.

Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät
pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään
käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään
erästä kallionkulmaa kohti -- pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein
kasvoissa -- vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse;
kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä
etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet
haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta
peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa
kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja
kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä
kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä;
muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene
ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi
lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia
rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset
sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia
eteen päin.

Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla
vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä
kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli
veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan
syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään
sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton
uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen
ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti
ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse;
rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen
miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon
sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa,
sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy
auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin
kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään,
ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen.
Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden
matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja
tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää
pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään,
mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja,
köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja
kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä
he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon,
voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille
muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän
suvullensa!

Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte
se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee
niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen,
kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan
kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen
rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä
nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa.
Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän
onnellisen maan.

Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain
rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat,
patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin
koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola
ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan
viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan
palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton,
jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain
alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol,
Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet
laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä
seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön,
ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä
antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon
suloiseen helmaan.

Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät
alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien
kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin
astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus
länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista
muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen.
"Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa
olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä
olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun
päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen
vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari
varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna.
Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte
kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä;
jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja
äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät
ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että
Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain
se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö
suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa
meille ei osoittaisikaan laupeutta? -- Ettekö luovu aikeistanne? No,
sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"

Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin
kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea
tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat
tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat
perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa
kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat,
joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat
koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain
herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua
me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata
tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden
tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen,
poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja
tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.

Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea;
sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja,
joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen
ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin
polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien
vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen
katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen,
ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio
kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa
häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta
tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan
nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset,
rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle,
vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei
peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy
oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät
tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen
ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin
uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä
hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo
kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta
tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun
päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen
veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet
varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti
kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee
edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te
pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit,
jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima
ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te
sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen
veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle
tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta
eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää
kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin
paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset
olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi.
Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten
ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen
Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain;
rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä
laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa
samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa
tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana,
joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet
itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun
pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua.
Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon
sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii
tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys
velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota
pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.

Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen
latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan
murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen
humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi,
joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.



Matka Siperiassa.


Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen
kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat
edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme
lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme
kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet
Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme
osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa
Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat
ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan,
Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet
meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme
olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta
myöhemmin selvisi.

Nishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla,
vaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa
kuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä
kuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja
kauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä
ja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli
suuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä
siivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä
matkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.

Volgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta
hyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli
seurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät
Pietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme,
kuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja,
jotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja
kastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään
ikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät
vaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja
postimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan
päässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut
ajettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo
tuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille
tuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin
paksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta;
oikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain
oli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt
pitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa
jalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja
upposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen
ja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen
reki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä
pysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten
suurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt
satumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja
kehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi;
useimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.

Tuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa
pitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä
katseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä
viehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan
kylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta
niissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä
pidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa
hirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu
kaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku
poikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa,
jota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla
vältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui
kestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta
sellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut
ketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen
paljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman
päälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa
likaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta
maailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että
minä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni
kiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan
ja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.

Eläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä,
joita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa,
kaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja
keltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään
nisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät
naakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla
arat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat
kumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan
kotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat
osasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.

Neljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman
vahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin
rikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki
hyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten
vanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo
eilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni
kerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä,
huippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen
kehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa;
turbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti
kasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti
ne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä
pitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen
vieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja
vapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan
komeat kirkot, joista varsinkin "Kasanin mustan, ihmiskäsin
tekemättömän Jumalanäidin" luostarin kirkko sekä paikkansa että
rakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein
soveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä
huomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä
sovussa sekaisin.

Keveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia
teitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten
kylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse
kulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä
ainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten
mielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että
niiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla
kaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa,
venäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo
palstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja
menestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä
ne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä
jo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.

Kaksi suurta jokea, Vjatka ja Kama, on tiemme poikki. Vielä pitää
talvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet
alkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa
kuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin
paikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä
veneen tavoin uiskentelevaa rekeä.

Jo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä
me ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä,
loivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman
luonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan
kuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja
niityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä.
Enimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat
toiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset.
Köyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja,
rikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja
sekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian
kuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä
suuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa,
mutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät
tuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti
ja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän
perästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja
kivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana,
näemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.

Ystävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän
aikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen
kullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin
ja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja
hauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä
etäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman
kuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla
Länsi-Siperian rajalle.

Täällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin
päämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen
piirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti
valmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen
vierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu
hyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla
piirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä
varten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita,
on meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli
tieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti
hyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei
riitä sanoja.

Tjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian
ensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita
huomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat
osaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut
Pyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle,
mutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi
Romanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä
odotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä
heittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty
varasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene
oli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat
tiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni
vahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle
matkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni
akseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa,
aaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli
tehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja
vedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.

Taipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä
perjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena
kevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä
yli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan
silloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään.
Iloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme
Jalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme
siihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme
lautalla sen suuren joen yli.

Siten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä
lähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty
Irtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme
Länsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta
matkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.

Nähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun,
museon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista,
matkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan
kyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo
Jalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt
oli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun
kulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan
jäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut
paljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet
leivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät
arohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella
tullut.

Semipalatinskissa meillä oli onni saada kuvernööri, kenraali von
Poltoratskista hyvä ystävä ja pyrintöjemme harras edistäjä ja
hänen puolisostaan rakastettavin emäntä, kuin mistään olisimme
voineet löytää. Tyytymättä siihen, että oli meille valmistanut
Semipalatinskissa vierasvaraisimman vastaanoton, päätti kenraali
kaikkein ihastuttavimmalla tavalla tutustuttaa meitä alueensa
väestön suurimpaan osaan kirgiiseihin, ja pani sitä varten toimeen
suurenmoisen arkaarein ajon, jotka villilampaat ovat melkein kaksi
kertaa niin suuret kuin kesyt kotilampaamme.

Sille pyyntiretkelle läksimme 3 päivänä toukokuuta, ensin Irtishin
yli, sitte Tashkentiin vievää postitietä kirgiisein arolle.
Kuusitoista tuntia ratsastettuamme saavuimme metsästysalueelle,
kallioiseen arovuoristoon; kohta olimme juuri meitä varten tehdyssä
aulassa eli jurttaleirissä, jossa meitä ystävällisesti tervehti jo
eilen edeltä rientänyt kenraalin rouva ja samoin noin kaksikymmentä
kirgiisiläissulttaania, vanhinta ja heidän monilukuiset seurueensa.

Kolme seuraavaa päivää elettiin rajusti Arkat-vuorilla.
Juhlallisuuksia aina ikävöiville kirgiiseille oli todella tullut
juhlapäivät, ja samoin meillekin. Laaksot ja vuoret kaikuivat
kahdeksankymmenen ratsun kavioiden töminästä, sillä niin monta
miestä, ehkä enempikin oli näinä päivinä pyyntiretkellä; aurinko,
milloin vain paistoi, välkytteli kirjavia, oudon näköisiä pukuja,
jotka olivat tähän asti olleet turkkien peitossa; vilkasta vilinää
oli vuorilla ja laaksoissa. Paraimpine juoksuhepoineen, arvokkaimpine
vuoristoratsuineen, kesytettyine vuorikotkineen, susikoirineen,
kamelineen, kitaransoittajineen, runoseppineen, piiritaistelijoineen
ja muine mahtimiehineen olivat he tulleet, nuo ennen niin
peljätyt kirgiisit, joiden nimi merkitsee vain rosvoa, vaan jotka
nykyään ovat Venäjän valtakunnan taipuvimpia, uskollisimpia ja
tyytyväisimpiä alammaisia. Ryhmissä ja joukoissa istuivat he koossa,
yksitellen ja joukottain ratsastelivat he sinne tänne, iloisesti ja
vallattomasti hypitellen ratsujansa; tarkkaavimmasti katselivat he
leikkitaisteluja, innokkaimmasti tarkastivat poikain ratsastamia
juoksijoita; taitavasti ja ymmärtäväisesti johtivat he metsästystä,
ihastellen kuuntelivat runoilijan sanoja, hänen laulaessaan
pyyntiretken ylistystä. Eräs kirgiisi oli jo ennen meidän tuloamme
ampunut yhden arkaarin, onni toi minulle tarkan pyssyn kantomatkalle
toisen. Se saalisonni se innostutti runoilijaa. Hänen säkeensä
eivät kyllä olleet erittäin sisällysrikkaat eikä syvämietteiset,
vaan kuitenkin niin onnistuneet, että minä kirjoitin ne muistiin,
saadakseni talteen ensimmäisen näytteen kirgiisien runoudesta. Miehen
laulaessa kertoi tulkki hänen sanansa venäjäksi ja kenraali sitä
myöten saksaksi; hänen vaietessaan olivat hänen lauletut sanansa jo
minulla pikakirjoituksena paperilla.

    'Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin sinussa vielä on
    eloa; sillä kuoleman jälkeen olet mykkä.

    Puhu vain, punakieli, jonka Jumala on minulle antanut, kuoleman
    jälkeen olet vaiti.

    Sanat, jotka sinulta nyt kaikuvat, eivät jätä sinua kuoleman
    jälkeen.

    Ihmisiä, korkeita kuin vuoret, näen edessäni; heille minä puhun
    totuuden.

    Vuoria, kallioita näen silmäini edessä; juoksijahepoon saattanen
    niitä verrata.

    Suurempia kuin veneet, ovat he kuin höyrylaiva Irtishin aalloilla.

    Näenhän sinussa, o hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisarin
    jälkeen, korkeimman miehen, vuoren vertaisen, arvokkaan kuin
    juoksijahepo, joka astuu solatiellä.

    Äiti minut synnytti; mutta kielen minulle Jumala antoi.

    Jos en sinun edessäsi nyt puhu, kellepä minä sitte muuten puhuisin?

    Täysi vapaus minulla on puhua, samoin kuin kansalleni puhuisin.

    Onnea sinulle, herra, ja onnea ja menestystä vieraillesi, joiden
    joukossa on ylhäisiä miehiä, vaikka he nyt ovatkin syrjässä.

    Jokainen kenraalin vieras on myöskin meidän vieraamme ja saa olla
    varma meidän ystävyydestämme.

    Jumala yksin antoi minulle kieleni; puhukoon se edelleen.

    Vuorilla näimme metsästäjiä, pyssymiehiä, ajajia; kuitenkin vain
    yhdelle tapahtui onni.

    Kuten korkeimman vuoren huippu ulottuu ylemmäksi kaikkia muita,
    niin onni korotti tämän muista yli; sillä hän ampui arkaarin
    ruumiisen kaksi hyvästi tähdättyä luotia ja toi tapetun lampaan
    jurttaan.

    Kaikkein pyytäjäin toivo oli saada saalista; kuitenkin vain yksi
    näki toivonsa toteutuvan; meille iloksi ja iloksi sinulle, o
    arvoisa rouva, jolle minä nyt puhun.

    Kaikki kansa, eikä vain miehet, suuresti iloitsee, että saa nähdä
    sinua täällä ja tervehtiä; kaikki kansa toivottaa sinulle pelkkää
    iloa, tuhat vuotta ikää ja terveyttä.

    Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin
    paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään
    kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.

    Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En
    minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni
    minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä
    liikkui.'

Me läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin
pois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä
jo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin
kaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti
meitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen
seurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt
seurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia,
joita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka
sen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen
edessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta,
pitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia
kaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit
pyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia,
laskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat
meitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme
pitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan,
oleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli
"kirjavan järven" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli
hymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa
kasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun,
pikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös
korkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia
vuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita
näköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle,
päästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan
nurkan poikki Altain vuoristoon.

Baktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli
meille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun,
Tarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä
tervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin.
Ylhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä
toukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli
Tshautshakiin.

Ratsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa,
oli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen
kyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että
myöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen
kiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat
niiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri
Tihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten
kirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli
sotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt
kumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme
ratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset
ja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat
loistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien
sotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu,
oli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän
sitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois
ilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen
päällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta
paikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat
ratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät
meille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun
kaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen
kokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme
leveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri,
jonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin
puolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi
meitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja
kirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti
vastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria
ylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan
ja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita
sentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille
kättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja
lukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia
öljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia
sianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko
tuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia
oli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan
vahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo
ennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei
tuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille
vesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia
mahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä
kiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan
huolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan,
kummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan
kiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita
ja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman
arvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta
venäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset
päinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö
siis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen
jälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa
ja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa
maistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät
ratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään
tatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian,
jonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän
kunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua
siitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.

Tshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen
piirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta
islamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta
kapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja
hajoitettiin maan tasalle.

Kolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa
kerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa
paennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta
huolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän
viimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta
ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta
säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä
kahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa
Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan.
Sudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä
pois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa
atrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita;
kotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla.
Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin
kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa,
kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain,
kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi,
kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä,
otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa
koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä,
käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus
suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.

Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan
rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen
venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät
vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi
kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin
laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.

Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme
me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta
päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee
Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean
vuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia
puroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia
käyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan
dungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen
takaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet.
Vielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien
leirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen
vaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse
lempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien
rauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta
hävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos
poiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet
kauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden
katot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet,
mätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa,
kiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä
luonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan,
kaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä
luumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain
luurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin
miekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen
uhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan
noilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin
pois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan
silloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin.
Ainoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille
asumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja
pesinyt raunioiden koloihin.

Me häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei
yhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme
takana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein
ihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä,
jotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät
vainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.

Emilin laaksosta nousimme Tarabagatain ylitse eräästä
vuorenharjanteen matalimmasta paikasta ja laskeuduimme sen sekä
Saurin, Manrakin, Terserikin, Mustaun ja Urkasharin piirittämälle,
noin kuusitoista sataa metriä korkealla meren pinnasta olevalle,
melkein tasaiselle Tshiliktin ylängölle, kuljimme sen poikki, tavaten
monta tavattoman suurta kurgaania eli seudun asujanten hautakumpua,
sekä edelleen äärettömän notkoisen ja rotkoisen Manrak-vuoriston
monimutkaisesti kiemurtelevia laaksoja myöten Saisanin tasangolle ja
saman nimiseen, vasta neljä vuotta sitte rakennettuun, ystävälliseen,
pieneen rajakaupunkiin. Siellä, lähellä Kiinan ja Venäjän rajaa,
tapasimme, ensi kerran Lepsasta lähdettyämme, taas europpalaista,
viehättävää mukavuutta. Seuroissa, joissa olimme läsnä, oleskeltiin
kuin Pietarissa tai Berlinissä, puheltiin vapaasti, soitettiin,
laulettiin ja tanssittiin sekä pienemmissä perhepiireissä että
yleisissä puistoissa. Verrattomasti livertelevät satakielet säestivät
tanssia ja laulua; tuskinpa muistui mieleenkään, missä oltiin.

Minä käytin täällä olomme aikaa ullarien pyyntiin, jotka turkinpyyn
muotoiset, korkeilla vuorilla eleksivät kanalinnut ovat metson
kokoiset, ja opin samalla tuntemaan sekä Manrak-vuoriston viileyttä
että myöskin köyhempäin kirgiisien paimentolaiselämää toiselta,
minulle vielä ihan oudolta puolelta, ja sen tähden palasin hyvin
tyytyväisenä siltä tulosrikkaalta retkeltäni.

Iltapäivällä 31 päivänä toukokuuta nousimme taas matkavaunuihimme ja
vierimme mustaa Irtishiä kohti, tavataksemme kenraali Poltoratskia
Altain vuoristossa, jossa olimme sopineet yhtyä. Pitkin rikasta
aromaata, sysimustia seutuja ja sitte kuivempia yläaroja kävi kulku
hyvää vauhtia joelle, jonka tulvavedet veivät meidät muutamassa
päivässä Saisan-järvelle. Ikäviltä olivat meistä tähän asti kaikki
Siperian joet näyttäneet, vaan musta Irtish ei suinkaan ollut ikävä;
sillä ihanat näköalat kahteen mahtavaan korkeaan vuoristoon, Saurille
ja Altaille, sekä niihin liittyville harjanteille päin ihastuttivat
silmää ja vihreät rannat livertelevine ja iloisesti eleskelevine
lintuineen virkistivät mieltä. Tuota pikaa laskettu ja nostettu
verkko toi käsiimme suuren joukon maukkaita kaloja, todistaen siten
meille, että joki on yhtä rikas kuin kauniskin. Purjehdittuamme 2
päivänä kesäkuuta matalan ja yksitoikkoisen, erittäin kalarikkaan
järven poikki, joka sentään on jonkin verran viehättäväkin kaunisten
ja avarain näköalojen kautta, joita ainoastaan tämän järven seljältä
voidaan katsella, kuljimme seuraavana päivänä aron autiointa seutua,
kuin tähän asti olimme nähneet, mutta tapasimme juuri täällä kolme
huomattavinta aroeläintä; villihevon eli kulaanin, aroanttiloopin
ja nyrkkikanan. Kulaaneista kirgiisimme saivat kiinni varsan ja
kanoista ammuttiin yksi. Illalla levähdimme Altain vuoriston
laidassa. Seuraavana päivänä tapasimme sovitussa paikassa ennestään
tutun ystävällisen kenraalimme ja ratsastimme hänen suojeluksessaan
edelleen.

Se oli verraton matka, vaikka myrskyt, lumi ja sade varsin usein
pauhasivatkin ympärillämme ja ystävällinen, täällä muassa kuljetettu
jurtta silloin kadotti suuren osan viehätyksestään, vaikka tulvavedet
usein sulkivatkin tietämme ja äkkijyrkät kallioseinät kohisevain
syvyyksien vierillä olivat kuljettavina, teinä sellaisina, joita
meillä vain vuorivuohen pyytäjät kiipeilevät, mutta ei mitkään
ratsumiehet. Venäläinen kuvernööri ei matkusta kuten muut
kuolevaiset, varsinkaan oudoissa seuduissa. Hänen seurassaan ovat
piirien päämiehet ja niiden alaiset pienempien piirien johtajat,
kuntain vanhimmat ja kirjurit, koko kuljettavan seudun ylhäiset ja
arvokkaat miehet, joukko kasakkeja upseereineen överstiin saakka,
omat ja saattojoukon palvelijat ja paljo muita. Ja jos sitte vielä,
kuten nyt oli, on kuljettava puolittain vierasta seutua ja pidettävä
neuvotteluja kirgiisiläiskuntien kanssa, silloin matkue ja kuormasto
kasvavat äärettömäksi. Silloin täytyy jurttia ja telttoja kuljettaa
muassa kuten muutenkin aromatkoilla ja lisäksi vielä ajaa edeltä
kokonaisia lammaskatraita, että sadat matkamiehet eivät erämaassa
kuolisi nälkään. Lähdettyämme Saisan-järveltä olimme taas Kiinan
alueella, ja monta päivää oli meidän matkustettava ennen, kuin
saatoimme toivoa tapaavamme ihmisiä tässä vuoristossa, jossa on
ainoastaan alimmissa laaksoissa asujamia.

Meidän kanssamme matkusti alkuaan kolmatta sataa ihmistä, enimmäkseen
kirgiisejä, jotka oli kutsuttu saamaan tietoa keisarillisesta
käskystä, joka lakkautti heiltä laidunoikeuden keisarillisilla Altain
kruununtiluksilla, ja sen johdosta sopimaan, missä he vast'edes
saisivat vaellella; mutta vielä sittekin, kuin neuvottelut jo
olivat selvillä, oli meidän matkuessamme toista sataa hevosta ja
kuusikymmentä ratsumiestä. Aikaisin aamulla jurtat purettiin meidän
päältämme ja lähetettiin edeltä; sitte ratsastimme pienemmissä
tai suuremmissa joukoissa vitkalleen, kunnes naisetkin, kenraalin
rakastettava puoliso ja suloinen tytär, jäljeltä tullen, meidät
saavuttivat, söimme aamiaista jossakin sopivassa paikassa, annoimme
viimeistenkin kuormahevosten mennä ohitsemme, läksimme myöhemmin
jäljestä, tavoitimme ne taas ja saavuimme useimmiten yht'aikaa ja
kaikkein ensinnä liikkeelle lähteneen, päivä päivältä vähenevän
lammaskatraan kanssa pysäyspaikkaan ja saimme siten joka ilta
nähdä leirielämän kirjavaa kuvaa ihan ympärillämme. Ihanoissa,
tuoreenvihreissä, keväiseltä tuoksuvissa laaksoissa pysähtelimme;
korkeilta, jyrkiltä, vielä laajalti lumenpeittoisilta vuorilta saimme
-- katsella etäälle vuoristoon ja alas jo kuljettua aroa pitkin
Sauriin ja Tarabagataihin saakka, kunnes viimein näimme edessämme
Markakulin. Altain vuorijärvien helmen, ja siten olimme joutuneet
ylös korkeaan vuoristoon. Kolme päivää matkustimme huonoja teitä
ja huonossa säässä, vielä kuvernöörin puheelle tulleen kiinalaisen
lähetystönkin tähden viipyen, pitkin järven rantaa ja sitte
ratsastimme läpi luonnostaan umpinaisten metsäin ja vaikeakulkuisten
solien, yli vuorien ylös alas Venäjän rajalle ja viimein perin
vaarallisia polkuja alas kukoistavaan Buhtarma-laaksoon, äsken
perustettuun kasakkikylään Altaiskaja-Stanitsaan, vihdoinkin päästen
taas nauttimaan venäläistä vierasvaraisuutta ja mukavuutta ja
levähtämään.

Stanitsan upseerien lahjoitettua meille runsaasti kaikenlaisia seudun
tuotteita jatkoimme 12 päivänä kesäkuuta taas matkaamme. Kirkkaasti
ja ystävällisesti paistoi aurinko puhtaalta taivaalta, kullaten
suurenmoista, tänään ensi kerran minkään verhon peittämätöntä
maisemaa. Laajat puistolaaksot, ympärillä jyrkkään kohoavia,
lumenpeittoisia, tänään lumoavan monivärisesti loistavia korkeita
vuoria, ihanat puut niityillä, kukoistavat pensaat rinteillä,
kauan kaivatussa auringon valossa ikään kuin riemutsevain kukkain
äärettömän monimuotoinen, verrattoman kaunis kutoelma, äsken
puhjenneet, kaikenväriset kanervaruusut, käen kukunta ja lintujen
laulu, kirgiisein leirit leveämmissä laaksoissa vuorien juurella
ja venäläiset, vihreäin pensasten piirittämät kylät, laitumella
käyskentelevät laumat, viljavat vainiot, kohisevat purot ja
monenmoisesti huippuiset kalliovuoret, lauhkea ilma ja mehukas kevään
tuoksu, kaikki se sulostutti mieltä koko matkan. Kohta pääsimme
keisarillisten Altain tilusten rajan yli, jotka tilukset alaltaan
eivät ole paljon pienemmät Ranskanmaata. Päiväkauden matkusteltuamme
pääsimme Serianovskin vuorikaupunkiin, jossa on hopeakaivoksia.
Nautittuamme siellä ystävällistä vastaanottoa, kuten aina kaikkialla
muuallakin, ja katseltuamme kaikkia kaivoslaitoksia käännyimme taas
Irtishiä kohti ja annoimme sen korkeiden ja ihanain kalliovuorten
välitse nopeasti juoksevain vesien kuljettaa itseämme Buhtarminskiin
ja edelleen Utskamenogorskiin, josta sitte vaunuilla matkustimme taas
toisia keisarillisia tiluksia kohti.

Viehättäviin vuoriston laitamaihin liittyy aron kaltaisia tasankoja;
asuinpaikkojen välillä on laveita metsiä. Suuret, rikkaat kylät,
arvokkaat, hedelmälliset, mustiksi, ruokamulta-pelloiksi muokatut
vainiot, kaunisvartaloiset, varallisuutensa tietävät miehet,
kauniit, puvultaan viehättävät naiset, lapsellisen uteliaat ja
hyväntahtoiset ihmiset, oivalliset, työhön pystyvät, väsymättömät
hevoset, voimakkaat, kaunismuotoiset, hyvillä laitumilla oleksineet,
suuret karjalaumat, loppumattoman pitkät, vaskea ja hiiliä hyvillä
teillä kuljettavat vankkurijoukot, murmelieläimet rinteillä, siiselit
tasangoilla, keisarikotkat tien virstapatsasten päissä, suloiset
pikku lokit vesien seuduilla ja kylien tienoilla tekevät koko sen
seudun elävän näköiseksi, jota tie kulkee. Ikään kuin lentämällä
riensimme tätä seutua pitkin, pikimmältään vain käyden pienessä
töllikaupungissa, jolla syystä kyllä on nimenä Schlangenberg
(Käärmevuori); vähän vain viivähdimme keisarillisten tiluksien
pääpaikassa, piirin hallintokaupungissa Barnaulissa. Edelleen
riensimmme pieneen vuorikaupunkiin Salairiin ja sieltä suureen
kuvernementin pääkaupunkiin Tomskiin.

Jo Barnaulin tuolla puolen olimme päässeet Ob-joelle, Barnaulissa
kulkeneet sen poikki; Tomskissa nousimme laivaan laskettelemaan
sitä pitkin. Kaksituhatta kuusisataa virstaa, lähes neljäsataa
maantieteellistä peninkulmaa uiskentelimme, Tom-jokea myöten Obille
päästyämme, tätä jättiläistä myötävirtaan, jonka vesialue on
suurempi kuin kaikkein Länsi-Europan jokien yhteensä, ja etäännyimme
yhä enemmän pohjoista kohti; neljä päivää ja yötä kuljetti meitä
ylimmän tulvan tähden alas päin melkein toista vertaa sukkelammin
kuin vastavirtaan rientävä höyrylaiva jäämerta kohti: yksitoista
päivää ja yötä kului kulkiessa Irtishin suusta Shtshutshjan suuhun,
vaikka ainoastaan. Samarovassa ja Bereosovissa muutamia tunteja
viivyimme ja vaikka niitä kahta päivää ei ole siinä luvussa,
jotka viivyimme Obdorskissa, viimeisessä venäläiskylässä joen
varrella. Mahtava, erittäin suurenmoinen on tämä joki, vaikka sitä
pitäneekin sanoa yksitoikkoiseksi ja autioksi. Laaksossa, jonka
leveys vaihtelee kymmenen ja kolmenkymmenen kilometrin välillä,
virtaa se, lukemattomilla haarakkeilla ikään kuin käsivarsilla
syleillen lukemattomia saaria, leviten monesti hyvinkin avaroiksi,
järven kaltaisiksi poukamoiksi, ja lähellä suuta on sen päähaaran
uoma keskimäärin kahdeksankolmatta metriä syvä ja peninkulmaa
leveä. Sen varsinaisista rannoista alkavat ikimetsät, joita tuskin
pienetkään raot keskeyttävät ja joiden sisimpään eivät edes tämän
seudun synnynnäisetkään asujamet ole tunkeutuneet; kaiken kokoiset
ja ikäiset pajumetsiköt verhoavat saaria, joita virtaava vesi
lakkaamatta muodostelee, kaivelee, jopa ihan hävittääkin, rakennellen
taas toisiin paikkoihin uusia. Yhä köyhemmäksi muuttuu maa, yhä
köyhemmiksi ja vaivaisemmiksi nämä metsät, yhä huonommiksi kylät,
mitä alemmaksi jokea myöten ehditään, vaikka joki yhä sitä runsaammin
antelee lahjojansa köyhälle maalle. Jo heti Tomskin ja Tobolskin
alapuolella maa on niin köyhää, että ei enää maanviljelystyö
kannata; alempana lakkaa vähitellen karjanhoitokin kokonaan, mutta
runsasta saalista tarjoaa täällä lukemattomista ja kallisarvoisista
kalaparvista verrattoman rikas joki ja samoin tarjoavat ikimetsät
pitkin sen molempia rantoja runsasta riistaa. Talonpojan sijassa on
täällä kalastajia ja metsästäjiä, karjanpaimenen sijassa poronpaimen.
Yhä harvinaisempia ovat venäläiskylät, yhä useammin näkyy ostjakkien
asuntoja, kunnes viimein ainoastaan keilamaiset, kuljetettavat
tuohimajat eli tshumit ja jossakussa paikassa erittäin huonot, täällä
ajoittain asuskelevain venäläisten kalastajain puumajat ilmoittavat
täällä vielä sentään olevan ihmisiä.

Me olimme päättäneet vaeltaa myöskin tundraa eli suoaroa ja
sitä varten valinneet Obin ja Karian merenlahden välisen osan
samojeedien niemestä, varsinkin kuin siinä leveänä, puuttomana
vyöhykkeenä napaseutua ympäröivässä erämaassa, jossa tuskin vielä
oli koskaan Europpalaisia käynyt, oli myöskin ratkaistavana eräs
tärkeä kauppa-asia. Sitä matkaa varten palkkasimme Obdorskista ja
alempaa joen varsilta joukon venäläisiä, syrjäänejä, ostjakkeja ja
samojeedeja ja läksimme 15 päivänä heinäkuuta liikkeelle.

Uraalin pohjoisilta kukkuloilta, joka rajaharjanne täällä on todella
vuoriston, jopa tunturienkin näköinen, alkaa läheltä toisiaan kolme
jokea: Ussa Petshoraan, Bodarata Karian mereen ja Shtshutshja Obiin
päin. Bodaratan ja Shtshutshjan seutuja me aioimme matkustella.
Millainen se maa oli, miten meille oli käyvä, saatoimmeko toivoa
porokyytiä vai täytyikö meidän jalkaisin tallustella, ei kukaan
tiennyt sanoa.

Shtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen
joka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä
kotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat
palkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti
vastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä
syvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran
sisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen.
Kahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä
ihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja
hautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä
kummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket
miljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä
näimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö;
kahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä
ainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet
me otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle,
joka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.

Yhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin
vuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei
tähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa
kuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja
ikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä,
ravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli,
ihan tuntemattomassa maassa.

Varovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme
keskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti
punnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää
selkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me
kyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä
tundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki
tiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään
vaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan;
mutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet,
emme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme
tahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea,
niin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.

Lyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että
muita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen
veneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen
painosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin
päivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin,
joka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi
tarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa.
Kiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä
paljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä,
kiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.

Tylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä
vastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä
turkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei
katosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön
sääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen
vaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen
päin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni;
meidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme
selvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo
mukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen
kulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista
porovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö!
Porolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin
kaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta
tappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo
voimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia
ja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.

Kuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka
taholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia
poroja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön
valmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä
pelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat,
silmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat
ja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä;
vielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät
emät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla,
vasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin
kummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa
kuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän
hoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin
ja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita,
menevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin,
mölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi,
kuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin
nahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin
porojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin
kourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.

Kuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset,
lauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen
mielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin
mahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan
antautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään
lasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti
kokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa
kuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin
nylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää
kuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman
minuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi
tauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät
lihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen
rintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä
näyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta,
verisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei
jouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta
miekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan
siinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja
tytöt että tuskin vieroitetut lapset.

Tshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli
kahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt
keskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden
sadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna
makaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.

Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin
vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko
suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä
poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme
rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä
matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet,
jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin
ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta
pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin,
tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin
mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan,
vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa
pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein
kylläisiksi emme enää päässeet.

Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen
määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä
kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta
kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme
oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja;
taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut
kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa
niiden jälkien poikki.

Sillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin
ja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa.
Mies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi
teurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän
ennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta,
vaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa
hengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka
kerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen.
Ensin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen
palvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi
sairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta
kohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs
hauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut
viimeinen.

Ostjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille
jo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti
jo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa;
varsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme
sovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille;
samalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen
kerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä.
Tuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen
säteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä
lukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti
hänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen
makuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten,
kasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä,
istui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta.
Hadt oli kuollut.

Me hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän
oli ollut rehellinen "pakana" ja oli sen tähden myöskin haudattava
pakanain tavalla. Meidän "oikeauskoiset" matkakumppanimme eittivät
ryhtyä siihen; sen tähden "pakana" kumppanit toimittivat meidän
avullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään
ihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.

Oliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni,
sillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman
tiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.

Vakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä
tuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti
meidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme
tuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko
perhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja
kurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme
kerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin
kuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.

Pääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina
ruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas
kerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme
jäähyväset ainiaaksi.

Eräs shamaani, jonka tapasimme ylempänä Obilla kalastelemassa ja jota
pyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui
jamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain
lähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo
tulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri
olimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata
ja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva,
meidän "vanhimpamme". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät
meidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu
mitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain
lähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.

Ennustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan
ilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta
päivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein
tavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin.
Ilman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme
Uraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas
Kama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös
päin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä
ystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa
meitä riemulla tervehdittiin; "vanhimpamme" näyttävät myöskin olevan
kirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en
ainakaan minä.



Pakana Ostjakit.


Helppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja
edelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo
ja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta
ei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme
tottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita
me vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti
itse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa
ilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten
matalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa
hedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä
viljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita
lahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita
me mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää
meistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan.
Hänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä,
joka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän,
kuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän
tajuisesti tavoittelee "ihmisarvon mukaista olemusta", mutta ei julki
eikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi,
kuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi,
vähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä
syystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä,
jota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja,
joita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä
kohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan
helposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat
hänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa,
milloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan,
ja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin
kerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu
toivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän
kadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän
on täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan,
teoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.

Ostjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin
varsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme
paraiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko
kuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä
melkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli
siis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä
ja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun
hänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen
kuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että
vaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin
ainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen
hirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme
matkustelleet.

Ehkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin
nykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan
ollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa
seuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä
vähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa
määrässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta
henkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65:nen
pohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän
ja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten
tietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa
kaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa
kuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa
maksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei
heitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen
arvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri,
vaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin
varsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle
Tobolskia.

Kaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat
vakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat
samankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä
hyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien
kiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi,
jota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen
suun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona,
jokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin
ihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä
asuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen,
koska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä
majailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta
ei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan
jota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat
sokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon
hartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua
kristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus
ostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella
tavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin
ja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot
ja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein
kokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan
paljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet
sekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että
heille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle
oikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa,
kieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin
kaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton
hyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että
tapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon
ottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi
oppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä
alkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo
siitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on.
Minä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä
nykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa,
kellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla
kuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan
tule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin
kokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.

Ostjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi
sitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta
aina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja
kynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon
tuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa
ja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli
siis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata,
päin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella
luullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva
tuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että
sitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan
ainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea
yhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja
muistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:

Ostjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat
ja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret
kuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin
muiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä,
sillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran
viistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut
matalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin
niin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin
ovat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja
naisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain
hyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka
ei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea,
harvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta
huono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla
on tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on
tuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja
ulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina
sentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.

Vaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin
ostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin
katsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa.
Muutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi
mongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat
silmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea
tukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko
vaskipunaiset tai nahkaruskeat.

Ostjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon
vain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan
murteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin
soinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta,
jota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit
siellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu
sukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.

Kristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten
pukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan
siten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla
lasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä
koristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten
pappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron
nahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin
erityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin
koristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä
rintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen
turkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni
ommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni
ommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle,
ja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten
turkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä,
neliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla
yhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma
leveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma;
heillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin
niitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä,
aistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista;
rumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi
sidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu
nahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni;
kirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen
sijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään;
sitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa
ostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa
tapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu,
joten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä
paitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja
raskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista
tehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä
riippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka
ulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin
ostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit
ovat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä
pitkänä, mutta irtaallaan.

Yksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen
mukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on
ostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty
kuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva
paimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä,
molemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista
seivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen
muille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan
piiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista
ja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan
muotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty,
kudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on
aina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin
vastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla
on tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin
sidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu.
Käytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa
astuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin.
Sararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja
poronkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat
makuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko
perhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina
palava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja
juomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja
kovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa
säilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja -tarpeet,
kirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi
tai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki
sellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista
harvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen
kotijumala.

Talven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä,
joka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella
tuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.

Jos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä
kuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin
siistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta
verrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos
isäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia
pyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on
monta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi
hänellekin välttämätön vene.

Joka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai
viritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on
poroja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos
poroja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan
kalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja
sarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta
ainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään
siellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina
kotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman
poroa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella
tekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa.
Kuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään
arvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten
kirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada
elatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin
käy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo
saada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee
verkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee
sitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki
miehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen.
Sen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa,
kadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon
enemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa
uskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. "Niin kauan, kuin
rutto ei vielä hävitellyt laumojamme," sanoi seurakunnan vanhin
Mamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, "elimme
iloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä
kadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi
ilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!" Ostjakki parat!
niissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat
porot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi
tuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä
sarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat
enemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta
ostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.

Pohjois-Aasian poro on vallan toisenlainen kuin Lapin poro, suurempi
ja muhkeampi, oikea kotieläin sanan paraimmassa merkityksessä. Me
kaikki luulimme tuntevamme sen, sillä olimmehan sitä Lapinmaassa
katselleet hyvin tarkkaan, oikein luonnontutkijan silmillä; mutta
Siperiassa meidän täytyi tunnustaa, että sittekin olimme saaneet
vain hyvin vaillinaisen kuvan tästä kaikkein kummallisimmasta
kotieläimestä. Tuolla Lapissa olimme oppineet tuntemaan
niskoittelevan, ilmeisen vastahakoisesti pikku miehen ikeen alle
taipuvan ja lakkaamatta vapautensa jälleen saamista mietiskelevän
peuralajin; täällä Siperiassa tapasimme kuuliaisen ja nöyrän, ihmisen
seurassa pysyvän ja häneen luottavan eläimen. Vaan ostjakki osaakin
oivallisesti pidellä sitä. Tosin hän ei kohtele sitä niin hellästi,
kuin hän hyväilee koiraansa, muuta yleensä ei myöskään tylysti
eikä muuten kuin poikkeuksen tavoin kovasti ja raa'asti, ja sitä
tapahtuu ani harvoin. Vastoin lappalaisen tapaa hän ei huoli sitä
lypsää, mutta sen sijaan pitää sitä paljon säännöllisemmin valjaissa;
sillä poron täytyy häntä ja hänen perhettään, tshumia kaikkine
sisustuksineen ja kaikkia muita tavaroita, joita vain käy viedä
mukaan, kuljettaa paikasta paikkaan sekä kesällä että talvella, jota
vastoin lappalainen ainoastaan talvella käyttää poroa vetoeläimenä.
Tapetusta porosta käyttää ostjakki kuten lappalainenkin kaikki osat,
paitsi suolia ja vatsaa. Liha kelpaa ravinnoksi, luut ja sarvet
kaikenlaisiksi kaluiksi, jänteet langaksi vaatteiden ompelukseen,
talja vaatteiksi ja muiksi pukimiksi; yksin kallotkin käytetään.
Poroilla ostjakki ajaa, keveässä reessään istuen, niin kesällä kuin
talvellakin paikasta paikkaan, morsiamen katsontaan, pitoihin,
metsästelemään ja ystäviensä hautajaisiin; porolla hän vie kuollet
viimeiseen lepopaikkaansa; poroja hän teurastaa ja syö vierastensa
ja vainajainsa kunniaksi; poron taljoihin käärii hän vainajat ja
itsensä. Lyhyesti sanoen: hän ei voi porotta tulla toimeen, ei elää.

