| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Mehiläinen 1839
Author: Elias Lönnrot, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläinen 1839" ***
MEHILÄINEN 1939
Toim.
Elias Lönnrot
Helsingissä,
Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä,
1840.
Präntättäköön: _J. M. af Tengström_.
SISÄLLYS:
Tammikuu:
Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.
Muistelmia: Lieto Lemminkäinen.
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.
Helmikuu:
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi. (Jatkoa.)
Laulusta.
Maaliskuu:
Laulusta. (Jatkoa.)
Laskuopista.
Huhtikuu:
Kerrosta yksimääräisissä.
Runoista.
Tietäjän runo.
Toukokuu:
Runoista. (Jatkoa.)
Kahviruno.
Koiranruno.
Toinen koiraruno.
"Suru runot".
Kesäkuu:
"Suru runot". (Jatkoa.)
Lauluja.
Tyttöin lauluja.
Poikain lauluja.
Heinäkuu:
Lauluja. (Jatkoa.)
Runo postilaukusta.
Neljä kultalintua.
Elokuu:
Neljä kultalintua. (Jatkoa.)
Juttu juhlajuomisesta.
Huolikaihos Karjalassa.
Lauluja 1-3.
Syyskuu:
Kertomus muutamasta varkaudesta.
Pään parannuskeino.
Tarina.
Indialaisten kuollonjuhla.
Ystävät.
Keino ylösherättää kuolleita.
Lokakuu:
Kuningasten onni.
Uskonopin vaikutus.
Suuttuu kerran viisaski.
Neljä tarinata.
Graeca sunt; non leguntur.
Marraskuu:
Graeca sunt, non leguntur. (Jatkoa.)
Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?
Ihmissusista.
Joulukuu:
Alkuluomisesta.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Tammikuulta.
Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.
Kaks' oli vuotta kaahatellut,
Ajastaikoa ajellut,
Mehiläinen meiän maalla,
Koska kurja kulkuansa,
Raukka rannan kiertoansa,
Waivanen vaellustansa,
Alko suuresti suruta,
Walitella vaikiasti
Sano ei saatavan simoa,
Eikä mettä mielehistä,
Näillä mailla, mantereilla,
Talvisilla tantereilla,
Näissä pakkasen pajoissa,
Wilun vihmojen majoissa.
Oli hän käynyt Karjalassa,
Sekä samonnut Savossa,
Häilynyt Hämehen maalla,
Tungetellut Turkuhunki,
Wielä mennyt Wiipurihin,
Yrttänyt lahen ylitse
Wirohonki viimeisellä.
Löynnyt ei sitä sioa,
Paikkoa palaistakana,
Jossa armo annettaisi,
Saataisi sulosananen.
Muut linnut, lihavat linnut,
Ehkä muuten muukalaiset,
Saivat lemmen liikkumalla,
Kunnian kuleksimalla.
Heill' oli puku parempi,
Nuttu kahta kaunihimpi,
Tuotu Tukulmin periltä,
Saksan maalta saatettuna;
Hän oli halpa harmajassa,
Kotisaaussa sarassa.
Sillä kurja kunniansa,
Raukka arvonsa alensi;
Oli outona kylissä,
Tuntematonna tuvissa,
Karjalassa kainu vieras,
Savossa sananalanen,
Hämehessä häiy lintu,
Turussa paha turilas.
Ken se tuomitsi tulehen,
Ken oli viskata vetehen,
Ken muuten pahoille panna,
Korpin syöä syyätellä.
Niinpä sieltä tultuansa,
Kotihin kohattuansa,
Ei sanonut ensinkänä
Oikein älyävänsä,
Mintähen tämä hänelle --
Mintähen ajan tämänki
Teki työti tuhman lailla,
Kaksi vuottansa kaotti.
Oisi ollut mielestänsä
Parempi pajun vesoilla
Maata maassa paikallansa,
Nukahella nurmikolla,
Lehtovieressä levätä.
Ei oisi kylä kysynyt,
Miero miettinyt mitänä,
Olostansa, onnestansa,
Tavoistansa, taioistansa;
Eik' oisi kulunut kieli,
Wäki tyhjähän väsynyt.
Sillä mielellä samalla
Ei luvannut luonenkana
Mennä toiste tuonnemmaksi,
Etähämmäksi ikänä,
Palvelemahan pahoja,
Ihmisiä ilman alle,
Kataloita kaikkialla,
Ylen harvassa hyviä.
Kuultuani kurjan itkun,
Waikian valitusäänen,
Toki tunsin tuiman huolen,
Kanssa katkeran havatsin.
Ajattelin armahella,
Säästellä ja säälitellä,
Antoa asuaksensa
Oman pirttini pihalla,
Oman pellon pientarella,
Oman rantani rajoilla.
Waanp' on tunki toisahalta,
Pääsi päähäni ajatus,
Muistu muinanen sanoma,
Kun ma olin kuulla saanut
Palkollisista pahoista --
Kuinka kurjat kumman lailla
Muita aina arvelevat,
Muita moittivat yhäti,
Itse syytönnä elävät,
Ilman virhettä, viatta.
Sanoinpa sanan samassa,
Lausuelin linnulleni:
"Mitä tuhma tuikuttelet,
Lintu kurja kuikuttelet
Olostasi, onnestasi,
Wuosistasi, voimistasi,
Kun et kurja kumminkana
Olla oikein osannut!
Tuhmin työsi toimittelit,
Pahoin päiväsi menetit;
Olit lapsi laatuasi,
Warsin heikko varreltasi;
Et kyennyt kumppaliksi
Rinnalle ripiänlaisten;
Muut ne töille työntelihen,
Muut saivat salometsille,
Sinä lauluja latelit,
Ja vetelit virsiäsi,
Panit paljolta lorua,
Et sitänä siivon lailla;
Outoja oli sanasi,
Tuiki tuntemattomia,
Weettyjä Wenäeheltä,
Karjalasta kaivetuita,
Rajamaissa mainituita,
Kuultuja Kotalapissa,
Keksimiä kehnompien,
Talonpoikaisten puheita,
Joit' ei suuremmat suatse.
Kärsi kuulla korvatkana."
"Sentähen sinua neuon.
Sekä käsken ja kehotan --
Mene vielä, kun menetki,
Lähe taasen, kun lähetki,
Wuoeksi vaeltamahan
Suomen suurihin kylihin.
Ennen tuttuihin tupihin,
Wieläpä luoksi vierastenki
Ennen tuntemattomien!
Sitte sinne tultuasi,
Kunne'ki kulettuasi,
Pyyä siivona pysyä,
Ajan kaiken kaunihina;
Aina siivona sanoissa,
Sekä töissä toimellisna,
Iloksi monen isännän,
Monen miehen mieltä myöten!"
"Heitä poies herjat laulut,
Lorut joutavat lopeta,
Tuo ennen toet sanomat.
Hanki taampaiset tarinat,
Elämästä entisestä,
Suuren Suomenmaan kylissä,
Lausu vielä lasten kuulla
Nykyisestäki olosta,
Mitä tuntenet toeksi,
Ja muuten muisteltavaksi,
Josta oppia olisi,
Kartutusta kasvaville!"
"Elekä kysy kyllin päältä,
Puhu paljo palkoistasi --
Kysy riuna, kysy kaksi,
Ano puolen palttinaista,
Koko kuukauen kululta,
Neljän viikon vieremältä;
Sano et voivasi sitänä
Palkita pahalla työllä,
Tolkun, toimen puuttumalla,
Wähän voimasi varalla."
_Jälkimaine_. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä
Mehiläiselle, jos niistä paranisi! -- Muuten toivon lukian siitä ei
pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.
Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen
asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista,
mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä
hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä
hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa,
kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta
ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä
äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi
Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin
kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä,
jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.
Sama _Pohjolan neiti_, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli
pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo
rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat,
rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä
aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun
siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään
ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo,
että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien
häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen
parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat
häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi
hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko
varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa,
Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:
"Ellös menkö poikueni!
Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkon tahotakkana".
Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja
vastasi:
"Koira kutsuen menevi,
Hyvä ilman lykkeleksen --
Tuoss' on kutsut kuunikuiset
Terässä tulisen miekan,
Wyöllä kalpani käressä".
Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa,
että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi
minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella
luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi,
niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta
tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin
kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä,
joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi
pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat
Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti
välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia
kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän
tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään
poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo
ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua
tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi
kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui
ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi
miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat
kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia
varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen
röyhkiänä eli ylpiänä.
Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen
kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata
saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa
kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä,
niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti
niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä
paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta
piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi
aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko
rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle.
Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja
astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella
päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja
aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan.
Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi
se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi
portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen,
särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä
tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle,
jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa,
jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti
kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä
ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista
ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven
ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi
lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:
"Koria on kutsuttu vieras,
Koriampi kutsumatoin."
Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi
muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä
panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen
kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat
ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu,
kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:
"Emmä vieras lienekkänä,
Kun ei tehä teoksia,
Tahi ei oinasta tapeta,
Tuoa härkeä tupahan,
Sarkasäärtä huonehesen,
Uuelleen olutta panna --
Syöä miehen syömättömän,
Juoa juossehen urohon."
Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta
vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista,
päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja
toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään
lausui taasenki:
"Emmä liene lempi vieras,
Kun ei tuotane olutta,
Parempata juotavata,
Waravammalla käellä,
Suuremmalla astialla."
Jopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada
ostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi
loihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi
koko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä
ollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren
härjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan
isäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen
sudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta
puolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun
havatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi
haukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun
näki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:
"Ei tässä piot parane,
Kun ei vierahat vähene;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäki juomingista!"
Tempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa
kanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten,
vaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:
"Mitä minun on miekastani!
Kun on luissa lohkiellut,
Pääkasuissa katkiellut."
Sitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan
pikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin
ja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille
ruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka
luulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa
lyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten
annettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä,
mutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:
"Tukela tora tuvassa,
Weren seikka salvoksessa,
Tuvan uuen turmelemma,
Lattian likaelemma,
Pestyt penkit hierelemmä;
Käykäme ulos pihalle!
Pihalla veret paremmat,
Kartanolla kaunihimmat,
Luontevaisemmat lumella."
Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle.
Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen
tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:
"Kuulesta sa Pohjan poika!
Sinunpa pitempi miekka,
Sinun kalpa kauhiampi;
Toki taiat tarvitakki,
Ennenkun ero tulevi,
Tahi kaula katkiavi.
Kun on miekkasi pitempi,
Iske päältä Pohjan poika!"
Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja
kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville.
Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin
ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki
kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja
pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä
rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen,
paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian
lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa
tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki
oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä
Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa
vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä
kotiin äitinsä luoksi ajaen.
Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka
tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista
suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu.
Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän
itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla
mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? --
mitä keihäitä?" -- kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla
miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä
kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan
muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei
kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt
kunne tahansa piilemään -- arveli äiti -- niin taidatpa aina surman
edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä,
niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta
piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan
käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä
menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo
lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina
sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua
lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään
ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos
saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa
venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa,
jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää.
Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen
rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka
jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet
saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat
havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi
estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja
lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei
saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet
oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita,
ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate
itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja
sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.
Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä
edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota
Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi
äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut
äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa
laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa
mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa
kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt
Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen
lausui:
"Elä huoli hongan pinta,
Wene varpanen valita!
Wielä saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella."
Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni
vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän
nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan,
niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja
äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä
vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen
veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen
muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen
vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä,
että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia
kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla
tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä
epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä
rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa.
Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista
mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin
silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa.
Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä _vaivaiseksi_. --
Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille
majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki
usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata
elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja
arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut,
kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa
kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä
rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie
ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat
sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä
verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja
Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi
yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen
lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä,
laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan
ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon
Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:
"Ei vara venettä kaada,
Tuki suovoa tuhoa,"
ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä
lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan.
Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen.
Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin
hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan
katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin
veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki
soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen
häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut
paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse
kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä
kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte
saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara
myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen
olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita
laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos
Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata,
souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät
eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi
tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan
samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä
kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton.
Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä
matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin
sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi
vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa
tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat,
esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle
Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki
tästä kerrasta jääkööt.
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.
Pieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö
peittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen
alkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin
Ruotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras,
mitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa
asuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja
että Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka
kuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät
Permiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla
ja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti.
Jumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. --
Suomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä
kansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu,
että muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli
Pohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. _Sariola,
Luotela_. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua _Saariola_,
muistuttaa ruotsalaisesta nimestä _Holmgård_ ja Wenäläisestä,
Wienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista _Holmogori.
Luotelan_ nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme
kuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota
Wienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).
MEHILÄINEN.
W. 1839. Helmikuulta.
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.
(Lisää Tammikuun osaan.)
Näyttää siis, kun olisivat esi-isämme, taikka se osa
muinas-Suomalaisista, joiden seassa enimmät vanhat runot syntyivät,
niiden synnyntäaikana asunut Wienajoen varsilla. Runoissa muistellaan
heidän sekä vettä myöten että maisin Pohjolaan kulkeneen ja kolme
päivää matkattuansa sinne peräytyneen. Tätä kahtalaista kulkua
selvittämään sopii kyllä hyvästi se arvelu, että asuivat joen
rannalla ja ettei se ollutkaan joku pienempi joki, on siitä arvattava
että verrataan runoissa useinki mereksi. Kovemmat kuohut ja aallot
kohtasivat heitä Pohjolaan päästessänsä, josta myös lienee nähtävä,
Pohjolan olleen merta likempänä. -- Eräs vanha runo (k. Meh. 1836
Toukokuulta) mainitsee _Tuiretuisen pojasta_, joka "läksi viemähän
_vetoja, maarahoja_ maksamahan." Niinkuin runo nimitetyssä paikassa
luetaan, olisi hän matkannut _Pohjan kankahilta_, tullut _aukialle
meren selälle_ ja siitä _Wäinölän ahoille_. Mutta toiset ja pianpa
usiammat laulajat muistelivat hänen Wäinölän ahoilta lähteneen
ja Pohjolaan matkanneen, niinkuin saman runon toisinnoissa onki
merkitty. Jos, kuni uskoisimma, matkansa kävi tällä jälkimmäisellä
tavalla, niin voisi siitä päättää, Wäinölästä aikoinansa veroa
Pohjolaan vedetyksi. Tämän asian tekee toinenki runonpaikka (k.
Kalev. XVII: 512-523) uskottavaksi. Lemminkäinen siinä Pohjolaan
tultuansa muistuttaa itsensä sekä muiden tuomista ohrista ja jyvistä.
Eikö mahtanut siinäki olla maine verojyvistä? Kun Pohjolata runoissa
myös paikoin _Jumalisiksi_ (k. Kalev. XVII: 63 tois.) nimitetään,
niin luulisi tämän nimen juuri tulleen Pohjolassa pidetystä Jumalan
kuvasta, niinkuin sama kuva tietään Permiäläisillä suuressa arvossa
olleen. Arvattavasti luultiin tämän kuvan tuovan paikalle kaiken
onnensa, rikkautensa, voimansa ja etuutensa. Sentähdenpä lienevätki
Wäinölässä asuvat Suomalaiset useinki yritelleet saada Jumalan kuvaa
taikka itsellensä ryöstetyksi, taikka muuten Pohjolasta hävitetyksi.
Ne matkat ja sodat, joita _Sammosta_ käytiin, ehkä olivatki tämän
Jumalan kuvan tähden, jolla kyllä mahdollisesti voi olla erityinenki
nimensä _Sampo_. Jos tämä asia saataisi, kun toivomma, vasta paremmin
selvitetyksi, niin helposti voisi ymmärtää senki, kuinka Sammossa oli
- - - "kyntö sekä kylvö,
Sekä kasvu kaikenlainen."
ja kuinka sama Sampo
"Jauho päivän syötäviä
Päivän toisen myötäviä
Kolmannen kotipitoja"
- - - - - - - - - - -
"Jauho purnon puhtehessa" j.n.e.
ja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli
- - - "polo Pohjolassa,
Elo leivätön Lapissa."
Tätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa
synnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea;
olleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä
niin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa
toiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle,
Pohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). -- Tiettävästi
joutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja
saivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen
syntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty
j.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.
Laulusta.
Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä
liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja
tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki _ilo ja
huoli_ (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen
pääosaan _iloisempiin ja huolellisempiin_. On kyllä muissaki tiloisa
laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä
kahdessa.
Sitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei
tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin
pohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä,
ihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on
sillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä
seuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa,
elonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa
majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki
luona kahleissansa.
Mutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki
havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi,
kun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin
erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä
erotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta
eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä
ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä
asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja
kotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi
mielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun
sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa
jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut
niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää,
sitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa
täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin
muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten
semmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli
käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä
paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia
lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle,
kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa
entistä aikaansa muistellen lauloiki:
"Anna akka rätsinäni,
Työnnä pois punakeräni!
On jo virttä neuomatta,
Sekä saamatta sanoja;
Kyllä huoli virttä tuopi
Kaiho kantavi sanoja,
Mure muita lausehia,
Mielalani arveloita."
Kuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa _surullinen mieli ja laulu_,
siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa,
esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:
Kuka kuuli laulavani,
Luuli olutta juoneheni,
Taaria tavanneheni;
En laula olven halulla,
Enkä taarin tarpehella --
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakkopäivissäni.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan
Waivanen vaeltamahan,
Huolellinen laulamahan.
- - - - - - - - - -
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen? --
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen:
Huolellinen laulevi,
Huoleton huhuelevi.
Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnäksi, minkätähden Suomen kansa
niin muinasaikaan, kun näkyäänki on yli monen muun kansan lauluhin
harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän laulu-hartauteen, niin
ei saa unhottaa itseä tieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä
paljoki puollustaa -- Wanhanaikaset laulut kaikki käyvät tavallisen
runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapohin
lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:
Ei ole ajat enä niinkun olit ennen -- -- --
Minun kultani kaukana kukkuu -- -- --
Nuori mies tuli vierailta mailta -- -- --
Woi minä, voi minä, vaivanen poika -- --
Minä seisoin korkialla vuorella -- -- --
Sinua sydämestäni minä aina j.n.e.?
Kuka myös ei tunne, että ne itsekuki käyvät eritavallansa ja
erinuotilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo
semmoisia, sekä kehnompia, että parempia lauluja maassa, liiatenki
rantamailla ja Hämeessä. Kehnommillaki niistä on joku arvo kielensä
vuoksi, sillä useinki tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia,
jotka niistä paremmin, kun millään muulla tavalla, levenevät yhteisen
kielen hyödyksi. Ei ainoasti sen tähden, mutta toisestaki syystä,
siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomen-maan ja
että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemma tähän
jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä
loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei
oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväksensä
käyttää, mitä kansa semmoiseen sanavastuusen eli riimiin vaatii. On
kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta
muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudella maalla ja Hämeessä
pian yksillä sanoilla laulettavaksi kuulleemme. Enimmäksi osaksi ovat
ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töitänsä
sekä kotona että ulkosessa, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja
muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toistensa kanssa j.n.e.
Usein syntyvät ja menettävät samasa; toisia muistellaan jälkeenpäin
joko somemmuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi
laulellaanki värsy yhdeltä, toinen toiselta, niin niillä harvoin on
sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdeissä
koemma suunnitella.
* * * * *
Oli kerran kehruutalkoosen keräytynyt usiampia tyttöjä. Muita
tarinoittua ja haasteltua jopa viimein yhtyivät sihen tuumaan, että
piti jokahisen laulaa jotakuta itsestänsä. Niin saivat seuraavat
laulut alkunsa.
Anni.
Minä tyttö nuori tyttö, niinkun merikaisla,
Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.
Minä olen kaunis tyttö, niinkun keon kukka,
Moni poika minua toivottavi hukkaan.
Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta
Keskustellen keskenänsä, mikä neuo auttaa.
Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa.
Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.
Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään
Poies poies puoleltani kehnot pojat lykkään.
Synniks' häntä sanotaan ja synti hän tuo lienee
Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.
Leena.
Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
Moni poika minua huokutteli hukkaan.
Ei kasva ruusu kauniimpi, kun tyttö Karjalassa,
Eik' enempätä tahota, kun olen maalimassa.
Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee,
Huoli syttyy syämehen, mieli naia tekee.
Moni poika minua toivottavi hukkaan,
Waan en minä monen pojan toivottava ookkaan.
Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa,
Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.
Ompa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä,
Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.
Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri,
Rakkaus on vahvempi, kun Turun linnan muuri.
Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä!
Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.
Pirko.
Kasvo Suomen rannalla se ympyräinen nauris,
Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.
Minä olen nätti likka, nätin pojan kukka;
Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.
Nätti likka liian nuori olen minä aina,
Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.
Jos oisiki nyt lauantai ja huomena oisi pyhä.
Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.
Minä itse ihana, minun kultani kaunis,
Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.
Pieni lintu siivillänsä suojaa poikiansa,
Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.
Empä eri kullastani, empä perhanaksi,
Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.
Liisu.
Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä,
Ei ole maannut vieressäni muu kun aitan seinä.
Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu;
En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.
Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan;
Empä minä joka pojan halatakkaan anna.
Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka;
Eipä minussa joka pojan vastannetta ookkaan.
Paljo meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten,
Pikkuist' ennen päivännousua katovat kun kaste.
Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa;
Poika marsii matkohinsa, likka häpiän kantaa.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,
Mesi maito kielellä ja myrkky syämessä.
Niin on poika piion luona, kun halmehessa halla;
Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.
Elsa.
Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen;
Kunpa kultani tulisi, ottaisinko viereen? --
Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka,
Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.
Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta,
Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.
Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa,
Kun on kulta mielessäni joka ilon antaa? --
Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran,
Werkahousut jalassa ja kävelee kun herra.
Minun kulta Kuopiossa, minä itse tässä,
Kihlat ompi kistussani, sormus ompi käässä.
Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan,
Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.
Weres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita?
Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?
Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan,
Ruvetahan vieretysten, käsi pannaan kaulaan.
Kaisu.
Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään,
Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.
Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa,
En ole maannut pojan kanssa, enkä vasta makaa.
Pojat konnat koriana pitkin kyliä käyvät,
Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.
Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo:
Minun yöksi vierehensä ottavansa sanoo.
Ei ole poikiin valoista, jos vannovat juur paljon
Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.
Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa,
Waikka vanno valallaan ja sano ottavansa.
Ele vainen tyttö rukka usko poikiin kielii,
Poika hyvästi haastelee, vaan on häiy mieli.
Tuost' on tullut minullenki moni mieliharmi,
Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.
Inkeri.
Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä,
Ei oo sukkaa, eikä paitaa, ei kun kaksi kättä.
Onnen likka minä olen, onnen kovan saanut,
Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.
Kävipä kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten,
Sitte aamupuolella he katovat kun kaste.
Waan en sure, enkä huoli, vaikka olen köyhä,
Wielä minä nätin pojan verrakseni löyän.
Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja;
Koska tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.
Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri
Waikk' en tieä, enkä tunne pienikö lie vai suuri.
Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee,
Koska minun oma kulta vierehensä kätkee.
Mari.
Ei oo tällä likalla palkkaa, eikä pestii,
Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.
Minä olen orpo piika tämän talon loisi,
Kulen aina kunnialla, vaikkei pojat soisi.
Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin:
"Kuule kulta ääneni ja ava aittasi ovi!"
Waan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan,
Tok' en minä halvan pojan halatakkaan anna.
Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista,
Eipä tälle tyttärelle huonot pojat loista.
Mitäs tuosta tulisi, jos huonon pojan naisin --
Wiinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.
Paremp' on mun ollakseni nuorena likkana aina,
Kehräellä, laulella ja elää sillä lailla.
Waan kun tämä siivon tyttö vanhanee ja kuolee,
Moni poika murehtii ja joutuu suureen huoleen.
Stiina.
Minä olen pieni piika toisen talon orja,
Tuota aina ajattelen, kuka minun korjaa.
Niinkuin vene vähänen sen kovan tuulen käessä,
Niin on piika pienonen vierahassa väessä.
Woi ett' oonki syntynyt ja voi ett' olen luotu,
Äitin maiolla ravittu ja maailmahan suotu!
Päiv' on pitkä, ikävä ja iloton on ilta,
Ouoilt' ei ole apua, ei turvaa tuttavilta.
Eik' oo yhtään ystävätä, kaikk' on vihamiehii,
Miero paljo pauhoaa ja kuluttavi kielii.
Kaikki minua vihaavat ja vihaavat kun käärme,
Soisivat mun menevän ja hukkuvani järveen.
Waan en huoli mistänä, kun olen piika vakaa,
Maalima mahtaa soimata mua eestä taikka takaa.
Empä huoli maalimasta, huoli en paljo kestään,
Maalimassa vihataan ja vihat kauan kestää.
