Title: Huutolaistyttö - Kuvaus kovilta ajoilta
Author: Meriläinen, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Huutolaistyttö - Kuvaus kovilta ajoilta" ***


HUUTOLAISTYTTÖ

Kuvaus kovilta ajoilta

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN



Werner Söderström, Porvoo, 1899.

Nikolainkaupungissa,
Wasa Nyheterin kirjapainossa.



I.


Katovuosia oli tullut; jo kymmenen, vaan ei yhtään niin katalaa kuin
tämä, ettei korvan kuuluviin tullut yhtään riihellistä semmoista
viljaa, joka olisi ruumenista eronnut. Ja ihmisillä jos olikin
entisiltä paremmilta ajoilta joku vähä viljaa jälellä, niin ne
kätkettiin seitsemien lukkojen taakse siemeniksi tulevan kesän varalle,
jotta kaikilla oli ruokana metsänvilja ja kala, petäjä- ja
olkijauhoista tehdyn tahnoksen kanssa.

Talvi oli ankara, alituista tuiskun kirtupakkasta, tuuli pohjoisessa ja
idässä, joten se viikot ja kuukaudet pysyi aivan miehen syöpänä
virnakkana.

Tammikuun viimeinen pakkasilta oli jo pimennyt pimeimmälleen ja
iltavalkea palaa riemotteli Metsävainion turvekattoisen pirtin
raunioisella takalla. Tulen liepeellä seisoi jalkapata vettä
puolillaan. Se tulen puoleisesta laidasta kiehua kuhisi, että vaahdot
yhtenä suppona vierivät yli padan ja joku lihan sirpale aina silloin
tällöin vilahti vaahtien seassa. Ansalla saatu riekko oli nyt
sirusteltu pataan pieniksi kipeniksi. Kuusivuotias Taneli oli nyt ollut
äitillä apuna riekkoa lihatessa ja tiesi saavansa pään palkastaan ja
katseli nyt kiehuvaan pataan, näkyisikö sitä riekon päätä siellä
vaalitien seassa hurahtelevaksi. Sitä hän katseli, että makea vesi
tippui huulella lipottavan kielen nenästä, ja laihoissa tuhranneissa
kasvoissa näkyi odotuksen kuivia väreitä.

Kahdeksan vuotias Niilo jykerti tylsällä äitin visapäisellä
patapuukolla paksusta päreenpalasesta puuhevosta. Veitsi kun ei
tahtonut pystyä, niin hijoa karnutti sitä takkakiven laitaan, sylkäsi
väliin aina siihen kiveen ja taas hijoi kunnes luuli sen olevan terävän
ja rupesi kapertamaan, eikä näkynyt joutavan muusta meiningistä
pitämään mitään väliä. Äiti istui tulen vaiheella kolmijalkaisella
jakkaralla ja polviensa päällä heilutteli neljävuotiasta Vannia, joka
taudin vointeessa voihkerehti, näpisteli kuivia huuliaan ja silmät
vierähtelivät kiinni.

Ulkona haukkui Halli siksi vihaisesti kuni venäläisiä olisi tulossa,
vaan siitä ei nyt kukaan näkynyt välittävän, olihan se ennenkin
haukkunut, vaikkei tietty mitä se haukkuu. Mutta kun kartanolta kuului
hyvittelevä ääni, niin Hallin haukkuminen taukosi ja muuttui
ystävälliseksi, iloiseksi vokinaksi, ja liehakoiden alkoi se hyppiä
pystyyn.

Kuurettuneen oven takana alkoi kuulua hitaita pehmeitä askelia. Heti
aukesi kirahtava puusaranainen ovi, jonka raosta eellimmäisenä hulmahti
pörrökarvainen Halli lumisine turkkineen sisään ja hyvillään hulmuili
kaikkien luona antaakseen tietää, että se oli hän, joka sai tulijan
ensiksi tervehtiä. Mutta kukaan ei joutanut välittämään Hallin
mielihyvästä, silmät vaan kiintyivät oveen ja poikain suusta pääsi
iloinen ääni: isä tulee. Aivan yltäpäältä kuuretuksissa, ihan
silmäripsetkin kalkkareissa, työntyi ukko hitaasti pirttiin ja hartion
voimasta nykäsi oven kiinni, että tulisi niin visuun kuin mahdollista.
Sitten pitkävillaiset turkkitöppöset jaloissaan, kantapäisillään ja
kömpelön näköisesti astui penkin sivulle. Oudostellen tuijottivat
tulijaan jokahisen silmät, paitsi sairaan Vannin, ja tiukasti
silmäillen seurasivat tulijan kaikkia liikkeitä, kun se alkoi
kopistella kuuraa itsestään, päästeli ympäriltään siimaisen vyönsä,
riisui resuisen turkkinsa, pani sen naulaan ja kärsivän näköisin
kasvoin istahti penkille.

Äitin kasvoissa näkyi outo kummastus ja arasti värähtävällä äänellä
kysyi: Mikä sinulla on jaloissa?

Isä varasi pinttyneet kätensä polviinsa ja allapäin katsoi suuriin
töppösiinsä ja vaikeroiden virkkoi: Paleltuivat tässä tiistaina,
tuolla Kerilän tervasmetsässä.

-- Herra Jumala. Paleltui! kuului hätäisesti epätoivoinen huudahdus
äitin suusta.

-- Paleltuihan ne, eikä ollut edes pakkasen jäljen katsojaa aikanaan,
niin saivat tulla tuskille... Varpaat menivät aivan hiileksi ja...

-- Ja mitä sitten? lisäsi äiti.

Isä arveli sanoa, että eikö nuo varpaat lähtene pois, mutta kun tunsi
äitin olevan niin hätäisellä mielellä, niin keskeytti.

-- Hyvä Jumala, hyvästi siunatkoon, lisäsi tuskaisesti huokaisten äiti,
katsahti polvillaan retkottavaan Vanniin ja lisäsi: Hyvä olisi ollut
muuten, niin nyt on parempi kun hänen vielä piti jalattomaksi tulla.
Otti Vannin syliinsä, kantoi sen penkille, peitteli sen vaateresuilla
ja tahtoi riisua isän jalat nähdäkseen, osaisiko niitä jotenkin hoitaa.

Ukko riisui töppöset jaloistaan, hiljalleen raposteli resuisen kääreen
toisesta jalastaan ensin irti, ja viimeisen kääreen varpaittensa
ympäriltä kierti hyvin varovasti pois, josta selvisi esiin paljas
jalkaterä, jossa varpaat jalkapöytää myöten olivat visvan kanssa
törttyneet yhdeksi turpeeksi ja turvottuneet aivan muodottomiksi.

Äitin sydäntä vihlasi, että parahtava sanaton, tuskainen huudahdus
kuului hänen suustaan eikä pitkään aikaan kyennyt muuta sanomaan kuin
voivotteli vaan kipeästi.

-- Jo siitä olen minä tuskat nähnyt, virkkoi isäkin vaikeroiden, ja
alkoi kääriä entisiä kääreitä jalkansa ympärille, vaan kun näki äitiin
niin pahasti käyvän, niin ei aukonutkaan toista jalkaansa, jossa oli
kantapääkin paleltunut ja varpaittenkin puoli yhäkin pahempi.

Äiti meni ikäänkuin toimettomaksi. Sydämmen tuska puhkesi valtavaan
itkuun. Hän turski katkeraa itkua ja itkun seasta kuului joitakin
epämääräisiä varmaa toivottomuutta ilmaisevia sanoja, ja käveli vaan
lattialla tuskissaan eikä huomannut sitäkään kun keitto kiehui kuiviin
että pata kuivapohjana kärisi takalla.

Taneli ja Niilokin olivat ihan kuin pökerryksissä, eivät tajunneet
nekään tälle ilmalle; se äitin tuska vaikutti heihin niin
kummallisesti. Taneli se oli enimmän kummissaan, kun näki, etteihän isä
ole hetikään kuolevan näköinen, koska vielä istuu, ja minkä tähden
äitillä on tuonlainen hätä, mutta tuntui se siltä, että hätäillä sitä
kuitenkin pitäisi hänenkin muitten mukaan. Ei hän sitä kuitenkaan
saattanut tehdä kun ei päässyt varsinaisesti alkuun, katseli vaan
suurilla silmillään muitten meininkiä. Muistipa taas mennä katsomaan
sitä kiehuvaa pataa, näkyisikö nyt vilahtelevaksi riekon päätä, mutta
kun näki padan kuivillaan, niin huudahti: Pata on vuotanut keiton.

Silloin havahti äiti, luuli sen kiehuneen että on vajonnut siitä
märkyys, eikä kyyneleisillä silmillään tullutkaan tarkastaneeksi, että
pata oli aivan kuiva. Suurella pahkakauhalla pistää tomahutti saavista
jäänhileistä vettä ja kaasi pataan. Silloin räsähti pata kappaleiksi,
että palaset kimpoilivat lattialle ja tuhkapilvi täytti koko pirtin ja
tuli melkein sammui. Silloin Tanelikin pääsi hätäilemisen alkuun,
parahti kohti kurkkuaan itkemään ja itkunsa seasta kuului
karvasmielisiä sanoja: Kun lintukeitto meni, lintukeitto meni, voi,
voi, lintukeitto meni.

Niilon suusta ei kuulunut sanoja, mutta itki hänkin niin katkerasti
kuin kahdeksanvuotias ihminen voi itkeä.

Äitin hätää tuo tapaus ei paljon suurentanut, löi käsillään vaan
rintoihinsa ja tuskin kuuluvasti virkkoi: Kaikki nyt pitää nähdä... Tuo
olisi vielä ollut syömistä, niin...

Hallikin näytti ymmärtävän talonväen surun ja isän vaivan, mutta kun
suruun ei voinut ottaa osaa, niin käytyään ensin kaikkien luona, meni
hän isän luokse, haisteli sen jalkoja sitten ikäänkuin hyvittääkseen
isän mieltä, istahti lattialle isän jalkain viereen, nojasi hartionsa
isän polviin, josta syrjäsilmällä katseli isää silmiin, kun tämä
huvikseen verkalleen silitteli hänen pitkävillaista niskaansa.

Tuhkapilvi haihtui pirtistä, tulikin virkeni palamaan, ja äitikin
tointui tajuamaan asioita. Sopella oli vanha reikälaitainen kattila,
sen otti äiti, puikon kanssa selvitteli tuhkasta ne lihat, huuhtoi
niistä enimmän poron ja laittoi ne siihen kattilan laitaan kiehumaan,
istahti sitte äskeiselle kolmijalkaiselle jakkaralleen ja
kiehutellessaan sitä poroista lintukeittoaan siihen hulmuavaan tuleen,
huokaili mielensä ahtaimpia kaihoja ja hiljalleen sekotteli olki- ja
petäjäjauhoja keittoonsa, että tuli sakeanlaiseksi velliksi.

Keitto joutui valmiiksi.

Jokahisella oli omituinen kuppinsa, niihin jakoi äiti keiton. Mutta kun
keittoastia oli pienempi, niin ei tullut kuin puolilleen kupit ja oma
kuppinsa jäi melkein tyhjäksi.

Taneli näki, että, hänen kuppiinsa tuli riekon pää, kuten sen pitikin
tulla, niin hyvä mieli mutuili suupielissä kantaessa kuppiaan pöydälle.
Kannettiin sinne kaikki muutkin kupit, joista tuohiropeessa paistetun
petäjärieskan kanssa kokoutuivat kaikki syömään, paitsi äiti meni
Vannin luokse penkille ja vei Vannin kupin sinne ja kysyi: Syötkö sinä?

Vanni kielellään kasteli huuliaan ja kuului: En.

-- No syöhän edes tuo riekon jalka, sitähän olet ennenkin aina
tavottanut. Mutta Vanni ei aukassut silmiäänkään, kun virkkoi: En syö
mitään, kääntyi vaan toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon ja vetäsi
peittoraasua kasvoilleen ikäänkuin kätkeäkseen itseään.

Taneli kun kuuli, että Vanni ei syö, niin joutui äitin luokse, nojautui
äitin syliin ja kuiskasi: Minulla oli vähä velliä. Minä söisin Vannin
osan.

Äiti kaasi omaan kuppiinsa Vannin kupista vähäsen, ojenti Vannin kupin
Tanelille ja virkkoi: Anna siitä Niilollekin.

Taneli vei kupin pöydälle yhteiseksi Niilon kanssa, mutta samassa
rupesi lusikat kapajamaan toisiinsa ja Tanelilta pääsi hätäilevä,
itkumielinen ääni: Kun syöpi kaikki lihat.

-- No empään, kuului Niilon mutuilevasta täyteläisestä suusta ja toista
veti kupista suuhunsa, vaikka entisetkin luut ruskivat vielä suussa.

Tanelilta pääsi oikein parahtava ääni: Elä syö kaikkia. No elä! Anna se
minulle, ja kaappasi Niilon lusikasta lihamurun.

-- Onhan tuossa vielä sinullekin, virkkoi Niilo ja tarrasi kouran
kanssa siihen lihapalaan, minkä Taneli pudotti hänen lusikastaan, ja
tunki suuhunsa.

Taneli rupesi itkemään eikä tullut syönnistä kalua,

Äiti kääntyi poikiin päin ja tiukasti virkkoi: Jos ette saata siinä nyt
siivolla syödä, niin tuonne pihalle on asia ja heti onkin.

Tämän kuultuaan pojat heittivät kiuskannan, mutta Taneli kuitenkin itki
hiljaa siitä harmista kun Niilo söi lihat, ja siinä itkua tuhkaessa ja
mulistellessa meni aika, että Niilo ammenti vielä vellinkin suuhunsa ja
pyörähti pois tulen luokse kapertelemaan sitä äsköistä puuhevosensa
teosta. Tanelin mieli meni yhä karvaammaksi kun Niilon mentyä silmäsi
kuppia ja näki sen aivan tyhjäksi, mutta ei tohtinut ääneen itkeä, niin
laskeutui pöydän alle lattialle istumaan ja koitti siellä tuhkaa niin
hiljaa kuin mahdollista.

Sen huomasi kyllä isä, vaan hän oli itsekkin niin pahamielinen että ei
voinut virkkaa sanaakaan, syödä toposti vaan tuohiropeesta
petäjärieskaa ja sitä velliä pani kyytimieheksi.

Äitin mieli oli yhä apea, niin apea kuin perheen äitin mieli voi olla
silloin kun viimeinen ateria on syöty eikä toisesta ole minkäänlaista
toivoa. Teki mieli puhumaan jotakin, mutta mieli oli niin paha, että
jos olisi jotakin sanonut, niin se yhäkin olisi murtunut valtavaksi
itkuksi eikä olisi siitä sen selvempää tullut.

Isä kun oli ollut Kerilässä kolme viikkoa kasakkana tervaksen
hakkuussa, niin luuli kuitenkin, että vaikkapa se tämän viikkoa on
sairastanut jalkojaan, on sille kai sentään vielä annettu palkaksi
jotakin, ja oli halu sitä kysyä, vaan kun näki että itsekin on niin
pahamielinen, niin jätti senkin semmoisekseen, ajatteli että tottapa
hän sanoo, jos hän on tuonut tahi on haettavaa.

Niilo pani tuleen vereksiä tuohisia halkoja, jotka riemahtivat
iloisesti palaa loihottamaan ja valaisivat koko huoneen, että koko
pirtti näytti olevan valoa täynnä ja kuuraiset pienet neliruutuiset
akkunat pirtin seinässä möllöttivät kuni lumiharkot ja näyttivät ihan
heijastavan puhtailta. Kaikissa esineissä näkyi kuni jauhon tomua.
Lattiallakin näkyi jokaisen askeleet kuni myllyn lattialla. Siitä
äsköisestä tuhkapilvestä oli satanut sen tomun ja se teki
vastenmielisen vaikutuksen sitä vastaan kuin iloinen tuli valaisi
huoneen miellyttävän ja kodikkaan näköiseksi. Tämä vastenmielisyys
väkistenkin paljastui äitin kyyneleisiin silmiin, ja, ennenkun mitään
kerkesi ajatella, niin vaistomainen pakko kiirehti häntä puhdistamaan
asuntoaan; pienellä vasulla, nouti ulkoa vitilunta, pirskutti sitä
kaikkialle, otti havuluutansa, ripsui sillä kaikki pöydät, penkit ja
jakkarat. Ja viimeksi lakasi lattian. Niilostakin tuntui tämä mieleen,
niin pani taas uusia tuohisia halkoja tuleen, jotka tuprahtivat heti
palamaan ja kääriytyivät punertavain liekkien sisään, joista tuprusi
tervamustaa savua, joka pyörteisenä patsaana kiirehti ahnaasti
nielevään savutorveen. Mutta liekkien puhtaasti kumalteleva valo täytti
taas huoneen ja teki niin miellyttävän näköiseksi, että väkistenkin
tunkeutui kodikkaisuuden tunne asujain mieliin lievittämään mieliä
äsköisestä alennuksesta. Äitikin tunsi saattavansa jo puhua, niin meni
isän luokse istumaan ja nureksien virkkoi:

-- Kun olisit edes sinä pysynyt tervennä, niin olisihan tässä ryvetty,
mutta, mikä perinee nyt. Ei ole mille suutaan aukasta muuta kuin noita
vehkajauhoja muutamaksi puuroksi.

-- En suinkaan tiedä, virkkoi isä. Jos kykenisi työhönkin, niin ei
saisi mitään ansaituksi.

-- Eikö Keriläiset maksaneet mitään?

-- Ei mitään. Kyllä niitä nyt saa työmiehiä aivan ruokapalkoilleen.
Venakon Lassikin kävi Kerilään pyrkimässä ruokapalkoilleen tervaksen
hakkuuseen, ja siihenhän se pääsikin kun minä tulin jalattomaksi.

-- Ruokapalkoilleen? No hyvä Isä siunatkoon. Mikä sen Lassinkin perheen
elättää, kun kuusi lasta eikä syömistä enempi kuin taivaan linnuilla
kuulunut jo tässä tuonnoinkaan olleen.

-- Kerjuulla on perhe ollut jo kolme viikkoa, virkkoi isä.

-- Hyvä Isä! Kerjuulla Leena parkakin semmoisen joukon kanssa,
voivotteli äiti.

-- Kerjuulla on Leena ja moni muu Leena siellä on, lisäsi isä. Monia
rekikuormia kerjäläisiä käy päivässä taloissa. Ei hevoset jouda muuta
tekemään kuin niitä kyyitsemään... Ja sinne muitten lisäksi joutunemme
mekin. -- Tätä viimeistä lausetta sanoissa murehtui mieli että ei
saattanut enää puhua, vaan pani kätensä pöydän nenälle, laski otsansa
käsiensä päälle. Kuumat kyyneleet rupesivat juosta rapattamaan
lattialle ja leveät hartiat nutjahtelivat katkeran mielen
vaikutuksesta.