Tuskin vähemmin tärkeä kuin sarvikas laumansa on ostjakille toinen
kotieläimensä, koira. Koiraa pitää, hoitelee ja hyväilee joka
ostjakki yleensä eikä ainoastaan vaelteleva paimen, kalastaja
yhtä hyvin kuin metsästäjäkin, paikoillaan asuva yhtä hyvin kuin
kuljeksiva mies. Ostjakkien koirat ovat kahta eri rotua, jotka
kuitenkin vain suuruudeltaan eroavat toisistaan. Tokkohan meikäläiset
koirain suosijat niitä katsoisivat kauneiksi, en minä uskalla sanoa:
minun puolestani täytyy tunnustaa ostjakkien koira kauniiksi jo
siitä syystä, että sillä vielä on kaikki villein koirien tuntomerkit
muut, paitsi väri. Enimmin on se meidän suippokuonoisen koiramme
kaltainen, mutta tavallisesti suurempi ja usein niin suuri, että se
tuskin on pienempi sutta, ei ainakaan paljon; hoikempi se myöskin
on ruumiin rakennukseltaan kuin suippokuonokoira. Pää on pitkähkö,
kuono keskipituinen, kaula lyhyt, ruumis pitkä, jalat hoikat, häntä
keskipituinen, vaskenkarvainen silmä viistorakoinen, lyhyt suippo
korva pystyssä, karva erittäin tiheä ja pitkä, kahta eri lajia,
villa- ja harjaskarvaa, väri monenlainen, paraastaan puhdas valkoinen
tai valkoinen ja mustat, hyvin säännölliset kuvat molemmin puolin
päätä, korvissa, seljässä ja sivuilla, välistä myöskin suden tai
hiiren karvainen harmaa tai hallakka, mutta ei juovikas. Häntä, jonka
pää on karvainen, mutta ei tuuhea, on aina joko riippumassa tai
suorana pystyssä, vaan ei koskaan kiemurassa, ja se juuri melkoisesti
enentää villikoiran näköisyyttä.

Lakkaamaton ihmisen seurassa olo hyvänä ystävänä on tehnyt ostjakkien
koiran erittäin hyvänluontoiseksi eläimeksi. Se on valpas, mutta
ei äkäinen; rohkea, vaan ei riitaa etsivä: uskollinen ja kiihkeä,
mutta ei vieraita vihaava eikä kiukkuinen; epäluuloisesti, vaikka ei
juuri vihaisesti, se juoksee vieraalle vastaan, vaan lähestyy häntä
luottavasti heti, kuin kuulee hänen puhelevan isännän kanssa tai
näkee hänen astuvan tshumiin. Ihan tottumaton hemmottelemiseen ollen
hän kyllä mielellään oleskelee tshumissa isäntänsä tai emäntänsä
kanssa, mutta, osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä, lähtee
myöskin mihin tuuleen ja ilmaan hyvänsä, hyppää vitkastelematta joen
kylmään veteen ja uipi suoraa päätä leveäinkin joen haarojen poikki
taikka valittamatta juoksee tundralla ajettaessa reen alla, johon
se on kiinni sidottu, käyköönpä matka soita, vaivaiskoivikkoja tai
vesiä myöten. Ollen viisas ja kavala, kekseliäs ja neuvokas, taitava
ja sukkela, osaa se tehdä elämänsä viehättäväksi ja selvitä kaikista
sattumuksista. Tshumissa se itsekieltävästi makaa ruuan vieressä,
joka sille on herkkua; isäntänsä majan ulkopuolella se on näpistelevä
ja rohkea varas. Tundran vaivaiskoivikossa se tyytyväisesti
juoksee reen alla, vaan sileillä soilla tai muuten hyvällä tiellä
se asettuu, jalat hajallaan, reen jalaksille ajamaan; metsässä se
seuraa isäntäänsä uskollisena ja hyödyllisenä apulaisena, mutta
vieraalta se sieppaa tapetun saaliin ihan silmäin edestä ja syö sen
kiireimmiten niin viattoman ja tyytyväisen näköisesti, että siihen
veitikkaan on mahdoton suuttua. Poroja paimenessa se tietää kaikki
poron ominaisuudet ja pahat tavat ja on myöskin nöyrä, mutta ei
koskaan niin luotettava kuin lammaskoira, vaan päin vastoin omapäinen
ja tekee palvelusta vitkastelematta ainoastaan silloin, kuin se siitä
näyttää ehdottoman tarpeelliselta.

Ostjakkien koiraa käytetään leikkikumppanina, tshumin vartiana,
laumojen kaitsijana ja vetoeläimenä; käytetäänpä sitä vielä
kuolleenakin hyödykseen. Reen eteen valjastetaan sitä ainoastaan
talvella, mutta käytetään silloin niin sopimattomia valjaita, että
se, jos sitä vähäkään rasitetaan, jo muutamain vuosien päästä
ijäkseen lapaantuu. Kuoltua riistetään siltä oivallinen turkki,
ja moni ostjakki pitää nähtävästi ainoastaan sitä varten niin
suurta koirajoukkoa, että milloin hyvänsä talvella saa tarpeekseen
koirannahkaa.

Samaa tai samanlaatuista tarkoitusta varten lienevät ne pesistä
otetut nisäkkäät ja linnut, varsinkin ketut, karhut, huuhkajat,
korpit, kurjet, joutsenet y.m., joita nähdään sekä kalastaja- että
paimen-ostjakin tshumissa tai sen edessä kahleissa. Niin kauan, kuin
sellaiset eläimet ovat vielä nuoria, kohdellaan niitä ystävällisesti
ja hoidellaan huolellisesti; vaan kuin ne tulevat täysikasvuisiksi
ja karvaltaan tai höyheniltään kelvollisiksi, surmataan ne, syödään,
mikä syötäväksi kelpaa, ja käytetään hyväkseen turkki ja höyhenet,
myöden varsinkin nahat usein ihmetyttävän kalliista hinnoista.

Koira tyytyy täällä kuten kaikkialla ihmisen tahtoon, mutta
ihmisen täytyy taipua poron elintarvetten mukaan. Ne tarpeet ne
määräävät paimenostjakin kuljeksimaan, ei paimenen oma tahto eikä
oikku, samoin kuin kalojen tulo ja lähtö melkoisesti vaikuttavat
paikoillaan asuvien ostjakkien töihin ja toimiin. Poronpaimenten
ja heidän laumojensa vaellukset tapahtuvat melkein samasta syystä
ja samaan suuntaan kuin kirgiisein, eroten niistä paraastaan vain
siten, että ostjakkien vaellukset eivät pysähdy talveksikaan,
vaan siihen aikaan juuri enenevät, s.o. ovat muuttuvaisemmat ja
vaihtelevammat. Lumen sulaessa siirtyy paimenostjakki hitaasti
vuoristoa kohti, sääskivitsauksen alkaessa nousee ylemmäksi vuorille
tai ainakin harjanteen seljälle, jotka nekään eivät ole ihan turvassa
sääskiltä; vitsauksen lakatessa palaa hän vähitellen alavammalle
tundralle viettämään talvea, jos mahdollista, kotijoen lähistössä.
Sitä kiertokulkuaan tekee hän vuosi vuodelta, jos onnettomuus, tuo
hirmuinen rutto, ei kohtaa häntä.

Jo ennen kuin lyhyt kesä tulee paimenostjakin hedelmättömään
kotomaahan, jo ennen kevään ensimmäisiä puhalluksia, siihen aikaan,
jolloin kova jääkansi vielä järkähtämättä peittää mahtavaa jokea, sen
sivujokia ja kaikkia tundran lukemattomia järviä, poikivat porot;
sen tähden täytyy silloin huolellisemmin kuin muuten etsiä sellainen
paikka, jossa on soveliasta syötävää sekä vanhoille poroille että
vasikoille. Sitä varten paimen ei siirry syvimpiin laksoihin vaan
päin vastoin nousee harjanteille, joilta talvimyrskyt ovat laisseet
lumen niin vähiin kuin mahdollista, ja pystyttää sinne tshuminsa
soveliaimpaan paikkaan. Päivä-, viikkokausia viipyy hän siellä,
kunnes paljas peuranjäkälä on kaikkialta ympäriltä syötynä eikä
ole apua enää poron leveästä kaviostakaan, joka lapioimalla lunta
paljastelee jäkäläpaikkoja. Sitte vasta paimen siirtyy johonkin
lähipaikkaan, jossa on samoja etuja tarjona. Siitäkään hän ei
lähde ennen pois, kuin taas tulee laitumen puute; sillä vielä on
se aika, jota hän voi sanoa helpoksi ja hyväksi. Laumat kävelevät
nyt laitumella tiheissä joukoissa; porojen kesken, joiden sarvet
ovat puhkeamaisillaan tai juuri puhjenneet, vallitsee täydellinen
rauha; emäporot pitävät tarkkaa vaaria vasikoista eivätkä päästä
niitä näkyvistä; lauma ei pyri hajautumaan eikä poistu etäämmäksi
tshumista, kuin kova paimenen huuto kaikuu, joka niitä auringon
laskeutuessa kutsuu takaisin tshumin luo. Yöllä tosin hiiviskelee
ympärillä ahnas susi, jonka talvi oli vuorilta karkoittanut alavalle
tundralle, mutta rohkeat koirat vartioivat valppaasti ja pitävät
tuota pelkuria rosvoa etäämpänä. Paimen sen tähden on yhtä vähän
huolissaan suden kuin talvenkaan tähden, jota hän kuten kaikki
pohjoisimmat kansat katsoo paraimmaksi vuodenajakseen. Päivät,
jotka nyt vielä ovat hyvin lyhyet, pitenevät hyvää vauhtia ja yöt
yhä lyhenevät sekä samalla hänen vartioimattoman karjansa vaarat
vähenevät. Joki heittää pois talvipeitteensä, etelän aroilla
lämminneiden jokivesien kanssa virtailee lauhkeata ilmaa läpi maan;
kukkulaseljänne toisensa jälkeen tulee lumettomaksi; sekä niillä
että laaksoissa, joissa nuoret silmikot nyt rehevästi paisuvat,
on kaikenlaisiin säihin tottuneille eläimille runsaasti ravintoa;
alava tundra on muuttunut paimenen mielestä oikeaksi paratiisiksi.
Kuitenkin hänen ja hänen laumansa suloinen elämä kestää vain vähän
aikaa. Yhä ylenevä, yhä kauemmin ja lämpimämmin paistava aurinko
sulattaa tasaisistakin laaksoista lumen, laajoilta järviltä jään,
jopa routaisen maan pinnankin ja herättää kevään ensimmäisten
viattomain esikoisten sekaan miljaardeja tuskauttavia sääskejä sekä
itsepäisesti tunkeutuvia paarmoja, joiden toukat porot vasta muutama
viikko sitte päristelivät pois sieramistaan. Nyt alkaa vaelteleminen
todella, nyt paimen rientää vuoristoa kohti, tosin ei pitkää matkaa
yhtenä päivänä. Heti, kuin yökaste aamusella kuivaa sammalista,
jäkälöistä, ruohoista ja vaivaispensasten nuorista lehdistä, purkavat
naiset tshumin, jonka vasta eilen pystyttivät, ja asettelevat
tavarat eilen samoin tyhjennettyihin rekiin. Sill'aikaa ajaa paimen
keveässä reessään, neljä voimakasta poroa edessä, laumansa luo,
joka on hajallaan syömässä tai kylläisenä makaa ryhmissä, kokoo
eläimet leiripaikan luo, jossa hänen perhekuntansa jo on valmiina
ottamaan vastaan. Hienoa nuoraa, jonka yli porot ainoastaan harvoin
uskaltavat hypätä, käsissään pitäen asettuvat vastaanottajat piiriin
lauman ympäri; paimen menee, heittonuora oikeassa kädessä, keskelle
laumaa, heittää melkein erehtymättä silmukan valitsemillensa
poroille kaulaan tai sarviin, ottaa ne kiinni, valjastaa ne,
käskee päästämään kaikki muut irti, nousee taas rekeensä ja lähtee
ajamaan vuoristoon päin. Kaikki muut reet seuraavat, kukin jonkun
perheesen kuuluvan ohjaamana, pitkässä rivissä jäljestä. Koko
vapaa lauma lähtee mylvien, narisevin askelin, liikkeelle, koirat
yhä haukkuen juoksentelevat ympärillä ja koettavat pitää koossa
muutamia kuljeksimaan taipuvaisia poroja, mutta eivät kuitenkaan voi
estää joitakuita poikkeamasta syrjään eikä jäämästä jäljelle. Yhä
laajemmaksi leviää lauma, sievästi koristaa se kaikkia lähimäkiä,
erittäin mieluisiin syöntipaikkoihin pysähtyy ryhmiä sinne tänne;
emäporot täyttävät vasikkain vaatimuksesta äidin velvollisuuksiansa
ja ehkä laskeutuvat levähtämäänkin vasikan viereen, joka on
kylläisenä nukahtanut. Viimein paimenen tarkka silmä huomaa tuon
vitkastelemisen, hän poikkeaa tieltä syrjään, ajaa suuren kierroksen
lauman ympäri, ja hänen äänensä mahtikäsky sekä koirat, jotka nyt
katsovat apunsa olevan tarpeen, pakottavat jälkimmäiset juoksemaan
täyttä vauhtia edeltä jo menneiden jäljestä. Taas kuuluu kovempaa
mylvintää, taas koirat kovemmin haukahtelevat ja edelleen kulkee
tiheä lauma; oikea sarvimetsä siinä liikkuu, ja ulkomaisen katsojan
sydämmessä tuntuu outoa metsästysintoa.

Aurinko alkaa aleta, ajoporot ähkivät ja huohottavat, kieli pitkällä
riippuvana: on aika suoda niille lepoa. Vähän matkan päässä lähellä
järveä, joita on lukemattomia, kohoaa tasainen kukkulamäki. Sinne
kääntyy paimen ja pysäyttää sen päälle sarvikkaat veturinsa. Reki
toisensa perästä saapuu sinne ja samoin jälestä tuleva laumakin, joka
kuitenkin heti hajautuu laitumelle, ja riisutut ajoporot rientävät
jäljestä.

Naiset valitsevat sopivan paikan tshumille, asettavat seipäät
piiriin ja sovittelevat tuohiverhon paikoilleen; mutta paimenisäntä
kävelee, heittonuora valmiina kädessä, valitsee tottuneen silmällä
nuoren, lihavan poron ja heittää sille silmukan yli sarvien kaulaan.
Turhaan koettaa poro irtautua, paimen lähestyy nuoraa myöten, ja
vastustamatta se sitte seuraa häntä tällä välin valmistuneen tshumin
luo. Kirvesterän isku niskaan kaataa poron maahan, puukon pistos
sydämmeen päättää sen elämän. Kahden minuutin kuluttua on eläin jo
nyljetty, avattu ja sisukset siitä taitavasti pois otettu; minuutin
vielä kuluttua ovat kaikki perheen jäsenet eläimen ympärillä
koossa kastamassa maksaviipaleita vereen, jota on kokoutunut
rintakomeroon. Kyykkysillään vielä lämpimän poron ympärillä
leikkelee jokainen kylkiluita tai paloja seljästä ja reisistä.
Syöjäin huulet punertavat, kuin olisivat huonosti maalatut; joku
veripisara tipahtelee alas leualle ja ryntäille, kädet värjäytyvät
ja verisinä tahraavat myöskin nenän ja posket niin, että viimein
outo katsoja näkee vain kammottavia verisiä kasvoja. Äitinsä sylistä
ryömii rintalapsikin vahvemmalle atrialle, tahraa kasvonsa ja
kätensä niellessään maksaviipaletta tai mitä muuta sattuu saamaan
ja riemuisesti huudahtaa, kuin huolta pitävä äiti vielä katkasee
jonkin ydinluun ja antaa sen hänelle imettäväksi. Koirat istuvat
piirissä atrioitsijain takana, sieppaellen luita, joita syöjät niille
heittelevät. Kylläisenä nousee toinen toisensa perästä pois poron
luota, pyyhkii sammalilla veren käsistään ja veitsestään ja menee
tshumiin suloisesti levähtämään. Emäntä panee pataan vettä, sulloo
teurastetusta, puoleksi syödystä eläimestä siihen niin paljon lihaa,
kuin mahtuu, ja tekee alle tulen kiehuttamaan illallista.

Tällä välin paimen on riisunut ylävaatteensa ja tutkistellut sitä
pikimmältään, ei kuitenkaan koskaan turhaan, ja itse siirtynyt niin
lähelle tulta, että se koko voimallaan lämmittää hänen paljasta
vartaloansa. Hän tuntee elämän suloutta ja miettii uutta nautintoa.
Eräs veitikka, joka hänen seurassaan matkustaa vuoristoon,
saksalainen syntyänsä, ehkäpä joku sen tutkijamatkueen jäsen,
jonka Bremen lähetti Länsi-Siperiaan, on hänelle lahjoittanut
sekä tupakkaa, tosin vain kauhistavaa nurkantakaista, vaan hyvin
voimakasta siltä, ja suuren levyn paperia, kokonaisen kölniläisen
sanomalehden; siitä repäsee paimen varovasti nelikulmaisen palan,
tekee siitä pienen, suipon tötterön, taittaa sen keskeltä, täyttää
suupuolen tupakalla, ja piippu on valmis; se palaakin oivallisesti
ja hajuaa niin hyvältä, että hänen puolisonsa levittelee sieramiaan,
ikävöiden samaa nautintoa. Kohta hänen toivonsa tuleekin täytetyksi,
ja sitte piippu kiertää kädestä käteen, virvoittaen kaikkia perheen
jäseniä.

Pata jo porisee, iltaruoka valmistuu ja kaikki käyvät maukkaalle
atrialle. Sitte paimen astuu ulos tshumin ovesta, huutaa tänään
viime kerran kauas kaikuvasti kokoon levottoman laumansa ja palaa
tyytyväisenä tshumiin. Siellä on emäntä sill'aikaa levittänyt
sääskikatoksen ja pistelee sen laitoja peitteen alle. Sen työn
päättymistä odotellen mies ottaa jonkun koiran ja hyväilee sitä
kuin pikku lasta, ja koira puolestaan näyttää huomaavan, että sille
on tapahtunut suuri kunnia. Sitte mies puolialastomana ryömii
sääskikatoksen alle, viisitoista-vuotinen poika seuraa esimerkkiä,
hänen pieni, noin kolmetoista-vuotinen vaimonsa tekee samoin, emäntä
toimittaa vielä pienen, kätkyessä makaavan rintalapsen turvaan, panee
vielä kerran törkyä tshumin ovella savuavaan sääskituleen, sulkee
oven ja menee muiden perheenjäsenten seuraan. Muutaman minuutin
päästä kova kuorsaaminen ilmoittaa, että kaikki ovat suloisen unen
helmoissa, jonka hyvä omatunto tuottaa.

Seuraavana aamuna alkaa sama päivätyö, ja sitä kestää, kunnes
vuoriston kukkuloilla voidaan viipyä kauemmin samassa paikassa.
Ylhäällä hyvin aikaisin tuleva lumi pakottaa jo elokuussa palaamaan
alas, ja vaellus tapahtuu nyt samalla tavalla, vaikka paljon
hitaammin.

Jään lähdettyä alkaa myöskin kalastajain työaika joilla. Paljo
ostjakkeja kalastelee venäläisten palkkalaisina tai ainakin
yhdessä heidän kanssaan; toiset ainoastaan myövät osan saaliistaan
venäläisille ja kalastavat omaksi edukseen. Heti jään lähdettyä
asettavat kalastajaostjakit tshuminsa venäläisten kalastusmajain
sivulle tai asettuvat omiin kesäasuntoihinsa, jotka ovat perin
yksinkertaisia puutöllejä joen ratinassa. Missä sivujoki laskee
pääjokeen, suljetaan sen suu tai muuten joku joen haarakkeen suu
aidalla, johon jätetään vain yksi aukko: veden ollessa matalampana
pidetään rysiä ja koukkuja; muuten kalastetaan ainoastaan nuotalla ja
verkolla.

Vilkas toimeliaisuus vallitsee kaikissa kalastuspaikoissa, jos on
hyvä saalis. Aitauksen aukon päällä horjuvilla telineillä istuskelee
nuoria miehiä tai pikemmin poikia, katsellen kulkeeko kaloja heidän
verkkopussiinsa, joka sulkee tuota aukkoa; sitä he nostavat tuon
tuostakin ja kaatavat saaliin pieniin veneihinsä. Miehet vetävät
särkillä nuottaa tai laskevat matalampiin paikkoihin verkkoja.
Iltapäivällä tai illan suussa palaavat kalastajat kotiin ja jakavat
saaliin ruokakunnittain. Seuraavana aamuna alkaa naisten työ.
Yksitellen tai ryhmissä ovat he kyykkysillään suurten kalakasain
ympärillä, jokaisella lauta ja terävä veitsi aseina. He suomustavat,
puhdistavat, paloittelevat kaloja ja pistelevät hienoihin keppeihin
sekä sovittelevat telineille kuivamaan. Taitavat ja varmat
puukon sivallukset avaavat kalan vatsakomeron ja erottavat lihan
ruotarangosta, sormet päästelevät maksan ja muut sisälmykset irti
päästä ja arvokkaammista kalan sisuskappaleista. Maksa toisensa
perästä solahtaa alas huulilta, sillä naiset eivät ole vielä
mitään syöneet eivätkä siis malta olla nauttimatta herkkupaloja.
Jos vatsa ei siihen vielä tyydy, suomustetaan ja puhdistetaan joku
kala, leikellään pitkiksi viipaleiksi, kastetaan sellaisen päätä
kaloista tiukkuneesen vereen, pistetään suuhun, sivalletaan veitsellä
alhaalta päin ihan nenän kärjen editse sopiviksi paloiksi suuhun.
Työskenteleväin äitiensä luo saapuvat lapset saavat kokonsa mukaan
maksoja tai lihaviipaleita; nelivuotiset käyttävät veistä viipaleita
suuhunsa paloitellessaan yhtä taitavasti kuin aikaihmisetkin, jotka
aina juuri sillä tavalla, myöskin poron lihaviipaleita sivaltelevat
sopiviksi paloiksi suuhunsa. Kohta kiiltävät äitien ja lasten
kasvot kalan verestä ja maksarasvasta ja kädet suomuksista. Kuin
kaikki kalat on suomustettu, puhdistettu, paloiteltu ja ripustettu
kuivamaan, saavat osansa myös koirat, jotka himokkaina ovat istuneet
naisten vieressä, mutta tunkeutumatta ja hätäilemättä; niille
näet jäävät suomukset ja sisälmykset, jotka työnnetään läjään
rikkakasalle, ja ahnaasti hämmentelevät mustat kuonot niitä tunkioita.

Aamutyö on ohitse, lyhyt levähdys tarpeen. Äidit ottavat lapsensa
syliin, antavat rintalapsille ruokaa ja ryhtyvät sitte sekä lapsille
että heille itselleenkin välttämättömän tarpeelliseen työhön:
eläväin etsintään. Lapsi toisensa jälkeen panee päänsä äidin syliin
ja viimein hän itse vanhimman tyttärensä tai jonkun vastapalvelusta
toivovan ystävän syliin, ja tuottelias on se metsästys. Että saatua
riistaa tosin ei syödä, mutta kuitenkin puremalla tapetaan, ei ole
uutta luonnontutkijalle, joka on tarkastellut apinoita.

Aurinko alenee; uutta runsasta saalista tuovat miehet, nuorukaiset ja
pojat. Raakaa kalaa ovat he syöneet tarpeekseen; nyt heidän mielensä
tekee lämmintä ruokaa. Suuri höyryävä kalapata, jossa on kiehunut
lohen läheisiä sukulaisia, maukkaita siikoja, tuodaan heille eteen;
kalan rasvassa lioitettua leipää syödään pohjaruuaksi; päälle juodaan
teetä, jota on tehty huonosta kakkuteestä siten, että pala sellaista
on pantu kylmään veteen ja siinä lämmitetty ja keitetty kauan aikaa.
Syötyä ja juotua kylliksi tarvitsee henkikin ravintoa. Sen tähden
on hyvin tervetullut jokainen taiteilija, joka nyt tuo omatekoisen
kanteleen ja rupeaa soittamaan joko ikivanhaa, omituista kansanlaulua
tai tanssisäveltä, jonka mukaan naiset ojentautuvat suoriksi ja taas
laskeutuvat ja käsiään vuorotellen ojentavat ja jälleen koukistavat
lanteille. Kunnes sääskikatos on tehty, kestää tällaista iloa; sitte
katoavat täälläkin sekä nuoret että vanhat sen alle.

Kesä on kulunut, lyhyttä syksyä seuraa talvi. Lintujen lähtiessä
alkaa uusi toimeliaisuus, talven tullessa ostjakin uusi, täydellinen,
oikea elämä. Lähteville kesävieraille laitellaan kavala verkko;
rannan tiheään pajukkoon tehdään aukkoja sellaiseen paikkaan,
josta linnut tiettävästi kulkevat, ja pingotetaan suuri, helposti
liikuteltava verkko kahden suurenlaisen veden välille. Siihen lentää
sorsia, hanhia, joutsenia ja kurkia, kaikki tervetullutta saalista
höyheniensä ja vielä enemmän lihansa tähden, kun kaikki linnut ovat
haluttua ruokaa kaikille jokilaakson asujamille eikä ainoastaan
ostjakeille. Samaan aikaan lähtee vaelteleva paimenkin metsään ja
virittelee tundralle loukkuja ketulle ja naalille sekä metsässä
yksissä neuvoin siellä asuvien kansalaistensa kanssa loukkuja,
kaarivireitä ja itsestään laukeavia jousia susien ja kettujen,
soopelien ja kärppien, ahmojen ja oravien varalle. Jos on lunta
satanut, sitoo tottuneempi metsästäjä jalkoihinsa lumianturat, panee
lumilasit silmilleen ja lähtee nopeain koirain kanssa metsään tai
tundralle etsimään karhun pesiä, ilveksen jälkiä, hirveä ja peuraa,
joita nyt soveltuu ajaa takaa, koska lumi kyllä kantaa miestä, vaan
ei eläimiä. Hän ei ole koskaan valehdellut, ei karhun hampaan kautta
väärin vannonut eikä tehnyt vääryyttä, ja sen tähden on karhu häntä
vastaan voimaton, hirvi ja peura kykenemättömät pääsemään häneltä
pakoon. Tappamansa karhun hän riemuiten tuopi kylään, tshumiin;
naapurit ja ystävät seisovat iloiten ympärillä, kunnes yleinen ilo
tarttuu häneenkin ja hän hiipii salaa pois, pukeutuu karhuksi ja
alkaa karhun tanssin, kummallisia liikkeitä, jotka muka kuvaavat
karhun liikkeitä kaikissa sen elämän oloissa.

Runsas varasto nahkoja karttuu kohta kalastajan majaan, vielä
runsaampi paimenen tshumiin, hän kun on säästänyt myöskin kaikki
vuoden pitkään teurastamainsa porojen nahat. Niistä on nyt päästävä
eroon. Läheltä ja kaukaa varustaudutaan markkinoille, jotka joka
vuosi tammikuun loppupuolella pidetään Obdorskissa, Ala-Obin
viimeisessä venäläiskylässä ja tärkeimmässä kauppapaikassa ja
joille kokoutuu sekä koti- että ulkomaalaisia. Siellä venäläiset
virkamiehet kantavat veroa ostjakeilta ja samojeedeilta, ratkasevat
riitoja ja pitävät jonkinlaisia keräjiä; siellä venäläiset kauppiaat
ahdistelevat ostajia ja myyjiä, petturit yhdessä syrjääniveitikoiden
kanssa tyhjentelevät kevytmielisiä juopporenttuja ja papit
puhuttelevat käännettäviä pakanoita; siellä ostjakit ja samojeedit
tekevät kaikenlaisia välipuheita, pitävät häitä, sovittavat
vihamiehiä, hankkivat ystäviä, tekevät sopimuksia venäläisten
kanssa, maksavat velkoja ja ottavat uutta. Pitkissä riveissä
tulee joka taholta porovaljakoita, ja markkinapaikan ympärille
kasvaa tshum toisensa viereen, ja jokaisen ympärillä on vahvoissa
kuormissa vuoden myötävä saalis. Joka aamu astuskelee tshumin isäntä
lempivaimonsa kanssa, joka nyt on täysissä koruissaan, puodista
puotiin, myöskennellen nahkojaan ja ostellen tavaroita. Tehdään
kauppaa, tingitään ja koetetaan pettää, ja vielä tänäänkin näyttää
Merkurius voimaansa sekä kauppiasten että varasten Jumalana. Viina,
jonka anniskelun ja myönnin hallitus kyllä on ankarasti kieltänyt,
mutta jota kuitenkin on saatavana, eikä ainoastaan joka kauppiaalta,
vaan joka talosta koko Obdorskista, huumaa mieltä, riistää järjen
sekä ostjakeilta että samojeedeilta ja tekee heidät vielä köyhemmiksi
kuin tuhoava karjan rutto. Viina herättää muuten kiihkottomassa,
hyväluontoisessa ja viattomassa ostjakissa eloon kaikki intohimot
ja muuttaa rauhallisen, kaikkia kohtaan ystävällisen, rehellisen
miehen raivoavaksi, järjettömäksi eläimeksi. Viinaa himoitsee mies,
viinaa myöskin vaimo; viinaa kaataa isä himokkaalle pojalle, äiti
tytölle suuhun, jos he yrittävät vastustamaan tuota turmiollista
myrkkyä. Viinan tähden tuhlaa ostjakki vaivalla kootut aarteensa,
koko omaisuutensa, viinan tähden palkkautuu hän orjaksi tai
ainakin rengiksi, viinasta myöpi hän sielunsa, luopuu uskostaan ja
isistään. Viina on välttämättömänä ehtona joka kauppaa päätettäessä,
jopa oikeauskoiseen kirkkoon käännettäessäkin. Viinan avulla saa
epärehellinen kauppias viimein kaikki ostjakin nahat, ja niistä
päästyään palaa Obdorskiin tullessaan paljon hyvää toivonut ostjakki,
kukkaro tyhjänä ja pää raskaana, petettynä, paljaaksi riistettynä
tshumiinsa. Hän katuu hulluuttansa, heikkouttansa, tekee paraita
päätöksiä, rauhoittuu sitte ja muistelee vain, miten oivallisesti
hän on iloinnut omain kansalaistensa kanssa. Heidän kanssansa hän
oli ensin juonut, sitte olivat miehet ja naiset toisiaan suudelleet,
sitte miehet pieksäneet vaimojansa, sitte koetelleet voimiansa, jopa
teräviä veitsiäkin välkytelleet ja uhanneet toisillensa kuolemaa;
mutta verta ei ollut vuotanut, oli jälleen sovittu, nostettu
lyönnistä ja viinasta tainnottomat naiset ylös maasta ja toisten
avuliasten naisten avulla puhdistettu heidät; sovinnoisiksi oli
tehty tärkeitä välipuheita, valittu tyttärelle sulho, pojalle pikku
morsian; olipa joku leskikin uudestaan naitettu ja niissä pidoissa
vielä kerran juotu; lyhyesti sanoen: olipa oikein hauskasti iloittu.
Että hallituksen virkamiehet viimein olivat pistäneet kaikki
järjettömiksi päihtyneet lukon taakse, että kaikki, kaikki rahat
olivat olleet ja menneet, se kyllä oli ikävä, oikein ikävä asia;
mutta olipa sentään vankila viimein auennut, rahan hukka unhottunut;
ainoastaan kultaiset muistot, joita kävi koko vuoden hautoa, ja
kaikin puolin kunniakas kihlaus olivat jääneet noiden oikeain
juhlapäivien pysyväiseksi voitoksi, ja olihan iloa siitäkin.

Sulho ja morsian olivat samoin olleet markkinoilla ja juoneet
niin vahvasti, kuin jaksoivat, ja siinä tutustuneet toisiinsa, ja
sulho oli sopinut vanhempiensa kanssa valitsemaan nuoren tytön
puolisoksensa tai oikeastaan saamaan hänet. Sillä vanhempien määräys
rakentelee ostjakeilla avioliittoja eikä nuorten tahto. Sulhon
toivosta ja tahdosta ehkä pidetään jonkin verta lukua ja sallitaan
pojan myöskin katsella jotakin kansansa tytärtä, mutta lähetetään
kosija ainoastaan siinä tapauksessa tytön isän puheille, jos omat
olot soveltuvat yhteen tulevan sukulaisen kanssa. Tytöltä ei kysytä
mitään, ehkäpä siitä syystä, että hän kihlausaikana on vielä liian
nuori, voidakseen ymmärtävästi päättää tulevaisuuttansa. Eihän hänen
tuleva puolisonsakaan ole vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa
silloin, kuin kosii kaksitoista-vuotista tyttöä. Monipuolinen
markkina-ilo oli nyt melkoisesti jouduttanut neuvottelujen juoksua.
Kosija oli ilman muita mutkia saanut, suostumuksen ja sitte oli
viina, tuo muuten pahuutta tuottava myrkky, nopeasti päättänyt muuten
pitkälliset hieromiset. Oli sovittu, että nuoren sulhon Sandorin
tuli maksaa morsian lapsesta Mallasta lunnaiksi kuusikymmentä poroa,
kaksikymmentä naalin ja kymmenen ketun nahkaa, kappale kirjavaa
kangasta ja joukko pikku tavaraa, sormuksia, nappeja, lasihelmiä,
huiveja ja muuta sellaista. Se oli vähä, paljon vähempi, kuin
tuskin yhtään varakkaampi seurakunnan vanhin Mamru oli puolisostaan
maksanut; sillä häneltä oli lunnaiksi mennyt sataviisikymmentä
poroa, kuusikymmentä naalin ja kaksikymmentä ketun nahkaa, suuri
kappale kangasta, monta huivia ja paljo pientä tavaraa. Mutta silloin
olivatkin paremmat ajat ja Mamru voikin suorittaa nuo enemmän kuin
tuhannen hopearuplan arvoiset lunnaat vaimostansa, joka oli yhtä
muhkea kuin rikkaasta, arvokkaasta perheestäkin.

Lunnaat ovat maksetut, nuorten kihlaus tapahtuu. Morsiamen isän
tshumiin kokoutuu perheen sukulaisia tuomaan morsiamelle lahjoja ja
saamaan lahjoja kaikkein nähtäväksi asetelluista sulhon tavaroista.
Puetaan morsian juhlavaatteihin ja varustaudutaan lähtemään sulhon
tai sulhon isän tshumille. Sitä ennen on uljaasti syöty äsken
teurastettujen porojen lihaa tavan mukaan. Tänään keitettiin
ainoastaan muutamia jään alta pyydettyjä kaloja; poron liha syötiin
raa'altansa, ja, kuin yksi teuras alkoi kylmetä, tapettiin toinen.
Morsian itkee, kuten lähteväin morsianten sopii, eikä tahdo luopua
tshumista, jossa on kasvanut; taipuu vasta sitte, kuin kaikki
häntä lohdutellen kehoittelevat. Rukoillaan kotijumalalta Ortin
siunausta, taivahisen, jonka merkki Sornidud, jumalan tuli eli meidän
silmissämme vain säkenöivät revontulet viime yönä veripunaisina
näyttäytyivät taivaalla. Eroavaa tytärtä seuraa äiti, auttamaan häntä
ja pysymään hänen luonansa hääyön. Äiti ja tytär käyvät rekeen,
kaikki häihin kutsutut sukulaiset kukin omaansa ja juhlallisesti
kulkee saattojoukko kellojen helinässä, joita tänään on kaikkein
porojen juhlavaljaissa.

Isänsä tshumissa odottelee sulho morsianta, joka tänään, kuten
tavallista, kainosti peittää huivilla kasvojaan tulevan puolisonsa
apelta ja langoilta. Uusi juhla alkaa ja vasta myöhään yöllä
hajautuvat vieraat, joihin täällä on yhtynyt sulhonkin sukulaiset.
Seuraavana päivänä vie äiti nuoren vaimon takaisin isänsä tshumiin.
Vaan jo päivän päästä saapuvat sinne kaikki sulhon sukulaiset
vaatimaan morsianta pois. Vielä kerran kaikuu riemu majassa, sitte
eroaa morsian siitä ainiaaksi ja asuu täst'edes puolisonsa kanssa
kahden kesken tai yhdessä hänen ja hänen vanhempainsa ja sisarustensa
taikka myöhemmin myöskin yhdessä miehensä toisen vaimon kanssa
uudessa kodissa, johon hänet tällä toisellakin kerralla juhlasaatossa
viedään.

Köyhäin ostjakkien pojat maksavat lunnaiksi enintään kymmenen
poroa, kalastajain pojat eivät edes sitäkään, vaan ainoastaan
välttämättömimmät tshumin tarpeet, asuvatpa usein monin perhein
samassa tshumissa; juhla- ja ilopäiväksi tulevat sentään heidänkin
häänsä ja niissä syödään niin paljo, kuin vähäiset varat suinkin
kannattavat.

Köyhät ostjakit elävät yksivaimoisuudessa, mutta rikkaat katsovat
varallisuuden etuoikeudeksi ottaa kaksi tai useampia vaimoja.
Silloinkin sentään ensimmäinen pitää etuoikeuksia toisia kohtaan,
jotka paremmin ovat hänen palvelijoitansa kuin vertaisiaan.
Jos ensimmäisillä vaimoilla ei ole lapsia, silloin voi käydä
toisin, sillä lapsettomuus on häpeä miehelle ja lapseton vaimo on
tshumissakin surkuteltava, onneton olento.

Vanhemmat ovat ylpeät lapsistaan ja kohtelevat heitä hellästi.
Onnea näkyy nuoren äidin katseesta ja liikkeistä, kuin hän ottaa
esikoisensa syliinsä tai laskee hänet tuohikätkyeen pajun lehville ja
puusta kaavituille lastuille; huolellisesti hän sitoo peitteen kiinni
kätkyen laitoihin ja varovasti peittää pienen vuoteen pääpuolen
sääskiverholla, mutta puhtauteen katsoen olisi hänellä paljo
oppimista. Niin kauan, kuin lapsi on ihan pieni, äiti tosin puhdistaa
ja pesee sitä, milloin luulee välttämättömän tarpeelliseksi; vaan
sen vähän kasvettua pesee hän siltä kerran päivässä ainoastaan
kasvot ja kädet, käyttäen pajun kaavinlastuja pesutukkona ja toista
kourallista pyyhkeenä, pitämättä muuten ollenkaan lukua, miten
hyvänsä se pikku olento ryvettää itseänsä kaikkialla. Vasta sitte,
kuin nuori ostjakki kykenee itse pitämään itsestään huolta, päättyy
se epäkohta; vaan tuskin kukaan katsoo sittekään tarpeelliseksi
peseytyä edes jokaisen verisen atriankaan jälkeen. Lapset puolestaan
ovat yhtä hellät ja uskolliset vanhemmilleen kuin vanhemmat heille
sekä erittäin tottelevaiset ja kuuliaiset kasvattajainsa tahdolle.
Kunnioitus vanhempia kohtaan on ostjakkien ensimmäinen ja tärkein
käsky, kunnioitus Jumalaa kohtaan toinen. Kuin me neuvoimme mainittua
seurakunnan vanhinta Mamrua opetuttamaan lapsilleen Venäjän kieltä
ja kirjoitusta, hän vastasi käsittävänsä kyllä, että se olisi
hyödyllistä, vaan pelkäävänsä että lapset lakkaisivat kunnioittamasta
isää ja äitiä ja siten rikkoisivat uskonnon tärkeintä käskyä; siitä
syystä hän ei voinut ruveta noudattamaan meidän neuvoamme. Siitä
syystä ostjakki, joka vielä pysyy isiensä uskossa, ei opi enempää
kuin tekemään paperille merkkinsä, joitakin harakan varpaita,
jotka kyllä käyvät täydestä hänelle ja muille, ja leikkaamaan
saman merkkinsä puuhun tai porojen nahkaan. Ja kuitenkin hän
erittäin ymmärtäväisen ja taitavan ihmisen tavalla oppii helposti
ja sukkelaan, mitä hänelle opetetaan, niin että hän jo nuoressa
naintaijässä tietää kaikki, kuin kuuluu talouden perustamiseen ja
yllä pitämiseen. Ainoastaan uskon asioissa näyttää hän mielellään
heittävän omat arvelemiset; juuri sen tähden kaikki, paitsi jotkut
harvat, osoittavat ansaitsematonta kunnioitusta shamaanille, joka on
tietävinään uskonnosta enemmän kuin muut.

