Title: Kuningasten jälkeläinen - Seikkailuromaani
Author: Treller, Franz
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningasten jälkeläinen - Seikkailuromaani" ***


KUNINGASTEN JÄLKELÄINEN

Seikkailuromaani


Kirj.

FRANZ TRELLER


Suomentanut Anni Swan



Otava, Helsinki, 1912.



SISÄLLYS:

  1. Kuninkaan lapsi.
  2. Pablo ja Mariquita.
  3. Ryöstö.
  4. Verivihollisen vallassa.
  5. Kreivi.
  6. Pako.
  7. Äidin kuva.
  8. Maya-soturi.
  9. Kuninkaan talo.
 10. Koti.
 11. Palopaikalla.
 12. Takaa-ajo.
 13. Rosvot.
 14. Vuoristossa.
 15. Lähenevä kosto.
 16. Kotiin paluu.
 17. Mayain kuningas.



ENSIMMÄINEN LUKU

Kuninkaan lapsi.


Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan
pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka
orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä
täällä yksinäinen puu.

Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan
päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli
käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.

Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia
etelää kohti.

Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu,
josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.

Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien
hevostensa vauhtia.

"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen
ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä,
jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.

"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike
[= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla
kielellä.

"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen
kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."

"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu
päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy
kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo
joutua ikuiseen pimeyteen."

"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."

"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki
mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."

Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui
tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme
hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"

"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan
vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole
välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille
punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä
katoaa heidän joukkoonsa."

"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."

Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän
sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä
minun käteni toimesta."

Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa
sanat, mutta hän oli ääneti.

He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella
puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.

Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen
ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti
heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.

"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut
nelistämään!"

"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.

"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"

Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma,
joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä
pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.

Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.

"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun
meillä on lapsi."

Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto
oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten
jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja
karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.

Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja
peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat
metsän läpi.

Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on?
Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se
merkitsee?"

Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan
viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät
peitteestä.

Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui
hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.

"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."

"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen
miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."

"Mistä he tulivat?"

"Pohjoisesta päin!"

"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he
valkoihoisia?"

"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."

"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"

"Emme mitään, señor."

"Tasanko on selvä?"

"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa
etelää kohti."

"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.
Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."

Poika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle,
missä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä
istui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden
ikäistä lasta.

Kaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä
lähteestä.

"Tuotko metsänriistaa, Diego?"

"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!"

"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki --?"

"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta -- katso!"

Näin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan,
joka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä
asuu siis ihmisiä."

"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain
siten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen
tänne."

"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka
Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen
puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."

"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin
jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."

"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."

"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka
metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta
herralta. "Mitä olet nähnyt?"

"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten
toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan,
mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin
kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin
olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."

"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen
intiaani."

"Kaunis lapsi, Diego."

Pikku poika oli todellakin sievä.

"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet
pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."

"Oi Diego, sehän olisi kauheata."

"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia
vain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon."

Peoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli
takaisin.

"Mitä kuuluu, Francisco?"

"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire."

"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan."

"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?"

"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se
mukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme
sattuu."

Pikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen
käsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka
liikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin
ravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen
nauroi ja ilakoi ääneen.

"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin,
tietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina", hän jatkoi
kääntyen intiaaninaisen puoleen, "pidä sinä huolta heimolaisestasi.
Meidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi
luultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua
Meksikon alueelle niin pian kuin mahdollista."

"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan."

"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta
kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."

"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.

"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit,
me lähdemme matkaan."

Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin
selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen
ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän
jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.

Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa
pohjoista kohti.

Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut
pakolaisille suojapaikan.

Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat
raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä
rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni
perheineen pelastaakseen henkensä.

Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego
seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.

"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo
oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon.
Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta
nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. _Adelante
companeros!_ Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät
vielä."

Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan
niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.



TOINEN LUKU

Pablo ja Mariquita.


Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin
maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.

Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja
kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa.
Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa
pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi
heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana,
niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi
hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin
osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet,
taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien
rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön
kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta,
kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka
jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.

"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."

"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä
menetetty."

He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt
kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan
siellä täällä.

Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he
katselivat merelle.

Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen,
nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli
valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.

"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli
kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä
vahingoittunut?"

"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja
naiset tuonne kallioiden taakse", hän osoitti jyrkästi kohoavaa,
louhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä,
"ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki
omaisuutemme on mennyttä", hän jatkoi surumielisesti.

"Niin", vastasi don Antonio ystävällisesti, "mutta vahinko on
korjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille
hankituksi kodin."

"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor", sanoi yksi
intiaaneista, vanhanpuoleinen mies, "karja on hukkunut tai peloissaan
karannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme."

"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne
elävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban
pitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä
olette menettäneet."

"_Oh-oh mil gracias_, don Antonio", sanoi vanhus, "oi, sinä olet
hyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket."

"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä
jotakin merkillistä?"

"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme."

Señor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain
lähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla
laineilla.

"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon
heidän sieluilleen armollinen!"

Hän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät
toisetkin. Sitten hän toisti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen
armollinen. Amen."

"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla
lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin
meillä", hän jatkoi.

"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun
pelastaa."

"Tuskinpa, armollinen herra."

"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"

"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."

"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. _Alerte!
Alerte!_"

Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli
pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen,
ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot
sitä laivahylkyä kohti.

Neljännestunnissa he olivat perillä.

Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!

Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja
pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin
lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja
laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä
tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten
nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä
aalloilta.

Tosiaan kauhistuttava näky!

"Mikä onnettomuus!" huudahti don Antonio.

Toiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja
astui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.

Intiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa,
kylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.

D'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto
pääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti
esiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen
jäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden,
kosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan.
Silmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin
saattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.

Hän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi
korvansa pienokaisen suulle, ja: "Jumalalle olkoon kiitos", kuului
hänen huuliltaan, "hänessä on vielä eloa".

Hän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja
käsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.

Toinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle,
nostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän
teki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja
lämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat
veneeseen jääneet toisten yrityksiä.

Hento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen
silmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti
taas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen
hengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.

Myöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden
jälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.

Ainoastaan nainen oli kuollut.

"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän
oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."

Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet
parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen
tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin.
Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna.
Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka
olivat nähneet veneen saapuvan.

"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa;
toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."

Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta
pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän
suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja
täynnä lämmintä maitoa.

Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he
hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.

Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he
ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti
uneen.

"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka
sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika
ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa
donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme,
kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel,
koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet
sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän
tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään
seuralaisineen pois.

Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen
merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin
viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano.
Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta
mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat
viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä;
pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin
sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen
tuhoisaa vimmaa.

Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.

Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen
nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli
häneen.

"Mitä sinä tuot, Antonio?"

"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen
mereltä riistänyt."

Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi
lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.

"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena
katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on
sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan
tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta
käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen
katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.

"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.
"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.

"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki
vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta
taivaassa".

"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot
näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet
silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän
ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän
jumalanlahjamme nukkuu."

Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä
pienokainen uinaili.

       *       *       *       *       *

Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen
elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän
tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään.
Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas,
ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten
valkoihoisten lapsilla.

"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen
äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."

Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa
kasvoista toisiin.

"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"

"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä,
"Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät
meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi
lemmikkini."

Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti
ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka
on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.

Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen
vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei
näyttänyt häntä ymmärtävän.

"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen",
sanoi eräs nuoremmista naisista.

Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin
huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.

Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun
kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat
toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät
nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki
muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin
tapasi metsässä.

Lapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei
niistä huolinut, vaan toisteli vain: "Nina, Maria!"

Naiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet
suojan myrskyn ja rajuilman raivolta.

Sillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän
reunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta
puukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.

Miguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle
nähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta
hänen retkensä oli turha.

Rannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään
lukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä
kamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua
työväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat
asuinkelpoisia.

Intiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin
kesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa
kukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.

Kartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja
Pabloa.

Donna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta
turhaan.

Kun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana
turhista yrityksistään: "Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio,
pelastitte te myös pienen intiaanipojan?"

"Niin teimme, ystäväni."

"Missä lapsi on?"

"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."

"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja
jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen
leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä
se rauhoittaisi pienokaista."

"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli
hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa
kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."

"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle
lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää?
Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan
lähtee tietysti intiaanipoikakin."

Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien
jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän
oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi
vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.

Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.

Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri
saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle,
joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän
oli saapuvilla.

Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs
ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta
hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen
tummat silmänsä säteilivät riemusta.

"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo
ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän
sinä oletkin!"

"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.

"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi
hymyillen katseli lapsia.

"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"

"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."

"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"

"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."

Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.

"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä
sitten."

Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen
hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo
näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan
hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli
puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.

Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla
he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.

"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?" lausui donna Inez
katsahtaen kysyvästi mieheensä.

"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka
antavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä."

"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot."

Vanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin
poikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes.
Sukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista,
espanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. "Minä annan
heti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille
satamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui
haaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat."

Mutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan
ylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja
kartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi
raaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko
Guatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja
suositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan.
Don Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli
uljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin.
Mutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä
uhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.



KOLMAS LUKU

Ryöstö.


Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt
Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta,
intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda
[= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien
vihaisesta temmellyksestä.

Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.

Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia
-- Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään -- mutta turhaan
Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan
espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta
aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja
kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa
noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu
selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä,
eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli
syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain
isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä
hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti
Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja
löytölapsen kesken.

Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei
tahtonut hänestä luopua.

Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin.
Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin
intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan
lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän
ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren
kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä
ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä,
Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti
Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä.
Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän
oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta
kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei
kopea.

Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka
sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi.
Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta
hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän
usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi
mielipahaksi yönkin ulkona.

"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi
luonto puhkeaa taas esille."

Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs
ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin
kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen
intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin
pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja
keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.

Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se
ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen
mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin
vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.

Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas
ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus
haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei
ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.

Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut,
hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi
peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja
tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin
hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän
käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut
tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin
tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut
suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti
maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle.
Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet
maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat
sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen
kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja
käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja
olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien
ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti
mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään
ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli
ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit
taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt
paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet
tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja.
Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan
tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän
oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa
entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja
mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.

Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä
don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa
järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa
iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä
jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen
tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi,
jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor
ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö
näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta,
don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat
häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena
kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen
puolisolleen.

"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä
aterioilla?"

"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti,
"minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja
Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."

Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.

"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne
kuuluu?"

"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun
on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla
eläimellä."

"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."

Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset,
jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen
kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.

"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"

"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."

"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."

Pablo taivutti myöntävästi päätään.

"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.

"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.

"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista
metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."

"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle
jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun
vain tahdot."

"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän
sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."

"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."

Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti
ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä,
olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.

Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen
naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän
hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."

Neekeri riensi täyttämään käskyä.

Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi
poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät
jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan
pöytään värillisen kanssa.

Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten
rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he
olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät
liiankin hyvin.

Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien,
sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta
epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas
tänne, nulikka, hevostani pitelemään."

Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit
ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.

"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.

"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero,
jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin
suututti.

"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen
jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.

"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion
perhettä. Muista se."

Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä
laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä
rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"

He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan]
poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei
heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten
tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.

"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään",
sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.

"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti,
vaikka huomattavasti kylmemmin.

Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia
vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun
täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria
kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."

"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy
vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla
nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."

Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä
en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."

"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio",
sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania
pöydässäsi."

"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren
donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."

"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas
ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille
mitään voi, että on ruskea."

"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor
da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä
ihmiset kuuluvat koirankoppiin."

"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".

"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai
olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu,
mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon
punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."

Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä
kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut
intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa,
don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin
aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä
auttaa."

"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan
näyttelisi maassamme mitään osaa."

"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on
kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."

Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara
suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin
pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen,
kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.

Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu
huonoja uutisia, don Antonio."

"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa
rauhaa?"

"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja
kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset,
marssiakseen pääkaupunkiin."

"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"

"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"

"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja
sekarotuiset, kuka heistä tietää!"

"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta,
koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta
maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään
sentapaista huomannut?"

"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."

"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka
sukeltaa esiin väessäsi."

"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"

"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti
taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen,
kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee
arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä,
kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat;
ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa.
Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."

"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme
upotetaan sisällissodan verivirtaan?"

"Pelkäänpä, että niin käy."

"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"

"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun
tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."

"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"

"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta
arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties
juuri siksi, että olen hänen perillisensä."

"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt
omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen
oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."

"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies
tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."

Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.

"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.

"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on
majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."

Herrat hypähtivät pystyyn.

"Joukko aseistettuja intiaaneja!"

"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja
ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."

"Montako heitä on?"

"Noin satakunta."

"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen
seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"

Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio
kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies
kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.

"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."

"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.

"Sinä tiedät sen?"

"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."

"Mitä he tahtovat?"

"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja
aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."

"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"

"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."

"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"

"Panen siitä pääni pantiksi."

"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä.
Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin
neekerit."

Tamay meni.

"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don
Antonio?"

"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan
osoittautunut luotettavaksi."

"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"

"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya
tai zapoteki."

"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin
mielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja?
Tuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät
siis voi olla." Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat
tulisoihtuja kuistikolle.

Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina
keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi
Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon
etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi
halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut
hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten
halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat
alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia
risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa
muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia
kohtaan.

"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin
surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä
vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin
punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka
yli he tänne saapuivat!"

"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni
katkeroituneelta nuorukaiselta.

Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme
iloiseksi.

"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"

"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat
herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa",
vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.

"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen
kasvonsa synkistyivät taas vihaan.

"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio
ystävällisiä sinua kohtaan?"

"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa
läheisyydessään sinun tähtesi."

"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla
heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."

"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta?
Mutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa;
he ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän
silmissään."

"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin."

"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä
minua ruoskalla."

"Oi", huudahti Maria säikähtyen, "oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi
veli!"

"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua..."

"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!"

"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo
pelkuri aikoi minua lyödä."

"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole
hänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan
koskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo."

"Niin", vastasi nuorukainen katkerasti, "minun täytyy. Olen
kasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä
vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä
minun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo
Mendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani
ei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin,
en tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä
heimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden."

"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei,
sinä et saa lähteä!"

"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu
minuun?"

"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi
lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse
on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä
tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää
siskoasi."

"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo
on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka
kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi
olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."

"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."

"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi
hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas
suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina
kalleimpana olentona maailmassa."

"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla,
sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."

"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.
Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."

"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista
siskoasi."

"Kyllä, rakkaani."

"Ja palaa pian luoksemme kotiin."

"Kyllä pian", hän rauhoitti siskoa.

Maria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään
ja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan
agavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.

Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan
herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon
työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia.
Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi
heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja
rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.

Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan
nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.

Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista
suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.

Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi
kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla
ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan
rauhallisesti.

Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei
lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä
valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten
asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin
aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon
nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla
don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt
levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten
seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta.
Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi
hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään
puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.

"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut
ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle,
että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui
espanjankieltä.

"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina
puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan
hoikan olennon.

"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien
nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä
Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"

Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä
sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.

"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"

Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää,
että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?

"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat,
jotka joskus on kaiverrettu rintaani."

"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"

"Ei."

"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"

"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt
minulta tätä kaikkea?"

Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta
itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua
vastedeskin suojelkoon!"

Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin
pimeään.

Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen
mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa
menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia,
rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys:
'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'

Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.

Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet
turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän
kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia
olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat
herraskartanoa kohti.

"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala
ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet
saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."

Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat
haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä
ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän
varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa
vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.

Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen
suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli
tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se
on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona
kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.

Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos,
Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot
olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään.
Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään.
Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria
nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei
merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.

Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut
nukkumista.

Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että
intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön
lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut
mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.
Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen
haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.
Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.

Pablo yksin oli kadonnut.

Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon
taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat
majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja
hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta
eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa
tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä,
mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn
ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi,
keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota
Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä
toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit
pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin
huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu
pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi
vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää.
Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" -- hän piti Tamayn silmäin edessä
sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat --
"mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"

Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei
sitä tiedä."

"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat
maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita
lyijypaloissa."

"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."

"Siltä näyttää," vastasi vaquero.

Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta
päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja
kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet
maya-heimoa.

"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don
Antonio tigrerolle.

"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.

"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor
da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne
tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean
pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun
poikki."

"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa.
Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti
meidät hyökkäykseltä."

"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.

"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja
jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä
en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."

Hänen tuskansa oli liikuttava.

"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä
takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja
päästäkseen vapaaksi."

"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero
[= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan
minulle veljeni takaisin."

Don Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka
myös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.

"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä
hänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa
ajamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke,
lapsukaiseni."

"Tule, Maria", sanoi donna Inez. "Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä
hänen puolestaan."

Hän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka
oli aivan lähellä herraskartanoa.

Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen
rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay
seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka
hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.

Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun
mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai
aikovatko tappaa hänet?"

"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat
voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja
ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat
saaneet hänet siteisiin."

"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"

"Nämä vuori-mayat..."

"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"

"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä
taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."

"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he
olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista;
sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi
vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay,
arvelet?"

_"Quien sabe?"_ [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan
mukaan.

"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don
Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"

"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka
on sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen
kaikessa viisaudessa", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti.
"Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton
kapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä
rosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he
meiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle,
don Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti
kun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä."

Fonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen
jälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.

Don Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt,
käski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin
molemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat
intiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli
alkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä.
Tämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.

Kun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi:
"Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan
kohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?"

"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don
Pabloa."

"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on
elänyt neljätoista vuotta kodissani."

"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?"

"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta."

"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He
tuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä
menoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia.
Minä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki
rinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä
hakemaan. Se on minun luuloni asiasta."

"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää...?"

"Kysy sitä Tamaylta, herra."

"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee
meidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu
perheeseeni?"

"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän
kultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä."

"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää
säästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä
talossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus."

Vaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna
Maria vallitsi taloa.

"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa;
erehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä."

"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä
tarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä
palkinnon... Tiedän, että olette uskollisia."

"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle."

Vähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan;
he olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia
ratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea
muutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.

Pilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.

Seuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan
Marian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui
kapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin
mitään.

Kolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon
vanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen
ryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta
kartanonomistajasta; väri yksin teki eron.

Hän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.

Tämä kutsutti hänet luokseen kuistille.

Intiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli
älykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä.
Hän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.

"Kenraali?"

"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla
suuressa vapaustaistelussa."

Mies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli
moitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle
sikareja ja kysyi sitten: "Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?"

"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo
vuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala."

Kummastuneena kartanonomistaja kysyi: "Pablostako?"

"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa
olosuhteissa hän teille joutui ja milloin?"

"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille,
että Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin", ja
hän kertoi salaperäisen tapahtuman.

Ei ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi
hyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.

Sen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: "Olisin kiitollinen,
jos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot."

D'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja
intiaanipojan.

"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän
vanhemmistaan olivat turhia", lausui hän lopuksi, "ja niin otin
löytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana" --
valloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan
intiaanille kenraalin arvonimeä -- "tiedustelette Pabloa?"

"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain
vielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?"

"Neljätoista vuotta."

"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?"

"Niin."

Donna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.

"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen
piirustuksen?"

"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen
huomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole
voinut selittää sen merkitystä."

Vanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti
sen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti
sitä don Antoniolle kysyen: "Oliko kuvio tämän näköinen?"

Haciendero katseli piirustusta ja sanoi: "Tämän näköinen se kyllä
oli; mutta tuossahan on vaimoni."

Donna Inez oli astunut lähemmäksi. "Hänellä on varmaankin parempi
muisti kuin minulla." Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan
kohteliaasti.

"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?" kysyi Maria kiihkeästi.

Vanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: "En,
señorita, minä tulen saamaan tietoja."

"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat
tehneet hänelle pahaakin."

"Jos hänellä on tämä merkki", intiaani viittasi nahkaan, joka oli
donna Inezin kädessä, "ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä
vastaan."

"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!" kuiskasi Maria.

"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor",
sanoi donna Inez.

"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä", intiaani osoitti
piirustusta, "jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?"

"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani."

Vanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: "Niin, olemme
siis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää,
miksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni.
Kuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin
jälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken
hajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme,
että mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on
kuollut", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, "lukuunottamatta
Hualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu
erosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias
poikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme,
ja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen
jälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa
kaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa
valtaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta
turhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he
kielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan
mennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä
hänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja
uskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää,
että kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä
lähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme
miehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan", hän
osoitti piirustusta.

Hiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.

Viimein sanoi don Antonio: "Minä kerroin teille jo, señor, että
Pablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä
ryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?"

"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti
pelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen,
vaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia
kunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan
vielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti
pelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä."

"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on
voinut saada tietää?"

"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä,
jona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän
turviinne, sitä emme tiedä."

"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna
Maria on syntyisin?" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.

"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan
olleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut
hänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin", hän kumarsi d'Iralalle ja
donna Inezille, "on suonut hänelle ystäviä."

"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän
hyvä äitimme." Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.

"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?"

"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja
lähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu
täällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen
palkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään
siten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme
mukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin
eläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen
Azual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli
pahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää,
valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut
lapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni
ilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja
samalla ilmaisi hänen olinpaikkansa."

"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?"

"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti."

"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko
hänet nähdä?"

"Tahtoisin."

Don Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: "Onko
Tamay saapuvilla?"

"Hän on juuri tullut metsästä."

"Kutsu hänet tänne."

Neekeri juoksi ulos.

"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava", sanoi donna
Inez. "Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja
ylevämielinen nuorukainen."

"Niin, veljeni on hyvä", vakuutti Mariakin.

"Iloiten kuulen sananne, señora", sanoi vanha intiaanisoturi, ja
selvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.

Tamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen
läsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka
intiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi
tummat silmänsä kenraali Aranaan.

Jääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen
tummat silmänsä iskivät tulta.

"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa
voinut sen arvata."

Näin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.

"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?" lausui kenraali edelleen
mayankielellä. "Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä."

Ei kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä
tähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui
hiuskarvasta.

Vanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti
vastasi Tamay: "Chamulpo lähetti häntä noutamaan."

"Minne hänet on viety?"

"En tiedä."

"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun
sielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen
päästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!"

Metsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi:
"Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet
takaisin luoksesi."

Kenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: "Mene,
pelkkä näkösi loukkaa minua."

Mies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.

Arana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet
kohtausta. "Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin
konnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet
Chamulpolle."

"Minä ajan hänet heti talostani", sanoi don Antonio.

Hiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin
huomiota.

"Kuka siellä?" hän kysyi nopeasti käännähtäen.

"Azualin poika, päällikkö", kuului vastaus.

"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor", sanoi
Arana espanjankielellä don Antoniolle, "saako hän astua esiin?"

"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta."

"Tule!"

Heti, sen jälkeen ilmestyi metsästyspaitaan puettu intiaani pyssy
kädessä kuistikolle. Hän ei katsonutkaan muihin kuin Aranaan.

"Surmaanko hänet, kazike?"

"Ei. Kuinka tänne jouduit?"

"Minä tulin Chamulpon miesten mukana ja jäin tänne, koska arvasin
sinun tulevan tiedustelemaan kuninkaitten jälkeläistä, kazike."

"Entä kuningas?"

"Hänet on ryöstetty. Minä varoitin häntä, mutta hän ei huolinut
varoituksestani."

"Sinä tunsit hänet?"

"Minut lähetettiin edellä tiedustelijana, ja tunsin hänet jo päivällä
kuvauksesta, joka meille annettiin."

"Ja edelleen?"

"Kun me illalla hiivimme tänne Pabloa ryöstämään, tapasin hänet. Hän
seisoi mietteissään puun juurella katsellen tänne parvekkeelle. Minä
lähenin ja kuiskasin muutamia varoituksen sanoja hänen korvaansa.
Mutta hän oli varmaankin huomannut meikäläiset ja luullut vaaran
uhkaavan omaisiaan, sillä hän kohotti kimeän hätähuudon ja syöksyi
esiin. Silloin Tamay iski häntä päähän."

"Kuihtukoon hänen kätensä."

"Ja toiset heittivät peitteen hänen päälleen ja kantoivat hänet pois."

"Tiesivätkö he, kuka hän on?"

"Olen kuiskannut sen hiljaa monen korvaan."

"Minne hänet on viety?"

"Vuorille. Minä löydän hänet kyllä."

"Pelasta Hualpa, kuninkaitten jälkeläinen, ja isäsi on saava levon
haudassaan."

"Azual, isäni, on kuolemanhetkellään käskenyt minun pelastaa
kuninkaan; minä teen sen, jotta hänen henkensä kohoaisi aurinkoon."

"Palkkasi on oleva suuri. Missä on Chamulpo?"

"Hän on Lännessä ja aikoo sotia pääkaupunkilaisia vastaan; hän on
lähettänyt sanan Yucatanin mayoille, käskien heitä avukseen."

"Hyvä, Azualin poika, sinä olet oikea maya ja tulet suureksi kansasi
joukossa. Tästä saat rahaa, sinä tarvitset sitä, lähde matkalle. Sinä
tiedät, missä minut tapaat."

Nuori intiaani poistui nopeasti, ja Arana kertoi perheenjäsenille
heidän keskustelunsa sisällön.

Kummastuneina kuuntelivat kaikki, ja don Antonio huomasi nyt olleensa
oikeassa otaksuessaan, että Pablo, peläten kartanon olevan vaarassa,
häikäilemättä oli syöksynyt esiin. Tämä liikutti häntä.

Kuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän
käski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana
vastaanotti tarjouksen.

"Minä pyydän lausua jäähyväiset", sanoi sitten vanha intiaani.

"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?"

"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian
omieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota
olette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne
kaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut
hallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo,
ketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös
lähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä
maya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet
tähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos
olisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki
mayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin
miehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä
kerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää
hyvästi." Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.

Silloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi
suloisella äänellään: "Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni
takaisin, eikö totta?"

"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa",
vastasi Arana vakavasti.

Hän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka
levollisesti olivat häntä odottaneet.

Tuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa
tietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand
Cortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin
tiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä
taistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi,
että maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin
syvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt
loistavia aikoja.

Ihmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa,
hänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja
ajateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.

"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän
luoksemme", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen
tapaansa: "Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa,
minähän olen hänen sisarensa."

Hänen kasvatusvanhempansa hymyilivät tälle arvonvaatimukselle, ja don
Antonio vastasi: "Hyvä, señorita, maya-prinsessana maalautamme sinut
ruskeaksi."

Kun kartanonomistaja myöhemmin tapasi Tamayn, sanoi hän tälle
työväkensä kuullen: "Laittaudu pian matkoihisi täältä, konna. Jos
vielä hetkenkin viivyt del Rocassa, ruoskitan sinut niin, että liha
lohkeaa luista."

Tamay loi häneen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen, sillä tämä kohtelu
värillisten työmiesten läsnäollessa, joita hän ylipäänsä ei voinut
kärsiä, loukkasi häntä syvästi. Hän lähti, eikä häntä sen koommin del
Rocassa nähty.

Kului neljä, viisi päivää, Marian levottomuus ja tuska yhä kiihtyi,
ja vanhemmat, jotka häntä niin suuresti rakastivat, kärsivät hänen
kanssaan.

Viidentenä päivänä vaquerot palasivat; he olivat havainneet todeksi,
että Pablo oli heidän takaa ajamansa joukon mukana, sillä ensimmäisen
nuotiopaikan luona he olivat tunteneet nuorukaisen saappaanjäljet.
Mutta sitten, oli joukko, joka yhä jatkoi matkaansa yksinäisten
seutujen halki, jakautunut useampiin osastoihin, jotka kulkivat
kukin taholleen. Umpimähkään he olivat seuranneet erästä joukkoa,
mutta tavanneet matkalla kapinallisjoukon, johon kuului neekereitä,
sekarotuisia ja joitakuita valkoihoisia. Polttaen ja murhaten nämä
samoilivat maata, ja töin tuskin vaquerot pelastuivat joutumasta
murhapolttajien käsiin. Koska takaa ajo näytti turhalta, he palasivat
kotiin. Heidän kertomustensa mukaan oli kapina jo levinnyt sangen
laajalle.

Ne olivat surullisia uutisia ja saattoivat don Antonion huolestuneena
ajattelemaan lähimpiensä suojelemista. Hänen huoliaan ei suinkaan
vähentänyt suru, joka kalvoi rakastettua tytärtä lapsuudenystävän
tähden.



NELJÄS LUKU

Verivihollisen vallassa.


Pablo heräsi metsässä tainnoksista, mihin tilaan ankara isku päähän
oli hänet saattanut. Häntä ympäröi piiri aseistettuja intiaaneja,
jotka ylt'ympäri sytytettyjen nuotioiden valossa synkkinä tuijottivat
häneen tummilla silmillään.

Kului hetki, ennenkuin hänelle selvisi, kuinka hän oli tänne
joutunut; sitten muistui raju kohtaus herraskartanon edustalla
hänen mieleensä selvästi, ja sanat, jotka nuori maya-intiaani oli
kuiskannut hänen korvaansa, kaikuivat taas hänen korvissaan.

Intiaanit olivat laskeneet hänet maahan, niin että hänen selkänsä
nojasi puuhun; tässä asennossa hän avasi silmänsä.

Hän ei ollut haavoittunut, paksu huopahattu oli suojellut päätä.

Hän harkitsi asemaansa ja huomasi olevansa vanki. Vapautta rakastavan
nuorukaisen kauniille kasvoille levisi ylpeä ilme, joka oli hänelle
ominainen, niin pian kuin joku häntä loukkasi tai uhkasi.

Häntä ympäröivien miesten ilmeissä ei ollut mitään vihamielistä;
pikemmin saattoi nähdä jonkinlaista ihailua noilla tummilla, raaoilla
kasvoilla.

Pablon hoikka vartalo, komea puku, kiiltävät ratsastussaappaat,
helmikirjontainen vyö, jalopiirteiset, nyt uhmailevan ylpeät kasvot
herättivät ihailua. Rosvomaisten miesten silmissä oli kaunis,
komeasti puettu nuorukainen kuin jalo vesa heidän heimopuustaan.

Vanhanpuoleinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat tylyt, astui Pablon
luo ja sanoi mayankielellä: "Meidän täytyy viedä sinut pois; teet
hyvin, jos vaieten alistut kohtaloosi, muuten täytyy minun käyttää
kovempia pakkokeinoja."

"Jos haluat minun sinua ymmärtävän, ladron [= rosvo], pitää sinun
puhutella minua espanjankielellä."

"Kuinka? Etkö olekaan maya?" kysyi mies espanjaksi.

"Olen niinkin, ja saat sen kyllä vielä kokea."

"Älä uhkaile, sinä olet vallassani."

"Käytä valtaasi, rangaistusta et vältä."

"Kuka minua rankaisisi?"

"Näkymätön, iankaikkinen, joka sallii auringon paistaa, joka suunsa
henkäyksellä sinut maan päältä puhaltaa."

Pablo oli huomaamattaan käyttänyt juhlallista kuvakieltä, ja
hänen sanansa näyttivät vaikuttavan; useimmat miehistä ymmärsivät
espanjankieltä; heidän kristinuskonsa oli vain pinnallista,
he pysyivät vielä vanhassa taikauskossaan, ja mainitessaan
aurinkoa ja tuulta, jotka olennoituina nauttivat suurta arvoa
mayojen jumalmaailmassa, Pablo kosketteli ruskeiden kuulijainsa
uskonnollisiin tunteisiin.

Hetkisen kuluttua mies sanoi jälleen: "Mitäpä puheista! Sinun täytyy
seurata meitä, ja vastaisen kohtalosi määrää hän, jota me tottelemme."

Tämän jälkeen hän antoi määräyksen lähteä matkaan.

"Missä on Tenanga, Azualin poika?"

Häntä huudettiin, mutta vastausta ei kuulunut.

"Valkoiset ovat varmaankin ottaneet hänet vangiksi", sanoi joku.

"Katkokoon sitten itse siteensä, meidän täytyy lähteä."

Pablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen
jalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.

Mayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.

Jotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä
soihtuina edellä ratsastaessaan.

Pablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden
ratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse,
joiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota
tietä pitkin pohjoista kohti.

Ääneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.

Mutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.

Mitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne?
Nyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain
häntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä
surmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa?
Nähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten
olisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet
pakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään
sanonut. Mutta miksi? Miksi?

Sitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta
ainakin toistaiseksi se oli mahdoton.

Silloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon
terävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: "Kuninkaitten
jälkeläinen", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.

Monta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon
levähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja
Pablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.

Hänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa
taas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn
nuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän
vastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä
voimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin
paahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä
kurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten
väsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.

Auringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä,
jotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten
tähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas
syvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina
lähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin
matkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle,
ja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää.
Hairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit
ylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan
aivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain
pikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu
ja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei
ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat
hirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää
ruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.

Viehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan
ollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut
isänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri
ilmanalojen ominaispiirteet.

Rannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala
ja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi
pohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan
ympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja
aika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden
kauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka
muinoin oli vuoria nostellut.

Ratsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama
legua [= 5,5 km] ihanaa seutua.

Toisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui
heidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä
kanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin
laskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti
lähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi
kädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del
Rocassa oli kuiskannut: "Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema", ja
hän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen
tarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli
syöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä,
maan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain,
että hänen henkensä oli vaarassa.

Hän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui
sitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.

Kun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa
polkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla
polulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä
vuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain
kiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman
vaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.

Hitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen
taakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.

Nyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä,
kuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli
vain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään
kuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen
päähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.

Kaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä.
Muuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen
luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan
sydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: "_Anda hermosa!
Anda dulce!_ Astu kauniisti! Astu hiljaa!" Ja rauhoittuneena kantoi
muuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.

Yhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella
puolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä
satulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin,
jotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen
kasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun
hänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.

Silloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut
heidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta
tunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa.
Sitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: "Sinulla
oli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että
näkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä,
joka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua,
jos pojalle mielitään mitään pahaa!"

"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt
tuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti
nyt, hän saattaisi ymmärtää meitä."

Pablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut
aivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen
jatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle
tielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas
kannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi
tiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.

Täällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon
johtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.

"Meidän täytyy odottaa", sanoi johtaja, "hän ei ole siellä."

Autiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään
seuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.

Pablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet
mayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä
ankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään
pakoon.

Pablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä
ennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan
edessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä
suojellakseen.

Synkän metsän siimeksestä he saapuivat pienelle viljellylle
tasangolle, jolla puutarhojen ja vainioiden välillä kohosi joitakin
intiaaniasuntoja.

Erään suuremman talon lähellä majaili aseistettuja intiaaneja,
ratsu- ja jalkamiehiä.

Pablon täytyi saattajineen odottaa metsänreunassa, sillä aikaa kuin
johtaja ratsasti talolle, laskeutui hevosen selästä ja astui sisään.

Häntä oli nähtävästi odotettu, sillä karkea ääni tervehti häntä
seuraavin sanoin: "Sinä viivyit kauan, Zabualga."

Mies seisoi Chamulpon, maya-kansan lähinnä mahtavimman miehen edessä.

"Oli mahdotonta päästä aikaisemmin, kazike."

Lyhyesti hän kertoi Pablon vangitsemisen.

"Toivottavasti ei nuorelle miehelle ole mitään onnettomuutta
tapahtunut?" kysyi Chamulpo ja loi mieheen väijyvän katseen.

"Ei", vastasi toinen tuokion kuluttua. "Näkymättömien nuoli kohtasi
Pantepua hänen sijastaan. Poika odottaa ulkona."

Kazike säpsähti huomattavasti, mutta heti sen jälkeen kuvastui hänen
kasvoillaan raivo.

"Oletko mieletön, kun tuot hänet minulle? Eikö sinulla ollut veistä
kourassasi?"

"En uskaltanut, kazike, enkä", hän lisäsi rohkeammin, "tahtonutkaan.
Ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan, näkymättömät ovat
hänen puolellaan."

"Väki tietää siis, kuka hän on?"

"Kyllä."

"Sinä olet sen ilmaissut, roisto."

"En, en tiedä, keneltä he ovat sen saaneet kuulla."

"Onko hänellä merkki?"

"Hänellä on kuningasten merkki, minä näin sen, kun hän oli
tainnoksissa."

Pitkin askelin astui kazike edestakaisin.

"Hänen täytyy hävitä", sanoi hän sitten, "hän käy vaaralliseksi, jos
Arana saa hänestä tietää."

"Ole varovainen, mayat kantavat sydämessään kuninkaansa sukua."

Kazike päästi kirouksen. "Tuo poika tänne, minä tahdon hänet nähdä.
Käske sotamiesten marssia pois ja poistu sinäkin seuralaisinesi heti,
kun nulikka on luonani."

"Kuten käsket, mutta -- ole varovainen, herra."

Näin sanoen hän lähti ulos sotamiesten luo.

Pablo näki, miten sotamiehet äkkiä hälytettiin liikkeelle ja
marssivat pois. Kun he olivat kadonneet metsään, vietiin Pablo
taloon. Sisällä päästi johtaja hänen jalkansa siteistä ja saattoi
hänet päällikön huoneeseen.

Pablo näki edessään kookkaan, vantteran miehen, jonka ruskeat
kasvot ilmaisivat kovuutta ja julmuutta. Uhkaavasti loi tämä jo
vanhanpuoleinen mies katseensa Pabloon, joka levollisena seisoi
hänen edessään. Miehen ulkonäössä oli jotakin peloittavaa ja samalla
hullunkurista. Vaikka hän olikin pukeutunut pumpulipaitaan ja
housuihin, kuten vakinaisille asuinpaikoille asettuneet intiaanit,
vaikka hänen jalkansa pistivät esiin kömpelöistä kengistä, oli hän
kuitenkin kiskonut leveille hartioilleen kauhtuneen asetakin, joka
oli hänelle ahdas eikä mennyt kiinni rinnan kohdalta. Elleivät kasvot
olisi olleet niin kauhua herättävät, olisi mies huolimatta raskaasta
ratsumiekasta, joka riippui hänen vyöllään, saanut Pablon hilpeästi
nauramaan; mutta Chamulpon julma, tiikerimäinen katse oli omiaan
tappamaan kaiken sopimattoman hilpeyden oireet. Kasvot olivat rumat
ja muodottomat, mutta niissä oli kesytöntä tarmoa, joka vaikutti
miltei pelättävältä. Mutta Pablo, jonka sydämessä kiehui viha hänen
osakseen tulleen kohtelun takia, katseli pelkoa tuntematta uhmaten
häneen.

"Kuka sinä olet?" kysyi mies hetkisen kuluttua karkealla äänellä.

Levollisesti vastasi nuorukainen: "Sinä tiedät sen paremmin kuin
minä."

"Minä irroitan kyllä kielesi siteet, sinä pöllö, sinä."

Ylenkatseellisesti Pablo kohautti olkapäitään.

"Uskallatko sinä käyttäytyä edessäni tuolla tavoin? Tiedätkö, kuka
minä olen?"

"Arvattavasti rosvo ja rosvoliiton jefé [= päällikkö]."

"Roisto!" Ja mies tempasi miekan huotrastaan; mutta nähdessään Pablon
säihkyvät silmät hän antoi kätensä vaipua.

"Mistä syystä annoit rosvojesi ryöstää minut kodistani ja kuljettaa
minut tänne?"

"Oi, minä halusin tutustua sinuun, koska olin kuullut sinusta niin
paljon hyvää", vastasi mies ivallisesti.

"Toivon, että saat sitä katua."

"Niinkö arvelet? Luuletko siitä paljon vaivaa koituvan, jos annan
miesteni leikata kurkkusi poikki?"

"Pyh, sitä et uskalla."

"En uskalla?" vastasi Chamulpo ällistyneenä. "Sinä et tiedä, kenen
edessä seisot."

"Minä sanoin sinulle jo, että tiedän sen, mutta orja ei rankaisematta
vuodata kuninkaitten verta."

Kuullessaan nämä ylpeät, ylenkatseelliset sanat tuijotti kazike
nuorukaiseen kuin pelästynyt villieläin. Taaskin hän tarttui
miekkaan, mutta tälläkin kertaa hallitsi häntä pojan katse, joka
näytti tunkevan mayapäällikkön sisimpään.

"Kuka sinä luulet olevasi, nulikka?" ärjyi hän käheästi.

"Sen suvun jälkeläinen, jonka jalkapohjia sinun esi-isäsi nöyrinä
suutelivat", vastasi Pablo samaan sävyyn kuin ennenkin.

"Oh, sinä luulet tietäväsi --? Sitä pahempi sinulle. Haa, käärme on
vaarallisempi kuin luulinkaan", sanoi hän kuin itsekseen. "Saadaanpa
nähdä, suojelevatko näkymättömät sinua neekereiltäkin."

Hän töytäisi miekkansa lattiaan, ja sisään astui heti sen jälkeen
vanha neekeri, jonka koko ruumis tuntui olevan pelkkiä luita ja
jänteitä; siitä huolimatta hän näytti sangen voimakkaalta. Musta mies
loi väsyneet silmänsä tulehtuneitten luomien alta intiaanipäällikköön
ja kysyi:

"Mitä käsket?"

"Missä on Chimal?"

"Ulkopuolella, herra."

"Ovatko sotamiehet poissa?"

"Kaikki, paitsi henkivartijat."

"Hyvä, tule tänne."

Neekeri astui aivan hänen viereensä, ja kazike kuiskasi hänen
korvaansa sanoja, joita Pablo, niin tarkkaan kuin ponnistikin
kuuloaan, ei voinut erottaa.

"Hyvä, herra", sanoi tähän neekeri irvistäen niin, että hänen
kurttuiset kasvonsa kävivät entistään rumemmiksi, "se tapahtuu."

Chamulpo lähti huoneesta, vielä lähtiessään luoden Pabloon veristä
vihaa uhkuvan katseen. Heti sen jälkeen hän kuului ratsastavan pois.

Jäätyään Pablon kanssa kahden neekeri tarkasti nuorukaista tuokion
kiireestä kantapäähän ja vihelsi sitten. Samassa astui huoneeseen
vanha yksisilmäinen intiaani, maan tapaan pukeutuneena paitaan ja
housuihin. Ei tämänkään miehen ulkonäkö herättänyt luottamusta.
Hän loi ainoan silmänsä, joka ukon iästä huolimatta yhä säihkyi,
tutkivasti Pabloon; mutta tämä ei näyttänyt huomaavan kummankaan
kätyrin katseita. Hän oli yhtä levollinen ja tyyni kuin ennenkin.

Intiaani nyökkäsi päätään itsekseen ja kääntyi sitten neekerin
puoleen. "Mikäs on, Abrahan?" hän kysyi espanjankielellä.

"Tämän kananpoikasen on kazike uskonut huostaamme", kuului neekerin
vastaus. "Vie hänet kellariin, don Chimal, ja telkeä hänet sinne
lujasti; hän on kallisarvoinen poika, hoida häntä hyvin."

Intiaani loi uudestaan silmänsä Pabloon, joka liikkumattomana seisoi
hänen edessään, kädet yhä sidottuina, ja sanoi sitten: "Seuraa minua."

Pablo tiesi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja seurasi häntä
levollisesi ulos.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nauroi neekeri ilkeätä,
rumaa naurua.

"Et kauan pyristele, kukkoseni."

Sitten hän meni hitaasti toisten jälkeen.



VIIDES LUKU

Kreivi.


Zambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta
vastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del
Rocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet
maassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat
äyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken
liikenteen.

Kuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon
johtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka
menestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia.
Velvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan
pääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali
oli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön
keskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota
heikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.

Kenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin
sukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin
arvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin,
tavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä
kuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.

Vanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin,
ja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset
hänen määräyksiään.

Muuan adjutantti astui sisään.

"Mikä on?" kysyi kreivi.

"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?"

"Kuka?" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.

"Señor Callego", toisti upseeri.

"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään."

Ja huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.

"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo
-- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!" Hän syleili tulijaa
hellästi.

"Niin toivon, ukkoseni", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen
yhtä sydämellisesti. "Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit
johonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät
koossa, tahdon palvella isänmaatani."

"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen
järjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa
sinua yleisesikunnan päälliköksi."

"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat
isänmaalle."

"Mistä tulet nyt, Fernando?"

"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan
tarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin
aikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain
tietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan."

"Valitettavasti."

"Me valloitamme sen takaisin, Carlos."

"Sitä toivon."

"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä
karkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa
voi olla lippuamme seuraamatta."

"Suokoot sen pyhimykset."

"Miten ovat asiat?"

"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme
armeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen
tehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni,
seurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi
päällikkö ilman sotaväkeä?"

"Entä Sarmiento?"

"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja
värilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa
lisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo
saapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia
kohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni
hänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista,
ellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista
väellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on
pakko vetäytyä vuorille."

"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava."

"Valitettavasti ei."

"Entä millä kannalla ovat mayat?"

"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon
vaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa
mielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi
siihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa
suurimmat edut."

"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen."

"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri
vaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille
kolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin
emme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia."

"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?"

"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät
taisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen
apua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa
riippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin
tuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä
Guatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä
voitimme karkoittaessamme espanjalaiset."

"Tunnetko Aranan, kenraalin?"

"Vain kuulopuheelta."

"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo
mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista.
Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman
heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa
oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista,
kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä
sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista
vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi
vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri
vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan
kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän
uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä.
Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia
sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä,
olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän,
taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari
on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana
vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin
mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain
turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene
vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."

"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja
rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia,
jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli
hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa
hänelle neuvotellakseni maan tilasta."

"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin
hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin
ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan
pohjoisessa."

"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset
asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut
taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän
muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit
nyt, kun maa on hädässä."

"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme
vieläkin."

"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.

"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"

"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot
silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui
aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla,
onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"

"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."

"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli
kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin
varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia
olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi
kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon.
Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin
hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle
Englanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun,
Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni
ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi
minua."

Callego katsoi häneen kummastuneena. "Mitä Englannin-matkaa sinä
tarkoitat?"

"Lasteni viimeistä matkaa!"

"Englantiin --?"

"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja
ostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu
mitään."

"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen
sotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen."

"Mitä sanotkaan?" huudahti kreivi hämmästyneenä.

"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä
hän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin
taistelutanterelle."

"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?"

"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille
siellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen
viehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan
palata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva
milloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan."

Lerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka
oli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.

"Astunut Acapulcossa laivaan?"

"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan;
mutta asia on, kuten olen sanonut."

"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?"

"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu."

Kotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: "Niin on siis
Tyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen.
Minä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut
matka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut."

"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina."

"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!"

Don Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.

"Perheesi on suuri, Carlos."

"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset."

"Sitä en tarkoittanut."

"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja
vaanivat omaisuuttani."

"Ystävä raukka -- sisaresi poika?"

"On kuollut."

"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet
vielä hämärästi."

"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita,
kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni
mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän
asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin
voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka
minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain
voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei
enää hänestä."

Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä,
keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de
Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään
ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti
pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän
viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri
meni.

"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."

Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui
sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.

Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja
silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin
suopea.

"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?"

"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille
isosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla,
että olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan
sinulle käsivarttani."

"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin
hädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin
varustettuja sotureita."

Liukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: "Tiedäthän, rakas isosetäni,
kuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin
kokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut
valitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit
ovat mahdottomia."

"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi."

"Enempää en toistaiseksi voi tarjota."

"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin
riveihin, joka juuri on muodostettu."

"Annat kai minulle oman eskadroonan?"

"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi
tämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella."

Tuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten
hän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän
surullisesti: "Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana
rivimiehenä?"

"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi
riippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen
kokeneita sotureita."

"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi."

"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin,
osoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi,
jos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin
tapaat Antiguassa."

Kreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse
ei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.

Kulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.

Silloin sanoi Callego: "Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi
pojanpoikaa kohtaan, Carlos?"

"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa", vastasi Lerma.
"Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan
perijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä
koko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä
jaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi
teeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja
pelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin
suunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo
sydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani.
Vielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen
käytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut
jaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika
seisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään
-- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni
samassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin
heittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten
jäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan
kangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli
perinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin
ajaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen."

"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen."

"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt
tilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä,
kuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen
isänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin."

"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen,
joka kuitenkin on läheinen sukulaisesi."

"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin
ajattelemista."

Sillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de
Mendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.

"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat
katua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua
perimästä omaisuuttaan."

Hän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei
kuitenkaan Antiguaan.

Hetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan
lancero kenraalin asunnolle.

Hänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.

"Mikä on?"

Sotamies ojensi paperilipun.

    "Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja
    taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä.
    Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta
    tarvitsen välttämättä apuväkeä.

                                               Minas."

Ääneti ojensi Lerma onnettomuuden sanoman ystävälleen.

"Olitko mukana taistelussa, mies?" kysyi hän sotamieheltä.

