| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Virran varrelta - Runoja
Author: Kivijärvi, Erkki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Virran varrelta - Runoja" ***
VIRRAN VARRELTA
Runoja
Kirj.
ERKKI KIVIJÄRVI
WSOY, Porvoo, 1917.
SISÄLLYS:
JOELTA
Suven sointuja.
Juhannusiltoja.
Serenaadi.
Halla.
Syys.
Jäähyväiset.
KOSKILTA
Koskilla.
Kosken kohinoita
1. Kerran laulun kuuli lapsonen.
2. Ihminen kuinka on pieni.
3. Ei onni ole kiilto auringon.
4. Ystävän kuolinvuoteen ääressä.
5. Aallon tuoda, toisen viedä.
6. Viisahat vanhat porttien pielissä istuu.
KOSKIEN KAUPUNGISTA
Kotikaupunki.
Rouva Riccardini.
Fredrikson.
KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja.
Donna Velata.
Onni.
Olis vierellä hän...
Pieni kuutamolaulu.
Mitä toivoisit --?
Punahilkka.
Kerran kesässä.
Kaks yksinäistä.
Tornionjoen tuolta puolen.
1. Säivi.
2. Metsäpirtti.
3. Erojuhla Pyynyssä.
JOELTA
Suven sointuja.
1.
Myrsky viuhuu. Ryskyen kaatuvat metsien puut.
Salamat sinkovat ilmojen halki.
Virran laineet lentävät. Pärskyvät paasien kylkiin.
Vapisevat ilmojen pielet.
Repeää mustien pilvien peittämä taivas,
tulta syöksyy halkeamasta,
keltaisten liekkien kieli
kuin kultaisen miekan terä.
Pitkäisen jylinä käy.
Ja tuuli ulvoo, huokaa, huutaa
niinkuin parkuisi hullujen parvi,
soisi sieluton kirkaisu yöhön:
sanatonta tuskaa ja murhetta mieletöntä.
Kunnes taas jylinään hukkuvat äänet muut
ja välähtää taivahan tulinen säilä.
Tunnit vierivät verkkaan, kaameat kauhun tunnit,
täynnä pelkoa, ankeaa ahdistusta.
Vuoteilla valvovain nousevat hartaat huokaukset
kohti taivasta, halki pilvien synkkäin, tummain,
läpi salamanvälkkehen tulentuiskun
eteen valtaistuimen Elon ja Kuolon Herran,
anoen auvoa, lohdutusta,
sielun hädästä pelastusta.
Tuskan hikeä, kätten vääntelyitä,
lapsuususkojen muistonsirpaleita...
Tärähtää maa, kumahtavat ilmojen äärettömyydet.
Salaman sinisin välkkehin vastaus piirtyy
kuparinkiiltoista pilven päärmettä pitkin
tulikirjaimilla:
"Mato maan, tunnetko tahtosi voimattomuuden?"
2.
Öisen kauhun jälkeen koittaa päivä,
Huomen tyyni, kirkas, kastekiiltoinen.
Ruskohohtein loistaa pilven häivä,
Nousee lakoon lyödyt korret peltojen.
Lintukuoro virret virittääpi,
metsä havahtuu ja latvat humajaa.
Huomenkiiltoon kauhu häviääpi,
onnen aalloissa jo kylpee tuore maa.
Niin on leyhät lännen tuulahdukset,
pihan pihlajista kukkain lemu käy.
Niin on kaukana jo huolten huokaukset,
kuolon varjoa ei auringossa näy.
Kultasiipi perhot karkeloipi,
kimalaisten lauma parveilee.
Metsätieltä paimenlaulu soipi,
sanat kaiku kauas kantanee...
3.
Saapuu ilta,
satuhämyyn hienoon
verhoo tienoon,
metsät, pellot, ahomaat
lehdot, niittyhaat.
Kukkuu käki.
Karkeloon käy nuori väki.
Kesäilta -- vanha juttu,
kylän keinu -- paikka tuttu.
Viulut soivat tanssin tahtiin;
keli' ei kultaa, käyköön vahtiin,
ettei ämmät kielikellot
tänne pääse urkkimaan,
kylvämähän juorupellot,
kademielin kurkkimaan!
Kell' on jalan nousu paras,
se on sydämien varas.
Kellä pyörein punaposki,
siihen varkaan käsi koski.
Säihky silmäin, hymy huulten
sukua on suvituulten,
yhtä herkkää, herääväistä,
yhtä kirkkaan poutasäistä.
Vielä, vielä viulu soi,
kaukana on aamun koi!
4.
Aamun ruskossa kun hohtaa metsänranta,
punertuvat varret honkapuitten,
käypi vasta kotihinsa nuorten parvi.
Kell' on rinnassansa metsäntähti,
kellä lakissansa valkee kukkaterttu
huojuu sulkatöyhdön uljaan lailla.
Mutta riemu, joka täyttää nuoret mielet,
elon rikkaat sykähtelyt, soitot,
sävelihin syttää sydämet ja sielut,
paisuu laulelmaksi täytten rintain,
puhkee kiitosvirreksi ja vierii
sävellainehina yli tienoon.
Juhannusiltoja.
1.
Jo painuu päivä laskuansa kohti
ja sammuu liekki lännen ruskojen,
ja virran kalvo, joka äsken hohti
kuin kulta, tummuu utuun peittyen.
Mut katso! Tuolta vastarantamalta
nyt tuli taivahalle leimuaa.
Ja etkö kuule? Heljanmäen alta
soi sävel vieno, laulu kajahtaaa.