Me puolestamme emme voi olla sanomatta petturiksi sellaista
shamaania, joka ostjakkien kuten muidenkin Siperian mongolialaisten
kansakuntain keskuudessa ottaa itselleen papin oikeuksia. Se
ainoa tuon kelpo veljeskunnan jäsen, jonka me tapasimme, kastettu
samojeedi, kantoi kristinuskon merkkiä rinnallaan, olipa, kuten huhu
kertoi, ollut jonakin oikeauskoisen kirkon virkamiehenäkin, mutta
kuitenkin toimitti shamaanin virkaa pakana ostjakkien keskuudessa.
Sellaisia tuntevilta olen sittemmin kuullut, että tämä petturi ei
ollut mikään poikkeus; sillä kaikki shamaanit, jotka von Middendorf
monivuotisilla Siperian matkoillaan oppi tuntemaan, olivat
kristittyjä. Että se shamaani, jonka me tapasimme, luuli meitä hänen
taitoonsa luottaviksi, olen jo maininnut matkakertomuksessani ja
samoin, mitä hän meille ennusti, mutta jätin hänen kuvaamisensa täksi
kerraksi, sillä tämän kehyksen sisään sellainenkin kuva kuuluu.

Ensin pyytäen viinaa alkajaisiksi, vaan sitte tyytyen luvattuun
palkkioon meni tämä shamaani yksin tshumiin, sanoen kutsuvansa meitä,
kuinhan ehti tehdä kaikki valmistukset. Niihin lienevät kuuluneet
nekin kumeat rummunpärähdykset, joita hyvän hetken päästä kuulimme;
muista valmistuksista emme saaneet mitään tietoa. Sanan saatuamme
astuimme tshumiin.

Koko tuohimajan sisus on täynnä ihmisiä, jotka istuvat piirissä niin
kiinni seinässä kuin mahdollista; lapsineen ja vaimoineen tulleiden
ostjakkien ja samojeedein seassa on myöskin venäläisiä samoin
vaimoineen ja lapsineen. Korkeammalle paikalle oven vasemmalle puolen
on shamaani Vidli asettunut istumaan; hänen oikealla puolellaan
maassa istuu kyykkysissään ostjakki, mestarin oppilas nykyään.
Vidlillä on ruskea vaate yllä ja sen päällä likainen, alkuaan
valkoinen, kullalla niukasti koristettu viitan tapainen, vasemmassa
kädessä pieni, tamburiinin kaltainen rumpu siten, että se varjostaa
hänen kasvojansa, oikeassa kädessä rumpupalikka; pää on paljas,
pyöreäksi leikattu tukka äsken kammattu. Keskellä tshumia palaa tuli,
silloin tällöin valaisten leimahtelemisellaan kirjavaa ihmisjoukkoa,
jonka keskeen mekin käymme istumaan meitä varten jätettyihin
paikkoihin. Kolmasti kajahtava pitkä, moniääniseltä laululta kuuluva
huuto, aljettuna muutamilla rummun pärähdyksillä, tervehtii meitä
astuessamme sisään ja merkitsee toimituksen alkua.

"Että näette, että minä olen totuuden mies," puhuu mestari, "kutsun
minä nyt minulle uskottua taivahisen sanansaattajaa meidän keskeemme
ilmoittamaan minulle, mitä jumalat ovat teidän tulevaisuudestanne
päättäneet. Te itse sitte voitte huomata, olenko puhunut totta vai
enkö."

Tämän alkulauseen jälkeen, joka meille selvitetään kahden kertaisella
tulkitsemisella, paukuttelee tuo jumalain suosikki vasikan-, olin
sanoa poronnahkaista rumpuansa palikalla tosin jonkinlaisessa
tahdissa, vaan ei yhtä tiheään, ja samalla säestäen laululla,
samojeedein tapaan puoleksi puhuen tai oikeammin mutisten, puoleksi
laulaen, ja nuorukainen, jota saatamme sanoa lukkariksi, aina toistaa
säkeet säännöllisesti. Mestari pitää rumpuansa niin, että hänen
kasvonsa ovat varjossa, ummistaa silmänsä, että mikään ei häiritse
hänen henkensä katsetta; lukkari sitä vastoin polttelee laulaessaan
kuten ennenkin ja syljeksii vaihteeksi. Kolme pitkää, tarkkaa
paukautusta päättää rummuttamisen ja laulun.

"Minä olen nyt," sanoo mestari arvokkaasti, "kutsunut taivahisen
lähettilästä Jamaulia meidän keskeemme, mutta en voi sanoa, kauanko
kuluu ennen, kuin hän saapuu, sillä saattaahan hän olla kaukanakin
meistä."

Ja uudestaan hän rummuttaa, laulaa loitsuansa, päättää laulua ja
rummutuksen kuten äsken.

"Kaksi keisaria näen minä edessäni; he lähettävät teille
kirjoituksen", puhuu jumalain lähettiläs hänen suunsa kautta.

Jamaul on siis ollut niin ystävällinen, että on suosikkinsa pyynnön
mukaan saapunut tshumiin. Nyt seuraavat jumalain sanoman eri säkeet,
joiden edellä aina on rummutusta ja laulua, tässä järjestyksessä:

"Vielä kerran, tulevana kesänä, te kuljette samaa tietä kuin tänä
vuonna."

"Silloin te käytte Uraalin harjalla, siellä, jossa Ussa, Bodarata ja
Shtshutshja joet alkavat."

"Sillä matkalla teille jotakin tapahtuu, hyvääkö vaiko pahaa, en voi
sanoa."

"Bodaratalla ei ole mitään saatavana, koska siellä ei ole puuta eikä
laidunta; vaan siellä ylhäällä voidaan jotakin toimittaa."

"Esimiehellenne tulee teidän tehdä tili, hän tutkii sen ja on teihin
tyytyväinen."

"Kolmelle heimonne vanhimmalle tulee teidän myöskin vastata
töistänne; he samoin tarkastavat teidän kirjoituksianne ja sitte
päättävät uudesta matkasta."

"Nyt matkanne täst'edes tapahtuu onnellisesti, ilman mitään pahoja
sattumuksia; rakkahanne tapaatte kotona hyvin voivina."

"Jos nyt vielä Bodaratan seuduilla olevat venäläiset kertovat samaa
kuin te, niin kaksi keisaria teitä palkitsee."

"Minä en näe yksiäkään kasvoja enää edessäni."

Toimitus on päättynyt; Uraalin vuorilla lepäilee viimeinen puoliyön
hämärä. Kaikki poistuvat tshumista; venäläisten kasvoista näkyy samaa
uskovaisuutta kuin ostjakkein ja samojeedein. Me pyydämme shamaania
veneesemme, irroitamme häneltä ja hänen oppilaaltaan viinalla kielet
ja teemme hänelle sitte kaikenlaisia ristikysymyksiä, vaikeitakin ja
hyvin sotkevia. Hän vastaa kaikkiin, joutumatta mistään hämilleen,
vitkastelematta ja vähääkään ajattelematta; hän vastaa niin
vakuutettuna ja vakuuttavasti, selvään ja varmasti, lyhyesti ja
arvokkaasti, että vielä varmemmin kuin ennen huomaamme, mikä viekas
veitikka meillä on edessämme.

Hän kertoo meille, miten hänelle jo poikana oli tullut henki ja häntä
niin kauan vaivannut, kunnes hän rupesi shamaanin oppilaaksi; miten
hän oli yhä enemmän päässyt jumalain lähettilään Jamaulin ystäväksi,
joka lähettiläs hänelle ilmestyy ystävällisenä miehenä, nopealla
hevolla ratsastaen ja sauvaa kädessä pitäen; miten Jamaul rientää
hänen avukseen ja tarpeen mukaan tuo taivahisen apuakin, milloin
hänen, shamaanin, on taisteltava pahoja henkiä vastaan, usein monta
päivää perätysten; miten jumalain lähettilään aina täytyy ilmoittaa
hänelle taivahisen totinen, väärentämätön sanoma, koska muuten joka
isku, kuin herättää rummusta ääntä, vaikuttaa lähettilääsen kuin
tuskallisen kipeä lyönti; miten Jamaul tänäänkin oli ainoastaan
hänelle näkyvänä istunut tshumissa hänen takanaan ja hänelle korvaan
kuiskannut meille kerrotut sanat; miten hän, shamaani, taidollaan tai
hänelle suodun armon kautta, jota hänen kääntymisensä kristinuskoon
ei ollut heikontanut, osaa saada selville salatut asiat, löytää
varastetut tavarat, tuntea taudit, tietää edeltä päin sairasten
kuolemisen tai paranemisen, nähdä vainajain varjot ja karkoittaa
niitä sekä tehdä paljon hyvää ja estää paljon pahaa, mutta tekee
ainoastaan hyvää taivahisen pelosta; hän kertoo meille laveasti ja
selvään ostjakkein ja samojeedein uskon, vaikka ei ihan oikein;
hän vakuuttaa, että kaikki hänen kansalaisensa kuten ostjakitkin
häntä etsivät kaikenlaisista syistä, kysyäkseen häneltä neuvoa ja
saadakseen hänen kauttansa tietoa tulevista, asioista, eivätkä epäile
häntä, vaan häneen luottavat ja uskovat.

Tämä viimeinen kohta ei ole tosi. Suuri kansanjoukko saattaa kyllä
katsoa shamaania tietäjäksi, ehkäpä myöskin ihmisen ja jumaluuden
välittäjäksi ja ehkä salaperäisen mahtavaksi olennoksi; mutta hänen
sanojaan ja töitään moni uskoo yhtä vähän kuin muissa kansoissa
monet ihmiset pappejansa. Näiden kansojen todellinen usko on paljon
yksinkertaisempi ja lapsellisempi, kuin shamaani soisikaan. Täällä
on ihan samoin kuin muualla: papit tai ne, jotka ovat olevinaan
pappeja, selittelevät taivaassa olevan jumalia sekä neuvonantajia ja
palvelijoita, mutta kansa ei tiedä mitään taivaan hovikunnasta.

Kansan uskon mukaan vallitsee taivaassa Ort, jonka nimi merkitsee
"maailman loppua". Hän on mahtava henki, jolla ainoastaan kuolemaa
kohtaan ei ole mitään valtaa; ihmistä kohtaan hän on hyvää suopa,
kaiken hyvän, porojen, kalain ja turkiseläinten antaja, pahan estäjä,
valheen kostaja, ankara ainoastaan silloin, kuin ei pidetä hänelle
annettua lupausta. Hänelle pidetään juhlia, hänelle uhrataan ja
häntä rukoillaan; häntä ajattelee rukoilija, joka seisoo jumalan
kuvan edessä. Kuva, Longh nimeltä, voi olla puusta veistelty tai
vaate tukku, kivi, nahka tai muu esine; voimaa sillä on ja se
suojelee, mutta fetishi se ei ole. Jos kokoudutaan Longhin eteen ja
asetetaan sellainen tshumin edustalle ja annetaan sille kala- tai
poronliha-vati tai muita uhreja taikka pannaan arvokaluja sen eteen
tai asetetaan se majaan, niin aina katsellaan taivaasen ja ajatellaan
sekä uhratessaan että rukoillessaan jumaluutta. Pahoja henkiä asuu
taivaassa kuten maan päälläkin, mutta Ort on mahtavampi kuin ne
kaikki; ainoastaan kuolema on mahtavampi häntä. Ijankaikkista elämää
kuoleman jälkeen ei ole eikä siis ylösnousemustakaan, mutta vainaja
vaeltelee vielä varjona maan päällä, ja sillä varjolla on yhä vielä
voimaa tehdä hyvää ja pahaa.

Kuin ostjakki kuolee, alkaa vainajan varjoelämä heti kuoleman
jälkeen; sen tähden ryhdytään heti hänen hautaamiseensa. Jo ennen
kuolemaa kokoutuvat kaikki kuolevan ystävät; heti kuoltua tehdään
tshumiin, jossa ruumis on, tuli ja pidetään sitä voimassa, kunnes
lähdetään haudalle. Shamaani kutsutaan kysymään vainajalta, mihin hän
tahtoo tulla haudatuksi. Se tapahtuu siten, että mainitaan paikan
nimi ja koetetaan nostaa ruumiin päätä. Jos vainaja suostuu, niin
hän antaa päätänsä nostaa; jos ei suostu, niin siihen ei kolmenkaan
miehen voimat riitä. Silloin täytyy kysellä uusia paikkoja, kunnes
vainaja suostuu. Sitte lähetetään taitavia miehiä valmistamaan
hautaa, johon työhön kuluu usein monta päivää.

Hautausmaat ovat aina tundralla korkeilla paikoilla, tavallisesti
pitkänlaisten kunnasten harjanteilla. Haudat ovat taidokkaammin tai
vähemmin taitavasti tehtyjä arkkuja, jotka asetetaan maan päälle. Jos
ei ole lujia lautoja arkuksi, katkaistaan siksi vene ja sijoitetaan
ruumis siihen. Ainoastaan hyvin köyhät ihmiset kaivavat maahan
matalan kuopan ja hautaavat siihen.

Ruumista ei pestä, mutta puetaan juhlavaatteihin, tukka kammataan ja
kasvot peitetään liinalla. Kaikki vainajan vaatteet jäävät köyhille.
Vierasta ruumista ei kosketa käsin, mutta rakasta sukulaista
suudellaankin kyynelsilmin jäykille kasvoille.

Reessä tai veneessä viedään kaikkein sukulaisten ja ystäväin
saattamana ruumis hautauspaikkaan. Arkkuun tai hautaan levitetään
porontalja vainajalle leposijaksi, pään vierustalle ja molemmille
sivuille pannaan tupakkaa, piippu ja kaikenlaisia kaluja, joita
vainaja eläessään käytti. Sitte ruumis kannetaan nuorilla arkkuun,
lasketaan tilalleen, peitetään sen kasvot viime kerran, asetetaan
tuohilevy arkun päälle, jonka laitoja rikkaat ehkä myöskin koristavat
kalleilla nahoilla ja kankailla, pannaan tuohilevyn päälle
hauta-arkun varsinainen kansi tai ainakin paksuja puita vierekkäin
sekä niille ja arkun ympärille ja alle kaikki ne kalut, jotka eivät
sovi itse arkkuun, rikottua ne ensin tai jollakin muulla tavalla
tehtyä kelpaamattomiksi eläväin ihmisten käyttää eli ostjakkein
käsityksen mukaan varjoksi siitä, kuin ne ovat olleet.

Tällä välin on lähelle hautaa tehty tuli ja teurastettu yksi tai
useampia poroja, joiden lihan hautajaisväki syö raa'altaan tai
keitettynä. Atrian jälkeen nostetaan teurastettujen porojen kallot
seivästen päihin ja asetetaan niihin tai lähipuihin myöskin porojen
korut ja ripustetaan kellot, jotka niillä tänään kuten kaikissa
juhlatiloissa oli kaulassa, hauta-arkun yläpäähän, rikotaan viimein
rekikin ja kaadetaan se kumoon lähelle hautaa, joka siten saa
viimeisen koristuksensa. Sitte lähdetään kotimatkalle. Valitus
vaikenee ja elämä taaskin käy jokapäiväistä juoksuaan.

Mutta yön varjossa alkaa vainajan varjo kaluineen, jotka myöskin ovat
varjoiksi muuttuneet, salaperäistä varjoelämäänsä. Mitä hän on tehnyt
elävänä ollessaan tekee hän edelleenkin. Näkymättömänä paimentaa hän
porojansa, soutaa venettään, sitoo lumikengät jalkoihinsa, jännittää
joustansa, laskee verkkojaan, tappaa entisten pyyntieläinten varjoja,
pyytelee entisten kalain varjoja. Yön hämärässä astuu hän puolisonsa,
perheensä tshumiin, tekee jälkeen jääneille hyvää ja pahaa. Hänen
palkkansa on hyvän tekeminen omaisilleen, omalle lihalleen ja
verelleen, ja hänen rangaistuksensa, jos hänen täytyy yhä tehdä pahaa
omaisilleen.

Nämä ovat ostjakkien uskonnon pääpiirteet, noiden luonnon lasten,
joita oikeauskoiset kristityt pitävät pakanoina ja halveksivat. Jos
rehellistä, mieleltään lapsellista ihmistä oikein arvostellaan, niin
eipä voida olla toivottamatta: pysykööt he aina pakanoina tai ainakin
sellaisina, kuin ovat.



Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.


Vaikka Keski-Aasian aro onkin rikas ja näyttää hyvin kirjavalta,
ainakin keväällä, ja vaikka sen sisällä on paljo hedelmällistä
maata, niin vakinainen ja pysyväinen paikoillaan asuminen on
siellä mahdollinen kuitenkin ainoastaan muutamissa erittäin
otollisissa paikoissa. Kuljeksimista ja vaeltamista, tuloa ja
lähtöä, ilmestymistä ja katoamista vaatii se melkein kaikilta
lapsiltaan, sekä ihmisiltä että eläimiltä, jotka siellä oleksivat ja
asuksivat. Joitakuita paikkoja saattaa maanviljelijä tehdä itselleen
alammaisiksi, joihinkuihin paikkoihin perustaa kyliä ja kaupunkeja,
vaan yleensä aron ainiaan täytyy olla vaeltelevan paimenen omana,
joka osaa taipua sen kaikkein olojen mukaan.

Aron paimenista ovat kirgiisit huomattavimmat sekä lukumääränsä
että tapojensa tähden. Heidän laidun- ja asuinalansa ulottuu Don- ja
Volga-joista Tianshan-vuoriin ja Irtish-joen keskipaikoilta
Balkash-järven eteläpuolelle ja melkeinpä Kiivaan ja Bukaraan
asti. Kirgiisein kansa jakautuu ryhmiin ja heimoihin, aro- ja
vuoripaimeniin, mutta on kuitenkin yhtä samaa kansaa sukuperältään
ja kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan, vaikka eri heimoissa
näkyköönkin erilaisuuksia. Orenburgin arolla vaeltelee pienin ja
nuorin ryhmä, Volgan ja Uraal-joen välisillä aroilla eli Turgain ja
Uraalin kuvernementeissä asuu äskenmainitusta eronnut haara, joka
sanoo itseään bukailaiseksi ryhmäksi; Irtishin ja Balkash-alueen
aroilla ja vuorilla kuljeksii keskimmäinen eli vanhempi ryhmä
ja Illi-joen tuolla puolen aina lähelle Bukaraa ja Kiivaa ovat
liikkuvien vuorikirgiisein asuinpaikat, jotka sanovat itseään
suureksi eli vanhimmaksi ryhmäksi. Kirgiiseiksi muuten ei ainoakaan
tämän kansan haara itseään sano, sillä kirgiisi on pilkkasanana
merkitsee "rosvoja". Heidän ominainen nimensä on kaisak eli kasak,
vaikka venäläiset nykyään kasakeilla tarkoittavat ihan toista väkeä
kuin arojen asujamia.

Kirgiisit, kuten minä heitä sittekin nimitän, ovat turkkilainen
heimo, jonka rodusta on paljo eri mieliä lausuttu. Moni matkustaja
pitää heitä oikeina mongolialaisina, jota vastoin toiset, ehkäpä
suuremmalla syyllä katsovat heitä sekakansaksi, joka kyllä muutamissa
kohdin on mongolialaisten kaltainen, vaan jolla yleensä sentään on
useampia indogermanialaisten tuntomerkkejä, paraiten turkmeenien.
Minun näkemäni kirgiisit, jotka kaikki kuuluivat keskimmäiseen
ryhmään, ovat keskikokoista tai pientä, kaunis vartaloista väkeä;
kasvot ei tosin kauniit, vaan ei myöskään mikään viirunaama kuten
mongolialaisilla; kädet ja jalat sievät, ihon väri kirkas tai
läpinäkyvä vaaleanruskea, vähän keltaiseen vivahtava, silmät
ruskeat ja tukka musta. Sasupäät ovat harvoin niin korkeat ja leuka
ainoastaan ani harvoin niin kapea, että kasvot tulevat kulmikkaiksi
tai kissan naamaksi; keskikokoinen silmä on yleensä keskikohdalta
kaarevin ja ulkonurkasta vaakasuoraan jatkunut, eli siis mantelin
muotoinen kyllä, vaan ei viistorakoinen: nenä enimmäkseen suora,
harvoin kaareva, suu kohtuullisen kokoinen ja teräväpiirteinen, parta
ohut, vaikka ei oikeastaan huono. Oikeita mongolialaiskasvoja näkyy
kyllä myöskin, paraastaan köyhemmän väen naisilla ja lapsilla; mutta
yhtä vähän, kuin olen nähnyt oikein kauneita kirgiisiläisnaisia, yhtä
vähä on näkyviini sattunut oikeita viirunaamojakaan kuten muissa
kansoissa, jotka todella ovat mongolialaisia. Sekakansan muoto näkyy
kaikilla suuremmassa määrässä kuin mikään varma, tarkkarajainen
rotu. Olen nähnyt miehiä, jotka, jos en olisi tiennyt heidän
kansallisuuttansa, olisin ehdottomasti lukenut jalompimuotoisiin
indo-germanialaisiin, ja toisia, joilla minun välttämättä täytyi
myöntää oleviin selvät mongolialaisen kasvot. Vanhain sukujen
jäsenillä on yleensä kaikki indogermanialaisten tärkeimmät
tuntomerkit, alhaisemmat miehet ja syrjäisemmät haarat näyttävät
ainakin joissakuissa kohdin mongolialaisilta, jopa ovat melkein
täydellisestikin heidän kaltaisiansa. Islami, joka myöntää autuuden
opin tunnustajaksi muuttuneelle orjalle kansalaisoikeudet, lienee
aikojen kuluessa tehnyt monesta pakanamongolialaisesta kirgiisejä
ja siten paljon vaikuttanut kirgiisein heimomerkkeihin ja niitä
turmellut.

Vaikka kirgiisin puku oikeastaan on turkkilainen, se ei kuitenkaan
sovellu päästämään vartaloa näkyviin paraimmalta puolen. Varsinkin
talvella karvalakit, turkit ja pitkät saapasvarret peittävät kaikki
vartalon yksityiskohdat, eikä niitä näy kesälläkään. Köyhä kirgiisi
käyttää, paitsi turkkiansa ja karvalakkiansa, ainoastaan paitaa,
viittaa ja leveitä housuja, ylhäiset ja rikkaat sitä vastoin
itämaiseen tapaan monia vaatteita päällekkäin; mutta molemmat
pistävät kaikkein ruumista verhoavain vaatteiden, paitsi turkin,
helmat housuihin, että eivät ratsastaessa olisi tiellä, mutta juuri
sen tähden näyttävät sitä hullunkurisemmalta, mitä rikkaammin ovat
puetut. Suositaan tummia värejä enemmän kuin kirkkaita, joita
sentään ei halveksita niitäkään, vaan käytetään niitä kirjavissa
kudoksissa ja nauhuksissa. Vyössä riippuu melkein joka kirgiisillä
korea, rauta- tai hopealastoilla runsaasti koristeltu pikku laukku ja
samoin koristeltu veitsi, mutta mitään muita koristuksia hänellä ei
ole, paitsi välttämätön sinettisormus ja muistoraha, jos keisari on
antanut sen jollekulle.

Naisten puvusta en tiedä paljoa, koska tarpeellinen varovaisuus esti
minua kyselemästä enempää, kuin näin, ja koska rikasten ja ylhäisten
vaimoja en nähnyt ollenkaan enkä muita koskaan juhlapuvussa. Paitsi
turkkia, saappaita ja kenkiä, ihan samanlaisia kuin miehillä, on
naisilla housut, myöskin melkein samanlaiset kuin miehillä, paita
ja sen päällä kaapun kaltainen päällysvaate, joka ulottuu polvien
alapuolelle ja on keskeä kiinni vyötetty, päässä joko turbaanin
tavoin kääritty liina tai sellainen päähine kuin nunnilla, joka
peittää pään ja kaulan ja riippuu hartioilla ja ryntäillä.

Sekä miesten että naisten vaatteet, paitsi aina sieviä ratsusaappaita
ja kenkiä, ovat karkeatekoiset. Arvattavasti ilmanalan vaatimuksesta
on molemmilla päällysvaatteissa tavattoman pitkät, yli käsien
ulottuvat ja niitä aina peittävät hihat.

Kun suuret ja vähään tyytymättömät eläinlaumat pakottavat kirgiisiä
siirtelehtämään paikasta paikkaan, sopivaa laidunta etsien, täytyy
heillä myöskin olla sellaiset asunnot, jotka voidaan helposti
pystyttää, ilman suurta vaivaa taas hajoittaa ja toisessa paikassa
jälleen panna kokoon ja jotka kuitenkin riittävästi suojelevat
sopimattomilta ilmoilta. Ne edut täyttää jurtta paremmin kuin
mikään muu kuljeteltava asunto, joten sitä syystä kyllä voidaan
sanoa täydellisimmäksi kaikista teltoista. Vuosituhansien kokemus
on vähitellen tehnyt jurtan siksi, kuin se nykyään on, tavallansa
verrattomaksi vaeltelevan paimenen ja yleensä siirtelehtävän
ihmisen asunnoksi. Se on keveä ja helppo liikutella, vettä pitävä
ja lämmin, sitä käy sulkea myrskyiltä ja avata tuuletukselle ja
auringolle, se on miellyttävä ja mukava, yksinkertainen ja kuitenkin
sovelias koristaa runsaasti sekä sisältä että ulkoa; sitenpä sillä
on niin paljo hyviä ominaisuuksia, että sitä opitaan pitämään sitä
suuremmassa arvossa, mitä kauemmin siinä oleskellaan, ja vähitellen
yhä paremmin huomataan se varsin mukavaksi asua. Jurtan pystysuora,
ympyräinen alaosa on toisiinsa liitetyistä ja helposti erotettavista
ristikoista, ja ylinnä on kupukatto; niiden välille on sovitettu
orsia ja seinään ovi; pöyhäkät tshi-ruohomatot ja suuret, sopivaan
muotoon leikatut ja erittäin taidokkaasti asetellut huopalevyt ovat
koko asunnon ulkopeitteenä; sisällä peitetään maalattiakin samoin
huopamatoilla. Koko rakennus sidotaan kokoon yksinomaan nuorilla
ja nauhoilla, paitsi ovea, joka on tappisaranoilla ja ortta, joka
pistetään kupukehyksen reikiin; sen tähden se voidaan helposti
hajoittaa ja kuitenkin se pyöreän pohjamuotonsa ja kupukattonsa
tähden kestää rajunkin myrskyn puhalluksia. Sen kokoon panemiseen
kuluu tuskin muuta kuin puoli tuntia, hajoittamiseen vielä vähempi
aikaa, ja yksi kameli sen kuljettaa paikasta paikkaan. Mutta sen
tekoon ja koristelemiseen kuluu paljo aikaa ja tarvitaan kaikki
taito, kuin emännällä on, jonka huolena on päätyö sen teossa ja sitte
kokoonpano ja purkaminen kokonaan.

Jurtta on tärkeä osa kirgiisin irtaimesta omaisuudesta. Rikkailla
niitä on kuusi ja kahdeksankin, mutta he kuluttavat enemmän varoja
muutamain koristamiseen kuin useampien uusien tekoon, koska
heitä arvostellaan ja verotetaan jurttainsa luvun eikä laumainsa
suuruuden mukaan. Ylhäiset komeilevat jurtillaan, varustaen niitä
niin rikkaasti kuin mahdollista, tehden ne kalleimmasta huovasta
ja sisältä ja ulkoa koristaen kaikenlaisilla kaunistuksilla ja
kirjavilla kangaskappaleilla. Vielä arvokkaammat ovat kalliit
matot ja taidokkaasti ommellut silkkipeitteet, joilla jurtan sisus
juhlatiloiksi koristetaan. Sellaiset matot kulkevat perintönä isältä
pojalle ja ovat omistajan mielestä yhtä arvokkaat kuin valmistamaton
hopea.

Kuitenkin arvostellaan vaeltavan paimenen omaisuutta yksinomaan
hänen laumojensa mukaan eikä noiden äsken lueteltujen sivuasiain.
Köyhimmälläkin jurttaherralla täytyy olla paljo eläimiä, hänen
voidakseen edes koettaakaan tulla toimeen; sillä karja, jota hän
paimentaa, on hänen ainoa elinehtonsa; ainoastaan kotieläimensä
turvaavat häntä puutteelta. Rikkaan laumoissa on tuhansittain
elukoita, köyhällä ainakin sadoittain; mutta rikas voi köyhtyä,
jos rutto tappaa hänen laumojansa, ja köyhä voi kuolla nälkään,
jos yleinen rutto vähentelee hänenkin pientä laumaansa. Laajat
rutot tuhoavat kokonaisten heimojen varallisuuden, saattavat
tuhansia ihmisiä kuolemaan nälkään. Eipä ihme siis, että kirgiisin
kaikki ajatukset liittyvät hänen laumoihinsa, että hänen tapansa
johtuvat ihmisen ja eläimen likeisestä yhteydestä, että ihminen on
riippuvainen eläimestä.

Hevonen on, vaikk'ei hyödyllisin, niin jaloin ja arvokkain kaikista
kirgiisein kotieläimistä, omistajansa silmissä sama kuin kaikki
kotieläimet yhteensä, kuin täydellisin kauneus; se on mittakeppi,
jonka mukaan arvostellaan rikkautta ja köyhyyttä. "Hevosen" sijasta
käyttää kirgiisi vain "kotieläin" sanaa, "vasemman" ja "oikean"
puolen sijasta lauseita: "sivu, jolta noustaan selkään" ja "sivu,
jolla puolen solmuruoskaa pidetään". Hevonen on nuorukaisen ja
neitosen, miehen ja ukon, naisen ja ämmän ylpeys; jos hevosta
kiitetään tai moititaan, on se ratsastajan ylistämistä tai
häpäsemistä; lyönti hevoseen, jolla ei itse olla ratsastamassa, ei
tarkoita hepoa, vaan sen ratsastajaa tai omistajaa.

Suuri osa kirgiisein lauluista käsittelee hepoa; se soveltuu
verrattavaksi ihmisiin, miesten ja naisten arvon mittariksi ja
ihmiskauneuden kuvaksi.

    "Morsion', o armahaisen',
    mustan tamman vilkas varsa!"

huutaa laulaja morsiamelle, joka tuodaan sulhon jurttaan;

    "Leikki valkotöyhtöjen, miss' on se?
    Meidän varsaleikki, missä on se?
    Appi, vaikka saisinkin kuin armaan,
    Isä tok' ei ole mulle varmaan!"

vastaa morsian nuorukaisille, jotka hänelle laulavat "eroavan
neitosen" lohdutuslaulua "dshar-dsharia", viitaten "varsojen
leikillä" lapsuutensa ensimmäisen rakkauden aikaan.

Hevospäillä lausutaan niiden omistajain rikkaus, hevosissa
lasketaan ja maksetaan lunnaat morsiamesta; sadan tamman arvoiseksi
katsotaan neitoa, joka pannaan voittopalkinnoksi paraimmalle
kilparatsastajalle; hevosia lahjoitetaan toinen toiselleen, hevosilla
sovitetaan kuoliaaksi iskeminen tai murha, jäsenten murtuminen
taistelussa tai silmän puhkaseminen, rikokset ja loukkaukset;
sata hevosta vapauttaa kirouksesta miehen tappajan tai murhaajan,
viisikymmentä naisen ja kolmekymmentä lapsen murhaajan; hevosissa
maksetaan sakko, jota heimolaiset vaativat jonkun ruumiin ja
omaisuuden vahingoittamisesta; hevosen tähden rupeaa arvokaskin mies
varkaaksi. Hevonen kantaa rakastajaa rakastetun, sulhoa morsiamen
luo, sankaria taisteluun, vainajan satulaa ja vaatteita leiripaikasta
toiseen; hevonen kantaa miestä ja naista, vanhusta kuten lastakin,
joka on sen satulaan sidottu kiinni, tai nuorta ratsastajaa, joka
ensi kertaa istuu omin neuvoin satulassa. Hevosen arvon mukaan
arvostelee rikas mies laumojansa; hevosetta on kirgiisi sama kuin
meillä koditon mies; hevosetta pitää hän itseään kaikkein köyhimpänä
olentona auringon alla.

Kirgiisi on tarkkaan tutkinut hevosen elintavat, tuntee kaikki
sen tottumukset, sen hyvät ja pahat puolet, sen hyveet ja paheet,
tietää, mikä sitä hyödyttää, mikä vahingoittaa, vaatii siltä välistä
ihan uskomattomiakin, mutta ei pakotta koskaan rasita sitä yli
voimain; ei tosin kohtele sitä arabialaisen hellyydellä, mutta ei
myöskään muiden kansain raakuudella. Tosin kirgiisit eivät tiedä
mitään sellaisesta tämän jalon eläimen järkevästä jalostuksesta,
kuin arabialaiset ja persialaiset, saksalaiset ja englantilaiset
harjoittavat, vaan kuitenkin kirgiisikin pitää, yhä huolta mieluisten
lajien jalostuttamisesta siten, että päästää vain paraita oreita
tammojen seuraan, vaan salvaa muut. Valitettavasti hän valitessaan
siitosoreita katsoo yksinomaan niiden muotoa eikä yhtään niiden
väriä, ja siitä on tullutkin paljo oikein rumia, väriltään
säännöttömiä ja epätasaisia hevosia. Hevosen opettaminen on täällä
hyvin vaillinainen, sillä vaeltelevalla kirgiisipaimenella on liian
paljo hevosia, hänen ehtiäkseen niitä koulita.

Meidänkin täytyy sanoa kirgiisin hevosta miellyttäväksi olennoksi,
vaikka se ei kaikin puolin tyydytäkään meidän kauneusvaatimuksiamme.
Se on enintään keskikokoinen, solakkarakenteinen eläin, jolla on
pää, vaikka ei ruma, vähän suurehko, kuonosta kapeahko ja juuresta
alaleuan ulkonevain haarakkeiden tähden paksuhko, kaula voimakas,
keskipituinen, ruumis pitkän solakka, jäsenet hienot ja karva pehmeä.
Silmät ovat suuret ja tuliset, korvat pikemmin suuret kuin pienet,
mutta sopivan muotoiset. Harja ja häntä ovat hienot ja pitkäjouhiset
ja aina tuuheat, häntäjouhet niin pitkät, että viiltävät maata;
sääret hyvärakenteiset, ehkä vähän laihat, kaviot enimmäkseen jyrkät,
vaan usein liian korkeat. Kirkas väri on tavallisin, mutta paljo
on oikein rumia papurikkoja, jotka loukkaavat silmää. Useimmin
nähdään ruskeita, vaalean ruskeita, raudikkoja, vaaleankeltaisia ja
likaisenkeltaisia, harvimmin tummanruskeita ja ainoastaan joskus
päistärikköjä. Harja ja häntä kaunistavat kaikkia vaaleakarvaisia
hevosia suuresti siitä syystä, että ne joko ovat mustat tai melkoista
valkeammat kuin muu karva.

Suurta ylistystä ansaitsee tämän eläimen luonne. Kirgiisin hevonen
on tulinen ja kuitenkin tavattoman hyväluontoinen, rohkea kaikissa
vaaroissa, jotka se tuntee, ja ainoastaan silloin arka ja säikkyvä,
kuin jokin outo tapaus sitä hetkiseksi saattaa hämmennyksiin; se on
kunnianhimoinen ja paljon aikaan saava, mutta samalla tottelevainen,
nöyrä, toimihaluinen ja tavattoman kestäväinen; aina sitä vain on
käytettävä ratsuna, sillä vasta pitkällä harjoituksella taipuu se
vetoeläimeksi eikä sinä saa koskaan niin paljoa aikaan kuin ratsuna.
Erittäin ikävältä tuntui minusta eräs sen paha tapa, tosin enemmän
kirgiisin kuin sen itsensä syyksi luettava: tapa tiellä aina syödä
tai edes haukkaella ja koettaa sitä haluansa tyydyttää pahimmissakin
paikoissa, kaalatettaessa kivisten ja kuohuvain vuoripurojen poikki
ja jyrkkiä kallioita noustessa tai laskeutuessa. Vähään se yhtä
vähän tyytyy kuin mikään muukaan vapaihin laitumiin tottunut aron
kotieläin, mutta hevosten kesken on se suvaitsevainen niin kauan,
kuin kaikkivoiva rakkaus ei vaikuta riitaa, sekä isännälleen
kuuliainen ja alammainen.

Köyhillä kirgiiseillä on ainoastaan sen verta hevosia, kuin kaikkein
perheen jäsenten ratsuiksi ja siitoseläimiksi tarvitsevat, vaan
rikkailla ja ylhäisillä arolaisilla neljä-, viisituhatta, jopa,
kuten monelta taholta vakuutettiin, kymmenen ja kaksitoistakin
tuhatta, jotka silloin eri laumoissa ja eri paikoissa oleksivat
ja tietysti paljon paremmin menestyvät kuin köyhän hevoset. Joka
laumassa on vähintään viisitoista ja enintään viisikymmentä hevosta.
Viimemainitussa tapauksessa on yksi voimakkaimmillaan oleva
orit, yhdeksän emätammaa ja yhtä monta nuorta tammaa, kahdeksan
kaksivuotista, kuusi tai kahdeksan kolmevuotista ja viisi tai kuusi
nelivuotista varsaa ja muutamia vanhoja ruunia. Orit on itsevaltias
herra ja isäntä, lauman johtaja ja suojelija, ei anna itseltään
suden ryöstää yhtään, astuu rohkeasti sitä pelkuria ryöväriä vastaan
ja lyö etukavioillaan sen maahan, jos se rohkenee pysyä edessä.
Se ei kärsi ketään kilpailijaa, sen tähden se taipumattomasti
karkoittaa kaikki täys'kasvuisiksi tulevat oriit laumastaan ja
samoin se heti, kuin pääsee johtajaksi, karkoittaa myöskin oman
emänsä ja sitte omat tammavarsansa. Se oriin ylpeä itsepäisyys
vaatii, varsinkin siitosaikaan paimenelta suurinta valppautta,
taikka hän muuten kadottaa karkoitetut, toisia sulttaaneja etsivät
tammat ja samoin karkoitetut, itsenäisyyteen pyrkivät oriit. Vasta
viidentenä vuonna huolii nuori tamma oriista; seuraavana keväänä,
tavallisesti maaliskuussa syntyy sille ensimmäinen varsansa. Ei
sitä vielä silloinkaan eroteta laumasta, vaan vasta toukokuussa
viedään se varsoineen jurttain luo, jossa sitä sitte neljä kuukautta
lypsetään, saadakseen ylisteltyä kumysiä eli maitoviinaa. Syksyllä
päästetään emä varsoineen palaamaan takaisin laumaan. Molemmat ne
siellä esteettä saavat yhtyä toisten seuraan ja nauttivat niille
lahjoitettua vapautta täydellä riemulla.

Hyödyllisin ja sen tähden tärkein kotieläin näillä paimenilla on
lammas, suuri, ruumiiltaan kaunisrakenteinen eläin, jota vain
rasvaryhä rumentaa. Vahvaa runkoa kantaa korkeat, voimakkaat jalat,
pää on pieni, nenä kapea, korvat riippuvaiset tai ihan pystyssä,
sarvet pienet, karva karkea, vaan tiheä, utaret suuret ja rasvasaparo
usein niin tavattoman suuri, että eläin ei sitä enää jaksa kantaa,
vaan, takapolvet koukussa, laahaa sitä maata myöten, jos paimen
ei auta siten, että laittaa pienet, kaksipyöräiset kärrit saparon
alle ja sovittaa rasvataakan siihen. Kirgiisiläisoinasten ja
rasvahännättömäin lammasten vuonnat saavat toisessa tai kolmannessa
polvessa tuon kummallisen lisäkkeen, vaan rasvahännättömäin oinasten
ja kirgiisilammasten vuonnille sitä ei tule.

Vaikka kirgiisilampaan olemus pääpiirteiltään on saman kaltainen
kuin tavallisilla Europan lampailla, niin ei kuitenkaan voida olla
huomaamatta, että vapaa elämä arolla, pitkät, vaellukset, joita sen
on tehtävä, ja niillä voitettavat vaikeudet ovat kehittäneet sen
ruumiillista ja henkistä kykyä verrattoman paljon suuremmiksi, kuin
meidän kotilampaillamme on. Kuitenkin on arollakin viisas vuohi
tyhmän lampaan johtaja ja ohjaaja, ja sen tähden on ihan kohtuullinen
kiinnittää nyt huomiotamme siihen.

