Ihmisestä ja elämästä

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon
We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.
Title: Ihmisestä ja elämästä - Kirjoitelmia
Author: Kilpi, Volter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmisestä ja elämästä - Kirjoitelmia" ***


IHMISESTÄ JA ELÄMÄSTÄ

Kirjoitelmia


Kirj.

VOLTER KILPI



Otava, Helsinki, 1902.

K. Malmström'in kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Ajattelusta.
 Katsomuksen ihanuudesta.
 Ihmisestä.
 Taiteesta ja siveydestä.
 Totuudesta.
 Puhe ilosta.
 Hautajaispuhe.



AJATTELUSTA.


Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa
ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni
kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin
levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä
riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on
ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen
sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi
ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä
liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan
nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa,
herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi
ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii
siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi.
Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen
tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin
runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja
vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä
syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä
paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin
nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan
temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka
jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi,
taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko
teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin
nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee
joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy
hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto
tuntevan ihmisen tuntemisessa. -- Niinkuin taide, niin on filosofiakin
minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä
sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota
olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen
maailmankatsomuksensa rakenteesta -- jätin kesken hänen Timaioksensa
lukemisen --; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista
respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde
oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen
ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti
vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn
ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan
siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal,
Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani
semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on
polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän
sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä,
ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.

Ainoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin
sanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi
toisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi.
Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin
puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä
ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen
elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman
elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut,
mutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä
tapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se
henkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja
semmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi
kehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä
ihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa
toteutetuksi.

Ihmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta.
Eihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan
huomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma
siis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään,
ainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin
se on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis
koko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa
läsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia
havaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä
itsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja
muodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy
vaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään
havaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma
selkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma
tuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää
valaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että
sanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle,
ovat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin
painolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin
syvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti
itsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään
satunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden
kaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on
Edison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen
vaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä
ihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä
kuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi
sisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero
hallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin
hänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten
Beatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää
mitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään
olemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on
ikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle
seljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen
tuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla
on ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta
käsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään
kestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen
muodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä
egyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta
kertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta
maahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina
läsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle,
on ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja
millaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu
keskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse
rauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan
vastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan
itsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä.
Ihmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä
havaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.

Ei ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan
huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme
oman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi
havaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat
esitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he
ovat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen
tuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa
tuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä
lehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin
sen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt
riemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja
varjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän
tavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen
suuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä
kasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin
hallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa
puhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on
hänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän
sisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita
sanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai
filosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä.
Runoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin
hän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa
huumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa
hautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen
ponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa
ja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle
tulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja
valmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin
itsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen
luomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana
ainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa
siihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan
täytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen,
joka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella
sanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään,
ja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa
joka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu
siitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja
tosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä.
Mutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä
hän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia
kukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea
semmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan
mieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä
esitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja
jännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan
oikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta
tähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa
sanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla
mielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee
jalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai
ei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. --
Todellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka
hän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella
kuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija
aina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää
mielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se,
jos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin
vallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin
taidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin
olisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei
runoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi
kumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin
erityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein
itsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa,
tullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli
tarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa
sisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin
sivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa
taidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä
läpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään
vastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On
taideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä
synnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden
sanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään
ihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään
toista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa
ja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän
itse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman
itsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.

Samoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa
itsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa
sisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista
itsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus
omana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi
olemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään
itsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää
selittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia
huomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan
näin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus
ei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään
ehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä
ja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut
ovat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan
on kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä
pohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas
pohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti
rakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta
vaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta
saanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä
fantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin
esitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin
kumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta
tuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle
helähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää
himmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä
selittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan
riippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin
päätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen
kuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla
korjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita
sisäisen tuntonsa liikutuksia.

Ajattelijan huomioalana on yksinomaisesti ajattelijan oma mieli, hän
produseeraa ajatuksissaan ainoastaan itseään. Ajatukset ovat valmiina
hänessä, hänen omassa mielessään läsnä, ne ovat ehkä hänen huomiostaan
poissa salassa häneltä, mutta ne ovat hänessä, eikä hänen tarvitse kuin
tarkemmin ja varmemmin ottaa tunteva itsensä huomioonsa, havaitaksensa
ne. Jos hän esittää jotain, ei hänen silloin tarvitse sanan
varsinaisessa merkityksessä ajatella, hän ainoastaan palaa itseensä, ja
esittää, mitä hän itsessään havaitsee; ajatukset ovat jo ennen valmiina
hänessä, hänen ainoa nautintorikas huolensa on tuoda ne ilmi
tarkimmissa ja sisällönmukaisimmissa sanoissa. Ajattelun, siinä
merkityksessä kuin minä sen ymmärrän, voima on siinä että on pontta
keskittyä tähän itsensä havaitsemiseen horjahtumatta ja kestävästi koko
olollaan. Jo siihen sisälliseen havaitsemiseen ponnistava yrityskin
vaatii hengen voimaa, ja siinä havaitsemistilassa pysytteleiminen on
ihmishengen voimakkain teko. Mutta siitä teosta virkoavatkin ihanat
hedelmät, jos siihen onnistuu. Kaikki selkenee yhdessä hetkessä. On
ikäänkuin ilmestyisi valaiseva kynttilä huoneeseen, joka hetkeä ennen
oli pimeä, ja ikäänkuin nyt yhdessä hetkessä välittömästi näkisi kaiken
sen kokonaisuuden, jota ennen oli pimeässä tunnustelevilla
tutkimuksilla ja hapuilevilla johtopäätöksillä turhaan koettanut
kokonaisesti käsittää. Siinä tilassa tuntee totuuden, ei sitä ajattele,
vaan sen tuntee ja havaitsee suorastaan. Kun sillä tapaa ikäänkuin
hautoo itsensä yllä, voi tavata ihan oman itsensä mukaisen ja omaa
itseään sisällisesti ja täydellisesti tyydyttävän vastauksen
joka-ainoaan sieluamme ja oloamme koskevaan kysymykseen. Jos
tarpeellisen ajan jaksamme ponnistautua pysymään tässä sisällisessä
havainnossa, voimme kypsyä ajatus- tai tunto-tilaamme täydellisesti
selvittäviin sanoihin; saattaa kyllä kulua hetki ja monta hetkeä,
jolloin sitä sanaa tavotellessamme saamme kärsiä voimattomuuden kipua,
mutta jos meillä on voimaa olla kärsivällisiä, kirpoo se selittävä sana
viimein meistä, se sana, joka on ajatustilamme suorin ja ainoa kuva, ja
jonka sanottuamme tunnemme ihanan tyydytyksen siitä, niin välittömästi
oikea se on ja suorastaan tuntemisemme sydämmestä virvonnut. -- Mikä
tällä tapaa on sanoiksi vaivattu on aina eheimmästi alkuperäistä.
Saattaa kyllä olla, että sama tunnesisältö, joka täten on tullut
sanojen muotoon kypsytetyksi, jo ennenkin on ollut sanoiksi
muodostettuna. Se ei sentään merkitse mitään ajatusesityksen
alkuperäisyyteen nähden, sillä yhtähyvin kuin eri taiteilijat voivat
alkuperäisesti ja toisiaan kopioimatta kuvata samaa maisemaa, yhtähyvin
voivat eri ajatustaiteilijat kuvata samaa tuntemustilaa alkuperäisellä
itsestään ammentavalla tavalla. Platon ajatukset saattavat uudestaan ja
uudestaan toistua hänen omissa kirjotuksissaan, ne samat ikäänkuin
ihmisolennon juurta paljastavat ajatuskuvaukset toistuvat jok'ainoassa
myöhemmässä, todella itsestään luovassa ajattelijassa. Sittenkin lukee
niitä joka kerta yhtä rajattomalla riemastuksella, ne kun joka kerta
yhtä välittömästi paljastavat olemisen sydänhermon tuntevan ihmisen
eteen, ja tekevät sen aina itsensä pohjalta, omaa itseään pyhällä,
syvimpää tavottavalla vakavuudella esittäen, tekemättä ainoassakaan
piirroksessaan kuollutta lainausta toisilta, vaan aina vastaten joka
piirtäisystään koko itsellään. Itse ajatuksen tulos ei olekkaan ollut
pääasia tässä luomistyössä, se hengenponnistus, jolla ajatuksen
havaintoon ja esitykseen on tultu, on riemastuttavinta siinä, ja
ainoastaan se, joka siihen kykenee, ansaitsee kantaa ajattelijan
kuningasnimeä, ja ainoastaan hänen sanoillaan on epäämätön alkuperäinen
selitys-suverenetäättius henkisten asiain käsittelyssä.

Ihminen voi omassa mielessään löytää sen henkisen tasapainopisteen,
jossa hän voi päästä rauhaan kaikilta eteensä astuvilta kysymyksiltä.
Hän ei kyllä voi tätä tietä päästä koko olemisen paljaaseen
ymmärtämiseen, mutta hän voi päästä tuntoon siitä, mitä hän ihmisenä ja
itsenään siitä voi ymmärtää, ja sillä on ihminen sisältään tyydytetty.
Sisälliseen, tuntevaan havaitsemiseen vaipumalla ei kyllä voi tulla
selkeyteen siitä, mistä ja miksi oleminen on, mutta siinä tilassa voi
välittömästi omassa mielessään havaita että ihminen voi sen kysymyksen
selvittämiseen päästä yhtä vähän kuin pallo voisi hävitä itseensä, tai
silmä erottua itsestään ja nähdä itsensä, ja sillä välittömällä
havainnolla iäisestä mahdottomuudesta vastata siihen kysymykseen,
herpaisee sen kysymyksen itseltänsä. Minä tiedän, että jos
aistittavasti kuvittelee ääretöntä, ääretöntä aikaa, tai taivaan
rajatonta avaruutta, että siitä kuvittelustaan palaa huimaistuna: ikinä
ei lennä ajatus niiden matkojen taakse, jotka aukenevat ylläni ja
ympärilläni, ja jos sitä yritänkin, vaivun tupertuneena siitä
yrityksestäni. Mutta kerran tehtyäni sen yrityksen ja tunnettuani
niiden ajatusten pyörrytystä, tunnen myöskin tuntoelämäni koko
voimalla, että olen mennyt ajatuksillani siihen rajaan, jonka
ulkopuolelle ihminen ei olemis- ja ihmisluonnostaan kirpoamatta voi
mennä. Minä tarkotan että näissä olemisen ääriä tavottelevissa
kysymyksissä voi, kun koko henkensä ponnella vavahtumatta keskittää
huomionsa itseensä ja tuntemuksensa mahdollisuuksiin, että silloin voi
siinä ajatuksessaan päästä niin kauas kuin ihmisen olemiselle on
mahdollista, mutta että samassa hetkessä pääsee huomaamaan, tai ei
yksin huomaamaan, vaan suorastaan aistittavasti tuntemaan, kuinka
ihmisen oma oleminen ajassa ja paikassa, oleminen siis ylialaan, on
hänen tiellään voidakseen puhtaasti nähdä olemisen sisimpään: ihminen
niinkauan kuin hän on olemassa, ei voi puhkaista olemistaan ja heittää
vapaata esteetöntä silmäystä kaikkeuden ylitse, hän itse itsenään on
huomionsa tiellä. Ken sitä yrittää, hän tekee yrityksen Midgardsormenin
nostamiseen, ja jos hän siinä onnistuisi, särkyisi hän samana hetkenä
olemasta ja puhkeisi itsensä ulkopuolelle. Mutta se on mahdotonta
niinkauan kuin ihminen olemassa on, ja kun kerran tämän mahdottomuuden
koko sisällössään ja merkityksessään elävästi itsessään tuntee, silloin
mukautuu myöskin tyydytettynä olemisensa asettamaan rajaan. --
Ikäänkuin tässä olemisemme juuria tunnustellessa, samoin voimme
muihinkin eteemme astuvissa kysymyksissä löytää itsemme mukaisen ja
itseämme täydellisesti tyydyttävän vastauksen ainoastaan siten että
kuuntelemme sen vastauksen omasta tuntemuksestamme. Ainoastaan oman
tuntemuksemme pohjalla seisomme varmalla vaappumattomalla pohjalla
hämärän elämän keskellä, ja ainoastaan siinä välittömästi
havaitsemaamme voimme esittää sillä varmalla uskolla että totta
puhumme.

Väitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen,
jotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti
tutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja
sitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen
olemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä.
Ymmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman
mielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa
kuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset,
joina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman
mielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta
alkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo
lähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen,
ja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen
syventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa
varmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte
enää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se
joka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen
yhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä
epäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi
multaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein
ajatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan
siltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa
ajatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita.
Totta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä,
on heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea
ajatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde
ajatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä
voi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus
silloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn
ajatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen
omistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen
kanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi
ehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, -- ulkopuolen jostakin
ajatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset,
ei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty,
ja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita,
jotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta
itsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee
jonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää,
sopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä
omistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla
kokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti
sattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin
jonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua
lopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään
on mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä
välittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista
sulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä
ulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen
ryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään
täydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan
kokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä
ett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava
ihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman
organiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista
kokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut "filosofiset" teokset
eivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä
on kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin
olisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan
eräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, -- en
enää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku
filosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas
tavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua
kokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton -- siinä muistan lukeneeni
erään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu
lausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole
ottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee.
Kirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä,
tämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut
rohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei
nimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat
suvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti
pitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin
arvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa
filosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat
filosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua.
Semmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että
näihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi.
Totisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne
epälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen
viidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan
sommitelleet, -- eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut
näiden filosofien kirjoja tutkia --, ja jos sattuisi taas joku Platon
syvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään
ammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret
aikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin
selittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan
se on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä
määritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja
tietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei
filosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden,
joilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari,
joka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan,
se soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei
kokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija.
Keskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista
itsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen
tuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla
muodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa
vaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä,
niinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat
välitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän
itseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että
elävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti
yhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa
oikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän
niistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin
toisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan
esittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja
sulattamattomasti magasineeraavan oppineen.

Harva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys
on puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä
tekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä
ammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat
pysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin
muutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta
kukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti
edustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista,
voivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta
mielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn
näkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla
varustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy
hänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista
vastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän
virka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa
hänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne
väkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja
Nietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia
edustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan
kuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy
ja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä,
jotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla
ajatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian
vakaanhartaasta totuudenuskonnosta.

Ehkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en
ole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin
tuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani.
Olen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella
yksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät
epäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli
on palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että
joka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta
iäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa?
Eivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan
vuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään
pyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden
rakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä,
kyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella!
Eikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan
ovat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat
Descartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä,
jotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin
he itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole
jälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden
ymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset
esimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta
tutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat
maineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa
tapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista
kohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle
yhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta
helähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche
on tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen
pintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota
sillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä,
ja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä
noiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun
niillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana,
tahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä,
kun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi
asettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan
sitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää
löytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa.
Vihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli
tuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä
suutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy,
silloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian
professoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he
eivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva
vihastunut: lakeija, muista asemasi!

Palaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni
jo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen
luoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä
seuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme
havaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa
muodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt
asettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma
tuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on
ainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys,
meidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja
hellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani
tiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten
esitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin "Efterladte
Papirer" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita
hänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä,
että hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut
tilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä
selityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan
havaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan
siinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka
Pascal'in "Pensées" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla
siinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii
Nietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään
paljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi
herkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan
kaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti
tunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin
interjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi
pusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja
laajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet
kokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi
mielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman
lausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa
sanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä
lukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen
maailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin
tilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen
yksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä
tuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen
välttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan
tuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni
ajattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan.
Ajatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin
vähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan,
liittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta
piirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun
vuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin
voi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin
tapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan
yksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja
pakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan
kuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä
sentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa
alta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä
silloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla
sisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä
tosiksi. -- Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen
tunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja
tyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin
sanoihin.

Mutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme
luonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme,
onko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi
lausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin
meillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme
sisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu
siemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa
niissä määräävät solun muodostumisen solusta, -- ikäänkuin jokainen
graniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti
muodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; --
ikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta
koivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka
ainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan
ja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä
sielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme
sisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon
sisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä
tarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja
tarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet
jokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme
sisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme
löytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman
tuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi,
silloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita
sanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet
ihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet
sanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä
selitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään
tuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista,
jokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova
esitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi
puhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme,
voimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos
tästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä
totuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että
annamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla
tunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme,
silloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti
tunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme
pohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen,
jokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja
johdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina
yleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä
korkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan
pimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää,
jokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä
sulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen
havaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän
tuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.

Joka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa
aarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan
sanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun
uusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä
tuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata
rehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin
itsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys
saa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut
lausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.



KATSOMUKSEN IHANUUDESTA.


Istuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni
vehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni
tasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi
puisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa
kirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka
valoi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut
koko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko
luonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle
aukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä
jokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä
ihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä
vehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä
versoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on
puiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho,
riemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina
avaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen
heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle
ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi
oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän
tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja
hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä
itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko
olollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen
ylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. -- Ihanaa oli siinä
suven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut
taivaassa. --

-- Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää,
jolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas
auringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän,
mutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka
loisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin
kultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen
sisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen
riemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt
silmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi
päilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön
kirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas
yllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen
liukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. -- Niin sekin
hetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. --

-- Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina
riippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä
välistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla
kukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne
keveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa
katsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja
kauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja
kuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon!
Värisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä,
ja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen
olemisen kauneus-sävel. -- Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja
kukkasta tuntien. --

-- Kylmä kelmeä talvipäivä, takanani on huurteinen koivumetsä, jonka
oksat kuin juhlallisina kynttilöinä nousevat ilmaan ympärilläni,
edessäni on lunta -- lunta, lumilakeuden toisella puolella nousee
korkea tumma metsän ranta, joka heittää pitkän sinervän varjon hiukan
epätasaiselle lumenpinnalle edessään. Kylmä lämmittämätön aurinko
loistaa maiseman ylitse, sytyttää kuin kristallikruunut koivumetsässä
ympärillä ja saa lumenpinnan rakeilemaan kuin viherjöinä ja punaisina
ja sinisinä tähtinä, jotka leimuen syttyvät ja sammuvat. Siinä olen
hiljaisuudessa ja tunnen sitä puhdasta kylmää talvea, jostain nousee
kuulakasta taivasta vastaan sakea, ylhäältä punaisenharmaa savupilari,
toiselta taholta kuulee jonkun metsälinnun kuhertavan äänen talvimetsän
lasikaikuisen ilman kannattamana, lähelläni juuri kuuluu joltakin
oksalta putoavan lunta maahan. Siinä seison liikkumatonna lumisen
metsän keskellä, silmäni seuraavat milloin auringon moniväristä
säteilyä hangelle, milloin vuoroin valkoiseksi ja sinertäväksi
aaltoavaa lumenpintaa kauempana edessäni, kunnes ne viimein jäävät
lepäämään metsälle, joka levollisen majesteetillisena kuvastuu
punervahuurteista taivasta vastaan. On näin viileä, tyyntynyt rauha
mielessä, tuntee kuin yhdellä hetkellä koko sen lumisen huurteisen
maiseman itsessään, ja on itsekin mielessään yhtä seesteisen kirkas ja
jääkynttiläinen. Kaikki ympärillä on yhtähaavaa läsnä mielessä, kaikki
aistimet värjyvät talvenmaisemaksi, ja yhtenä, koko sielun täyttävänä
hetkenä on mieli paljaasti sen puhtaan, puhtoisen luminäyn ja talven
korkean kirkkaan seeste-temppelin tuntoa. -- Ihana, itsestään
unhottunut hetki, josta herättyäänkin aisteissaan vielä kauan
jälkeenkin päin tuntee viileyden ja tyyneyden lumista rauhaa. --

       *       *       *       *       *

Ihana on maailman näkö, ja ihanaksi se ihmisen koskee. Jokainen hetki,
jona aukenee katsomaan ympärilleen on täysinäisen riemun hetki.
Kukkuralleen nousee ihminen maailmaa nähden, ja runsauden ja iäisyyden
tulvana liikkuu ihminen luonnon tulvahuttamana.