Lie portit auki sadun valtakuntaan,
käy keijukaiset karkeloihin kai,
ja lehto uneksuupi onnenuntaan,
kun Paanin taikahuilun kuulla sai...
On metsän menninkäiset matkoillansa,
ja kääpiöitten valkeita on tuo,
he helskyttävät kultaseulojansa
ja hiekka heille aartehia suo...
Mut eihän unta voine laulu olla,
mi kirkkain ihmisäänin korviin soi?
Ei, juhlat nyt on Heljan vainiolla,
ja nuori väki siellä karkeloi!
Ja kokkovalkea on tuli tuolla,
mi säkeniä räiskyin roihuaa.
Hei! Pyssyt paukkuu Hakkarilan puolla
ja menninkäiset metsiin karkoittaa.
Nyt käymme, armas, mekin karkeloihin
ja riemujuhliin suven sunnuntain!
Ja sydänsuru, mielen murhe, joihin
soi elo ilon pisaroita vain,
ne tänä yönä kaikki unhoitamme.
Me käymme piiriin nuorten seppelpäin,
Ja todeks' uskomme me unelmamme,
ah, todeks' onnen öitten kiitäväin!
2.
Oli juhla ja Juhannusilta
ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta
ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku
Ja liekissä kokkopuut
kävi karkelo, kiiri kaiku,
oli naurussa nuorten suut.
Sinä ylinnä karkelossa,
tuli silmissä, hymysuin,
minä piilossa pimennossa
sulountani uneksuin:
On kammari lehvitetty,
kukat pihlajan tuoksut luo,
ja seinät on sivelletty --
mies nuorikon taloon tuo.
Sävel viulujen vastassa varmaan,
kujan päästä kun käännytään --
hyvä vauhti on hiirakon harmaan
kotitaivalta mennessään.
Nyt nousemme rattahilta,
minä vien sinut kammariin.
Ja ulkona sammuu ilta
yön valkean hämäriin...
-- Sävel vingahti marssin tahtiin
minä silmäni aukaisin.
"Sinä jäänetkin nuotion vahtiin!"
Hävis naurusi lehtoihin.
1900.
Serenaadi.
Taas hämärän hopeasiipi
kun pyyhkäsi yli maan,
yö hiljaa kun kyliin hiipi,
joen varrella nukutaan.
Talot rantojen töyrähillä,
talot punaiset, puhtahat,
kylät kirkkojen ympärillä,
kylät valoisat, valkeat,
mökit mäkien ahtehissa,
mökit pienet ja harmajat,
kuin onnensa unelmissa
nekin nukkuvat, nukkuvat.
Ja onnensa unelmissa
tytöt uinuvat aitassaan,
mut niittyjen kukkasissa
soi tuulonen lauluaan --
soi lemmestä suvisen ehtoon
ja kaihosta kesäisen yön --
kunis kuiskaten kuolevi lehtoon,
mä aitan kun ovehen lyön...
Halla.
Heleimpänä heinäkuu,
kedot kukkii kauniimmillaan,
leipälaihot tuleentuu. --
Hiipii yöllä varpaisillaan
hyinen, jäinen
jättiläinen
soitten sumusokkeloista,
hämärän ja härmän koista.
Se on Halla.
Kasvojaan ei tohdi näyttää.
Huurtehisen vaipan alla
jäiset pihdit kalisevat.
Kalman tuntu ilman täyttää.
Korret hennot vapisevat
aavistellen kuolemata.
Pysähtyypi jättiläinen,
hetken viipyy, hengähtääpi --
hyytyy korsi ensimmäinen,
taittuu toinen, kohta sata
elottomiks oljiks jääpi.
Harmaa öinen peikko nauraa:
"Poltan ruista, poltan kauraa,
paistan leivät omiin suihin!"
Jos sen naurun joskus kuulet,
se käy ytimiin ja luihin,
vetää verettömiks huulet,
seisahuttaa sydämesi.
Ripsiin riittyy kyynelesi.
-- Tuolla tuvan ovi aukee.
Mies on tullut kynnykselle.
Kasvot kalpeet, katse raukee.
Nyt hän astuu pientarelle,
taittaa korren saran päässä.
Päänsä painuu: "Se on jäässä."
Risahtaa kuin hauras lasi.
Vavahtavi partahuuli,
käsivarsi hervahtaapi,
kiroukseen kasvot vääntyy,
sanotuksi vain hän saapi:
"Siinä pelto auraamasi!"
Tuvan usta kohti kääntyy.
Mutta jäinen
jättiläinen
vetää pihdit piikkiniekat,
jotka yltää yli pellon.
Kuuluu niinkuin ääni kellon,
on kuin siukuis sirpit, miekat,
kun hän raiskaa raivoissansa,
minkä osti vaivoillansa
karuimmalle kamaralle
sukupolvet temppeliksi
työn ja sadon jumalalle.
Miks sai tehdä tuhon, miksi?
Syys.
Syys tullut on huomenin hohtoisin
ja korkehin taivaankaarin
ja on täyttänyt aulihin antimin
se aumat ja aitan laarin.
Suven kruunu ja täyttymys toiveitten
sadon kullaksi siunasi siemenen,
loi verta ja tulta se lehtoihin --
sitä tervehdin!
Se on tullut myös tuhansin tähtivöin
ja miettehin tuonentummin,
se on saapunut möyryvin myrskyöin
ja kauhujen kuvin kummin.
Sen illat toi mielehen ikävää --
sitä sittenkin tahdon mä tervehtää,
näet mulle on soittoa sydämen
sävel syksyinen!
