Title: Wakefieldin kappalainen
Author: Goldsmith, Oliver
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Wakefieldin kappalainen" ***


WAKEFIELDIN KAPPALAINEN

Kirj.

Oliver Goldsmith



Englanninkielestä suomensi Samuli S.



Otava, Helsinki, 1905.

K. Malmströmin kirjapaino, Kuopio.



      Senssuurin hyväksymä 27 p. huhtik. 1905, Kuopiossa.



ENSIMMÄINEN LUKU

Perhe Wakefieldissa.[1] Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.


Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja
paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna
elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin
vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään
avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin
valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata
päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.

Hän olikin -- se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen,
ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista
ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä
kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta,[2] mutta vihanneksien
suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei
hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen
kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon
tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.

Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja
molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen.
Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan
tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät
naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa
maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa
ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja
peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne
kotilieden ääressä tapahtuivat.

Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia
ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti
tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden,
sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella.
Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin
serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman
suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli
sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut,
niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta
vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta
kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän
kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin
ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.

Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi
vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään
katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä
jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon
joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi
ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin
tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin
minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan
palannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme
vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä
sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä
takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.

Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa,
ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille
lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta.
Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani,
ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui
semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein
liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin
vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen.
Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin
kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta
tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.

Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat
ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita,
tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini
keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin
kreivin tarina. Kun Henrik H:n matkustaessa halki Saksanmaan, muut
hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita
lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa,
esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut
kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena
lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni.
Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli
jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli
tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan,
tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut
romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei
kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun
arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen
sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa
lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista
nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä
juhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika,
ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella
pojalla.

Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin
pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys
ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs
Primrose,[3] näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla."
Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan
ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat
kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee."
Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he
hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin
vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan,
ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä
puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli
uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen,
vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta
silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen:
ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä
iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.

Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä.
Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia
rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili
ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein
piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen
oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua
järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään
kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän
vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi
muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä
hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.

Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin
hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa
käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia
aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten
ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat
maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli
silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin:
yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä,
herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.



TOINEN LUKU

Kovan onnen kohtauksia perheessä. -- Onnen antimien menettäminen
vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.


Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena,
henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat
noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston
leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni
omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani.
Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni
palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja
päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita
miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia
menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä
sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta
puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.

Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja
monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi.
Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin
kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua
mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä
ankarana monogamistina.

Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta,
josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä
itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta
minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä
lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista
heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata
niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän
minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui.
Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli
vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William
Whistonin _ainoa_ vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen
hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään,
säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä
piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa
kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti
vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka
uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin,
ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja
muistutti häntä alati kuolemasta.

Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen,
että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan
erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea
hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että
tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli
vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun
ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi
immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin
helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut
kylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot,[4] kuultuaan, että
minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten
liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat
kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee
läheisiä sukulaisia.

Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa
elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset
yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän
kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin
soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään.
Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen
ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat
itseänsä sitten, ja tämä -- se täytyy filosofienkin myöntää -- oli
useinkin se kauniin sivu.

Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi,
äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset
kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian.
Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin
tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret,
musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja.
Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput
päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin
kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota
välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla.[5]

Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä
hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun
ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä
häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä.
Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle:
valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani
puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena
sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni
ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille,
jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta
liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään
aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan
kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi -- arvaahan
sen -- jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi
puuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen
harkinnan alaiseksi häitten aattona.

Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua
vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja -- sana sanasta,
kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan
sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti
minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on
pidetty.

-- Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.

-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Ettäkö antaisin perää oikeassa
asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut
hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta?
Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.

-- Mieleni on paha, -- vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa
teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se
kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on
mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei
saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä
ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten
jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne.
Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla
puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on
saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.

-- Vai niin! -- virkoin minä. -- Jos se, mitä sanoitte, on totta,
ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi
rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti
paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja
mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän,
mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen
olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.

Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka
erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen.
Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan.
Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan
purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen.
Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly,
liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo
kahdennella kahdeksatta.



KOLMAS LUKU

Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman
onnensa seppä.


Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä
kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua.
Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti
todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni
menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut
kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.

Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa
suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa.
Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin
tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli
oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä
saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja
päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.

Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon
loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla
neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa.
Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi
alas nykyisten olojen tasalle, sillä -- sen kyllä tiesin --
korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.

-- Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, -- lausuin minä, -- ett'ei
taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta
nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme
nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn
tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka
niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa
sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät
tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään
ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen
luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja
sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä
olemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.

Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin
lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen.
Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä
köyhyys mukanaan tuo.

Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua.
Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille,
jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli
pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta
sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata[6] oli ainoa isän
perintö, mikä minulta hänelle riitti.

-- Poikani! -- lausuin minä. -- Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin,
samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua
vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle
mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi
riviä siinä ovat miljonan arvoiset: _"Minä olin nuori ja vanhennuin,
ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä
kerjäävän leipää."_ Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene,
poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa.
Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.

Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään
huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle,
sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia,
joko voitettuna tai voittajana.

Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen
kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta
rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli
jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen
peninkulman matka[7] sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka
ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa
herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli,
kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä
muutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti
kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme
yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.

Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille,
ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa
tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko
sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire
Thornhillin,[8] joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa
kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra
oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta
välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan
sukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan
hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi
hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka
ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen
uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin
huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä
ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut
vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin
ja siveyteen.

Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen,
että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa
laskuansa, ei sano olevan rahaa.

-- Eikö! -- huudahti isäntä. -- Se on mahdotonta! Vastahan hän
eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi
vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä
syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.

Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä
omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään
ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle
oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta
lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan
sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka
herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla
kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa
ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt
ymmärtävän tai halveksi sellaista.

Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta
osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen
pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.

-- Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta
sydämestäni, -- lausui hän. -- Kovin olin ajattelematon, antaessani
pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä,
että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain
sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan,
voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.

Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin
myös seudun, minne olen siirtymässä.

-- Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! -- huudahti
hän, -- sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt
kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme
kyllä kulkemaan.

Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä
vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään
illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja
että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan
kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi
käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat
ratsain, mutta mr Burchell -- se oli matkakumppalimme nimi -- astui
jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme
niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle.
Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata
opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme
viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla
keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin
minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta
rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti,
ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella
oli.

-- Tuo tuolla, -- sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa
jonkun matkan päässä, -- on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on
muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan
riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy
sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Onko minun nuoren patronani setä
se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä
mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että
sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä
koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.

-- Kenties vähän liiaksikin, -- arveli mr Burchell. -- Nuorempana hän
ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot,
ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin
jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan
että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä
armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa.
Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä,
sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin
alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan
yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa
muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä,
sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on
konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis
on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä.
Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti.
Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan
sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi
muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on
helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita.
Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen
hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli
omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera.
Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun
töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin
ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi
_rahan_ asemesta antamaan _lupauksia_. Siinä kaikki, mihin hän
kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä
kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä,
joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään
kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat
hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen
ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin
muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi
halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka
kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli
otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän
kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma
alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely
rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui
pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei
noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät,
joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin
vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen
tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että...
että... niin, mitäs minä aioin kertoakaan?... Sanalla sanoen,
hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja
teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen
entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi
jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä
vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan
ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa;
mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin
hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella
tavalla.

Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että
tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni
huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni
olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä
ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui
veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt
ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut
hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi
silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut
häntä joen toiselle rannalle.

Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä
tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle.
Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin
kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen
nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen.
Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän
omassa kodissamme.

Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä
päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja
hän sanoi meille jäähyväiset.

Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi
minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti,
että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on
mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan
sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla
myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti,
mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen
haaveiluja.



NELJÄS LUKU

Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka
ei riipu oloista, vaan mielentilasta.


Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla
tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia
elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he
harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista,
jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta,
he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He
olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä
he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti
he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä,
jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä
vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja
talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa
ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä
Mikonpäivän aattona.

Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta
pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja
rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja
kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin
henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.

Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko,
edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta
keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea[9] erittäin hyvää
maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa.
Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine
pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen,
ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta
somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla
piirroksillaan.

Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa,
mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi
vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina
olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli
siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei
osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme
makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni
makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita
lapsia varten.

Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi
seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen
asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean.
Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, -- minä nimittäin
pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos
kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden
siteet höllemmälle. -- Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme
kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän
velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille
ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli
aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti
minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin,
ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja
tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani
kanssa.

Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan
jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa
muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden
ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari
Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan
meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt
meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat
meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia
kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta
Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin.
Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken
äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna
puoli pennyä vaivaisten haaviin.

Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen,
ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset.
Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat
hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän
salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan
olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin
oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä
siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi,
että se sopii hänellen vallan hyvin.

Ensimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua
kovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain
aamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen
seurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle
tultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen
juhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä
ja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti.
En saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta
varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.

Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan
näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen.
Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen
entistä juhlallisemmin.

-- Mitäs pilaa tuo nyt on! -- huudahti vaimoni. -- Saattaahan sinne
vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.

-- Erehdystä, lapsi kulta! -- vastasin minä. -- Nyt niitä vaunuja
tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin
kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.

-- Vai niin! -- virkkoi vaimoni. -- Minäpä luulin, että sinun,
rakas Charles,[10] olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina
ympärilläsi.

-- Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; -- sitä
rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä
eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja
rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin
naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, -- jatkoin minä
vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin,
sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään
mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet
rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla,
kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi
verhon ylleen.

Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta
menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni
huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä
kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,[11] ja,
mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään
somemmiksi.



VIIDES LUKU

Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein
pettymys.


Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut
istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun
ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen
illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti
teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut,
ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa,
sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla
ja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille
jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut
olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat
kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin
vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja
ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme,
hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että
mielenrauhaa.

Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat
ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin,
mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.

Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt
lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella
paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet
konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin
parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli
metsästäjiä sen kintereillä.

Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran
hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä
vauhtia sen perässä.

Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta
tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni
eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa
karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa
hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita
hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti
ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä
ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan
läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies,
joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat
jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen
rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill,
ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan
lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri
oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää
kieltoa saanutkaan.

Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin,
muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia,
hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu.
Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä,
ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli
ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni
tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin
lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun
sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan.
Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta
maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa
takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole
niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa,
mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella.
Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin
hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat
saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä
onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen
karvikkoviiniä.

Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi.
Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin
asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä
vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista
ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle
vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat
tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan
yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä
hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä,
nähdäkseen, mitä taskuissa on.

Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada
tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin
annettiinkin.

Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet
neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä
onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita,
ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen
päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla
kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää --
siihen loppupäätökseen hän tuli, -- miks'eivät hänen tyttärensä
saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss
Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle,
vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin
sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta
puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

-- Charles! -- huudahti vaimoni. -- Sinun tapasi on aina masentaa
lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano,
Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun
mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

-- Kerrassaan, äiti! -- vastasi toinen. -- Hän pystyy puhumaan mistä
hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä
enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin
kaunis mies.

-- Niin! -- arveli Olivia. -- Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän
minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja
tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin
suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä
paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.

-- Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, --
ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys
muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän
kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen
ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä.
Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä
ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava.
Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen
aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa
jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni
käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.

Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren
palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen
metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu
näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty
lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin
osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan,
tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on
uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat
sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista
vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.



KUUDES LUKU

Onnellisen kotilieden ääressä maalla.


Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin,
saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa
metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin
toimiin.

-- Mieleni on paha, -- virkoin minä, -- ett'ei meillä ole naapuria
tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus
tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.

-- Hyväinen aika! -- huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä
ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut
väittelyssä pussiin!

-- Minutko, lapsi? -- huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni,
erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä
milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten
paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.

Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me
tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi
hänelle kohteliaasti tuolin.

Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä:
tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi
osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli
näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan
ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut
kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi,
mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa
oli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli
huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana,
ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten,
milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.

Tavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi
päiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti
illastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä
säästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli
meille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista,
kärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan
Rosamundan mökistä.

Talon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti
maatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin
panna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä,
ja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman
ratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee
Moses veljensä viereen.

-- Ja minä, -- huudahti Bill, -- minä annan tilani mr Burchellille,
jos siskot ottavat minut sänkyynsä.

-- Kas se oli oikein! -- virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn
ensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa,
lintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua
lähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa
pelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä,
minkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora
kulta, -- sanoin minä sitten vaimolleni, -- anna pojille sokeripala
kummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.

Seuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle,
jälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon
hänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä,
muut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään,
kuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa
suoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen
kanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä
ja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle
joutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta. Illan tullen
pyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin
iltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa;
hänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.

Hän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä
kovaosaista vierasta.

-- Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan -- lausuin minä --
siitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä
nuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset
mielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä
ovat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa
ja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä
parittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he
nyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen
vanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen
mielettömyyttään. Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä,
sillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että
taitoakin, ollakseen hyödyllinen.

Lienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään
nämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua
lempein sanoin.

-- Olipa hänen entinen käytöksensä millainen hyvänsä, isä, -- virkkoi
hän, -- ei häntä pitäisi hänen nykyisissä oloissaan enää moittia.
Se puutteen-alainen asema, mihin hän nyt on joutunut, on riittävä
rangaistus entisistä hurjisteluista, ja olenhan minä isän itsensäkin
kuullut sanovan, ett'ei milloinkaan saa lyödä tarpeetonta iskua
siihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.

-- Sinä olet oikeassa, Sofia, -- huudahti Moses, -- ja sattuvastipa
eräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä,
kuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta,
jolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä
paitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä
kuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me
itse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti
pimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta
puhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut
kenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun
kanssasi.

Tuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin
tytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla
myhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr
Burchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin
hieno gentleman.

Tuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa
eivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut
epäluulojani julki.

Huomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi
vaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä
kävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa,
niinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean
ääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick
kuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla
on luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne
kun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen.
Senpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin
hiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan
kuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä
ruveta laittamaan uutta.



SEITSEMÄS LUKU

Lontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran,
että hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.


Helppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra
oli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki,
mitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin
mahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni
pukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.

Mr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja
hovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti
kyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati,
sulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni.
Siitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen
saatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.

Mr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill
kosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki
vastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin
joissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli
maininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti,
ett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa
linnunpeljättiä kaunottareksi.

-- Vieköön minut hitto! -- jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni
katso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon
alla!

Ja sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla
on aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta,
kyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman
leikillinen.

Illallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle.
Kotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien
hänen harrastustensa valtijatar.

-- Kuules, Frank, -- virkkoi squire tavallisella
veitikkamaisuudellaan, -- aatteles, että kirkko, sinun nykyinen
valtijattaresi, seisoisi batistihihoissa[12] toisella puolen ja miss
Sofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?

-- Kumpaisenkin tietysti! -- huudahti kotisaarnaaja.

-- Oikein, Frank! -- vastasi squire. -- Läkäyttäköön tämä viini
minut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki
pappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut
vehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä
otan todistaakseni.

-- Sitä sopisi kuulla! -- huudahti poikani Moses. -- Luulisinpa
pystyvän vastaamaan teitä.

-- Oli menneeksi, sir! -- virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn
ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. -- Jos mielitte
tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja
ensinnäkin: käydäänkö asiaan -- analogillisesti vai dialogillisesti?

-- Järkevillä syillä, -- vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee
väittelemään.

-- No niin, -- lausui squire. -- Ensiksikin te toivoakseni ette
kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy
jatkamaan keskusteluja.

-- Totta kai minä sen myönnän, -- vastasi Moses, -- ja käytän sitä
hyväksenikin.

-- Toivoakseni, -- puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että
osa on kokonaistansa pienempi.

-- Myönnän, -- vastasi Moses. -- Sehän on oikeus ja kohtuus.

-- Toivoakseni, -- jatkoi squire, -- te ette kiellä sitäkään, että
kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.

-- Se on selvä kuin päivä! -- vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen
vakavana kuin tavallisestikin.

-- No niin, -- lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. -- Nyt ollaan
premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien
yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa
rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen
dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin
essensille sopii antaa toinen predicabile.

-- Malttakaa, malttakaa! -- huusi toinen. Minä kiellän sen.
Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi
moisen harhaopin?

-- Mitenkä! -- tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. -- Ette
myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen:
oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu
korrelatiinsa?

-- Epäilemättä, -- vastasi toinen.

-- Ja koska niin on, -- jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan
minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan
analytillistä pohtimista riittämättömänä _secundum quoad_ vai
_secundum minus?_ Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet,
sanon minä, suoraan!

-- Minun täytyy sanoa, -- lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä
teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä
yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.

-- Ohoo, sir! -- virkkoi squire. -- Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi
minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei,
sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.

Seuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka
näytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää
koko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.

Minua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli
tehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä,
mikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin
olikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa
lukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja
rikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle
anteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta
liukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan
mistä yleisestä asiasta hyvänsä. Ei siis ihme eikä mikään, että niin
vikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu
pitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin
antamaan sille arvoa muissakin.

Mr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu
nuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt
sekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää
epäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä.
Eikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia
hokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun
osan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin
omastaan.

-- Ja nyt, kultaseni, -- virkkoi hän minulle, -- nyt tahdon
suoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan
hovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut
kunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa,
sillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?