Kaikki maailmassa on hetkessä kokonaista ja itsetäydellistä. Jokainen
ruoho maassa, jokainen kivenkiteymä vuoressa, jokainen ilmoja liitävä
lintu ovat olossaan ja muodostumisessaan täydellinen, itseänsä
selittävä ja itsessään lepäävä luonnon rinnan vuodatus, ne ovat
iäisyyskupla, joka yhdessä edessämme olevassa silmänräpäyksessä
toteuttaa itsensä. Jokaista luonnonmuodostumaa katsoen me saatamme
katsoa iäisyyteen, jokaisen kiven, jokaisen ruohon edessä saatamme me
syventyä ajattomaan, ajan vaihtumisen ulkopuolella olevaan sen kiven
tai ruohon kokonaisesti tuntemiseen, jolloin yhdessä hetkessä tunnemme
sen kokonaisesti olossaan ja muodostumisessaan. Jokainen
luonnonmuodostuma on jokaisessa hetkessään iäisyyden päilyntäpeili,
siinä on kaikki läsnä, menneisyys, joka on sen muodostanut,
tulevaisuus, jonka mahdollisuudet se itsessään sisältää, nykyisyys,
joka sen kokonaisesti täyttää. Yhdessä ruohon lehdessä on vangittuna
koko auringon vaikutusvoima, on maan ja ilman mahdit, on jokainen
aurinkoinen ja pilvinen päivä, menneisinkin päivä, joka valaisi sitä
ruohoa, josta se siemenenä on polveutunut, tulevaisinkin päivä, jota
varten sillä tänään on itsessään aines, josta siemen siemeneltä
tuhannen vuodenkin perästä on puhkeeva uuden päivän aurinkoa imevä
ruohon lehti. Kaikkeus on välittömästi ihmisen joka silmäyksen edessä
läsnä. Ennenkuin kivi on jäätynyt muotoonsa, ennenkuin maa on voinut
kukkaistua ruohoihinsa, taivaan ilma sineensä, on koko kaikkeuden
täytynyt olla niinkuin se on. Pienimmälläkin on koko kaikkeuden
kokonaisuus olemisensa edellytyksenä ja pienimmästäkin voimme me
puhjeta kokonaisuuden ymmärtämiseen, jos vaan voimme sen pienimmän sen
kaikessa hennoimmassa sisällisyydessä ymmärtää. Jos voimme selittää
kuinka kivenkide on muodostunut kaikkein alkunaisimpaan syntyynsä ja
kaikkein ominaisimpaan sisältöönsä asti, silloin voisimme sitä
esittäessämme antaa koko olemisen historian ja koko olemisen
selityksen.

Jokaisena silmänräpäyksenä on iäisyys elävänä ja tunnettavana edessämme
ja ympärillämme. Jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko
oleminen läsnä, siinä on kaikki se menneisyys, joka on muodostanut
nykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus,
joka voi muodostua nykyisyydestä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus
ovat aina joka hetkenä silmäimme ja tuntemisemme edessä. Kaikki,
pieninkin on iäisyyden kuvastusta. Iäisyyteen voimme nähdä, ja
iäisyyden tuntoon tulla, jos mihin tahansa, pienimpäänkin syvennymme
pohjaan vaipuvalla tunnolla, kokonaisuuden vaikutuksesta on pieninkin
syntynyt, pieninkin on välitön kokonaisuuden osa, on itse
kokonaisuutta. Ikäänkuin jokainen meriveden pisara on samaa ainesta
kuin meri kokonaisenaankin, samoin on kaikkeus jokaisessa
pienimmässäkin ilmestymismuodossaan yhä samaa kaikkeutta, ja me voimme
siihen syventyen välittömästi sukeltaa kaikkeuteen.

Mutta paitsi sitä, että kaikki, minkä havaitsemme, on kaikkeuden
kokonaisuutta, on jokainen ilmiö, joka tulee silmäämme, myöskin
itseänsä, omaa olemistaan, se elää. Kaikki aines ja kaikki oleva siinä
on kaikkeutta, iäisyyttä, iäisyyden vuodatusta, kaikki siinä on
ehdottomasti välttämätöntä, koko kaikkeuden yleistilan edellyttämää,
mutta itse se sentään on muotoansa ja elää omana muotonansa omaa
itsenäistä elämäänsä. Tämä omakin elämä on sentään ainoastaan
näennäisesti itsenäistä. Itse yksityisen ilmiön oma yksityisin muotokin
on jo sen ilmestymispakossa ehdottomasti ja iäisesti määrätty.
Ikäänkuin syreenin lehden idussa on ehdottomasti määrätty pyrkimys
varmaan muotoon, jonka se kasvaessaan ainoastaan toteuttaa; niin
helpolta kuin näyttäisikin sen olevan voivan ottaa mikä muoto tahansa
yllensä, siinä kun se ilmasta ja rungosta kasvamisaineksensa imee, se
aina sentään välttämättä ottaa aina varman, sisältään vaaditun
ulkomuotonsa; samoin muodostuu kaikki muukin varmaan, koko menneisyyden
tilan vaatimaan ehdottomaan muotoonsa. Kaikki mikä tapahtuu, ja kaikki
mikä muodostuu, tapahtuu ja muodostuu välttämättömästi, missään ei ole
pienintäkään sijaa tilapäisyydelle. Pieninkin repeämä, jonka joku eläin
on tallannut ruohon lehteen on välttämättömästi syntynyt, on ollut koko
kaikkeustilan toteumusvaatimus, ja jos kokonaisesti olisimme osanneet
katsoa kaikkeutta koko sisällössään ja muodostumisessaan, silloin
olisimme voineet edeltäpäin havaita senkin tapauksen täytyvän tapahtua.
Ei ole mitään vapaata maailmassa, kaikki joka on, täytyy olla, ja
kaikki joka tapahtuu, on täytynyt tapahtua, ei valitse lammas vapaasti
laitumella kahden sen edessä kasvavan ruohontupon välillä, joista se
toisen syö ja toisen jättää, eikä määrää ihminen itsenäisesti istuuko
hän tuolle tuolille vai tälle. Yhtä välttämätön ja luonnonlain mukainen
kun on kiven putoaminen maahan, kun sitä on lakattu pidättämästä, yhtä
välttämätön ja luonnonlainmukainen oli Napoleonin retki Moskovaan, ja
joll'emme sitä välttämättömyyttä elävästi havaitse, on syynä siihen
ainoastaan se, ett'emme kokonaisesti voi havaita kaikkeuden pohjaa,
jolta jokainen yksityinen ilmiö tai teko on luonnollinen välitön
emanatiooni. Kaikki maailmassa on kokonaistilan toteutumista, kaikella,
pienimmälläkin on selityksensä ja tapahtumisvaatimuksensa
kokonaistilassa, kaikkeudessa. Ei ole mitään, joka olisi itsenäistä,
kaikki on vaan kaikkeuden esille-tulvimista, jokainen yksityinen muoto
on kaikkeuden esilletulemistapaa, joka saa muotonsa sisältönsä
vaatimuksesta. Kaikkeus, iäisyys on kaikessa läsnä, kaiken tapahtumisen
takana voimme, jos oikealla syvämielisyydellä voimme maailman
kokonaisuutta havaita, voimme nähdä iäisyyden. Iäisyys on olemisen
tausta, oleminen vuotaa iäisyydestä, on iäisyyden havaittavaksi
tulemus. Jokainen haihtuvinkin ja ohimenevin ilmiö on olemisen
iäisyysmeren aaltoa, ja sen koko sisältö on iäisyyttä.

Kaikki on siis iäisyyden peiliä ihmisen ympärillä. Tämän iäisyyden
havaintoon voi ihminen sentään päästä ainoastaan, jos hän hetkeksi
tekee ikäänkuin tehottomaksi oman olemisensa. Ihminenkin on nimittäin
olemisessaan osa tätä kaikkeuden kokonaisuutta, hänelläkään ei ole
muuta tehtävää kuin elää, elämällään tätä kaikkeutta toteuttaakseen,
ihminenkin on kaikkeuden leikkikalu, joka, luullen olevansa itseänsä,
ja omaa toteutustaan tavotellen, onkin vaan yksi kaikkeuden
ilmitulemiskeinoja. Mutta ikäänkuin aallosta aallon oman voiman
irtiheittämä latva joskus viskautuu itse aallon yläpuolelle, samoin
saattaa ihminen, jos hänen elämisvoimansa on vahvin ja liikkuvin,
joskus singahuttaa itsensä olemisensa toteutuspakon ulko- ja
yläpuolelle. Joskus elävimpänä ja kirkkaimpana hetkenämme saattaa
tapahtua, että voimme heittää valaistuvan katseen olotavotuksemme rajan
ulkopuolelle. Minä tarkotan että joskus saatamme yhdessä hetkessä, kun
olemme ikäänkuin olemisemme kukkuralla, silloin saatamme siinä tunnossa
että elettävänämme olevana hetkenä olemme kaiken olemistehtävämme
täyttäneet, tuntea itsemme olemisemme ainaisen pyrkimyksen
ulkopuolella, vapahdettuina siitä oman itsensä tehoisaksi tekemisestä,
joka on kaiken olemassa olevan elämä, meillä on semmoisena hetkenä yli
hetken tarpeen liikenevää voimaa, ja silloin saatamme olemisemme
hetkellisessä rikkaus- ja täydellisyys-rauhassa silmänräpäykseksi
tuntea maailman oloa semmoisena kuin se kaikkeudessaan on itsemme
ulkopuolella. Me voimme joskus olla täyttäneet kaiken pyrittävämme, ja
silloin silmänräpäykseksi olla tulvahtaneet itsekylläiseen olo-voimaan,
jolloin pyrkimystilamme jännitys on sammunut meistä ja me itseytemme
jänteestä vapahtuneina täysinäishyminöivän hetken saamme seista itse
olemista olemisenaan kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinämme olemme
iäisyyttä tuntemassa ja niihin hetkiin tulvimme, kun päilymme
kylläisintä olemistilan runsautta, niin kylläistä, ett'emme itse enää
olemisemme toteuttamiseksi sitä tarvitse, vaan että voimme asettua
ikäänkuin lepäämään sille omalle voimallemme ja siinä levossamme soida
kaikkeuden tuntemishyminäksi. Semmoisina hetkinä on ikäänkuin yht'äkkiä
olisi siirtynyt ahtaasta vankikopista, jonne ei aurinko ikinä katso, ja
jossa aina on tukala ja ummehtunut hämäryys, ikäänkuin sieltä yht'äkkiä
olisi siirtynyt iloisten niittyjen keskelle, jotka kukkasinensa
välkkyvät auringossa, ja joiden yllä sinisessä ilmassa linnut pitävät
suurta iloaan. Ne hetket ovat ihaninta oloa, ja ken niitä kerran on
saanut elää, hän etsii niitä uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole muuta
kuin vapaata ja suoraa iloitsemista olemisen näystä ulkopuolellamme,
mutta merkillisen ihanasti virkistyy sielu niiden hetkien itsestään
unohtuneesta katsomisesta. Ken kerran on sattunut katsomaan
ilta-auringon kullassa taivaan sinistä taustaa vastaan kylpevää puuta
ja tuntemaan siihen sidotun sydäntä välkäyttävän ihanuuden, hän
uudestaan ja uudestaan pyrkii antaumaan uuteen ihanuuskylpyyn saman
ilta-aurinkoisen puun edessä. Ken kerran on sattunut silmillään jäämään
yllämme kaareutuvan taivaan sinikuvun katsomiseen, ja siihen
katsomiseen joksikin taivaalliseksi hetkeksi unohtunut, hän toistekin
tavottaa herätä semmoisen katsomis-silmänräpäyksen itseunohtuneeseen
ihanuuteen. Kauniin sinisäkenöitsevän lahden näkö viherjälehteväin
rantojen välillä, maisema, joka huikaisee silmää ilta-auringon
kultaloistossa, solavan lempeän lehtimetsän sisus, jossa keveäviherjät
lehdet hiljaa häilyvät, ylhäisen metsän pilaristo, jossa puut kasvavat
kirkoksi ylle, kalkki se hetken tuntona värähtää ihmiseen ja
värähdyttää hänet itsensä hetkelliseksi, kaiken tuntevaksi peiliksi. En
tiedä, mitkä ihanuuden sanat sanoisin niistä helmisistä hetkistä, joina
tällä tapaa olemme värähtyneet ympärillämme olevan luonnon
kokonaiskuvan tuntemiseen. Semmoinen hetki on pyhä, me palvelemme
jumalaa silloin, olemista itseään, ne ovat olemisen ilon rikasta ihanaa
sointia meissä. Niinä hetkinä olemme me juosseet edessämme olevan
kokonaisuuden tunnoksi, kaikki edessämme on yhtä haavaa
väräyksellisesti läsnä itsessämme, koko tilamme on oikeastaan edessämme
olevan kuvan tuntemista, olemme kuin selvin herkin peili sen edessä, ja
kaikki siinä on yhtähaavaa läsnä meissä, me olemme luonnonkuvan
kokonaisuutta, sielumme on luonnon päilyntää. Niin ihana, ihana on
semmoinen hetki, -- muistokin semmoisesta hetkestä heittää jälkeenpäin
taivaallisen loisteen mielelle. Semmoisina hetkinä on ihminen ollut
iäinen, on itsensä unohtaneena ollut iäisyyden partaalla, iäisyyttä
tuntemassa. Kaikki oleminen ympärillämme on nimittäin, kuten jo sanoin,
iäisyyden ilmestystä, ja jos voimme vapaasti ja unohtuneesti jäädä
olemisen tuntemiseen ympärillämme, olemme samassa tykähtäneet iäisyyden
päilynnäksi. Me olemme silloin havahtuneet siitä umeasta itseänsä
toteuttamisen orjuudesta, joka sisäisenä pakkona tai elämisen
energiiana lepää kaiken olemisen idussa ja pakottaa sen kaikkialla
varmaan itsekkyyden, itsensä toteuttamisen kärkeen pakkaumiseksi, joka
ahdistaa kaiken yksityisen maailmassa sokeasti ja sivulleen
olovoimaansa tuhlaamatta pyrkimään itsensä eheimpään toteuttamiseen,
siitä tilasta olemme me semmoisina ihanuushetkinämme osanneet hetkeksi
havahtua, ja olemme voineet itsestämme unohtuneina heittää vapaan ja
valuisen silmäyksen oman olemisemme rajan ulkopuolelle maailman
kaikkeuden iäisyyshyminään. Me olemme silloin hetkeksi osanneet herätä
luonnon tuntemiseen ihan itseydettömästi, ihan luontonaan,
olemiskauneutenaan, olemme virvonneet olemisemme pyrkimystilasta
kaikkeuden tuntevaan havaitsemiseen, olemme hetkeksi iäisyyden
näkemisessä värähtäneet iäisiksi. Semmoinen hetki on ihmisen iäiseksi
syntymishetki, se on ikäänkuin taivaan avautuminen ihmisen ympärille,
ikäänkuin ihmisen maailman sieluksi kirkastuminen.

Kaikki kaunis ja iäinen virkoo ihmiseen tämmöisistä hetkistä. Hän, joka
on tuntenut tämmöisen, itsensä luonnon tuntemiseen unhottaneen
silmänräpäyksen, hänen sieluunsa jää se silmänräpäys ihanuussointina,
ja siten heränneet soinnut kypsyvät hänessä hänen henkensä teoiksi.
Kaikki taide on näiden itsestään vapahtuneiden hetkien muistoa; ne
soinnut, jotka silloin ovat värähdelleet mielessä, ovat asettuneet
ikäänkuin soivaksi taustaksi ihmismieleen, se tausta saa jokaisesta
uudesta soinmittavasta värähdyshetkestä uutta tiheentymisainesta, ja
siitä muodostuneesta tunnelmataustasta väräjöi taideluoma. Riemu, joka
on mielessä hykähdellyt olemista tuntiessa, on jokaisen olemisen kuvan
synnytys-silmänräpäys. Kun taiteilija kuvaa maisemaa, kuvaa hän, jos
hän siinä luomisessaan on todellinen taiteilija, ainoastaan puhtaan
riemuntunteensa siitä, ja hänen taulunsa ainoa oikea taidevaikutus on
se että hän saa sen riemunsa jokaiseen katsojaan välittömästi
tartutetuksi, olkoon hänen riemunsa siitä maisemasta sitte sen
aurinkoinen hykähdyttävä loisto, tai sen tulviva, uhkuva, vehreyttään
versova runsauden ja kylläisyyden vellonta, tai sen orgaaninen,
itseensä perustauva ja tyynessä itsetyytyväisyydessä lepäävä
kokonaismuoto, tai sen etäisinä valuisina viivayhtyminä mieltä
kauniiksi ja kirkasrauhaiseksi soinnuttava vaikutus. Taiteen ainoa
vaikutuspyrintö on luonnontuntemisessa heränneen sointumielen
virvottamista eläväksi joka ihmisessä. Soitto on kokonaan ja paljastaan
tämän ihmisen olemisen kukkuratilan kummuntaa, soittoa tuntiessaan on
kuin välittömästi olisi tuntemuksensa aaltoja häilymässä;
arkitektoniikka on viivamuotoihin vangittua, maailman katsomisessa
tunnettua kokonaisuushymistystä, se on maailman elävää, ja sentään
itseensä rauhottunutta muodossaan lepäämistä; kuvaustaiteessa ja
runoudessa on olemisen kuvaus välittömästi läsnä, ja itse kuvauskin on
ainoastaan olemisen havaitsemisen herättämäin tunneväristysten
toteuttamista. Kaikki taideluominen on olemisen kokonaisesti
havaitsemisessa itsessämme heränneen ihanuus-soinnin esittämistä. Mutta
taide ahtaammassa merkityksessä ei yksin ole tuloksena tästä. Luonnon
silmänräpäyksellistä kuvakokonaisuutta tuntien oppii ihminen
pysytteleimään kokonaisuuden tunnelmoimisessa, oppii vaipumaan jokaisen
yksityisen luonnonilmiön tuntemiseen sen omassa kokonaisessa
olemistäydellisyydessä, hän oppii tuntemaan jokaisen katsomuksensa sen
kokonaisessa, hetkellisesti täydellisessä olossa. Tarkotan, että hän
oppii filosofiksi, joka hetkellisessä tuntemisessaan osaa sukeltaa
edessään olevan kaikkeuden yhtähaavaiseen kokonaiseen havaitsemiseen.
Filosofi ei ole ulkonainen ajatusten sommittelija, hän on tunnossaan
kaikkeutta syleilevä, tai oikeammin, kaikkeuden syleilemä mieli, joka
läsnäolevassa tunnossaan tuntee ja havaitsee kaikkeuden. Filosofi on
maailmaa hetkessä kokonaisesti tunteva mieli, ja tämmöisen mielen
herätys- ja virkistyskylpyjä ovat ne hetket, joina hän osaa valuneesti
olla sulanut luonnonkuvan kokonaisuuden tuntemiseen. Kun katselee
puuta, jota illan aurinko maalaa punakullallaan, tuntee sitä
kokonaisesti nähdessään hedelmöityvänsä todellisempaan ja värjyisempään
filosofiseen mielialaan, kuin jos lukisi jonkun jotakin filosofian
erikoisalaa käsittelevän teoksen. Mieli nimittäin, joka on herkähtänyt
sulaneeksi tuntemaan kokonaisesti jotakin luonnon kuvaa, on siinä
herkähtymisessään myöskin saanut mahdollisuuden herkähtyä kaikkeen koko
luonnossa, hän on sillä voittanut kyvyn tuntemisellaan valua kaikkeen
edessään olevaan sitä sisällisesti kokonaisesti tuntien, ja hänellä on
se todellinen filosofinen mielenlaatu, joka pienimmässäkin välittömästi
tuntee kaikkeuden läsnäolon, ja joka aina syvällisyydessään
kokonaisesti tykähtää kokonaisuuteen.