Enkä huoli itkeäkkään, empä huoli vainen,
Ja jos kuinka itkisinki, se ois' yhenlainen.
Itku silmät pimittää ja mure muovon muuttaa,
Nuorellenki neitoselle hiukset harmaat tuottaa.
Eeva.
Liikkukame likkaparat niinkun rukin rulla;
Pian päivät rientävät ja vanhuus taitaa tulla.
Pian on laulut laulettu ja rallit rallatettu,
Ikä nuori eletty ja vanhuus saavutettu.
Kevätpäivä on ihana, kun lehet puihin puhkee,
Kukat maasta nousevat ja linnut kotihin kulkee.
Waanp' on syksysatehet ja kovat ilmat rientää,
Lehet puista putoovat ja linnut poies lentää.
Pankaa tämä mielehenne nuoret tytöt kaikki:
Katova on kauneus ja raukeava ratki.
Nyt on kyllä käessänne kevätpäivä kaunis,
Waan on ilta eessänne sekä syksy valmis.
Moni tyttö, sievä tyttö havatsi sen hiljaan,
Että oli joutunut jo vanhan piian kirjaan.
Mieki ennen nuorempana asioissa autin,
Nyt jo käyn mä köykkyä, kun olis syönyt tauti.
Moni poika minullenki anto ennen suuta,
Nyt jo asun halvana, kun heittolikan luuta.
Wappu.
En ole likka vallan vanha, enkä vallan nuori,
Jos mun heitti renkipoika, emmä tuosta huoli.
Enkä ole vallan viisas, enkä tuiki hullu,
Enkä ole poikien tähen maailmahan tullu.
Suomen pojat poies menkööt Engelsmannin laivaan,
Jossa ei he muuta näe kun meren mustan ja taivaan.
Poies vieään Suomen pojat ruunun ankkurpajaan,
Siellä lyövät rauan päälle, kivimuurit kajaa.
Siell' on itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen,
Ilta, aamu, yö ja päivä, kaikki yhenlainen.
Mikäs auttaa Suomen poikia, kun ei rahat auta --
Täytyi mennä maalta poies, takoa kylmää rautaa.
* * * * *
Toisessa tyttöjen kokouksessa pyhäiltana kesällä lauloivat itsekuki
kultasistansa seuraavalla tavalla:
Mari.
Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla;
Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla.
Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä,
Kultani ompi merellä sen ison laivan päällä.
Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu,
Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.
Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä,
Empä kyllä itkisi, en istuisikkaan tässä.
Waan on kultani kaukana ja kauas taisi mennä,
Eipä sinne lintunenkaan iässähän lennä.
Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,
Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.
Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni,
Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.
Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,
Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.
Mitä näit sa muutaki ja näitkö vielä senki,
Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.
Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,
Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.
Inkeri.
Pikku lintu laulavi ja lämmin ompi ilta,
Kulta istuu vieressäni joka kesäilta.
Kulta istuu vieressäni, pikkulinnut laulaa,
Minä itse kuikuttelen kättä kullan kaulaan.
Ei oo kultani lihava, eik' oo vallan laiha,
Empä minä kullaistani jonkunlaisiin vaiha.
Kukkasia kaunosia kullalleni kannan,
Istun taasen vierehen ja sitte suuta annan.
Jos on kultani ikävä, käy' kirja pappilasta,
Lähetähän Pohjan maalle poies Karjalasta.
Siell' on aika ilonen, vaikk' ompi järvet jäässä
Siellä kultani kävelet sä korkia hattu päässä.
Leena.
Ilossani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi.
Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi.
Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen,
Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen.
Syämeni on surunen ja pääni alas painuu,
Kun tuo oma kultaseni muien tykö taipuu.
Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu,
Kun mun oma kultaseni muien viereen nukkuu.
Ilta tulee, pienet linnut laulamasta lakaa,
Minä itken, kultaseni muien kanssa makaa.
Kuuleppas sa kultaseni, kysyn tuota vielä,
Kukapa sun eksyttiki rakkauen tiellä? --
Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen,
Halkiöisin juoksentelit, aina tulit tänne? --
Mihin on nyt kulta raukka rakkautesi mennyt? --
Rakkaus on rauennut ja suru siaan jäänyt.
Syämesi rakkauesta palo mennä vuonna,
Nyt on rakkaus rauennut, vai lie tielle puonna.
Ele sinä kulta raukka minua nyt hyljää,
Minä olen kätkenyt sun syämeni syrjään.
Pirko.
Emmä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Wiel' on tässä tyttäressä toisellenki veroo.
Tämän kylän pojat ompi aivan huonoa sorttii,
Hattu päässä kallellaan, suu kun läävän portti.
Pojat syövät sokuria, eikä maksa hintaa,
Wiimeisellä tuomiolla tulee vastarinta.
Huonon pojan lienenki mä kullakseni saanut,
Ei ole vielä yhtään yötä vieressäni maannut.
Kivenviika viserti ja käki kuusessa kukku,
Muien kullat kulki aina, minun kultani nukku.
Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Naurusuulla katselen jos menis vaikka Wiroon.
Anni.
Ei ole kultaa minulla, kun en vasta saane,
Ja eikö kohta toivoniki tuonnempana maanne.
Muut ne kaikki kultansa kanssa käyvät käsityksin,
Minä raukka vanhanen ja olen aina yksin.
Olen kyllä maalimassa elänyt ja myytän't,
Waan ei ole kenkään mua kullaksensa pyytän't.
Wilu on mulla muutenki ja käsiäni kylmää,
Siit' on vielä vilumpi, kun kaikki minun hyljää.
Pojat nuoret miekkoset, miksette lähe naimaan? --
Suomalaisen tytön kanssa kyllä tulis aikaan.
Stiina.
Käet kukkuu kuusikossa, pienet linnut laulaa,
Minä lennän, löyhäytän kullalleni kaulaan.
Minun kultani koria on, on kun nurmikukka,
Sill' on silmät siniset ja aivan musta tukka.
Minä kuon kullalleni palttinaisen paian,
Kulta se ostaa minullen korian myssylaian.
Sitte kuon kullalleni hopiaisen tuolin,
Itse istun rinnalle, enkä muista huoli.
Mene pois sinä vieras poika, en minä sinua tunne,
Anna tulla oman kullan, sille viereen tungen.
Minun kulta matkalla ja pienet linnut laulaa,
Kunpa kultani tulisi, kavahtaisin kaulaan.
Elsa.
Alahall' on aurinko ja ilta on jo lässä,
Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.
Siit' on syämeni surunen, kun monta muistuu mieleen,
Oma kulta ouostunut, toinen tunkee viereen.
Minun mieleni kävelee ja surullisna kukkuu,
Kultani kulkee kylissä ja muien viereen nukkuu.
Tuota teki muinen kultani, teki monta vuotta
Aina muita rakasteli, minua piti suotta.
Miksis kultani kylmenit ja ennen olit lämmin,
Nyt on rakkaus rauennut ja viha tullut väliin.
Kuinka taisit narrata sinä köyhän miehen lasta,
Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.
Minä olen torpan tyttö, sinä olet talon poika;
Waan ei talot, eikä elot rakkauttani voita.
(Lisää toiste).
MEHILÄINEN.
W. 1839. Maaliskuulta.
Laulusta.
(Lisää Helmikuun osaan)
Lissu.
Ilo on muilla miekkosilla, muret ompi mulla,
Kun ei kultani kuulukkaan ja eikä taia tulla.
Tuollapa minun kultani on ja Saksanmaalla aina,
Ennen kävi katsomassa joka sunnuntaina.
Kevät tuli, käki kukku, pienet linnut laulo,
Minä itken kuikutan ja kylän naiset nauro.
Kylän naiset naurelevat huokauksiani,
Iloissani muutamat mun luuli laulavani.
Toiset muuttaa mureheni vieläi mustemmaksi,
Minusta he mielellänsä tekisivät kaksi.
Uniki se murehista levottavi monta,
Minä en saa silmihini pienintäkään unta.
Itkull' alan päiväni ja päätän murehilla,
Yksin istun iltasilla, yksin aamusilla.
Sepä mua murehuttaa, sepä itkun tuottaa,
Kun on kultani kaukana ja täytyy aina uottaa.
Mont' on huolta muutenki ja se on suurin huoli,
Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.
Päiv' on pitkä ja ikävä ja itku aina mulla,
Kun en kuule kullaistani, eikä taia tulla.
Wappu.
Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta,
Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.
Kultani käypi Suomen maita poikki sekä pitkin,
Kylän naiset naurovat ja minä raukka itkin.
Minun kultani nipottaa ja nappaa muillen suuta,
Minä raukka rakastan, enkä taia muuta.
Miksis kultani kylmenit, et ole niinkun ennen,
Yli selän soutelit ja tulit aina tänne.
Oisko keli parempi ja järvet oisi jäässä,
Tokko vielä tulisitki korkia hattu päässä.
Katsos kultaketale kun sato sakiata lunta,
Monta yötä vieressäni makasit makiata unta.
Katsos kultaketale kun aurinkoinen paistaa,
Anna suuta kultaseni, makialta maistaa.
Katsos kultaketale, kun kuu ja tähet loistaa,
Walkiapaita neito nuori se on vasta toista.
Kaisu.
Tämän kylän pojat ompi pahoja tervaspäitä,
Yhä käyvät kihloillaan ja ei piä konsa häitä.
Minä olen ryytimaassa keskimmäinen kukka,
Empä minä tähän kylään kunniatani hukkaa.
Kunpa tarkon tietäisin, että kultani pitää vihaa,
Kärryt tielle laittaisin ja lautamiehen pihaan.
Enkä sure, enkä huoli, jos yksi poika jätti
Wielä minä toisen saan kun olen nuori ja nätti.
Minä menen kaupunkiin ja kaupungist' on pesti.
Tulen sieltä kotihin, kun paras herran leski.
Ei oo likoilla surua, eik' oo yhtään hiukkaa,
Poikia käypi kylissä että liivit liuhkaa.
Laskuopista.
Niin laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin
alkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun
oppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä
toimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen
sopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. Sillä kenpä
taitaisi päässään laskea auringon, kuun ja tähtien suuruudet, saada
tarkimman tiedon kuun ja tähtien kulkumatkasta, edeltä määrätä
kuun ja auringon pimenemiset, tietää niiden nousu- ja laskuajat
itsekussaki maanpaikassa ynnä muita semmoisia? Ilman omaa suurta
arvoansa on Laskuopilla vielä siitä tuleva erityinen arvo, kun on
apuna ylen monessa muussa opissa ja keinossa. Milloin ja missä
maassa se ensin lienee mietitty, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Sen
kuitenki tiedämmä, että se jo oli monta vuossataa ennen Kristuksen
syntymää Greikalaisilla voimassa. Siitä ajasta asti on sitä kuitenki
paljo parannettu, niinkun nykyset laskimetki eli numerot ovat vasta
myöhemmin tulleet tavallisiksi. Ne ovat saatu Arabilaisilta, jotka
taas itse olisivat arvelua myöten ne Indialaisilta perineet.
Kaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja
historiata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti
täytynyt niitä, kun muitaki, vierailla kielillä oppia. Toivottava
olisi kuitenki, että saataisi omakielisiä opetuskirjoja näissäki
aineissa. Seuraavan kokeeni neljästä tavallisimmasta laskukeinosta
lähetän myös sillä toivolla pränttiin. Jos siitä muuta hyvää ei
lienekään, niin taitaa kuitenki siitä jotain apua olla sille, joka
vasta ja paremmin laskuopista kirjoittaa.
* * * * *
_Laskuopiksi_ mainitaan sitä taitoa, jolla kahden eli usiamman tietyn
luvun avulla löydetään joku muu ennen tietämätöin. Jos esimerkiksi
yhdeksän ruplaa tulisi jaettavaksi viiteen yhtäsuureen osaan, niin
olisi 9 ja 5 ne kaksi tiettyä lukua, joiden avulla kolmas pitäisi
löyttämän, merkitsevä, kuinka suuri kukin näistä osista on.
_Luvuksi_ laskuopissa nimitetään sitä, joka osottaa, kuinka monta
jostakusta lajista löytyy, jos yksi eli usiampi.
_Laskimiksi_ eli numeroiksi nimitetään niitä erityisiä merkkejä,
joilla kaikki luvut harjoitetaan. Ne ovat:
1. Yksi. 6. Kuusi.
2. Kaksi. 7. Seitsemä.
3. Kolme. 8. Kahdeksa.
4. Neljä. 9. Yhdeksä.
5. Wiisi. 0. Tyhjykkä.
_Tyhjykällä_ (0) itsestänsä ei ole mitään arvoa. Kuitenki on se
tarpeellinen usiampia muita lukuja kirjoittaissa.
* * * * *
Lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta.
_Kymmeneen_ asti kirjoitetaan luvut jo nimitetyillä laskimillansa
1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9; _kymmenestä sataan_ asti kirjoitetaan
niitä kahdella laskimella, joista edellinen merkitsee, kuinka monta
_kymmentä_ ja jälkimmäinen, kuinka monta _yksikkää_ semmoisessa
luvussa löytyy, esimerk. 45, _sano_: 4 kymmentä ja 5 yksikkää taikka
tavallisesti: _neljäkymmäntä ja viisi_.
Muistutus. Yhteisellä nimellä sanotaan kaikkia täysiä lukuja
kymmeneen asti _yksiköksi_.
_Sadasta tuhanteen_ asti vaativat luvut kolme laskinta,
joista ensimmäinen merkitsee _satoja_ ja niistä seuraavista
edellinen _kymmeniä_, jälkimmäinen _yksiköitä_, aivan kun
kaksilaskimellisissaki luvuissa, taikka toisin: kolmilaskimellisissa
luvuissa merkitsee loppupäästä lukien ensimmäinen laskin _yksiköitä_,
toinen _kymmeniä_, kolmas _satoja_, esimerk. 356 _sano_: 3 sataa, 5
kymmentä ja 6 yksikkää s.o. _kolmesataa viisikymmentä ja kuusi_.
_Tuhannesta kymmenen tuhanteen asti_, on kaikilla luvuilla neljä
laskinta, joista niillä kolmella jälkimmäisellä on sama arvo,
kun kolmilaskimellisissaki luvuissa, vaan ensimmäinen merkitsee
_tuhansia_, esimerk. 9734, _sano_: 9 tuhatta, 7 sataa, 3 kymmentä
ja 4 yksikkää s.o. _yhdeksäntuhatta seitsemänsataa kolmekymmentä
ja neljä_. Kymmeniä tuhansia sataan tuhanteen asti kirjoitetaan
viidellä, satoja tuhansia tuhanteen tuhanteen (miljuunaan) asti
_kuudella_ laskimella. Neljällä jälkimmäisellä niistä on jo sanottu
arvonsa, viides loppupäästä merkitsee _kymmeniä tuhansia_ ja kuudes
_satoja tuhansia_, esimerk. 999999, _sano_: 9 satatuhatta, 9
kymmentätuhatta, 9 tuhatta, 9 sataa, 9 kymmentä ja 9 yksikkää s.o.
_yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän tuhatta, yhdeksänsataa
yhdeksänkymmentä ja yhdeksän_. Jos tähän lukuun lisätään yksi
ainua, niin tulee jo täysi miljuuna ja kirjoitetaan seitsemällä
laskimella; kymmeniä miljuunia kirjoitetaan kahdeksalla, satoja
miljuunia yhdeksällä, - - -satoja tuhansia miljuunia kahdellatoista
laskimella. Laskinten määrä luvuissa kasvaa siis sitä myöten, kun
itse luvut tulevat kymmentä kertaa suuremmaksi, sillä 1, 10, 100,
1000, 10000, 100000 s.o. yksi, kymmenen, sata (eli 10 kymmentä),
tuhat (eli 10 sataa), 10 tuhatta, 100 tuhatta ovat juuri 10 kertaa
toinen toisiansa suuremmat. Niinkun ensin _satatuhatta_ tarvitsi 6
laskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta,
niin tarvitsee _satatuhatta miljuunia_ toista 6 laskinta taikka
yhteensä 12. Kahtatoista laskinta suuremmissa luvuissa ovat taas ne
6 edellistä _toisikoita_ (billion) ja sitäki eli kahdeksantoista
laskinta suuremmissa merkitsevät ne 6 edellistä laskinta _kolmikoita_
(trillion). Niin vieläki suuremmissa luvuissa ovat aina kuusi ja
kuusilaskinta erinimellä _neljiköltä_ (qvadrillion), _viisiköitä_
(qvintillion) j.n.e. Niinkuin niillä kuudella ensimmäisellä
laskimella loppupäästä lukien oli itsekussaki siassa oma arvonsa,
nimittäin ensimmäisellä lupustapäin _yksikön_, toisella _kymmenen_,
kolmannella _sadan_, neljännellä _tuhannen_, viidennellä _kymmenen
tuhannen_, kuudennella _sadan tuhannen_, niin tulee suuremmissa
luvuissa seuraavillenki joka kuudelle laskimelle yhdenniminen arvo
keskenänsä, kuitenki sillä erotuksella, että toisessa kuudenluokassa
lopustapäin merkitsevät yksiä, kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä
tuhansia, satoja tuhansia _miljuunia_, kolmannessa _toisikoita_,
neljännessä _kolmikoita_ j.n.e.
Siitä että itsekullaki sialla on määrätty, jo nimitetty arvonsa,
seuraa välttämättömästi, että yksiköitä merkitsevä laskin pitää
pantaman _viimeiseksi_ ja että kymmeniä merkitsemän pitää olla
seurattuna _yhdeltä_, satoja merkitsevän _kahdelta_, tuhansia
_kolmelta_, kymmeniä tuhansia _neljältä_, satoja tuhansia _viideltä_,
miljuunia _kuudelta_, muulta laskimelta. Se laskin itse, joka
miljuunia merkitsee, tulee siis viimeiseksi toiseen kuudenluokkaan ja
siinä luokassa pitää ensimmäisen luokan järjestystä myöten kymmeniä
miljuunia merkitsevän laskimen oleman seurattu _yhdeltä_ laskimelta,
satoja miljuunia _kahdelta_, tuhansia milj. _kolmelta_ jne. Aina
sama järjestys on joka uudessa luokassa toisikoita, kolmikoita
j.n.e. merkitsevien laskinten välillä. Jos siis pitäisi laskimilla
kirjoittaa _viisikymmentä tuhatta_, niin muistettakoon kohta, että
tässä on puhe _kymmenistä tuhansista_ ja että sen laskimen, joka
10:niä tuhansia merkitsee, pitää olla seurattuna _neljältä_ muulta,
taikka itsensä _viidentenä_ lopustapäin, joka aina on kymmenien
tuhansien sia. Sentähden kirjoitetaan 5 ja pannaan neljä tyhjykkää
(0) jälkeen, jolla tavalla tämä luku tulee seuraavan muotoiseksi
50000, Jos olisi ollut 5 _kymmentä tuhatta_ ja 3 (yhtä) _tuhatta_
kirjoitettavana, niin olisi 3 pitänyt pantaman _tuhansien_ s.o.
_neljänteen_ siaan lopustapäin taikka näin 53000; _5 kymmentä tuhatta
ja 3 sataa_ näin 50300; _5 kymmentä tuhatta ja 3 kymmentä_ näin
50030; _5 kymmentä tuhatta ja 3_ (yksikkää) näin 50003. Tästä on
nähtävä, että kun koska tahansa yksiköitä, kymmeniä, satoja j.n.e. ei
löydy, merkitään niiden siat tyhjykällä. Jos lukuun 50300 (5 kymmentä
tuhatta, 3 sataa) lisätään yksi tyhjykkä lopulla, niin tulee sekä
5:delle että 3:melle kymmenen kertaa suurempi arvo taikka 503000 (5
sataa tuhatta, 3 tuhatta) ja kahdesta lisätystä tyhjykästä olisi
tullut 5030000 (5 miljuunaa, 3 kymmentä tuhatta), kolmesta tyhjykästä
50300000 (5 kymmentä milj., 3 sataa tuhatta). Syy semmoiseen
arvokorkenemiseen jo on selvitetty.
Wielä muutamia esimerkkejä lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta:
1. 259. 2 sataa 5 kymmentä yhdeksän.
2. 3333. 3 tuhatta 3 sataa 3 kymmentä kolme.
3. 30574. 3 kymmentä tuhatta - 5 sataa 7 kymmentä neljä.
4. 500060000. 5 sataa miljuunaa - - - 6 kymmentä tuhatta - - - -.
5. 370406890. 3 sataa 7 kymmentä miljuunaa 4 sataa tuhatta -
6 tuhatta 8 sataa 9 kymmentä -.
6. 7304260028. 7 tuhatta ja 3 sataa miljuunaa - 4 miljuunaa
2 sataa ja 6 kymmentä tuhatta - - 2 kymmentä
kahdeksan.
Pitempiä lukuja on paras leikata _kuudenluokkihin_ s.o. kuusi
laskinta joka luokkaan lopusta pitäin, joista sitte se viimeinen
luokka tiettävästi on _yksiköitä_, sen edellinen _miljuunia_ ja senki
edelliset _toisikoita, kolmikoita, neljiköitä_ jne.
Esimerk. 7304260018905 s.o. 7 kolmikkoa 304260 miljuunaa, 18905.
31,551,372,292,708,003,000 s.o. 31 neljikköä, 551372 kolmikkoa,
292708 miljuunaa, 3000; taikka: kolmekymmentä yksi neljikköä,
viisisataa viisikymmentä yksi tuhatta kolmesataa seitsemän kymmentä
kaksi _toisikkoa_, kaksisataa yhdeksänkymmentä kaksi tuhatta
seitsemänsataa kahdeksan _miljuunaa_ ja kolme tuhatta.
Ylimiljuunaisia lukuja harvoin tavallisissa laskuissa tarvitaan.
Sillä eipä seinäkellokaan, jos löisi 60 kertaa minuutassa, olis sitte
maailman luomisen s.o. 5838 vuodensisässä lyönyt kuin 184,107,168,000
sano: sata kahdeksankymmentä neljä tuhatta, sata seitsemän miljuunaa,
sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa, nimittäin Krist.
Syntymään asti s.o. 4000 vuoden sisässä 126,144,000,000 sano: sata
kaksikymmentä kuusi tuhatta sata neljäkymmentä neljä miljuunaa
kertaa ja siitä vuoden 1838 loppuun asti 57,963,168,000 _sano_:
viisikymmentä seitsemän tuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentä kolme
miljuunaa sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa; joka
vuonna 31,536,000 _sano_, kolmekymmentä yksi miljuunaa, viisisataa
kolmekymmentä ja kuusi tuhatta kertaa; joka vuorokautena 86,400
_sano_: kahdeksankymmentä kuusi tuhatta ja neljä sataa; joka tiimassa
3600 _sano_: kolme tuhatta kuusi sataa kertaa.
* * * * *
Neljästä tavallisimmasta laskukeinosta.
Tavallisimmia, tarpeellisimmia ja sentähden ensiksi opittavia
laskukeinoja ovat seuraavat neljä: _Luotto, Otto, Kerto, Jako_
(additio, subtractio, multiplicatio, divisio).
_Luotolla_ lasketaan kaksi eli usiampaa lukua yhdeksi, esimerk.
mitä 364, 123 ja 12 ruplaa yhteensä tekevät. Luotolla on merkkinä
pystöristi + joka siis kahden luvun välillä merkitsee, että ne pitää
yhteenlaskettaman eli _luotettaman_, esimerk. 30 + 12 + 6, joka
osottaa, että luvut 30, 12, 6 ovat luotettavia.
_Otolla_ poislasketaan yksi luku toisesta, esimerk. 450:sta ruplasta
320 ruplaa. Sillä on merkkinä viiva -, joka kahden luvun välillä
osottaa, että jälkimmäinen tulee edellisestä pois otettavaksi,
esimerk. 40 - 18 merkitsee sitä että 40:stä pitää 16 otettaman:
_Kerroksi_ nimitetään sitä laskukeinoa, millä joku luku saadaan
monikertaseksi. Jos esimerk. ihminen kulkisi 12 penikuormaa joka
päivä, montako penikuormaa tulisi vuodessa s.o. 365 päivän ajassa
kulkemaan. Siinä pitäisi 12 saada 365 kertaiseksi joka kertolaskulla
helposti saadaanki. Winoristi x on kerrolla merkkinä ja osottaa
lukujen välillä löytyvä sitä, että samat luvut pitää kerrottaman
esimerk. 24 x 6 s.o. 24 saataman 6 kertaseksi.
_Jako_ opettaa, kuinka joku luku saadaan usiampaan yhtäsuureen osaan
jaetuksi esimerk. 300 leiviskätä tasatuksi 15 hengen välillä. Sillä
on kaksospisto (:) merkkinä, joka osottaa kahden luvun välillä,
että pitää edellinen jaettaman niin moneen yhtäsuureen osaan, kun
koko jälkimmäinen luku on, esimerk. 125:15 s.o. 125 jaettaman 15
yhtäsuureen osaan.