-- Kukapa sen vainenkin ties! -- vastasin minä huoaisten. -- Minua
puolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä
kunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos
minun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei
vapauskoinen ikinä minun lastani saa.

-- Kuulepas, isä, -- huudahti Moses, -- sinä olet liian ankara. Ei
Jumala häntä ajatuksista ole tuomitseva, vaan teoista. Itsekussakin
on tuhat väärää ajatusta, joita hänessä herää, mutta joita hän ei
kykene poistamaan. Vapauskoisuus on tuossa gentlemanissa kukaties
jotain ehdotonta, niin että, vaikkapa pitäisi hänen ajatuksiansa
vaarinakin, hänen mielipiteensä sittenkin ovat vain pakollisia. Häntä
ei niinmuodoin saata erehdyksistä syyttää enempää kuin sellaista
kuvernööriäkään, jonka on täytynyt päästää ryntäävä vihollinen
kaupunkiin, koskapa sillä ei ole ollut suojelevaa muuria ympärillään.

-- Aivan niin, poikani, -- vastasin minä, mutta jos tuo kuvernööri
kutsumalla kutsuu vihollisen kaupunkiinsa, silloin hän tekee
väärin. Ja näin on aina laita niitten, jotka erehdyksen valtaan
antautuvat. Ei heidän vikansa siinä ole, että he näkemänsä
todistukset oikeiksi myöntävät, vaan siinä, että he sulkevat silmänsä
niin monelta todistukselta, mitä tarjona on. Olkoon niinkin, että
ihmisen väärät mielipiteet ovat muodostuneet hänessä vastoin hänen
tahtoansa, mutta kun hän ehdoin tahdoin pysyy erehdyksessä tai on
huolimaton mielipiteitä muodostaessaan, niin hän on edesvastauksessa
virheistänsä tai ansaitsee ylenkatsetta mielettömyytensä tähden.

Vaimoni ryhtyi nyt keskusteluun, syitä ja perustuksia tosin esiin
tuomatta. Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo
viisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä
silti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka
kyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.

-- Ja kuka tietää, kultaseni, -- jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia
kykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja
on minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.

-- Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi
lukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle
käteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.

-- Eipä niinkään, isä! -- puuttui Olivia puheesen. -- Minä olen
lukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren
väliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain
kiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä "Taivaallisesta
Yljästä."

-- Verratonta! -- virkoin minä. -- Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin
luotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan
äitiä karvikkopiiraitten paistannassa.



KAHDEKSAS LUKU

Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa
olla paljokin seurauksia.


Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät
käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli
omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa
ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä
hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä
meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä
pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana
ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin
omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja
säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä,
oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa
häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin
tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä,
mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi
miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen
yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.

Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain
heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen
loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta
siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi
viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu
tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan
kajahdusta.

-- Aina kun tällä tapaa istutaan, -- virkkoi Sofia, -- aina johtuvat
mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti
kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on
jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa
lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.

-- Minun mielestäni, -- virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat
siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa.
Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttää _vastakohtia_, ja tästä,
jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen
koko voima.

-- Merkillistä, -- arveli mr Burchell, -- kuinka nuo teidän
mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla
tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet
täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia
heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan
viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia
kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono
epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta.
Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte
asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla
mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi
tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia,
jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole
edellä mainituita vikoja.

            Ballaadi.

    "Käy kanssain laaksoon, erakko,
    Ja tuonne näytä tie,
    Miss' säde tuikkain viittoaa.
    Siell' armasta niin lie...

    "Ma väsyksissä harhailen,
    Mua painaa, uuvuttaa...
    Tääll' erämaata seuraa vain
    Taas uusi erämaa."

    -- Ei sinne, poikain! -- vanhus huus.
    -- Siell' on niin synkkää, voi!
    -- Se virvatult' on pettävää.
    -- Sielt' turmios ääni soi.

    -- Kas tuolla mulla maja pien'.
    -- Käy vieraakseni vaan!
    -- On vähät siellä varat, mut
    -- Ne mielin hyvin jaan.

    -- Yöks sinne jää, ja minkä voi,
    -- Sen talo tarjookin:
    -- Olk'vuoteen, leipää, lepoa
    -- Ja siunaukseinkin.

    -- Tuoll' laitumilla laumat käy.
    -- Ne multa rauhan saa.
    -- Minua Herra armahti:
    -- Niit' tahdon armahtaa.

    -- Mä vuorten rintehiltä vain
    -- Saan niukan ravinnon.
    -- On yrtit, heelmät ruokanain,
    -- Ves' juomanani on.

    -- Käy, vieras, huoles heitä pois
    -- Ja mustat murehet!
    -- Maan lapsen tarpeet vähät on
    -- Ja lyhyt-aikaiset.

    Niin lempeet oli sanat nuo
    Kuin kaste taivainen,
    Ja nöyrin mielin matkamies
    Nyt seuras mökillen.

    Syvällä syliss' erämaan
    Pien' mökki piilee tuo.
    Ja turvan, levon rauhaisan
    Se eksyneelle suo.

    Ei vartijoita varastot
    Vähäiset kaipaakaan:
    Siell' oven aukas vieraillen
    Puusalpa heikko vaan.

    Jo lepoon kutsuu illansuu.
    Nyt tulta takkahan!
    Ja ehtoollista erakko
    Käy rakentamahan.

    Hän leipää, hedelmiä tuo
    Hymyillen pöytähän,
    Ja pitkän illan ratoksi
    Satuja kertoo hän.

    Ja lattialla leikkiään
    Lyö kissa kehräten,
    Ja sirkka laulaa raossaan,
    Tuli räiskii iloinen.

    Mut vieraan kasvot yhä vaan
    Hymyä vaille jää.
    Suru painaa häntä syvä niin...
    Hän itkuun hyrähtää.

    Ja syvä suru täytti myös
    Erakon sydämen.
    -- Mikä huoli rintaas rasittaa?
    -- Oi virka, poikanen!

    -- Läksitkö linnain loistavain
    -- Sä huolta karkuhun?
    -- Vai ystävätkö pettivät,
    -- Vai petti armas sun?

    -- Voi, rakkauden riemu on
    -- Niin halpaa, haihtuvaa.
    -- Mut kahta halvempi on hän,
    -- Ken sitä armastaa.

    -- On nimi vain tuo "ystävyys",
    -- Se tyyten tenhoo sun,
    -- Ihanaan uneen painaa, mut
    -- Herättää itkuhun.

    -- Ja rakkaus pelkkä hely on,
    -- On lelu tyttöjen.
    -- Kenties se viihtyä vielä vois
    -- Pesässä kyyhkysten.

    -- Hyi poika! Huoles heitä pois!
    -- Älä luota naisiin! -- Sen
    Kun lausui hän, niin puna nous
    Jo pojan poskillen.

    Ja kas! Uus kauneus elähti
    Nyt vieraan kasvoihin,
    Niin ihana kuin aamun koi
    Ja yhtä kerkeekin.

    Mitä tietää katse karttava
    Ja povi aaltoisa?
    Kas! Poika lempiväinen tuo
    On -- impi ihana!

    "Voi, kurjalle sä anteeks suo!"
    Huus' impi tuskissans'.
    "Tän huoneen saastutin mä, voi,
    Miss' asut Herras kanss'!

    "Mun tyttö raukan lempi vain
    Se saattoi kulkemaan.
    Ha'in rauhaa, mutta löysinkin
    Mä epätoivoa vaan.

    "Rannalla Tynen asuttiin
    Kanss' armaan taattosein.
    Kaikk' aarteet linnan säädetty
    Mun oli omaksein.

    "Mua kodist' armaast' ottamaan
    Moni ritar' uljas riens.
    Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks
    Se sinne ohjas tiens.

    "Muassa muitten usein näin
    Myös nuoren Edwinin,
    Mut lempeään ei pukenut
    Hän koskaan sanoihin.

    "Varoja, valtaa vailla hän,
    Ja halp' ol' pukukin,
    Mut viisas, uljas oli hän --
    Siks' mulle rakkahin.

    "On armas aamun aurinko
    Ja kaste hiljainen,
    Mut armahampi Edwinin
    Olj sydän herttainen

    "Puu väikkyy kasteen helmissä,
    Mut väikkyy hetken vaan:
    Hän kaste oli, mut mua voi!
    Mä väikyin hetken vaan.

    "Ma liehuin kevytmiellä niin,
    Mun syömen' ilkamoi:
    Kun lemmen tuskaa kärsi hän,
    Se mulle riemun toi.

    "Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,
    Mun jätti, ylpeän,
    Ja erämaihin poistui pois
    Ja siellä kuoli hän.

    "Mun syyni on, ja hengelläin
    Sen tahdon sovittaa:
    Niin, siihen, missä lepää hän,
    Ma tahdon nukahtaa.

    "Näin päättyköön tää toivoton,
    Tää kurja elämä,
    Mun tähten' Edwin kuoli, -- nyt
    Mä hänen tähtensä."

    -- Luoja varjelkoon! -- huus toinen
    Hänet syliins' sulkikin:
    Tää hämmästyi, mut -- olikin
    Sylissä Edwinin.

    -- Mun Angelinan', katsohan,
    -- Tunnethan, armaisen'?
    -- Sun Edwinis taas kutsuttiin
    -- Elohon, lempehen.

    -- Lepäjä taas mun rinnallain,
    -- Käy onnen nautintaan. --
    "Emmehän enää, armas oi,
    Eroa milloinkaan?"

    -- Ei, emme koskaan! Lemmellen
    -- Elämme yksin ain'.
    -- Ja koska viime hetkes lyö,
    -- Se mullekin lyö vain.

Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin
tuntein.

Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä.
Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan
noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä
rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet.
Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian
minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa
hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt
meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän
istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi
hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään,
mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja
vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin.
Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän
kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt
kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä
puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen
aivan toisaanne.

Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill
oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana
toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla
pappilan edustalla.

-- Täytyy tunnustaa, -- jatkoi hän, -- että minä erityisistä syistä
tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että
palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.

Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se
vaan kunnialla tapahtua taitaa.

-- Mutta kas tässä, -- lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, --
tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän
töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän
huvituksiinkin.

Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti
hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua
vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu
uutisjuhlan viettoon.

Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut
sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin
taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen
rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta
samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita
arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein.
Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja
kumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.



YHDEKSÄS LUKU

Kaksi ylhäistä naista seuraan. Hienompi asu näkyy tietävän aina
hienompaa sivistystäkin.


Tuskin oli mr Burchell sanonut jäähyväiset ja Sofia lupautunut
kotisaarnaajan tanssitoveriksi, kun jo pienet poikani juoksujalassa
riensivät ilmoittamaan, että squire on tulossa meille, mukanaan suuri
seura.

Pappilaan palattuamme, oli hovinherra jo siellä, mukanaan kaksi hänen
talouteensa kuuluvaa herraa ja kaksi nuorta ladyä upeissa puvuissa.
Nämä hän esitti meille ylhäisinä ja hienoina naisina pääkaupungista.

Meillä ei sattunut olemaan tarpeeksi istuimia koko seuralle, mutta
mr Thornhill ehdotti heti, että kukin herra istuisi naisen sylissä.
Minä panin kerrassaan tätä vastaan, huolimatta vaimoni moittivasta
silmäyksestä. Moses lähetettiin senvuoksi lainaamaan pari tuolia,
ja kosk'ei meillä ollut tarpeeksi naisia kontratanssia varten, niin
läksi kaksi herraa hänen kerallaan, saamaan tanssijoille pareja.
Pian oli tuolit ja tanssitoverit hankittu. Herrain mukana näet
palasivat naapurini Flamboroughin ruusunpunaiset tyttäret, prameillen
punaisissa nauhoissa.

Yhtä kovan onnen kohtaa ei oltu otettu lukuun: miss Flamboroughit
olivat tunnetut parhaimpina tanssijoina koko pitäjässä, osasivat sekä
hypikkeet että pyörikkeet perinpohjin, mutta olivat aivan outoja
kontratanssissa. Se saattoi meidät ensi alussa hiukan hämille,
mutta muutaman sysäyksen ja nykäyksen perästä se heiltäkin vihdoin
sujui varsin hyvin. Musikkina oli kaksi viulua, pilli ja käsirumpu.
Kuu paistoi heleästi. Mr Thornhill ja vanhin tyttäreni alkoivat
tanssiaiset, katsojain ihastella, sillä naapureita oli tullut suurin
määrin, saatuaan kuulla tanssihankkeista. Tyttäreni se liikkui
niin keveästi ja notkeasti, ett'ei äiti voinut salata sydämensä
ylpeyttä, vaan vakuutti minulle, että niin nokkelasti kuin tuo tytön
tynkä tuossa pyöriikin, niin äidiltä ne on varastettu jok'ikinen
askel. Lontoolaiset ladyt panivat parastansa, liikkuakseen yhtä
keveästi, mutta turhaan. Siinä he uiskentelivat ja hytkähtelivät
ja hiueskelivat ja hypähtelivät, mutta ei ottanut mikään oikein
onnistuakseen. Töllistelijät tosin sanoivat tuota kauniiksi, mutta
naapuri Flamborough huomautti, että miss Livyn jalkain tapsutus se on
kuin musikin kaikua vaan.

Kun tanssia oli kestänyt tunnin verran, ehdottivat lontoolaiset
ladyt, että lakattaisiin; pelkäsivät näet vilustumista. Toinen
heistä ilmaisi ajatuksensa minun mielestäni jotenkin karkein sanoin,
lausuen, että hän on _"totta toisen kerran, niin hiessä, että vaikka
vettä kierrä."_ Sisään tultuamme oli siellä valmiina upea illallinen,
kylmiä ruokia, jotka mr Thornhill oli tuottanut mukanaan. Keskustelu
oli vähemmän vilkasta kuin tähän saakka. Lontoolaiset ladyt sysäsivät
nyt Sofian ja Olivian kokonaan varjoon, sillä heidän puheensa aineina
oli yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat
ja muut hienot asiat, niinkuin taidemaalaukset, kauneudenaisti,
Shakespeare ja sointuvat lasit. Pari kertaa heiltä tosin, meidän
suureksi kauhuksemme, pääsi kirous, mutta sitä minä luulin vaan yhä
varmemmaksi merkiksi ylhäisestä syntyperästä. (Myöhemmin minä vasta
sain tietää, että kiroilemista pidetään hienoimmissakin piireissä
peräti sopimattomana.) Heidän upea pukunsa se kumminkin kätki
suojelevaan harsoonsa kaikki karkeudet heidän puheessaan.

Tyttäreni katselivat ilmeisellä kateudella heidän hienoa käytöstään,
ja jos siinä mikä nurinkuriselta näytti, niin heti se pantiin
kaikkein korkeimman sivistyksen laskuun. Mutta heidän alentuvainen
kohteliaisuutensa se se kävi yli kaiken muun. Toinen heistä arveli,
että miss Olivialle olisi ollut suureksi eduksi, jos hän olisi
hiukan enemmän liikkunut maailmassa. Ja toinen lisäsi, että yksi
ainoa talvi Lontoossa tekisi miss Sofiasta ihan uuden ihmisen.
Vaimoni oli yhtä mieltä kumpaisenkin kanssa eikä sanonut mitäkään
niin hartaasti halajavansa kuin että hänen tyttärensä saisivat edes
yhden talvikauden oppia hienoja tapoja. Tuohon en minä saattanut olla
huomauttamatta, että heidän sivistyksensä on nytkin jo suurempi kuin
varat sallivat, ja että runsaampi määrä hienostumista tekisi vain
vaaran-alaiseksi heidän köyhyytensä ja herättäisi heissä pyyteitä,
joihin heillä ei ole oikeutta.

-- Ja mistä, -- huudahti mr Thornhill, mistäpä huvituksesta
tarvitsisi kieltäytyäkään niitten, jotka voivat sellaisia itselleen
hankkia? Minulla puolestani on varoja tarpeeksi; rakkaus, vapaus
ja huvit -- siinä minun elämäni ohjeet. Mutta - hiisi vieköön! --
jos puolet minun omaisuuttani saattaisi viehättävälle Olivialleni
tehdä mielihyvän, niin se olisi hänen omansa, enkä vaatisi muuta
vastalahjaa kuin saada liittää itseni lahjan lisäksi.

Tunsin sen verran maailmaa, tietääkseni, että tuo on vaan turhaa
korupuhetta, jonka takana piilee mitä kehnoin tarkoitus, mutta minä
hillitsin suuttumukseni.

-- Sir, -- virkoin minä, -- se perhe, jota te nyt alentuvasti
kunnioitatte läsnäolollanne, on kasvatettu yhtä herkkään
kunniantuntoon kuin tekin. Jok'ainoa yritys sen loukkaamiseen
tuottaisi mukanaan mitä turmiollisimmat seuraukset. Kunnia, sir,
on ainoa omaisuus, mitä meillä nykyjään on, ja tätä viimeistä
aarrettamme meidän täytyy vaalia erityisen tarkalla huolella.

Pian minun kumminkin tuli paha mieli siitä, että niin innokkaasti
olin nämä sanat lausunut, sillä squire otti minua kädestä ja vannoi
käsittävänsä minun kiivauteni, vaikk'ei sanonut voivansa hyväksyäkään
minun epäluulojani.

-- Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, -- jatkoi hän, -- niin minä
vakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen
ajatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen
siveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua
miellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden
kääntämässä.

Lontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja,
ja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden;
he rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan
siveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin
vaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa
katuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän
tuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta.
Minä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla
yli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee,
arvelin minä, heidänkin hyvää.