Kirgiisein vuohi on keskikokoinen, varteva ja sievärakenteinen:
ruumis on voimakas, kaula lyhyt, pää pieni, jäsenet paraimmassa
suhteessa ruumiisen, silmä suuri ja vilkas, katse paljon sanova,
korvat suipot ja pystyssä, sarvet pienenlaiset, joko vain taa ja ulos
päin yksinkertaisesti kääntyneet tai puoli kierrosta kiertyneet,
karva runsas, varsinkin parrassa ja hännän päässä, otsakarvat pitkät
ja kiharat, pääväri puhdas valkoinen, seassa mustia kuvioita.

Lampaita ja vuohia kirgiisit hoitelevat ihan samalla tavalla
kumpiakin ja pitävät niitä aina yksissä laumoissa. Jonkin kylän tai
jurttaryhmän köyhillä kirgiiseillä on vain yksi yhteinen lauma;
rikkailla, joiden elukkain luku nousee moneen tuhanteen, on laumoja
useampiakin. Lammaspaimen, aina jo varttunut poika, ratsastaa
harjalla, mutta osaa sitä ratsuansa niin hyvästi ohjata ja saada sen
juoksemaankin niin hyvää vauhtia, että hän saavuttaa nopeimmankin
vuohen. Kuin me palatessamme metsästysretkeltä kohtasimme
lammaspaimenen, ratsasti hän huvikseen ainakin neljännestunnin meidän
sivullamme pitkin aroa, vaikka hevosemme juoksivat täyttä vauhtia,
eikä hänen härkänsä siitä näyttänyt kovinkaan väsyvän. Ainoastaan
tatarilaisten isäntäin lammaspaimenet ratsastavat aina hevosilla.
Vaarallisten, kuohuvain vuoripurojen yli mennessä ja muissakin
vaarallisissa vuoripaikoissa asettuvat vuohet aina lauman johtajiksi,
ja siellä, kuten kaikkialla seuraavat lampaat niitä arvelematta.

Koska ainoastaan kaikkein soveliaimmissa paikoissa kootaan heiniä
talven varaksi, estetään lampaita ja vuohia vuonimasta syksyllä,
karitsat ja kilit syntyvät sen tähden aina keväällä, jolloin niiden
on mahdollinen ripeimmin kasvaa ja paraiten menestyä. Äsken syntyneet
karitsat ja vuohet otetaan elämänsä ensi päiviksi jurttaan, ja ne
varsin pian niin mieltyvät siellä oloon, että hyvin valittavasti
määkivät, milloin niitä eri syistä täytyy viedä pois siitä
hauskasta asunnosta. Myöhemmin joutuvat ne navettoihin, jollaisia
on talviasuntojen vieressä, taikkapa aukealla arolla tavallisiin
maakuoppiin, joiden päällitse kylmä tuuli melkein ihan tuntumatta
puhaltelee, viimein nuoraan, kögön, joka on joka jurtan edessä
vahvoihin paaluihin pingotettuna. Heti, kuin ne alkavat omin neuvoin
syödä ruohoa, ajetaan ne eri laumoissa arolle ja vasta illan suussa
takaisin jurtalle. Siten tottuvat ne pienuudesta, asti vapaasen
aroelämään, tuuliin, myrskyihin ja sateihin.

Hevosten, lammasten ja vuohien rinnalla on sarvikarja hyvin
vähäarvoinen. Tosin kyllä näkyy jokaisen kylän lähellä karjalaumakin,
mutta se on sentään verrattoman pieni lammasten ja vuohien paljouden
rinnalla. Lehmät ovat suuremmat ja parempimuotoiset kuin venäläisten
ja siperialaisten talonpoikain, mutta huonommat jo Kiinankin lehmiä
eivätkä lähimainkaan vedä vertoja millekään Länsi-Europan hyvälle
rodulle. Kirgiisien lehmä on keskikokoinen ja lihakas, karva lyhyt
ja sileä, sarvet pitkät ja kaarevat, väri enimmäkseen kaunis
punaisenruskea.

Sarvikarjaa käytetään laitumella jotenkin suurissa laumoissa, mutta
annetaan niiden ihan paimentamatta etsiä ravintoansa ja houkutellaan
lypsäviä lehmiä jurtan luo ainoastaan ja yksinomaan vasikkain avulla,
joita pidetään siellä kytkettyinä tai vartioituina; sitä vastoin
härjät mielin määrin pysyvät usein monta päivääkin poissa kylän
seuduilta.

Vaikka kyllä jokaisessa suurenlaisessa kylässä, niin ei joka
kirgiisillä ole kameleja, harvoin edes rikkaimmillakaan isännillä
enempää kuin viisikymmentä. Kamelia syystä kyllä pidetään näillä
aroilla huonoimpana kaikista paimentolaisen kotieläimistä; sen
varsinainen koto on etelämpänä ja idempänä. Niillä aroilla, joita
me matkustelimme, kasvatetaan ainoastaan kaksiryhäistä kamelia,
Balkash-järven eteläpuolella ja Keski-Aasiassa sitä vastoin
mieluisimmin dromedaaria, ja toimitetaan niistä molemmista myöskin
omituisia sekasikiöitä, joiden molemmat ryhät ovat melkein kasvaneet
yhteen.

Keskiarojen kaksiryhäinen kameli on keveämpää rotua eikä siis
suinkaan niin kömpelön ja raskasruumiisen näköinen kuin ne,
joita nähdään Europan eläintarhoissa, mutta yhtä tiheäkarvainen.
Kuitenkin se paljon huonommin kestää talven kylmyyttä kuin mikään
muu kirgiisien kotieläin ja tarvitsee polvilleen laskeutuessaan
tai levätessään allensa huopamaton, mutta vilustuu sittekin hyvin
helposti ja siitä usein turmeltuu tai kuolee. Karvan lähdön aikaan
täytyy se kääriä huopapeitteihin ja kesällä suojella sitä sääskiltä
ja paarmoilta, jotka sen muuten pistelevät kuoliaaksi. Lyhyesti
sanoen siitä on ainaista huolta eikä se siis sovellu köyhälle
miehelle, jolle jokainen vahinko tuntuu moninkertaiselta siihen
nähden kuin rikkaalle. Yhtä vähään ruokaan se muuten tyytyy kuin
dromedaarikin, ja yhtä sokean vimmainen kuin dromedaari on se kiiman
aikaan ja voi silloin tulla vaaralliseksikin yksin isännällensäkin,
jota se muuten kyllä rakastaa; mutta muina vuodenaikoina se on
paljon nöyrempi ja säveämpi. Minä, kun olin vuosikausia ratsastellut
dromedaareilla, kiintyivät ne hyvät ominaisuudet niin huomiooni,
että olin joutua epätietoiseksi koko sen sukuperästä. Vastustamatta
antautuu kameli kiinni, ja tosin vähän muristen, mutta mylvimättä
tuolla inhottavalla, hermoihin koskevalla tavalla kuin dromedaari,
laskeutuu se polvilleen sälytettäväksi; valittamatta se juosten
kantaa keveänlaisia taakkoja kolme, jopa neljäkin kymmentä kilometriä
päivässä; jos kantamus luistaa sivulle, pysähtyy se itsestään. Jos
on seljässä vain yksi mies, juoksee se viisi tai kuusikin kymmentä
kilometriä päivässä ja vähintäin puoli siitä matkasta silloinkin,
kuin sillä on kannettavana neljä sataa kilogrammaa, jolloin sen
täytyy astua pitkäaskelista, hitaan näköistä käyntiänsä. Se kävelee
syömässä melkein aina jurttain lähellä yhdessä kaikkein muiden kylän
kamelien kanssa, ja kirgiisit pitävät sitä jonkin verran pyhänä
eläimenä.

Koira sitte, se kirgiisein kotieläin, jota pidetään vähimmässä
arvossa, on yleensä suuri eläin, ei aina kaunis, vaikka kyllä paljon
kauniimpi muita Siperian ja Turkestanin rumia koiria. Pää on pitkä,
vaan rumamuotoinen, jalat paremmin susikoiran kuin lammaskoiran
jalkojen kaltaiset, karva pitkä ja villainen, häntä pitkäkarvainen ja
väri hyvin vaihteleva.

Se on erittäin valpas ja rohkea, sudelle vankka vastustaja,
heikommille elukoille itsetietoinen ja vaaria pitävä suojelija,
vierasta kohtaan epäluuloinen vartia, isännälleen uskollinen
orja, täys'kasvuisiin ihmisiin yhtymätön erakko, lapsille nöyrä
leikkikumppani; sitenpä sillä on paljo sukunsa hyveitä, eikä sitä
puutu mistään jurtasta, ei ainakaan yhdestäkään kylästä.

Laumojen hyväkseen käyttämiseen ja siis myöskin niiden huolelliseen
hoitamiseen liittyy kirgiisein koko elämä. Ensimainittu asia on
naisten päätehtävä, hoito sitä vastoin miesten tärkein työ. Paitsi
luita, jotka joutavina heitetään pois, käytetään muuten kaikista
laumaeläimistä kaikki ruumiin osat, ja samoin lypsetään kaikkia
naaraseläimiä niin kauan, kuin suinkin voidaan. Kirgiisin kasviruoka
on mitättömän vähäinen eläinkunnasta saatavaan ruokaan verraten;
maito ja liha ovat aina varsinaisena ruokana, niihin seoitetut
kasviaineet ainoastaan lisänä. Leipää sen sanan varsinaisessa
merkityksessä hän tuskin koskaan nauttii; yksin nekin pienet
taikinakokkareet, joita kävisi sanoa leivoksiksi, ovat rasvassa
kiehutetut, vaan ei paistetut. Jauhot ja riisi, viimemainittu
ainoastaan rikkaan jurtassa useammin nähtävä ruoka, ovat aina vain
vaihteena maito- ja liharuokain ijäisessä yksitoikkoisuudessa.
Eipä ihme siis, että kirgiisiä nälkäkuolema uhkaa ja hän todella
varsin usein kuoleekin nälkään, milloin yleinen karjan rutto raivoaa
sisäaroilla.

Rikkaat kirgiisit pitävät vuohen ja lampaan maitoa erillään lehmän
maidosta ja samoin tamman ja kamelin maidosta; köyhät panevat
kaikkein laumaeläinten maidot samaan astiaan ja sen tähden saavatkin
niiden nisistä ainoastaan lampaan maidon tuotteita, jota vastoin
rikkaat voivat toimittaa itselleen suurempaakin nautintoa. Vuohen
ja lampaan maidosta, jotka aina lypsetään samaan kiuluun ja kootaan
samaan nahkaleiliin, valmistetaan jauhojen kanssa tai ilman niitä
monenlaista heti syötävää ruokaa, myöskin voita, pieniä, happamia tai
karvaita, hiekalta maistuvia, europpalaisen suulle vastenmielisiä
juustoja ja meistäkin varsin hyvältä maistuvaa keltaista,
juoksutettua maitoa, jota kuten juustoa säilytetään talveksi ja
sitte veteen lioitettuna syödään keittona. Lehmän maidosta sitä
vastoin valmistetaan paraastaan piimää ja ainoastaan poikkeuksen
tavoin juoksutettua maitoa, juustoa ja voita. Tamman ja kamelin
maitoa hapatetaan neljä päivää ahkerasti pudistellen ja hämmennellen,
joten siitä saadaan usein mainittua maitoviinaa, kumysiä, arvokasta
ja todellakin hyvältä maistuvaa juhlajuomaa, jota kaikki varakkaat
kirgiisit käyttävät ja sillä humalluttavatkin itseään.

Kesällä rikaskin kirgiisi elää melkein yksinomaan maitoruuilla, sillä
siihen aikaan hän ainoastaan juhliksi ja muiksi sellaisiksi tärkeiksi
tilaisuuksiksi teurastaa jonkun elukan. Talven alusta lähtein sen
sijaan joutuu sekä lampaita ja vuohia että hevosia ja sarvikarjaa,
jopa kamelejakin teurastuspuukon uhreiksi. Paraimpana pidetään
hevosen lihaa, varsinkin tamman, huonoimpana naudan lihaa. Lampaan
liha on parasta hevosen lihan jälkeen, kamelin lihaa katsotaan sielua
lääkitseväksi; vuohen lihaa pidetään köyhyyden merkkinä, ja, jos
sitä tarjotaan vieraalle, osoittaa se halveksimista. Teurastetussa
hevosessa katsotaan paraimmiksi lautasia, lampaassa rintapalaa;
paraaksi herkuksi katsotaan nuorten hevosten maharasvaa, joka
sen tähden suolataan, sullotaan suoliin, savustetaan sellaisina
rasvamakkaroina ja tarjotaan niitä sitte arvokkaille vieraille yhtä
mahtavalla mielellä kuin kumysiä.

Paitsi ravintoaineita käyttää kirgiisi hyväkseen myöskin melkein
kaikkia muita eläinten ruumiista saatavia aineksia. Lammasten
villoista tekee hän välttämättömän tarpeellisia huopia; kamelin
villat valmistaa hän langoiksi ja kankaiksi, ja untuvan kaltaista
pehmeää pohjavillaa kokoo äiti äsken syntyneelle lapselleen alasiksi.
Vuohien pitkiä karvoja käytetään mattojen ja huivien rimpsuiksi sekä
töyhdöiksi ja hienoiksi nuoriksi. Lyhyet villakarvat kehrätään ja
kudotaan jurtan siteiksi. Hevosen harja- ja häntäjouhet palmikoidaan
arvokkaiksi ohjas- ja jurttanuoriksi. Lammasten nahoista saadaan
tavalliset talviturkit, karitsain ja kilien nahoista kalliit
koruturkit; vanukkeina lähtenyt villa on hyvää vaatetten sisustusta.
Kaikista eläimistä saadaan vielä hyvin monenlaista parkkinahkaa.
Liialla tai kirgiisin mielestä arvottomalla eläinten rasvalla sekä
lampailla, naudoilla ja hevosilla vaihtaa hän itselleen tavaroita
maailman markkinoilta; myödystä karjasta saadulla rahalla suorittaa
hän veronsa ja muut maksunsa, ostaa hopeaa, jolla hän mielellään
koreilee, rautaa aseiksensa, mattoja, kankaita ja silkkikangasta,
joilla hän koristelee itseään ja jurttaansa. Karja on vaeltelevan
paimenen ainoa elatus ja ansiolähde; se vähä maata, jonka hän joskus
kyntää, kylvää, kastelee ja niittää, ei ansaitse mitään huomiota
eläinten rinnalla.

Ei ihmisen vapaa tahto määrää kirgiisin olopaikkaa eikä elintapaa,
vaan laumojen tarpeet, niiden toimeentulo; ne ne pakottavat häntä
siirtymään tänään tänne, huomenna tuonne, viipymään jossakin paikassa
ja siitä taas lähtemään pois. Niinpä kirgiisien vaellus ei suinkaan
ole tarkoituksetonta retkeilemistä avaralla arolla, vaan hyvin
punnittua paikan vaihtelemista vuodenaikain ja paimennettavain
eläinten laadun mukaan. Tarkoituksetta harhailla ei käy arolla
talvella eikä kesällä, ei syksyllä eikä keväällä; se saattaisi laumat
talvella alttiiksi peljättäville myrskyille, kesällä tuottaisi
niille janoon nääntymisen vaaraa, keväällä ehkä pakahduttaisi niitä
ruuan runsaudella ja jo syksyllä vähentäisi niiden ravinnon enemmän,
kuin suotava olisi taikka pakkokaan. Sen tähden alkaa kirgiisi
vaelluksensa alavalta tasangolta, nousee hitaasti ylemmäksi, jopa
tuntureillekin asti ja palaa taas hitaasti alas. Kuitenkin on
eri laumoilla myöskin eri tarpeita. Lampaat ja vuohet rakastavat
kovia, tuoksuvia ruohoja, jollaisia kasvaa suola-aroilla, hevoset
enimmäkseen vapaita vuoriruohoja, varsinkin sellaisia, joita kasvaa
kalliolouhikkojen raoissa; sarvikarja kävelee mieluisimmin pehmeillä
nurmikoilla ja kamelit näyttävät kovain suola-aron kasvien ohella
katsovan ohdakkeita ja orjantappuroita välttämättömäksi ravinnokseen.
Rikkaat kirgiisit, jotka voivat kaikkia eri elukoita pitää eri
laumoissa, antavatkin sen tähden niiden kuljeksia eri tahoilla, ja
ainoastaan köyhät kuljettavat kaikkia elukoita kanssansa paikasta
paikkaan. Sitte vielä vaikuttavat ihmisetkin toisiinsa. Tosin
vapaalla arolla ei ole rajaa eikä merkkikiviä tiluksien eikä alueiden
välillä, mutta ikivanhat sopimukset niitä sentään rajoittelevat. Joka
heimo, joka heimon osa, joka kunta ja joka kylä eli jurttaryhmä pitää
ominaan vanhastaan tavallisia laitumia, suvaitsematta niille mitään
vierasta laumaa tai ketään vierasta paimenta, tarttuupa aseihinkin
ja taistelee verisesti uusia tulokkaita vastaan, vaikka ne olisivat
oman heimonkin jäseniä. Siitä selviää, että vaelteleva kirgiisipaimen
kulkee samoja teitä ja samoja ihan tarkkarajaisia seutuja. Hän
saattaa joskus kulkea toisen kulkutien poikki, mutta eivät heidän
tiensä koskaan käy samoja jälkiä; sillä jokainen pitää kunniassa
toisen oikeuksia, ja jokaista heimolaisensa pakottavat siihen.

Paikoillaan oloa meidän käsityksemme mukaan saavuttaa kirgiisi
vasta haudassa, mutta koto hänellä kyllä siltä on. Laajemmassa
merkityksessä on sinä se alue, jota hän vaeltelee, kaikkein
enimmissä tapauksissa jonkun joen tai puron laakso. Ahtaammassa
merkityksessä on kotona, talvileiri, josta hän lähtee vaellukselle
ja johon aina jälleen palaa. Tämän talvileirin lähellä lepäävät
hänen enimmät vainajansa, vaikka eivät kaikki; siinä on välistä
pysyväinenkin asunto, sinne lähettää hallitus käskyläisensä kantamaan
hänelle määrättyä veroa tai arvioimaan häntä taikka lukemaan hänen
perhekuntaansa ja karjaansa; siellä elää hän enimmän aikansa, vaikka
kyllä ei kauneinta; siellä kärsii ja kestää tämä yleensä iloinen ja
huoleton mies raskaimmat ja pahimmat surunsa.

Talvileirin paikka on tarkkaan määrätty, vaikka ei itse talviasunnon
muoto. Laakson, johon leiri on tehty tai tehdään, pitää olla
mahdollisimman hyvästi suojeltu kylmiltä, kaikkea kuolettavilta
pohjois- ja itätuulilta ja muuten sellainen, että jurtat sopii
sijoittaa päivän puolelle, että pysyväisiä huoneita käy helposti
rakentaa, että välttämätöntä vettä ei koskaan puutu ja että
tarpeellista eläinten laidunta on lähellä leiriä. Kaikki nämä ehdot
täyttää paraiten jokilaakso, jonka siinä juokseva vesi on uurtanut
syvälle maahan, jossa kesäkuukausina ruoho ei kuiva, niin että
milloin hyvänsä voidaan saada heiniä ja kuitenkin vielä jää ruokaa
talveksi, ja jossa muuten tavallisen polttoaineen sonnan lisäksi on
myöskin joen äyräillä kasvavia pajupensaita ja mustia haapoja. Sen
tähden valitaan muita paikkoja ainoastaan silloin, kuin tahdotaan
käyttää hyväkseen jotakin erityistä, kesällä veden puutteen tähden
kartettua alaa, esim. suola-aroa, talvella kun lumi kelpaa sekä
eläimille, että ihmisille veden sijasta.

Pysyväinen talviasunto on aina hyvin kurjan näköinen, umpinainen,
kostea ja pimeä maja, niin hätävaraa kokoon kyhätty, että kyllä
näkyy, tekijän jo edeltä päin luottaneen lumeen, joka tivistää sen
seinät ja katon ja suojelee rajuilmalta. Seinät ovat ainoastaan
joskus päällekkäin sovitelluista hirsistä, useammin hakkaamattomista
kivistä ja useimmiten pajupalmikoista tai vierekkäin asetelluista
ruokokimpuista, katto aina ruo'oista. Vieressä on samoin rakennettu
navetta nuoria elukoita varten ja vähän matkan päässä aitaus
vanhemmille elukoille.

Talven tullessa asettuu kirgiisi sellaiseen talvimajaan, jos ei,
kuten yleensä tekee, vielä nytkin mieluisemmin asu verrattoman paljon
mukavammassa jurtassa. Talviasunnon lämmittämisestä on kirgiisi jo
viime keväänä pitänyt huolta siten, että hän tai oikeammin hänen
vaimonsa, jonka tehtävänä yleensä ovat kaikki vastenmieliset ja
raskaat työt, kokosi elukkain lantaa, seoitti siihen vähän heiniä ja
teki siitä nelikulmaisia kakkuja, jotka sitte kuivattiin kasoissa
auringon paisteessa. Lähiseudun ruohoa on kesällä huolellisesti
säästetty, että laumoilla nyt olisi välttämättömin ruoka niin lähellä
asuntoa tai jurttia kuin mahdollista; etäisemmistä paikoista on heinä
niitetty ja tuotu tänne. Jos talvi on hyvä eli vähäluminen, niin
saavat elukat vielä nytkin riittävästi ruokaa; vaan jos se on kova,
niin usein kyllä ei ole mitään apua laumojen isännän varotoimista:
silloin häneltä kuolee useampia eläimiä, kuin kartuttava kevät
lahjoitti. Sen tähden hyvinä talvina vallitsee vilkas ilo pimeässäkin
paimenmajassa, jota vastoin kovana talvena, joka heikontaa eläimet
pelkiksi luurangoiksi, huolien seurassa tulee kalvava suru
viehättävään jurttaankin; sen tähden vallitsee sekä rikasten että
köyhäin asunnoissa tänä peljättynä vuodenaikana joko toimeen tuleva
vauraus tai katkera puute.

Vasta huhtikuun lopulla ja monena vuonna vasta toukokuun alussa
lähtee paimen viimeisine laumain jäännöksineen talvileiristä
vaeltelemaan. Eri paimenten hoidossa ovat hevoslaumat jo lähteneet
kiertelemään, ollakseen häiritsemättä pikku karjaa. Iloiset varsat,
jotka muutama viikko sitte syntyivät yht'aikaa ensimmäisten kilien
kanssa, eivät sitä häiriötä tuottaisikaan, vaan kaikki nuoret
oriit ja tammat, jotka tänä keväänä tulevat täysikäisiksi. Varsat
juoksentelevat leikillisen vallattomasti ympäri koko laumaa,
poistumatta kuitenkaan kauas emiensä luota, jotka rauhallisesti
syöskentelevät ja ainoastaan silloin tällöin katsahtavat niitä;
mutta täysikäisiksi tulevat nuoret hevoset saavat yhä aikaan
levottomuutta ja vaativat suurinta valppautta paimenilta, joita
nyt on kaksi sen vertaa kuin tavallisesti. Milloin nuoret oriit
taistelevat lauman vanhempaa, arvokasta ja vallanhimoista johtajaa
vastaan; milloin nuoret tammat tunkeutuvat isänsä luo ja pakottavat
häntä karkoittamaan heitä puremalla; milloin joku nuori hepo koettaa
paeta ja lähtee, sieramet suurina, laukkaamaan vastatuuleen pitkin
aroa. Mutta silmänräpäyksessä paimenkin päästää ratsunsa laukkaamaan
pakenijan jäljestä, ja huimaa vauhtia siinä syöksytään yli kivien ja
kantojen, vuorten ja laaksojen. Oikeassa kädessään on hänellä pitkä
paimensauva ja sen toisessa päässä silmukkanuora; yhä lähemmäksi
pääsee hän pakenevaa nuorta tammaa, jo lentää peljätty silmukka sen
päätä kohti, vaan silloin pakolainen yht'äkkiä kääntyy syrjään,
potkasee ikään kuin ivaten ja pilkaten molemmilla takajaloillaan
ylös ilmaan ja laukkaa pois yhä huimemmin; ja yhä jatkuu hurja ajo,
kunnes paimenen viimein sentään onnistuu saada pakolainen kiinni,
ja nuoraan sidottuna viepi hän sen hitaasti takaisin laumaan.
Vaikka sellainen, näytelmä lieneekin huvittava syrjästä katsojalle,
ehkäpä hevospaimenelle itselleenkin, niin se hurja ajo kuitenkin
usein häiritsisi pikku karjan rauhallista ja tasaista kulkua; sen
tähden ei juuri kuljeteta eikä paimenneta niitä yhdessä. Lampaat ja
vuohet sekä pahan talven vaikuttaman oman heikkonemisensa että vielä
vahvistumattomain karitsain ja kilien tähden eivät myöskään jaksaisi
kulkea niin pitkiä matkoja kuin hevoset: näiden laumojen erillään
pito on siis siitäkin syystä välttämätön.

Pikku karjaa hoitava kirgiisi vaeltelee alussa ainoastaan lyhyen
matkan, "lammasmatkan" päivässä, viipyy kaikkialla, missä laidunta
on, niin kauan, kuin elukat halukkaasti syövät. Vaeltaessa kulkee
edeltä lammaslauma ja sen sivulla härkänsä seljässä istuva,
kaikenlaisiin säihin tottunut paimen. Lampaat astuskelevat
jotenkin ripeästi, milloin tiheämmässä, milloin hajemmalla, sinne
tänne pysähtyen syömään jotakin herkkukasvia hyvin tarkkaan ja
kiireimmässäkin kulussa yhä aina jotakin haukaten; paimen seuraa,
istuen ratsullaan, joka samoin lakkaamatta syöskentelee. Emälampaat
ja emävuohet seuraavat karitsoita ja kilejä, kuitenkin niin etäällä,
että nuoret eivät ollenkaan näe eikä kuule vanhoja. Oinaslauma, jos
sitä enää on entistä tai jos jo uusi on erotettu muista, kulkee
toisia teitä. Kaikkein laumojen lähdettyä purkavat naiset jurtan,
sälyttävät sen ja vähät talouskalut kamelien tai kuormahärkien
selkään, nousevat itse lapsineen ja kaikkineen hevosten selkään ja
hitaasti ratsastavat lypsävän pikku karjan jäljestä, tavoittavat
sen puolenpäivän aikaan, lypsävät, kokoovat maidon nahkaleileihin,
lähtevät edelleen ja pystyttävät taas jurtan ennen auringon laskua.
Siten tehdään matkaa päivä toisensa perästä. Jos kevät kasvattaa
tuoretta ruohoa, niin viivytään alussa päiväkausia, sittemmin
viikkomääriäkin samassa paikassa, kunnes laidun sen seudulla käy
niukaksi, ja siirrytään vasta sitte edelleen. Kuin yhä edistyvä kevät
herättää koteroissaan vielä makaavat hyönteiset täyteen elämään ja
ilmaan ilmestyy lukemattomat joukot sääskiä, kärpäsiä, paarmoja
ja muita kiusanhenkiä, niin noustaan, jos suinkin mahdollista,
vuorille ja siellä vähitellen ylös korkeimmille ruohokoille, ihan
lähelle lumirajaa. Ihan ilman koiria kuljeksivan paimenen ei ole
tasangollakaan aina helppo ohjata laumaansa; mutta vuoristossa
hänen usein on äärettömän vaikea ehtiä "lammasmatkaansa" päivässä
ja monesti hänen on ihan mahdotonkin selvitä pahoista paikoista
ilman muiden, hevosilla ratsastajain, apua. Kovilla teillä voidaan
aina jatkaa matkaa, olkoonpa sitte kuljettava kukkaisia kenttiä tai
jyrkkiä louhikkoja. Vuohet, jotka nyt kulkevat edeltä, katselevat
jonkun aikaa tutkivasti paikkaa, joka lampaista ehkä näyttää
arveluttavalta, astuvat sitte sopivimmasta kohdasta varmasti ja
vakavasti edeltä ja lampaat seuraavat luottavasti jäljestä. Toista
on, jos solisevan, puron sijasta leveä ja kuohuva joki sulkee
tietä ja sen yli kuitenkin on mentävä. Sellaisen, lampaille ihan
vastenluontoisen esteen edessä ällistyvät uljaat ja kaikkiin eri
oloihin helposti mukautuvat vuohetkin; mutta lampaat hätäisinä
peräytyvät, jopa kiipeilevät läheisille kallioillekin, ikään kuin
niiden pitäisi pelastautua vaaran kourista. Turhaan paimen ratsastaa
kohisevan virran poikki ja sieltä palattuaan turhaan kokoaa
vastahakoisen laumansa rannalle. Kovasti määkien ilmoittelevat
lampaat hätäänsä ja epäilevältä kuuluu vuohienkin määkinä, kunnes
paimenelta loppuu kärsivällisyys. Hetkisen liitelee silmukkanuora
jonkun -lampaan pään päällä; heti lammas sitte tuntee itseään
kiskaistavan kaulasta, temmattavan ylös satulaan ja samaa tietä
viskattavan kohisemaan veteen. Nyt sen täytyy ponnistella omia
voimiaan. Uiden tai paremmin hyppien koettaa se päästä kiveltä
toiselle, joita näkyy veden päällä, vaan pyörre tempaa sen ja vie
mukaansa; se ponnistelee, potkii, juoksee ja uipi uudestaan, joutuu
ehkä toistamiseen pyörteesen ja viimein pääsee toiselle rannalle,
enemmin hädästä väsyksissä kuin ponnistuksista. Vavisten tutkii
se, onko sillä todellakin maata jalkainsa alla, pudistelee märkää
turkkiaan, katsoo peloissaan vielä kerran taaksensa ja alkaa sitte
heti ahnaasti syödä, ikään kuin korvatakseen niin paljon kuin
mahdollista tuota kärsittyä vaivaa. Sill'aikaa uivat kaikki muutkin
yksitellen joko itsestään tai pakosta virran poikki, kunnes koko
lauma on koossa toisella puolella ja päästään jatkamaan matkaa.
Sillä tavalla kiipeää vaelteleva paimen vuoristossa yhä ylemmäksi.
Jos alkaa siellä laaksoissa tulla kylmä ja ehkä lumikin jo ennustaa
talven tuloa, niin paimen laumoineen laskeutuu alemmaksi, nyt mikäli
mahdollista varjoisia rotkoja myöten, kunnes viimein saavutaan
alavalle tasangolle ja kiertokulku päättyy lähelle talvileiriä. Sitä
tekoa tehdään vuodet päästänsä.

Kaikki kirgiisein kotieläimet tottuvat tavattoman pian eri seutuihin,
joissa käyskentelevät syömässä, olkoonpa paikka millainen hyvänsä;
kaikki tuntevat jo kerran tai kahdesti oltua uudella alueella paikat,
joissa niitä käytetään, tuntevat ne niin tarkkaan, että osaavat
sinne ilman paimentakin ja tulevat ajamatta jurtille lypsettäväksi.
On sentään yhtenä houkutuskeinona se, että kaikilta lypsäviltä
emiltä otetaan lapset ja toukokuusta alkaen pidetään niitä lähellä
jurttia syömässä, joten emäin mielessä herää ikävä. Siten voidaan
maitoaskareet toimittaa aina määrättyyn aikaan ja jurtan emäntä saa
sen mukaan järjestää työnsä ja päivänsä.

Kaikkia muita elukoita lypsävät naiset paitsi tammoja, joita miehet
lypsävät ja joita pitelemässä sill'aikaa on vähintään kaksi, usein
kolmekin miestä. Aikaisin aamulla annetaan vasikkain, karitsain ja
kilien vähän imeä tarkan katsonnan alla; sitte ne erotetaan emistään
ja toimitetaan vanhat ja nuoret erikseen laitumelle. Puolenpäivän
aikaan tuodaan emät jurtalle, vaan ei karitsoita, ja iltasilla taas
ensin emät lypsettäväksi. Koirain avulla, jotka ainoastaan jurttien
luona ovat apuna, pidetään koko lauma niin pienessä tilassa kuin
mahdollista. Jurtan naiset ja palvelijat tai kylän naapurivaimot
tulevat maitokiuluineen, sieppailevat kiinni lampaita ja vievät ne
kytkytnuoran luo, pistävät silmukan kaulaan ja siten pakottavat
eläimet pysymään kahdessa rivissä, päät vastakkain. Siten kytketään
muutamassa minuutissa kolme- tai neljäkymmentä elukkaa, lampaita
ja vuohia sekaisin, joten n.s. kögön on valmis. Eläimet heti,
kuin tuntevat silmukan kaulassaan, seisovat entisten kokemuksien
pakotuksesta ihan hiljaa ja antavat itselleen tehdä mitä hyvänsä.
Naiset alkavat vastapäätä kyykkysillään kaksoisrivin toisesta tai,
jos on paljo lampaita kytkettynä, molemmistakin päistä, tarttuvat
peukaloillaan ja etusormillaan lyhyihin nisiin ja lypsävät sukkelaan
maidon. Jos sitä ei tule runsaasti, niin täräyttävät he vasemmalla
nyrkillään utaria ihan samoin, kuin imevät karitsat tekevät, ja
vasta sitte, kuin sekään keino ei auta, siirtyvät toisen lampaan
luo. Jurtan tai jurttaryhmän miehet, oltuaan ehkä apuna pikku karjaa
kiinni ottamassa ja kytkemässä, istuvat lypsyn aikaan kaikenlaisissa,
meille mahdottomissa, jopa käsittämättömissäkin asennoissa ja antavat
"punaiselle kielelleen" täyden vapauden; joku poikanenkin koettaa
jollakulla lampaalla opetella ensimmäistä ratsastustaitoaan, jos ei
mieluisemmin valitse sitä varten äitinsä olkapäitä. Äitiä sellaiset
lapsen urhotyöt yhtä vähän sotkevat lypsytyössä kuin muutkaan pikku
tapaukset. Vähän hän pitää lukua, onko hän kyykyllään kuivassa
paikassa vaiko tuoreessa lampaankasassa tai putoaako papuja lypsäessä
haapapuusta koverrettuun kiuluun, sillä se on muutenkin likainen
kuten lypsäjän käsikin, ja lampaan pavut eivät ole mitään likaista
ainetta koraania uskovain kirgiisien mielestä, vaikka kyllä meidän
aroissa silmissämme. Viimein saadaan kaikki lypsetyksi ja voidaan
päästää irti eläimet, jotka kytkyessä ovat paremman työn puutteessa
märehtineet ruokaansa; temmaistaan pitkän kytkytnuoran toisesta
päästä, kaikki silmukat aukenevat yht'aikaa ja lampaat ja vuohet ovat
taas vapaat.

Yleinen, melkein yksiääninen määkinä on jälleen saadusta vapaudesta
syntyvän ilon ensi ilmaus; lyhyt pudisteleminen haihduttaa
viimeisetkin sopimattoman orjuuden muistot; sitte kaikki juoksevat
kiireimmiten pois, tasangolla niin etäälle jurtasta, kuin paimen
päästää, ja vuoristossa täyttä laukkaa ylös vuorille päin, ikään
kuin voisivat ne ainoastaan siellä hengittää vapauden ilmaa.
Todella ne ainoastaan koettavat niin pian kuin mahdollista päästä
yhteen karitsainsa kanssa. Koko pitkän päivän ovat he olleet ilman
niitä, ja nyt, kuten kokemuksesta tietty, ne rakkaat kohta tulevat.
Lakkaamatta määkien juoksentelevat lampaat ja ikävöivästi mäkättäen
katselevat ymmärtäväiset vuohetkin joka taholle, ikään kuin tutkien,
joko odotettu pikku lauma on tulossa tai ainakin etäältä näkymässä.
Yhä kovemmaksi kasvaa määkinä, sillä jokainen uusi lypsykytkyestä
päässyt rivi kiihdyttää kaikkia muitakin jurttaryhmän lähelle
kokoutuneita lampaita ja vuohia ja hetki hetkeltä kiihtyvä, emien
malttamattomuus saa myöskin aikaan valittavaa määkimistä. Mitä
enemmän karitsain tulon aika lähenee, sitä levottomammiksi tulevat
emät. Ilman tarkoitusta harhailevat ne mikä minnekin, nuuhkivat joka
kortta, mutta tuskin ottavat yhtäkään suuhunsa, nostavat odottavasti,
iloisesti päätänsä ja painavat pettyneesti ja suruisesti sen jälleen
maahan ja määkivät määkimistään. Levottomuus kiihtyy vähitellen
raivoiseksi, määkinä oikeaksi meteliksi.

Viimein kuuluu etäältä heikkoa, kimakkaa määkinää. Ne äänet eivät
jää emien tarkkaavilta korvilta kuulematta. Joka kurkusta kajahtaa
yht'aikaa vastaus, pitkästä odotuksesta ylimmilleen kiihtynyt emäin
ikävä pusertautuu yhteen huutoon. Ja etäältä tai vuorilta alas
syöksyvät jurttia kohti emiään ikävöivät karitsat ja kilit, suurimmat
ja voimakkaimmat edeltä, nuorimmat ja heikoimmat jäljestä, kaikki
rientäen, hypiskellen, puoleksi tomupilven peitossa, sitä pitemmäksi
riviksi jatkuen, mitä lähemmäksi ehtivät. Syntyy näköään selviämätön
sekamelska; vanhat ja nuoret, viimeinkin yhteen päästyään,
juoksentelevat sekaisin, ohi mennessään vain hätäisesti koskettaen
toisiinsa, saadakseen toisellakin aistimella selville, ovatko yhteen
kuuluvat löytäneet toisensa; ja sekä nuoret että vanhat, jos niin
ei ole, juoksevat edelleen, karitsat ja kilit tavallisesti ensin,
nähtyään erehdyksensä emän potkasusta. Vähitellen selviää tuo tiheä,
vilisevä katras, sillä vähitellen ja paljon lyhemmässä ajassa,
kuin voitaisiin luullakaan, löytää joka emä lapsensa ja joka lapsi
emänsä, ja polvillaan kilit ja karitsat imevät niille vielä jäänyttä
maitotilkkaa. Ja vaikka määkinä ei vielä nytkään lakkaa, niin nyt
äänet jo ilmoittavat suurinta tyytyväisyyttä.

Vaan vähänpä aikaa kestää tämä molemminpuolinen onnellisuus. Jo ennen
melkein tyhjiksi lypsetyt utaret tyhjentyvät tuota pikaa kokonaan,
eikä millään sysimisillä lähde enää mitään nisistä. Kuitenkin emä ja
karitsat tai kilit tahtovat vielä nauttia yhdessä oloa. Joka taholle
hajautuu lauma; taipuisa emä kiipeilee iloisten lastensa jäljestä,
kuin ne sukunsa tapaan pyrkivät yhä ylemmäksi, taikka näköään
tyytyväisenä katselee, miten pikku pukki leikillisessä taistelussa
mittelee voimiaan toisen saman ikäisen kanssa. Sievästi koristaa
kirjava lauma jurtan ympäristöä; rauhallisen ja suloisen paimenelämän
viehättävin kuva kehittyy silmäin eteen jokaiselle, ken sellaista
elämää osaa käsittää.

Naisetkin saavat pikku karjan lypsyn jälkeen vähän levähtää, ottaa
lapset syliinsä ja tehdä äidin tehtäviä; mutta kohta heille tulee
uutta työtä. Hyristen ilmoittavat kotiin palaavat lehmät tuloansa,
päästäkseen hekin osallisiksi äidin ilosta, ja ahkerat naiset
nousevat heti, tuovat sidottuina olleet vasikat lehmäin luo, antavat
niiden vähän imeä, kiskovat ne sitte irti nisistä, lypsävät lehmät
ja antavat imuhaluisille vasikoille vasta sitte täyden vapauden.
Täll'aikaa ovat paimenet ja koirat jälleen koonneet pikku karjan,
ja nyt nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, tytöt ja pojat ryhtyvät
ottamaan karitsoita kiinni ja kytkemään niitä lujiin, juoksemattomiin
silmukoihin, joita on jurttain edessä pitkässä kytkytnuorassa, että
emät eivät yöllä voi niitä imettää. Ilman määkinää ja melua ei
tämäkään tehtävä suoriudu, ja siihen seoittuu vielä äitiensä syliin
taas ikävöiväin lapsien parku, lehmäin ammunta ja koirain haukunta.
Ainoastaan jo kytketyt karitsat ja kilit nöyrästi tyytyvät siihen,
joka on välttämätöntä. Muutamat pikku pukit kyllä koettavat nytkin
leikillisessä taistelussa juuri puhkeavien sarviensa vahvuutta, mutta
väsyvät pian ja käyvät rauhallisesti levolle vastakkain; jo ennen,
kuin kytkytrivi on täynnä, makaa suurin osa polvillansa kaikessa
rauhassa. Joku emälammas ja joku vuohi käy kahlerivin luona, nuuhkii
kytkettyjä, kunnes löytää omansa, mutta palaa jälleen muiden luo
laumaan, nähtyään, että on mahdoton hänen maata vuonansa vieressä.