Kaikki luvut ovat taikka _yksimääraisiä_, taikka _sekamääräisiä_,
taikka _murtoja_. Yksimääräisiä lukuja esimerk. ovat 5 (riksiä), 12
(leiviskää), 8 (päivää); sekamääräisiä: 5 riksiä 16 killinkiä, 12
leiviskää 4 naulaa 8 luotia, 8 päivää 6 timaa 16 minuutaa; murtoja:
2/3, _sano_: kaksikolmatta osaa, 4 3/4, sano: neljä ja kolme neljättä
osaa, 8 1/2, sano: kahdeksan ja puoli.
* * * * *
Luotosta yksimääräisissä.
Kun kaksi eli usiampaa lukua luotetaan (yhteenlasketaan), niin
kirjoitetaan ne toinen toistensa alle, loppulaskimet loppulaskinten
ja edelliset edellisten alle, sitte vedetään kaikkein alle yhteinen
viiva ja sen alle kirjoitetaan summa eli se uusi luku, minkä ne
yhteensä tekevät. Jos esimerk. tahdottaisi tietää, mitä 472 ja 326
ruplaa yhteensä tekevät, niin asetetaan luvut ensin seuraavalla
tavalla:
472
326
Summa 798
Sitte sanotaan: 6 ja 2 on 8; 2 ja 7 on 9; 3 ja 4 on 7, jotka laskimet
8, 9, 7 sitä myöten, kun syntyvät, kirjoitetaan kohdastansa viivan
alle. Niin saadaan summa 798.
1. Muistutus. Kaikki luotosluvuissa löytyvät tyhjykät mennään sivu,
esimerkiksi:
250
308
Summa 558.
Sano: 8 on 8; 5 on 5; 3 ja 2 on 5, jotka 8, 5, 5 tekevät summan 558
2. Muist. Jos jonkun raidon eli pystyrivan (columna) laskimet
yhteensä tekevät kahdella laskimella kirjoitettavan luvun, niin
pannaan ainoastansa jälkimmäinen suorastansa viivan alle, mutta
edellinen pidetään muistossa siksikun se edellisen raidon laskinten
kanssa luotetaan, paitsi kaikkein perimmäisessä raidossa, jossa
molemmat suorastansa viivan alle kirjoitetaan. Sama laki on, jos
tulisi kolmilaskimellinen luku. Jälkimmäinen ainoastansa pistetään
viivan alle summaan, edelliset luotetaan edelliseen raitoon, esimerk.
7899
976
84585
32150
Summa 125610
Sano: 5 ja 6 on 11, sihen 9 on 20; 0 alle 2 muistoon -- 5 ja 8 on
13, siihen 7 on 20, sihen 9 on 29, sihen 2 muistosta on 31; 1 alle,
3 muistoon -- 1 ja 5 on 6, sihen 9 on 15, sihen 8 on 23, sihen 3
muistosta on 26; 6 alle, 2 muistoon -- 2 ja 4 on 6, sihen 7 on 13,
sihen 2 muistosta on 15; 5 alle, 1 muistoon -- 3 ja 8 on 11, sihen 1
muistosta on 12; molemmat suorastansa alle.
3. Muist. Jälkimmäisestä esimerkistä on seki nähtävä, kuinka
eripituisia luotoslukuja asetetaan luotettavaksi, nimittäin viimeiset
eli loppulaskimet tasan toisensa alle, samate edellisetki niin kauas,
kun niitä kestää. Kun loppuraidon laskimet yhteensä tekevät tasalleen
20, niin kirjoitettaan ainoastansa 0 alle ja niin tehdään ainaki
tyhjykällä päätyvissä, esimerk.
3097
5980
94870
5993
80
Summa 110020
Sano: 3 ja 7 on 10 0 alle, 1 muistoon -- 8 ja 9 on 17, sihen 7 on
24, sihen 8 on 32 sihen 9 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4
muistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0
alle, 3 muistoon -- 5 ja 4 on 9, sihen 5 on 14, sihen 3 on 17, sihen
3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11, 11 alle.
4. Muist. Tarkemmaksi visseydeksi siitä, että on luotos tullut oikein
lasketuksi, taitaan, sitte kun raidot esinnä ovat alapäästä ruveten
luotetut ja sillä summa saatu, niitä toistamiseen, yläpäästä ruveten
luottaa. Jos niinki saadaan yksi summa, niin on melkein vissi, ettei
ole erehdytty, esimerk.
3097
5980
94870
5993
80
Summa 110020
Sano: 7 ja 3 on 10; 0 alle, 1 muistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 7 on
24, sihen 9 on 33, sihen 8 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4
muistoon -- 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0
alle, 3 muistoon -- 3 ja 5 on 8, sihen 4 on 12, sihen 5 on 17, sihen
3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11; 11 alle.
Wielä parempi visseys eli _todistaja_ saadaan, jos seuraavan
ottolaskun avulla yksi luotosluku pois otetaan summasta. Sen, mikä
jääpi, pitää sitte olla yhtäsuuren, kun se toinen luotosluku eli
kaikki toiset yhtehensä, jos niitä on usiampia. Sillä 3+5=8 ja 8-5=3,
8-3=5, s.o. koska 3 ja 5 on 8, niin jääpi, jos otetaan 5 8:sasta 3
jäljelle ja jos otetaan 3 8:sasta 5 jälille. -- Kaksosviivat = ovat
aina yhtäsuuruuden merkkinä.
Nyt seuraa muutamia esimerkkejä luoton tarpeellisuudesta, joista
vasta-alkaja paremmaksi harjaantumiseksensa kokekoon selvän saada.
1) Antin on saamista Eskolta 175 ruplaa, Heikiltä 1550, Laurilta
84, Matilta 345, niin laskepa paljoko nämät saamiset yhtenä summana
tekemät. -- Wastaus: 2154 ruplaa.
2) Wiisi osallista ovat yhteisen laivan teettäneet. Sihen menetti
yksi 2405 riksiä, toinen 3050, kolmas 900, neljäs 1790, viides 775;
paljoko maksaa koko laiva? -- W. 8920 riksiä.
3) Suota ojittaessa meni 75 päivätyötä, kuokkiessa 120, polttaessa 8,
aidatessa 102, kyntäessä 9; montako päivätyötä kaikkinansa? -- W. 314.
4) Rikas mies testamenttasi sisarellensa 49500 ruplaa, sisarensa
pojalle 12000, veljellensä 19050, kahdelle veljensä pojalle,
kummallenki 5000, uudeksi koulunrakennukseksi 4500, vaivaisille 350,
kolmelle trengillensä, kullenki 75, kolmelle piiallensa, kullenki 45;
paljoko tekee kaikki tämä yhteensä? W. 95760.
5) Huoneen rakennuksessa makso hirret 340 ruplaa, perustus 112,
salvos 106, sisällys 283, muurit 175, maalaus 89; paljoko maksaa koko
semmoinen huone? W. 1105 ruplaa.
6) Kuningas luki armeiansa sodasta palaten ja sitä oli 435907
jalkamiestä, 68840 hevosniekkaa, 29088 laivamiestä ja siukkoja 750;
paljoko oli vielä sotaväkeä elossa? -- W. 534585 henkeä.
* * * * *
Otosta yksimääräisissä.
Otossa on kolme lukua, _vähettävä_ (minuendus), josta jotain otetaan,
_otettava_ (subtrahendus), se joka siitä otetaan, _jääpä_, (rest)
se joka ylijääpi. Näistä kirjoitetaan esinnä _vähettävä_, sen alle
_otettava_, niiden alle vedetään viiva ja viivan alle kirjoitetaan
_jääpä_. Samate kun luotossaki asetetaan ottolaskussa vähettävän ja
otettavan laskimet loppupäästä pitäen kohdalleen toinen toistensa
alle niin kauas, kun niitä kestää. Jos esimerkiksi jollain olisi
648 tynnyriä eloa ja siitä pitäis pois annettaman 324 tynn., niin
kysytään paljoko hänelle itselle jääpi. Tässä esimerkissä on 648
vähettävä, 324 otettava, vaan jääpä on haettava. Tämä löytään sillä
tavalla, että edellä annetun neuon jälkeen vähettävä 648 ja otettava
324 kirjoitetaan alatusten, vedetään viiva ja ruvetaan jääpää
hakemaan, niinkun seuraavasta esimerkistä on nähtävä.
vähettävä 648
otettava 324
jääpä 324
Sano: 4 pois 8:sasta jääpi 4; 2 pois 4:stä jääpi 2; 3 pois 6:sta
jääpi 3. Nämät jääneet 4, 2, 3 kirjoitetaan suorastaan viivan alle
niiden laskinten kohdalle, joista saatiin. Sillä tavalla saadaan
jääpä 324.
1. Muistutus. Syy sihen, että loppulaskimet ja sen edelliset niin
kauas, kun niitä kestää, sekä luotossa että otossa, asetetaan
kohdalleen toinen toistensa alle, on se, että ainoastaan sillä
tavalla yksikät tulevat yksikkäin, kymmenet kymmenien, sadat
satojen, tuhannet tuhanten jne alle. Sillä, niinkun siitä jo ennen
on mainittu, merkitsee itsekunki luvun loppulaskin yksiköitä, sen
edellinen kymmeniä, kolmas lopusta pitäen satoja, neljäs tuhansia,
viides kymmeniä tuhansia jne.
2. Muist. Jos otettavassa luvussa joku laskin on suurempi, kun sen
kohdallinen laskin vähettävässä, niin on mahdoton asia sitä siitä
ottaa, koska ei mistään taita enempätä ottaa, kun siinä itsessä
löytyy. Sentähden täytyy sihen lainata 1 edellisestä laskimesta, joka
1 tähän siaan muutettuna tekee 10, koska itsekunki edellisen sian
laskimilla on kymmenen kertaa suurempi arvo, kun laskimilla kohta
jälkeen seuraamassa siassa. Jos esimerk. 4236:sta riksistä otetaan
467 riksiä, niin toimitetaan lasku tällä tavalla:
vähettävä 4236
otettava 467
jääpä 3769
Sano: 7 pois 6:sta on mahdoton. Sentähden lainaa edellisestä
laskimesta 1 ja merkitse samassa, että se nyt on yhtä pienempi. Tämä
1 tekee jälkeisessä siassa 10 ja kun siinä ennestään oli 6, niin on
siinä nyt lainan kanssa yhteensä 16, josta kun otat 7, jääpi 9 viivan
alle pantavaksi. Sano sitte 6 pois 2:sta (ei 3:sta, koska siitä on
1 lainattu), on mahdoton, sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1
s.o. 10 ja sano 6 pois 12:sta jääpi 6; pane 6 viivan alle. Sitte: 4
pois 1:stä (ei 2:sta) on mahdoton. Sentähden lainaa sihenki 1 s.o. 10
edellisestä ja sano 4 pois 11:sta jääpi 7, joka 7 taas pannaan viivan
alle. Ensimmäinen laskin vähettävässä tulisi nyt sillänsä viivan alle
muutettavaksi, koska otettavassa ei ole yhtään laskinta sen alla,
vaan kun samasta laskimesta 4 oli 1 pois lainattu, niin käypi se
nyt 3:na ja muutetaan niin viivan alle. Jos olisi vielä usiampataki
laskinta vähettävässä, niin muutettaisi neki viivan alle.
3. Muist. Kullaki kerralla, kun jostaan edellisestä laskimesta 1
lainataan jälkeiseen, pitää laina merkittämän muistoksi, että sama
edellinen laskin, kun sihen tullaan, on yhtä pienempi. Merkitseminen
tehdään näin:
vähetää 3245
otettava 1338
jääpä 1907
Sano: 8 pois 15:sta jääpi 7 viivan alle; 3 pois 3:sta jääpi 0;
3 pois 12 jääpi 9; 1 pois 2:sta jääpi 1. Syy sihen, minkätähden
sanottin 15:sta 3:sta, 12:sta, 2:sta, eikä 5:sta 4:stä, 2:sta, 3:sta,
kun laskimet muuten ovat vähettävässä luvussa, on nähtävä 2:sta
muistutuksesta.
4. Muist. Jos vähettävässä löytyy joku tyhjykkä (0) ja siitä tulisi
joku muu laskin otettavaksi, niin arvattavasti pitää sihenki 1
edellisestä laskimesta lainattaman, jonka kautta se tulee 10:ksi,
esimerk.
vähettävä 306
otettava 234
jääpä 72.
Sano: 4 pois 6:sta jääpi 2; 3 pois 10:stä jääpi 7.
5. Muist. Koska jostain tyhjäykästä tulisi jälkeiseen laskimeen 1
lainattavaksi, niin pitää esinnä sihen itseen 1 sen edellisestä
laskimesta lainattaman, niin että tulee 10:ksi, josta sitte taitaan
laina antaa. Jos tyhjyköitä taas on usiampia perätysten, niin
lainataan sihen ensimmäiseen niistä vieressä olevasta arvollisesta
laskimesta, siitä sitte toiseen, siitä kolmanteen jne viimeiseen
asti. Niin tulevat tyhjykät merkityksi ja semmoisina tekevät ne 10-1
s.o. 9. Se on siitäki nähtävä, että niin tapahtuu, jos esimerk. otat
1:den pois 1000:sta ja sanot 1 pois O:stä on mahdoton, jonkatähden
lainaat sihen edellisestä laskimesta. Waan kun seki ja vielä senki
edellinen on 0, niin lainaat sihen ensimmäiseen 1:den ja merkitset
1'000, siitä sitte toiseen 0:kään 1'0'00, siitä kolmanteen ja
merkitset 10'0'0, taikka
vähettävä 1000
otettava 1
jääpä 999
Sano: 1 pois 10:sta, jääpi 9; 0 (10-1) s.o. 9 muutetaan sillänsä
viivan alle niin monta kun niitä on, koska niistä tässä esimerkissä
ei ole mitään otettavaa. Niin ovat ne kaikkia 9:ksiä ja ensimmäinen
laskin 1 on jo kokonansa lainan kautta seuraavaan 0:kään kadonnut.
6. muist. Todistaja ottolaskussa saadaan sillä, että jääpä ja
otettava luotetaan yhteen. Summan niistä pitää tuleman yhtäsuureksi
koko vähettävän kanssa, sillä 8-5=3 ja 5+3=8, taikka
Todistaja.
vähettävä 312 luotettavat | 178
otettava 134 | 134
jääpä 178 Summa 312
Esimerkkejä.
1) Porvari makso voista 2540 riksiä ja sai siitä 3020; paljoko tuli
voittoa? -- Wastaus 480 riksiä.
2) Antti möi talonsa 2850 ruplaan ja oli maksanut siitä 3750; paljoko
kadotti? -- W. 900 ruplaa.
3) Ensimmäinen Kristinusko luetaan tulleeksi v. 1156 Suomeen ja nyt
on vuosi 1839; montako vuotta on siis siitä ajasta kulunut? -- W. 683
vuotta.
4) Laivassa oli eloa 5000 tynnyriä, haaksirikon jälkeen korjattiin
siitä 3760; paljoko oli mennyt hukkaan? -- W. 1240 tynn.
5) Sotamiehiä oli mennessä 32500 henkeä, palatessa ei kun 11678;
montako oli heistä sotaan jäänyt? -- W. 20822 henkeä.
6) Wanhako on nyt v. 1839 se mies, joka syntyi v. 1745? -- W. 94
vuotta.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Huhtikuulta.
Laskuopista.
(Lisää Maaliskuun osaan.)
Kerrosta yksimääräisissä.
Kerrossa on 2 tiettyä lukua: _Kerrottava_ (Multiplicandus) ja
_Kertoja_ (Multiplicator); kolmas luku, _Kertoma_ (Product),
on haettava. Kerrottavaksi mainitaan sitä lukua, joka pitää
monikertaiseksi tehtämän; kertoja on se, joka osottaa, kuinka
monikertaiseksi kerrottava pitää tehtämän ja kertoma se uusi
monikertainen luku. Jos esimerk. 4 pitäis tehtämän 3 kertaiseksi,
joka tekee 12, niin on tässä 4 kerrottava, 3 kertoja ja 12 kertoma.
Kerrottava ja kertoja kutsutaan myös yhteisellä nimellä Kerroksiksi
eli Kerrosluvuiksi (Factores).
Ennenkun suurempia lukuja taitaan toistensa kanssa kertoa, on
tarpeellinen ulkomuistiksi lukea seuraava _Laskinkerto eli
Kerrantaulu_ (Tabula multiplicatoinis).
2 x 2 = 4 4 x 4 = 16 6 x 6 = 36
2 x 3 = 6 4 x 5 = 20 6 x 7 = 42
2 x 4 = 8 4 x 6 = 24 6 x 8 = 48
2 x 5 = 10 4 x 7 = 28 6 x 9 = 54
2 x 6 = 12 4 x 8 = 32 ---
2 x 7 = 14 4 x 9 = 36 7 x 7 = 49
2 x 8 = 16 --- 7 x 8 = 56
2 x 9 = 18 5 x 5 = 25 7 x 9 = 63
3 x 5 = 15 5 x 6 = 30 ---
5 x 7 = 35 5 x 7 = 35 8 x 8 = 64
5 x 8 = 40 5 x 8 = 40 9 x 9 = 81
5 x 9 = 45 5 x 9 = 45 ---
--- --- 9 x 9 = 81
3 x 3 = 9 6 x 6 = 36
3 x 4 = 12 6 x 7 = 42
3 x 5 = 15 6 x 8 = 48
3 x 6 = 18 6 x 9 = 54
3 x 7 = 21
3 x 8 = 24
Tätä laskinkertoa, jonka kukin helposti saattaa itsistänsäkki
miettiä, luetaan seuraavalla taivalla, siksi että se tarkasti ulkoa
muistetaan. _Sano_: 2 kahta tekee 4, 2 kolmea t. 6, 2 neljää 8, 2
viittå 10, 2 kuutta 12, 2 seitsemää 14, 2 kahdeksaa 16, 2 yhdeksää
18. -- Sitte samalla taivalla 3:en, 4, 5 jne kanssa, nimittäin 3
kolmea tekee 9, 3 neljää 12 jne.
Usein kyllä tarvitaan myös tietää, mitä 2 yhtä, 3 kahta, 4 yhtä,
kahta ja kolmea, 5 yhtä, kahta, kolmea jne tekevät. Se tieto
huokiasti saadaanki tästä samasta laskinkerrosta; sillä, esimerk., 3
kahta tekee saman kun 2 kolmea, 6 neljää saman kun 4 kuutta, 8 viittä
saman kun 5 kahdeksaa, ja niin kaikissa semmoisissa tapauksissa.
Kerrossa asetetaan myös kerrosluvut alatusten, laskin laskimen alle,
niin että loppulaskimet tulevat kohdalleen; sitte vedetään viiva
alle, kerrotaan ja viivan alle kirjoitetaan kertoma.
Jos nyt kertojassa on ainoastaan yksi laskin, ei ole mitään muuta
vaariin otettavaa; mutta jos siinä on usiampia laskimia, kerrotaan
niillä itsekullakin erittäin ja saadaan viivan alle niin monta
Wälikertomaa eli Wälilukua, kuin kertojassa on laskinta. Näiden
välilukuin loppulaskimet pitää aina tarkasti asetettaman sen
laskimen kohdalle kertojassa, jonka kautta saivat alkunsa. Kuin
jokaisella kertojan laskimella on kerrottu, vedetään välilukuin alle
toinen viiva ja ne luotetaan yhteen sillä asemellansa, jossa ovat.
Niiden summa on nyt se haettu yhteinen kertoma. Se on yksi, kumpi
kerrosluvuista pannaan päälle, kumpi alle, mutta tavallisesti pannaan
kuitenki pienempi alle; esimerkiksi, jos tahdotaan tietää, kuinka
monta killinkiä 234 riksiä tekevät, niin kirjoitetaan ja lasketaan
seuraavalla tavalla:
kerrottava 234
kertoja 48
1872
936
kertoma 11232
Sano: 8 neljää tekee 32, joista 2 viivan alle ja 3 muistoon; 8 kolmea
24 ja 3 muistosta 27, 7 alle ja 2 muistoon; 8 kahta 16 ja 2 muistosta
18, molemmat viivan alle. -- Nyt on 8:lla kerrottava luku lopusta
alkuun asti kerrottu; se sama pitää myös 4:lla tehtämän, sanoen: 4
neljää tekee 16, 6 alle ja 1 muistoon; 4 kolmea 12 ja 1 muistosta
13, 3 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Sitte
vedetään uusi viiva ja luvut molempain viivain välissä luotetaan
sillä asemellansa, jossa ovat. Niin nousee killinkiä 11232.
Koska tyhjykällä itsestänsä ei ole mitään arvoa, on se tietty, että,
jos sen kertoo kuinka suurella luvulla tahansa, eli sillä kuinka
suuren luvun, siitä ei kartu mitään; sillä jos tyhjän ottaa kuinka
monta kertaa, on se ainaki tyhjä, ja jos suurtaki lukua ei kertaakaan
oteta, siitä myös ei saada mitään. Kuitenkaan ei saada arvollisten
laskimien välissä eli perässä olevia tyhjyköitä peräti vaarin
ottamatta jättää, ja niitä saatetaan kertoessa käyttää niinkuin
muitaki laskimia; esimerk.
kerrottava 13040
kertoja 4060
00000
78240
00000
52160
kert. 52942400
_Sano_: 0 tyhjykkää (se on, 0 ei kertaakaan) tekee 0 (s.o., ei tee
mitään), siis 0 viivan alle; 0 neljää tekee 0, 0 viivan alle. Samalla
lailla kerrottua myös seuraavat kerrottavan laskimet, 0, 3 ja 1,
havataan, että tähän välikertomaan saadaan ainoastaan tyhjyköitä.
Samaten kerrottua seuraavilla kertojan laskimilla saadaan viivan alle
yhteensä neljä välilukua, jotka yhteen luotetuina antavat sen haetun
yhteisen kertoman, 52,942400. Mutta kuinka tyhjyköitä kertoessa
kuitenki paraiten käytetään näyttävät seuraavat muistutukset.
1. Muistutus. Kaikki tyhjykät, jotka jommankumman kerrosluvun
loppupäässä omat, saadaan kerroissa jättää pois, kun vaan sitte
kertoma lisätään niin monella tyhjykällä, kun kerroksista yhteensä on
tullut pois jätetyksi. Jos esimerk. 4800 kerrotaan 300:n kanssa niin
heitetään 2 tyhjykkää kummastaki, eli yhteensä 4 tyhjykkää pois ja
kerrotaan:
kerrottava 48
kertoja 3
kertoma 1440000
Sano: 3 kahdeksata t. 24, 4 alle ja 2 muistoon; 3 neljää 12 ja
2 muistosta 14, 14 alle. Sittä lisätään se saatu kertoma 4:llä
tyhjykällä ja niin saadan koko kertoma 1440000.
2. Muist. Jos kertojaluvun keskellä on tyhjyköitä, niin mennään ne
ilman niillä kertomatta yli, sillä niistä ei kuitenkaan tulisi kun
tyhjyköitä esimerk.
kerrottava 23746
kertoja 4007
166222
94984
kertoma 95150222
_Sano_: 7 kuutta t. 42, 2 alle 4 muistoon; 7 neljää 28 ja 4 muistosta
32, 2 alle 3 muistoon; 7 seitsemää 49 ja 3 muistosta 52, 2 alle ja 5
muistoon; 7 kolmea 21 ja 5 muistosta 26, 6 alle 2 muistoon; 7 kahta
14 ja 2 muistosta 16, 16 alle. Sittä mennään molemmat tyhjykät sivu
ja ruvetaan 4:lla, joka niiden jälkeen on ensimmäinen arvollinen
laskin kertojassa, sanomaan: 4 kuutta tekee 24, 4 alle 2 muistoon; 4
neljää 16 ja 2 muistosta 18, 8 alle ja 1 muistoon; 4 seitsemää 28 ja
1 muistosta 29, 9 alle ja 2 muistoon; 4 kolmea 12 ja 2 muistosta 14,
4 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Luota sitte.
3. Muist. Paras on sillä järjestyksellä kertoa, että ensin tulee
kertojan loppulaskimella, sittä sen edellisillä, sitä myöten kun
ovat kerrottavaksi, vaikk'ei olekkaan se juuri välttämättömästi
tarpeellinen; kerrottava sitä vasten pitää aina loppupäästä
alotettaman ja niin laskin laskimelta läpi mentämän.
Esimerkkejä.
1) Paljoko tulisi se vuoden eli 365 päivän sisässä kulkemaan, joka
kulkisi joka päivä 18 peninkuormaa? -- Wastaus 6570 peninkuormaa.
2) Montako päivää on sitte Kristuksen syntymää kulunut? -- W. 670870
(vuoden 1838 loppuun asti ilman karkauspäivittä).