Mr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi
pitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja
näin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin
rupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota
minun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä
mielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat
saattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen
vaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että
heidänkin hyvin mielensä tekee. Tässä pulmallisessa tilassa minä
koetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks
kumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja
siitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut
osakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.



KYMMENES LUKU

Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka
yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.


Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni
kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä
olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän
osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin
vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat
meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä
kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena
ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni
arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että
iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti,
että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä
tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken,
ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan
kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset
kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä
tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman
elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti,
Shakespeare, sointuvat lasit.

Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka
olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli
tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt
minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin
akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa
ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä
kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin
saivat kumpainenkin, vaikka -- se olkoon perheen kunniaksi sanottu
eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä
saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla,
ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.

Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret
palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain
suurenmoista heille oli ennustettu.

-- No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat
povarin kanssa?

-- Kuules, isä hyvä! -- vastasi hän. -- Minkähän henkien kanssa hän
oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu
vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.

-- No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. -- Minkäs
miehen sinä saat?

-- Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren
kanssa.

-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Senkö verran te vain saittekin
kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren
kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä
luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.

Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia.
Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty
jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin
tulevasta mahtavuudesta.

Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä,
että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne,
jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me
laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille
luonto laittaa.

Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia,
joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme
paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan
rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo
tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni
näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla
kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin
hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta
ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas
oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki,
että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä
oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita
huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli
ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen
teekupin pohjalta.

Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he
lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän
perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi
vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä
neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät
salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja:
jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna
esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä
minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen
piirityksen johtajana.

Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he
ryhtyivät rynnäkköön.

-- Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.

-- Kukaties, -- vastasin minä, -- vaikka mitäpäs sinä siitä
huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon
tulematta.

-- Sitähän minä juuri toivon, -- virkkoi hän, -- mutta katsos,
kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista,
sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?

-- Sinun varovaisuutesi, -- vastasin minä, on kaikin puolin
kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua
miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä
vaaditaan ennen kaikkea.

-- Niin juuri! -- huudahti hän; -- sitähän minäkin. Mutta pitäähän
meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä
niinkuin mitkä moukat.

-- Sinä olet aivan oikeassa, armaani, -- vastasin minä. -- Olin juuri
ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että
mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa
hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.

-- No mutta, Charles! -- keskeytti hän. -- Onhan se totta kaikki tuo,
mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne
hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa,
ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä
tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja
tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon
kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on
kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän
vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään
kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin.
Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses
hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin,
sen minä sanon.

Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla
viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei
ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on
senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja
ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei
minun auttanut muuta kuin antaa perää.

Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän
retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän
vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle.
Muut lupasivat heti tulla perässä.

Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta
kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin
jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen
tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot
päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa.
(Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen
verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat
toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä
heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin,
että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla.
Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle
ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla
saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat
vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä
laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän
pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle
hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan
olivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään
varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä
todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva
monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.



YHDESTOISTA LUKU

Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.


Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin
pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä
hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet
moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.

Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita
ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan
erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut
naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia
ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa
olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta
täytyi nauraa kerta vielä.

Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot
aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui
yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei
hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten
iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka
nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät
"arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja
vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen
leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla
sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä
ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen
toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin
keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee
tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli
kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen
kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.

Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin
puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin
paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä",
kun -- voi kauhistus ja häpeä! -- kukapas muu tuli sisään, kuin
juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss
Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta
masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin
korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa!
Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain
leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme
kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.

Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan,
he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen
estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen
puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme
Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin
pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.

("Höröntöröä!")

-- Armollinen neiti, -- virkkoi toinen, -- "tehän unohditte omat
runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole
mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään
odotettavissa?"

("Höröntöröä!")

-- No mutta, rakas ystävä! -- puhui lady. -- Tiedättehän te, että
minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin
kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni
saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä
saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja
eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle
kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti
seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei
voi sietää ensinkään.

("Höröntöröä!")

-- Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! -- huudahti miss Skeggs,
-- sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi
ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä;
toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja
kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan
kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on
erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?

("Höröntöröä!")

Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt
varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta
guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki
tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen
hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta
puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa
sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on
todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi
keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin
päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen
puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.

-- Arvoisat ladyt, -- lausui hän, -- suokaa minun rohkeuteni
anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota
osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni
pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että
kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen
ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku
toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea,
ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja
ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta.
He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa
musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni
osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen
taitava panemaan kortteja.

("Höröntöröä!")

Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen
kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin
epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss
Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret
neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat
varsin sopivia sellaisiin toimiin.

-- Mutta, madame, -- lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, --
senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja
lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, -- lisäsi
hän, -- että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä,
viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on
muotoja, nähkääs, muotoja.

Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen
itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen
maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti
armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa
Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten
hakemuksemme jätimmekin.



KAHDESTOISTA LUKU

Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset
tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.


Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville
valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan,
kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän
tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako
squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta
kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään.
Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:

-- Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään
suorittaneet kelpo päivätyön.

-- Kutakuinkin, -- vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.

-- Vai kutakuinkin vaan! -- huudahti hän. -- Minun mielestäni
erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin
tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka,
mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa
tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin
mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat!
_Entre nous_, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin
herttainen, vaikka -- tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina
Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan
paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät
heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin
lasten asiaa?

-- Niin, niin, -- virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä
seikasta pitäisi ajatella. -- Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat
olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin,
osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu,
silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa,
niin silloinhan minä olen profeteerannut!

Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen
puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi
tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin
sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan
asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin
pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen,
jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari
ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai
kylään.

Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä
kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin,
niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin
luopua sälöstä.

Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä
sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi
hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

-- Ei, kultaseni! -- puhui hän. -- Moses on näppärä poika ja osaa
kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa
tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy
pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä
uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa,
laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa,
kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun.
Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän
vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso
lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli
takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se
käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli
poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan
höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla
nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme
hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää
nähneet.

Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari
onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan
meistä paljon hyvää.

Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui
toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa
ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää
meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä,
olevansa täysin tyytyväiset.

-- Nyt, -- huudahti vaimoni, -- nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään
helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin
sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret
lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen,
vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä
taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli
mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille
kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti
huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille
hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja,
nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni
sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään,
se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain
ohimennen.

Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen
törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet
olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä
neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta
alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen,
hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti
suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

-- Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, -- ett'ette
te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan.
Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että
kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen,
joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja
noudattaa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä,
millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten
neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni
mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman
verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin
puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme
niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

-- Älä ole pojasta huolissasi, -- virkkoi vaimoni. -- Ole varma
siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika
koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle
piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses
tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen
raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin
laukkumies.

-- Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit
tuomisia markkinoilta?

-- Itseni minä vaan toin, -- virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä
iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

-- Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, -- mutta missäs hevonen
on?

-- Myöty se on, -- vastasi Moses, -- ja hinnaksi tuli kolme puntaa
viisi shillingiä ja kaksi penceä.

-- Sepä hyvä se, poikaseni! -- puhui äiti.

-- Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin
meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

-- En minä rahoja tuonut! -- huudahti Moses. -- Niillä tehtiin hyvät
kaupat, ja tässä ne on, -- lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan.
-- Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja
säämyskästä kotelot.

-- Krossi silmälaseja! -- virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. --
Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi
viheriäitä silmälasin rähjiä!

-- Äiti kulta! -- puhui poika. -- Kuuntelehan toki järkevää puhetta.
Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.
Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

-- Palttua minä hopeasangoille! -- huudahti äiti kiivaasti. -- Ei
ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi
shillingiä unssi.[13]

-- Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, -- lausuin
minä; -- ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat
ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

-- Mitenkä! -- huusi vaimoni. -- Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata
sangat!

-- Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.

-- Vai niin vainen! -- virkkoi hän. -- Sälön seljässä sitä lähdettiin
eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea
ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on
vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

-- Nyt olet ihan väärässä, -- sanoin minä.

-- Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.

-- Voi tolvanaa kuitenkin! -- kiihkoili vaimoni. -- Tuoda minulle
tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

-- Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, -- huomautin minä. --
Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin
silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt,
että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen
ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää.
Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä
hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen
mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen
myötävänä.

-- Siellä -- kertoi Moses edelleen -- tuli sitten muuan toinen mies,
hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa
noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten
mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli
olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää
näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin,
ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin,
kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.



KOLMASTOISTA LUKU

Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä
neuvoja.


Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin
esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin
tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää
hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne
milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.

-- Siitä te nyt näette, lapsi kullat, -- puhelin minä, -- kuinka
huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia
ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa,
niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten
halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa
joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille
siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro
meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.

-- Oli kerran, -- alkoi poika, -- oli kerran jättiläinen ja kääpiö.
Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät
kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä
aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden
Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle
heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan
nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta
myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi,
eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana
maassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä
sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan
kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan
muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin
edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun,
mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin
taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin
hän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset
voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen
vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan
lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä
kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut
kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä
jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti,
mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa.
Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista
jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka
ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt
pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa
tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata
kyllälti ikipäiviksi. -- "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä
välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele
enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis
saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."

Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun
huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut
mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen.
Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr
Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta.
Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta
niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin
karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä
esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä
kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään
tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista,
mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä,
että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa;
mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät
tästä talosta loitompana.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä
enemmän ärsytti toista, -- mitä salaisiin syihin tulee, niin olette
todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli
puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en
salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä
on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran
sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.

Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa
hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.

Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme.
Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan
pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä
minä otin häntä nuhdellakseni.

-- Kuules, emäntäiseni! -- virkoin minä hänelle. -- Tälläkö tapaa me
kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään?
Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole
päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.

-- Miksikäs hän ärsytti minua? -- huudahti Debora. -- Kyllä
minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän
tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain
mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka
tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin
halvan miehen kanssa.

-- Halvanko? -- sanoin minä. -- Mahdollista kyllä, että olemme
erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana
gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni,
onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä
sinuun?

-- Hänen puheensa, -- vastasi Sofia, -- ovat aina olleet järkeviä,
hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen
kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka
ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.

-- Tuota virttä, -- huudahtin minä, -- tuota virttä ne kaikki
kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni
kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä.
Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin
huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta
mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet
Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.

Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti
sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha,
että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta.
Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani,
mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan
vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.



NELJÄSTOISTA LUKU

Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä
onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.


Tyttäret lähtevät Lontoosen -- se nyt oli päätetty asia, koskapa mr
Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän
käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin
välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi
heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi
kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin
helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten
liikenisi myötäväksi.

Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei
meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää
auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena,
kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on
käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä
markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi,
niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin
oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä
olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.

Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä
seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut
vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin
edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa
kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut
muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi
minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.

Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt
ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita
ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti
hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi,
meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä
sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä
paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että
hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka
markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä
patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille
ruuaksi.

Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka
parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä
tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä,
ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on
niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten
suojelija.

Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni
muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita
markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin
ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä
suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä
pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha,
arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain
paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa
vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti
hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja
sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt
meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia
onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista
riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin
vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken
kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja
kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.

-- Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, -- sanoi vanhus. --
Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota
tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa
auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.

Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin
hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin
tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua
miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.

Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme.
Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään
pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin,
sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori
Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti
jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella,
olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa,
sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut
sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä
silmänräpäyksessä.

-- Sir! -- huudahdin minä. -- Te olette hyvä mies, siitä olen varma,
ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä
teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te
näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette
suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin,
joka niin kauan ja -- minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä
menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.

-- Sir, -- lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, -- pelkäänpä
olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun
uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.

-- Sir, -- huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, -- teidän
tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja
niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo
olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.

-- Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, -- lausui hän,
kättäni puristaen, -- sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden
tukipylväs, ja näenkö minä...

Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä
kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei
kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma,
ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita
ystävyydenliittoja.

Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui
enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea
maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun
kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime
aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin
nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan
välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon
inhimillistä järkeilemistä.

-- Niin, niin, sir! -- vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa
säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi
jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta,
pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska
mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot,
Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki he ovat yritelleet,
mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: _"Anarchon ara kai
ateleuteeton to pan"_, se on: ei millään asialla ole alkua eikä
loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on
syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten
nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser -- hän, sanon
minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: _"ek tu
bibliu kyberneetees"_, joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista
viisastu, niin koetti hän saada selville... Mutta, sir, suokaa
anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta...

Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut
käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa,
josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä
sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan
kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle;
mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään
voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti
taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti
päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi
paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä
puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin
huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli
saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja --
onnellinen sattuma -- hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen.
Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme
kaupat.

Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille
kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun
en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin,
varsin soma livrea yllään.

-- Kas tässä, Abraham, -- sanoi vanha herra. -- Käy vaihtamassa tämä
kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.

Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä,
kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin
vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin
palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan
ollut niin ahtaalla kuin nyt.

Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa,
mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli
kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille.
Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän
puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on
minun lähin naapurini.

-- No sitten, -- sanoi hän, -- sitten on asia luullakseni selvä.
Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja
sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden
peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme
tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina
voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina
kovemmin minua.

Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa
kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään.
Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen.
Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa
Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois,
tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin
miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin
mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin
lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli
myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat
vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu
hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi
ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.

-- Saatte te kai nimestä selvän? -- huudahdin minä. -- Efraim
Jenkinson.

-- Kyllä, -- vastasi hän. -- Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin:
suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille
silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka
harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut
tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?

Siihen minä vastasin huokauksella.

-- Niin -- jatkoi naapuri, -- siinä se ainoa opin simare, mikä
hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen
miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt
enää karkuun pääse.

Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä:
mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä
käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin
ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa.
Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo
alun pitäin hyvin kiivaana.

Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin
taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin
sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei
heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin
pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä
lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli
sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja
olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa
yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.

Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä
mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä
huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli
iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan
meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään
kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään
olisi pitänyt olla meille suutuksissa.



VIIDESTOISTA LUKU

Mr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen
viisas.


Koko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä
saada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria,
johon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat
syynsä siihen.

Neuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku
pojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta
löytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi.
Olihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin
siinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi
meidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka
päällyksellä luki: _Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille
Thornhill Castle'ssa_. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän
se häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje.
Minä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu
siitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin
kehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi.
Ja koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän
yhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:

    'Ladies!

    Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän
    kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis
    ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän
    aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä,
    jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi
    yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan,
    niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta
    sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia
    seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti
    kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi
    nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi
    ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos
    peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja
    punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä
    ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus
    ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'

Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin,
minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat
koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta
pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät.
Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti
kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia
aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli
halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt,
enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten
tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä
paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.

Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun
äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr
Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on
mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella
puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen
koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella
häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä
niin, että kerrassaan tuntuu.

Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin
ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista
ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa
hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja
muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli
päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli
jonkun verran taipumustakin sellaiseen.

Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja
istui.

-- Kaunis ilma tänään, mr Burchell.

-- Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä
äsken minulla sääriä vihloi ja...

-- Vääriäkö kihloja! -- huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja
pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.

-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta
sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä
sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.

-- Kenties ette, sir, -- virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, --
mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin
menee.

-- Minusta näyttää, madame, -- vastasi Burchell, -- kuin olisitte
tän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo "luoti sukkeluutta" oli
varsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt
puoli unssia järkeä.

-- Kyllä kaiketi, -- virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin,
vaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; -- ja kumminkin olen
minä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin,
vaikka heissä on varsin vähän järkeä.

-- Ja te, -- puhui hänen vastustajansa, -- te olette epäilemättä
tuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät
olekaan.

Minä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle
yrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa
sanaa.

-- Sukkeluus ja järki, -- huudahdin minä, -- tyhjää tyyni ne ovat
kumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon
antaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi
virheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä?
_Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!_

-- Tuota Popen lauselmaa -- vastasi Burchell -- minä olen aina
pitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä
halventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on
vapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja
hyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä
myöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa
puuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä,
sotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä
halpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi,
kenenkään moittimatta, tai kiittelemättä? Samoinhan meidän pitäisi
antaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille
suurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen
kauniille teoksille.

-- Sir, -- virkoin minä, -- teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun
puhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta
halveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen
vastakohtina on suuria virheitä.

-- Kenties, -- lausui hän, -- on sellaisiakin hirviöitä olemassa,
joissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä
puolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin
olen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on
hyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä,
se kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa
voiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy
ulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset
eläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja
voimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.

-- Tuo kuuluu hyvältä, -- vastasin minä; -- ja kumminkin olisi tällä
hetkellä helppo vetää esille sellainen mies -- minä loin häneen
tuikean katseen, -- jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia
toisilleen. Niin, sir, -- jatkoin minä, ääntäni korottaen -- ja minä
iloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin
hän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä
taskukirjaa?

-- Kyllä, -- vastasi hän sietämättömän tyynesti, -- sehän on minun,
ja hauskaa, että te sen olette löytäneet.

-- Ja, tunnetteko, -- huusin minä, -- tunnetteko tätä kirjettä?
Ei yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin.
Tunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.

-- Tätäkö? -- vastasi hän. -- Itsehän minä olen sen kirjoittanut.

-- Ja kuinka te, -- sanoin minä, -- kuinka te olette saattanut olla
niin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän
kirjoittaa?