"Palveluksessanne, teidän armonne."

"Mistä johtuu, että juoksitte pakoon noita kapinallisia lurjuksia?"

"Me emme juosseet pakoon, kenraali", vastasi sotamies tuimasti, "me
taistelimme uljaasti, kunnes kapinalliset saartoivat heidät kolmelta
puolelta. Silloin me hitaasti peräydyimme, ja eversti Minas lähetti
minut tuomaan sanaa teidän armollenne."

"Hyvä, poikani", sanoi kenraali suopeasti, "ota tämä kultaraha", hän
ojensi miehelle puolen unssinkolikon, jonka arpinen soturi myhäillen
pisti taskuunsa, "ja levähdä nyt, olet arvattavasti ratsastanut
kiivaasti".

"Tuhannet kiitokset, teidän armonne", vastasi mies ja poistui
huoneesta kunniaa tehden.

"Tuho lähenee", sanoi kenraali synkkänä. "Minas on rautainen soturi,
ja vaikeata on saada häntä perääntymään. Tule illalla taas luokseni,
Fernando, minä jakelen muutamia käskyjä ja lähden sitten presidentin
luo. Näkemiin, Fernando."

Señor Callegon lähdettyä astuivat huoneeseen päivystävät adjutantit,
joille kenraali antoi käskynsä. Nopeat lähetit lähtivät viemään niitä
määräpaikkoihinsa.



KUUDES LUKU

Pako.


Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten
jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani
seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään
Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.

Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva
katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä:
"Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."

Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo
tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin,
joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin
käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä
tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin
kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten
ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.

Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa
silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä,
jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli
sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.

Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun
uhriksi?

Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen
sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut
tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei
voinut olla.

Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen,
mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet;
yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja;
mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?"
oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen
sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten
miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki,
hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan,
kuten kuninkaan arvolle sopi.

Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli
lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?

Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja
jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi
häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta
mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään
vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja
jossa punanahat olivat vain orjia?

Kuinka kohtalo oli hänelle kova.

Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien
hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle
näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas
haihtui syvään pimeyteen.

Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani
aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli
epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän
nyt hänet hylkäisi?

Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen
usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.

Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät,
eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka
hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.

Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.

Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.

Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä
yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.

Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja
kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.

Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen.
Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä
komeromaisia syvennyksiä.

Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.

Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen
kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta
veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä
vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa
sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.

Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa
ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei
itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja
ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin
mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.

Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi
oli asettunut.

Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo,
koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla
hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten,
tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja
tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan
riemukkaasti puukkoonsa.

"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää
pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.

Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli
oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.

Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.

Käärmekö se oli?

Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen
suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi
siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.

Nyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä
ja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei
ainakaan ovesta. Mistä?

Taaskin kuului ääni, puhuttiin.

Hän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin -- nyt kuului
selvästi: "Kuuletko minua?" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli
ylhäältä, tunki holvikaton läpi.

"Minä kuulen sinua", vastasi Pablo hiljaa, "kuka olet?"

"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi
saapuivat."

Pablon sydän sykki rajusti toivosta. "Oi puhu!"

"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko
sinulla kuninkaan merkki rinnassasi?"

"On."

"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten
jälkeläisen tahdon pelastaa."

"Minä en sinua petä."

"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?"

"Ovat."

"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös."

Heti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin
ylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös.
Hän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli
laskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa
mahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui
savupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti
valoa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden
mutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan
muurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi.
Hän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui
torvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti
oksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti
häntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen
merkiksi... Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski
varovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut,
kuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.

"Ollos tervehditty, Jungunan poika", sanoi nuorukainen sitten
kuiskaten, "minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty
auttamaan sinua vihollistesi käsistä".

Pablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään
harmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin
vuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä
metsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen
kasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli
samalla ystävällinen ja ihaileva.

"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan
poika."

"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?"

"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien
perillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne."

"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?"

"En usko -- hiljaa!"

Hän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa
tekemään samoin.

Selvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: "Sinä
olet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää
sinut kappaleiksi siitä hyvästä."

"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?"

"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on?
Keksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä."

Pablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla
molemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.

"Heillä on valoa", kuiskasi hän Tenangan korvaan.

Tämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: "Siitä ei heillä
ole mitään hyötyä."

Aukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin
holvin muuraus.

"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu -- missä on ihminen?"

"Henget ovat vieneet hänet."

Silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri,
huomattavan vapisevalla äänellä: "Tule, Chimal, päästäkäämme
verikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä."

Nämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.

"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua
pippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi
ympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina."

Molemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.

Hetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan
päältä, ja koirien ulvontaa.

"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat
vimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata."

"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan
ilmojen kautta."

"Oi", ähki neekeri, "olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda
Huntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä."

Tenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen
kätensä tarttui lujemmin pyssyyn.

"Tunnetko zapotekin?"

"Tunnen hänet", kuului synkkä vastaus.

"Onko hän vaarallinen?"

"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton
ampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara,
mutta vain siihen asti", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, "kunnes
hän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin
ampua."

Neekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan
kuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset
piileskelivät.

Pablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. "Onko hän
vihollisesi, Tenanga?"

"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen."

Hetkisen kuluttua Pablo kysyi: "Mitä nyt teemme?"

"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen
täytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?"

Leimuavin silmin vastasi Pablo: "Minun aseeni antaa varman kuoleman.
Mutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja
vastaan."

"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita."

"Mistä saamme minulle pyssyn?"

"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo
lainaa sinulle aseita ja vaatteita."

Pablo katsahti häneen epäluuloisesti.

Tenanga huomasi sen ja sanoi: "Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen,
minut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja
näkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua.
Jos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän
arvaa heti minun olevan näillä mailla."

"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia
itsellemme?"

"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta
sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet."

"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?"

"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei
tiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle."

"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon."

"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista
lähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla."

Samassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.

Hetkisen kuluttua kuului karkea ääni. "Hei, Abrahan, vanha neekeri,
missä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!"

"Tässä, señor", vastasi neekerin käheä ääni.

"Missä on kazike?"

"Hän ratsasti itäänpäin, señor."

"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko
laskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa,
Abrahan, ja hevosille heiniä."

Nuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika
lähellä Chamulpon asuntoa.

"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?"

"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi
muuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton
kuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun
täytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika."

"Kenelle?"

"Isäni hengelle", vastasi nuori maya vakavasti. "Sinä saat vielä
tietää kaikki", hän lisäsi.

Yö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja
kiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa.
Nuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten
naurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: "Nyt peitämme jälkemme
takaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta."

Hän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne
tiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.

"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta
varo orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja."

"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän
läpi?"

"Saatpa nähdä."

Tenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin.
Heti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat
vaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat
olivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen
varovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois
taitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun.
Hän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko.
Hän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei
haavoittuisi.

Pablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä
orjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti.
Mutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat
sananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki
Tenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan,
ainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo
hartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä.
Intiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden
karkoittamisen tuottavan turmiota.

Tenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja
laakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä
korkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä
tarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga
viittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt
neekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat
viidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja
nuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion
eteen.

"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika."

"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!"

"Älä pelkää."

"En pelkää mitään; mene!"

"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat." Molemmat astuivat pimeään
aukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä
porrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.

Vallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista
tunkeutunut tänne.

Nuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko
loimu valaisi vain lähimmän ympäristön.

Pablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa
oli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä
käytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.

"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?" kysyi Pablo
hiljaa.

"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme
vettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen
koommin niihin koskenut."

"Ihmeellistä", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.

"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset
väijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin
maatamme."

"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia
lähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa,
he luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme
ainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat
sisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä."

"Mitä kazike täällä tekee?"

"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina
periytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet
oppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä
häneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan."

Hän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.

Hämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi.
Oli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita,
suitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä,
miekkoja.

"Näet", sanoi Tenanga, "että kazike on laittanut itselleen asunnon
tänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku;
hänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta."

Pablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen
poskelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.

"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja,
ruutia, sytyttimiä", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. "Minä
haen sinulle vaatteita." Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen
ampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja
valitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat
säärystimet. "Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle.
Huomenna tarvitset voimia."

"Jäämmekö tänne yöksi?"

"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää
voidaksemme liikkua metsässä."

Pablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun
metsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti
hänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö,
pieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.

"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi."

Pablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle
ja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen
kansansa ikivanhoja lauluja.

       *       *       *       *       *

Kun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya
kuninkaitten jälkeläisen.

Pablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.

Hän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä
ikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti,
hiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora,
suloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden,
joka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet
kuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän
kiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia
kirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka
muinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä
pitivät pyhänä.

Joskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä,
tunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen
levitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui,
oli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää
vieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi
Pablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä
maissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat
janonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti
palavan päreen ja virkkoi: "Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme."

Pablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan,
kaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta
ei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen
merkiksi.

Tenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.

Oli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan
jättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.

He astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat
jalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari
keksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän
itsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli
meneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.

Hän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei
läpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt
tietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi
herättänyt epäluuloja.

Päivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat,
pitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset
laulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja
punasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi
hämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.

Tenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin
metsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen
kintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi
aarniometsän salaisuudet.

Kauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu
oli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta
häiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso,
syötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].

Nuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja
harjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi;
silloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei
ollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa
vaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo
vastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi
ratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.

Abrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä,
yksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.

"Hei, musta lurjus", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena,
"kuinka holhokkisi jaksaa?"

"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille
mitään."

Silmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.

"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat
pelätä pahinta."

"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin."

"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?"

Änkyttäen neekeri vastasi: "Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on
poissa."

Kazike päästi raivoisan kiljahduksen.

"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon."

Pitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.

Neekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta,
alistuvana.

Se pelasti hänen henkensä.

Kotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen
tiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: "Puhu sinä, Chimal."

"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä."

Kazike hillitsi kammonsekaisen vihansa ja sanoi levollisemmin: "Puhu!"

"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä
maan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot
minua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja
minä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa."

"Entä mitä sitten teitte?" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten
itseään.

"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja
on ollut, ovi tarkasti suljettu."

Vaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen
ruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan
muu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin
älykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä
sommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se
näyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua
päässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys.
Olivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?

Kolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen
vesa, päässyt kuoleman kourista!

Oliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa
täydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä
epäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa
päässyt pujahtamaan?

Hän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa.
Mutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän
saattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä
hänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli
mahdoton.

Salaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.

Mutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli
ahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin
ajattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat
heimolaisensa.

"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?"

"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on
hangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen."

Tämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen
palautti kaziken todellisuuteen.

"Tulkaa mukaani kellariin", hän sanoi lyhyesti, "valoa, Abrahan!"

Hetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa
omituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja
huomasi molemmat ehjiksi.

Hänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään
epäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen
torven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut
päättää, että sitä kautta oli kuljettu.

Kiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.

Kazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä,
täytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen
päästä edelleen.

Ihmeellistä!

"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se
minulle, en tahdo soimata sinua."

"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten
sulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin
suljettu, usko minua."

Kazike uskoi.

Kellarista poistuessaan hän kysyi: "Ettekö muuten ole tehneet mitään
saadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?"

"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras
jälkiennuuskija."

"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu."

Chamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan
orjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.

Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle
uskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi
erinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle
salaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan,
jotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.

Hänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen
zapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui
metsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.

Tulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti,
oli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne
vastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.

"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?" hän kysyi
espanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.

"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan."

"Olen käytettävissäsi, señor."

"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan;
sinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena."

"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo", vastasi synkkä mies, "lopun
hankin kyllä itse".

"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?"

"On."

"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi."

He astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken
kuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi
ratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.

       *       *       *       *       *

Sitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu:
"Minne aiot minut viedä, pelastajani?"

"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta.
Näissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat
ketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he
luulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta."

"Hyvä, entä sitten?"

"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo."

"Onko Arana intiaani?"

"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä
huolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana
ja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa."

"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?"

"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies,
ja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti
liian myöhään."

"Minuako?"

Tenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen
keskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.

Pablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Sinä olet
Chamulpon väkeä; sanopas minulle, _amigo_, miksi tahdot minut
pelastaa hänen käsistään?"

"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä
kivellä isäni varjoa. -- Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja
tigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut
aurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei
tahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on
suojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual
luulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan
rikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui
lähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle,
että poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan
kartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi
sen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain
ulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille.
Kuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta
kuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen
sielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten
asuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä
kohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana.
Silloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa
hänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi
vannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi
käsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa,
mitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön
pimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon
majoissa."

Intiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin
kasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen
asuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän
antoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet
pelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan
käsityskannan mukaan hän sanoi: "Asukoon isäsi sielu ikuisessa
valossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni."

"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen", huudahti nuori maya
syvästi liikuttuneena, "minulla on vain yksi elämä antaa sinun
puolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne
kaikki mielelläni sinun tähtesi. -- Kohoa aurinkoon, isäni henki,
kuningas on antanut sinulle anteeksi."

Tätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.

Pablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän
tunteenpurkauksen.

Vasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: "Sano,
Tenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle
ystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen
menneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?"

"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle
kullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet
syöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi.
Nähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä
toivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja
tunnustettaisiin taas mayaksi."

"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen.
Tiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi,
kavaltaessaan minut?"

"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka
suuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa
maya-kansaan."

Pablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: "Eivätkö
zapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla,
missä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia
xinkoja."

"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat
voimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat
tunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa
taistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he
sen vuoksi meitä vihaavat."

"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?"

"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan
pääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on
entistään vaiteliaampi."

"Onko maassa sota?"

"Etkö sitä tiedä?"

"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui."

"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut
suuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin."

Pablo kuunteli hämmästyneenä.

Ensi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän
oli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi
tämä taistelleen hallituksen puolesta.

"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?"

"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan.
Hän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat
luultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi
valmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi
myydä oman kansansakin."

Silmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian
suojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti
halunsa päättävästi.

Tenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: "Meidän täytyy asiain näin
ollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen
turvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat
ukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan."

"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?"

"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään,
kertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki
pohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa
sinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti
syvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en
voinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin,
jotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin,
että jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon
pienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata
taistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja
riensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan,
näkymättömille olkoon kiitos."

Pablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin
aivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika,
jota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa
hetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan
Chamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä
kenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan
huolehtinut.

"Hyvä, Tenanga", hän sanoi, "vie minut isäni ystävän kenraali Aranan
luo, pyhimykset olkoot kanssamme!"

He ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä
eteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata
tietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he
saapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen
luolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista.
Onneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja
suklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.

Pablo nukkui kauan ja sikeästi.

Kun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.

Tenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen
päivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä
kohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä
metsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita
huippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun
keskeltä savuavien tulivuorten huippuja.

Liikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.

"Kuinka suurenmoista, ihanaa", hän kuiskasi. "Tämä on mayojen maa,
jossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat,
tämä on kotimaani!"

Ihailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen.
Kepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga
hänen luokseen ja tervehti häntä.

"Mitä mietit, Jungunan poika?"

"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin
kauniiksi."

"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja,
etten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa,
syö." Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun
kanan.

Pablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: "Lähistöllä on kyliä,
seutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä
itseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka."

Pablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli
häntä.

"Lähtekäämme, valtias", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä
silmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden
välitse.

He kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset
kukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat
tiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja
rastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja
tuijotti silmät kankeina eteensä.

"Mikä hätänä?"

"Tule!" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten
hän kuiskasi: "St! Tule!"

Hän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi
häntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun
zeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen
ympäristöä.

"Mikä hätänä?"

"Zapoteki on täällä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tuossa ovat hänen jälkensä."

"Ja sinä tunnet ne?"

Itsetietoisesti Tenanga selitti: "Minä tunnen hevosenjäljen, jonka
vuosikausia sitten olen nähnyt."

"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset
vaquerot."

"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen
on ainoa kirja, jota osaan lukea."

"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?"

"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä.
Kyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa
pyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole
zapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä."

Sillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui
sanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga
varovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.

Pablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.

Hiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä
viholliseksi.

Hän kyyristyi alas Pablon viereen.

"No, _amigo_?"

"Zapoteki on siellä", kuiskasi maya, "viisi, kuusi tai useampia
kumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan,
ne luulevat olevansa meidän kintereillämme."

"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet
meidän jäljillemme?"

"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon
asunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki -- näkymättömät häneen
iskekööt -- on takanamme."

"Ja mikä meillä on nyt neuvona?"

"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä."

"Onko lähettyvillä mitään virtaa?"

"Ei, mutta Tepaneca-järvi."

"Sano, mitä minun on tehtävä."

"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen
kuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista
rosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä.
Jos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut
järvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt,
Jungunan poika?"

"Olen ymmärtänyt."

"Sitten kaikki hyvin!"

Tenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti.
Empimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen
jäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase
machete kädessään.

Mahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren
viidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen
risahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi
seisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden,
ettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän
hämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa,
heidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien
läpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä
verivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.

Erehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.

Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga
heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan
edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti
kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi
sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta
Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen
maaperää tarkastellen.

"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. -- "Jos hän kulkee pitemmältä
tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten
jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen
päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."

"Mitä aiot tehdä?"

"Minun täytyy hävittää jälkemme."

Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.

Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta,
silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan
luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka
metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan
suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.

Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.

Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.

Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.

Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti
hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin
salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti,
niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla
ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.

Heti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja
sanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: "Hän ei enää kohtaa meidän
jälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo
muut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät.
Huntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!"

Kiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen
entiseen suuntaan.

Heidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi
kaislikkoreunaisen puron rantaan.

"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi,
ja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä
valitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä
uhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko
käyttää airoa?"

"Osaan", vastasi Pablo, "airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren
rannalla".

"Hyvä."

"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät
veneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi."

Niin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään
puroon.

Pablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka
hiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.

Huolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni,
joka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän
kyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni
tuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina
laukaisemaan.

Nyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.

Olivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin
kätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa
kohti, missä hän seisoi.

Matala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt
zapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet
oli huomattu.

Pitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?

Vielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.

Salamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja
luodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.

Mutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen,
kaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti
laukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat.
Toinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli
veteen.

Pablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän
kiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten
hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.

Rohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan.
Hän meni sitä kohti pyssy vireessä.

Veneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo
käänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän
eli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta
ehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan
kuoliniskua.

"Nouse pois veneestä", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, "en tahdo
henkeäsi, mene".

Mies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa
läheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän
hoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle
päin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. "Taivaalle kiitos", hän
mutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia
voimakkaasti ja taitavasti puroa alas.

Muutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan,
jonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.

"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?"

"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme."

Nopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja
molemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.

"Sinä ammuit kahdesti", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät
uljasta ylpeyttä.

"Meillä on kahta vihollista vähemmän."

"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät
ovat hänen kanssaan."

Kun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi
Tenanga: "Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy
tappaa."

"Minä en tapa haavoittuneita."

Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät
puron suuta.

"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"

"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat
hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä
on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."

Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat
päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät
ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään,
niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan
kädestä lähtenyt.

Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia
vesilintuja.

"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten
meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."

Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja
käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.

Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.

Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa
kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.

He laskivat aironsa maltillisemmin veteen.

Heidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä
kaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.

Pablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys,
yhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp.
aatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös
ominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin
intiaanille luonteenomainen itsehillintä.

Ensi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti,
tosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei
ihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.

Mutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten
jälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen
menemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan
ritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin
vaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.

Hänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä
kohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen.
Säästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä
antanut henkensä.

Siten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten
vihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä
olisi ollut eurooppalaisen sieluun.

Uhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina
puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.

Tenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen
viekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän
jäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka
varhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja
sodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla
olevaa rannikkoa.

"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?" kysyi Pablo,
joka huomasi saattajansa huolehtimisen.

"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan
Chamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken
käsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti
alas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme,
painua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen
tehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle."

"Ja jos hän löytää?"

"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa
pyssyjen puhua."

Rasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa
karehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli
siihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton
päällysvaippa] oli kokassa.

Tenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli
voimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.

"Oi, katso, tuolla ne tulevat!"

Niemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti
kiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja
yksi oli ohjaajana perässä.

"Soutakaamme, henkemme tähden!"

"Ei", sanoi Pablo käskevästi, "he saavuttavat meidät puolessa
tunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme
epävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me
tahdomme taistella."

Ihaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin,
päättäväisiin kasvoihin.

"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella."

Aallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.

Uhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.

Tyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään
olivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa
tavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi
ulkopuolelle pyssyn kantaman.

Tuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.

"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen", sanoi Tenanga. "Tällaisessa
aallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan
keikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat
meidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa."

Vene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin
kovasti kuin nuorukaisten kanootti.

"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga."

"Mitä aiot tehdä?"

"Me käymme purjehtimaan."

Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa
kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten.
Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.

"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."

Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.

Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää
oikealla.

Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon
ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia
yhä edemmäksi yli veden.

Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut
erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa
pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti;
mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti
korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.

"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä
sitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli."

Tenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita
hihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt
tuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli
aaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä
näytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita
kovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen
siivitetystä kanootista.

Sen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: "Sinua
tottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin."

Mutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti
kanootin jälkeen.

Pakolaiset olivat juuri saavuttaneet tuntuvan etumatkan, kun tuuli
äkkiä vaimeni ja sitten kokonaan tyyntyi.

Ja vielä oli heillä pitkä matka järven laskukohtaan, johon he
pyrkivät! Levosta voimistuneina he tarttuivat airoihin ja kiidättivät
tasaisin vedoin alustaan eteenpäin. Mutta veneessä olijat huomasivat
olevansa voiton puolella ja seurasivat kokka valkeana vaahdoten.

Yhä lähemmäksi rantaa pääsivät takaa ajetut, mutta yhä lähemmäksi
ehti myöskin vene.

"Nyt on henki kysymyksessä, Jungunan poika!"

Tämä ei vastannut, mutta hänen voimakkaan ruumiinsa jokainen lihas
oli jännittynyt äärimmäiseen voimanponnistukseen. Samoin Tenangan;
kanootti lensi lentämällä eteenpäin heidän vedoistaan.

Raskaasti huohottivat nuorukaiset, ja hiki helmeili heidän otsallaan.

Silloin pamahti laukaus, ja luoti putosi veneen taakse veteen.

Viholliset olivat pyssyn kantamalla.

Mutta jo lähestyivät pakolaiset rantaa, järven tuskin huomattavaa
laskusuuta.

Taas pamahti kaksi laukausta, mutta veneen hurjasti kiitäessä
epävarmasti tähdätyt luodit vingahtivat heidän sivuitseen ja ylitseen.

Nyt oli jo kaislikko edessä.

"Suoraan sisälle!"

Ja he kohahtavat kaislikkoon. Sen seinä on ohut, heti he ovat jälleen
selvässä, hiljaa virtaavassa vedessä.

"Oikealle!"

Kanootti liukuu oikealle. Parhaaseen aikaan, sillä luoteja iskee
siihen kohtaan, josta he juuri ovat väistyneet.

"Eteenpäin! Minä tunnen virran." He kääntyvät oikealta puolen
avautuvaan sivuhaaraan itse päävirralta, joka vie vasemmalle.

Nyt venekin ryntää läpi kaislikon, se suuntaa pitkin virran juoksua.

Mutta zapoteki tuntee Tepanecan laskun ja menettelee sen mukaan.

Kun hän ei näe kanoottia, tietää hän sen poikenneen oikealle; maihin
eivät pakolaiset ole voineet nousta, rannat ovat upottavia. Hän
kääntyy ja laskee sivuhaaraan.

Nyt pakolaiset ovat hänen käsissään, sillä he ovat menneet
kuolleeseen umpihaaraan.

"Eteenpäin!" läähättää Tenanga, "tai he tapaavat meidät".

Nuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.

"Kaislikkoon! Kiinni!"

He tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja
edessään.

"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta."

He hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen
maalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen
kaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta;
varovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin
vesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää
kevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.

Kun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa
vedestä.

"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki
tarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä
iso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki.
Azualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän", hän lisäsi
voitonriemuisena.

Pablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus
oli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi
"Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet
edelleen, ystäväni?"

"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä,
siellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio
Negrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me
tapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä,
mikä tulevaisuudellesi on otollista."

"Hyvä, Tenanga, luotan täysin sinun johtoosi."

Kotvasen kuluttua he tarttuivat taas airoihin.

Molemmin puolin kohosivat rannoilla tummat metsät. Ne seisoivat
hiljaisina ja yksinäisinä, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä lähellä
eikä kaukana; ainoastaan metsästäjän keveät askelet kiertelivät
siellä silloin tällöin. Äänettöminä nuorukaiset liukuivat pitkin
virtaa.

Vihdoin Pablo virkkoi: "Luuletko zapotekin ajavan meitä yhä vielä
takaa?"

"Huntoh on viisas; hän sanoo itselleen, että ajo on turhaa työtä. Jos
ennätämme kallioille, katoavat häneltä kaikki jäljet. Myöskin astumme
silloin alueille, joissa Chamulpolla ei enää ole mitään valtaa."

Ääneti he soutivat edelleen.

Virran tehdessä mutkan Tenanga katsahti taakseen.

"Pimeyden haamut! Tuolla vene tulee."

Pablo käänsi päänsä: täyttä vauhtia iso vene tuli heitä kohti.

"Mitä nyt? Maihinko?"

"Siellä me olemme ehdottomasti hukassa, heitä on liian monta."

He kiitivät nopeasti edelleen, mutta pikainen vilkaisu taaksepäin
osoitti heille, että vene lähestyi peloittavaa vauhtia.

"Meidän täytyy pyrkiä mayain torniin", sanoi Tenanga hiljaa,
"puolustautuaksemme. Näkymättömät antakoot minulle anteeksi, minä
olin liian huoleton."

Uusi virran mutka saattoi heidän näkyviinsä keskellä virtaa synkän,
pensasten peittämän muurivarustuksen. Samalla alkoi kuulua peloittava
kohina.

"Mitä se on, Tenanga?"

"Kosket. Me emme voi niitä laskea, emme kiertää, emme mennä maihin;
meidän ainoa pelastuksemme on tuo torni."

Yhä lähemmäksi tuli vene.

Mutta jo oli ikivanha muuri heidän edessään.

"Ota pyssy, meidän täytyy etsiä pikaista suojaa, vain yhdet portaat
vievät torniin."

Hän ohjasi veneen keinotekoista, vielä säilynyttä maihinnousupaikkaa
kohti.

"Maihin!" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät
yht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.

He olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo
vaipui luodin satuttamana maahan.

Tenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten
takaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa
kiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.

"Murhaaja!" karjaisi nuorukainen. "Sinä olet tappanut mayain
viimeisen kuninkaan", hän tempasi salaman nopeasti luodikon
poskelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas.
"Mene pimeyteen, konna!" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen
kaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja
nyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki
rantaa kohti.

Syvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. "Oi Hualpa, viimeinen
kuninkaista, nouse aurinkoon."



SEITSEMÄS LUKU

Äidin kuva.


Del Rocassa, señor d'Iralan haciendassa vallitsi suru. Don Antonio
oli tiluksiensa asekuntoisen väen kanssa mennyt sotaan taistellakseen
kenraali de Lerman johdolla kapinallisia vastaan. Häntä suri
hänen hellä puolisonsa, joka kuitenkin ajatteli kyllin avarasti
tunteakseen, että hänen miehensä täytti vain velvollisuutensa
isänmaata kohtaan astuessaan armeijaan.

Hänen lemmikkinsä Maria otti osaa rakkaan äitinsä suruun ja itki
samalla omaa Pabloaan, jonka kohtaloista del Rocassa ei tiedetty
mitään siitä illasta saakka, jona hän niin salaperäisellä tavalla oli
kadonnut.

Molemmat naiset tulivat haciendan pienestä kappelista, jossa he
olivat rukoilleet rakkaittensa puolesta, ja istuutuivat hiljaa
kuistille.

Tuokion kuluttua donna Inez sanoi: "Oi, kuinka hirveä on sota ja
kuinka inhoittavaa, kun saman maan lapset nostavat aseet toisiansa
vastaan; oi auttakaa, kaikki pyhimykset, että maa saisi jälleen
rauhan."

"Eikö sotakin ole Jumalan säätämä, äiti?"

"Hän sallii sen, lapsi, varmaankin rangaistukseksi ihmisille."

"Pablo sanoi usein, ettei hän mitään hartaammin ikävöinyt kuin saada
taistella."

"Niin, tuo sinun Pablosi!"

"Oletko vihoissasi siitä, että häntä ajattelen? Minä rukoilen don
Antonion, rakkaan isäni, puolesta samoin kuin Pablon."

"Minä tiedän sen rakkaani, ja laupias Luoja kuulkoon rukouksemme."

"Sinä odotat kirjettä isältä?"

"Niin, hartaasti, lapseni."

"Jos Pablo olisi hänen luonaan, hän suojelisi hänen henkeään."

Surussaankin hymyillen tuolle lapselliselle lauseelle, joka osoitti,
kuinka lakkaamatta Marian ajatukset liikkuivat hänen ystävässään ja
kuinka korkea käsitys hänellä oli nuorukaisesta, vastasi señora:
"Luuletko?"

"Oi", sanoi Maria innokkaasti, "Pablo on urhoollinen ja hyvä ja
kiitollinen, sinä et vain tunne häntä, äiti, niinkuin minä. Hänellä
on hyvä sydän."

"Sitä en epäile, Mariquita, ja kuitenkin kadun monesti, että olemme
kasvattaneet hänet meikäläiseksi; mitä hänestä on tuleva?"

"Oi äiti, sinulla on juuri siksi huono käsitys hänestä, että hän on
ruskea. Eikö Jumala ole luonut valkeita, ruskeita, jopa mustiakin
ihmisiä? Pablo on hyvin viisas ja enemmän caballero kuin moni
valloittajien jälkeläinen."

"Hän on synkkä ja umpimielinen."

"Niin sinä sanot, koska et tunne häntä; minä olen hänen sisarensa, ja
minulle hänen sydämensä on avoin."

"Hän on intiaani, ja väri erottaa meidät samoin kuin sielunlahjatkin."

"Emmekö kaikki ole Luojan luomia, äiti? Hän on minulle kertonut,
mitä hän on lukenut vanhoista kirjoista kansastaan: kuinka se on
ollut suuri ja mahtava, ennenkuin valloittajat tulivat, ja hän on
hyvin ylpeä siitä. Kuitenkin hän on myös hyvin viisas ja ahkera. Isä
Bernardo, joka häntä kovin rakasti, sanoi, ettei hänellä koskaan ole
ollut lahjakkaampaa oppilasta."

"Niin, rakkaani, myönnänhän kernaasti hänen ansionsa."

"Näetkös! Ja nyt hän on niin onneton, siksi että hän polveutuu
vanhoista maya-kuninkaista, ah, äiti, jos hän on vielä elossa."

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä, Mariquita, Herra on häntä
suojeleva, häntä ja, sitä toivon nöyrästi, myös don Antoniota."

"Niin, Hän on heitä suojeleva, äiti. Jumala suojelee hyviä
ihmisiä! Oi, että Pablo ei ratsasta don Antonion mukana, hän kyllä
karkoittaisi kapinalliset."

Taas señoran täytyi naurahtaa, kyynelien läpi. Kuinka Maria
ihailikaan ruskeata nuorukaista, joka noin oli kasvanut kiinni hänen
elämäänsä nuoruudesta alkaen!

Vanha intiaanipalvelija astui parvekkeelle.

"No, Pepe?"

"Señor de Mendez kysyy, voiko hän päästä señoran puheille."

Äiti ja tytär katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiinsa, ja
Marian kasvoilla kuvastui katkera vihastus. Kumpaisenkaan naisen
suosiossa ei nuori haciendero ollut koskaan ollut, mutta sen jälkeen
kuin hän oli ollut niin raaka Pabloa kohtaan, ei Maria enää sietänyt
häntä silmissään. Kuitenkaan ei sopinut kieltää hänen tuloaan, hän
oli naapuri. Ehkäpä hän myös toi sanomia sodasta. "Meidän täytyy
ottaa hänet vastaan."

"Minä siis menen."

"Ei, tyttäreni, sinä et saa jättää minua yksin. Johda señor de Mendez
tänne."

Nuori mies, joka ilmestyi hienossa ratsastuspuvussa, kumarsi
kohteliaasti naisille.

"Olen kummastunut, kun näen teidät", kävi donna Inez puhumaan,
"luulin teidän olevan sodassa".

"Minä olin Guatemalassa, señora, tarjotakseni käteni isänmaan
puolustukseen; mutta minulla oli kova onni olla kunnianarvoisan
isosetäni suuressa epäsuosiossa, ja hän lähetti minut pois."

"Oh, conde de Lerma on teidän isosetänne?"

"Sen pahempi, tekisi mieli sanoa, sillä hän riisti minulta onnen
taistella maan puolesta."

"Mutta te tuotte meille varmaan sanomia sotanäyttämöltä, señor?"

"Minä toivoin päinvastoin täällä saavani kuulla jotakin sodasta. Minä
olin pohjoisessa, missä kaikki on rauhallista, ja olen vasta muutamia
päiviä sitten palannut. Ensimmäinen vierailu koski don Antonion
taloa."

"Se, mitä mieheni kirjeet ovat maininneet maan asioista, ei ole
paljon eikä anna suuria toiveita. Kapina näyttää käyvän yhä
laajemmaksi. Mieheni viimeisten rivien mukaan on ollut pakko vetää
joukot pois Guatemalasta ja jättää se vihollisille."

"Oh", ilon väre vilahti nuoren miehen kasvoilla, heti taas kadoten,
"onko kuuluisa isosetäni, monien taistelujen voittaja, antanut
voittaa itsensä?"

"Don Antonion kirjeet ovat täynnä hänen ylistystään, mutta vihollinen
rynnistää liian suurella ylivoimalla."

"Guatemala kapinallisten hallussa? Silloin Sarmiento olisi voittanut!"

"Mieheni ei ole sitä mieltä, hän toivoo päinvastoin että maa nyt
ravistuisi hereille ja tuottaisi motineroille [= kapinoitsijoille]
pikaisen lopun."

"Niinpä toivon, ettei hän toiveissaan pety. Ellen erehdy, näyttelee
vuori-mayain punainen päällikkö Chamulpo kohtalokasta osaa
veljessodassa; hän näyttää asettuneen kapinallisten puolelle?" lausui
Mendez.

"Siitä ei mieheni ole maininnut mitään."

"Señorita d'Irala ei näytä iloiselta", kääntyi nuori haciendero nyt
Mariaa puhuttelemaan, "donna Maria varmaan suree kallista isäänsä,
joka on sodassa?"

"Niin, señor, häntä ja kasvinkumppaniani Pabloa."

"Ah, te tarkoitatte punaista lempipalvelijaanne?"

"Pablo ei ollut mikään palvelija", sanoi muuten niin vieno neitonen
nyt leimuavin silmin, "hän oli talon kasvatti ja minun ystäväni,
señor".

"Uskon sen mielelläni, señorita, vaikkakaan en täysin ymmärrä."

Maria ei vastannut.

Kilisevin kannuksin astui nyt muitta mutkitta kuistille vanha
vaquero, ja hänen takanaan näkyivät Pepen, palvelijan kasvot.

"No", kysyi señora, joka tunsi karjapaimenen, "mikä tuo sinut tänne,
Benito?"

"Señora, vuorilla on taistelu käynnissä, jo aamulla varhain me
kuulimme tykkien jyskettä --"

Kaikki hypähtivät pystyyn pelästyneinä, naiset olivat kalvenneet.

"Silloin minä lähdin siitä señoralle ilmoittamaan."

"Jumalan tähden, Benito, mitä sinä sanot?"

"Siellä on täytynyt olla kiivas taistelu."

"Ja meikäläiset, meikäläiset? Don Antonio?"

"Sen enempää en tiedä, señora. Taistelu oli kaukana meistä, tuuli
kantoi tykin jyskeen kuuluviimme laaksosolien kautta."

"Lähenikö se tännepäin?"

"Ei, niin kauan kuin minä olin karjojen luona."

"Siellä ovat meikäläiset, Jumala heitä auttakoon."

"Amen!" sanoivat vaquero ja Maria. Myöskin señor de Mendez oli käynyt
hyvin levottomaksi.

"Minä olen tullut viemään señoran vuorille, jos señora niin käskee."

"Tarkoitat hyvää, kelpo Benito", vastasi señora kovin kiihdyksissään,
"mutta minä odotan, kunnes saan tarkempia tietoja".

Maria painautui hellästi äitiinsä.

"Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä uutisia", sanoi señor de Mendez,
"että minun, niin kernaasti kuin joka tapauksessa tarjoaisinkin
arvoisille naisille halpaa suojelustani, mitä kiireimmin täytyy
lähteä kotiini".

Luoden häneen katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta,
donna Inez sanoi: "Sen hyvin ymmärrän ja toivotan señor de Mendezille
onnellista matkaa."

Hän kumarsi jäähyväisiksi päätään, ja nuori mies poistui jokseenkin
kiireisesti. Vanhan vaqueron katse seurasi häntä ylenkatseellisena.
"Mitä minä teen, señora? Jäänkö tänne odottamaan teidän käskyjänne?
vai ratsastanko vuorille tietoja hakemaan?"

"Ellet oli liian rasittunut, niin tämä jälkimmäinen olisi minulle
mieluisinta."

"Rasittunutko? Pyh, señora, istun neljäkolmatta tuntia satulassa, jos
niikseen tulee. Minä vain syön jotakin, sitten lähden ratsaille."

"Hyvä, Benito, pyydä itsellesi ruokaa ja sitten ota hevosia, miehiä,
rahaa, mitä tarvitset, kunhan vain palaat niin nopeasti, kuin voit."

Tulisinta laukkaa kiitävän ratsun kavioniskut kaiuttivat ilmaa,
kuistikon edustalle ilmestyi lanceroupseeri.

"Antonio!"

"Isä!"

"Inez! Maria!" kuuluivat riemukkaat huudahdukset, ja seuraavassa
tuokiossa olivat puoliso ja tytär don Antonion sylissä.

"Oi, Antonio, rakkaani", sanoi ensimmäisen mielenliikutuksen asetuttua
donna Inez peloissaan, "oletko pakomatkalla?"

"En, rakas, me olemme torjuneet rosvot. Oi, Inez armaani, tyttäreni --",
ja uudelleen hän syleili molempia.

"Olette pippuroineet motineroja, señor?"

"Niin, vanha veikko, kelpo lailla; mutta kuinka sinä olet täällä?"

"Hän tuli ilmoittamaan, että vuorilla taisteltiin, ja ollakseen
minulle avuksi."

"Hyvä, ukkoseni, hyvä."

Hän vei vaqueron syrjään.

"Tunnetko polun kallioiden poikki, Benito?"

"Tunnen, señor."

"Sinun tulee heti johtaa joukkoja sinne, jotta vihollinen ei pääse
karkaamaan selkäämme. Eikö Tamay tuntenut myös polkua?"

"Tunsi hänkin."

"Ole valmiina. Montako miestä tarvitset?"

"Viisikymmentä tarkka-ampujaa puolustaa sitä kokonaista armeijaa
vastaan."

"Hyvä. Odota, kunnes kenraali tulee."

Sitten hän kääntyi jälleen donna Ineziin.

"Kuinka, kuinka ovat asiat, Antonio?"

"Saat tietää kaikki, rakkaani. Toistaiseksi ei ole mitään huolta.
Mutta jäljessäni ratsastaa conde aikoen majailla meidän kattomme
alla. Hänen seurassaan on useita upseereita ja esikunnan vartio;
pyydän sinua, rakkaani, järjestämään kaikki ottaaksemme heidät
vastaan."

"Minä riennän heti antamaan ohjeita." Ja kiireesti donna Inez lähti
talon sisähuoneisiin.

"No, pikku lemmikkini, kuinka olette viettäneet aikanne?"

"Olemme rukoilleet puolestasi, isä."

"Ja Jumala on kuullut rukouksenne!"

"Ja isä kulta, etkö ole saanut mitään tietoa Pablosta?"

"Ruskeasta maya-soturistamme? En, rakkaani."

Suruissaan Maria painoi päänsä.

"Minulla oli eskadroonassani muutamia mayoja, jotka taistelivat
erinomaisesti, ja erään, rohkeimman heistä, jolle sanoin, kuka
sinun ystäväsi oikeastaan on ja että hänellä on rinnassaan
maya-kuningasten merkki -- mikä mieheen teki valtavan vaikutuksen
--, lähetin tiedustelemaan häntä kazike Chamulpon tyköä, mutta hän
palasi, saamatta mitään selkoa. No, ole nyt vain rauhallinen, Maria,
Pablollakin on suojelusenkelinsä."

"Oi, tuolla kenraali tulee."

Don Antonion astuessa upseerien ja lancero-osaston saattamana
sotapäällikköä vastaan Maria pujahti sisähuoneisiin.

       *       *       *       *       *

Señor de Mendez ratsasti mielessään ylvästellen tiheään metsään
vievää tietä pitkin, joka johti hänen tiluksilleen.

"Suuri sotapäällikkö näkyy esittäneen osansa loppuun", hän sanoi
ivallisesti, "jos hänet on tungettu tänne asti. On aika laittautua
hyviin väleihin Sarmienton kanssa, jos vielä mieli pelastaa mitään
tästä sekasorrosta. Kun ei yksikään noista minun verikoiristani
anna mitään vihiä itsestään! Jo kauan sitten olisi jotakin pitänyt
tapahtua; sillä on jo aika, että saan haltuuni Penariscon haciendan
rappeutuneitten raha-asiaini auttamiseksi. Minun täytyy mennä
Sarmienton puolelle, muuten conden omaisuus pannaan takavarikkoon
ja on minulta mennyttä. Kunpa nyt vain ensin saisin tietoja! Hän
on vaarallinen soturi, sen kyllä tiedän, ja minun täytyisi toki
ensinnä saada varma selko asiain tilasta, ennenkuin julkisesti liityn
kapinallisiin."

Hänen verkalleen ratsastaessaan tällaisia ajatuksia mielessään
hautoen astui tiheästä pensaikosta esiin mulatti, joka tervehtien
viittoili häntä luokseen.

Keltaisen, rosvomaiselta näyttävän miehen yht'äkkiä ilmestyessä
Mendez lysähti kokoon pelästyneenä, mutta sanoi sitten ilostuen: "Oh,
Tito poikaseni, oletko vihdoinkin tullut? _Caramba!_ annatte minun
odottaa."

"Oli mahdotonta tulla aikaisemmin, señor", kuului miehen vastaus.

"No? Ja nyt? Kerro pian. Conde?"

"Voi hyvin."

Mendez näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta vastauksesta.

"Mahdotonta päästä hänen lähettyvilleen, señor, aivan mahdotonta. Te
tunnette minut: ansaitsen mielelläni kourallisen kultarahoja, mutta
hän on liian hyvin vartioitu."

"Missä muut ovat?"

"Tulevat jäljestäni."

"Hampaattomia susia te olette, ette muuta."

"Malttakaa vain, kyllä vielä purraankin."

"Mikä taistelu oli tuolla vuorilla?"

"Conden kimppuun käytiin hänen peräytyessään, mutta hän karkoitti
motinerot verissä päin sekä miehitti solat."

"Niinpä hän on sittenkin päässyt virtensä päähän, sillä tuo
kapinallisten torjuminen on vain pieni ajanlykkäys. Jos nyt Sarmiento
hyökkää hänen selkäänsä, hän on hukassa."

"Niin kyllä, señor; mutta Sarmiento ei tunne vuorten poikki vievää
kalliopolkua."

"Ja eikö ole ketään, joka voi sen hänelle neuvoa?"

"Kyllä, señor, sellaisia on, jos kohta vain harvoja."

Pensaikosta astui esiin leveäharteinen neekeri ja intiaani, molemmat
yhtä rosvomaisia näöltään kuin mulattikin.

"Minä olen tyytymätön teihin, pojat!" puhutteli Mendez heitä.

"Ei ole syytä, don Luis", sanoi neekeri, "teimme mitä voimme. Se on
vaarallinen asia, enkä mielelläni olisi pannut sen vuoksi päätäni
menemään."

"Olisi ollutkin vahinko päätä."

"Mutta täällä se käy helpommin päinsä."

"Täälläkö? Mitä tarkoitat?"

"Conde on tulossa del Rocaan."

"_Caramba_, sepä on uutinen. Hyvä, minä luotan teihin. No, Tamay,
mitä sinä sanot?" kääntyi hän ääneti seisovaan intiaaniin, del Rocan
haciendan entiseen tigreroon.

"Motinerot juoksevat, conde suuri soturi."

"Saattaa olla. Sinä tunnet polut kallioiden poikki?"

"Tunnen."

"Sarmiento kaiketi uudistaa hyökkäyksensä, sillä hänen täytyy estää
Lerma pääsemästä joukkoineen suojaan San Salvadoriin."

"Niin täytyy."

"Minä annan mukaasi muutaman rivin Sarmientolle vietäväksi. Tamay,
sinun täytyy mennä hänen luokseen ja tarjoutua opastamaan osa hänen
joukkojaan vuorten yli. Hän on sinut palkitseva ja minä myös."

"Hyvä! Ja conde?"

"Siitä pitää huolen Tito sekä tuo musta tuossa. Jos Sarmienton
onnistuu päästä hallituksen joukkojen selkään, on kaikki lopussa;
siitä satimesta ei arvoisa isosetänikään karkaa. Te molemmat, Tito ja
Sip, nyt tielle del Rocaa kohti." Hän antoi heille muutamia kulta- ja
hopearahoja, jotka tuo arvoisa pari irvistäen pisti taskuihinsa.
"Sinä tulet jäljessäni, Tamay. Mutta niin, ettei kukaan näe. _Adios!_"

Kaikki kolme katosivat metsään.

"Siis arvoisa isosetäni aikoo vierailla del Rocassa?" mutisi
haciendero itsekseen. "Onneksi olkoon hänelle se vierailu."

Hän kannusti ratsuaan ja kiiti pois.

       *       *       *       *       *

Valaistulla kuistikolla istuivat kenraalivanhus sekä hänen mukanaan
tulleet upseerit runsaalla aterialla, ja ylt'ympäri oli esikunnan
vartiosto, valituita sotilaita, asettunut tulten ääreen vartioon.

Don Antonio astui Lerman luo ja ilmoitti hiljaa:

"Tarkka-ampujat, teidän ylhäisyytenne, ovat kokeneimpain ja
luotettavimpain vaquerojen johdolla marssimassa kalliotielle.
Auringon noustessa ne ovat miehitetyt. Pahimman varalle, jos
nimittäin tarkka-ampujat syöstäisiin takaisin, olen asettanut ketjuun
ratsastajia, jotka tuntevat nämä maastot, tuomaan meille heti tiedon."

"Kiitos, don Antonio. Väkemme on suureksi ilokseni taistellut
miehuullisesti; se on rohkealla mielellä, vaikka meidän on
lakkaamatta täytynyt peräytyä. Kapinalliset eivät unohda tätä päivää."

"Ne ovat saaneet tuntea jalopeuran käpälää."

"Jos Salvero nyt tulee San Salvadorista ja ojentaa minulle kätensä,
jos Etelä on meidän puolellamme, jos ennen kaikkea amerikkalaiset
kiväärit ja ampumatarpeet ajoissa saapuvat San Josén satamaan,
voitamme vielä kaikki takaisin -- ellei", hän lisäsi huolestuneesti,
"Sarmiento vielä viime hetkellä saa Chamulpoa, juonikasta
maya-päällikköä puolelleen".

"On valitettavaa, että intiaaninuorukainen, joka on kasvanut
talossani ja jolla, kuten kenraali Arana minulle sanoi, syntyperänsä
takia olisi ollut suuri vaikutus sotaisiin vuori-mayoihin, on
kadonnut."

"Hyvin valitettavaa. Tiedän ennestään, että tämän maan entisen
hallitsijasuvun jälkeläisillä, olivatpa he kuinka köyhiä tahansa,
vielä on suuri vaikutusvalta vuoriheimoissa. Mayat ovat kiintyneet
heihin pettämättömin uskollisuuden sitein. Minä olen parhaillaan
neuvotteluissa Chamulpon kanssa, jolla ainakin nyt on suurin
vaikutus, ja toivon voivani estää hänet esiintymästä hallituksen
vihollisena. Se viekas kettu oleksii vuorillaan odottaen asiain
menoa. Saamme nähdä."

Hän kääntyi sitten hilpeästi aterioivien upseerien puoleen, sotaisten
hahmojen, joiden asepuvut todistivat kestetyistä taisteluista, ja
sanoi: "Päivä oli kuuma, kumppanit, mutta aseillemme kunniaksi. Suon
teille mielelläni hetken ilot, mutta älkää unohtako, ystäväni, että
jokainen päivä asettaa meille ankarat vaatimuksensa."