Aurinko on aikaa sitte hävinnyt näkyvistä, hämärä jo melkein
muuttunut pimeäksi. Yhä hiljenee elämä jurtissa. Ihmiset ja eläimet
ovat unen helmoissa; ainoastaan koirat ryhtyvät nyt yhden valvovan
paimenen johdolla kiertelemiseensä ja retkeilemiseensä; mutta nekin
haukkuvat ainoastaan silloin, kuin on tosi syytä, kuin on luo
hiipivää sutta tai muuta varasta pelotettava. Viileä, mutta tuoksuva,
kasteinen kesäyö laskeutuu arolle ja virvoittava uni saattaa nyt,
elämän rikkaimpana ja kauneimpana aikana, sekä paimenet että laumat
unhottamaan talven viimeisetkin ikävät muistot.



Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä.


Kostavan oikeuden uhkaamina ja vainoomina pakeni neljä varasta
rehellisten ihmisten asuinpaikoilta aavalle arolle piilottelemaan.
Siellä yhtyi heihin kaksi kerjäläisnaista, jotka oli samoin
karkoitettu ahkerain ihmisten seuduilta. Varkaat mielistyivät
kerjäläisnaisiin ja ottivat heidät vaimoikseen, kumpaisetkin kaksi
miestä yhden naisen. Näistä liitoista, jotka olivat vastoin sekä
inhimillisiä että jumalallisia lakeja, kasvoi hyvin paljo lapsia;
niistä lapsista sitte vuorostaan kasvoi monilukuinen kansa, ja se
täytti tähän asti asumattoman aron. Mutta se pysyi syntyperälleen
uskollisena: he olivat varkaan tapaisia kuten heidän isänsä,
kerjääväisiä kuten heidän äitinsä, ilman uskontoa, ilman hyviä tapoja
kuten heidän molemmat vanhempansa. Tämä on kirgiisien kansa, joiden
nimi merkitsee ainoastaan "rosvoja".

Sellaiseksi kuvittelee tatarilainen lujauskoinen runoilija
heimokansansa alkuperää, sellaiseksi kuvaa sen olemusta, tämän
kansan, joka puhuu samaa kieltä kuin hän, rukoilee samaa Jumalaa ja
saman profeetan lauseilla kuin hän; ja niin lausuu hän yksinomaan
siitä syystä, että kirgiisit eivät uskonnon asioissa pidä niin
orjallisesti kiinni, sanoista, eivät ajattele niin turhamaisesti
kuin hän. Ikivanha ja ainiaan uusi, kaikissa kansoissa näkyvä
totuus se on, jonka äskeiset sanamme vahvistavat, hurskas vale,
jonka inhottavuutta ei vielä minkään uskonnon kukaan tunnustaja ole
kammoksunut halventaessaan toisin ajattelevia.

Matkustaja, joka kuljeksii kirgiisein aloilla, muukalainen,
joka etsii ja löytää heidän jurttainsa keveän katon alta
vierasvaraisuutta, oppinut, joka koettaa tutkia heidän tapojaan,
virkamies, joka lain vartiana tai hallituksen edustajana eleksii
heidän keskuudessaan, jokainen sanalla sanoen, kuin kauemmin
seurustelee heidän kanssansa, arvostelee, jos on vapaa etuluuloista,
ihan toisin kuin tuo tatarilainen.

Oli ennen aika, jolloin kaikki kirgiisit vastasivatkin nimeänsä,
mutta se aika on ainakin monelta ryhmältä jo jäänyt jäljelle. Isien
mielipiteiden, urhoretkien ja rosvoamisien kaikua saattaa kyllä
tuntua joka kirgiisin rinnassa; mutta yleensä on tämä ratsukansa
taipunut nykyisten vallitsijainsa lakeihin ja elää nykyänsä sekä
keskenään että naapurien kanssa rauhassa, pitää omistusoikeutta
kunniassa, ei ryöstä eikä varasta useammin eikä enempää kuin muut
kansat, pikemmin sitä päin vastoin tapahtuu harvemmin ja vähemmin.
Venäjän vallan alaisuudessa elää kirgiisi nykyään niin tyydyttävissä
oloissa, että hänen heimolaisensa rajan tuolla puolen kadehtien
katselevat Venäjän alammaisia. Hallituksensa turvissa nauttivat he
lepoa ja rauhaa, omaisuuden turvallisuutta ja uskon vapautta, ovat
sotapalveluksesta melkein kokonaan vapautetut ja maksavat veroa
arvion mukaan, jota täytyy sanoa kaikin puolin kohtuulliseksi; sitä
paitsi heillä on oikeus valita omat kunnan vanhimpansa sekä monta
muuta etua, joita eivät edes venäläisetkään ole tähän asti voineet
saada. Paha kyllä eivät venäläiset ajattele niin järkevästi kuin
hallitus, vaan ahdistavat, sortavat ja hätyyttävät kirgiisejä,
milloin ja miten vain voivat. Eivät he kuitenkaan ole saaneet millään
tavalla vaikutetuksi kansan tapoihin.

Kirgiisit ovat oikea ratsastajakansa, jota tuskin kävisi ajatella
olevan olemassakaan ilman hevosia; he kasvavat yhdessä varsain kanssa
ja elävät kuolemaansa asti yhdessä ratsujensa kanssa. Tosin kirgiisi
ei suinkaan ole yksinomaan satulaan sidottu, päin vastoin osaa hän
käyttää ratsuksensa mitä hyvänsä eläintä, joka vain häntä jaksaa
kantaa; mutta hevonen sentään aina on hänen tavallisin kantajansa ja
rakkain kumppaninsa. Satulassaan istuen tekee hän kaikki tehtävänsä,
ja hevosta yksin pidetään miehen arvon mukaisena ratsueläimenä.
Miehet ja naiset ratsastavat samalla tavalla ja monet naiset yhtä
taitavastikin kuin miehet. Ratsastajan asento on huoleton, niin
mukava kuin mahdollista, eikä juuri miellyttävän näköinen.

Kirgiisi käyttää ratsastaessaan lyhyelle sidottuja jalustimia,
niin että ainoastaan polvet koskevat satulan etureunaan ja hän
siten vapaasti pysyy tasapainossa. Hevosen juostessa asettuu hän
jalustimien varaan, nousee usein ihan suoraksikin ja kumartaa
sitte päänsä eteen päin niin alas, että se melkein koskee hevosen
kaulaan; suorana hän seisoo aina, milloin hevonen astuu tai laukkaa,
joka on tavallisinta. Ratsustimia hän pitää koko kouralla ja
käsittelee niiden pohjukassa olevaa solmusiimaa peukalolla, etu- ja
keskisormella. Jotenkin usein hän putoaa satulasta, sillä hän ei pidä
lukua tiestä, vaan jättää sen etsimisen kokonaan hevosen huoleksi:
mutta jos hän on varovainen, matkaa hän aivan arvelematta mitä tietä
hyvänsä, josta kavioeläin vain pääsee, ja samoin hän ihan arvelematta
nousee miten rajun ja hillittömän hevosen selkään hyvänsä. Pahoja
teitä hän ei tiedä olevankaan; tie yleensä on hänestä vain välimatka;
mitä sen matkan alku- ja loppupalkan välillä on, siitä hän ei pidä
vähintäkään lukua. Niin kauan, kuin hän istuu satulassa, vaatii
hän ratsultansa ihan uskomatonta, ajaa täyttä laukkaa vuoria ylös
ja alas, kovaa ja vetelää maata, soita ja vesiä, kiipeilyttää
aristelematta ja vähääkään pelkäämättä vuoren seiniä, joista kuka
hyvänsä muu ratsastaja katsoisi ihan mahdottomaksi päästä ylös tai
alas, ja katselee satulastaan rohkeasti syvyyteen vuohenpolun eli,
kuten hän sanoo, tien vierelle, jossa jokaista vuoria kiipeilemään
tottunutta jalkamiestäkin pelottaisi. Laskeuduttuaan satulasta maahan
noudattaa hän kaikkia pitkällä kokemuksella saavutettuja sääntöjä,
miten ajettua hevosta on hoideltava, ja kohtelee nyt ratsuansa yhtä
huolellisesti kuin ratsastaessa säälimättömästi. Juhlatiloissa hän
katsojain huviksi, joita ei koskaan puutu, näyttelee kaikenlaisia
taitotemppuja ratsunsa seljässä, nousee satulan ylitse, ristiin
pannuille jalustimille seisomaan ja ajaa laukkauttaa siten ympäri,
pitää käsillään satulasta tai jalustimista ja ojentaa jalkansa
ilmaan, riippuu satulan sivulla ja koettaa ottaa maasta määrättyä
esinettä, vaan ei kuitenkaan näy harjoittavan turkkilaisten
heimolaistensa aseleikkejä. Sitä vastoin hän pitää kilparatsastusta
kaikista huvituksista suurimpana ja panee niitä toimeen kaikissa
juhlatiloissa.

Kilpa-ratsastukseen, jolla on nimenä "baika", lasketaan aina
vain jaloimmat hevoset ja niistäkin ainoastaan tasajuoksijat.
Ratsastettavat matkat ovat hyvin pitkät, vähintään kaksikymmentä,
usein neljäkinkymmentä kilometriä; ratsastetaan määrättyyn aron
paikkaan, tutun kukkulan tai haudan luo, ja palataan samaa tietä.
Seitsen-, kahdeksan-, enintään kymmenvuotiset pojat istuvat satulassa
ratsuja ohjaamassa ja tekevät sitä merkillisen taitavasti. Palaaville
hevosille ratsastetaan hitaasti vastaan; sille kilparatsulle, jolla
on paras toivo voittaa, annetaan apua eli "guturmaa" siten, että
ratsastetaan sen luo sivulta, otetaan ratsastava lapsi pois seljästä,
koetetaan sitte ottaa kiinni ratsustimista, jalustimista, harjasta ja
hännästä ja siten viedään se ajamattomain ratsujen keskessä enemmin
vetämällä kuin ohjaamalla perille. Palkinnot ovat hyvin erilaisia,
mutta kaikki lasketaan hevosarvon mukaan. Kaksi tai kolme tuhatta
hopearuplaa ensimmäisenä palkintona ei ole lainkaan harvinaista;
rikkaat panevat satakin hevosta yhdeksi palkinnoksi. Nuoria tyttöjä
voi myöskin olla palkintoina sillä tavalla, että voittaja saa naida
hänet suorittamatta tavallisia lunnaita.

Sill'aikaa, kuin kilpahevot ovat juoksemassa, harjoittelevat
tavallisesti ihmisetkin voimiansa. Kaksi miestä riisuu
päällysvaatteensa, paljastaa yläpuolen ruumistaan ja ryhtyy
painiskelemaan. Rynnäkkö tapahtuu hyvin monella tavalla. Molemmat
taistelijat tarttuvat toisiinsa kiinni, kumartuvat syvälle alas
ja vastakkain pyörivät, toinen toistaan yhä tarkastellen ja
koettaen torjua jokaista vale- tai tosi rynnäkköä, kunnes toinen
yht'äkkiä ponnistaa koko voimansa ja heittää toisen maahan, jos
hän ei arvaa pitää varaansa. Toiset ryhtyvät heti rynnäkköön,
mutta kohtaavat niin voimakasta vastarintaa, että saavat pitkän
aikaa painiskella ennen, kuin toisen onnistuu voittaa toinen.
Katsojat kiihottavat, kiittelevät tai moittivat, rohkasevat ja
pilkkaavat, lyövät samalla keskenään vetoa ja joutuvat sitä enemmän
kiihkoihinsa, mitä enemmän voitto kallistelekse milloin kummankin
puolelle. Viimein kaatuu toinen maahan, joutuu koko katsojajoukon
naurettavaksi ja on nöyryytetty ja häpeissään, ehkäpä syvimmässä
sydämmessään kiukuissaankin; kaikki huutavat niin, että ilma tärisee,
kangaskappaleita, vaikkapa karttuuniriepuja paremman puutteessa
revitään vetojen sovitukseksi, moitteita ja kiitoksia kuuluu sekaisin
ja leikkitaistelu on päättynyt, jos voitettu ei yht'äkkiä vielä
hyökkää, kiukkuansa tyydyttääkseen, voittajansa päälle. Melutta,
huudotta ja riidatta taistelu ei koskaan pääty, mutta ei siitä
myöskään koskaan synny tappelua.

Kirgiisien ritarillisiin harjoituksiin on myöskin metsästys luettava.
Tietoon saatua sutta ajaa kirgiisimetsästäjä niin innokkaasti ja
niin hellittämättä, että ei malta pitää lukua, vaikka hurjassa
ratsastuksessa kahta pahemmin pureva pakkanen palelluttakoonkin
häneltä kasvot ja kädet, ja jos vain hänen ratsunsa ei alla kokonaan
uuvu, niin hän viimein aina ihan varmaan iskee raskaalla nuijallaan
pedon hengettömäksi. Vielä enemmän kuin sellaista ajoa rakastaa hän
metsästystä kotkien ja susikoirain avulla. Kuten esi-isänsä muinoin
osaa hänkin kesyttää vuorikotkan; kantaen sitä rukkasilla vahvasti
turvatulla kädellään satulaan kiinnitetyn puutuen nojassa ratsastaa
hän soveliaille kukkuloille, joilta voi nähdä laajalle ylt'ympäri,
ja antaa kumppaniensa ajella lähiaroa. Sillä tavalla pyydetään
sutta ja kettua, tahi niin kauan, kuin kotka ei ole vielä kylliksi
harjautunut, murmelieläintä ja kettua. Erityistä opettamista kotka ei
tarvitse; kaikki, mitä opetetaan ja täytyy oppia, on vain se, että
kotka, joka on hyvin pienenä otettu pesästä ja jota metsästäjä itse
on ruokkinut, palaa herransa huudosta hänen luokseen; perinnäinen
tottumus kyllä tekee kaiken muun. Heti, kuin metsästyskumppanit
saavat ajetuksi liikkeelle ketun, ottaa metsästäjä linnulta peitteen
päästä ja päästää sen kahleista ja heittää ilmaan. Kotka levittää
siipensä, alkaa lennellä, nousee kierteisesti yhä ylemmäksi, huomaa
hädissään laukkaavan ketun, lentää sen jäljestä, syöksyy, siivet
puoleksi levällään, kynnet eteen päin ojennettuina, viistoon alas
ja iskee kyntensä ruumiisen; kettu puolestaan kääntää raivokkaasti
päänsä, tarttuakseen terävillä hampaillaan viholliseensa, ja kotka
on hukassa, jos se onnistuu. Mutta melkein jokaisessa voimakkaassa
ja rohkeassa kotkassa on perinnäisenä tuolla tavoin uhkaavan vaaran
tunne ja samoin taito torjua sitä. Juuri silloin, kuin kettu kääntää
päänsä, irroittaa kotka kyntensä, ja seuraavana silmänräpäyksenä
iskeytyvät ne uhrin silmille. Luo ajaa lennättävän rakkaan herran
riemuhuuto kehoittaa kestäväisyyteen ja tuossa tuokiossa makaa kettu
avuksi rientäneen metsästäjän iskemänä kuolemaisillaan maassa. Moni
kotka tosin ensi yrityksessä saa hengellään maksaa rohkeutensa, mutta
jos sille ensi isku onnistuu, se kohta tulee niin taitavaksi, että
se voidaan päästää sudenkin kimppuun. Sitä kohtaan kotka alusta asti
menettelee paljon varovammin, vaikka muuten saman säännön mukaan;
suden suuruuskin jo saattaa kotkan käsittämään, että siinä nyt
on vielä paljon vaarallisempi peto edessä. Kuitenkin kotka oppii
hänetkin voittamaan ja hänen, kuten hänen herransakin, maine leviää
laajalle, ja maineen kanssa nousee hänen hintansakin. Kotka, joka
iskee ketun, maksaa kolme- tai neljäkymmentä ruplaa, mutta sellainen,
joka osaa voittaa suden, maksaa kaksi ja kolmekin kertaa sen verran,
jos herransa häntä muuten myö mistään hinnasta. Kahdella kotkalla ei
voida metsästää, koska toinen aina häiritsisi toistansa; on yksikin
usein niin kiihkeä, että tekee metsästäjälle avun antamisen hyvin
vaikeaksi taikka, kuin peto sen kynsissä kuolee, ei hyvällä päästä
sitä enää irti.

Jos jo kotkallakin metsästäessä täytyy osata kaikki ratsastustemput,
niin vielä suurempaa taitoa tarvitaan, kuin kirgiisi susikoirineen
lähtee ajamaan anttilooppeja. Kuin nuolet syöksyvät nämä jotenkin
pitkäkarvaiset koirat, milloin vain näkevät jonkun noita etsittyjä
märehtijöitä ja yli kivien ja louhikkojen ajaa lennättävät
ratsastajat jäljestä, kunnes yhdessä koirain kanssa saavuttavat
nopeajalkaisen riistan. Jos joku sellaisessa ratsastuksessa kaatuu
tai putoaa satulasta, häntä vain vähän säälivästi ja pilkallisesti
nauretaan, mutta ei suinkaan ehditä katsoa, tapahtuiko hänelle
muutakin onnettomuutta; ohitse käy hurja ajo täyttä vauhtia.

Kirgiisit eivät vuorillakaan metsästäessä luovu satulastansa.
Näyttipä komealta kuin Arkat-vuoristossa ajajat, joiden piti
ahdistaa villilampaita meidän pyssyjemme kantomatkalle, läksivät
vaaralliselle retkelleen. Siellä täällä korkeimmilla huipuilla,
laaksoissa, notkoissa ja rotkoissa niiden välillä, milloin ilmestyi,
milloin katosi ratsastaja toisensa perästä, välistä näkyen selvään
pilviä vasten, välistä taas peittyen kallioiden taa tai ikään kuin
haihtuen louhikkoon. Ei yksikään laskeutunut pois hevosen seljästä,
ei kukaan vitkastellut silmänräpäystäkään tietä valitessaan; heidän
oli helpompi vuoristossa ratsastaa kuin astua.

Paitsi uljaan rohkea, on metsästäjä myöskin kestäväinen. Hän ei
osoita kiitettävää hellittämättömyyttä ainoastaan hevosen seljässä,
vaan myöskin hiipimällä vaaniessaan riistaa. Että hän päiväkaudet
seuraa yksiä jälkiä, ei ole mikään ihme, hänelle kuin ratsastus on
huvia; mutta sytykepyssy kädessä, jollaista hän yhä vielä käyttää
yhtä usein kuin muita parempilukkoisia, ryömii hän kuin hiipivä kissa
puolen virstaa maassa, vaanien tuntikausia myrskyssä ja rajuilmassa
riistaa, kunnes pääsee pyssyn kantomatkalle. Hän ei koskaan ammu
pitkän matkan päästä eikä tukematta pyssyä sen kiintonaiselle
haarukalle; mutta hän tähtää tarkkaan ja osaa ampua luotinsa oikeaan
paikkaan.

Kirgiisi kyllä on kestäväinen, hellittämätön ja väsymätön
ratsastajana, metsästäjänä ja paimenena, vaan yhtä vastenmielisesti
hän ryhtyy muihin toimiin. Hän kyllä harjoittaa myöskin
maanviljelystä, mutta erittäin kurjalla tavalla eikä koskaan enempää,
kuin on välttämätöntä. Maan muokkaaminen on hänestä halpaa kuten mikä
hyvänsä muukin työ, joka ei kuulu karjan hoitoon tai laumaeläinten
käyttämiseen hyödyksi. Hänellä on erinomainen taito käyttää vettä
maan kastelemiseen, erittäin harjautunut silmä huomaaman sopivat
paikat ja hän myöskin osaa ilman mittauspöytää ja vatupassia kaivaa
sopivat kastelu-ojat; mutta ainoastaan poikana hän mielellään taipuu
tekemään sellaisia töitä ja, jos hän kerran pääsee jonkin verran
varoihin, hän ei enää koskaan koske kuokkaan eikä lapioon. Vielä
vähemmin hän mielellään ryhtyy mihinkään käsityöhön. Hän kyllä
osaa valmistaa nahkaa ja siitä tehdä kaikenlaista satulatyötä sekä
sievistellä niitä rauta- ja hopeakoristuksilla, jopa takoa veitsiä
ja aseita ja yleensä tehdä kaikki tarpeelliset kalunsa; mutta ei hän
koskaan ryhdy sellaiseen työhön ilolla, vaan aina vastahakoisesti.
Kuitenkaan hän ei ole mikään laiska eikä kevytmielinen, vaan hyvin
ahkera ja luotettava työmies, ja jos saadaan työhönsä hänen taitava
kätensä, niin harvoin on syytä olla häneen tyytymätön.

Paljon arvokkaampana pitää kirgiisi henkistä työtä kuin
ruumiillista. Hänen vilkas ja elävä henkensä vaatii toimintaa;
sen tähden hän rakastaa sekä kaikenlaista kevyttä että myöskin
vakavaa puhelua ja ajan viettoa, paraastaan ehkä siitä syystä,
että olisi jotakin vaihtelua päivä- ja vuosikausien muuten
yhtäläisessä yksitoikkoisuudessa Sen tähden hän mielellään juttelee
heimolaistensa kanssa ja saattaa puheliaisuudellaan, joka usein
muuttuu ihan lörpöttelyksi, tulla oikeaksi kiusaksi vieraalle.
Siihen puheliaisuuteen liittyy vilkas tiedon halu, joka tosin usein
sekin turmeltuu pelkäksi uteliaisuudeksi, sillä "punakieli" ei tahdo
eikä saa olla jouten. Mitä vain tuuli lennättelee pitkin aroa,
kaikki kirgiisin herkkä korva huomaa ja kaikki "punakieli" pukee
sanoiksi. Jos missä hyvänsä puhutaan mitä hyvänsä, jota kirgiisi
voi taikka ei voi ymmärtää, jos, tarkoitan minä, vain puhutaan
hänelle ymmärrettävää kieltä, niin hän ei ollenkaan aristele
kutsuttuna tai kutsumatta tunkeutua jurtalle asti, jossa hän painaa
kuuntelemaan tarkistaneen korvan seinää vasten, että ei yksikään tavu
menisi hukkaan. Olla kertomatta tapausta, joka hiukankin poikkeaa
jokapäiväisestä elämästä, tai mitä tapausta ja kertomusta hyvänsä tai
säilyttää jotakin salaisuutta on kirgiisille kerrassaan mahdotonta.
Onko sitte jalo ratsu, jolla hän risteilee aroa, vaiti, kuin huomaa
jotakin, johon sen huomio kiintyy; onko lammas tai vuohi vaiti,
kuin tapaa vertaisiansa; onko vaiti leivo noustessaan aron pinnalta
istumasta? Ja aron herranko sitte pitäisi olla vaiti? Ei koskaan!
"Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin vielä olet elossa;
kuoleman jälkeen olet sitte vaiti." Loppumatta virtaa sisällysrikasta
puhetta kirgiisein huulilta. Ei koskaan kaksi ratsastele ääneti
vierekkäin, kestäköönpä matka vaikka monta päivääkin; aina,
lakkaamatta puhelevat he keskenään, aina on heillä jotakin
lörpöttämistä, jotakin ilmoittamista toinen toiselleen. Tavallisesti
ei tyydytäkään kahden kesken ratsastamiseen, täytyy olla kolme tai
neljä yksissä matkaamassa niin kauan, kuin suinkin tiet soveltuvat
yhteen. Tämä ratsastustapa on heihin niin syvälle juurtunut, että
heidän hevosensakin ihan itsestään tunkeutuvat vierekkäin ja että
europpalaisella on täysi työ sitä estäessä. Jurtassa, joka on täynnä
kirgiisejä, surisee kuin mehiläispesässä, koska jokainen tahtoo puhua
ja koettaa kaikin tavoin riistää itselleen suun vuoroa.

Sellaisesta miesten kesken tavattomasta puheliaisuudesta on se hyvä
seuraus, että kirgiisit osaavat sujuvasti käyttää kielivarojansa.
Siinä näyttävät kaikki olevan toistensa vertaisia, rikkaat kuten
köyhätkin, ylhäiset ja alhaiset, sivistyneet ja sivistymättömät.
Heidän äänirikas ja kaiukas, mutta kova kielensä, kuten tietty,
ainoastaan eri murre tatarin kielestä, on tavattoman sisällysrikas.
Joka sana, kuten kieleen tutustumaton muukalainenkin äänestä
tuntee, lausutaan aina kokonaan, joka tavu äännetään oikein, niin
että kuulijan luulisi voivan kaiusta päättää, mistä keskustellaan.
Puhumistapa on hyvin vilkas, lauseen koko sisällyksen mukainen, puhe
ja väliajat hyvin tarkkarajaiset, niin että puhelu kuuluu vähän
katkonaiselta, vaikka puhetulva ei silmänräpäykseksikään pysähdy.
Itsestäänkin selvät, vilkkaat kasvojen ja käsien liikkeet selvittävät
sanoja vielä näkyvälläkin tavalla. Jos jokin esine vetää puoleensa
huomiota erikoisella tavalla, kiihtyy puhujain vilkkaus vallan
tuliseksi, niin että syrjästä katsoja ja kuuntelija ihan luulisi
saneista syntyvän käsikahakkaa; mutta kiivainkin sanakiista päättyy
yleensä aina rauhallisesti.

Tietysti sellaisten ihmisten keskuudessa runoilija on arvossa.
Jokainen muita sukkelampi puhuja saavuttaa kunniaa ja mainetta.
Laulajaa, tilapää-runoilijaa ei saa puuttua mistään juhlasta. Hänen
keksintökykynsä ei tarvitse olla mikään erinomainen; kunhan puhe vain
sujuu katkeamatta ja taipuu määrättyyn, kaikille tuttuun runomittaan,
on puhuja jo runoilija. Kuitenkin on jokaisella kirgiisirunoilijalla
aina melkoinen varasto runoajatuksia, joiden pukeminen sanoihin
hänelle on helppo työ. Paimen- ja vaellus-elämässä, vaikka se
yleensä kulukoonkin miten yksitoikkoisesti hyvänsä, on sentään
oma viehätyksensä, omat helisevät kielensä, joita vain tarvitsee
koskea, niin jo tyydyttävät kuulijain mieltä. Saduissa ja perityissä
kertomuksissa, jotka ovat elävinä kaikkein mielissä, on aina sopivaa
ainetta ajatusaukkojen täytteeksi; ja siten voi runoilijan puhe
juosta kuin rauhallinen joki, jonka lähde ei koskaan kuiva; hänen
tarvitsee vain noudattaa varmaa runomittaa, niin hän jo on runoilija
ja sinä pysyy. Sekin vielä tulee helpotetuksi eri keinoilla; joka
runoilija säestää puhettansa kolmekielisellä kirgiisikitaralla
ja liittää eri lauseet toisiinsa välisoitolla, jota kestää niin
kauan, kunnes uusi säe on ajatuksissa saanut oikean muotonsa.
Mitä ripeämmin, mitä notkeammin se tapahtuu, sitä suuremmaksi
kasvaa laulajan maine. Mutta jos jonkun naisen sydämmessä liikkuu
runoilukykyä, niin hän saavuttaa kaikkein ihmettelyä, ja jos hän
alentautuu kilvoittelemaan vuorolaulussa miehen kanssa, niin
innostunut kuulijajoukko korottaa hänet naisista ensimmäiseksi.

Paljon vähemmin edullinen kuin runoudelle on avara aro säännölliselle
opetukselle. Siitä selviääkin kylliksi, että kirjoitustaito
kirgiiseillä on yhtä harvinainen, kuin kirjoitustuotteet
ovat vähäiset. Ainoastaan kansan rikkaimpien ja ylhäisimpien
pojille opetetaan lukua ja kirjoitusta. Molemmissa hallituksen
perustamissa kouluissa, Ostkamenegorskissa ja Saisanissa, tosin
on kirgiisipoikiakin, Ostkamenegorskissa yksinomaan juuri niitä;
mutta niiden koulujen vaikutus ei ulotu sisäarolle asti. Siellä
oppii poika lukemaan ja kirjoittamaan, jos niin hyvin sattuu,
että hän tapaa sellaisen mollahin, jolla on halua opettamaan,
jos pojalla itsellään on halua oppia. Silloinkin supistuu opetus
vain yksinkertaisimpiin alkeihin, arabialaisten kirjainmerkkien
lukemiseen ja piirustamiseen. Tärkeimmän, vaikkapa ei ihan ainoan
oppikirjan, koraanin sisällys tavallisesti ei ole selvillä itsellään
mollahillakaan; hän lukee kappaleen toisensa jälkeen ymmärtämättä
niiden merkitystä. Minä tapasin yhden ainoan kirgiisin, joka ymmärsi
Arabian kieltä, ja hän oli sulttaani; kaikki muut, jotka kirjan
sanojen tuntemisensa tähden olivat muita kansalaisiansa etevämmät
ja Islamin uskollisina tunnustajina säännöllisesti pitivät määrätyt
viisi rukousta, ymmärsivät enintään rukoukseen huudon ja koraanin
ensimmäisen luvun sanat ja sisällyksen, mutta lausuivat kaikki muut
rukoukset ymmärtämättä jäljestä, tosin hyvin vakavasti ja totisesti
kuten kaikki muhamettilaiset. Sittekin tuntui mahtavan juhlalliselta,
kuin keskellä avaraa aroa, jossa ei mitään minaretia eli kirkontornia
ole, joku pyhäin sanojen taitaja mueddinina eli rukouksen huutajana
korotti äänensä ja uskovaiset pitkissä riveissä laskeutuivat imamin
eli esirukoilijan takana polvilleen ja otsaansa painoivat rukouksen
aikana maahan, kuten profeetan laki määrää.

Voiman ja notkeuden tieto, taitavuus ratsastuksessa ja
metsästyksessä, runolahja ja yleensä hengen elävyys, itsenäisyyden
ja vapauden tunto, jonka avara aro kasvattaa, kaikki se tekee
kirgiisin käytöksen varmaksi ja arvokkaaksi. Hänen näkönsä siis
vaikuttaa etuluulottomaan tarkastelijaan hyvin miellyttävästi, ja
se tunne kasvaa yhä lujemmaksi, mitä tarkemmin opitaan tuntemaan
näitä arolaisia. Siten kävi minulle ja samaa sanovat venäläiset,
jotka ovat vuosikausia eleksineet kirgiisein parissa, samaa
varsinkin hallituksen virkamiehet ja muut matkustajat. Tuskinpa vain
liioitellaan, jos sanotaan, että kirgiiseillä on hyvin paljo hyviä
ja hyvin vähä huonoja ominaisuuksia, ainakin mikäli syrjästä katsoja
voi huomata. Vilkasmielinen hän on, viisas, elävä ja ymmärtäväinen
kaikissa hänelle tutuissa asioissa, hyväluontoinen, valmis
palvelemaan ja auttamaan, kohtelias ja huomaavainen, vierasvarainen
ja armelias eli siis tavallaan oikein kunnon mies, jonka varjopuolet
sitä helpommin unhottuvat, mitä suoranaisemmin häntä kohdellaan.
Hän on kohtelias, mutta ei orjallinen, hän kohtelee ylhäisempiänsä
kunnioituksella, mutta ei matelevalla nöyryydellä, ja käskyläisiänsä
ystävällisesti, vaan ei halveksivasti. Jos häneltä jotakin kysytään,
vastaa hän useimmiten vasta vähän mietittyään, mutta silloin on
vastaus levollinen ja selvä, ja hänen tarkkakorkoinen puhetapansa
tekee, että vastaukset aina näyttävät horjumattoman varmoilta.
Hän on nöyrä mihin palvelukseen hyvänsä, mutta tekee sitä enemmin
kunnianhimosta kuin voiton toivosta, enemmin saadakseen kiitosta ja
hyväksymystä kuin rahaa tai rahan arvoista. Kunnan vanhin Tamar bei
Metikov, joka meitä seurasi kunniavartiana melkein koko kuukauden,
oli nöyrin, kohteliain, huomaavaisin mies, kuin olen tavannut, aina
valmis täyttämään kaikkia toiveitamme, väsymätön palvelemaan meitä ja
tekemään mitä hyvänsä meidän eduksemme, ja sillä kaikella hän tahtoi
ainoastaan tyydyttää meitä ja kenraalikuvernööriä. Sen hän sanoi
meille selvin sanoin, kuin koetimme hänelle tyrkyttää lahjoja.

Tällaiseen kunnianhimoon kuuluu likeisesti, että ylhäinen ylpeilee
sukuperästään ja sukunsa maineesta, kerskaa etäisistä esi-isistä
ja joskus ulottaa sukutaulunsa aina Dshingis-kaaniin asti; samasta
syystä kirgiisi nai ainoastaan vertaisensa, ei siedä kunniaansa
millään tavalla tahrattavan, eikä anna anteeksi mitään kunniansa
loukkausta. Samasta syystä johtuu myöskin hänen turhamaisuutensa,
jollaista tuskin luulisi hänessä olevankaan. Paitsi kunnioitus,
rikkaus ja arvo ovat myöskin nuoruus ja kauneus hänen silmissään
lahjoja, joita hän pitää suuressa kunniassa. Kuitenkin hän eroaa
joistakuista sivistyskansain kauneista ja nuorista herroista hyvin
suuresti siten, että hän ei koskaan rupea keikariksi. Hän kerskailee
taitavuudestaan ja luonnon antamista lahjoistaan julkisesti ja
peittelemättä; mutta se kerskaileminen tapahtuu luonnollisella
tavalla eikä mikään tahallinen kainosteleminen sitä rumenna. Mikäli
varat sallivat, pukeutuu hän rikkaasti, koristaa nuttunsa ja housunsa
nauhuksilla ja karvalakkansa huuhkajan höyhenillä; mutta narriksi hän
ei koskaan jättäydy. Itsestään ymmärrettävästi naiset vielä enemmän
kuin miehet koettavat näyttää viehättävyyttänsä paraimmalta puolen;
sen tähden minua ei ollenkaan kummastuttanut, kuin kuulin, että he
erään juuren mehulla tekevät poskensa suloisen ja tuoksuisen ja
pysyväisen punakoiksi, eli toisin sanoen: maalaavat itseään.

Miellyttämishalunsa mukaisesti taipuu kirgiisi nöyrästi kansansa
tapoihin. Sivistyksensä osoittaa hän paraastaan siten, että
tarkkaan noudattaa määräämättömästä muinaisuudesta periytyneitä
tapoja, joita islami on sittemmin suuresti muodostellut. Se vaatii
muodollisuutta ja tarkkuutta seurustelussa, mutta hillitsee kaiken
itseylennyksen, karkoittaa kaiken sopimattomuuden ja melkein kaiken
taitamattomuudenkin seuraelämästä; sillä jokainen tietää, miten
hänen tulee käyttäytyä, ollakseen loukkaamatta tai tulematta edes
vastenmieliseksikään.

Jo tervehtiminenkin tapahtuu hyvin kaavan mukaisella tavalla, jota
kaikki noudattavat ja joka siis ilmeisesti on ihan varma. Kuin kaksi
kirgiisijoukkoa sattuu vastakkain, kuluu aina hyvä aika ennen, kuin
kukin saa toista tervehdityksi. Yht'aikaa panevat molemmat oikean
kätensä sydämmen seuduille ja ojentavat vasemman kätensä toinen
toisensa oikeaa kättä kohti; sitte molemmat vetävät takaisin oikean
käden ja koskevat vasempaan, niin että nyt kaikki neljä kättä ovat
silmänräpäyksen ajan yhdessä. Sitte syleillen lausuvat molemmat
arabialaisen sanan "amaan" (rauha) ja ennen syleilemistä lausuvat
kaikkein muhamettilaisten tervehdyksen "salaam aleik" eli "aleikum"
("onnea sinulle" tai "teille") taikka vastaavat "aleikum el salaam".
Tällä tavalla tervehtii yksi kaikkia ja jokaista; vastakkain tulevat
joukot asettuvat sen tähden kahteen riviin ja toinen toisensa jälkeen
juoksee pitkin riviä, että nyt vielä kahleissa oleva "punakieli"
pääsisi niin pian kuin mahdollista valloilleen. Lyhempi tapa, jota
kuitenkin käytetään ainoastaan hyvin suurissa kokouksissa, on
sellainen, että ojennetaan kätensä toinen toistaan vastaan ja sitte
lyödään niitä yhteen.

Jos kirgiisit tulevat jurtille vieraiksi, niin on ennen tervehtimistä
vielä muita temppuja tehtävä. Kuin jurtat alkavat näkyä, hiljentävät
tulijat ratsujansa astumaan ja pysäyttävät viimein kokonaan. Siitä
merkistä tullaan heille jurtista vastaan, tervehditään heitä ja
saatetaan sitte jurtille, joita naiset tällä välin ovat koristaneet
arvokkaimmilla matoilla. Ennen tuntemattomien vierasten täytyy ennen
tervehtimistä suorittaa nimen, säädyn ja sukuperän tutkinto, mutta
kaikissa tapauksissa otetaan heidät vierasvaraisesti vastaan; sillä
vierasvaraisuutta osoittaa kirgiisi jokaiselle, katsomatta säätyyn
tai uskontoon, vaikka kyllä aina ylhäisille mieluisemmin. Vieras
astuu, tehden tavallisen tervehdyksen, jurttaan, riisuu ovella kengät
jaloistaan, mutta tietysti ei pehmoisia ratsusaappaita, ja käy, jos
on arvoltaan isännän vertainen, istumaan kunniasijalle, jota vastoin
alhaisempi pysyy ylhäisemmän edessä kainosti taempana ja laskeutuu
polvilleen matolle.

Arvokkaan vieraan kunniaksi teurastuttaa isäntä lampaan, joka ennen
teurastamista tuodaan jurttaan tai sen eteen vieraan siunattavaksi.
Sen merkin nähtyään tulevat kaikki naapurit osalle herkkuatriasta.
Oinaan pää ja rinta paistetaan vartaassa, lihapaikat paloitellaan
ja keitetään kattilassa; ristiluut, kylkiluut, lapaluut ja reidet
mureiksi keitettyinä pannaan astiassa vieraan eteen. Vieras pesee
kätensä, leikkaa lihaa irti luista, kastaa vahvasti suolattuun
liemeen ja sanoo isännälle, joka ei vielä ole käynyt istumaan:
"ainoastaan isännän kautta tulee liha maukkaaksi; käykää istumaan."
Isäntä vastaa: "paljon kiitoksia, syökäähän vain", eikä vielä täytä
vieraan pyyntöä. Vieras leikkaa kappaleen kylkiluista, kutsuu
isännän ja pistää hänelle palan suuhun, leikkaa toisen kappaleen,
panee sen lautaselle ja ojentaa emännälle. Nyt viimein käy isäntä
istumaan vieraan viereen, mutta ei hän sittekään jakele ruokaa
syöjille, vaan vieras. Hän leikkelee lihaa suupaloihin, seoittaa
niihin rasvaa, kastaa kolme palaa kerrassaan liemeen ja pistää aina
jollekulle pöytäkumppanille ne yksitellen suuhun. Antajan loukkausta
olisi, jos palojen saaja ei niitä heti nielisi, vaikkapa, jos palat
sattuisivat suurehkoiksi, läkähtyisikin, niin että kasvot sinistyvät
ja välttämättä on tarpeen naapurien, vieruskumppanien apu, jotka
läkähtyjää helpotukseksi tömistävät nyrkillä selkään. Sitä vastoin
antaja ei saa koskaan antaa useampaa kuin kolme palaa; jos hän
rikkoo sen säännön ja pistää yht'aikaa viisi lihapalaa suuhun ja jos
kiireesti nielemään pakotettu saaja tukehtuu liian runsaasta annista
kuoliaaksi, niin täytyy antajan rikoksensa sovitukseksi maksaa sata
hevosta tukehtuneen perheelle, jota vastoin hän on syytön, jos joku
pöytäkumppaneista kuolee kolmesta palasta. Kun liha on syöty, panee
vieras liemiastian kiertämään, ja pöytäkumppanit juovat kukin siitä
tarpeekseen. Atrian lopuksi, kuitenkin vasta sitte, kuin kaikki
ovat kätensä pesseet, tarjoaa varakas isäntä, jos tammat vielä
lypsävät, aina kumysiä, ja se tarjoaminen aina tapahtuu nähtävällä
kunnioituksella tätä kirgiisein mieluisinta juomaa kohtaan. Nekin,
jotka eivät huolineet ruuasta, tulevat nyt virkistämään itseänsä
juomalla. Juodaan, kunnes päihdytään, sillä kirgiisi saa rakkaan
maitoviininsä juonnissa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin syönnissäkin,
eikä tässä kohden suinkaan olla vaatimattoman kohtuullisia.