Äitin kasvoille myöskin vierähti kyyneleet, mutta mieli oli kuitenkin
enemmän Vesakon Leenan perheessä kuin omassaan; miten on tämmöisellä
säällä mahdollista reessä pysyä hengissä puolialastomien sikiöitten ja
vieläpä itsensäkin Leenan, tuon henkilaidan kituliaan näljän katkaseman
raukan.

-- Ei mahtane enää olla hengissä. Mitä tarkoittaa Jumala tänlaisella
ajajia? Kun vielä ilmat tuommoiset? Kaksi kovaa: nälkä ja vilu. No
aikoihin nyt on eletty. Voi, hyvä Jumala armahtakoon, huokasi äiti
sydämmensä pohjasta ja virkkoi: Hyvä on niin, hyvä näin, suo siellä,
vetelä täällä, ei kuivaa kussaan. Jos lähdemme kerjäämään, niin osana
on kuolema; jos pysymme läjässä, niin kuolema on osana, kuolema
viheliäisin... Hukkua veteen olisi silmänräpäys. Taudin hourauksissa ei
tuntisi näljästä, ei vilusta, nukkuisi vaan.

Siirtyi Vannin luokse, kohotti sen retkottavaa kättä penkille, kätki
sen peiton alle ja toivomielisesti virkkoi:. Sinullahan toki lienee se
osa, että saat siirtyä pois tuonelan tuville. Kunpa joutuisit heti jo
tänä yönä.

Vanni rupesi katkerasti itkemään, turskutti niin kovasti, että koko
ruumis meni mukaan ja peitot soluivat lattiaan.

Äiti korjasi peittoja ja kysyi: Etkö sinä tahtoisi lähteä tuonelaan?

-- Äitin kanssa lähtisin, kuului Vannin katkeramielinen vastaus ja
rupesi yhäkin katkerammin itkemään.

-- Minä tulen sitten muutamien päivien perästä, myönsi äiti
herttaisesti ja kopeloi Vannin päätä, miten on kuuma, tuntuuko tauti
kiihtyväksi, että todellakin joutuisi lähtemään jo tänä yönä. Kuuma oli
Vannin pää ja kovasti löi suonet.

Kun Vanni ei tyyntynyt itkemästä, niin äiti hyvitteli: Elähän itke,
Vanni rakas, kyllä minä lähden Vannin mukaan. Lähdetään yhdessä, minä
otan syliini Vannin.

-- Milloin sitä lähdetään? kuului Vannin tyyntyvämielinen vastaus.

-- Ehkäpä jo huomenna, lohdutteli äiti ja peitteli Vannin jalatkin
hyvästi ja kuurtoili vuoteen, ettei liikkuessaan vierähtäisi lattialle.
Mielestä tuntui hyvälle, kun Vannin tauti tuntui kiihtyvän, että edes
hän pääsee pois. Sitten selvisi mielessä, että Niilo ja Taneli
kykenevät omin jalkoinsa lähtemään kerjuuseen, isän pankoot
huutolaiseksi, itse kyyristyimpä mihin tahani; tottapahan siitä
löytävät ja jos eivät löydä, niin sama sille... sama sille.

Laittoi vuoteet kuten ennenkin ja kaikki asettuivat yöteloilleen.
Tulikin takassa varveni varvenemistaan ja valo pirtissä himmeni kuin
nukkuvan silmä, että tuokion perästä oli pimeys käärinyt ulkona ja
sisässä. Tähän pimeään tyhjyyteen harreili äitin vesikiehteinen silmä,
ja turvaton mieli reutoi ruumista että unta ei tullut. Vaikka aina
kokosi kokoon ne hyvät puolet, että Vanni kun kuolee, niin pojat
pääsevät omin jalkoinsa kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi ja minä
kuoliinpa mihin kuolin, niin ei siitä mieli sentään tyyntynyt.
Hengityksestä ja liikunnoista kuuli, ettei isäkään ole vielä nukkunut,
niin tunsi halun puhelemaan enemmän ja kysyi: Miten sinä polonen
palellutit nuo jalkasi tuommoiseksi?

Isä rykäsi ja alkoi. Ne kengät kun olivat semmoiset rajat ja paikkaset
ja kun olimme tuolla Asikaisen kankaalla tervaksen hakkuussa tässä
tiistaina, niin siellä kankaan laidassa notkelmassa oli lumen alla
vesi, jossa kastui kengät, ja liekkö mennyt sisäänkin, jotta paikalla
kylmettyivät kuin sarvet. Silloin rupesi palelemaan jalkoja. Arvelin
etten lähde kesken päivin pois, vaan kun rupesi yhä kipeämmin
palelemaan, niin läksin haromaan pois. Vaan kun matkaa oli vihainen
neljännes, niin ei sitä ajatta päässyt, siinä tuli työtään. teki, ja
ennenkun olin Kerilässä oli kaikki hiilenä. Sitten niitä kenkärontsia
ei saatu jaloista pois muuten kuin piti panna kuumaan veteen.

-- Kuumaan veteen, no mitä vasten siihen? ihmetteli äiti.

-- Ne kylmettyivät semmoiseksi kallioksi, ettei jalka liikkunut enempi
kuin hammaspuussa, selvitteli isä. Niin Leena toi karjan muurista
ämpärillisen kuumaa vettä, johon hyppäsin seisomaan. Samassa kun suli
kengät, meni lämmin vesi sisään ja yhtäkkiä sulatti kylmettyneet jalat.
Silloin tunsin, että hyvin on käynyt. Varpaat rupesivat palamaan kuin
tulessa... voi sitä yötä... kaikki vaivanen kokee... Aamulla oli jalat
vesirakoilla, ja varpaat turvonneet suuriksi kuin sammakot.

-- Hyvä Isä sentään, huokasi tuskaisesti äiti.

-- Sitten kahden päivän kuluttua puhkesivat rakot ja ovat tulleet
tuommoisiksi, lisäsi isä tyyneesti.

-- Ei tule jalkoja enää niistä, huokasi äiti epätoivoisesti.

-- No ei niissä nykyään olisi hyvin suuri tuska, kun olisi mitä syödä,
niin kyllä ne jotenkin paraneisi, vaikka terveen arvoista niistä ei
mitenkään tule. Varpaat ne kyllä lähtevät pois.

-- Varpaat pois. Voi hyvä Jumala, varpaat pois, huudahti
kauhistuksissaan äiti.

-- Niin. Kyllä ne varpaat ovat mennyttä kalua, mutta palelihan kerran
Lieverin likalta jalat samalla tavalla, että varpaat märkänivät pois,
vaan työnsäpähän teki ja eli päälle päiväinsä.



II.


Äiti kun tunsi, että isällä on vielä toivoa jaloistaan, niin lievisi
mieli ja rupesi ajattelekaan miten sitä lähdettäisiin eteenpäin.
Ajatteli aamulla lähteä Koskelan emännältä tahtomaan suoloja, ja
pyytämään isälle käsitöitä, edes verkon kudelmia, joista voisi jotakin
ansaita, ja kun kuulevat isän onnettomuuden, niin armahtaessaan ehkä
antavat jotakin apua. Eihän nyt Jumala liene heitä kironnut aivan
suulleen kuolemaan, eihän köyhyyteen ole oma syymme, kohtalo on
kietonut. Ei, ei toki Jumala salli meitä niin onnettomiksi, että
nälkään kuolemaan, ajatteli äiti, ja tuntui mielessä selviävän, että
isän onnettomuus on sallittu sen tähden, että ihmisten armeliaisuus
johtuu sen kautta heidän kaikkein hyväkseen. Mitä enemmän sitä
ajatteli, niin mielessä valkesi kuni päivä, että niin se on, että
tapahtuma, joka ihmisen silmään näyttää äärettömän pahalta, sen on
Jumala viisaudessaan määrännyt hyvän juureksi ja kääntää sanomattomaksi
hyväksi. Kiitetty olkoon Jumala, huokasi äiti, ja tunsi tehneensä
syntiä kun illalla oli niin synkkä ja toivoton kohtaloonsa. Mutta
uskoi, että anteeksi antava Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ei
tuntunut nukuttavan, niin nousi ylös, pani puita takalle, sytytti ne
palamaan ja sen tulen valossa rupesi paikkaamaan töppösiään, että kun
päivä alkaisi liketä, niin lähtisi Koskelaan.

Kaikki nukkuivat. Isäkin nukkui aivan henkihieverinä eikä Vanninkaan
valitusta kuulunut, niin tuntui kuni rauhan enkeli olisi piirittänyt
sen majan. Ja kun äiti sai paikanneeksi tamineensa, niin tunsi
itsessään väsymyksen tapaista raukeutta. Köllistyi vuoteelleen ja
nukkui samassa. Herasi vasta kun päivä valjenneena kohta tunkeutui
pirttiin läpi jäisien akkunoitten.

Säikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi
lähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto,
miten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he
kumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan
ollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät -- sen tietävät
kaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina
lapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä
tehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme
panneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen
tapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla
jalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä
pikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes
suoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun
saataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon
päiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän
haltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta
yli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.

Näissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa.
Kenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja
niitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle
isän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille,
mutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui
lattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja
lämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani
isän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi
siiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu.
Ei luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti
uunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia
turvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä
nukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä,
että saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven
oli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää
ennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein
aukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen.
Vaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä
tunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi
vieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet
korviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.

Äiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa
vasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki
niitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa
niitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita
suuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti
hiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa,
kuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen.
Mutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima
nilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa
pakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret
töppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla
äitin luutaisen sauvakon syviä askelia.



III.


Koskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja.
Mutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että
kuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä
köyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön
kykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän
Kurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan,
neljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin
näitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan
ensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.

Tämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä
vielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt
näkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin
laittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan
kukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni
sairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti
minä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia,
tuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri
Jumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja
hiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun
uleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt
mitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi
vihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan
emännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä
vettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin
onnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on
saanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat
huurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja
ojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.

Kotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten
pystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti
pirttiin näkemään perhettään.

Kaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat
syliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi,
meillä on nälkä.

-- En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli
loistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja
pyyhkiessään hikeä otsaltaan.

-- Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli
äitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.

-- Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä
on rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää
edessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia
töppösiä jaloistaan irti.

Pojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet
mitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan
katselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan
terävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?

Äiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala
on hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen
luottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole
ihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista
onnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala
onnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun
varoilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön
kykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on
kuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös
ole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri
ihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.

-- Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja
epätoivon sekainen värähdys.

-- Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä
kirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut.
Kuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.

-- Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi
äitiin.

-- Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen
määräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata
tähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen
kehotti meitä menemään.

-- Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna,
lisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa
kasvoissa.

-- Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen?
lisäsi äiti epätoivoisesti.

-- No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään,
virkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma,
niin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka
polvillani... Vai kuvernööri on semmoista toiminut.

Sairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja
pyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.

-- Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki
heittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia
vuoteellaan.

-- Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään
mitään.

-- Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.

-- Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti
varmuudella Niilo keskustelun lopuksi.

Tänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt.
Niilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet
liottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä
petäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.

Äiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko
Jumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon
viimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä
oli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä
johdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki:
kiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.

Nyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli
jätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin
laitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä
taherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka
ei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut
nälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja
Tanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli
Kurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja
rukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä
äiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi
kylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi
lorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin
suolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä
aina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin
aina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä
mäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko
puroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi
uida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä,
onko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä
yhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että
kaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat
korkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas
ryhtyivät isältä kyselemään.

Äiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen
muorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein
samalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan
virsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi
askareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt
kiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut
itseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat
näyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine
tyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti
varakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa
Sionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen
kattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.

       *       *       *       *       *

Nyt ruvettiin laittelemaan matkavarusteita, korjailemaan vaatteita,
kelkkojen jukkoja, suksen varpaallisia, sauvoja ynnä muita. Pojat
kantaa mysäsivät kaikki halot pirttiin, joita oli enemmän kuin kymmenen
lämmitystä.

Äiti kehotti ne panemaan hyvään pinkkaan uunin kupeelle, jotta jos
tuota niinkuin tultaisiin kerran takaisin, niin on siinä valmiit halot,
mistä panna tuleen. Silloin tuota ei tarvinne -- sanoi hän --
vehkajauhoilla keittoa suurustaa eikä liene leipänä paljas
vehkajauhotaherrus. Erilainen, kokonaan erilainen lienee silloin tässä
elämän alotus kuin nyt on lopetus. Saattaahan Jumala siunata elämämme
hyvinkin runsaalla kädellä, koskapa nyt alkukin on näin lupaava.
Jumalalle olkoon kiitos, ajatteli äiti siinä toimiessaan lähdön
valmistukseksi ja alituisesti veisaillessaan sielua ylentäviä virsiään.

Pojat kun saivat kaikki halkonsa pirttiin, niin punaa uhkuvin poskin
huudahti Taneli: Siinä ovat nyt kaikki oluet ja maltaat, ja
voittomielisenä kopisteli lunta suurista kengistään keskelle lattiaa.

Äiti katkasi virtensä, katseli leppoisesti poikiinsa ja muistutti:
Mutta siellä Kurkelassa ei saakaan niin lumikenkineen tulla huoneeseen,
siellä pitääkin opetella luudalla pyyhkimään ulkona kenkänsä. Ei saa
sylkeäkään lattialle.

-- Sylkeäkään, huudahti Niilo.

-- Ei sylkeäkään. Siellä kai on maalatut lattiatkin.

-- Maalatut lattiat?... Onko kirkossa maalatut lattiat?

-- Ei ole kirkossa, vaan Kurkelassa ovat, toisti äiti.

Pojat tyrmistyneenä katselivat toistensa silmiin ja väliin suuriin
länttäkantaisiin ja puolikaudosta nokaksi vääntyneisiin
kenkäronttosiinsa ja kuiskivat toisilleen: Paremmin kuin kirkossa,
pirtti on Kurkelassa parempi ja komeampi kuin kirkko. Minkäänlainen
tuossa on katto? Ei varmaan se ole näin musta kuin tässä pirtissä. Ei,
punanen kai se on laki vai liekkö sininen kuin taivas, juuri niinkuin
poutainen taivas?

Äiti oli jo lintuvelliä pannut Vannin kuppiin, vienyt penkille Vannin
luo, nostanut Vannin istumaan ja kehotteli nyt syömään, että
tervehtyisi. Sitten poistui taas paikkaamaan töppöstään.

Vannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan,
että koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas
sittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata
ryökköiselle vuoteelleen.

Tämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan:
Annathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan... Annathan
kirpun silmän verran... Minä annan sinulle siellä Kurkelassa... Minä
annan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon
suuruisen tökäleen.

Vanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!

Äiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen
virkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin
lihaosakipeneeseen.

-- Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.

-- Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää
säiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.

Niilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin
vellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen
ja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta
uskaltanut.

Äiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren
päähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla,
kirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään,
ja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja
ikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan
hiljaista ryyhitystä.

Kun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.

Vannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan.
Kielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja
vointeasti virkkoi: "Terve minä olen", otti lihakipeneen kupistaan ja
rupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni
eikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: "Karvasta on", ja
pyyskähti jälelleen vuoteeseensa.

Äitistä tuntui hyvälle kun näki Vannin niin huonoksi. "Ehkäpä tänä yönä
jo Jumalan aika joutuu", virkkoi hän ja poistui muulle perheelle
iltasta laittamaan.

Otti uunin hyllyltä kaksi levyä, joilla oli paistettua petäjäsilkkoa,
kantoi no pöydälle, ammenti velliä neljään kuppiin, joista sai kukin
nimikkonsa ja kiertyivät pöytään. Huomenna tapahtuvan Kurkelaan
muuttamisen toivo teki kaikki hyväksi, se petäjä mökerökin tuntui aivan
vehnäseltä, jota ammentivat aina suunsa täyteen, ja harmaan rantaveden
näköistä velliä särpivät palainsa painoksi, puhellessaan kaikista
niistä suhteista, mitä huomenna majan muutossa tullaan tarvitsemaan.
Harmaa kissakin, joka äsken oli saanut riekon suolet ja varpaat,
hyrritteli tyytyväisenä ja vetäytyi Vannin vuoteen liepeelle, johon
käpäläinsä päälle kytistyi, Hiljaa raotteli vinoja silmiään, ja rinta
hyrräsi.

-- Ei kuole vielä Vanni kun kissa menee viereen, kuiskasi äiti,
nähdessään kissan asettuvan Vannin vuoteen vierelle.

-- Kumma, että sekin tietää, mukautti isä.

-- Kyllä se tietää, vakuutti äiti, -- kyllä niillä on elävillä omat
ilmoittajansa. Tiesipähän Suuteri, meidän viimmeinen lehmämme,
hävityksensä. Monta viikkoa itki että myötään, valui kyyneleet
silmistä, eikä sallinut puhuttelemistakaan eikä minkäänlaista
hyvittelemistä, murjotti vaan raskasmielisenä.

-- Tiesipähän se teerikin syksyllä tullessaan tähän pirtin katolle,
että autioksi tämä jääpi, muistutti isä.

-- Kas... Todellakin, en ollut muistaakaan. Eikös ole kumma kun sekin
teeri lentää lehahtaa kuin käsketty pirtin harjalle... Kyllä ne käy
ennustukset vaikka minkä asian edellä kun niistä vaan osaa ottaa
vaarin.

-- Mutta kuoleman tapausten edellä ne kerran metso ja koppelo tulivat
Sirolan pirtin harjalle. Heti kuoli isäntä ja emäntä vähän jälkeen; ei
päässyt vuosi umpeen ennenkun olivat kumpikin maan povessa, vaikka ukko
vainaa päätteli, kun nähtiin ne linnut pirtin harjalla eräänä
usmapäivänä, että ne sumussa ovat eksyneet, jaaritteli isä.

-- Hym... Eksyneet?

-- Niin se ukko tuumaili. Mutta osasivatpahan sitten lähteä sinne päin
missä heidän varsinainen kotonsa oli. Kussa vaan humahtivat lentoon,
niin paikalla oikasivat matkansa Huhtarovaa kohti, vaikka sumu oli kuin
seinä.

-- Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä... Mutta
saattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti
äiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.

-- Hyvin mahdollista.

-- Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti
Tahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.

Sen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki
peittojensa sisään.

Muuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta,
ennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli
takalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin
olivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja
hyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa,
jossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti,
uneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.

Kissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta
keitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri,
kohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan,
ystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä
mutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään
mitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon
kissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.

-- Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi
Vanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja
silmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja
kun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa
mirriä. Ettehän... Ettehän... Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan
sille ruokaa.

Äiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse,
taputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei
tapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.

Mutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin,
että ettehän, isä, tapa mirriä... ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän
vakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti
lattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta
pää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä,
niin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti
kissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja
hyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä
pyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin
kerinlaudat kerinkannassa.

Äiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan
tulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja
varisti niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja
aina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot
lientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.

Taneli seisoi äitin vieressä totisin kasvoin ja ruskeilla suurilla
silmillään turvallisen näköisesti katseli äitin silmiin ja myllyilevään
vellipataan ja taas äitin silmiin ja keittopataan. Näkyi ajattelevan
mitä hän sanoisi jatkoksi äitin puheeseen kun näki äitin olevan niin
harvinaisen virkeällä puhetuulella. Viimein totisesti virkkoi: Sielläpä
Kurkelassa kuuluu olevan mäkiäkin, joista saapi laskea hujautella.

-- On siellä mäkiä.

-- Onko niin isoja, niin korkeita, tämän pirtin harjan korkusia?

-- On siellä korkeampiakin.

-- Onko niin korkeita kuin tuo Sirkkaniemen törmä, jossa pääskyset
pitävät pesiään?

-- On siellä, mäkiä jos kuin monta ja korkeita jos korkeitakin, vaan
kun sieltä ei saa lumineen tulla tupaan, niin ei sinne saa monasti
mennä.

-- Osaan minä puhdistaa kenkäni, virkkoi Taneli reippaasti ja katseli
taas ympäriinsä länttään polkeutuneita kenkiään.

-- Hym... Sinä osaat!

-- Ei suuri sana suuta halkaise, muistutti Niilo, sen se on
näköinenkin. On kengät kuin auskarin jalassa. Tuolla lailla, länttään
polkenut, että varret ovat menemässä jalkain alle ja nokat käyristyneet
polvien tasalle. Niillä kun kävellä vesmeltää lumessa, niin askeleet
ovat kuin kapustalla painellut.

-- Sinä toinen hyvä, muistutti äiti, kattila pataa moittii, vaikka
musta kylki kummallakin.

Niilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni
kannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.

-- Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin,
muistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.

Taneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja
kuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen...
annathan sen... Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien
kissasi Kurkelaan.

Vanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.

Sen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan
kiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta,
tuosta noin, so Kurkelaan! No... Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!

Mutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin
meni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti
kuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.

-- Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse
osansa.

-- Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen
laajuisen sirpaleen.

-- Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen
kohtalolla.

-- Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.

-- Sinustapa ei tulekkaan miestä, jos et opettele osaasi tyytymään.

-- Minustapa tulee mies, kun en tahokkaan Vannin lihaosaa, muistutti
Niilo, seisoessaan äitin takana, ja katseli vasta paikatuita valkeita
liinaisia paikkoja mustaksi pinttyneitten piikkohousujensa polvissa.

-- Sinusta ja kaikista niistä, jotka osaansa tyytyvät, tulee mies,
vakuutteli äiti.

Tanelikin heitti käristyksen pois ja alakuloisena sormi suussaan
katseli äitin ruuan laittamista, ja silmät paloivat Vannin kupin
puoleen kun näki menevän siihen suuremman lihakipeneen kuin omaansa, ja
mieli teki että makea vesi lorahteli suuhun.

Mutta Halli haukkui ja ulvoi ulkona. Hän ei haukkunut pyrkiäkseen
huoneeseen, muuten vaan omia aikojaan haukkui ja ulvoa jollotteli istua
tököttäessään pirtin perässä nietoksen harjalla valjetessa talvisen
aamun.

-- Taas Halli ulvoo, muistutti äiti. Se on monta viikkoa aina
aikaväliin tuolla lailla ulvonut. Mitähän ennustanee, jokohan kuitenkin
lienee viimmeinen lähtö tästä majasta.

Pojat hyppäsivät akkunaan, hieroivat sormillaan reikää lasin kuuraiseen
jäähän, josta toisella silmällään tirkistäen näkivät Hallin, miten se
siinä nietoksella istua tökötti pystyssä kuin piirakka ja katseli
järven selälle, jossa hieno pakkasen usva hienoina haituvina leijaili.
Väliin aina pani silmänsä umpeen ja haukkui ihan hartian voimasta että
pitkät takkuiset karvat hetalehtivat hartioilla. Sitten aina nosti
päänsä pystyyn nokka ihan taivasta kohti, silmät umpeen puristettuina
ulvoa jollotti niin kovasti ja kamalalla äänellä, että poikiinkin teki
pahaa sen kuuleminen. Mutta heitti se viimein ulvomisensa ja tuli
pirttiin, jossa pojat saivat hyvitellä ja antaa Hallinkin suuhun osan
palastaan.



IV.


Taivaan kansi lientyi sileään pilveen, ainoastaan taivaan rannalla oli
kaitanen viilu kirkasta vaskelle hohtavaa poutaa, josta nouseva aurinko
paistoi ikäänkuin varjostimen helman alta sinne pilven peittämään
katokseen, jonka perällä nyt Metsävainion kuurainen nietosten kiertämä
mökki kylmötti, kuni talteen jätettynä.

Lähtöhetki oli nyt tullut. Suureen kelkkaan köyteltiin vitsoilla
kiinni korkea vasu, sen pohjalle pantiin pehkuruusuja, sitten
vaateresuja, joihin käärittiin Vanni, kissa sylissä, istumaan. Vanha
täplikäskirjainen vaippa käärittiin viimmeiseksi katteeksi, jonka
reijästä kuitenkin Vanni saattoi katsella ulos ja hengittää ulkoilmaa.

Isä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo
järvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen
jukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan
töyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli
muutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin
pyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki
toistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen
odottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti
Hallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat
vatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä
ilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä
haukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.

Halki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti
isän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset
kenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat,
yllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten
siekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla
hameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.

Poikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä
nuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää
nujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.

Hallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen
pitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli
häntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin
perään.

Oli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle,
korjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka
rannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan
talviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset
sisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta
rauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä
Vuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja
huurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta
paistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä
vuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan
salaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa
matkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas
siihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt
itsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin
väsyneitä kasvoja.

Siihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla
silmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille.
Päähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat
leukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui
matkalle.

Äänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja
askelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain
hihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan
vartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina
paiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun
nousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään
ja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin
tietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven
pisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien
Kurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota
Halli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet
Hallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä
tulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan.
Jokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea
vesi lorahteli suuhun.

Jospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan
päätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun
tunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava
väsymys.

Metsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta
teeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista
kuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden
toiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli
pitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata
alakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä
matkustamaan Kurkelaan.

Ilta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta
juuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen
matkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka
porstuasta kuului ääniä:

-- No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja
yhä tulee portin täydeltä... Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei
suinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa
panna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä
niillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.

Tämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan
kylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin.
Porstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin
seisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista
kiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen
liikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta,
lasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita
kirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä
siunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi
porinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi
ruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua
pois.

-- Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti
ottamaan Vannia.

Hämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko
oli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti
matkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni
kissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti
pojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.

Äiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen,
mutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua
äitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti
lattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.

-- Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.

-- Tässä se on.

-- Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?

-- Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.

-- Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?

-- Eikö tuo liene sen tähden, kun on näin paljon nälkäisiä ihmisiä.

-- Eikö tämän Kurkelan äitillä olekkaan niin makeata leipää kuin
Heiskalan äitillä oli kesällä... Eikö äiti... Antaako se Kurkelan äiti
minulle voileivän niinkuin Heiskalan äiti kesällä? Antaako äiti?...
Minulla on nälkä... Kuuletteko äiti... Minulla on nälkä.

Äiti ei tiennyt mitä vastata Vannin kysymyksiin; jos hän olisi totuuden
sanonut, niin tiesi että Vanni parahtaisi itkemään, ja valehdella oli
sitä vaikeampi. Mutta Niilo mulautti Vanniin ja kylmästi kuiskasi:
Sinulla nälkä eikä muilla. On nälkä että silmiä hämärtää, vaan ei auta
väkiseminen.

-- Söisin pieniä kiviäkin kun saisin eteeni, virkkoi Taneli jatkoksi
Niilon puheeseen.

-- Söisin sorsan sorkkineen, sikiön söisin siipineen, kun saisin
kynsiini, jatkoi Niilo yhä ja käsillään puristeli tyhjää vatsaansa.

Siihen sekoi ja keskeytyi Vannin kyselemiset, ettei äitin tarvinnut
vastata mitään.

Tuokion kuluttua kuului ääni: Nyt velliä ottamaan! Jokahisella pitää
olla itsellään astia!

-- Hyvä Jumala sentään, jätimme astiat kotiin, kuului äitin suusta
hätäinen sana ja rienti ulos löytääkseen jotakin, vaikka elukkain
astiaakaan, jonka kävisi kaivolla pesemässä ja ottaisi siihen, mutta
kipeästi voivotellen palasi takaisin, pyysi talon emännältä jotakin
ropposta, mutta turhaan. Emäntä tiuskui: Paljonko on huolta, että
laitatte astiat itsellenne. Opitte kyllä laittamaan astiat kun meillä
olette.

Äiti oli ihan pökerryksissä, vapisi tuskasta ja rukoillen huusi: emäntä
kulta, antakaa anteeksi, ettemme ymmärtäneet tuoda astioitamme. Olkaa
armollinen, rakas emäntä, ja antakaa astiaa täksi kerraksi. Olemme
kuolemassa, oi rakas emäntä.

-- Kun kidutte niin kadutte, kuului emännän suusta ylpeä sana.

Emännän pyöreämuotoinen tyttö seisoi keittiön lattialla, ja kun tunsi
tämän astiantahtojan vaimon sen sairaan lapsen äitiksi, mitä hän äsken
oli säälien katsellut pirtin loukossa, niin sanaa puhumatta kiirehti
hän nyt maitohuoneeseen, toi sieltä tyhjän maitohulikan, ammenti sen
velliä täyteen ja kantoi pirttiin Vannin äitille. Toimittipa kokonaisen
suuren jäkäläleivän näille, Vannin äitin perheelle, kääntyi sitten
hyvittelemään Vannia, joka suurilla silmillään ryysyisen peitteensä
alta katsella remautteli tuntemattomaan ympäristöönsä.

-- No entäs sinä, minun tyttöraukkani? Mikä sinun olikaan nimesi,
nousetkos sinä syömään, virkkoi emännän tyttö hymyillen ja veti
resuista peitettä Vannin kasvoilta pois.

-- Vanni sen on nimi, kuului äitin sana, toimitellessa perhettään
syömään.

-- Vanni! huudahti emännän tyttö. Onpa sinulla kaunis nimi. Yhtä kaunis
nimi kuin sinä itsekkin, mutta kuolethan sinä Vanni rukka, kun sinä
katselet niin sairaloisesti. Silmävalkeaisetkin näyttävät keltaiselle.

Vannin mieli meni pahaksi, näpisti kuivat huulensa lujaan kiinni, alkoi
nyhkyttää ja silmiin ilmautui suuret pyörivät vesikarpaleet.

Emännän tyttö pyyhkäsi esiliinallaan vesikarpaleet pois Vannin silmistä
ja hyvitteli.

-- Voi sinua, pikku Vanni. Ei Vanni kuole vielä. En minä anna Vannin
kuolla. Enhän toki minä antaisi noin sievän tytön kuolla. Minä otan
Vannin tytökseni ja ajan surman suota myöten, taudin talvitietä myöten
menemään toiseen kylään... Rupeathan sinä Vanni minun tytökseni, kun
minä annan makeata ruokaa... Rupeathan... Mitä sinä söisit?

-- Voileipää semmoista, kuin Heiskalan äiti kesällä antoi, kuului
Vannin heikko vastaus.

-- Minkälaista se Heiskalan äitin voileipä oli?

-- Se oli makeata.

-- Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta
kirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin
makeaa, että ikänsä muistaa -- virkkoi äiti Vannin puolesta.

-- Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt,
eikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään.
Jumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki
saamme tyytyä vehkaleipään... Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle
meidän äitin leivästä pienen voileivän.

-- Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti
mieluisen toivon vaikutuksesta.

Emännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja
olkisekaisesta leivästä.

Vannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun
leipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi
mieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin
voimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan
istualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän
kerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin
kaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun
täydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi
nyt mieluinen eloisuuden punastus.

-- Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin
Heiskalankin äitin... No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin
makeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.

Vanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä
voileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi
pyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen
silppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi
uutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut
lusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.

Emännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti
taas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan,
minun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.

-- Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen
katse lensi Vannin raukeista silmistä.

Pojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli
Vannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen
tuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä
jäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön
luokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin
Vannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.

-- En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli
kestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä
nimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin
tytökseni, että saan ajaa surman pois.

Mutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:
Onko täällä Hilma?

-- On.

-- Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja
työmiehille.

-- No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän
tyttö.

-- Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita.
Kun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se
on nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas
kuin lammasnahkainen tuppi.

Sen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt
minun tyttöni... Olethan.

-- Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.

-- Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi
kiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.

Kuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä
ja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin
viimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.

Äiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin
kaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla
särpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta
äitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen
sydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui
mieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa
painoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä
taas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän
valkenevan paremmalla onnella.

Mutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja
tiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä,
nähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei
Hilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.

Yhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina
kuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin
kiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli
Vannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa
pantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi
pani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli
oli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita;
mistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä,
että huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi
astioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen
ajatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta
sovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.

Aamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan
astioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta
siellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma
rupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään
vuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti
kynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi
vuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä
oikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja
selvittävän sitä siitä töhmeryydestä.

Päivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät
purtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja
Tanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun
aamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin
ottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen
tahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.

Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin
savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko
huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä
astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli
väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia.
Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.

Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten
raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat
kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja
isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli
heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.

Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin.
Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja
huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.

Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen,
haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät
velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui
purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina
vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.

Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä
näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja
ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta
henkipä tuo lienee surmalle velkaa.

-- Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti
äiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi
tehty.

Isä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan,
keräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski
siihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi
pinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.

Velli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin
vastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi
ellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos.
Palatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin
yksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.

-- Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei
anneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun
ja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.

Äiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen
tuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät
syöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi
samoin kun minullekin.

Siitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken
vellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli
jokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen
Vannin tähteen Hallille.

Vanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei
minun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi
siihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen
isän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän
purtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään
meistä.

-- Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi
Niilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.

Halli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan
jo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja
kun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin
syödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle.
Mutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli
lattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet,
katseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko
vielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään
kahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle,
kytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia
välinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää
suutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.

Äitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille.
Ei hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan
hänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään
ja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten
tyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa.
Hän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui
kokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä
rauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä
auttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän
painoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä
itke äiti, en minä kuole... Mitä itkette, äiti... Äiti, elä itke...

Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan
toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää,
Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki
elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä... Ettehän itke... Kuulettehan
äiti... Ettehän itke.

Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli.
Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta,
voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen
tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan
sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin
osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja
tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan
voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei
voinut tyytyä...

Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa
äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen
paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että
päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään
kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa
Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.

Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.

Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että
nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin
päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.

Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.

Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä
ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa
valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja
ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen
lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan
Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei
varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä
raskas huokaus.

Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa,
heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman
henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva,
että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava,
joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset
päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden
selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.



V.


Kukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien
luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.

Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä
kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa
pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului
vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei,
lapsikullat, mulla ole leipää.

Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli
pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti
monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset
valitukset.

Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi
viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain
korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.

Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut
päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista
se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta,
joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä
pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se
isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän
kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä
kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa
herttaisinta tuutilauluaan.

Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko,
kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.

Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa,
tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että
siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä
itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.

Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta
alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle
katselivat vaan syvästi inhoillen.

-- Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin,
kuului äitin heikko muistutus.

-- Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.

-- Hevosen luita! huudahti äiti.

-- Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli
muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.

-- Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi,
että poikain puhe oli totta.

Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen
luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet
lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.

Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi
palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin
riensi kiireimmän kautta ulos.

Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui
äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka
jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua
asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.

Koko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan
haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin
virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan
täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.

Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei
haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin
siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun
oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan
pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään
alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän
hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa
niin katkerasti... Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä.
Voi, voi minua, äiti... Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.

-- En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla
itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.

Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan
entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä
toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta
ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos,
ja tunsi halun päästä vuoteelleen.

Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin
vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan
sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli
sai enemmän puolen velliä osakseen.

Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat
komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne
vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla
kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen
tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden
piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä
ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.

Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja
voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti
kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo
on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee,
ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät
niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne
kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.

Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien
herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla
ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän
nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä
kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa,
joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä
verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito
kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän
suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin
sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta
kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa,
Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin
sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä,
katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi
pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.

Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta
sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna,
pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.

-- Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi
kuvernööri kääntyen Taneliin.

-- Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.

-- Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut
kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.

-- Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä
Taneli.

Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on
tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että
vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on
täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää
survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten
lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää
sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.

Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan,
että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat
saavat elättää koiransakin rinnallaan.

-- Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.

Äitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi
siitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen
sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa
povessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni
olen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä
syyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti
katkeraan itkuun.

Tämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa,
mutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas
uudisti: Anna, pappi, minulle leipää... Minulle ja äitille.

-- Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.

-- Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja
pyöritteli sormeaan suussaan.

Tähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli
sanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten
ollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin
nimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty
siten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on
määrännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:

-- Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan
kohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. --
Hyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin
jälkeen.

Toisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän
huoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään
kiirehti matkalle.

Samoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat
kuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa
räystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien
suunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.



VI.


Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan
hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion
Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun
hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan
tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen
nälkä polttaa povessani".

Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella
istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin
kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät
oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:

-- Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän
rakasta Liisaa... Kolmeen päivään ei mitään... Minä jätän puolen
ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa
ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.

-- Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.

-- Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen
Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:

-- Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne
lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle
jotakin antamisia.

Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen
virkkoi:

-- Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme
ja toinen puoli säästää heille... Kolmeen päivään ei syönyt mitään.
Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään... Todellakin tehkäämme
liitto, että syömme vaan puolen veroamme... Eikös niin, isä ja äiti?

Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:

-- Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin
laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.

Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon
äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää,
lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen
jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta
joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan
hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:

-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset.

Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta.
Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja
huudahti:

-- Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?

Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:

-- Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet.
Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini,
tulethan.

Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi
siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan
Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään.
Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin
Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne
hoitopirttiin.

Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat
pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat
ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin,
esti poikaset siitä hommasta.

Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina
siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää
kaikki ilman.

Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului
vaan joukosta:

-- Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan
minullekin osani.

Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt
pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä
erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen
hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut
mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.

Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun
solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen
muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat
"kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani",
niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet
tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui
saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua
kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan
taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny
pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri
maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä
kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on
Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on
kiitettävä Jumalaa.

Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti
Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin
ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.

Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä
kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä
tavata häntä.

Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä,
kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin
Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja
toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen
kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.

Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle
vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua
päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita,
toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina
niepseämmän palan.

Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki
monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä
syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan
siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille,
että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt,
vaan koetti palkita muulla hyvällä.

Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei
hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa
pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja
erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin
Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei
eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä
toisten hoitolaisten kanssa.

Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset.
Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina
sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi
tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa
heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta
tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun
valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka
nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.

Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että
ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen
tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain
muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta
parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja
annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään
tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat.
Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja
tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa
ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.

Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli
syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan
Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.

Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja
muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän
melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä
kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen
vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin
on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi
syvään ja painavasti lausui:

-- Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian
merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille
maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. -- Sitten liitti
hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen
kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti
tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä
ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta
katkusta.



VII.


Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista
terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi
sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen
painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin
yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään
tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan
sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän
hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa
nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan
syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni
vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän
harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.

Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi
nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä
kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan
kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia
kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen
saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan
syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet
värähtämättömät kasvot.

Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti
pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja
valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut
asujia pirtin.

Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin;
joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.

Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.

Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin
isä...

Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli
rinta.

Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:

-- Elä itke, äiti... Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä
olen.

Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää
kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:

-- Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen...
Kuuletteko, äiti, tässä minä olen... Eikä Niilo eikä Taneli ole
kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa...
Ettehän itke, äiti, enää... Ettehän.

Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen
kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan
kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti,
niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat
kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi
ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta
viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.

Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää,
äiti... ettehän... Nukutteko nyt päivällä, äiti... nukutteko... Minulla
on ikävä, kun nukutte... Ettehän nuku kauvan... Minulla on ikävä.

Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja
lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei
koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin
paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui:
Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti,
äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.

Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse,
otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan
kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman
luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun
syliini, lapsi kulta.

Kamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä
leivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa.
Kas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa
äitiä, hyvitteli emäntä Vannia.

Kauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö
äiti ole jo tullut kylpemästä?

-- Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan
kylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli
emäntä.

-- Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.

-- Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se
tulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.

Syvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi
kuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen
peltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja,
keinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia,
lakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä
raamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä
muotokuvaa.

Kaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään
minkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut,
viihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se
äiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean
näköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion
perästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.

Hilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin
hyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin
liiasta hyvittelemisestä.

Nyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja
toimessaan kertoi:

-- Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski
lukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi... Katsopas
tuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa,
jota tuopi tuolle pienelle tytölle... Katsopas miten tuo tyttö kaksin
käsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.

-- Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni
tyytyvällä mielellä.

-- On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle
pienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä
tulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa
tuomaan sinulle kirjettä.

Vannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä
ja pitkän tuokion perästä kysyi:

-- Mistä se kyyhkynen osaa tänne?

-- Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se
osaa... Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana
sylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella,
tuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa
illan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka
lepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin
se kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin
kirjeen... Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se
lentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa
käsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme
niitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.

Vannin sydän hytkähti siitä hyvästä toivosta, että koko ruumis
liikahti. Kasvot tulivat hyvän tuulen näköisiksi, ajatukset jäivät
askartelemaan niissä ihmeellisissä seikoissa, minkämoinen mahtanee
olla se kirkon sauna kun siellä kyyhkysetkin kulkevat, vaikka
Metsävainionkaan saunassa ei näkynyt milloinkaan käyväksi, ja miten
puhdas mahtaneekaan olla äiti sitten sieltä palattuaan, kun se siellä
niin kauvan kylpee... Vissiin sen paitakin on niin puhdas, niin puhdas
kuin mikähän vaan... Niin puhdas kuin tuo pilvi tuolla taivaalla. Niin
puhdas, niin puhdas kuin tuo lumihanki, johon paistaa tuo aurinko...
Niin mahtaa olla, huokasi Vanni pitkän tuokion perästä ja jäi
katselemaan niitä toisia muistokorttia, joissa kussakin oli joku kuva
kaunistamassa lehteä.



VIII.


Kuntahallitus oli päättänyt lopettaa Kurkelan hoitopaikan ja ne lapset
ja vanhat, jotka eivät omin voimissa kykene kerjäämään, "myödä
huutokaupalla" vähimmin vaativalle hoidettavaksi.

Oli toukokuun lenseä päivä. Nurmet jo vihottavat ja lehti kiirehti
puihin ja järvet liplottelivat herttaisia väreaaltojaan hiljaisen
etelätuulen lepposesta henkäilystä.

Tänä päivänä oli Kurkelassa köyhäin ja vaivasten huutokauppa. Ja olivat
ne nyt kaikki, mitkä surma oli säästänyt, pesseet kasvonsa, harjanneet
päänsä, ja keräytyneet Kurkelan kartanolle odottamaan sitä kaupan
hetkeä. Mutta jokahisen povessa tuntui värisyttävä pelko siitä
minkälaisten ihmisten pariin sattuu joutumaan. Se, että jo edeltäpäin
oli ilmotettu annettavaksi vähimmän vaativalle, antoi syytä tähän
pelkoon, sillä olihan luonnollista, että sen kannatti ottaa vähimmästä
hoitaakseen, joka aikoi antaa huonoimman hoidon.

Sitä paitsi näkivät saapuvan huutokauppapaikkaan köyhien huutamista
varten senlaisia henkilöitä, joilla tiettävästi ei ollut ruokaa,
itselleenkään ja muutenkin olivat ilkeitä ihmisiä, niin tuntui tämä
hetki surkean pelottavalta.

Riutumaisillann olevilla vanhuksillakin tuntui olevan sääli antautua
kurjuuden surmin kuolemaan, kun kerran olivat saaneet henkensä tuoduksi
läpi sen taistelun, missä sadat muut sortuivat heidän silmiensä edessä.
Ja pani tämä ihan vapisemaan, että pitääkö suden suusta päästyään
joutua karhun kitaan.

Huutokauppaherrat olivat tulleet, ja hetken talossa tuumailtua tuotiin
kartanolle pöytä, kaksi istuinta ja pöydälle paperivihko, kynä,
mustepullo ja vasara.

Herrat saapuivat nyt paikalle, istuivat istuimilleen, pääherra pöydän
päähän ja kirjuri sivulle. Mutta ennen kun huutokauppa voi alkaa, oli
erotettu lampaat vuohista ja vuohet lampaista, mitkä jaksavat kerjätä
ja mitkä ei. Kun oli kysytty kutka ovat joukossa ne, jotka eivät voi
kerjätä, alkoi kuulua kaikkien suista ääniä:

-- En minä voi kerjätä, en minä voi kerjätä, en minä, en minäkään voi
kerjätä.

-- No, jaksaa kait Auno Parviainen kerjätä, kuului kuntaherran suusta
päättävä sana ja mustat silmät katsoivat käskevän näköisesti Auno
Parviaisen surkean näköisiin kasvoihin. Mutta Aunon kasvot muuttuivat
yhäkin surkeammiksi ja ihan itkusissaan rupesi huutamaan:

-- En minä, en, rakas herra, minä voi kerjätä, minulla on nyt menneet
voimat ihan oteri tänä talvena, se tuotakin sarvenata kolottaa ihan
kuin koiran kulkussa. Tuokin Riikka Kovalainen jaksaa paremmin.

-- Sinä paremmin jaksat kuin minä, minun päällenikö sinulla on matala
aita, kuului Riikan suusta vihainen sana. Ja Riikan puheeseen
sekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.

Jotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä
huutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi
siinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.

Kyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä
Kurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä,
ja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat "myötäviksi" ja
kirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon
tuli huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas,
johon tuli sen huudettavan hinta.

Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan
vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni
käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla
silmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.

Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan,
niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.

Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat
hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi
kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta
kuului sanat: Ettehän anna kellekään.

-- En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan
tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin,
otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin
kasvoilta ja hyvitteli:

-- Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon
saunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun
tyttöni... olethan.

-- Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen
rauhoittava huokaus puhkesi ulos.

Pääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä
väen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä,
ettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi,
että Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:

-- Mitä tahdotaan tuon hoidosta?

-- Kuusikymmentä markkaa. -- Viisikymmentä viisi. -- Viisikymmentä
neljä. -- Viisikymmentä kolme. -- Viisikymmentä kaksi. -- Viisikymmentä
yksi. -- Viisikymmentä, -- kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että
vasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin
vasaramies huusi:

-- Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.

-- Siinä on paljon tuommoisessa työtä, ihan huimimmallaan ikävöimään,
niissä on tuommoisissa paljon työtä, kuului miesjoukosta purinata,
mutta vasaramies ei sitä kuunnellut, huuti vaan katkeamatta:

-- Viisikymmentä. Viisikymmentä ensimmäinen ja toinen kerta.
Viisikymmentä. Nosti yhä korkeammalle vasaransa, heilutti sitä ilmassa
kuni tuskassa.

Kurkelan emäntä ei ollut vielä virkkanut mitään, niin Hilma emännän
takana seisoessaan nyki emäntää ja hätäisesti kuiski:

-- Elkää antako mennä, elkää antako, elkää äiti rakas antako muille.
Minä annan puolen ruokaani tälle. Ettehän anna.

Emäntä ei siitä Hilman nykimisestä eikä kuiskimisesta ollut
tietävinään, odotti vaan sitä silmänräpäystä milloin se huutaa
ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, niin silloin sanoisi sanansa.
Mutta nyt oli jo vasaramies heiluttanut kättään ilmassa kyllikseen ja
huutanut kymmeniä kertoja: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen. Jo rupesi
nyt laskemaan vasarataan pöytään ja sanomaan: Viisikymmentä
ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Silloin emännän povi hytkähti ja
kuului sanat neljäkymmentä viisi.

Vasaramiehen käsi kohosi taas uudestaan, entistä kiivaammin huiteli
pitkävartinen vasara ilmassa ja rupesi taas kuulumaan huuto:
Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen kerta,
neljäkymmentä viisi. Mutta kun väkijoukosta ei heltinyt alentajaa, niin
huuti entistä kovemmin: Neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen. Eikö
tule alennusta? Neljäkymmentä viisi ensimmäinen, toinen ja kolmas
kerta. Sen sanottuaan paukautti vasarallaan ontosti kumahtavaan
pöytään, että kartano räjähti vastaan.

Silloin hypähti emäntä, kaksin käsin puristi Vannin syliinsä ja iloisin
kasvoin lähti juosta hynttyyttämään sisälle, johon Hilma kynttä kantta
seurasi perässä ja kyseli:

-- Ijäkseenkö se saatiin Vanni vai miten? Sanokaa äiti, tuliko se
ijäksi vai miksi aikaa, no sanokaa, äiti.

Emäntä ei ollut kuulevinaan Hilman kyselemistä, mutta sisälle tultuaan.
laittoi Vannille kauniin voileivän käteen ja hyvissään purisi:

-- Olisin huutanut vaikka kahteenkymmeneen markkaan ja vielä alle
siitäkin, vaan hullut kun niin korkealle heittivät... No onhan se
isännän mielestä parempi kun jäi niin korkealle, saa maksaa veronsa
sillä, ei tarvitse ei penniä kilauttaa, veron maksussa, se
neljäkymmentä viisi markkaa riittää yllin kyllin.

Hilmakin katseli kassoistaan vielä koreampia muistokorttia antaakseen
Vannille siitä ilosta kun jäi kotiin. Nyt tiesi Hilma saavansa ihan
huomenna pappilan Fanny neitin vieraakseen, jonka kanssa saadaan oikein
päättää Vannin kasvatuksesta ja kertoa miten Vanni on meihin ja me
Vanniin mielistyneet.

Rupesi nyt Hilma kiireimmän kautta punakirjaisesta karttuunista
ompelemaan Vannille uutta kesämekkoa, jonka piti joutua huomiseksi
valmiiksi, jos tuota sattuisi niinkuin pappilan Fanny tulemaan huomenna
vieraaksi.

Kauvan aikaa nähtiin Kurkelan kartanolla väkiryhmän keskessä
vasaramiehen käden pitkine vasaroineen ilmassa heiluvan ja myötään
kuului ääni: ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, ensimmäinen,
toinen ja kolmas kerta. Mutta tästä eivät nyt Kurkelan asukkaat
perustaneet, kun Vanni oli jäänyt heille, jonka hoitopalkalla saadaan
kuntavero maksetuksi.

Viimmein loppui kartanolla se toimitus ja kuni ainakin työstään
väsyneinä ja työnsä tehneen näköisinä astuivat nyt huutokauppaherrat
sisälle. Mutta Vanni hilmerehti siellä iloisena ja puhtaana taas uusien
Hilman antamien muistokorttien kanssa. Niin kunnan esimiehen silmät
kiintyivät Vanniin ja ennen kaikkea virkkoi hymyillen:

-- Tämäkö se on se huutolaistyttö... Etpä sinä ole sen näköinen.
Tuleppa nyt antamaan kättä, vai pelkäätkö vieläkin kuten äsken. Tulehan
nyt, sinä sievä äitin tyttö, antamaan kättä, sinusta näkyy tulevan
kaunis ihminen... Olethan sinä äitin tyttö, vai mitä?

Vanni ei kestynyt kuntaherran kielittelyihin, pysyi vaan kainona ja
hyypiytyi sängyn päähän seisomaan, puristi kädessään muistokorttivihkoa
ja lapsen viattomilla suurilla silmillään hieman arasti katsella
remautteli herroihin ja väliin aina ompelukoneen ääressä istuvaan
Hilmaan, mitä se tähän asiaan sanoo.

-- Arkanapa näkyy Vanni vielä olevan teihin, virkkoi Hihna naurahtaen,
mutta menehän nyt kuitenkin antamaan kättä noin hyvälle vieraalle, joka
sinut antoi meidän tytöksemme.

Vanni nyt kuuli, että se on hyvä vieras, niin mennä sipsutti
kuntaherran luo ja lyödä lopsautti kättä oikein olkansa takaa.

-- No sinähän olet vasta oikein kiltti, no jopa sinä olet kiltti, kun
niin komeasti annat kättä ja osaat jo antaa oikealla kädelläsikin.
Annappas tuollekin toiselle herralle. Kas niin, no kylläpä sinä olet
kiltti... Mitähän minä antaisin sinulle, että sinä rupeaisit minun
tytökseni.

Sen homman kuultua kiimasi Vanni Hilman luokse, nojasi itsensä Hilmaan
ja sormeaan suussaan pyöritellen katseli aran näköisesti herroja.

Hilma seisautti ompelunsa, taputti Vannia poskelle ja hymyillen
vakuutti:

-- Ei minun Vanniani anneta kellekään. Ilman minua ja äitiäni olisi
Vanni tuonelan herran kamarissa... Sairaana, ihan heikkona sairaana oli
jo tänne tullessaan. Mutta pappilan Fanny, minä ja äiti toimitimme
tälle paremman palan aina joka päivä suuhun, niin siitä virkistyi. Ja
kyllä tämä nyt tulee aikaan niin kauvan kun isä ja äiti ja Niilo ja
Taneli tulevat sieltä kirkon saunasta kylpemästä.

-- Kylpyretkelläkö ne ovat veljet ja vanhukset? virkkoi kuntaherra
naurua hymähtäen.

-- Siellähän ne ovat, ne kylpevät siellä ihan terveiksi ja puhtaiksi
itsensä. Ja sitten ne kun tulevat, niin silloin meillä on lysti.

-- Ja kyyhkynen tuopi meille kirjeenkin sieltä kirkon saunasta, lisäsi
Vanni, ja syvä ihastuksen loimu näkyi Vannin pyöreissä kasvoissa.

Mutta kun emäntä oli toimittanut sekä huutolaiset että kerjäläisiksi
määrätyt syömään viimeistä lähtöatriaansa ja tuli nyt sisälle, niin vei
herrat isännän kamariin, johon kohta tuli isäntäkin ulkoaskareiltaan,
ja istuivat nyt vieraat puhuttelemaan talonväkeä ja talonväki vieraita.

Kuntaherra otti nyt vakavan muodon, nähtävästi sanoakseen jotakin
asiallisempaa, vaan veteli kuitenkin letkavartisesta piipustaan vielä
muutamia leuhakoita savuja. Mutta katkasi hän nyt tupakoimisen ja
virkkoi:

-- On se tuoni kolmella viimme kuulla niittänyt toukoaan... Tiedättekö
että yli tuhat köyhää on yhteensä näissä neljässä hoitolassa, näillä
kuukausilla kuollut.

-- Vai yli tuhat henkeä... Se on lihan tekoa se, jatkoi isäntä. Se
olikin kauheaa kun monta ja monta, ihan kymmeniä päivässä piti kantaa
kuolleita ulos.

-- Niin oli Jumalan tahto, huokasi kuntaherra.

-- Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä
tässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa
ruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä
paljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.

Emännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi
virkkoi:

-- Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että
kymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.

-- Ei liene totta... Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus
pitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra
hieman närkästyneellä painolla.

-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne
hoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat
olisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä
puolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja
yöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma,
niin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin
kolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että
ruualla ne eivät olleet autettavissa... Sitten vasta kun alkoivat
kuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni
vanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja
hypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa
kuollutta... Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa
pirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät
eivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja
se teki työtään... Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat
perustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle
ollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut
meille.

-- Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti
kuntaherra emännän puhetta.

-- Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta
näkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja
kohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan
samassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän
tuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän
polveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja
puhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti,
koppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:

-- Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi...
Sinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden
piti hoitopaikan johtua meille... Sinunko, sinun, sinä minun pikku
perhoseni.

Vanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen
näköisenä katseli vieraita.

Emännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina
kesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa
mitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille
osottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet
kihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen
vierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä
merkiksi verkalleen silitteli.

Kuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien
tilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen
vuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun
justiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin
ovat kaikkialla kirkkaat.

Isäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä
ja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä
välittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin
huoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun
emäntä ja Hilma olivat niin hyvät. -- Vuoden oli nyt Vanni ollut
Kurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena,
Kuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät
alkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät
sen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että
tahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin
näyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei
edes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.

Emäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia
luotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään
asti.

Soikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli
syntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä
kerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti
paljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla
viipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän
tullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään
Vannin suhteen.

Kurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin
Vannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun
kesä alkoi liketä.

-- Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri,
kohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi
Vannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun
silloinkin oli isäntä käskenyt pois.

-- Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää
mennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta,
niin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat
kerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat
lähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät,
niin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan
Vannin kotona.



IX.