Laps' syksyn mä lienenhän itsekin
ja tuttava tumman ehtoon,
oma tuskani tyyntyvi myrskyihin
kuin viihtyvi lapsi kehtoon.
Kesän kukkien painuvat kuoloon päät,
sinisiintoiset seljät peittävät jäät --
syystaivahan tähtöset tuhannet
ovat ikuiset!
Jäähyväiset.
Joen varsilla kultaiset kuhilaat,
kesän kuollehen kunniavahti --
pian hankien peitoss' on kukkaismaat
ja pakkasen pauloissa Ahti.
Pala tähtönen illan ja kiillä kuu!
Suven haudalla myrsky jo soittaa
ja lehtoni vihreä kellastuu
ja murhe mun mieleni voittaa...
KOSKILTA
Koskilla.
I.
Urut Siitarin suuret soivat,
vastaa Oterman torvet,
yhtyy Nuojuan neitsytkuoro,
kaikuu rantojen korvet.
Astu äärelle virran uoman!
Näet voiman ja mahdin:
pyörre pärskyvi, ärjyy aalto
valkovaippana Ahdin.
Järkkyy allasi rannan töyräs,
lehvät lehtojen liikkuu.
Katso, kuohussa kuumimmassa
venhe kiitävä kiikkuu!
Läpi lainehen, hyrskyn halki
vaahtoväylänsä viiltää,
runko notkuvi, melan tiestä
pärske sauhuna kiiltää.
Koski nielevi pitkän purren
nythän onpi se poissa --
säästä pelkosi, hetken päästä
soutaa se suvannoissa!
Soutaa lampea lehtirantaa
uutta koskea kohti --
näitkö, kuinka sen tervalaita
päivänpaisteessa hohti?
Kestää laita ja kestää miesi
melan varressa varmaan,
jollei aaltojen lauleloista
ääntä keksinyt armaan...
II.
Koskivenheessä neito nuori,
hipiä sametinhieno --.
Nousi laine kuin lumivuori,
värähti ääni vieno:
"Katso, kiidämme surman suihin,
kulkumme niin on huima!"
Neito tuijotti rannan puihin,
rinnassa tuska tuima.
Ällös katsele rannan puita,
venhon on vauhti vinha --
Katso aaltojen vaihteluita,
tyyntyvi pelko inha!
Yllä aurinko, aalto alla --
elomme onhan kuva:
kosket laskea laulamalla
osamme uusiutuva.
Kosken kohinoita.
1.
Kerran laulun
kuuli lapsonen,
kohu kosken
oli kaukaisen.
Nuorukaisen
soitti haavehet --
hennot, herkät
kevään sävelet
Miete miehen
sekin säveliin
kosken kuohun
pyrki sointuviin.
Virta vereen
loihti poljennon:
syke syömen
kohu kosken on.
2.
Ihminen, kuinka on pieni
voimasi valtakunta --
ikuiset sankarityötkin
ovat vain unta, unta!
Voimaton, kurja ja köyhä
syntymästäsi hautaan:
koko sun elosi taru
muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku,
paljon ei muuta mitään,
vaikkapa mainees kulkis
ääreltä lännen itään!
-- Miksi siis taisto on tarpeen,
miksikä palaa veri?
-- Kysele aalloilta kosken --
nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon,
ei kimmellä se kultakipinöinä,
se tähdenvälke, tyyni, vieno on,
mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää,
mi kaikuu pitopöydän melskehessä,
vaan sydänsävel, joka väräjää,
kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei,
ani kellastuupi muine muistoinesi,
vaan voima, joka syömet yhteen vei
ja sadun siivet antoi sielullesi...
4.
YSTÄVÄN KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
[Anto Södermann k. 4/1 1916.]
Tummuu ilta ja tähdet syttyy,
pitkä, pitkä on pimee yö,
synkän synkäksi särkyy mieli,
verkkaan tunteja kello lyö...
Tyhjäks' jäänyt on lieden ääreen
paikka parhaimman ystävän.
-- Kuinka ahtaaksi kaikki käykään:
mik' on tarkoitus elämän?
Miten säälittä tuoni tempaa,
kuinka armotta kuolo vie!
Aina ensiksi parhaimpamme,
joill' ois voittohon täällä tie.
Kesken sortunut työn ja toimen
mies on taittunut tarmossaan.
Kuinka rohkeena vielä äsken
piirsi pilvihin linnojaan!
Kuinka uljas ol' uskos eilen,
mieli nuori ja miehekäs --
tänään varromme vaitiollen,
milloin sammuvi elämäs.
Tummuu ilta ja tähdet syttyy,
pitkä, pitkä on pimee yö,
synkän synkäksi särkyy mieli,
verkkaan tunteja kello lyö...
l/l 1916.
5.
Aallon tuoda, toisen viedä
ajatukset annan --
kohtaavatko, kohtaavatko
milloinkaan ne rannan?
Vähät siitä, kunhan saavat
häipyväisen hetken
päivän kullan kimmelteessä
tehdä uljaan retken!
6.
Viisahat vanhat porttien pielissä istuu,
katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta,
puistavat päitään hymyten säälistä heille:
vielä te taltutte, virmat varsat!
Säälistä -- niinkö? Valhetta. Kateudesta.
Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä
päässyt mä, käärme kuinka se pistää
syrjään jäänehen sydänjuureen.
Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut,
rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet,
laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut,
voittajan viirit ja kättenpauke!
Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa!
Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi
penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa
lietemme liekkiä hoideltaisi...
KOSKIEN KAUPUNGISTA
Kotikaupunki.
Takaa taivalten, tasangoitten
kotikaupunki silmiin saa:
yli kattojen kirkontorni
kultaristinen kohoaa,
talot hiipivät kylki kylkeen,
pienet, turvaten toisiaan --
satavuotista unta uinuu
valkee kaupunki Pohjanmaan.
Mutta kaunis on kaiku kosken,
joka vierellä virttään soi,
vailla ääriä Pohjanlahti,
etäämmällä mi unelmoi.
Sadun siintoa valonvälke,
kevätillat ja kesän yöt,
tarun hohtoa talven hanget,
sinisilkillä tähtivyöt!
Tääll' on ihmiset toisenlaiset:
tutut tuttuja toisilleen --
sanat lähtevät sydämestä
sekä sattuvat sydämeen.
Kädenanti on heillä toinen,
katse suora ja valheeton --
kukin hoitavi leiviskänsä,
kunnes nukkuvi kuolohon.
Verkkaan vierivi aika täällä,
päivä sammuu ja syttyy koi...
Aina tuntien täyttyessä
teräskolmio tornin soi.
Jalkapuolinen torninvahti,
yhä valvotko, ystäväin --
oli hiukses jo harmajissa
sinut viimeksi kun ma näin?
Rouva Riccardini.
Syyspäivän synkän muistan muutaman,
kun merituuli ulvoi ulapoilta.
Maa peitoss' oli usvan kostean,
mi sokas silmät kadun kulkijoilta.
En ikävääni saanut haihtumaan --
ma keksinyt en muuta huvitusta
kuin mummon kera käydä ikkunaan
kai kuullakseni jotain kertomusta.
Kuink' kauan siinä istuttu jo lie,
kun alkoi kirkontornin kellot soida.
"Vai nyt ne sitten hänet hautaan vie!"
niin mummo alkoi hiljaa vaikeroida.
"Ken viedään?" -- "Rouva Riccardini vaan!"
Suu värähteli, pitsimyssy liikkui.
"Sois Herra hälle anteeks' armossaan!"
Ja silmäripsissänsä kyynel kiikkui.
Ah, rouva Riccardini! Hänpä siis,
tuo kummallinen, kutistunut akka.
Häll' oli kotonansa kissaa viis
ja aina kädessänsä -- almanakka;
hän hämärissä hiipi portistaan,
ties minne, arin katsein, yksinänsä,
ei tervehtinyt ketään milloinkaan,
ja katinlöyhkä kävi ryysyistänsä.
Me lapset pelkäsimme puolittain,
jos vahingossa katukäytävällä
hän vastaan sattui. Ja jos päästiin vain
niin pakoon juostiin. Vasta etähällä
me pysähdyimme, mutta silloinkin
vain varkain tirkistimme kummitusta,
joll' oli turkki kesin, talvisin
ja lakiss' aina korpinsulka musta.
Näin kertoi mummo: "Näätkö, hänenkin
-- suo, Herra, rauha hänen sielullensa! --
tie kerran kylvettihin kukkasin,
kun uneen äiti lauloi lapsosensa.
Hän kasvoi kauniimmaksi päivittäin,
niin ihanata impeä ei monta:
mi päivän välke hänen silmissään,
ja punahuulten hymy verratonta!"
"Hän oli kuningatar kutsujen
ja tanssisalin kadehdittu tähti.
Hän syttymään sai liekit sydänten,
ja valot himmeni, kun pois hän lähti.
Kuin perhosparvi kiilloss' auringon,
niin herrat hyöri, hänet piiriin sulki;
ken katseettansa jäi, ol' onneton,
ken hymyn sai, kuin voittaja hän kulki."
"Mut kukkuloilta sortui kunnian
hän alennuksen synkkiin syvänteihin".
Mä kysyin: miksi? Kuulin huokaavan
ma mummon ja hän puhkes kyyneleihin:
"Hän punakukkasia poimi, joihin ei
saa nuori neito koskea ja siksi
ah, paratiisistansa Herra vei
ja muutti hänet pellonpelätiksi".
En ymmärtänyt tuota, muistin vain
ma Lootin vaimon, portit Eedenissä.
Ja samassa ma kuvan silmiin sain,
min kerran nähnyt olin hämärissä:
Me kurkistamme pieneen ikkunaan
ja näämme rouva Riccardinin huoneen.
Se saapi noidan luolaa muistamaan,
kun noita ryhtynyt on taikajuoneen.
On likaista ja mustaa kaikki niin,
kuin oisi noennut sen palon sauhu.
Mut noita vaipunut on mietteisiin
ja katseessansa palaa kumma kauhu.
Hän käsivarsillansa kiikuttaa
ties mitä ryysynukkea ja laulaa
kuin ois se lapsi, jota liikuttaa.
Mut silmät tuijottavat lapsen kaulaa.
Ja uunin luona loikoo vuoteillaan
viis kissaa kaikenkarvaista ja suurta.
Tuo ruosteenruskea, niin kerrotaan,
on jotain metsäpedon alkujuurta.
Kas, kuinka silmät kissan kiiluu nyt
ja valkohampaitaan se miten näyttää!
Se ryysymyttyä on silmäillyt
ja villi viha petosielun täyttää.
Mut yllä vuoteen Kristus kipsinen
ikäänkuin siunaa taikatoimitusta,
ja vastapäätä, päällä kissojen
on miehen kuva likainen ja musta.