Vielä paljon monimutkaisemmat kuin tavallisissa vieraspidoissa ovat
tavat kaikissa tärkeissä perhetapauksissa, varsinkin häissä ja
hautajaisissa. Häissä tulee ilon ohella myöskin täydellisesti ilmi
leikki, hautajaisissa surun ohella kunnioitus vainajia kohtaan.
Kosinta ja häät, hautajaiset ja vainajain muistojuhlat antavat
aihetta moniin juhlallisuuksiin.

Kuten kaikissa muhamettilaiskansoissa kosii kirgiiseinkin keskuudessa
isä poikansa puolesta ja maksaa kaikkein islamin tunnustajain
tavalla tulevalle apelle hyvin monimääräiset, usein melkoisen
suuretkin lunnaat. Kosija, joka siitä tunnetaan, että hänellä on
toinen lahe saappaan varressa, toinen päällä, tulee jurttaan,
jossa on naimaikäinen tytär, ja esittää naimahaluisen nuorukaisen
isänä asiansa. Jos morsiamen isä suostuu, niin hän kutsuu suuria
kosijoita, se on pojan isää itseään ynnä hänen kylänsä vanhimpia
ja ylhäisimpiä, neuvottelemaan. He tulevat ja pysäyttävät kuten
tavallista ratsunsa vähän matkan päähän jurtista. Morsiamen isän
lähettiläs ratsastaa heille vastaan, tervehtii heitä juhlallisesti
ja määrättyjen temppujen mukaan ja saattaa heidät varta vasten
koristettuun juhlajurttaan, jossa heitä ensinnä kestitään kumysillä.
Heidän huvituksekseen tulee runoilija ja alkaa laulaa. Runsaat
suostumuksen osoitukset, suurenmoiset lupaukset innostuttavat häntä
laulamaan yhä edelleen. Kiitellään hänen ajatustensa syvyyttä, hänen
esityksensä täydellisyyttä; luvataan hänelle hevonen, jamba eli neljä
naulaa valmistamatonta hopeaa palkaksi. Torjuen sanoo isäntä, että
hänellähän yksin on oikeus palkita laulajaa, mutta sitä varmemmin
vain lupaavat vieraat, sillä jokainen tietää, että isäntä ei
kuitenkaan salli heidän täyttää lupauksiansa. Laulajan vaiettua alkaa
vilkas puhelu isännän ja hänen naapuriensa ja vierastensa kesken;
jutellaan kaikenlaisista asioista, mutta ei vain tulon syystä eikä
tarkoituksesta; erotaan viimein ja ratsastetaan jälleen kotiin.

Seuraavana aamuna morsiamen isä seurueineen lähtee vuorostaan
vierailulle. Tuleva appi häntä samalla tavalla tervehtii ja
kestitsee, kunnes morsiamen isä viimein tahtoo nähdä nuorukaisen
äitiä. Heti lähdetään kaikin emännän jurttaan ja tervehditään siellä
toisiaan juhlallisesti ja kohteliaasti. Sitte morsiamen isä heti
ottaa esiin paistetun lampaanrinnan, leikkelee siitä kappaleita
vieraille ja sanoo tätä lampaan arvokkainta osaa paloitellessaan:
"tämä lampaan rinta olkoon panttina, että yrityksemme tulisi hyvään
päätökseen", antaa sitte vieraille herkkupalat ja alkaa keskustelun
"kalymin" eli morsianlunnaiden suuruudesta. Laskiessa pidetään
yksikkönä kolme- tai viisivuotista tammaa; tasajuoksija tai kameli
on viiden tamman arvoinen; kuusi tai seitsemän lammasta tai vuohta
vastaavat yhtä tammaa.

Morsiamen isä vaatii lunnaiksi 77 tammaa, vaan taipuu kuitenkin
tinkimään ja alentaa vaatimuksensa sulhasen isän varojen mukaan ensin
57, sitte 47, 37, 27 tammaan ja, jos molemmat ovat vähävaraiset,
vieläkin vähemmäksi, kunnes viimein sovitaan. Tinkimisen selvitettyä
julistaa morsiamen isä kihlauksen päätetyksi, nousee ja lähtee
palaamaan kotiinsa ja jättää jurttaan tai sen edustalle jonkin
lahjan. Mutta sulhasen isä lähettää, jos suinkin voi, puolet
lunnaista jo samalla morsiamen kotoon ja maksaa toisenkin puolen niin
pian, kuin suinkin mahdollista.

Kahden viikon kuluttua kalymin maksusta saa sulho ensi kerran käydä
tervehtimässä hänelle kosittua morsianta. Niin monen ikäisensä
kumppanin kanssa kuin mahdollista ja kaikkiin tapoihin hyvästi
tottuneen vanhemman sukulaisystävän johdolla lähtee hän matkalle,
ratsastaa lähelle morsiamensa kylää, laskeutuu maahan, tekee
pienen teltan ja piilottuu siihen tai jonnekin muuanne. Mutta
hänen seuraajansa ratsastavat edelleen, menevät, kuin heitä on
juhlallisesti tervehditty, kylään ja jakelevat, iloista leikkiä
laskien, kaikenlaisia pikku lahjoja, sormuksia, helmiä, herkkuja,
nauhoja ja kirjavaa vaatetta, naisille ja lapsille, joita tunkeutuu
heidän ympärillensä. Ikäistensä poikain ja tyttärien kanssa menevät
he sitte juhlajurttaan. Isäntä tarjoaa ruokaa ja juomaa, ensin
lampaan rintaa, jonka hän leikkelee, lausuen jo äsken mainitulta
sanoja, sitte "meibauria", rasvassa kasteltuja, pieniä paloja
lampaan sydäntä, maksaa ja munuaisia, antaa ruuat arvokkaalle
johtajavanhukselle, joka sitte toimii vieraan tavallisen oikeuden
mukaan, mutta pistäessään palaa suuhun ensimmäiselle nuorukaiselle
voitelee samalla myöskin rasvaista kastetta hänen kasvoihinsa.
Siitä alkaa nuorekas, hilpeä leikinlasku, ja heti ryhtyvät pojat,
tytöt ja nuoret vaimot koettamaan parastansa. Hyvin suosittu leikki
on tytöillä se, että nopeasti ompelevat poikien vaatteet kiinni
mattoihin, joilla he istuvat.

Atrian jälkeen suodaan nuorille vieraille vähä lomaa, mutta vain sitä
varten, että he ehtisivät koota ajatuksiansa. Sitte tytöt ja vaimot
vaativat nuorukaisia kilpalauluun, asettavat heidät kunniasijalle,
käyvät itse istumaan vastapäätä ja joku heistä alkaa laulaa. Jos
nuorukainen, jota laulu tarkoittaa, ei ole kekseliäs vastaamaan, niin
käy hänelle pahoin. Nipistellen ja näpistellen koko iloinen joukko
karkoittaa hänet jurtasta kylän nuorten miesten käsiin, jotka jurtan
edessä odottelevat uhreja. Se surkuteltava onneton valellaan vedellä
ja siten kasteltuna ja häväistynä viedään takaisin jurttaan kestämään
uutta koetusta. Jos hän siinäkin jää tappiolle, puetaan hänet
naiseksi ja pannaan häpeäpaikkaan seisomaan. Onneton hän, jos näyttää
vähänkään pahastusta; tuskan päivä hänellä silloin on edessä. Nyt
leikki rajattomasti vallitsee eikä kärsi mitään nyrpeyttä. Ken osaa
paraiten vastustaa sitä itsevaltiasta, hän on päivän sankari; ken ei
siihen kykene, hän on kaikkein narrina ja ärsytettävänä.

Näiden leikkien aikana istuu morsian jurtan perällä esiripun takana
näyttäytymättä. Sill'aikaa, kuin kilpalaulu antaa kylliksi tekemistä
sulhon ystäville, koettavat kylän nuoret miehet varastaa morsianta
tuosta yksinäisyydestä, se on jurtan huopaseinän alatse vetää häntä
ulos, nostaa ratsun selkään ja ajaa lennättää hänen kanssansa jonkun
sukulaisen jurtalle, jossa hänet jätetään valmiina odottelevien
vanhempain naisten haltuun. Jos ryöstö onnistuu, kehoittaa
ryöstäjä nuorukaisia etsimään morsianta ja vapauttamaan vaimojen
käsistä. Heti paikalla lähtee koko joukko ja pyytää morsianta pois
vartioilta. Vaikka he puhukoot kuinka kauniisti hyvänsä, ei heidän
pyyntöänsä täytetä. Jurtassa, josta on otettu pois osa huopaseinää,
istuu morsian kaikkein näkyvissä; mutta väkivalta on mahdoton ja
nuorukaiset sen tähden alkavat hyvällä sovitella. Naiset vaativat
yhdeksää nuorukaisten itsensä valmistamaa ruokaa, vaan viimein
sentään tyytyvät ruokain sijasta ottamaan yhdeksän lahjaa, ja viimein
antavat morsiamen pois, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänet on
vietävä takaisin isänsä jurttaan.

Tällä välin istuu sulho odotellen teltassaan. Ihan yksin hän ei
sentään ole, sillä muutamia nuoria vaimoja on heti hänen kumppaniensa
kylään tultua lähtenyt häntä etsimään. Tietysti he löytävätkin
hänet ja hän ottaa heitä vastaan kunnioittavalla tervehdyksellä
"tashimilla". Nuorukainen kumartaa niin syvään, että sormien nenät
koskevat maahan, ja nousee sitte, hitaasti vetäen käsiään sääriä
pitkin, ihan suoraksi. Vaimot oltavat sellaisen kunnioituksen
suosiollisesti vastaan jäävät hänelle seuraksi, tuovat ruokaa ja
juomaa ja leikinlaskulla kuluttavat aikaa, mutta eivät päästä
häntä pois teltasta. Vasta pitkän odotuksen, paljon pyytelemisen
ja auringon laskun jälkeen annetaan hänelle lupa laulaa kylässä
morsiamen jurtan edessä pikku laulu. Hän nousee ratsunsa selkään,
ratsastaa kylään, tervehtii laululla sen asujamia, pysähtyy morsiamen
jurtan luo ja valittaa omatekoisessa tai lainatussa laulussa
ikäväänsä ja kärsimystänsä:

    Oi tyttö, vain huolia sain minä sulta,
    Kolmasti jo turhan päin sua hain,
    Et tahtonut kuulla etk' katsoa, kulta,
    Puoleeni, sa tahdoit nukkua vain.

    Myöhempänä yöllä tok', kun kameleita
    Kytkettynä tääll' on taas lepohon,
    Nautintoja, jotk' ovat nyt kadonneita,
    Saa nauttia sielun' nyt levoton.

    Jos silmäsi nään, kadonnut sydämeeni
    Uljuuteni riemuineen palajaa,
    Ja ryöstämäs rohkeus taas jäseneeni
    Jok'ainoahan oloaan valattaa.

    Kumysiä, kultani, sulta ma anon,
    Kuin kurkkuni kuiv' ois tai jano sen,
    Sä heltyen sammutat sieluni janon
    Ja terveheks' saatat taas sydämen.

    Jos sulle nyt halpa on kihlaukseni
    Eik' korvihis soi hyvin laulunikaan,
    Palaanpa ma vieläkin ystävineni,
    Jotk' auttavat mun sua taas kosimaan.

Jurttaan menemättä palaa hän jälleen telttaansa. Silloin sinne
tulee jokin vanha vaimo ja lupaa saattaa hänet morsiamen luo, jos
saa lahjoja. Mielellään kosija niitä antaakin, ja molemmat lähtevät
matkalle. Mutta eivätpä he esteettä pääse perille. Toinen vaimo panee
hangon, jolla jurtan kattorengasta nostetaan ylös, kosijalle poikki
tien; sellaisen sulun yli meno olisi huono merkki; sen, joka hangon
panee, pitää itsensä jälleen ottaa se poiskin. Lahja karkoittaa sen
esteen. Mutta muutaman askeleen päässä on tiellä toinen este: näköään
kuollut vaimo makaamassa tiellä. Lahja taaskin herättää sen kuolleen
ja aukasee tien aina lähelle jurttaa. Siellä seisoo joku muristen
koiran tavalla, vaan ei se suinkaan merkitse koiran hätyytystä.
Kolmas lahja lopettaa murinan ja paljon koeteltu nuorukainen
viimeinkin pääsee enemmittä häiriöittä ihan jurtan ovelle. Siinä
kaksi vaimoa pitää ovea kiinni, mutta eivät hekään jaksa vastustaa
lahjain voimaa. Sisällä kaksi vaimoa pitää esirippua ja morsiamen
vuoteella lepää nuorempi sisar. Sulho lahjoilla selviää kaikista,
jurtta tyhjenee, vanha vaimo yhdistää sulhon ja morsiamen kädet ja
menee myöskin pois, niin että he viimeinkin ovat kahden kesken.

Avuliaan, vanhan sukulaisystävän, niin sanotun "djenken", seurassa
käy sulho toistamiseen tervehtimässä morsianta, näyttäytymättä vielä
silloinkaan tytön vanhemmille, kunnes viimein kalymin jäännöskin on
maksettu. Sitte hän lähettää puhemiehen kysymään morsiamen isältä,
saako hän nyt tuoda omaan jurttaansa morsiamen. Kysymykseen vastataan
myöntävästi, ja hän tulee taas suuren seurueen ja paljojen lahjojen
kanssa kylän luo, pystyttää sopivan matkan päähän telttansa, jossa
naiset käyvät häntä tervehtimässä. Yön hän viettää yksin teltassa
ja lähettää aamulla sieltä kaikki hänen toimitettavansa jurtan
puutarpeet kylään. Sitte kokoutuvat kaikki jurtan naiset ompelemaan
morsiamen toimitettavia jurttahuopia, jos se vielä on tekemättä,
ja viimein pannaan kokoon uusi jurtta. Kylän rakastetuin vaimo saa
kunniatoimekseen pitää ylhäällä kattorengasta, kunnes seipäät siihen
kiinnitetään; muut naiset yhdessä sitelevät ja verhoavat telineitä.
Jurtan teon aikana saapuu sulhokin. Silloin tuodaan myöskin morsian
osiin ja käsketään heitä eri tahoilta astumaan uuteen asuntoon, siten
ratkasemaan, kumpiko on oleva jurtan vallitsija. Valta jää sille,
joka ensinnä ehtii jurttaan.

Teurastetaan sulhon tuoma lammas ja valmistetaan atria syötäväksi
uudessa jurtassa. Atrian aikana käärii nuori jurtan isäntä luun
valkoiseen riepuun ja viskaa, ylös katsomatta, sen yläaukosta ulos.
Jos se onnistuu, niin merkitsee se, että tämänkin jurtan savu
vast'edes nousee suoraan ylös, ja se tuottaa onnea jurtalle ja sen
asujamille.

Saatuaan tervehdysruokaa menevät vieraat morsiamen isän jurttaan,
jossa heitä odottaa toinen atria. Uuteen jurttaan jääneille
nuorikoille vie morsiamen äiti ruokaa, ja hänen pitääkin toimittaa
sitä runsaasti ja anteliaasti, jos eivät tahdo nähdä, että nuoret
ystävät kaatavat jurtan syöjäin päälle ja itaruuden rangaistukseksi
hajoittavat keveän rakennuksen eri osat tuulen vietäväksi joka
taholle ympäri aroa. Eipä edes täysi lihavatikaan ole turvassa
iloisten häävieraiden vallattomuudelta; joku ryöstää sen emännältä ja
lähtee sen kanssa ratsastaa lennättämään, ja toiset koettavat sitä
pelastaa häneltä; siten kestää iloista leikintekoa, kunnes aletaan
peljätä ruuan liiaksi jäähtyvän.

Seuraavana aamuna tahtoo morsiamen isä ensi kerran nähdä sulhoa,
kutsuu hänet jurttaansa, tervehtii hellästi, kehuu hänen muotoaan
ja taitoaan, toivottaa hänelle onnea aviosäätyyn ja tarjoaa hänelle
viimein kaikenlaisia lahjoja morsiamen myötäjäisiksi. Tämä tapahtuu
kaikkein häävierasten edessä, jotka jo ennen sulhon tuloa ovat
kokoutuneet jurttaan. Viimein tulee sinne morsiankin runsaasti
koristettuna. Jos kylässä on mollah tai jos sellainen voidaan sinne
hankkia, niin siunaa hän nuoren parin.

Ja nyt lauletaan morsiamelle erolaulu "dshar dshar", ja hän vastaa
kyynelsilmin sen joka värsyyn ja joka säkeesen eroavan valituksella.

Vuorolaulu vaikenee ja kamelit tuodaan esiin viemään jurttaa kaikkine
morsiuslahjoineen sekä runsaasti koristellut ratsut kantamaan
morsianta ja morsiamen äitiä sulhon kylään. Nuori aviomies ratsastaa
hääjoukon edeltä ja kiiruhtaa auttavien kumppanien kanssa kamelit
pikaisimpaan juoksuun, ehtiäkseen kylässään pystyttää jurtan samoilla
tempuilla, kuin ensi pystytyksessä noudatettiin. Morsian tehtyään
kyynelsilmin jäähyväset isälle, sukulaisille, leikkikumppaneille,
jurtalle ja eläimille ratsastaa tarkkaan hunnutettuna verhon
sisällä, jota häntä seuraavat ratsastajat kantavat ja jonka peitossa
hän kokonaan on, kunnes saapuu jurtalle, jossa hän on täst'edes
emäntänä vallitseva. Appi, tällä välin katseltuaan, kiiteltyään
tai moitittuaan myötäjäisiä, kutsuu morsiamen heti hänen tultuaan
jurttaansa; hän astuu appensa asuntoon kumartaen kolmesti niin
syvään, että hänen täytyy käsillään tukea polvista, merkiksi, että
hän on oleva apelleen ja anopilleen yhtä kuuliainen kuin herralleen
ja käskijälleen. Hänen kasvonsa ovat tervehtiessä peitettyinä kuten
vast'edeskin puolisonsa isän ja veljien edessä ja vuosikauden
jokaisen vieraan edessä. Sittemmin pitää hän huntua ainoastaan
puolisonsa vanhimman veljen edessä, vaan ei kenenkään muun, ja
hänenkin edessään vain sen tähden, että veljen täytyy naida hänet,
jos hänen puolisonsa kuolee, eikä hän tahdo herättää eikä pitää
vireillä mitään pahoja himoja langon sydämmessä.

Toisen kerran naidessaan kosii kirgiisi itse puolestaan ja ilman
erikoisia temppuja. Jos hän ensimmäisen vaimonsa eläessä ottaa
toisen vaimon ja tuo hänet asumaan samaan jurttaan ensimmäisen
vaimonsa kanssa, kuten on tavallista kirgiiseillä, jotka eivät ole
erittäin varakkaat, niin toisen vaimon asema on hyvin surkuteltava.
Sillä ensimmäinen vaimo pitää kiinni oikeuksistaan, suo toiselle
ainoastaan määrätyn paikan jurtassa ja sallii isännänkin käyttää
avio-oikeuksiaan ainoastaan hyvin vähässä määrässä. Vaimo on
kirgiiseillä hyvin suuressa kunniassa. "Vaimojamme pidämme suuressa
arvossa kuten tasajuoksijaa, ei niitä kumpaakaan voida mihinkään
hintaan verrata", sanoi minulle kirgiisiläinen ystäväni Altibei.
Miehet eroavat harvoin vaimoistaan ja vaimot vielä harvemmin
karkaavat miestensä luota; kuitenkin sentään arollakin rakkaus
välistä katkoo rajat, joita perinnäiset tavat asettelevat. Ryöstöjä
tapahtuu myöskin, eikä niitä suinkaan katsota häpeäksi; ryöstää
tyttö, jonka isä pitää liian suuria vaatimuksia, on sekä ryöstäjälle
että ryöstetylle ainakin monen silmissä pikemmin kunniaksi kuin
häpeäksi.

Äsken syntynyt lapsi pestään heti syntymisen jälkeen ja sitte
neljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei
enää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on
niin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja
pehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan
talvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota
äiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä
kaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan
sitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa
lapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten
ihmisten puvun.

Molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä
aina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta
eksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin
alkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita
aina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen
suusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi
siis olla "hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen".
Kuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa
jotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku
satulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset
vanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee
äidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia
kauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat
hänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan
poikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista
tapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään
häntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla.
Isän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän
päivän kunniaksi.

Seitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia,
kuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja,
oppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja
tekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa
joku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja
myöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista
vuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt
elämään vaikka omin päin.

Vielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän
muistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen
perheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen
hautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois
menneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi
häpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on
yleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein
kuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten
tavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.

Kuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä
ympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä
paratiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo
pitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin
kaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat
ystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan
tunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: "Ainoastaan
yksi Jumala on" niin kauan, kunnes hän vastaa: "ja Muhamed on hänen
profeettansa". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa
Munkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka
sen kuulevat, huutavat "El hamdu lillahi", Herralle kiitos!

Kuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti
joka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa,
ja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä,
jopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen
ilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa
pestään ruumis ja kääritään "lailahiin", jonka joka kirgiisi jo
eläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa.
Tehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja
lasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu
mollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen
kamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo
tulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen
ajoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.

Heti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin
sukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta
sanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät
joka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki
pukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän
kiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin
sanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa,
kunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi.
Vasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa
näkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.

Ruumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla
lähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen
rintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella
koverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa
pistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla,
ruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan
tasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se
lipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista
ja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen
kätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran;
kunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla
päättynyt.

Sinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä,
pystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä
pitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin
samaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu
ja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä
hetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on
"leskenä". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki
sukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat
laumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä
hautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja
neuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden
hoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.

Jos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen
kuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin.
Mutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät
laulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin
jouhet, mutta surulippua ei pystytetä.

Kuin kylä siirretään, tuopi kunniatoimeen erittäin määrätty
nuorukainen leskihevosen esiin, panee sille entisen isäntänsä satulan
takaperin selkään, latoo siihen vainajan vaatteet ja taluttaa
sitä ohjista matkan perille, oikeassa kädessään kantaen keihästä
surulippuineen. Heti uuteen jurttapaikkaan päästyä riisuu hän hevosen
ja pystyttää lippukeihään määrättyyn paikkaansa.

Kuoleman vuosipäivänä tulevat taas kaikki kutsutut sukulaiset ja
vieraat lesken jurttaan. Heidän tervehdittyään naisia, jotka yhä
vielä ovat surupuvussa, ja vielä kerran koetettuaan lohduttaa heitä,
tuodaan leskihepo esiin, satuloidaan se ja sälytetään kuten jurttaa
siirrettäessä ja viedään se sitte mollahin luo siunattavaksi. Sen
tapahduttua menee kaksi miestä sen luo, tarttuu ratsustimiin, riisuu
sen, kaataa sen maahan ja pistää sitä sydämmeen. Ratsun liha jää
köyhille juhlavieraille atriaksi, nahka mollahille palkaksi. Heti
hevosen kuoltua annetaan keihäs arvokkaimmalle sukulaiselle; hän
ottaa sen, puhuu muutamia sanoja, katkasee varren ja heittää tuleen.

Nyt syöksyvät hevoset esiin näyttämään kilpajuoksussa nopeuttansa;
nuoret ratsastajat, jotka niitä ohjaavat, katoavat merkin nähtyään
pois arolle. Mollahin sijaan tulee laulaja vielä kerran muistelemaan
vainajaa, mutta samalla myöskin puhumaan elävien kiitosta ja
ilahuttamaan heidän sydämmiänsä. Naisten päästä katoaa omituinen
päähine, joka heillä oli surun merkkinä, ja he koristautuvat
juhlapukuun. Runsaan atrian jälkeen kiertelee päihdyttävä
maitoviinamalja; kitaran helinään yhtyy ilo ja riemu. Suru on
loppunut; elämä alkaa taas käydä tavallista kulkuansa.



Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.


Ken luulee Siperiaa vain suureksi vankilaksi, hän erehtyy yhtä
paljon kuin sekin, joka luulee koko maata vain yhdeksi äärettömäksi
jäälakeudeksi. Tosin Venäjä lähettää joka vuosi tuhansia
pahantekijöitä ja muita rangaistavia Siperiaan; tosin ne niin kauan,
kuin ovat matkalla, vaeltavat vankilasta toiseen; tosin niistä eivät
pääse vapaiksi ne, joilla on sovitettavana raskaita ruumiin, hengen
ja omaisuuden rikoksia; mutta ainoastaan vähäinen osa kaikista
pahantekijöistä on koko rangaistusaikansa oikeassa vankeudessa ja
jokainen voi käytöksellään lievittää sitä, vieläpä päästä siitä
kokonaan vapaaksikin oli siis nauttia etuja, joita eivät mitkään
kuritus- eikä muiden vankilain asujamet saa muissa maissa. Suuret
alueet tätä Venäjän valtikan alaa, meidän käsityksemme mukaan
kokonaiset maat, eivät muuten olekaan koskaan olleet pahantekijäin
siirtopaikkoina ja ehkäpä ne ainiaan säilyvätkin noilta pakosta tänne
tulevilta siirtolaisilta, jotka tuottavat suurempia ikävyyksiä, jopa
kärsimyksiäkin vakinaiselle väestölle, kuin heillä itsellään on
kärsittävänä. Samoja teitä, joita ennen vaellettiin vain huokaellen,
kulkevat nyt vapaat ihmiset etäistä itää kohti, toivoen ja
tavoitellen tilansa parannusta. Pakosta tulleiden asujanten joukossa
on vapaatahtoisia, yksin sellaisissakin seuduissa, jotka ovat kauan
olleet pahassa maineessa ja peljätyt maan hedelmättömyyden tähden.
Uusi aika alkaa Siperialle; sillä sokasevan pelon sijaan tulee
vähitellen valistava tieto sellaisissakin kansan kerroksissa, joilla
siihen on, enempi halua.

Enimmät Siperian kertomukset ovat sivistyneiden tuomittujen
suusta tai kynästä eli siis sellaisilta ihmisiltä, joita Siperian
vakinainen asukas sanoo "onnettomiksi" ja sen mukaan kohteleekin.
Niistä kertomuksista tosin ainoastaan vähimmässä osassa ei liene
mitään totta, mutta enimmissä tapauksissa ne kuitenkin ovat
väärät. Sillä onnettomuus sokasee silmän ja sielun ja riistää
suoravaisen arvostelukyvyn, joka yksinomaan kelpaa olojen oikean
arvostelun pohjaksi. Mutta nämät olot ovat paremmat, paljon
paremmat, kuin saatamme luullakaan, paljon paremmat myöskin kuin
monessa Länsi-Europan vuoristossa; sillä helppo on Siperiassa
ihmisen taistelu toimeentulosta. Välttämättömimmän ravinnon ja
verhon puute on täällä melkein ihan tuntematonta tai kohtaa
ainoastaan niitä, jotka sairaus tai muu onnettomuus tekee työhön
kykenemättömiksi. Verrattuna kohtaloon, jota monen köyhän saksalaisen
vuoristolaisen täytyy taistella koko elinaikansa, pääsemättä
koskaan voitolle, näyttää useimmissa tapauksissa yksin Siperiaan
tuomitun rangaistusvanginkin kohtalo kadehdittavalta. Puute rasittaa
nykyään ainoastaan Siperiassa majailevan ihmisen henkistä, vaan,
ei ruumiillista olemusta. Ken elää ainoastaan maasta, hänelle se
antaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja ken siitä elättäjästä luopuu
ja valitsee jonkun muun siellä tavallisen toimen, hänelle käsiensä
rehellinen työ varmaan tuottaa yhtä paljon voittoa kuin maakin.
Sellaiset ovat nykyään olot, jos niitä etuluulottomasti katsellaan.

Minä olen rehellisesti kokenut saada oikeaa käsitystä ihmisten
elinoloista niissä Siperian osissa, joita matkustelimme. Minä olen
katsellut kurjuuden syvyyksiä ja nähnyt suurinta onnea; minä olen
tavannut murhamiehiä, maantierosvoja, murhapolttajia, varkaita,
pettureja, kaikenlaisia konnia, kapinoitsijoita ja salavehkeilijöitä
ja toisaalta kalastajia ja metsästäjiä, paimenia ja talonpoikia,
kauppiaita ja ammattilaisia, virkamiehiä ja tuomareja, sivistyneitä
ja sivistymättömiä, rikkaita ja köyhiä, herroja ja palvelijoita,
tyytymättömiä ja tyytyväisiä, himokkaita ja vaatimattomia ihmisiä
ja oleskellut heidän seurassaan, vahvistaakseni havaintojani,
tutkiakseni johtopäätöksiäni, laajentaakseni tietojani ja
korjatakseni käsitykseni erehtymisiä; minä olen pyydellyt
poliisivirastoja kertomaan minulle tuomittujen kohtaloa ja
tuomituilta itseltään kysellyt; minä olen käynyt pahantekijäin luona
heidän vankeudessaan ja heitä tarkastellut vankilan ulkopuolella;
minä olen talonpoikain, ammattilaisten ja kaikkein asujanten kanssa
puhellut, missä ja milloin vain olen voinut ja heiltä saamiani
tietoja verrannut toisiin, joita sain hallintovirastoilta. Sitenpä
luulen saaneeni niin luotettavat tiedot, kuin lyhyellä ja kiireisellä
matkallamme suinkin oli mahdollista. Ainakin olen minä koonnut niin
paljon aineksia, että voin käyttää yksinomaan omia tutkimuksiani,
kuin nyt ryhdyn tekemään Siperiaan tuomittujen elämän kuvasta
pääpiirteitä. Ihan erehdyksittömäksi kuvaukseni ei sittekään
tule, mutta yleensä ei voitane olla tunnustamatta minun oikein
arvostelleeni oloja.

Paitsi hallituksen virkamiehiä, sotamiehiä ja yritteliäitä ammatin
harjoittajia, varsinkin kauppiaita, tuli Siperiaan Venäjältä
aina vuoteen 1861 asti yksinomaan sellaisia, jotka eivät sinne
siirtyneet vapaasta tahdosta: keisarin maaorjia, joita lähetettiin
tsaarin vuorikaivoksiin, ja pahantekijöitä, joita ainakin osaksi
kuljetettiin valtion vuorikaivoksiin. Maaorjuuden lakkauttamiseen,
joka sai aikaan syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, kuin
edeltä päin aavistettiin tai nykyään vielä tiedetään, loppui
maaorjain tulo Siperiaan kerrassaan. Miljoonia ihmisiä pääsi lempeän,
jalomielisen hallitsijansa käskystä vapaaksi, tuhansia heistä läksi
tsaarin vuorikaivoksista hedelmällisiin kotikyliin, joita heidän
omaisensa olivat siihen asti viljelleet, niin että vuorikaivokset
siitä lähtein jäivät autioiksi ja vielä näkyäänkin kärsivät sen
muutoksen seurauksia. Mutta suuri keisarin tai kruunun tila Altai
sai samaan aikaan entisten asujanten sijaan uusia aineksia, joita
siellä siihen asti ei ollut, vapaita talonpoikia, joilla kyllä
ei ollut perinnöllistä maanomistusoikeutta, vaan jotka kuitenkin
saivat esteettömästi viljellä rikasluontoista maata. Maaorjuuden
lakkauttaminen muutteli sentään oloja niilläkin Siperian aloilla,
joissa oli siihen asti paraastaan asunut rangaistusvankeja,
koska sielläkin nyt tuli mahdolliseksi vapaan talonpoikaissäädyn
syntyminen. Mutta siellä yhä kestävä siirtolaisten tulo pikemmin
vaikuttaa estävästi kuin edistävästi; sillä suurin osa tuomituista,
jotka lähetetään ennestään asuttuihin seutuihin, saa yhä aikaan
levottomuutta pysyväisten asujanten kesken ja estää niin ilahuttavaa
kehitystä kuin Altain kruunun tiluksilla, joita on sekä ennen että
myöhemmin säästetty tuomituilta ja säästetään vast'edeskin niin
kauan, kuin ne ovat keisarin omina. Sitä vastoin siirtyy sinne
nykyään vapaatahtoisia ja väkiluku kasvaa siitäkin syystä nopeammin
kuin muussa Siperiassa.

Se on komea alue maata, tämä Altain kruunun ala ja ihmetyttävä
sitenkin, että se lienee suurin maatila koko maan päällä. Sillä sen
pinta-ala on tasaisissa luvuissa neljäsataa tuhatta neliövirstaa eli
lähes kahdeksantuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Siihen
kuuluu vuoristoja ja tasankoja ja mäkimaita; sen molemmin puolin
on purjehdittavaksi sopivia virtoja ja sen sisällä on jokia, jotka
voidaan ilman suurta vaivaa tehdä purjehduskuntoisiksi; sillä alalla
on yhä vielä suuria, käytettäväksi kelvollisia metsiä ja muutakin
ääretöntä rikkautta sekä maan päällä että alla. Koko kahdeksansataa
kolmekymmentä eri vaskipaikkaa on löydetty sen rajain sisältä,
ottamatta lukuun muita kahtasataa seitsemääkymmentä löytöpaikkaa,
joita ei ole vielä koskaan tutkittu. Altain kruunun tiluksilla
astuskellaan hopealla ja kullalla, sillä, kultaista hopeavaskea
ynnä lyijyä, vaskea ja rautaa käy rikkaampina tai köyhempinä, mutta
enimmäkseen kaivamista ansaitsevina suonina vuorissa ja kultahietaa
kuljettavat niiltä alas virtailevat joet. Kivihiilikerros, jonka
laajuutta ei vielä tiedetä, vaan joka paikoittain on huomattu kuusi
tai kahdeksankin metriä paksuksi, on sitä paitsi niin laajan näköinen
että kivien laadusta päättäen lienee syytä olettaa koko tämän
alueen pohjoispuolen olevan yhtäläisen kivihiilikerroksen päällä.
Eikä kuitenkaan liene Altain kruununtilan oikeaksi rikkaudeksi
katsottava sen maanalaisia aarteita, vaan lihavaa ja hedelmällistä
mustaa multaa, joka peittää vuorten rinteitä ja tasangoita aina
puolentoistakin metrin paksuisina kerroksina sellaisissa notkoissa ja
jokilaaksoissa, joihin vesi on sitä kokoon huuhdellut. Viehättäviä,
osaksi suurenmoisiakin vuoristoja on vuorotellen suloisten mäkimaiden
ja vähän aaltomaisten tasankojen kanssa, jollaisia maanviljelijä
suosii ennen muita aroseutuja, vuorotellen hedelmällisten laaksojen
kanssa, joissa juoksee puro, oja tai joki, ja välissä on aina
rehevästi kasvavaa, korkeaa ja matalaa metsää oikeain puistojen
kaltaisina. Ilmanala, joka ei tosin ole varsin lauhkea, mutta
ei myöskään sietämätön, ei missään estä hyvällä menestyksellä
viljelemästä erittäin hedelmällistä, enimmäkseen vielä koskematonta
maata. Neljä kuukautta on kuumaa, melkein ihan vaihtelematonta
kesää, neljä kuukautta kovaa, yhtäläistä talvea, kaksi kuukautta
kylmänkosteaa, häilyväistä kevättä ja yhtä paljo samanlaatuista
syksyä, ja vaikka vuoden paremman puolen keskilämpö ei riitäkään
rypäleitä jouduttamaan, niin ehtivät kuitenkin kypsyä kaikki samat
viljat kuin Pohjois- ja Keski-Saksassa, jopa kruununtilan eteläosissa
meluunatkin.

Sellainen on maa, jota on enemmän kuin kahden miespolven aika
säästetty Siperiaan tuomituilta pahantekijöiltä ja jossa nykyään
on asujamia niin paljo, kuin saatettaisiin toivoa olevan koko
muussakin Siperian yhtä rikkaassa ja hedelmällisessä eteläosassa.
Perintötalonpoikiin ei kyllä käy verrata näitä Altain kruununtilan
maanviljelijöitä, mutta tavallisiin Venäjän talonpoikiin verratessa
he eivät suinkaan jää huonommiksi. Heistä huomaa, että heidän isänsä
ja isoisänsä ovat olleet valtakunnan suurimman ja ylhäisimmän herran
maaorjia eikä voimattoman ja sen tähden rajatonta alammaisuutta
vaativan käskijän puoliorjia; näkyy joka tilaisuudessa, että
perintöinään puute ei ole suinkaan estänyt heitä vaurastumasta, se
on: enempää ansaitsemasta, kuin ovat tarvinneet ja vielä nykyäänkin
tarvitsevat.

Altain asujanten kohtalo oli siitä lähtein, jolloin kruununtila
julistettiin keisarin omaksi, verraten edullinen, jos emme sanokaan:
onnellinen. Maaorjuuden lakkauttamiseen asti olivat he kaikki
vuorikaivostyössä tai ainakin välillisesti niitä varten toimessa.
Jotka eivät tehneet työtä itse kaivoksissa, ne hakkasivat metsää ja
polttivat hiiliä, toiset vetivät niitä sulatusuuneille ja toiset
sieltä vaskea vientipaikkoihin. Asujanten lisäytyessä väheni heille
pannun päivätyön taakka. Viisikymmen-luvulla oli jo niin paljo voimia
käytettävänä, että työnteko herralle eli keisarille voi supistua
kuukaudeksi vuodessa, jos päivätyöläisellä myöskin oli oma hevonen.
Miten pitkä matka työmiehen piti kulkea hevosellaan, määrättiin sen
pituuden mukaan. Korvaukseksi olostaan poissa kotoa sai jokainen
päivätyöläinen 75 1/2 kopeekkaa työajaltansa. Paitsi tätä tuskin
mainittavaa palkkiota oli jokaisella vuorimiehellä oikeus viljellä
keisarin maata niin paljo, kuin hän jaksoi, ja millä tavalla tahtoi,
ja samoin hakata keisarin metsästä niin paljo puuta, kuin hän
asunnokseen ja polttopuikseen tarvitsi, eikä häntä rasitettu millään
muilla veroilla eikä maksuilla. Kylän lähetettävien työmiesten luku
riippui asujanten luvusta; kyläläiset itse jakoivat työveron eri
isäntien kesken.

Kaivosmiesten työ oli helpompi. Niitä otettiin kuten muualla
sotamiehiä kruununtilan kylistä ja kaupungeista, kohdeltiin
ihan kuin sotamiehiä ja päästettiin vasta viidenkolmatta vuoden
päästä vapaiksi. Nämä jaettiin kahteen luokkaan: varsinaisiin
kaivosmiehiin, jotka työskentelivät oikeissa vuorikaivoksissa,
ja vuorityömiehiin, joiden piti joka vuosi tehdä määrätty työ,
mihin aikaan itse tahtoivat. Nämä viimemainitut polttivat hiiliä,
kaatoivat metsää, tekivät tiiliä, kuljettivat kuormia ja muuten
tekivät mikä mitäkin ja saivat palkakseen joka vuosi neljätoista
ruplaa. Saatuaan tehdyksi määrätyn työn olivat he muun ajan vuodesta
vapaina ja saivat tehdä, mitä vain tahtoivat. Kaivosmiehet sitä
vastoin olivat velvolliset palvelemaan vuodet päästänsä. Yhden viikon
kävivät he päivällä, toisen viikon yöllä kaksitoista-tuntisessa
työssä kaivoksissa ja olivat joka kolmannen viikon vapaat. Taitonsa
mukaan sai joka vuorimies rahalla ostettaviin tarpeihinsa kuusi
tai kaksitoistakin ruplaa palkaksi ja sitä paitsi joka kuukausi
kaksi puutaa jauhoja itselleen, yhtä paljon vaimolleen ja yhden
puudan jokaiselle lapselleen. Oli hänen myöskin sallittu viljellä
maata ja hoitaa karjaa, minkä verran ehti ja jaksoi. Jokaisen hänen
poikansa täytyi seitsemännestä kahdenteentoista vuoteen asti käydä
koulua; siitä lähtein kahdeksanteentoista ikävuoteen asti pidettiin
poikaa kaivostyön oppilaana ja hän sai ensin yhden, sitte kaksi
ruplaa vuosipalkaksi. Kahdeksannestatoista vuodesta alkoi hänen
palveluksensa kaivoksissa.