Arvekas kapteeni nousi ja vastasi: "Teidän ylhäisyytenne älköön olko
huolissaan; joka hetki, yöllä tai päivällä, olemme valmiit mihin
palvelukseen tahansa."

"Minä tiedän sen", sanoi kenraali suopeasti, "mutta kootkaa uusia
voimia, meillä on vaikeat päivät edessämme". Ja pöydästä nousten hän
lisäsi: "Suottehan minulle anteeksi, jos menen levolle; ani varhain
täytyy minun olla toimessa."

Hän tervehti upseereja, jotka olivat nousseet kevyesti kumartaen, ja
don Antonio saattoi hänet kunnioittavasti hänelle järjestettyihin
huoneisiin.

Kapteeni, joka äsken oli puhunut, kohotti lasinsa: "Isänmaan turva,
hänen ylhäisyytensä!"

"_Viva_ [= Eläköön] Lerma!" kajahti vastaukseksi, ja kaikki
tyhjensivät lasinsa päällikön onneksi.

"Ja nyt lähtekää yöpuullenne, _amigos_. Kenraali oli aivan oikeassa:
meidän täytyy aamulla olla reippaita."

Kohta kaikki del Rocassa nukkuivat sikiunta; ainoastaan vartijat
valvoivat. Eräs heistä huomasi kaksi hämärää haamua, jotka
hiiviskelivät pensaikossa, mutta katosivat heti, kun heille
huudettiin.

       *       *       *       *       *

Päivän koittaessa kenraali oli jalkeilla. Kun päivystävä adjutantti
ilmoitti, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään, ei myöskään tullut
mitään viestiä, sanoi vanha herra ystävällisesti: "Antakaa kaikkien
nukkua, don Fernando; miehet tarvitsevat voimia. Minä menen vähän
nauttimaan virkistävästä aamuilmasta."

Hän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään
puutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia
laulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan
tuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen
kimmellykseen.

Oli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut
rauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti.
Heittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi
hän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja,
hengittäen ihastuneena suloista ilmaa.

Kun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten
muodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta
hänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon
naisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri
kääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan
ovelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.

Herttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento
olemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain
ympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan,
sotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina
kunnianarvoisaa päätä kohti.

Kenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein,
kuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän
tuijotti Mariaan.

Sitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin
kuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: "Mercedes,
oma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?"

Ennen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat,
näki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin
toisista maailmoista olevaa olentoa.

Sekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.

Maria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: "Minä olen don
Antonion tytär, teidän ylhäisyytenne."

Vanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta,
silmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.

Sitten hän antoi käsien hitaasti vaipua ja sanoi syvästi huoaten:
"Antakaa anteeksi, señorita, luulin taivaan lähettäneen luokseni
sen enkelin, joka kerran sulostutti minun elämääni. Teidän näkönne,
tyttäreni, muistutti minulle erästä kallista olentoa, siitä syvä
liikutukseni."

Marian mielestä tuntui aivan kummalliselta. Tuo korkea, niin syvästi
liikuttunut mies hänen edessään, nuo sanat, jotka hän vavisten
lausui, kaikki se teki valtavan vaikutuksen hänen lapselliseen
mieleensä. Mutta hän ei löytänyt sanoja mitään vastatakseen.

"Don Antonion tytär", sanoi kenraali, "don Antonion tytär; kuinka
don Antonio on kadehdittava!" Hiljaa hän lisäsi: "Mercedes, juuri
sellaisena kuin hän kerran vaelsi elävien ilmoilla."

Kuului keveitä askelia, ja donna Inez ilmestyi aamupuvussaan
katsahtaen hämmästyneenä Lermaan, jonka syvä sielunliikutus kuvastui
tämän kasvoilla. Hän huomasi myös kyyneliä vanhuksen silmissä.

Tämä hillitsi liikutuksensa, tervehti ja sanoi: "Pelkään, että olen
kävelylläni häirinnyt naisten aamuhetkeä."

"Eihän toki, teidän ylhäisyytenne", vastasi donna Inez, joka eilen ei
ollut saanut tilaisuutta tervehtiä kenraalia, "eilispäivän mielen
jännitys karkoitti unen pikku Marialtani, ja minulle kävi samoin;
muuten olemme harvoin näin varhain puutarhassa".

"Minä käytän tilaisuutta tervehtiäkseni teitä kunnioittavasti ja
kiittääkseni suuresta vieraanvaraisuudestanne."

"Me olemme kiitollisia, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa
taloamme."

Maria painautui äitiinsä kiinni silmät yhä luotuina conden
kunnianarvoisiin kasvoihin.

"Te tapaatte minut oudosti liikuttuneena, señora. Teidän suloisen
tyttärenne näkö palautti mieleeni sydämeni lemmikin, jo kauan sitten
iäiseen valkeuteen muuttaneen Mercedes-tyttäreni. Ei ikinä ole ollut
kahta enemmän toistensa näköistä ihmistä."

"Mercedes-tyttärenne?" donna Inez enemmän änkytti kuin puhui.

"Luulin näkeväni yliluonnollisen ilmestyksen, kun näin señoritan."

Donna Inez tunsi syvän tuskan viiltävän sydäntään. Hän kiersi
käsivartensa lujemmin Marian ympärille, ikäänkuin peläten, että tämä
tahdottaisiin ryöstää pois. Hetkisen kuluttua hän sanoi vapisevalla
äänellä: "Marian äidin nimi oli Mercedes, teidän ylhäisyytenne."

"Marian äidin nimi oli Mercedes?" toisti kenraali koneellisesti ja
tuijotti kankeasti señoran kasvoihin.

"Pikku Mariani on taivaan lahja, jonka meri on tuonut meille."

"Milloin? Milloin?" huudahti kenraali. "Milloin se tapahtui, milloin?"

"Siitä on neljätoista vuotta", sai donna Inez vaivoin sanotuksi,
"kun jokin laiva joutui haaksirikkoon rannikoillamme; Maria ja eräs
intiaanipoika olivat ainoat elossa olevat laivahylyssä".

Kenraalin silmiä hämärsi, ja hänen vasen kätensä tapaili sydäntä
ikäänkuin kouristuksessa. Sitten hän liitti kätensä ristiin, kohotti
silmänsä taivasta kohti ja sanoi palavan hartaasti: "Lähetätkö
yksinäiselle vanhukselle hänen lemmikkinsä nuorentuneena takaisin,
korkeuden Isä?" Sitten hän kääntyi rajusti järkytyksissään naisiin,
joiden sydämet sykkivät ennen tuntematonta liikutusta. "Tyttäreni
Mercedes, hänen puolisonsa don Diego Pinol, heidän tyttärensä ja
eräs intiaanipoika, jonka he maasta paetessaan olivat löytäneet ja
ottaneet mukaansa, lähtivät Acapulcosta neljätoista vuotta sitten
kesäkuussa purjehtimaan San Joséhen; eikä sen jälkeen enää heistä ole
kuultu; he olivat laivoineen uponneet mereen. Sota riehui silloin
parhaillaan, enkä ole pannut toimeen mitään tiedusteluja, koska minun
täytyi uskoa ja vielä äsken uskoinkin onnettomuuden tapahtuneen
Tyynellä valtamerellä. Oi señora, armahtakaa vanhusta, jolta hänen
elämänsä korkein onni on ollut riistetty! Kertokaa minulle kaikki,
mikä viittaa Marian -- se oli tyttärentyttäreni nimi -- mikä viittaa
Marian syntyperään."

Liikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut
señora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä lemmikkinsä,
ilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna Mercedeestä
ja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön vaatteet, joissa
kaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä tallessa.

"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes
tyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina
pikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema."

"Niin, niin", sanoi soinnuttomasti donna Inez, "niin niissä on".

"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi isäksi?
Oi, tule, tule, tule syliini."

Pelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta pakeni
sitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin kainaloon, ja
tämä itki hänen kanssansa.

"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette
menetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä
onneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä
oppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo
erottaa äitiä ja tytärtä."

Kovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen
kenraalin viimeisen sanan.

"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy nyt
vain lukea minutkin perheeseen."

Don Antonion liikutus ei ollut pienempi kuin hänen puolisonsa, kun
hän sai kuulla kaikki. Kuitenkin lohdutti molempia kenraalin lupaus,
ettei tämä tahtonut riistää heiltä heidän lemmikkiään.

"Oi rakkaani, te olette ansainneet orpoon vanhemmanoikeuden ja saatte
sen pitää; mutta minuakin sinun täytyy hiukan rakastaa, sydänkäpyni."

Silloin Maria suuteli hänen karheaa poskeaan, ja vanha soturi myhäili
mielissään.

"Niin paljon onnea vielä vanhoilla päivillä, niin paljon onnea! Nyt
on vain kapinalliset vielä kukistettava, ja voin hymy huulilla erota
tästä elämästä."

Lähdettiin takaisin huoneisiin; arkana asteli Maria isoisän
kainalossa.

Sisälle tultua donna Inez näytti kenraalille ne vaatteet, joissa
Maria oli löydetty, ja don Antonio kertoi tarkalleen, miten
haaksihylyssä oli ollut laita.

"Kelpo Nina. Oman henkensä hinnalla hän pelasti lapset!"

Kenraali ei väsynyt ihailemasta lapsenlastaan.

Mutta vihdoin vaativat vuoronsa päivän toimet, sotatilan vakavuus.
Ilmoituksia saapui ja kenraali sekä hänen upseerinsa, jotka
ihmetellen kuulivat, mitä puutarhassa oli tapahtunut, olivat
innokkaassa toimessa.

Apujoukot olivat tulossa San Salvadorista; mitään yritystä Lerman
aseman saartamiseksi kalliopolkuja pitkin ei ollut tehty; mutta
Pablon ryöstämisestä saakka kadoksissa ollut metsästäjä Tamay oli
kyllä siellä vangittu hyvin epäilyttävissä hommissa.

Sotilaallinen yleistilanne ei siis ollut epäsuotuisa.

Aamupäivällä ilmestyi señor de Mendez del Rocaan pyytäen päästä
kenraalin puheille. Tämä otti hänet vastaan perheen läsnä ollessa.

"Kallis isosetäni", tervehti häntä tuo liehittelevä mies, "kuinka
ilostuinkaan, kun kuulin teidän saapuneen, kun kuulin, miten tuimia
iskuja olette antanut kavaltajille!"

"Niin, ruoska on roistoille aina paikallaan", virkahti Lerma kuivasti.

"Ja kuinka olen iloinen siitä, että voitte hyvin sotaretken vaivojen
jälkeen! Te näytätte aivan nuortuneelta."

"Sen uskon, rakas sisarenpojanpoikani; harvinaisen onnen säde on
nuorentanut minun ryppyiset kasvoni. Ja tuossa on se nuori aurinko,
joka paistaa sydämeeni." Hän viittasi ujoon Mariaan.

Mendez, joka jo oli huomannut jotakin tavatonta avioparissa sekä
señoritassa, katsoi kenraalin näin sanoessa ällistyneenä talon
tyttäreen.

"Vilpitöntä iloasi siitä, että näet minut täällä jälleen, voin vielä
paljon lisätä esittämällä sinulle nuoren naisen, donna Maria de
Pinolin, tyttärentyttäreni, jonka suopea kohtalo on sallinut minun
jälleen löytää."

Mendez katsoi häneen niin hämmästyneen näköisenä, että kenraalin
täytyi nauraa.

Mendez oli vasta lyhyen aikaa oleskellut näillä seuduin maata, hän
seurusteli naapuriensa kanssa vähän, ja Mariaa, jonka don Antonio
täysin laillisessa järjestyksessä oli ottanut omaksi lapsekseen,
pidettiin niin täydellisesti tämän tyttärenä, että hän tuskin saattoi
käsittää kenraalin sanoja, vaikka hän niitä syvästi säikähti.

"Isosetäni aikoo ottaa señoritan lapsekseen?" hän sopersi.

"Hän on asemaansa Mercedes-tyttäreni lapsena ja siis minun
lapsenlapsenani ja perillisenäni", lisäsi kenraali, "täysin
tyytyväinen".

Mendez kalpeni.

"Minulla ei ole onni ymmärtää."

"Kuinka ei? Minusta se on kylläkin selvää."

"Señorita d'Irala?"

"Señorita de Pinol, don Diegon ja tyttäreni Mercedeen tytär, istuu
edessäsi."

"Se on totta, don Luis", sanoi don Antonio surullisesti, "hänen
ylhäisyytensä riistää meiltä lemmikkimme".

"Ei, isäkulta", sanoi Maria, kietoutuen hellästi häneen ja donna
Ineziin, "Jumala on varhain ottanut minulta vanhemmat ja korvaukseksi
siitä suonut minulle teidän rakkautenne. Minä kyllä tahdon rakastaa
isoisääni, se on varma, mutta teiltä hän ei minua riistä."

"Ei suinkaan, lemmikkini, sinun täytyy vain pitää pikkuruisen
vanhuksestakin."

Maria nyökkäsi hänelle vakuuttavasti.

"Tämä -- tämä -- sukulaisuus", sai Mendez vaivoin sanotuksi, "lienee
kuitenkin vaikea todistaa".

"Ei ensinkään, rakas sisarenpojanpoikani; meillä on todisteita,
jotka kaikissa maan oikeuksissa julistetaan päteväksi, kuten voin
mielesi rauhoittamiseksi ilmoittaa. Muuten tahdon heti kohta laatia
asiakirjan, jossa ne kaikki luetellaan ja jossa tunnustan donna
Marian sukulaisekseni."

"Minä olen niin hämmästynyt", sanoi Mendez, joka jossakin määrin
oli saanut mielenmalttinsa takaisin, "että tuskin kykenen lausumaan
onnitteluni tästä uskomattomasta tapauksesta".

"Käsitän sen täydelleen."

"Vilpitön iloni ei silti ole sen pienempi. Tervehdin teitä kaikesta
sydämestäni serkkunani, donna Maria." -- Maria kumarsi vastaamatta
sanaakaan, kuten kenraali varsin hyvin huomasi.

Kenraali nousi sanoen, että hänen adjutanttinsa odottivat häntä, ja
lähti huoneesta nyökäyttäen Marialle päätään.

"Tunnen, että tällä hetkellä olen täällä vain häiriöksi, ja aion
joskus toisessa tilaisuudessa ilmaista sukulaisentunteitani", sanoi
Mendez, kumarsi ja lähti, ja ratsasti heti kohta tiehensä kasvot
vihan ja raivon vääristäminä. Epäilystä, ettei Maria olisi ollut
sama henkilö kuin hänen isosetänsä lapsenlapsi, hänellä ei ollut.
Tämä perijättären löytäminen koko suurelle omaisuudelle -- sillä hän
tiesi, ettei isosetä vapaaehtoisesti luovuttaisi hänelle pesoakaan
perinnöksi saattoi hänet tuhoon, teki hänet keppikerjäläiseksi, koska
hänen tiluksensa olivat kokonaan kiinnitetyt suurista veloista.

Kaikki alhaiset intohimot myllersivät turmeltuneen miehen sielussa,
kun hän ratsasti läpi metsän. Vaanien ympäristöään hän huomasi
viimein molemmat palkatut murhaajat, mulatin ja neekerin.

Hän huusi heidät luokseen ja sanoi heille: "Ei sormeakaan kohoteta
kenraalia vastaan, hänen täytyy vielä jäädä eloon, ymmärrättekö?"

Kun rosvot tuijottivat häneen kummastuneina, hän sanoi: "Tulkaa
pimeän tultua salaa luolaan; siellä selitän teille kaikki, ja saamme
neuvotella, mitä muuta on tehtävä." Sitten hän karautti täyttä lentoa
edelleen. "Mitä sitten on tapahtunut?" virkkoi neekeri. "_Quien
sabe?_ Maksaa hänen silti täytyy, maksaa hänen täytyy --", sanoi
mulatti.

"Niinpä arvelen", irvisti neekeri, "hän on meidän vallassamme".

Näin puhellen arvoisa pari vetäytyi takaisin pensastoon.

Del Rocassa tuotiin kenraalille metsästäjä Tamaylta tavattu kirje,
jonka hän luki ja pisti taskuunsa.

Saapuneet sotaviestit saivat kenraali Lerman päivällisen jälkeen
lähtemään del Rocasta. Vihollinen ei ollut uudistanut hyökkäystään
solia vastaan; sitäpaitsi siellä oli komentajana päättäväinen
Callego, ja niinpä kenraali ratsasti San Salvadorista marssivia
liittolaisia vastaan, Antonion ja esikuntaupseeriensa saattamana.

Hän oli heittänyt hellät jäähyväiset lapsenlapselleen ja vieläkin
vakuuttanut donna Inezille, ettei hän aikonut riistää tältä sitä,
johon tällä oli äidinoikeus, vaan päinvastoin rauhan tultua asettua
asumaan aivan del Rocan läheisyyteen.



KAHDEKSAS LUKU

Maya-soturi.


Vielä kaikui Tenangan tuskanhuuto ilmassa. Mutta sydämensä
epätoivossakaan, joka oli sitä suurempi, koska hän ei ainoastaan
kunnioittanut Pabloa muinaisten kuninkaitten jälkeläisenä, vaan
todella vilpittömästi rakasti rohkeata, miehuullista nuorukaista,
ei nuori maya unohtanut uudelleen ladata laukaistuja pyssyjä,
puolustaakseen ammutun ruumista viimeiseen saakka.

Syvä huokaus sattui hänen korvaansa; hän kääntyi ja katsoi silmiin
Pabloa, joka kohotti päätään.

Tenanga kiljahti ilosta ja hypähti hänen luokseen:

"Oh, sinä elät, Hualpa, kuningas! Kaikkien jumalien kiitos!"

Hän polvistui haavoittuneen viereen, tuki tämän päätä, ja hänen
kätensä tunnusteli varovasti sitä kohtaa, mistä veri vuoti tämän
kyljestä.

"Hengitä syvään ja pitkään, herra."

Pablo teki niin; Tenanga tarkkasi pelokkaasti vaikutusta:
haavoittunut hengitti säännöllisesti sisään ja ulos.

"Oi, kiitos näkymättömille -- kiitos! Sinä paranet, herra, sinä
paranet, haavasi ei ole kuolettava."

"Tarkasta, _amigo_", vastasi Pablo heikolla äänellä, "luoti osui
selkääni, mutta se on varmaan luiskahtanut kylkeen päin; siihen
koskee".

Varovasti maya paljasti kupeen ja huomasi suureksi ilokseen olevan,
niinkuin Pablo arveli; häijyn zapotekin luoti oli luiskahtanut pitkin
kylkiluuta loukkaamatta mitään arempia osia. Vauhdin ankaruus, jolla
Pablo oli suistunut kiviä vasten, oli saanut hänet tainnoksiin.

Tenanga repäisi Pablon hienon paidan kahtia; pyssy kädessä,
tähystellen rantoja haukan silmin hän juoksi portaita alas, kastoi
vaatekaistaleen veteen ja riensi takaisin.

Huolellisesti hän viillytti haavaa, asetti märän vaatteen sen päälle,
otti nahkavyön Pablon vyötäisiltä ja kiersi sen hänen rintansa
ympärille, niin että side pysyi paikoillaan ehkäisten verenvuodon,
joka ei ollut kovin runsas.

Jälleen hän tähysteli vihollisia. Heistä ei näkynyt merkkiäkään.
Kenties he arvelivat Pablon kuollessa saavuttaneensa tarkoituksensa;
kenties he olivat vetäytyneet pois siksi, että hänen luotinsa oli
kaatanut heidän johtajansa Huntohin, tai siksi, että he pelkäsivät
lähestyä helposti puolustettavaa tornia.

"Minä teen sinulle vuoteen, herra." Tenanga nousi tornin valtavilla
kivillä katettuun yläosaan, missä oli kaksi huonetta, joiden ikkunat
antoivat virralle päin; sitten hän palasi käytävään, joka ympäröi
tätä tornin nelinurkkaista yläosaa. Siinä kasvoi ruohoa ja pensaita.
Hän kokosi lehtiä ja kuivaa ruohoa, ja niin hän oli pian laittanut
välttävän vuoteen.

"Tule, kuningas, nojaa minuun, minä tuen sinua."

Osoittaen intiaanin suurta kykyä kärsiä ääneti Pablo kesti tuskat,
joita hänen haavansa tuotti joka liikahduksella, ja lepäsi pian
rauhallisesti vuoteellaan. Tenanga otti Pablon lakin, riensi veden
partaalle, täytti sen ja juotti janoista nuorukaista. Hän tiesi, että
suuri haava aina tuottaa polttavan janon. Heti sen jälkeen Pablo
vaipui uneen verenvuodon heikentämänä.

Tenanga istui aseet vieressään ylhäälle portaitten

pieleen, mistä hän suojassa saattoi nähdä virralle.

Kanootti oli alhaalla turvassa keinotekoisessa satamantapaisessa.

Suorakulmainen torni oli rakennettu jykevistä sementti-iskoksella
liitetyistä kivijärkäleistä, jotka jo vuosisatoja olivat uhmailleet
säitä ja tuulia; sen pitempi sivu oli virran suuntaan, ja heti sen
alapuolella alkoivat pauhaavat putoukset. Tornin pystysuoria seiniä
saattoi kiivetä vain korkeiden tikkaiden avulla; ainoan pääsytien
sinne tarjosivat rintasuojuksella varustetut portaat. Joskin
nuorukaiset siten olivat jossakin määrin hyökkäyksiltä suojassa,
ei Pablon haavoittumisen takia pako ollut ajateltavissa. Tenangan
ainoana pelkona oli ruokavarain puute. Tosin hänellä vielä oli vähän
maissileipää ja muutamia palasia suklaata, mutta ne eväät olivat
kylläkin niukat. Tenanga tiesi, ettei monen peninkulman alalla ollut
ainoatakaan kylää; he olivat sankassa aarniometsässä, Guatemalan
autioimmassa seudussa. Väsymättömän valppaasti tähystelivät tuon
kuvapatsaana istuvan nuorukaisen silmät pitkin rantoja, havaitsematta
kuitenkaan mitään epäilyttävää.

Tenanga päätti tutkia rannan heti pimeän tultua saadakseen selville,
olivatko zapotekit jääneet vai lähteneet. Jos he vielä olivat siellä,
he luultavasti virittäisivät nuotion ja siten ilmaisisivat itsensä;
ei ollut ajateltavissakaan, että he siitä luopuisivat varoen tornissa
olevia pakolaisia, joista toinen oli, jollei kuollut, niin ainakin
pahasti haavoittunut. -- Yö laskeutui maille.

Pablo nukkui yhä vielä, ja Tenanga päätti uskaltaa retken.

Kun oli aivan pimeä, hän astui kanoottiin ja souti vastavirtaan
vasemman rannan puolta; päästäkseen eteenpäin kovassa virrassa hänen
täytyi voimakkaasti käyttää airojaan, mutta niiden loiske hukkui
putousten pauhuun.

Mielestään kyllin pitkälle soudettuaan hän viillätti kanoottinsa
virran poikki ja hiipi mitä suurinta varovaisuutta noudattaen metsän
läpi virran vartta alas, vaanien näkyisikö missään tulenhohdetta.
Mutta hänen tutkiva silmänsä _ei_ havainnut mitään. Samalla hän pääsi
varmuuteen siitä, että zapotekien vene oli kadonnut; heidän oli
siis täytynyt soutaa virtaa ylös. Silloin hän palasi kanootilleen,
ja myötävirran viemänä hän oli pian taas tornissa. Pablo nukkui yhä
vielä.

Tenanga ojentautui lepäämään porrasten juurelle voidakseen herätä,
jos virralta kuuluisi vähintäkään epäilyttävää ääntä.

Yö kului rauhallisesti. Sen loputtua hän meni katsomaan Pabloa, joka
oli valveilla ja pyysi vettä; hänellä oli kova haavakuume.

Tenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet
tiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa
hankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.

Metsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti
haavoittuneen viereen.

Hän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja
asetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin
pian kuin mahdollista.

Pablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia
tuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata
ja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi
silmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja
ikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti
turvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä;
seinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi
omituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui
hyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta
ihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen,
kruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen
panssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa;
sääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli
kaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan
aikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä
syvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta
se muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja
Keski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin
samantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli
kuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli
omassa rinnassaan.

Hän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen
hänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti
kohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton
heikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.

Hän nukkui kauan.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon.
Pablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui
ihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset
riippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille.
Yläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret
paljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja
lumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia
höyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.

Olisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui.
Mutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.

Kimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: "Oletko palannut
takaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?"

Pablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että
alkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät
heidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta
mitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta
noussut?

"Olen haavoittunut pahasti ja etsin täältä suojaa."

"Tiedän, tiedän", vastasi kirkas ääni, ja sitten ukko nauroi
kimeästi. "Heidän miekkansa tekevät hyvää työtä; täällä ei ole
ainoatakaan kohtaa, joka ei olisi veren tahraama. He kuolivat kaikki,
kaikki; miksi sinä palasit? Kuka sinä olit? Mitä haluat täällä
kuninkaan tornissa?"

Koko tuon omituisen ihmisen käytös oli miltei kammottava.

"Ken olet sinä, nuorukainen, jonka kasvot ovat Nezualpillin?"

"Olen Pablo del Roca, maya", vastasi nuorukainen huomaamattaan
espanjankielellä.

Miehen käytös muuttui kokonaan, ja selvällä espanjankielellä hän
sanoi puhuen aivan toiseen sävyyn kuin äsken: "Sano minulle, kuinka
jouduit tänne?"

"Olen riistetty pois kodistani ja kuolemanvaarassa. Pakenin rohkean
ystävän kanssa, ja täällä sattui minuun luoti."

"Kuka sinua vainoaa?"

Pablo oli vaiti; hän ei tietänyt, olisiko viisasta ilmaista
vihollisen nimeä, joka kenties oli ihmeellisen intiaanivanhuksen
ystävä.

"Valkoihoisetko sinua takaa ajavat?"

"Ei, mahtava intiaani."

Vanhus purskahti taas kimeään nauruun.

"Intiaani, intiaani? Hihihii! Mayako? Eikö hän pelkää jumalia? Miksi
hän sinua vainoo? Mitä olet hänelle tehnyt?"

Pablo ei tahtonut ilmaista sukuperäänsäkään ja vastasi siis: "Olen
kasvanut espanjalaisten parissa enkä tiedä, millä olen herättänyt
mahtavan miehen vihan."

Vanhuksen säkenöivät silmät tuijottivat häneen.

"Olet kasvanut espanjalaisten parissa. Niin minäkin -- niin minäkin",
sanoi hän hiljaa, melkein arasti; "he tahtoivat tehdä minusta
papin; minä kasvoin seminaarissa, kuuntelin kristittyjen laulua ja
rukouksia, luin kirkkoisäin kirjoja. Mutta minä kaipasin vanhoja
jumalia. Kuningasten varjot väikkyivät ympärilläni, hiljaisina
ja surullisina; he ja kaikki soturit, jotka olivat kaatuneet
espanjalaisten miekkaan, katselivat minua ylenkatseellisina. Silloin
minä karkasin valkoisten luota metsään vanhojen kuninkaitten kotiin.
He puhuvat minulle, minä kuulen heidän äänensä; minä olen onnellinen,
onnellinen. Tyhmät sanovat minua metsien hupsuksi, mutta minä olen
onnellinen, onnellinen."

Pablo ymmärsi nyt, että kummallinen vanhus oli mielisairas, raukka,
jonka järki ei ollut kestänyt vanhan uskonnon ja kristittyjen uuden
opin välistä ristiriitaa.

Hetken äänettömyyden jälkeen ukko sanoi taas aivan eri äänellä: "Sinä
olet haavoittunut, nuorukainen? Salli minun tutkia haavaasi. Minä
osaan niitä käsitellä!" Ja ennenkuin Pablo ehti häntä estää, koetteli
vanhus hellin käsin ja huolellisesti haavoittunutta paikkaa.

"Pikku seikka vain, paranee pian; ole huoleti, minä tuon sinulle
parantavia yrttejä. Mutta missä on ystäväsi, josta puhuit?"

"Hän lähti metsään ampumaan jotakin syötävää meille."

"Hupsu poika, miksi ei hän tullut minun luokseni? Kutka sinua takaa
ajoivat, nuorukainen, mayatko?"

"Ei, zapotekit."

"Oi, oi, ja te olette heidät karkoittaneet?"

"Niin, he pakenivat tappavia luotejamme."

Taaskin vanhus nauroi kimeästi: "Hihihii! Tahtoivatko orjat koetella
voimiaan vapaiden mayojen kanssa? Hihihii! Mainiota, mainiota!"

Hetkisen kuluttua hän alkoi puhua levollisesti ja yksinkertaisesti:
"Et voi jäädä tänne, sinun täytyy tulla minun kotiini; siellä voin
sinut hoitaa terveeksi."

"Asutteko lähellä?"

"Virran rannalla."

Vanhus puhui nyt niin järkevästi, että Pablo luuli erehtyneensä
arvellessaan häntä mielipuoleksi.

"Minun täytyy odottaa toveriani, sitten käytän mielelläni hyväkseni
vieraanvaraisuuttanne. Mutta kenties teille koituu vahinkoa siitä,
että minua autatte", hän jatkoi, "kerroinhan teille jo, että minua
ajaa takaa verivihollinen".

Taaskin vanhus nauroi.

"Vahinkoa? Minulle? Temppelin hupsulle? Kaikki välttävät minua. Et
ole missään paremmassa turvassa kuin minun luonani, poika. Sinä olet
jalosukuinen, minä tahdon sinua auttaa."

Äkkiä hän osoitti isoa korkokuvaa, jota Pablo oli ihmetellyt.

"Tiedätkö, kuka tuo on?"

"En, señor."

"Hihihii! Ei kukaan sitä tiedä, paitsi Tanub, seminaarin entinen
kasvatti, jota espanjalaiset sanovat Franciscoksi. Ei kukaan."
Salaperäisesti hän kuiskasi: "Se on Axopilin, kuninkaan, kuva; hän on
rakentanut tämän tornin satoja vuosia sitten. Osaatko lukea mayojen
merkkejä?"

Pablo vastasi kieltävästi.

Taaskin ukko nauroi kammottavaa nauruaan. "Hihihii! Muukalaisia
tulee, amerikkalaisia, englantilaisia, saksalaisia; he tutkivat
mayojen vanhoja rakennuksia saadakseen selkoa mayojen entisyydestä;
mutta mayojen kivet eivät ilmaise salaisuuksiaan, ei kukaan muu
kuin Tanub osaa lukea kuninkaitten tarinoita. Täällä on muuan
saksalainen, oppinut mies; hän tietää paljon isiemme historiasta ja
koettaa selittää kirjoituksia, jotka puhuvat kansamme ikivanhasta
menneisyydestä, mutta turhaan. Hän on hyvä mies ja on tullut tänne
merien takaa katsomaan kuninkaanpalatseja, sinä näet hänet kyllä
vielä."

Pablo kuunteli hämmästyneenä miehen puheita ja alkoi taas epäillä
hänen ymmärrystään. Samassa astui Tenanga kevein askelin sisään pyssy
kädessä. Hän katseli kysyvästi valkohapsiseen, kurttuiseen äijään.

"Tenanga, sinäkö?"

"Minä näin rannalle tultuani veneen, jossa oli kaksi ihmistä. Silloin
riensin takaisin."

"Onko tämä ystäväsi, nuorukainen?" kysyi vanhus.

"Hän on Tenanga, Azualin poika."

"Azualin poika?" Ukko loi säkenöivät silmänsä Tenangaan.

"Niin olen. Oletko ehkä tuntenut isäni?"

"Vieläkö hän elää?"

"Hän on astunut hautaan."

"Entä Chamulpo, ketchien kazike?"

"Hän elää."

Pieni mies kohottautui kiveltä, jolla oli istunut, ja kiersi
kyyryssä, mutta nopeasti Tenangaa, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa
tätä huolellisesti joka puolelta. Viimein hän pysähtyi tämän eteen
ja kysyi tavallisesta puhetavastaan poiketen juhlallisesti: "Uskotko
sinä, Tenanga, Azualin poika, että hyvien ihmisten sielut asuvat
valossa?"

"Uskon."

Hän kääntyi Pablon puoleen. "Entä sinä, nuorukainen, Pablo del Roca,
uskotko sinäkin niin?"

Pablosta ei kysymys sotinut kristinoppia vastaan, ja hän vastasi
myöntävästi.

"Pimeydessä, ikuisessa pimeydessä lepää Azual", huusi vanhus
kimeästi, "hän on kohottanut kätensä kuningasta vastaan, Nezualpillin
viimeistä jälkeläistä vastaan".

Tenanga vavahti.

"Mutta", jatkoi ukko, "hänen tähtensä ei vielä ole sammunut, se
säteilee yhä taivaalla. Tanub näkee sen; hän saapuu, kuningas, Tanub
tietää sen, hän lukee sen tähdistä."

"Ja jos kuningas elää", sanoi Tenanga vapisevalla äänellä, "ja antaa
Azualille anteeksi, kohoaako tämän sielu silloin aurinkoon, isä?"

"Jos Hualpa antaa hänelle anteeksi", sanoi ukko vienolla äänellä, "on
hän asuva valossa".

Syvä huokaus oli Tenangan vastaus.

Pablo, joka jännittyneenä oli kuunnellut molempain keskustelua, sanoi
nyt: "Vanha herra on tarjoutunut ottamaan meidät kotiinsa, ystävä,
voidakseen parantaa minut. Mitä arvelet?"

"Kunhan ei meidän siellä vain tarvitsisi pelätä vihollisiamme?"
vastasi Tenanga epäröiden.

"Ei lainkaan, ei lainkaan; saastaiset zapotekitkin välttävät
temppelinvartijan taloa. Tulkaa vain. Azualin poika on myös
tervetullut."

"Etkö nähnyt vihollisia, Tenanga?"

"En."

"Pyh, zapotekit juoksevat, kun maya-pyssyt paukkuvat. Tulkaa
rauhassa. He pelkäävät minua kaikki, kaikki. Hihihii."

"Lähtekäämme siis, herra."

Ukko vihelsi, ja voimakas intiaani astui huoneeseen.

"Auta kantamaan tätä haavoittunutta veneeseen, hän lähtee mukaamme."

Minkäänlaista hämmästystä osoittamatta intiaani läheni Pabloa ja
nosti tämän Tenangan avulla varovasti maasta. He kantoivat hänet
portaita alas ja laskivat vanhuksen kanoottiin nahoista valmistetulle
vuoteelle. Tenanga kantoi aseet omaan kanoottiinsa.

Ukon veneessä oli vielä keskenkasvuinen poika. Tämä ja vahva
intiaani tarttuivat airoihin ja soutivat vastavirtaan. Tenanga
seurasi toisessa veneessä. Ääneti he soutivat synkkien rantojen ohi,
kunnes saapuivat kapeaan sivuhaaraan, joka oli tiheän kaislikon
peitossa. Heti sen jälkeen he laskivat maihin matalaan hiekkarantaan.
Nuorukaiset näkivät köynnöskasvien peittämän kivimuurin, jonka
vierustalla kasvoi banaaneja ja maissivainio.

Pablo nostettiin veneestä ja kannettiin raunioille. Niiden
sisäpuolella oli kammioita, jotka olivat asuttavassa kunnossa ja
kummallisin kuvin koristetut. Pablo kannettiin vuoteeseen. Vanha
intiaanivaimo astui sisään, ja ukko käski hänen tuoda lihaa ja
kahvia. Sitten hän tutki Pablon suonta.

"Oi, kuume ei ole korkea, sinä paranet pian, poika, Tanubin talossa.
Täällä olet turvassa."



YHDEKSÄS LUKU

Kuninkaan talo.


Pablon haava parani pian. Kummallinen vanhus, joka nyt oli
tavallisessa ihmisen puvussa, hoiti häntä huolellisesti ja keskusteli
usein hänen kanssaan. Vaikka ukko olikin niin ihmeellinen ja aika
ajoin sekapäinenkin, oli hän kuitenkin tavallaan oppinut mies. Hän
oli todellakin saanut kasvatuksensa Guatemalan pappisseminaarissa.
Nyt hän eleli rauhassa ja vaatimattomasti muutamien uskollisten
palvelijain seurassa viljellen maata ja kasvattaen hedelmäpuita.

Pablo oli kertonut hänelle lapsuudestaan señor d'Iralan luona
ja haaksirikosta, joka oli heittänyt hänet kasvatusvanhempainsa
huostaan. Mutta hän salasi sukuperänsä ja oli ankarasti kieltänyt
Tenangaa ilmaisemasta mitään hänen suhteestaan Chamulpoon.

Vuoteella maatessaan hän usein hellää rakkautta tuntien muisteli
valkoista sisartaan ja kiitollisena kartanonomistajaa ja tämän
lempeää puolisoa. Hän halusi kiihkeästi päästä kenraali Aranan
luo saadakseen vihdoinkin selvyyttä tulevasta kohtalostaan, joka
yhä vielä oli epävarma. Jos hän oli oikein ymmärtänyt, oli hänen
isänsä jättänyt jälkeensä omaisuuden, joka tekisi hänet muista
riippumattomaksi.

Hän ei tahtonut näyttää kummalliselle Tanubille rinnassaan olevaa
merkkiä; ukon omituinen käytös ja ihmeelliset puheet kammoksuttivat
häntä. Pabloa, joka oli saanut hurskaan katolisen kasvatuksen,
oudostutti ukon läpeensä pakanallinen käsitys uskonnon asioissa;
mayojen vanhat jumalat herättivät hänessä tosin mielenkiintoa, koska
hänen esi-isänsä olivat niihin uskoneet, mutta heidän jumalmaailmansa
oli hänelle vieras.

Usein Pablo muisteli vihamielisesti kavalaa Chamulpoa, joka niin
julmasti oli janonnut hänen kuolemaansa.

Maassa raivoavasta kansalaissodasta ei Tanubin hiljaisessa sopukassa
tiedetty mitään. Eräänä päivänä istui Pablo, joka jo sai olla
jalkeilla, tuuhean algarobe-puun varjossa muistellen del Rocaa.
Tenanga oli lähtenyt metsälle. Silloin astui Tanub hiljaa nuorukaisen
luo, ja hänen tummat silmänsä loistivat ystävällisesti.

"Tahtooko maya-kansan lapsi nähdä kuninkaiden talon? Tänään on sopiva
päivä", hän sanoi.

Pablo ei tosin ymmärtänyt, mitä vanhus tarkoitti, mutta hän vastasi:
"Mielelläni." Tanub kuukki sauvaansa nojaten kyyryselkäisenä edeltä
metsän halki. Kun he olivat kulkeneet puoli tuntia äänettöminä, hän
sanoi: "Ylennä sielusi, lapsi, tuolla on kuninkaiden palatsi."

He astuivat viidakosta puiden ympäröimälle aukeamalle, ja Pablo
huudahti hämmästyksestä. Hiljaisessa aarniometsässä kohosi heidän
eteensä kuninkaanlinna, jonka vertaista hän ei ollut kuvissakaan
nähnyt. Kolmikymmenportaiselta korokkeelta kohosi mahtavan
rakennuksen vielä hyvin säilynyt päätyseinä; kymmenen pimeää
käytävää johti pengermältä sisään. Sataviisikymmentä jalkaa pitkä
julkisivu oli runsaasti koristettu korkokuvin ja ornamentein. Tuo
kuninkaallinen rakennus keskellä hiljaista metsää vaikutti valtavasti
Pablon mieleen. Raunioinakin vielä ihana linna oli kerran ollut hänen
esi-isäinsä asuinpaikka, täällä he olivat hallinneet mahtavina.
Poissa olivat nyt maya-ruhtinaat ja kurja heidän kansansa; köyhänä ja
voimattomana seisoi nyt vanhan kuningassuvun viimeinen jäsen palatsin
edustalla.

Ääneti seisoi vanhus sauvaansa nojautuen; ääneti liikuttunut
nuorukainen, jonka poskille hitaasti vierähti kyynel. Kauan he
seisoivat siinä kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena.

Viimein Tanub sanoi: "Tule."

Hän astui kivisiä, rappeutuneita portaita ylös pääkäytävälle. Arasti
Pablo seurasi häntä. He astuivat kuninkaiden taloon, kulkivat
kilpikonnankuorilla sirosti koristeltuja kivilaattoja myöten, joita
esi-isäin jalat vuosisatoja sitten olivat polkeneet. He saapuivat
saleihin ja kammioihin. Muutamissa oli vielä katto, toisista näkyi
taivaan sini. Seinillä oli kuninkaitten, pappien ja sotilaiden kuvia.
Tuon tuostakin näkyi seinillä sama punainen käsi, joka osoitti itää
kohti.

Eräällä seinällä näkyi suuri risti.

Hiljaa sanoi Pablo: "Vapahtajan risti."

Vasta hetken kuluttua Tanub vastasi: "Se on lempeän sateenjumalan
merkki."

"Joka hedelmöittää maan, kuten Vapahtaja ihmissielut", ajatteli Pablo.

He astuivat saliin, jonka seinät olivat täynnä kummallisia kuvia.
Pablo arvasi niiden esittävän vanhoja kuninkaita, sillä jokaisen
rinnassa oli samanlainen kiemurainen merkki kuin hänelläkin.
Sitäpaitsi oli seiniin ylhäältä alas asti kaiverrettu salaperäisiä
merkkejä, joiden kaltaisia Pablo ei vielä koskaan ollut nähnyt.

"Tämä on kirjoitusten sali", kuiskasi vanhus. "Nämä merkit esittävät
meidän historiaamme ennen valloitusta alkaen niistä ajoista, jolloin
meidän täytyi paeta aztekilaisia sotilaita etelään, jossa perustimme
uuden ja maineikkaan valtakunnan. Se oli vaiherikas aika, kenties
vaiherikkain kansamme elämässä. Jos haluat, poikani, kerron sinulle
joskus esi-isäimme urotöistä. Seitsemäntoista kuninkaan kuvan näet
näillä seinillä, ja jokaisen elämänvaiheet on merkitty viereen. Tanub
yksin osaa ne kaikki vielä lukea."

Kunnioituksen sekainen kammo valtasi Pablon, ja ääneti hän astui ukon
jäljessä.

Rakennuksen pihalla kasvoi ruohoa ja puita. Palatsin takana kohosi
valtava pyramidinmuotoinen rakennus.

"Se on jumalille vihitty temppeli", sanoi vanhus.

Hetkisen kuluttua he olivat taas metsässä. Kaikkialla näkyi
kiviraunioita; omituisia, kuvilla koristettuja pylväitä kohosi tien
varrella. Siellä täällä oli toisten temppelien jäännöksiä. Katujen
urat tuntuivat vielä selvästi; ne olivat leveät ja ulottuivat kauas;
nähtävästi oli täällä metsän syvyydessä ennen muinoin kohonnut suuri
kaupunki. Tanub johti Pablon muurille, joka epäilemättä oli aikoinaan
suojellut kaupunkia. Nyt kasvoi sen mahtavilla raunioilla vain
pensaita ja puita, joiden varjossa vallitsi puolihämärä.

Tanub istuutui tien vallitukselle. "Täällä kaatuivat mayat viimeiseen
mieheen. Tuossa seisoi Nezualpilli", hän viittasi erääseen paikkaan,
"kun Alvarado tuli rautapukuisine sotureineen; tuolta hän tuli tänne.
Hänen tiensä kulki ruumiitten yli. Kuningas itse heilutti miekkaa
pahimmassa melskeessä. Oi, kuinka he taistelivat, taistelivat ja
kuolivat, suojaten ruumiillaan kuningastaan viimeiseen hengenvetoon
asti! Kuningas kaatui Alvaradon miekkaan, ja kaikki seurasivat häntä
kuolemaan. Kuuletko, kuinka he voihkivat? Näetkö heitä? Nyt he
tulevat hitaasti liihotellen, nuo kaatuneitten henget; tuolla, tuolla
on Nezualpilli, katso, katso --"

Kolkosti valittaen vanhus kätki kasvot laihoihin käsiinsä.

Pablo seisoi syvästi liikuttuneena hänen vieressään; tuntui, kuin
olisi hän omin silmin nähnyt kansansa viimeisen taistelun.

Hitaasti Tanub laski kädet silmiltään ja sanoi levollisemmin:
"Ihmiset luulevat minua mielipuoleksi sen vuoksi, että näen enemmän
kuin he. Mitä minä sille voin, että muinaisuus näyttäytyy sieluni
silmille. Tule, maya-heimon lapsi, sinä olet polkenut maata, jota
viimeisten kuninkaitten veri on kostuttanut. Ikuinen aurinko paistaa
uusille suvuille; mutta niin kauan kuin minä hengitän, käyn täällä
vartioimassa kuninkaiden hautoja."

Hitaasti hän lähti kulkemaan sauvaansa nojautuen kuin entisaikojen
haamu.

Kun Pablo seuraavana aamuna heräsi myöhään, kuuli hän miesäänen
sujuvalla, vaikka murteellisella espanjankielellä lausuvan:
"Tässä nyt taas olemme, kunnioitettava metsien henki, vanhojen
kuningashautojen vartija, ja toivottavasti olemme tervetulleet, don
Francisco."

Isännän ääni vastasi: "Olet tervetullut, don Carlos. Iloitsen siitä,
että tutkit muinaisajan kaupunkeja, vaikka en tahdokaan ilmaista
sinulle kirjoitusten salaisuuksia."

"Yhdentekevää, ukkoseni, tulemme toimeen ilman sitäkin. Kun kerran
olemme selittäneet egyptiläisten hieroglyfejä, niin pääsemme kyllä
vielä maya-merkeistäkin selville. Olen tuonut sinulle muutamia
sikareja, don Francisco eli señor Tanub; tiedänhän, että olet hyvän
tupakan ystävä."

Pablo nousi vuoteeltaan ja kurkisti pienestä ikkuna-aukosta
ulos. Hän näki kookkaan nuoren miehen, jolla oli vaalea tukka ja
kullankeltainen parta. Hän oli pukeutunut vaaleaan kesäpukuun ja
leveälieriseen panamahattuun. Kauempana piteli yhtä vaaleaverinen
nuorukainen, jolla oli pyssy olalla, kahta muulia. Pari muuta muulia
ja niiden punaihoiset ajajat täydensivät kuvan, joka aukeni Pablon
eteen.

"_Mil gracias_, don Carlos. Oikeat sikarit ovat tosiaankin
harvinaista tavaraa yksinäisissä metsissämme. Majani ja kaikki, mitä
siinä on, on omasi; vallitse siinä, miten haluat."

Vaalea muukalainen kiitti ja viittasi seuralaistaan riisumaan muulit.
Samassa astui Pablokin pihalle.

"Oh", sanoi vieras, "onko perheesi lisääntynyt, don Francisco?"

Vanhus esitteli Pablon kuin maailmanmies konsanaan: "Don Pablo del
Roca." Nuorukainen kumarsi hänelle ominaisen luontevasti. "Don Carlos
Sadelar, oppinut mies saksalaisten maasta."

Tohtori Sattler -- se oli hänen nimensä, vaikka vanhan mayan kieli
ei taipunut sitä oikein lausumaan -- katseli Pabloa mieltyneenä ja
sanoi kohteliaasti tervehdittyään: "Oh, señorito, oletteko tekin don
Franciscon luona harjoittamassa historiallisia tutkimuksia?"

"En, señor, olen täällä vain sattumalta."

"Te olette vuori-maya?"

"Olen kasvanut Tyynen valtameren rannalla, señor."

Pablon sivistynyt puhetapa ja hieno käytös hämmästyttivät saksalaista
oppinutta.

"Oletteko käynyt lyseota?"

"En, olen vain nauttinut yksityisopetusta, señor, ja opettajani syy
ei suinkaan ole, jos minulla ei ole kyllin tietoja."

"Iloitsen siitä, että olen tutustunut teihin, don Pablo. Oletteko jo
käynyt katsomassa raunioita?"

"Vasta eilen sain tiedon niiden olemassaolosta."

"Ne ovat suurenmoiset, eikö totta? Olen aivan hämmästynyt nähdessäni
niin paljon itsenäistä sivistystä tässä erämaassa."

"Olen iloinen kuullessani, että vieras osoittaa niin suurta
harrastusta esi-isäini entisyyteen."

"Olen tullut Keski-Amerikkaan varta vasten tutkiakseni näitä
muinaisjäännöksiä."

"Ja mitä olet löytänyt Yucatanissa, señor tohtori?" kysyi Tanub.

"Oi, don Francisco, minä olen käynyt Palenquessa ja Uxmalissa,
suurissa rauniokaupungeissa; ne ovat ihanat, suurenmoiset; Meksikon
muinaisjäännökset eivät voi likimainkaan vetää niille vertoja."

"Pyh, ne ovat tylsäpäisten azekien rakentamat, jotka jäljittelivät
meitä. Me olemme mayoja, don Carlos, meidän esi-isämme olivat tämän
maan ruskeista lapsista korkeimmalla sivistyskannalla."

"Olenpa melkein samaa mieltä, don Francisco; toivottavasti kertovat
kirjoitukset meille siitä enemmän."

"Hihihii", nauroi Tanub.