Ihanaa on tykähtyneenä hetkenä kokonaisesti tuntea maasta kasvavaa
ruohoa, joka hentona, mutta sittekin kokonaiseksi ja itsetäydelliseksi
sulkeuneena värjyy edessämme, ihanaa on tuntonamme tuntea puuta, jonka
solakkaa runkoa silmillämme seuraamme ylös sen tuulessa häilyvään
latvaan, täydellisenä hetkenä tunnemme sen kosteaan kylmään multaan
upottauvat juuret, sen notkeana rohkeana jännityksenä ilmaan kohoavan
rungon, sen ilman sinessä levollisena huojuilevan latvan; ihanaa on
seista auringon-ruskon kultaaman metsän edessä, ja tuntea itsessään
yhtä haavaa läsnä sen kaikki tummahivelevät varjot ja kirkashuikaisevat
auringonvälkkeet, ja koko sen metsän rannan raittiin häilyvän tuulessa
huojunnan, jonka selkeyttä taivaan visertävä sini heleästi reunustaa ja
kirkastaa. Niinä hetkinä värjymme iäisyyttä, niinä hetkinä kylvemme me
iäisyyden tunnelmoimisessa. Niinä hetkinä aukenee olemus olemisenaan
eteemme, itseään toteuttavana, itsestään lähtevänä, itseensä
rajottuvana, itsessään lepäävänä, iäisenä. Me häilymme silloin
iäisyyden tunnoksi. Mitä puhtainta kaunista voimme tuntea, sen me
tunnemme niinä hetkinä, mitä iäistä ja iäisesti totta on voimassamme
tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä. Niistä hetkistä ammentaa ihminen
ainoan totisen taiteensa ja ainoan totisen tietonsa.



IHMISESTÄ.


Mikä on ihmisen tarkotus?

Ihmisen tarkotus on olla itseänsä. Kaikki maailmassa pyrkii itsensä
toteuttamiseen. Kaiken näkyvän olevaisen pohja on tämä itseänsä
toteuttamiseen pyrkiminen. Nykyinen hetki on tulos kaikesta
menneisyydestä, kaikki mikä nykyisessä hetkessä on, se on suoraan
menneisyydestä kasvanut siihen. Nykyinen hetki on menneen
toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on
silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen
semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena,
muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko
tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan. Jokaisena hetkenä on
kaikki menneisyys ja kaikki tulevaisuus nykyisyydessä läsnä, jokainen
hetki on koko olemisen pohjaansa asti toteutus. Samoin on kaikki
yksityinen joka hetki oman olemisensa täydellinen toteutus. Jotta
_minä_ voisin olla, on minua ennen täytynyt tapahtua kaikki se kehitys,
joka on muodostanut minun, minun olemiseni poneeraa itsessään kaiken
sen menneisyyden, josta se on tulos, se on kokonaisesti minun
nykyisessä hetkessäni toteutettuna. Mutta samoin ovat minun nykyisessä
hetkessäni silmänräpäyksellisesi läsnä asetettuina myöskin kaikki ne
mahdollisuudet, joilla voin vaikuttaa jotakin tulevaisuuden
syntymiseen. Minun olemiseni hetkessä käsitän minä siis sekä koko
menneisyyden että koko tulevaisuuden semmoisena kuin se minuun on
tullut ja minusta lähtee, olen jokaisena hetkenäni itseni ja olemiseni
täydellisyys. Mutta ollessani näin sekä menneisyyden että tulevaisuuden
toteutus, ei minussa ole mitään tilapäistä, koko nykyinen olemiseni on
menneisyyden edellyttämää ja tulevaisuuden siementä, minussa ei ole
mitään, joka voisi olla toisin, kaikki, kaikki minussa on ehdotonta,
välttämätöntä, koko olemisen edellyttämää. Minun nykyisen hetkeni
tehtävä on olla sitä, miksi menneisyys on minut tehnyt. Tämä tehtävä ei
ole mikään ulkonainen velvollisuus, jonka alle valintani mukaan olisin
alistunut, vaan se tehtäväni on jo minun itseni kanssa asetettu
olemiseen, on olla juuri siinä tehtävässä, minun olemisellani ei ole
muuta tarkotusta kuin olla. Juuri se, että kaikki ne edellytykset,
jotka ovat asettaneet minut olemis-sisältöineni olemaan, ovat olleet,
muodostaa minun olemiseni, enkä voisi olla olematta, tekemättä tyhjäksi
semmoista, joka todella jo on ollut. Minun olemiseni välttämättömyys on
olla juuri olemistani. -- Ihmisen tarkotus on siis olla, mitä hän on.
Hänen olemassa-olonsa on hänen iäisyytensä, jossa menneisyys ja
tulevaisuus pisteelliseksi keskitettynä päilyy. Olemisellaan on ihminen
iäinen ja välttämätön, hänen olemassaolonsa on välttämättömämpi kuin se
että kuuluu ilmassa ääni, kun joku huutaa, että kivi lentää, kun sen
heittää, hänen olemisensa on itse välttämättömyyttä, sitä
välttämättömyyttä ei yksikään sana riitä tyhjentävästi kuvaamaan, hänen
olemisensa on yhtä välttämätöntä kuin se, että jos joku kerran on, hän
sitte myöskin on, hän on kaikkien edellytystensä toteutus, ja niiden
edellytystensä kerran oltua olemassa täytyy hänen olla niin totta kuin
puun täytyy olla puuna, jos se kerran on puuksi kasvanut. Mutta
niinkuin ei ihminen voi olla muuta kuin mitä hän on, niin ei ihmisen
olemisella myöskään voi olla muuta tarkotusta kuin sen olemassaolo.
Ihminen toteuttaa sitä, mitä hän on, miksi menneisyys on hänen
asettanut; niinkuin kukkanen on kukkanen ja vuori vuori, niin on
ihminen itseänsä, ilman muuta olemisensa tarkotusta, kuin
olemassaoloaan olemisellaan toteuttaakseen. Ihmisen syvin ja sisäisin
tarkotus on olla vaan, olla itseänsä. Se että hän on yhteiskunnan
jäsen, että hän on askel ihmis-suvun tulevaiseen onneen, että hän olisi
hyvän ja oikean tekijä, että hänen elämänsä olisi uuteen ihanampaan
oloon puhdistamisessa, kaikki ne tarkotukset eivät ole hänen olemisensa
sisintä tarkotusta, ovat vaan joko hänen olemisensa ulkonaista tilaa,
tai löyhän yksityisen mielijohteen kuvitelma-unia elämän selitykseksi.
Ihmisen ainoa oleminen ja tehtävä on vaan olla itseänsä, semmoisena
kuin hän menneisyydestä on puhjennut, ikäänkuin kukkasen tehtävä joka
hetki on olla kokonaisesti olemistansa, semmoisena kuin edellinen hetki
on sen olemisen jättänyt sille. Ihminen on menneen kaikkeuden tilasta
kasvanut, ihmisen oleminen on olleiden edellytystensä toteuttamista,
eikä hänen olemisensa ole muuta kuin näiden edellytystensä
ilmitulemista. Ihmisessä ei ole mitään muuta kuin tämä menneisyydestä
kasvanut olemisensa, mutta se on sitte ehdottomasti ja ainoasti
hänessä, ihminen ei ole muuta kuin olemistaan, ihminen on poneerattu
olemisessaan. Ihmisen tarkotus on olla, olla, olla. Olla kaikkea sitä,
mitä hän on. Ja sitä hän onkin välttämättä ja välittömästi aina.

Ihminen on olemassa sentähden että hänen edellytyksensä ovat olemassa.
Mutta miksi ovat ne edellytykset olleet? Miksi on koko oleminen? Siihen
ei yksikään ihminen ole voinut vastata. Jumalasta olisi oleminen? Mutta
mistä on Jumalan olemassaolo sitte? Jumala asettaa itsensä. Mutta
semmoinen selitys on ainoastaan sana, joka ei selitä mitään. Yhtä
alkuperäisen selittävästi voisi sanoa: Oleminen asettaa itsensä,
oleminen on jumalaa, jumala on olemista. Mutta tämä selitys ei sekään
sanoisi mitään olemisen alkunaisimmasta synnystä. Ihmisen järki on
mahditon, jos yrittää ajatella olemisen taakse, ei ikinä lennä ajatus
sen ajateltavan päähän asti. Jos tahtoo ajatella olemisen syntyä,
tuntee ajatuksensa vapaan lennon tiellä ikäänkuin oman olemisensa,
siinä ajatuksessa on ikäänkuin yrittäisi helletä omasta itsestään, ja
nähdä ulkopuoleltaan itseänsä, ihmisen pitäisi siinä ajatuksessa
ikäänkuin vetää itse itsensä ylös maasta, hävitä itsestänsä ajatuksensa
suoraksi lennoksi. On niinkuin halvattu sitä ajatusta suorittamasta, ja
huumattu pyörrytys on ainoa sen ajatuksen seuraus. Ihmisen, olemiseen
sidotun olion mahdissa ei ole havaita olemisen taakse, ainoa tunne,
joka hänen siinä ajattelussa valtaa on se, että jos hän sen ajatuksen
päähän voisi mennä, hän samana hetkenä hupenisi olemisestaan. Ihminen
ei jaksa olemisen ulkopuolelle havaita, järki ratkee ennen, ja ainoa
rehellinen ja pohjatunnetta paljastava sana olemisen olemassa olosta on
se, että se on selittämätön, kutsuttakoon sitä olemista sitte
olemiseksi tai jumalaksi. Olemassaolon juurta ei yksikään ihminen voi
selittää, eikä sitä yhdellekään ihmiselle vielä ole selitetty, ei olisi
ihmisen mahdissa sitä selitettynä ymmärtääkään, olemassaoleminen
kokonaisuudessaan on salaisuus. Mutta olemisen kerran ollessa on
jokaisen yksityisen muodon, jossa tämä kokonaisoleminen ilmestyy,
olemassaolo välttämätön, jokainen yksityinen muoto on sen kokonaisen
olemassaolon olemista. Semmoinen yksityinen muoto on ihminenkin, ja
vaikk'ei voi sanoa, mitä ja miksi on oleminen, niin voi sanoa, että
ihmisen olemisen tarkotus on _olla_.

Ja mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin? Istuin eilen yötisen taivaan
alla ja katselin tähtiä. Lukemattomina ne säteilivät ylläni, koko
korkea taivas oli tähtien koreutta ja näkyväin tähtien takana sumeili
aavistus toisista summattomista tähtien sarjoista. Silloin ajattelin
itsessäni että jokainen ylläni säteilevä tähti itsessään on suuri
maailma, äärettömän elämänpaljouden itsessään käsittävä. Ajattelin
niitä, kun ne siellä ylhäällä kiertävät, jokainen suurena summattomana
maailmana, ääretön elämäntulvinta itsessään, kuinka ne sentään jokainen
ovat mitätöntä mitättömämpi osa maailman kaikkeutta, ja kuinka ne
rajattomassa elämänrunsaudessaan sentään jokainen näyttivät turhilta
maailman kokonaisuuden keskellä. Jokainen tähti, niin se itsessään kuin
olikin kuin kutoumus elävää elämää, niin siinä kaikki kuin olikin kuin
rajattomasti toteutumiseen tunkeuvaa elämisen voimaa, niin se sentään
näkyi turhana ja mitättömänä tähtitarhojen keskellä, ja niin se sentään
koko summattomassa elämänpaljoudessaan on turhasti ohitsemenevä ja on
vuosituhansien kuluttua tomuksi jauhaantuneena tuiskuava maailman
ääretöntä avaruutta nykyisestä elämisestään kuolleena. Niin katselin
tähtiä ja ajattelin, ja yht'äkkiä suli ajatukseni ihmiseen. Mitä on
ihminen, että hän ajattelisi itsestään mitään? Maa, jolla elämme, on
yksi lukemattomia tähtiä maailman avaruudessa, joka maailman avaruuden
keskellä näkyy yhtä vähäpätöisenä kuin jokainen toinenkin tähti
taivaalla yllämme. Maa, jolla elämme, on kasvanut muotoonsa niinkuin
jokainen toinenkin tähti, mutta se häviääkin niinkuin toisetkin tähdet
ja vuosituhanten jälkeen on se individillisen, yksilöllisen olemisen
kannalta katsottuna yhtä olematon kuin menneenvuotinen ruoho, joka
tänään on kuihtunut olemasta, ja kaikki sillä ollut on yhtä haihtunut
olemasta kuin jokainen solu menneenvuotisessa ruohonlehdessä nyt on
olematon. Vaikka olisi ihminen, joka voisi tahtonsa voimalla masentaa
koko maan piirin alamaiseksensa ja vaikka olisi ihminen, joka voisi
puhua sanat, joiden totuus jäähmetyttäisi jokaisen ihmisen, vaikka
olisi voimassaan tehokkaampi ihminen kuin Aleksander Suuri ja Napoleon,
ja vaikka olisi ihminen, jonka henki sukeltaisi syvemmälle kuin Platon
ja Shakespearen, ei se mitään merkitsisi, sillä se maan piiri, jolla
olisi vaikuttanut, on vuosituhansien kuluttua kumminkin olematon, ja
kaikki sillä tapahtunut elämä vaipunut olemisesta. Ei ole ihmisen
teolla mitään merkitystä, sillä kaikki häviää ja kaikki muuttuu, ja
kaikki oleva haihtuu olemattomuuteen maailman äärettömyydessä. Ihminen
on mitätön ja vaihtuva elämänpiste mitättömällä ja vaihtuvalla
maanpinnalla avaruuden äärettömyydessä, ja ihmisen teko on hupenevaa
varjotekoa, joka tekemisensä jälkeen on olematon kuin yöllä nähty uni.
Ei ihminen voi mitään pysyvää tehdä pysymättömällä maanpinnalla, ja
joutavasti ilmaan haamuiltua leikintekoa on ihmisen vakavinkin ja
kauimmalle tähtäävä teko. Täydellisemmin ja todellisemmin ymmärtää
elämän, katselevassa tahdottomassa ihmetyksessä elävä intialainen
viisas, kuin rautaisella ja sokealla tahdollaan elämää järjestelevä
maailman vallottaja, ja syvällisemmällä hienoudella on hän elämään
mukautunut. Kokonaisesti katsottuna ei ihmisen teolla ole mitään
kauemmas kantavaa merkitystä kuin hetken leikittelyllä, kaikki
maailmassa on vaan niinkuin meren aaltoamista, joka nousee ja laskee,
nousee ja laskee ilman mitään muuta päämäärää kuin se hetkellinen
liikkumisensa. Ei ole siis ihmisen olemisen tarkotus kauemmalla häntä
itseänsä, tyhjää tuuleen menemistä on kaikki elämän ulkopuolinen
vaikuttamis- ja toteuttamistarkotus, ei siitä sentään lopulta muuta jää
kuin olemattomuuteen hupeneminen. Kun ajattelee itsensä kasvoista
kasvoihin maailman äärettömyyden kanssa, silloin selkenee, ett'ei
mikään, jonka ihminen itsensä ulkopuolella pyrkii tekemään, ole tekona
mistään merkityksestä, haihtuvalla maanpinnalla haihtuvan maaihmisen
tekemänä se haihtuu kaiken maan mukana. Ainoastaan hetkellistä
itseänsä, hetkellistä olemistaan saattaa ihminen olevasti olla.
Itsenänsä oleminen, hetkellisesti ja kokonaisesti, on ihmisen ainoa
tarkotus. Maailma on ääretön, ihminen on turha maailman äärettömyyden
sylissä, mutta itsenään on hän yksi tämän äärettömyyden piste, ja
semmoisena hetkellisessä olemisessaan tätä äärettömyyttä toteuttava.
Ihminen on olemisessaan yksi maailman kaikkeuden olemispiste, ja
semmoisena on hänen lähin ja ainoa tehtävänsä olla, olla hetkellistä
itseänsä, ja siten kaikkeutta. Ihmisen tarkotus on olla, olla!

Onko ihminen vapaa?