3) Montako äyriä on 1000 riksissä? -- W. 576000 (Tässä pitää esinnä
1000 rks kerrottaman 48, niin saadaan killinkiluku, joka sittä
uudelleen kerrotaan 12 kanssa äyriksi).
4) Montako luotia on 1000 leiviskässä? -- W. 640000. (Tässä kerrotaan
ensin 20:llä nauloiksi ja naulat 32:lla luodeiksi).
5) Kuinka monta kyynärää tekee 150 penikuormaa kun yhdessä penik. on
18000? -- W. 2700000 kyyn.
6) Mitä tekee 456 hopiaruplaa paperissa, koska 1 hopiarupla tekee 3
paperiruplaa? -- W. 1368 rpl.
* * * * *
Jaosta yksimääräisissä.
Jaossa on kaksi tiettyä lukua, _Jaettava_ (Dividendus) ja _Jakaja_
(Divisor); kolmas luku, _Osuus_ (Qvot), on haettava. Näistä
kirjoitetaan esinnä jaettava, sitte vedetään pysty viiva, sen
jälkeen kirjoitetaan jakaja, ja jakajan alle vedetään toinen viiva.
Jos esimerk. 369 riksiä pitäisi 3 osaan jaettaman, niin on tässä
tapauksessa 369 jaettava, 3 jakaja, jotka asetetaan ja lasketaan
seuraavalla tavalla:
369|3__
123
_Sano_: 3 (jakaja) 3:meen (ensimmäiseen laskimeen jaettavassa) menee
1 kerran, pistä 1 osuuteen viivan alle; 3 6:teen (toiseen laskimeen
jaettavassa) menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 3 9:ksään menee 3 kertaa, 3
osuuteen. Niin saatiin osuuteen 123 joka on kolmasosa 369 sta.
1. Muistutus. Jos jakaja ei mene jaettavan itsekuhunki laskimeen
erittäin, niin otetaan näistä usiampaa, jotta menee, esimerkiksi:
jaettava 1236|6__ jakaja
206 osuus
Sano: 6 1:teen ei mene, jonka tähden otetaan seuraava laskin 2
kanssa, ja sanotaan: 6 12:sta menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 6 3:meen ei
mene, jonka tähden pannaan 0 osuuteen ja otetaan seuraava 6, sanoen:
6 36:teen menee 6 kertaa osuuteen. Näin saatiin osuus 206, joka on
kuudes osa 1236:sta.
2. Muist. Edellisestä muist. nähtiin, että kun 6 ei mennyt 3:meen,
pantiin 0 osuuteen; niin pitää ainaki tehtämän, kun jakaja ei mene,
paitsi ensimmäisessä jaettavan laskimessa, jossa sitä ei tavoita,
koska 0 siinä tapauksessa tulisi osuusluvun alkuun ja 0 kunki luvun
alussa on joutava, ei mitään merkitsevä.
Esimerkki vielä siitä asiasta:
jaettava 3240|5__ jakaja
30 648 osuus
24
20
40
40
_Sano_: 5 32:teen menee 6 kertaa, 6 osuuteen ja 30, jonka 5 6:tta
teki, 32:n alle. Sitte vedetään viiva ja otetaan 30 32:desta, josta
jääpi 2. Tämän 2:den viereen alasmuutetaan jaettavasta seuraava 4,
jotta tulee olemaan 24. Sitte sanotaan: 5 24:jään menee 4 kertaa, 4
osuuteen ja 4 5:ttä, s.o. 20, 24:n alle. Wiiva näiden alle ja sitte
otetaan 20 24:stä, jääpi 4. Sen viereen alas muutetaan seuraava 0
jaettavasta ja sanotaan: 5 40:neen menee 8 kertaa, 8 osuuteen. Wiides
osa 3240:stä on siis 648.
3. Muist. Jos jaettavassa on tyhjyköitä, niin menetetään niiden
kanssa samalla tavalla, esimerkiksi:
jaettava 30000|4___ jakaja
28 7500 osuus
20
20
_Sano_: 4 30:neen menee 7 kertaa, 7 osuuteen ja 28, jonka 4 7:mää
teki, 30:n alle; 28 pois 30:sta, jääpi 2, ja seuraava jaettavan
laskin 0 viereen; 4 20:neen 5 kertaa, 5 osuuteen ja 5x4, s.o. 20,
20:n alle; 20 pois 20:stä, ei jää mitään. Nyt jäi 2 tyhjykkää
jaettavaan ja niihin menee kumpaseenkin 4 0 kertaa, jonka tähden
tulee 2 tyhjykkää osuuteenki pantavaksi sillä kun jakaja kerran on
jaettavan ensimmäiseen eli ensimmäisiin laskimiin kerrottu, niin
sitte tulee joka laskimesta, kun jaettavassa löytyy niiden jälkeen
yksi laskin välttämättömästi osuutteenki.
4. Muist. Jos jakajassa on usiampaa laskinta, niin toimitetaan
siinäki tapauksessa jako samalla tavalla, esimerkiksi:
jaettava 7872|32_ jakaja
64 246 osuus
147
128
192
192
Sano: 32 78:saan 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2 kertaa 32, s.o. 64,
78:n alle; 64 pois 78:sasta, jääpi 14, joiden viereen jaettavasta
alasmuutetaan 7; 32 147:mään 4 kertaa, 4 osuuteen ja 32x4, s.o. 128,
147:n alle; 128 pois 147:sta, jääpi 192, johon 32 menee tasalleen 6
kertaa, 6 osuuteen.
5. Muist. Useinki jääpi jaettavasta joku osa yli, jota ei taita
tasalleen jakaa, koska on pienempi, kun jakajaluku. Semmoinen jääpä
taitaan tehdä pienemmiksi osiksi, puoliksi, neljiksi osiksi jne ja
sitte jaettaa, esimerk.
jaettava 3804|25_ jakaja
25 152 osuus
130
125
54
50
4
Sano: 25 38:aan 1 kerta 1 osuuteen ja 1x25 38:n alle; 25 pois 38:sta,
jääpi 13, ja 0 muutetaan alas; 25 130:neen 5 kertaa, 6 osuuteen ja
5x25, s.o. 125, 130:n alle; 125 pois 130:stä, jääpi 5, ja 4 muutetaan
alas; 25 54:jään 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2x25 s.o. 50, 54:n alle, 50
pois 54:jästä, jääpi 4, jonka viereen ei enää ole mitään jaettavasta
muutettavaa. Jos olis 1 jäänyt, niin olis 25 siitä saanut jokainen
25:dennen osan. Waan nyt jäi 4 sen vertaa, jonka tähden 25 siitä
saapi 4 25:tta osaa, s.o. ja koko osuus tulee olemaan 152 4/25. Jos
olisi nämät jääpää 4 olleet riksiä, ruplia, leivisköitä eli muita
semmoisia, olisi ne taittu kertoa luvuilla 48, 100, 20 jne ja saatu
killingeiksi, kopeikoiksi, nauloiksi jne, jotka sitte olisi voitu
tavallisella keinolla 25 välillä jakaa.
6. Muist. Erehtymisen välttämiseksi on hyvä sekä kohta alusta
merkitä jaettavassa luvussa ne laskimet, joihin jakaja ensimmäisen
kerran menee, ja sitte joka kerralla merkitä se alasmuutettava
laskin, ett'ei sitä sivumentäisi taikka kahdesti'ki vaan muuten
alasmuutettaisi, esimerk.
jaettava 54068834|836__ jakaja
5016 64675 osuus
3908
3344
5648
5016
6323
5852
4714
4180
jääpä 534
Merkitse nyt kohta 3 laskinta erille jaettavasta, koska jakajassa
on 3 laskinta ja sano: 836 540:neen ei mene, jonka tähden merkitse
4:jäski ja sano: 836 5406:teen menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpi
390, joiden viereen muutetaan jaettavasta 8 ja merkitään samassa,
että nyt on se muutettu; 836 3908:saan menee 4 kertaa ja tekee 3344;
jääpä on 564 ja toinen 8 alas muutetaan ja merkitään; 836 5648:saan
menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpä 632 ja 3 alas jne.
7. Muist. Jos sekä jaettavan että jakajan perässä on tyhjyköitä, niin
saa niistä yhtä monta kummastaki pois jättää ja osuus tulee kuitenki,
kun pitää.
Esimerkkejä.
1) 6 henkeä ovat yhteensä kaivaneet 1548 syltää ojaa, paljoko tulee
kunki osaksi? -- Wast. 258 syltää.
2) Montako naulaa tekee 1000 luotia? -- W. 31 naulaa ja 8 luotia.
(Tässä tulee jaettavaksi 32:n kanssa, koska naulassa on 32 luotia).
3) Montako riksiä tulee 1000 killingistä? -- W. 20 riksiä ja 40 kill.
(Tässä on 48 jakaja).
4) 30500 ruplaa tulee jaettavaksi 36:n osallisen välillä, paljoko saa
kukin? W. 847 ruplaa 22 2/9 kopeikkaa.
5) Montako tynnyriä tulee 2460 kapasta? -- W. 82 tynnyriä. (Jaetaan 30
kanssa).
6) 500 tynnyriä pitäisi jakaa 55 köyhän välillä, paljoko tulee
kullenki osaksi? -- W. 9 tynnyriä, 2 kappaa, ja 40 kappaa jäävi
sitteki yli.
* * * * *
_Jälkisana_. Paljo puuttuvainen on tämä kokeemme laskuopissa sekä
itse asian vaikeuden että oman taidottomuutemme puolesta. Jos
joku talonpojista kuitenki tahtoisi tässä neuotuita laskukeinoja
opettella, niin menköön herrasmiehiltä kysymään, mitä ei ymmärrä;
suusanalla ovat paljo huokiammat sekä opettaa että oppia. -- Ilman
muita puuttuvuaisuuksia on todistajat kerrossa ja jaossa unehtuneet
pois. Kerrossa on todistaja saatava, jos kertoma jaetaan jommankumman
kerrosluvun kanssa ja osuus tulee yhtäsuureksi sen toisen kerroksen
kanssa; jaon todistaa se, että jakaja kerrotaan osuuden kanssa, josta
kertoma pitää tulla yhtäsuureksi, kun jaettava luku oli.
Runoista.
Suomen kansan runotaidosta on jo kyllä ennen kirjoitettu ja
tässäki kirjassa (katso Mehil. Kesäkuulta 1836 ynnä muualla). On
myös siitä mainittu, kuinka runotaito halki tuhansien vuosien,
hamasta Wäinämöisen ajoista näihin aikoihin asti, on säilynyt ja
vielä nykysinäki päivinä voimassaan pysyy Suomessa paremmin, kun
missään muussa meillä tutussa maailman kansassa. Mikä ääretön
paljous eikö liene'ki koko sillä ajalla runoja syntynyt ja jälle
hävinnyt! Ainoastaan nykysemmänki kansan tekemistä runoista tulisi
jo suuri kirja, jos ne kaikki yhteen kokoon präntättäisiin, niinkun
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huolella toivommaki tapahtuvan.
Sillä ehkä niistäki enin osa tiettävästi on hävinnyt, ett'ei ole
kirjoitetuksikaan, saati präntätyksi, tullut, niin löytyy kuitenki
siellä täällä kirjoissa paljo säilytettyjäki. Niiden lisäksi panemma
nyt joita kuita uusia tämän Kuun ja ehkä vielä toisenki osassa.
Walitsemma myös eripaikoista koottuja ikääskun näytteheksi, kuinka
kussaki runotaito vielä on tavattava.
Tietäjän runo.
Täss on laulu laitettuna,
Wirsi tehty tietäjistä,
Koottu konstista pahoista;
Johon on alku aivottuna,
Pantu Paavalin sanoista: 5
_Aika on unesta nosta,
Ylös synnistä syvästä,
Jalon tuntohon Jumalan,
Pelkohon pyhimmän Herran_.
Wiel' on nuotti nouettuna, 10
Runokirjasta katsottu,
Pantu muistoksi pahoille,
Kuink' on usko uuistettu
Kautta kaunihin Jumalan;
Jost' on kirjat kirjoitettu, 15
Raamatutki räntättynä,
Wiel' on pantuna papitki,
Opettajat annettuna;
Jotka aina ilmoittavat,
Paljo suullansa puhuvat, 20
Julkisen Jumalan töistä;
Joka on tehnyt tietäjätki,
Welhonoiat valmistanna,
Ensisti Egyptin maalla,
Niinkun Mooses mainitsepi, 25
Joita palveli pakana,
Kurja mieleltä kuningas,
Pharaoni voimallinen. --
Siellä ihmiset sikisi,
Lisäntyivät Luojan lapset, 30
Kasvo kansa kauhiasti,
Waikka orjana olivat,
Wallan alla vaikiasti,
Tämän ilkiän opissa,
Konnan koulussa kovassa. 35
Waan mitä valitan vielä
Tästä turhasta tavasta;
Nyt on tullut tietomiehet,
Noiat nossehet sekaamme,
Surkialla Suomenmaalla, 40
Ilkeistä ihmisistä;
Jotka käyvät kerkiästi,
Läpi maata matkustavat,
Käyvät kahella jalalla,
Wiettelevät viekkahimmat, 45
Julkisen Jumalan töillä,
Tekemässä terveyttä.
Muoto on miehellä mokoma
Niinkun pienellä pirulla,
Köyhä katsanto peräti; 50
Ryysyt on rymännäköset,
Nuttu nuoralla siottu,
Sekä vyöllä vahvistettu,
Ympärillä yhistetty;
Hajallinen hattu päässä, 55
Silmät liiaksi liassa;
Kengät on koivusta kolottu,
Tahi päästetty pajusta.
Saua käessä saatanalla,
Keppi koivusta kovasta, 60
Jolla tietä telkkäsevi,
Kulkevi kyliä myöten,
Elatusta etsimässä.
Koska pääsevi pihalle,
Koira haukkuvi kovasti, 65
Siitä tungeksen tupahan,
Lapset kanssa katselevat
Niinkun ihmettä isoa.
Siellä istuvi isäntä,
Pöyän päässä pöllöpäinen, 70
Halpa haltia talossa;
Rupiaa ravitsemahan,
Wiinat suuhun viskoavi,
Asettavi atrialle
Wietteliän viekkahimman, 75
Kosk' on ruoalla ravittu,
Wirvoitettu viinan kanssa
Kohta konstista puhuvi,
Itsiänsä ilmoittovi:
"Ei nyt tartu tauti teihin, 80
Eikä kuulu kuolemata;
Täss' on konna kelvollinen,
Perkelien peljättäjä,
Alaspainaja pahojen."
Itse lausuvi isäntä 85
Wielä tälle vierahalle:
"Jos olet ukko uskollinen,
Tässä työssä toimellinen,
Katso minulle karjasuolat,
Anna lepo lehmosille 90
Sekä heikoille hevoille
Wahvista vasikka lykky,
Laittelekkas lammaslauma!
Annan vielä viinat sulle
Totisesti toisen kerran, 95
Suuhusi suloset ryypyt,
Jotta pääsi pehmenevi,
Hautuvi hyvä hajusi."
Saatua lupasanoman,
Kohta konna kiiruhusti 100
Tarttuvi talossa työhön
Liihennäksen liiokselle,
Tungeksen tulisialle.
Ukko uskolla lukevi,
Wati varvattu käessä 105
Uusi kuppi kunnollinen,
Siinä on sisässä suolat,
Jotk' on karjalle katsottu,
Waimoväelle valmistettu,
Tauin tarttuvan varalle, 110
Sekä paiseille pahoille,
Ajoksille ankaroille.
Wiel' on virressä vähäsen
Koottuna Kokin pojalta:
Avatkanne ihmisraukat 115
Auki silmänne molemmat,
Näkemähän näitä töitä
Kirkkahassa katsannossa,
Kuinka suuttui suuri Luoja
Entisen Egyptin päälle; 120
Tästä turhasta tavasta
Kansan kauhian kaotti.
Saivat tietäjät tilansa,
Ween päälle velhonoiat,
Puolehen meren punasen. 125
Peljätkänne myös pakanat,
Tuota kansa kaikkityyni,
Kuinka kauhia kaotus,
Helvetiss' on hirvittävä;
Kuss' on kosto konstimiesten, 130
Palkka kaikille pahoille,
Walmistettu vaiva suuri,
Sia tehty tietäjille,
Jotka suoloja sukivat
Wain varvatun sisässä -- 135
Muien terveeksi tekiät
Siellä istuvat itse'ki
Warsin vaivassa syvässä,
Hukkuneina helvetissä.
Wielä lauluni lopuksi, 140
Pienen virren päätökseksi,
Minä muille muistuttelen,
Isännille ilmoittelen:
"Jos olet oikia isäntä,
Talon vanhin toimellinen, 145
Ele konstia kysele
Ele tutki tietäjiä,
Luku suloja suatse,
(Suolat on Jumala suonut
Ravinnoksi ruumihille). 150
Ota oppi oikiampi,
Pane päähäsi parempi.
Ku on taivaasta tarittu,
Kautta kaunihin Jumalan
Ihmisille ilmoitettu. 135
Lue kirjat kaikkinaiset,
Laula myös tämäki laulu,
Jos se sattuisi sinulle.
Osta raamattu rahalla,
Josta tutkit toisinansa, 160
Millon mielesi tekevi,
Julkisen Jumalan töitä,
Seka pieniä piruja.
Niin on mielesi ilonen,
Olet aina onnellinen, 165
Kuolet viimen kunnialla,
Tulet taivahan ilohon,
Joss' on rauha riemullinen,
Ilo tarjona iäti."
Jälkimaine. Tämä runo on Mylläri _Juhana Kokin_ tekemä Kerimäen
pitäjästä. Runo on asiata myöten tehty ja kuvailee osaavasti, missä
pimeydessä paikoin vieläki yhteinen kansa Suomessa elää. Wärsyssä
59 mainittu saua nähdään tavallisesti loihtioitten kädessä, jonka
tähden sitä heidän virkasauaksensa'ki usein sanotaan. Niinkun
v. 102-112 lausutaan, lukeeki loihtia eli tietäjä tulisialla
kumarruksissa pitkiä lukuja suolohin, joita sitte sanotaan katse
suoloiksi (katsotuiksi, luetoiksi suoloiksi) ja pidetään avullisina
moninaisissa taudeissa ja kohtauksissa. Olispa kyllä jo aika unesta
nosta (v. 5) ja hyvinki mieleen panna mitä runoniekka (v. 144-163)
muistuttaa.
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN.
W. 1839. Toukokuulta.
Runoista.
(Lisää Huhtikuun osaan.)
Kahviruno.
taikka
Wirsi kahvista katsottu
Runo ruoasta hyvästä:
Tämä kahvi kallis juoma
Ja raskas rahoin surma
Ensin alkoi Aasiassa,
Kasvoi maassa kaunihissa,
Pikkusissa pensahissa, 5
Pienten palkoin sisällä.
Näistä alkoivat osata
Keitteä jalomman juoman,
Jota herrat herkkunansa,
Siniviitat siivonansa, 10
Ensin keitit kestissänsä,
Sitte joivat joutessansa.
Sieltä Suomehen levisi;
Kulettivat kauppamiehet.
Heti kohta Suomen herrat 15
Tunsivat tämän hyväksi,
Jonka itse luoja laitti,
Sille sääylle sovitti,
Joll' on oppia otsassa,
Sekä nappia nutussa, 20
Housuissa hopiauuri,
Sekä selvät seinäkellot
Kaunihissa kammarissa,
Silmät saipulla sivitty,
Käet pesty puhtahaksi, 25
Kullat kiiltävät käsissä,
Sormissa kivet koriat,
Waimot silkissä sinissä,
Punasessa purpurassa.
Waan mitä valitan vielä 30
Kunniasta kuulun juoman,
Nyt on päässyt pienet pannut,
Wääräkaulat kattiloiksi,
Törkyturpainki tuvissa,
Likasilmäin liiuksilla. 35
Nyt on tehty teelusikat,
Kupit kaunihit kuvatut,
Rerakannut kanssa vielä,
Tungettu joka tupahan.
Tällä juomalla jalolla 40
Moni tuhlavi talonsa;
Wiepi viimeisen kopekan,
Kulettavi kauppiaalle,
Miehen velkahan vetävi.
Wiimen paukkavi vasara 45
Avisjoonissa aikalailla,
Kahvinjuojan kartanossa.
Wielä myötähän menisi
Talonpojissa paraissa,
Joill' on konnut kelvolliset, 50
Pellon pientaret laviat;
Waan kun juovat joutomiehet,
Sekä toisen torpparitki,
Likasilmät liiatenki,
Mustapartaset mokomat, 55
Ruman ruokansa välihin
Kumasevi kuulun juomam.
Tup' on tukien nojassa,
Karisnunna katto maahan,
Siltalattia lahonna, 60
Lapset lattiilla alasti.
Emännäll' on paikkapaita
Noen kanssa nyölättynä,
Kahvikattila käessä,
Toisessa sokuritoppa. 65
Isännällä huonot housut
Ja liian likaset silmät;
Suu on jäänyt siistimättä,
Parta on porossa piipun,
Sihen kahvin kaatelevi, 70
Turmelee hyvän tavaran;
Waikka vieähän vasikka,
Ainoa emännän lehmä,
Welan maksoksi monelta,
Ruunulle henkirahoista. 75
Enkä tuota ennen tiennyt,
Kuullut kasvoni ajassa,
Paljo maassa mainittavan;
Oli juomana olutta,
Ruokana rukiinen leipä, 80
Silakoita särpimenä,
Wiina vierahan varalla.
Keitto oli kuvusta kaalin,
Siin' oli sianlihoa,
Rokka raavahan lihasta 85
Tahi taikinan hapanta.
Pappilass' oli kahvipannu,
Seki vierahan varalla;
Waan ei löytty lukkarissa,
Eikä huonossa hovissa. 90
Emmä kahvia kaehi,
Enkä laita luojan töitä;
Kyll' on kahvi kaunis juoma,
Jalo ruumihin ravinto,
Paljo viinoa parempi, 95
Rommiaki raittihimpi.
Ei se päätä pyörryttele,
Eikä muuta miehen mieltä,
Sekä on siistinä talossa
Hyvän vierahan varalla; 100
Tekispä mieleni minunki,
Kaula kahvia palaisi
Aivan aamulla varahin,
Juur' heti herättyäni,
Waan on kumma kukkarossa,
Kauppamiehelle menetys.
_Jälkimaine_. Tässäki Kerimäen pitäjässä talonpojalta ja kirkon
kuudennusmieheltä _Petteri Makkoiselta_ tehdyssä runossa on kyllä
varteen otettavia muistutuksia. Mitä värsyissä 93-100 sanotaan, se
kyllä on tosi asia. Suureksi voitoksi maakunnalle tapain siisteyden
suhteen ja kaikkinaisten turmellusten välttämiseksi yhteisessä
elämässä olisi, jos ruvettaisi edes kahvia viinan ja rommin siasta
nauttimaan, koska näitä kuitenkaan ei näy heitetyksi saatavan ilman
jotain siaista palkintoa. W. 20-23 nähdään, ett'ei Kerimäessä vielä
talonpoikanen sääty ole niin herrastunut, kun rantamailla ja monessa
muussa paikassa, joissa "sit' ei vaatteista erota, mikä herra kuka
narri, kuka muita mestareja."
Koiranruno.
Koverasta koira juoksi,
Juoksi kohti Konnunnientä,
Juoksi Huovilan hoviin,
Rippu Riikolan pihoille,
Antti Luukosen alate, 5
Penttilän peräsin puolin,
Juoksi Tarnalan talohon.
Tuota Tarnanen tapasi,
Luuli suureksi sueksi,
Karhuksi kavehtivaksi. 10
Tapettihin Tarnalassa,
Suholassa surmattihin,
Henki läksi Heinosessa.
Mitäs nyt Pietari pitävi,
Kun on koissa koiran raato? 15
Tuo pitävi Pietarille:
Henkitorvi Heinoselle.
Ohvellen osa pitävi:
Takajalka Tarnaselle;
Paras vuitti Paavilalle: 20
Kohta koivet rukkasiksi.
Mitäpä tästä millen annan,
Kuta kullenki ojennan?
Äiää ei vähästä täyvy,
Yhen koiran kuoliosta; 25
Kylä on suuri, saalis pieni,
Talvi pitkä vierahiksi:
Mieli Mikko Laakkoselle
Mielen entisen lisäksi,
Rasvat Pekka Rautiolle, 30
Kuroselle kulkkutorvi,
Peräpaikat Pennaselle,
Rinta Riiko Tuupaselle,
Wäistölle vähä lihoa,
Waan ei Mitrolle mitänä. 25
Mitä nyt tästä millen annan,
Kuta kullenki ojennan?