Tohtori Sattler, joka nähtävästi tunsi ukon omituisuuden, käänsi
äkkiä puheen toisaalle. "Tulin heittämään sinulle hyvästi, don
Francisco, lähden pian kotiin."

"Oi, lähdetkö pois?" huudahti Tanub.

"Olen matkalla rannikolle. Sain kirjeitä, joissa kerrotaan kapinan
raivoavan Guatemalassa, enkä tahdo joutua sodan jalkoihin."

"Onko Teillä lähempiä tietoja sodasta, señor?"

"Tiedän vain, että kapinalliset ovat valloittaneet pääkaupungin ja
ajaneet hallituksen joukot etelärannikolle."

Pabloa alkoi huolestuttaa sisarensa kohtalo, ja hän päätti niin pian
kuin mahdollista jatkaa matkaansa pohjoista kohti kenraali Aranan luo
ja sitten palata del Rocaan.

Myöhemmin päivällä samoilivat Pablo ja tohtori Sattler yhdessä
kuninkaan palatsin avaria saleja. He seisahtuivat niin sanottuun
kirjoitusten saliin.

"Voitteko selittää minulle näitä merkkejä, tohtori Sattler?" kysyi
Pablo.

"Ne ovat Nimaquiché-nimisen suvun kuninkaanmerkkejä. Tämä suku
hallitsi täällä muinoin ja oli sangen mahtava. Tämä hävinnyt
kaupunki, jonka raunioilla nyt seisomme, oli heidän pääkaupunkinsa.
Espanjalaiset saivat omien kertomustensa mukaan taistella kiivaasti,
ennenkuin onnistuivat murtamaan heidän vastarintansa."

"Eikö kukaan maya enää osaa näitä merkkejä lukea?"

"Vanha ystävämme Tanub luulee osaavansa; mutta kuten kai olette
huomannut, pettää mielikuvitus hänet, niin pian kuin hän alkaa puhua
kansansa muinaisuudesta. Todellisuudessa hän ei osaa näitä merkkejä
lainkaan selittää."

"Luuletteko, että hän on mielisairas?"

"Kyllä, niin pian kuin hän alkaa puhua vanhoista ajoista. Silloin
muuttuu ystävällinen, viisas ukko kokonaan. Hänen ajatuksensa
sekaantuvat, ja hän pukeutuu intiaanisoturin tapaan. Olette ehkä
nähnyt hänet tässä asussa?"

Pablo muisti nyt, että Tanub oli ollut omituisesti pukeutunut
eläinten nahkoihin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli tämän
nähnyt.

Samassa kuului heidän takaansa kiireisiä askelia, ja Tenanga, joka
oli kaksi päivää samoillut metsissä, seisoi pyssy kädessä heidän
edessään.

"Mikä on, ystävä?" kysyi Pablo.

"Zapoteki on lähettyvillä", vastasi Tenanga lyhyesti.

"Meidän jäljillämme?"

"Hän hiipii Tanubin huoneen ympärillä, minä näin hänen jälkensä
metsissä."

"Hän ei siis kaatunutkaan luodistamme?"

"Hän on parantunut haavastaan."

"Sepä paha, minä haluan jo pois täältä."

"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, mutta metsä elää ympärillämme. Olen
tavannut matkallani suuria aseistettuja miesparvia."

"Mayojako?"

"En voinut nähdä, olin siksi pitkän matkan päässä heistä. Kiirehdin
kertomaan sinulle näkemiäni."

"Oletko ilmoittanut tästä Tanubille?"

"Olen, herra."

"Entä hän?"

"Hän sanoo, ettei tarvitse pelätä, ja lähetti minut tänne sinua
tapaamaan."

Pablo kääntyi saksalaisen puoleen ja sanoi: "Suokaa anteeksi, señor
tohtori, että keskustelemme teille vieraalla kielellä, mutta ystäväni
Tenanga toi minulle tärkeitä sanomia."

"Toivottavasti ne olivat hyviä."

"Ei. Minulla on mahtava vihollinen. Tuskin olen päässyt hänen
käsistään, kun jo vaara uudelleen uhkaa. Minun täytyy rientää Tanubin
kanssa neuvottelemaan. On ehkä parasta, että ette palaa meidän
seurassamme, se voisi olla teille vaarallista."

"En ole pelkuri", vastasi saksalainen hymyillen. "On parempi, että
kuljemme kolmisin. Onko henkenne vaarassa?"

"Kuolemanviesti on juuri kulkenut ohitseni."

Pablo kääntyi Tenangan puoleen. "Opasta meidät kotiin."

Nuori maya, joka näytti tuntevan rauniot, johti heidät pensaitten
peittämän uloskäytävän kautta metsään ja hiipi maata tutkien, pyssy
kädessä, heidän edellään.

Ääneti seurasivat häntä Pablo ja tohtori.

Varovasti he lähenivät vanhuksen mökkiä ja tapasivat ukon samassa
kummallisessa puvussa, joka hänellä oli ollut yllään, kun Pablo hänet
ensi kerran näki.

"Ahaa", sanoi tohtori, "arvoisa ystävämme on taas muinaisajan soturi,
silloin ei hänestä ole paljon apua".

"Olitko kuninkaitten talossa, poika?" kysyi Tanub mayankielellä
Pablolta. "Näitkö Nezualpillin verisen haamun?"

"Olin kuninkaitten talossa, Tanub, mutta näin vain hallitsijain
kuvat."

"Niin, niin", mutisi ukko. "Häntä eivät näe muut kuin minä."

"Ystäväni Tenanga kertoo, että zapotekit taas liikkuvat näillä
mailla."

"He ovat roistoja!" huusi vanhus kimeällä äänellä.

"Meidän täytyy olla varuillamme, Tanub, etteivät he hyökkää
kimppuumme."

"He eivät uskalla käydä käsiksi Tanubiin, joka puhuu näkymättömien
kanssa."

Koska Tanub taas silminnähtävästi oli aivan sekaisin, sanoi Pablo
tohtori Sattlerille: "Zapotekit vainoavat minua ja ystävääni. He
haavoittivat jo kerran minua, mutta Tanubin luona olen saanut turvaa
ja hoitoa. Pelkään nyt, että vihollisemme uudistavat hyökkäyksensä.
Teille ja vanhukselle he eivät aio mitään pahaa, on siis parasta,
että minä ja ystäväni lähdemme pois täältä metsään."

"Mitä sanot?" yhtyi Tanub puheeseen espanjankielellä. "Mitä sanot?
Eivätkö näkymättömät muka suojele sinua? Unohdatko kuninkaitten
talon? Tanub tuntee siellä joka sopen. He saavat hakea sinua kauan
kuninkaitten talosta. Hihihii!" Hiljaa kuiskasi hän sitten: "Tanub
tuntee kuninkaitten haudatkin, joista ei kukaan muu tiedä."

"Mitä arvelet, Tenanga?"

"On vaarallista kulkea nyt metsän halki, herra. Kuninkaitten talossa
saat varman turvapaikan, kunnes uskallamme lähteä pohjoista kohti.
Epäilemättä zapotekit tietävät sinun olevan täällä, mutta he eivät
uskalla ahdistaa sinua muukalaisten läsnäollessa. He väijyvät sinua
metsissä."

"Turvaudun siis kuninkaitten taloon", sanoi Pablo, "suojelkoon se
minua".

Hänestä oli mieluista etsiä suojaa esi-isäinsä palatsista.

"Kuninkaat suojelevat sinua, lapsi, he suojelevat kaikkia mayoja",
kuiskasi vanhus. "Minäkin sain siellä pakopaikan silloin, kun sota
raivosi maassa."

"Palvelijani ja minä olemme varustautuneet mainioilla pyssyillä ja
osaamme niitä käyttää", sanoi tohtori Sattler. "Me tulemme mukaan
raunioille; uskon varmaan, että saatte siellä turvapaikan; tunnen
ne hyvin ja olen utelias näkemään kuninkaitten haudat, joista don
Francisco puhuu. En ole ennen niistä mitään tietänyt."

Päätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti
jokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon.
Sattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut
saksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.

"Ovatko pyssyt kunnossa, August?"

"Varmasti, herra tohtori."

"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille.
Jotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua.
Arvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla."

"Kuten herra tohtori suvaitsee", vastasi August rauhallisesti.

"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini."

Hetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti
kaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan
intiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.

Päivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli
edestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.

"Seuratkaa minua", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään,
toiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat
oviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.

"Mene tähystelemään, Tenanga", hän kuiskasi, "sinun silmäsi ovat
terävämmät kuin minun".

Tenanga totteli.

Ääneti odottivat toiset hänen takaisin tuloaan.

Pian hän palasi ilmoittaen, ettei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

"Nyt minun jälkeeni, minä olen vanha mayasoturi", sanoi Tanub ja
hypähti vikkelästi aukosta ulos.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

Hiiskahtamatta he liikkuivat ukon johdolla. Tanub hiiviskeli jousi
kädessä kuin vaaniva soturi synkän metsän halki suunnaten kulkunsa
suoraan raunioita kohti. Pensaikon peittämän portin kautta he
astuivat sisälle palatsiin. Käytävässä, jonne he sitten joutuivat,
oli pilkkoisen pimeä, mutta ukko näytti täälläkin tuntevan joka
sopukan.

Hiljainen ääni sai Tenangan säpsähtämään, ja hän tarttui macheteensa.
Äkkiä leimahti tuli, Tanub oli sytyttänyt tulitikun saadakseen tulta
päreeseen.

Välähtävän tulen valossa Tenanga näki muutaman askelen päässä
itsestään muuriin nojautuneen zapoteki Huntohin, jonka silmät
hehkuivat kuin villin pedon.

Maya päästi kimeän kirkunan, ja notkeasti kuin kuguaari hän syöksyi
machete kourassa zapotekin kimppuun.

Samassa tuli sammui.

Tästä salamannopeasta kohtauksesta hämmästyneinä seisoivat muut
hievahtamatta, jäykkinä.

Kuului vain kahden voimakkaan miehen painiskelu, heidän raskas
hengityksensä.

"Valoa!" huusi Pablo hädänkauhussa ystävänsä puolesta, jota ei kukaan
voinut pimeässä auttaa. Hän oli nähnyt Tenangan painivan zapotekin
kanssa, mutta nyt hän ei enää erottanut mitään.

"Valoa!"

Ukon kimeä nauru oli ainoa vastaus.

Yhä kesti painiskelua.

Äkkiä välähti taas valo, päre paloi. Sen punaisessa valossa
huomasivat läsnäolijat molempain intiaanien ottelevan voimainsa
takaa, kummankin koettaessa tavoittaa toistaan machetella. Zapoteki
oli väkevä ja notkea, mutta Tenanga oli hänen vertaisensa.

Pablo oli juuri syöksymässä apuun, kun zapoteki tehdessään äkkiä
käännöksen joutui Augustin lähelle. Tämä tarttui miehen pitkiin,
liehuviin hiuksiin ja kiskaisi hänet yhdellä ainoalla voimakkaalla
tempauksella maahan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Tenanga oli hänen päällään.

"Ei saa tappaa", huusi Pablo.

"Tapa, tapa", kirkui ukko ja kohotti pärettä korkealle.

Nyt Pablokin heittäytyi zapotekin päälle, väänsi aseen hänen
kädestään ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Samassa
tuokiossa Tenanga oli tempaissut nahkahihnan taskustaan, ja Pablon
avulla sidottuna zapoteki makasi pian selällään avuttomana maassa.

Raskaasti hengittäen kiivaan ottelun jälkeen Tenanga nousi pystyyn.

Pablo katseli miehen synkkiin kasvoihin, jotka ilmaisivat vain vihaa,
mutta ei pelkoa.

"Tapa, tapa", kirkui Tanub ja läheni vangittua veitsi kädessä. Mutta
käskevällä äänellä sanoi Pablo: "Takaisin! Täällä määrään minä." Ääni
hämmästytti ukkoa niin, että hän heti väistyi ja loi aran silmäyksen
nuorukaiseen.

Pablo tunsi itsensä tällä paikalla niiden jälkeläiseksi, jotka kerran
olivat täällä hallinneet.

"Missä ovat kumppanisi, zapoteki?" kysyi hän sitten. Miehen silmät
olivat järkähtämättä luodut Pablon kasvoihin, joiden ilme oli lujan
tarmokas, mutta hän ei vastannut.

"Sinä et vastaa. Et sinä eivätkä he voi välttää kohtaloaan. Sido
hänen jalkansa, Tenanga."

Tohtori Sattler katseli ihaillen nuorukaista, joka niin käskevästi
jakeli määräyksiään.

Sitten Tenanga tutki ympäristöä, mutta ei löytänyt jälkeäkään muista
vihollisista.

Kun tämä kaikki oli tehty, sanoi Pablo: "Vie meidät nyt kuninkaitten
haudoille, Tanub."

Ukko hätkähti ja lähti tottelevaisesti kulkemaan päreen valaisemaa
käytävää pitkin. Toiset seurasivat häntä.

Mutta Tenanga, jota ukon kummallinen käytös epäilytti, otti
varovaisuuden vuoksi hänen taskustaan lisää päreitä ja sytytti yhden
ottaen tulta Tanubin soihdusta.

He kulkivat sitten niiden valossa sokkeloisia käytäviä myöten.
Viimein vanhus pysähtyi.

Umpinaiselta näyttävä muuri sulki heidän tiensä.

"Vain yksi saa minua seurata", puhui vanhus kimeällä äänellään, joka
tässä ahtaassa paikassa kuului melkein aavemaiselta. "Hän yksin, joka
osaa käskeä, ei kukaan muu; kuolema vaanii tuolla sisällä. Tule,
sinä, joka käsket."

Yksinpä saksalaisiinkin vaikutti ukon kummallinen käytös ja
salaperäinen paikka kaameasti. He jäivät Tenangan kanssa
rauhallisesti paikoilleen, kun Tanub viittasi Pablolle.

Uloskäytävä oli niin taitavasti kätketty, että se tuli näkyviin vasta
aivan silmien edessä. Ukko horjui edellä, palava päre kädessään;
Pablo seurasi.

Kuljettuaan kappaleen matkaa kapeata, muurattua käytävää he saapuivat
suureen holviin, jota päreen punertava valo vain osaksi valaisi.

"Tässä nukkuvat hallitsijat", kuiskasi ukko.

"Missä?" kuului yhtä hiljaa Pablon huulilta.

"Noissa komeroissa he lepäsivät kuninkaallisissa puvuissaan. Silloin
tulivat ahneet espanjalaiset, häpäisivät kuolleitten asunnon,
riistivät kullat ja jalokivet haudoista ja heittivät kuolleitten
luut -- kojoottien [= preeriasusi] eteen." Pablo otti vanhuksen
kädestä päresoihdun ja tutki seiniä sen valossa. Siinä olivat
muuratut komerot, joissa mayaruhtinaat muinoin olivat levänneet;
tyhjinä ja autioina ne nyt ammottivat jälkeläistä vastaan; hän ei
edes osannut lukea hautojen merkkejä. Siellä täällä näkyi vielä jokin
vaateriekale tai vihreä jadeiittikoru, muuta ei mitään; tyhjät olivat
kuningashaudat, poissa heidän luunsa samoin kuin heidän muinainen
valtarisakin.

Mykkänä, syvästi liikuttuneena tämän lepopaikan synkästä ylevyydestä
Pablo kulki hitaasti holvissa.

Ukko, joka kyyrysillään istui sisäänkäytävän lähellä olevassa
nurkassa, seurasi häntä katseillaan.

"Kuninkaat ovat kuolleet", hän kuiskasi, "kaikki, kaikki --
viimeinenkin kuoli".

Samassa kajahti kuninkaitten lepopaikkaan kumeasti sekavaa hälinää,
Tenangan kimeä varoitushuuto, saksalaisten vihaiset äänet; sitten oli
kaikki hiljaa.

Vavisten kuunteli vanhus ääniä.

Nopeasti astui Pablo uloskäytävälle, mutta samassa syöksyi parvi
miehiä sisään, yksi heistä kantoi soihtua, ja samassa tuokiossa
heitettiin nuorukaisen pään yli tumma vaate, häneltä riistettiin ase,
kädet sidottiin ja kapula pistettiin suuhun, ennenkuin hän ennätti
toipua hämmästyksestään.

Voimakkaat käsivarret kuljettivat häntä. Puoleksi huumauksissa hän
seurasi haukkoen ilmaa paksun vaatteen alla.

Hän tunsi, miten hänet työnnettiin ulkoilmaan. Peitteen läpi
tunkeutui valoa, ja hän kuuli suuren ihmisjoukon puheenhälinää.

Eteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin
seisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi
ihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se
oli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja
kukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla
leimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin
keskipäivällä.

Voimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille
viisi ihmisuhria.

Yksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.

Pablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen
silmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.

Menneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.

Hän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden
kiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi
katsomaan heitä.

Hänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan
Tenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten
molemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja
kapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua;
kummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin,
niin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän
ei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta,
lähestyi Pabloa.

"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?" puhutteli hän tätä mayankielellä.
"Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa
vielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan,
ikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty
kyllin arvokkaana uhriksi alttarille."

Pian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun:
"Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget,
jotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria.
Tänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka
kahdessadasviideskymmenes vuosi -- minä olin aivan unohtanut sen --
mutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä."

Mitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet
uhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia,
joita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo
kauhistuttava taikausko -- sellaiselta tuntui se isä Bernardon
kasvattamasta -- ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti.
Kuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu
ihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin
selvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin
juhlamenoin.

Ihmisuhria? Aikana, jolloin kristinusko vallitsi maassa?

Pitkä, syvä ääni, jollainen lähtee näkinkenkätorvesta tai muusta
samantapaisesta soittimesta, keskeytti kiihtyneen nuorukaisen
mietiskelyn. Ilmoille kajahti laulu, yksitoikkoinen, villi kuten ne
kurkut, joista se lähti.

Temppelipyramidin alapäässä olevasta kammiosta astui esiin jono
miehiä.

He olivat pukeutuneet pitkiin, valkoisiin pukuihin, hiuksissa oli
kummallisia koristuksia, ja kulkiessaan he heiluttivat pannuja,
joissa paloi väkevältä tuoksuvaa suitsutusta.

He suuntasivat kulkunsa pyramidin huippuun johtaville portaille ja
astuivat niitä ylös. Heitä seurasi joukko samalla tavoin pukeutuneita
miehiä, jotka lauloivat ilmoja tärisyttävää, villiä laulua. Heitä
oli noin neljäkymmentä. Heidän jäljessään kulki laahaavaan, mustaan
kaapuun puettu mies, jonka pitkä tukka liehui vapaana tuulessa.

Hitaasti, juhlallisesti kulkue liikkui ylöspäin, kiertäen
korkeata pyramidia useita kertoja ylös astuessaan, ja yhä kaikui
yksitoikkoinen kaamea laulu, jota kumeat rummunlyönnit säestivät.

Syvä hiljaisuus vallitsi yhteen sulloutuneessa ihmisjoukossa, jonka
silmät oli kiinnitetty kulkueeseen.

Laulu vaikeni.

Pyramidin huipulla palveltiin kai jumalia juhlallisin menoin; mutta
Pablo ei voinut nähdä, mitä laatua ne olivat.

Sitten kuului ylhäältä sama syvä ääni, jonka he jo kerran ennen
olivat kuulleet: "Tuokaa uhrit, jotka meille ovat lähetetyt, tänne
ylös!"

Jokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista
vartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet
vankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit
olivat kulkeneet pyramidia ylös.

Viimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.

Näky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet
unohtamaan hetken kauhutkin.

Pengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia,
ja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot
räikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten.
Ylimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa
näkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi
tummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.

Pablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli
arvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.

Nuorukainen katseli tovereitaan.

Molemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta
ja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että
nuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman
toimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään.
Sitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen
nagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.

Heidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit
temppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain
suureksi iloksi runsas.

Uhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä
odotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut
Pabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo
paljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.

Papin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä,
äänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.

Tummapukuisen miehen viittauksesta tarttuivat vartijat zapotekiin,
irroittivat hänen siteensä ja veivät hänet alttarin luo. Zapoteki
koetti riistäytyä irti, silloin heitettiin hänen ylitseen taas tumma
vaate, ja hetkisen kuluttua oli papin veitsi surmannut hänet.

Kauhistuneina seisoivat saksalaiset ja Tenanga. Pablo yksin oli
jäätävän levollinen, vaikkakin hän arvasi pian joutuvansa saman
kohtalon omaksi kuin zapotekikin. Hän kohotti silmänsä ylöspäin ja
heitti tähtitaivaalle äänettömän kysymyksen: Näinkö elämäni päättyy,
taivaan Isä, hirvittävän taikauskon uhrina?

Nyt vartijat tarttuivat Pabloon viedäkseen hänet alttarin ääreen. He
irroittivat hänen siteensä. Tenangan epätoivo oli rajaton; hän aikoi
syöksyä Pabloa kohti, mutta vartijat pitelivät häntä; hän tahtoi
huutaa jotakin, mutta kapula hänen suussaan esti. Silloin astui Pablo
vartijainsa suureksi ihmeeksi pää pystyssä nopeasti portaita ylös.
Hänen tarmokkaita kasvojaan leimasi rauhallinen ylpeys, kun hän astui
pyramidin huipulle pappien eteen.

"Murhatkaa minut, orjat, vuodattakaa viimeisen kuninkaanne veri."

Mutta mielenliikutuksensa vallassa hän huomaamattaan käytti
espanjankieltä, jolla hän oli oppinut ajattelemaan jo vuosikausia.
Papit hätkähtivät, kun nuorukainen niin uljaasti ja pelkäämättä astui
heidän luokseen, mutta vain hetkeksi. Sitten ylipappi viittasi. Kaksi
miestä tarttui hänen käsiinsä, kolmas repäisi hänen paitansa auki,
niin että nuorukaisen paljas rinta hohti tulenvalossa.

Mies säpsähti ja huudahti kauhusta. Vavisten hän osoitti Pablon
rinnassa näkyviä sinisiä viivoja.

"Kuningas!" äänsivät hänen värisevät huulensa.

Ylipappi ja toiset harjatasanteella seisovat syöksyivät Pablon luo.
Kaikki tuijottivat kiemuraisiin viivoihin.

Sanan "kuningas" oli Tenangakin kuullut, ja hänen silmänsä loistivat
ilosta. "Ken olet sinä?" kysyi tummapukuinen mies. "Nezualpillin
jälkeläinen, Jungunan poika", vastasi Pablo koko olentonsa
ylpeydellä. Tällä kertaa hän käytti mayankieltä.

Mykkinä, vapisevina seisoivat nyt siinä äsken vielä peloittavat
ihmiset. "Kuninkaitten jälkeläinen", mutisi ylipappi. "Jumalat ovat
hänet lähettäneet, ihme on tapahtunut, Jungunan poika on palannut."

Hän polvistui nuorukaisen eteen ja taivutti päätään maata kohti;
kaikki toisetkin lähellä olevat polvistuivat hänen viereensä
kuiskaten: "Kuningas, Nezualpillin jälkeläinen."

Hämmästyksen kumea kohina kuului alhaalla seisovan kansan suusta.
Pää pystyssä seisoi nuorukainen, hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen,
papit kumarsivat häntä nöyrinä. Mitä se merkitsi? Sitten kohosi
tummapukuinen pystyyn, ja voimakkaana kaikui hänen äänensä, kun
hän huusi alas kansalle: "Maya-kansan lapset, ihme on tapahtunut:
Jungunan poika on palannut, maya-kansa on saanut taas kuninkaan."

Silloin lankesivat kaikki polvilleen mykkinä kunnioituksesta. Ja
sitten puhkesi riemumyrsky tuhatlukuisen kansanjoukon huulilta, niin
valtava, että metsä ylt'ympärillä vavahti. "Kuningas! Kuningas!
Jungunan poika! Näkymättömät olkoot hänen kanssaan!"

Kun raikuva riemuhuuto oli vaiennut, kääntyi ylipappi nöyrästi Pablon
puoleen: "Käske, hallitsija. Tahdotko, että jatkamme uhritoimitusta?"

Pablon silmistä leimahti halveksiva katse. "Luuletko miellyttäväsi
Kaikkihyvää raa'alla pyövelintyöllä? Häntä, joka itse on rakkaus?
Lopeta!"

Hän laskeutui portaita alas ja astui vankien luo, jotka toiveikkaina
katsoivat häneen. Hänen käskevästä viittauksestaan poistettiin kapula
heidän suustaan. "Nämä ovat minun ystäviäni." Riemuhuudoin vaipui
Tenanga hänen jalkainsa juureen: "Oi, kuningas, kuningas, oi Hualpa,
näkymättömät olivat taaskin kanssasi!"

Iloisena, sanaakaan sanomatta katseli saksalainen Pabloa.

Unohtunut oli nyt verinen uhritoimitus; kansa iloitsi vain siitä,
että sen kuningassuvun viimeinen jälkeläinen seisoi ilmielävänä sen
keskellä. Ihmiset uskoivat varmasti vanhojen jumalien lähettäneen
hänet oman kansansa luokse.

"Kansa tahtoo nähdä sinut, Nezualpillin jälkeläinen", sanoi ylipappi,
"salli minun näyttää sinut heille."

Pablo taivutti päätään suostumukseksi.

Neljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet
kansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat
hänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen
kuningaslaulua.

Pablo kohotti kätensä.

Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

"Maya-kansan miehet", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja
kuninkaallisena, "kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut,
Jungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne.
Iankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen
teidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut
tuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin,
joiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori,
ja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata
kaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette
osoittaneet Jungunan pojalle."

Taaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen
ylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää,
ihastutti kaikkia.

Sitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen
ja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet
virkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat
miehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä
kertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä
maatilalle asumaan.

Pablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta
tai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut
päättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella
isänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa.
Pablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina
kuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet
hänen isänsä.

Tanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti
kaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka
näkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä
hallitussijoilla.

Pablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään -- heidän
joukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa
--, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan
raivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.

Sitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo.
Hän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti
hänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa
ponchossaan, sanoi levollisesti: "Me iloitsemme kaikki, ettei
kuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja
jokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän,
että sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea
ja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen
kyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme
kotoisin _Tierra de guerrasta_ [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen
vuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne
ei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä
hengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja
elämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos
espanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän
täytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa
nähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi."

Pablo nyökkäsi suostumukseksi.

Torven kumea ääni sai kaikki läsnäolijat nousemaan.

"Maya-kansa, näkymättömät ovat johtaneet kuninkaasi jälleen luoksesi,
tässä seisoo Hualpa, Jungunan poika, hän on meidän. Jokainen meistä
on valmis antamaan elämänsä kuninkaitten jälkeläisen puolesta
saadakseen kerran asua ikuisessa valossa."

"Niin, niin --", kajahti tuhatääninen huuto vastaukseksi.

"Jumalien pyhä yö on pian kulunut; hajaantukaa, jotta nouseva päivä
näkisi meidät kaukana niiden jumalien temppelistä, jotka ovat
antaneet meille takaisin Nezualpillin jälkeläisen. Menkää."

Kaikki kumarsivat Pablolle, ja silmänräpäyksessä hajaantuivat he
pyhältä paikalta eri suunnille häviten kuin varjot pimeään.

"Olen jättänyt sinulle muutamia miehiä, jotka turvallisesti vievät
sinut Aranan luo, Hualpa. Tule pian luoksemme."

Kuin näky oli kadonnut kaikki, mitä yö oli helmassaan tuonut, ja
Pablo oli Tenangan, Tanubin ja molempien saksalaisten kanssa yksin
pengermällä. Miehet, jotka ylipappi oli jättänyt Pabloa varten,
odottivat metsässä palavat päreet käsissään. Niiden valossa ja
Tanubin opastamina he astuivat metsän läpi Tanubin kotiin. Pablo
laskeutui levolle, mutta kauan pakeni uni hänen silmiänsä.



KYMMENES LUKU.

Koti.


Muutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan
sydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja
saattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali
Aranan luo.

Onnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San
Indron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli
kenraalin olevan kotona.

Hän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja
ratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.

Lasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon.
"Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet
kotona." Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.

"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet
ystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut
puhuakaan."

Vanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto
liikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli
kokenut.

Arana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. "Seuraa häntä, lapsi,
ja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni."

Pablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka
olivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle.
Vaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän
näytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka
käyskenteli parvekkeella edestakaisin.

"Oh", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen,
"toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran
sydämellisesti tervetullut."

Ja nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle,
isänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan
siitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia
suututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus
pyramidin laella.

Hän ilmoitti nuorukaiselle, että maan lakien mukaan hänen, kuten
hänen esi-isänsä jo sukupolvia olivat tehneet, tuli kantaa nimeä
Reynador [= Hallitsija]. Hänen nimensä oli siis Diego Reynador, Pedro
Reynadorin poika, ja hän omisti Guatemalassa ja Yucatanissa laajoja
tiluksia, joita kenraali Arana kadonneen perillisen holhoojana ja
kummina oli hoitanut niin tunnollisesti, että melkoinen summa oli
sijoitettuna hänen nimelleen Meridan pankkiin.

Hän puhui sitten nuorukaiselle kansalaissodasta ja maan tilasta,
kertoi, miten kunnianhimoinen Chamulpo koetti uudistaa mayojen valtaa
Guatemalassa ja Yucatanissa, voidakseen miehenä, jonka suonissa
virtasi muka kuninkaanverta, näytellä tärkeätä osaa Guatemalan
kohtaloissa. Pablolla oli siis pian selvä kuva isänmaansa tilasta.

Myöhemmin Arana esitti Pablon vaimolleen sekä tyttärelleen, jotka
vastaanottivat nuorukaisen sydämellisesti.

Outoa oli Pablosta nähdä tätä hienoa, miellyttävää kotia, jonka
jäsenet kuuluivat hänen heimoonsa. Hän viihtyikin heidän piirissään
erinomaisesti, varsinkin viime aikain tapahtumain jälkeen.

Iloinen hän oli siitäkin, että nyt äkkiä tiesi olevansa rikas ja
vaikutusvaltainen henkilö. Ja vietettyään hauskan päivän perheen
keskuudessa, kuninkaitten jälkeläinen laskeutui tyytyväisenä
levolle. Kun hän aamulla onnellisena ja iloisena heräsi, oli Maria
ensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän istuutui siis kirjoituspöydän
ääreen ja kuvaili pitkässä kirjeessä tälle kaikki vaiheensa. Myös don
Antoniolle hän kirjoitti kiittäen tätä kaikesta hyvästä, mitä hänen
kodissaan oli orvon osaksi tullut.

Lopetettuaan kirjeensä hän pyysi kenraali Aranaa toimittamaan kirjeen
niin pian kuin mahdollista del Rocaan, jotta Maria pian pääsisi
huolehtimasta hänen puolestaan. Kenraali lupasikin heti lähettää
taitavimman ja luotettavimman vaqueronsa, joka tunsi kaikki tiet,
viemään kirjettä perille.

Aamiaisen jälkeen kenraali sanoi Pablolle: "Nyt aion näyttää sinulle
oman kotisi, poikani. Mutta miksi tulee meidän nyt sanoa sinua,
Pabloksi vai Diegoksi?"

"Pabloksi, kallis padrino, jos suvaitset; sillä nimellä on pikku
sisareni jo vuosikausia minua maininnut."

"Hyvä, Pablo, lähtekäämme siis matkaan."

Hevoset oli jo tuotu pihalle, ja riemumielin Pablo nousi tulisen
oriin selkään saatuaan ensin kannukset, jotka eräs peoni kiinnitti
hänen jalkoihinsa. Tenangan ja muutamien palvelijoiden seurassa he
sitten ratsastivat pitkin joen rantaa.

Seutu oli kaunista ja hyvin viljeltyä. Pian he saapuivat suurelle,
hyvin hoidetulle maatilalle. Se oli Pablon perintötila, hänen
kotipaikkansa. He ratsastivat varjoisaan herraskartanoon, jossa
palvelijat ja alustalaiset vastaanottivat hänet niin suurella
riemulla ja rakkaudella, että nuorukaisen silmät vettyivät.

Kuninkaitten jälkeläinen, joka niin kauan oli harhaillut koditonna,
oli vihdoinkin kotona, nuori kotka oli palannut pesäänsä. Seuraavana
päivänä kenraali vei hänet vuorille, missä puhdasverisiä mayoja
asui tiheissä ryhmissä. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto,
että Jungunan poika oli palannut kansansa luo, ja kaikkialla
vastaanotettiin Pablo suurella riemulla.

Hänen koko olentonsa, arvokas, ylhäinen ryhtinsä ja vaatimaton
esiintymisensä voittivat kaikkien sydämet. Kaikki vakuuttivat
hänelle, että milloin tahansa hän heidät kutsui aseisiin, he olivat
valmiit häntä empimättä seuraamaan. Tämä vuorilla asuva paimen- ja
metsästäjäheimo oli yhä vielä säilyttänyt itsenäisyytensä ja erosi
monessa suhteessa edukseen, kuten Pablo ilokseen huomasi, niistä
alkuasukkaista, jotka vuosisatoja olivat eläneet espanjalaisten
orjuudessa. Hän näki täällä vapaita, voimakkaita miehiä, jotka kaikki
olivat aseissa. Monet näistä miehistä olivat olleet temppelijuhlassa,
ja he tervehtivät nuorta kuningastaan kunnioittavalla ilolla. Kaukaa
tulvi väkeä häntä katsomaan. Kaikkien maya-heimojen luo, aina
Yucataniin asti, levisi sanoma: Hualpa, nuori kotka, on saapunut.

Näin oli kulunut kaksi viikkoa, ja Diego Reynador, jota hänen
pikku sisarensa sanoi Pabloksi ja mayakansa Hualpaksi, oli oppinut
ymmärtämään, että hänelläkin oli sanomista maan nykyisessä sekasorron
tilassa; hän tiesi nyt, että hänen heimolaistensa rakkaus ja
kunnioitus tekivät hänestä miehen, joka ei valtionkaan silmissä ollut
mitätön. Tämä tietoisuus kohotti nuorukaisen ylpeyttä ja itsetuntoa.

Eräänä päivänä Pablo seisoi kenraali Aranan talon parvekkeella
ajatellen del Rocaa. Silloin pihalle ratsasti väsyneen hevosen
selässä vaquero, jonka Arana oli lähettänyt viemään Pablon kirjeitä
Marialle ja don Antoniolle.

"Joudu", huudahti iloisena Pablo, joka tunsi hänet, "minkä viestin
tuot?"

Mies, joka oli intiaani, laskeutui hevosen selästä ja astui hitaasti
portaita ylös.

"Onko sinulla kirjeitä? Puhu."

"Minulla ei ole kirjeitä", lausui intiaani, "ja tässä saat omasi
takaisin". Vaqueron ääni oli miltei synkkä.

"Kirjeet takaisin?" Jonkin hirveän onnettomuuden aavistus valtasi
nuorukaisen.

"Miksi?"

"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on
sodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat
hänet surmanneet."

Nuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään
ilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero
säikähti nähdessään hänen tuskansa.

Viimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa
vääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt
silmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: "Sisareni, rakas pikku
siskoni!"

Hetkisen kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi: "Hukkunut liekkeihin?"

"Niin ihmiset siellä sanoivat. Herraskartano syttyi yöllä tuleen;
señora pelastui, señoritasta ei ole löydetty jälkeäkään sen koommin,
hän on palanut tuhkaksi."

"Ei, ei!" huusi nuorukainen äkkiä. "Ei, Jumala ei sellaista koskaan
sallisi -- ei, ei!"

Ponnistaen kaikki voimansa hän hillitsi suunnattoman tuskansa ja
sanoi jäätävän levollisesti: "Kiitän sinua. -- Tenanga!"

Tenanga, joka uskollisen koiran tavoin aina oli Pablon lähellä,
riensi paikalle.

"Käske satuloimaan parhaat hevoset matkaa varten. Me lähdemme del
Rocaan. Pian!" Osoittamatta vähääkään ihmettelyä Tenanga riensi
paikalla noutamaan hevoset. Pablo, joka yhä oli miltei kammottavan
tyyni, meni huoneeseensa, pukeutui metsästyspukuun, heitti viitan
ylleen, otti rahaa ja pyssynsä ja riensi alas.

Pihalla hän tapasi kenraalin, joka juuri oli palannut vainioitaan
tarkastamasta ja vaquerolta kuullut, mitä del Rocassa oli tapahtunut.

"Pablo!"

"Minun täytyy lähteä matkalle, padrino, kutsua kuolleita eloon."

"Tiedän sen; sinä näet, etten valita. Hän oli maan päällä ainoa
olento, joka minua rakasti; minä tahdon etsiä hänen tuhkansa ja
haudata sen siunattuun maahan. Niin kauan kuin minä hengitän, elää
hän minun sydämessäni."

"Sinä joudut sodan jalkoihin."

"Minä en pelkää."

"Ota seuralaisia mukaasi."

"Ei, matkustan varmemmin Tenangan kanssa."

"Pablo, sinulla on muitakin velvollisuuksia."

"Ei yhtään pyhempää. Ei, padrino, älä minua nyt pidätä, minä
kuolisin, jos minua estäisit."

"Lähde, poikani, ja kaitselmus sinua suojelkoon. Onko sinulla
kuninkaitten tähti mukanasi?"

"On."

Pablo kantoi povellaan, siitä päivin kuin hän oli tullut kenraali
Aranan kotiin, pientä kultaista tähteä, joka oli samanmuotoinen
kuin hänen rintaansa kaiverrettu merkki. Hänen esi-isänsä olivat
aikaisemmin sitä käyttäneet, ja se ilmoitti oikeille mayoille, kenen
kanssa he olivat tekemisissä.

"Tervehdi perhettäsi, padrino."

"Jumala sinua suojelkoon ja saattakoon sinut pian takaisin luoksemme."

Tenanga toi hevoset, hänkin oli aseissa ja matkatamineissa. He
heittäytyivät satulaan ja ratsastivat pois.

Vakavana katsoi Arana heidän jälkeensä.



YHDESTOISTA LUKU.

Palopaikalla.


Neljäntenä iltana kotoa lähdön jälkeen Pablo ja Tenanga ratsastivat
laaksoon, jossa del Roca sijaitsi. Jo kaukaa törröttivät
herraskartanon mustuneet rauniot heidän silmiinsä.

Hitaasti he ratsastivat vainioiden halki perille.

Muuan vanha intiaanivaimo näki heidän tulevan ja tunsi Pablon.

Xinka-intiaanit eivät yleensä suosineet nuorukaista hänen ylpeytensä
tähden, vaikka he ylpeilivätkin siitä, että punaihoinen mies oli niin
läheisessä suhteessa valkoisiin; tällä kertaa näytti vanha eukko
kuitenkin iloiselta nähdessään Pablon.

"Oi, don Pablo, elätkö sinä vielä?"

"Kuten näet, muoriseni."

"Sinä tulet surulliseen aikaan; katso tuonne", hän osoitti raunioita.

"Tiedän. Kerro minulle, miten kaikki tapahtui."

"Oi, minä en tiedä paljon mitään, ei kukaan meistä tiedä juuri
mitään; keskiyön aikana, kun vartija huudollaan ilmoitti tulen
olevan valloillaan, paloi talo jo ilmiliekeissä. Hän oli varmaankin
nukkunut."

"Tiedetäänkö, miten tuli syttyi?"

"Ei kukaan sitä tiedä."

"Missä tuli ensin syttyi?"

"Palvelijain sanan mukaan donna Marian makuuhuoneessa; sen vuoksi ei
häntä voitukaan pelastaa."

"Eikö kukaan koettanut häntä pelastaa?"

"Oi, kaikki oli liian myöhäistä; kun väki huudettiin paikalle, oli
jo liian myöhäistä. Me pelastimme vain señoran. Hän juoksi sitten
edestakaisin, rukoili, itki, huusi señoritaa, vaipui tainnoksiin --
oi, se oli kauheata. Ja sammuttaa ei enää voitu, oli liian myöhäistä,
kaikki liian myöhäistä."

"Ja minne olette haudanneet donna Marian?"

"Oi, don Pablo, kauhea tuli oli polttanut hänet kokonaan."

"Eikö hänen maallisia jäännöksiään etsitty?"

"Oi, kyllä, kaikki, kaikki, itse señorakin; oi, vain raunioita ja
tuhkaa oli jäljellä."

"Missä on señora?"

"Hän on matkustanut pois, hyvin kauas."

"Onko don Antonio käynyt täällä?"

"Hän on sodassa kapinallisia vastaan. Hän oli täällä erään vanhan
kenraalin kanssa, matkusti pois, eikä ole sen koommin palannut."

"Onko tilanhoitaja täällä?"

"Kyllä, don Esteban on täällä."

"Minä käyn hänen luonaan. Hyvästi, muoriseni."

He ratsastivat ulkorakennusten luo, jotka vielä olivat pystyssä, ja
tapasivat siellä tilanhoitajan, joka suuresti hämmästyi nähdessään
Pablon.

Hänellä ei ollut paljon lisättävää vanhan intiaanieukon kertomukseen.

"Meille kaikille on täydellinen arvoitus, kuinka tuli saattoi niin
nopeasti levitä; vasen siipirakennus, joka tosin oli puusta, oli
jo ilmiliekissä, kun heräsimme. Melkeinpä voisi luulla tulipaloa
murhapoltoksi, jos siihen löytyisi minkäänlaista syytä."

Syvä murhe, joka synkisti nuorukaisen kasvot, sai tilanhoitajan
sanomaan:

"Teidän täytyy koettaa rauhoittua, don Pablo; minä tiedän kyllä,
kuinka rakas hän oli teille."

"Minä olen rauhallinen, don Esteban, olen vain tullut hänen
haudalleen rukoilemaan."

"Se on kauhean surullista; niin nuori ja kaunis."

"Ja niin hyvä."

Oli jo yö, ja tilanhoitaja opasti molemmat nuorukaiset makuupaikkaan.
He olivat molemmat väsyksissä, olivathan he pieniä levähdyksiä
lukuunottamatta yhtä mittaa istuneet hevosen selässä. Mutta siitä
huolimatta uni pakeni Pablon silmiä.

Heti aamun valjetessa kuninkaitten jälkeläinen nousi vuoteeltaan ja
astui ulos.

Aamuvalossa näyttivät ennen niin komean kartanon mustuneet rauniot
vielä surullisemmilta kuin edellisenä iltana.

Hitaasti, murheellisena Pablo astui pitkin raunioita.

Kappaleen matkan päässä kulki Tenanga, joka ei koskaan jättänyt häntä
yksin.

Puoleksi hiiltyneelle hirrelle, joka oli kaatunut siinä kohdin,
missä Marian huone ennen oli ollut, vaipui Pablo istumaan peittäen
kasvot käsiinsä. Syvässä surussaan hän ei huomannut, miten Tenanga
innokkaasti tutki maaperää.

Erään ulkorakennuksen takaa astui esille sama vanha vaquero, joka oli
lähetetty johtamaan sotamiehiä vuoripolkua myöten silloin, kun Lerma
oli del Rocassa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Pablon.

Hän jäi äänetönnä seisomaan ja katseli surkutellen nuorukaista.
Sitten hän sanoi -- hän tiesi hyvin, että suloinen tyttö ja
intiaanipoika olivat olleet yksi sydän ja yksi sielu: "Hän on
taivaassa, don Pablo, armaiden enkelien luona, lohduttakoon se meitä."

"Niin", vastasi Pablo tuskin katsoen häneen.

"Kyllä nyt suree vanha kenraali, joka juuri oli löytänyt
tyttärenlapsensa", jatkoi vanha paimen.

Pablo tuskin kuuli hänen puhettaan.

"Kenraali", toisti hän koneellisesti.

"Niin, kenraali de Lerma; donna Maria oli hänen tyttärensä tytär, ja
sattuma vei heidät yhteen täällä."

Nyt Pablo kävi tarkkaavammaksi.

"Mitä sanot?"

"Minä olin läsnä silloin, kun don Antonio toi teidät laivahylystä,
sinut, don Pablo, ja donna Marian. Ei kukaan ole saanut sen koommin
selkoa, mitä sukua donna Maria oli. Sitten tuli kenraali de Lerma, ja
kuin ihmeen kautta selvisi kaikki."

"Hän on siis löytänyt sukulaisensa?" vastasi Pablo
välinpitämättömästi. "Niin, vanhus kai itkee nyt", lisäsi hän vielä.

Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskittyneet vain sisareen.

"Siihen aikaan oli kuumat päivät", jatkoi vaquero, "vuorilla
taisteltiin kiivaasti. Minä johdin sotamiehet vuorisolaa myöten,
etteivät kapinalliset pääsisi kenraalia takaapäin ahdistamaan.
Siellä yllätimme Tamayn, tigreron, jonka don Antonio oli ajanut pois
talostaan. Hän aikoi nähtävästi leikkiä kavaltajaa, hän tunsi näet
solat; mutta pahaksi onneksi tuo lurjus pääsi pujahtamaan käsistämme.
Kadun katkerasti, etten häntä sillä kertaa nitistänyt."

"Tamay on äskettäin käynyt täällä", sanoi Tenanga, joka oli
lähestynyt heitä ja kuullut vaqueron sanat.

"Mitä sanot?" huudahti paimen kiivaasti. "Kuka sinä olet?"

"Don Pablon palvelija."

"Missä Tamay on ollut?"

"Täällä. Tuossa on hänen merkkinsä."

"Näytäpäs ne minulle, poika", sanoi Benito.

"Tule." Hän vei paimenen kukkapengermille, jotka ympäröivät taloa.
Pablo kulki hitaasti heidän jäljessään. Hän oli tuskin kuullut heidän
puhettaan, hänen tuskansa oli liian syvä.

Tenanga pysähtyi.

"Osaatko lukea maasta, vaquero?"

"Luulisinpä osaavani."

"Katso siis."

Tenanga osoitti erästä pehmeässä maassa vielä näkyvää jälkeä. Se oli
säilyttänyt muotonsa, kun ei ollut satanut.

"Tunnetko tämän jäljen?" Paimen tarkasti sitä kauan.

"En", sanoi hän viimein.

"Tässä seisoi Tamay", sanoi Tenanga varmasti "Minä en koskaan unohda
jälkeä, jonka kerran olen nähnyt."

"Voitpa olla oikeassa, poika", sanoi siihen Benito, "hänellä on
tavattoman pitkä jalka. Mutta mitä hänellä täällä olisi ollut
tekemistä?"

"Hän on sytyttänyt tulipalon."

Pablo hätkähti ja läheni heitä säihkyvin silmin. Benito pelästyi.

"Hän?"

"Miksi hän muutoin olisi täällä käynyt? Hän on rosvon tavoin kostanut
don Antoniolle."

"Hän on konna!"

"Hän on myöskin ryöstänyt. Kas tässä on neekerin jäljet."

"Neekerin?"

"Etkö tunne pitkäkantaista lättäjalkaa? Se on mustan jalanjälki.
He ovat yhdessä kantaneet jotakin. Katso näitä jälkiä. Ne ovat sen
vuoksi painuneet syvemmälle, että heillä on ollut taakka, muuten
jälkiä tuskin enää näkyisi."

"Kuulepas, poika, jos sinä puhut totta, niin olet suuri rastreador.
Oi, ja tulipalo on vaatinut niin kalliin uhrin. Ah, sitä
Tamay-konnaa!"

"Hän on kuoleva, Benito", sanoi nyt Pablo vihasta vapisevalla
äänellä. Hän kiersi rauniot, etsi ja tarkasti, turhaan. Masentuneena
hän nojautui mustunutta muuria vasten. Tenanga, joka oli seurannut
häntä terävillä silmillään, hänkin etsien tuhkasta joitakin
jäännöksiä, lähestyi nuorukaista, katsoi häneen ja sanoi hiljaa,
harvinaisen juhlallisesti: "Herra, donna Maria ei ole palanut."

Pablo kääntyi salamannopeasti hänen puoleensa ja tuijotti häneen.

"Ei, herra, hän ei ole palanut, hänet on ryöstetty."

"Mitä sanot? Mitä?" sanoi Pablo kiihkeästi.

"Jos señorita olisi täällä palanut, herra, näkisimme joitakin
jäännöksiä hänen ruumiistaan; mutta mitään ei ole, hänet on viety
pois. Tamay ja neekeri ovat ryöstäneet donna Marian."

Pablo vapisi huomattavasti ja kuiskasi vapisevalla äänellä tuskin
ymmärrettävästi: "Arvelet siis -- että -- hän vielä olisi -- elossa?"

"Minä toivon sitä."

"Oi, oi, Tenanga! päivänsäde pimeässä yössä, älä anna sen sammua.
Etsi, etsi, Tenanga, etsi ja ota minulta kaikki, mitä haluat."

Hän liitti kätensä ristiin ja rukoili.

"Mutta jos, jos olisit oikeassa, jos hän? Oi, ei turhia toiveita,
ei pettymystä. Mikä olisi ajanut tuon miehen tarttumaan suloiseen
kukkaan?"

"Minun luullakseni hän on sytyttänyt kartanon palamaan kostonhimosta,
olihan don Antonio ajanut hänet pois. Sen ohella on señorita joutunut
hänen ja hänen kätyriensä käsiin, ja he ovat riistäneet hänet
mukaansa kiristääkseen hänestä lunnaita."