Ei. -- Tai myöskin: on; kuinka asian katsoo. Jos pidän esimerkiksi,
että juna, jolle olen rakentanut varman radan, jonka olen sijottanut
sille radalle, jonka olen täyttänyt höyryllä ja lähettänyt kiitämään
sitä rataa, jos pidän että se juna on vapaa kulkunsa valitsemisessa ja
kulkunsa joka hetkessä, silloin on ihminenkin vapaa. Ikäänkuin tässä
esimerkkinäni käyttämässä junassa höyry, niin on ihmisessäkin hänen
elämisensä pakko, hänen oma toteutumiseen pakottauva luontonsa, joka
häntä vie elämään ja elämässä. Ikäänkuin esimerkkini junalla oli
ratansa, samoin on ihmisellä elämänsä tienä koko oleva maailma
varmoille, kaikista sen yksityisistä olomuodoista itsistään kehittyvine
suhteineen, jotka sitämyöten kuin hänen oma elämänenergiansa ajaa häntä
eteenpäin, määräävät sen elämänkulun suuntautumiset ja käänteet. Jos
nyt ajattelisin että tällä esimerkkini junalla olisi tunto eteenpäin
kiitämisestään, olisi itse ikäänkuin sen eteenpäinkiitämisensä
personoittu pakko, mutta ei tuntisi mitään sen eteenpäin kiidättävän
voimansa kertakaikkiaan määrätystä laadusta, eikä myöskään osaisi
havaita liitävänsä varmaa eteensä asetettua rataa, niin voin hyvin
kuvitella, että se voisi luulla olevansa vapaata liidäntää, että se
toteuttaessaan itseensä sidottua, sen olemuksen muodostavaa eteenpäin
pakottaumusvoimaa, luulisi elävänsä juuri iloisinta vapauttaan, sille
ei ikinä tulisi mieleenkään muuta kuin lentää ja lentää eteenpäin, eikä
se voisi muuta kuvitella kuin että se omasta vapaasta tahdostaan sen
tekee; samoin joka kerta kun rata tekee käänteen ja junan
eteenpäinkiitämisvoima tulee käännetyksi uuteen suuntaan, ei se
siiloinkaan tunne sitä että sen on täytynyt kääntyä, sen täytyy nytkin,
kulkunsa laeille sokeana, ajatella, että se oli itse valinnut tämän
uuden suunnan saadakseen sinnekin käsin tyydyttää eteenpäin
pakkaumispakotustaan. Junan eteenpäinkiitämisvoima saattaisi sen, oman
kiitämisprinsiippinsä läpitunkemana kuvailemaan olevansa lennossaan
vapaan, kun sen kulku sentään itse asiassa sekä laadulleen että
suunnalleen ja kestävyydelleen on varmimmasti määrätty. Ihan
samanlainen on ihmisen vapaus. Ihminen, joka on olemiseen syntynyt, ei
olemisaikanaan ikinä tee yhtään, ei pienintäkään tekoa, joka ei olisi
ollut välttämätön hänen tehdä. Kaikki hänen tekonsa riippuvat hänen
luontonsa laadusta ja kokonaistilan suhteista, joiden kanssa hänen
luontonsa tulee kosketukseen. Jos voisimme tarpeeksi selkeästi havaita
yhden ihmisen luontoon sen hienoimpaan muodostumiseen asti, ja jos
osaisimme tarpeeksi laajasti ja syvästi ymmärtää kaiken sen ympäristön,
jossa hänen elämänsä toteutuu, koko laadussaan, ja tämän laadun
erikoisessa vaikutuksessa hänen luontoonsa, niin voisimme varmimmasti
edeltäkäsin laskea hänen elämänsä sen pienimpäänkin vähäpätöisimmältä
näyttävään sivuseikkaan asti. Ihmisen luonto itsessään on
kertakaikkiaan varma. Mitä hän on, sitä hän on vuosituhansien polvesta
polveen tapahtuneen hiovan ja kypsyttävän muodostamisen jälkeen, hän
voi yhtävähän muuttua itsessään kuin tornin huippupiste voi siirtyä
tuumaakaan syrjäänpäin asemastaan kadottamatta kaikkea altaan, hän on
esi-isäinsä elämän muodostama ihan kaikessa, ja jos voisimme nähdä
lävitse hänen esi-isäinsä elämän kaukaisimpiin polviin, olisi meillä
hän itse sisimpäänsä avoinna edessämme. Niinkuin tornin huippu on
asemassaan jokaisen allaan olevan kiven varassa, tai paremmin vielä,
niinkuin tornin huippupiste on olemassa ainoastaan allaan olevain
kivien aseman vuoksi, niin on ihminenkin olemisessaan ehdottomasti
edellytystensä määräämä, hän on edellytyksiensä ilmitulemista. Ihminen
voi kyllä muuttua ja kehittyä, mutta ei sekään ole vapaata, sen määrää
se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ja hänen oman ololaatunsa
suhtautuminen siihen ympäristöön. Koko ihmisen elämä on ikäänkuin
tuntematon suuruus algebraisessa yhtälössä, jossa tämä tuntematon
suuruus on salattuna läsnä toisissa varmoissa tekiöissä: hänen itsensä
laadussa, hänen ympäristönsä laadussa, ja näiden kummankin laadun
suhtautumisessa toisiinsa. Jos voisimme kokonaisesti havaita näiden
tekiöiden sisällön, voisimme matemaattisella tarkkuudella laskea
ihmisen elämän sen pienimpään tilapäisimmältä näyttävään
yksityistapaukseen saakka. Kuten sanoin, muuttua ja kehittyä voi
ihminen elämässään ympäristöönsä suhteutuessaan, mutta tämä muuttuminen
on niiden kahden faktorin määräämä, jotka siinä yhtyvät vaikutukseen,
ympäristön ja hänen luontonsa laadun, joka omalla tavallaan ottaa
ympäristön vaikutuksen itseensä. Tämä muuttuminen ei sentään koskaan
ole ehdoton, se ei ole luonnonlaadun muuttumista, se on ainoastaan
olotilan muuttumista; ikäänkuin vesi yhä on samaa, jos se on astiassa,
tai jos se on maahan kaadettuna, ainoastaan että se kummassakin eri
tapauksessa on ryhmittynyt aivan eri muotoon muuhun olemiseen nähden
riippuen juuri tämän muun olemisen vaikutuksesta siihen ja siitä miten
sen olemislaatu ottaa tämän vaikutuksen vastaan, samoin voi ihminen
kyllä saada toimintavaikutuksia ympäriltään, voi ympäristönsä koskemana
joko ikäänkuin painolain voimasta puhjeta johonkin tekoon, tai
repulseerautua jostakin, mutta luontonsa ominaisessa laadussa on hän
aina sentään sama. Ihmisen elämä on ihmisen luonnonlaadun suhteutumista
ympäristöön. Mutta nämä kumpikin ovat aina varmat, ovat sisällössään
kaikkien edellytystensä toteutumista. Ihminen on koko luonnossaan
esi-isissään tapahtuneen kehityksen tulos, samoin on kaikki se
ympäristö, jonka keskellä hän elää, jokaisessa pienimmässäkin
ilmiössään juureltaan ja olemukseltaan yhtä etäisen, aikojen lävitse
upottauvan kehityksen tulosta ja yhtä ehdottomasti koko olemisessaan
menneisyyden asettamaa. Ihmisen elämä ei ole vapaa, ihmisen elämä on
hänen olemislaatunsa tehoisaksi tekemistä kaiken muun yhdellä tapaa
itsetehoisaksi pyrkivän ympäristön keskellä. Ihminen toteuttaa
elämässään olemisensa sisältöä yhtä luonnollisesti ja yhtä välittömästi
kuin ilmaan heitetty kivi kiertää kaarensa ilmassa, hänen elämänsä ei
kyllä kehity yhtä suorasti ja puhtaasti, kuin sillä itsessään olisi
pyrkimys, mutta niihin muutoksiin ei vaikuta hän itse ja hänen vapaa
määräämisensä, vaan se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ne
ilmiöt, joiden kanssa hän elää yhdessä ajassa ja avaruudessa, ja joiden
kanssa ja joiden teitä risteillen hän voi niistä saada itseänsä
heikentäviä tai itseänsä tyhjäksi tekeviä tai myöskin olemusvoimaansa
vauhdittavia vaikutuksia. Jos ihminen jossain voi näyttää olevan
aktiivisesta, itsealkeisesta vaikutuksesta, ei se aktiivisuuskaan ole
tilapäistä ehdontahtoista vapautta, vaan hänen oman olemuksensa
voimaominaisuutta, joka on hänessä hänen mukanaan olemiseen ilmestynyt
ja joka sekin on ainoastaan hänen olemisensa välttämätöntä
toteuttamista. Ihminen saattaa tehdä jotakin, tai olla jotakin
tekemättä, kummassakaan hän ei ole vapaa, vaan riippuvat ne teot
kummassakin tapauksessa alkulähteestään siitä tuleeko hänen mieleensä
ollenkaan tehdä sitä, toisekseen siitä, onko hänellä voimaa tehdä se,
edellinen riippuu hänen huomionsa valppaudesta ja sen ajatuksiin
tulemismahdollisuuksista, ja on siis välittömästi häntä itseään,
jälkimmäinen riippuu taas sekä hänestä itsestään että ympäristöstään,
siitä suhteesta, missä hänen itsensä toteutusvoimansa on ympäristöön,
kummassakaan tapauksessa ei hän ole alkuperäisesti, pilvimäisesti
vapaa, vaan ainoastaan niin elävä ja niin oleva kuin hänen olotilansa
asettaa hänen elämään. Luulo että ihminen olisi teoissaan vapaa on yhtä
rajoitetun näkökannan katsomus, kuin se että maanpinta olisi tasainen
lakeus, koska se pienellä alalla saattaa näyttää tasaiselta silmään.
Ihminen ei ole vapaa, hän on itseänsä, ja hänen itsensä on hänen
lakinsa. Minä en voi muuta olla kuin mitä olen, yhtä helppoa minun
olisi olla muuta kuin olisi tammenlatvan olla lintu, minä olen yhtä
ehdottomasti itsenilaiseksi muodostunut kuin tammenlatva
tammenlatvaksi, minun oloni takana on koko olemisen historia, eikä
oloani voi toiseksi muuttaa koko takanani oleva ollutta olemisen
historiaa muuttamatta. Kaikki, mikä ihmisessä on, se hänessä on, eikä
hän ole sitä vapaasti valinnut, vaan se _on_ häntä itseään, ja kaikki
hänen tekonsa ovat tätä hänen itseänsä. Ihminen ei ole vapaa, ihminen
on itseänsä, ja tämä itse on olemislaadussaan koko menneisyyden
asettama.

Onko ihminen hyvä vai paha?

Ei kumpaakaan, ihminen on ainoastaan itseänsä. Hyvä tai paha saattaa
ihminen olla ainoastaan vaikutuksessaan toisiin toisten tunnossa,
itsessään on hän paljaasti ja ainoasti itseänsä ilman mitään
adjektiivisiä määrityksiä. Ihminen on sitä, mitä hän on, välittömästi
ja valikoimatta.

Elämä on yksityismuotojen moninaisuutta, jotka kaikki yksityismuodot
takanaan edellyttävät iäisyyspitkän kehityksen, jonka kehityksen
tuloksia ne ovat itsessään. Nämä yksityiset muodot ovat moninaisessa
ristivaikutuksessa toistensa kanssa. Ikäänkuin ihminen ei koskaan voi
sanoa polveutuvansa suorasta vanhempain sarjasta, vaan hän, mitä
enemmän hän menee polveutumisessaan taappäin, huomaa isän ja äidin,
isän ja äidin vanhempia yhä taaemmas seuraten polveutumisensa
haarautuvan yhä useammalle ja useammalle taholle, samoin ei millään
olemisen muodolla ole suorassa polvessa nousevia edellytyksiä, vaan ne
edellytykset ovat kuin äärettömän laajalle koko olemiseen haarautuva
juurisäteikkö, josta tämä nykyinen olemismuoto on imenyt olemisensa.
Ikäänkuin jokainen yksityinen olio tässä muodostumisessaan on koko
olemiseen kiinnitetty, samoin se itse olemisessaan on hetkelliseen
olemiskaikkeuteen kiinnitetty ja saa siitä muodostavia vaikutteita.
Jokainen yksityinen olio on siis kokonaisuudessa kaikkien toisten
olioiden rinnalla, ja voi niiden rinnallaan vaikuttavasta olemisesta
saada vaikutuksia itseensä, jotka joko voivat estää tai heikentää sen
vapaata itseänsä toteuttamista, tai voivat poistaa ja helpottaa näitä
estäviä vaikutuksia. Ihminen tuntevana oliona voi havaita nämä
ympäröivät oliot ja voi myöskin havaita tämän niiden itselleen
vahingollisen tai hyödyllisen vaikutuksen, ja voi tämän ulkonaisen
kokemuksensa pohjalla jakaa olemistaan ympäröivät oliot kahteen
luokkaan, olemiselleen edullisiin eli hyviin, ja olemiselleen
vahingollisiin eli pahoihin. Määritykset hyvä ja paha eivät suinkaan
ole jonkun olion ominaisuutta koskevia määrityksiä, ne määrittelevät
ainoastaan sen olion suhdetta johonkin toiseen olioon sen toisen olion
tunnossa. Ei mikään ole itsessään hyvää eikä pahaa, kaikki on itseänsä,
oman olemisensa välttämättömyyttä, ainoastaan suhteessaan toisiin
itsensä ulkopuolella oleviin olioihin saattaa se tuntua hyvältä tai
pahalta. Ihminenkin voi ainoastaan samalla tapaa olla hyvä tai paha.
Itsessään on jokainen ihminen pyhästi ja ainoasti oman olemuksensa
toteutusta, ei mikään hänessä ole tuomittavaa tai kiitettävää
itsessään, vaan ainoastaan olevaa, ja olemisessaan tunnustettavaa.
Yhtävähän kuin voin väittää ohdaketta itsessään pahaksi ja vedota sitä
siveelliseen edesvastaukseen, kun olen sattunut antamaan käteni sen
pistettäväksi, yhtävähän voin väittää jotakin ihmistä, joka sattuu
olemaan minulle vahingollinen, itsessään pahaksi, hän on ainoastaan
suhteessaan minuun minulle vahingollinen, ja semmoisena on minun
menestyäkseni karttaminen häntä, sen syvempää siveellistä vimmastusta
sen vuoksi häntä vastaan tuntematta. -- Ei kukaan ole hyvä taikka paha,
jokainen on itseänsä ainoastaan, ja itsessään hyvän ja pahan ja kaiken
muunkin arvioimisen ulkopuolella. Ihminen, niinkuin kaikki muukin
maailmassa on iäisyysolio, omassa itsessään lepäävä voima- ja
ominaisuuskokoomus, jonka oleminen on sen omaa laatua, ja jota ei sovi
oikeasti määritellä muulla kuin sillä itsellään. Jokainen ihminen on
olotäydellisyys ja itsensä ihanne-ilmestys ja semmoisena itse itsensä
asettava kaiken hyväksymisen ja tuomitsemisen ulko- ja yläpuolella.

Onko ihminen iäinen?

Ihminen on iäinen, niinkuin kaikki maailmassa on iäistä. Kaikki
olevahan on iäistä ja iäisyyden ilmestystä. Kun katsoo pienintä
kivensirua maassa, katsoo sitä sen ominaisimman muodostumisen
tuntemiseen saakka, silloin katsoo iäisyyttä. Iäisyys, jonka ainoa
ilmestys on oleminen on läsnä vangittuna siinä kivensirussa, sitä
muodostamassa ja sitä muodossaan pidättämässä, tarvitsee vaan
kaikkeuden kokonaisuuteen levittäyvää tuntemusta, tunteakseen sen
elävänä läsnä siinä. Ennenkuin se kivensiru on voinut muodostua ja nyt
olla edessämme, ovat kaukaisimman menneisyyden alkunaiset voimat olleet
vaikuttamassa, ne voimat ovat kivettymisenä edessämme, mutta niiden
voimien takana on koko oleminen, olemisen salaisuus; tämä
ajatusyhdistys on yksi tie tuosta kivensirusta iäisyyden tuntemiseen,
niitä on tuhansia muita siitä, yhtä monta kuin olisi laskettavana
painosuhteita, joissa se sama kivensiru lukemattomain tomuhiukkasten
kautta on maan keskipisteen kanssa; näistä painotiehykkeistä on kyllä
yksi suorin, jonka kautta keskipisteelle lankee suurin osa sen painoa,
mutta muu osa painoa liittyy jossain äärettömän pienessä ja kauempana
aina vähenevässä suhteessa joka-ainoaan tomuhiukkaseen maapallossa ja
kulkee sen välittämänä keskipisteeseen; samoin on tuon kiven oleminen
jossain, vaikkapa ajateltavan heikoimmassakin, mutta aina jossain
suhteessa kaikkeen muuhun olemiseen. Tuo kivensiru itsessään ja koko
sen muodostumishistoriassaan, joka on läsnä sen muodossa, on kaikkeuden
edellyttämä, on olemassa-olossaan kaikkeuden puhkeemus, siitä katsoo
iäisyyden silmä meihin. Samoin on joka-ikisen olion olemassaoloon
kaikkeus vangittuna, sen olemassaolo on sidottua kaikkeuden voimaa, on
hetkessä läsnäolevaa iäisyyden ilmestystä, on iäisyyden
silmänräpäyksellistä paljastumusta.

Siinä merkityksessä on ihminenkin iäinen, hänkin itse olemisessaan on
iäisyyden tulos, on iäisyyttä itse, olemisessaan, olemisensa
muodostajana sulkee hän kaikkeuden allaan, on iäisyyden persoonallista
läsnäoloa. -- Mutta ainoastaan iäisyyden ilmestysmuotona hän on iäistä,
ei itsenään. Hän on iäinen siinä merkityksessä että hänen olemassa
olonsa on vangittua iäisyyttä, että hän on yksi väliaalto uuteen
hänestä puhkeavaan hänen itsensä kaltaiseen yhtäläisesti iäisyyttä
olevaan ilmestykseen, mutta itse itsenään hän ei silti ole iäinen.
Ikäänkuin meri pysyy samana, vaikka yhä muodostellen uusia
aaltomuotoja, joissa kyllä aina on sama vesisisältö, mutta joilla
sentään on aina uusi aaltomuoto, samoin iäisyyden pohjalta iäisyydestä
esiinpuhkeavat muodot kyllä aina ovat samaa iäisyys-sisältöä, mutta
ulkonaiset muodot vaihtuvat, eivätkä jätä muuta jälkeensä kuin sen että
ovat olleet. Ihminen, semmoisena kuin hän meille ulkonaisesti elävänä
näkyy, on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa
sisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on
ainoastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa. Ihminen omassa olossaan
on iäisyyden merta heiluva aalto, joka meri joka hetki heiluu
uusiksi aalloiksi, jotka se joka kerta kokonaisesti täyttää
iäisyys-sisällöllään, mutta joista se joka kertaa vaihtuu uusiksi
aalloiksi. Kaikki mikä ihmisen muodostaa on iäistä, mutta ihminen itse
itsenään on aallon haihtuva muoto.



TAITEESTA JA SIVEYDESTÄ.


I.

Ajattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että
taide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta
taidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni
tulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.

Tietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on
niin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin
tyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin
määrittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa,
ja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja
siveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja
tuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä
määrittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti
todistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen,
niin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä
määrittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri
esittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista
ja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa,
vaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten
joukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää,
yhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa
elämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on
yhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii
asemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen
ympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa
merkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli
tapaturmaisesti kuollut, jaha -- ajattelin, ja luin seuraavan uutisen,
jossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika
sitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli
kuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin
aamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka
Suomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän
syntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä
hän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista
samanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet
vasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun
silloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen
kumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun
tämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa
käsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa
ja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että
sovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja
keskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä
sääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän
muodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että
pitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen
jonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden
lukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut
yhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen
vaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja
kansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja
loppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän
toistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä
tahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta
muodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt.
Siveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti
liukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta
mitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee
epäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle
eikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin
loukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti,
jos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu
siihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että
he vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää
häiriötä, -- ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän
sopusoinnun epäkuntoon.

Sanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on
ihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran
hänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa
iäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne
kumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja
jolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta
ette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen
rinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on
ihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja
kammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän
tarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. --
Ymmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee
ulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin
maassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on
sisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta
kummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon
taidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna
paistamaan.

Semmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen
äärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän
marionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä
tahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan,
ulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee
myrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan
itseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen
omassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi
siinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän
päivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on
taide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide
siis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa
yhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.

Vai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän
teitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun
joka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta -- hartautta. Muistattehan,
olitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka
edessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi.
Teissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan
maailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet
lankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan
rikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu
hetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa
runona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien
hetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos
kantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa
ihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä
mahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä
puhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää
valaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa
analyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä
taidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein
pidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon
päähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta
ei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu
rikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä
liikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa
rangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa
kunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna
viimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja
vapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden
niin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut
voiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel
on yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse
siinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan
sävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä
taideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan
tulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti
pohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä
mieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy
mustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä
antaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen
loppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät
ihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama
keveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän
väliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset,
jotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla
kärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä
kasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän
nääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti
näennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja
kova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän
sydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa,
singahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on
resignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. -- Tämmöisen minä luulen
taideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän
pohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden
aalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen
sävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa
tulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella
hurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen
iäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana
valuu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni,
tai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja
sairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille
mahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä.
Miksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel,
joka sen syliinsä voi ottaa! -- Tiedättehän nyt, mitä minä
taidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina
värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön
ja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen
väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle.
Tarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua
kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä
hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä
tarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään
viettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä
vireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon
efemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat
ihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi
se monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa
tyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona
liekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa
filisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta
ja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi
jonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan
olon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan
hetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin
välttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla
olemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä
jättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se,
joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen
elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän
semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä
piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee
syntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi
ihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja
hiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena
toimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen.
Ja siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi,
esiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan
ylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin "Kuningas Fjalarkin", niin
kirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin,
tai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin
"Morgonsång", sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta
ulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla
huikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d'Annunzio voivat kutoa ja
tuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan
niin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta
molemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään.
Miltonin "Kadotettu paratiisi" ja Byronin "Don Juan" ovat siveellisesti
turmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka
muutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja
raittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat
oikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta
mahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja
johdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on
epäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka
täydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat
oikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen
hedelmiä.

Arvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni
väittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt.
Muistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä
määrittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden
ihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen
ihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän.
Hän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin
ylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä
itsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa
henkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä
pyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson
nimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan
syytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä.
Eihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta
runoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan
muuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen
mukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat
päässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään
selitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne
ulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot,
sisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei
ole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän
tarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin
puheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi
sellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni
katkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja
panen otteen tähän. -- -- Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei
hyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä
epäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta
rinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki
ulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin
käskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten
mukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa
määräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän
on vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety
pienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan
siellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta,
ainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen
kuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia
taivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän
ohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? -- Ja mitä onkaan
maailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä
väreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät
pyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat
aatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin "Don
Juan" virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja
syvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti
hyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. -- -- Tämmöisiin
puheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää
muuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen
sairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen
riutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa
kannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä
suojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon
kauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he
huomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se
turmelus on pahaksi vai hyväksi _ihmiselle_, mutta siitä en minä tahdo
puhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen
järjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis
vastustettavaa. -- Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni
kirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.


II.

Taide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin
asian. Taide on aina siveellistä.

Taide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden
syvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.

Määrittelisinkö siveyden? Enpä tiedä. Puhuisin hymnin siitä. -- Siveys
on... Siveys on... Pysähtyivät sanani jo! Siveys, sen sanan ovat sen
käyttäjät muodostaneet semmoissisältöiseksi että yhtä hyvin voisi puhua
hymnin annoksesta pihvipaistia kuin siitä sanasta! Ennemmin tahtoisin
nimittää sitä, jota ajattelen kiittää, epäsiveellisyydeksi, kuin
tukahuttaa sen ankaraa korkeutta kutsumalla sitä siveydeksi. Mutta jos
sentään koettaisin. Poltan mielestäni muiston siitä tomun tahmasta,
jolla toiset ovat siveyden vaarallisen kotkalinnun hyödylliseksi
kotokanakseen kesyttäneet.

Siveys on ihmisen ylhäisenä palamista. Siveys on ihmisen sielun
totiseksi syttymistä. Siveys on ihmisen puhdistumista paljaaksi
ihmiseksi.

Miksi on ihminen maailmassa? Tunteakseen. Maailmassa on kaikki
ulkonaista, ohitsemenevää, vaihtuvaa. Valtakunnat häviävät ja kaupungit
haihtuvat maan päältä. Tänään hallitsevat persialaiset, huomenna Rooma,
kolmantena päivänä on maailma germaanien. Meret muuttavat sijansa ja
tähdet sammuvat. Yksi on iäistä tässä kulkevassa virrassa. Ihminen, sen
kaiken vaihtumisen huomaava ja siitä rinnassaan värisevä ihminen. David
ja Salomo, Herakleitos ja Plato näkivät väristyksellä sen maailman ja
tunsivat sen väristyksen, sama väristys liikahtaa vielä tänä päivänä
ihmisen rinnassa, kun hän maailman edessä herää. Siinä vaihtuvassa
virrassa on ihmisen tunto siitä yhtäpäisestä vaihtumisesta ainoaa
iäistä, maailman näyn alituisesti vaihtuva virtaus seisahtuu iäisyyden
silmäyksen alaiseksi hetkessä katsovan ihmisen eteen.

Ihminen on maailman elämän väristyssykäys. Ihmisen sielu on maailman
näyn värähtävää tuntoon tulemista ihmisessä. Maailma, jok'ikinen sen
väräys, koskee ihmisen vissiksi väräystilaksi, se tila on ihmisen
sielu. Sielussaan ihminen elää olemuksen lävitse sykähtävän hetken,
mitä herkempi hän on, sitä elävämpänä värjyy se hetki hänessä, ja
täydellisimpänä tuntona sulaa hän ihan välittömäksi maailman tilaksi,
silloin hän on maailman selvin peili, jossa maailman elämän hetkellinen
läsnäolo päilyy elävänä, jos hän silloin tahtoo puhua maailmasta, puhuu
hän omasta sielustaan. Kaikki mitä maailmassa on, hämärinkin,
aavistetuinkin elää silloin hänen tuntonaan läsnä hänessä, maailman
kylmä säälimätön suuruuden auteus, maailman äärettömyyden avaroittavin
tunto, maailman ylitse soiva suuren järjestyksen kohottava ja
tuhkaanlannistava sävelkuoro, maailman pienimmässäkin heijasteleva
kokonaisuuden järjestyksen kuvastus, kaikki se haihtuvinkin
tunnehymistys värisee ihmisen sielussa, kaiken sen tunto on väräys
hänen sieluansa, ja kun hän tuntee sen, tuntee hän sieluansa, tulee
tuntoon itsestänsä, puhdistuu eläväksi, joka tunteessaan itse
intensiivisesti läsnäolevaksi ihmiseksi, hänen sielunsa tulee hänen
olemisekseen, hän ei huomaa, vaan hän tuntee ja elää maailman. Nyt minä
tahdon sanoa, että täydellisin ihminen on juuri tämmöinen, maailman
joka väräyksen itsessään heijastava peili, on maailman rinta, jossa
maailman tunto joka väräyksessään on elävänä, hienoimmassa,
ohitsehaihtuvimmassa tunnossaan läsnä. Ja sanon lisäksi, ihmisen
tarkotus on herätä juuri täksi täydelliseksi ihmiseksi.

Ihmisen tarkotus on olla iäinen. Ihmisen tarkotus on olla maailman
iäisyyspeili, hieno- ja herkkäväräyksinen, kaiken kajaava. Johan minä
jo puhuin, maailmassa ei ole muuta seisovaa kuin kaikkeen heräävä,
kaikesta liikutettu ihmisrinta. Kaikki muu on ulkonaista vaihtuvaa
suhdetta, kaikella on ainoastaan relatiivinen, ohitsemenevä
merkityksensä, tunteva ihminen on ainoa iäinen siinä kaikessa
alituisessa vaihtumisessa. Minä tarkotan, ihminen, ihminen on maailman
silmä ja sielu, ainoastaan ihmisen tunto on iäistä, kaikki muu
tilapäistä, muuttuvaa, yhtä hyvää kuin sattuman sinne tänne liikuttamaa
unta, jos minä olen rikas tai köyhä, ministeri tai portinvahti,
kreikkalainen tai eskimo, se on yhdentekevää, merkitys on minun
elämälläni vasta, jos se on syvätuntoinen. Kaikki muu on tyhjän perään
hapuilemista, syvennetty, syvemmin elävä rinta on ainoa ihmistä
rikastuttava, ihmiselle merkityksellinen pyrintö. Ainoastaan se, mikä
saattaa minun tuntoon rinnastani ja rintani liikutuksista, ainoastaan
sillä on voima hedelmöittää minua, muu on tyhjän kanssa askaroimista.
Ihmisen tarkotus on syventyä, syventyä joka hetki, syventyä kaikkeen ja
kaikesta värähtäväksi: ihanat, syvät, rinnan pohjaa viileyttävät hetket
ovat ihmisen sielun ainoa sisältö ja ainoa iäisyys, ja niihin hetkiin
herääminen on hänen ainoa, hänen arvonsa mukainen pyrintö. Tai mikä
olisi ihmisen tarkotus muutoin?

Mikä on ihmisen ylhäisin ja iäisyyttävin tarkotus, siihen on hänen
velvollisuutensakin pyrkiä. Ei velvollisuutensa niin, että joku häntä
tulikirjaimisilla rangaistussanoilla käskisi siihen, vaan niin, että
ihmisen ihanin ja täydellisin olo on juuri siinä, ja että hän
toteuttaessaan ihmisyyttään luonnollisimmasti ja välttämättömästi
puhkee siihen. Samassa merkityksessä kuin sanoisin, että taimen
velvollisuus on kasvaa puuksi, samassa merkityksessä sanon, että
ihmisen velvollisuus on syventyä, sillä siinä hän toteuttaa itsensä.
Ihmisen velvollisuus on pyrkiä syväksi, ihmisen siveydellinen elämä on
hänen syventymisensä. Minä tarkotan että siveys on ihmisen syvänä ja
syvimpänä olemista. Siveys on silmänräpäyksellisen, luonnon rinnan
avaavan hetken iäisyys- ja äärettömyyspäilymistä, jolloin ihmisen sielu
ja maailman näky värisevät yhtenä helmenä. Siveys on ihmissielun
iäisyyden pyhä silmänräpäys. Ihminen elää siveyttänsä, kun hän nauttii
syvimpänä ja hartaimpana.

Mikä ihmisen tämmöiseksi syväksi koskettaa? Taide. Taide ihmisessä
syvät hetket herättää. Taide herättää iäiset, kaikkeudessa väräjävät
hetket. Ymmärrän taiteen laajasti. Ymmärrän sillä kaiken, mikä
vavahduttaa ihmisen tuntemaan sieluansa. Minä tarkotan: jonka ainoa ja
tarkasti tavotettu silmämäärä on ihmisen rinnan herätys. Suljen sen
alaan filosofiankin, filosofia nimittäin, niinkuin minä sen ymmärrän,
on totisimmassa ja ainoassa pysyvässä muodossaan taidetta, vieläpä
välittömimmästi ihmisen rinnan tunnon pohjalta herännyttä taidetta, ja
semmoisena kaikkein välittömimmästi puhtaimpaan iäisyysnäkyyn
herättävää. Onhan kyllä erotusta filosofin ja taiteilijan välillä,
toinenhan jäähmetyttää tunne-elämänsä tarkkapiirtoisiksi,
terävämerkityksisiksi sanoiksi, toinen herää lämpimän tunteensa
liukuviin kukkaspuhkeaviin kuviin, jotka hellittävät ja sulattavat
samatunteiseksi lukijan tai katsojan. Toinenhan kouraisee kuin
kädellään ihmistä hänen tunne-elämänsä ytimeen ja tavottaa sieltä
väistyvän tunteen kristalliselkeäksi marmorisanaksi, toinen taas
liikuttaa elävänä väräjäväksi koko ihmisen tunnepohjan. Filosofi
valaisee ja selkentää ihmisen tunteidensa näkyyn, taiteilija jättää
hänen tunteidensa punastus-aallon syleilemäksi. Mutta yhteistä on
kummallakin tärkein sentään, kumpikin produseeraa oman rintansa elämää,
omaa itseänsä, filosofi saa iäisyyskaiun sanoihinsa omasta elämästään,
oman väkevästi aaltoavan rintansa tunteesta, ja ainoastaan omalla
sydänverellä purppuroitu taide vavahduttaa ihmiset, ainoastaan
itsestään ammentava ihminen voi olla suuri filosofi tai suuri
taiteilija. -- Ehkä voin esimerkeillä paremmin selvittää, mitä
tarkotan. Puhun ensin muutamasta filosofista, sitte esitän jonkun
esimerkin varsinaisen taiteen vaikutuksesta.

Minä en ikinä ole nauttinut filosofiasta muuna kuin rintani avaajana.
Ollevatko toisetkaan, joille filosofia on ollut totista harrastusta? En
minä Platosta maailman rakennetta opi ymmärtämään, läksynsä-taitava
kansakouluoppilas voi siitä antaa minulle paljon pätevämmät tiedot, ei
hän minulle yhteiskunnan rakennettakaan valaise, eikä hän maailman ja
olemisen tarkotuksista minulle anna vakaumusta. Minä en usko hänen
maailmankatsomuksensa ulkonaiseen rakenteeseen. Sittenkin on Platon
lukeminen ollut elämäni syvimpiä nautintoja. Sillä hänellä on ollut
voima leimata rintansa tunto selviksi sanoiksi. Ihmisen minä opin
tuntemaan Platossa, en maailmaa. Ihmisen rehellisesti ja
tarkkavoimaisesti kuvatun tunnon maailmasta, en itse ulkonaista
maailman kuvaa. Elävän ihmisen rinta Platon kirjotuksissa aukenee,
elävän, väkeväin ja vereväin tunteidensa värillä ajattelevan ihmisen
rinta. Verevän rintansa värillä kostuttaa hän huimatuimmat
ajatusunensakin ja värjää ne personallisiksi tunnetulvahduksikseen,
jotka vielä tänäpäivänä vapahtavina hellittävät lukijan rinnassa ihanat
toivot. Ja jokainen hänen sanansakin, oikeasti ja tarkasti leimattuina
ne täyttävät merkillisellä tyydytyksellä lukijan: se sana, mikä yli
kaksituhatta vuotta sitten oli totuuden silmällä ammennettu ihmisen
rinnasta ja värähtämättömällä kädellä lyöty tarkkasärmäiseen muotoonsa,
se on järkähtämättömästi tosi vielä tänäkin päivänä ja jää iäksi yhtä
tyhjentämätönsisältöiseksi. Minä voin muutamissa suhteissa oppia miltä
kansakouluoppilaalta hyvänsä enemmän kuin Platolta, yksikään nykyisistä
filosofian professoreista ei voi yhtään sanaansa täyttää sillä
sisällisellä iäisyyspätevyydellä, johon Plato sanansa valoi, eivät he
edes voi sanoa niitä sanoja hänen jälkeensäkään, hämmentämättä niiden
raikasteräistä syvyyttä, eivät edes aina osaa sanoa, mitä syvää hän on
sanonut, vaikka hänen sanansa sentään seisovat heidän edessään, jos he
vain osaisivat ymmärtää ne.

Spinozallakin minä voin selittää, mistä minä filosofiassa nautin, ja
minkä minä luulen filosofian sisimmäksi ja ainoaksi elinvoimaksi. Hänen
kokonaiskuvansa maailmasta on mielestäni hiukan teologisesti väritetty
absurditeetti, joka ei mitenkään tyydytä, jos hakee ratkaisua
elämänarvoitukselle, mutta sentään olen kiitollinen sille, sillä siihen
systeemimuotonsa tarjoilumaljaan on hän laskenut lukemattomia
tarkkasärmäisiksi tahottuja timanttihelmiä, joissa ihmismielen
väräykset ovat nähtävinä selviksi kiteytyneinä rakeina. Hänen
"Etiikkinsä" lukeminen on ihmisen yhtämittaista viisastumista itsensä
ja liikutustensa ylitse. On täytynyt elää terävintä personallista
elämää, ennenkuin on kypsynyt niiden, sisällisesti painavain sanojen
lausujaksi. Spinoza on iäinen, ei panteistisen jumala-maailman luojana,
vaan ihmisen rinnan liikutusten näkijänä ja niiden tyhjentävä-sanaisena
tulkkina, joka tekee jokaisen toisenkin, häneen syventyvän ihmisen
eläväksi huomioksi oman rintansa liikutuksille.

Kantinkin edessä olisin neuvoton, jos minun pitäisi sanoa, mitä olen
viisastunut hänen aika- ja avaruusopistaan. Sehän, minkä hän todistaa,
on jokaiselle mystillisemmin ja syvemmin tuntevalle ihmiselle selvää jo
ilman semmoista todistustakin, paljaan sisällisen tunnon aavistavana
havaintona. Mutta toinen on minun saaliini, kun minä itse seuraan hänen
esitystään. Se esitys, ei sen tulos, on hedelmöittävä. Jäykimmällä,
tarttuvimmalla hengenvoimalla on ajatus siinä itse seisahdettu huomion
eteen. Aineen hantela syvällisyys kannustaa tarkaksi koko huomion,
ponnistavalla vajoutumisella upottaa huomionsa mielensä harmaisiin
hämäryyksiin, ja seuraa sitte, oma mielensä karttanaan, Kantin
raskaasti selkeyteen kamppailevaa esitystä. Siinä tuntee koko ajan
olevansa vaikeassa työssä, jossa ponnistaa koko henkensä voiman, mutta
ihana on sitte nautintokin niiden hämäräin lankojen selvetessä Kantin
sisällisten, tarkkapiirtoisten sanojen edessä, ja kun viimein on
taistellut hänen "Kritik der reinen Vernunft'insa" lävitse, niin on
siinä samassa myöskin käynyt sisällisen havaintokoulutuksen kautta,
joka on kuin järkiperäisesti järjestetty voimistelukurssi ihmisen
ajatukselle, tarkotan sille sisälliselle, itseänsä tuntemaan
voimistuvalle ajatukselle, joka on yksi puoli ihmisen tunnetta.

Vielä voin mainita Schopenhauerin ja Nietzschen tämmöisinä ihmisrinnan
peilaajina. Schopenhauerinkin maailmankuva kokonaisuudessaan saattaa
olla oikea tai väärä, ja sen oikeaksi ja vääräksi todistelut riippuvat
kunkin kirjottajan mielihalusta, sillä todistaa voi semmoisista
asioista, joista ei kukaan tiedä mitään varmaa, juuri mitä itse tekee
mieli, mutta hänen suuruutensa ei riipu niistä todistuksista, eikä edes
itse siitä todistettavasta, vaan se riippuu siitä voimasta, jolla
hänkin on voinut valaista sisällistä ihmistä tai antaa oppinsa
muodostua juuri kuin voimakkaan verevän personallisuuden välittömäksi
emanatsioniksi. Kellä itsellään on jotakin huomiokykyä syvänteihin
sielussaan, hänelle on Schopenhauerin rehellisesti esitettäväänsä
vajoova esitysvoima väkeväksi riemastukseksi ja nautintorikkaaksi
valaistukseksi. Hänellä on harvinainen mahti horjahtumatta pysyä rinnan
tunnettavan liikutuksen pohjalla, ja siitä, yhtään sanaa pilviin
valehtelematta, tai koskaan tyhjään johtamus-slentriaaniin
liukastumatta, aina oman väkeväaaltoisen temperamenttinsa
kontrolleeraamana, puhua täsmälleen lankeavat sanat. Hänen ajatuksensa
ovat hänen väkevän tunne-elämänsä tulvahuksia, ja ikäänkuin hänen
personallisuudestaan kasvaneita, mutta juuri voimakkaan individualisen
juurensa ja rehellisen, arvelemattoman ja paikalleen osaavan
esityksensä tähden ovat ne niin totuuden-painoisia, että harvoin saa
lukea sisältöpitoisempaa ja ihmisluonnon juurta paljastavampaa, kuin
hänen kiviryhtiset lauseensa. Hänen sanoilleen löytää aina
varmakaikuisen vastauksen omassa rinnassaan, niin rehellisesti ja
välittömästi ovat ne ammennetut sisällisen ihmisen yhteistä
olemuksesta. Hän ikäänkuin sukeltaa ihmisen tyypilliseen tuntemukseen,
ja jähmetyttää sen sanoiksi. Olen elänyt rikkaimman kesäni
Schopenhauerin sytyttämänä, enkä tiedä, kuka olisi sisällisen ihmisen
herättäjänä häntä väkevämpi.