Äiää ei vähästä täyvy,
Yhen koiran kuoliosta;
Kylä on suuri, saalis pieni, 40
Talvi pitkä vierahiksi:
Häntä Jussi Härköselle,
Saparo sanan sepälle,
Suhoselle suurta suuta,
Koiran leukoja kovia, 45
Jolla Riittoa repivi,
Hassitarta haukkoavi.
_Jälkimaine_. _Olli Parviaiselta_ Luostarinvaaran kylästä
Ilomantsista. Minkä syyn tähden koiran lahjoja jakaessa mieli
annettiin Mikko Laakkoselle ja suu sekä leuat Suhoselle, se on
erittäin vv. 29, 46, 47 ilmoitettu. Laakkosella taisi ainaki vähä
mieltä olla ja Suhoselta pelkää runontekiä oman suun ja leukansa
liiaksi kuluvan, (vaimonsa) Riitta Hassittaren kanssa aina
eripuraisuudessa eläen. Jotta muutki antimet, henki- ja kulkkutorvet,
rasvat, lihat, rinta jne. tulivat tarvetta myöten sovitetuksi, se on
varsin uskottava asia.
Toinen Koiranruno.
Kosk' oli koira kulkenunna,
Isännätön ilmestynnä,
Rantakartanon rapuille,
Ison Iisakin pihalle,
Kohta tuosta tuumoapi 5
Wanha herra nuorten kanssa:
"Koira kuolettaa pitäisi,
Waikka varsin ampumalla."
Heti herrat, nuoret miehet,
Pyssyn seinältä sivalsit, 10
Kouran ruutia rumautit,
Lyiypallin päälle työnsit,
Wasten koiran kuolemata,
hallin vaivasen varalle.
Sitte siirtyivät pihalle, 15
Kartanolle katsomahan
Tuota koiran kuolemata,
Herjan hengen lähtemistä.
Heti herra pitkän piipun
Kohti koiroa osotti, 20
Wasten päätä valmisteli,
Siinä laukasi samassa,
Jotta ruuit rupsahtivat,
Lyiy luiskahti sisältä
Kohti päätä koiraraukan. 25
Nytpä koira koko suulta
Parkasi pahan sävelen,
Wingahteli viimeiseksi,
Waan ei kauan karjununna,
Eikä viikon vinkununna, 30
Kuin oil heti henki mennyt,
Kova kuolema kohannut.
Juoksit kohta katsomahan.
Mist' oil luoti luiskahtanna,
Läpikö pään, vaan syämen. 35
Wain on kautta keuhkoloien;
Olipa otsahan osanna,
Päa-kairo kaheksi mennyt.
Sihen sattupi samalla
Kotoansa kulkemahan 40
Kellonsoittaja soria,
Jollen on annettu Juhana
Esinimeksi ennätetty,
Wäistö ompi vanha nimi
Peritty isänisiltä. 45
Heti herrat tuumasivat,
Keskustelit keskenänsä:
"Kun nyt on koira kuoliana,
Laannut halli haukkumasta,
Tok' se nylkiä pitäisi, 50
Että saatais saapasraait,
Kengänpäällys kelvollinen,
Tahi talvivaattehesen
Turkinkaulus kaunokainen."
Wielä virkkavat Juholle, 55
Wäistölle vähän puhuvat:
"Kuulepas, Juhana kulta,
Ota koira koivistansa,
Kääppeä käpälistänsä,
Olkapäälle oikialle! 60
Sitte kuletat kotiisi,
Kiskot siellä kiirehesti
Koiralta korian turkin,
Paraimman karvapaian."
Kun nyt oil koira kollotettu, 65
Wäätty Waistön hartioille,
Juho läksi juntsimahan,
Wäistö mennä väntsimähän,
Kotihinsa kulkemahan,
Koiran kanssa kaulatusten. 70
Niskass' oli koiran kuono
Juhanalla justihinsa,
Käpälistä toinen käätty
Oikian olan ylitse,
Toinen väätty vasimmalle, 75
Häntä häily kantapäissä,
Takakoivet kollahteli
Pitkin sääriä pahasti,
Muu raato miten mujottu
Pitkin miehen selkäpiitä. 80
Waanpa astuissa aholla,
Kotihinsa kulkiessa,
Juohtui mielehen Juholle,
Ett'ei joua ensinkänä,
Kerkii sillä kerrallansa, 85
Koiran nylkytyn korian;
Töit' oil muita tehtaviä,
Aivan paljo askareita.
Juho mietti mielessänsä,
Ajatteli aivossansa: 90
"Koiran kuopalle kuletan,
Hukan hauan haltiaksi,
Sikskun työni toimittelen,
Kaikki askaret ajelen;
Sitte nylen nyrkilläni, 95
Piirrän peukaloisellani,
Kaikki koivet ja käpälät,
Koko runnakon rutasen,
Panen pahki paljahaksi,
Saatan nahkan saalihiksi, 100
Kohta herroille kuletan."
Juho kulki joutusasti,
Halusesti hauan luoksi;
Sitte sinne tultuansa,
Kuopalle kulettuansa, 105
Selin seisoi kuopan suulla,
Otti koiran koivistansa,
Kaappasi käpälistänsä,
Että runtata rumasti
Halli hautahan syvähän. 110
Waan oil koipi kiini käynyt,
Kynsi takkihin tavannut,
Joka kohta keikautti,
Wäistön kuoppahan kumautti,
Nurin niskan nuljautti. 115
Sinne nyt katala kaatui
Aivan pitkälle pituutta,
Koira päälle pätkähtäpi,
Waikk' oil eillä ensin mennyt.
Siellä huuti huikiasti, 120
Parkui äänellä pahalla,
Pyörryksissä pöikkäröien.
Aina outti auttajoa,
Kuopasta kohottajaa,
Waan ei arvannut apuun 125
Sinne kulkia kukana,
Eikä tietty ensinkänä,
Minne oil Juho joutununna,
Wäistö vanha vaipununna.
Akka arveli kotona, 130
Walitteli vaimo raukka:
"Mikä lie tullut mies paralle!
Kuka kurjalle ukolle!
Kun ei jouvu jo kotihin;
Tääll' ois töitä tehtäviä, 135
Aivan paljo askareita,
Ei ole puuta, ei pärettä,
Eikä suurin syötäveä."
Kosk' oil viimen virkistynnä,
Wäistö vähän valpastunna,
Kohta tuossa tuumoapi, 140
Aivossansa arvelepi:
"Woipas saakelin satua!
Mit' on tullunna minulle,
Kun on niska niukahtanna,
Ruumis kaikki runneltunna, 145
Aivot päässäni pahasti
Tällä lailla tärskähtännä;
Tuskin tulloon minusta
Mielen miestä millonkana."
Tuli sitte toinen tuuma, 150
Johtui mielehen Juholle,
Miten päästä päälle hauan,
Kuten kuopan paltehille.
Sai tok' lauan laian päältä
Wiimen raavasta rapuiksi, 155
Jota myöten jouvuttiinsa,
Ylös hauasta hamusi,
Neljin kontan kulkemalla.
Koki sitte kotiansa
Wäistö mennä vänttyröiä, 160
Waikk' oil vaiva varsin vahva,
Ruumis kaikki runneltuna,
Päälaki pahoin pakotti.
Jopa sitte viimein joutui,
Pistiinsä kotipihalle, 165
Siitä lyöntiinsä tupahan.
Täällä akka ärjäsepi,
Rinkasepi Riitta Liisa:
"Miss' olet viikon viipynynnä,
Kauan ollunna katala? 170
Kukatiesi kulkenunna
Ympäri ylet kyliä,
Wiinan viljassa eläen?"
Tähän Wäistö vastoapi,
Ähkäsepi äänellänsä: 175
"Ele huua, hertta kulta!
Ilmanki jo itkettäpi,
Harmittapi haikiasti,
Kun olen kuopassa kojunnut,
Hauassa keralla Hallin, 180
Koiran kanssa kaiken yötä."
Sitte haastoi harmissahan
Akalle asian kaiken,
Kuink' oil lähtenyt kotihin
Koiran kanssa kulkemahan, 190
Kuink' oil kuoppahan puonnut,
Kalkki ruumis runneltuna,
Kallo katketa kaheksi.
Wielä virkko vaimollensa:
"Kuules kulta akkaseni! 190
Saata sauna lämpimäksi,
Jossa hauot hartioni,
Kanssa kaikki ruumihini."
Tähän akka arvelepi,
Waimo vastasi samassa: 195
"Jo olen jotaki kuullut,
Täm' on kumma kuulematta,
Näkemättä näihin asti."
Sitte akka ahkerasti,
Riitta Liisa liukkahasti, 200
Saattoi saunan lämpimäksi,
Hautoi siellä hartahasti,
Uutterasti ukkoansa,
Sekä hautoi, jotta hieroi.
Tok' tuo siitä selventiinsä, 205
Sekä eistiinsä elohon,
Waikk' ei töitä toimitellut,
Ei ajellut askareita,
Päähän päivien monien,
Wielä viikonkaan perästä. 210
_Jälkimaine_. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta
runosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli _Olovi Karjaliini_
Liperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: _kahtomaane,
kulkemaane, juntsimaane_ jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v.
33, 40, 67), mutta sanat: _jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä_,
selventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin
omaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi
kirjoittaa: _jouvuttihen, pistihen, työntihen_ jne.
"Suru Runot"
"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman
ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu
Kellossa 12 päivänä Elokuussa."
Esipuhe.
Surulauluja surussa
Iissä kansa kaivannepi,
Joilta joutui nyt lepohon
Kirkkoherra kiireheltä,
Josta jotaki jutella, 5
Tekis mieli muistutella,
Waan ei käänny kehno kieli,
Kieli kehnon Kellolaisen.
Sanon kuitenki sanoilla,
Ylen yksinkertasllla: 10
Empä kiitä kiivahasti,
Yli määrän ylpiästi,
Toen kuitenki toistan,
Puhun poies puolestani,
Tahi annan asian puhua, 15
Toen juuri julki tulla.
* * *
Nämät Iissä ilmantuivat,
Kovin koskevat sanomat,
Ett' on kuolema kumonnut,
Esimiehen ennättänyt, 20
Jota ei luultu luonninkana
Näinä päivinä näkyvän.
Niin nyt kuolema kovasti
Meiltä kiskoi kiirehesti
Kirkkoherran kiitettävän,
Jota suuresti suremma, 25
Jota kauan kaipajamma,
Waikka en saattane sanoilla
Ikävätä ilmoitella,
Walitusta vanhempien,
Lasten suulla surkutusta. 30
Woi kun kouristi kovasti,
Woi kun kuollo kompastutti
Taitavan taluttajamme,
Ylen hyvän ystävämme,
Jok' oli nöyrä nuorten kanssa, 35
Warsin rakas vanhemmille,
Puhutteli pienet lapset,
Orvot lesket lempiästi.
Sanankuuliat sanovat,
Monet tuota tunnustavat, 40
Kuin oli taitava tavoissa,
Kaunis kanssakäymisissä,
Koko korkia opissa,
Koko kuulu kunniassa.
Kun se sattu saarnatyöhön; 45
Opin oikian osasi,
Selitti sanat salaset,
Wertaukset verrattomat,
Lohutti suruiset mielet,
Ilahutti itkeväiset, 50
Nöyrät rauhalla rakenti,
Kovat lailla langetteli;
Jakoi kaiken kansan päälle
Hyvät neuot hyödylliset.
Ja kun astui alttarille, 55
Silloin kaikkui kaunis urku,
Kulki kurkku, raikkui rinta,
Helisi se Herran ääni.
Tokiko toista sen siahan
Samanlaista saatasihin, 60
Waikka kulkis kutsumiehet,
Warsin hartahat hakiat,
Waeltaisit valtakunnan,
Kirjat kiertäen menisi,
Yli maamme matkustaisi. 65
Ei se viskonut vihoja
Katsannolla karmialla,
Eikä saattanut sanoilla
Olla kolkko ollenkahan.
Onnessa oli totinen, 70
Wahva vastoinkäymisessä,
Kaikissa hyvin tytyvä,
Osallensa oikialle.
Ei sitä rakkaus rahoin,
Tavaroihin taltutellut; 75
Jakoi orvoille omansa,
Waroistansa vaivaisille,
Jotka hautahan halulla,
Mullan alle muistelevat,
Kirkkoherrasta puhuvat, 80
Sinne häntä siunajavat,
Koska he talvella kovalla,
Parahilla pakkasilla,
Suntin lammasten nahoilla
Lantehensa lämmittävät. 85
Wielä muuten muistelevat
Opetukset onneksensa,
Kuinka käski kiivahasti
Pajeta pahoja töitä,
Kuinka vahvasti varotti 90
Wajeltaissa valvomahan,
Kaikin voimin karttamahan,
Synnin suuria vikoja,
Omantunnon turmioita;
Josta joutuva olisi 95
Armo julkisen Jumalan
Kautta pojan kallihimman,
Kautta ansion avaran,
Lunastukseksi luvattu.
Tämä herra hengellinen 100
Kokonaista kolme vuotta
Kuudenkymmenen ylitse
Kulki täällä kunnialla,
Warsin sievästi vaelsi,
Wielä päivän viimeisenki 105
Wirantöissä viivytteli.
Waan ei kello yhtätoista
Yöllä taitanut tavata,
Koska heitti _Henterikki
Sunti_ suuren seurakunnan, 110
Päätti juoksun jumalisen,
Kilvoituksen kiivahimman,
Ruunun kallihin käsitti,
Armopalkan parahimman,
Saanut armon armiaalta, 115
Lasten hengen laupiaalta,
Uuen mielen, uuen kielen,
Uuen uskovan syämen;
Kuollo siirti nyt sisälle,
Karitsaisen kammiohon. 120
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN.
W. 1839. Kesäkuulta.
"Suru Runot"
"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman
ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu
Kellossa 12 päivanä Elokuussa."
(Lisää Toukokuun osaan.)
Näin on kutsunut Jumala,
Kirkkoherran kiirehtinyt:
"Tule nyt lepotupahan,
Ilon rauhan nautintohon,
Rauhan kansan kaupunkihin, 125
Nyt on aika aivottuna,
Määräpäivä päätettynä,
Koska terveys meneypi,
Woima kerran kehnoneepi,
Ett' on ruumis runneltuna, 130
Wiran reisuissa revitty,
Lapin kylmissä' kylissä,
Waivan maassa matkustaissa,
Monen tuiskun tuntemassa,
Monen myrskyn myrnehissä, 135
Niin nyt sielun sen eestä
Siirrän taivahan talohon.
Suuren tuskan tuntematta,
Tauin kiintiän kivutta."
Sillon kuolema kovilla 140
Kerran koski kourillansa,
Luojalta luvan kysynyt,
Wallan saanut vanhemmilta,
Nopiasti poies nouti
Surun lakson laitumelta, 145
Teki matkankulkevalle
Parahimman palvelluksen.
Waan jos hoitajat hopulla
Kuolemalla kutsutahan,
Meiltä lentävät lepohon, 150
Esimiehet ennättävät;
Niin ei tarves lesken huolla,
Surun alla surkastua;
Lupaus luja Jumalan
Warsin vahvana pysypi: 155
Että lesket leivän saavat,
Lapset rakkahat ravinnon,
Waikka kuohupi meressä
Aalto vahva vallinlainen,
Toinen työntypi jälessä, 160
Kolmas koko kuohun tuopi.
Niin on ihmisten elämä
Täällä kyynelten kylässä;
Koska vaiva vastustapi,
Kova onni kohtajapi, 165
Ei se yksinään yritä,
Kule ilman kumpanitta.
Waikka voipi voimallisen
Eeskatsomus enämpi,
Joka aallot ankarimmat 170
Asettapi armollansa,
Ompi orvoilla isänä,
Lepy lesken hoitajaksi,
Hyvin kaikille tekepi,
Hyvin kaikki katselepi. 175
_Jälkimaine_. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin
pitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän
nimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta
säädystä olleen.
Lauluja
Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen
asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:
"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla
olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen
veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle
präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa
sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja
selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle
perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut,
ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun
siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain
karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat
rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa,
ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen
pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi
saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua
ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen.
Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki
senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen
minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina
jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi
vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät
virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan
lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen
laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka
tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos,
jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa,
mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat,
erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt
antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset
ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty
Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella,
vihansa eli rakkautensa. -- En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut
Suomalaisiin lauluin -- sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita,
vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin
kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon
helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain
rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä
Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden
kanssa. -- Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä
peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan
kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen
panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata
siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi
usiammalle lukijalle otollinen. -- -- --"
Tyttöin Lauluja.
Elsa.
Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin --
Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.
Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut,
Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.
Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä,
Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.
Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä,
Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.
Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi,
Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.
Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä,
Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.
Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan
Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.
Kaisa.
Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu,
Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.
Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa?
Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.
Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule,
Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.
Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan,
Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.
Taava.
Eipä minun syämeni surullinen oisi,
Jospa minun kultaseni parelampi oisi.
Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut,
En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.
Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi,
Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.
Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita:
Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.
Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään,
Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.
Heta.
Minun kultani valkia on, on kun lumen valo,
Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.
Walkia on kultani, valkia kun vaate,
Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.
Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa,
Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.
Sinäpä olet poika parka syämeni saanut,
Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.
Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa,
Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.
Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta,
Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.
Riitta.
Minä sanon satuja ja puhun järki totta;
Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.
Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut,
Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.
Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa;
Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.
Suru oli illalla ja se on sama nytkin,
Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.
Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee;
Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.
Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti,
Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.
Leena.
Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä;
Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.
Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis;
Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.
Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen,
Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.
Ei oo kultani kaukana, eikä ole lässä,
Minun kultani kävelee koria hattu päässä.
Tule kultani yöllä yksin, tule kultani, tule!
Kyllä meistä pari saapi, vaikk' ei miero luule.
Tuopa kulta tullessasi, tuopa vähänenki
Sokuria taskussasi, pikku murunenki.
Saara.
Mikä minun kullallani, mikä tuolla lieneen:
Illan piti polvillansa, yöks' ei tullut viereen.
Kuule, kuule, kultaseni, kaikki jo nauraa meitä,
Ain' olemma yhessä ja ei konsa pietä häitä.
Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,
Muita sinä rakastat ja minua piät suotta.
Miksis minua narrailet ja puhut sulosesti;
Juonesi ne viekkahat unenki usein esti.
Eip' oo tarves narrata, vaikk' olen köyhä lapsi,
Isä, äiti on elättänyt papin kasteest' asti.
Liisa.
Huono on mun onneni ja kova on mun laita,
Suru on mun osani ja mustanlainen paita.
Minä olen piika pieni, elän aina yksin,
Olen tullut pojilta jo aivan hyljätyksi.
Poika viekas viettelee ja likka hullu uskoo,
Pian poika piikaselta kunnian poies kiskoo.
Tiivi on pojan pelata, kun likka luvan antaa,
Poika itsensä pelastaa, likka häpiän kantaa.
Kyllä poika neitoselta hempeyen tallaa,
Keon kukan kaunosenki kukistavi halla.
Pian on se likka parka tullut kunnialta,
Jok' on kerran heittäynyt noien poikiin valtaan.
Sohvia.
Suru oli illalla, nyt jo ilo voitti,
Kun tuo kuhjus poies kulki, eron minusta otti.
Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Naurusuulla katselen, jos menis vaikka Wiroon.
Mitäs minä tuosta huolin, jos yksi poika meni,
Toisen pojan kanssa tulee samanlainen peli.
Täm' on likka lihasta, lihasta ja luusta,
Semmoisia poikia ma vestän vaikka puusta.
Ei se likka kululle joua, eikä mieron tiehen,
Jos en miestä muualta saa, niin saan ma sotamiehen.
Omp' on noita poikia viientoista sorttii;
Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.
Tilta.
Nauroin lassa nuorempana, en nyt enä naura,
Kun mun tulee kullastani itkuvirttä laulaa.
Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi,
Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.
Kultani on mun pettänyt ja petti kihloillansa,
Waikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.
Minä likka ihana ja hän oli poika nätti,
Wiha joutui välihin ja rakkaus se jätti.
Woi poika parka luontoas, kun olit petollinen,
Sinun tähtes vuotta monta olen surullinen.
Inka.
Liiku likka pojan kanssa, niinkun rukin rulla,
Keuriaika lähenee ja ero taitaa tulla.
Työläs on sitte erota, kun kert' on yhteen tultu,
Suuta on jo annettu ja käsi kaulassa oltu.
Likka juoksee pojan eestä, juoksee minkä jaksaa;
Kun ei poika tavota, niin likka kääntyy vastaan.
Likka arat, piika parat, varokate teitä,
Ettei pojat vanhan piian kirjaan teitä heitä.
Sitte laulut loppuvat ja pian rallit puuttuu,
Moni likka sillä lailla halvemmaksi muuttuu.
Eeva.
Ei oo likoilla surua, ei oo yhtään hiukkaa,
Pojat juoksee likkain luona, verkaliivit liuhkaa.
Pojat nuoret naimattomat tuota aina etsii:
Joka ilta päästäksensä likkain aittakestiin.
Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki,
Kuinka pojat likkain tähen pitkän matkan kulki.
Kesäilta kelvoton sen kerran laitti niinki,
Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.
Likat käyvät kunnialla, käyvät vaikka missä,
Pojat käyvät kunnialla äkkilikkain eessä.
Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa,
Pojat juovat rypevät, kun sika rapakossa.
Likat makaa aitassahan palttinapaiallansa,
Pojat käyvät kyliä myöten mustalla varrellansa.
Niin on likka aitassansa, kun on kaunis kukka,
Poika juoksee halkiöisin, niinkun vanha hukka.
Wesi vuotaa silmistä ja itku syämen kaivaa:
"Laske kulta luoksesi ja huojenna tätä vaivaa!"
Anni.
Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen,
Eipä tämä tyttö lähe huonon pojan viereen.
Sepä likka kunniansa häpiällä kantaa,
Joka kerran on joutunut huonon pojan valtaan.
Kerran anto kaunis likka kehnon pojan suuta,
Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.
Nuori aika on aivan heikko, heikko niinkun heinä,
Pojat konnat riivatut särkee vaikka seinän.
Ei se poika tuota kovin korvihinsa laske,
Waikka tyttö torupi ja on kun vähä vasten.
Ulla.
Aurinko se hohtavi ja lumivuoret sulaa,
Pojat kohta likkain luona käyvät vanhaa uulaa.
Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen,
Pojill' itku kuikutus ja elo tuhmanlainen.
Likat makaa aitassansa verkaviitan alla,
Pojat tallin lattialla, tamman nahka alla.
Sekö piru pihalla nyt ovia kolkuttavi? --
Saat sa häiy hävetä ja mennä kotiasi.
Mitäs sinä tänne tulit, viekottelet meitä,
Joka jo olet kotonasi pitänyt viisiä häitä.
Waan jos tarkon tietäisin, ett' oma kultani olet,
Niinpä minä nousisin ja aukaseisin oven.
Rekina.
Ei ole kultani kotona, eik' oo äsken ollut,
Kultani on muilla mailla, ei ole sieltä tullut.
Tuost' on kultani kulkenut ja jälet ompi jäänyt,
Lehti päälle langennut ja keltaseksi käynyt.
Kuulepas sa vieras poika, kuule poika kulta,
Minull' oisi pikkuruisen kysymistä sulta.
Mitä kuuluu kullan maalla, kuinka voivat siellä;
Mikä sun saattoi näille maille, puhu kanssani vielä.
Seisota'pa hevostasi, puhu kuullakseni,
Oliko kaikki tervehet ja oma kultaseni.
Sanoisitko: kultani on muien armahana,
Sano vaikka viiesti, en usko ollenkana.
Waan jos sanot ett' on kuollut, kuollut minulta kulta,
Pane kellot soimahan ja laita minua multaan!
Mari.
Ei oo meillä surua, ei surua, ei huolta,
Pojat ovat luvannehet pitää meiän puolta.
Wielä nytki, vielä nytki poikiin tykö turvaan,
Waikk' on tullut toivoni jo monta kertaa turhaan.
Siit' en huoli josma jouvun taloon taikka torppiin,
Kun ma muuten pojan saan, jok' on parasta sorttii.
Sitte liki lintuistani, liikuttaako muita,
Suuta annan kullalleni kuluuko se muilta.
Riikka.
Hoi on, hoi on huolettaa, kun puhutahan paljon:
Sanotaan mun olleheni joka pojan tarjon.
Tässä kylässä pilkataan ja ouompana olen,
Waan kun menen toiseen kylään, tuttavaksi tulen.
Mikä pakko, mikä pakko, olla ikävässä,
Kunpa otan poieslähön koko pitäjästä.
Tämän kylän pojat on kun töpihäntä hukkii,
Toisen kylän pojat on kun mesimarjan kukkii.
Tämän kylän pojat on kun vilun virran vettä,
Toisen kylän pojat on kun hunajaa ja mettä.
Marketta.
Ompa minulla lauluja ja ralli ompi kanssa;
Eipä tämä tyttö lähe joka ruojan ansaan.
Likat nätit tällä maalla kasvaa kaunihisti,
Niill' on posket punaset ja puhet aina siisti.