"Oi, Tenanga, siinä tapauksessa he olisivat jo kauan sitten tulleet
niitä vaatimaan. Pelkään, että johtopäätöksesi ovat liian rohkeat ja
ettei donna Maria enää ole elävien ilmoilla."

"Herra", sanoi Tenanga, "etsikäämme. Meillä on jo alku käsissä,
koettakaamme päästä lopunkin jäljille. Me tiedämme Tamayn olleen täällä;
me löydämme hänet, sillä kaikki mayat ovat sinun palvelijoitasi; minä
tunnen neekerin jäljet, joka häntä auttoi; me saamme kyllä hänestäkin
selon. Herra, herra, ole rauhallinen, me löydämme kyllä donna
Mariankin."

"Jumala sen suokoon. Koettakaamme."

He lähtivät raunioilta.

"Ette tekään ole voineet löytää rakkaan lapsen jäännöksiä", sanoi
Benito, "tiesin sen, olen, heti kun tuli sen salli, etsinyt
onnettoman señoran käskystä rauniot perinpohjin, olen kääntänyt
jokaisen hirren; liekit ovat tehneet puhdasta jälkeä".

Vaqueron sanat vahvistivat vain Tenangan otaksumaa.

Toiveikkaammin kuin ennen sanoi Pablo: "Sinä puhuit äsken jotakin
eräästä kenraalista ja Mariasta; minä en silloin oikein sanojasi
käsittänyt, pyydän sinua: toista vielä sanasi."

Suureksi ihmetyksekseen Pablo kuuli nyt kenraali de Lerman ja
Marian kohtaamisesta. Paikalle saapunut tilanhoitaja todensi
ihmeellisen tapauksen. "Niin", sanoi hän, "hänen nimensä on
nyt donna Maria Pinol, ja hän on kenraalin lapsenlapsi ja maan
rikkaimpia perijättäriä. Tunnen vain yhden ihmisen, joka ei siitä
iloinnut, nimittäin tuo inhottava señor de Mendez, kenraalin sisaren
pojanpoika, jonka toiveet suuresta perinnöstä siten menivät myttyyn,
ja sen minä hänelle suon."

Tilanhoitaja kuunteli hämmästyneenä, kun hänelle kerrottiin Tenangan
arveluista ja huomioista.

"Tamay täällä? Missä hän tiesi hirttonuoran olevan valmiina
itselleen! Hm -- murhapolttaja? Siitä konnasta saattaa kyllä uskoa
mitä tahansa. Hm, eipä ole hassumpaa, mitä intiaani tuossa puhuu; ja
minä en tosin mielelläni panettele, don Pablo, mutta onpa eräs, joka
suuresti siitä hyötyisi, jos donna Maria ei enää elä."

Säihkyvin silmin Pablo kuunteli hänen puhettaan.

"Niinkö luulette, don Esteban? Missä hän on?"

"_Quien sabe?_ Kuka sen tietää? Sotaväessä hän ei ollut, ja, kuten
olen kuullut, hän lähti matkoille, sen jälkeen kuin kenraali, hänen
isosetänsä, saapui tänne."

"Hyvä, don Esteban, kiitän teitä. Tenanga on löytänyt jäljen ja minä
myös, me aiomme niitä seurata."

"Taivaan Herra suokoon teille menestystä, don Pablo. Mutta tulkaa nyt
kanssani aamiaiselle."

Pablo lähti tilanhoitajan kanssa. Benito seurasi heitä, ja Tenanga
jäi vielä tutkimaan jälkiä kukkapenkereestä.

Aamiaisella don Esteban sanoi Pablolle: "Kertokaahan nyt, mitä teille
on tapahtunut sinä aikana, kun olitte poissa. Täällä oltiin kovin
levottomia teidän tähtenne. Donna Maria oli epätoivoinen."

"Niin, uskon sen."

Pablo kertoi sitten lyhyesti, että hän monen seikkailun jälkeen oli
saapunut kenraali Aranan luo, joka vastedes tulisi pitämään huolta
hänen tulevaisuudestaan.

"Niin, kenraali oli täällä teitä etsimässä."

Nyt tuli Tenanga ja sanoi: "Jäljet johtavat maantielle."

"Hyvä! Syö nyt ensin ja lähtekäämme sitten. Toimittakaa, don Esteban,
kimoni satuloiduksi ja antakaa Tenangallekin hyvä hevonen; omamme
ovat väsyneet."

"Heti, don Pablo." Hän kutsui peonin luokseen ja käski tämän tuoda
hevoset.

"Onko kenraali de Lermalle annettu tieto onnettomuudesta?"

"Señora on kirjoittanut don Antoniolle."

"Missä on donna Inez?"

"San Joséssa, kunnes täällä on kaikki taas jonkinlaisessa kunnossa."

"Voitteko lähettää jonkun sananviejän täältä?"

"Kyllä."

"Minä kirjoitan hänelle; voinko saada kirjoitusneuvot?"

Don Esteban vei Pablon työhuoneeseensa. Pablo kirjoitti lyhyesti,
mutta selvästi kokemistaan vaiheista ja antoi heikon vihjauksen
toiveistaan. Kirjeen hän antoi tilanhoitajalle.

Hevoset olivat jo satuloidut ja Tenanga oli tehnyt kaikki
valmistukset matkaa varten.

Jäähyväisiä heittäessään kysyi vielä Pablo, joka tuntui heränneen
uuteen elämään: "Tiedättekö mitään uutta sodasta, don Esteban? Missä
taistellaan?"

"Me emme täällä tiedä paljoa sodasta. Vain silloin tällöin saamme
tietoja, nekin myöhäisiä. Taistellaan etelässä ja koillisessa, ja
hallituksen asiat lienevät vähän paremmalla kannalla kuin ennen.
Siinä kaikki, mitä tiedän."

Pablo sanoi nyt hyvästi tilanhoitajalle ja lähti Tenangan seurassa
del Rocan raunioilta.



KAHDESTOISTA LUKU.

Takaa-ajo.


"Nyt, Azualin poika, näytä, mitä osaat", sanoi Pablo.
"Ruhtinaallisesti tahdon sinut palkita."

"Oi, herra, minä palvelen sinua, koska olen maya ja koska rakastan
sinua, en rahasta."

"Sinä olet ystäväni, Tenanga, tiedän sen", sanoi nuorukainen ojentaen
kätensä seuralaiselleen.

Kun he olivat saapuneet paikalle, johon asti Tenanga oli seurannut
Tamayn ja neekerin jälkiä, hän laskeutui hevosen selästä maahan.

Pablo pysähdytti myös hevosensa.

"Ratsasta maantielle, herra, minä kuljen sivulla."

Pablo ratsasti tietä myöten. Vaikka hän olikin innokkaana
metsästäjänä tottunut löytämään eläinten jäljet ja niitä seuraamaan,
tiesi hän hyvin, ettei hän likimainkaan voinut vetää vertoja
Tenangalle siinä suhteessa; sen vuoksi hän salli tämän yksin hoitaa
tehtävänsä. Tiesihän hän hyvin, kuinka terävä huomiokyky ja tarkka
näkö nuorella mayalla oli.

Tenanga kulki kuin vainukoira hitaasti ruohikkojen ja pensaikkojen
halki, astui hetkisen tien reunaa ja viittasi sitten Pabloa tulemaan
luokseen.

Nuorukainen astui hevosen selästä maahan ja lähestyi häntä. "Katso
tänne", sanoi Tenanga osoittaen maahan, "tässä he ovat levähtäneet
kuormineen; näetkö Tamayn ja neekerin jäljet?"

Pablo tarkkasi jälkiä ja tunsi ne.

"Ja täällä."

"En näe mitään."

Tenanga taivutti syrjään ruohokimpun. "Etkö tunne hentoa tytönjalkaa?"

Riemuhuuto pääsi Pablon huulilta, hän tunsi siron jalanjäljen maassa;
rosvot eivät siis olleet kuljettaneet ruumista, kuten hän oli
pelännyt.

"Edelleen, Tenanga."

"Pitkällä emme vielä ole", vastasi tämä, "tuossa he ovat nousseet
muulien selkään --", hän osoitti paikkaa.

"Ja ratsastaneet tielle --?"

"Niin."

"Siinä on vaikea seurata jälkiä."

"Vaikeata, melkein mahdotonta."

"Tule, ponnista näköäsi."

"Ei, herra, ratsasta sinä kuten tähän asti tiellä, minä käyn tätä
reunaa."

Niin tapahtuikin.

Tenanga poikkesi kyllä silloin tällöin tielle; mutta läheisistä
kartanoista tulevat muulit, vaunut ja hevoset olivat jättäneet niin
paljon jälkiä tielle, että oli mahdotonta löytää rosvojen jälkiä.

Hän tutki sitä tarkemmin tien syrjässä kasvavat pensaikot.

Näin he kulkivat hitaasti eteenpäin.

Taaskin Tenanga pysähtyi ja viittasi Pabloa tulemaan.

Kun tämä seisoi hänen vieressään, sanoi hän; "Tässä he ovat
poikenneet maantieltä ja lähteneet pohjoista kohti."

"Poikenneet maantieltä?"

"Niin, ja tässä." Tenanga kumartui, nosti maasta siron tohvelin ja
ojensi sen Pablolle.

Sykkivin sydämin tämä tunsi sen Marian omaksi. Donna Inez oli
kirjaillut sen taiteellisesti ja antanut sen kerran lemmikilleen
syntymäpäivälahjaksi.

"Oi, Tenanga, ystävä, mikä lohdutus! oi, hän on vielä elossa."

"Jää tähän."

Tenanga poistui ja palasi hetkisen kuluttua.

"He ovat ajaneet puroon, joka juoksee tuolla. Minä en tunne näitä
seutuja; minne se virtaa? mistä se tulee?"

"Se tulee vuorilta ja laskee Rio Pacioon. Elleivät he heti taas ole
siitä nousseet --"

"Eivät ole --"

"Niin heidän on täytynyt ratsastaa ylöspäin, sillä alempana puro
syvenee, ja sen rannat käyvät liejusiksi."

"Ratsastakaamme jäljestä."

Kun he olivat saapuneet paikalle, jossa Tenangan väitteen mukaan
muulien jäljet johtivat veteen, he ratsastivat puroon ja liikkuivat
hitaasti eteenpäin Tenanga edellä.

Jonkin ajan kuluttua Tenanga sanoi: "Tässä he ovat nousseet vedestä."

"Oletko varma siitä?"

"Tässä on muulin vasen jalka luiskahtanut, katso."

Nyt Pablo huomasi sen.

Tenanga laskeutui hevosen selästä ja kahlasi maihin. Metsä oli näillä
tienoin matalaa viidakkoa.

"He ovat ratsastaneet ylöspäin, herra."

"Hyvä, seuratkaamme heitä."

"Tulemmeko nyt vuoristoon?"

"Kyllä."

"Sepä paha. Sinä olet kai usein metsästänyt näissä metsissä Tamayn
kanssa, herra; etkö tiedä, oliko hänellä täällä jokin turvapaikka?"

"Me olemme usein levähtäneet ja pitäneet sadetta tuolla ylempänä
eräässä kallioluolassa, joskus olemme olleet siellä yötäkin."

"Lähtekäämme sinne. Mutta ensin ratsastamme vain jälkiä myöten."

Ratsastettuaan kaksi tuntia vaivalloista tietä pensaikkojen ja
orjantappuristojen läpi he saapuivat metsästä aukeamalle, jossa
kasvoi laihaa ruohoa. Sen takana kohosi tummia kallioita.

"Missä on luola, herra?"

"Edessämme, tuolla."

"Ratsasta edellä, tarkastakaamme se."

Pian he joutuivat kallioiden väliin ja saapuivat vähän ajan kuluttua
pieneen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja joitakin puita.

"Tuossa on luola." Pablo osoitti pensaitten ympäröimää aukkoa.

"Anna minun mennä ensin yksin, herra."

"Mene."

Tenanga laskeutui maahan, otti pyssyn käteensä ja hiipi varovasti
luolaa kohti. Sen ulkopuolella hän hetken aikaa kuunteli ja astui
sitten sisään. Heti sen jälkeen hän tuli ulos.

"He ovat olleet täällä."

Pablo laskeutui hevosen selästä, sitoi ratsut ja astui sitten
Tenangan jäljestä luolaan.

"Tässä on Tamayn jäljet."

"Mutta ehkä ne ovat vanhemmat?"

Häiriintymättä Tenanga jatkoi: "Siinä on neekerin jälki, ja tuossa,
kas tuossa on señoritan jälki: toisessa jalassa kenkä, toinen ilman."

Viimeksimainittu oli helppo tuntea. "He ovat levänneet täällä.
Meidänkin täytyy lepuuttaa ja syöttää hevosiamme ja itsekin syödä,
herra."

Pablo otti pienen kengän, jota hän kantoi povellaan ja vertasi sitä
jälkeen; se sopi tarkalleen. "Niin, hän on ollut täällä", sanoi hän
vetäen syvään henkeä ja töin tuskin hilliten mielenliikutustaan;
"mutta sinä olet oikeassa, meidän täytyy levätä, hevoset kuten
ihmisetkin tarvitsevat voimia."

Tenanga pani hevoset liekaan, jotta ne saattoivat syödä, ja palasi
luolaan kädessään metsästyslaukkunsa, joka don Estebanin keittiössä
oli täytetty runsain eväin. Hän itse söi hyvällä ruokahalulla; sen
sijaan Pablon täytyi pakottautua syömään, mutta hän tiesi, että se
oli välttämätöntä.

Kun he olivat syöneet, kysyi Tenanga: "Luuletko, herra, että señor,
josta tilanhoitaja puhui, on ollut tässä leikissä mukana?"

"Señoritan kuolema tekee señor de Mendezin rikkaan kenraalin
perilliseksi."

"Onko hän huono ihminen?"

"Konna."

"Kenen puolella luulet hänen olevan, hallituksen vai kapinallisten?"

"Tiedän vain, että hänen isosetänsä, hallituksen joukkojen
ylipäällikkö, ei voi häntä sietää."

"Silloin kai hän on kapinallisten puolella?"

"Luulen häntä liian viisaaksi asettuakseen julkisesti heidän
puolelleen, ennenkuin he ovat voittaneet. Minä en voi ymmärtää, miksi
hän ryöstätti Marian elävänä; niin kauan kuin tämä on elossa, ei hän
tietysti saata periä."

Tenanga hymyili: "Huomaa, herra, Tamay on hyvin viisas ja tuntee
asiat; sen sijaan, että hän olisi polttanut señoritan, on hän
ryöstänyt tämän ja säilyttää tätä panttina voidakseen kiristää
enemmän rahoja señor de Mendeziltä. Kenties ei tämä edes tiedäkään
donna Marian olevan elossa."

"Toden totta, Tenanga, sinä olet älykkäin poika, minkä koskaan
olen tavannut. Luulenpa, että olet oikeassa. Ja vain tuon konnan
rahanhimoa saa lapsiraukka kiittää hengestään. Mutta neuvopas nyt,
minne suuntaamme kulkumme."

"Nähkääs, herra, sinne, missä vapaat mayat elävät, ei Tamay uskalla
lähteä; hän on halveksittu. Mahdollisesti hän on lähtenyt hakemaan
suojaa Chamulpon luota, jonka kautta hän jälleen toivoi pääsevänsä
kunnialliseksi sinut kavaltaessaan. Mahdollista on myöskin, että
hänellä on jossakin lymypaikka, jossa hän tallettaa saalistaan,
kunnes se lunastetaan."

"Mendez on, mikäli tiedän, varaton ja elää pelaamalla ja veloilla,
joita hän tekee kenraalin nimiin; hän ei voi maksaa lunnaita."

"Ehkä vasta sitten, kun hän on perinyt kenraalin."

"Oh, mitä puhutkaan! Mutta totta tosiaan, tuo konna kykenisi kyllä
isosetänsäkin henkeä vainoamaan."

Kun he arvelivat hevosten kylliksi levänneen ja syöneen, juottivat he
niitä vielä läheisestä lähteestä ja jatkoivat sitten matkaa.

Hetken aikaa Tenanga seurasi vielä muulien jälkiä; mutta sitten kävi
maaperä kivikkoiseksi, ja jälkiä oli mahdoton erottaa.

He antoivat hevosten rauhallisesti kulkea edelleen, mutta joutuivat
pian korkeiden, jylhästi kohoavien kallioiden eteen, jotka ulottuivat
laajalti oikealle ja vasemmalle jättämättä väliinsä mitään aukkoa.

"Oi", sanoi Pablo, "tässä on varmaankin sola, joka johtaa Sierran [=
vuoriston] yli, ainoa tie, jota voi päästä vuorten yli. Tamay tunsi
tien hyvin, sen tiedän. Mutta missä se on? Meidän täytyy se löytää."

Turhaan etsi silmä eläinten tai ihmisten jälkiä, ja mahdotonta oli
keksiä mitään aukkoa mahtavassa kallioseinässä.

"Antakaamme hevosten etsiä, herra; ne näkevät paljon sellaista, jota
ihminen ei näe."

Guatemalassa syntyvät varmaankin maailman parhaimmat hevoset.
Ne ovat jaloa arabialaista rotua, Espanjasta tuotettua, ovat
harvinaisen kestäviä ja nopeita juoksijoita ja kilpailevat muulien
kanssa kalliopolkujen nousemisessa. Levollisesti ne astuvat
hirvittävimpienkin kuilujen partaita. Sen lisäksi ne ovat tavattoman
älykkäitä.

"Niin, antakaamme eläinten etsiä tie, Tenanga."

He laskivat hevosten ohjakset irralleen, ja Pablon kimo astui
hitaasti kallioita kohti. Vedettyään ilmaa sieraimiinsa se
tunkeutui miltei silminnäkymättömään aukkoon, joka heti taas
näytti sulkeutuvan. Ilokseen Pablo huomasi, että muutaman askelen
päässä oikealla kulki kapea polku, jota ratsu levollisesti asteli.
Äkkijyrkkien kallioiden välitse, ammottavien kuilujen vieritse, kimo
kuljetti häntä epäröimättä valiten suunnan siinä, missä kalliotie
haarautui. Niin he matkasivat hirvittävää tietä, jota eivät koskaan
olisi voineet kulkea ilman hevosen vaistoa.

Päivä alkoi jo laskeutua, kun he saapuivat vuorisokkelosta jälleen
aukeamalle, jolta levisi laaja näköala.

"Tämä siis on se polku vuoriselänteen yli, jonka vain harvat
tuntevat", sanoi Pablo. "Onnellinen tähti on meitä johtanut, Tenanga.
Olemmekohan rosvojen jäljillä?"

"Niiden ratsut ovat kulkeneet tätä tietä, siellä täällä on kavio
raapaissut kiveä, minä näin sen."

Muutaman sadan askelen päässä avautui heidän eteensä viehättävä
laakso, jonka keskellä kohosi pieni nurmikon ja hedelmäpuiden
ympäröimä kylä. Vastakohta tämän herttaisen näyn ja kolkkojen
kallioiden välillä, joita he juuri olivat kulkeneet, oli niin suuri,
että molemmat nuorukaiset ihastuneina pysähtyivät.

Mutta pian Tenanga alkoi taas tutkia maata; hän ei kuitenkaan
huomannut mitään epäilyttäviä jälkiä. "Tällä puolen vuoriston on
satanut, herra, on mahdoton erottaa mitään jälkiä."

"Mitä nyt teemme?"

"Oletko tunnettu tuossa kylässä?"

"En luule; täällä asuu kaikkialla likaisia xinkaintiaaneja, kuten
rannikollakin, ja he lähtevät liikkeelle vain hätätilassa. Vuoristo
ja metsä muodostavat jyrkän väliseinän tämän kylän ja rannikon
herraskartanojen välille."

"Ratsastakaamme siis alas kylään yösijaa hakemaan. Kenties saamme
kuulla siellä jotakin hyödyllistä."

"Eteenpäin! Menkäämme kylään."

He ratsastivat, missä tie sen salli, rivakammin. Kylän ulkopuolella
he seisahtuivat puhuttelemaan erästä vanhaa intiaania, joka tien
vierellä seisoen tarkasti heitä uteliaasti. Miehen kasvot eivät
herättäneet luottamusta. Pablo tervehti häntä ystävällisesti
espanjaksi ja sanoi sitten: "Me etsimme yösijaa, ukko. Kenties olet
hyvä ja neuvot meille jonkin sellaisen paikan?"

Likainen äijä tuijotti liikahtamatta Pabloon. Hän ei vielä koskaan
ollut nähnyt ketään rotunsa jäsentä ylhäisen aatelismiehen puvussa,
ja Pablon koko olento teki metsästyspuvussakin hienostuneen
vaikutuksen.

"No, ystävä, etkö puhu espanjankieltä? Etkö ymmärrä puhettani?"

"Vähän espanjaa", solkkasi mies, "minulla olla xinkan kieli. Etkö
puhua xinkankieltä?"

Pablo oli tietysti del Rocassa oppinut jonkin verran ymmärtämään
xinka-intiaanien kieltä, sillä talon isännän ja naistenkin oli pakko
käyttää sitä seurustellessaan palvelijain kanssa. Hän vastasi siis
xinkan kielellä:

"Toivottavasti osaan puhua kieltäsi sen verran, että sitä ymmärrät,
vaikkakaan sanavarastoni ei ole suuri."

Hän uudisti sitten xinkankielellä äskeisen pyyntönsä.

"Tilaa saat kyllä kylässä, vieras, kaikki nuoret miehemme ovat
sodassa."

"Ole siis hyvä ja opasta meidät johonkin majataloon."

"Voitte tulla minun luokseni, jos haluatte. Minulla on lihaa ja
papuja syödäksenne."

"Suostumme kiitollisina tarjoukseesi. Vie meidät asuntoosi."

Mutta mies ei lähtenyt paikaltaan, töllisteli vain vuoroin
nuorukaisten hyviä pyssyjä, vuoroin heidän oivallisia rotuhevosiaan.

"Mistä tulette?"

"San Pedron kartanosta, jonka omistaja on señor de Mendez."

"Miten pääsitte vuoriston halki?"

"Meillä oli oivallinen opas."

"Oletteko sotilaita?"

"Ei, me olemme rauhallisia ihmisiä."

"Mutta mitä teette täällä? Ei kukaan muuten käy kylässämme."

"Me etsimme suurta maantietä pohjoiseen. San Pedron tilanhoitaja
arveli, että tämän laakson kautta matka kävisi nopeimmin."

"Sinä puhut hyvin xinkain kieltä, mutta sinä et ole xinka."

"Olet oikeassa, emme minä eikä tämä palvelijani ole xinkoja, me
olemme kotoisin pohjoisesta."

"Olette siis mayoja?"

"Oikein, me olemme yucatekeja ja kotimatkalla."

Mies näytti nyt lopettaneen tutkintonsa, sillä hän kääntyi ja astui
maissi- ja agavevainioiden halki kylää kohti.

Pablo ja Tenanga seurasivat häntä.

Ukko seisahtui kurjan hökkelin eteen, joka oli, kuten kaikki muutkin
kylän mökit rakennettu savitiilistä ja katettu maissinoljilla. Sitä
ympäröi ihana laakeri- ja granaattilehto.

"Astukaa sisään, olkaa tervetulleet Ixmalin majaan."

Pablo ja Tenanga astuivat hevosen selästä maahan, taluttivat ratsunsa
pieneen kaktuksien ympäröimään tallinpahaseen, jossa seisoi muutamia
muuleja, riisuivat hevosilta satulat ja suitset ja menivät sitten
vähäiseen mökkiin.

Tuvassa seisoi vanha eukko lieden ääressä. Hän katsoi kummastuneena
vieraisiin, varsinkin Pabloon; tuskinpa hänkään koskaan oli nähnyt
herralta näyttävää intiaania.

"Tässä on vieraita", sanoi xinka hänelle, "he jäävät meille yöksi".

Pablo tervehti eukkoa ystävällisesti ja pyysi yösijaa.

"Olette tervetulleet", sanoi vaimo, "pitäkää hyvänänne, mitä talossa
on; tuossa viereisessä huoneessa voitte nukkua".

Sitten hän jälleen kääntyi keittopuuhiinsa.

Huone oli kovin köyhästi sisustettu, huonekaluja ei ollut muita kuin
muutamia karkeatekoisia jakkaroita ja samanlainen pöytä. Ainoana
koristuksena oli pyhimyksenkuvia seinillä.

"Istukaa, vieraat", sanoi xinka, "minä annan hevosillenne sacatea [=
ruoho- tai maissisilppua]."

Näin sanoen hän meni ulos, ja Pablo ja Tenanga istuivat jakkaroille.

Eukko oli nyt saanut ruokansa valmiiksi ja kantoi pöytään vadillisen
mustia papuja ja kutsui vieraat aterialle.

Syötyään Tenanga sanoi menevänsä hevosia katsomaan ja poistui
hetkeksi tuvasta. Isäntä sytytti itselleen maissisikarin ja poltteli
ääneti.

Oli jo pimeä, ja eukko sytytti jonkinlaisen lampun; se oli öljyllä
täytetty kookospähkinän kuori, johon oli pistetty lampunsydän. Se
valaisi himmeästi huonetta.

"Te olette mayoja?"

"Niin."

"Aikovatko mayat taistella?"

"Minun luullakseni taistelevat vuori-mayat vain siinä tapauksessa,
että heitä ahdistetaan. Mutta heidän asuntonsahan sijaitsevat kaukana
sotatantereelta."

"Jos tahdotte nukkua, vieraat, näytän teille vuoteenne."

"Tee se."

Isäntä otti vaatimattoman lamppunsa ja johti nuorukaiset viereiseen
huoneeseen, johon oli valmistettu kaksi vuodetta maissinoljille.

"Me olemme väsyneet ja tahdomme nukkua, aamun valjetessa ratsastamme
edelleen."

He ottivat pyssynsä, jotka kyläläisissä olivat herättäneet suurta
mielenkiintoa, ja poistuivat heille osoitettuun huoneeseen.

"Teillä on hyvät aseet", sanoi isäntä.

"Niin", vastasi Pablo, "ja me osaamme niitä käyttää".

"Nukkukaa rauhallisesti!"

"Buenas noches [= Hyvää yötä]."

Ukko poistui ja jätti nuorukaiset kahden.

Vähän ajan kuluttua Tenanga kuiskasi Pablon korvaan: "Minä olen
nähnyt neekerin jäljet ulkona."

"Oh -- täällä? Onko hän ollut mökissä?"

"Ainakin ihan läheisyydessä ja aivan äskettäin."

"Hyvä, se olisi jo alku. Meidän isäntämme tuntee siis rosvot."

"Luultavasti. Pidä ase aivan lähelläsi, me emme ole täällä turvassa."

"Mitä pelkäät?"

"Olen salaa tutkinut mökkiä, tuon maissiläjän alla vastapäätä sinua
on seinässä aukko."

"Luuletko, että kimppuumme aiotaan hyökätä?"

"Xinkat tuskin uskaltavat, he pelkäävät pyssyjämme. Mutta kuka
tietää, missä rosvot piilevät. Minua ei miellytä se, että neekeri,
Tamay-kavaltajan toveri, on liikkunut näillä mailla."

"Saamme siis nukkua vain toinen silmä ummessa."

"Nuku huoleti, herra. Minä heittäydyn tuolle maissiläjälle, joka
tukkii aukon; nukun kuin petoeläin, pienimmästäkin risahduksesta
herään heti."

"Eikö olisi parempi nukkua ulkona? Täällä ahtaassa huoneessa olemme
kuin satimessa, jos meitä ahdistetaan."

"Sinä puhut viisaasti, herra, tehkäämme niin."

He puhuivat hiljaa, kuiskaten toistensa korvaan, ja odottivat vähän
aikaa, kunnes viereisessä huoneessa makaavan intiaanin kuorsaus
ilmoitti hänen nukkuvan sikeästi.

Sitten Tenanga työnsi maissiläjän meluttomasti syrjään ja ryömi siten
paljastuneen ison aukon kautta ulos. Tuokion kuluttua hän palasi,
hiljainen sihinä ilmoitti hänen läsnä olonsa.

Pablo ojensi hänelle pyssyn ja viitat.

Hän kuunteli; intiaani nukkui yhä.

Sitten hänkin ryömi ulos.

"Eiköhän asetuta tallin viereen, siinä voimme vartioida hevosiamme."

"Oikein, herra."

Ilma oli täällä suojaisessa laaksossa lauhkea, tähdet levittivät
lempeätä valoaan. Nuorukaiset valitsivat itselleen tallin vieressä
paikan laakeripensaiden juurelta, jotka suojasivat heitä yökasteelta,
ja levittivät vaippansa maahan.

Pablo katseli ylös taivasta kohti ja ajatteli ihmeellisiä
kokemuksiaan viime viikkojen kuluessa; hän ajatteli myös herttaista
siskoaan, jonka hän toivoi voivansa pelastaa. Ja tähän iloiseen
ajatukseen hän nukkui.

Päivä oli jo valkenemassa, kun Tenangan käsi kosketti häntä herättäen
hänet. "Hiljaa! Kuuntele!"

Hän kuunteli. Matalaa puhetta kuului heidän korviinsa, ja heidän
etsivät katseensa huomasivat laakeripuun lomitse kaksi miestä, jotka
hitaasti lähenivät.

"Anna minulle muuli, Ixmal, minun täytyy päästä vuorille ennen
auringon nousua", sanottiin espanjankielellä.

"Se on mulatti [= valkoihoisen ja neekerin jälkeläinen]", kuiskasi
Tenanga Pablolle.

"Ajetaanko sinua takaa?"

"Kenraalin sotilaat ovat kintereilläni kuin verikoirat."

"Tulevatko he?"

"Minä eksytin heidät jäljiltäni, mutta hevoseni kaatui, ja pitkät
matkat olen saanut raahata satulaa mukanani."

"Mitä olet tehnyt, Tito?"

"Kyllä saat aikanasi tietää", sanoi mulatti jotenkin äänekkäästi.

"Hiljaa, minulla on vieraita talossa."

"Vieraita?"

"Niin, kaksi mayaa, joista toinen on ollakseen herra. He tulivat
vuoristotietä."

"Mayoja? Silloin he luultavasti ovat tuon Chamulpo-konnan urkkijoita.
Katkaise heiltä kurkku! -- Onko Tamay käynyt täällä?"

"Ei, mutta neekeri."

"Onko señoria täällä näkynyt?"

"Ei."

"Hänen varalleen jätämme sinulle viestin, hän tulee kyllä luoksesi.
Mutta ole varovainen, älä luota häneen."

"Minä en ilmoita mitään."

"Siitä ei sinulle olisikaan mitään hyötyä, sillä henkesi olisi
silloin mennyttä kalua, yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä."

Toinen hevosista hirnui.

"Mitä se on, onko sinulla hevosia?"

"Maya-miesten ratsut seisovat tallissa."

"Kelpaavatko ne mihinkään?"

"Puhdasrotuisia."

"Mainiota, hevonen on monta vertaa parempi kuin sinun muulisi. Pian
hevonen tänne."

"Entä mitä sanon heille aamulla?"

"Jos he vielä silloin elävät", vastasi mies käheästi nauraen, "sanot
heille, että se on varastettu yöllä. Avaa, on jo aika, tähdet alkavat
himmetä."

Pablo kohosi kyyrysiltään, otti pyssynsä ja sanoi: "Tule!" Sitten hän
astui esiin laakeripensaista ja viritti pyssyn hanan.

Mulatti ja intiaani hätkähtivät.

"_Diablo!_ Mitä se on?" sanoi mulatti.

"Mitä aiotte?" kuului Pablon uhkaava ääni.

Kun Pablo ja Tenanga lähenivät, koetti mulatti tarttua selässään
riippuvaan pyssyyn.

"Anna olla", huusi Pablo, "tai saat luodin otsaasi".

Mulatti totteli.

"Kuka te olette, mitä täältä etsitte?"

"Oi", riensi talon hämmästynyt isäntä puolustautumaan, "tämä señor
pyysi vain lainaksi muuliani".

"Ah, oletko sinäkin siinä? Minä jo luulin, että täällä oli veijareita
hevosvarkaissa."

Pablo läheni molempia viritetty pyssy yhä käsissään.

"Oh, señor on kunnon mies, hän haluaa ennen aamunkoittoa päästä
matkalle, ja minä lainaan hänelle mielelläni muulini."

"Sen parempi sekä sinulle että meille."

Mulatti, joka hatun reunan alta loi kiiluvat pedonsilmänsä molempiin
nuorukaisiin, kyyristyi kuin hyökkäykseen, mutta ei liikahtanut.

Xinka avasi tallin oven ja talutti ulos muulin, mulatti heitti heti
satulansa sen selkään, pani suitset suuhun ja nousi satulaan.

Pablo ja Tenanga sallivat rauhallisesti sen tapahtua.

Mies kuiskasi satulasta jotakin intiaanin korvaan ja ajoi sitten
täyttä laukkaa ulos pihasta kadoten pian yön hämärään.

"Mikä ajoi teidät ulos?" kysyi xinka levollisesti.

"Minä kuulin liikettä, olin kuulevinani ääniä ja pelkäsin hevostemme
puolesta."

"Ne ovat hyvässä turvassa, kuten näet, varkaita ei täällä ole."

Oli mahdotonta huomata, epäilikö intiaani heidän kuulleen hänen ja
mulatin välisen keskustelun. Pablo piti viisaampana olla olevinaan
mistään tietämättä.

"Olemme siis turhaan riistäytyneet unesta", sanoi hän. "Mutta koska
aamu jo on valkenemassa, emme enää viitsi lähteä makuulle. Toimita
tulta ja hanki meille aamiainen, sitten lähdemme matkaan."

"Tahtosi mukaan."

Sillä aikaa kun ukko meni sisään herättämään eukon, jolle hän
kuiskaten puheli, nouti Tenanga satulat ja suitset ja nosti
näppärästi maissinoljet takaisin paikoilleen.

Alkoi jo valjeta, ja jonkin minuutin kuluttua värehtivät ensimmäiset
päivänsäteet tummansinisellä taivaalla.

Mutta Tenanga ei huomannut luonnon ihanaa heräämistä, ei
kirjavahöyhenisten pikkulintujen suloista laulua; hän katseli vain
pohjoista kohti kukkulain yllä nähdäkseen vielä vilahduksenkin
mulatista, mutta turhaan. Sitten hän loi ikäänkuin ohimennen silmänsä
maahan ja painoi tarkoin mieleensä mulatin ja hänen muulinsa jäljet.

Pablo oli sillä aikaa käynyt tallissa, jossa hevoset olivat hyvissä
voimissa.

Intiaanieukko toi nuorukaisille, jotka olivat istuutuneet plataanin
varjoon, kahvia ja maissikakkuja.

"Sinä olet ollut ystävällinen meitä kohtaan, muoriseni, ota tämä
kiitokseksi", sanoi Pablo. Hän ojensi eukolle hopearahan, jonka tämä
ilosta säihkyvin silmin otti vastaan. Hänellä oli tuskin koskaan
ollut penniäkään omaa rahaa.

"Oi, sinä olet oikea aatelismies, poikani, minä kiitän sinua."

Pablo ja Tenanga söivät, sitten he satuloivat hevoset ja rupesivat
lähtemään.

Xinka sanoi: "Te saavutte suurelle maantielle nopeimmin, jos
ratsastatte suoraan itää kohti."

Sillä aikaa kun hän astui edellä neuvoakseen tietä, kuiskasi eukko,
joka yhä onnellisesti hymyillen katseli hopearahaansa, Pablolle:
"Varo noita vuoria tuolla", hän tarkoitti pohjoisvuoristoa, "siellä
on paljon pahoja ihmisiä".

Nuorukaiset heittivät pariskunnalle hyvästit ja ratsastivat
hiljakseen likaisen kylän lävitse, jonka asukkaista vain jokunen oli
hereillä. Ääneti he ratsastivat kultaisessa aamuruskossa edelleen,
kunnes tiheä chicazamoti- ja granaattimetsikkö peitti heidät
kyläläisten silmiltä, ja kaikki oli hiljaista heidän ympärillään.
Silloin Pablo pysähdytti ratsunsa.

"Mitä nyt tästä kaikesta arvelet, Tenanga?"

"Tamay, neekeri ja mulatti ovat nähtävästi tuon xinkan hyviä
ystäviä."'

"Siitä ei ole epäilystäkään. Olisiko hän mahdollisesti tietänyt
jotakin rosvojen ja Marian piilopaikasta?"

"En usko. Tamay on liian ovela ilmoittaakseen enempää, kuin on
välttämätöntä."

"Minä aioin juuri kysyä sitä eukolta, joka meitä varoitti, ja tarjota
hänelle rahaa."

"Olipa hyvä, ettet sitä tehnyt. Xinka pelkää rosvoja, ja he olisivat
pian saaneet tietää, että heitä etsitään. Ja se ei tietysti olisi
hyvä."

"Mutta mitä nyt teemme?"

"Ei olisi viisasta seurata mulatin jälkiä. Kylästä käsin meidät
huomattaisiin, ja sitäpaitsi katoavat jäljet kivisellä maaperällä.
Voisimmepa saada liian lämpimän vastaanoton perille päästyämme.
Olen varma siitä, että rosvot piilevät vuoristossa; heitä eukko
tietysti tarkoitti puhuessaan pahoista ihmisistä. Luultavasti
he ovat kätkeneet sinne donna Mariankin. Minä ehdottaisin, että
ratsastaisimme edemmäksi itää kohti voidaksemme sieltä huomaamatta
tunkeutua vuoristoon."

"Hyvä. Mitähän tuo keltainen veijari on tehnyt, koska sotamiehet
ajavat häntä takaa?"

"Varmaankin murhan."

"Siltä mies näyttikin. Minun teki mieli ampua hänet. Hänen puheensa
mukaan samoilee sekä hallituksen että kapinallisten joukkoja näillä
seuduin."

"Arvattavasti."

"Mitä arvelet siitä, jos tarjoaisimme rosvoille rahaa donna Marian
lunnaiksi? Mendez ei voi heille mitään antaa, ennenkuin hänen
isosetänsä kuolee. Conde ja don Antonio maksaisivat paljon donna
Marian puolesta, ja minä uhraan hänen tähtensä ilolla kaikki, mitä
omistan. Emmeköhän ratsasta takaisin ja lähetä xinkaa Tamayn luo
viemään ehdotustamme perille ja tarjoamaan hänelle paljon rahaa?"

"Herra", vastasi Tenanga vakavasti, "jos olisimme tekemisissä vain
mulatin ja neekerin kanssa, olisin samaa mieltä kuin sinä, sillä he
tekevät rahasta mitä tahansa. Mutta Tamay on eri rotua, ajattelee ja
tuntee toisin kuin mustaihoiset; rahalla emme hänen kanssaan pääse
mihinkään. Sinua hän vähimmin kaikista ihmisistä uskoo, sinua, jonka
hän on kavaltanut. Hän pelästyi kauheasti kuullessaan sinun vielä
olevan ihmisten ilmoilla ja mayojen tunnustama kuningas. Jos hän saa
sen liian aikaisin tietää, voisi epätoivo ja pelko kiihottaa hänet
kauheaan tekoon."

Pablo kauhistui. "Niin, hän on julma ja kostonhimoinen, tiedän sen!"

"Toistaiseksi ei ole syytä huolehtia señoritan puolesta", jatkoi
Tenanga tyynnyttäen, "sillä näiden ihmisten etu tietenkin vaatii
heitä varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Minusta on parempi, että
koetamme saada käsiimme rosvot. Sitten ennätämme kyllä aina tarjota
heille rahaa ja todistaa heille, että kenraali ja señor d'Irala
kykenevät maksamaan donna Mariasta enemmän kuin señor de Mendez."

Pablo mietti.

"Olet oikeassa. Me etsimme rosvot, Tenanga, sinä olet suuri
rastreador, ja armollinen kohtalo johtaa meitä."

Sitten he ratsastivat edelleen yhä tarkasti tähystäen kivistä
vuoristoa. Heidän tiensä oli aivan yksinäinen. Päivällisen aikaan he
saapuivat pieneen metsään. Kun he olivat sen sivuuttaneet, näkivät he
toisen kylän.

Lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät ratsastaa kylään
tiedustelemaan. Lähestyessään asumuksia he kohtasivat nuoren, solakan
tytön, joka kantoi vesiruukkua päänsä päällä.

"Herra", sanoi Tenanga luotuaan silmäyksen tyttöön, "hän on mayan
tytär".

"Etköhän erehdy? Mikäli minä tiedän, asuu täällä vain xinkoja."

"Mayoja asuu siellä täällä zapotekien ja xinkojen keskelläkin."

Tenanga huusi tytölle mayankielisen tervehdyksen, johon tyttö
uteliaasti katsellen Pabloa vastasi samalla kielellä.

"Asuuko meidän heimolaisiamme tässä kylässä, tyttö?"

"Sinä sen sanot, vieras; kylässämme asuu vain jokunen xinka, me muut
olemme mayoja."

"Sepä hauskaa."

"Oletteko mayoja?"

"Etkö kuule sitä puheestamme? Näytämmekö likaisilta xinkoilta?"

"Onko nuori ylimys myöskin meikäläisiä?" kysyi tyttö arasti.

"Minäkin olen maya", vastasi Pablo hymyillen, "koska tuolla asuu
meidän heimolaisiamme, uskallamme kai toivoa vieraanvaraisuutta?"

"Oi, kyllä. Siellä on myöskin posada [= ravintola]."

"Sitä parempi."

"Asuuko kylässänne valkoihoisia?"

"Pormestari ja pastori ovat valkoisia, samoin kauppias, joka asuu
kylässämme."

"Kiitän sinua, neito."

He tervehtivät tyttöä ja ratsastivat reippaasti eteenpäin. Tie
oli oiva, ja pian he saapuivat hyvin hoidettujen peltojen ja
hedelmätarhojen ympäröimään kylään.

Muuan poika neuvoi heidät posadaan.

Kylä oli paljon siistimpi ja paremmin rakennettu kuin se, josta he
aamulla olivat lähteneet. Mutta täälläkin he näkivät vain naisia,
lapsia ja vanhemmanpuoleisia miehiä, joiden uteliaat katseet
seurasivat heitä, kun he ratsastivat posadan edustalle.

Posadero [= ravintolanisäntä], vanhanpuoleinen intiaani hänkin,
riensi toimekkaasti ulos heidät nähdessään. Ei hänkään voinut
peittää hämmästystään nähdessään Pablon ylhäisen olemuksen. Tenanga
pysyttäytyi syrjässä palvelijan tavoin.

Isäntä lähetti puolikasvuisen pojan viemään hevoset talliin ja
johdatti vieraat avaraan vierashuoneeseen. Siellä istui vain
vanha intiaani, jonka kankea, vielä tumma tukka riippui arpisille
kasvoille. Hän loi silmänsä vieraisiin ja huomattuaan Pablon hän
nousi äkkiä, tempasi hatun päästään ja kumarsi kunnioittavasti.

"Minuako tervehdit, ystävä?"

"Minä tervehdin mayojen nuorta kuningaskotkaa."

"Oi, tunnetko Jungunan pojan?"

"Minä olin läsnä, herra", sanoi hän hiljaa, "silloin, kun papit
huomasivat kuninkaanmerkin", ja taaskin hän kumarsi.

Loistavin silmin kuunteli posadero keskustelua, samoin kaksi poikaa,
jotka muiden huomaamatta seisoivat isännän takana.

Pablo ei tietänyt, iloitako vai pahastua siitä, että hänet täällä
tunnettiin. Hän ojensi kuitenkin vanhalle, arpiselle ukolle kätensä
ja sanoi: "Iloitsen siitä, että vielä muistat Jungunan poikaa, tule,
istu seuraamme. Anna meille, mitä sinulla on, isäntä."

Isäntä riensi ulos pojat kintereillään.

Vanha intiaani istuutui Pablon pöytään.

"Oletko soturi?" kysyi Pablo nähdessään arvet miehen kasvoissa ja
puolialastomassa rinnassa.

"Olen taistellut kansalaissodassa, herra, ja kenraali Aranan johdolla
meksikolaisia vastaan."

"Onpa hauska tavata täällä ystäväni kenraalin vanhoja sotatovereita.
Oletko jo saanut kärsiä nykyisessä sodassakin?"

"Kapinalliset olivat kyllä täällä", vastasi vanhus kulmakarvojaan
rypistäen. "He aikoivat nujertaa conden, mutta vanha leijona antoi
heille käpälästään, niin että tuntui."

"Onko täällä sotaväkeä läheisyydessä?"

"Silloin tällöin näkyy hajanaisia joukkoja tasangolla, mutta tänne
ne eivät toistaiseksi ole tulleet. Voinko sinua jollakin palvella,
herra? Käske vain, minä tottelen."

"Kenties tarvitsen apua. Mutta syökäämme nyt."

Isäntä toi pöytään paistettua kanaa, munia, kakkua ja hedelmiä. Pablo
vaati Tenangaa myöskin pöytään, ja mielihyvin nuorukaiset söivät,
isännän palvellessa heitä erityisen kunnioittavasti ja huomaavaisesti.

Kun Pablo oli syönyt, hän kutsui vanhan intiaanin syrjään ja kysyi:
"Voinko luottaa sinuun?"

"Näkymättömien nimessä, voit."

"Sinä olet kuullut del Rocan onnettomuudesta?"

"En, herra."

"Tunnetko Tamayn?"

"Tunnen sen kavaltajan."

"Oletko häntä viime aikoina nähnyt?"

"En, tuskinpa hän uskaltaisi tänne tullakaan. Hän kuuluu asustavan
xinkojen luona rannikolla."

"Ilmestyykö tänne silloin tällöin joku neekeri tai mulatti?"

"Oh, jos tarkoitat noita rosvoja, niin kävivät he täällä ennen tuon
tuostakin. Mutta nyt ei heitä ole vähään aikaan näkynyt. Miksi heitä
kysyt, herra?"

Pablo aikoi vastata, mutta samassa osui hänen katseensa
ikkuna-aukkoon, joka oli kadulle päin ja jonka ulkopuolella hän
näki ruskeata väkeä pää pään vieressä. Ääneti he seisoivat siinä
töllistellen taloa.

"Mayat tahtovat nähdä kuningastaan", sanoi intiaani hymyillen.

Samassa syöksyi puolikasvuinen poika sisään huutaen: "Sotamiehiä!"

"Mistä?"

"Lännestä päin."

Tenanga riensi ulos.

"Pakene, herra, he pistävät sinut rykmenttiin. Kaikki meidän nuoret
miehemme ovat paenneet sotamiehiä vuoristoon", huudahti intiaani
hädissään.

"Minutko väkisin asepukuun?"

"He tekevät sen, herra, pakene!"

Tenanga oli jo tuonut hevoset oven eteen. Hän ymmärsi paremmin kuin
Pablo vaaran, joka heitä uhkasi, sillä armotta otettiin sotaväkeen
kaikki, jotka suinkin osasivat asetta käyttää.

"Tule, herra!" hän huusi.

Pablo riensi ulos.

Ulkopuolella seisoi miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ihaillen
katselivat Pabloa. Miehet paljastivat päänsä, naiset kumarsivat, ja
kuului kuiske: "Hualpa, nuori kotka, mayojen kuningas."

"Tule, herra, tule", kiirehti Tenanga.

Pablo nyökkäsi jäähyväiset hänelle ominaisen sulavasti ja lähti juuri
ratsastamaan, kun hän samassa kuuli takaansa kovaa kavionkapsetta.
Kahdeksan peitsimiestä ajoi täyttä laukkaa heitä kohti. He
heiluttivat pitkiä keihäitään, ja samalla syöksyi toiselta puolen
tusina peitsenkantajia kansanjoukkoon, joka kirkuen hajaantui.

"Antautukaa, roistot!" huusi parrakas kersantti, joka pistooli
kädessään ratsasti miltei Pablon ja Tenangan päälle, sotamiehet
kintereillään. Pablo istui satulassa kuin vaskipatsas, ja hänen
kasvoistaan kuvastui ylpeä uhma. Julmistuneet ratsumiehet kohottivat
peitsensä iskuun.

"Liikahdus vain, sinä intiaanikonna, ja me lävistämme sinut."

"Mitä tahdot, kersantti?" kysyi Pablo kylmän levollisesti.

"Saattaa sinut hirteen, kirottu murhaaja! Alas hevosilta siinä,
sitokaa nuo roistot."

Puoli tusinaa ratsastajia hypähti maahan satulasta, toiset kohottivat
yhä uhkaavina peitsiään.

Tenanga tarttui pyssyynsä.

"Anna olla", käski Pablo.

Nopeasti sidottiin molempain jalat hevosen vatsan alle kiinni; kädet
niinikään sidottiin.

Kauhistunein katsein seurasivat ympärillä seisovat intiaanit
sotamiesten toimia; mutta Pablo istui tyynenä satulassaan.

"Kas niin, murhamiehet, nyt olette käsissämme", sanoi kersantti,
hurjan ja sotaisen näköinen mies, "ja saatte riippua hirressä, niin
totta kuin oikeutta vielä on maailmassa."