Myöskin Nietzsche on puhunut selkeitä ja iäisiä rinnan
paljastus-sanoja, jotka kaukaisten aikojen taaksekin vielä tulevat
voimaan puhua rehellisille rinnoille. Hän on se suurista filosofeista,
jotka selvästi ja tietoisesti on jättänyt systeemilaitteen rakentamisen
syrjään, sen joka toisissakin filosofeissa on ollut efemäärisintä, ja
jolla ehkä vain on ollut se merkitys, että se on ollut mukavana
hyllynä, jolle asetella maailmankatsomuksensa syvät viisauden aarteet.
Tietysti tämmöinen on ollut hankalaa filosofian- tai oikeammin sanoen
filosofianhistorian professoreille, sillä mistä he luennoissaan ja
filosofianhistorioissaan voisivat puhua jollei systeemeistä, ja niitä
joutavasti kumoillen ja puolustellen leikitellä filosofiaa, eihän
jokaisen sana ylety elävän rinnan syvyyttä totuuden sanoiksi
jähmehtyttämän, ihmiskunnan harvimmat siihen ovat vain pystyneet, ja
joka aikahan sentään elää satoja filosofian professoreja, joiden
myöskin täytyy elää ja viran puolesta aineestaan puhua. Ovatkin
sentähden oikein ammattihengessä ahdistaneet Nietzscheä, lienee hän
meidänkin maassa jo kolmasti kumottu, vaikka, sivumennen sanoen,
luulisi kerrassakin jo riittäneen, jos nimittäin se olisi sattunut
luonnistamaan. Aikamme suurin henki on sentään ollut tämä "uus-aikainen
sofisti-sharlataani", ja kuihtuvaa tieteily-shablonia ovat kymmenien
professorikuuluisuuksien mitätönsieluiset filosofeerausyritykset hänen
palavasta rinnasta heitettyjen syvyys-sanojensa rinnalla; yksi ainoa
Nietzschen lause sytyttää totisemman elämäntunnon kuin niiden paksut
nahkakantiset nidokset. Wundtit ja Paulsenit ja ne muut ovat semmoisia,
jotka peittävät hedelmättömyytensä totisessa, voimakastuntoista
personallisuutta vaativassa filosofiassa joko siten, että askaroivat
joissakin filosofialle vieraissa spesialitieteissä, joissa kyllä
saattavat tulla vaikka hyvinkin kunnollisiin ja alkuperäisiin
tieteellisiin tuloksiin, filosofeja eivät he sen puolesta ole, ovathan
vain ulkonaisesti tutkivia ja ulkonaisia johtopäätöksiä rakentavia
tiedemiehiä; tai ovat he ammattikuuluisuuksia, jotka aikanaan,
kunniallakin ehkä, edustavat ensyklopedista tietoa filosofia-tieteen,
-- ei filosofia-taiteen -- alalla, mutta se tieto uudistuu jonkun
kymmenen vuoden kuluttua toiseksi, ja silloin elävät ne suuruudet vain
jonkun bibliografin kirjoituksessa, Nietzsche taas ammentaa viisautensa
siitä lähteestä, josta ainoastaan iäisyys-sanat ovat ammennettavissa,
elävänä palavasta ihmisrinnasta, ja hänen sanansa elävät uudestaan joka
kerta, kun ihminen niiden valaisemana herää salaisten syvänteidensä
näkyyn. -- Nietzsche on ihmiselle kasvatukseksi ja rinnan
liikuttajaksi, niitä muita lukee suorittaakseen filosofiassa
"laudatur'in". Hän elää oppinsa personallisesti, välttämättömästi,
hänen oppinsa on hänen personallisuutensa toteuttamista, ne toiset ovat
sattumalta ja ulkonaisesti valinneet jonkun, yhdentekevää, minkä
ajatussysteemin, joka ei missään ole ehdoton tulvahdus heidän
elämäntunnostaan, vaan ainoastaan päälle otettu munteerinki.

Tietysti harva on elänyt niin mahtavaa elämää, että se nähtäväksi
valaistuna voi uudelta alkuperäiseltä puolelta paljastaa ihmisen
sielun. Voikin koko ihmiskunnan historiassa laskea ne miehet
sormillaan, joilla siihen on ollut voimaa. Eipä meillä esimerkiksi
täällä pohjoismaissa ole ollut kuin yksi ainoa, jolla olisi ollut mahti
lohkaista rinnastaan todet alkuperäiset sanat, tanskalainen Sören
Kierkegaard. -- Tietysti, puhella ja kirjotella osaavat kaikki, totuus
ei ilmesty volyymeissä sentään, se paljastuu terävässä, eletyssä
sanassa. Joku Spencer saa kirjotella paksut kirjat ja rakennella
sanasta toiseen liukastuvia pintapuolis-tosia teorioja, jotka päällin
puolin ja ulkonaisesti yrittävät selittää maailman menoa, silloin vasta
hän suuri olisi, jos hän osaisi naulata sanaksi yhden ainoankin ihmisen
sisimmän väreen. Mutta siihen ei pysty muuta kuin suurin ja
alkuperäisimmästi elävä ihminen, toisilta liukastuu se sana
syntymättömänä kädestä, kätkekööt he sitte sen heikkoutensa kuinka
imponeeraavaan ulkonaiseen tilapääviisauteen tahansa. Filosofia ei ole
verettömäin, vaikkapa humaanisiksikin itsensä kutsuvain lauseparsien
puhelemista, filosofia on todellisen, verevän, tunneaaltoisen ihmisen
rehellistä itsensä paljastamista, todellinen filosofi todistaa itsensä
siksi sillä, että tuntee aina hänen personallisen valtimonsa tykähtävän
hänen sanoissaan, silloin hän ei puhu tuulen tuomaa, jonka sama tuuli
viekin, ja silloin hänen sanansa herättävät sanottuina täysinäisen,
personallisesti tunnettavan tyydytyksen. --

Olen puhunut näin pitkälti filosofiasta, osaksi koska silläkin on
taiteen iäisyydestä ja iäisyyttä varten ammentava pyrintö, osaksi,
koska se ehkä puhtaammin vielä kuin itse taide antaa selkeän esimerkin
itse kirjottajan omaan rintaan pohjautuvasta, ja sen pohjalta lukijaa
valaisevasta ja hänen tuntemuspiiriänsä väljentävästä vaikutuksesta,
osaksi viehätyin itse aineenkin tähden laajempaan esitykseen.
Jos nyt käännämme silmämme itse varsinaisen taiteen piiriin, näemme
senkin syvimmän vaikutuksen ihmisen liikuttamisessa syvempi- ja
voimakkaampi-tunteiseksi, personallisesti rikastulvaisemmaksi. Taide
virvottaa tunteet ihmisessä, ei sillä muuta silmämäärää olekkaan.
Kauneus- ja ihanuustunteet, pyhyystunteet, puhtauden valkoiset tunteet,
totisuuden, ylhäisen halveksimisen, palavan rakkauden tunteet, kaikiksi
niiksi se koskettaa ihmisen. Ihmis-onnen ja onnettomuuden
syväaaltoisella liikutuksella se yrittää viljellä ihmisen sielua. Tai
mikä tunneväre ei rikastuttaisi ihmisen sielua? Ehkä minä esitän jonkun
esimerkin siitä, miten minä ajattelen taiteen väljentävän ja syventävän
ihmisen tuntotaustaa. En valitse esimerkkejäni erityisesti
silmälläpitäen suurivaikutuksisinta taidetta, valitsen, ensimäistä
lukuunottamatta, esimerkeikseni semmoiset, jotka mielestäni selvimmästi
alleviivaavat käsitystäni, ja antavat vähimmän tilaisuutta todellisen
tarkotukseni väärinymmärtämiseen. Tahdon kaikella muotoa nimittäin
välttää sitä, että joku saattaisi esimerkeistäni saada yllykettä oman
ahtaan, taidetta rutistavan siveyskäsitteensä vahvistamiseksi,
ikäänkuin muutamain suurten taideteosten vaikutus lähtisi
pintapuolisesta siveyssäännöstä, jonka satunnaisesti ehkä voi
interpreteerata niihin, ja tahdon sentähden jo valita esimerkkinikin
sillä silmämäärällä, ettei tässä suhteessa synny kaksimielisyyttä.

Luen "Kuningas Fjalarin" ja -- -- kuljen kuin ylhäisessä
jääkynttiläisessä eetteritemppelissä, jossa jääksi hyydettyneet
sankarit huurteisten ripsiensä alta katsovat terässilmillänsä minua,
jäätyneet sormensa miekkainsa kahvoilla. Siellä on kuin teräshelisevän
huurteisen talviaamun keskellä, jossa taivas on raikkaan kylmänä
pilaristona yllä, maa valkeana lumilakeutena ympärillä. On kuin hymniä
koko ihminen, raikasta, ankaraa, sinervän lumen säkenöivää
teräshituletta mieli, valuista avaraa viivaa maailmantunto rinnassa,
kaikki ylhäisen yksvärisyyden selkeätä ankaraa juhlallisuutta;
maailma ja elämä seisovat kuin ensimäisen hetkensä pyhässä
iäisyystunnossa silmien edessä, kaikella on iäisyys-, värähtämätön
iäisyysmerkityksensä, ja lukijan rinta hymisee hämäräksi temppeliksi
sen jokapuolella pilaroituvan hartauden koskemana.

Tai katsokaamme Byronin Don Juania. Mustan vihan pakotukseksi kasvanut
rinta on siinä päässyt puhkeamaan. Vihastuneena halveksimisen
pathoksena kuohuu runo, ylimielisellä uhmauksen riemulla heittäytyy se
kuin tiikeri pikkuis-tyytyväisyyteensä jähmettyneen maailman ylitse.
Siinä runoilijan mukana kasvaa omakin rinta saman mustan, puhkeamaan
pakkautuvan halveksimisvihan virraksi, jokainen räikeä, maailmaa vasten
silmiä osaava sana on kevennykseksi sydämelle, on kuin olisi oma käsi
ollut mukana sitä läiskäyttämässä. Runo puhkaisee rinnassa kuin uuden
voiman lähteen auki, ja siinä tallaamisriemussa kylpiessään tuntee
rajattoman, rinnanpohjaa vilvottavan, tyydytyksen, maailman pikkaista
moraalituomiota tallaavalla uhmauksen ilolla heittäytyy kirjan
hekumasanoihinkin, riemuitsee ne kerran selvästi sanotuiksi, ja
ikäänkuin riehuu kerrakseen kaiken tahmaisen tomun yltään. Don Juanissa
saa kasvaa yltyneen, punapaloisen personallisuuden väkivaltaisena
loimahtavaksi liekiksi, ja sen sanoissa saa ihmisen personallinen tunto
väkevän voimakylvyn. --

Ibsen riemastuttaa minua rypistettyjen silmäkulmainsa alta välähtävän
salamakatseensa kylmänkuumalla väliäpitämättömyydellä. Mitä sillä väliä
on, jos yhteiskunnan ahdastokeiset rajat tulevatkin murskatuiksi, jos
vain yksityinen ihminen pääsee tuntoon henkensä intensiivisyydestä
pakkautuessaan niitä rajoja vastaan? Yhteiskunta järjestyksineen on
tukalapainoinen, ihmistä tukahuttava lohikäärme, mustassa vihassa
nousee sisällinen ihminen Ibsenin teoksissa taisteluun sitä niljaista
hirviötä vastaan. Voimakkaasti kyhähtelevällä vahingonilolla näyttää
hän yhteiskunnan aina väärässä yksityistä, vaistoisella tunnolla sitä
vastustamaan heräävää yksityistä ihmistä vastaan. Ibsen osaa järkyttää
hereille itsensä tuntevan ihmisen ihmisessä, enpä tiedä, koska tuntisi
itsensä väkevämpihaluiseksi astumaan ristiriitaan kaiken omaa
ihmisyyttä pienentävän ja tukaluuttavan ulkoisuuden kanssa,
kuin Ibsenin sytyttämänä, tuntee itsessään kuin rajattoman
ponnahtamisvoiman, roihuisi punaisena palona sitä kaikkea yhteiskunnan
pienentämisvääryyttä vastaan.

Ehkä vielä puhun Frödingin "Morgonsång'ista", josta ensi
kirjotuksessanikin jo mainitsin. Siinä runossa elää aistillisen
puhtauden ilon, joka lämminihoisen alastomuuden kuvana sähköttää
mielikuvituksen. Raihnainen ihminen, joka ei siinä nautinnon puhdasta
viiniä tunne, ja joka ei sitä siemauksittain juo! Siinä laulussa tuntee
itsensä herätetyksi semmoiseen aistilliseen täysitykäyksisyyteen, että
elää kuin toisessa, olympiseksi notkistetussa ja nuorennetussa
ruumiissa, jonka notkeanivelisissä jäsenissä veri lentää keveänä ja
lämpimänä tanssina. Voimakkaan lisätyydytyksen herättää tämä runo sillä
vapahtavalla ylimielisyydellä, millä se antaa tämän ilon puhua ihan
raihnauttaan punastuvan maailman uhalla.

En tahdo puhua kaikista niistä voimakkaista liikutuksista, joilla
Shakespeare voi välähdyttää ja avaroittaa lukijansa, en Goethen
voimasta hillitä mieli avararytmiseksi kauneustyyneydeksi, en Heinen
runojen sielua hyväilevästä kyynelraskaasta tunneaallosta, en monesta
muusta sieluun heräävästä ihanuusviihdytyksestä, sanon lyhyesti
vain: runous ja taide ovat ihmisen virvottamista, ovat hänen
tuntemisaaltojensa tihentämistä, ihmisen rinnan väljentämistä
herätetyillä tunnesävelmillä. Jokainen taideteos, joka tunteena
virtaa sieluun, syventää ihmisen tunnelmataustaa. Intensiivisemmällä
tunne-energialla helteän minä Ibsenistä, ihanat värityskylvyt olen minä
elänyt Shakespearessa, kumpikin on viljellyt minun tunnepohjani
syvemmäksi.

Taide onkin ainoastaan sisällisen ihmisen herättämistä. Jokainen
sieluni lävitse aaltoava kauneuden väristys jättää minun rikkaampana ja
herkempituntoisena. Taide antaa minun elää ihmisen rinnan sulattavat
onnen ja onnettomuuden syväväräyksiset aaltotulvat. Se antaa minun elää
sen basuunasoittoisen räikeän hyökkäysilon, jolla sankarisieluksi
palanut ihminen syöksähtää maailman pikkuisia, ihmistä ahdistavia
lakeja järkyttämään ja oman laaja-aaltoisen rintansa mukaan
muodostamaan, ja nostaa minut hänen mukanaan myrskyämään sitä
yhteiskunnan matalaa, mutta tukalaa ja tukahuttavaa lyijymuuria
vastaan, mutta se polttaa minut syvätuntoiseksikin antamalla sen
taistelun päättyä kauneusvoimaisimman ihmisen mahdittomalla
lannistumisella tukalan pienen elämän edessä, sentään siinä
sortumisessaan vielä kirkasna säkenenä leiskuen sen matalan
kompastuskivensä yli. Taide liikuttaa valkoisen kukkasen kauneussilmänä
minun sieluni. Taide kasvattaa minut, milloin patoutuvaksi
vihanvuoreksi, milloin silmänräpäykseen unhottuvaksi onnenhymyksi,
milloin ihanan liikutuksen kyyneleksi. Aina taide hivelee sieluni
syvempisisältöiseksi ja herättää siinä uuden ihmisellisen
tunnevärelmän. Taide virvottaa ihmisen syvätuntoiseksi.

Sanonko minä väärin nyt, jos minä sanon, että taide herättää ihmisen
siveelliseksi? Siveelliseksi, se on hienoimmaksi, syvin- ja
totisinsieluiseksi. Muistattehan, mitä jo sanoin, että ihmisen
siveellinen elämä on olla virittynyt tuntemaan maailmaa joka
väräyksessään. Nythän olen juuri sanonut taiteen herättävän ihmisen
juuri tähän. -- Ei taide ole muuta kuin ihmisen siveelliseksi
herättämistä, eikä siveys muuta kuin taiteen heränneeksi liikuttaman
ihmisen tunto. Taide ja siveys ovat saman asian eri puolet, vaaleva ja
viheriä puoli samaa salavanlehteä.

Taideteos, joka elävällä tunnolla värähyttää ihmisen rinnan ja hivelee
hänet tunteissa tykähtäväksi, ei voi olla epäsiveellinen, olkoon se
vaikka Frödingin "Morgonsång", taideteos, joka nostaa ja saa tuleen
minun ihmistuntoni ja täyttää minun ponnahtavalla tiheäaaltoisella
sisällöllä, on aina vaikutukseltaan terävästi ja kohottavasti
siveellinen, olkoon se sitten vaikka Byronin Don Juan. -- Taide on aina
siveellistä.



TOTUUDESTA.


Mikä on oikeinta ihanteellisuutta? Rakastaa totuutta. Rakastaa totuutta
yli kaiken. Yli kaikkien kauniiden valheidenkin.

Ihmisen rikkain riemu on riemu totuudesta. Ihanaa on kuulla totisesta
tunteesta ammennettuja tosia sanoja, vielä ihanampaa on omasta
rinnastaan tavottaa todet sanat. Ei mikään muu sanottunaan
täydellisesti tyydytä ihmistä, kuin selkein totuus. Kun puhun totta,
puhtainta ja paljainta totta, silloin puhun kauneimmasti ja syvimmin
vaikuttavasti, ja minun joka sanani ansaitsee kuulemista.

Totuus on kaikessa kauneinta. Totuus on kaikessa jalointa. Jos olen
tosi aina, tosi puheissani, ja, mikä merkitsee vielä enemmän, jos olen
tunteissani tosi ja uskallan nähdä ne tosina, silloin ansaitsen olla
ihminen, maailman ihanin ilmestys. Ei ikinä ole puhuttu pysyvää
runouden sanaa, ei ikinä lausuttu sydäntä avaavaa ajatusta, ei ikinä
tehty tekoa, joka olisi jokaiselle ihmiselle ilmestynyt suurena ja
pysyvänä, ell'ei sitä sanaa tai tekoa ole lausuttu tai tehty täydellä
sydämen uskolla, täydellä totuuden palavuudella. Kaikki pysyvä
maailmassa on pohjattu totuudelle.

Totuus on sydämen palavaa uskoa siihen, mitä tekee tai sanoo. Jos minä
olen pyhästi sytyksissä jostakin tehtävästä, jos minun koko oloni
leimuu tahdosta tehdä se, jos minä sitte saan suorittaa sen tekoni
puhtaasti ja suorasti sisäisen tahtoni mukaisesti, silloin teen totisen
teon, jonka tekeminen on olemiseni riemu, ja joka tehtynä on kuin osa
minua itseäni. Jos olen kypsynyt johonkin tunteeseen, joka ikäänkuin
kirpoo olemukseni keskeltä, jos se tunteeni selkee sanoiksi minussa, ja
minun onnistuu puhua ne sanani muuttamattomina toisille, silloin kylven
totuuden sanomisen riemussa, ja minusta tuntuu kuin omissa sanoissani
olisin synnyttänyt itseni iäiseksi.

Totuus on ihmisen palavan itsensä toteutusta. Ainoastaan jos teko
suorasti lähtee ihmisestä itsestänsä, ainoastaan jos sana on paljaasti
ja ainoasti tunnetta, ainoastaan silloin tuntee tehneensä totisen teon
ja sanoneensa totisen sanan. Kun ihminen teoissaan tai sanoissaan on
rehellisesti ja välittömästi saanut vuodatetuksi itsensä esiin, silloin
on hän tyydytetty niiden tekemisestä tai sanomisesta, ja silloin hän on
varma niiden totuudesta.

Mutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä
itseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja
sanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän
voi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas
sisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa,
silloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai
tehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi
noudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan.
Mutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika
heikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä
alkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan,
ennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään
varmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten
tekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.

Ainoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea
itseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja
ainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta
että se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen
ihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että
tämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja
tietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen
ulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä
selvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on
ainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä.
Ihmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan
herätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei
ikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin
hänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä
tavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät
ja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle
pakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään
havaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja
oikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen
ihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen
kuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa
havaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä
tuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy
olla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn.
Ajatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta
ennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja
varmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää
saman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen
samallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen
itse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi.
Ainoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää
saman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos
se sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa
ihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell'en voi sanoihini valaa
tunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään
katsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan
tehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.

Saattaa kyllä rakennella kauniilta kangastelevia sanaryhmiä, saattaa
kyllä teeskennellä kaunistettuja tekoja, ne eivät kuitenkaan ole muuta
kuin tuulesta ja tuuleen haamuiltuja, joll'eivät ne suorasti ole
ihmisen varman tuntopohjan esitystä. Ell'ei sano ja tee kaikkea
suorastaan itsensä pohjalta, silloin sanoo tai tekee ainoastaan kevyitä
tuuleen fantiseerattuja ilmalinnoja, jotka kuin kokeen päälle
haparoiden ovat sattuneet muotoonsa, ja joilla ei ole mitään esitys- ja
kuvausmerkitystä takanaan, ovat ainoastaan tyhjiä kuolleita
yhteensattuneita sanoja, jotka eivät mitään kuvaa, koska niitä
puhuttaessa ei ole ollut mitään kuvattavaa, eikä kukaan niitä lukeva,
tai niitä näkevä voi niistä löytää mitään, joka valaisisi häntä itsensä
ja tuntemisensa ylitse, ja joka sytyttäisi hänet itseänsä tuntemisen
ihanalla riemulla.

Suorasti omasta tuntemuksesta täytyy sanojen olla vuodatetun, ollakseen
vaikutuksesta. On kyllä totta että puhutaan ja kirjotetaan paljon
toisenkaltaista. Se lähtee siitä, että ainoastaan harva on edes siinä
määrässä kehittynyt, että olisi tullut tuntoon tämän sisällisen
ajatushavaintonsa kehityksen välttämättömyydestä, he eivät edes ole
tulleet tuntoon siitä sisällisen tuntemustilansa olemassaolostakaan, ja
jos he lukevat jotakin, eivät he siinä lukiessaan palaa itseensä ja
itsensä pohjalta tunne sitä lukemaansa todeksi, he lukevat ainoastaan
aikansa kuluksi, ihan kuin leikkisivät jotain seuraleikkiä tai
laskisivat pasiansia. Lukeminen on ulkonaista ajankuluksi askaroimista
heillä, eikä heille ole mistään merkityksestä onko kirja, jota he
lukevat tosi vai teeskennelty. Se on tämmöistä lukemista varten kuin
syntyvät kaikenmoiset merkityksettömät kirjat, jotka toisinaan ovat
lävitsensä teeskenneltyjä ilman yhtään ainoata tuntevasta ihmismielestä
tavotettua ja tuntevaa ihmismieltä avaavaa sanakuvaa. Jos jokainen
ihminen lukemisessaan ainoastaan hakisi itseänsä totiseen ja syvempään
itsensä havaitsemiseen virvottavaa lukemista, jäisi hyvin paljon
kirjoja lukematta, ja sitte kirjottamattakin. Voi siis kyllä olla
kirjallisuutta, joka ei ole totta, ja jota sentään luetaan, minä väitän
ainoastaan että yksin se kirja, joka on totta, on totisesta ja
pysyvästä arvosta.

Mutta juuri se että useimmat ihmiset eivät ole löytäneet sitä sisäistä
lukemustapaa, josta välittömästi tunnettavasti paljastuu, mikä sana on
totta, mikä ei, tekee että se mikä sisäisesti on ehdottomasti varmaa ja
totuuden kullalle helähtävää, ei aina jokaiselle ihmiselle näy itseään
todistavan selkeästi, ja että ihmiset niin usein harhailevat
kaikenmoisten tekokultaihanteiden pettäminä. Jos olisi jokaisessa
ihmisessä sisällisyys valveilla, eivät totisesti kaikki merkilliset
kauniiksi tehdyt valheet niin helposti voisi hourata mieliä, herkkä ja
lahjomaton itsekuulustelu voisi aina helposti kuulla valhetunteen
niiden koristehelyn takaa. Tavallinen, syvempää tuntematon mielenlaatu
voi aivan helposti joutua valhe-ihanteellisuuden huikaisemaksi. Kun
esityksessä kaikki on hyvinpäin tarkottavaksi silotettua, kun siinä
kaikki kevyen pinta-ihmisen kevyet pintaliikutukset tulevat
tarpeellisella tavalla helmitetyiksi, kun se, jonka elämä on ollut
köyhäin varojen itselleen riistämistä, saa semmoisessa esityksessä
lukea ne kauniit jalomielisyysliikutuksensa, jotka hän tunsi, kun hän
kerran antoi 25 markkaa köyhälle vaimolle, kun siinä kaikki on
pintapuolisinten, ilman sisällistä ymmärrystä kuvattujen
mielialarefleksien esitystä, silloin saattaa varsin helposti enimpäin
ihmisten edessä esiintyä ylevyyden ja jalouden ja kauneuden apostolina.
Mutta jos sitävastoin tohtii paljastaa ihmisen ihmisenään, ainoana
ihanuuden vaatimuksenaan se että esittää tuntemaansa totta, silloin
saattaa monelle tuntua loukkaavalta ja olemisen kauneutta viottavalta.
Hyvin monelle ihmiselle voi esm. Topelius sentimentaalisessa
tunteilussaan, joka enemmän katsoo kaunistelevasti, kuin kauniisti ja
suuresti elämään, ja joka matalain ja pintapuolisten kauneus- ja
siveys-tunteiden ihannoimisellaan näyttää helposti voivan unnuttaa
kokonaisen kansan syvästä ja rehellisestä totuuden rakkaudesta, hän voi
monelle näyttää totisemmasta ihanteellisuudesta syttyneeltä, kuin esm.
Nietzsche, joka palaa elävintä totuuden pathosta, ja jonka joka sana
rehellisyysliekissään on ihmisen omantunnon heränneeksi tulistamista.
Löyhiin, tyhjänfantastisesti, tai keveän satunnaisesti muodostuviin,
hiukan tunteileviin ajatusyhtymiin voi vähän jokainen sisällyksettöminä
ajankulutushetkinäänkin itsensä jättää, syventymiseen ja jokaisessa
uudessa ajatuksenaukenemisessa yhä syvempään kamppailevaa esitystä
seuraamaan tarvitaan totista, sisäisimpään totuuteen koko henkensä
voimalla taistelevaa mieltä.

Ainoa oikea tapa ja ainoa tyydyttävä tapa, jolla pitää sanottavansa
esittää, on siis esittää se todesti, tosimpaan ilmaisuun
kamppailevasti. Ei ikinä saa tyytyä ennenkuin siihen sanaan, joka
suorimmasti on oman mielialan paljastus. Totuus on se, jonka koko
olonsa hetkellisessä pyhässä hartaudessa tuntee, ja totuuden lausuu,
kun muuttamatta ja tarkasti kypsyttää sanaksi tämän tuntemuksensa. Näin
lausuttu tuntemus on ihana sanaksi muodostaa, ja kuultuna herättää se
totista iloa. On sanomattoman ihanaa kuulla sanoja, jotka tarkasti
kuvaavat syvällisen mielen sisällisiä tuntemuksia. On ikäänkuin
valaiseva säde yht'äkkiä loistaisi syvälle sydämeen niitä lukiessa, ja
ikäänkuin sen valossa yht'äkkiä näkisi kaukaisiin ennen hämäryydessä
uinailleihin perspektiiveihin mielessään. Tuntee ihanasti sen että
semmoinen tuntemus on ollut ihmisen voimassa sanoiksi haahmota, vielä
väkevämpänä herää riemu siitä, että omassa itsessään tuntee sen syvän
sanan todeksi todistuksen. Ainoastaan se ilo on tätäkin iloa korkeampi,
jonka tuntee kun itse on onnistunut lausumaan toden, todeksi koko
olemistuntemuksellaan takaavan sanan. Kun siinä on hautonut ja hautonut
tuntemuksensa yllä, tavottanut ja tavottanut sitä tyhjentävää sanaa ja
se vihdoin kirpoo sanottavan asian keskeltä kuin vapahtava aurinko,
silloin hyökyy niin voimakas ilontunto mielessä, että melkein tuntee
aistittavaa nautinnossa vapisemista. Kun tuntee itsensä toteutetuksi
lukemassaan, tai kun sanoissaan on mahtanut paljastaa sisäisen
tuntemuksensa, silloin on ihmisellä kummallakin kerralla ihana tunto
kuin olisi hän tehnyt virkistävän sukelluksen ihanamman ja
täydellisemmän olemisen lähteeseen.

Ainoastaan jos sana on lohkaistu persoonallisuudesta, jonka lävitse
olemisen tuntemus elävästi tunnettuna virtaa, ainoastaan silloin se
sana on sana, joka vapahtaa ihmisen itsensä tuntemiseen. Lausunnan
totuus riippuu lausujan persoonallisuudesta, jos sana on tulistettu
lausujan elämäntunnolla, on se tosi ja itsensähavaitsemiseen herättävä,
ell'ei sitä elämänjuurta siinä tunne, on se vaikutukseton. Ei edes
tarvitse uskoa sanomuksen ulkoiseen olemisen selitykseen ja
ulkonaisesti toteutettaviin johtopäätöksiin, silti se sanomus voi olla
tosi ja totuuden havaitsemisella rintaa liikuttava. Minä en usko
kirjaimellisesti Nietzschen lauseihin, mutta minä uskon siihen henkeen,
joka on synnyttänyt ne lauseet, sanoissa havaitsen minä sen
elämäntuntemuksen, josta ne sanat ovat vaan tulvahdusta, ja tunnen
tyydytyksen sen totisesti tuntevan hengen tuntemisessa. Minä tunnen
Nietzscheä, en pintapuolisella punnitsemisella ajattele Nietzscheä, ja
siten saan minä Nietzschessä välittömästi häilyä väkevän, olemisen
syvyyksiä tuntemaan vaipuneen hengen tunneaalloissa ja siitä herätä
syvätuntoisemmaksi itsekin. -- En minä ymmärrä sitä, että muulla
toivolla lähestytäänkään filosofia. Epäilen että ne ihmiset, jotka
filosofiassa etsivät selväpiirteistä ja käytännöllisesti todeksi
havaittavaa olemisen selitystä, että ne eivät etäisimmästikään kykene
filosofiseen ajatuskantaan. Ensimmäinen ja ainoa ehto ollakseen
filosofi on se että elävästi ja täydellisesti havaitsee, että koko
olemisemme on jokaisessa silmänräpäyksessään salaperäisintä, jota
täydellisesti käsittämään ei kukaan olevainen voi kirkastua samalla
olemisestaan häviämättä, ja että ainoa filosofinen suhde siihen on
resigneerautua sitä raittiin käytännöllisesti selittämästä. Sokrateen
lause että filosofin ainoa syvempi tieto toisten ihmisten rinnalla on
se tieto, ett'ei ihminen tiedä mitään, on vieläkin ainoa filosofista
mieltä osottava kaiken tiedon lopputuntemus. Me olemme ja elämme
äärettömän ihmeellisyyden keskellä, jossa me itse ja kaikki
ympärillämme, pieninkin on selitysvoimamme ulkopuolella. Ainoa
tuntemus, joka kerrallaan voi herättää ihmisen filosofiksi, on
kerrassaan kaikessa merkityksessään ja kaikessa elävässä valtaavassa
totuudessaan havaita tämä. Filosofin sanoissa ei ollenkaan ole
merkityksestä, minkä hän sattuu puhumaan elämän ulkonaisesta
rakenteesta, hänen sanojensa ainoa ihanuus ja totuudenvoima on siinä
että hän niissä paljastaa ihmisen tunnon salaperäisen elämän keskellä.
Ei ihminen vaadi tietoa yleensä, ihminen vaatii tietoa siitä, mitä hän
ihmisenä tietää voi. Muistan harvoin tunteneeni voimakkaampaa
ihastusta, kuin lukiessani Pascal'in lauseita ihmisen tuntemusvoimasta
iäisyyden ja äärettömyyden edessä, niissä sentään ei ollut muuta
sanottuna kuin ihmisen huimaistu huikaistu tunne niiden edessä, ihmisen
voimattomuus tunkea niiden kokonaiseen ymmärtämiseen, mutta juuri tämä
ihmisen elävä tunnettu tunne ihastutti minua ja antoi minun niiden
sanojen edessä tuntea sitä samaa iäisyyden huumausta. Ei vaadi tietää
asiaa, vaatii tietää ihmisen tunnesuhteesta siihen, ja sen tunnesuhteen
vilpitöntä ja oman tuntemuksen valossa oikeaksi havaittavaa esitystä.
Jos syvän ihmisen tuntona tunnen, että ihminen ei voi tuntea maailman
kaikkeuden olemis-selitystä, ei ikinä voi ihmisenä siihen vajottautua,
silloin olen siitä kysymyksestä rauhassa. Enempää kuin en siitä tule
toivottomaksi että maailmassa elävänä olen painovoimalla maahan
sidottu, enempää ei sekään minua lannista, että havaitsen
ihmisenäolemisen asettaman rajan tietämiseni mahdollisuuksille. Ainoa
vaatimukseni on vaan että jokainen sana, joka näissä kysymyksissä
puhutaan, on ihmisen sielussa tunnettu ja tunnettava. Tarkotan, että
filosofin sanoissa pitää saada tuntea tunteva ihminen läsnä, tunteva
ihminen, joka jokaisesta sanastaan vastaa koko tuntevalla
persoonallisuudellaan. Pitää saada uskoa filosofiin, pitää hänen omasta
havainnostaan ammentamansa esityksensä avulla herätä yhtä syvällä ja
voimakkaalla selvyydellä nähtyyn itsetuntemuksen havaintoon. Filosofin
esitys, jossa hän paljastaa itsensä, on minulle niinkuin peili, jossa
minä näen itseni, ja hänen olemisentuntemuksensa on hereillä
minussakin, kun minä sen esitystä itsessäni tunnen. Filosofi vahvistaa
ja syventää ihmisen itsetuntemusta, ei lisää hänen tietojaan, vaan
herättää tietoisaksi hänen persoonallisen olemisen tuntemisensa.
Filosofin sanojen pitää olla persoonallisesti tosia, ja ihmisen
itsetuntemuksessa tosille kajahtavat, silloin ne vahvistavat jokaisen
ihmisen sisällisyyttä, ja silloin jokainen niissä sanoissa löytää
sisällisen olemuksensa toteutuksen ja rauhan.

Totuus on siis esitettävän asian totista tuntemusta ja sen
tuntemuksensa oikeata esitystä. Jos esityksessä tämä tuntemus astuu
selvänä esiin, silloin tuntee sitä sanoessaan voimakasta sanomisen
iloa, ja silloin sitä kuulevakin ilostuu senkin asian sanotuksi
kuulemisesta. Hän, joka näin tahtoo puhua, ja hän, joka on oppinut
tällaista kuulemaan, heille on totisesti ja vilpittömästi sanottu sana
korkeimmasta arvosta, he vaativat aina tunnon mukaisen toden sanan
huolimatta siitä, soveltuuko se sana ulkonaisen yhteiselämän suhteihin,
vai ei. Ainoastaan tosi, totisesti tunnettu sana on arvosta heille,
eivätkä he sanan arvoa ikinä sen muussa merkityksessä punnitsekaan,
kuin tässä sen absoluuttisessa totuusmerkityksessä. Ollakseen heille
pätevän, pitää sanan olla suoraan tuntemuksesta kasvaneen, ei ainoakaan
syrjäkatsaus siihen, kuinka se yhteiselämän suhteihin saattaa soveltua,
saa heikentää sitä sen todessa tunteen tulkitsemisessa. Ainoastaan
itsestään, omasta sanoihin tulistetusta tuntemuksestaan pitää
säkenöityttää sanansa esiin, jos tahtoo niille totuuden arvon;
empimättä ja arvelematta täytyy antaa niiden leimuta esiin, silloin
ainoastaan välähtelevät ne totuuden kultana.

Ihana on semmoinen totuus, arvelematta, seurauksiaan säikähtymättä
itsensä asettava, ikäänkuin jumalan sanana ehdottomalla
itsekylläisyydellä olemiseen puhkeava, josta kuin elävästä itävästä
organismista voi puhjeta koko uusi ajatusten maailma. Semmoinen totuus,
ikäänkuin ihmisen itsensä ajatukseksi synnytys, tai ikäänkuin hänen
sisimmän olemuksensa sanaksi vanginta, on ainoa ihana sanonta, on ainoa
ihmistä tyydyttävä sanonta, on ainoa, jota kuullessa ihminen tuntee
kuin olemuksensa toteutuvaksi. Totuus, totuus, joka ei ole muuta kuin
totuutta, paljasta palavaa tunteen totuutta, se on ihaninta. Ei
yksikään tekokaunistus tee sanottua ihanammaksi kuin se että se on
tosi, kokonaisesti tosi, silloin se loistaa kuin itsevaloisena
aurinkona ja kaikki muu siinä hukkuu sen totuuden loistoksi. Kaikki
kaunis, kaikki ylevä ja jalo, kaikki pyhyydellä värähdyttävä ei koskaan
ole muuta kuin totuutta, hartaimman tunnon hartaimmasti sanomaa, ja
kaikki ne ovat vaan totuuden säteitä meille, joissa totuuden aurinko
loistaa eteemme.



PUHE ILOSTA.


Onhan maailmassa monta hyvää ja kaunista asiaa, jonka puolesta on
puhuttu, ja hyvästikin puhuttu, ja jonka puolesta, sivumennen sanoen,
kyllä kannattaakin puhua. Yksi kehottaa työhön ja ahkeruuteen, toinen
voimakkuuteen luonteessa ja mielipiteissä, yksi muistaa isänmaata,
toinen kanssaihmisiä, kolmas yleviä ihanteellisia harrastuksia, niin,
on lukemattoman paljon jaloja pyrintöjä, joilla kaikilla on
kehottajansa ja saarnaajansa. -- Nyt olen minä sentään ollut
löytävinäni yhden hyvän ja kauniin asian, josta en ihmeekseni huomaa
ylistyspuheita pidetyksi. Uskoisitteko, hyvät kuulijat, että se on ilo,
joka näin on jätetty orvon osalle? Ilo juuri se on. Siitä sentään,
toisten hylkäämästä, tohdin minä nyt ruveta puhumaan. Tai en sentään
rupea suoraan puhumaan siitä. Jätän sen nyt aluksi hiukan syrjään,
saadakseni ensin tilaisuuden esittää erään uuden ja ehkä oudonkin opin,
joka on sydämelläni.

Olettehan aina kuulleet käskettävän: tulkaa hyviksi, ihmiset! Se onkin
oikea ja kaunis oppi. Nyt tahtoisin minä sentään muuttaa sitä oppia
hiukan: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi! -- Iloitkaa
ihmiset että te tulisitte hyviksi! Siinä se minun uusi ja outo oppini
onkin, jonka lupasin esittää.