Maaliskuun 1 päivänä 1861, sinä päivänä, jolloin kaikki maaorjat
vapautettiin koko Venäjän valtakunnassa, oli Altain kruununtiluksella
145,639 miesasujanta, joista 25,267 kaivos- ja majamiehinä. Näitä
ei kyllä irroitettu entisistä velvollisuuksistaan yhtenä päivänä,
vaan kahden vuoden kuluessa. Heistä luopui 12,626 kaivostyöstä,
palasi kotikyliinsä ja rupesi maanviljelijöiksi; muut, jäivät vapaina
työmiehinä vuorityöhön.

En luule erehtyväni, jos oletan, että Altain kruununtilan olot,
jotka ovat säännöllisemmiksi järjestyneet kuin missään muualla
Länsi-Siperiassa, johtuvat sen entisyydestä. Keisarin tilan nykyisten
asujanten vanhemmat ja esi-isät eivät ole koskaan tunteneet olevansa
sorretut, vaikka eivät olekaan olleet vapaat. He olivat maaorjia,
mutta sen äärettömän suuren maan herran ja hallitsijan orjia, jossa
heidän isäinsä kehto oli ollut. He olivat pakotetut tekemään työtä
herralleen ja antamaan poikansa melkein koko miesijäksi herran
palvelukseen, mutta se herra oli keisari, jumaluuden vertainen
olento heidän silmissänsä. Sen tähden heitä keisari elätti, piti
heitä vapaina kaikista muiden kansalaisten velvollisuuksista, salli
heidän ottaa hänen maastansa, mitä vain voivat saada, ei millään
tavalla estänyt heidän vaurautensa kehittymistä; suojeli heitä niin
paljon kuin mahdollista virkamiesten vääryydeltä, tulipa vielä
hyväntekijäksikin siten, että pakotti heidän lapsensa tai ainakin
osan niistä käymään koulua. Heidän käskijöikseen asetetut virkamiehet
olivat paljon sivistyneemmät enimpiä muita kruunun palvelijoita;
melkein kaikki olivat Saksassa lukeneet ja suuri osa heistä oli
saksalaisia synnyltäänkin ja he toivat joskus saksalaisia tapoja,
mutta ainakin laajempaa tietoa maahan, jossa he keisarin nimessä
vallitsivat. Vielä nykyäänkin on Barnaul, kruununtilan pääkaupunki,
sellaisen sivistyksen keskuksena, jota ei muualla Siperiassa ole;
vuorityön kukoistuksen aikaan se eittämättä oli koko Pohjois- ja
Keski-Aasian henkinen pääkaupunki, ja sieltä leviävä valo säteili
sitä kirkkaammin, kuin kaikki kaivospaikat olivat hyviä keskuksia,
jotka sitä levittivät yhä laajemmalle. Sitenpä tämä kruununtila oli
etevässä asemassa kaikkeen muuhun Siperiaan verraten.

Ehkä ei ollut kruununtilan hallituksen tarkoitus koskaan edistää
talonpoikaissäätyä; maaorjuuden lakkauttamiseen asti katsottiin sitä
ainoastaan vuorenviljelyksen välttämättömäksi avuksi. Ajat ovat
muuttuneet. Siitä asti, kuin maaorjat muuttuivat vapaiksi ihmisiksi,
on vuorenviljelys yhtä lakkaamatta taantunut, kuin maanviljelys
vaurastunut. Ei ole vielä tahdottu luopua vanhasta vuorityötavasta,
mutta siinä kuluu niin suuria summia, että kaivostyön puhdas
voitto jää ihan mitättömän pieneksi. Tosin on otettu puheeksi
vuorenviljelyksen antaminen toimeliaille yksityisille, mutta
siitä ei vielä ole tullut mitään valmista. Maan jättäminen
vapaasti käytettäväksi niin syvälle, kuin aura kyntää, on ollut
vanhastaan tapana ja siten muuttunut jonkinlaiseksi tottumukseksi
eli nautintaoikeudeksi. Tosin, kuten jo sanottiin, ei kellään ole
kruununtilalla viljelymaa omanaan, eipä edes talon sijakaan; mutta
mikä on keisarin oma, se talonpoikain mielestä on myöskin "hyvän
Jumalan" omaa, ja hän kyllä mielellään antaa uskovaisten käyttää sitä
hyödykseen. Kruununtilan hallitus tosin ottaa jokaisesta pelloksi
muutetusta hehtaarin alasta neljäkymmentä kopeekkaa vuodessa vuokraa,
mutta ei se sen otossa ole varsin ankara eikä talonpoika puolestaan
tunne olevansa velvollinen pitämään siitä tarkkaa lukua. Niinpä
jokainen talonpoika yleensä viljelee niin paljon maata, kuin jaksaa,
ja valitsee, minkä paikan vain tahtoo.

Kruununtilan nykyinen talonpoika on kaunisvartaloinen,
valpasmielinen, taitava, kykenevä, oppivainen, vierasvarainen,
hyvänluontoinen ja armelias mies sekä vauraasti elävä, itsetuntoinen
ja valppautta rakastava. Hänen käytöksensä on vapaampi, vähemmin
nöyrä kuin venäläisen talonpojan. Hän on kohtelias ja avulias,
alammainen ja sen tähden helposti taipuvainen, mutta ei matelevainen
eikä orjallinen; sen tähden hän ei suinkaan vaikuta vastenmielisesti
vieraasen. Mutta hänelläkin on kaikki ne ominaisuudet joita sanomme
talonpojan eljiksi ja jotka heikontavat ensimmäistä hyvää vaikutusta.
Vaikka hänellä on ollut sivistymisen tilaisuutta enempi kuin millään
muulla hänen säätyisellänsä siperialaisella, hän ei kuitenkaan
rakasta ollenkaan koulua. Hän on ankaran tarkka uskovainen ja
saattaa kirkolle uhrata vaikka koko omaisuutensa, vaan koulua hän
katsoo sellaiseksi laitokseksi, joka vain turmelee ihmistä eikä
suinkaan sivistä. Muistaen entiset olot, jotka tosin olivat erittäin
puutteelliset, sekä vanhat, palveluksesta eronneet sotamiehet,
jotka hänen isäinsä aikaan pitivät koulun valtikkaa, lähettelivät
oppilaitansa hakemaan viinaa ja sitte humalapäissään tarpeettomasti
heitä rääkkäsivät, on hän tavattoman epäluuloinen kaikkea kohtaan,
joka on millään tavalla koulun yhteyteen kuuluva, ja riippuu sitä
paitsi talonpoikain tapaan kiinni siinä mielipiteessä, että enempi
tieto, kuin hänellä itsellään on, ainoastaan vahingoittaa hänen
lapsiansa, eikä hän siitä mielipiteestä helposti luovu. Hänen
sivistyskantansa on sen tähden hyvin alhainen. Ainoastaan poikkeuksen
tavoin harjoittaa hän kirjoitustaitoa ja kaikissa tapauksissa katsoo
kirjoja ihan tarpeettomiksi. Sitä uskollisemmin pitää hän kiinni
siitä uskonnosta, jota hänen kirkkonsa levittää, sekä taikuudesta.
Kuukausien nimeä hän enimmäkseen ei tiedä, mutta sen sijaan hyvin
tarkkaan pyhimystensä nimet ja niiden juhlapäivät. Jumala, pyhät
enkelit ja perkeleet, kuolema, taivas ja helvetti antavat hänelle
enemmän tekemistä kuin mikään muu. Häntä ei suinkaan voida sanoa
vaatimattomaksi, mutta kyllä parantumattoman tyytyväiseksi. Enempää,
kuin hän elääkseen tarvitsee, hän ei tahdo; sen tähden hän tekeekin
työtä ainoastaan sen verran, kuin hänen välttämättä täytyy. Mutta ei
piha eikä viljelysmaa, jota hän omakseen sanoo, ole koskaan hänen
mielestään kyllin suuret, ei hänen perheensä eikä karjansa kyllin
lukuisat.

"Kuinka te voitte täällä?" kysyin tulkin kautta eräältä kunnan
vanhimmalta, jonka olimme kutsuneet puheille.

"Jumala vielä kärsii meidän syntejämme", kuului vastaus.

"Ovatko vaimonne hyvät, uskolliset, lempeät ja palvelevaiset?"

"On hyviä ja pahoja."

"Tottelevatko teitä lapsenne, tuottavatko he teille iloa?"

"Ei ole niistä valittamista."

"Onko maa, jota viljelette, antelias; saatteko runsaan sadon."

"Kuin korjaamme kymmenkertaisesti, niin olemme jo tyytyväiset."

"Menestyykö karjanne?"

"Tyytyväiset olemme."

"Kuinka monta hevosta sinulla on?"

"Kaksineljättä, saattaapa niitä olla viisineljättäkin."

"Ja kuinka monta sinä niistä tarvitset työhösi?"

"Kahdeksan, kymmenen, välistä kaksitoistakin."

"Myötäväksikö sitte muita pidät?"

"Myönkinhän minä niistä aina jonkun."

"Ja mitä teet muilla?"

"En mitään."

"Kuinka monta lehmää ja lammasta sinulla on?"

"Sitä minä en tiedä. Lehmiä, lampaita ja sikoja hoitelee vaimoni."

"Onko sinulla paljo veroja maksettavana?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Onko sinulla mitään valittamista?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Sinulla ei siis ole mitään valittamista, ja kaikki on oikein?"

"Ei, ei kaikki, on minulla yksi valitus."

"Mikä sitte?"

"Tulee niin epämukavaksi asua tässä maassa."

"Epämukavaksi! mitenkä niin?"

"Niin, meille tulee liian ahdas."

"Ahdasko! millä tavalla?"

"O, kyliähän nousee kaikkialla maasta kuin sieniä. Eihän tässä enää
voi liikkuakaan, eikä tiedä, mihin tekee peltonsa. Jos en olisi niin
vanha, niin olisin jo ammoin muuttanut pois."

"Nouseeko kyliä kuin sieniä maasta? Mihin sitte? Enhän minä näe
yhtään. Kuinka likellä sitte lähin kylä on sinun kylästäsi?"

"Viidentoista virstan päässä."

Niin puhuu, ajattelee ja arvostelee talonpoika kruununtiluksilla.
Avara maa ei ole hänelle sittekään kyllin avara, ja kuitenkin
riittäisi kahdeskymmeneskin osa siitä, jota hän saa mielin määrin
käyttää, jos hän vain tahtoisi sitä viljellä. Sillä maa on niin
antavainen, että se runsaasti palkitsee vähimmänkin vaivannäön. Vaan
jos se tosiaankin joskus pettää, jos sato vastoin luuloa ei tule
tavallisen kaltainen ja jos talonpojalle silloin ylellisyyden sijasta
tulee puute, niin hän ei sitä katso laiskuutensa luonnolliseksi
seuraukseksi, vaan Jumalan sallimukseksi, Jumalan viimeiseksi hänelle
lähettämäksi rangaistukseksi hänen synneistään.

Sittekin, syntinensä ja niitä seuraavine rangaistuksineen hän tosiaan
voi sangen hyvin ja hänellä ennemmin olisi syytä puhua syntien
palkitsemisesta. Sillä ei häntä puute rasita, vaan ylellisyys.
Hallitus antaa joka talonpojalle, tavallisimmasti hänen oman
valintansa mukaan, viisitoista hehtaaria parasta maata jokaista
hänen perheensä miesjäsentä kohti. Mutta koska neljäsataa tuhatta
neliövirstaa avarasta kruununtilasta vuoteen 1876 asti oli ainoastaan
kaksisataa kolmekymmentä neljä tuhatta neliöpeninkulmaa asuttuna,
niin ei vielä nytkään pidetä suurta lukua, ottaako talonpoika
haltuunsa enemmän, kuin hänelle kuuluu, vai tyytyykö siihen, joka
oikein on. Jotkut perheet käyttävät kahtatoista ja viittätoistakin
sataa hehtaaria omalla tavallansa, ja heistä on ihan sama, onko
hevosia ainoastaan tarpeellinen määrä vaiko kaksikolmekymmentä
liikaakin. Tosiaan tapahtui usein, että liialliset kotieläimet
päästävät kruununtilan talonpoikaa eräästä rasittavasta huolesta,
siitä näet, että hän ei voisi millään kelvollisella tavalla käyttää
hyväkseen runsaita taloutensa tuotteita, hänen kun on erittäin
huonojen kulkuneuvojen tähden mahdoton vaihtaa niitä rahaksi. Maassa
sellaisessa, jonka pääkaupungissa tavallisissa oloissa puuta eli
kuusitoista kiloa ruisjauhoja maksaa ainoastaan noin 60, puuta
vehnäjauhoja 75 penniä Suomen rahassa, puuta naudan lihaa talvella
enintään 1: 50, lammas 5, vieroitettu vasikka 12, sika 10, oivallinen
hevonen harvoin enempää kuin 125 markkaa, siellä aina hyvä sato niin
alentaa tavalliset hinnat, että runsas viljan tulo tulee taakaksi.
Kun kruununtilan talonpoika saa sata kiloa viljaa parilla markalla,
niin hänestä, vaikka hän ei muutenkaan tee enempää työtä, kuin
ilmeinen pakko on, aura alkaa tuntua liian raskaalta ja siunaus hänen
ahtaan käsityksensä mukaan kiroukselta.

Nykyiset olot tekevät ymmärrettäviksi näiden talonpoikain enimmät
pahat ja hyvät ominaisuudet; hitauden, ihan paheesen vivahtavan
tyytyväisyyden ja toisella puolen välinpitämättömyyden sattuvista
vahingoista, anteliaisuuden tarvitsevaisia kohtaan ja armeliaisuuden
onnettomia kohtaan. Ne samat olot selittävät myöskin kaikissa
siperialaisissa yleisen halun enentää paikkakuntansa asukaslukua.
Avara maa ahnehtii ihmisiä, niin sanoakseni. Sen tähden joka
siperialainen vielä tänäänkin hyvillään ja ylvästellen katselee
lukuisaa perhettä; sen tähden koko Siperiassa ei olekaan yhtään
löytölasten huonetta. Mitäpä sillä tehtäisiinkään? Joka vaimo, joka
ei voi tai ei luule voivansa elättää hänelle syntynyttä lasta tai
muuten tahtoo päästä siitä eroon, löytää aina kosolta sellaisia,
jotka mielellään ja ilolla ottavat pikku olennon. "Anna tänne",
sanoo talonpoika uskottomalle äidille, "anna tänne, kyllä minä sen
kasvatan." Ja hänen kasvonsa loistavat siitä ilosta, ihan kuin
hänelle olisi varsa syntynyt. Tuommoisina aikoina, jolloin asujamia
vielä oli melkoista vähempi kuin nykyään, naitettiin melkein lapsia,
että heille niin pian kuin mahdollista kasvaisi varmoja apulaisia.
Nykyään naivat nuorukaiset enimmäkseen vasta kahdeksannentoista
vuoden alussa, mutta useimmiten valitsevat vanhempia morsiamia,
joista voivat toivoa niin pian kuin mahdollista lapsia, ja
sulhonuorukaisten vanhemmat auttavat sen ikäisiä naisia heidän
tavoitellessaan pauloihinsa naimaikään vaurastuneita nuorukaisia.

Että romantillisuuttakaan ei puuttuisi, mainitsen, että Altain
talonpoikien keskuudessa useinkin tapahtuu salaisia kihlauksia ja
nuorten tyttöjen ryöstöä. Mutta nämä ryöstöt tapahtuvat enimmäkseen
kaikkein asianosaisten, myöskin molemmin puolin vanhempain
suostumuksella, sillä siten säästyy häiden pito, joissa muuten
tulee ravita kaikkia kyläläisiä yksinkertaisella atrialla, mutta
hyvin runsaasti viinalla! Tietysti rakkaus myöskin täällä katkoo
kaikkia kahleita, varsinkin vanhempain vastustusta. Ryöstönhaluinen
nuorukainen piankin saa tytön suostumaan kuten muuallakin maan päällä
ja kirkon pyhä palvelija aina helposti taipuu erityisestä maksusta;
mutta vihastuneet vanhemmat eivät niinkään helposti lepy. Äiti kiroo
tytärtään, isä poikaansa, ja molemmat vannovat kaikkein pyhäin
nimessä, että eivät koskaan enää tahdo nähdä jälleen lapsiansa.

Viimein tapahtuu kuitenkin tuon jäykän mielen muutos; sitä ei taivuta
ylhäältä tullut voima, vaan eräs verraton tenhokeino: naukku eli
votki, joksi sitä Venäjän alueilla asuvaiset sanovat. Heti kuin
appi taipuu juomaan, on nuori aviomies voittanut, sillä anoppi
juopi myöskin ja sikunaneste pehmittää hänenkin jäykän sydämmensä.
Jos silloin ikään kuin sattumalta tulee vielä muutamia ystäviäkin
uljaasti auttamaan sovinnon juonnissa, niin heitä ei suinkaan
ajeta pois, sillä kestityksen kustannukset ovat nyt sentään paljon
pienemmät, kuin jos koko kylä olisi juoda mässäten toivottamassa
taivaan siunausta nuorelle parille. Eikö täydy myöntää, että puhdas
pyhä rakkaus tekee yksin Altain talonpoikais-pojatkin kekseliäiksi?

Myötäjäisiä morsian ei saa Altain seuduilla; hänen äitinsä päin
vastoin vaatii lahjaa sulholta, jopa välistä oikein rajusti ulvoen ja
parkuen. Ainoastaan silloin, kuin sattuu erityisiä asianhaaroja, jos
esim. häiden jälkeisenä aamuna morsiuspaita, jonka vieraat tahtovat
nähdäksensä, ei ole heidän mielestään kyllin hyvä, ainoastaan silloin
saattaa tapahtua päinvastaistakin. Ymmärtäväinen ja kokenut morsiamen
isä käyttää sellaisessa tapauksessa tuota ainiaan luotettavaa
lumokeinoa, tuo esiin ilahuttavan joukon varovasti jo valmiina
pidettyjä pulloja, lupaa suuttuneelle tai vähintään pahastuneelle
vävylle varsan, härjän, muutamia porsaita tai muuta sellaista; mielet
rauhoittuvat ja sovinto tehdään.

Miksipä olisikaan sulho ijäti vihoissaan? Eihän ole muillekaan käynyt
paremmin, ja tulevaisuus tasoittelee paljon. Isän ilo kukoistaa
myöskin säännöttömissä oloissa, mutta iloa se sittekin on. Sillä
taloushuolia ei ole köyhimmälläkään, jos hän vain tahtoo käyttää
käsiänsä. Häntä mielellään autetaan minkä milläkin, ja jos hyvän
hyvä taivas muutamiksi vuosiksi vain hiukan niukentaa siunauksensa
vuodattamista, jos vilja ja karja pysyvät vähänkään hinnassa, niin
ihan varmaan vuoden päästä teekannu ja kupit koristavat jotakin
nurkkapöytää, silkkipeitteet suurta kahden maattavaa vuodetta,
välkkyvät pyhäin kuvat oikean puolista peränurkkaa sekä kaikkea
kynäkuvailua ylevämmät leijonan, tiikerin, karhun, suden, elefantin,
hirven ja krokotiilin pyyntikuvat puhtaana ja siistinä pidetyn
vierastavan seiniä, jollainen aina on jokaisessa vähänkin toimeen
tulevassa talonpoikaistalossa.

Jotenkin yhtä viehättävä kodikkaisuus on tarjona kaikille
tuomituillekin, jotka lähetetään Siperiaan, toisille aikaisemmin,
toisille myöhemmin, jos he vain tahtovat sellaisen kodin saada,
jos elävät jonkun aikaa ja jos onni on heille vähänkään suopea.
Minä olen Siperiassa saanut tuomituista ja sinne tuomitsemisesta
ihan toisen ajatuksen, kuin minulla oli ennen sinne menoani, vaan
huomautan kuitenkin edeltä päin, että minä en ole niitä, jotka
enemmän suosivat ja paremmalla osanotolla katselevat murhamiestä,
ryöväriä, murhapolttajaa, varasta tai muita sellaisia konnia kuin
uutteraa perheen isää, joka otsansa hiessä koettaa rehellisesti
ja kunniallisesti elättää ehkä suurtakin perhettänsä ja että minä
en vielä tähän asti ole jaksanut yletä tuolle muka korkealle
käsityskannalle, joka tahtoo poistaa kaikkea rangaistusta ja
lievittää kaikkea vankeutta.

Joka vuosi lähetetään keskimäärin viisitoista tuhatta ihmistä
Venäjältä Siperiaan. Pahimmat pahantekijät tuomitaan elinajaksi,
muut määrävuosiksi. Venäjän rikoslain ankaruudesta ja puutteista ei
ole minun asiani puhua; liikaa ankaruutta ei se osoita, että siinä
laissa on kuolemanrangaistusta ainoastaan kaikkein pahimmista ja
harvinaisimmista rikoksista; siinä vain on selvää kovuutta, että
valtiollisista rikoksista tuomittuja matkalla ja usein Siperiassakin
kohdellaan ihan samoin kuin tavallisia pahantekijöitä.

Siperiaan tuomittu siirretään ensinnä piirikaupungin vankilasta
kuvernementin pääkaupungin vankilaan ja sitte kuljetetaan rautateitse
tai tavallisilla talonpoikaisvankkureilla Nishni-Novgorodiin,
Kasaniin tai Permaan. Vieläkö nykyäänkin jalkamatkoilla pahantekijät
kaksittain taotaan kiinni pitkiin vitjoihin, siten pakottaen
heitä kantamaan niitä koko matkan, en tiedä, sillä en ole sitä
koskaan nähnyt, vaan päin vastoin olen lujasti vakuutettu, että
viimeisen keisari vainajan kaikkialla tunnettu lempeys ei olisi
koskaan suvainnut tuota vanhaa raakaa kohtelua. Äsken mainituissa
kaupungeissa ja samoin Tjumenissa ja Tomskissa on tilavat
kokousvankilat ja kaikkein teiden varsilla, joita ei vielä samaa
suuntaa kulkevat rautatiet ole saattaneet hyljätyiksi, pienempiä
rakennuksia tuomittujen turvallisina säilytyspaikkoina yönajaksi.
Mikäli suinkin käy päinsä, ei tuomittuja pakoteta jalkaisin astumaan,
vaan kuljetetaan rautatiellä, vankkureilla ja säännöllistä liikettä
ylläpitävillä höyrylaivoilla; niinpä Nishni-Novgorodista tai
Kasanista Permaan, Tjumenista Tomskiin Thura-, Tobolsk-, Irtish-,
Ob- ja Tomjokia myöten. Vankilat ovat yksinkertaisia, vaan riittävän
puhtaita ja niihin kuuluvat, kuitenkin kyllin erillään olevat
sairashuoneet mallikelpoisia rakennuksia, jokialukset tavattoman
pitkiä, kaksinkertaisia veneitä, joita sopivimmin voisi sanoa
suuriksi, uiviksi linnunhäkeiksi, koska koko yläkerta on rakennettu
keskikannelle sellaisen häkin tapaan. Jokaisessa tällaisessa
kuljetusveneessä, jota höyrylaiva hinaa, on joksikin tilaa kuudelle
sadalle hengelle ja sitä paitsi suuri keittiö, sairashuone, pikku
apteekki sekä vartia-sotamiesten ja venemiesten huone. Perman ja
Tjumenin välillä käytetään vankkureita, jotka samoin ovat linnun
häkkien kaltaisia, vaarallisimpain pahantekijäin kuljetukseen.

Jokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka
selkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään
erinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet
saisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi
matkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille "onnettomille"
viisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa
ainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa
on niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan
saada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston
aikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia
on tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on
sallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa
siitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.

Sanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa
Siperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta
kovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä
avioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö
puolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka
ovat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö
mukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee,
että vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin
tavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja
vastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.

Eittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei
kuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin.
Ainoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa
määräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät
Saksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa
veneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja
siitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita
ei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan
harvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa
kokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku
ratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä
setelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset
horjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen
toivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä,
mutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret
ovat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on
koetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan
kymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa
turmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan
paatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille
tuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset
talonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä
laukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan
oikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä,
jotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja
sellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan.
Tosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä
kuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika
tavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai
vartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei
oteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella
matkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt
vanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee
sellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan
oikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta
jos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä
vastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta,
josta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin
niitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta
muita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään
astuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi
joka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa.
Vartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa
pitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden
he ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka,
murhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen
sijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on
nuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!

Väärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen
saa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja,
toisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen
mies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa
matkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden
matka edes takaisin hänen on kustannettava.

Niin kuin jokainen rehellinen venäläinen tai siperialainen tunnustaa
tämän vääryyden, yhtä varmaan joka virkamies ja joka tuomittukin,
tunnustaa, että vartiamiehet ja muut vankien valvomiseen kuuluvat
alemmat tai ylemmät virkamiehet eivät harjoita julmuutta. Tapahtuu
kyllä sitäkin, että vastarintaan asettuvat tuomitut tiellä ammutaan
tai muuten tehdään ikuisesti vaarattomiksi; vaan sellaiset tapaukset
ovat kuitenkin erittäin harvinaisia ja ainoastaan pakon vaatimia
keinoja, joihin ryhdytään vasta sitte, kuin kaikki muut on huomattu
turhiksi. Venäläinen ei ole julma, niin kuin espanjalainen,
turkkilainen, kreikkalainen tai eteläslaavilainen, vaan väärin
käsitetystä armeliaisuudesta ja hitaudesta pikemmin liian lempeä ja
anteeksi antava kuin liian kova ja ankara. Hän kyllä koettaa sekä
eläimen että ihmisen voimia, mutta ei kiduta, nähdäkseen vain niiden
tuskia. Jo "onneton" nimityksestä, jota kaikkialla käytetään kaikista
tuomituista, näkyy kansan syvällinen myötätuntoisuus, ja se tunne
vaikuttaa kaikissa, sekä sotamiehissä ja poliiseissa että vankilan
päällysmiehissä ja vartioissa. Tietysti jotkut parantumattoman häijyt
konnat joskus saavat suurimmankin kärsivällisyyden leimahtamaan
vihaksi. Tuomitut itse kertoivat minulle, että huononpäiväiset
kirjoittelijat käyttävät siirtopaikoissa yksin onnettomuuttakin
runsaamman rahan ansaitsemiseen, kuin valtio heille antaa
ylläpidoksi. Eräs entinen puolalainen santarmi, joka minulle kertoi
elämäkertansa, valitti, että Puolan viime kapinan tähden tuomittuja
Venäjän sotamiehet kohtelivat ankarammin kuin muita tuomittuja, jopa
ihan säälimättömästikin. Vaan nykyisen hallituksen tekeminen vastuun
alaiseksi sellaisista yksityisistä tapauksista on kerrassaan väärin.

Kaikki nykyiset lait, asetukset ja laitokset todistavat, että
hallitus kaikin tavoin pitää hyvää huolta Siperiaan tuomituista ja
koettaa mikäli mahdollista lievittää niiden kohtaloa sekä antaa
heille tilaisuutta toimittaa itsellensä ennemmin tai myöhemmin
miellyttävämpi elämä. Ankarasti on kielletty syyttä kovasti
kohtelemasta tuomituita ja ankarasti rangaistaan sen kiellon
rikkomista; törkeäksi rikokseksi katsotaan heiltä ottaa mitään
syyttä. Kaikkialla koetetaan lievittää rangaistusta, jos se suinkin
on mahdollista, sekä toimittaa tuomittu pahantekijä parantuneena
takaisin yhteiskunnan yhteyteen. Mutta autetaan ainoastaan sitä,
joka apua ansaitsee, eikä suinkaan kaikkia, jotka parannusta
teeskentelevät. Sillä Siperiassa ei kasvateta mitään teeskentelijöitä
kuten Saksan vankiloissa. Siellä useinkin mielettömästi koetetaan
tehdä pahantekijöistä pyhimyksiä; siitä venäläiset eivät tiedä
mitään, koska heistä on itseselvä asia, että jokainen kunnioittaa
kirkkoa ja rakkaita pyhiä, paastoaa aikansa ja yleensä tekee sen
vähän, kuin ulkokaavainen kirkko vaatii. Sen tähden otetaankin
pahuutta kiinni oikeasta paikasta ja saavutetaan tuloksia, joita ei
muualla saavutetakaan.

Viidestätoista tuhannesta joka vuosi Siperiaan tuomitusta joutuu
tuskin tuhat vuorikaivoksiin; muut hajoitellaan eri kuvernementteihin
eli, kuten on tapana sanoa, käsketään asettumaan. Suurissa
vankiloissa pidetään miehet ja naiset erillään, vieläpä myöskin
kristityt, muhamettilaiset ja juutalaiset; uutistalonpojiksi
asettuessa otetaan myöskin uskonto lukuun. Heti kuin keveämpään
rangaistukseen tuomittu pahantekijä saapuu määräpaikkaansa, saa
hän hallitukselta viimeiseksi lahjaksi oleskelukirjan, ja siitä
lähtein hän saa esteettömästi harjoittaa mitä hyvänsä laillista
ammattia, mutta on kuitenkin sen verran valvonnan alainen, että
ei saa virastojen luvatta poistua määrätystä piiristä, ehkäpä ei
kylästäkään. Tänne tulon syitä ja entistä elämää häneltä ei kysellä,
ei ainakaan pahaa tarkoittaen, sillä kukapa sitä huolisikaan hänelle
muistuttaa. Asujamet, joiden keskellä hän elää, ovat kuuluneet
tai kuuluvat vieläkin samanlaisiin onnettomiin tai ovat niiden
jälkeläisiä; vähälukuiset vapaat talonpojat mukautuvat muiden
siperialaisten tapoihin ja tottumuksiin. Autetaan onnettomia
kaikin tavoin, joita tuskin kaikkia käy hyväksyäkään. Jo suuriin
vankiloihin laitetaan työhuoneita, joissa ahkeroilla, työhön
taipuvilla tuomituilla on tilaisuutta ansaita jotakin. Sitä paitsi
koetetaan kouluilla hillitä kasvavan polven turmelusta tahi
otetaan pahantekijöiltä jääneitä orpoja niin uhraavaisesti ja niin
sydämmellisesti hoitoonsa, että ainoastaan sellainen, joka on
tahallaan sokea, siitä ei näe, ja tahallinen mykkä sitä ei puhu.
Tjumenin vankilassa kävimme koulussa, jossa nuori pappi opetti
kristittyjen, juutalaisten ja tatarilaisten lapsia, ja ystävälliset,
hyvät kasvot sillä pitkätukkaisella ja pitkäpartaisella nuorella
papilla oli. Juutalais- ja tatarilaispoikien täytyi kyllä, kuten
kristittyjen lastenkin, lukea oikeauskoisen kirkon katkismusta ja
papin mielessä saattoi ehkä elää hiljainen toivo saada joku noista
pakanoista ja juutalaisista kristityksi; mutta mitäpä vahinkoa
siitä. Pojat oppivat katkismuksesta lukemaan venättä ja sitä
paitsi kirjoittamaan ja laskemaan lukua, ja sehän olikin pääasia.
Samassa Tjumenissa kävimme erään rikkaan rouvan perustamassa ja
rakentamassa orpojen huoneessa, jota sama rouva myöskin johti ja
suurimmaksi osaksi piti yllä. Se tiellä tai kaupungin vankilassa
kuolleiden tuomittujen lapsille määrätty laitos oli oikea mallilaitos
sanan paraimmassa merkityksessä: iloisia lapsia, kauniita koulu- ja
makuuhuoneita, työhuoneita, leikkipaikkoja ja pikku teaatteri
tarpeineen. Siinä me näimme oikeaa armeliaisuutta, jota ei kukaan voi
olla kunnioittamatta. Mutta vielä enempi oli nähtävänä.

Tjumenissa, Omskissa, Tobolskissa, eikä ainoastaan näissä
kaupungeissa, vaan molemmissa mainituissa kuvernementeissa
elimme ja olimme lakkaamatta tuomittujen, enimmäkseen pikku
pahantekijäin, varasten, pettäjäin, rosvojen, Puolan kapinoitsijain
ja muiden kapinallisten seurassa. Pankin esimies, joka meitä
otti ystävällisesti vastaan, oli kahdeksitoista vuodeksi tänne
tuomittu puolalainen kapinoitsija, nikkari, joka teki meille
arkkuja, oli ryöstänyt postin, kuski, joka meitä kuljetteli,
tehnyt pahan varkauden, palvelija varastanut ravintolassa erään
juomavieraan, ystävällinen Rigan mies, joka meitä niin tehokkaasti
auttoi Irtish-joen yli mennessä, oli väärentänyt erään asiakirjan,
Goldmacher, juutalais-apulaisemme Obdorskissa, myönyt venäläisiä
tyttöjä Turkin haaremiin, palvelustyttö, joka huonettamme siisti,
surmannut lapsensa, Omskin apteekkari seoitellut tahallaan, kuten
sanottiin, myrkkyjä j.n.e. Me viimein arvasimme joka henkilöstä
hänen rikoksensa, ja poliisimestarilta saimme kyllä vakuutuksen,
että melkein kuka hyvänsä arvokkaistakin miehistä, niihin luettuina
myöskin jotkut kauppiaat, notaarit, valokuvaajat, näyttelijät
y.m., olivat väärän rahan tekijöitä, pettureita t.m. sellaisia.
Ja kuitenkin he kaikki ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä, ehkäpä
enemmänkin, eikä sellaisilta, jotka tahtoivat olla vaiti, olisi
ollut hyvä mennä kyselemään heidän entisyyttänsä, koska olivat siitä
kokonaan luopuneet.

Että tuomittu entinen pahantekijä voi näin uudistua, siitä hänen on
kiittäminen yksistään kansalaisiansa ja hallitusta, joka kykynsä
mukaan edistää hänen vilpitöntä aikomustansa alkaa uutta elämää.
Sille, joka tahtoo työtä, annetaan sitä ihan ilman epäluuloa,
otetaan hänet arvelematta palvelukseen, käytetään entistä varasta
renkinä, kuskina tai kokkina, lapsensa murhaajaa lasten hoitajana
ja samoin kaikkia muita, mikäli tarvitaan. Ja kuten vakuutettiin,
perin harvoin sitä tarvitsee katua. Siten monestakin pahantekijästä
tulee vähitellen rehellinen kansalainen, synnin kirous tuskin ulottuu
siellä toiseenkaan polveen asti. Siperiassa on mahdollinen, mikä
muualla ei ole: pahantekijän muuttaminen rehelliseksi ihmiseksi.
Että sitä ei aina tapahdu, että Venäjällä kuten muuallakin on
parantumattomia joukossa, myöntää joka siperialainen; että
seurakunnastaan erotettu ja pois toimitettu rosvo Siperiassa paljon
useammin tulee varsinaiseksi pahantekijäksi, kuin muu rangaistuksensa
kärsinyt pahantekijä jälleen lankee entisiin synteihinsä, on kyllä
huomioon otettava tosiasia.

Kaikki sen laatuiset tuomitut, joista nyt on ollut puhetta saavat
elää ja olla, miten tahtovat. Sitä vastoin pidetään törkeitä
pahantekijöitä vuorikaivoksissa työssä. Nertshinskissä työskentelee
neljä tuhatta näitä onnettomia, tuskin väheten tai suuresti
enentyenkään luvultansa. Kruununtilan vuorikaivosten nykyiseltä
päämieheltä kenraali von Eichwaldilta sain näistä rikoksellisista
tarkkoja tietoja.

Kaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja
heidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat
kaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn
alaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että
hänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole
niin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi,
jos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei
huoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin
osa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle
sydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin
tuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi
rakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan
yhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo,
ja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut.
Hän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja
saavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat.
Hän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen
työtä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa,
jota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen
paremmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki
tullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä
asettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan;
se on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän
vaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut
vieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä
tulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena
ihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian
kansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata.
Tämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.

Tosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään
siihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä
työhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii
hän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa.
Viikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä;
toinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä
historian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä,
seudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet,
kaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota
mitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä
hän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos
hänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan
ja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin
täytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut
ja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten
oloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos
pakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni
joutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen
tunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä
otuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa
ja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen
turkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi
sellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka
siperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin
käytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta
pikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin
useimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat
avonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä
lihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi
varastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle
siten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään
luvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan
ole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee
läpi kylän, ottaen tuota "onnettomille" aiottua ruokaa ja leväten
lämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku
onneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka
hän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu
liikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä
on joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja
kyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo
oriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.

"Nikolai Aleksandrovitsh", ilmoittaa joku hevosen omistajalle,
"joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi;
Romanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?"

"Mitä vielä", vastaa Nikolai, "kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku
onneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen."

Hepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton
vaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo
hyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.

Näin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta
karanneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti.
Jos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi
kotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin
usein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa
ja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa
nimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata
mihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen
tietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan
eikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle
karkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä,
ja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta
pakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi,
jopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman
osan Siperiaa.

Nopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu
niiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät
muuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys
kostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät
takaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä
pelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä
tuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy
mitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö
ja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää
tiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille;
mutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen
mädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne
lähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa
nykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei
kukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka
Siperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena
varastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä
tuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä
muualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa,
joita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.

Olen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne
nykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole
ollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen
pysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä
kovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen
hyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta.
Mutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus,
ja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin
sivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei
sitä voida kokonaan hyljätä.



Tutkimusmatkoja Tonavalla.


Unkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä
luvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema
kuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren,
Itämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen
Itä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia
asuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja,
metsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä
vakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä
hyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on
hyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän
maanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin
tutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat
Saksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä
ikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä
kauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.

Minäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta
maata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana
eli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä
elävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta
käyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi
olla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella
siellä joitakuita toukokuun päiviä.

"Lähdettekö", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas
Rudolf, "Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka
tieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia
paljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme."

Kaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna
Pohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään
sellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa,
millä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin
seuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä,
jos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat
päivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne
pitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.

Pieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova
oli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä.
Paitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli
metsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles,
Eugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä,
joka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen "sinisen"
Tonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea
Ofenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti
Bloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin
pääkaupungista.

Sitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei
Ylä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen.
Muutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat
rannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret
tavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä
kohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan.
Vasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe
sen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret
rikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa
paimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei
hänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä
harjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa
rivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä
leikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee
sinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat
törmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla
astuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten
sorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja
variksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.

Kohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka
ennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella
on syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille
aloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki
lukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä
metsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät
rantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia
laajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan
kuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy
ja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja,
valko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja
paljon -- runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää
rantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat
saman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain
ulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat
haavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet
kuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin
jättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri
asteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia,
täydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen
tulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä
puunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on
kaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen
sävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus,
korpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun
jäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen
takaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa,
etäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin
kirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on
jotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin
keväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien
maisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista,
mutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat
nykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan,
joten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.

Ainoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle
sellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos
joko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin
saavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa
ole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja
joissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi
katsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan
vihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna
mattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa
upeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja
kaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät
metsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja
vastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee
jättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn
voimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina
vedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää
vesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita
risuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi
saariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena
vastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria
on pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet,
joissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat
läpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin,
jotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja
pajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä
synkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää
tutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän
tarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.