"Luulenpa", sanoi Pablo rauhallisesti sujuvalla espanjankielellään,
"että herra kersantti erehtyy. Minä olen Pablo Reynador
maatilanomistaja pohjoisesta, rauhallinen mies enkä mikään murhaaja."

"Todella, sinä kavala konna, vai olet sinä rauhallinen mies ja ammuit
väijyksistä meidän kreivimme pyhitettyyn päähän!"

Pablo hätkähti. Nyt hän tiesi, ketä mulatti oli ampunut. Häntä
kauhistutti ajatellessaan, mitä hirvittäviä seurauksia sellaisesta
onnettomasta tapahtumasta saattoi olla.

Mutta hän sanoi: "Sinä erehdyt, minä en ole salamurhaaja, olen
kenraali de Lerman ihailija."

"Älä mainitse sitä nimeä, konna! Saamme kiittää kelpo xinkaa,
jonka luona olit yötä, siitä, että pääsimme jäljillesi. Nyt olette
vallassani."

"Kurja xinka on sinut pettänyt, jos hän on minua syyttänyt conden
murhasta. Minä olen kasvatettu --"

"Kerro juttusi sotaoikeuden upseereille. Eteenpäin, toverit; kuka
tietää, vaikka vielä kohtaisimme näiden murhaajien liittolaisia,
kapinallisia. Näitä lintuja emme enää päästä käsistämme."

Vangit keskellään ratsastivat sotamiehet täyttä laukkaa etelää kohti,
ja intiaanien pelästyneet ja surkuttelevat katseet seurasivat heitä.

Posadan edustalla seisoi julmistuneina posadero, arpiposki soturi,
joka ensin oli Pabloa tervehtinyt, ja muutamia vanhoja mayoja.

"He tappavat kuninkaitten jälkeläisen", sanoi vanha soturi.

"Onko hän ampunut conden?"

"Sitä en usko, mutta kersantti sanoi niin."

Pelästyneet naiset, lapset ja miehet olivat taas rientäneet paikalle
ja seisoivat surullisen näköisinä siellä täällä ryhmissä.

"Kuka vie sanan maya-kyliin?" huudahti arpiposki.

Noin tusina neljätoista-, kuusitoistavuotiaita hoikkia poikia juoksi
hänen luokseen.

"Rientäkää pohjoiskansan kyliin ja ilmoittakaa kaikkialla,
että hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi Hualpan, nuoren
kuningaskotkan, ja raastaneet hänet mukaansa tappaakseen hänet."

Väkijoukossa syntyi kova hälinä, ja tuokion kuluttua nähtiin poikien
sauva kädessä rientävän eri suunnille levittämään onnettomuuden
viestiä.

"Jos he katkaisevat hiuskarvankin kuninkaitten jälkeläisen päästä,
saavat he sen kalliisti maksaa; minä itsekin otan vielä kerran pyssyn
käteeni", uhkasi vanha soturi.

Hiljaa valitellen hajaantuivat ihmiset vähitellen; vanhemmat miehet
jäivät posaderon luo neuvottelemaan.

Peitsimiehet vankeineen ajoivat kappaleen matkaa täyttä laukkaa,
sitten he antoivat hevosten kulkea hiljakseen.

Kiihottunut kersantti rauhoittui vähitellen, Pablon ulkomuoto ja
hänen ylevä ryhtinsä eivät voineet olla tekemättä vaikutusta karkeaan
soturiin.

Pablo oli epätoivoissaan; hän ajatteli vain kauheaa kohtaloa, joka
nyt Lerman kuoleman jälkeen odotti Mariaa. Hän oli vakuutettu siitä,
että murha oli tehty Mendezin toimesta.

Hän tuskin huomasikaan ympäristöään.

Tenanga ratsasti hänen rinnallaan levollisena.

Kun he saapuivat kapeaan vuorisolaan, huusi kersantti äkkiä: "Pitäkää
varanne siellä edessä, etteivät näitten lurjusten hyvät ystävät pääse
niskaamme."

Pablo sanoi ylenkatseellisesti: "Me emme ole kapinallisia, ja sinä,
kersantti, menettelisit viisaammin, jos etsisit conden murhaajaa
toisaalta."

"Maltahan, maltahan, poikaseni. Sinun hengestäsi en maksa
pesetaakaan."

Heidän vielä kapeata vuorensolaa ratsastaessaan kuului äkkiä
edestäpäin laukauksia ja kovia huutoja.

"Eteenpäin! Meidän miehet taistelevat", huusi kersantti. Kaikki
lähtivät nelistämään, ja vangit pakotettiin samaan vauhtiin. Kun
he saapuivat ulos rotkotieltä, he näkivät hallituksen asepukuihin
pukeutuneiden peitsimiesten uljaasti puolustautuvan rosvomaiselta
näyttävää ylivoimaa vastaan.

"Eteenpäin, siinä taistelee don Antonio!" Ratsumiehet kiitivät
eteenpäin, kersantti kohotti pistoolinsa Pablon päätä kohti, mutta
nuorukainen loi häneen niin päättävän ja uhkaavan katseen suurista
silmistään, että soturi laski aseensa sanoen: "Pakoon ette,
lurjukset, kuitenkaan pääse." Ja miekkaansa heiluttaen hän nelisti
toisten jälkeen.

Tuskin olivat Tenanga ja Pablo kahden, kun ensinmainittu
rauhallisesti irroitti kätensä siteistä sanoen: "Nuo lurjukset eivät
osaa sitoa mayaa."

Hän oli käyttänyt, kun sotamiehet häntä sitoivat, erästä intiaaneille
hyvin tavallista keinoa, jonka avulla he helposti saattoivat
vapauttaa kätensä silmukasta.

Aseita ei vangeilta ollut otettu pois, koska sotamiehet eivät
halunneet niitä kuljettaa.

Salamannopeasti sieppasi Tenanga veitsensä, irroitti Pablon kädet
ja jalat siteistä ja pyysi tätä vapauttamaan myöskin hänen omat
jalkansa. Pablo teki niin.

"Ja nyt, herra, takaisin."

"Malta, Tenanga, tuolla taistelee kasvatusisäni don Antonio. Hänen
rinnalleen. Tule! Eteenpäin!"

Hän tempasi pyssyn olaltaan ja ratsasti vinhaa vauhtia
taistelupaikalle; tahdottomasti seurasi hämmästynyt Tenanga häntä.
Kun he saapuivat perille, oli taistelu kuumimmillaan. Haavoittuneita
ja kuolleita hevosia makasi ylt'ympäri, haavoittuneita ja kuolleita
ratsumiehiä niiden vieressä. Vaikka kersantti ja hänen peitsimiehensä
tappelivat uljaasti, olivat kapinalliset kuitenkin voiton puolella.

Pablo oli täydessä nelissä satulastaan maahan astumatta siepannut
erään kaatuneen miekan maasta.

Hän kannusti tulista kimoaan ja nelisti sinnepäin, missä näki
don Antonion taistelevan. Ääneensä huutaen: _"Vive la patria!"_
laukaisi hän kaksipiippuisen pyssynsä, jonka kuulat surmasivat
kaksi ratsumiestä, heitti sitten pyssyn pois ja syöksyi miekkaansa
heiluttaen kuin myrskytuuli pahimpaan melskeeseen.

"Pablo!" huusi don Antonio hämmästyneenä.

Tenanga oli kuten Pablokin laukaissut ja kaatanut kaksi miestä,
sitten siepannut eräältä haavoittuneelta peitsen ja syöksynyt
maya-sotilaiden sotahuuto _"Ala!"_ huulillaan vihollisten keskelle.

Tenanga ja Pablo olivat ainoat punaihoiset hallituksen joukoissa,
toisella puolella sitävastoin taisteli monta neekeriä ja intiaania.

Pablo yllytti kimoaan ja jakeli miekallaan iskuja oikealle ja
vasemmalle.

"Eteenpäin!" huusi don Antonio taas, ja uudistunein voimin ja
hurjasti huutaen hyökkäsivät peitsimiehet vihollistensa kimppuun
niin rajusti, että nämä, joiden päällikkö oli kaatunut Pablon
miekaniskusta, suin päin syöksyivät pakoon.

Kappaleen matkaa peitsimiehet ajoivat heitä takaa, sitten kutsui don
Antonion ääni heidät takaisin.

Ystävällisesti ja iloisesti hän katseli Pabloa, kun nuorukainen
ratsasti hänen luokseen hattuaan nostaen.

"Lapseni, rakas, ruskea lapseni, onnellinen kohtalo johdatti sinut
luokseni oikeaan aikaan, sinä olet hankkinut meille voiton. Kiitän
sinua, poikani, kiitos!"

Hän pudisti sydämellisesti nuorukaisen kättä.

"Kuinka tänne osuit?"

"Kersanttisi, don Antonio, on minut vanginnut conden murhasta ja
raahannut minut tänne."

Samassa saapui heidän luokseen parrakas kersantti, joka rajattoman
hämmästyneenä oli nähnyt, miten hänen vankinsa taistelussa
heiluttivat miekkaa.

"Kerro kersantti."

"Muuan xinka sanoi meille, että hänen luonaan oli majaillut kaksi
intiaaninuorukaista, joilla oli ollut kova kiire päästä kapinallisten
luo ja jotka olivat kehuneet surmanneensa conden. Hän neuvoi meille
myös, mitä tietä he olivat lähteneet. Minä riensin jälkeen ja
saavutin heidät. Tuossa on toinen heistä."

"Tämä on minun kasvattipoikani, don Pablo, kersantti. Luuletko
vieläkin, että hän on kohottanut kätensä kenraalia vastaan?"

"En, kapteeni, sinun kasvattipoikasi on sankari eikä murhamies.
Piru vieköön, kuinka se poika tappeli", mutisi hän partaansa ja loi
ihailevan katseen Pabloon. Pablo kertoi nyt lyhyesti olostaan xinkan
luona ja kohtauksestaan mulatin kanssa.

"Minä olin siis kuitenkin oikeilla jäljillä", sanoi kersantti. "Conde
tahtoi välttämättä itse lähteä mukaan tiedusteluretkelle. Kun minä
näin hänen vaipuvan adjutanttinsa syliin ja murhaajan täyttä vauhtia
karkaavan pakoon, raivostuin tietysti ja lähdin ratsumiehineni
ajamaan takaa tuota konnaa, jonka valitettavasti onnistui pettää
meidät ja pelastautua."

Peitsimiehet olivat sillä aikaa kokoontuneet, haavoittuneet sidottiin
niin hyvin kuin mahdollista, nostettiin hevosten selkään, ja hitaasti
ratsasti koko joukko etelää kohti.

"Kuinka pääsitte siteistänne?" kysyi kersantti Pablolta.

"Se on maya-salaisuus, kersantti", vastasi nuorukainen hymyillen.

"Don Pablo, teistä tulee vielä suuri soturi; en ole vielä kenenkään
nähnyt sillä tavalla taistelevan."

Ylpeästi hymyillen kuunteli kuninkaitten jälkeläinen kiitosta.

Joukko liikkui haavoittuneiden tähden vain hitaasti eteenpäin.

Kun he olivat saapuneet metsään, jossa toivoivat olevansa turvassa,
he pysähtyivät. Vartijat asetettiin, ja nyt saivat väsyneet sotilaat
levätä. Molemmat intiaaninuorukaiset saivat osakseen monta ihailevaa
katsetta; Tenanga oli myös taistellut uljaasti, ja heidän urheuttaan
kehuttiin kilpaa.

Tenanga istui puhdistamassa omaansa ja Pablon pyssyä ja kuunteli
välinpitämättömänä kuin ainakin intiaani heidän ylistyspuheitaan;
hän iloitsi kuitenkin siitä, että hänen nuorta kuningastaan niin
ihailtiin. Sydämessään hän oli hyvinkin ylpeä siitä.

Erillään sotilaista istuivat don Antonio ja Pablo puunrungolla.
Kartanonomistaja näytti kovin murheelliselta. Viimein hän tarttui
Pablon käteen kyynelsilmin: "Nyt sinä olet ainoa lapsemme, Pablo."

"Siitä varjelkoon meitä Jumala, don Antonio, rakas Mariamme elää
vielä; me saamme hänet kyllä takaisin."

D'Irala tuijotti häneen sanatonna.

"Mitä tarkoitat, poika?" kysyi hän viimein hiljaa ja hitaasti. "En
ymmärrä sinua."

Pablo kertoi nyt hänen ja Tenangan yhteisestä tiedustelusta del
Rocassa ja nuoren mayan pettämättömästä tarkkanäköisyydestä sekä
esitti syyt, joiden nojalla hän varmasti luuli Marian vielä olevan
elossa.

Kalpeana, vapisevana, tuskin hengittäen kuunteli don Antonio, ja kun
Pablo oli päättänyt kertomuksensa, puhkesi urhean soturin silmistä
kyynelvirta, jota peittääkseen hän kätki kasvot käsiinsä.

Viimein hän loi silmänsä ylös: "Pyh, naurakoot vain nähdessään
kapteeninsa itkevän kuin lapsen. Pablo, poika kulta, tämä on
ensimmäinen iloinen hetki siitä päivästä asti, jolloin sain kuulla
tuosta kauheasta onnettomuudesta. Lemmikkini, lemmikki raukkani!
Pablo, jos minulle suodaan ilo saada sydänkäpymme takaisin, uhraan
mielelläni kaikki, mitä minulla on."

Hän nousi puunrungolta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.

"Voi tuota uskotonta konnaa, tuota Mendeziä! Minä tiedän, että
condella on aina ollut hyvin huonot ajatukset hänestä, conde-paralla,
joka oli yhtä masentunut onnettomuudesta kuin minäkin; mutta enpä
olisi kuitenkaan luullut häntä noin katalaksi. Lapsiraukat",
jatkoi hän Pabloon kääntyen, "paha kohtalo vainoaa aikaisimmasta
lapsuudestanne sinua ja valkoista pikku sisartasi".

"Lempeä kohtalo on pelastanut minut ja pelastaa kyllä Mariquitankin."

"Millä ihmeen tavalla pääsit Chamulpon käsistä?"

Ihmetellen kuunteli don Antonio Pablon eriskummaisia seikkailuja.
"Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi johtaa sinua, vanhojen
maya-kuninkaitten jälkeläistä. Ihmeitä tapahtuu vieläkin."

Hän tarvitsi aikaa voittaakseen mielenmyrskyn, jonka uutinen Mariasta
oli hänessä herättänyt, ja Pablo istui ääneti hänen vieressään.
Viimein kysyi nuorukainen: "Millä kannalla ovat sota-asiat, don
Antonio?"

"Me olemme sen jälkeen, kun kapinalliset olivat saaneet meidät
karkoitetuksi pääkaupungista kovan taistelun kestettyämme,
vetäytyneet etelään. Vähitellen onnistui meidän kuitenkin jälleen
voittaa takaisin, mitä olimme menettäneet, ja hiljakseen aloimme
marssia eteenpäin. Ja nyt on tapahtunut tämä hirveä onnettomuus,
joka riistää meiltä johtajan. Hän oli meidän kaikkien toivo, pelkään
pahoin, että kaikki nyt on mennyttä; conden kuolema virittää kapinan
uuteen voimaan. Callego on taitava ja kelpo mies, mutta ei voi
korvata häntä. Jos minä vielä leiriin tultuani tapaan kenraalin
elossa, tulee se, mitä minulle Mariasta kerroit, sulostuttamaan hänen
viimeiset hetkensä. Meidän täytyy heti ryhtyä kaikkiin mahdollisiin
toimenpiteisiin; Maria on pelastettava, vaikka minun pitäisi rukoilla
apua itse Sarmientolta."

"Jos suvaitset, don Antonio, minun lausua mielipiteeni, niin on
mielestäni viisainta, että Tenanga ja minä kahden hoidamme tämän
asian. Tenanga on tavattoman tarkkanäköinen, hän tuntee kaikki metsän
ja tasankojen temput; me tiedämme, mistä Maria on etsittävissä, ja
löydämme hänet."

"Uskallatko sinä?"

"Se on velvollisuuteni. Eikö Maria ole sisareni?"

"Minä annan sinulle tarkka-ampujia."

"Ei, don Antonio, valkoiset miehet vain vahingoittaisivat aikeitamme.
Jos tarvitsen apua, aion käyttää hyväkseni asemaani tämän maan
vanhojen hallitsijain jälkeläisenä ja kutsua mayoja avukseni.
Pelkään, että meidän nyt conden kuoleman jälkeen täytyy toimia
ripeästi."

"Niin, olet oikeassa. Taivas sinua suojelkoon, poikani."

"Missä luulet kapinallisten tätä nykyä olevan?"

"He ovat kai Amatitlanin luona; sieltäpäin tuli partiojoukko,
jonka kanssa me iskimme yhteen; meidän päävoimamme on majoittunut
Ixhuataniin."

"Minä eroan sinusta nyt, kun lähdet takaisin leiriin, ja tunkeudun
Tenangan kanssa vuoristoon."

"Kutsu hänet tänne, hän on taistellut uljaasti."

Pablon viittauksesta nuori maya lähestyi.

"Sinä olet Pablon uskollinen ystävä ja olet urhoollisesti taistellut
riveissämme kuin mies; kiitän sinua molemmista." Hän ojensi
Tenangalle kätensä, johon nuorukainen kunnioittavasti tarttui.

"Auta minua pelastamaan lapseni ja pyydä sitten minulta, mitä haluat,
minä annan sen sinulle."

"Minä palvelen kuninkaitten jälkeläistä, señor, en tarvitse muuta
palkintoa kuin hänen kiitoksensa", kuului ylpeä vastaus.

"Hyvä, sinä olet oikea vuoristosoturi, kuulen sen. Minusta olet
saanut ystävän."

Tenanga taivutti päätään.

Peitsimiesten oli jo aika lähteä, jos mielivät ennen

yötä tavata pääjoukkonsa, ja kersantti ilmoitti sen don Antoniolle.

"Meidän täytyy siis erota, Pablo", sanoi d'Irala. "Varo kapinallisia,
he pyrkivät pohjoiseen päin. Jos he saavat tietää Lerman kaatuneen
salamurhaajan luodista, hyökkäävät he piankin kimppuumme. Jumala
olkoon isänmaallemme armollinen."

"Etkö aio lähettää mitään sanaa donna Inezille?"

"Minä lähetän hänelle heti viestin. Hän poloinen suree lemmikkiään
ja huolehtii puolisostaan. Sinun uutisesi tulevat tuottamaan hänen
sydämelleen lohdutusta. Rakas poikani, minä tiedän kyllä, että sinä
teet kaikki, mitä suinkin voit. Omaisuuteni on käytettävissäsi
mielesi mukaan. Jumala siunatkoon sinua ja sitä, minkä puolesta
taistelet."

Peitsimiehet istuivat jo satulassa.

Don Antonio nousi hevosen selkään, ojensi vielä kerran kätensä
äänettömänä Pablolle ja ratsasti miehineen pois.

Pablo ja Tenanga olivat yksin.

Molemmat tutkivat tarkoin pyssyjään ja latasivat ne uudestaan. Sitten
Pablo sanoi: "Nyt matkaan, ystävä, on jo aika."

He valitsivat yksinäisimmän tien, kiersivät paikan, missä verinen
taistelu oli käyty, kääntyivät takaisin kylään päin, kiersivät sen
isossa mutkassa ja saapuivat illansuussa sen vuoriston juurelle,
josta arvelivat löytävänsä rosvot ja donna Marian. Vuorenluolassa,
joita niillä paikoin oli lukuisasti, he saivat yösijan. Hevoset
laskettiin liekaan kiinnitettyinä syömään luolan viereen.



KOLMASTOISTA LUKU.

Rosvot.


Pienessä vuorenkolossa istui kolme miestä, joiden ulkomuoto
varmaankin olisi herättänyt rauhallisessa matkustajassa kammoa,
niin selvästi näkyi heissä maantierosvojen leima. Intiaani, joka
oli pukeutunut metsästyspaitaan ja pitkiin nahkasäärystimiin,
näytti kuitenkin noista kolmesta säädyllisimmältä. Mulatin kavalat
konnankasvot ja neekerin tylsä, eläimellinen naama olivat kammottavat
ja samalla vastenmieliset.

Kaikki olivat varustautuneet pyssyllä ja machetella. Tamay istui
nojaten selkäänsä vuorenseinään, hänen toverinsa loikoivat ruohikossa
pitkällään.

"Ellei Mendez pian anna kuulua itsestään ja lähetä rahaa, saa
hän sitä katua", virkkoi mulatti. "Minä olen kyllästynyt tähän
kuljeskelemiseen metsissä ja vuorilla."

"Lähde toki kaupunkeihin, Tito", sanoi neekeri, "ja tanssi neitosten
kanssa. Oikeuspalvelijat ikävöivät sinua kovin."

"Ei suinkaan sen enempää kuin sinuakaan; hamppuköysi on siellä
varattu niin sinun kuin minunkin varalleni, musta veikko."

"Liian suuri kunnia mustalle miehelle yhdessä värillisen
aatelismiehen kanssa esittää ilmatanssia; minä annan sinulle
etuoikeuden."

"Älä lörpöttele! Ei, totta puhuen", jatkoi mulatti, "minä aion
Meksikoon; elämä täällä ei minua miellytä, ja ellei Mendez lähetä
rahoja -- minä olen sanonut hänen tilanhoitajalleen, että meidän
täytyy välttämättä saada tavata häntä -- no, siinä tapauksessa
antavat toiset ihmiset meille kyllä rahaa. Tuo tytön ryöstö oli
viisainta, mitä typerä pääsi koskaan on keksinyt. Tuo pöllöpää
punanahka", lisäsi hän hiljaa, jotta ei Tamay häntä kuulisi, "olisi
tahtonut jättää hänet liekkien valtaan. Tyhmyyksiä, tyttö maksaa
kultaa, paljon kultaa, ja señor de Mendezin täytyy se maksaa."

"Sen jälkeen kun sinä olet tehnyt hänestä conden perillisen, on
hänellä kyllä varaa maksaakin."

"Se oli kuuma hetki, kun peitsimiehet olivat kintereilläni, sen voin
sinulle sanoa, ja se maksaa rahaa."

"Sinä olisit voinut valita sopivamman paikan, ennenkuin rupesit
ampumaan."

"Hän tuli aivan sattumalta tielleni ja niin sopivasti, että pyssyni
melkein itsestään laukesi. Olin iloinen päästyäni Ixmalin luo ja taas
muulin selkään. Kaksi kirottua punaista lurjusta oli vähällä turmella
koko pelin."

"Kuinka niin?"

"Juuri kun olin valitsemassa itselleni heidän hevosistaan toista --
heillä oli oikein rotuhevoset -- seisoivat he pitkine pyssyineen
aivan tallin edessä ja vetivät liipaisinta, niin että miltei jo
tunsin luodin ruumiissani."

"Vieraitako?"

"Tietysti, zapotekeja tai mayoja. Xinkat ovat meidän ystäviämme.
Toinen heistä puhui espanjaa kuin aatelismies ja käyttäytyi kuin
ylimys."

"Punainen mies?" kuului vaiteliaan Tamayn ääni.

"Aivan sinun värisesi, harvapuheinen ystäväni."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Mikäli minä hämärässä saatoin nähdä, oli hän pitkä, solakka
nuorukainen, kuvankaunis, oikea intiaaniprinssi, ja hänen silmänsä
olivat sitä laatua, että niitä oikein hätkähti."

"Entä toinen?"

"Häntä en niin selvästi voinut nähdä, mutta hän piteli ampuma-asetta
käsissään sillä tapaa, kuin olisi sitä aina käsitellyt."

"Ne olivat kai Chamulpon vakoojia tai muita mayoja", arveli neekeri.

"Kenties."

"Minkä vuoksi et heitä päivänvalossa nähnyt?"

"Pöllöpää, olisinko ehkä odottanut, kunnes conden peitsimiehet
tulivat? Sitäpaitsi ikävöin taas nähdä sinun villapäätäsi?"

Intiaani oli vaipunut syviin mietteisiin.

Hetkisen kuluttua mulatti sanoi taas: "Minä olen kyllästynyt tähän
kuljeskelemiseen vuorilla ja haluan kaupunkiin. Mitä elämää tämä
tämmöinen on? Kunpa tietäisin, missä Mendez on, menisin hänen
puheilleen."

"Sinä voisit helposti kohdata peitsimiehiä."

"Pyh, heistä ei kukaan minua tunne. Hahaa minä tahdon, rahaa, ja
ellei jalo herramme Mendez sitä meille anna, on meidän kaupattava
tavaramme toisille ostajille."

"Kuinka jaksaa donnamme, Tamay?"

"Hyvin", kuului lyhyt vastaus.

"Minä tulen pian käymään hänen luonaan."

Intiaani loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi pannut mulatin
ajattelemaan, jos tämä olisi sen huomannut.

Pitkä vihellys, joka tuntui tulevan alhaalta, kaikui miesten korviin.

Kaikki kolme tarttuivat aseisiin.

Taaskin vihellettiin.

"Se on xinka."

"Kurkista, onko hän yksin", sanoi neekeri. Mulatti kiipesi ketterästi
kallionkielekkeelle, josta hän saattoi nähdä alas.

"Ixmal ja Mendez", hän ilmoitti.

"Hyvä on."

"Sallimmeko heidän tulla tänne ylös?"

"Ei", vastasi Tamay, "mennään alas heitä vastaan".

Kaikki kolme astuivat ahdasta, mutkikasta polkua alas, kunnes
saapuivat pieneen, tiheää viidakkoa kasvavaan laaksoon. Täällä
vastasi mulatti vihellykseen. He jäivät kuitenkin seisomaan pyssyt
käsissä pensaiden taakse, polun eteen, joka johti ylös kukkulalle.

Hetkisen kuluttua näyttäytyi xinka ja hänen takanaan Mendez. Mulatti
Tito astui esille, molemmat toiset sitävastoin jäivät pensaan taakse.
Tito osasi heistä parhaiten espanjankieltä ja oli sukkelasuisin.

"Hei, señor, joko vihdoinkin muistatte ystäviännekin? Me olemme teitä
kovin ikävöineet."

"Minä olen vasta tänä aamuna palannut takaisin."

"Ja te tiedätte jo, että arvoisa isosetänne on tehnyt teistä
riemuitsevan perillisen?"

"En suinkaan", vastasi Mendez kalveten, "puhutko totta, Tito?"

"Niin totta kuin toivon saavani teiltä paljon rahaa. Se oli hurja
temppu. Ammuin hänet henkivartionsa keskeltä. Peitsimiehet olivat
kuin verikoirat kintereilläni; sain heidät vaivoin vältetyksi."

"Vihdoinkin", sanoi Mendez, ja pirullisen ilon ilme kuvastui hänen
elähtäneiltä kasvoiltaan.

"Ja nyt, don Luis, on aika järjestää asiamme. Oman osamme sopimusta
olemme täyttäneet tarkalleen, nyt on teidän vuoronne. Viisituhatta
pesoa kullekin meistä, sitä ette kai paljoksune?"

"Ja mistä minä otan sen summan?"

"Eikö conden omaisuus ole teidän omanne, nyt, kun oikea perillinen on
saanut niin surullisen lopun?"

"Ja conde on todellakin kuollut?"

"Niin totta kuin minun luotini lävisti hänen päänsä."

"Niin, silloin minä perin hänet, ainakin tilukset. Niitä hän ei
millään jälkisäädöksellä minulta riistä. Mutta sinä kai tiedät,
että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon ja
julistaneet ne valtion omaisuudeksi."

Mulatin naama venyi pitkäksi, mutta ensi ällistystä seurasi heti
raivo.

"Mitä? Mitä koukkuja?"

"Tottahan järkesi sanoo sinulle, että minun on ensin saatava rahat,
ennenkuin voin niitä sinulle antaa. Minun täytyy toki ensin päästä
perinnön haltijaksi."

"Verukkeita. Minun on saatava viisituhatta pesoani. Aion muuttaa
maasta pois."

"Olehan järkevä, ystävä, saathan sinä rahasi, mutta täytyyhän minun
ne ensin hankkia."

"Teillä on kyllä keinoja saada kokoon sellainen summa, nyt, kun
olette perinyt. Varokaa, don Luis, leikkimästä minun kanssani."

"Mutta, rakas ystävä, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua. Ajattelehan
vähäisen: Mistä minä ottaisin rahat?"

"Se on teidän asianne. Täällä alkaa maa polttaa jalkapohjiani, minä
aion poistua. Ellen kolmessa päivässä ole saanut viittätuhatta pesoa
kullassa ja hyvissä pankinseteleissä, niin, don Luis, saatte sitä
katua."

"Miksi uhkaat minua, Tito? Minä palkitsen sinut ylenpalttisesti,
mutta onhan sinun toki annettava minulle aikaa. Kenellä on nyt
puhdasta rahaa keskellä sotaa?"

"Olen sanonut viimeisen sanani, menetelkää sen mukaan."

"Minä panen kaikki keinot liikkeelle voidakseni tyydyttää sinua. Kas
tuossa aluksi nämä kolikot, ne ovat minun ainoani."

Hän ojensi mulatille muutamia isoja kultarahoja, jotka tämä ahnaasti
korjasi haltuunsa.

"Mutta miksi ystäväsi pysyvät niin loitolla?"

"On sota, ja silloin on varovaisuus tarpeen."

Tamay ja neekeri astuivat nyt esiin.

"Tervetuloa, miehet, tiedän voivani luottaa teihin."

"Minä tunnen sinut paremmin, don Luis, kuin luulet", sanoi äreä
intiaani. "Conde on kuollut; hyvä, mitä se minuun kuuluu? Olet nyt
saanut, mitä tavoittelitkin. Vaan jos nyt pälkähtäisi päähäsi ruveta
viekastelemaan, niin joudut minun kanssani tekemisiin; minä sinut
tavoitan, piile missä tahansa."

Mayan sanoissa oli sellainen vakava uhka, että pelkuri Mendez
vavahti, mutta hän sanoi notkeasti: "Kunnon ystävä, kuinka voit minua
epäillä? Pidä omanasi kaikki, mitä minulla on."

"Minä muistutan vielä siitä sinulle."

Hän viittasi xinkan syrjään ja kysyi tältä, sillä aikaa kuin Mendez
keskusteli Sipin ja Titon kanssa: "Keitä ne kaksi mayaa olivat, jotka
yöpyivät luonasi?"

"He sanoivat olevansa kotoisin pohjan puolelta."

"Mistä he tulivat?"

"Vuorien kautta."

"Vuoriston kautta?"

"He tulivat sieltä."

"Selitä minulle, minkä näköisiä he olivat."

Xinka kuvaili heidän ulkomuotoaan, varsinkin Pablon.

"Oletko milloinkaan nähnyt sitä nuorta mayaa, joka oli del Rocassa?"

"En."

"Millä asioilla arvelet heidän liikkuvan näillä mailla?"

"Luulen, että mayat aikovat nousta sotaan ja ovat lähettäneet heidät
vakoilemaan."

"Mutta kuinka he osasivat seurata vuoripolkuja?"

"He sanoivat Señor de Mendezin tilanhoitajan olleen oppaana."

"Niin, hän tuntee polut, ja", lisäsi hän hiljaa, "tuntee myöskin
Pablon".

"Minne päin he menivät?"

"Itään, suurelle tielle päin. Muuten he eivät ole päässeet pitkälle,
minä olen usuttanut heidän jäljilleen peitsimiehet, jotka etsivät
conden murhaajia."

"Hyvä."

Tamay kääntyi poispäin ja jupisi hiljaa mayankielellä: "Olisikohan
hän päässyt Chamulpon-korppikotkan kynsistä? Ei, niin mahtava ei
hänen suojelushenkensä ole. Soisinpa, etten olisi satuttanut kättäni
häneen. Tuo kazikekin näkyy minut unohtaneen."

Mendez, joka kuten xinkakin oli jättänyt ratsunsa syvälle laaksoon,
heitti sulavasanaisesti jäähyväiset kätyreilleen, luvaten heille
loppumatonta kiitollisuutta.

"Muistakaa minua", sanoi Tito, kun Mendez lähti.

"Myöskin minua", lisäsi Tamay siihen.

Kun vieraat olivat poistuneet, palasivat rosvot entiseen
olinpaikkaansa; mutta vasta kun he jälleen olivat pitkällään maassa,
kysyi mulatti: "Mitä arvelet, tigrero, kaupastamme?"

"Señor on konna, ensi tilaisuudessa hän usuttaa hallituksen
sotamiehet kimppuumme."

"Niinkö luulet?"

"Sillä tavoin hän lakaisee kaikki jälkensä."

"No, sitä parempi, että señorita on meidän käsissämme. Mendez on
viheliäinen lurjus; että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset
takavarikkoon, niin pitkälle kuin heidän valtansa ulottuu, sen uskon
kyllä. Sitä pahempi hänelle sekä meille. Minä en luota häneen."

Hän hypähti ylös ja juoksi muutamia kertoja edestakaisin.

"Minun täytyy ja minä tahdon päästä pois, mutta en ilman rahaa.
Minusta on edullisempaa, ja me saamme rahat pikemmin, jos myymme
tytön don Antoniolle. Hän antaa, mitä vaadimme, ja kykenee hankkimaan
rahat. Mitä arvelet, toveri?"

"Minä arvelen vain", lausui neekeri, "että jos pidämme tytön,
voisimme lypsää Mendeziltäkin paljon rahaa".

"Minä sanon sinulle, musta sielu: varma on varma. Maa alkaa yhä
enemmän polttaa jalkojamme. Niin kauan kuin ihmiset tuolla alhaalla
katkovat toistensa päitä, ei meillä tosin ole mitään pelättävää;
mutta eihän sotaa voi iankaikkisesti kestää, ja nyt kun conde on
kuollut, on se pian päättynyt, ja silloin pääsee Sarmiento valtaan."

"Ja hänellä on jo kauan aikaa ollut hamppuköysi sinulle varattuna",
irvisteli neekeri.

"Pidä suusi, sinä apinain jälkeläinen", vastasi mulatti vihoissaan,
mutta jatkoi sitten äskeisellä äänellä: "Mitä arvelette, toverit,
eikö olisi viisainta ottaa lunnaita señor d'Iralalta?"

"Ja kuinka luulet ne saavasi?"

"Sinä menet hänen luokseen, musta nukkeni. Sinä olet vähimmän
epäilyttävä meistä; sinun rehellinen naamasi hankkii sinulle
kaikkialla luottamusta."

"Hm", arveli neekeri ja kynsi villaista päätään, "on niitä joitakuita
sellaisiakin, jotka eivät ole minulle suosiollisia".

"Niinkö, sinä Kongon helmi; no, sitten lähetämme Ixmalin, xinkan, hän
on viisaampi kuin miltä näyttää, ja hallituksen joukot eivät suinkaan
ole kaukana. Oletko samaa mieltä?"

"Niin, jos pidät sitä viisaampana."

"Me otamme rahamme ja lähdemme Meksikoon."

"Hyvä."

"Mitä sinä sitten arvelet, Tamay?"

Mulatti kääntyi nyt intiaanin puoleen, joka istui ääneti ja
liikkumatta, ikäänkuin ei olisi toisia huomannutkaan.

"Suotta hätiköimistä; ensin miettiä, ei hyvä liiaksi hoputtaa."

Näin sanoen hän nousi ja ripusti pyssyn olalleen.

"Minne aiot?"

"Ampumaan peuran, ei mitään syömistä enää." Ja hän poistui nopein
askelin. Kun hän oli ehtinyt pois korvan kuuluvilta, sanoi mulatti:
"Tuosta punaisesta ihmisestä ei ole mihinkään, Sip. Minä valitan,
että olemme ryhtyneet hänen kanssaan yhteisiin hommiin. Pois meidän
on päästävä. Suostuipa maya tai ei, me teemme, mikä meistä on
välttämätöntä, ja luovutamme tytön don Antoniolle."

"Pelkäänpä, ettei Tamay suostu siihen. Hän on kostonhimoinen ja vihaa
rajattomasti d'Iralaa, siitä pitäen kuin tämä ajoi hänet talostaan
xinkojen nähden kuin rupisen elukan. Sitäpaitsi hän töin tuskin
vältti hirttonuoran silloin, kun don Antonion vaquerot saivat hänet
kiinni kalliosolassa, hänen kapinallisia opastaessaan. Intiaani
ei koskaan unohda. Luulenpa, että hän heittäisi tytön kuiluun
mieluummin, kuin luovuttaisi hänet don Antoniolle."

"Niinkö arvelet? Hui, hai, hän osaa pitää rahaa yhtä suuressa arvossa
kuin mekin. Mutta tiedätkö: mitä ihmettä me välitämme tuosta tylsästä
ihmisestä, joka ei koskaan ole ollut metsiensä ulkopuolella? Me
anastamme hempukan; minäkin tunnen täällä muutamia piilopaikkoja,
jonne voimme hänet kätkeä. Ja sovimme xinkan kautta kaupoista don
Antonion kanssa virkkamatta mayalle sanaakaan."

"Hän on kavala ja raivostuu."

"Raivostukoon. Osaan minäkin pyssyä käyttää. Niin, se on paras
keino, Sip. Me otamme tytön itsellemme ja lähdemme rahoinemme sinne,
missä ei meitä kukaan tunne. Kun meillä on rahaa, olemme yhtä hyviä
herrasmiehiä kuin valkoihoisetkin!"

Neekeri alistui mielellään älykkäämmän toverinsa tahtoon.

"Tule", sanoi mulatti. "Punanahka väijyy peuraa, lähtekäämme me
tervehtimään señoritaa."

Molemmat katosivat sitten hitaasti vuorten väliin.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuoristossa.


Pablo heräsi varhain levottomasti nukuttuaan. Ulkona oli vielä
pimeä. Luolan suuaukosta hän näki vain muutamia tuikkivia tähtiä.
Hänen ajatuksensa kulkivat Marian luo. Hän tunsi tigreron synkän,
umpimielisen luonteen. Hän tiesi, että mies oli itsepintainen, ylpeä,
taikauskoinen ja samalla kostonhimoinen sekä kuten kaikki intiaanit
julmuuteen taipuvainen; mutta hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, mistä
syystä Tamay oli hänet kavaltanut. Se oli hänelle arvoitus, jota hän
turhaan koetti ratkaista. Joka tapauksessa Tamay oli vaarallinen
vihollinen; ja jos Maria oli hänen vallassaan, oli Tenanga todellakin
oikeassa vakuuttaessaan, että Tamayn suhteen oli käytettävä kokonaan
toista menettelytapaa kuin mulatin ja neekerin.

Katalan Mendezin hartain toivo oli tietysti nyt conden kuoltua
saada Mariakin pois päiviltä, eikä se tietysti ollut vaikeata nyt,
kun Maria maailman silmissä jo oli kuollut. Hänen ainoa toivonsa
oli, että tuolta konnalta luultavasti puuttui rahoja kätyriensä
palkkaamiseksi.

Kun Tenanga heräsi, nousi Pablokin jalkeille. He astuivat luolan
suulle. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus; hevoset lepäsivät
rauhallisesti nurmikolla.

Hiljaa maya sanoi: "Lienee parasta, herra, että kiipeämme vuoren
harjalle; sieltä voimme tähystää ja samalla nähdä, mihin suuntaan
selänteet kulkevat."

"Tehdään niin."

Oli jo kyllin valoisa, jotta he heti saattoivat ruveta kiipeämään.
He joivat lähteestä, joka lorisi heidän jalkainsa juuressa, söivät
hiukan Tenangan metsästyslaukusta ja alkoivat sitten kavuta
korkeuteen. Hevoset he jättivät paikalleen, kätkivät satulat ja
suitset luolaan, mutta suopungit he ottivat mukaansa.

He olivat jo saapuneet melkoisen korkealle, kun aurinko nousi.
Tenangan viittauksesta he heittäytyivät maahan pitkälleen, ettei
kukaan heitä huomaisi. Äänettöminä he odottivat siinä, kunnes päivä
kohosi korkeammalle hajoittaen maisemaa peittävän sumuhunnun, joka
pakeni raitista aamutuulta. Laajana levisi vuoristo heidän edessään
kirkkaassa auringonpaisteessa.

Tenanga viittasi itää kohti.

"Luulenpa, että tuolla päin on korppien pesä, noissa kallioissa on
varmaankin runsaasti luolia, solia ja rotkoja."

"Lähtekäämme."

"Meidän täytyy uudelleen laskeutua alas, sillä Tamay on valpas ja
pitää silmänsä auki."

He laskeutuivat alas ja saapuivat viimein laaksonpohjaan, josta ne
kalliot, joihin Tenanga oli viitannut, kohosivat.

Ääneti, varovasti he kulkivat eteenpäin etsien jotakin pääsyä
kallioiden sokkeloihin.

Viimein he joutuivat kapeaan rotkoon. Sen oli nähtävästi uurtanut
sadevesi, joka rajuilmoilla oli valtavana siitä raivannut itselleen
uran. He päättivät pyrkiä sitä myöten ylös.

Hidasta ja vaivalloista oli kulku yli irtonaisten vierinkivien.
Viimein he saapuivat pienelle, sileälle, ruohoa ja pensaita
kasvavalle tasanteelle. Rotko jatkui yhä ylöspäin, mutta he
olivat väsyneet ja istuutuivat lepäämään. Uusin voimin he sitten
alkoivat taas nousta ylöspäin ja saapuivat laaksoon, joka tummien
porfyyrikallioiden keskellä hymyilevänä avautui heidän eteensä.

Pablon katse osui ikivanhaan rappeutuneeseen kivimuuriin, joka
kotkanpesän lailla kohosi kallioista. Raunioituneet kivivallit
ympäröivät sitä, raunioiden välissä kasvoi puita ja pensaita, ja
suunnattoman suuria epäjumalankuvia makasi kumossa nurmella.

"Mikä tämä on, Tenanga?"

"Herra, jatkakaamme matkaamme", vastasi nuorukainen matalalla äänellä;
"tämä on se huone, josta vanhat miehet kertovat, minä tunnen sen
tuosta jumalanpäästä", ja hän osoitti noin neljän metrin korkuista
kivestä hakattua päätä, joka kohosi eräästä rakennuksen nurkasta.
"Ei kukaan maya astu siihen eikä lähene sitä vapaaehtoisesti, se on
Onnettomuuksien talo."

"Miksi sillä on sellainen nimi?"

"Tässä talossa polttivat espanjalaiset neljäsataa mayaa, miehiä,
vaimoja ja lapsia; nämä olivat epätoivoissaan häväisseet vanhoja
jumalia, jotka sitten hylkäsivät heidät hädässä. Öisin saattaa vielä
kuulla noiden ihmisraukkojen huokaavan ja valittavan; heidän varjonsa
leijailevat surullisina pylväskäytävissä."

"Koko maa on upotettu kansani vereen", sanoi Pablo surullisesti,
"kaikkialla raunioita, joilta kansani kuolinhuokaus kerran on
kohonnut".

"Menkäämme, herra", kuiskasi Tenanga, "tämän talon läheisyys tuottaa
vielä tänä päivänäkin mayoille onnettomuutta".

"Pysy loitolla, jos haluat; minä en pelkää vanhoja jumalia enkä
espanjalaisten uhrien kuolinhuokauksia, minä astun Onnettomuuden
taloon."

Huolestunut Tenanga ei voinut estää häntä lähestymästä raunioita;
mutta niin suuri oli nuoren intiaanin taikausko, että se voitti hänen
rakkautensa Pabloon: hän ei uskaltanut seurata nuorukaista.

Pablo ihmetteli jumalan jättiläismäisiä kasvoja, jotka suurin
silmin tuijottivat muurista eteensä ikäänkuin valppaina tähystellen
vihollista.

Hän astui rappeutuneita portaita ylös ja joutui yksinäisiin
käytäviin, joiden lävitse tuuli puhalsi. Pensaita, vieläpä puitakin
kasvoi muurin raunioiden keskellä. Pablo huomasi, että useissa
paikoin kulki portaita maanalaisiin huoneisiin, mutta häntä ei
haluttanut koetella niitä. Kivirakennuksen takaseinä liittyi jyrkästi
kohoavaan kallioseinään. Ovi johti ulkoilmaan. Pablo oli tyydyttänyt
halunsa nähdä näitä synkkiä raunioita ja palasi takaisin.

Tenanga, joka ei ollut liikahtanut paikaltaan, näki keventynein
mielin hänen palaavan vahingoittumattomana. Pabloa hämmästytti tämän
muuten niin rohkean nuorukaisen taikauskoinen pelko.

"Kuulitko heidän huokaavan?" kysyi Tenanga arasti.

"Kuulin vain tuulen hiljaa valittavan raunioituneissa käytävissä.
Tämä rakennus keskellä autioita kallioita vaikuttaa mahtavan
surullisesti."

"Näkymättömät varjelkoot kaikesta pahasta", sanoi Tenanga hiljaa.

He kulkivat laaksossa, kunnes uudestaan löysivät tien, jota lähtivät
kiipeämään.

Kun he olivat saapuneet paikalle, josta oli laaja näköala yli
kallioryhmien, sanoi Tenanga: "On paras, että eroamme nyt vähäksi
aikaa, herra. Mene sinä tuonne päin ja tähystä noita laaksoja,
minä menen vasemmalle ja teen samoin. Mutta älä jätä tuota puuta
silmistäsi, hän osoitti erästä korkealla kasvavaa, käyrärunkoista
havupuuta, joka näkyi kauas, jotta osaisit takaisin. Kun etsimme
kahtaalta, pääsemme pikemmin jäljille."

"Tehkäämme niin."

"Ole vain varovainen, muista aina pysyä suojassa niinkuin kettu ja
pidä pyssysi valmiina. Me olemme tekemisissä vaarallisten ihmisten
kanssa."

"Minä olen varovainen, älä ole levoton."

"Jos tahdot saada sanan minulle, niin vihellä kaksi kertaa nopeasti
sormiisi; jos vaara uhkaa, kolmasti; minä teen samoin. Kun olet
tutkinut nuo laaksot, niin palaat takaisin tänne."

Pablo astui hitaasti kiiveten vaarallista tietä eteenpäin
ja piiloutuen niin hyvin kuin mahdollista pensaiden ja
kallionlohkareiden suojaan. Hän tähysteli joka suunnalle, laaksoihin
ja rotkoteille yhä toivoen näkevänsä jotakin merkkiä ihmisten
läsnäolosta. Turhaan.

Kaikki oli autiota ja yksinäistä.

Hän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein
suurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas,
joka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä
pimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.

Hän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä
kohosi hänen silmäinsä ja puun välille.

Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.

Hän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa.
Koska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui
hän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu
hälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.

Pyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti
hänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt
tunkeutumaan. Häntä vilutti.

Hetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas
korvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.

Pablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni
häntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta
esiin sukeltaen seiso; hänen edessään -- Tamay.

"Tamay!"

"Jungunan poika!" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei
intiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.

Pablo, joka pyssy kädessä seisoi valmiina laukaisemaan pienimmästäkin
epäilyttävästä liikkeestä, piti häntä tarkoin silmällä.

Mutta Tamay seisoi hievahtamatta, nojaten pyssynperäänsä maahan, ja
tuijotti Pabloon.

"Niin, Jungunan poika, puuma on tälläkin kertaa suojellut häntä
vihollista vastaan."

Ei kuulunut vastausta.

Pablo ymmärsi, ettei väkivallalla saisi mitään aikaan kavalan,
umpimielisen miehen suhteen ja sanoi tyynesti: "Sinä olit kerran
orvon ystävä, Tamay, ja hän on sinulle siitä kiitollinen. Sano
minulle nyt, missä sisareni on, ja anna hänet minulle takaisin."

"Etsi hänet", kuului jyrkkä vastaus.

"Don Antonio ja suuri conde antavat sinulle paljon rahaa, jos
luovutat heille tytön."

"Mitä Tamay rahalla tekee?"

Hetkisen kuluttua Pablo jatkoi tyynesti: "Olen kuullut mayojen olevan
sinulle vihoissaan, ja ystävät ovat kertoneet, että sinä luovutit
minut Chamulpolle voidaksesi sen tekosi ansiosta palata kansasi
pariin."

Tigreron kasvot olivat synkät kuin yö Pablon puhuessa.

"Minä olen, kuten tiedät, Jungunan poika, vanhojen kuninkaitten
jälkeläinen, ja maya-kansa on riemulla tervehtinyt hallitsijainsa
viimeistä perillistä Quichén palatsissa; kaikkialla, missä hän
näyttäytyi sekä Guatemalassa että Yucatanissa, on kansa iloisena
vastaanottanut hänet."

Tamay kuunteli tarkasti.

"Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin, lepyttääkseni mayat sinua
kohtaan; Tamay, anna minulle sisareni takaisin."

Tamayn ääni ilmaisi kolkkoa vihaa hänen vastatessaan: "Sinun isäsi
on karkoittanut minut kansani luota, tehnyt minut kunniattomaksi,
kironnut minut ikuiseen yöhön; hänen sukunsa pitää hävitettämän maan
päältä."

"Mutta sinä voit vielä kohota aurinkoon", sanoi Pablo, "jos Jungunan
poika antaa sinut takaisin kansalleen".