Tietysti tämmöinen on vaikea ja työläs oppi. Elämähän on karua työtä ja
leipä on kovaa, missä on siis ilon sija siinä? Elämähän jännittää
meitä, aamusta ehtooseen, ja uudesta aamusta uuteen ehtooseen, ja niin
yhä olemme oman työmme eteen valjastettuina; kun yhden toimen jätämme,
on toinen jo edessämme odottamassa, elämämme on ikäänkuin yhtäjonoinen,
matalasti nouseva vastamäki, jossa ei ole huoahtamisen taipaletta, vaan
yhtäpäistä, jamaavaa, horrostuvaa längistävetämistä. Siinä vähitellen
muu ympärillä häälyvä elämä sakeentuu silmissä harmaaksi, ihminen
kohmettuu omaan työhönsä ja omaan pyrkimykseensä, tulee kuin
jännitykseen vedetty vieteri, jossa aina kytee sama pingottunut veto ja
sama levoton eteenpäin ahdistus, jota oman tehtävän pakko yhtäpäätä
pitää tunkevassa vireessä. Siinä riutuu mieli vähitellen tukalaan
nääntymykseen, ihminen jäähmettyy itseensä, ympäristö, toiset ihmiset
ja heidän elämänsä, maailman kaikki, ihmisen itsensä ulkopuolella
olevat ilot ja kauneudet, onnen ja onnettomuuden väreet, kaikki heleän
kirkasmielisyyden ja tumman kärsimyksen soitot juoksevat silmissä
yhdentekeväksi yksitoikkoisuuden viivaksi: ihminen uupuu
mustahaaveiseen sekavaan oloon, jota yhtähyvin voi kutsua itsekkyyteen
pimenemiseksi, kuin työhönsä ja tehtäväänsä vaipumiseksikin. Semmoista
on elämä ja semmoiseksi se ihmisen saa; -- ja sittekin sanon: iloitkaa
ihmiset! -- Totta semmoinen on työläs oppi.

Oletteko huomanneet: mitä suuremmassa pimeydessä ihminen on, sitä
herkempi on silmä havaitsemaan hienoimmankin valonheijastuksen? Missä
ihminen on uhkaavimmassa hädässä, siellä hän on nopein keksimään
pelastuksen tien. Jos elämä on tämmöinen, nurjin ja vaivuttavin, niin
väitän minä että niin se onkin ihmiselle paras. Jos se on nimittäin
tämmöinen, niin se itse jo tuskallaan ajaa meitä hakemaan lievitystä
tästä tuskastaan. Ja juuri tuskansa laadulla ehkä terottaa silmämme
hienommiksi löytämään sille oikean lievikkeen. Elämän piina, kuten
muistamme, on juuri siinä että se hiljalleen ja hiljalleen uuvuttaa
ihmisen pimeään valottomaan itsekkyyteensä ja vangitsee hänen
tehtävänsä ja tarkotuksensa ahtaitten yksitoikkoisten seinien väliin.
Mutta kun sen kerran tiedämme, niin silloin tiedämme pelastuksen
myöskin: pois, ulkopuolelle oman ahtautemme, hengittämään vapaan
maailman iloista leijaavaa ilmaa! Ihmisen ympärillä on suuri, vapaa,
värikirkas maailma liikkumassa ja elämässä. Siihen silmäys ja henkäys
sen leppeitä syleileviä ilmoja, ja elämän ilkeä taikaverkko on
puhkaistu! Meidän täytyy vaan osata aueta itsistämme elävälle
maailmalle ympärillämme ja kohta heltiää meissä valuisampi liikutetumpi
olo. Ettekö ole joskus, kun olette kohdannut jonkun parhaan ystävänne,
ja saanut unehtua puhelemaan hänen kanssaan, ei hänen eikä omista
asioistanne, vaan muuten vaan puhelemaan, mitä ilma mieleen tuo, yhden
hetken sitä, toisen tätä, mutta koko ajan kepeästi ja juoksevasti,
niinkuin se sattumalta puhuttu asia on sattunut värähtämään mielen
lävitse, ettekö semmoisen hetken jälkeen ole tuntenut oloanne ikäänkuin
viillytellyksi ja kevennetyksi. Semmoisia kepeitä ja huolettomia hetkiä
pitäisi ihmisen koettaa osata valmistaa itselleen. Ihmisen pitäisi
oveta osaamaan unehtua semmoisiin mielioloihin että hän niiden siivillä
voisi liukua oman elämänsä jännityksen ulkopuolelle. Siihen hän pääsee,
kun hän hetkeksikin osaa irrottaa mielensä omasta itsestään ja omista
pyrinnöistään ja osaa heittää valuisen avoimen katseen elämään
ympärillään. Sillä maailma on väriä ja valoa ja elämän liikettä, ja kun
jättää silmänsä sen näkyyn, niin kyllä sillä kiinnittämisen voima on.

Mutta ennenkuin unohtuneella sydämellä voi maailman näkyyn jäädä,
täytyy mielen olla herkän ja sulaneen, täytyy osata rakastavilla ja
liikutukseen syttyvillä silmillä syventyä elämän väräjöivään näkyyn.
Täytyy olla oppinut _iloitsemaan_ elämästä. Ilo nimittäin, se on
ihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja
sydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan
jännityksen solmut. En minä tiedä, mitkä väräjävät sanat minä siitä
lämminsilmä ja rakas-silmä ilosta herättäisin. Ilo on rakastavan
sydämen avonainen kukoistus, ilo on hienon mielen puhdas liikutus.
Oletteko joskus oikein ilona ollut? Kun sydämenne heräsi helmenä teissä
ja värisi liikutettuna kauneutena ja rakkautena. Kun ihmiset teidän
ympärillänne tulivat teihin niin hellässä ja auenneessa ystävyyden
värähtelyssä, että koko olonne oli kuin suurta puhkeavaa kyyneltä,
jossa tuntemisenne värisi. Ettekö muista, kuinka silloin joka värähdys
elämästä ympärillänne oli kuin sisällistä kirkastumista. Semmoinen on
se hohtosilmä ja liikutusrinta ilo ihmiselle, sen koskettamana voi
hänen rintansa puhjeta maailman syväsilmäiseksi ja herkkämieliseksi
kuvastukseksi, ilossa väräjää ihmiseen hienoin liikutus ja kirkkain
tunne ja hiveltyin onnen aavistus.

Mutta mistä tämmöinen ylhäinen valutus ihmisen pimeässä sydämessä?
Maailma sen sytyttää, maailma itse. Maailmalla on tuhat värettä ja
välkyntää, maailma vapisee elämän rikkautta. Avaa sille silmäsi ja
rintasi, niin tulee se maailma ja tulvii sinuun ja virittää sinun
rikkaaksi ja riemuitsevaksi. Ei sinun tarvitse muuta, kuin että
hetkeksi jäät vapaalla ja valuisella huomiolla oman olosi ulkopuolelle
toisten oloa ja toisten elämää tuntemaan, ja kohta tunnet kuin vapaita
ja huolettomia ilmoja liiteleväsi. Siinä hiipii semmoinen lepuuttava
hyväilevä huolettomuus ihmisen ylitse, tuntee kiitolliseksi ja
vilkastuvaksi itsensä, kun jo onkin toisten kanssa, ja yhä herkemmäksi
ja avonaisemmaksi kukoistaa, kuta unohtuneemmin tähän oloon itsensä
osaa jättää. Ihmiset kun he keskenään ovat, ovat tointoisensa pelastus.
Tointoisensa kanssa yhdessä imevät he itseensä ilostumisen mehun,
tointoisensa hupina he itsekin kirkastuvat ja tuoreentuvat. Ja tämä on
suuri asia, että näin tapahtuu, sillä ainoastaan iloitsevassa ja
aukenevassa ihmisessä pääsee elämä puhkeamaan kukkaan ja kauneuteen,
vasta semmoisessa mielessä virkoavat puhtauden ja ylevyyden ja jalouden
henget. Ilo on ikäänkuin aurinko, joka saa ihmisen rinnan kukoistamaan.
Iloisessa mielessä valuiset henget vaikuttavat, siinä kaikki pyhät ja
pyhimmät tunteet virkoavat, siinä kaikki liikutuksen ja rakkauden
sävelet väräjävät. Ilosta voi puhjeta ihmisen sydämessä lähimmäisen
rakkauden hellä kukkanen, ilosta voi mieli puhtaaksi ja yleväksi
heijastua ja hengen heleätä kirkkautta janoomaan ruveta, iloitsevaan
rintaan isänmaakin elävänä ja lämpimänä tuntona värähtää, ilossaan
ihminen taivaan pyhyyteen ja uskon voimaan voi kasvaa, ilosta ovat
puhjenneet ihmisen kauniimmat näyt ja korkeimmat kuvat. O, ilo on
ihmisen rinnan hiljaisin ja hienoin ja kaunein liikutus, eikä ihmisellä
ole yhtään ylennettyä hetkeä, jonka sieluna ei ilo olisi!

Kun minä nyt siis sanon: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi,
niin enkö minä siinä sano rikasta ja kirkasta oppia! Leppeytykää,
sulakaa ja puhjetkaa iloisiksi, niin te tulette hyviksi
ja syvämielisesti onnellisiksi ja teidän sydämenne kumpuu
kajastelevahohtoiseksi helmeksi, jossa autuus päilyy. Ja lisäksi:
uskokaa tähän iloonne, ja pitäkää sitä elämänne suurimpana kalleutena,
älkääkä halventako sitä itsenne edessä pitämällä sitä joutavana ja
turhana leikkihaluna itsissänne, sillä siinä on sentään teidän rintanne
puhtain ja ylevyyteen pyrkivin halu teitä ohjaamassa, ja sille
kuuliaisina voitte te luoda taivaanne omaan rintaanne. Ilossaan ihminen
elää taivaan elämää, elää kirkkauden ja hengen ylevää ja sointuvaa
elämää, ilo on ikäänkuin ovi hengen valtakuntaan, ilossaan virittyy
ihminen sellaiseksi, että kaikki hyvät liikutukset häntä jalommaksi ja
puhtaammaksi ja korkeammaksi sävellyttelevät. Ainoastaan hyvä ihminen
iloitsee, ja ainoastaan ilossaan on ihminen puhtaasti hyvä.

Iloitkaa siis, ja uskokaa iloonne, käykää luottamuksella sinne, missä
näette ilon hengen teitä viittoilevan, ei se koskaan teitä pettävänä
kutsu, ettekä ilojenne puhtaita hetkiä ikinä kadu! Iloitkaa hyvät
ihmiset, pitäkää ilon kirkas-silmä pääskystä aina olallenne
visertämässä, iloitkaa ja laulakaa ja tanssikaa ja olkaa sointuvat ja
hyväsydämiset, vielä harmaapäinäkin hymyilkää ja olkaa ystävällisiä,
sitte te elämästänne lämpimän ilon tarhan teette ja oman mielenne
taivaaksenne kirkastatte. Minä päätän, kuten jo moneen kertaan olen
toistanut: iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi!



HAUTAJAISPUHE.


Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään
jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua,
vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla
rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.

Elämä, mitä se on? Se on ihmeellisin ja salaperäisin asia maailmassa.
Ei elämä kaunis ole, sillä usein se lyö kammostuksella meitä, ei elämä
onnenlämmin ole, sillä usein se ottaa meidät kuin riutumus ja käärii
yksinäisyyden hädällä, ei elämä ylevä ole, sillä usein se antaa
jaloimman kuivata meissä ja usein se saa nousemaan kasvoillemme häpeän
tukalan punan. Mutta minä valehtelisin, jos minä sentähden sanoisin,
että elämä on meidän vaivamme ja ahdistuksemme. Sillä elämä ei ole
mitään tästä, ei se onnea ole, eikä onnettomuuttakaan, vaan se on me
itse, meidän olemisemme syvyys, meidän tuntemisemme, se on sekä
onnellista että onnetonta yhtähäävaa, se on kaikki, mikä tuntonamme
meidän itsemme lävitse käy, se on häpeän punaa ja mielen ylevyyden
heijastelua, se on onnellisen lämmintä hymyrusotusta ja se on kaivetun
ja särjetyn mielen nyyhkynää, elämä on kaikkea, johon kieli sanoja
löytää, se on jok'ikinen liikahdus, joka ihmisen mielessä värähtää,
hennoin ja hivelevin, tai painuvin ja katkerin. Kuulkaa, me, jotka
elämme, meidän rinnassamme kuvastavat kaikki elämän ja maailman värit.
Ajatelkaa itsessänne ja te tunnette, että teidän omassa rinnassanne
piilee sekä taivaan helein ja kuultavin hymy että tuskan jäykin
silmäntuijotus, teissä on sävel sulavinta ja liikutetuinta hyvyyttä ja
puhtaimmasti hengittävää sydämen jaloutta, mutta teissä on myöskin
pimeintä itsekkyyden hiivintää ja kavalaa kylmästipunnitsevaa
epäluotettavuutta, ei ole niin kirkasta eikä niin mustaa, josta teissä
ei ole värähdystä, ja jota te ette tuntisi, taivaan te voitte rakentaa
ja taivaan kuvata mielenne ihanuushyminöistä, mutta tuskan sijankin
voitte tuntea mielenne särkyvässä hädässä ja alhaisessa nääntymyksessä.
Niin soittaa elämä ihmistä.

Ajatelkaa, ihminen, joka elää, jonka elämä on niinkuin tulvinaan ja
loputtomasti soimista, ajatelkaa, ihminen voi kuolla. Ajatelkaa, rinta,
joka tällä tapaa voi elämässä väräjöidä, voi seuraavana hetkenä olla
sammuksissa. Minä en tiedä mitään ihmeellisempää. Miksi on tänään
kaikki väräjävää liikettä ja ikäänkuin loppumattomiin kajaavaa ilo- ja
surusäveltulvintaa, ollakseen huomenna yhtä vaiennutta ja äänetöntä,
kuin jos ei sitä ikinä olisi ollutkaan? Mieli seisahtuu tämän edessä.
Meidän elämämme, tuo tuhannesti, pienimmästi ja suurimmasti väräjöivä
sävelmaailma on ikäänkuin seisahduttavan kuoleman halaama. Elämä sammuu
hetkessä kuolemaksi, äänettömäksi, äärettömäksi. On ikäänkuin olisi
käyskellyt lumopuistoa, jossa kukkaset kimaltelivat kedoilla, puut
koreilivat hohtelevissa lehdissä ja kirjavissa kukkasissa ja jossa ilma
heläjöitsi lintujen laulusta ja leikkiväin lapsien äänistä, ja sitte
yht'äkkiä astuisi sen puiston iloisesta häilynnästä ja helinästä ja
havaitsisi että se lumopuisto onkin vaan pieni kangastus-saari
äärettömän äänettömän meren sylissä, joka on niin laaja, ett'ei taivaan
kansikaan jaksa levittäytyä sen pimeää pintaa rajottamaan, ja niin
liikkumaton ett'ei ainoakaan aalto häily sen rannattomalla pinnalla,
havaitsisi vielä että se saari on vaan kangastus-saari sillä
äärettömällä hengettömällä merellä, jonka saaren heleä liikkuva elämä
joka silmänräpäys hupenee silmäin edessä sen meren liikkumattomuudeksi,
toiselle taholle taas hulmuten uuteen elon ja ilon rusopilveen. Ettekö
näe sitä syvää kirkastavaa kajastusta, jonka äänetön, suuri, iäisesti
vaikeneva kuolema elämälle antaa! Elämä, kirkas ja kukoistava, sille
heittää ympäröivä kuolema ihmeellisen, salaperäiseen hohtoon herättävän
valaistuksen. Ikäänkuin joskus sameassa synkässä myrskyilmassa, kun
joku yksityinen auringonsäde sattuu puhkaisemaan raskaat pilvet,
jollekin yksityiselle puulle lankee merkillinen, salaperäisessä
heleydessä väräjöivä valaistus, samoin kasvaa elämäkin ympäröivän
kuoleman kalveessa nähtynä ikäänkuin itsestään hohtavaan,
sateenkaareisessa gloriaheleydessä loistavaan kirkkauteen. Tuo lämmin,
värjyvä, joka solun vihannoitsemaan saattava elämä, tuo, joka joka
silmänräpäys täyttää ihmissydämen olemisen sykähtelyllä, tuo, joka saa
ihmisen olon olemaan kuin tulvillaan olevan virran, jossa koko oleminen
yhtä haavaa läikkyy ja liikkuu ja peilautuu, tuo elämä, joka aina on
täytenä, missä se on, eikö se ole salaperäinen ja selittämätön ja pyhä,
kun sen huomaa kuoleman sylistä esiin kirkastuvana. Miksi on
äärettömän, iäisen kuoleman keskellä sen synkeyden taustalta ihanasti
ja selkeästi esiin leimuva olemisemme ilon ja tuskan loisto? Kun sitä
ajattelee, niin hartaudella jää ihmettelemään omaa elämäänsä. Meidän
koko olemisemme on ihmeellisintä ja salaperäisintä ja selittämättömintä
siinä kun se kuoleman yllä ihanana loistovärisenä kangastuksena häilyy.
Kaikki mielemme liikutukset ovat ihmettä. Ilo ja sulanut onni, joka saa
mielen päilymään ja rauhassaan hymistelemään, rusottava lämpö, joka
kutoo itsensä ihmisen sydämen ympärille, ja saa mielen aaltoamaan
hiljaisena autuaana keinuntana, pusertava jäykkä tuska, joka vetää suun
ympärille kärsimyksen piirrot ja saa mielen nääntymään, kaikki ne ovat
ihmettä, jos niitä oikein osaa kuolemaa ajatellen katsoa. Elämä on
puhjennut kuoleman keskeltä, elämä, rikas, soiva, kukkasissa ja
auringossa riemuitseva elämä virkoo äärettömän sammuneen kuoleman
keskeltä, kun sen ajattelee, silloin huomaa elämän hennoimmassakin
väräjöinnissä ihmeen, jonka tunteminen seisahduttaa sydämen. Tässä
valossa katsottuna on elämällä joka hetkessään, joka tunteessaan iäinen
merkitys, tuntee elämässään itsensä kuin juhlallisessa ylhäispilarissa
temppelissä, jossa kaikki, mikä herää silmään, värähdyttää mielen
pyhään ja ylennettyyn hartauteen. Elämän joka silmänräpäys on syvä,
jokainen tunne ja jokainen mielen värähdys on ihmisen olemisen
syväsisältöistä jumalanpalvelusta, jokainen eletty hetki, jos sen
oikeasti osaa nähdä, herättää hartaaksi ihmisen. Elämä on ihmeellisintä
ja rikkainta, elämä pitää elää hartaalla ja syvällisellä mielellä. Niin
arvokas ja merkillinen on jokainen elämän hetki, että se pitää elää
samalla tunteella kuin harjottaisi salaperäisintä ja pyhintä
jumalanpalvelusta.

Alussa kysyin, kuka on onnellinen. Nyt voin siihen vastata, hän, joka
on elämän elänyt, hän, joka on ilon ja surun rikkautta sydämessään
soitellut, hän onnellinen on. Onnelliset me, joille elämän suuri ja
syvä lahja on annettu, onnelliset sittekin, vaikka se joskus sammuu!
Sillä me olemme kerran saaneet soittaa olemisen rikasta näkyä
itsissämme, ja kun kerrankin on saanut koko itsessään soida, niin
palkitsee se vaikka iäisen vaikenemisen jälkeenpäin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmisestä ja elämästä - Kirjoitelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.
Home