-- Ja kuinka te, -- vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen
minuun, -- kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette
rohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin
hirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse
muuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette
rikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät
hirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.

Tämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että
tuskin jaksoin hillitä itseäni.

-- Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi
saastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe!
Ulos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä
se sinua tarpeeksesi kiduttaa.

Niin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen
myhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.

Me seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan.
Vaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut
häntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.

-- Armas emäntäni, -- virkoin minä, -- tyynnyttääkseni kiihkoa, joka
oli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, -- emme me saa hämmästyä
sitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat
vain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista
teoistaan.

-- Rikos ja häpy -- jatkoin minä, -- olivat ennen vanhaan hyviä
toveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat
ja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa
kumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin:
Rikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen
salaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät
sitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen
Kohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun
oli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka
he matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. -- -- Niinpä,
lapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä,
silloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja
hyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.



KUUDESTOISTA LUKU

Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.


Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin
poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä
yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin
ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin
huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti
toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän
syrjäinen asemamme salli.

Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä,
hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän
huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän
tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi
ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet
kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään
pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi
notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin
vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen
puutteellisuuksilleen.

Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada
hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää
tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne
olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua,
niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet
olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin
ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että
hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja
pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on
pitempi.

Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset,
mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän
hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia
todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä
olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän
mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me
panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että
hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän
selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen
jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.

Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla
Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin
teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista
shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon
välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen
kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi
tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme,
ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut -- ja paljon minä
puhuinkin -- päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää
saataman muotokuvat.

Ensinnäkin tilattiin maalari -- ja minkäpäs minä sille taisin? --
ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme
etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän
henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: -- niin
kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon
enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja
niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen
yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri
historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin,
siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla
monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne
kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.

Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa
historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään
yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva
suunniteltiin: Vaimoni on Veneri -- ja maalaria neuvottiin panemaan
runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin
ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin
puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan
hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista
opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä
ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on
lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi
ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.

Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän
pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin
Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän
mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen
jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.

Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja
joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis.
Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan
ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret
kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta
yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin
kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin
iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli
meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen
huolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan,
että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se
seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten,
samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei
mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat
sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen
laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli
kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos,
useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.

Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se
saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren
muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se
oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä
meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä,
jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä
puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta
häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.

Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä
vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin,
joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut
kokonaan hyväksyä niitä.

Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada
selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan
täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa
perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän
vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään
johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni
häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin
asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen
miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire
estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää
kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.

Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät
tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa
toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon
puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin,
viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu
joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan
onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän
jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo
miehenkin saa.

-- Mutta, -- lisäsi vaimoni, -- taivas armahtakoon niitä tyttöjä,
joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill?
Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä
itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on?
vaan: mitä hänellä on?

-- Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä
olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin
olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille
tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.

-- Sir, -- virkkoi vaimoni, -- te suvaitsette laskea leikkiä; mutta
jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun
vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän
asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi
ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista
vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan
sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.

-- Hyvä rouva, -- vastasi puhuteltu, -- jos minun tulisi valita,
niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen,
että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas,
hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni
sopivin mies hänelle, rouva hyvä.

-- Oo, sir, -- virkkoi vaimoni, -- mutta tiedättekö sellaista miestä?

-- En, rouva, -- vastasi toinen. -- Mahdoton on löytää mistään
sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne
on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta
kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.

-- Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on
ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta
äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette
hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee
kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja
totta tämä olikin), mutta, sir, -- virkkoi vaimoni lopuksi, minun
olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.

-- Kuinka, rouva! -- huudahti mr Thornhill. -- Minäkö hyväksyisin!
Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata
niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle
siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta
niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani.
Ja minulla on siihen omat syyni.

-- No, niin, -- lausui vaimoni, -- jos teillä on siihen omat syynne,
niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä
teillä on.

-- Suokaa anteeksi, rouva, -- vastasi mr Thornhill, -- ne ovat liian
syvällä, ilmi tullakseen; ne -- ja hän pani käden povelleen -- ne
ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.

Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut
kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista.
Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä
en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että
noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten
oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin
aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle
hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi
vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.


Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni
todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun
oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen
ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa
eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia
silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta
velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä
katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti
koketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä
oli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi
ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill
näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja
sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en
minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän,
sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti
aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli
Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat
myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän
tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun
aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

-- Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi
mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää
rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän
tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

-- Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä
tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja
puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti
kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen
tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että
minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

-- Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset,
saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi
ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen
sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän
olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät
nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä
aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan
tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää
tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa
uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni,
eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä.
Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä
sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka
sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua
rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole
kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin
oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan
lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä
tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä
seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni
ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin
verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta
tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan
lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän
yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille
esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli
yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan
käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista
maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän
tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani
minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja
turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli
päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me
takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen
tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia
ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin
sukelsi esiin.

-- No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon,
poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

-- Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että
kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin
saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

-- Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä
meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

-- Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, --
ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

-- Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick
on? Joutuun nyt!

-- Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy
siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin
laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta
joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

-- Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; --
sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin
tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi
parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten
surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin,
pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni,
otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

          Surulaulu
    hullun koiran kuolemasta.

    Nyt kansa kaikki kuulkaatten
    Sanoja laulun tän,
    Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,
    Hän välttää ikävän.

    Oli Islingissä muinoisin
    Mies, josta tiedetään:
    Hän oli hurskas, ainakin
    Kirkossa käydessään.

    Sydäntä kaikki kiitteli
    Sen miehen laupian;
    Hän alastoman vaatetti,
    Kun vaatteet pälleen pan'.

    Ja Islingiss' oli koiria
    Jos mihin lajihin,
    Oli piha-, syli-, metsä- ja
    Yks kaikkein parahin.

    Ja se ja mies ne aikomaan
    Tuli hyviks' ystäviks'.
    Mut kerran koira kiukuissaan
    Jo häntä puri -- miks?

    Koko kylän väki kummissaan
    Nyt rientää miehen luo:
    "Näin miestä hyvää kerrassaan
    Näet puri häjy tuo!"

    Ja haavaa suurta katsellaan:
    "Mies park' on toivoton!"
    Ja miehissä jo vannotaan:
    "Tuo koira hullu on."

    Mut ihme suuri tapahtui.
    Ken sitä luullut ois? --
    Mies kuolemasta pelastui,
    Mut -- koira kuoli pois.

-- Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo
surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja!
Tulkoon pojasta vielä piispa!

-- Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena
saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään.
Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat
laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella
oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä,
Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi
laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

-- Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi
miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne
sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset,
joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi
veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se
suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä
järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka
tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan
viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

-- Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses,
-- mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat
kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin
kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan,
tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte
he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja
nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin
pian kuin mahdollista.

-- Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu
maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen
suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin
neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo;
poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen
puutteen poistaa.

-- Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin
kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian
Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta
vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

-- Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti
on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

-- Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla
maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin
merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan
mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia
naisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni,
ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia
meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa,
terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman
mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä
näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me
tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen.
Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset
meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä
tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän
kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin,
poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä
Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa
soi.

Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

-- Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on
lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

-- Lähtenyt? Niinkö, lapsi?

-- Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen
heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja
sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli
hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä
parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

-- No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia,
sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon
taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse!
Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka
vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti.
Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni
kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä
minulta on sydän murtunut!

-- Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?

-- Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta
miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan
takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa.
Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä.
Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut
niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

-- Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa
ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän
mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

-- Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun
raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa
äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi
sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä.
Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

-- Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?

-- Sadattelit niinkin, kahdestikin.

-- Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt,
poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli
se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty
olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on,
ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole
vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin
silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni!
Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon
anteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän
oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli
hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki
hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on
solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana.
Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet
väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

-- Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja
sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen
käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

-- Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta
tuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään
muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on
häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen
sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta
meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä
kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin
ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti
hän on tehnyt.

Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän,
joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi.
Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

-- Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun
milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole
enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt
konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta
petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

-- Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun
kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin,
mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle
syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän
harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä
saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen,
uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi,
mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon
tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin
virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen
äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan
katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös.
Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä
häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei
pahe enää sen pitemmälle jatku.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isän yritykset saada kadotettu lapsi jälleen siveyden tielle.


Vaikk'ei pikku poika osannutkaan tarkoin kuvailla sen herran
ulkomuotoa, joka oli sisaren nostanut rattaille, niin kohdistuivat
minun epäluuloni kokonaan meidän nuoreen hovinherraan, joka oli
liiankin kuuluisa moisista vehkeistä.

Läksin siis kuin läksinkin Thornhill castlea kohti. Siellä oli
aikomukseni panna hänelle kovat eteen ja, jos mahdollista, tuoda
tyttäreni takaisin. Mutta matkalla jo muuan seurakuntalaisistani
kertoi nähneensä nuoren ladyn ja erään gentlemanin ajavan kovaa
vauhtia kyytirattailla. Nainen oli ollut minun tyttäreni näköinen;
herraa taas minä en hänen selityksensä mukaan voinut arvata muuksi
kuin mr Burchelliksi.

Tästä tiedosta minulle ei kumminkaan mitään apua. Jatkoin matkaani
squiren hoville ja, aikaista vaikka olikin vielä, pyysin päästä hänen
puheilleen heti. Hän tulikin kohta saapuville varsin ystävällisenä
ja näytti olevan hyvin hämmästynyt tyttäreni karkaamisesta,
kunniasanallaan vakuuttaen, ett'ei hän tiedä koko asiasta mitään.

Minä hylkäsin tähän-astiset epäluuloni enkä saattanut kääntää
niitä muihin kuin mr Burchelliin, joka, niinkuin nyt muistin, oli
viime aikoina usein haastellut kahden kesken tyttäreni kanssa.
Kohtasin vielä toisenkin silminnäkijän, ja silloin poistui pieninkin
epätietoisuus. Hän kertoi näet tyttäreni lähteneen mr Burchellin
kanssa Wellsiin päin, noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä. Siellä
kuului heitä olevan suuri seura.

Olin nyt sellaisessa mielentilassa, jossa ihminen on herkempi
toimimaan äkkipikaa kuin järkevästi. Niinpä en minäkään ottanut
lainkaan lukuun, että nämä tiedon-antajat oli kenties panemalla pantu
minun tielleni, saattamaan minua harhaan. Päätin vaan lähteä Wellsiin
etsimään tytärtäni ja hänen luuloteltua pettäjäänsä.

Kuljin nyt, joutua pitäen, yhä eteenpäin, matkan varrella alinomaa
kysellen ja tiedustellen, mutta mitään sen enempää selville saamatta.
Kaupunkiin vihdoin saapuessani, tuli vastaani ratsain muuan mies,
jonka muistan nähneeni squiren seurassa. Tämä vakuutti, että jos
minä lähden seuraamaan heitä kilpa-ajo-paikalle, noin kolmekymmentä
peninkulmaa tästä edelleen, niin minä aivan varmaan yllätän heidät.
Hän sanoi nimittäin nähneensä heidän eilis-iltana tanssivan, ja
kertoi koko seuran olleen ihastuksissaan minun tyttäreni sievyydestä.
Huomenna, aamun koittaessa, läksin taas jatkamaan matkaani ja saavuin
kilpapaikalle kello neljän maissa iltapäivällä.

Siellä oli loistava seura, jolla ei näkynyt olevan muuta mielessä
kuin pelkkä huvitus. Kuinka toisin oli laita minun, joka olin
hakemassa kadonnutta lasta siveyden tielle jälleen! Olin näkevinäni
mr Burchellin jonkun matkan päässä ja astuin häntä kohti, mutta hän
puikahti väkijoukkoon, ikäänkuin peljäten kohtausta minun kanssani.
Sen koommin en häntä sitten nähnytkään. Turhaksi huomasin nyt jatkaa
enää takaa-ajoani ja päätin senvuoksi palata takaisin viattomain
lasteni ja vaimoni luo, jotka kyllä minun apuani tarvitsevat. Mutta
mielenjännitykset ja matkan vaivat olivat saaneet aikaan sen, että
minä käännyin kuumeesen, jota olin tuntenut jo ennen kilpapaikkaan
saapumistani.

Siinä nyt uusi, odottamaton isku. Kotiin oli täältä
kahdeksattakymmentä peninkulmaa. Poikkesin erääsen pieneen majataloon
tien varrella, ja siellä, köyhyyden ja vähään tyytymisen tavallisessa
tyyssijassa, minä kävin vuoteelle, kärsivällisesti odottamaan tautini
häipymistä. Siellä minä kääntelihe taudin kovissa kourissa lähes
kolme viikkoa, kunnes vihdoin roteva ruumiini pääsi voitolle. Rahoja
minulla ei ollut, millä maksaa hoitoni kulungit, ja mahdollista on,
että tämän viimeksi mainitun seikan tuottama huoli olisi pannut
taudin uusimaan, ellen olisi saanut apua eräältä matkustavalta, joka
oli poikennut majataloon virvokkeille. Tämä matkustaja ei ollut
kukaan muu kuin ihmis-ystävällinen kirjakauppias, joka asui St
Paulin kirkolla, ja joka oli kirjoittanut niin monta kaunista kirjaa
pikku lapsille. Hän sanoi itseään lasten ystäväksi, mutta oli koko
ihmiskunnan ystävä. Pyörähtämällä hän vaan pistäysi majatalossa ja
aikoi heti jälleen lähteä pois, sillä hänellä oli myötäänsä kiireitä
toimia. Tällä kertaa hän oli keräilemässä aineksia erään mr Thomas
Tripin elämäkertaan.

Minä tunsin tämän hyväntahtoisen miehen heti hänen punapilkkuisista
kasvoistaan. Hän se oli kustantanut minun kirjoitukseni "Nykyajan
deuterogamistoja vastaan", ja häneltä minä nyt lainasin hiukan
rahoja, maksettaviksi palattuani kotia.

Majatalosta lähtiessäni olin vielä heikko ja päätin kulkea kotia
kohti vähin erin, noin kymmenen peninkulmaa päivässä. Terveyteni ja
tavallinen tyyneyteni olivat entisellään, ja minä pahoittelin nyt
sitä korskeata mieltä, joka oli saanut minut kapinoimaan kohtalon
kurittavaa kättä vastaan. Niin vähän tietää ihminen, mitä kaikkea
hän jaksaa kestää, ennenkuin on koettanut. Kun lähtee kiipeämään
kunnianhimon kukkuloille, jotka alas niin kirkkailta näyttävät,
huomaa joka askelelta yhä uusia ja synkkiä näkyjä, täynnä salaisia
pettymyksiä, samoinhan, mielihyvän huipulta laskeutuessa, vaikka
murheen laakso alhaalla näyttääkin ensin synkältä ja kolkolta, tuo
toimiva, yhä nautintoja tähystelevä henki havaitsee yhtä ja toista
miellyttävää ja hauskaa. Mitä lähemmäs astuu, sitä kirkkaammiksi
käyvät tummimmatkin esineet, ja hengen silmä tottuu pimeässäkin
näkemään.

Läksin astumaan. Pari tuntia kuljettuani huomasin kaukana jotain
kuorman tapaista ja päätin saavuttaa sen. Lähemmäs tultuani näinkin
sen olevan kuljeksivan näyttelijäseurueen kuorman. Siin vietiin
kulisseja ja muita tamineita lähimpään kylään, jossa oli aikomus
antaa näytännöitä. Kuorman mukana oli yksi ainoa seuran jäsenistä;
muitten oli määrä tulla vasta huomenissa.

"Hyvä seura lyhin matka", sanoo sananlasku. Kävin senvuoksi
pakinoille köyhän näyttelijän kanssa, ja, minussa kun aikoinani oli
näyttelijälahjoja minussakin, keskustelin varsin vapaasti teatterista
ja nykyisistä näytelmistä sekä yleisön aistista ja vaatimuksista.

Jonkun aikaa astuttuamme saavuttiin kylään, jossa nähtävästi oli
jo tiedetty odottaa näyttelijäseuraa, sillä koko kylän väki tuli
ulos meitä töllistelemään. Matkatoverini huomautti tuon johdosta,
että kiertelevällä teatteriseurueella on aina enemmän katsojia
ulkona kuin sisässä. En tullut lainkaan ajatelleeksi, ett'eihän
minunmoiseni miehen oikein sovi olla tällaisessa seurassa, kunnes
huomasin uteliaan väkijoukon keräytyvän ympärilleni. Silloin minä
kiiruimman kaupassa puikahdin lähimpään majataloon. Vierashuoneessa
tuli vastaani muuan hienosti puettu gentleman, joka kysäisi minulta,
olenko minä todellakin tämän seurueen kotisaarnaaja vai aionko minä
tällaisena esiintyä näyttämöllä. Ilmoitettuani asian todellisen
laidan ja sanottuani, ett'ei minulla ole näyttelijäseurueen kanssa
mitään tekemistä, oli tuo gentleman niin alentuvainen, että pyysi
minua ja näyttelijää juomaan lasillisen punssia kanssansa.

Lasin ääressä hän sitten varsin vakavasti ja suurella
asianharrastuksella puheli kaikellaisista politillisista asioista.
Minun mielestäni hän näytti olevan vallintakin parlamentin jäsen.
Yhä enemmänkin minä siinä luulossa vakaannuin, kun hän, meidän
tiedusteltuamme, mitä talossa illalliseksi saataisiin, kutsui minut
ja näyttelijän illalliselle kotiinsa. Hänen vielä pari kertaa
uudistamaansa pyyntöön me vihdoin suostuimme.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Mies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää
vapauden supistumista.


Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä
täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet
saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen
kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä
näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli
peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.

Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle,
että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja
heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari
kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas
keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa,
sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun
illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä
Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.

-- Mitenkä? -- huudahti hän. -- Ette kai Auditoriakaan?

-- En, sir, -- vastasin minä.

-- Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. -- Minä
puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu:
Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit,
kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka
ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus,
sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja -- hiilikaivoksieni kautta
Cornwallisissa! -- minä kunnioitan sen puolustajia.

-- Sittenhän, -- virkoin minä, -- sittenhän te toivottavasti
kunnioitatte kuningastakin?

-- Kyllä, -- vastasi hän, -- jos hän vaan tekee, niinkuin
me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin
äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä
ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt.
Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen
pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa
antaa, -- silloin ne asiat solkenaan sujuisi.

-- Minä puolestani -- lausuin minä, -- soisin moiset tungettelevaiset
neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän
perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima,
on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt
vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen
huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin
he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin
sattuu olemaan alempana.

-- Kuinka! -- huudahti yksi ladyistä, -- pitääkö minun vielä sekin
kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta
vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa,
tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!

-- Onko mahdollista, -- huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä
löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit
luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla
niin kehnomielinen?

-- Ei, sir, -- vastasin minä. -- Minä puolustan vapautta, tuota
jumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin
aihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas
tahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus
valta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on
minun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia
miehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa
keskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta
voi! Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli
sellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja
näistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne
ratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta
ovelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai
väkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä. Koska nyt ihmiskunnan
päälle pantu on, että siinä täytyy alistua -- ja muutamathan ovat
syntyneet käskemään, toiset tottelemaan -- niin kysymys on: jos
tyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he
ovat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin
kauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee,
joka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana
hän minusta on, sitä mieleni parempi.

"Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se
on yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali
kerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas
kuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat,
jotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin,
eivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja
jonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä. Senpä vuoksi
nuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin
voivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti
jälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta
tehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen
takaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin
laitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä
mieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.

"Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät
omaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin
näitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas
on välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja
tulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta.
Ulkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat,
ja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin
että rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä
vain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa
kauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa
voittain ylimysvaltaisia.

"Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden
kasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja
köyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään,
ett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa,
taikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden
katsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja
varallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon
esineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä,
saadaan rikkaudet kasaantumaan.

"Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut
kaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän
saata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen;
toisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä
riippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta,
sellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen
tyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies
kerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa
kasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata
Descartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu
omassa pyörteessänsä. Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä
liikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän
sielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat
nimeltä vain.

"Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka
ovat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka
ovat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka
ovat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan
miehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse
nousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan
taiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se
yksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan
nimen ansaitseekin.

"Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken
vaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison
ääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion
asioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä
perustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen
oikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin
valtion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain
pyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he. Sellaisessa
valtiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin
koettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän
se on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta
kymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.

"Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin,
jonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin
piirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin
tarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät
heitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla.
Mutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei
kaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä
heillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin,
Genovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.

"Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan
pyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää
lienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen
valtaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa
samalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat:
vapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet
paljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset
estäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt
montakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä
ainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin
keskuudessa ollut tyranni."

       *       *       *       *       *

Minä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen
rajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli
yrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.

-- Mitenkä! -- huudahti hän. -- Minä olen siis koko ajan pitänyt
vieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein
hiilikaivoksieni! -- pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni
on Wilkinson!

Huomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata
puhettani.

-- Vai anteeksi! -- riehui hän. -- Moisista ajatuksista pitäisi
senkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle
ja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna
pitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin
teitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne
vielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!

Olin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan
palvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:

-- Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni
olikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli
tahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja,
totta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä
aatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni,
nähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän
kummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen
seuran ja herkut kaikenlaiset.

-- Hyvät herrat! -- lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni,
-- minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy
tunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me
kerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.

Mutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan
heille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä.
Omaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun
äkkiä -- kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin
armas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän
avioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut
huomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.

-- Rakas sir! -- huudahti hän. -- Mitä onnen sattumaa meidän on
kiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat,
saatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.

Minun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat
kohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut
tervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan,
mitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari,
jonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai
kumminkin minun välitykselläni anteeksi.

Mr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua
tekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen
muutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä,
viehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan
vaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä
suostuin.

Yöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana
aamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani
puutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä
minulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan
kuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö
pojastani.

-- Voi, neiti hyvä! -- huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme
vuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää
kuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan
saa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties
koskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme
meidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme
se hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin
puutetta; se toi häpeätä ylitsemme.

Hyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani
kuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en
kertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme.
Lohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään
muuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen
useampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen
kotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan,
osoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen
jok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.

Näin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä
päivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan
näyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä
tän'iltaiseen näytelmään "Katuvainen kaunotar." Horation osaa oli
siinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle
astunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta
näyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin
erinomaisia toiveita.

-- Näyttelemisen taito, -- huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä
opittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt
näyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti -- verratonta kaikki
tyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.

Tämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme,
ja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin,
jonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa
minä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät
vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille
istuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina
odotellen Horation esiintymistä.

Uusi näyttelijä astui vihdoin lavalle...

Lasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa
tunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!

Hän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa
yleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi,
sanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana,
luullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä
rohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän
purskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.

En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset
seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti
tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja
vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne
tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista
käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani,
hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.

Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi
näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet
tänne.

Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä
täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa
teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli
näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan
itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa:
hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin
omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi
peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä
vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan
välittämättä, mitä niihin vastattiin.



KAHDESKYMMENES LUKU

Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa
tyytyväisyytensä.


Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi
palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi
ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen
tunnustaa, että sauva ja matkareppu -- siinä koko se irtain omaisuus,
josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.

-- Niin, niin, poikaseni, -- virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi
läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo
paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.

-- Olen niinkin, isä, -- vastasi hän, -- vaikk'ei onnea kukaan
tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta
tavoittelemisesta luovuinkin.

-- Olisipa, -- sanoi mrs Arnold, -- hyvin hauska kuulla teidän
seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle
kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla
loput.

-- Hyvä rouva, -- vastasi poikani, -- sen sanon ennakolta, ett'ei
kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan
turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua,
sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä
tekemiäni.

"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara,
mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan
masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä
minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti,
huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien
varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että
Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa
asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.

"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun
suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa
taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa,
niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä
kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti
suunsa pilkalliseen irveen."

-- "Ohhoh!" -- sanoi hän, -- "Kylläpä viittoivatkin sinulle
koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä
sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin
olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai
olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun
myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni
vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään
sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat
koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä
valmistautunut tähän toimeen?"

-- "En."

-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"

-- "En."

-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"

-- "Ei."

-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä
sängyssä?"

-- "En."

-- "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä
ruokahalu?"

-- "On."

-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä
herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin
mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle,
mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän
huoli", -- jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen
poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään,
niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron
miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä
näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä,
jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, --
tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä
kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat
ylistystä osakseen, -- miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat
suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet,
kykenemättä kunnon saapasta tekemään.

"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua
ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta
pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia
Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14]
Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita
Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan
jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa
liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä,
että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.

"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että
paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin
tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin
näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia
silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan,
ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä
kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan
voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä,
kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee
minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis
nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä
kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."

-- Kohdalleen sanottu, poikani! -- huudahdin minä. -- Ja minkä asian
otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian
tärkeyttä... mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin,
sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun
paradokseistasi?

-- "Isä hyvä, -- vastasi hän, -- oppinut maailma ei sanonut
paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella
oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä
ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla
pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä
masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.

"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa,
sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan
lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista.
Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille
pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen
Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä
pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei
minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan,
mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni
yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:

"-- Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni
teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä
prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä
ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan,
tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu
maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin
heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin
murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat
nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen
heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna
heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän
ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken,
minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada
lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään
palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani,
mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin
panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis
kahtia."

-- Herrainen aika, Yrjö! -- huudahdin minä. Sellaistako se
runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät,
nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa
häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?

-- Ei, isä, vastasi Yrjö, -- ei todellinen runoilija milloinkaan niin
syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin
tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti
kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka
hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta
ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.

"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin
keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista
kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä
ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut
sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä
en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota
osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani
edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa
aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan
sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten
julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu
mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun
stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun.
Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat,
nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset,
kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava.
Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet,
Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin
minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.

"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain
seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja
surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain
teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne
olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan
huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän
lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut
koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja
kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.

"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin
puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman,
entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan
epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy
niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua
tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned
Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]

-- Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? -- keskeytin minä. -- Thornhill,
niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.

-- Herrainen aika! -- huudahti mrs Arnold, -- onko mr Thornhill niin
läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä,
ja me odotamme häntä piakkoin tänne.

"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että
minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten
pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena.
Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää
häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua
hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita
sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa,
milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli
minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan.
Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä:
pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen
kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla
aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin
onnellinen.

"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut
kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen
paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen
äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja
niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen
ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä
tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin
olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän
kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että
sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana
hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä
vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin
suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista,
sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä
enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä
inhottavammaksi.

"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun
ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään
kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli
muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä... Minä näen
kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän
velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen,
löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö
olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli
konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat
kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan
päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen
paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir
William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka
oli tärkeässä valtionvirassa.

"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen
sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä
ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä
ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina
isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne
sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin
kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."

-- "Sanokaas", -- virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette
tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä
suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette
ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa
siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin,
sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain
määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se
antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."

"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan
hänen kyllä olevan oikeassa.

"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu
tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati
kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan,
oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin
luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin
tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin
kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi.
Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa
katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa
asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus -- kaikki tuo täytti minut
pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän
varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka
suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita
pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan
aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä
kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita.
Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, -- se oli vaan
kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän!
Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."

-- "Tekö", kysäisi hän, -- "teko olette tämän kirjeen tuoja?"

Minä kumarsin vastaukseksi.

-- "Minä huomaan tästä", -- jatkoi hän, "että niinkuin..."

Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen
enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut
ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen
koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että
hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin
edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä
henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten
perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin
askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen,
saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut
vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli
häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa,
niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee... Katsahdin
vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa
portilla.

"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan
tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan
haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään.
Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt
heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään
tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja
sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi,
mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti
kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti
odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä
aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli
auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi.
Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen
majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän
sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen
vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan
orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä
pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin
tätä luostarikoppia -- ja semmoiselle se juuri näytti -- hartaana
kuin munkki.

"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin,
odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden
ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta
kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle
sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän
suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut
todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin:
hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että
minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa,
mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan
muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo
puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo
lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa
on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä
sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa
huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain
niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun
puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen
tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt
käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi
häntä.

"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään
laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan
tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani
mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja
hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean
kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole
mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten
omistajille orjaksi."

-- "Mutta", -- jatkoi hän, -- "pääsette te paljoa lyhempääkin
tietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani.
Minun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte
matkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta
kuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä
takaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti,
sillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!

"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni,
tokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan
englanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan
ihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen
ehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan
Hollantilaisille englanninkieltä.

"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen
pitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani,
huomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana,
eräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta,
ryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen
henkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein
lupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt
vasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan
Hollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa
minulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen
selvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli,
että huomaamatta se vaan oli jäänyt.

"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään,
millä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta
kumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli
paluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet
pakinoille kirjallisuutta koskevista asioista -- minä näet, ohimennen
sanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.

"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole
kahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin
kummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni
kreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta
yliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa
siellä vielä hyvinkin.

"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä
minun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori,
sillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja
ruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä
alempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä
itse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani
kreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista
kaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani,
mutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään
latinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä.
Huomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:

"-- Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa,
eikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja
-kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta
florinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla
on hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä
kreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään
lähtee."

"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut
ajatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli
minulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien
huvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin
hyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa,
yleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat
iloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on
mieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa,
minä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain
yömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin.
Yritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän
mielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan
ropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen
vanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset
olivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt
sitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä
ylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään
ala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.

"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä
hiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät
paljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä
kun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni
suurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki
kolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin
juurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta
saa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki,
minua vastaan tuli -- kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse
te ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin
mieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli,
mitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse
siellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja,
rahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle
lontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies
ja muinaistieteen suosija.

"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen
toimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia
asioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa
oli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole
sen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa
vain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että
olisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut
siihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia."

-- "Mutta", lisäsi hän, -- "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua
rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni
sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.

"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle
elatuskeino, ja elää -- siinähän koko minun kunnianhimoni tällä,
kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen
avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä
taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia
ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä
korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät
häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen,
mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan
vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen
mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin
vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni,
kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja
palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään
lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin
tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän
joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa,
varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan
ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten
sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla
paremmaksi.

"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin
suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena
miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi.
Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä
gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen
hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren
herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse
itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin
tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä
enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja
holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen
hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus
olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta
tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi
kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä
sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä
tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa
mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän
aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä
katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka
hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei
miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.

"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja
laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen
tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän
vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi.
Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan
palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan,
yksi ainoa palvelija mukanaan.

"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin
jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut
apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on
parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin
hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja
se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa
ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia
teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle
sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin,
niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan.
Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti,
vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä
ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta.
Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin
vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta
rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa
maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin
piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain
yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.

"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä
ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä
lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani
erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen
näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille.
Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua
joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista
tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he,
on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää
olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä
opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia
liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa
näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen
vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein
kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes
minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän
läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta
suorittamatta."



YHDESKOLMATTA LUKU

Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan
kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.


Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla
päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen
jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut
ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen
mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa,
kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss
Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton
solmituksi.

Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän
ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä
mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän
tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät
kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.

Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni.
Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen
häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä.
Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi
sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja
kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti
minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä
edelleen pitäisin asian salassa.

-- "Sillä", -- sanoi hän, -- "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa
vain oman häpeän paljastamista. Kenties", -- lisäsi hän, -- "miss
Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."

Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea
kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin
mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan
meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä
kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään
epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan
mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin
kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen
usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin
ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr
Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla
outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen
viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani
kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä
kohtaan käyvän.

Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa
käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen
suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin
minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni
peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen
Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli
hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten
oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain
sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta
sataa vaadittukaan.

-- "Tästä mitättömästä palveluksesta", -- jatkoi nuori gentleman,
-- "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen
voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan
tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan
suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."

Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja,
lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan
puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin,
ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.

Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti
huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa,
jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja
niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina
matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei
hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita
kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas
-- miss Wilmot rakasti häntä todellakin --. Sanottuaan kaikille
jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa,
isällisen siunauksen.

-- "Nyt, poikani", -- lausuin minä, -- "nyt sinä lähdet taistelemaan
synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi
taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan,
jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona.
Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen
onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän
kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut,
vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät
kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia
kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."

Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka
ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa,
ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä
hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea
sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin
astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää
löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle
anteeksi antaisi.

Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen
ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani,
lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä
rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun
täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani
pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten
takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa,
ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi
puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on
yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu,
hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen,
että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä,
jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii,
mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan.
Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa,
joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä
pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä
tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä
maljan.

-- Mr Symmonds, -- huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti,
ja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa
tehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan
tekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät
vierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta
horkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.

Minä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle
lasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.

-- Sir, -- jatkoi hän, -- en minä tämän viinin tähden niin harmissani
ole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin!
Kun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on
kaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan
hienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on
yläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne
asumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa
ensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on
hidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.

-- Mitäpäs siitä sanomisesta, -- virkkoi isäntä; -- varma on vieras,
vaikk'ei maksuillaankaan hätäile.

-- En tiedä, -- vastasi emäntä, -- se vaan on vissi, että hän on
ollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä,
kenenkä kuva hänen rahassaan on.

-- Minäpä luulen, kultaseni, -- virkoi toinen, -- että hän lyö koko
summan yhdellä kertaa lautaan.

-- Vai yhdellä kertaa! -- huudahti emäntä.

-- Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen
päättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa
laputtaa kimpsuineen kampsuineen.

-- Ajattelehan, muijaseni, -- huudahti isäntä, -- hänhän on
herrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.

-- Olkoon herras- tai narris-, -- vastasi emäntä, -- ulos pellolle
vaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan,
mutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin
majatalossa.

Sen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä
yläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja
sanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole
odottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.

-- Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale,
taikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin
maankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää
täynnä. Tiehesi, sanon minä!

-- Armahtakaa, hyvä rouva, -- sanoi vieras, -- olkaa hyljätylle
raukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun
tekee.

Silmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär
raukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa
häntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun
poloisen.

-- Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni!
Tervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton
hylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan
sinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne
kaikki anteeksi antava.

-- Oi oma, rakas... -- hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta
sanomaan. -- Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen
lempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä
sekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata
minulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.

-- Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi.
Kadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia.
Vielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.

-- Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni
on saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi,
isä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni
olento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki
siksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.

-- Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, -- yritin vastata.

-- Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. -- Ensi kertaa
sinä minua näin kylmästi puhuttelet!