"Ei, ei!" huudahti muuten niin levollinen mies äärimmäisen
epätoivoisena, "se ei ole mahdollista; Junguna yksin voisi antaa
anteeksi, hän yksin, mutta hän on kuollut. Kun näin merkkisi, aioin
lähettää sinut hänen jälkeensä Chamulpon avulla, joka sinua vihaa ja
pelkää, sillä itse en tahtonut kohottaa kättäni sinua vastaan."

"Sinä näet, että näkymättömät ovat kanssani."

Tamay painoi päänsä alas.

"Ja sitäpaitsi, Tamay, mitä on isäni menettelyllä sinua kohtaan
tekemistä lapsiparan kanssa, jonka olette ryöstäneet? Anna hänet
vanhemmilleen takaisin ja ota siitä kultaa, maata, mitä haluat."

"En anna", sanoi hän hurja vihan tuli silmissään. "Minusta on tullut
kurja mies, heidän kaikkien täytyy tulla onnettomiksi. Kartanonherra
on häväissyt minua xinkojen nähden, minä annan hänelle nukkensa vasta
kuolleena takaisin. Jos minun täytyy vaipua yöhön, saavat he maan
päällä vaeltaa sydämen pimeydessä. Sinä myöskin, kuninkaanpoika, sen
sukua, joka on minut tuominnut hylkiöksi. Minä olen vihannut sinua
siitä hetkestä, jona näin merkin rinnassasi. Jouduinpa minne jouduin,
vien mukaani, mitä te rakastatte, myöskin sinun valkean sisaresi,
Jungunan poika. Te muistatte vielä kauan Tamay metsästäjää."

Ennenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman
intohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut
usvaan kuin aave.

Pablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut
sisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen
pitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn
julmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.

Vihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen.
Tuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva
leijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi
jälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata,
mihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan
seurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään,
mutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa
salli, merkkipuun luo.

       *       *       *       *       *

Ahtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten
ja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja.
Lähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja
nähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon
tuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin,
kuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos
kantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni
majaan.

Pienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria
matalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä
kalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina
eteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja
tahdottomalta.

Eukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.

"Nyt valkokyyhky syö ja juo", hän sanoi ystävällisesti
espanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.

"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu
heikoksi ja ruumiskin."

"Mitä te minulle aiotte?" kysyi Maria valittavalla äänellä.

"Olehan toki rauhallinen, señorita. Sinä kysyt yhä samaa asiaa, enkä
minä voi sinulle vastata."

"Miksi et vie minua omaisteni luo, muori kulta? He antaisivat sinulle
kultaa ja lahjoja kukkuramitoin."

"Niin, kulta on hyvää, kirkkaat, kauniit unssit ovat hyviä, minä olen
nähnyt muutamia, ne ovat hyviä ja lahjat myös; mutta sinun täytyy
odottaa, kyyhkyläiseni, kunnes Tamay vie sinut takaisin, hän tekee
sen kyllä."

"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa, en milloinkaan. Miksi hän
on laahannut minut hirveästä tulipalosta tänne, hän ja tuo kauhea
neekeri?"

"Oi, voi, he ovat viisaita", hihitti ämmä, "he tahtovat saada paljon
rahaa valkoihoisilta señoritasta, minä kyllä tiedän".

"Ei, ei, heillä on muuta mielessä. Rakas isäni ja isoisäni
antaisivat paljon unsseja tyttöraukastaan. Tamay tietää sen eikä
kuitenkaan anna minua takaisin. Minua kammottaa, kun näen tuon
synkän tigreron tulevan. Oi muori kulta, hän on jättänyt Pablonkin,
minun veljeni Pablon, vihollisten käsiin, vaikka tämä kuuluu mayojen
kuningassukuun. Miksi hän meitä vihaa?"

Vanha vaimo sanoi hiljaa: "Sinä olet jo monesti puhunut minulle
kuningasten jälkeläisestä; mutta sinä varmaan erehdyt, kuninkaat ovat
kaikki kuolleet."

"Estäköön Jumala, että puhuisit totta ja että minun Pablonikin olisi
kuollut."

"Tamay ei kohota kättään kuninkaitten perillistä vastaan."

"Niin hän on kuitenkin tehnyt."

Vaimo huojutti päätään edestakaisin.

"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman
heimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen
hänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat
olleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään."

"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä",
puuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, "vain pois; he tappavat
minut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!"

"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka."

Maria risti kätensä ja sanoi hiljaa: "Minä kuolen muutenkin, jos
minun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani."

Sitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.

Vaimo meni hitaasti ulos.

Tamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta
poistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja
vartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin
oman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen
sekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen,
mutta hän pelkäsi kovin Tamayta.

Omituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti
sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen
suopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas.
Suopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.

Nyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon
kohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti
neidolle.

"Donna Maria?" kysyi hän hiljaa.

Maria nyökäytti päätään, puhua hän ei mielenliikutukselta saattanut.

"Onko Tamay täällä?"

Maria pudisti päätään vastaukseksi.

Äkkiä intiaani hätkähti, kuunteli, muodosti huulillaan sanan "Pablo",
nyökkäsi vielä kerran ja kiipesi kiireesti suopungin avulla ylös.

Maria oli ymmärtänyt hänet, riemuhuuto kohosi hänen sydämensä
syvyydestä, sitten hän vaipui polvilleen.

Nopeasti astui eukko sisään.

"Mikä on, kyyhkyseni? Mikä on? Mikä sinua vaivaa?"

Maria hypähti pystyyn, heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti
äänekkääseen itkuun.

"Mikä vaivaa pikku sydänkäpyä?"

"Oi muoriseni, muoriseni, Jumala on hyvä. Jumala on hyvä."

"Kyllä, kyllä. Mutta rauhoitu toki ja taukoa itkemästä."

Maria pyyhki kyyneleet silmistään.

"Kas niin, ja nyt, señorita, syö, jotta silmät tulevat kirkkaiksi.
Eikö totta?"

"Kyllä minä syön."

Ja hän tarttui suklaamaljaan.

Voimatta selittää tytön äkillistä mielenliikutusta eukko poistui.

Mutta Marian kasvot loistivat ilosta. Tosin hän ei ollut tuntenut
Tenangaa, jonka hän vain kerran pikaisesti oli nähnyt del Rocan
parvekkeella; mutta tämän kysymykset, tämän ystävällinen käytös,
kaikki todisti, että pelastaja oli lähellä, ja tuo ainoa sana "Pablo"
oli saattanut hänet riemastumaan. Niin, Pablo, hänen ruskea oma
veljensä eli ja oli saapuva häntä noutamaan.

Ilo niin pitkän, katkeran tuskan jälkeen miltei huumasi hänet.

Vasta Tamayn ääni, joka kuului ulkoa, palautti hänet surulliseen
todellisuuteen.

Vavisten hän kohosi seisomaan.

Kasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.

Siitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää
yksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa.
Kun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä
hallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta
mulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut
hänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don
Antonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti,
siitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä
ruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa
entistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille
samantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman
erikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen,
että he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön
luovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä
edulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli
estettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä
siitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.

Hänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.

"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria."

Maria kauhistui.

"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!"

"Tulkaa!"

Maria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: "Oi Tamay, ole armollinen,
oi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin", rukoili
hän sydäntä särkevällä äänellä.

"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa", vastasi Tamay tylysti ja tempasi
hänet käteen tarttuen ylös maasta.

Nähdessään tuskin elpyneen toivonsa näin murskautuvan sanoi Maria
kätensä kohottaen epätoivoisen kiihkeästi: "Jumala rankaisee sinua,
Tamay."

Tamay ei kuunnellut, vaan raastoi hänet kädestä ulos, kietoi siellä
vaipan hänen ympärilleen, otti hänet käsivarrelleen kuin lapsen ja
katosi taakkoineen kallioiden väliin.

Intiaanivaimo katsoi äänettömänä heidän jälkeensä ja istahti tylsän
levollisena, mikä on näille ihmisille ominaista, majan kynnykselle.

Hän ei huomannut, kuinka hetken kuluttua majan takana kohoavan
kallioseinän reunalta varovasti kurottui pää ja tummat silmät
tähystivät pieneen kattilalaaksoon.

Hän ei huomannut, kuinka suopunki laskettiin alas ja kaksi notkeaa
olentoa liukui perätysten sitä myöten laaksoon.

Samalla kuin toinen nuorukaisista astui ikkuna-aukolle ja huudahti
hiljaa: "Maria", oli toinen kiertänyt majan ympäri ja seisoi vaimon
edessä, joka nousi pelästyneenä.

"Istu vain, muoriseni", sanoi Tenanga ystävällisesti, "emme me tee
sinulle mitään pahaa".

"Kuka sinä olet? Kuinka olet tullut tänne?"

Ennenkuin hän ehti vastata, kajahti kuuluvasti, pelokkaasti: "Maria!"
ja samassa ilmaantui Pablo majan edustalle. "Missä hän on? Missä on
Maria? Sano, vaimo, missä hän on?"

"Menkää pian pois, Tamay tappaa teidät."

Pablo tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vihaisesti silmiin:
"Sano, missä sisareni on, muuten voi sinua!"

Säikähtäen enemmän kiihkeän nuorukaisen katsetta kuin sanoja, vaimo
vastasi: "Menkää, minä en tiedä mitään, menkää! Tamay on vienyt hänet
pois."

"Takaisin, herra!" huusi Tenanga, "vihollisia tuolla!" Hän viittasi
laakson ahtaaseen sola-aukkoon päin ja hypähti huoneen taakse
asettuen väijyksiin. Päänsä kääntäen Pablo näki edessään neekerin
ja mulatin. Nuori kuninkaanpoika kohotti juuri uhkaavasti pyssyään,
kun neekerin tuliluikku jo pamahti ja luoti lensi Pablon ohi majan
seinään.

Mutta jo kajahti Tenangan laukaus, ja neekeri suistui maahan.
Sukkelasti kuin kissa mulatti pakeni sola-aukkoa kohti, kyyristeli ja
hypähteli sinne tänne ja pääsi solaan välttäen luodin, jonka Pablo
lennähdytti hänen jälkeensä.

Molemmat latasivat taas aseensa ja menivät kaatuneen neekerin luo.

Tämä makasi rinta lävistettynä, mutta hengitti vielä.

"Älkää minua tappako", rukoili hän tuskasta vaikertaen.

"Ei. Sano minulle, missä valkea tyttö on."

"Hän oli täällä. Me tulimme hänen tähtensä."

"Hän on poissa. Me etsimme häntä. Minne hänet on viety?"

"En tiedä, intiaanilla on täällä kätköjä, joita emme tunne."

Hän sulki silmänsä ja meni tajuttomaksi.

Pablo ja Tenanga menivät intiaanivaimon luo. "Meillä on kiire, muori,
sano, minne Tamay on vienyt nuoren neidon."

"Minä en voi, en saa, hän lyö minut kuoliaaksi, minä en tiedä mitään."

"Tahdotko, että hän surmaa tyttöraukan?"

Vaimo ei vastannut.

"Minä olen Marian ystävä ja veli nuoresta saakka, muoriseni. Ellet
tahdo veljelle sanoa, missä hänen sisarensa piilee, niin jos olet
maya-kansaa, sano se sille, joka polveutuu kuninkaista: minä olen
Hualpa, Jungunan poika."

Vaimo katsoi häntä suurin silmin. Mutta sitten hän sanoi: "Se on
minun surmani."

"Älä pelkää, mayain nuori kotka iskee kyntensä vain vihollisten
aivoihin."

Vaimo vapisi mielenjärkytyksestä, mutta sitten hän kuiskasi:
"Kallista pääsi tänne."

Pablo teki niin, ja silloin vaimo sopotti hänen korvaansa: "Hae häntä
Onnettomuuksien talosta."

"Kiitos, muoriseni. Pidä huolta neekeristä. Tule, Tenanga."

Ihaillen vaimo katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui.

Tenanga kiersi Pablon kanssa majan taakse, ja suopunkia myöten he
kiipesivät ylös kadoten pian kallioreunan toiselle puolelle.

Vanha vaimo meni neekerin luo, mutta tämä oli jo heittänyt henkensä.

"Ei olisi pitänyt mennä, mustanaama, sinne missä mayain kotka
metsästää. Näkymättömät olkoot hänen kanssaan. Niin, hän on
kuninkaanpoika."

       *       *       *       *       *

Kun molemmat nuorukaiset olivat päässeet ylhäälle ja vetäneet
suopungin ylös, sanoi Pablo: "Hän on Onnettomuuden talossa, vie minut
kiireesti sinne."

Tenanga säikähti sydänjuuriaan myöten.

"Oi herra, älä mene enää sinne, siellä väijyy kuolema."

"Minä tiedän sen, ja siksi minä tahdon sen sieltä karkoittaa.
Rauhoita mielesi, kaatuneitten henget eivät nytkään tee mitään pahaa
Nezualpillin jälkeläiselle, ne tuntevat jo hänet."

Kuuliaisena, vaikka taikauskoisen kauhun vallassa vavisten Tenanga
astui edellä. Ripeästi kuljettuaan he näkivät pian rauniot allaan
laaksossa. Pablo, joka hyvin tunsi, kuinka henkien pelko lannisti
Tenangan rohkean mielen, sanoi: "Minä astun talon sisälle, kuten
ennenkin; jää sinä ulkopuolelle väijyksiin ja menettele, miten
parhaaksi näet."

Tenanga nyökkäsi kuuliaisesti päätään.

Pablo laskeutui rinnettä alas ja hiipi varovasti kuulumattomin
askelin raunioita kohti. Jättiläispää talon nurkassa näytti
hymyilevän häntä vastaan.

Pablon sydän tykytti rajusti pelon ahdistamana, että tuo häijy,
vaarallinen mies viime hetkessä voisi tehdä Marialle pahaa.
Hengitystään pidättäen, varovasti asetellen jalkojaan, vaanien
terävästi ympärilleen hän astui rapistuneiden muurien välitse. Vielä
säilyneisiin huoneisiin tuli valo ylhäältä päin. Talossa vallitsi
kuolemanhiljaisuus, jota ei edes piiloon livahtavan sisiliskon rapina
häirinnyt.

Pablo muisti edelliseltä käynniltään maan alle johtavat aukot; ja
vaikka Tamay tiesi, että taikauskoinen pelko piti alkuasukkaat
loitolla tästä paikasta, niin hän oli varmaan kuten Pablokin vapaa
tästä henkienpelosta; ja hänen piilopaikkansa saattoi olla vain
noissa maanalaisissa käytävissä.

Hän hiipi eräälle näistä aukoista. Vielä hyvin säilyneet portaat
johtivat alas. Niissä ei näkynyt mitään ihmisjalan jälkiä.

Pablo kuunteli.

Hän hätkähti: huokaus, ikäänkuin hiljainen, valittava tuulenhenkäys,
sattui hänen korvaansa.

Karmiva kauhu värisytti häntä. Kaikuivatko yhä vielä näissä holveissa
täällä kerran murhattujen kuolinhuokaukset? Mutta hän ravisti
mielestään taikauskoisen kuvittelun.

Ääni oli tullut syvyydestä. Saalista vaanivan pantterin tavoin Pablo
hiipi nyt portaita alas. Hänen edessään oli muurattu käytävä, joka
ulottui oikealle ja vasemmalle. Se oli pimeä. Pablo kuunteli taas. Ei
ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta.

Hän kääntyi oikealle kädelle, varovasti tähystäen; sitten hän astui
hitaasti jalan risahtamatta edelleen.

Noin parikymmentä askelta kuljettuaan hän erotti heikon
valonkajastuksen.

Hän meni sitä kohti.

Valo tuli käytävän sivuaukosta, kuten hän lähemmäksi päästyään
huomasi.

Hän tuli aukon kohdalle. Valo kävi selvemmäksi.

Pablo pysähtyi, ja hengitystään pidättäen hän kurotti hitaasti
päätään.

Oi, hänen sydäntään kouristi. Siellä virui hänen sisarensa karkealla,
ruohosta ja nahkoista kyhätyllä vuoteella, kasvot käsiin kätkettyinä.

Lähellä häntä istui tigrero synkästi tuijottaen.

Valo lankesi ahtaaseen kammioon kattoaukosta. Ensi silmänräpäyksessä
Pablo aikoi ampua miehen, mutta hän pelkäsi luodin voivan kimmota
seinästä takaisin ja osua Mariaan. Hän katsoi, missä Tamayn pyssy
oli; se nojasi läheiseen seinään, machete vieressään. Mies oli
aseeton.

Taas kuului valitus Marian huulilta.

Silloin hän ei malttanut kauempaa, vaan hypähti pyssy kädessä Tamayn
ja hänen aseidensa väliin.

Kolinan kuullessaan intiaani oli ponnahtanut pystyyn ja näki Pablon
salamoivat silmät edessään.

Maria säikähti, hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina. Tuossa
hänen edessään, ylhäältä lankeavassa valojuovassa, seisoi Pablo.

Riemuhuuto: "Veljeni!" kaikui muurikäytävissä. Hän nousi, mutta
silloin Tamay tarttui hänen käteensä raivoisasti ja raastoi hänet
mukaansa. "Ammu vain, ei satu minuun vaan sisareesi."

Pablo seisoi kangistuneena.

Pitäen pelosta mykistynyttä Mariaa suojanaan liikkui Tamay, ennenkuin
hämmästynyt Pablo ennätti arvata hänen aikeensa, muutamia askelia ja
katosi neito käsissään muurinkulmauksen taakse.

Kauhusta huudahtaen Pablo syöksyi jäljestä käytävään, jota myöten
Tamay pakeni Maria käsivarsillaan.

Käytävässä vallitsi synkkä hämärä, jossa Pablo parhaiksi erotti
pakenijan varjomaisen hahmon.

Kuolemantuskassa eteenpäin rientäen hän ehti nurkalle ja näki vielä
vilahduksen Marian valkoisesta puvusta katoavan vasemmalle.

Hän oli voimakas ja notkea, mutta tigrero oli mies, jolla oli
rautaiset jäntereet. Jälleen hän näki Tamayn, kun hän ehti portaiden
kierteeseen; käytävä vei ylöspäin, ulkoilmaan; päivänvalo tulvi häntä
vastaan.

Kun Pablo pääsi käytävän suulle, silloin Tamay jo kiipesi Maria
käsivarrellaan ylös kalliolle kuin vuorikauris. Pablo hänen
jälkeensä, raskaasti huohottaen.

Useita minuutteja kesti peloittava nousu. Kuin metsästäjä pakenevan
riistan jälkeen kiipesi Pablo Tamayta tavoittaen. Silloin tigrero
seisahtui.

"Ette saa edes hänen ruumistaan!" huusi hän ilkkuen.

Puuma, jolla siinä kaiketi oli makuusijansa tai pesänsä, ponnahti
maasta valtavalla hyppäyksellä ja pakeni pitkin harppauksin kalliolle.

Tamay seisoi jähmettyneenä paikallaan; kaiken hänen sielunsa
perinnäisen taikauskon nosti tämä näky hereille. Puuma, kuninkaitten
jälkeläisen suojelushenki, se oli siinä.

Tumma, uhkaava haamu kohosi ikäänkuin kalliosta nousten Tamayn takaa;
machete välähti päivänsäteissä, Tamay suistui maahan, ja Tenanga
tarttui pyörtyneeseen Mariaan väkevällä kädellä, syvän vuorenkuilun
partaalla, joka ammotti heidän edessään.

Äärettömän riemun huuto tunkeutui Pablon rinnasta.

Vilahduksessa hän oli Tenangan luona ja otti tältä, huolestuneesti
katsoen Marian kalpeihin kasvoihin, hänen taakkansa.

"Oi Maria, Maria, siskoseni."

Silloin Maria avasi silmänsä ja näki tutut kasvot, jotka niin
hellästi kumartuivat hänen ylitseen. Onnellinen hymy väreili hänen
kasvoillaan: "Pablo, veljeni!" Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat
jälleen.

Huolekkaasti, kuin pikku lasta sylissään pidellen, Pablo katseli
noita vaaleita, murheen kalvamia kasvoja, kuunnellen pelko sydämessä
hänen hengitystään.

Vihdoin Maria jälleen avasi silmänsä.

"Oi Pablo, kuinka hyvä, että olet tullut."

Mutta sitten hän kysyi peloissaan: "Missä on se kauhea mies?"

"Hän on poissa, sisko, älä ole enää huolissasi."

Tenanga oli yhdellä potkaisulla sysännyt hengettömän tigreron ruumiin
kallionkuiluun.

"Oi Pablo, kuinka minä olen kärsinyt."

"Mariquita-parka. Mutta nyt olet veljesi luona, ja nyt kaikki muuttuu
hyväksi taas."

"Oi Pablo, pyhimykset ovat hyviä. Minä rukoilin aina sinun
puolestasi, kun sinut oli riistetty meiltä pois, ja he ovat minua
kuulleet."

"Ja ovat johtaneet minut sinun luoksesi, siskoseni."

Maria istui nyt hänen rinnallaan kalliopaadella nojaten päänsä hänen
olkapäähänsä, aivan niinkuin hän lapsena oli tottunut tekemään.

"Kuinka isä ja äiti jaksavat, Pablo? Oi, kuinka he ovat mahtaneet
surra minua!"

"Niin, rakas, he ovat kyllä surreet.'"

"Vie minut pian heidän luokseen."

"Niin pian kuin voin."

"Tiedätkö, että minulla on isoisäkin?"

"Olen sen kuullut."

"Vanha, herttainen mies, mutta isä ja äiti ovat kuitenkin aina minun
omat rakkaat vanhempani. Mutta voinhan silti rakastaa isoisääni, eikö
totta?"

"Tietysti."

Pablo iloitsi sydämestään siskonsa herttaisesta lavertelusta eikä
raskinut mainita hänelle surusanomaa, että kenraali de Lerman oli
kaatanut katala salamurhaaja. Mutta päivä alkoi laskea, ja yömajasta
oli pidettävä huoli; hento, rasittunut tyttö ei voinut yöpyä täällä
avotaivaan alla. Pablo kääntyi Tenangaan kysyen, mitä hän arveli
parhaaksi.

"Näitkö puuman, herra?"

"Näin, ja sen äkillinen ilmestyminen pelasti donna Marian."

"Se oli sinun suojelushenkesi, herra, se varjeli sinulle sen, jota
rakastat."

"Ja odotti minua näiden raunioiden läheisyydessä", vastasi Pablo
hymyillen. "Mitä arvelet siitä, jos tehtäisiin donna Marialle yövuode
noihin huoneisiin, ne ovat kuivia ja ilmavia?"

"Niin, herra, se ei ole enää Onnettomuuden talo, sitten kun sinun
jalkasi astui siihen; minä tahdon kanssasi vartioida señoritan lepoa."

"Se on oikein, ystäväni. Hän on Tenanga, Mariquita, minun ja sinun
ystäväsi; hän on pelastanut minun sekä sinun henkesi."

"Oi, kuinka sinä olet hyvä, Tenanga, me olemme sinulle iäti
kiitollisia."

"Vaan menkäämme nyt alas, ennenkuin tulee hämärä."

"Niinkuin tahdot."

Pablo tarttui Marian käteen ja varjellen häntä astumasta harhaan
johti hänet alas kallioilta.

Pienestä portista he pääsivät talon sisäsuojiin.

"Minä teen sinulle yösijan alhaalle, Mariquita."

"Ei, minua peloittaa, etsi minulle täältä ylhäältä jokin paikka,
jossa voin nukkua."

Pablo meni alas ja etsi sen kammion, josta hän oli löytänyt Marian.
Tigrero oli varmaan useamminkin oleskellut siellä ja laittanut
maanalaisen kammion piilopaikakseen. Pablo löysi taljoja, paksun
vaipan ja ruokatarpeita. Siellä oli banaaneja sekä isoja palasia
paistettua kauriinlihaa.

Hän kantoi kaikki ylös ja valmisti erään pikkukammion suojaiseen
nurkkaan pehmeän vuoteen turvatilleen.

Tenanga, joka oli lakannut pelkäämästä talossa kummittelevia henkiä,
kantoi kokoon kuivia risuja ja oksia ja viritti hauskan nuotion
leimuamaan vanhoille kivipaasille.

Kaikki kolme istuivat sen ääreen, ja Pablo tarjosi Marialle ruokaa.
Iloisesti tämä otti ja söi.

Myöskin molemmille nuorukaisille maistui ruoka.

"Nyt, Pablo, kerro minulle itsestäsi ja kuinka olet tullut tänne."

Ja Pablo alkoi kertoa retkestään ja kaikesta, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja Maria kuunteli ihmeissään. Kun hän kuuli, kuinka mayat
olivat Pabloa kunnioittaneet vanhan temppelin edustalla, taputti hän
mielihyvästä käsiään: "Siis olet kuitenkin oikea prinssi", sanoi hän
hymyillen. Hauskaa oli hänen myös kuulla, että Pablo oli rikas mies.
Mutta syvällä surulla täytti hänet se, että donna Inez ja kaikki muut
olivat pitäneet häntä kuolleena ja ehkä pitivät vieläkin.

"Voi, kuinka äitiparka on mahtanut itkeä lemmikkiään! Vie minut
oikein pian hänen luokseen, Pablo."

Sitten hän alkoi kertoa omista vaiheistaan. Puoliksi tajuttomana
kauhusta hän oli joutunut Tamayn ja neekerin käsiin, jotka raastoivat
hänet mukaansa. Mutta niin tyly kuin Tamay oli ollutkin, oli
hänen vartijansa, vanha intiaanivaimo, antanut hänelle kaikkea,
mitä hänellä itsellään vain oli, ja koettanut pitää huolta hänen
mukavuudestaan, miten suinkin taisi.

Niin he istuivat kauan puhellen vaiheistaan ja vastaisista
toiveistaan.

Vihdoin Maria laskeutui häntä varten valmistetulle vuoteelle, Pablo
ja Tenanga taas ojentuivat vaippoihinsa kääriytyneinä ja pyssyt
käsivarrellaan viereisen huoneen lattialle vartioidakseen tuhosta
pelastuneen neidon lepoa.

Loistavat tähdet kiiluivat vuosisatoja sitten autioksi jääneisiin
kammioihin, ja lauhkea yötuuli henkäili niitä peittäviin pensaisiin
ja puihin.



VIIDESTOISTA LUKU.

Lähenevä kosto.


Amatitlanin ja Carinan välillä ratsasti señor Luis de Mendez
eteenpäin. Tienvarsi oli autiota, maassa raivoava sota oli sen
hävittänyt.

Mendez oli vaipunut mietteisiin. "Nuo konnat luulevat minun olevan
käsissään", mutisi hän itsekseen, "mutta he pettyvät. Kukapa uskoisi
rosvoja, jotka sitäpaitsi eivät saa näyttäytyä, elleivät tahdo
päästä roikkumaan hirsipuussa? Mutta silti minun täytyy toimittaa
heidät pois kimpustani. Luulen, että on parasta mennä kalliin
isosetävainajani leiriin, mihin jo hellänä sukulaisena ja perillisenä
olen velvoitettu, ja panna siellä väki rosvojen jäljille. Komppania
tarkka-ampujia on kyllä puhdistava vuoriston; silloin minä olen
heistä päässyt. Kunpa vain saisin tarkan tiedon, millä kannalla
sota-asiat oikeastaan ovat. No, hallituksen joukkojen leirissä sen
kyllä saa tietää. Luulenpa, että siellä on laita huonosti; mutta
silloin vielä kyllä on aikaa kääntyä señor Sarmienton puoleen. Minä
en ole taistellut häntä vastaan; ja on kylläkin luonnollista, että
tämä kuolemantapaus saattaa minut conden leiriin. Muuten pidetään
hänen kuolemaansa nähtävästi salassa, kylässä ei siitä tiedetty
mitään. On kyllä ymmärrettävää, ettei tahdota päästää tietoa liian
varhain Sarmienton kuuluville."

Tällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat
puheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.

Jonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita,
joita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että
hän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina
kulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.

Pysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.

Karski huuto: _"Quien va alla?"_ joka kuului tienviereisestä
pensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien
peitsimiesten ympäröimänä.

"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan,
minne minulla on tärkeitä tietoja annettavana."

"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle", sanoi
tämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen
vahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas
kersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.

"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?"

"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez."

Kersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti
häneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.

"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä
don Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät
perille, señor."

Hänen käskystään asettui Mendezin ympärille muutamia peitsimiehiä
toisesta joukosta, joille kersantti näytti vielä antavan erikoisia
määräyksiä, ja yhdessä he nelistivät pitkin katua.

He lähestyivät paikkaa, missä joukkoja majaili, ja pysähtyivät
ravintolan kohdalle, jossa peitsimiehiä seisoi portilla vartiona.

"Onko kapteeni sisällä?"

"On."

Sotamies laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Hän palasi heti
takaisin ja käski Mendezin seurata jäljestä. Astuttuaan talon ovesta
sisään Mendez seisoi don Antonion edessä.

Hän pelästyi tämän kasvojen ilmettä.

"Mikä tuo teidät tänne, señor?" kuului lyhyt, jyrkkä kysymys.

"Oi, don Antonio, sanoma suuresta onnettomuudesta, joka on kohdannut
sukuani ja koko maata; minä olen aivan lohduton."

"Mitä onnettomuutta te sitten tarkoitatte?"

Mendez säpsähti, mutta sanoi sitten: "Minulle saapui surullinen
sanoma, että kallis isosetäni on kuollut."

"Oh, nyt käsitän koko teidän tuskanne, señor de Mendez. Te saitte
varmaankin tuon ilosanoman mulattinne kautta?"

Mendez kalpeni ja sopersi: "Minä en ymmärrä."

"Niin, mies on erehtynyt. Toivottavasti ette ole liian kalliisti
palkinnut häntä siitä uutisesta? Hänen todella hyvin tarkasti
tähtäämänsä luoti vain hipaisi kenraalin päätä ja tainnutti tämän
hetkeksi; se on varmaankin saanut rosvonne luulemaan conden kuolleen.
Hän voi, Jumalan kiitos, varsin hyvin. Haluaako hän nähdä teitä,
siitä tahdon ensin saada hänen käskynsä. Toistaiseksi tahdomme
pidättää teidät täällä."

"Minä en laisinkaan ymmärrä."

"Kyllä vielä ymmärrätte, señor. Te siellä", hän huusi ovella
odottavalle peitsimiehelle, "sitokaa tuo mies; sinä, Andres, asetut
sinne ovelle, ja jos hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen,
ammut hänet".

"Käskystä, herra kapteeni", sanoi sotamies ja veti pistoolin vyöstään.

"Mutta taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee, don Antonio? Jos
isosetäni vielä on elossa, saatte vastata tästä hänelle kalliisti."

"Minä sanon teille jotakin, señor de Mendez: jos se tosiseikka ei
riitä, että olette lähettänyt murhaajan condea väijymään --"

"Mitä te uskallatte sanoa --?"

"Niin", jatkoi d'Irala rauhallisesti, "riittäisi teidän Sarmientolie
osoittamanne kirje saattamaan teidät hirsipuuhun".

Mendezin hampaat kalisivat pelosta, oli kuin kuume olisi häntä
puistattanut.

"Eräs seikka voi vielä", sanoi don Antonio hänelle kähisten, "ehkä
lieventää kohtaloasi, konna: jos sanot, missä tyttäreni on, ja tuot
hänet minulle takaisin".

Mendezin pelon vääristämillä kasvoilla kuvastui ilmeinen hämmästys.

"Minä en ymmärrä, don Antonio; donna Mariallahan oli, mikäli tiedän,
kova onni --"

"Joutua sinun toimittamassasi tulipalossa rikoskumppaniesi käsiin,
tuon intiaaniroiston ja neekerin."

Että se oli todella yllättävä uutinen Mendezille, sen d'Irala huomasi.

"Sinä olet minun käsissäni; lyhyt käsky vain, ja päätät päiväsi
lähimmässä puussa, tai laukaisee tuo sotamies pistoolin päähäsi."

"Sitä ei isosetäni ikinä salli."

"Niinpä pelasta henkesi ja sano, mistä meidän tulee etsiä Mariaa."

Keskellä hengenhätääkään ei Mendezin viha noita kätyreitänsä kohtaan
ollut sammunut, ja kuultuaan nyt, kuinka he olivat hänet pettäneet,
hän sitä alttiimmin ilmaisi heidän tyyssijansa, vaikka hän jyrkästi
kielsi kaiken kumppanuuden heidän kanssaan. Sattumalta vain hän muka
oli saanut vihiä noiden vaarallisten henkilöiden olinpaikasta.

D'Irala käski saattaa hänet salpojen taakse.

Kun don Antonio oli tehnyt ilmoituksen kenraalille, vastasi tämä
surullisesti: "Enemmän arvoinen kuin tuon kurjan kuolema on
lapsukaisen henki. Tiedoistasi päättäen näkyvät hänen kätyrinsä
pettäneen hänet saadakseen pantin käsiinsä. Koska Maria vielä elää,
ei kaikki toivo ole mennyttä."

Taitavia sotilaita lähetettiin valepuvussa vuoristoon Pablon avuksi
ja rosvoja vangitsemaan. Mendeziin nähden kenraali lausui vakavasti:
"Hänen kirjeensä Sarmientolle tuottaa hänelle kuolemantuomion
sotaoikeudessa. Don Antonio, minä en ole kylliksi roomalainen
toimittaakseni hirsipuuhun sisareni pojanpoikaa. Anna hänelle
tilaisuus paeta. Jos hän pääsee etuvartion läpi, ansaitkoon
hirsipuunsa jossakin muualla. Jos hän on lähettänyt murhaajan minua
väijymään, annan sen hänelle sitä kernaammin anteeksi, kun Jumala on
minut armollisesti varjellut minulle aiotusta kohtalosta."

"Kuten teidän ylhäisyytenne käskee", sanoi d'Irala; mutta mielessään
hän ajatteli: "jos hän pääsee etuvartion läpi, on hänellä tavaton
onni". Antonio ei unohtanut, että konna oli saattanut vaaraan hänen
lemmikkinsä.

Toisena päivänä vuoristoon lähetetyt sotilaat palasivat. He eivät
olleet voineet tunkeutua vihollisketjun läpi, mutta he toivat
vankinaan mulatin, jonka olivat epäiltynä ottaneet kiinni. Pelosta
vapiseva Mendez tunnusti, että mulatti Tito oli Tamayn ja neekerin
liittolainen. Hän piti varsin luultavana, että mulatti oli tehnyt
murhayrityksen kenraalia vastaan.

"Johon toimeen sinä, konna, olit minut palkannut", vastasi siihen
mulatti.

Koska hänellä oli kaikenlaista ansioluettelossaan, muun muassa useita
murhia, tuomittiin hänet kuolemaan.

"Ja nyt annamme señor de Mendezin paeta", sanoi don Antonio
pahanenteisesti hymyillen.

       *       *       *       *       *

Chamulpo, ketchien kazike, istui mietteissään talonsa parvekkeella.
Ketchit muodostivat melkoisen osan maya-kansaa, jonka pääheimo
quichet oli kuitenkin sekä lukuisampi että valloituksesta saakka
itsenäisimpänä säilynyt. Quiche-heimoon kuuluivat pohjoisen
Guatemalan ja suurelta osalta Yucatanin asukkaat, niiden joukossa
sotaisat vuoriheimot sekä vielä tänäkin päivänä kukistamattoman
"Tierra de guerran" asukkaat.

Kunnianhimoinen mies näki katkeraksi harmikseen vehkeilyjensä
nuorukaista vastaan, jonka suonissa virtasi muinaisten hallitsijain
veri ja joka siis oli maya-heimoille kallis, menneen myttyyn.

Mutta sanoma, että Pablo oli surmannut conden ja joutunut hallituksen
joukkojen vangiksi, jotka eivät kauan siekailleet murhaajan kanssa,
herätti kaikki hänen kunnianhimoiset toiveensa uuteen liekkiin.

Nyt oli vihdoinkin aika tehdä päätös, eikä se tällä kertaa ollut
vaikea. Lerman kuolema ratkaisi kansalaissodan Sarmienton eduksi, ja
Chamulpo asettui kapinallisten puolelle lähettäen noin kolmetuhatta
miestä Sarmienton avuksi.

Näin istui nyt tuo synkkä mies syvissä ajatuksissa rakentaen
suunnitelmia, joista hän toivoi itselleen voimaa ja valtaa.
Ratsumies, joka täyttä laukkaa ajaa karahutti pihalle, häiritsi hänen
mietteitään.

Mies hyppäsi hevosen selästä ja läheni nöyrästi kazikea.

"Miten kuuluu viestisi?"

"Herra, pohjois-mayat ovat liikkeellä ja etenevät etelää koti."

"Haa, vihdoinkin. Suurinko joukoin?"

"Mikäli olen kuullut, on heitä monta tuhatta."

"Ja sen kuulen vasta sinulta!"

"He ovat lähteneet aivan äkkiä liikkeelle. Odottamattomat sanomat
ovat vaikuttaneet tämän äkillisen päätöksen."

"Mitkä odottamattomat sanomat?"

"En tiedä, minä lähdin heti matkaan ilmoittaakseni sinulle, että
mayat ovat tulossa."

"Mutta kai sentään tiedät, ketä vastaan he marssivat, Sarmientoako
vai hallitusta?"

"Luulen, viimeksimainittua vastaan."

"Sinä luulet, cochino [= sika]. Minun täytyy se tietää".

"Minä ajattelin, herra, että he tulisivat sinun luoksesi."

"Oletko kuullut mitään Aranasta? Onko hän mukana?"

"En voi sanoa, en ole kuullut hänen nimeään mainittavan."

"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Chamulpo hetkisen mietittyään
sanantuojalta.

"Ei, herra."

"Siis lepää matkan vaivoista. Olet tervetullut tänne."

Mies meni.

Hän oli tuskin poistunut, kun toinen ratsastaja saapui väsyneellä
hevosella ja astui heti Chamulpon eteen.

"Sinä tulet pohjoisesta?"

"Niin, valtias."

"Puhu."

"Vuori-mayat tulevat tänne päin suurella voimalla."

"Montako?"

"Ainakin kahdeksan-, kymmenentuhatta sotilasta arviolta."

"Mahdotonta. Missä he ovat?"

"He kulkivat eilen Sierra de los Minas vuorten yli kolmessa eri
joukossa, ja maya-väestöä liittyy kaikkialla heihin."

"Mistä syystä he tulevat etelään?"

"Herra, sinä tiedät sen paremmin kuin minä."

"Tyhmyri, vastaa minun kysymykseeni."

"Kulovalkeana on pohjoisessa levinnyt huhu, että hallituksen joukot
ovat ottaneet vangiksi kuninkaitten jälkeläisen", -- kaziken
rypistäessä otsaansa sanantuoja lisäsi nopeasti: "joksi ihmiset
sanovat erästä tuntematonta nuorukaista, ja teloittaneet hänet. Se
on saattanut heimot hirveään kiihkoon; tuhansittain he kaikkialla
tarttuvat aseisiin, ja nyt he ovat tulossa tänne kostamaan."

"Hm, se on hyvä, me voimme tarvita heimolaisiamme. Hyvin hyvä. Nyt
puhallamme koko hallituspuolueen pois yhdellä henkäyksellä. Onni
suosii minua. Me kostamme Jungunan pojan kuoleman."

Chamulpo päästi sanantuojan menemään, käskien hänen levähtää, ja
toimitti sitten kolme ratsumiestään matkalle pikalähetteinä: yhden
viemään viestiä Sarmientolle; toisen hankkimaan lisätietoja mayain
lähenemisestä, ilmoittamaan heidän päällikölleen, missä Sarmienton
joukot olivat sekä missä hän itse oli tavattavissa, ja myös hänen
nimessään lausumaan heidät liittolaisina tervetulleiksi; kolmannen
ottamaan selkoa hallituksen joukkojen asemasta.

Lähetit kiitivät matkaan.

Kiiluvin silmin Chamulpo nyt käveli edestakaisin parvekkeellaan.

"Vihdoinkin toteutuu, mitä niin kauan olen tavoitellut. Mayat tulevat
minun avukseni, vasten tahtoaankin he palvelevat minun etuani.
Taistelematta he eivät käänny täältä takaisin. Nyt on vain saatava
mahdollisimman suuri hyöty heidän väliintulostaan, kiinnitettävä
heidät lujasti puolelleni. Jos minulla on vuoriheimot takanani, voin
kyllä hyvin hoitaa Sarmienton, tuon kurjan zambon, joka julkenee olla
olevinaan caballero. Abrahan!"

Vanha neekeri tuli näkyviin.

"Hevoseni ja vartijani, me lähdemme ratsastamaan."

Kohta sen jälkeen hän ratsasti pois viidenkymmenen ratsumiehen,
neekerin ja muutamien palvelijain saattamana.

Pohjoisesta tulleet uutiset olivat tosia. Mayain kesken kulovalkean
tavoin levinneen sanoman, että Hualpa, Jungunan poika, oli
vangittu ja surmattu, otti koko pohjoinen maya-väestö vastaan
vihasta huutaen. He olivat kaikki aseistettuja, Aranan toimesta,
ja harjaantuneina sodankäynnissä Meksikoa vastaan he olivat hyvin
järjestetyt pataljooniin ja eskadrooniin. Muutamassa päivässä riensi
kahdeksantuhatta oivaa soturia etelää kohti kostamaan kuninkaitten
jälkeläisten kuolemaa.

Arana, joka ei tahtonut eikä voinut uskoa, että Pablo olisi
kohottanut kätensä Lermaa vastaan, oli voimaton hillitsemään myrskyä.
Hänen täytyi antautua sen vietäväksi voidakseen torjua vielä
suurempaa tuhoa. Pyörretuulen tavoin tempasi kansan raju kiihko
hänet mukaansa; hän saattoi vain ohjata, ei enää pysäyttää. Arpa oli
heitetty vierimään.



KUUDESTOISTA LUKU.

Kotiin paluu.


Ensimmäisten päivänsäteiden valaistessa Onnettomuuden taloa Pablo
ja Tenanga nousivat levolta; molemmat astuivat ulos tähystämään,
uhkasiko vaara miltään taholta. Kaikki oli hiljaista aamuauringon
valossa, vuoristo mahtavassa yksinäisyydessään.

Tenanga viritti tulen, sillä korkealla paikalla ilma oli kylmähkö, ja
toi ruokavarat esille. Vettä saatiin läheisestä lähteestä. Onneksi
heillä oli vielä suklaapalojakin tarjottavana señoritalle.

Heidän kärsivällisesti odotellessaan Marian heräämistä sanoi Pablo:
"Meidän täytyy ensiksi koettaa saada takaisin hevosemme ja sitten
pyrkiä johonkin kylään, missä voimme hankkia Marialle muulin ja
vaatteita."

"Minusta olisi paras pyrkiä San Martinon kylään, jossa sinut
tunnetaan, herra."

"Hyvä. Sieltä toivon saavani sanan don Antoniolle, niin että donna
Maria hänen välityksellään jälleen pääsee palaamaan omaistensa luo."

"Ja mihin ryhdyt, herra, kun donna Maria on sinne palannut?"

"Minun elämäni on äkisti ohjautunut toisille urille, Tenanga, ja minä
tarvitsen rauhaa löytääkseni jälleen oman itseni."

"Etkö aio ottaa osaa taisteluun? Kaikki mayat seuraavat sinua."

"Viisas ystävämme kenraali Arana neuvoi, että me mayat emme
sekaantuisi sotaan. Ilman häntä en aio tehdä mitään; minä olen
liian nuori ja kokematon voidakseni tässä päättää. Ei, Tenanga,
jos syntyperäni on asettanut minut johtajaksi kansalleni, jonka
rakkauteen yksin minun valtani perustuu, tahdon käyttää tätä valtaa
kansani kohottamiseksi. Kaksi seikkaa on syvästi painunut mieleeni:
hirveä verinen taikausko, niinkuin se vielä heräsi eloon vanhan
temppelin luona -- kammottavaa --", lisäsi hän, "ja tuon muukalaisen
oppineen sana, hänen, joka matkusti täällä raunioitamme tutkimassa,
että jos me tahdomme päästä valkoihoisten vertaisiksi, meidän myös
täytyy saavuttaa heidät tiedoissa, sivistyksessä ja ahkeruudessa.
Minä olen saanut espanjalaisen caballeron kasvatuksen ja sivistyksen,
minä vedän valkoihoisille vertoja, minulla oli kelpo opettaja ja
hänellä tarkkaavainen oppilas; ja kuitenkin, Tenanga, millaisia
nöyryytyksiä minä saan kärsiä ihonvärini tähden! Meidän täytyy
pakottaa valkoihoiset katsomaan ja tunnustamaan meidät vertaisikseen."

"Sinä olet kuningas, kutsu mayat ja kurita valkoisia, silloin he
lankeavat edessäsi maahan", sanoi Tenanga innokkaasti.

"Ei, ystäväni, sitä en tarkoittanut", vastasi Pablo hymyillen,
"meidän täytyy pakottaa heidät pitämään meitä arvossa omaksumalla se,
mikä tekee heidät meitä ylemmiksi".

"Sinä olet mayain kuningas, sinä olet kaikkia ylempi."

"Vain vuori-mayain silmissä, valitettavasti. Heidän rakkautensa
hallitsijainsa sukua kohtaan tekee sydämelle hyvää, mutta sillä ei
ole suurta valtiollista merkitystä."

"En ymmärrä kaikkea, mitä sanot, herra; mutta sinä olet oikeassa:
valkoihoiset ovat viisaampia kuin me ja sen vuoksi myös mahtavampia."

"Sen tähden meidän täytyy tulla yhtä viisaiksi kuin he."

"Hyvää huomenta, Pablo ja Tenanga", kuului Marian vieno ääni, ja hän
astui vanhaan ponchoon kietoutuneena nuorukaisten luo.

"Oi, sinä olet jo iloinen, Mariquita?"

"Joko? Oi, minä olen nukkunut kauan, ensi kerran pitkiin aikoihin
oikein levännyt, olen kuin uudesti syntynyt. Olen jo käynyt lähteellä
peseytymässä ja pukeutunut aamupukuuni", sanoi hän hymy silmin
viitaten vaippaan, joka kietoi hänen hentoa, palelevaa vartaloaan.

Rauhaisasta yölevostaan huolimatta hän näytti kuitenkin hyvin
kalpealta ja rasittuneelta.

"Istu aterioimaan, mitä meillä on, sitten lähdemme matkaan."

"Niin, niin, Pablo, kuinka minä ikävöin äidin luo!"

Tenanga nousi kunnioittavasti paikaltaan, ja Maria istui Pablon
viereen, söi suklaan ja maissileipää ja joi vettä, jota Tenanga
toi banaaninlehdellä. Aterioituaan he astuivat ulos raunioista ja
pyrkivät pitkin laakson reunaa siihen paikkaan, mistä nuorukaiset
olivat nousseet vuorille.

Ennenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan
maya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: "Jos
nimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes
Onnen talo: sinä annoit sisareni takaisin."

Sitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten,
jossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta
saatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja
alkoivat taas laskeutua.

Vihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon,
jonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne
heidän hevosensa olivat jääneet.

Kuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata,
pani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan
vihellyksen.

Tuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.

Korskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja
kimo nelisti heitä kohti.

"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!"

Kimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli
mielissään isäntänsä silittelystä.

"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun."

Mariakin silitti ratsua.

"Kas niin, nyt voimme nostaa sinut pian satulaan, Mariquita."

He kulkivat verkalleen eteenpäin, ja kimo seurasi kuin uskollinen
koira.

Hetkisen kuluttua he huomasivat myös Tenangan ratsun rauhallisesti
herkuttelevan heinikossa.

Suopungillaan Tenanga sai sen pian ulottuvilleen.

He löysivät luolan, jossa olivat yöpyneet, ja suitset ja satulat
siellä koskemattomina.

Marian tähden, jota vaikea tie oli kovin jo rasittanut, levähdettiin
kauan, ja Pablo satuloi kimon hänelle.

Tenangalle, joka jo istui ratsullaan, hän sanoi: "Ratsasta edellä
ja pidä silmällä sotilaspartioita, en mielelläni tahtoisi kohdata
kapinallisia; me tulemme hitaasti jäljessä. Jos tapaat hallituksen
joukkoja, niin ilmoita, että kenraali de Lerman tyttärentytär
tarvitsee heidän suojelustaan."

Azualin poika kiidätti pois.

"Voitko hyvin, Mariquita?"

"Aivan hyvin, Pablo, nyt, kun olen luonasi. Olen vain hiukan vielä
uupunut, mutta se menee ohi."

Pablo heitti pyssyn olalleen ja tarttui kimon suitsiin.

"Me menemme nyt johonkin kylään, missä minut tunnetaan; toivottavasti
voivat siellä asuvat valkoihoiset antaa sinulle vaatteita."

"Niinkuin tahdot, rakas Pablo."

Nuorukainen talutti ratsua varovasti, mutta ripeästi eteenpäin, tuon
tuostakin katsahtaen taakseen ja nyökäyttäen päätään Mariquitalle,
joka aina vastasi siihen herttaisesti hymyillen.

Siten hän oli taluttanut kimoa pitkän taipaleen, ja he olivat juuri
siirtymässä pois vuoristosta, kun Tenanga palasi.