Nyt siihen sattuu silmät laulajan
ja kasvot vääntyy, nauru kajahtaapi.
Käy käsi laiha nuken kaulahan
ja noita naurain lapsen kuristaapi.
Nyt nousee pystyyn, kädet kohottaa
ja viskaa kirkuin käärön käsistänsä.
Mut kissalauma äkin pystyyn saa
ja syöksyy saaliin kimppuun nälissänsä.
Me lapset säikähdämme, huudahtain
nyt pakoon juostaan, mutta korvissamme
soi mielipuolen naurun kaiku vain
ja kauhu ahdistaapi rintojamme.
-- Tuon muistin mummon kera istuissain,
kun varroimme me ruumissaattuetta.
Se tuli. Jäless' arkun pappi vain,
ja musta kirstu paljas, kukkasetta.
Ma muistan: mummo käänsi poispäin pään
ja kädet risti, huokas syvään kerran.
Mut piltti pieni mietti mielessään:
mit' on ne punakukat, kirot Herran?
* * *
Ah, vuodet vierii... Mummo haudassaan
on levännyt jo kauan pitkää untaan,
ja mulle aukee enää harvoin vaan
nyt ihmeportit sadun valtakuntaan.
Mut punakukat -- liian hyvinkin
mä tiedän, miten huumaa niiden tuoksu,
sen myöskin, miksi päättyi kiroihin
tuon rouva Riccardinin elonjuoksu.
*
Hän aivan orvoks jäi, niin kerrotaan,
ja vietti suruvuotta ikävissään.
Ja kaiho kalvoi hänen sieluaan,
ei löytänyt hän lohdutusta missään.
Niin tuli kerran luokseen tumma mies,
tuolt' eteläisen sinitaivaan alta.
Kas, silmät paloivat kuin päivän lies,
mut ääni sointui kumman kaihoisalta.
Hän valoi kipsiin kuvat jumalain
ja muovas kaiken mailman kruunupäitä,
mut myöskin Kristuksia tukuttain
ja taivaan enkeleitä siivekkäitä.
Ja salinnurkat kunnon porvarein
sai Venuksensa hältä halpaan hintaan,
ja uuden valkovärin yksin tein
loi mestari myös vanhain kuvain pintaan.
Ol' aurinkoinen päivä huhtikuun,
kun saapui kuvineen hän surutaloon,
ja asettuen luokse ovensuun
hän nosti Venuksensa päivänvaloon.
Ja kaupat syntyi, mutta emäntään
mies tuijotti kuin outoon ilmestykseen,
ja neiti hymyili, ja syttymään
sai lempi liekin neidin silmäykseen.
Ja tuskin suruvuos' ol' loppunut,
niin kiersi uutinen jo kaupungilla,
sen soitti juorukellot riivatut
ja toisti rouvat toriostoksilla:
on sormus neidillä jo sormessaan
ja Riccardini herrain pukimissa.
Oi, koko kaupunki on kauhuissaan,
maakunnan kaikki mielet kuohuksissa!
Syysillan pimetessä oli häät.
Ei kutsutuista niihin kukaan tullut.
Ja vanhain porvarien viisaat päät
ne nyökkäsivät: hehän ovat hullut.
Ja pappi vihkiessään, sanotaan,
hän nyyhkytti kuin ruumiinsiunausta,
mut yhteen liitti heidät kaavallaan.
Voi taivaan Herra, sitä toimitusta!
Kuin erämaa ois eteen auennut,
niin jäivät aivan yksikseen nuo kaksi,
ei heitä kenkään edes katsellut,
heist' elo muitten siirtyi loitommaksi.
Mut ilo loisti heidän kasvoiltaan,
jääkylmä ilma hehkui ympärillään.
Ja iva, pilkka -- heidän sieluissaan
sen korvas lempi riemunsävelillään.
Näin vieri vuosi, tuli jälleen syys,
ja tuuli ulvahteli uhkaavasti.
Ol' eessä talvi, pitkä iäisyys,
mi kestää jäitten lähdön aikaan asti.
Mies musta muisti kaihoin etelää,
siell' loistaa lempeänä illan tähti...
Hän pelkäs pakkasta ja pimeää,
kuin tuli poltti häntä -- ja hän lähti.
Niin sortui pilvilinna. Kyyneliin
ei sula synkin tuska sydänsurun.
Ja rouva Riccardinin itkemiin
ei mahtunutkaan kato onnenmurun.
Hän taittui niinkuin taittuu metsän puu
ja kävi köyryiseksi varreltansa,
ja niinkuin ilta yöksi sumentuu,
niin sammui valo hänen sielussansa.
Siit' asti pellonpelättinä vaan
ja lasten kauhuna hän raukka eli,
niin yksin, ettei muita seuranaan
kuin kissat, joille surut kertoeli.
Mut almanakka, jota kantoi hän
-- sen lehdet arkkuun pantiin kukkasiksi
sen vuoden oli, josta antoi hän
ah, pitkän elon tuskat lunnahiksi.
Fredrikson.
Hän on pitkä ja tumma ja tuima,
sysisilmät ja suuri suu,
hän on vankka ja rohkean huima,
kun hän suuttuu ja tulistuu.
Kun hän juo, niin hän viikkoja viertää,
mutta viikkoja juomatta on
ja kaartaen krouveja kiertää,
Juho Kustavi Fredrikson.
Hän on kaupungin maalari parhain,
katot, seinät hän kaunistaa.
Hän on sälliksi pääsyt jo varhain
ja on kulkenut maailmaa.