Mikkeliss' on markkinat ja Kajaanissa kanssa
Likat ei lähe markkinoille, asuvat aitoissansa.
Pojat ajaa markkinoille poikki kangaspellon,
Ostaat siellä hevoisen ja kolmen ruplan kellon.
Pojat ajaa reimanteitä oritvarsoillansa,
Likat makaa pyytingillä pumpulipaioillansa.
Siit' on pojilla juonia, kun viina paljo maksaa,
Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.
Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa,
Waikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa.
Täst' on kultani kulkenu, vaikk' ei jälet tunnu,
Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu.
Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään,
Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää.
Maja mull' on matala ja koti kovan köyhä,
Isä on mulla ynsiä ja äiti liian nöyrä.
Hyvät minun hyljäävät ja kehnot ei ne kelpaa,
Taivaast' ei mulle anneta ja maast' en löyä vertaa.
Illalla lähen nukkumaan ja nukun joka ilta,
Yksi aina vieressäni siliä pirtin silta.
Waan ei yötä pimiätä, ettei päivä koita,
Eikä suurta surua ole, ettei ilo voita.
Wielä tämä siivon tyttö nätin pojan löytää,
Wielä kerran kultani kanssa astun vehnäpöytään.
Wappu.
Ette ole likka parat mitään minua suhteen,
Minä laulan yöt ja päivät, laulan aamupuhteen.
Minä olen tässä kylässä jokahisen kukka,
Waan kun tulee oma kulta, on kun tulisi tukkaan.
Onkos vainen, onkos vainen minun kultani kaunis;
Sinimarjat silmillä ja suu kun paistinnauris.
Kultani elää rallattaa ja elää niinkun rotta,
Waikka anto sormuksenki, ei tee koskaan totta.
Meiän poika pohmelossa ryyppäsi kerran viinaa,
Tuosta tottui juomariksi, joutui juomakirjaan.
Kultani onni kova on, ei se anna maata,
Täytyy öitä kollotella pitkin pihamaata.
Kultani kulki kohmelossa, yhtyi likalättiin,
Tuosta suuttui siivon tyttö, suuttui yhtääkkiin.
Poikien lauluja.
Herraspoika.
Herraspoikia meki oomma, vaikk'emme taia ruotsii,
Ei oo tarves työtä tehä, eikä maata kuokkii.
Tämä poika Pohjanmaalta kävelee kun herra,
Menee sitte kamariin ja ryyppää viinaa kerran.
Piiat pirun riivatut pojilta viinan estää,
Pojat herran siunatut juovat minkä kestää.
Tämän kylän nuoret piiat kukkuvat kun käet,
Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.
Kyllä sieki siivo tyttö taiat meitä haukkuu,
Rannin pojat potkivat ja keppi selkään paukkuu.
Woi kun oonki joutunu ma näien likkain varviin,
Näistäpä olen saanunna ma monta mieliharmii.
Antti.
Tätä virttä minä laulan, täll' on hyvä tuoni;
Empä minä tämän maailman avaruuesta huoli.
Olen laulant ennenki ja laulan nytki vielä;
Eipä tämän kylän tytöt halaamasta kiellä.
Tämä kylä, hyvä kylä, tässä minä häärin,
Tämän kylän parahat tytöt itselleni käärin.
Tämän kylän tytöt on kun sokuritoppiloita,
Niitä pojat halailee kun Ruotsin rusinoita.
Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi,
Toinen likka on kovempi ja toinen lauhkiampi.
Waikk' on likka kiukussa, kun tuohi tulessa palaa,
Mieli menee hyväksi, kun aika poika halaa.
Likka itse monen kerran otti pojan yöksi,
Tuota sitte toisen kerran sano pojan työksi.
Se ei likka miestä saa, joka oven pojilta sulkee,
Pojat paljon vaivan kanssa pitkin kyliä kulkee.
Mikko Humalainen.
Laulaisinpa, taitaisinpa, kun palkka maksettaisin,
Empä paljo pyytäiskään, kun piipunpohjan saisin.
Minä olen laulupoika, mull' on laulun nuotti,
Waan nyt kylän likat minun humalahan juotti.
Aika poika minä olen, minä tahon naia,
Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia.
Likkoja han minä vaanki mielelläni naisin,
Akat ei kelpaa keralla, vaikka kyllä saisin.
Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä,
Puteli on arkussa ja paloviina täynnä.
Likka kulta herasilmä! kaahas tilkka viinaa;
Minä ostan toiste sulle silkin pumpuliliinan.
Wiina miehen virvottaa ja olut antaa voimaa,
Siit' en huoli ensinkään, jos akat minua soimaa.
Ele sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa.
Wielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.
Täm' on poika juomapoika, juopi minkä jaksaa,
Eikä pyyä ilmaiseksi, hinnan aina maksaa.
Ennenkun viina tyyristyvi, ostan koko tuopin,
Juotan kylän pojille ja kyllä pojat juopi.
Heikki.
Täss' on poika, jonka syän rakkauesta palaa;
Minä kulen tyttöin luona julki sekä salaa.
Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,
Hyvä on noita haastella ja tanssi käy kun rasva.
Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,
Huulet on kun hunaja ja puhe käy kun rasva.
Tämän kylän tytöt on kun meren muikaleita,
Niitä pojat halajaa kun saksan sämpylöitä.
Minä olen aika poika, elän likkain mieleen,
Joka ilta rupean ma nätin likan viereen.
Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä!
Ele sie nyt minua tok' halaamasta kiellä.
Heilu likka, jouvu likka, vaku saahaan vasta,
Wanha mamma on kotona, joka tuutii lasta.
Pohjan Poika.
Minä olen Pohjan poika, hyvän talon renki,
Minä huilaan, minä häälään niinkun häiyhenki.
Empä huoli naia'kana, eik' ole suurta pakkoo,
Halailemma likkoja ja enkä maksa sakkoo.
Mitäs minä tuosta huolin, vaikka muiat haukkuu,
Muiien suu on irvellään kun vanha liinaloukku.
Mitäs se muita liikuttaa, jos kylilöissä kuljen,
Löyän tytön elikkä akan, se on yhtä mullen.
Eipä kauan elettäisi, ei päälle tämän päivän.
Jos ei poikia suattaisi likkain luona käymään.
Ämmät kovin äkäset ne harmissaki haukkuu;
Wielä sun ämmä selässäsi pirun keppi paukkuu.
Minne'päs likat joutuisivat, kun ei kukaan korjais;
län kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.
Jokko.
Hoi on, hoi on huolettaa ja hulluksi taian tulla;
Nätti likka vallattiin, jok' oisi muuten mulla.
Syämeni kallistuvi aivan toisin puolin,
Kun tuo oma kultaseni minust' ei enä huoli.
Raskas ompi erota, kun kert' on yhteen saatu,
Kerta kihlat annettu ja käsi kaulassa maattu.
Mikä lie mun kullallani, mikä mennyt mieleen,
Minun istui polvillani, muien meni viereen.
Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan,
Lähen tästä kylästä ja muille maille reisaan.
Ei mun auta puhua, jos mielessä olis mettä,
Pois mun pitää kulkea ja kultani muille jättää.
Kauneuttas muistelen ma viien riikin takaa,
Enkä koskaan muien likkain vieressä mä makaa.
Waan kun oisit oma kulta vielä tallellani,
Niin mä sinua kanteleisin käsivarrellani.
Emmä sinua pitäisikkään kovan piinan alla;
Kullalleni antaisin jos kuinka suuren vallan.
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN.
W. 1839. Heinäkuulta.
Lauluja
(Lisää Kesäkuun osaan.)
Yrjä.
Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika,
Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.
Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki,
Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.
Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen,
Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.
Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta;
Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.
Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla,
Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.
Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä,
Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.
Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen,
Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.
Likka sanoo: "et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki";
Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.
Likka sanoo sängyssänsä: "voi, voi, voi!
Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!"
Likka on, kun olis nossut äsken unestansa,
Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.
Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee,
Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.
Eero.
Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista,
Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.
Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa,
Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.
Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä,
Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.
Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee,
Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.
Minun kultani kaunis on, on kun herran engel,
Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.
Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu,
Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.
Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa.
Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.
Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä,
Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.
Niilo.
Heipparalla, taittaralla, likka punaposki,
Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.
Tuopa likka punakka, punakka ja ehta,
Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.
Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä,
Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.
Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa,
Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.
Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään.
Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.
Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin,
Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.
Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,
Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.
Likka hieno herasilmä! laske minua viereen,
Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.
Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla,
Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.
Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta,
Istutahan vieretysten, annetahan suuta.
Jaakko.
Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa,
Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.
Emmä ole tietäjä, enkä iso noita,
Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.
Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä,
Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.
Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi,
Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.
Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien,
Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.
Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää,
Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.
Isto.
Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa,
Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.
Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona,
Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.
Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna,
Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.
Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa,
Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.
Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen,
Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.
Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät,
Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!
Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu,
Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.
Likka nuori ihana tee leikki kunnialla,
Kunniaton likka on kun halmehessa halla.
Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee,
Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.
(Lisää toiste.)
Runo postilaukusta.
Kuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä
postilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa,
rouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte
pistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän
alemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty.
Pudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku
lähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan
uuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun
nimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki
takoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti
sen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa
vuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä
asianomasetkaan minulle suuttua. _Turnperiksi_ sanotaan taloa, jossa
Kuusamon Nimismies asuu, ja _Wästeriksi_ sitä, jossa Pudasjärven.
Mistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen
roualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin
kuuluu mainittu runokirjoitus:
Tullu on tänne tuntematoin,
Muukalainen muusta maasta
Sanansaattaja salanen,
Postilaukku laavullinen,
Erotettu entisistä
Nälkälaukuista lahoista,
Mustan mullin muotosista
Postin kuletuspovista.
Yht' en minä ensimmältä
Päässytkään asian päälle,
Koska tuli tuntematon
Kaipaus tämän katalan,
Wielä sitte viikon päästä
Kertomus sangen kehiä,
Runo rienasta rakettu,
Wirsi saatu saakelista:
"Että antaa aikalähtö
Wierahalle viipyneelle,
Yli liiton livistyneelle;
Ravahuttaa raikkahasti
Liukas potku postimahalle,"
Josta olin aivan outo,
Tuntematon, tietämätön.
Waan jo joutu viimen ilmi,
Sattu saastanen käsihin.
Koska kerran kenkiäni
Kattelin kaonnehia.
Takapuolelta tapasin
Paperikaappini pahuksen.
"Täälläkös olet otava!"
Sanoin minä synkiästi.
Arvasin asian kanssa,
Ett' oli tullut Turnperihin
Tämä vieras täysinäissä,
Kosk' olin kotoa poissa,
Minä ollu, missä lienen.
"Jo nyt tuli liukas lähtö,
Konna, sulle kotiasi,"
Wirkon, minä vielä hälle;
Sanoin myös sanalla tällä:
"Jouvu, riena, juoksun kanssa,
Lähe kulkemaan kuvatus,
Jalatonna, järjetönnä,
Käetönnä, korvatonna,
Silmätönnä siannäkönen!
Mene täältä merta kohti,
Puasjärvehen pukita,
Wäänny kohti Wästerihin,
Saata sinne sangen paljo
Terveisiä tuttaville,
Ylehensä ystäville,
Ehkä kumminki enimmän
Kotiasi koe viejä
Walenjukselle vakaasti
Toistuksia tuttavuuen.
"Sano roualle samassa,
Mukavasti muistuttele,
Että alkais aikanansa
Walmistella valtavata,
Kellon alle kelvollista,
Uutta uurityynykäistä,
Jonka tuonan veikka tuotti,
Etu minulle ehätti."
Sanoisin sanoja vielä,
Muutamilla mutkan löisin,
Waan tuli vaiva valtavaksi,
Uni kovin uurtahaksi;
Painajainen, pahahenki.
Silmät saastanen sokasi.
Poies heittää hetiki
Pitänee nyt jatkaminen,
Loppu tälle yölorulle
Piti tehä tuohon kohti.
Neljä kultalintua.
(Muualta.)
Sarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti
oikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita
tutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein
sananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari
miestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli
talutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko
lankesi maahan ja alkoi lausua: "Kuningasten kuningas ja Jumalan
käskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla
tuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus.
Onnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja
oli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani
vuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin
poikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi
mieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani:
onneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä.
Rosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja
haavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin,
huusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet
ja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja
sanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani,
josta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani
itkemään.
"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani
etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään
tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin
kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani
jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin
kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan
tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla,
joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä
nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni.
Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti
kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli
tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki
minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle
testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni,
vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa
imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä
lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota
oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit
asiani."
Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset
kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei
nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa,
ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen
kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista
oli, mietti ja vaikeni.
Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen,
koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä
suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla,
närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi
viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän
puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole
muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä
itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja
perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"
"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt
kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni
todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti
säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat,
joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin
muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa
vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun
yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen
kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki
asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan
rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä
on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan.
Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun,
auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä
ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään.
Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä
missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä,
mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas,
jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia
palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista
saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla
sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni
tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi
ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla,
hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun
uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus
ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei,
sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo
huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä
vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä,
kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole
kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."
Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan
palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton,
saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui.
Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää
aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista,
joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli
halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen,
että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja
perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen
nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja
hänen kultalintujansa.
Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta
olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti
tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi
kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja
kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä.
Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä
vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin
suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa
tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten
kyläin ylitse vaaran kupeilla.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki
toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla
ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä
ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun
ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta.
"Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen.
Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja
ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja
tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."
Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu,
vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen.
Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden
koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu,
aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten.
Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen
ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita
näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset
rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli
purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.
Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat
kun keviät aamupilvet taivaalla.
Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen
kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä
kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki
tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani
Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä
jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja
jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi
tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja
koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat
eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen
sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi
marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan
laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta,
idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni
tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa.
"Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni
kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen
tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä
hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat.
Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse
itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit
niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta."
Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti
tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä
reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen
toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi
ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen
maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu.
Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina
löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa
ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja
saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua
miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen
yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni
Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain
paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa.
Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa
hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi,
ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä
hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska
muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään
ystävätä."
Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas
hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan
mitään virkkanut.
Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä
lensin _Tarsutan_ läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin
sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli,
näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli
hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana,
kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja
vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä,
siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke,
äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun
sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas
lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull'
on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee,
etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun
lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä
vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki
vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden
muurein ylitse.'"
Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti
kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä
haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen
linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi
hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä
suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä _kaikkitietäväksi
kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi_ j.n.e. ja
kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan
lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati
puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta
saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut
kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan).
Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen
hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas
sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa
suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti
miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman
palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia
sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt
näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut
olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut
liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi,
kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla
heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta
vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh
anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä
sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies
anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä
näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään.
Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni
tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä
rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet
kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."
"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä
on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan.
Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä
lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka
lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten
käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä
taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin
kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen
pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani
käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti
olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan
udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä
olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun
Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.
"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi
tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä
olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia
lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti
eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi.
Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi
liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki,
mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset.
Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja
ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää
nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu
tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta
näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet.
Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa
voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen,
hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat
tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas,
koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa.
Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi
tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä
pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN.
W. 1839. Elokuulta.
Neljä kultalintua.
(Lisää Heinäkuun osaan.)
"Ja suuresti iloitsen siitä, että näin sinun ottopojaltani, tältä
nuorukaiselta, luokseni johdatetuksi. Ettei mielesi vielä ole peräti
turmeltu petollisten ylistäjäisi laumalta näen siitä, ettäs olet
tainnut suostua tähän nuorukaiseen, joka kyllä ei ole sinua vilpillä
tuuvitellut. Minä ostin hänen yhdeksän ajastajan vanhana ja olen
neuonut häntä kaikessa tarpeellisessa opissa, joka onki mieltäni
myöten onnistanut, sillä on hän kasvanut jaloksi, toimelliseksi ja
ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Mitä hänen sukuunsa koskee, niin on
hän sen vanhan kauppamiehen poika. Tavallinen viisautesi sumeutui
väärältä tavaroiten himolta, muuten olisit heti havannut, että
imettäjän puhe ei ollut uskottava, sillä hän oli lahjottu väärin
todistamaan tavaroitesi vartialta, joka toivoi siitä suuresta
perinnöstä, hänki jotain hyvää osaksensa. Ota nyt tämä nuorukainen
palvelukseesi, minä toivon hänen palkitsevan vahingon ystävästäsi
Salaspasta, joka jo on vanhannut ja tullut sinulle tuntemattomaksi,
niinkun hänen tässä edessäsi näet."
Kuninkaan sydän oli pakahtua ilosta, kun nyt näki nuoruuden ystävänsä
Salaspan edessänsä, jota ei hän ennen tuntenut, sillä niin oli hän
entisestään muuttunut. Samassa kuului toisesta huoneesta hiljainen
soitto, suloisempi laadultaan, kun kuningas koskaan oli kuullut.
Muiden sydämensä liikutusten keskellä piti hänen kysyä, mikä se
oli. Salaspa vastasi lapsensa siellä soittavan ja käski heitä
tulemaan sisälle. He tulivat entisessä puvussaan, vaan hivukset
palmikoittuna ja kukkaseppeleet päässä. Kukin heistä kantoi lahjoja
Persian kuninkaalle. Yksi sanoi: "terve sinulle, Persian kuningas,
minä annan sinulle tämän ruusun jälkeentulevaistesi koristukseksi";
toinen antoi kultaisen käädyn, jolla hän kiinnittäisi kansan sydämen
omaansa, kolmas taivaankarvasen vyön oikeuden vahvistukseksi, neljäs
diamanttivästisen miekan onneksi sodassa, muut muita.
Näin loppui tämä päivä, ihmellisin kaikista kuningas Sarbaan
päivistä. Hän palasi takasin ja olis ottanut Salaspan kanssansa,
joka kuitenkaan ei tahtonut heittää pientä alammaiskansaansa, vaan
pyysi kuninkaalta, saada pysyä yksinäisessä levossaan. Kotiin tultua
oli kuninkaan ensimmäinen työ heittää jalkavaimonsa ja ottaa entisen
puolisonsa tyttärineen vankiuudesta. Tyttärensä antoi hän puolisoksi
nuorukaiselle, jota hänen tuli niin paljosta hyvästä kiittää ja
jonka hän ylensi korkeimmaksi käskynhaltiaksensa. Sarbaasta oli
tullut peräti toinen mies. Poikaa hänellä ei ollen, määräsi hän
nuorukaisen jälkeiseksensä kuningasistuimelle ja Persialaiset sadut
kiittävät vieläki Sarbaan ja hänen jälkeisensä hallitusta kultaiseksi
ajaksensa, sillä senkaltaisia kuninkaita ei heillä ollut ikänä ennen
löytty.
Juttu juhlajuomisesta,
Koottu kirkkokohmelosta.
Nyt on mielessä minulla
Tästä kansan kauhiasta,
Synnin syystä synkiästä,
Ruveta runon tekohon,
Laaullani laulamahan, 5
Suomeksi sanelemahan,
Kuinka viina viljellähän,
Juoma karvas kaupitahan,
Aivan pannahan pahasti,
Paikassa parahimmassa, 10
Aina synnin aineheksi.
Sillä ahnehet alati
Warsin viekkahan tavalla
Rahat vievät rahvahalta,
Aivan tolpan ainuanki 15
Köyhimmänki kerjäläisen.
Jos ei kestäisi kotona,
Eikä keittää keritä,
Kuljettavat kaupungista,
Alti sauovat alaalta 20
Tämän myrkyn myytäväksi.
Sitten juhlina jaloina,
Aina kanssa ankkureinsa
Tykö kirkon kiiruhtavat. 25
Siinä kauan kaupitsevat,
Aivan istuvat alati
Aamut ankkurin tykönä,
Oottelevat ostavia,
Juottelevat juomareita. 30
Eipä saarra soittaminen,
Eikä veisukaan vetäne,
Saane synnin tunnustukset
Kavalata kaupaltansa;
Aina kurja kaupitsepi, 35
Ehkä pappi altarilta
Saarnastuolihin menepi.
Jo on päivä poikki kirkon,
Kello käypi kahtatoista,
Sitten templihin tulepi 40
Oman oittinsa perästä,
Oman arvon antamasta,
Kanssa joukon juopuneitten,
Seurakuntansa seassa.
Sitte tultua sisälle, 45
Penkkihinki päästyänsä,
Torkkuvat törisevinä,
Penkissänsä pehturoivat.
Eipä arva'a ajunsa,
Sielun tarvista tavota, 50
Eikä ymmärrys ylene,
Silmät kirjoa selitä;
Korvat kuuroksi menevät
Saarnan kuulohon samate,
Syän syntinen palapi 55
Ahneudesta alati,
Eikä tottele totuutta,
Waikka siinä Siionissa
Wahva suussa vartioitten
Pauhaapi toen pasuuna, 60
Helisepi herran ääni
Aivan korvihin kovasti;
Ei se voi sioa saaha
Syämessä syntisessä.
Kohta kirkosta menepi, 65
Ulos uksesta isosta,
Tykö juosten juopuneitten.
Jotka kilju kirkkomailla,
Karju kirkkokartanolla,
Kovan kohmelon käsissä. 70
Pahan ilman pakkasessa.
Niillen alkapi sanella,
Näillen kurja kuiskutella:
"Jopa teiät, ystäväni!
Kovin kohmelo käsitti; 75
Onko markat matkassasi,
Tahi sillingit sinulla,
Wielä nyt minulla oisi
Wiinapolska puolillansa;
Sillä tautinne tasaisin, 80
Kohmelonne korjoaisin."
Sitten mennähän mäeltä
Miehet mielellä hyvällä,
Ankkurille astutahan;
Saavat pikkusen pikarin, 85
Totta toisenki panevat
Ensimmäiselle evääksi,
Josta juopuvat jalosti,
Aivan päihtyvät pahasti.
Sitten syttypi syvälti, 90
Ilma nousepi isoksi,
Kiroseksi kirkkomailla.
Moni paljoa pahoa
Täydessä vihanväessä,
Sadatusten suurten kanssa, 95
Toivottapi toisellensa.
Toiset pilkkoja pahoja,
Leikkiä luvattomia,
Suupaltat pahoin puhuvat,
Suunnattomat suututtavat. 100
Aina muistupi monelle
Wälit entiset etehen,
Toinen toiselle sanopi:
"Selvittele sievimmästi
Welka viimeinen minulle!" 105
Mies se vannopi valeeksi,
Aivan tyhjäksi tekepi.
Toinen täyttäpi toeksi,
Walan kanssa vahvistapi;
Näistäpä torat tulepi, 110
Tapahtupi tappelutki.
Eipä siinä ensinkänä
Muistu mielehen monelle,
Mitäspä puheli pappi,
Saarnastuolista saneli. 115
Eikä kuulu kunniata
Jumalalle julkiselle,
Jok' on viinan valmistanut,
Säännyt ihmisten iloksi.
Wielä syntihin syvemmä 120
Moni päällä päihtyneellä
Himoiltansa hillitähän,
Alla viinan villitähän;
Joista juttuja tulepi,
Sakot suuret päälle saapi, 125
Rahat raukalta menepi,
Aika tärkki tuhlatahan,
Moni viikko vierähtäpi,
Kuukausi pian kulupi,
Keräjiä käyessänsä 130
Pitäjän rajaperillä.
Syystäpä nämät tulevat
Witsat ankarat ajaiset,
Saamma Herran sallimasta
Monet nähä nälkävuoet, 135
Katovuoet katkerimmat;
Wielä syttyvät soatki,
Monet kauhiat kapinat,
Esivaltojen välillä;
Tuimimmat tulipalotki, 140
Mainittavat maakylissä,
Kauhiammat kaupungissa.
Kukas saapi sanoa,
Kenen kieli kertonepi
Sitä synnin synkeyttä, 145
Raskahinta rangastusta,
Jonka viinan viljeliät
Ja sen kauppiaat kavalat
Kansan päälle kartuttavat,
Kun he juhlina jaloina, 150
Herran päivinä pyhinä,
Ajan kaiken kaupitsevat,
Myyvät sitä myrkkyänsä.
Kysyn vielä viimeiseksi,
Kuinkasta ovat sinulla 155
Aina kanssasi asiat
Wiinanmyyjä vietteliä!
Etkö tunne tunnossasi
Synniksi sitä tekoa,
Kun aina ajallisia 160
Himomielellä halajat,
Tavarata tarkottelet
Kirottua, katoavata?
Saatatko nämät sanoa
Siunatuiksi sillingeiksi, 165
Jotka nyt tilassa tässä
Olet kurja ottanunna,
Saanut sarkoilla pahoilla?
Nämät markat mahtanepi,
Pahoin sillingit sinulle, 170
Tuoa päälle penninkisi
Kirouksen katkerasti.