-- Suo anteeksi, lapsi kulta, -- virkoin minä -- olin vain sanomassa,
että ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.

Emäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä
siirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella
keskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli
rauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä
tapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.

-- Tuo konna, -- lausui hän, -- oli tuttavuutemme ensi päivästä
saakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.

-- Konna vainenkin! -- huudahdin minä, -- Ja sittenkin käy
kummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen
mies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä
syypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen
sitten kurjuuteen.

-- Isä kulta, -- vastasi tyttäreni, -- sinä olet kovasti erehtynyt.
Mr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän
joka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista,
joka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin
sanoista saattoi päättääkään.

-- Mr Thornhillko? -- huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?

-- Niin isä, -- vastasi hän, -- mr Thornhill se juuri on, joka minut
vietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti
ylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia
Lontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli
palkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä
olisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin
tullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan,
vaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli
niin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on
ja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän
oli meidän talon todellinen, paras ystävä.

-- Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, -- huudahdin minä,
-- mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani
mr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän
saa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä.
Mutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus,
joka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin
siveellisen mielenlaadun kuin sinun?

-- Todellakin, isä, -- vastasi Olivia, -- hän saa voitostansa kiittää
sitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei
itseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan
sitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole
turvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.

-- Mitenkä? -- keskeytin minä. -- Vihkikö teidät todellakin oikea
pappi?

-- Kyllä, isä, -- vastasi hän, -- mutta me olemme kumpikin vannoneet
pitävämme hänen nimensä salassa.

-- Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle
tuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet
hänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi
timanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä
höllentämään.

-- Voi, isä! -- parkasi tyttäreni. -- Vähän sinä vielä tunnet hänen
konnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden,
jopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt
jok'ainoan, niinkuin minutkin.

-- Onko niin? -- huudahdin minä. -- Sitten on tuo pappi saatettava
hirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.

-- Mutta isä, -- kysäisi hän, -- tekisinkö oikein silloin? Minähän
olen vannonut olla vaiti?

-- Lapsi kulta, -- vastasin minä, -- jos kerran olet sellaisen
lupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua
sitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä,
et sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa
inhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman
hyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan
välisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta
pelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti,
jott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy
järkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja
tämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen
mielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi
hyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi
rikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan
seuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä
tavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan
teoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu.
Mutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.

-- Heti seuraavana aamuna -- kertoi hän minä huomasin, minkä verran
hänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki
minut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli
pettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen
elämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni
moisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten
humuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta
yhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat
myötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni
masennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja
niin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla
yhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi,
että tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille.[16]
Tarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys
minua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa.
Minä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron,
mutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin
hänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin
tilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani
viheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka
turviin paeta.

"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin
niihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta
heittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut
sitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut
ainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä
muistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja
sisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun,
siihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä."

-- Malttia, lapsi! -- sanoin minä. -- Toivoakseni asiat vielä
muuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna
minä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut
ystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi
hänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja
antaa sinulle anteeksi.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.


Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin
lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin
lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista
hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan
loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme,
minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin
me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin
mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole
koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että
minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin
minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä
neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat
ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän
elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä
kestämään.

Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon
tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani.
Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää
hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia
tyttäreni kanssa häntä noutamaan.

Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle
siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen
ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia
kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä
suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla
minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni
ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo,
kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja
kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin
tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain
mielihyvälle.

Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset
olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan
missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja
siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.

Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä
hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa
tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta
ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä
hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi
poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit,
herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä
vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän
parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä
uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia
toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa
he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä.
Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten
ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt
missään. Voi hirmua!

-- Missä? -- parkaisin minä, -- missä pikku pojat?

-- Kuolleet liekkeihin, -- vastasi vaimoni kylmästi, -- ja minä
tahdon kuolla heidän kanssaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat
heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut
pidättää mikään.

-- Missä, missä minun lapseni? -- huusin minä, hyökäten liekkeihin ja
murtaen oven lasten huoneesen, -- missä poikani pienet?

-- Tääll'ollaan, isä, täällä! -- vastasivat he yhdestä suusta,
valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.

Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin
joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti
katto sisään.

-- Nyt! -- huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, -- nyt
leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni,
jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä
me saatamme olla onnellisia.

Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni
meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme
ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.

Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan
kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en
ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita
ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat
naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään
osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.

Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle
panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä
oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari
kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada
ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa
kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen
talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes
jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies,
lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista,
mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin
teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.

Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni
udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani
seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä
vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin
kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä,
että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi.
Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus
olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä
kovemmilla koettelemuksilla.

Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan,
vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin,
mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa
silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta
ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun
tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.

-- Oo, madam, -- puheli äiti, -- kovinhan on halpa tämä paikka,
jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä.
Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen
vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet
ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä
parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta
minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.

Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana
ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata.
Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa,
vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella
vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:

-- Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi
kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja
raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee
olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii
nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö
keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä
vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme
välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme
tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme
kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä,
joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä
hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin,
sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen
viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata
oikeamielistä tekoa.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.


Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme
nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan,
niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan
poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni
ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi.
Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja
samalla sydäntäkin tyynnyttävät.

Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä
osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä
miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon
mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille
ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään
hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että
kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.

Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän
oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut
saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä
punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut
hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä,
että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen
mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa,
mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä
sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi
kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati
tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka
se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja
kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen
suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin
ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia
tapauksia historiasta.

-- Ihmisen onni, tyttäreni armas, -- puhelin minä, -- on Sen kädessä,
joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen
meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen
sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava,
vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:

"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean
aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden
iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän
seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella
virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen
sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin.
Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan
pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään,
suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset
sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti
kohta vangiksi.

"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan
raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet
olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että
julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan
nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään
ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei
hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi
ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen
sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja
kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.

"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden
perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin,
ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli
vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes
kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin
monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta.
Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki
franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä
onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta
piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein
samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin
hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli
synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali
antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.

"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä
jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden
valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut
hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen
hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.

"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi
säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta
hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa.
Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen
lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi
tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa
juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän
keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja
velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."

Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta
välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli
saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei
jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta
hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista;
yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon
poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo
mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr
Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän,
minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen
personastaan että rikkaudestaan.

Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä
tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen
mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta
vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren
aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr
Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla
antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr
Thornhill on minun talossani käyttäynyt.

Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän
perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa,
mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr
Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä.
Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä.
Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen
prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä
monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee
pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken
niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty
vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat
siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill,
tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa.
Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa
personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.

-- Minkäs minä sille voin, -- lopetti poikani, -- mutta kyllä minun
vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.

-- Olkoon vaan, jos voinee, -- vastasin minä. -- Mutta katsos,
poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia
seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka
tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka
ympärilläni leipää itkevät! -- kaikki tuo on silmäisi edessä... Ja
sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi
ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi
armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne
kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te
vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta!
Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään
matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa,
nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin
konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka
kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin
matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.

Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä
kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin
äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä
puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut
mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä
oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.

Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä
näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut
minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja
iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä
mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen
äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta,
jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita
kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja
hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kovia kohtauksia taaskin.


Huomis-aamu kun oli tähän vuoden-aikaan nähden erittäin lämmin,
niin päätettiin syödä aamiainen kuusamomajassa. Siellä pyysin
nuorempaa tytärtäni laulamaan, ja pian liittikin hän äänensä siihen
konserttiin, mikä raikui puista ylt'ympärillä. Tässä majassa oli
Olivia ensi kerran kohdannut viettelijänsä, ja jok'ainoa esine
siinä oli omiansa lisäämään hänen tuskaansa. Mutta sellainen
haikeamielisyys, joka heräjää henkiin entisistä mielihyvän aiheista
tai sävelten soinnuista, se tyynnyttää sydämen eikä raasta sitä.
Äitikin tunsi tässä tilaisuudessa suloista surumielisyyttä ja
vuodatti kyyneleitä ja rakasti tytärtään kuin ennenkin.

-- Kas niin, armas Olivia, -- virkkoi hän, laulahan meille se
murheellinen laulu, josta isä niin paljon pitää. Sofia on puolestaan
jo laulanut meille. Laula, lapseni, vanhan isäsi mielihyviksi.

Olivia totteli ja esitti pienen laulunsa niin syvällä
tunteellisuudella, että se liikutti minua.

    Jos lempi johtais naisen harhaan,
    Jos pettänyt mies hänet ois,
    Oi mikä suistais surut silloin
    Ja virheen pesis hältä pois?
    Yks keino virheen voisi pestä
    Ja häätää häpeän, ei muu:
    Hän hautaan käy, ja miehen sydän
    Se tuskiin tuimiin pakahtuu.

Viimeiset säkeet hän lauloi erittäin vienosti, surun sortamalla
äänellä. Tuskin oli laulu loppunut, kun jonkun matkan päässä
huomattiin mr Thornhillin vaunut. Me säpsähdimme kaikki, mutta
varsinkin kohosi vanhimman tyttäreni tuska ylimmilleen. Välttääkseen
näkemästä viettelijäänsä, hän kiirehti sisarensa kanssa sisään.

Parin minutin perästä mr Thornhill oli astunut vaunuistansa ja tuli
minun luokseni -- minä en ollut liikahtanutkaan paikaltani -- ja
tuttavallisesti kuin ennenkin kysyi, kuinka minä jaksan.

-- Sir, -- vastasin minä, -- tämä julkeus todistaa vaan entistä
enemmän, kuinka kehnomielinen mies te olette. Oli aika, jolloin minä
olisin kurittanut teitä, joka olette niin häpeämätön, että rohkenette
astua minun silmieni eteen. Mutta olkaa rauhassa: ikä on suistanut
minun intohimoni, ja virkani estää niitä pääsemästä valtaan.

-- No mutta, hyvä herra! -- virkkoi hän. Te panette minut ihan
hämmästymään. Minä en käsitä yhtään mitään. Eihän toki tyttärenne
äskeinen huviretki minun kanssani liene mielestänne mitään rikollista
laatua?

-- Mene! -- kiljaisin minä. -- Sinä olet konna, halpa, kehno konna
ja kauttaaltasi valhetta täynnä. Teidän kataluutenne suojelee teitä
minun vihani vimmasta. Niin, sir, minä olen syntyisin sellaisesta
suvusta, jossa tällaista ei olisi siedetty! Hetken himojen
tähden olet sinä, kurja mies, syössyt erään ihmisparan ainaiseen
onnettomuuteen ja häväissyt sen perheen, jolla ei ole maailmassa
ollut mitään muuta onnen-osaa kuin kunniansa.

-- Jos hän tai te, -- vastasi hän, -- tahtomalla tahdotte olla
onnettomia, niin minkäs minä sille! Mutta te voisitte sittenkin olla
onnellisia, ja minä olen aina oleva altis auttamaan teitä siihen,
ajatelkaa muutoin minusta mitä tahdotte. Me saatamme naittaa hänet
toiselle ennen pitkää ja -- mikä vieläkin tärkeämpää -- hänen
sopii pitää rakastajaa silti, sillä minä vakuutan yhä edelleenkin
vilpittömästi kunnioittavani häntä.

Minä tunsin, kuinka tämä kunnoton ehdotus panee minut kuohuksiin.
Mieli saattaa kyllä usein pysyä tyynenä suurtakin vääryyttä
kärsiessään, mutta pienet konnantyöt ne aina sydämelle käyvät ja
kiihottavat sitä raivoon.

-- Pois näkyvistäni, kavala kärme! -- huudahdin minä, -- äläkä
loukkaa minua enää läsnäolollasi! Jos uljas poikani olisi kotona, ei
hän tätä sallisi, mutta minä olen vanha, kykenemätön ja kaikin puolin
mennyt mies.

-- No niin, -- huudahti hän -- te tahdotte nähtävästäkin pakottaa
minut puhumaan ankarammin kuin olin aikonutkaan. Mutta koska minä
vast'ikään viittasin, mitä teillä on toivomista minun ystävyydestäni,
niin sallittanee minun myös ilmoittaa, mitä seurauksia saattaa olla
minun suuttumuksestani. Minun asian-ajajani, jolle teidän äskeinen
velkakirjanne on siirretty, uhkailee kovin, enkä minä tiedä, millä
keinoin voisi estääkään oikeutta pääsemästä voimaansa, ellenhän
nimittäin suorita rahoja itse, joka taas ei ole niinkään helppo asia,
minulla kun pian tapahtuvain häitteni tähden on ollut viime aikoina
koko lailla menoja. Voutikin puhuu vuokramaksujen keräämisestä; hän
tuntee nähtävästi velvollisuutensa; minä puolestani en sekaannu
milloinkaan tällaisiin asioihin. Mutta sittenkin minä tahtoisin
tarjota teille palvelustani ja soisin näkeväni teidät tyttärenne
kanssa miss Wilmotin ja minun häissäni; tämä on myös ihastuttavan
Arabellan pyyntö, jota toivoakseni ette hyljänne.

-- Mr Thornhill! -- virkoin minä, -- kuunnelkaa minua nyt kerta
kaikkianne. Teidän avioliittoanne kenenkään muun kuin minun tyttäreni
kanssa minä en myönnä. Ja vaikka teidän ystävyytenne nostaisi minut
valta-istuimelle tai teidän suuttumuksenne minut hautaan painaisi,
niin minä ylenkatson kumpiakin. Olet kerran halpamaisesti pettänyt
minut ja tuottanut minulle korvaamattoman tappion. Sydämeni luotti
sinun kunniaasi, mutta löysi siinä pelkkää kataluutta. Älä siis
milloinkaan minulta ystävyyttä odota. Mene ja pidä hyvänäsi, mitä
sinulle suonut on kauneus, rikkaus, terveys ja huvit. Mene ja jätä
minut puutteesen, häpeän-alaiseksi, sairaaksi ja murheelliseksi. Ja
kumminkin, niin masennettu kuin olenkaan, on sydämeni aina pitävä
kunniatansa arvossa, ja vaikka minä olen antanut sinulle anteeksi,
niin alati minä olen halveksiva sinua.

-- Vai niin! -- vastasi hän. -- Olkaa sitten varma, että saatte
tuntea tämän röyhkeytenne seuraukset. Pian saamme nähdä, kumpiko on
enemmän omiansa tulla ylenkatsotuksi, tekö vai minä.

Sen sanottuaan hän äkkiä läksi pois.

Vaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa,
olivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen,
tulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen
arvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani
en välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen
äärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan
jok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty
kone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki
edellä vihollista kohti.

Pian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä
huomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken
sen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton
suorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti
karjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään
kuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua
mieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion
alaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä
meillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan
kuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää:
vankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin
koettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt
tulipalossa sattuneen vamman kautta.

Mutta minä olin järkähtämätön.

-- Voi rakkaani, -- huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte
kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus
käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli
minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan
maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä
pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani,
hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni,
lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita?
En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin
pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne
hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta
ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.

Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi
läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä
portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa,
niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä,
jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.

Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja
sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat
ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan
matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä
yhdentoista peninkulman päässä.

-- Hyvät ystävät, -- sanoin minä, -- kovan sään aikanapa tulittekin
viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin
polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa
täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja
sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä
lumessa niin pitkää matkaa. Mutta... jos niin vaaditaan...

Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna
kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta.
Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta
sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän
onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt.
Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut
säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä
eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä
välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin
sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit
lähtemään.



VIIDESKOLMATTA LUKU

Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.


Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme
verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut
vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.

Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni
ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet
eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani
talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan
tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa
kohtaloani.

Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon
ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli
sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen
he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän
pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä
viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä
väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia,
ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut
pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä
oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi,
ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa
hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli
sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin
olivat tarkoittaneet minun parastani.

-- Mitenkä, ystävät! -- lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua
rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen
teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan
ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne?
Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää
tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko!
Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää
Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä
näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani
tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin
lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan
iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.

He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen,
katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä.
Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten
läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää
matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai
oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä
taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen
muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.

Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin
saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa
hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni
saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan.
Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja
sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun
huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä
pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella
vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.

Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden
ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen
päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle
ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti
tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun
vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan
juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina,
naurut ja jumalaton meno.

-- Mitenkä! -- ajattelin itsekseni. -- Kehnot ihmiset ovat iloisia,
ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta
yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla
on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.

Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei
väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin
sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion
kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan
minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina
ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka
vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä
hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni
olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka
oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi,
oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti,
olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut
edes ajatelleeksikaan.

-- Sepä paha, -- sanoi hän, -- sillä täällä te ette saa muuta kuin
olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska
teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin
aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia
makuuvaatteitani.

Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin
paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. --
Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: -- näkyypä tuo
muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri
hädässä, sanoessaan: _Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon_. Ja
mitäpäs, -- jatkoin sitten, -- mitäpäs tästä maailmasta olisikaan,
jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?

-- Te puhutte maailmasta, sir, -- vastasi vankeuskumppalini. --
Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia
elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien
päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta!
Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki
he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin:
_Anarkon ara kai ateleuteeton to pan_, joka on niin paljon kuin...

-- Suokaa anteeksi, sir, -- virkoin minä, että keskeytän noin
tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo
ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä
Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim
Jenkinson?

Hän huokasi vain.

-- Totta kai, -- jatkoi minä, -- totta kai te muistatte erään tohtori
Primrosen, jolta te ostitte hevosen?

Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen
perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.

-- Kyllä, sir, -- vastasi mr Jenkinson. -- Minä tunnen teidät
nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa.
Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi
oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan
todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että
olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas,
jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, -- katsokaas, mihin
konnankoukut ovat minut vieneet!

-- No niin, sir, -- virkoin minä, -- koska te ystävällisesti
tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä
korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada
mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan
sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä
ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani
taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.

-- No niin, sir, -- sanoi hän, -- kaikki, mitä minulla on, on oleva
teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun
makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne
täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran
vaikutusvaltaa.

Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani
siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme
toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.

-- Sir! -- vastasi hän. -- Vähänpä te vielä maailmaa tunnette.
Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni
sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen
ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on
mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön
oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin
lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte
huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.

Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat
toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen
vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä,
kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu.
Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani
makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti
minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni
taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja
makasin rauhallisesti aamuun saakka.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se
säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.


Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät
vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen
heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta,
minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin
kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut
heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen
vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat
nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman
poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä
vankihuonetta kuin suinkin.

Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka
vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille.
Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun
kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja
siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua
huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen
yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.

-- No niin, pojat, -- kysäisin minä, -- miltäs näyttää yösija?
Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?

-- Ei, isä, -- vastasi Dick, -- en minä sinun kanssasi pelkää missään.

-- Ja minusta, -- virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha,
-- minusta on paras paikka siellä, missä isä on.

Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä.
Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa
heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani;
pikku pojat saavat lukea minulle.

-- Ja sinun, -- lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä
riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit
ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti
eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista
vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen
tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi
nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella
työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän
elatukseksemme olet ansainnut.

Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin
alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että
ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo
sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja
eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin.
Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja
nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän
ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä
tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.

Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja
saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi
minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle.
Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan
välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät
voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän
nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus
vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta
ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään
huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.

Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan
kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti
lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen
huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon
tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista,
luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva
parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva.
Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja,
tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin
nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt
mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin
olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole
aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia
puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa,
päinvastoin paljon hyvää kadottavat.

-- Hyvät ystävät, -- lausuin minä, -- sillä ystäviäni te olette,
vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat
siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta
päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä
siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä
hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te,
ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja
vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä
hänet tunnen.

"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin
toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa,
miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia
sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa
mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja
varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään
sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta,
joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka
on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan
houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee
että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään
vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."

Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat
oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen
kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen
päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa
rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen
nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian
myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten
nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin
huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen
aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän
kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi
mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt
minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota
jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta
astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan
hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota
miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät
jääneet häneltä huomaamatta hekään.

-- Voi, tohtori! -- huudahti hän, -- nämä lapset ovat liian somat ja
liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.

-- Eikö mitä, -- mr Jenkinson, -- vastasin minä. -- Minun lapseni
ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät
hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.

-- Teistä, -- virkkoi hän, -- teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen
lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.

-- Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä
vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle
vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa
himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.

-- Pahoinpa pelkään sitten, sir, -- huudahti hän, -- että minä olen
syyllinen, sillä, ellen erehdy, -- hän katsahti poikaani Moosekseen
-- on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä
tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.

Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen
nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja
myhäillen antoi hänelle anteeksi.

-- Mutta, -- jatkoi Moses, -- olisipa hauska tietää, mitenkä te minun
kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.

-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- en minä teidän kasvoihinne
kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne.
Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut
viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani
huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.

-- Luulisinpa, -- virkkoi poikani, -- että kertomus sellaisesta
elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.

-- Ei sanottavaksi kumpaakaan, -- vastasi mr Jenkinson. --
Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja
rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen
kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa
ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon
näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee.
Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit
oppinut mies on typerin mies auringon alla.

"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana.
Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi
pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki
kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin
rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei
kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna,
ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja
ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. -- Usein minä nauroin
teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran
vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä
eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä
jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut
minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."

-- Mutta -- jatkoi hän -- kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.

Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko
sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut
nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton
siitä päästä.

Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten
otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti
hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Jatkoa edelliseen.


Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin
minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun
suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä
mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni -- niin he arvelivat --
ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat
helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.

-- Malttakaas! -- vastasin minä. -- Nämä miehet ovat kyllä
langennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava
syy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa
takaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja
elleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät
ainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat
olisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat
heille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän
on minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka
valta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin
parannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes
yhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä
mikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?

Näin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan.
Siellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina
tohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri
aloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi
peruukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka
seisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse,
eikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas
lausui "amen" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat
nauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta
viidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut,
mihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi
varsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään
ruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta
siitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee,
vaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun
yrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta
mikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut
kuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä
pahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.

Minulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja
taidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea
siveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin
ajattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille,
koettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän
aikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun
ja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin
riidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja.
Tästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain
aihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään
vaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin
yhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet
myötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi
päivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi
sentään riittävästi.

En pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta
käytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä
kahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun
verran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni
oli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä
taivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja
tottelevaisuuteen.

Ja ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän
huolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta.
Rikokset -- olkoon se vakuutettu siitä -- eivät häviä sillä, että
tiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää,
vaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään
ovat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät
ihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden
ainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät,
tuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me
voisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja
yksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia,
jotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä
uutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa
eikä rangaistusten koventaminen.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun
tuloksia tässä elämässä.


Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia
ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä
häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka
astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin,
nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset
lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman
koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua
säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja
poskilla asui kamala kalpeus.

-- Terve, tyttäreni, -- virkoin minä, -- mutta mistä tuo
mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni,
niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on
minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me
saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.

-- Isä! -- vastasi hän. -- Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle,
ja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun
lupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää
ole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole
löytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä
suostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi
säälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.

-- En koskaan, -- lausuin minä, -- en koskaan taivu julistamaan
tytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua
erehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi
herkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi,
ei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää,
ja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun
olevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun
suostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä
naimisiin toisen kanssa.

Minun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä
tyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä,
ett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän
huomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden
ainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.

-- Sitä paitsi, -- lisäsi hän, -- en tiedä, lieneekö oikeinkaan
estää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette,
kieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta
jonka voitte tehdä onnettomaksi.

-- Sir! -- vastasin minä. -- Te ette tunne sitä miestä, joka meitä
sortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi
minulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime
vuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa
puutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni
pääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en
suostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se
olisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää,
ei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos
tytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos
koston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei,
niin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin,
jotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös
minä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni
asiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni
vain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin
lapseni sydämen tuhansilla tuskilla!

Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä
tyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää
kovinkaan kauan vankeudessa pidä.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- ellette tahdo noudattaa veljenpojan
mieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että
vetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi
mieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä
lähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan,
mitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että
kolmen päivän perästä saatte vastauksen.

Minä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta
toimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli
viimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen
avullaan kumminkin sain hankituksi sitä.

Kolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa,
epätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee
tehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli
kernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja
hetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden
pahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta
ei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua
veljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin
entisenikin.

Mieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma
alkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa
vioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun
luonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi
itkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni
nopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani
ja murhettani.

Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille
oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on
menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta
todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä
ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja
rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja
opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma:
hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta,
että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin
perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.

Tyttäreni oli kuollut!

Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa
seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan
lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan
minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä
kun olen jo niin vanha.

-- Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. --
Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana
tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.

-- Niin, -- lisäsi nuorempi, -- sisko on taivaassa, ja taivas on
paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä,
mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.

Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen,
että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi
vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa
pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen
hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi,
että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten
menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän,
sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia
hovinherran kanssa.

-- Jumalan kiitos, -- vastasin minä, -- ei ole minussa ylpeyttä enää
jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan
ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon,
koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että
kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan
tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä.
Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana
kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä
minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin
ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen
avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän,
ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä
tehnyt, niin olen pahoillani siitä.

Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni
melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni
sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka
tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.

Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan
suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren
puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia.
Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä
oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään
kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi
hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli
mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja
tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme
hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se
ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin
on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi
hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni
älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä
puolustajiaan. -- No niin, sir, -- virkoin minä vankeustoverilleni,
-- siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua
vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma.
Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi,
huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa
minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja,
jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä
toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni
joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää:
jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja
jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.

Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä
ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan.

-- Armaani! -- lausuin minä. -- Miksikäs murheellasi vielä minun
huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan
lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan
tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan
lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi,
kun minusta aika jättää.

-- Niin, -- vastasi hän, -- me olemme todellakin kadottaneet rakkaan
lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat
hänet ryöstäneet.

-- Mitenkä, rouva? -- huudahti vankeustoverini, -- ettäkö olisi
ryöstetty? Sehän on mahdotonta!

Tuijottava katse ja kyynelvirta, -- siinä vaimoni ainoa vastaus.
Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä
hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni
ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä
kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut,
nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti
puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut
minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin,
käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut
tiessään.

-- No niin, -- huudahdin minä, -- nyt on minun kurjuuteni mitta
kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää
voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan
jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin
enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän
on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!

-- Mieheni armas! -- virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän
lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta
minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan
rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla
maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!

Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä
tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä
olemaan kiitollisia.

-- Lapsi parka! sanoin minä. -- Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja
katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin
lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet... ne ovat nyt
haudassa kaikki.

-- Isä hyvä, -- vastasi hän, -- on sinulla sentään edes hetkiseksi
mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.

-- Kuinka hänen on laitansa, lapsi? -- keskeytin minä. -- Tietääkö
hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole
tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?

-- Ei olekaan, -- vastasi Moses; -- hän on peräti iloinen,
tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä
uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet
luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.

-- Ja oletko varma kaikesta tuosta? -- huudahti vaimoni. -- Oletko
varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?

-- Olen niinkin, äiti, -- vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka
on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin
ainakin se.

-- Mutta oletko varma, -- jatkoi äiti, että kirje on häneltä
itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?

-- Kyllä, äiti, -- vastasi poikani, -- ja vielä hänestä kerran tulee
meidän kaikkien tuki ja turva.

-- Jumalan kiitos, -- huudahti äiti, -- ett'ei minun viimeinen
kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, -- jatkoi hän, kääntyen
minuun, -- minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on
raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias.
Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa,
minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen
sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen
ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme.
Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei
ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.

-- Vaimo! -- huudahdin minä. -- Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit
minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta
kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut
että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi
meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta
saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää.
Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään
lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen
eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on
vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan
veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä
sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja
saamaton.

-- Isä! -- keskeytti poikani. -- Salli minun lukea hänen kirjeensä.
Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. -- Ja hän luki seuraavaa:

    'Rakas Isä!

    Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja
    miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä
    hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden
    ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen
    joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä.
    Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä
    murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin
    onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi
    tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen
    oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.

    Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä
    ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut
    mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin
    niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla
    kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin
    unhottaa siellä kotihuolella hänet, -- tiedätte kyllä, ketä
    tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni
    näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista
    ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään
    mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo
    odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta
    turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta
    näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi
    pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa
    hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun
    tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on
    altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä,
    että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja
    olen aina

                                     Sinun kuuliainen poikasi.'

-- Kaikessa tässä kurjuudessakin, -- huudahdin minä, -- kuinka
kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän
perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme!
Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi,
olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen
isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän
viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon
heidän askeleitansa kunnian polvuille.

Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta
vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja
käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa.
Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään,
jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin
onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni,
että se oli oma poikani.

-- Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen?
Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat
luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi
minut tähän paikkaan!

-- Isä, missä sinun miehuutesi? -- vastasi poikani lujalla äänellä.
-- Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja
ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu
murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.

Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo
pakko tuntui vievän minulta hengen.

-- Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa,
enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri
siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja
rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena,
se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja
olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen
aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä
keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen
sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle.
Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen...

-- Riittää jo, isä, -- lausui poikani, -- tahi minun täytyy punastua
sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet
Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka
piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi?
Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan,
joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta
jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.

-- Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes
ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen
rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen
rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.

-- Minun rikokseni, -- vastasi hän, -- on, pelkään mä, sellainen,
jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti
tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja
lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan
tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla
oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi
oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa
tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on
päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi.
Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin
vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei
minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut
minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä
minulle.

-- Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta
ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki
siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon
valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä
olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua
matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan
minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä,
ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa
tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta
älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien
vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän
tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.

Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia
puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat
kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti
ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei
ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille
seuraavan kehoituspuheen.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja
onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan
sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä
korvausta tulevassa elämässä.


"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä
ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on
annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka
koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista,
ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen
tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää
ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen
tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta
kyllä täysin onnettomaksi.

"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan
meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten?
Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen
alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus
tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät
ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin?
Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista
meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on
Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se
tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.

"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas,
nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan,
on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat
varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille,
että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja
toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä
välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian
loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos
elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä,
niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.

"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa
laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä
ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt
ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa
luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä
vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa
ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon
ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa
kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me
nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä
onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin
on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan
sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista,
onnettomalle kärsimysten päättymistä.

"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut
onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan
taakan alainen ja vanki -- kaikilla heillä on Jumalan sanassa
runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa
olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän
maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille.
Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi
etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että
itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä
suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on
iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan
sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on
kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja
palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.

"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin
rikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan
haudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton
on jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin.
Surujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään,
josta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka
voisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa
tunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa
suurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt,
sillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto
lempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema
ruumiisen lyö.

"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua,
joita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla
mielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille
kärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään
vähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista
köyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli
taivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan
lisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut
kurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on
olla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.

"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä
filosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas
tasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin,
mitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla.
Se antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän
perästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä
toiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat
riemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella
riemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui.
Ja vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se
iankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa
yhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan
mahtavat ovat täällä saaneet osakseen.

"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja
siinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein
he ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on,
hän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta,
että jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä
ei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään
tarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän
täytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei
kiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon
vaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen
ummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen
sykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta
leposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi!
Ponnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin.
Kuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata,
ja sitä ei kestä kukaan.

"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla
erittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä
maailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä
kolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään
että tallella pitämään, -- tuota valoa, jonka määränä on vaan
näyttää, kuinka kamala tämä paikka on, -- noita kahleita, joita
tyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi
tehnyt, -- katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani
näitä huokauksia, -- voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki
tämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten
kuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta
veisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä
uhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme
edessä, -- kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen
sanoman saattajalta; -- kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman
terävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni...
mitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? -- kaikkea
tätä miettiessäni... mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista?
Kuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja,
mutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.

"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan
sen perään pyrjimme. Ja -- mikä lohdullista on -- me vältämme monet
kiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa.
Meidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme
sen omaksemme, ja -- mikä myöskin lohdullista on -- piankin. Jos
nimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea
kämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta
hyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi
ihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän
me aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme
siis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian
laskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme
sälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa
kiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin,
ja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin
tulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa,
-- jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje,
-- jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin
ympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka
ansaitsivat olla ystäviämme, -- jolloin onni on meillä sanomaton ja
-- kaiken kruununa -- autuus iankaikkinen."



KOLMASKYMMENES KUKU

Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin
kääntyy meidän puolellemme.


Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni
ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi
pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on
nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin
käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä,
puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen
häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.

Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni
laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson
sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni:
muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan
herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan
ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän
saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja
hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti
kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko
on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin
kanssa.

Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas
tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua
suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.

-- Isä! huusi mun oma tyttäreni, -- tässä on se uljas mies, jota
minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on
tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi...

Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.

-- Kas! Mr Burchell! -- huudahdin minä. -- Kurjassa näette meidät
suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin,
viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa
sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet
kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein
hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä
kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka
muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin
alla, kurjuuteen.

-- Mahdotonta, -- vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa
anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin
osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli
mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.

-- Se käsitys minulla teistä aina oli, -- virkoin minä, -- että te
olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi
kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka
sinut ryöstivät.

-- En todellakaan, tiedä itsekään, -- vastasi hän, -- kuka se
kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä.
Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin
jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset
laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä
avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni.
Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta;
vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä
vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua
minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä
minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän
vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin
tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein
nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä,
minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan
useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä.
Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa
vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa
meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen
juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin
maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos,
kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään
tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi
hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä
sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon.
Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan
pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski
toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr
Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään
meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen
mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava
oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi
haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti
hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla
poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.

-- Terve tultuasi sitten lapseni! -- huudahdin minä, -- ja sinä,
hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä
vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja
nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne
on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua
heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa
hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen
sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa
sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on
kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen
sydämensä minä teille aarteena annan.

-- Mutta, sir, -- virkkoi hän, -- epäilemättä te tunnette,
millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä
kyllin ansiollisesti.

-- Jos tuolla vastaväitteellä, -- lausuin minä, -- aiotaan puikahtaa
minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en
tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja
jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta
pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle
mieleisin kaikista.

Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon,
ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö
tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan
myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä
hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen
parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta.
Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin
hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin
vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä
kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon.
Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti
avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin
laitettua ruokalajia kannettiin sisään.

Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta
kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen
kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä
hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki
teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää
yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka
jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi
näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat
toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä
vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla
tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.

Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun
jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell
kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän
oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä
huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja
kunnioitusta.

-- Tule, poikani! -- lausuin minä. -- Vaikka meidät on hyvin syvälle
painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan
huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen
pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla
vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut
meidän hartaimmat kiitoksemme.

Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko
ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.

-- Veli rakas, -- huudahti sisar, -- miks'etkäs kiitä minun
pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.

Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes
meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella
arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan
nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti
silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon
mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin,
nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.

Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä
hetkisen, hän lausui:

-- Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos...

Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan
ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman
palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä
olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla
hänen puheilleen.

-- Pyydä häntä odottamaan, -- sanoi vieras, -- kunnes saan
tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.

Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:

-- Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen,
josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis
määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette
kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan
toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän
mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman,
arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä,
joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että
hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?

-- Voi, sir, -- huudahdin minä, -- ken lienettekään, säälikää tätä
väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki
vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa
oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan
hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka
ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.

Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.

-- Tämä, -- virkkoi hän, -- tämä tosin ei täydellisesti poista
syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle,
että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, --
jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän
olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa
minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen
tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle
miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä
olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää
sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut
kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen,
hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea,
jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää,
että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen
tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet
tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se
pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei
kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin
oikeamielisyyttä.

Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet
hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan
muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja
omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin
hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat
mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella
häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen.
Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä
herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta
Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt,
kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut,
eikä voinut salata kyyneleitänsä.

-- Voi, sir! -- huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, -- kuinka
on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi?
Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin
minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita,
joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä,
te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi toinen myhäillen, -- minkä teillä oli
pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä
seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin.
En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun
kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen.
Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin
yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas,
armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?

-- En ole siitä aivan varma, -- vastasi Sofia.

-- Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa
silmäkulmassa.

-- Suokaa anteeksi, neiti, -- keskeytti Jenkinson, joka oli
saapuvilla, -- mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma
punainen tukka?

-- Luullakseni oli, -- vastasi Sofia.

-- Ja te, armollinen herra, -- kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir
Williamin puoleen, -- huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät
jalat?

-- En osaa sanoa, -- virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat,
mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta
pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun
pystyvän.

-- No niin, armollinen herra, -- huudahti Jenkinson, -- minä tunnen
hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on
voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus
Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen
olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan
lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet
teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.

Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir
William kysyi, tunteeko hän häntä.

-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi kysytty, -- hyvinhän minä
tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se
tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.

-- No niin, -- sanoi baronetti, -- minä pyydän nyt, että te minun
edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne
kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin
minä puhun teidän puolestanne.

-- Teidän lupauksenne on riittävä, -- vastasi ylivartija, -- ja jos
minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte
lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.

Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan
Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman
poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa
juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä
kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon
mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli,
polvelleen.

-- No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, -- vieläkö
muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä,
oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.

Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka
poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin
saaneet varsin niukan suuruksen.

Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä
ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota
yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut
lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet
tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle
käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.

Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän
vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta
ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta,
joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja
kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Entisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.


Mr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti
syleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.

-- Pois imartelut nyt, sir! -- huudahti baronetti, luoden tulijaan
tuikean katseen. -- Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua
pitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta,
pelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa,
jonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu,
niin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän
vieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä
syystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen
poikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla...

-- Kuinka, sir! -- keskeytti squire, -- lukeeko minun setäni
todellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun
seikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän
itse on minua alinoman varoitellut?

-- Sinun muistutuksesi, -- lausui sir William, -- on oikea. Siinä
kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin
kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota
vastoin sinä... no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn
tekosi.

-- Ja niinpä, toivoakseni, -- jatkoi veljenpoika, -- eivät minun
muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran
tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle
teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja
minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet.
Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti,
mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla.
Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun
asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan,
sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa.
Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa,
niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani
näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella
tavalla saada omansa takaisin.

-- Jos asia on niin kuin sanoit, -- virkkoi sir William, -- niin ei
sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä
olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut
niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen
oikeus puolellasi.

-- Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, -- vastasi squire.
-- Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani
ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, -- jatkoi
hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin
oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, -- niin, sir, nyt olen
minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän
pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en
voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa
minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen
poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin
katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä
on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on
kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun
palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse
kehoittaisi minua luopumaan aikeestani -- sitä hän ei kumminkaan tee,
-- niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta
myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.

-- Sinä sen hirviö! -- huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä
ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada
tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William
suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi
se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.

-- Hyvä rouva! -- vastasi hyväntahtoinen sir William. -- Teidän
toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin
minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä
liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii...

Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja
ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä
mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen
rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.

-- Kas tässä, -- huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, -- kas
tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin
tällä miehellä.

Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan
Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten
konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi
puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja
pysäytti hänet.

-- Hohoo, squire! -- huudahti hän. -- Häpeättekö kahta vanhaa
tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat
aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me
emme unohda teitä. Teidän armonne, -- jatkoi hän, kääntyen sir
Williamin puoleen, -- meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä
se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu.
Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja
antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen,
ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut
suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja
rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill
ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat
kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon;
siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä
neiden suosioon.

Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa
päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen
tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin
vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir William. -- Millaista olenkaan
elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan
saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija,
ottakaa talteen hänet... taikka... malttakaa! Pelkäänpä, ettei
vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.

Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta
tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä
vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.

-- Sinun palvelijoitasi! -- vastasi sir William. -- Konna, älä sano
heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista.
Käskekää hovimestari tänne.

Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti
kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.

-- Sano minulle, -- lausui sir William ankarasti, -- oletko nähnyt
isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?

-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- senkin
seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.

-- Mitenkä? -- keskeytti nuori mr Thornhill, -- uskallatko minun
läsnäollessani...?

-- Uskallan, -- vastasi toinen, -- teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan
puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä
teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin,
millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.

-- No niin, -- virkkoi Jenkinson väliin, -- kerropas armolliselle
herralle, tiedätkös minusta mitä.

-- Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, -- vastasi
hovimestari. -- Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin
meille, olit sinä mukana.

-- Kas niin! -- huudahti sir William. -- Oletpa saanut aivan
erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä
ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!

Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:

-- Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin
tyttären?

-- En, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- ei hän neittä
tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka
vihkimään heitä.

-- Se on ihan totta, -- huudahti Jenkinson; -- minun täytyy
häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.

-- Hyvä Isä! -- huudahti baronetti. -- Yhä uusia kauhistuttavia
konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä
huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä
julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori
upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan
seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille
virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä
on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet
vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää,
millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä
ja tulisi sisään. Missä hän on?

-- Voi, sir! -- virkoin minä. -- Tuo kysymys on pistos sydämeeni.
Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova
kohtalonsa...

Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui -- kukas muu
kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän
mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä
sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli
aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla
kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että
hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He
olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä
kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun
pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa
hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän
kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli
ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää,
kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta
miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän
oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.

Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä
täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa
tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.

-- Mutta, hyvä mr Thornhill -- virkkoi hän squirelle, jonka hän
otaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, -- minun mielestäni
te olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes
ole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin
perheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani
olisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata
opettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä
huomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää
salassa.

-- Hänenkö mieluista tehdä hyvää! -- huudahti sir William. -- Ei,
arvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin.
Te näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle
häpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran
vanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman
nuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja
kahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia
vastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että
olette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huokasi tuo rakastettava tyttö. -- Näinkö
minua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman
pojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.

-- Armas neiti! -- huudahti vaimoni. -- Hän on puhunut teille pelkkää
valhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä
ole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on
kumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä
olen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä
naimatonna ikänsä kaiken.

Ja sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen
poikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin
kanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren
irstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti
puheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.

-- Voi kuitenkin! -- vaikeroi miss Wilmot. -- Kuinka lähellä olenkaan
ollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä
pelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla
juonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt
sitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut,
mutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät
puheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä
urhoollinen kuin jalomielinenkin.

Poikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi
sanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut
ollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa
ja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori
upseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän
astui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy
sanoa -- ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole -- että
hän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa.
Kainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei
vielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli
saanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden
säännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta:
hänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen
katseensa -- kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee,
hän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin
viekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen
herttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.

-- Neiti! -- huudahti hän. -- Tämä on varmaankin harhanäkyä.
Min'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on
ylenpalttista!

-- Ei, sir, -- vastasi miss Wilmot, -- minut on petetty,
halpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani
rikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo
kauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin
minä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt
vielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne
saata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.

-- Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, -- lausui sir William,
-- jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.

Tämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon,
jonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain
kaikki, mitä täällä oli tapahtunut.

Tällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin.
Hän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään
aikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa
eteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana,
paatuneena konnana.

-- Minä näen, -- huudahti hän, -- ett'ei minun ole toivomistakaan
saada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää,
sir, -- virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla
teidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään
ei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka
hänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi.
Aviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja
minun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa,
joka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on
edellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.

Tämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen
vaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana
aviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa
olevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten,
onko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.

-- Omaisuuteni, -- virkkoi hän -- ei enää ole vallassani, mutta oma
itseni kyllä vieläkin.

-- Ja sehän, neiti, -- vastasi hänen uskollinen lempijänsä, -- sehän
todella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana;
min'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan,
rakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että
teidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin
onnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun
vilpittömyydestäni.

Mr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen
tyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan
aikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla
kadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt
mr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa
pakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei
ole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto,
mutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä
myrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin
mietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.

-- Minun täytyy tunnustaa, sir, -- lausui hän, -- ett'ei teidän
nykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen
himonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen.
Mutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän
kumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis
ottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet
toisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää
kohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään.
Heittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia
tuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän
vastaan-ottoanne.

-- Sir William, -- vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen
toiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä
edelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon
sen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran
omaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti
suuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti
minua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä
tapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa
takaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.

Koska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin
tehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta
auliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin
minulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan
rientävän toistensa syliin.

-- Saada näin paljo suloa, -- huudahti Yrjö, -- kaikkien kovan onnen
iskujen jälkeen... se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut
toivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten
perästä... eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin
korkealle!

-- Niin, armas Yrjö, -- virkkoi hänen herttainen morsiamensa, --
ottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman
sitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman
miehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan
omaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.

-- Ja minä, -- virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, -- minä
lupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.

-- Malttakaas, malttakaas, sir! -- huudahti Jenkinson. -- On tässä
solmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee,
sir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra,
lisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, -- saattaakos squire saada ladyn
omaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?

-- Mikä typerä kysymys? -- vastasi baronetti.

-- Tietysti ei.

-- Mieleni on paha, -- virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän
gentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin
on minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin
hänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti
maksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.

-- Sinä valehtelet, roisto! -- huudahti squire, raivostuneena
moisesta syytöksestä. -- Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa
kenenkään kanssa.

-- Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! -- vastasi toinen.
-- Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle,
rehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne.
Jos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin
saadaan nähdä.

Näin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme
osanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.

-- Niin, menköön vaan! -- virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt,
minä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja
säikähdä.

-- Kummallista! -- virkkoi baronetti. -- Mitähän tuo mies
tarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.

-- Mutta, -- sanoin minä, -- kenties hänellä on jotain vakavatakin
mielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on
käyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että
joku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun
ajattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka
monet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän
perheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä...
mutta... näenkö minä aaveita!... Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen?
Häntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun
toivoni!... Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän
sinä olet ja olet elävä minun ilokseni!

Ei ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään
riemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään
Olivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus
ilmeni pelkässä äänettömyydessä.

-- Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? --
huudahdin minä. -- Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi
minulle?

-- Niin on, -- virkkoi Jenkinson, -- ja pitäkää hyvänänne, sillä
hän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos
kukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte
tässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja
todistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja,
jonka nojalla teidät on vihitty.

Näin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja
huomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.

-- Ja nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Jenkinson, -- te näytte olevan
kaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla
sanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta
ystävyyttä, -- mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, -- on usein
käyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän
antoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän
papin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä
ystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle
oikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin
lujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen
kaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun
täytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada
tämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää
tätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten
kiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.

Mielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme
ennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit
ottivat siihen osaa.

    Rajuin riemuin ja soinnuin nyt
    Siellä kahleet kalskuivat.

Onni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat
Oliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja
ystävänsä ja omaisuutensa, -- moinen riemu oli omiansa ehkäisemään
hivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen.
Mutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä?
Yhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö
tämä kaikki vaan lienekin unta.

-- Kuinka te saatoittekaan! -- huudahdin minä mr Jenkinsonille, --
kuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen
olevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet
jälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.

-- Mitä teidän kysymykseenne tulee, -- virkkoi Jenkinson, --
niin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut
muuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren
vaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn
kanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin
tyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata
lukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain
vaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti
ollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.

Koko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät
riemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut:
hän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta.
Putoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen
setänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli
sysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen
nousta ja sanoi tuokion kuluttua:

-- Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät
ansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan
jää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin
elämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun
vaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi,
ja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät
vast'edes.

Squire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta
ystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:

-- Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, -- virkkoi hän; --
kylliksi ilmeistä se on jo nytkin.

Hän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä
palvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei
hänellä saa olla.

Heti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen
Olivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat
miss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään
herttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta
nyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja
meidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian
päästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.

Sir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt
ympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla
riemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä,
emme saattaneet käsittää, miksi.

-- Minusta näyttää, -- virkkoi sir William hymyillen, -- että
kaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on
vielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, --
jatkoi hän, kääntyen minuun, -- kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus
niinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia
tahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa
viisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu,
että he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia,
mitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?

Tyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin
inhottavan ehdotuksen.

-- Ettäkö ottaisin hänet, sir? -- virkkoi hän heikolla äänellä. --
En, sir, en milloinkaan!

-- Mitenkä? -- huudahti toinen, -- ettekö huoli mr Jenkinsonista,
hyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja
hyvät toiveet tulevaisuudesta?

-- Sir, -- virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. -- Lakatkaa jo,
älkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.

-- Katsos tuota itsepäistä! -- huudahti toinen jälleen. -- Hyljätä
mies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa,
sisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan
huoli hänestä?

-- En, sir! En koskaan, -- vastasi Sofia tuskissaan. -- Ennen kuolen!

-- Jos niin on, -- virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin
täytynee minun itseni saada teidät.

Ja näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! -- puheli
hän. -- Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi
milloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill
milloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain
hänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka,
rikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin
ansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja
rumienkin joukosta ja -- kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni,
saatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan
enkeli!

Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:

-- Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän
on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa
teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun
voudiltani nostaa viisisataa puntaa.

Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady
Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin
äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija
ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon,
jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni
ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen
mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä
puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen
esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa.
Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla.
Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt
sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli
valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain
määrin.

Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa,
tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen
jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja
heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä
kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten
sikeästi aamuun asti.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Loppu.


Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni
laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa.
Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä
olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka
huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista
karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli
saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa
saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni,
ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti,
sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.

Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle
minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani
jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä
empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin
tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan
lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui
toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo
tänä aamuna onnellisiksi.

Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että
lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin
läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin
hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän
naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin
valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin
heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän
tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni
heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa
kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan
millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli
vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä
harmistuneena heidän puoleensa.

Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä.
Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään.
Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady
Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä
kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä
moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä
suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä
se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan
toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin
kirjan kiinni, sanoen:

-- Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi.
Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy
tulevan mitään.

Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja
hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.

Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan
arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta
majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä.
Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun
poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen
pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni
ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin
olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun
seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli
käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli
niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita
olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir
Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta
huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista
sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän
juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.

Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr
Thornhillin kokki oli laittanut.

Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä
haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin
hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi
silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä
vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa,
joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea
puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella
häntä ja on -- mutta tämän minä pidän salassa -- minulle sanonut
leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.

Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin
poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi
kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana,
tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki
Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi
muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen
suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka,
mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän,
niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia
kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman
iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt
kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on
loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni.
Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut
kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha
herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori
mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat
Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.

Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että
pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin
kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat
istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut
enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat
haihtuneet. Iloni oli sanomaton.

Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä
suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.



Viiteselitykset:


[1] Wakefield, lue: ueekfiild.

[2] Lukija ottakoon huomioonsa, että oikeinkirjoitus
englanninkielessä on ylen vaikea asia. Suomentajan muistutus.

[3] Mrs lyhennys sanasta mistress (lue: misis) = rouva. Suom. muist.

[4] Mr lyhennys sanasta mister = herra. Suom. muist.

[5] Penny (monikossa pence) = 10,5 Suomen penniä Suom. muist.

[6] Guinea (lue: giine) entinen kultaraha Englannissa, arvoltaan =
26,80 Smk.

[7] 1 Englannin peninkulma (maili) = 1,6 kilometriä. Suom. muist.

[8] Squire lue: (skvair) = maajunkkeri eli aatelismies,
maatilan-omistaja.

[9] 1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.

[10] Charles (lue: tshaarls) = Kaarlo.

[11] Dick lyhennys nimestä Richard, Bill samoin nimestä William.
Suom. muist.

[12] Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.

[13] 1 unssi = 28 grammaa. Suom. muist.

[14] Antiqua mater = yliopisto, korkeakoulu. Grub-street Lontoossa
sen kadun nimi, jonka varrella asui köyhiä kirjailijoita.

[15] Ned on hyväilymuoto nimistä Edward, Edmund, Edwin. Suom. muist.

[16] Baronetti = aatelismies, arvossa baron'in ja knight'in (ritarin)
välillä.

[17] Tyborn (lue: Taibö(r)n), silloinen mestauspaikka Lontoossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Wakefieldin kappalainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.