Hän on tyttöjen piirissä tuttu,
ovi hälle ain auki se on,
soi nauru ja luistavi juttu,
kun on joukossa Fredrikson.
Hän on herra ja herrojen kanssa
hän on tottunut haastamaan
eikä jätkiä vertaisinansa
ole sietänyt milloinkaan.
Pyhäpäivin jos mestarin kohtaa
kadunvierellä, hieno hän on,
punakukkanen rinnassa hohtaa.
-- Mihin matkasi, Fredrikson?
Älä kiellä, mä tiedänhän kyllä,
tuli tyttö jo vastahain
pyhähamonen parhain yllä --
sua varmasti vuotteli vain.
Hymysuin sinä tietäsi jatkat,
sysisilmissä tulta nyt on --
kuka laski sun lempesi matkat,
sinä tyttöjen Fredrikson!
Mut annahan olla, kun viina
sinun sielusi villitsee --
miss' onpi se vilkkuva liina,
joka raivosi hillitsee!
Minä muistan, kun viimeisen kerran
sinut näin. Kuva mielessä on:
isäs haudalla tarhassa Herran
sinä ryyppäsit, Fredrikson.
Sinä itkit ja nauroit vuoroin,
sinä kumpuhun pullon löit:
"Isä keskessä enkelikuoroin,
minut miksikä pirulle möit?
Vähät siitä! Mä kohtahan lähden,
pian kulkuni päättyvä on.
Toki vielä ja juuri sen tähden
ota ryyppy nyt, Fredrikson!"
KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja.
Sinä ylpeä linnanneito,
sano, muistatko ollenkaan,
että laulaja kerran eksyi
luo ikkunas laulamaan.
Oli lempeä, tyyni yöhyt,
suven tuoksuja tulvillaan,
oli taivahan tähti kalpee,
joka tuikahti ikkunaan.
Sinä kuuntelit, ah, sen muistan
alas kaunihin painoit pään.
Minä katselin -- sävel sammui
epäsointuhun särkyvään. --
Olen sitten mä sinut nähnyt
seläss' orhisi korskuvan,
olen hiipinyt muurin varjoon
kadun joukon ma suojahan.
Mutta jos sinut tänään kohtaan
kukan rinnasta irroitan
sekä uhmaten sulle heitän
kevätlahjaksi laulajan.
Tämä siunatun kirkas päivä,
sinisiintoinen avaruus,
minut uudeksi onpi luonut,
sävel laulunikin on uus'.
Kuka tiesi sa kerran kuulet
kevätyönä ne säveleet --
varo itseäsi -- tuskin lienee
syvät vallisi haudan veet.
Minä tahtoisin, neiti, nähdä
alas painuvan kauniin pään,
kun ei lauluni enää sammuis
epäsointuhun särkyvään!
Donna Velata.
On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käy tanssihin, Donna Velata,
käy tanssihin seppelpäin!
Sävel kiehtoen kutsuvi, kuule,
mikä kaiho sen kaiusta soi --
älä, ylpeä impeni, luule,
että vastustaa sitä voi!
Sinä taistelet tutkainta vastaan,
hymy kaartavi hienon suun:
ei aatelisherra sois lastaan
näin rahvahan seikkailuun --!
Kuka tuo, joka katsehen heittää --
joko astuvi neidon hän luo?
Puna poskesi, neiti, nyt peittää,
veren lämpimän purppuravuo.
On ryhti kuin kuninkahalla,
niin pystyssä kaunis pää.
Sinä vavahdat katsehen alla,
joka hymysi hälventää.
Sinä unohdat kilpesi kiillon,
jalon syntysi, sukusi puun;
sydän saanut on vamman ja viillon,
ja sä antaut seikkailuun.
On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käyt tanssihin, Donna Velata,
käyt tanssihin seppelpäin.
Olet nuori, ja koskena soittaa
veri läikkyvä lauleloaan.
Vähät siitä, jos hän, joka voittaa
sinun lempesi, renkis on vaan!
Onni.
Nyt palaa illan tähti korkealla
ja suuri, siunattu on hiljaisuus.
Me kaksi, joille tähtivälkkeen alla
tän' yönä auennut on onni uus,
me kädet ristikäämme lasten lailla
ja kiittäkäämme pyhää elämää,
kun onnen hetkillänsä autuailla
se taipaleemme taivaan tähdittää.
Ja tarttukaamme hetkeen häipyväiseen,
kuin oljenkorteen tarttuu hukkuvat --
Pian tuijotamme yöhön yksinäiseen
ja tähdet sammuu, sammuu unelmat...
olis vierellä hän...
Yö lämmin ja lempeä heinäkuun,
olet armas kuin äityen syli.
Minä unhotun tähties katseluun,
kun ne syttyvät kaupungin yli.
Minä kuuntelen laulua leppoisaa,
joka hiljaisuudesta soi,
sitä soittavi taivas ja tähdet ja maa,
ja mun syömeni unelmoi:
Olis vierellä hän, jonka kerran näin
oven sulkevan jälkeheni --
hän seisoi parvella paljain päin,
kun laulaja aamuhun meni --,
olis vieläkin kauniimmat kaiut yön
ja kirkkahat kiillot sen
ja välke ois vienompi tähtivyön
yli kaupungin hiljaisen!
Pieni kuutamolaulu.
Oli tähtihin kirjoitettu:
"Tiet teidän yhtehen käy!"
Ja vaikka ei kirjoitusta
kentiesi nyt enää näy,
niin sittenkin, sittenkin, armas,
yhä taival on yhteinen,
mi alkoi tähtien alla
ja soihtujen ikuisten!