Näillä raukoilla rahoilla
Myyt sä oikian osasi
Saatanalle saalihiksi; 175
Tuhlaat tavalla tällä
Avarimmat armohetket,
Saastutat pyhimmän paikan
Synnin kanssa kauhiasti,
Sillä Siionin häväset, 180
Aivan parjoat pahasti.
Aina täällä jo ajassa
Kaiken onnesi kaotat,
Siirrät kauas siunauksen,
Ijankaikkisen ilosi. 185
Heitä poies herjat kaupat,
Hylkeä hyvällä mielen
Poies rakkaus rahanki;
Muista aina mielessäsi,
Mitä Mooses muistutteli, 190
Sekä ilmoitti Esaias,
Jutteli Jumalan miehet
Herran hengeltä hyvältä:
"Kuhun kaiken ilman alla
Saatan muistoni minäki, 195
Siin' olen minä samassa
Aina kanssanne asuva;
Sihen saatan suosioni
Siinä siunoan sinua."
Wielä itseki Isäntä, 200
Warasi Wapahtajamme
Juutalaisia jalosti
Jerusalmissa samassa.
"Niin on kerta kirjoitettu:
Minun on oma oleva 205
Tämä huone hengellinen;
Pitäis olla oikeutta
Runsahin rukoushuone,
Waan te teettä temppelini
Kaupallanne kauhiasti, 210
Teettä petojen pesäksi,
Asunpaikaksi pahinten,
Ryöväritten roukkioksi."
Ei siis pitäisi pilata,
Eikä syöstä synnin alle 215
Sitä paikkoa parasta,
Herran huonetta hyvimmän.
Siitä työstä tyhmimmästä
Paljo saarnaavat papitki,
Oikiat opettajamme, 220
Siitä esti Esivalta,
Kielsi armas Keisarimme,
Jalon neuosta Jumalan,
Paljo sakkoa panevi
Juomisesta juhlapäivän, 225
Kaksi viinan kaupinnasta.
Juhlapäivinä jaloina
Etsi sielusi etua;
Niinkun kaste kaunihisti
Aamulla alas tulepi, 230
Keot kaikki kastelepi,
Wihannoiksi virvoittapi,
Niin on suurra sunnuntaina,
Aina juhlina jaloina,
Herra armon antavainen, 235
Siunauksen Siionissa,
Waipunehet virvoittava,
Wielä särjetyt syämet.
Mielet murehen alaset,
Ilon kanssa kaunistava, 240
Jos ei itse estettäisi
Synnin suurella sumulla
Armon töitä alkavia.
Juhlapäivinä jaloina
Etsi sielusi etua; 245
Sitten toisessa tilassa
Ole aina arkioina
Elatustas' etsiväinen;
Saatpa oikian osasi,
Siviämmän siunauksen, 250
Aina Herralta hyvältä,
Joka soisi Suomessaki
Siiviäksi Siioninsa.
_Jälkimaine_. Tämä runo on talonpoika Benjami Seppäsen tekemä
Kiannalta, saman miehen, jolta jo ennen on yksi runo präntätty tässä
kirjassa (k. Lokakuulta v. 1837, _Pohjanmaan surkeudesta_). Waikk' ei
kyllä Kiannalla niin kaupita'kaan pyhäpäivinä viinaa kirkon luona,
ettei pahemmin kaupittaisi monella muulla kirkolla, niin tapahtui
kuitenki mennä vuonna, että muutamata talonpoikaa semmoisesta
kaupasta sakotettiin. Siitä lie Seppänen tullut kehoitetuksi tämän
runonsa laittamaan, jonka ainaki luulisimma vaikuttavan enemmin, kun
minkään muun sakon viinanmyöjän tykönä, joskohta ei ketänä erittäin
nimitetä'kään. Muutamia paikkoja olemma jättäneet pois, erittäinki
semmoisia paikkoja, joissa kertomalla sanottiin, mitä toisilla
sanoilla jo ennen oli sanottu. On myös runolla pituutta ilmanki niitä.
Huolikaihos Karjalassa,
Kalevalan kankahilla.
Mikä pouke Borgoassa,
Melu merikaupungissa,
Suru Suomen rannikoilla?
Koskenkylä kyynäleissä,
Huoli Piispan huonehissa.
Mikä vaiva ja valitus,
Mikä mielet painostanna?
Huolenhuuvot kuulumiset,
Kaikki kasvot kastuneina,
Murhe muovot muuttanunna.
Suuri aine on surulle,
Syy on huolelle, hopulle,
Kuin on kuollunna, kaonnut,
Kaunis miesi kaatununna;
Pappein parvesta parain,
Paras Herranpaimenista,
Hurskain hurskasten seasta.
Kova kuolema kohannut,
Hyvätahtosen tavannut,
Hyväsuovan suoristanut;
Muoto muuttunna ihana,
Kasvo kaunis kalvettunna.
Hälytään Hämeenmaassa,
Huolentuska on Turussa,
Suru suurempi Savossa,
Kaihos kauhein Karjalassa,
Kuin on kallis kaatununna,
Waipununna mies vakainen,
MOLANDERI moinen miesi,
Moinen herra hengellinen.
Tokko tohin, tokko toivon
Saneksella, saattanenko
Mahillesa mainihella,
Hyvät avut, ansiosa,
Tuska suuni tukkeaapi,
Itku silmäni sitoopi,
Pakko palauttaa syvämmen,
Suru salpoaa sanani,
Huoli äänen ällistääpi.
Maininnenko mainiosta,
Kuin oil kuulu Kuopiossa
Opilta, opetuksilta,
Sanoiltasa, saarnoiltasa,
Harras koulunhaltiana,
Opettaja oivallinen,
Oivallinen, onnellinen,
Uros uuras uupumaton,
Eillen muista muisteltava.
Kaupungissa kappalaissa
Wiran toimitti toella.
Sävyllinen säävyissäsä,
Sotapappina sovelias.
Rakastettu rahvaalta,
Jalomiesi jalkaväiltä,
Savon sotasankareilta;
Muistan muotoja ihanan,
Suusa, silmäsä suloiset,
Leppeen, lämpymän syvämmen.
Kesalaksiat kehuuvat
Näyttäin siintäsioasa;
Kerskaavat Kesalahella
Walveutuneesa valollen,
Karjalassa kasvaneesa,
Waloksi, valaistukseksi,
Kaunistukseks Karjalallen,
Ilomantsillen iloksi,
Hiippakunnan kunniaksi.
Kuin oil tarkka taioltasa,
Oliit tarkatkin tapasa,
Peri puhtaat puheesa;
Waati toisiltai totuutta.
Hän oil julma juomareillen,
Wainoi väärin vannojija,
Warsin vaarti varkaita,
Wallattomia vakuutti,
Sanapattoja paneli,
Torui toenpuutokselta,
Ylenkahto ylpeitä.
Kyseli kylänluvuissa,
Tiijusti joka tilassa,
Kellä käytös keskuuessa
Kävi käskyin Jumalan.
Seurais seuramme tapoja,
Lakiamme, laatujamme,
Niitä kiitti kinkereissä,
Piti parvessa paraassa,
Antoi arvoa enemmän.
Esivalloista esinnä
Wiisas maanki viljelijä
Esimerkit ensimmäiset
Antoi kaikissa avuissa,
Yllytti, ylösvalasi
Kansaveljii Karjalassa.
Waarin otti vaivaisista,
Köyhät ruokki kyökistäsä.
Huonot holhoi huoneinsa,
Otti orvot suojiinsa,
Avun leskillen levitti,
Puolti syyttömät poletut.
Hyvä turva tuttavillen,
Aina auttoi ystäviisä,
Auttoi avun ansanneita.
Otoissasa oivamiesi
Ehti vuonna vuotuisesa,
Yhä vilppeyttä vihaava.
Otti otot täyvelliset,
Saatavat joka savulta;
Missä talot miehelliset,
Kussa koit kohtalaiset,
Ei ne päässyt pitkän päällen,
Niitä jättännä jälellen.
Waan jos vanhat vaivaloiset,
Lesket leivän hankkijoina,
Lapsilauma saattamaton,
Antoi restit anteiksi,
Kuittikirjan kuittaili.
Avittain avuttomia
Antoi evääksi eloa,
Wielä viili leipäkyörän,
Pani paistia palaisen,
Myöski rokkia ropeen.
Sure Suomi suurta miestä,
Ilomantsiat isäänne,
Suku suuresti sureevi;
Toiset itkeevät isääsi,
Elämäns' esikuvoa,
Puolisoo poloinen leski
Tukeasa, turvoasa,
Kunnon kansakumpania.
Kansa kaikki Karjalassa
Mainioa mainihtoovat,
Murehella muisteloovat,
Surusuulla toimittaavat,
Saneleevat vuossatoja,
Tuhansia tunnustaavat,
Arvoasa, ansioosa
Kaihoavat kallaspäätä;
Itkevätpä Ingerissä,
Wielä hallatsee Wirokin.
J. F. L[agervall].
Lauluja
1.
Onneton olen minä oltuani,
Onneton tähän kylään tultuani.
Onnettomaksi olen minä luotu,
Eik' ole minulle ilopäivää suotu.
Turvoa ei ole siellä eikä täällä,
Enempi kun linnulla lentonsa päällä.
Maailma minua paljoki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.
Ystäväni on myös ynsiäksi tullut,
Kun hän on maalimalta juttuja kuullut.
Kukas sinun eksytti rakkauen tiellä? --
Tule, tule kertaksi luokseni vielä!
Muistatko muinen, kun karjassa käytiin,
Ahosilla asueltiin, leikkiä lyötiin?
Päivä se paisti ja pienet kukat loisti;
Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.
Sinusta ja minustapa lintusetki laulo,
Ääni se kuulu ja helinä se kaiko.
Minä olin likan alku, siivo ja kainu,
Murehesta paljo en tietä'kään tainnu.
Sinä mua kutsuit morsioksesi,
Suloutta täynnä oli syämesi.
Syämesi oli kuni palava tuli;
Kukas sen nyt kylmäksi tulevan luuli!
Enkä minä itselleni näin luullu käyvän;
Ikäväni kestää kuolemapäivään.
Toivoni on rauennut, mennyt juur tyhjään,
Ei ole enää mulla ilopäivää yhtään.
Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla,
Lentävä lintunen taivahan alla.
2.
Mieleheni muistuvat muinaiset ajat,
Isäni ja äitini ilotäyet majat.
Olin minä tytön taimi koria kun kukka,
Joka pojan päällen en katsonutkaan.
Koriana kävin minä eestä ja takaa,
Mieleni oli ilonen ja murehista vapaa.
Muistanpa vielä, kun marjassa käytiin,
Mansikoita syötiin ja leikkiä lyötiin.
Linnut ne laulelivat metsien päällä,
Meistä he laulelivat siellä ja täällä.
Toisinaan kun tuli tuiskuset ilmat,
Satehiset viikot ja ankarat kylmät.
Tupa oli lämmin ja kamari oli kaunis,
Kamarissa maito ja voi ja leipä valmis.
Ei ole ajat enää niinkun olit ennen,
Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Nyt ei ole siaa mulla siellä eikä täällä,
Enempi kun lehellä liukkaalla jäällä.
Woi kuinka tyttöparan onki minun käynnä,
Muretta ja surua on syämeni täynnä.
Ilopäivä on mennyt ja kohta ikä katkee,
Eik' ole joka minun murehista kätkee.
Wuoteni kulki, kun virtanen vesi;
Mikä mulla tullee viimenki esiin.
3.
Ei oo mulla muretta ja ei oo huolta mitään,
Maailma se murehen nyt minusta jo pitää.
Maailma hullaa, mitä vaanki hollaa,
Waan puhas likka ma taianki olla.
Mitäs minä tuosta suren, likka nuori, nätti.
Jos minun poika jätti viinanjuoja ratti? --
Tämän kylän pojat minä tervassa keitän,
Toisen kylän pojille ma toivoni heitän.
Tämän kylän pojat minä touheen lykkään,
Muunlaiset olla pitää, joista ma tykkään.
Ennen minä liikutan rihmaa ja neulaa,
Ennenkun tämän kylän poikia seuraan.
Ennen minä liikutan likasia puita,
Ennenkun ruman pojan laihoja luita.
Ennen minä nokisia pölkkyjä kannan,
Ennenkun ruman pojan suuella annan.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Syyskuulta.
Kertomus muutamasta varkaudesta.
Wuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä
ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan
löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli
järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt
piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin,
että eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät,
niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä
se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas
talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla.
Waan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu
muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen
rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta,
alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli
rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää
aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat,
että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun
miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja
niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja
samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä
miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää,
että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle
teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä
saivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli
veneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan
rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei
mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan
rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa
senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin.
(Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja
samoilla sanoilla tähän präntätty).
Pään parannuskeino.
Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin.
Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra
tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?"
Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta
tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano
siinä samassa miehelle; "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari
puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin."
Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn
täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä
se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." Mies läksi eellä,
tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja
aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn
ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että
se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään
virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan
aikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että
se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt
makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies
täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja
mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo
havannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).
Älykäs morsian.
(Muualta.)
Pappi kysyi morsiamelta vihkiissä: "minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin
tytär, jos sinä otat j.n.e." Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi,
vastasi: "vielä hän kysyy!"
Osansaanti.
(Muualta.)
Waras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi
peltoansa: "tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani."
"Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua."
Mikäs talonpojan eläissä!
(Muualta.)
Mustalainen sanoi kerran: "mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin
kylvää, kaks saapi."
Laahattu taethanko.
(Muualta.)
Muuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan,
näki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä
pelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään
kuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä
metässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan
saman variksen. "Kahos perk..." sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli
paukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti
hankoasa, "en minä luullut hänessä ruutia olevan."
Osattoman osa.
(Muualta.)
Maamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta,
lohtutti häntä sanoin: "elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi
(osasi) täältä kartasta löytyy."
Worpii.
(Muualta.)
Sotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli
itestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: "minä vain kuin
ammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute)."
Akan rukous kylväissaän.
(Muualta.)
Muuan akka sanoi kylväissään: "Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi
kahesta."
Yöpäivällä.
(Puoli muualta.)
Muinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin
työ pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: "ennen Ristus
avita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen." -- Toinen, joka oli
jonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: "rupes perk...
talonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen
puoltayötä levolle."
Tarina.
(Muualta.)
Kylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista
etujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä,
saada kenkä kiinnitetyksi. -- Sepän luona viipyissäni kokountui
miehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs
kerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa,
jossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli
nyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle
antaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan,
josta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua
vahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: "laivalla meren
rannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa
tapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös.
Waan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli
sen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle
maanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa.
Ei siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on
huolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen
tositarvitsialle." Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin,
kun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan
jäänyttä tukaattiani.
Indialaisten kuollonjuhla.
(Muualta.)
Indian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata,
vaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski
itsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se
katsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle,
että hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä
urhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos
olisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä
tulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta
riemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos
hän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin
on hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis
ihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta
lesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui
paikalle näkemään, seuraavalla tavalla:
"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen
ynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin
siellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla
hivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi
luoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin
kanssa.
"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli
ilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat
ulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa.
Tihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista
puista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin
kahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki,
maassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi
itsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin
menehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.
"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja
käärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti
poikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot
lankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti
kaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan
tilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen
ja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös
lähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan
kannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte
iloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän
liekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua
ja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä
yhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle
vihasten liekkien keskellä.
"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan
nähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin
lähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. -- En unhota tässä
iässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa,
kauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys,
sitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja
tuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä
rohkeus.
"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60
ajastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen
ja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha."
Näitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö
ole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?
Ystävät.
(Muualta.)
Rikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti.
Hän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään
millä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen
ja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä
ja sanoi: "poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua
hyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä
sinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut
ja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi
vieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta
laadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden
seassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja.
Se on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen
muodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa,
nimittäin _ystävän_. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän
elämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi,
jota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat
tuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa.
Etsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso
kalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla."
Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi
muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi
kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen.
Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni
niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit
suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään
ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan
taattavat, tosiystäväni."
"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin
vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän
kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden
vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden
seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän.
Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä!
Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: _ele kiitä
ystävätä, ennenkun hädässä koettelit_. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan
tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä
ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu
pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä
hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun
humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli
hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei
enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani,
että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."
"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon
tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka
tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä
tahansa tarvitseisin."
"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta
ystävää." -- "Käydään, käydään," sano poikaki.
Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan
vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu
kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi
käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi
niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle
ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika
vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja
sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen
yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja
karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella
itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään
henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja
kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni
että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa
arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden
otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin
kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin
haudata."
"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi
närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka
eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa.
Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki
hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin
tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua
onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen,
jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."
Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen
hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin
että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni
toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin
kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan
viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.
"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on
ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi
tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi
heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä
pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan
ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle.
Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja
kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä.
Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi
ystävänsä kätkemään ruumista.
"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään
pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin
sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät
maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden
etsimisistä."
Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa
puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen
ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle
helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin
välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä,
eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."
Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy
maassa.
(Muualta.)
Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa.
Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä,
ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta
kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän
saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli
ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän,
ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä
tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että
entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä
unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki
oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa
löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää
puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista
ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta
nousee ja on elävä, kun ennenkin.
"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme
onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin
puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti
onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein,
jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä
viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.
Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori
mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni
on _Abraham_, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki."
"Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen,
että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan
luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä
muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän
minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä
hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki
lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä
olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana
neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi
onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma
muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten,
kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki
määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene
pois nimenesi, se ei kelpaa."
Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He
olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet.
Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet
ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin
ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään
vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos
sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi
hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja
nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta
ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa,
ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin
kirjoitan nimenne." -- Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät
kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa
olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut
ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät,
neljäntenä riitausivat ja viidentenä -- erkausivat toinen toisestaan.
Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.
Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä,
erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat
veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me
ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä
auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset
naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään
onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian
puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä.
Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi
syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin,
käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää
olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan
puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne
tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle,
pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on
sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi
onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle
samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta.
Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on
kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan
puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."
Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian
tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta,
joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi
toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla
pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi
toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran,
kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli
vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra,
sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta
viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne
välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös
olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta
ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis,
jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma
jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären.
Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti
olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla
syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos
olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui
toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei
niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli
viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan
tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi
mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia,
lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi
ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen
ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt
siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."
Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta
mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi
kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä.
Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä
siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä,
kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei
sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan
tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin
antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan
löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle.
"Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti
kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle
jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta
ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä
onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne
viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla,
usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä
vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt
kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen
täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan.
Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi.
Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia
puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän
totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä
hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen
onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin.
Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä
pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei
kenkään taida niitä parantaa."
Wisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa
ja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää.
Tavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet
lohduttivat hänenki murheessansa.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Lokakuulta.
Kuningasten onni.
Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän
ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi
makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja
nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen
antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi
jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain
korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan
lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja
vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan
jälkeenseuraajaksi.
Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä
näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan.
Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon
silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja
ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä,
ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi:
"Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele
armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen
isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle,
jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan
nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka
on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi
salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän
luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi
tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost'
en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää
kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä
hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena,
kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin
sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan
antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat
kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko
maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä
valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi,
mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."
Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen
surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä
Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili
isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen
kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä
tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se
kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä
Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit,
mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä,
niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen
kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä
ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen
välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys;
haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia
virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta
ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva,
johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan
sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös
panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä,
jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy
vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan
yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he,
sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy
olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni
isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä
sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei
ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla
ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki
hyvinä, toimellisina ja onnellisina."
Uskonopin vaikutus.
(Muualta.)
Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti
orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen
päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten
heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat _Koranista_
(Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: _"Paratiisi on niiden,
jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä."_ "Minä en ole
vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: _"ja jotka
anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet."_ Waltia
katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi."
Wielä lisäsi orja: _"ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka
pahan hyvällä maksavat."_ Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle
ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle
vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa."
Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun
Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on
hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä
nakkelee."
Suuttuu kerran viisaski.
(Muualta.)
Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla
ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä
sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki
hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän
niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna
kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen
yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien,
katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti,
mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan
tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis,
kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä
kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.
Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies!
minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan
kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa
hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen
minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän
yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy
kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki
toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen
onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."
Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman
kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton,
pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole
onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli
muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"
Tarina.
(Muualta.)
Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä
janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä
juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on -- kaaetaanpa muuan säkki
järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti
venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut
hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän
apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki
jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että
jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja
pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.
Tarina.
(Muualta.)
Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu
jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran
suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet
saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat
saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli
karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä,
sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä
saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi.
Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi
miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan
vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki,
ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat
kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura
sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan
suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin
lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies
on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin
nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte
mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne.
Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään
ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa
itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja
tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura
nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään
tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä
kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli
kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan
alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota
kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi
minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura
parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja
juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja
kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin
ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta
ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä.
Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.
Tarina.
(Muualta.)
Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi _Olli ojan
takoa_, toinen _Pekka pellon pientarelta_, kolmas _Niilo niitun päästä_.
Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen
salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se
olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi:
"mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies,
joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni
eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle
jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" -- "Läksin
tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." -- "Kyllä sen saat,
mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi
vihaat," -- "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on
asia", sanoi vaimo. -- "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia
maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi."
Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista
tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko
asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään
minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä",
sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi.
Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä
tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs
niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko
oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt
poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä
elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika
joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi:
"annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!"
sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä,
jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi
vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja
samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun
löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä
tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt
laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta,
kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. -- "Kay, käy, eukko kulta!" --
Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä
vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua.
Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli.
Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä
tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt
tuumaksi -- ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu
paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani
nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee,
ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni,
vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen
ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä
Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään."
Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta
sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko
ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan
jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa
nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja
kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh,
jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja.
Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat
sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja
vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun
sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait
sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi
laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on,
kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja
tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä
aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas
taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan
sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne
heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia
myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi
jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin
juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon
jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla
takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini
ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin
näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.
Tarina.
(Muualta.)
Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka
mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana
päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan
vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille,
vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan.
Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä.
Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että
hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle
ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin
kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että
läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin
raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle
korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa
olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain
hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut
siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti
ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne
Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin
tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies
otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään,
joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä,
alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan
pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun
Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi
vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna
maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran.
Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä
olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun
hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja
tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään
nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä
tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut
tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan
tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen.
Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin
kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin
järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.
Graeca sunt; non leguntur.
Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.
H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä
iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki
hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis
tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan
selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni,
josta mainitussa kirjassasi mainitset.
_Esinnä_ sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan
_ottavi, menevi, katsevi_ j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla:
ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. -- Itsekullaki Suomen kielen
Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä
asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa.
Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa
(Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa
osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat
(Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset
päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja
Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.)
todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun
Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe,
sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi,
ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi
(-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka
onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin
sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana.
Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut
edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi
toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut
kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki,
että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi
p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan
on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä,
joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi
kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa _koan, oluen_ j.n.e. v
usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat _kovan, oluven_
j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä
monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: _poikoahan,
poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa_ j.n.e. Wielä seki asia
on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä
tahallinen, niinkun sanotaan _ottavat, menevät, katselevat_ j.n.e.
ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. &
Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka _katseleva_
tavallisempi kun _katselepa_. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella
_ottava, katseleva_, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä
äänikkeellä sanoa _ottavi, katselevi_, jolla tavalla enimmästi
kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme
myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva,
muusta kun pilauneesta kielitavasta. -- Ne nyt ovat mainittavimmia
syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.
_Toiseksi_ kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan:
_ele, ellös, elköön_ j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: _älä,
ällös_ j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on
sanaa _ele, ellös_, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata
vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan _älä, ällös_? Eikö se
epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et,
ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota
elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan
_elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön_ j.n.e. Niin miksi sitte
tässä johdesanassa _e_ vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi
_ä_? Niin luulemma, että sanat _älä, ällös_ j.n.e. ovat alkuansa
äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä,
Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.
_Kolmanneksi_ arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa
_kuin_ eikä _kun_ (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun
lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa
jo edellisestäki sanasta _ele, ellös_ kirjottaneeni. _Kuin (kuinka)_
on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta _ku_ Monikkoluvussa, Wälikkäsanan
tapaan (adverbialiter) käytetty; _kun_ Hallinta- (Genetiv.) eli
Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla
käytettävä; _kuni_ muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei
ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan
kaikin paikoin, käytetään sanaa _kuin_ niiden toistenki siasta.
Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. _sen saapi sanottuansa, kuin
on ilman oltuansa_ (pitäis olla: kun on i. o.); _kuin mun tuttuni
tulisi_ (p.o. kun mun t. t.); _parempi jäämä, kuin uupuma_ (p.o. kun
uup.) --
_Neljänneksi_ katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian
(Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa
_hevoseta, leivätä, tanhuata_ j.n.e. kun hevosetta, leivättä,
tanhuatta. -- Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä,
paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä
kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on
se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin
se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu.
2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten _k, p, t_ katoamisesta
eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot
sen alkuperäsin kuuluneen _hevosettaka, leivättäkä_ ja siitä sitte
loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun _hevosetak,
leivätäk_ ja kerakkeen _k_ puoli h:ksi, (') muutamalla _hevoseta',
leivätä'_. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki
loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät
paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään
ainoastaan _hevosetta, leivättä_, Sillä voittivat vielä senki,
etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.)
hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun _hevoseton,
leivätön_ (alk. hevosettoma, leivättömä).
_Wiidenneksi_ oudoksut sanoja _mikäli, kukali_ j.n.e., jonkalaisia
välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa
kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: _Sikäli_ vesa väetsen,
_kukali_ itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi
kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi
ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli
usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa:
_sitä myöten_ vesa väeksen, _kuta myöten_ k. k. Arvelisimma niiden
ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta
alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi.
Semmoisia ovat nykyään jo mainitut _mikäli, sikäli, kukali_ ynnä
monein muiden, niink. _täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli,
loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli_ j.n.e.
_Kuudenneksi_ muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun
_Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina_
j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti,
Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin
miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän,
joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla
kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon
mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen
ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki
ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella
päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö
ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä
äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin
vallassaan, ettäpä kirjoittavat _Romi_-ki, eikä _Roma_ (oikeemmin:
Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava
näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat
_aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina,
lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas_ (Jonaan), _Lukas_, (-kaan),
_Kaarlo, Wilppu_, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi.
Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet _aaluni, hamni,
sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki,
Siimoni, Salomoni, Jonas_ (Jonaksen), _Kaarli, Wilippi_ j.n.e. Waan
kummatka ompi luontevammat? -- Greikalaisten ja Latinalaisten nimien
suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä.
Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen,
joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma
Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin
alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)
MEHILÄINEN
W. 1839. Marraskuulta.
Graeca sunt; non leguntur.
(Lisää Lokakuun osaan.)
Sillä tavalla Gr. Korinthos, -thou, -tho, -thon, Suom. Korintho,
-thon, -tholle, -thoa, eikä Korinthos, -thoksen, -thokselle, -thosta
eli Korinthi, -thin, -thille, -thia; Gr. Atreus, -reos, -rei, -rea,
Suom. Atrei, -rein (-reen), -reille (reelle), -reita (-reeta), eikä
Atreys, -ksen, -kselle, -stä: Gr. Solon, -lonos, -loni, -lona, Suom.
Solouna (Solnona), -nan, -nalle, -naa (-nata), eikä Soloni, -nin,
-nille, -nia; Gr. Medon, -dontas, -donti, -donta, Suom. Medonta,
-tan, -talle, -taa eikä Medoni, -nin, -nille, -nia; Gr. Aias, -ntos
(Ajax, acis), Suom. Aianta l. Aiaaka eikä Aiasi eli Aiaksi, (Aijasi,
Aijaksi). Sama laki lienee ehkä muissaki vieraskielisissä nimissä
seurattava, jonka sivussa, kun kirjotetaanki monessa kielessä sanat
toisin, äännetään toisin, eikö sopisi niitä Suomeksi ääntänsä myöten
kirjottaa, vähä niiden vieraskielisestä kirjotuslaadustansa huolien.
Niin ovat Wenäjän kielessä tavaksi ottaneet ja luulemma heidän siinä
oikein tehneen. Niin tulísi meidänki kielessä kirjotettavaksi:
Russo, Bolo, Lafonteeni, Mopertyi, Lavosieeri, Didero, Harvei, Kuki,
Dreideni j.n.e., eikä Rousseau, Boileau, Lafontaine, Maupertuis,
Lavoisier, Diderot, Harvey, Cook, Dryden. Samalla tavalla: Lesteri,
Darbi, Norritsa, Skarboro, Järsi, Dublina, Konnahti, Sleigo,
Breitona, Mursia, Wilvao, Bordo, Niäyri, Illi, Mörthi, Kaljari,
Redsio, Perudsa, Tsivita, (Zivita) j.n.e., eikä Leicester, Derby,
Norwich, Scarborough, Jersey, Dublin, Connaught, Sligo, Brighton,
Murcia, Bilbao, Bordeaux, Nièvre, Isle, Meurthe, Cagliari, Reggio,
Perugia, Civita. Tästä asiasta kyllä voiki kahda'puolin miettiä,
mutta luulemma sillä puolella, joka tahtoo niitä ääntänsä myöten
kirjotettavaksi, parempia syitä eli perustuksia löytyvän. Ainaki
on kovin tarpeellinen asia, että se, joka esimerkiksi alkaa maista
Suomeksi tietoja kirjottaa, jossa paljo kohtaa vieraskielisiä nimiä,
ennen ruvettuansa työhön, ajattelee ja asettaa vissit johdot eteensä,
joiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä. Passovi on Greikalaisen
Sanakirjansa (4. Uudistus, Leipsigissä 1831) lopulla, alkain siv. 43,
tutkistellut, kuinka Greikalaisissa sanoissa 2, 3 eli 4 keraketta
taitavat yhtyä, alussa, keskellä eli lopulla sanaa; samanlainen
tutkinto pitäisi Suomenki kielen kanssa toimitettaman, eikä sitte
vieraskielisissäkään sanoissa, kun niitä Suomeksi kirjotetaan,
usiampia kerakkeita perätysten pantaman, kun mitkä Suomalainen voi
ääntää perätysten, ilman välinäistä äänikettä.
_Seitsemänneksi_ mainitset puhetlaatua vastoin kirjottavani Sihen,
koska pitäisi kirjottaa Siihen. Puhetlaatu tässä sanassa on
epävakainen, toiset sanovat Siihen eli Siehen, toiset Sihen. Tällä
jälkimmäisellä tavalla sanotaan syntymäpaikoillaniki ja muualla
Uudella maalla. Näyttää, kun pitäisi sanasta se Yhdyntäsiassa (Dativ.
inferior) oikuutta myöten sanottaman Sehen, josta kuitenki puhe'tapa
on muuttanut edellisen e:n i:ksi, samatekun usiammassa muussa
Siassa tästä sanasta mainittu e on i:ksi (ei ii:ksi eikä ie:ksi)
muuttunut. Että tässä kirjotuslaadussa olen Kielenopin, enkä niin
syntymäpaikkani puhe'tapaa puoltava, arvaat sanomattaki. Jälkimmäistä
en tahdo koskaan tavallisuutta vastoin puoltaa, paitsi sillon, koska
sillä itsestänsä on Kielenopillinen oikuus. Enkä aina sillonkaan,
vaan kirjotan muiden mukaan esimerkiksi _parempi, kovempi, matalampi_
ja niin kaikki muutki sanat verrattavassa arvossa (Comparativus),
vaikka syntymäpaikoillani sanotaan oikeemmin Kielenopin mukaan
_parempa kovempa, matalampa, pienempä, vähäsempä_ j.n.e.
Oli niitä vielä muitaki muistutuksia sinulla kirjotuslaadustani, vaan
joihin nyt en kerkiä vastaamaan, ja toiset niistä olivat semmoisia,
ettei paljo sovi'kaan vastata, sillä
_Causa patrocinio non bona pejor erit_;
taikka
Pah' on paha itsestänsä,
Wiel' on puoltaen pahempi.
Mtksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?
Muoniosta 2 p. Tammikuuta 1838.
H. W. Tässä lähetän sinulle sen ennenluvatun arveluni _Suomen_
nimestä. Minkä veroseksi näyttänee sinusta, sit' en tiedä. En sitä
muuna anna'kaan, kun _arveluna_, ja semmoisena käyttää kehnompiki.
Omassa tahdossasi olkoon, panna se Mehiläiseen eli antaa sillänsä
olla. Wai kuinka -- tuleeko Mehiläisesi tänä vuonna ollenkaan ilmi?
Niin täällä elämmä, kun säkissä, mitään tietämättä, mitä muualla
maailmassa tapahtuu, kosk' ei meillä ole minkäänlaisia avisoja
eli sanomia. Saas nähdä jos täksikään vuodeksi saamma. Ei nämä
kylälliseni tahdo suostua yhteisenkään otantaan, eikä olisi mulla
yksin varaa pitää, jos ehki Suomalaiset. Postinkulkuki täällä on niin
epäperänen ja monen mutkan alanen, ettei siitä ole paljo
mitään. -- -- -- --
* * * * *
Olleekohan se niin tärkin tarpeellinen tietää syytä kunki maan
nimitykseen, koska nimi vaan osottaa erotuksen paikkakuntien
välillä toisistansa? -- Jos kuiten nimityksestä löyttäisi joku
historiallinen osviitta, niin siinä se ei olisi vähästä arvosta.
Kotimaamme nimestä _Suomi_ on kauan, monelta ja monella tavalla
arvailtu. Niin on joku muistaakseni arvaillu Suomen saaneen nimensä
kalain _suomuista_, joista täällä järvet muinoseen ovat olleet
rikkaat, ja niin osaillu _Suomu-maa_, josta sitte _Suomen-maa_.
Toinen on muistellu sen luontoalaa, että on _soinen_, ja tavotellu
sitä asukastensa suhten kutsutuksi _Suomiehen-maaksi_, josta taas
tuli _Suomenmaa_. Mehiläisessä luettua _Suomen syntyä_ (Mehil. 1836,
Tammik.) ja kuvailtua Suomen nimityksen alkua et kyllä itsekään pidä
muuna kun mielitapailemana, senverosena, kun entisetki tapailemat
Suomen nimestä. Kuinka kunki osaama lie oikea ja keskeä arvattu,
sitä mie tok en tuominne, vaan edestuon omani, jos ei yhtä varman,
kuiten monen mielestä kenties yhtä epäalasen mietteheni mainitusta
nimityksestä. En siis luule'kaan kotimaatamme niistä jo arvelluista
syistä nimitetyksi, vaan seuraavalla tavalla nykysen nimensä saaneen:
Nykyjään kaikki uskovat, esi-isäimme eli Suomalaisten ei olevan
Suomen alkuasukkaita, vaan tänne muualta tulleen, kuin myöski,
että Lappalaiset sitä ennen asuskelivat yli koko Suomen maan,
siksikun maahan tulevilta Suomalaisilta karkotettiin pohjaista
kohden "Lapin laajoille saloille", kuissa nytki vielä heitä on
monet kylät Ruotsin, Wenäjän, Ruidan ja Suomen hallitusten alla.
Uskottavasti oli Lappalaisilla jo Suomessa asuessansa nykyinen niin
hyvin kansan, kun asuntomaanki nimensä. Lappalaiset keskessänsä
eivät rakasta Lapin nimeä, vaan on heillä omat nimensä _Same,
Sabme_, Lappalainen; _Same-ednam_, Lapinmaa; _Same-ulmnits_, Lapin
kansa; _Same-Olma_, Lapin mies; _Samenissun_, Lapin vaimo. Nyt
on kysymykseni: eivätkö Suomalaiset s.o. Hämäläiset, Savolaiset,
Karjalaiset, Kainulaiset saattaneet yhtä hyvin ottaa maan entisen
nimen, kun anastivat itsen maanki? Arvattavasti kutsuivat he maata,
koska se vielä oli Lappalaisten hallussa, _Saameksi eli Saamen
maaksi_, sillä niin nimittivät Lappalaiset sitä. Kun sitte joku osa
esi-isistämme muuttautu maahan asumaan, niin sanoivat itsensä, sekä
muut sanoivat heitä Saamessa asuvan. Tämä Saamen nimitys saatto
sitte jyrkemmän Karjalaisen kielen tapaan pian muuttua Soameksi ja
nykyjään tavalliseksi Suomeksi. Torneus [Prosten o. Kyrkoh. i Torneå,
Mag. J. Tornei beskrifn. öfver Torneå och Kemi Lappmark, förf. 1672,
pag. 6] sanoo Lappalaisten ottaneen Samen nimensä Suomalaisilta,
mutta uskottavampi on vastahakaan tapahtuneen ja Suomalaisten Suomen
nimensä Lappalaisilta ynnä maan kanssa perineen. Eli emme usko
Lappalaisilta tätä nimeä saaduksi, niin on se jostain ainaki saatu.
Toivatko Suomalaiset sen matkassaan, entisen asuntomaan nimensä
uudelle antaen? Mutta missä olisi se maa sillä nimellä ollu?
[Ei kyllä missään. -- Epäilemättä on _Suomalainen_ joku myöhäsempi
nimitys kansallemme. Esi-isiämme muinastiedoissa sillä nimellä ei
tunneta missään. Wenäjän Karjalan asukkaat, ehkä puhuvat selvää
Suomen kieltä, eivät kuitenkaan sano, puhuvansa Suomen, vaan
Karjalan kieltä, eivätkä nimitä itsiänsä _Suomalaisiksi_ vaan
_Karjalaisiksi_. Myös Suomen maan sisässä en paikkoja, joita erittäin
nimitetään _Suomen-niemeksi, Suomelaksi_ j.n.e., ja jotka näyttävät
todistavan, että niinä aikoina, joina semmoiset nimet saivat alkunsa,
_Suomen_ nimitys ei vielä ollut ylehinen koko maalle. Ehkä näitä
paikkoja ennemmin, kun uusi Lapin nimi syntyi, juuri nimitettiinki
Lappalaisten varsinaisesta nimestä _Same_, josta samasta vielä ehki
ei _Saiman_ järviki saanut nimensä. (Mehil. toimittaja.)]
Niin on ajatukseni Suomen nimityksestä, että luulen uskottavimmasti
sen olevan jättöperintöä entiseltä maasta paenneelta Same-suvulta
s.o. Lappalaisilta.
Jos nyt joku kysyy miksi Same-kansaa nykyjään kutsutaan
_Lappalaisiksi_, niin täytyy vastata, että en tiedä, eli että
esi-isämme, kun ottivat heiltä entisen vanhan nimensä, antoivat
tämän uuden sen siaan, koska olisivat ilman nimettömäksi jääneet.
Torneus luulee Ruotsin sanasta "lappa" s.o. _paikasta_, Lapin
nimen tulevan, niinkun olis Lapin-kansa muista kokoon paikattu ja
arvelee heidän kielensäki olevan muista kielistä yhteenkerätyn.
Mutta Suomalaisille olivat luullaksemme Lappalaiset ennen tutut, kun
Ruotsalaisille, ja he kutsuvat heitä vissin tällä nimellä, josta
samasta Suomalaisesta nimityksestä Ruotsalaisetki lienevät saanet
sanansa _Lappe, Lappman, Lappland, Lappmarken_. Wiimeiseksi saan
sanoa ajatukseni, että näyttää, kun olisi nimi _Same, Same-ednam_
yhtä sukua _Samojedalaisten_ nimen kanssa. [Katso: Beskrifn. öfver de
till Sverges Krono hörande Lappmarker af Mag. Pehr Högström pag. 56.]
[Lapin nimen luulisimma, jos on arvelulle siansa, tulleen
Suomalaisesta sanasta _loppu_, josta _o_ sitte jollain tavalla lie
a:ksi muuttunut, kun ovatki vähä sukua toinen toisellensa äänikkeet
o ja a. Wenäläiset sanovat o:lla Loparj. Kun pakeniki paras osa
kansasta ulos maasta, niin taittiin niitä, jotka ainaki jäivät
jälille, nimittää loppu-kansaksi. Muutenki asuskelivat erämaasa eli
loppu-äärissä niitä paikkoja, jotka Suomalaisilla olivat asuttavina.
(Mehil. toimittaja.)]
Ihmissusista.
Niin Suomalaiset, kun moni muuki kansa maailmassa ovat uskoneet --
ja osittain uskovat vieläki -- että ihmisiä taitaan noidilta eli
loihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi. Mistä tämä
taika, joka jo oli ennen Kristuksen syntymä-aikoja voimassa, lienee
alkunsa saanut, sitä emme voi oikein arvata. Mahtaa kuitenki ihmisten
taipumus, helposti uskoa kaikenlaisia vastaluontosia asioita,
olla jona kuna syynä, ja toisena kavalien petturien kehumiset ja
jaaritukset mahdistansa. Sillä kun kehuivat taitavansa kenen tahansa
sudeksi panna ja toisinaan uhkasivatki, ellei heitä mieltänsä
myöten hyvitelty, niin siitä vähitellen kyllä saatti mainittu usko
alkunsa saada. Wielä taisi seki eistää tämän taion eli luulon
levenemistä, että löytyy ja on kaikkina maailman aikoina löytynyt
niin monta ihmistä, jotka mielen-laatunsa ja muun elämänsä suhten
ovat pikemmin sutten ja karhujen, kun ihmisen luontosia. Majuri
Lagervalli Ruotsinkielisen runotarunsa, "Brudskaran", esipuheessa
lausuu nähneensä monta semmoista ihmistä, vaikk' ei yhtään, joka
koko muodollansa olisi sudeksi muutettu. Mutta sanoo monen muun
todistaneen, semmoisiaki nähneensä, joiden myös ruumiillinen
muoto olisi tullut muutetuksi ja olleen heillä muistimia näistä
muutokas-susista, niinkun solkia, nypliä eli knoppeja ja muita
kapineita, joita näillä muuttumis-ajallansa olisi päällä ollut ja
sitte susinaki ollen säilynyt. Semmoisia muutokas susista saatuja
muistimia sanoo pidettävän monikertasessa arvossa koska luullaan
niiden avulla voitavan ihme'töitä tehdä.
Itse lassa ollen kuulin syntymäpaikoillaniki Etelä-Suomessa
monasti susiksi muutetuista ihmisistä kerrottavan ja olin sillon
kyllä miks'en minäki samassa uskossa, että niin voidaan ihmisiä
muuttaa. Wielä muistan, kuinka kerran syksyllä susi oli muutaman
talon lammasnavettaan mennyt ja olis sieltä voitu tappaa, jota ei
kuitenkaan hennottu tehdä, koska luultiin ihmissudeksi ja vieläpä
kutsuttiin nimelläki Jaakoksi. Joku Jaakko niminen mies oli toisesta
kylästä sitä ennen tietämättömiin tullut ja hoettiin näin nyt sudeksi
muuttuneena kylissä käyvän. -- Tuoppajärven seuduilla Wenäjän
Karjalassa kuulin taasen talvella 1836 mainittavan eräästä ukosta,
joka omin voimin oli talvenajaksi itsensä karhuksi muutellut ja
metsässä kevääsen asti ruoatta maannut. Sitäki asiata mainittiin, kun
muuta epäilemätöntä totta. Mutta ukko itse oli jo monta vuotta sitte
maannut sekä talvet että kesätki maan povessa, etten saanut tavata ja
itseltänsä kysyä. --
Että kaikki semmoiset luulot ihmisen ruumiillisesta muuttumisesta
joksiki muuksi eläväksi ovat aivan tyhjiä, perättömiä taikoja, sitä
ei kyllä tarvinne'kaan älyllisille ihmisille muistuttaa. Ovatki jo
ajat ja tiedot siksi valistuneet, että niitä ynnä monen muun tuhannen
kanssa enimmästi pidetään lasten ja vanhain akkain jaarituksina.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Joulukuulta.
Alkuluomisesta.
Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta,
nimittäin _maan ja maailman_ luomisesta, _ihmisten_ ja muiden
sekä _hengellisten_ että _hengettömien olentojen_ ilmaumisesta
j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista
ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka
kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu.
Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan,
että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui
siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma,
joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja
teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja
ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin
olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti
senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti
elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko
ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä
myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi
parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. -- Persialaiset uskoivat
löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, _Ormusda_
nimeltä, oli hyvä, toinen _Ahrimani_ paha (k. Mehil. 1836, Histor.
s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli
pahoja. -- Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton
alkujumala maailman _Sanallansa_. Sitä ennen oli maailma yhtenä
jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui _ääneksi_,
ääni _tuleksi_, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään
ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta
mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget,
eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet.
Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli
kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin,
yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus
uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan,
jos heki lankeaisivat. -- Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli
usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä,
ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat.
Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen
luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun
yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta
kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä.
Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi
ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman
linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä,
kasvavata eli muuta ainetta. -- Muinais-Suomalaisten uskosta näissä
asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil.
s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita
jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa
alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:
Waka vanba Wäinämöinen
Siitä kulki kuusi vuotta,
Seuro seitsemän keseä,
Karehti kaheksan vuotta,
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukialla,
Eessähän vesi vetelä,
Taivas sininen takana.
Siinä mies meret lukevi,
Uros aallot arvelevi;
Kussa päätänsä kohotti,
Sihen saaria saneli;
Kussa kättä käännällytti,
Sihen niemiä nimesi;
Kussa jalka pohjautu,
Sihen hauat hankkieli;
Kun kävi lähitse maata,
Siinä rantoja rakenti;
Päin pääty maata vasten,
Sihen lehti laittelihen;
Kylin maahan kääntelihen,
Sihen sai siliä ranta;
Jaloin maahan kääntelihen,
Sihen loi lohiapajan.
Niin ulomma uiteleksen,
Seisottu meren selällä,
Luopi luotoja selälle,
Kasvatti salakaria,
Joihin laivat lasketahan.
Päät menevi kauppamiesten.
Lenti kokko koilta ilman,
Havukkainen halki taivon,
Ei oo kokko suurimmia,
Eikä aivan pienimmiä:
Siipi taivoa siveli,
Toinen vettä viepraeli.
Sillä silmät tulta iski,
Suu valeli valkiata.
Lentelevi, liitelevi,
Katselevi, kääntelevi
Lenti iät, lenti lännet,
Lenti kaikki ilman tuulet,
Lenti luotehen loputen,
Peritellen pohjasilman,
Etsien pesänsioa,
Asunmaata arvaellen.
Sillon vanha Wäinämöinen
Keskellä meren seloista,
Kun näki kokon tulevan,
Linnun liian liitelevän,
Luuli päivän paistavaksi,
Hempehen helottavaksi.
Niin nosti merestä polven,
Sen pisti kokon pesäksi,
Heinäseksi mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi.
Tuopa kokko kurja lintu
Näki mättähän merellä:
"Oisi tuossa tuores turve,
Jos tuohon pesäni laain."
Lentelevi, liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Hiero heinästä pesänsä,
Kulon päästä kutkutteli;
Niin muni munia kuusi,
Kultamunan seitsemännen.
Hierelevi, hautelevi,
Päätä polven lämmittävi;
Siitä vanha Wäinämöinen
Tunsi polvensa palavan,
Jäsenensä lämpiävän.
Wavahutti polviansa,
Järkäytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaksen.
Sano vanha Wäinämöinen:
"Kokko rukka, kurja lintu!
Jo munat vetehen vieri.
Karskahti meren karihin."
Katselevi, kääntelevi,
Jo oli muuttunna munaset:
Munasen alanen puoli
Alaseksi Maaemäksi;
Munasen ylänen puoli
Yläseksi taivoseksi;
Mi munassa ruskiata,
Se päiväksi paistamahan;
Mi munassa valkiata,
Se kuuksi kumottamahan;
Mi muita munan muruja,
Ne tähiksi taivahalle.
Siitä meille päivä synty,
Siitä uusi kuu kumotti,
Sitä taisi taivas tulla.
Sekä mahto maa sietä,
Kokon kuuesta munasta,
Seitsemästä saalahasta.
Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä,
että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla _kokon_
siasena _hanhi, sotka eli haapana_ ja lauletaan kokon eli jonkun
näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat
kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä
tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan
muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan
linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat.
Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt
rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos
eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä
edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi
se luomaton alkuolento erounnut _vedeksi ja Wäinämöiseksi_ [Ehkä
koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään _Wäinämöisestä_,
vaan _Wein emosesta_ (veden emosta) puhet ollut. _Emoksi, emäksi,
emoseksi_ nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on
ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei _Weinemosella_ siis
tarvinne'kaan jotain erityistä _naisjumalata_ vedestä ymmärtää, vaan
yhteisesti _veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta_.
Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun
olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut _Wäinämöisen_ nimen kanssa
sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi _kokolla_. Samalla tavalla
tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas,
alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu
ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on
tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta,
jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta
linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän
tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta
sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita,
niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon
munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala
maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää.
Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.
* * * * *
Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna
saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki
postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän
maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen
historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.
Helsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.
Elias Lönnrot.
Läänin Lääkäri.
HELSINGISSÄ, 1839.
Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.
Imprimatur. H. Widenius
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläinen 1839" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.