Oli toukokuun poutainen päivä. Laaksojen pohjarinteissä näkyi vielä
lunta, mutta päivärinteissä rupesi koivun urpa suurenemaan ja vainiolla
nurmen sängestä pilkotti uusi oras. Ensimmäiset pääskyset liitelivät
ilmassa sinne tänne. Silloin tällöin aina laskeutuivat alas ja
liukkaasti surahtelivat kentällä keloilevan kissan kynsiä hippoen ja
samassa taas liitivät huimaavaan korkeuteen, jossa katkeamatta
surittelivat yksinkertaisia laulujaan. Laskeusipa joku sopuisa pari
viirin selkäänkin, jossa rinnakkain istuen lauloivat laulunsa lukkoon.
Mutta tuokion perästä taas heittäytyivät alas ja liukkailla siivillään
vauhtia lisäten luikasivat kissan käpälöitä, hippoen takasin ylös
siintävään korkeuteen.

Tätä katseli nyt Vanni Ullan kanssa, istuessaan kivellä Kurkelan portin
takana, kun emäntä oli heidät lähettänyt matkalle. Tähän olivat tytöt
istuneet miettimään minne päin ensiksi lähetään ja kyynel tahtoi Vannin
silmiin kihota, mutta paljon viihdytti ne iloiset pääskyset, kun
heilläkään ei ollut kotia ja olivat iloiset.

Ulla hyppäsi seisalleen ja iloisesti lausui: Suru ei janota, mutta
rikkaan hyvät eväät. Sen sanottuaan koppoi pienen kerjuumyttynsä
kainaloonsa ja lähti reippaasti käyskelemään metsän syvyyteen urkenevaa
tietä. Metsän rinteestä katsoi jälelleen Vanni, näkisikö siellä
portilla emäntää tai jotakin talon ihmistä, mutta, niitä ei näkynyt:
ainoastaan pääskyspari liiteli mäntyjen latvoilla ikäänkuin saatellen
heitä, niin kääntyi Vanni Ullan jälkeen ja katosi metsään.

Ulla näki, että Vannin toveruus kerjätessä ei ollut vahingoksi; juuri
Vannin tähden annettiin taloissa hänellekin parempaa ruokaa ja
runsaammasti kuin koskaan ennen, niin päätti nyt matkustaa Koivulahden
kaupunkiin, jossa oli jo ennen kerran äitinsä kanssa käynyt ja nähnyt
kerjäämisen olevan parempaa kuin missään muualla.

Kaupungin puistoissa istui penkeillä ihmeellisen komeita ja kauniita
ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, joita lähestyminen
kainostutti Vannia, että usein hän tahtoi pysyä Ullan suojassa. Mutta
kun Ulla lähestyi heitä rohkeasti, niin seurasi Vannikin, vaikka usein
Ullan hameesta pidellen. Ulla aina pyyti köyhäinapua kahdelle orvolle,
isättömälle ja äidittömälle raukalle, sekä itselleen että Vannille.
Vannin orpouden hän etupäässä aina kertoi ja sen että miten se raukka
oli joutunut hänen turviinsa. Mutta usein kävi niin, että lahjoittajat
antoivat Ullalle viisi penniä ja Vannille kymmenen.

Mutta kun Ulla ja Vanni tulivat kahden kesken, niin Ulla esitti
Vanuille, että sinä olet pienempi ja minä olen isompi, niin ota sinä
nämä pienemmät rahat ja anna minulle isommat, johon Vanni taipuikin kun
se oli niin luonnollista.

Kerjuuta jatkettiin päivä ja toinenkin ja aina näkyi niin, että Vanni
nai kymmenen pennin lantin ja Ulla viiden pennin. Nyt Ulla sai jostakin
liinan kaistaleen, josta ompeli itselleen pitkän ja niin kaitasen
säkin, että justiinsa sopi kymmenen pennin lantti tasalleen pohjaan,
mutta sivulle ei mitään. Ja Vannille ompeli niin kaitasen samanlaisen
säkin, johon meni justiin viisipenninen tasalleen pohjaan. Näihin
asetettiin nyt entiset rahat ja lähdettiin toisia pyytämään, jotka nyt
kahdesta luonnollisesta syystä jaettiin siten, että Vannin säkkiin
pantiin viisipenniset ja Ullan säkkiin kymmenpenniset. Leivosten
kauppiaat myöskin antoivat Vannille isomman ja Ullalle pienemmän
leivoksen, mutta Vanuilla ei ollut niille säkkiä, ne pantiin Ullan
säkkiin ja syödessä jaettiin siten, että Vanni sai pienemmän ja Ulla
otti isomman leivoksen.

Oli helteinen sunnuntai kesäkuussa. Enemmän kuin koskaan ennen oli nyt
kaupunkilaisia tullut viileään lehdikkopuistoon nauttimaan sen
varjoisesta viileydestä ja tapaamaan tuttaviaan ja tulemaan uusille
tuttaville tutuiksi.

Nyt Ullan ja Vannin kerjuu oli oikein rovellaan ja tuotti tuloja
enemmän kuin koskaan ennen ja saalis lisäsi rohkeutta. Tytöt
hilmerehtivät kuni pulmuset kevään ensimmäisessä pälvessä.

Rönnbergin Sanna istui yksinään eräällä sohvalla. Hän oli vaivanen ja
ruma, riiden syömä, kyttyräselkäinen raukka, jonka tähden hän nyt tänä
hetkenä, jolloin kaikki etsivät hauskuutta, näkyi saavan olla yksinään.
Mutta hän viihtyi luonnosta, siitä kun näki muittenkin niin hyvin
viihtyvän. Sattuipa Ulla ja Vanni kulkemaan Sannankin kautta, niin Ulla
rohkeasti esitti asiansa Sannallekin. Mutta Sanna ennen kaikkea ryhtyi
kyselemään, mistä ja ketä olette ja mikä on nimenne. Sannan Ullalta
kysellessä, Vanni katseli ihmeissään Sannaa, kun ei ollut ennen sen
näköistä ihmistä nähnyt. Kauvan katseltuaan kysyi Vanni:

-- Minkätähden sinulla ei ole kaulaa, niinkuin muilla ihmisillä?

-- Sen on tauti syönyt jo lapsena, kuului tyyni vastaus.

-- Olempa minäkin sairastanut, mutta ei minulta ole tauti syönyt
kaulaa.

-- Kiitä, hyvä lapsi, Jumalaa siitä.

-- Mutta minkätähden sinulla on suu syrjässä?

-- Tauti senkin on tehnyt.

-- Onko se tauti suunkin syönyt?

-- On syönyt kasvoluun, niin suu on kasvaessa siirtynyt itsestään
siihen missä se nyt on.

-- Eipähän minun kasvoluutani ole syönyt tauti, vaikka sairastin
Kurkelan pirtissä.

-- Lapsi kulta, kun sinä olet vielä viaton... Tule nyt minun syliini.

Vanni kuultuaan Sannan herttaiset sanat ja nähdessään Sannan ojetut
kädet, tuli hieman kainoksi, mutta siirtyi kuitenkin Sannan lähelle,
josta Sanna otti kamaloista ja nosti syliinsä.

Vanni nojasi itsensä Sannan rintaa vasten, oli siinä niinkuin tunsi
Sannan tahtovat pitää eikä tuntenut mitään kiirettä mihinkään. Ulla
vilkasi Vanniin kiirehtivän silmäyksen ja kuiskasi: Lähtään pois...
Tuonne tuli paljon vereksiä ihmisiä, lähtään sinne... lähtään.

-- Mene sinä nyt sinne, Vanni jää tänne vähäksi aikaa, muistutti Sanna
Ullalle.

Ulla lähti yksin, niin Sanna kysyi Vannilta. Antaako Ulla sinulle
puolet rahoista?

-- Antaa... Minulla on pienempi säkki... Tämmöinen säkki ja Ullalla on
isompi säkki, johon sopii isompi raha.

-- Ullako sinulle teki tämän säkin?

-- Ulla... Ulla näki ettei puoliakaan tuota kerjääminen kun ei ole
Vanni mukana, niin tuli liehakoiden Vannin luokse kiireesti ja palavin
silmin virkkoi: Tuonne tuli iso joukko herroja, jotka eivät ole meitä
nähneetkään, lähetään nyt yhdessä sinne... Ne on komeita ja suuria
herroja... Lähtään nyt heti.

Vanni katseli Sannan silmiin, mitä siihen Sanna sanoisi. Vaan Sanna
keskeyttääkseen sitä Ullan liehakoitsevaa kiirettä kysyi: Näytäppä
minkä verran sinulla on rahaa...

Ulla punastui, mutta veti kuitenkin kerjuupussistaan esiin pitkän
säkkinsä, jota oli jo puolen kyynärän verran täytetty kymmenen pennin
lantilla.

-- Miksikä sinulla on noin paljon ja Vannilla näin vähä?

-- Minä sain nyt tuolla käydessäni paljon, lipasi Ulla.

-- Mene nyt vielä yksinäsi sinne, minä annan saman verran Vannille mitä
sinä saat sieltä... Mene nyt ennenkun ne herrat menevät pois, kehotti
Sanna Ullaa, mutta Ulla hämmästyi ja jäi pyytelemään Vannia mukaansa.
Mutta Sannan kasvot tulistuivat ja sanoi käskevästi: Mene nyt aivan
heti, sinä petturi.

Tämän sanan kuultuaan lähti Ulla häpeissään astua lurpottelemaan
ihmisjoukkoihin, mutta kerjäämisestä ei näkynyt tulevan mitään, vaani
vaan salaa mitä Sanna Vannin kanssa meinaa.

Sanna puristi Vannia lujemmin rintaansa vasten, katseli sen suuria
tumman sinisiä silmiä, joista avonaisesti loisti vielä puhdas lapsen
viattomuus, ja kysyi: Tahtoisitko ruveta minun tytökseni?

-- Tahtoisin, kuiskasi Vanni kainosti.

--- No lähdetään sitten kotiin, virkkoi Sanna, kohosi seisalleen ja
lähti santaista puistonkäytävää kävelemään kotiin päin, ja somalle
tuntui kun Vanni piteli häntä kädellään hameesta, astuessaan hänen
rinnallaan. Kaupungin laidassa oleva punainen valkoikkunainen korkea
talo oli Sannan ja hänen kahden veljensä yhteinen, jäänyt vanhuksien
kuollessa perinnöksi heille. Tässä oli nyt kaksi huonetta Sannalla,
joissa hän toisessa isommassa huoneessa teki vaatteen silitystyötä ja
toinen pienempi huone oli varsinaisena asuinhuoneena. Mutta se oli
kaikenlaisilla suurilla ja pienillä kasveilla täytetty, että tuskin
sopi yhdelle sivulle sänky, joka oli ladottu vaatteita miestä
korkealle. Sen päässä pieni kumalteleva kaappi, jonka päällä oli iso
kuvastin. Ja sängyn edustalla pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli puoli
tusinaa topatuita tuolia. Tähän kamariin Sanna toi nyt Vannin, asetti
viereensä istumaan topatulle vieteripohjaiselle tuolille ja sanoi: Tämä
se on minun ja sinun koti.

Vannista tuntui kuin olisi eksynyt. Ei pitkään aikaan kyennyt puhumaan
mitään. Mutta kun oli saanut Sannan kanssa syödä, ja saanut uudet
alusvaatteet, niin aukesi hänen kielensä, ja kesti sitten kyselemistä
koko viimmeiseksi iltapuoliskoksi päivää, eikä Sannaakaan haluttanut
enää mihinkään koko iltana.

Kauvan vielä tilkatteli Vanni nukkumasijallaankin, että Sannaa rupesi
väsyttämään vastaaminen kaikkiin kysymyksiin, pyysi rupeamaan nukkumaan
ja oli panevinaan silmänsä kiinni.

-- Mutta ethän sinä ole vielä siunannutkaan, muistutti terävästi Vanni.

-- Kukas sinun on opettanut siunaamaan?

-- Äiti... se äiti, joka on kirkon haudassa.

-- Miten se käski tehdä?

Silloin Vanni liitti kätensä ristiin rintansa päälle ja luki Isämeidän
ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia,
isää, äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.

-- Minkä tähden se äiti käski sillä tavalla siunata?

-- Sentähden, ettei ruma henki saisi tulla tekemään nukkuessa pahaa...
Mitenkäs se sinun äitisi käski siunata?

Sanna tuli hämilleen. Oli vaikea sanoa, ettei hänen äitinsä opettanut
mitenkään ja vaikea oli valehdella, sanoi kuitenkin: Kyllä kai se
opetti samalla tavalla.

-- Mutta eikö täällä olekaan rumaa henkeä kun sinä et siunaa?

-- Kyllä se on täälläkin, vaan minun ei tarvitse siunata kun sinä
siunasit.

-- Mutta sinäpä et pannut käsiäsi ristiin silloin kun minä siunasin.

-- No siunaa nyt uudestaan, niin minä panen käteni ristiin, näin juuri.

Vanni pani kätensä ristiin rintansa päälle, siirti itsensä oikein
likelle Sannaa ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui
herttaisesti: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, Sannaa, Ullaa, isää ja
äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.

-- Mutta eihän nyt tarvitse enää isää eikä äitiä siunata kun ne ovat
kirkon haudassa.

-- Onhan Kurkelassa äiti ja isä.

-- Siunasiko se Kurkelan äiti milloinkaan?

-- En minä sen kanssa nukkunutkaan yhdellä vuoteella.

-- Onko sinulla muualla äitiä kuin Kurkelassa?

Vanni ei vastannut siihen kysymykseen, painautui vaan Sannan kylkeen
lujempaan, niin Sanna kysyi: Olenko minä sinun äitisi?

-- Olet, kuului hiljainen kuiskaus Vannin suusta.

-- Sinä lapsi kulta, sanoi Sanna ja sulki syliinsä Vannin, suuteli
häntä ja lisäsi: Sanotko sinä aina minua äitiksesi?

-- Sanon, kuului Vannin suusta sydämmellinen kuiskaus.

Nyt tekeytyi Sanna uniseksi, oli heittäytyvinään nukkumaan ja muistutti
Vanniakin nukkumaan rupeuksesta.

Vanni asettuikin tyyneen, mutta kauvan harreili silmät huoneen
esineisiin ja huulet mutuilivat, mutta nukkui viimmein.

Sannaan vaikutti Vannin oleminen hänen vieressään niin kummalla
tavalla, että ei nukuttanut kaukaan aikaan, vaan Vannin nukuttua nousi
istualleen ja katseli Vannin ihanasti puhtaita kasvoja ja ihmetteli
mielessään sitä metsien rauhaa, mikä kasvattaa lapset ihan enkelin
viattomuudessa näinkin suureksi kuin Vanni on, joka kaupungissa ei ole
mahdollista. Ajatteli sitäkin, kykeneekö hän ensinkään suojelemaan
Vannin puhtautta, kykeneekö hän äitin sijalla ohjaamaan tuon vilkkaan,
herkkäluontoisen lapsen elämän askeleita. Nämä kysymykset panivat
mielen ahdistuksiin, kohottivat kyyneleet silmiin ja tunsi sydämmensä
nöyremmäksi kuin koskaan ennen alistumaan Jumalan armolliseen johtoon.
Ja kun oli rukoillut Jumalaa yksin antamaan viisautensa ja voimansa
Vannin kasvatuksessa, kuin muissakin asioissa, niin sitten vasta palasi
hänen sieluunsa rauha ja sai vaipua uneen.



X.


Huomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa
puhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen
päästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin
Siirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä
tyttölapsilla oli.

Nyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät
Vannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista
kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan
puhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin
puristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin
kummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin
tuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa,
ettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän
punaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi
kasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan
itkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.

Sanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä
olen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on
vienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt
tullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi... Saanhan... sano nyt... Elä
nyt itke niin katkerasti... Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon,
ettet jaksa hallita itkuasi... Mikä sinulla on... Tyynny nyt, minun
Vanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.

-- Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.

-- Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin
rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs
katsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä
sievillä kengilläsi, jotka narisevatkin... Kas niin! Eipä olekaan
Ullalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä
keltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea
ihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin
rouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.

-- Kas vaan... no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin
se on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin
helposti. Mikä onni!

-- Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen
tuolta puistosta eilen illalla.

-- Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit
syliisi.

-- Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.

-- Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva
Sundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun
luokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun
tytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?

-- Olen.

-- Olenhan minä nyt sinun äitisi.

-- Olet.

-- Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.

-- Lapsella on lapsen mieli.

-- Mutta ihmeellinen lapsi.

-- Ja viaton kuin taivaan enkeli.

-- Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut
totta.

-- Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä
oloissa noin puhtaana?

Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva
Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan
haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.

Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin
kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi
kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän
odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin
tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät
variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.

Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän
puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin
kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan
tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan
hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja
kysyi: Itketpähän sinäkin... Onko sinullakin äitiä ikävä?

Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin
sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti
silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti
syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet,
sinä kuokka!

-- En minä ole kuokka, minä olen Vanni.

-- Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun
Vannini, sinä kesän perhonen.

Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:

-- Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.

-- Ottaisin kait minäkin.

-- Ottaisin minäkin.

-- Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi
sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.

-- Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?... Menetkö?

-- On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.

-- No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti
tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan
onnea menivät tiehensä.



XI.


Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset
vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin
kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä
hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut
hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli
siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.

Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän
ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin
yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut
koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan
tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.

Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin
sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene
edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin
osaa takaisin.

Eräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri
joukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä
olet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään
Sussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella!
Ilmankos se olisi huutopiikki!

-- Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan
katseli poikain käytöstä.

-- Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin
loppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.

Vanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä
on. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti
rientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä
kivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän,
että takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.

Hätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi
virtana haavasta.

Sanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi
käsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen
jalkoihin, vai mitä!

Vanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien
vieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin
kantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen
teki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat
minua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin
Sannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan
huutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen
viskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.

Sanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven
liuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen,
jotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata
lattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että
ei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat
semmoista tekevät.

-- Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?

-- Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,

-- Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?

-- Oppineet pahoista ihmisistä,

-- Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.

-- Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.

-- Eipähän minua ole ottanut.

-- Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.

-- Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.

-- Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.

Mutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne
loukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt
Vannin kyselemiset.

Sannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen
muistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja
siinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä
ihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.

Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin
kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki
katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin
pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin,
nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi
pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu
raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja
kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin
olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.

Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten
isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea
kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan
ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli
kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään
tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen
kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.

Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki
kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen
mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien
merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste,
mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä
opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.

Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja
itku purskahti ulos.

Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle,
hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa
seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.

-- Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.

-- Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.

Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka,
ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä
eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti
huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.

-- Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti
sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua
huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.

-- Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä
vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.

Mutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki
ne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.

Arestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt
syntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat
tytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät,
ojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.

Tästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se
kuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi
jäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan
kotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.

Tähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.

Kaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria
ystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä
jotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat
näkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun
heitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus
muistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa
jotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen
tullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin
selittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi
tahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli
näkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat
tämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät
käytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa
Vannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta
kuin hokivat: "Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika". Tämän
nimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä
ainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko
koulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten
mielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään
niin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa
kiinni kotiin.



XII.


Kaksi vuotta oli nyt Vanni ollut tyttökoulun läpikäyneenä ja
tyttökoulun aikuiset mielenvaiheet, kaikki toisten luokkatovereitten
tuottamat mielen raskaudet olivat vaan hämäriä, tyhjyyteen sulaneita
muistoja. Luokkatoveritkin olivat unohtaneet kaiken ja monet kymmenet
heistä olivat sitoneet ystävyysliiton Vannin kanssa, ja mitä lämpimin
seuraelämä oli syntynyt heidän keskenään. Mutta Sannaa tämä rupesi
huolettamaan. Sitä hän ei tiennyt minkätähden se huoletti, mutta se
kuitenkin voittamattomasti huoletti.

Eräänä heinäkuun iltana viipyi Vanni tovereittensa seurassa tavallista
kauvemmin, jopa tavallisen nukkumaan asettumisajan sivu, mutta Sannaa
ei nukuttanut, vaikka hän varmaan tiesi, ettei Vanni missään pahassa
seurassa ollut.

Kotiin tultuaan Vanni huomasi Sannan kasvoissa jotakin tavallista
ikävämpää, niin tekeytyi oikein iloiselle tuulelle. Noppelammasti
tavallista heitti hän liiat vaatteensa, pani ne nauloihin ja hulmusi
niissä toimissaan tavallista enemmän. Mutta Sanna sohvallaan istuessaan
neuloi harmaata sormikasta eikä ensinkään näyttänyt häntä miellyttävän.
Ja ennenkun Vanni kerkesi mitään sanoa, virkkoi Sanna nureksien:

-- On ollut tämä ilta niin pitkä, niin sanomattoman pitkä, eikä
kuitenkaan ole haluttanut mihinkään lähtemään... En koskaan toivoisi,
että niin pitkään viipyisit kylässä silloin kun tiedät minun olevan
kotona.

Vanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti
toiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän
ja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:

-- Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti
hakea seminaariin.

Sannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:

-- Seminaariin?... Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?

-- Niin, jos sinä lupaisit.

Se Vannin sana, että "sinä lupaisit", meni Sannasta läpi niin
kummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi,
että Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen,
mutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä
Vannin suusta kuulla se sana, että "sinä lupaisit".

Vanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään
puheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista
iloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:

-- Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän
opettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä
hakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan... Kovinhan se
kehotti minuakin.

-- Neiti Pajula!... Mitä hän ajatteli silloin?

-- Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä
hommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos
olisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.

-- Mitä hänellä on siitä tuumaamista, huudahti Sanna ja kasvot
elpyivät... Eikö hän tiedä, että me tulemme aikaan kotonamme ilman
hakematta mitään tämän suurempia etupaikkoja... Puhuiko hän minun
kohtalostani mitään?

-- Puhui hän paljokin. Hän esitteli muun muassa, että kun minä tulisin
seminaariin, niin sinä lähtisit mukaan, tekisit siellä vaatteen
silitystyötä, jota kyllä olisi sielläkin aivan yllin kyllin, ja sitten
tulisimme aina kesäksi tänne... Arvelipa juuri huomenillalla tulla
hommaamaan, että jos niin, niin hän asuisi talven ajan tässä näissä
huoneissa,.

-- Hym... En voi muuta kuin nauraa niin lapsellisille tuumille. Mekö
lähtisimme yhdessä ajelehtimaan kuni Tiikkajan tamma varsoineen
ikäänkun työ olisi siellä lystimpää kuin täällä.

-- Ainoastaan siinä tapauksessa jos minulla tulisi vaikeaksi lähteä
yksin ja sinulla jäädä tänne yksin. Eikähän se mitä ajelehtimista olisi
käydä neljänä talvena muualla ikäänkuni jäähdyttelemässä ja neiti
Pajulan sanaan kopistelemassa itsestämme kotoisia pölyjä.

-- Kotoisia pölyjä! Hym, kotoisia pölyjä! virkkoi pilkallisesti Sanna
ja oli mielessä sanoa, että se pöly, mikä kotona ainoastaan
koulutyttöin silmiin näkyy, ei tarvitse kopistelemista, vaan kun kuuli
ystävänsä neiti Pajulan sanaksi, niin jätti sanomatta ja jatkoi: Siihen
neljään talveenko se mieron kiertäminen sitten loppuisi? Sinä joutuisit
johonkin maailman kolkkaan johonkin kurjaan kansakouluun opettajaksi,
olisit siinä yhden lukuvuoden, toiseksi hakisit toiseen, kolmanneksi
kolmanteen j.n.e. Minäkö kotini ehdolla seuraisin mukanasi? Miltä minä
näyttäisin? Ei miltään muulta kuin hännän jatkolta.

Tämä Sannan vakava puhe masenti Vannin mieltä. Koitti hän sen kuitenkin
salata ja muistutti:

-- Mutta jos pääsisi tähän kaupunkiin opettajaksi.

-- Tähän kaupunkiin! huudahti ystävällisesti Sanna. Tähän kaupunkiin!
Voi lapsi kulta ajatuksiasi. Tähän kaupunkiinko otettaisiin opettajaksi
vasta leivottuja tyttöhutikoita... Jos sinä omistaisit kaikkein
parhaimmat lahjat, niin saisit kymmeniä vuosia riekkua muualla ennenkun
olisi syytä ajatellakaan senlaista, ja silloinkin jonkun mitättömän ja
harmittavan syyn, esim. syntyperäsi alhaisuuden takia saisit väistyä
ylhäisempi-syntyperäisen tieltä syrjään. Näitä esimerkkejä olen nähnyt
monta ja useamman olen kuullut niistä kertovan.

Vannin mieli kokonaan lamautui, pää vaipui käden nojaan ja melkein
kuiskaamalla virkkoi:

-- Joksikin kotiopettajattareksi.

-- Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö
nyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin
seminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun
jäisit tähän kylään kotiopettajattareksi... Sanon, että tuhatta,
tuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä
tämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä.
Emmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat
opettamassa toisen lapsia toisen kotona.

Vanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää
oikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari
oli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei
nyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin
kun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä
äsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa
lauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana
laulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin
sielua, koska neiti Pajula saapuu heille.

Sannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin
täydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan,
että Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä
mutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä
neiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa
käännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei
se koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa.
Tämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja
päänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.

Vuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi
kuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa,
loivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa
olemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas
tupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni
heinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän
uskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei
ole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa,
väliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se
syvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt
niine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama
höytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä
suistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas
uudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys,
josta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.

Mutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni
tullut.

Huomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei
ollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut,
vaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille
jyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan
ratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa
parhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään
puhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä
ystävällisenä Vannille.

Vannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle
vähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän
pääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan
tullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan
vieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta
tuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen
sisarensa luokse Paimolaan.

Vanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin
tekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä
nukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni
selvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen
väliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi,
eikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen
kuten ennenkin.

Kului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua
Sannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön
jotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että
kun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti
Pajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun
sisarensa tauti yhä kiihtyi.

Eräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni
taas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein
ennenkin.

Heinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen
illan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa
merkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt.
Taivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä
verhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki
tätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja
Sannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan
maailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.

Tämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman
väsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja
Sannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta
portaittensa edessä, että he olivat kotona.



XIII.


Siihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan
lankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen
katua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan
tuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt,
ja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa
olisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin
meneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja
tavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin
Vannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion
perästä virkkoi:

-- Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu
rantatorilta niin selvään.

-- Todellakin... En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se
pantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä
pystympään.

-- Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä
iltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna
otti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja
virkkoi:

-- Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt
enää.

-- No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös.
Mutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto
kuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan
puolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin
kuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se
kuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän
mieltä.

Sannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei
tahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta.
Alkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle
se väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes
Vannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.

Vannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan
virkkoi:

-- Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet
ja koiran unet, että selviäisi elämä... Minä tänä päivänä olen elänyt
kuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en
rakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan
nyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän
pitänyt.

Sannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi
lopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:

-- Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa
ei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin
hämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin
yölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä
seisahdit ja nykäsit minua kädestä... Mutta mistä se todellakin
tuonlainen pimennys aina joskus tulee.

Vanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti,
olisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui
keinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion
perästä hän hymähti ja virkkoi:

-- Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme
puhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja
kotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei
tiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin
jokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta
siihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen
sijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin
kauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta
leposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja
koti saa nyt kodin arvon.

-- Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä
luulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on
yhä se seminaariin aikomus.

-- En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt
mielestäni tuntuvat aivan tosilta.

-- Tunnusta pois, että sentähden puhuit... Olen aivan varma siitä, että
sentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan
syrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.

Vanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen
liikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän
tuokion perästä virkkoi vakavasti:

-- Minun mielestäni ei tunnu mikään niin inhottavalta kuin
turhanpäiväiset ennakkoluulot.

-- Ei mitään ennakkoluuloja, keskeytti Sanna ja katseli kiinteästi
Vanniin.

Vannin kasvoille vierähti muutama kyynel.

-- Tuntuu hyvin pahalta, että sinulle tätä nykyä ei saa sanoa mitään
asiallisempaa, ulkopuolelta tämän kotoisen toiminnan... Olen vasta
kahdeksantoista vuoden vanha, ja tiedän hyvin, etten kykene mihinkään
tosivakaviin keskusteluihin. Mutta mieleni kuitenkin kaipaa jotakin
senlaista ja kun sinun kanssasi, johon on minulla suurin luottamus, ei
näy voivan syntyä mitään sentapaista, niin tämä tuntuu sangen
kuolettavalta. Ja kun sitä paitsi alkaa syntyä väliimme tuonlaisia
ennakkoluuloja, niin kohtaloni tulee hämärtymään joka päivä. Ja mieleni
pimenee kuni yö.

-- Tuntuu siltä kuin sinulla olisi halu asettua minun kanssani
riitelemään. Etkö tiedä, että...

-- Mitä että, kysyi Vanni, suusta sanaa katkasten. Sanna ei kuitenkaan
virkkanut, vaikka mielessä oli sanoa, että tämä koti on hänen, että
Vannilla ei ole mitään tekemistä. Vanni kuitenkin arvasi, mitä Sanna
tarkoitti siliä sanalla, ja karahti se aivan läpi ruumiin. Varsin
näyttääkseen, ettei hän tahdo siitä masentua, Vanni kuitenkin virkkoi
terävästi:

-- Sinä olet ihmeteltävän kummallinen nyt. Onko se sitten niin, että
minä en saa sinun kanssasi keskustella mistään muusta, kuin ainoastaan
mitä tässä kodin jokapäiväisyydessä tarvitaan ja siitäkin vaan: on, on,
ei, ei.

-- En viitsi kuunnella, tiuskasi Sanna, pyörähti vuoteellaan toisin
päin, painoi kasvonsa päänaluseen, varsin näyttääkseen kyllästymistään
Vannin puheeseen.

Vanni ei hiiskahtanutkaan mitään enää, mutta istui kauvan siinä
keinutuolissa, ja mietti sitä ja tätä. Se tuntui käyvän selväksi
mieleen, että ei kestäisi kuin yhden kerran Sannan sanoa, sen sanan
"etkö tiedä että tämä koti on hänen", ennenkun hän sen jättäisi. Ja
tuntui varmalta, että kyllä se sen huomenna jo sanookin, koska sillä on
se mielessä. Ja mieleen syntyi kysymys, missä hän huomen illalla
lieneekään... Syvää kiitollisuutta tunsi kuitenkin Sannaa kohtaan, että
Sanna oli hänelle tähän asti ollut se, mikä oli ollut.

Vuoteensa teki Vanni lattialle, kytjähti siihen, ja kauvan aikaa
hämmenti mieltä kysymys, mikä Sannan on tehnyt tuonlaiseksi. Hän oli
kyllä kauvan aikaa jo luullut näkevänsä Sannassa vanhain tyttöin
omituisia elämänkäsitteitä, mutta tämä nykyinen Sannan mielentila ei
siltä tuntunut, se paremmin tuntui kuni ulkoa tulleelta, mutta se ei
selvinnyt niistä. Tämän kaiken yli kuitenkin näkyi mieleen nuoren,
terveen tytön valoisa tulevaisuus, jonka viihdyttämänä nukkui kohta.

Sannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta
virkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta
ne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä
pahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi
niitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.

Huomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei
mitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin
hän saa kuulla sanan että "etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen."

Mutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni
kuule!

-- Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja
iloisin kasvoin kiirehti kamariin.

Sanna tarttui syliksi Vanniin.

-- Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä
sinulle, Vanni, rakas... Annathan toki sen anteeksi.

-- Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.

Sanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja
silmiin ilmaantui kyyneleet.

Vanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli
sanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan
pukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut
koskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja
ennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas
uudestaan Sannaa...

Pitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei
itsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan
itkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.

Viimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki
sillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:

-- Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä
on vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset;
muu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.

-- Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä
tekisin sinulle.

-- Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä
on tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin
työstämme. Eikös niin, Sanna rakas.

Sannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että
hän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti
työhuoneeseensa,.

Sanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin
tuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin
ollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi
pitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna
elämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja
somalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui
Vannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.

Tänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin
istuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan
mieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua.
Keskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi
kuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:

-- Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.

-- Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.

Sanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella
puolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo
välissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat
suojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina
vesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä,
niin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen
tuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät
auringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki... Sama
on laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva
lapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä
ihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni... ja
hyvällä syyllä... Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä
kuni lapsi... Ja hyvällä syyllä... Mutta tulin kouluun, niin koulu
kasvatti vesan suureksi puuksi... Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs
luokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu
meistä... yksin meistä... Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt
silmistä miltään... Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten
tunnustan... Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu
hauskalta kertoa.

-- Aivan hyvin, Sanna rakas.

-- Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai,
että silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin
kourissani puristella. Ei, ei... Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka
ilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan
soutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin
utukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin
ja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi
siteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti... Mikä on sun
vertaisesi... Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin
leveä, ettei mahdu syliini... Sen rakkautta reutoo monet lapset ja
voimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja
vaivaista tuskin hän tuntisi... Sen tähden rakastan tätä pientä kotia,
rakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani,
minkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta...
Sinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan
siinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.

-- Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.

-- Siitä ei puhetta... Tämän olen minä kärsimällä ostanut,
kärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento
kahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.

-- Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt
kärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun
tähtesi...

-- Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä... En tiedä mitä
sanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.

-- Minä ymmärrän... Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin,
itkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.

-- Elä kiellä, nyt...

-- Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin
kovin.

-- Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö
pois.

-- Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun,
mutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.

Noista Vannin sanoista: "En koskaan, en koskaan", kuului selvään, että
hän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan
mieltä.

Kauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa
sylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista
että kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui
mahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka
omisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä
kuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan
tunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut
palvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei
voinut nyt toisin olla.

Pitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja
ollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan
kahdeksantoista vanha.

-- Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.

-- Sanoppas, Vanni kulta.

-- Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.

-- Oletko todellakin ihminen nyt?

-- Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo
kahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi
päätöstensä herra, ellen minä.

Viimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna
tunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.

Tähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin
iloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta
paperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä
ääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin
asiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä
Sannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta
äsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista
asioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa
miten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot
korkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän
kärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle,
sytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi
sinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen
kirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:

-- Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.

-- Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.

-- Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä
ennen kuolen.

-- Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.

Tämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat
suuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä
tuntui.

Sanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa,
aukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa
hänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle
paikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja
puoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.

Sannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka
jäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi
Vannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.

Hymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä
Vannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun
kaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa
rakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä
kokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.

Kauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva
on se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei
ole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on
vaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia,
jotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka
avonaisina toisilleen toimivat yhdessä.

Mutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.



XIV.


Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä
vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena
palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella
silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti
yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.

Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku
tuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas
outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.

Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista,
niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha,
rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana
ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut
suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja
lehtevämmäksi ketään muita.

Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla
kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät.
Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea
metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään
viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina
siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui
seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän
tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan
ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.

Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui
turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina
kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä.
Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät
halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja
tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat
jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen
kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa,
että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä.
Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin
suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut
jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo
päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin
selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa
rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä
Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat
rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei
huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita
hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli
nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen
miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten
esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien
väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja
miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä
kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei
miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla
yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden
emon kantamia.

Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että
Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta
sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi,
niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma
tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia
kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt
enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja
tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi
vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin
Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi
murahtava sana:

-- En suinkaan minä yksin lähde.

-- Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni
on, että tulisit minulle rekitoveriksi.

-- Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.

-- Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä.
Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen
ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?

-- Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta
tyyni vakuutus.

Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja
jatkoi:

-- Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa
järjettömyyttä, jos Vannia estäisit... Vanni, joka ei koskaan ole
senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista.
Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista.
Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu
ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu
ulommas kodin yksinkertaisuudesta.

-- Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten
senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että
tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta,
kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä
yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista,
sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja
sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole
heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.

-- Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään
jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi
Aaro totisesti... Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja
hyvää... Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka
loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on
se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin
yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni
tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda
mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa,
vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin
ihmisiä eikä vaan itseään.

Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken
tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta
kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:

-- Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta
ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.

Tuossa sanassa "ainoastaan sinun kanssasi", kuului suuren luottamuksen
kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän
huudahti:

-- Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.

-- No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka
punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan,
että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.

Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan
keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan
selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen
suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta
puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään
lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa
Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan... "Ainoastaan
Aaron kanssa" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin
hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa,
johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta
pitäisi kiinni... Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.

Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä
yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten
jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän
Kausalaan.

Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät.
Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja
joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni
tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari
matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten
helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.

Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä
tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue
antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena
jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta
kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä
hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko
kaupunki.

Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät
raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne
valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun
saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan
hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona
vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito.
Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle
kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään
talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta
helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie
lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen
kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli
kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin
puhelivat rekitoverukset keskenään.

Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui
oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli.
Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun
kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse
ja iloisesti huudahti:

-- Sinä, Vanniseni... Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin
erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?

-- En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.

-- Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei
mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai
tätä... Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina
silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin
tämä se juuri on sitä.

Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän
vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui
vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen
hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin
kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki
turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen
korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana "Vannini."

Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin
tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.

-- Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku
niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii
ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta
ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen
nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan
suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa...
Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?

-- En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä
nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin
ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa
Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut
sitäkään.

Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua
suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä
tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle
koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.

-- Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö,
mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti
rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla
tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia
ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä
tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri
tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään
avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat
kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt
senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.

Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan
olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei
näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili
tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen
vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan
ja vieläpä ihmisiinkin.

Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle,
niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui
Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa
menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan
näköisenä loppuun asti.

Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen
yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron
puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta
kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät
vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja
iloisesti huudahti:

-- Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se
on kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi,
nähdessään lastensa tulevan kotiin.

Aaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina
pysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki
matkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin
jätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.

Aaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja
seisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut
vastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan
kättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.

Aaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden
ilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin
pantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki
miellyttävä vai ei.

Vanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta
hyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna
nukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi
matkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.

Aarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja
erottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se
hämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään
hänen hyvästijätellessään.

Vannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän
sitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä,
sen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne
tuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta
hapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien
tavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut
puhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se
vaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä
siitä enemmän kuin koskaan ennen.

Sannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut
jotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä.
Ajatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että
hän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään,
mietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.



XV.


Viikko oli nyt umpeen kulunut siitä rekiretkestä, kun tuiskuisena
sunnuntai-iltana Sanna ja Vanni olivat pyöreän pöytänsä ääressä
lukemassa raamattua, mutta Aaron tultua kilmasivat pystyyn kuni
ihastuksesta Aaroon häntä tervehtimään. Sanna oikein iloissaan
huudahti:

-- No tuonlaisella ilmalla!...

-- Eihän ilma miestä syö, kuului Aaron suusta tyytyväinen sana,
etuhuoneeseen kopistellessa nutustaan enintä lunta.

-- No, olithan velikulta soma kun tulit, lisäsi Sanna, käyhän
peremmäksi, soma, soma kun tulit. Tuonlainen nurkissa jyrisevä pyry
tekee mielenkin niin synkäksi, ettei tahdo viihtyä ei mihinkään.

-- Ja juuri itätuulella, ilman tänlaista pyryäkin on mieliä synkentävä
voima enemmän kuin muilla tuulilla, vakuutteli Aaro, astuessaan Vannin
ja Sannan seuraamana kamariin.

-- Muita eikös se ole todellakin totta, että itätuuli enemmän kuin muut
tuulet synkentävät mieltä? lisäsi Sanna. Vaikka en ole osannut merkitä,
vaan nyt muistan jo lapsena ollessani erään sanoneen, ja minä muistan
että aina itätuulella olen levoton ja voin pahoin.

-- Se on totta, toisti Aaro. Sen on ihan tutkijat käsittäneet, että
sillä on senlainen mielen tympeyttä ja ärtyisyyttä vaikuttava voima.

-- Nyt minä, itätuulella kun tulen levottomaksi, tiedän että syy on
tuulessa. Tähän asti olen aina senlaiseksi tultuani murehtinut, että
miksi minä nyt taas senlainen olen, mukautti Sanna mielissään.

-- Etpähän nyt ole ärtyinen etkä paha kuni itätuulen lapsi, kuten aina
sanotaan, muistutti Aaro naurahtaen.

-- Niin, sen tähden kun sinä tulit, toisti Vanni.

-- Todellakin sen tähden kun sinä tulit, lisäsi Sanna.

Vanni oli nyt laittanut pieneen hellaan tulen ja teeveden kiehumaan,
niin kiirehti nyt pyöreän pöydän kolmannelle kulmalle istumaan, jossa
jo Sanna ja Aaro istuivat kahdella kulmalla, ja somalle tuntui nyt olo,
somemmalle kuin koko viikolla. Aarokin tunsi aivan näkymättömällä
tavalla huokuvaa ystävyyttä siinä seurassa ja hänestäkin tavattoman
somalle tuntui mielestä siinä oleminen. Mutta hänen tapansa ei ollut
koskaan tyytyä paljaaseen olemiseen, niin nytkin piti saada puhe alkuun
jostakin asiallisesta. Mutta nyt oli erinomainen halu hänellä valita
puheluaine senlainen, joka ei kyllästyttäisi talon väkeä, jos vaan
arvaisi valita. Sannan kuuloon hän ei tahtonut alottaa muistelua viime
pyhäisestä rekiretkestä ja mitäpä siinä olikaan muistelemista, se
itsestäänkin tuntui jo vanhalta. Raamattu oli ainoa kirja siinä
pöydällä, niin hänen kätensä vaistomaisesti menivät siihen raamattuun
ja hetkisen sitä katseltuaan virkkoi:

-- Tiedättekö että minäkin olen ruvennut lukemaan raamattua? jonka
sanottuaan viskasi kysyvän silmäyksen Sannaan ja Vanniin.

Vannin koko ruumis hytkähti. Kävi mieleen että saikohan Aarokin halua
raamatun lukemiseen samasta syystä kuin hänkin. Entä se Kausalan lysti
ei viihdyttänytkään niin suuresti kuin edeltä luultiin. Tämän huomasi
Aarokin, että hänen sanansa vaikutti Vanniin miellyttävästi, niin sai
halun enemmän siitä keskustella ja aikoi viime pyhäiltaisen tähtien
tutkimisensa yhdistää raamatun kertomusten vastapainoksi ja ruveta
niillä alusta lähtien jollakin hienolla tavalla kumoamaan muka raamatun
totuuksia luomisen kertomuksesta. Mutta ennenkun kerkesi mitään sanoa,
niin Sanna kysyi: "Mistä se tuli?" Ja Sannan kasvoissa näkyi kummastus,
kuten ainakin odottamattomasta uutisesta.

-- En tiedä itsekään, muistutti Aaro, mutta on muun lukemisen väliin
tuntunut somalta lukea raamattuakin ja olen lukenut jo lopulleen koko
ensimäisen Mooseksen kirjan.

-- Mitä siitä olet löytänyt? hymähti Vanni ja suu vetäytyi naurun
kihnaan.

-- Yhtä ja toista... Mutta enimmän askaroitti minua se seikka, että
mitä ajatteli Jumala silloin kun asetti ihmisen siihen paratiisiin. Ja
sitten asetti sen kielletyn puun senlaiseksi viekotuskaluksi keskelle
paratiisia.

-- Mutta olihan ihminen luotu viisaammaksi kaikkia luotuja, muistutti
Sanna, niin piti hänen tietää mikä on kiellettyä mikä luvallista,
koskapa kuitenkin se puu oli kielletty.

-- Mutta ajatteleppas, että ne olivat vasta luotuja, kehittymättömiä
lapsia, tuskin kuukauden vanhoja!... Jos ne olisivat olleet senkään
verran kehittyneitä kuin me tässä ja meidän laiset muutkin, niin sitten
saisi syyttää meitä.

-- Elä puhu mitään. Ihan varmaan, jos Tapanin iltanakin olisi se
kielletty puu ollut Kausalan suuressa salissa, niin sen omenat olisi
syöty ensiksi, muistutti Vanni puolileikillään.

-- Eihän mitä!

-- Usko pois, uudisti Vanni. Minä ja sinä olisimme käyneet ensiksi sen
kimppuun ja kaikki muut perässä.

-- Ei maar ole totta. Et saa minua siihen uskoon. En varmaan olisi
Aatami kurjan tavalla syönyt niitä omenia, jos olisit niitä helmaasi
karistellut.

-- Ihan kilvassa, usko pois, väitti yhä Vanni.

-- No emme huoli ruveta kiistämään... Mutta mitä Jumala loi sitä
käärmettä, koska sanotaan, että käärme oli kavalin kaikkia eläimiä.
Mitä varten Jumalan tarvitsi kavaluutta luoda maailmaan?

-- Ei ole sanottu että Jumala oli luonut käärmeen, keskeytti Sanna.
Saattoi olla niin, että se langennut enkeli rupesi matkimaan Jumalaa ja
luomaan yhtä paljon pahoja eläimiä kuin Jumala loi hyviä, ja sitä tietä
on tullut kaikki tuo sota ja murhan himo eläinkuntaan.

-- Paljon mahdollista... Mutta sittekin minusta tuntuu, että on Jumalan
syytä siihen että ihmiset ovat langenneet syntiin.

-- Nyt et ole viisaampi Aatamia, keskeytti Sanna... Jumala kun tuli
nuhtelemaan kielletyn puun syönnistä, niin Aatami syytti Eevaa ja Eeva
syytti käärmettä.

-- Nyt te olette minun kokonaan kiertäneet, virkkoi Aaro naurahtaen ja
katseli Sannaa ja Vannia silmiin.

-- Sen olemme tehneet, paras että tunnustat, muistutti Vanni. Ja nythän
sinä jo uskot, että Kausalan salissa Tapanin iltana ei kielletty puu
olisi kauvan säilynyt terveenä.

-- Sitä en kuitenkaan usko.

-- Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on
kieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.

-- Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun
söitkin kielletyn omenan.

-- Minä vaikenen.

-- Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia
tutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.

Aaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:

-- Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa
maailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin
pahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin
niin olleen Kausalassakin.

-- En voi sanoa... Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti
yhä Vanni.

Aaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan,
tunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni
ja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan
kuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski
ensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin
miettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista
ainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä
siitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:

-- En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun
nykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat,
sanon minä, täydellisiä orjia... jos missään niin niissä huvipukineissa
sen orjuuden selvimmin näkee.

-- Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan
Aaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut
yhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten
tavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa.
Se on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana
täytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit.
Ja kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä
pahalta.

-- Sanoit vanhoilta ihmisiltä lainanneeni äskeisen lauseen, mutta meitä
käsketään kunnioittamaan isää ja äitiä.

-- Se on totta. Mutta isät ja äitit ovat olleet kynsin hampain kiinni
sen aikuisissa muodeissa, niin emme tässä suhteessa tarvitse totella
heitä.

-- Oli miten oli, niin liika on liikaa.

-- Ei mikään maailmassa voi olla vaa'alla punnittua.

Sanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla
punnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa
käyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi,
oli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä
mitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.

Aaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman
loukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa
lämpymällä tavalla, virkkoi:

-- Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?

-- Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan
suusta vastaus.

-- Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen
vakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen
heiluteltava.

-- Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison
kokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan
on mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään
toisiaan, muistutti Sanna vakavasti.

-- Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti,
jos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei
sopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa
voi olla äärettömän paljon yhteistä.

-- Mitä esimerkiksi?

-- Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat
rakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä
jokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.

-- Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten
esimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi
mukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala,
mutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin
apinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys
voi olla mahdollista?

-- Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon
luoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla
Jumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut.
Mutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut
valmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me
tarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä
yhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.

-- Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon
voimain kehittämä, apinasta kehittynyt?

-- Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet
ihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on
pääasia.

-- Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu
Jumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä
lakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret
perustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi
mennä syvälle.

-- Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin
pahassakin.

-- Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.

Aaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi
jossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän,
niin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi
Vanniin ja hymyillen virkkoi:

-- Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan
kekkereistä.

-- En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään
punaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten
rahojen joukossa.

-- Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä
osaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän
näin silmilläni.

-- Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.

Aaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten
rykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein
tutkivasti ja virkkoi:

-- Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan
erillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta
pahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin
avonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.

Vanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:

-- No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et
muusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait
osaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen
Tiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen
ystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia
irvikuvia.

-- Mitä siitä sitten sepitettiin?

-- En ole juoruämmä enkä paljon puutu.

Aaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön
lankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja
sitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä
meni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti;
josko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton
teko.

Aaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli
Aaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen
nykyisen ajatuksen ja kysyi.

-- Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?

-- Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa
oikeustutkinnon.

-- Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?

-- Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen
yhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.

-- Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?

-- Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.

-- Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen
päivä... Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.

-- Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia
vielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on
minkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.

-- Miten se niin on?

-- Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne
pääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.

-- Mutta sitten ne ovat herroja.

-- On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.

-- Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?

-- Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti
Aaro naurahtaen.

Aaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan
parhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi
etuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa
huudahti:

-- Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.

Sen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi
sanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä
suuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana.
Aaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja
hyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään
talviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta
katukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin
Vanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä
luokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli
tuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli
taipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa
pelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä
ikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle
kun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli
aivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt
Vannin luonnostakin.



XVI.


Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi
entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä
jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa
jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina
kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt
vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan
ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.

Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan
likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla
tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on
Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei
Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin
ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot
loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa
vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan
kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa --
heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin
tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja
silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa
asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja
Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta
enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella
tuulella.

Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin
kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli
kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun
näki että niillä on tulen palava kiire.

Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas
uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi
mukautti:

-- Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, -- ja jatkoi ilvettään kuni
työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen
ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä
Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle
korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin
menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet
salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion
perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai
periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna
vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan
ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi
kunnes kiireimmät työt oli tehty.

Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä
hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan
entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos,
johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman
temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi.
silityspöydän jalkoihin ja puhki:

-- Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.

Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä
tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä
jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni
silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään.
Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli
kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni
tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja
kannettiin linikkaan.

Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen
vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo
huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä
koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun
tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin
katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä
pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:

-- Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi
tähden auta minua helvetistä!

Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja
linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni
hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan
ja sai sanotuksi:

-- Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.

Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi
syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän
rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny
kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa
siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.

Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät
mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa
elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut
rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:

-- Hyvä Vanni... Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto
siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä
tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen... Tähän verraten muu ei ole
mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen
Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin,
vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat.
Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi
tuskasta.

Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan
sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen
kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin
oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin
nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin
ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen
Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se
polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan
sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa.
Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt
Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää
kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa
vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii
linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä
valtavampaa itkua.

Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan
surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa
pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut
hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin
hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä
tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin
suuri mies itki.

Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen
lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet
läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja
kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.

Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei
kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä
mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.

Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro
seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi
kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja
mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret
eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet
tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä
palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä
salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko
huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa
itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin
anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei
kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan
ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään
iltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi
tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan
tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi
häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta.
Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä
puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä
poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.



XVII.


Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli
Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa
silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja
tekemään sille mitä parasta taisivat.

Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa.
Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä
muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena
murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä
melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo
kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän
tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet
kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi
aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi
Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä
voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.

Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten
silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin
arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna
vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan
vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä
huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli
Sannan huokauksien seassa sanoja:

-- Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan
minulta pois.

Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut
tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:

-- Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt
leikattavaksi?

Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin
äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului
heikot sanat:

-- Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.

-- Mitä enempi?... Tyynny nyt ja sano... Tyynny, rakas Sanna... Elä
todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä
tässä.

-- Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen
sana.

-- Vieläkö?... Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri
kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet
valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.

Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on
liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti
rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:

-- Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko
senlaisia... On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman
sitä, niin minäkö vielä lisäisin... Minäkö, minäkö lisäisin sinun
kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.

Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät
valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta
mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen,
ettei se kokonaan hajoaisi.

Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että
voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni
ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi
vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla
kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin
minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas
kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan
heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun.
Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään
kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja
kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.

-- Viikolla eräänä yönä näin unta... alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka
ihanaa kärsimisien keskellä!... Näin taivaan avoinna ja kirkastutun
Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen
veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa
ollut... Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä
siteistä, siirtymään sinne... Minä näen että elämäni alusta loppuun on
kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha.
Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren,
niin että päiväni eivät ole monet... Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän
olla jo viimeisen.

Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin
kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:

-- Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.
Iloni on suuri nytkin... juuri sinun tähtesi.

Mutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman
hytkähti ja muistutti:

-- Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.

-- En halua. Täällä on paras.

Sannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä
Johanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt
kaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia
sairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista
raikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan
kauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.

Luku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin
lämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna
huomautti:

-- Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat
Jumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä
Isää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton
maailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä
lupaa.

Monen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi
puhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut
ijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi
kun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä
jumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. --
Hän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että
juhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt
kuulijat omiin huoneihinsa.

Aarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain
joukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen
painumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin
kuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä
Sannalle:

-- Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla
tavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?

-- Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan
täydentää kuitenkin kaikki.

-- Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä
raamattua samalla tavalla?

-- Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.

-- Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.

-- Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi
Sannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan
tyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt
painostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos
pyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.

Ei hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan
linikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:

-- Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen
suomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee
meitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee.
Sanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.

-- Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus.
Mitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.

-- No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään,
innosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja
ostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello
kuusi tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä
neljännestä vailla kuusi... Lähdemmehän?

-- En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.

-- No aivanko totta et lähde?

-- Totta kuin vettä.

-- Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee
olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin
laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja,
ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu
eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin
sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?

-- Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin
järkähtämätön sana.

Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois
lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:

-- Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme
täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä
Puistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun
kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta
kuin lähdetään.

-- No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.

Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden,
hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.

Se Vannin sana: "en Sannankaan tähden" oli Aaron mielestä enempi kuin
koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä
kieltäminen Vannilla on vaan "Sannan tähden" ja ehkä raamatun
käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana
soi nyt Aaron mielessä koko illan, että "Sannan tähden", "Sannankaan
tähden", "en Sannankaan tähden". Aaron mielestä oli nyt kaikki
voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.

Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan
yhteen ja ihastuneena huudahti:

-- Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin.
Siellä kuultiin nyt sen mainion Blom'in puhuvan, voi, voi, miten
voimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia.
Sitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin
tarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa
se oli, oikein tahtoi hurmata.

-- Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on
Sanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori
eilen illalla tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei...
Toiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.

-- No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.

-- Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin
hitaasti... Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!

-- Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja
yhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista,
jahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin
Vannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi
huomannut siinä jotakin teeskentelyä.

Vanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään
niinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin
odottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies
valmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni
pysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui
hohtavan Aaroon.

Vannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää
sen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se
Aaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan.
Kolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti
nyt miten hän sen sanoisi.

Pitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus
sanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.

-- Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului
Vannin vakavat sanat.

-- Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin
minä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä.
Avaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se...
Etkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.

-- Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä... Koska Sanna
tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä
minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta
nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä
ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.

-- Enkö saa käydä... Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat
käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin,
niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.

-- Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen
silmän väänteeksi... Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.
Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.

-- Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa?
muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.

-- Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.

Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron
silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin
näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset
mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi
nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.

Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja
arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei
kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen
näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten
käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt
Aaroon.

Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä
Vannille ja vakuutti:

-- Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.

-- Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti
Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja
teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin
huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut
sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen.
Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon
jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois.
Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi
hyvästijättösanansa.

Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas
yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään
Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan
saanut hyvälle tuulelle.

Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä
Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä
että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa.
Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten
tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen
tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen
käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin
kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni
Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen
luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut
juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen
poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei
pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.

-- Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.

Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro
sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että
monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.

Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli
Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa,
mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin
niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä
inhottavan julkeasti.

Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes
Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin
jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten
kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja
vanhat puhuivat vaan siitä -- siitä eikä mistään muusta. Sannan
vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä
Sannalle.

Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa
heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta
tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt
linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan
levottomalla mielellä.

-- Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään... Oi, sinä kirottu
maailma!

-- Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti
Sannan eteen.

-- Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen
vastaus.

-- Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja
tarttui Sannan käteen. -- Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin
poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.

-- Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.

Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin
Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä
tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:

-- Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?

Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:

-- Mitä kysyisit siitä?

Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä
kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona
käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden
takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.

-- Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin
usko voittaa kaikki... Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.

Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja
virkkoi:

-- Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen
tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!... Oi, Jumala sentään... Neljätoista
päivää vielä.

-- Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä
neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa.
Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.

-- Niin... Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala
ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.

Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja
silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin
valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.

Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle.
Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se
kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä
yksinään ennenkun voi tehdä mitään.

Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului
nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen
määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa
akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia
kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle
jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin
sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin.
Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen
tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä
kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan
lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän
puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen
paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä
sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen
kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt
muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu.
Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen
lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin
sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui
kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.

Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin
ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan
eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui
äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat
silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli
mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa,
jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja
turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.



XVIII.


Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että
Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun
Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro
uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin
kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta
Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta
sähisten huudahti:

-- Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.
Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.

-- Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.

-- Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt
eroaa voi piimästä.

Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro
aukasee oven.

Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa
sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan
olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä
Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä
lattiaan ja ärjäsi:

-- Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä
olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.

-- No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro
hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.

-- Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä
korjaamaan!... Sinä kurja.

-- No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla,
reuhata, huomautti Aaro naurusuin.

-- En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni
tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin
varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin
tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko
rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.

Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun
ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi
oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi
tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.

-- Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä
Vanni.

-- "Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu", sanoi
mustalainen.

-- On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan
maistettu.

-- Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen
loma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni...
Ei tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään...
Olen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.

Tuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla
painolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen
eikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat
nauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta
ei sitä viimeinkään tullut.

Sanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin
sanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen.
Ja Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa,
että hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja
viittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.

Aaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä
leikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.

Sanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli
suosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen
tähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi
nyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla
ja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta
niin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron
ja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät
Sannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä
myllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin
sen liikkuneen Aaron mailla.

Vanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään
auttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai
mennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.

Vanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä
pohjasta ja itkunsa seasta saneli:

-- Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä
menettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt
ja kuitenkin häväistään.

-- Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni
kuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne
syö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun... Hyi kataloita!

-- Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta... Kyllä tiedän ja tunnen
monta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa
katsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua.
Sitten pitkän tuokion perästä jatkoi:

-- Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni
nyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa... Jos kenelle,
niin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun
muistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman
tapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan
sinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi... Jos
menet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan
parjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä.
Vaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset
kasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen,
ainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman... Mutta voi, voi tätä
maailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti;
sielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta
tyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa
pelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä
pahastikin.

Vannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä
tunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta
kaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan
näki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena
hetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat:
"elä itke pois ihania silmiäsi", ja päätti ottaa rouvan neuvokin
varteen.

Pitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha
sana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan
minkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi
katsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan
ensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa
ei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta
verrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla
heltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli
vierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä
vihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin
pitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat
varjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui,
voi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä,
kun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.



XIX.


Sannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei
hänet hautaan.

Puistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien
aarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka
toukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta
sen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä
painui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka
talven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli
multaan sekaantunut.

Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta
sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja
työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan
pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin...

Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin
liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja
kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä
pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien
kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan
pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän
kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä,
iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen
missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä
petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä
palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.

Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä
melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman
kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.

Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen
tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan
Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä
vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi
pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä
Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan
hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen
Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään
kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu
kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle
tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan
ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja
Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille,
istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten
vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli
tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan
alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden
muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen
alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin
kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.

Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä
kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa
kasvoi Vanniin...

Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka
näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman
kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi
tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen
huudahti.:

Mistä tämän saitte?

-- Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti
postinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.

Vanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että
kirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan
aukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että
eihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut.
Toisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään
silitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen
kirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; "Vilpitön ystäväsi Santeri
Kokkonen". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat
heti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen
ja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:

    'Rakas Vanni!!!

    Otan vapauden sanoa näin. Ei mikään koske kipeämmin kuin
    kuuleminen puhtaimmasta viattomuudestamme pahoja juttuja...
    Onko rakkaus haudassa lepäävään rakastettuun, yhdistettynä
    orpouden tunteeseen, saastaista? Ei, Jumalan tähden ei... Onko
    niitten tunteiden viaton vaihto saastaista? Ei. Tuhat kertaa
    ei... Kaikessa pahassa on kuitenkin hyvääkin. Ei mikään todista
    viattomuuttasi Aaron suhteen puhtaammin kuin nykyinen puhe minun
    suhteeni... Aaro ei siitä kuitenkaan kärsi, vaan minä kärsin
    yhtä paljon kuin sinäkin... Jo vuosia neljä taaksepäin eräänä
    kesäkuun kauniina iltana Nettalan kisakentällä numeroisilla
    leikkiessämme, jolloin kolme eri kertaa valitsit minut pariksesi,
    sykähti rintani sinua kohtaan. Mutta olen luullut näkeväni Aaron
    olevan monin verroin likempänä sinua, ja silloin aina olen
    muistanut olevani entinen isätön poika, jonka tähden on täytynyt
    tähän asti salata kaikki mitä povessani on kytenyt. Nyt kuitenkin
    tuon salaamisen tunnen käyvän mahdottomaksi... Juuri eilen sain
    opettajan paikan tämän kaupungin suomalaisessa lyseossa, joten
    taloudellinen tilani on vakautumassa, niin... Sanonko vai en?...
    Nykyään liikkuvien inhoittavien puheitten takia olen arka tulemaan
    luoksesi kylään, niin sanon tämän kautta, nämä ensimäiset sanani,
    jonka antanet toki anteeksi. Tämä puhelutapa on kuitenkin liian
    niukka välittämään kaikkea sitä, mitä meillä toivoakseni tästä
    lähtien tulee olemaan, jonka tähden pyydän sinua ilmoittamaan
    kirjeessä saanko ja milloin saan käydä luonasi puhelemassa
    useamman sanan.

    Jään odottamaan vakavaa vastaustasi, jota et suinkaan kieltäne.

    Vilpitön ystäväsi

                                            Santeri Kokkonen.'

Vanni lukiessaan tätä kirjettä meni aivan sekasin. Hän luki ja luki,
mutta mieleen ei jäänyt mitään kokonaista. Nimensä perässä näki hän
kolme huutomerkkiä ja monessa kohti näki hän kirjeessä pitkät rivit
paljaita pisteitä ja tiesi niittenkin merkitsevän jotakin, mutta mitä?

Silitysraudat kuumenivat ja täytyi ruveta työhön, mutta työnsä
välissäkin hän sitä aina luki ja somalle se tuntui.

Tänä päivänä ei kuitenkaan tullut sen selvempää. Vannin mielessä
tuntui, että kirjeeseen kumminkin on vastattava ja otti aina
kirjoituskoneensa ja paperinsa esille, mutta ei sujunut paperille
mitään. Luki hän taas uudestaan Santerin kirjettä, ja koetti asettua
kirjoittamaan, mutta paperille ei vaan jäänyt mitään semmoista, jota
olisi viitsinyt muille ihmisille viitata. Niin repäsi hän sen
palasiksi, viskasi uuniin ja koetti kirjoittaa uudestaan, mutta sen
kävi samoin.

Univuoteellakin iltasella Vannin ajatukset hapuilivat kauvan sitä ja
tätä. Paino tuntui mielessä, että hänen piti vastata Santerin
kirjeeseen, mutta väliin jylähti aina, että josko on seurauksena
samanlaiset seikkailut kuin Aaronkin kanssa. Olihan kumminkin Santerin
kirjeen lopussa takaamassa sanat "Vilpitön ystäväsi". Sitä paitsi Vanni
muisti Santerilta jo aikoja ennen saaneensa monta puhtaasti loistavaa
silmäystä, jotka nyt yhdessä tuon kirjeen kanssa puhuivat enemmän kuin
mikään muu.

Vannin mieli kuitenkin nukkuessa oli selvinnyt siksi että turha oli
hänen kirjoittamalla ruveta pitkiä kertomaan. Otti hän iloisena
paperinsa ja kirjoitti siihen:

    'Hyvä, Santeri!

    Tule tänään kuuden aikaan.

                        Vanni.'

Tämän pisti hän nyt kirjekuoreen, kirjoitti osotteen, varusti sen
kymmenen pennin postimerkillä ja juoksutti sen torin toisessa laidassa
postitoimiston seinässä riippuvaan kirjelaatikkoon. Ja samassa kun
kirje pudota kopsahti tyhjästi kumahtavaan keltaiseksi maalattuun
rautaiseen kirjelaatikkoon, pyörähti Vanni pois ja lähti juoksujalassa
huristamaan takaisin eikä huomannut, että postitoimiston akkunasta
katsoi mies, joka heti Vannin mentyä tuli tyhjentämään laatikkoa...
Eikä vähintäkään voinut aavistaa, että tämä postilaatikon
tyhjentäjämies läpikuultavasta kirjeestä luki sanat ja pistettyään
kirjeen toistaiseksi syrjään, ettei se tänä päivänä saapuisi perille,
nauraen ja ivaten kertoi sen sisältöä toisille jo silloin kun Vanni
torin toisessa laidassa kiirehti kotiinsa...

Tämän päivän oli Vanni aivan kotona. Mieli oli vaan siinä eilen
tulleessa Santerin kirjeessä ja vieraakseen odotettavassa Santerissa,
ja pienimmänkin risauksen kun kuuli oven takaa, niin luuli hän
aukenevan oven ja ovelle ilmestyvän Santerin iloiset viiksihuuliset
kasvot. Santeri ei kuitenkaan tullut, vaikka Vanni, lukien Santerin
kirjettä ja väliin aina miettien sitä ja tätä, odotteli myöhään. Ja
onteloksi painui mieli...

Huomenaamuna meni Vanni kauppatorille ostamaan päivänsä tarpeita. Mutta
jääkylmäksi karahti Vannin koko ruumis, kun katupoikain suusta kuuli
ivallista hokemista: Hyvä Santeri, tule tänään kuuden aikana, tule
tänään! Hyvä Santeri, tule tänään.

Vanni kuuli tämän, että hänen eilisen kirjeensä sisältö on jo poikain
suussa, ja tiesi nyt sen joutuneen poikain tiedoksi ainoastaan Santerin
kautta. Santerin, jonka sydämmellinen kirje on häneltä panttina kaiken
tuon.

-- Suuri Jumala. Mitä ovat ihmiset! huokasi hän kiirehtiessään
kotiinsa. Ennen aina halusi Vanni mennä itkemään Sannan haudalle, jos
mistä seikasta murtui mieli, vaan nyt, päästyään kotiin ja lukittuaan
ovensa, paiskautui hän lattiaan, siinä itki ja pyöri lattiassa
makkarana kuni suonenvetotaudissa. Pyöri pitkän hetken ennen kun
tointui.

Huomenna oli pyhä ja oli kaunis päivä, niin kaunis kuin Syyskuun
puolivälissä voi olla, mutta kukkain ja lehtien surkastuminen Sannan
hautapensastossa muistutti jo syksyn tuloa. Siellä pensasten kiertämän
hautaristin juuressa istui Vanni koko päivän ja luki kirjojaan aina
siksi kunnes kyyneleet hämärtivät silmiä. Silloin hän aina keskeytyi
lukemasta, antoi kyynelten juosta haudan hiekalle, niin kauvan kunnes
itsestään heitti. Tänlaisena hetkenä tuli Santeri hiljaa hiipien Vannin
luo, seisoi siinä kauvan, ja Vannin huokausten seasta kuuli sanat:

-- Hyvä Jumala miksi en saa kuolla, kun elämäni ei kuitenkaan ole
elämää... Miksi?

-- Mitä on tapahtunut? virkkoi ystävällisesti Santeri, seisoessaan
Vannin rinnalla, ja tarjosi kättään, tervehtääkseen Vannia.

Vanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.

-- No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti
Santeri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule
takaisin vaikka kuinka itkisit.

-- En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni,
pyyhkien silmiään.

-- Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku,
muistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin
laidalle.

Vannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että
hän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa
kumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei
voinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut
loukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja
kiinni.

Santeri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa,
niin naurahtaen muistutti:

-- No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.

Vanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:

-- Oletko saanut kirjettäni?

-- En. En ikänä.

-- Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin
rävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.

-- En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja
sitä juuri ihmettelen.

-- Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä
postilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen
sisällön.

-- Jätit postiin... Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?

-- Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.

-- Mutta missä kuitenkin on vika? -- Vanni oli aivan töhmerönä siitä
eikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän
näki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se
missä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan,
ravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.

Santeri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin
saadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan
ja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:

-- Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt
tähän ne sanat... No kirjoitahan nyt.

Vanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen
päällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli
ja näytti Santerille.

-- Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti
sitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: "Se päivä on
mennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?" ja näytti Vannille.

Vanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: "Milloin tahdot?" ja näytti
Santerille. Santeri kirjotti: "Huomenna".

Vanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.

Santeri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:

-- Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.

-- Eikä matkallakaan viipyneet.

-- Ei viipyneet... Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken,
muistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.

-- En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.

Kävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen
vetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan
hiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven
vaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.

Santeri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia
viiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta
hautakumpua.

-- Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt
mitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.

-- Ei. Ei... Pois se... Unohtaisinko hänet... Kenellä olisi enempi
syytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas... Petettynä hylkiönä
kasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja,
joilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja... Jospa olisi hän tässä,
niin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut
samaa mallia kuin sinulla nykyjään... Maailma ei raiskattavaansa sääli.
Ja sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.

Tämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet
näkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.

Vannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun
kyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että
nyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi
painoa.

Santeri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi
itsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:

-- Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut
kaikilta muilta.

Otti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa,
pyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei
kerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti
kuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan
haluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin
virkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen
lapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina
oli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven
juureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui
hautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi
vielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli
poutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja
ryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.

-- Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän
elämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan
kulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.

-- Se on totta se.

-- Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita... En kuitenkaan
kadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään.
Menee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän
kirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa
kiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja
kuka hän on.

-- Jos mikään, niin se on totta.

-- Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä
äitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva
hevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin
rahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies
tiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa
noutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä
semmoisella hevosella... Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi
hevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin
viimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle
siksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin
tuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan
keskelle tuota Niepingin selkää... Ukko Huttunen asui silloin vielä
Kekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta
kimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa,
kun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä
lähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda
tomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään
palkkaa... Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon,
joilla ostettiin toinen hevonen... Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella
sokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas
Ahkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri,
ettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja
paluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista
ravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli,
mutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.

-- Herran ihme. Ja kuoli sekin?

-- Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua
kaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon
valosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat.
Kysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani
taipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle
nähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on
uupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö
tuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen
enempi sanoa... Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen,
otti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa
ja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän
tuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon.
Mutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä
matoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja
virkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani.
Mikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä... No katsokoot miestä
eikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani
eteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas
lähdettiin... Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään;
niin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin
apua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan
oli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni
ylpeänä puheiltanikin... Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut
siihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen
huonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen... Äitini kun sairasti, niin
armeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan
palkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin
ensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun
näkeiksi mikä mies pojasta tulee... Kaiken tämän läpi on kestänyt
katkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja
äitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin... Mielelläni soisin, että ukko
Huttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran
tuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla
samoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme
erikokoista verkkokäpyä rintataskussa.

-- Se kuitenkaan ei ole mahdollista.

-- Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias
Leckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja... Tiedä, että minä
kauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni,
niin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.

Vannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin
vastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:

-- No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa
tuon Leckberg'in kartanon.

-- Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus
kiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden
toivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon
korkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän
rahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä
kitkastessa... Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa
ja rikastuttaa toivon.

Santeri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in
kartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:

-- Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se
päivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin
silloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma
sen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion
alkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan
sitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia,
silloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen
hartioilla mitään.

-- Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa,
virkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.

Santeri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella,
juuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei
tahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti
siihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei
ketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille
kättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen
näkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:

-- No, huomenna sitten.

-- Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti
sanainsa vakuuden.

Santeri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun
huomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet
heti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista
kuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden
aikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella
näinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy
rajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen.
Puhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden
kesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki
puistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan
veräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin
itsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia
ihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin
kengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten
vaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui
noin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla
silkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku
heitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut
Vanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet
tekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia
saattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä
Vannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:

-- Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.

-- Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja
kääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua
heilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen
leninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät
vilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.



XX.


Neljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin
kamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri
vasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että
hänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt
ankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina
kertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä
taisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun
tiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät
kertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa
oli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen
kertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä
maailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden
yhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi
samanlainen rakkaus äitiin.

Joukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä
ja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen
yhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle
tolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua
turvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen
rakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri
joukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta
polveen.

Vanni muisti nyt Ullaa, josta tiedettiin kertoa, että hän kuljeskeli
langenneena naisena paikasta paikkaan, vaan kuitenkin usein aina palaa
takasin tänne Koivulahden kaupunkiin. Ja vertaili itseään miten
onnellisista onnellisin on hän, joka löysi Sannan sentähden, että Ulla
oli hänet tänne tuonut hänelle onneksi ja itselleen turmioksi. Vanni ei
kuitenkaan tästä alkanut puhetta, pyyhkäsi vaan silkkisellä
nenäliinallaan kyyneleet silmänsä nurkista ja alotti hänkin puheen
ihanalle muistuvista lapsuutensa päivistä Metsävainion turvekattoisessa
kodissa, jossa leipänä oli usein paljas silkko ja vaatteina vaan
siekaleita. Vaan kun ne olivat äitin laittamat, olivat hyvät. Ja koti
oli koti, vaikkapa turvekattoinenkin.

Mutta vieraat nousivat jättämään hyvästi ja toivottamaan onnea nuorelle
parille, jonka tehtyään joukossaan lähtivät kiirehtimään kotiinsa.
Vanni ja Santeri saattoivat vieraansa ulos ja seisattuivat rinnatusten
korkeille portailleen ottamaan vastaan viimeisetkin hyvän yön
toivotukset ja katsomaan juhlapukuisina kuhisevain vierastensa
menemistä portista ulos.

Vaan kun vieraitten askelten kahina hiekkaisilta käytäviltä kauteni
kuulumattomaksi ja heidän hauskamieliset kanssapuheensa häipyivät
tyhjyyteen, palasivat Vanni ja Santeri kamariinsa, jossa vihkimätuoli
vielä paikoillaan muistutti Vannin ja Santerin siinä pyhitettyä ikuista
liittoa... Mutta aurinko oli nyt jo paennut kauvas poutaisen taivaan
rannan vuorien suojaan. Ainoastaan illan rusko ruusuvalollaan valaisi
luontoa ja lehdettömän puiston läpi hohtava kultainen hämärä täytti
koko lähisen tienoon, täytti Vannin ja Santerin kamarinkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Huutolaistyttö - Kuvaus kovilta ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.