Sinä muistathan: kuudan katsoi
ja kurkisti ikkunaan,
näki kaksi se ihmislasta,
he kun suuteli toisiaan.
Kuu paljon on lempeä nähnyt,
se vanha ja viisas lie --
mut tuskin sen loistossa koskaan
on eronnut kahden tie.
Taas hohtavi hopehissa
yön taivas ja öinen maa,
ikitietänsä kuuhut kulkee
ja tähtöset tuikahtaa.
Mitä saanevat tänään nähdä,
kun katsovat ikkunaan?
Kaks ihmistä ikäväänsä
kun peittävi toisiltaan --!
Mitä toivoisit --?
Mitä toivoisit, lapseni, itselles,
jos satujen haltija astuis
sun luoksesi kerran ja lausuis näin:
"Sano tahtosi julki, se täytetään,
tarun aartehet kaikki nyt näytetään,
mitä ikinä mielesi halaa;
mikä toive sielussa palaa,
kaikk', kaikki on oleva hetkessä sun!"
"Sano, tahdotko kultaa ja hopeaa
tahi suoniisi kuningasverta,
vai tahdotko maailman valloittaa
ei olis se ensi kerta
kun naiskädet hennot ja valkeat
käy valtikan varteen ja maailmat
sen taipuvat tahdon alle!"
Mitä toivoisit, lapseni kaunis?
Et tiedä, et tiedä. En minäkään.
Mut annahan arvailemme!
Et tahtone kultaa, et hopeaa --
koi syö sekä ruoste raiskaa --,
et maailmaa tahtone valloittaa --
on virran vaahtoa valta,
se aallon harjalla välkähtää
ja haihtuvi seuraavalta.
Veret suonesi miksi sä vaihtaisit?
sama polttavi kaikkia kaipuu,
oli herra tai narri, min kohtasit,
surun alle hän vihdoin vaipuu.
Mut etköhän tahtoisi uudelleen
sinä parhaat muistosi elää,
ne, jotka kun istuvi itsekseen
kuin kannel sielussa helää?
Minä nään: sinun silmäsi kyyneltyy
ja silkkiset ripset kastuu.
-- Sano, tiedätkö nyt, mitä toivot sa,
kun haltija luoksesi astuu!
Punahilkka.
Nyt laski venhe rantaan,
jo hyppäsit sä santaan,
mun oma armahain.
Kun punaliina vilkkuu
tuoll' lehtikujan päässä,
niin vanhat piiat ilkkuu,
he, joill' on sydän jäässä.
Mut ilkkukohot vain!
Ei meihin pysty pilkka,
sä pieni Punahilkka,
ei kierot katsehet.
On meillä omat ilomme
ja oma valtakunta:
on kirkkaat päivänkilomme
ja yömme tuovat unta
niin kaunista ja korkeaa,
vain harvoin sitä nähdä saa
ja harvat ihmiset.
Ja rannan töyrähällä
on muudan koivupuu,
min alla mättähällä --
kun kiiltää kalvas kuu
ja hopeoipi lahden --
voit meidät nähdä kahden,
jos sitä haluat.
Näät Punahilkka illoin
kuun sätehiä seuloo
ja mulle niistä silloin
hän valkokäsin neuloo
ah, sadun kudelmat...
Kerran kesässä.
Kerran kesässä puhkee vain
orjantappuran kukka --
kerran, kerran, armahain
kukkivi sydän rukka.
Kerran kesässä marjaan käy
mansikka purppurahuuli --
eikö mun kultaani vielä näy,
vaikka jo ääneni kuuli?
Kaks yksinäistä.
Kaks yksinäistä, jotka hetken sai
kuin sattumalta tuta, minkälainen
on sydämien suuri sunnuntai
ja kahden onni yhteensointuvainen...
Kaks yksinäistä, jotka unelmoi,
ett' onni viipyy, kun on onneen usko,
ett' täytten rintain riemunsävel soi,
vaikk' arkeen vaihtuu juhlaillan rusko...
Kaks yksinäistä, joilla muuta ei
kuin haavehissaan avain onnen uksen...
Kaks yksinäistä -- kuinka heidät vei
juur' yhteen tahto taivaan sallimuksen?
Tornionjoen tuolla puolen.
1.
SÄIVI.
Siell' on vanha valkoseinä talo
vihreen laaksonpohjan kattilassa
akkunoissa aamuruskon palo,
kukat valkeet pihan pihlajassa.
Kaivon vintti tuuliviireinensä
ylös pyrkii poutapilviin asti,
mut ei pääse. Alla räystäittensä
pääskyparvi liikkuu liukkahasti.
Ympärillä uhkeet viljapellot,
metsänreuna kaartaa kauempata --
kilahtavat tarhan karjankellot
säveltänsä kumman kaihoisata.
Mutta etäämmältä, töyrään takaa
kuulet meren maininkien laulun --
niin on huomenhohteessakin vakaa
sävy säiviläisen suvitaulun.
* * *
Jänkämaitten keskehen ken raatoi
vainiot ja kylvi leipälaihon,
kuka salomaitten kasken kaatoi,
kesti ikävän ja korven kaihon?
Kerrotaan, ett' tuli verityötä
rajan takaa pakoon nuorukainen,
seuras' aurinkoa, tähtivyötä,
tähän tuvan veisti harhalainen.
Täällä yksin kantoi loppuun saakka
murhettansa kolkko korven miesi.