Sellaisessa seudussa aloimme metsästyksemme, joka ensi sijassa
tarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä
matkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin
pyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa
Adonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta
tarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren
pitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden
peltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka
viimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet,
eivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä
vuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria
yöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita,
viisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja.
Nykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai
ehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin
puolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria,
silkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet
jotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään
kaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä
lienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.

Näköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri
linnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä
ystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista.
Peltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen
itse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat
muuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat
rakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden
rakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota
varastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän
sekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä
toiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita
harvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät
poikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja
merimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten
hautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan
siinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista
kerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa.
Aikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri
lajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja
että tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat
eivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri
lajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi.
Totutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin
paljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt
seuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen
hautomapaikan.

Sekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. "Tuskin
on", kuten sitä Baldamus kuvailee, "vaihtelevampaa, viehättävämpää,
kauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa
sitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta.
Ken vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla
astumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli
yhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen
lintujen elämä on ihmeellisen viehättävä." Tämä kuvaus on oikea
silloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka
ennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin
yhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on
jokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja
sellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten
elämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen,
harmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen
tummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään
häiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden
korkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee,
lentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia,
loistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat;
runkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä
leipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen
kirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa
niin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen
jätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä
kaloista, joita on putoellut pesistä.

Ensimmäinen pamaus korkean isäntämme pyssystä saa aikaan sanomattoman
hälinän. Kirkuen nousevat peljästyneet haikarat, korvia ja mieltä
huumaavasti raakkuen varikset; tyytymättömästi naristen lähtevät
myöskin merimetsot pesistään. Metsän päälle syntyy lintupilvi,
liitelee sinne tänne, ylös alas, tiheten pimittää puiden latvoja,
hajoaa eri osiin, jotka hitaasti laskeutuvat pesien luo, joista juuri
läksivät pakoon, vähän aikaa pimittävät niitä ja sitte taas yhtyvät
pääjoukkoon. Joka lintu parkuu, raakkuu, narskuttaa ja kirskuttaa
niin, että korvat lumpeutuvat; joka lintu lentää pois ja jokaista
taas pesän ja munain huoli vetää takaisin. Koko metsä joutuu ikään
kuin kapinaan; mutta siitä hurjasta hälinästä huolimatta virittelee
peippo aamuvirttänsä, riemuitsee tikka, laulaa satakieli ihanoita
säveliään, ja siten tulevat runohenget ilmi varasten ja ryövärien
joukosta.

Neli- viisituntisen metsästyksen jälkeen kannamme runsaan saaliin
mukavaan laivaan, iloisaan kotoomme, tutkiaksemme sen edelleen
lipuessa saamiamme aarteita tieteellisestikin. Tuntikausia kynnellään
joen pintaa saman kaltaisten metsien välitse, kuin edellä kerroin,
silloin tällöin myöskin suurempien tai pienempäin kaupunkien ja
kylien ohitse, kunnes enenevä hämärä pakottaa pysähtymään. Hämärissä
seuraavana aamuna saavuimme Apatiniin. Tykin laukaukset, soitto ja
iloiset huudot tervehtivät rakasta perintöruhtinasta. Kaikenlaista
kansaa tunkeutuu höyrylaivan ympärille; sikäläisiä apumetsästäjiä,
kotkan pesäin etsijöitä, kiipeäjiä, linnun nylkijöitä tulee laivaan;
toista kymmentä pikku venettä n.s. czikeliä tuodaan kannelle, sitte
laiva kääntyy kyntämään takaisin vastavirtaan ja viemään meitä
lähelle erään leveän haarakkeen suuta. Sitä myöten me nyt ensi kertaa
tunkeudumme syvemmälle märkiin rantametsiin, suurempi vene, jossa
me istumme, edeltä ja kaikki pienet Apatinista otetut jäljestä kuin
sorsan poikaset emänsä jäljissä. Tänään pyynti tarkoittaa merikotkaa,
joita näissä metsissä pesii niin runsaasti, että neliöpeninkulman
alalta oli löydetty koko viisi pesää. Pyssymiesten ominaisella
ilomielellä hajaudumme eri suunnille eri pesiä kohti.

Minä tunsin jo ennestään varsin hyvin tämän rohkean, ryöstämään
kykenevän petolinnun, sillä olinpa sitä monesti nähnyt Norjassa ja
Lapinmaassa, Siperiassa ja Egyptissä, vaan en ollut vielä koskaan
tarkastellut sen pesää: sen tähden oli tämä tutkimustilaisuus minulle
hyvin tervetullut. Nimensä mukaan asuu tämä petolintu mieluisimmin
meren rannoilla sekä myöskin suurten, kalaisten järvien ja jokien
rannoilla. Jos talvi karkoittaa sen pois asuinpaikoiltaan, niin
siirtyy se ainoastaan sen verran etelämmäksi, kuin välttämättä
täytyy, voidakseen tulla toimeen kylminäkin kuukausina. Unkarissa
sitä on runsaimmin kaikista suurista petolinnuista, ja siellä se
pysyy talvetkin; ainoastaan nuorempana eli ennen vaurastumistaan
täyteen voimaansa tekee se pitempiä retkiä, ikään kuin tutkien
vieraita seutuja. Sen tähden näkyy keväällä niillä seuduin, jossa nyt
metsästelimme, ainoastaan vanhoja, väriltään vaalenneita eli siis
täys'kasvuisia, siitoskuntoisia merikotkia, jota vastoin syksyllä
ja talvella Tonavan rantametsissä vilisee, paitsi poikasia, jotka
ovat muutama kuukausi sitte lähteneet pesistä, myöskin muualta tänne
kokoutuneita merikotkia. Niin kauan, kuin joki on auki, niiden ei
ole vaikea tulla toimeen, sillä ne pyytelevät yhtä taitavasti,
ehkäpä taitavamminkin vedessä kuin maalla, liitelevät joen päällä,
kunnes huomaavat kalan, syöksyvät kuin ukon nuoli alas ja välistä
sukeltavat saaliinsa jäljestä veden allekin, mutta nousevat mahtavien
siipiensä avulla pian jälleen ylös, kantavat saaliin, johon iskivät
voimakkaat kyntensä suomusverhon läpi, johonkin rauhalliseen paikkaan
ja syövät sen siellä kaikessa mukavuudessa. Kun Unkarissa ei näiden
kotkain ryöstelemisiä niin ankarasti tuomita, kuin muualla eikä
siis heitä juuri ahdistella, niin ne usein oleksivatkin lähellä
kalastajani majoja, istuskelevat ihan lähimmissä puissa vaanimassa,
kunnes kalastaja heittää heille säiliössä kuolleita kaloja tai mitä
muuta syötävää sattuu heille jäämään. Samoin kuin kalastaja, elättää
merikotkia myöskin unkarilainen, servialainen ja slavonilainen
talonpoika, he kun eivät hautaa kuolleita eläimiä, vaan jättävät
kotkain, koirien ja susien huoleksi raadon pois toimittamisen. Jos
joen jäätyminen riistää merikotkalta tavallisen saaliinsa eikä
sattumalta löydy mitään raatoakaan, niin ei hän siitä kärsi mitään
puutetta, sillä jalomman ja rohkeamman vuorikotkan tavalla pyytää
merikotkakin mitä hyvänsä riistaa, jota vain luulee jaksavansa
voittaa. Se iskee kettua ja jänistä, siiliä ja rottaa, vesilintuja
ja harmaita hanhia, ryöstää partahylkeiltä imevän pojan ja menee
innossaan niinkin pitkälle, että iskee mahtavat kyntensä myöskin
jonkun nokkavalaan tai sammen selkään, jotka molemmat vetävät
sen veden alle ja hukuttavat ennen, kuin se ehtii saada kynsiään
irti; hyökkääpä se välistä ihmisenkin kimppuun. Näin merikotkalla
tuskin koskaan on puutetta, vaan hän päin vastoin saa viettää ihan
huoletonta elämää, jos häntä ei varsin rajusti ahdistella.

Hautoma-aikaan asti elää merikotka rauhassa vertaistensa kanssa,
vaan sen lähestyessä herää hänenkin sydämmessään taistelun kiihko,
useimmiten kaiketi kateudesta. Naaraksen ja pesän tähden taistelevat
merikotkat ankarasti. Kotkaparin liitto kestää kyllä niin kauan,
kuin puoliso elää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että kotka
jaksaa suojella naarastansa toisten kosinnalta ja pitää omaa pesää.
Vaurastunut, voimansa tunteva nuori kotka katselee himokkaasti
toisen naarasta ja pesää ja molemmat ne ovat hänen, jos hänen
onnistuu voittaa tuo toinen. Sen tähden oikea puoliso taisteleekin
hengen edestä tulokasta vastaan, joka rupeaa häiritsemään hänen
kotirauhaansa ja onneansa. Korkealla ilmassa alkaa taistelu ja
päättyy usein vasta maassa. Nokalla ja kynsillä iskee toinen
toistaan, kunnes toisen onnistuu saada kyntensä toiseen, mutta
samalla hän jo omassakin ruumiissaan tuntee toisen kynnet. Yhtenä
höyhenpallona syöksyvät molemmat korkealta ilmasta alas veteen tai
maalle, päästävät irti kyntensä ja ryhtyvät heti jatkamaan taistelua
toisella tavalla. Kiukkuisten kukkojen tavalla ne tappelevat, jos
maalle sattuvat putoamaan, ja veri ja höyhenet taistelukentällä
todistavat kyllin, että siitä leikki on kaukana. Naaras liitelee
molempien taistelijain yllä tai katselee jostakin korkeasta
paikasta taistelua näköään välinpitämättömänä, vaan kuitenkin joka
kerran hyväilee voittajaa, kuin se taistelun päätyttyä palaa hänen
luoksensa, samapa sitte, onko voittaja entinen puoliso tai tulokas.
Entinen saa heti väistyä, jos sotaonni on tulokkaalle suosiollinen!
Naaraskotkan mielestä ansaitsee ainoastaan voima suosiota.

Onnellisesti torjuttua tällaiset hyökkäykset ja taistelut, joita
jokaisen kotkauroksen täytyy joka vuosi kestää, asettuu pari vanhaan
pesään ja alkaa jo helmikuussa sitä parannella. Siihen tarpeelliset
rakennusaineet kokoelee pari yhdessä maasta tai vedestä, ehkäpä
katkoo puistakin, ja kantaa kynsissään pesän luo usein etäältäkin
ja rakentaa ne siellä kokoon niin taidokkaasti kuin kotka osaa. Kun
sitä rakennusta tehdään joka vuosi, kasvaa pesä vähitellen melkoisen
korkeaksi, niin että jo siitäkin voidaan huomata sen, samoin kuin
siinä asuvan parinkin, vanhuus, sillä vanhimmissa pesissä aina
myöskin on vanhimmat kotkaparit. Pesä ei aina ole latvaoksissa,
mutta aina sentään korkealla maasta, lähellä runkoa ja aina vahvojen
oksien varassa, jotka jaksavat kantaa raskasta ja yhä raskaammaksi
tulevaa rakennusta. Hienommat oksat, kaikki hujan hajan törröttämässä
sekä pohjalla että ylempänä, muodostavat sopivia pesänkoloja ja
piilopaikkoja useammillekin varpuispareille, jotka rohkeasti ja
luottavasti tunkeutuvat mahtavan petolinnun lähelle.

Helmikuun lopulla tai maaliskuun alulla munii naaras kaksi,
enintään Kolme munaa matalaan pesäkoloon ja alkaa ahkerasti hautoa.
Uroskotka toimittaa hautovalle naarakselle syömistä, mutta ei
nytkään mielellään lentele kauas; hankittuaan ravintoa puolisolleen
ja itselleen istuu hän uskollisena ja huolellisena vartiana
lähellä pesää jossakin puussa, joka samalla on vartio-, lepo- ja
makuupaikkana. Noin neliviikkoisen hautomisen jälkeen lähtevät
munista pojat, jotka usein ovat ikään kuin valkoiset villatuput,
joista pilkistää nokka, mustat silmät ja nyt hyvin terävät kynnet;
sievät olennot ne ovat ja jo nuoruudesta asti hyvin itsetuntoiset.
Nyt on työtä kylliksi sekä isälle että emälle. Vuorotellen he
lentelevät saaliin haussa ja vartioivat poikasia, mutta ainoastaan
emä niitä hoitelee. Kyllä isäkin rehellisesti tekee tehtävänsä niiden
kasvatuksessa, mutta ainoastaan emä kykenee niitä hoitamaan. Jos
niiltä, ensimmäisinä lapsuuden päivinä emä kuolee, niin ne riutuvat
kuten nuoret imettäväisetkin, joilta kasvattaja riistetään. Omalla
rinnallaan suojelee kotkaemä poikasiansa kylmältä ja sateelta; omasta
närästään antaa se niille lämminnyttä, pehminnyttä ja puolisulanutta
ruokaa. Sellaista ruokkijan tointa ei isäkotka ymmärrä; mutta
kuin poikaset vaurastuvat isommiksi, noin puolikasvuisiksi,
ja siihen aikaan kadottavat emänsä, pitää isä yksinään huolta
niiden kasvatuksesta ja uhraavaisimmalla vaivalla ruokkii niitä
kokonaan. Pojat kasvavat nopeasti. Kolmannella viikkokaudella tulee
selkään höyhenpeite, toukokuun lopulla ovat ne täys'kasvuiset ja
lentokykyiset. Silloin ne lähtevät pesästään vanhempiensa johdolla
totuttautumaan ammattiinsa.

Tällainen on lyhyesti kuvattuna niiden kotkain elämä, joita me
aioimme nyt pyydellä. Me kävimme koko yhdeksällätoista asutulla
pesällä, ja meillä oli missä minkinlainen onni. Milloin jalkaisin,
milloin pikku veneillä, välistä juosten ja kaalaen, välistä ryömien
ja hiipien koetimme näkymättä ja kuulematta lähestyä pesäpuita,
teimme tuota pikaa niiden alle lehtimajan ja tähystelimme tuntikausia
siitä innoissamme kotkia, jotka meitä tai muita säikähtyneinä eivät
ollenkaan tahtoneet palata pesäänsä, lentelivät vain korkealla
ilmassa sen kohdalla, mutta viimein sentään aina palasivat ja
tulivat, jos hyvin kävi, ammutuiksi. Havaintoja siinä tehtiin ja
sanomattoman viehättäväksi tämä kotkan pyynti tuli meille kaikille.

Paitsi kotkia ja muita petolintuja, joita myöskin ammuttiin, oli tai
näytti olevan hyvin vähä siivekkäitä asujamia näissä niin otollisilta
näyttävissä metsissä. Tosin vielä olikin aikaisin keväällä ja
muuttolintujen kulku vielä paraillaan, emmekä me saaneet tutkituksi
muuta kuin juuri metsän laidan. Mutta eipä palanneiden ja niihin
metsän laiteihin asettuneiden lintujen luku ollut läheskään niin
suuri, kuin olimme odottaneet. Vielä suurempi sitä yleistä köyhyyttä
oli mielestämme hyvien laululintujen puute. Joku laulurastas
liverteli runsaita säveliään keväiseltä tuoksuvassa metsässä, lauloi
myöskin siellä täällä jokunen satakieli ja kaikkialla kuului peipon
ääntä, koettipa jo kerttukin kurkkuansa; mutta ei niistä mikään
tyydyttänyt meidän tarkkaa korvaamme. Kaikki ne tuntuivat vasta
alottelevilta, ei yksikään ollut varsinainen laulumestari. Meistä
viimein alkoi tuntua, kuin oikea laulu ei ollenkaan menestyisi näissä
metsissä, vaan ainoastaan kotkan ja haukan huuto, huuhkajan ja
kissapöllön ulvonta, ruo'onpäristäjän ja tiiran narskutus, haikaran
kirskutus ja tikan nauru, käen kukunta ja metsäkyyhkyn kuherrus sekä
sitä paitsi enintään vielä kaislikossa asuvan ruokokertun ääni, joka
lienee suurimman osan lauluansa oppinut sammakoilta.

Neljäntenä päivänä päätimme lähteä Keskendin metsään, joka on
muutaman peninkulman päässä Tonavan rannasta. Kuin läksimme pois
rantametsiköstä, oli edessämme tasanko, jota toisella puolen vasta
melkoisen etäällä mäkikukkulat rajoittivat. Ripeillä hevosilla ajaa
lennätimme tietä hyvästi viljeltyjen vainioiden keskitse, jotka
kuuluivat mallikelpoisesti hoidettuun Bellyen alueesen. Siellä täällä
märkiä niittyjä lammikoineen ja ojineen, pieni metsikkö, suuri
latorakennus myhkyräisten tammien suojassa, ravintola, kylä, muuten
vain puuttomia vainioita; sellaista se seutu oli, jota ajoimme.
Vainioilta nousi lukemattomia laulavia leivoja, tiellä astuskeli
somia västäräkkejä, aitapensaissa tien varrella istui lepinkäisiä ja
harmaita sirkkuja, tammien latvoissa melusivat ja lauloivat naakat ja
kottaraiset, lammikkojen päällä kiertelivät kalastelevat kalasääsket
ja lentelivät sievät tiirat, suolla kuljeskeli töyhtöhyyppä; muita
lintuja emme juuri nähneet. Yksin Keskendin metsäkin, hyvästi
hoidettu kruunun puisto, jonne saavuimme kaksi tuntia ajettuamme,
oli köyhä lajeista, vaikka lintumaailma muuten olikin rikkaanlainen.
Siellä pesi kilju- ja merikotkia, monenlaisia haukkoja ja pöllöjä
ja varsinkin metsähaikaroita ihmetyttävän paljo, ja saalis tuli
odottamattoman runsaaksi. Eivätkä metsänvartiat, jotka olivat vasta
muutama päivä sitte saaneet tietoa korkean metsästysherramme aiotusta
tulosta ja sen tähden kiireimmiten kävelleet koko puiston pesiä
etsien ja tehneet niistä kartan, kuitenkaan tienneet likimainkaan
kaikkia tässä metsässä pesiviä petolintuja eikä haikaroita. "Ovatpa
nämä paratiisin oloja", sanoi perintöruhtinas Rudolf, ja ne sanat
sattuvasti ja selvästi kuvaavat ihmisten ja eläinten suhdetta
Unkarissa. Itämaalaisen tavoin ei unkarilainenkaan tiedä mitään
tuosta murhanhimosta, joka on tehnyt Länsi-Europassa eläimet niin
perin aroiksi ja samalla koko sen puolen meidän maanosastamme niin
köyhäksi eläimistä; unkarilainen suopi yksin petolinnullekin,
joka asettuu hänen tiluksilleen, kotorauhaa eikä lakkaamatta
julmasti ahdistele eläinmaailmaa, joka hänen ympärillänsä liikkuu.
Ei edes voiton toivokaan, joka nykyään joka vuosi kuljettaa
joukottain höyhenten ostajia Ala-Tonavan suoseuduille ja ainoastaan
koruhöyhenien tähden surmaa satoja tuhansia lintuja, ole saanut
unkarilaista luopumaan vanhasta suosiostaan lintuja kohtaan. Ehkäpä
välinpitämättömyyskin ympärillä liikkuvasta eläinmaailmasta on
myöskin osaltansa pitänyt yllä unkarilaisen ystävyyttä eläimiä
kohtaan, mutta se vain on tosi, että se ystävyys ei ainakaan vielä
ole väistynyt vainon himon tieltä. Luottavasti oleksivat eläimet,
varsinkin linnut, ihan lähellä ihmistä ja asettelevat elämänsä ihan
ihmisestä huolimatta. Kotka tekee pesänsä metsätien varrelle, korppi
vainion pensaihin; metsähaikara on tuskin yhtään arempi kuin pyhänä
pidetty kotihaikara; eivätkä linnut liikahda paikaltaan, vaikka
vaunut vierivät ihan läheltä ohitse.

Samaa saimme muuallakin nähdä kuin Keskendin metsässä. Käveltyämme
sen ristiin rastiin, käytyämme useammalla kuin kahdellakymmenellä
käärmehaukan ja kalasääsken sekä mustan haikaran pesällä, syötyämme
oivallisen aamiaisen ja nautittuamme virvoitukseksemme hyviä
lähiseudun viinejä, läksimme uhkaavan ukonilman pelosta kiireesti
palaamaan laivalle, yhä kuitenkin vielä ampuen ja kooten saalista,
mikäli vain aikaa ja tilaisuutta oli. Paluumatka kävi toista tietä
kuin metsään meno, hyvää maantietä, joka kulki kylien kautta.
Monta kylää oli jo jäänyt jäljellemme, kuin taas tie pujottautui
talojen väliin. Kartanoissa ei ollut mitään erikoista nähtävänä,
asujamissa sen sijaan enempi, kuin olin voinut aavistaakaan.
Tämän Dalyok-kylän asukkaat ovat melkein yksinomaan shokazeja
eli katolilaisia servialaisia, jotka ovat turkkilaisten vallan
aikaan siirtyneet tänne Balkanin niemeltä joko vapaasti tai
turkkilaisten pakotuksesta. Kauneita, solakoita ihmisiä nämä
shokazit ovat, miehet suuria ja voimakkaita, naiset miesten
vertaisia, kaunisrakenteisia ja sievämuotoisia. Miehistä voimme
tehdä arvostelumme oman havainnon mukaan, mutta mitä naisiin tulee,
täytyi ottaa mielikuvitustakin avuksi. Sillä nämä naiset käyttivät
pukua, jota tuskin muualla Europassa enää lienee nähtävänä ja jota
korkea herramme kekseliäästi sanoi muinaistarulliseksi. Pää ja
kasvot ovat melkein kokonaan käärityt omituisesti, vaan kuitenkin
sievästi sideltyihin liinoihin ja nutun sijasta on kaksi kirjavaa,
esiliinan tapaista, toisistaan ihan irrallista kangaskappaletta;
muista pukimista saattoi mielikuvitus kuvata mitä hyvänsä,
pelkäämättä eksyvänsä liiallisuuksiin. Minusta he hyvin muistuttivat
arabialaispaimentolaisten leiriä, jollaisessa kerran olin käynyt
Afrikan ikimetsissä.

Rankkasateessa saavuimme pimeän tullessa mukavaan laivaamme.
Sateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono
metsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka
kyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja
vaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella
ja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen
laivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua
olimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein
määräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin
koskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä
rajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia
rantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä
erottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan
tuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten
on vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä,
tiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen
peninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren
suuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet
ja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta,
ikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista
ruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein
musta on "sinisen" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä.
Harmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla,
näköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee
sataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin
ruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko
kuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo
korkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia
aaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon
puolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja
kullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät
vielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka
loitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita
ja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen,
ruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään
suurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään
sanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.

Huomioon kiintyvä on lintujen vähyys ja yleensä koko tämän
vesilakeuden autius. Ei yhtään lokkia liitele Tonavan pinnalla, ei
yhtään tiiraa risteile, enintään nousee sieltä täältä joku sorsa
vedestä. Silloin tällöin näkyy joku harmaa tai yöhaikara, merikotka,
muutamia haarahaukkoja, mustia variksia ja korppia, ehkäpä vielä
pikku joukko töyhtöhyyppiä. Siihen päättyy seudun lintujen luettelo.

Seuraavasta päivästä alkaen kuljeskelimme ihmeellistä seutua
metsästellen ja tarkastellen. Sinertävät vuoret, jotka eilen
olivat ukkosyön aikana kirkkaassa auringon paisteessa, ovat
Frushkagoran kukkuloita, metsäistä, viehättävintä vuoristoa.
Kreivi Rudolf Chotek on varustautunut ottamaan arvokkaasti vastaan
korkeata metsästysherraamme. Cerevicin kylästä, jonka yläpuolella
höyrylaivamme on levähtämässä, ajelemme joka päivä rotkoteitä pitkin,
kiipeilemme ajaen, ratsastaen tai jalkaisin vuoriston kukkuloille
ja joka ilta palaamme tyytyväisinä kotoomme, laivaan. Ihana kevät
virkistää mieltä ja sydäntä ja isäntämme on niin väsymättömän
huomaavainen, hyvä ja rakastettava, että Frushkagorassa vietetyt
päivät tulivat ihanimmiksi koko matkalla.

Seutu, jota joka päivä kuljeksimme, on erittäin miellyttävä. Lähellä
kylää leviää vainioita; niiden yläpuolella on viinitarhoja aina
metsän rajaan asti; laaksoissa ja notkoissa kukoistaa ja tuoksuu nyt
paraillaan lukemattomia hedelmäpuita, tehden koko seudun erittäin
ystävällisen näköiseksi. Tien varrella, joka kaikkialla kulkee
laaksoissa, kasvaa jyrkillä rinteillä tiheää pensaikkoa, ilahuttaen
silmää runsaalla kukkarikkaudellaan, ja laakson pohjassa suikertelee
puro, johon rinteiltä kaikkialta tiukkuu vettä. Ensimmäisiltä
kukkuloilta näkyy erittäin kaunis maisema. Alhaalla edessä on sievä
Cerecivin kylä, ja sen takana leveä Tonava ja toisella rannalla
rantametsä, jonka takaa alkaa äärettömältä näyttävä Unkarin alava
tasanko vainioineen ja niittyineen, metsineen ja soineen, kylineen
ja kauppaloineen epävarmassa, vaihtelevassa ja juuri sen tähden niin
lumoavassa valossa. Itään katsoessa kiintyy silmä Peterwardenin
linnaan. Vainioilta lentelee ylös laulavia leivoja, pensaissa kaikuu
lukemattoman monikertaisina satakielen sävelet, viinitarhoista
kaikuu punataskujen ihana laulu ja korkealla ilmassa kiertelee kaksi
korppikotka- ja kolme kotkalajia.

Vähän etäämmälle kuljettua katoavat joki, kylät ja vainiot, ja me
itse katoamme johonkin tämän vuoriston salaiseen metsälaaksoon.
Jyrkkinä pudottautuvat vuoriseinät molemmin puolin sinne alas. Tiheä,
vaikka ainoastaan kohtuullisen korkea metsä peittää tätä vuoristoa
kaikkialla. Tammia ja lehmuksia, jalavia ja vaahteroita on laajat
alat, punapyökkiä ja orapuita toisin paikoin; laiteet ovat tiheää,
matalaa pensaikkoa, jossa satakielipari asuu toisensa vieressä.
Suurenmoisia näköaloja ei matkustaja saa palkakseen, jos kiipeää
vuoriston korkeimmalle seljälle ja näkee pohjoispuolella edessään
Unkarin, eteläpuolella Servian; mutta salaperäinen metsän siimes
lumoaa sydäntä ja mieltä. Pääharjalta, joka enintään lienee yhdeksän
sataa metriä korkea, haarautuu jotenkin kohtisuoraan molemmille
puolin paljo poikkiharjanteita, jotka miltä puolen hyvänsä katsoen
usein näyttävät aivan ihastuttavilta. Harjanteet rajoittavat
laaksoja tai ympäröivät umpilaaksoja, joiden jyrkät seinät eivät
missään kohden salli kaatuneiden puiden poiskuljetusta, jonka tähden
sellaiset paikat ovatkin alkuperäisessä viileyden tilassa. Suoria,
aina latvaoksiin saakka sileärunkoisia jättiläispyökkejä kohoaa
mätänevästä lehtikasasta, johon metsästäjän jalka uppoaa aina polvea
myöten. Myhkyräiset tammet ojentelevat polvikkaita latvahaarojaan
ilmaan ikään kuin kutsuen kaikkia petolintuja rakentamaan sinne
pesiä. Tuuheat lehmukset muodostavat laajoilla aloilla niin tiheän
lehtikaton, että auringon säteet ainoastaan hiukan pääsevät
väräjämään maahan. Laulurastas ja mustarastas, kuhankeittäjä ja
punarinta-satakielinen, peipponen ja uunilintu ovat kaikkialla
asuksivan satakielen ohella tässä metsässä tavallisia laulajia. Käki
huutaa kevättervehdystänsä vuorelta vuorelle, palokärki ja tikka,
pähkinänakkeli ja tiaiset, sepel- ja metsäkyyhkyset kuuluttavat
ääntänsä.

Meidän metsästyksemme tarkoitti täällä paraastaan suurinta Europan
petolintua kaappukotkaa, jonka pohjoisimpana asuinrajana Frushkagora
näyttää olevan. Sen tavallisen lajin seuraan oli nyt, luultavasti
Servian sodan onnettomain uhrien houkutuksesta, toinenkin suuri
Europan korppikotka tullut, ja molemmat pesivät täällä ihan rauhassa,
eläintiedettä ja eläimiä suosivan maanomistajan suojeluksessa.
Minä tunsin nämä molemmat lajit aikaisemmilta matkoiltani, mutta
kuitenkin minua hyvin ilahutti tarkastella niitä hautomapaikoillaan
ja kuunnella sellaisen metsästyskumppanin kuin kreivi Ghotekin
kertomuksia niistä. Sillä nytkin oli eläinelämän tutkiminen näillä
retkillä päätarkoituksena. Paljo tehtiinkin nyt havaintoja ja näistä
tutkimuksistamme selvisi moni meille kaikille vielä hämärä kohta
näiden molempain jättiläislintujen elämästä.

Kaappukotka, jonka alueesen kuuluu Europan kolme etelänientä sekä
Länsi- ja Keski-Aasia Indiaan ja Kiinaan saakka, on vakinaisena
asukkaana Frushkagorassa, lentelee hautoma-ajan jälkeen mielellään
loitommaksikin, Pohjois-Unkariin hyvin säännöllisesti, useinpa
myöskin aina Määriin, Böömiin ja Silesiaan asti. Mahtavilla
siivillään voi se tehdäkin sellaisia matkoja ihan vaivatta. Olematta
kahlehdittu munain tai apua tarvitsevain poikasien luo, nousee se
jonakin aamuhetkenä puusta, jossa on yönsä levännyt, kierteisesti
ylös niin korkealle, että katoaa paljaan ihmissilmän näkyvistä,
katselee sieltä verrattoman tarkoilla, liikkuvilla ja eri etäisyyden
mukaan sovittautuvilla silmillään hyvin laajalti ja ihmeteltävän
tarkkaan huomaa pienimmänkin raadon, laskeutuu heti sitä syömään ja
sulattamaan tai ainakin sulloman kupuunsa sekä palaa sitte tuttuun
oleskelupaikkaansa tai jatkaa huvikseen lentelyänsä. Ja niin kuin
tämä korppikotka näkee allansa olevan, usein monta neliöpeninkulmaa
laajan alan ihan tarkkaan, samoin se myöskin tarkastelee toisten
lajistensa tai muiden suurien haaskoja syöväin petolintujen käytöstä,
varsinkin lentoa, ja käyttää hyödykseen niitä havaintoja. Ainoastaan
siten on mahdollinen selittää, että suurenlaiselle haaskalle
yht'äkkiä ilmestyy monta petolintua ja monta korppikotkaa, jopa
sellaisissakin seuduissa, joissa ne eivät ole vakinaisesti asuvia. Ei
niitä retkillään ohjaa huono hajuaistinsa, vaan näkönsä. Kotka seuraa
toista, kuin huomaa sen nähneen saalista, ja lennon nopeus on niin
suuri, että se aina ehtii oikeaan aikaan herkulle, kun huomaa saaliin
löytäjän jo rupeavan laskeutumaan. Vitkastella sen tosin ei kannata,
sillä korppikotkan ahneus on suurempi, kuin kuvata voitaisiin.
Muutamassa minuutissa kolme tai neljä korppikotkaa sulloo kupuunsa
koiran tai lampaan raadon niin kokonaan, että vain suurimmat luut on
jäljellä; atrioiminen tapahtuu siis niin käsittämättömän nopeasti,
että kuka vähänkin myöhästyy, saa katsella vain valmista.

Frushkagoran korppikotkille oli ollut, paitsi suurta raatoa,
tarjona myöskin monta pikku eläintä. Sillä tappamiemme kotkien
ruuansulattimista löysimme siiselien ja suurien liskojen jäännöksiä,
joita eläviä kotkat tuskin olivat löytäneet kuolleina, vaan pikemmin
itse tappaneet ne.

Koska Frushkagora on verraten pohjoisessa ja ympäristön viljelysolot
eivät olleet kotkille otollisia, niin kaappukotkat täällä vielä
olivatkin hautomassa, vaikka etelämpänä pesivillä saman lajisilla
pareilla epäilemättä jo oli poikaset. Niiden pesät olivat metsän
korkeimmissa puissa, enimmät vuoren seinäin ylimmässä kolmanneksessa.
Moni niistä oli hyvin tuttu kreivi Chotekille, koska ne olivat
vähintään kaksikymmentä vuotta joka kevät olleet hautomapaikkoina
ehkäpä yksillä pareilla ja koska ne jokavuotisesta rakennusaineiden
tuonnista olivat viimein kasvaneetkin mahtavan suuriksi. Toiset
näyttivät nuoremmilta, mutta sekä vanhemmat että nuoremmat pesät
olivat kotkain itsensä tekemiä. Suurimmissa olisi täys'kasvuinen
mieskin sopinut makaamaan, tarvitsematta riiputtaa päätään tai
jalkojaan ulkona pesästä.

Näiden pesäin alla istuimme me tarkastellen, kuunnellen metsän elämää
ja odotellen meidän tulostamme karkonneita kotkia, pudottaaksemme
niitä tarkalla luodilla maahan. Neljänä päivänä läksimme joka aamu
metsään emmekä yhtenäkään palanneet saaliitta. Kahdeksan suurta
korppikotkaa, monta kotkaa ja paljo monenlaisia pienempiä lintuja jäi
käsiimme, ja runsaat, kaikkia viehättävät muut havainnot antoivat
vielä enemmän arvoa retkillemme. Mutta kun viimeinen auringon säde
sammui, kokoutui nuorempi osa kylän asujamista laivamme ympärille.
Viulu ja säkkipilli houkuttelivat ihmeellisesti, vaikka hyvin
yksinkertaisesti yhteen sulavilla sävelillään poikia ja tyttöjä
pyöriskelemään korkean vieraan kunniaksi omituisia kansantansseja.

Metsästettyämme hyvällä menestyksellä vielä Tonavan toisellakin
rannalla läksimme viimein viidentenä päivänä Cerevicistä
uiskentelemaan Tonavaa myöten yhä alemmaksi. Kolmen neljännestunnin
päästä olemme pienen, jo vanhettuneen, mutta muhkean ja
kaunisasemaisen Peterwardein-linnan kohdalla ja puolessatoista
tunnissa saavumme sitte Karlowitziin, jonka lähelle asetumme yöksi.
Toisena aamuna pääsemme Koviliin, matkamme päähän.

Lähellä tätä suurta kylää on vainioiden keskellä metsiä, joissa
kyllä tammi on vallalla, mutta matalampi metsä on niin tiheä, että
ihan kyläin keskellä susi ja metsäkissa voivat viettää melkein
vaaratonta, vaikka kyllä muille vaarallista elämää. Ihmekö siis, että
myöskin kaikenlaiset petolinnut, varsinkin meri-, keisari-, kilju- ja
kääpiökotkat, käärmehaukat, haarahaukat ja monet muut haukat,
huuhkajat ja muut pöllöt ovat pesäpaikoikseen valinneet juuri ne
ja että siellä myöskin elää runsaasti kaikenlaisia pikku lintuja.
Tietäen saavansa runsaan saaliin läksivät korkea herramme ja hänen
ylhäinen lankonsa niihin metsiin. Eugen von Homeyer ja minä päätimme
koettaa onneamme kylän yläpuolella olevalla suolla, joka nykyisen
tulvan aikaan oli avarana suona.

Vaikka tämän suon siivekkäistä asujamista vasta vähin osa oli
saapunut ja lintujen matkustus päin vastoin vielä oli täydessä
vauhdissa, vallitsi siellä hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen
elämä. Melkein keskeytymättä matkailee suuret joukot mustia tiiroja
vastavirtaan, monesti kokoutuen tiheiksi parviksi, monesti taas
hajautuen melkein yli koko Tonavan leveyden. Nähtävästi vielä
pesäpaikkaa etsien vaeltaa sadoittain mustia ibiksiä lentäen
keilanmuotoisissa parvissa myötä- ja vastavirtaan läheistä
Teiss-jokea kohti tai sieltä tullen. Kalastellen astuskelevat
kaikkialla avaran vesilakeuden soveliailla paikoilla monenlaiset
haikarat. Pitkiä ruokokorsia pesäksi kantaen lentävät ruokohaukat
vanhoja tuttuja teitä. Uudestaan pariutuneet sorsat, joiden
naaraksilta tulva oli riistänyt munat, nousevat meidän pienen
tasapohjaisen veneemme tullessa räpytellen ylös vedestä, jota vastoin
uikut ja silkkikuikat turvautuvat sukeltamiseen. Lyhyesti sanoen:
ei mikään paikka koko lakeudesta ole asujamitta. Tulvaveden alaista
metsää ja siinä kulkevia teitä tunteva metsänhoitaja odottaa meitä
talossa, joka saaren tavoin kohoaa tulvavedestä ja lähtee oppaaksi
metsään, jossa tulvan tähden on vielä paljon enempi vastuksia, kuin
niissä oli, joissa tätä ennen kävimme. Oksista pidellen, jotka muuten
arvattavasti ovat melkoisen korkealla maasta, ja välistä tietä
sulkevain oksien alitse kumarrellen koetamme tunkeutua leveämpiä
vesiteitä myöten, kallistuneiden tai kokonaan kaatuneiden puiden ja
kuivien risujen välitse metsän sisään. Pensasten latvoissa hautomassa
istuvat sinisorsat, joiden pesät ovat tähän asti vielä säilyneet
tulvavedeltä, eivät hätäänny meidän tulostamme, vaan istuvat
liikahtamatta paikoillaan, vaikka veneemme lipuukin ohitse ainoastaan
metrin päästä. Silkkikuikat, jotka ovat ulonneet vähän aukeammille
vesille, uivat, meidät nähtyään, vihreään tiheikköön, pajumetsään,
joka on latvojaan myöten vedessä. Västäräkit hyppivät puupalalta
toiselle; kirjavat tikat ja palokärjet riippuvat ihan veden pinnassa
puiden rungoissa, etsien totuttuun tapaansa ravintoa. Kuva toisensa
perästä lintujen elämästä avautuu eteemme ja jokainen niistä näyttää
oudolta, kun erityiset olot ovat niitä perin pohjin muuttaneet.
Päästäksemme merikotkan pesälle täytyy meidän kaalaa pitkät matkat ja
korpin pesälle tehdä pitkät kierrokset. Varsinainen metsästäminen ei
sellaisissa oloissa ollut mahdollinen, mutta retki kuitenkin palkitsi
vaivan. Varsinkin minä sain tällä retkellä ilokseni nähdä Europan
etevimmän siivekkään rakennustaiturin, parta- eli kukkarotiaisen
rakentavan pesäänsä ja ensi kerran tarkastella sen elämää.

Seuraavana päivänä oli koko metsästysseurue kokoutunut erääsen
metsikköön, jossa unkarilainen metsänhoitaja oli pannut toimeen
suurenmoisen suden ajon, vaan järjestänyt sen niin taitamattomasti,
että susi huomaamatta pääsi hiipimään pois. Sen tähden keskeytettiin
turha ajo ja jäljellä oleva aika käytettiin hyödyllisempään lintujen
tarkastelemiseen. Iltapäivällä lähdemme Kovilista, laskettelemme
auringon mailleen mennessä Peterwardenin ja yön ensi hetkinä
Frushkagoran ohitse, poikkeamme seuraavana päivänä Hullon ruohosuolle
ammuskelemaan ja tarkastelemaan, näemme siellä myöskin hopeahaikaran,
jota tähän asti olemme turhaan tähystelleet, mutta ajan vähyyden
pakosta riennämme edelleen, ehtiäksemme Wieniin lähtevään pikajunaan.
Kiitollisella mielellä muistelen viime päiviä ja samalla pahoitellen
niiden lyhyyttä, matkustamme kaikkein rantametsien ohitse, joissa
olimme niin paljon uutta nähneet, toivotellen voivamme sinne palata
pitemmäksi ajaksi, ja sanomme tällä kertaa jäähyväset tälle rikkaalle
ja omituiselle maalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Helppotajuisia esitelmiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.