Ei lie kevyt ollut hällä taakka
eikä lämmin pakopirtin liesi...
Taru tietää, että mökiltänsä
hänet talviaamun valjetessa
löysi erämiesi retkillänsä
hengetönnä tuvan vuotehessa.
Ajastajat siit' on. Joutui ammoin
mökin paikka peittoon tähkäpäiden.
Harvat enää muistanevat kammoin
halmemaiden raivaajata näiden.
Mutta perinnönpä jätti hänkin,
ja se seuraa taloa kuin aave:
vaikk' ois rikkautta enemmänkin,
särkyy täällä herkin sydänhaave.
Milloinkaan et kuullut naurun soivan
vanhan valkeen talon orren alla
etkä nähnyt nuorten karkeloivan --
hiljaa, kuollutta on kaikkialla.
Niin on varhaisvanhaa kehdostansa
tämä suruntuttu sukukunta,
ettei uskalla se murheissansa
nähdä edes pientä onnenunta.
2.
METSÄPIRTILTÄ.
On mökki harmaa siellä Sangin sydänmailla,
miss' soissa keltahillat kypsiks käy
ja puolat punottavat poimijata vailla
ja polulla ei naapuria näy.
Vain harvoin kirveen iskut kaikuu seutuvilla
ja harvoin siellä paimen huhuilee,
mut luonto luomistuore juhlii soitimilla,
kun korpi kevään virttä humisee.
On tumman tarun koti pieni Metsäpirtti,
miss' Siina-muori elää yksinään.
Mies murhan teki, itsensä hän hirtti,
kun tultiin raudoin häntä etsimään.
Ja tyttäristä toinen nukkuu haudassansa,
on toinen tyhmä neitsyt kaupungin,
mut ainut poika piillen piilojansa
on ammoin mennyt maihin vieraihin.
Näin aivan yksin jääneenä hän postillaansa
kaikk' ankeet ajatukset unhoittaa,
kun pitkät puhteet punoo tunnelmaansa
ja talven taivas luntaan tuiskuaa.
On itkenyt hän kuiviin kaikki kyyneleensä,
nyt odottaapi, milloin hetki lyö,
kun saapuu suuri vieras mökkiseensä
ja ylle muistojensa unhon yö.
Mut korpi siirsi silmiin sinisiinnon kumman
ja vanhan sieluun hiipi hiljaisuus
kuin ois se aavistusta yön ja tuonen tumman
tai ehkä ijäisyyden kuulakkuus...
3.
EROJUHLA PYYNYSSÄ.
Suvi multa jo loppui, käy huomenna tie
päin arkien askareita.
Kai siksi nyt Pyynylle kutsuttu lie
kesäpäivien kumppaneita:
siell on Viippa ja Vaara ja posteljuuni,
tinakaulaa pöydällä uhkeeta kuusi
ja keskellä pannu on kiiltävän uusi,
se on hohtavan kuuma kuin jouluna uuni.
Juho Pyyny on kievari, krouvari ei,
jos kohta hän ryypyn antaa --
kylän miehille riksistä, hellerei,
koko tuopinkin pöytään kantaa.
Hän on leikkisä, liukas ja laatuisa miesi,
joka kanna ei kaunaa ja vihaa ei tunne,
hymy huulilla aina ja -- meni hän kunne --
tulikuumana piippunsa mustunut liesi.
Pyhävaatteiss' on vierahat. Tarina käy.
Soi ylinnä juunin ääni:
"Mitä ihmettä, miksi ei muijaasi näy?
... Älä piiloita ystävääni!"
Hänpä mielevä, metka on naistemme miesi,
joka aina on siisti, ei kiroa koskaan,
pyhäpäivin käy kirkot, on hihhuli, joskaan
sitä arkena harvoin ja harvat vain tiesi.
Juho Pyyny nyt huutavi: "Ystävät hoi,
on aika jo kastaa kaulaa,
joka tahtovi, täälläpä kyllä hän voi
hyvin hiljaa ja hiukan laulaa!"
Näin on Pyynyssä aljettu ainian kestit;
surujuhla jos lie tahi riemujen päivä,
ilo kaikuvi kunnes on ruskossa häivä.
-- Nyt on Viippa jo ottanut laulajapestit.
Sanat Viipan on laulussa muutamat vaan,
ei kaikkia ukko muista:
"Tätä lauleli vaarini kiskoessaan
pajun kuoria rannan puista..."
Hän on laulaja, laulaja sielultansa;
sävel vaikkapa eksyvi hiukkasen väärään,
toki pääsevi nuottinsa matkan hän määrään.
Hikihelmyet hohtavat otsallansa.
Jo on vuorosi, Vaara! Sä lausuhan nyt,
mitä aattelet, kuuntelemme!
Monet kerrat jo silmäs on säihkyellyt,
sanatulvaasi salpaa emme.
"Sano Suomessa", haastelet, "Kainuun maas
ovat miehiä miehet ja miesten on mieli,
sama heillä on sointuva heimomme kieli,
samat metsissä puut, samat kukkaset haassa..."
Kävi hempeeksi mieli ja hetkisen soi
kuin ilmassa kaiho kumma,
oli juunikin vaiti, ja Viippa kun joi,
tuli silmihin syttyi tumma.
Mutta kohtapa kaikkovi haikeus sieltä,
mihin Pyyny on pyylevät pullonsa tuonut,
soraääntä ei riemuhun tulla hän suonut:
"kuka kyynelin juhlisi!" Pyynyn on kieltä.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Virran varrelta - Runoja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.