"Mitä nyt?"

"Kapinallisten väkeä on vastassa, herra, myöskin San Martino on
heidän vallassaan."

"Siis olisi meiltä tukittu tie hallituksen joukkojen leiriin. Paha
juttu."

"Minä huomasin ratsastaessani suuren kartanon, herra."

"Menemme sinne, jotta donna Maria saisi siellä apua."

Tenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi
hevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat
tielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean
herraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.

Lähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni
itse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa.
Hän kohotti päätään Pablon lähestyessä.

Pablo tervehti ja kysyi: "Onko minulla kunnia puhutella tämän talon
isäntää?"

"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat
puhutella?" kuului keinusta tuikea ääni.

Välittämättä äänensävystä Pablo vastasi: "Tulen pyytämään
vieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani."

"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä", virkkoi terävä naisääni,
ja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa,
"nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene
vertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot."

Pablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä
salannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa,
yöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi
kohteliaasti: "Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin
kuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu.
Mutta señorita d'Irala odottaa tuolla."

"_Caramba_, mitä tuo intiaani lörpöttelee!" huusi herraskartanon
isäntä, "herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä
sitten olet, sinä cochino?"

Pablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi:
"Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä."

"Roisto sinä olet!" karjui kartanonomistaja.

"Ruoskita hänet ja naikkonen, joka odottaa tuolla. Mahtaa olla kaunis
señorita", kuului jälleen señoran terävä ääni.

Jo läheni talosta muutamia palvelijoita, jotka isäntäväen äänekäs
kiihko houkutteli paikalle.

"Ellet nyt suori tiehesi, sinä punainen heittiö, niin ruoskitan sinut
pois, ymmärrätkö?"

Pablo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä.

"Punanahkahan on aseistettu. Ottakaa häneltä pyssy pois."

Pablo, jonka viha oli noussut tällaisesta kohtelusta, otti nopeasti
aseen olaltaan ja sanoi katsein, jonka uhka sai palvelijat
peräytymään: "Se maksaisi verta, señor."

Jo karahutti luo Tenangakin ase kädessään nähtyään, kuinka Pablo
tarttui pyssyyn.

_"Caracho!"_ karjui kartanonomistaja taas keinuverkostaan.

"Anna olla, Felipe", sanoi hänen rakas puolisonsa, "tähän aikaan
kuljeksii niin paljon värillistä roskaväkeä ase kädessä ympäri maata,
että saamme olla iloisia, kun emme joudu tekemisiin heidän kanssaan.
Menköön menojaan!"

Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena tästä kohtelusta, joka koski
vain hänen ihonväriään, sillä valkoihoista työläistään ei mies olisi
siten kohdellut, Pablo palasi Marian luo, joka otti hänet vastaan
pelokkain katsein.

"Eivätkö he kohdelleet sinua ystävällisesti, Pablo?"

"Eivät ainakaan vieraanvaraisesti", vastasi Pablo katkerasti
hymyillen, "tule sisko, meidän täytyy kulkea edelleen".

He ratsastivat tietä, joka vei itään päin, vainioiden ja lehtojen
välitse. Vainioilla ei näkynyt ihmisiä, eikä ketään tullut heitä
vastaan.

"Jospa vain voisin hankkia sinulle muulin, Mariquita, jotta
pääsisimme kulkemaan nopeammin."

Mennessään tietä reunustavan metsikön läpi he kohtasivat muutamia
ratsastajia, jotka näyttivät saattavan kahta naista.

"Pois tieltä punaiset hylkiöt!" huusi heille muuan ratsastajista.

"Seis, Fernando, sehän on valkoihoinen tyttö, jota tuo peoni
kuljettaa", sanoi toinen.

"Näyttää olevan omituista seuraa", mutisi ensimmäinen vastaan.

Silloin ratsasti Maria molempien naisten luo ja sanoi: "Jumalan
rakkauden tähden, señorat, armahtakaa minua, tyttöraukkaa."

"Kuka te olette, kuinka olette joutunut kulkemaan moisessa seurassa?"

"Minä olen señorita d'Irala, don Antonion tytär, señora."

Lapsellinen herttaisuus, joka väreili Marian kasvoilla, ei voinut
olla vaikuttamatta naisten mieliin.

"Señorita d'Irala? Tunnen sen nimen. Tällaisessa tilassa. Minne te
aiotte?"

"Minä etsin isääni, joka on conden sotajoukossa."

"Niin, se ei vielä selitä sitä tilaa, jossa teidät tapaan."

"Pahat ihmiset ryöstivät minut del Rocasta, ja Pablo on minut
pelastanut."

"Omituista", sanoi eräs ratsastajista. "Kuinka asian laita on,
poika?" hän kysyi Pablolta.

"Juuri niinkuin señorita sanoo", vastasi tämä kuivasti.

"Minä tunnen don Antonio d'Iralan", sanoi toinen taas, "hänellä on
kyllä tytär".

"Minä otan hänet mukaani", sanoi vanhempi naisista sille herralle,
joka oli ensiksi puhunut ja joka luultavasti oli hänen miehensä, "hän
näyttää kuitenkin olevan hyvää sukua".

"Minusta nähden", murisi mies äreästi. "Ota vain, ja laittautukaa
tiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme."

"Mutta en ilman Pabloa", sanoi Maria hädissään, "hän on minun
veljeni".

"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen
Pablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia
he ovat eikä muuta. Tule."

He ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan
silmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.

"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni." He
jatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.

Pablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen
taivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa
taas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista
kokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.

Hän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja
astui hattu kädessä heidän luokseen.

"Mitä tahdot, intiaani?"

"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle."

"Señorita d'Irala", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, "ei
suinkaan don Antonion tytär?"

"Kyllä, don Antonion tytär."

"Miten señorita on tänne joutunut?"

"Se on pitkä ja surullinen tarina, señora, donna Maria kertokoon sen
itse."

"Missä hän on? Minä näin hänet lapsena del Rocassa, hänet ja tuon
pienen ruskean pojan, jotka don Antonio pelasti meren sylistä."

Hän kääntyi miehensä puoleen. "Oi, Ricardo, anna hänen heti tulla
sisään; donna Inez ja minä olemme jo vuosikausia olleet tuttavia."

"Tuo señorita tänne, poika", sanoi herra Pablolle.

Pablo viittasi Marialle.

Señor ja señora Avila olivat sekä kummastuneet että kauhuissaan
nähdessään Marian sellaisessa tilassa. Mutta kun kalpea tyttö seisoi
heidän edessään katsellen heihin rukoilevasti kyyneleisin silmin,
sanoi señora Avila syvästi liikuttuneena: "Tule tänne, lapsiraukkani.
Kuinka olet tuollaiseen tilaan joutunut?"

Vastauksen asemesta Maria purskahti kyyneliin.

"Tule, tule, rauhoita mielesi ja kerro sitten minulle kaikki."

Hän kiersi käsivartensa Marian kaulaan ja vei nyyhkyttävän tytön
huoneisiinsa.

"Mistä te sitten tulette?" kysyi tästä kaikesta kummastunut
tilanomistaja.

"Lännestä, vuorilta."

"Autiolta sierralta."

"Donna Marian oli don Antonion tigrero ryöstänyt kiristääkseen
hänestä lunnaita; minä ja toverini olemme hänet vapauttaneet."

"Oletko kenties se intiaani, joka don Antoniolla oli kodissaan?"

"Niin olen, señor."

"Hyvä, hyvä, että tunnet niin suurta kiintymystä ja kiitollisuutta
hyväntekijöitäsi kohtaan. Sehän on ihmeellinen juttu, sitä olen
utelias kuulemaan. Hae jostakin suojaa ja pyydä antamaan itsellesi
ruokaa; puhumme huomenna enemmän."

Ylenkatseellisesti ja suuttumuksesta vavahtaen Pablo kääntyi pois ja
meni Tenangan luo.

"Mihin menemme yöksi?"

Hiukan hämmästyneenä Tenanga vastasi: "Ellemme jää tänne, niin tuolla
on kylä, siellä kai saamme yösijan."

Pablo hypähti kimon satulaan.

"Ratsastakaamme sinne."

He tulivat majataloon ja pääsivät katon alle.

"Oletteko sotamiehiä?" kysyi majatalon isäntä.

"Emme ole. Onko sotaväkeä läheisyydessä?"

"Onpa kyllä, tarpeeksi lähellä, ovat olleet monesti täällä,
muonavaroja hankkimassa, vievät meiltä kaikki."

"Kapinallisiako?"

"Mistä minä tiedän! Rosvoja ainakin", murisi isäntä harmissaan.

Nuorukaiset saivat illallisen ja menivät sitten nukkumaan. Pablo oli
onnellinen tietäessään Marian olevan hyvässä naisellisessa suojassa.

Aamulla hän koetti kylästä saada ostetuksi parempia vaatteita, mutta
turhaan. Kun hän nyt saatuaan Marian turviin piti ensimmäisenä
velvollisuutenaan saattaa don Antoniolle tiedon Marian pelastuksesta
ja tämän nykyisestä olinpaikasta, hän lähti Tenangan kanssa Avilan
kartanoon jättämään Marialle hyvästi ja ilmoittamaan hänelle
aikeistaan.

Kun hän pyysi erästä palvelijoista ilmoittamaan hänet señorille tai
señoralle, mitteli tämä häntä päästä jalkoihin ja sanoi: "Intiaaneja
ei ilmoiteta, he odottavat keittiössä tai pihalla."

Kuumana kuohahti veri Pablon sydämessä, hänen teki mieli kurittaa
palvelijaa, mutta hän hillitsi itsensä.

Hän odotti näennäisen rauhallisena parvekkeella, kunnes señora
onneksi jo kohta ilmestyi.

"No, mitä asiaa sinulla on tänne?" kysyi señora hänet huomattuaan.

"Tahdon heittää hyvästi donna Marialle."

"Hän on sairaana, kuumeessa, olen juuri lähettänyt hakemaan lääkäriä,
mutta sanon kyllä hänelle, että olet ollut täällä."

Pablo kätki suuttumuksensa tuosta sinuttelusta, joka niinikään koski
vain hänen ihonväriään, kohteliaaseen esiintymiseen ja vastasi:
"Pelkään, että donna Marian mieltä pahoittaisi, jos poistuisin
heittämättä hänelle hyvästi."

"Mieltä pahoittaisi?"

Oli jotakin loukkaavaa äänensävyssä, jolla talon rouva toisti nämä
sanat.

"Niin, lapsesta saakka olemme olleet leikkitovereita ja ystäviä.
Kenties señora kuitenkin sallii kysyä donna Marian mieltä?"

Señora lähetti palvelijattaren kysymään señoritalta, tahtoiko ja
voiko tämä nähdä intiaania.

Palvelijatar palasi pian ja sanoi: "Señorita on iloinen don Pablon
tulosta."

Señoran viittauksesta hän johti sitten Pablon sisähuoneisiin, missä
tämä tapasi Marian sohvalla lepäämässä vaipoilla peitettynä.

"Minä olen oikein sairas, Pablo", hän sanoi ojentaen tälle kätensä
heikosti hymyillen.

Pablo tarttui siihen ja tunnusteli valtimoa. Marialla oli kuume,
mutta ei sentään korkea.

"Se on hyvin ymmärrettävissä, Mariquita. Mielenliikutukset ja
ponnistukset olivat sinulle liian vaikeita, mutta sinä voimistut pian
jälleen."

"Minä toivon niin. Sinä aiot lähteä pois, rakas Pablo?"

"Niin, Mariquita, tahdon ilmoittaa niin pian kuin voin don Antoniolle
ja donna Inezille, että heidän ei enää tarvitse itkeä lapsensa
menetystä."

"Niin, Pablo, tee se, he ilostuvat siitä, ja sitten tule takaisin
minua noutamaan, niin palaamme yhdessä del Rocaan."

Pablo hymyili hänelle vastaamatta.

"Vie vanhemmilleni paljon terveisiä ja sano heille, että señora Avila
on ollut hyvin hyvä minulle. Tervehdi myös rakasta vanhaa isoisää;
saat nähdä, mikä kelpo vanhus hän on."

"Varmaan." Nytkään Pablo ei tahtonut hänelle sanoa, että vanhus
kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää ollut elävien ilmoilla.

"Donna Maria ei saa itseään liiaksi rasittaa", sanoi señora, joka oli
tullut huoneeseen, luoden Pabloon katseen, joka näytti kysyvän: "Etkö
huomaa sopivaksi poistua?"

Pablo ojensi Marialle kätensä: "Siis olkoon onni kanssasi, Mariquita;
toivon, että pian olet vanhempiesi luona."

"Jumala johtakoon tietäsi, rakas Pablo, varo pahoja ihmisiä, ja tule
pian takaisin."

Pablo nyökäytti vielä päätään hänelle, kumarsi kylmän kohteliaasti
talon rouvalle ja astui ulos huoneesta. Parvekkeella hän kohtasi
señor Avilan, jo vanhanpuoleisen, kopeakatseisen herran.

"No, kunnon ruskea poikaseni, oletko sanonut hyvästi
valtiattarellesi?"

"Ystävälleni, señor, olen kyllä."

Tilanomistaja katsoi häneen hyvin ihmeissään ja sanoi sitten
istuutuen: "Voinko millään muulla olla sinulle avuksi?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada vaatteita; omani ovat
retkeillessäni joutuneet arveluttavaan kuntoon."

"Käsken taloudenhoitajan antamaan sinulle työmiehenpuvun." Nähden
Pablon oudoksuvan katseen hän lisäsi vielä loukkaavasti hymyillen:
"Caballeronpukuja minulla ei ole punaihoisille. Kas tuossa, pistä
tuo puoli unssia taskuusi, poika", ja hän heitti kultarahan Pablon
jalkojen eteen.

Ottaen ylpeimmän ryhtinsä Pablo sanoi: "En tiedä, mikä saa señor
Avilan minua näin kohtelemaan. Kun teidän esi-isänne vielä olivat
maantierosvoja ja varastelivat köyhiltä intiaaneilta, hallitsivat
minun esi-isäni kuninkaina tässä maassa."

Hän käänsi selkänsä tilanomistajalle, joka istui ikäänkuin
kivettyneenä, ja meni ratsunsa luo, jota Tenanga piteli lähettyvillä.

"No, varrohan, poika, jos ei olisi tuota sairasta tyttöä, niin
antaisin parkita nahkasi, niin että sen muistoksi lankeaisit
polvillesi joka ainoan caballeron edessä. Moista julkeutta en ole
vielä ikinä kohdannut."

Jäytävän vihan vallassa Pablo ratsasti ääneti pois. Oli ollut liian
monta nöyryytystä lyhyellä aikaa.

Hän sulki vihan sydämeensä. "Teen velvollisuuteni Mariaa ja don
Antoniota kohtaan", hän ajatteli, "ja sitten kartan valkoihoisten
ylpeätä sukua. He kohtelevat meitä kuin elukoita."

Pyrkiessään hallituksen joukkojen päämajaa kohti molemmat nuorukaiset
saivat käyttää kaiken oveluutensa välttääkseen kapinallisten
partiojoukkueita. Se onnistui heille; kolmannen päivän iltana he
lähestyivät hallituksen joukkojen etuvartioita.

Onneksi osui vartioiden joukossa olemaan mies, joka oli ollut don
Antonion väessä silloin, kun Pablo taisteli hänen rinnallaan.

"Ah, sinäkö se olet, kelpo intiaani?" sanoi sotilas iloisena, "aiotko
pestautua joukkoomme? Sinusta saamme oivan soturin."

"Minä etsin don Antoniota, señor, tuon hänelle tärkeitä sanomia."

"Sitten satuit pahaan aikaan. Kapteeni ei ole leirissä, hän on
ratsastanut señoraansa vastaan. Mutta jos sinulla on tärkeitä
sanomia, annan saattaa sinut päämajaan; siellä voit ilmoittaa
uutisesi kenraali Callegolle tai itse condelle."

Pablo toisti hämmästyneenä: "Condelle? Hän siis elää?"

"Jumalan kiitos, yhtä reippaana kuin ennen. Sen konnan luoti oli vain
hipaissut häntä, kuten iloksemme kuulimme retkeltä palattuamme. Kuuma
kahakka silloin vai mitä?"

"Saattakaa siis minut sinne, häntä ilahduttavat uutiseni yhtä paljon
kuin don Antoniota."

Pablo ja Tenanga vietiin lähellä olevan herraskartanon
päärakennukseen, jossa kenraali asui.

Joukkoja majaili kaikkialla, itse pihassakin vilisi kaikkien
aselajien sotilaita.

Saattomies jätti Pablon päivystäjäkersantille virkkaen muutaman
suositussanan hänen uljuudestaan, ja kersantti vei hänet Lerman
adjutantin huoneeseen.

"Mitä asiaa sinulla on, poika?" kysyi adjutantti.

"Yksityinen tiedonanto hänen ylhäisyydelleen."

"Hänen ylhäisyytensä puheille ei voi nyt päästä; etkö voi sitä
ilmoittaa minulle?"

Hyvin pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut don Antoniota, ja
loukkautuneena tällaisesta vastaanotosta, jonka hän don Antonion
peitsimiehille antamansa avun vuoksi oli kuvitellut aivan
toisenlaiseksi, Pablo päätti suorittaa asiansa nopeasti.

"Minä tuon hänen ylhäisyydelleen tiedon, että hänen lapsenlapsensa,
señor d'Iralan ottotytär, on pelastunut rosvojen käsistä minun
avullani ja on tällä haavaa Padiadon kartanossa, lähellä San Urbanon
kylää, señor Avilan suojassa."

"Oh", sanoi adjutantti, "se on suuresti ilahduttava hänen
ylhäisyyttään, vien tämän sanoman hänelle sotaneuvotteluun. Oletko
muuten nähnyt vihollisia?"

"En, olen välttänyt heidän partiojoukkojaan."

"Odota täällä, palaan heti."

Adjutantti meni, ja Pablo jäi upseerien ja lähettien joukkoon. Eräs
upseereista taputti häntä hyvänsävyisesti olkapäälle ja kysyi: "Etkö
ota pestiä, poika?"

"Pyydän, ettette koske minuun, señor", kuului Pablon vastaus.

"Oh!" nauroi upseeri. "Punainen hidalgo. Pyydän tuhannesti anteeksi,
teidän armonne."

Ylt'ympäri naurettiin.

Pablon oli vaikea hillitä vimmaansa tästä pilkanteosta; hänen
silmänsä hehkuivat kuin hiilet.

Adjutantti tuli takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä kiittää sinua paljon, poikaseni, mutta hän oli
jo señor d'Avilalta saanut tiedon, että hänen lapsenlapsensa oli
siellä. Hänen ylhäisyytensä ei ole laiminlyövä ilmaista sinulle
omakohtaisesti kiitostaan. Minulta saat aluksi nämä pari pesoa."

Hän tahtoi tyrkyttää Pablolle muutamia rahakolikoita.

"En ole mikään palvelija, señora", sanoi Pablo kohottaen päätään.

"Hm", jatkoi upseeri hiukan hämillään, "vai ollaan niin ylpeitä?"

"Niin, se on kanelinkarvainen caballero, don José", sanoi upseeri,
joka äsken oli taputtanut Pabloa olkapäälle, "häntä on kohdeltava
säädyllisesti", ja taas kaikki nauroivat ympärillä. "Meidän täytyy
tottua pitämään arvossa punaisiakin caballeroja."

Pablo kysyi synkkänä: "Voinko nyt poistua, señor?"

"Sinä jäät hänen ylhäisyytensä käytettäväksi", sanoi adjutantti
karkeasti, "odota ulkona, kunnes sinut kutsutaan".

Pablo lähti huoneesta.

Jos hän tällä hetkellä olisi voinut tuhota kaikki valkoihoiset, olisi
hän riemuiten sen tehnyt, niin suuri oli hänen vihansa.

Hämärä oli jo tullut, hän sai etsiä kotvasen, ennenkuin tapasi
Tenangan.

"Meidän täytyy lähteä. Tenanga, voitko saattaa minut pois leiristä?"

"Se voi käydä vaikeaksi, kaikkialla on aseistettuja vartijoita."

"Ampukoot minut; ennemmin kuolleena kuin noiden tyhmyrien pilkkana."

He ratsastivat ulos pihasta kenenkään estämättä. Huomaamatta he
lähestyivät leirin reunaa. Pablo ja etenkin Tenanga oli Pabloa
odotellessaan nähnyt, kuinka huolellisesti vartioketjut oli
sijoitettu ja että oli vaikea päästä lävitse kiinni joutumatta.

Mutta Pablon halu poistua leiristä oli niin kiihkeä, ettei hän
kammonnut mitään vaaraa. Myöskin hän pelkäsi todella, että hänet
pantaisiin sotamieheksi johonkin rykmenttiin.

He olivat hitaasti ratsastaen jo tulleet vartioketjulle.

Tenangan ehdotuksesta he poikkesivat pienen metsikön taakse
odottaakseen siellä tilaisuutta päästä vartijain välitse.

Siellä vaaniessaan he kuulivat läheltä vartijan huudon, joka ei
kuitenkaan koskenut heitä:

"Ken siellä?"

"Ystävä."

"Minne?"

"Ulos leiristä; palvelustoimi."

"Tunnussana."

"Campeador!" erotti Pablo selvästi, vaikka se sanottiinkin
hiljaisella äänellä.

"Saatte mennä!"

Pysähdytetty ratsasti edelleen.

"Oi, tule, Tenanga, nyt lähdemme leiristä samalta kohtaa, mistä
tulimmekin, nyt minä tiedän sanan."

"Ken siellä?" kajahti heitä vastaan.

"Ystäviä."

"Onko teillä tunnussana?"

Pablo kuiskasi hänelle: _"Campeador!"_

"Kaikki hyvin; ratsastakaa!"

He eivät vielä olleet ehtineet kauaksi, kun kuulivat sivultaan
kiitävää kavionkopsetta, vartijain kaikuvan huudon, laukauksia, ja
varjon tavoin he näkivät pystyyn karkaavan hevosen, jonka selästä
ratsastaja suistui maahan. He pysähtyivät.

Pablo ratsasti luo ja näki satulasta kumartuen Mendezin vääristyneet
kasvot.

"Oh, tekö se olette", hän sanoi kylmäverisesti, "onko oikeus teidät
saavuttanut?"

He ratsastivat edelleen vartijain lähestyessä kaatunutta.

"Hän on saanut palkkansa", kuului eräs heistä virkkavan.

Nuorukaiset kannustivat hevosiaan etsiäkseen suojaa etäällä leiristä.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin Pablo ja Tenanga poistuivat leiristä, vallitsi
päämajassa suuri levottomuus. Oli saapunut onnettomuuden sanoma, joka
painoi raskaasti vaa'assa. Kazike Chamulpo oli mennyt Sarmienton
puolelle ja liittynyt häneen kolmentuhannen miehen sotavoimineen. Se
oli hallitukselle kova isku.

Talon pääsalissa istui conde esikuntapäällikkönsä ja ylempien
upseeriensa kanssa neuvottelemassa, mitä nyt oli tehtävä.

"Saattoi arvata", sanoi Lerma, "että tuo mies sopivalla hetkellä
oli menevä kapinallisten puolelle. Hän tietää meidät heikoiksi,
ja Sarmiento voi, jos pääsee voitolle, tarjota hänelle enemmän
kuin me. Takavarikkoon otetut tiluksemme antavat varoja, millä
palkita, ja minun viljelykseni Jacinton luona ovat herra Chamulpolle
hyvin tervetulleet. Mikä nyt neuvoksi? Taistelua ei enää käy
ajatteleminenkaan."

"Chamulpon tuoma lisäapu", huomautti Callego, "antaa kapinallisille
niin suuren ylivoiman, että meidän täytyy taas asettua
puolustuskannalle. Minä olen juuri ikään antanut käskyn vetää
takaisin vasenta sivustaamme. Sarmiento on asettanut Chamulpon
rosvojoukkoineen oikealle siivelleen. Huomenna kaiketi hyökätään
meidän kimppuumme."

"Sallimus kohtelee kovasti tätä poloista maata", sanoi Lerma. "Vaikka
mieslukumme ja asemamme riittäisikin torjumaan hyökkäyksen, on meidän
kuitenkin pakko peräytyä, muuten joudumme saarroksiin ja saamme
vihollisen selkämme taakse."

Molempien kenraalien mielipiteeseen täytyi kokeneitten upseerien
yhtyä.

Äkkiä astui adjutantti sisään.

"Mikä on?"

"Viesti pohjoisesta."

"Pohjoisesta! Onko sielläkin levotonta? Päästäkää hänet sisään."

Pölyinen vaquero astui huoneeseen, ruskeaksi ahavoitunut,
keski-ikäinen mies.

"Mitä uutisia tuot?"

"Tässä, teidän ylhäisyytenne, kirje señor Romerolta."

Lerma avasi kirjeen ja luki: "Riennän ilmoittamaan Teidän
ylhäisyydellenne, että pohjoisten seutujen mayat kiireesti kulkevat
etelään päin. Tietämän mukaan heitä on kahdeksasta kymmeneen
tuhanteen mieheen, ja johtajana on kenraali Arana. Tämän verran
toistaiseksi. Niin pian kuin olen saanut lisätietoja, ilmoitan ne
viipymättä."

Upseerit istuivat ääneti ja vakavina.

"Kirje on kolmen päivän vanha", sanoi kenraali ankarasti sen tuojalle.

"Minä ratsastin niin nopeasti kuin saatoin, teidän ylhäisyytenne,
mutta minun täytyi kiertää kapinallisten joukkoja, ja olin sittenkin
joutua heidän käsiinsä. Kazike Chamulpo on ryhtynyt sotaan ja
levittänyt joukkonsa laajalle."

"Arana marssii siis tännepäin kahdeksantuhannen miehen voimalla? Mitä
tiedät hänestä?"

"Mayat ovat kolmessa osastossa menneet Sierra de los Minas vuorten
yli, sen kuulin juuri lähtiessäni."

"Siis he tulevat Tecpamin kautta sivustaamme kohti."

Ilmoitettiin toinen sanantuoja.

Hän toi toiselta hallitukselle uskolliselta tilanomistajalta kirjeen,
joka ilmoitti kenraali Aranan hyvin suurella miesvoimalla saapuneen
Tecpamiin ja kulkevan pikamarssissa etelää kohti.

"Se on isänmaamme perikato, señorit", sanoi conde suruisan vakavasti.
"Mutta kun me vain nimellisesti hallitsemme noita pohjoisia heimoja
emmekä oikeastaan koskaan ole kajonneet heidän itsenäisyyteensä,
olisi niiltä saattanut odottaa ainakin puolueettomuutta, elleivät
he asetukaan hallituksen puolelle. Chamulpon on siis kuitenkin
onnistunut saada heidät liikkeelle."

Kaikki tiesivät, että tätä vihollisvoimaa oli mahdoton vastustaa;
vuori-mayat olivat hyvien ja harjaantuneiden soturien maineessa.

"Rohkenenko sanoa sanan, teidän ylhäisyytenne?" kysyi toinen
kirjeentuoja kunnioittavasti.

"Puhu."

"Mayat kuuluvat sanovan, että muka olette ottanut vangiksi heidän
nuoren kuninkaansa, ja tulevat nyt häntä pelastamaan tai kostamaan."

"Mitä kummia!" huudahti Lerma. "Missä on se nuori mies, kapteeni",
hän kääntyi nopeasti adjutanttinsa puoleen, "minun lapsenlapseni
pelastaja, jonka uskoin teidän huostaanne?"

"Menen heti katsomaan, teidän ylhäisyytenne." Upseeri meni.

"Meillähän on noiden mayain kuningas täällä luonamme, señorit",
sanoi Lerma ilostuneena, "ruskea nuorukainen, jonka Antonio d'Irala
on kasvattanut yhdessä tyttärentyttäreni kanssa. Taivaan kiitos!
Jos nuorukainen todella on sellainen, kuin olen kuullut sanottavan,
voimme kenties vielä torjua tämän vaaran. Minäkö ottanut hänet
vangiksi? Ah, se voi johtua vain siitä, että hänet oli otettu kiinni
erehdyksestä; luultiin hänen väijyneen minun henkeäni. Pyydän teitä,
señorit", sanoi hän vakavasti upseereille, "kohdelkaamme häntä
suurella kunnioituksella. Isänmaan kohtalo on tällä hetkellä tämän
nuoren miehen kädessä. Pohjoiset mayat ovat järkkymättömän uskollisia
kuninkaittensa jälkeläiselle."

Adjutantti tuli hyvin hämmästyneenä takaisin. "Teidän ylhäisyytenne,
nuorta miestä ei löydy mistään", hän sanoi, "hän on kaikesta päättäen
poistunut leiristä".

"Ettekö sanonut hänelle, että minä sotaneuvottelun jälkeen halusin
kiittää häntä lapsenlapseni sankarillisesta pelastamisesta?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."

"Ja kuitenkin --? Minä toivon, etteivät upseerini loukkaavalla
ylimielisyydellä ole nuorta miestä karkoittaneet!" sanoi Lerma hyvin
vakavasti, "se saattaisi koitua tuhoksi Guatemalan asialle".

Sana näytti sattuvan adjutanttiin, ja tämä vaikeni.

Huomauttaen, että täytyi odottaa lisää tietoja mayain asemasta,
ennenkuin voitiin tehdä mitään päätöstä, Lerma lopetti neuvottelun.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Mayain kuningas,


Pablo ja Tenanga olivat löytäneet yösuojakseen vanhan vajan.

Päivän sarastaessa he neuvottelivat, mihin päin kääntyä.

"Sinä tunnet maan, Tenanga, vie minut pohjoiseen."

Häntä kohdanneen pilkallisen halveksumisen herättämä viha oli
ylpeässä nuorukaisessa entistä kiihkeämpi, ja hän tahtoi päästä pois
koko tästä osasta maata.

Koska he eivät tietäneet, missä kapinallisten joukot olivat, täytyi
heidän varoa niitä huolellisesti ja etsiä yksinäisiä teitä.

Heidän ratsastaessaan erään metsän läpi huonosti raivattua polkua
ilmestyi heidän eteensä parvi aseistettuja ratsumiehiä. Kun he
aikoivat kääntyä takaisin, he kohtasivat rosvomaisen näköistä
jalkaväkeä. Pakenemista ei voinut ajatellakaan. He pysyivät sen
vuoksi rauhallisina ja antoivat sotilaiden tulla lähemmäksi. Se oli
sekalaista joukkoa: neekereitä, mulatteja, mestitsejä ja näiden
joukossa muutamia valkoihoisiakin.

Jättiläismäinen neekeri ratsasti etunenässä, hän tarkasti molempia
nuorukaisia ja sanoi:

"Mitä miehiä te olette, vakoojia, häh?"

"Me olemme rauhallista väkeä, señor, ja olemme matkalla kotiimme
pohjoiseen."

"Niinkö", irvisti neekeri, "ollaksenne rauhallista väkeä olette aika
hyvissä aseissa, totta vie. Me voimme teitä käyttää, pojat. Ottakaa
heiltä aseet ja hevoset", hän jatkoi kääntyen tovereihinsa, "sitokaa
heidät ja ottakaa mukaan".

Jo käytiin käskyä täyttämään, kun Tenanga, joka vaanivan pantterin
tavoin hevosensa selässä oli tähyillyt ympärilleen, äkkiä päästi
kaikuvan huudon:

"Hualpa täällä, mayain kotka!"

Silloin kahahti kaikissa pensaissa. Villejä, ruskeita olentoja
ilmestyi, ja viisikymmentä pyssyä tähtäsi uhkaavasti ratsastajiin ja
jalkaväkeen.

"Joka kohottaa kätensä, on kuoleman oma!" huusi voimakas ääni
espanjankielellä.

"Tänne, kuningas, soturiesi luo! Näkymättömille kiitos, että vielä
elät!"

Se oli tapahtunut niin yllättävästi, kapinalliset oli tämä
ylivoimaisen, hyvin aseistetun intiaanijoukon äkillinen hyökkäys niin
hämmästyttänyt ja pelästyttänyt, että he neuvottomina tuijottivat
pyssynsuita kohti. He eivät lainkaan koettaneet estää, kun Pablo
ja Tenanga nyt karahuttivat pois heidän keskeltään, pysähtyen
metsänreunaan, missä tempasivat pyssyt olaltaan.

"Sinun soturisi, herra", sanoi Tenanga säkenöivin silmin, "mayat ovat
täällä".

"Kiitos teille, veljet", huusi Pablo, joka iloisesti hämmästyen näki
ympärillään joukon omaa kansaansa, "te tulitte oikeaan aikaan. Olkaa
valmiit laukaisemaan."

"Kuka sinä olet, mustanahka?" kysyi hän sitten neekeriltä, "mitä
rosvojoukkoa sinulla on kanssasi?"

"Me olemme tasavallan sotilaita, señor; minä olen eversti San Malo."

"Vai niin, sitten te kai palvelette señor Sarmienton tasavaltaa?"

"Niin! Ja voi, jos meiltä ken hiuskarvankin käyristää."

Neekeri ei näyttänyt olevan oikein rohkealla mielellä uhkaavasti
ojennettuihin kivääreihin katsoessaan.

Pablon rinnalla seisoi vanha maya-soturi kunnioittavasti odottaen
hänen käskyjään.

"Onko vielä muita kapinallisten joukkoja lähettyvillä?" kysyi Pablo
häneltä.

"Ei, herra."

"Lähtekää tiehenne", huusi Pablo neekerille, "ja varokaa toiste minua
kohtaamasta. Laskekaa heidät menemään, ystävät! Pois!"

Kapinallisten joukko poistui kiireesti, ja Pablo näki ympärillään
noin kuusikymmentä mayaa, jotka iloisesti katsoivat häneen.

"Sinä elät, kuningas, sinä elät, oi, näkymättömille kiitos! Meille
saapui sanoma, että valkoiset olivat vanginneet ja surmanneet sinut:
silloin me tulimme sinua kostamaan."

"Suuriko määrä teitä on?"

"Meitä on liikkeellä kahdeksantuhatta soturia, niistä tuhat
ratsumiestä, kenraali Arana johtaa meitä."

Pablon hämmästys oli rajaton. Kahdeksantuhatta miestä urhoollisia
mayoja, kokonainen sotajoukko oli tullut häntä kostamaan. Nyt hän
oli mayain kuningas täydellä todella, hänellä oli valta, johon hän
saattoi nojata.

"Missä kenraali on?"

"Hän on jäljempänä Antiguan luona, me sekä joukko ratsastavia
keihäsmiehiä olemme edellä vihollista vakoilemassa."

"Viekää siis minut hänen luokseen, ystävät."

Mayat marssivat nopeasti takaisin. Heidän keskellään ratsasti Pablo.
Tenanga oli rientänyt edeltä.

Tullessaan ulos metsästä he tapasivat kolmikymmenmiehisen
ratsujoukon, joka riemuisasti tervehti Pabloa, ja näkivät edessään
suuren kartanon, johon Pablo päätti mennä.

Peloissaan näki talonväki intiaanien tulevan, ja vavisten lähestyi
tilanhoitaja kysyen, mitä señorit suvaitsivat käskeä.

"Kuka on tämän kartanon isäntä?"

"Don Sylvio de Rosalva."

"Onko señor kotona?"

"Ei, hän on perheineen matkustanut pois sodan jaloista."

"Antakaa väelle ja hevosille ruokaa, tilanhoitaja, me emme ole kauan
teille vaivaksi."

Ratsumiehiä asetettiin vartijoiksi, ja Pablo asettui molempien
upseerien kanssa talon kuistikolle, jonne heille tuotiin nopeasti
ruokaa ja juomaa.

Siinä Pablo kertoi mayoille vaiheensa, myöskin peitsimiesten vangiksi
joutumisensa, ja kuuli ylpeän liikuttuneena, minkä myrskyn se sanoma
oli nostanut maya-kansassa.

Sitten hän lähetti ratsumiehen viemään kenraali Aranalle viestiä
tulostaan. Kun hänen välttämättömästi oli saatava toinen puku, hän
kutsui tilanhoitajan, jota maya-soturien rauhallinen esiintyminen oli
tyynnyttänyt.

"Te näette, kuinka pukuni on kulunut", hän sanoi, "tahtoisin lainata
toisen isännältänne ja olen tietysti suorittava siitä korvauksen".

"Tehkää hyvin, señor; don Sylvio on pitävä kunnianaan, että on saanut
tehdä teille pienen palveluksen. Suvaitsetteko seurata minua, señor?"

Hän vei Pablon señor de Rosalvan runsaasti varustettuun vaatekammioon.

Pablo valitsi kartanonherran ratsumiehenpuvun, joka kuului tälle
valtion sotaväen lancero-upseerina, vaikka hän sotatoimia karttaen
oli matkustanut pois. Puku sopi nuorukaisen solakalle vartalolle
mainiosti. Astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin hämmästyi kuvaansa.

Hän kiinnitti rintaansa kultaisen tähden, jota hän tähän saakka oli
kantanut kätkössä, vyötti runsaskoristeisen miekan vyölleen ja astui
sitten mayain riemuksi sotaisassa puvussa ja kuninkaitten merkillä
koristettuna kuistikolle.

Pablo antoi lähtömerkin. Hän ratsasti peitsimiesten kanssa neliä
edellä pyssymiesten hitaasti seuratessa. He saapuivat kylään, joka
vilisi maya-sotilaita. Heti Pablon tunnettuaan vastaanottivat nämä
hänet huumaavin riemuhuudoin.

Pablo puhutteli heitä ystävällisesti, mutta riensi edelleen
tavatakseen Aranan. Kohta kylästä lähdettyään hän tapasi kenraalin.
Upseeriensa ympäröimänä, jotka melkein kaikki kantoivat valtion
sotaväen asepukua, ja ratsuväkieskadroonan saattamana hän tuli Pabloa
vastaan.

Ystävällinen hymy levisi Aranan vakaville kasvoille, kun hän näki
Pablon sotaisassa asussaan soreasti ratsastavan kohti kimollaan.

"Mayain kuningas", hän mutisi, "tuo on luotu sydämiä voittamaan".

Pablo tervehti kenraalia ja upseereja.

"Taivaalle kiitos, poikani, että näen sinut onnellisesti jälleen.
Sinä näet, että olemme matkalla hakemaan kuningastamme takaisin."

Hän kääntyi saattoineen. Pablo ratsasti kahden kesken hänen kanssaan
ja kertoi hänelle vaiheensa siitä lähtien, kun he olivat eronneet.

He saapuivat kartanoon, mihin Arana oli majoittunut upseereineen,
jotka tervehtivät nuorukaista riemukkaasti. Sitten Pablo vetäytyi
huoneeseensa.

Kenraali oli hänelle sanonut: "Kun meillä nyt kerran on
kahdeksantuhatta miestä aseissa, on meidän katsottava, että tulomme
tuottaa maalle hyötyä."

Pablo ei vastannut siihen mitään, minkä Arana hyvin huomasi. Koko
päivän kulki vielä ohi maya-joukkoja jalkaisin ja ratsain. Aranalla
oli tarkka selko molempien sotajoukkojen asemasta, ja hän tiesi
Chamulpon juuri yhtyneen Sarmientoon. Hän oli sen vuoksi joukoilleen
valinnut aseman, joka oli uhkaava niin Lerman kuin Sarmientonkin
armeijalle.

"Huomenna voit katsastaa joukkojasi, Pablo, ja ottaa
ylipäällikkyyden", sanoi kenraali.

"Minäkö?" kysyi Pablo hämmästyneenä.

"Niin", vastasi Arana ystävällisesti, "minua he eivät enää
tottele siitä hetkestä, kuin sinä olet täällä. Sinä, Nezualpillin
jälkeläinen, voit heiltä vaatia mitä vain; sinua he seuraavat
nurkumatta."

"Niinpä siis, padrino, minä nimitän sinut ylikenraalikseni."

Arana huomasi erinäisistä Pablon lauseista, että ylpeätä nuorukaista
oli conden leirissä varmaan kovin loukattu, mutta hän karttoi
kajoamasta siihen seikkaan. Että mayat, aivan miten Pablo käski,
olivat valmiit käymään joko conden tai Sarmienton kimppuun, siitä ei
ollut epäilemistä.

Vaikkapa Chamulpo saattoikin luulla mayain saapuneen hänen kutsuansa
noudattaen, niin se seikka, ettei sieltä käsin pyritty mihinkään
kosketuksiin hänen kanssaan, sai hänet hämmästymään, ja Sarmiento
katsoi tämän olosuhteisiin nähden suuren sotavoiman lähenemisen
sellaisen päällikön kuin kenraali Aranan johdolla vaaraksi itselleen.

Siten oli sodan ratkaisu kokonaan mayain vallassa.

Pablo nukkui yön levottomasti, sillä hänen mielikarvauteensa
sekaantui tunne suuresta vastuunalaisuudesta maata kohtaan.

"Olkoon miten tahansa, jos kerran olen vanhojen valtiasten
jälkeläinen, jos minua tottelee kahdeksantuhatta miestä
kohtalokkaalla hetkellä, niin tahdon kansalleni, tämän maan
kanta-asukkaille, taistella aseman, mikä sille tulee. Voi teitä, te
tyhmän ylpeät hidalgot, teillä on vapaita mayoja vastassanne."

Aamulla kenraali Arana oli järjestänyt kaikki mayojen joukot
paraatiasentoon ja hän pyysi Pabloa näyttäytymään sotureilleen.

Pablon ihastus sotaisasta näystä oli vielä suurempi kuin hänen
hämmästyksensä tuosta hänen mielestään suunnattomasta sotilaiden
paljoudesta.

Villeiltä nuo miehet tosin näyttivät, mutta he olivat hyvin
aseistettuja ja taisteluun tottuneita.

Kun Pablo lähestyi ja he näkivät kuningasten tähden hänen rinnassaan,
he kohottivat myrskyisiä riemuhuutoja. Pablo ratsasti molempien
rintamain välitse tervehtien sotilaita, jotka olivat tulleet
vapauttamaan nuorta kuningastaan. Loistavat silmät sanoivat hänelle
kaikkialla, kuinka suuri oli heidän ilonsa saadessaan nähdä hänet.

Sitten Pablo ratsasti takaisin kartanoon, ja hänen soturinsa
leiriytyivät uudelleen.

Tuskin hän oli Aranan ja upseerien kanssa ehtinyt taloon, kun
etuvartijoilta tuli ilmoitus, että kaksi kenraali de Lerman
lähettämää upseeria pyysi päästä kenraali Aranan puheille.

"Sinun täytyy ottaa heidät vastaan, Pablo."

"Olkoon menneeksi."

"Mitä aiot heille sanoa?" kysyi Arana hyvin vakavasti, "nyt on hetki,
jona sinun tulee punnita sanojasi".

"Padrino", sanoi Pablo, "ne ovat minua siellä kohdelleet kuin orjaa,
kuin elukkaa, siksi, että olen intiaani. He saavat tuntea, että minä
-- minä -- että heidän kohtalonsa on minun käsissäni."

"Ymmärrän suuttumuksesi, Pablo, mutta sinun täytyy se hillitä. Mitä
sinä sanoisit Lerman lähettiläille?"

Vähän mietittyään Pablo vastasi: "Minä sanoisin heille, jos he
kysyvät aikeitamme tai tarjoavat meille liittoa, että en voi vielä
ratkaista asiaa."

"Hyvä, mutta ei enempää. Jos Sarmientokin, kuten hän epäilemättä
tekee, lähettää sanansaattajan, niin vastaa hänelle samoin."

Lerman upseerit tuotiin sisään. Ne olivat sama adjutantti, joka
Lerman päämajassa oli ottanut Pablon vastaan, ja kapteeni, joka oli
taputtanut häntä olalle ja puhunut "kanelinkarvaisesta caballerosta".

Hämmästyen he näkivät edessään komean joukon vakavan ja
sotaisan näköisiä upseereja. Kenraali astui heitä vastaan ja
kysyi kohteliaasti: "Koskeeko sanomanne vain kenraali Aranaa
mieskohtaisesti, señorit, vai näiden joukkojen ylipäällikköä?"

Hieman epäröityään adjutantti sanoi: "Se koskee kyllä ensi sijassa
näiden joukkojen ylipäällikköä, jona luulimme kohtaavamme kenraali
Aranan."

"Näiden joukkojen ylipäällikkö on señor Reynador, jonka näette
edessänne; me tottelemme vain hänen määräyksiään."

Pablo, joka oli jutellut muutamien upseerien kanssa, kääntyi nämä
sanat kuullessaan, ja hänen uhkaava katseensa kohtasi upseereja,
jotka tämä äkkitapaaminen saattoi kovin hämilleen.

Pablo kysyi harkitun kohteliaasti: "Mitä hänen ylhäisyytensä tahtoo
minulle ilmoittaa?"

Äänellä, joka nyt osoitti ilmeistä kunnioitusta, vastasi adjutantti:
"Hänen ylhäisyytensä, valtion joukkojen ylipäällikkö, on antanut
meille toimeksi tervehtiä tämän sotavoiman johtajaa, lausua hänet
tervetulleeksi. Hänen ylhäisyytensä ei epäile hetkeäkään, että
pohjoisten vuorten sotaisa väestö on lähtenyt liikkeelle auttaakseen
valtiota sen ahdingossa."

Katse yhä uhkaavasti luotuna molempiin upseereihin Pablo sanoi
luontevan arvokkaasti: "Pyydän ilmilausumaan hänen ylhäisyydelleen
de Lermalle syvimmän kiitollisuuteni minulle maya-soturien
ylipäällikkönä osoitetusta kunniasta. Me olemme todella saapuneet
sotatanterelle varjellaksemme maan tärkeimpiä etuja ja tehdäksemme
kansalaissodasta lopun. Mutta nyt lähinnä otettavaan askeleeseen
nähden minun on pidätettävä ratkaisu toistaiseksi. Tämän pyydän
ilmoittamaan hänen ylhäisyydelleen."

Hän nyökäytti jäähyväisiksi päätään, ja molemmat tästä vastaanotosta
perin ällistyneet upseerit, jotka kuuluivat maan ylhäisimpiin
sukuihin, kumarsivat ja lähtivät.

"Mainiosti, poikani!" kuiskasi hänelle Arana, "synnynnäinen reynador.
Nuo ylpeät hidalgot muistavat tämän vastaanoton."

"Oh, sinä et usko, padrino, kuinka sydämeni kiehui vihasta; juuri nuo
samat ne tekivät minusta pilkkaa."

"Sitä parempi. Sinä olit todellinen caballero."

"He saavat vavista edessäni, nuo kurjat valkoiset. Minä olen kärsinyt
enemmän, kuin ihminen kestää."

Varovainen kenraali ei vastannut mitään.

Hallituksen joukkojen päämajassa herätti tieto molempien
upseerien osaksi tulleesta vastaanotosta ja Pablon heille antama
vastaus suurta hämmästystä. Upseereilta oli mennyt halu pitää
pilkkanaan "kanelinkarvaisesta caballerosta", jolla oli takanaan
kahdeksantuhatta miestä valmiina taisteluun. Lerma kysyi don
Antoniota; tämä ei ollut vielä palannut.

Päivän kuluessa ilmestyi mayain leiriin naurettavasti koristeltu
mulatti, eversti Limonada, sydämellisesti veljinä tervehtääkseen
kenraali Aranaa ja hänen urhoollisia joukkojaan, jotka kai olivat
saapuneet kenraali Sarmienton avuksi taistelemaan hallituksen
sietämätöntä sortovaltaa vastaan.

Hänet kenraali Arana palautti samalla tavoin kuin Pablo Lerman
upseerit.

Sitten ilmestyi Chamulpo suuren saattueen kera leirin rajalle
nähdäkseen kalliin ystävänsä Aranan ja lausuakseen pohjoisesta
saapuneet veljet tervetulleiksi.

Hänet oli Pablon käskystä muita mutkitta käsketty takaisin, eivätkä
vartijain katseet olleet näyttäneet lainkaan ystävällisiltä. Chamulpo
palasi aivan tyrmistyneenä.

Mayat olivat Tenangalta saaneet kuulla, kuinka Chamulpo oli väijynyt
Jungunan pojan henkeä.

Sarmientonkin leirissä vallitsi lähettilään palattua suuri hämmästys.

Pablo käyskeli syvissä mietteissä.

Kenraali Lerman esittämään yhteiseen neuvotteluun hän ei ollut
suostunut.

"Minä en antaudu noiden espanjalaisten pilkattavaksi", hän
vastasi kenraali Aranan kysymykseen, "he käyttävät meitä vain
välikappaleenaan, jonka sitten halveksien heittävät pois".

"Ja mihin katsot meidän parhaaksi ryhtyä, Pablo?"

"Mayat, jotka minussa näkevät muinaisen valtansa viimeisen edustajan,
saapuivat minua vapauttamaan. He ovat tarkoituksensa saavuttaneet.
Miksi he vuodattaisivat vertaan? Me palaamme pohjoiseen, missä asumme
vapaina; taistelkoot nämä täällä riitansa loppuun."

Arana, jolla oli toiset ajatukset, huomasi, ettei vihastuneen
nuorukaisen kanssa nyt käynyt puheleminen, ja vaikeni.

Seuraavana aamuna Tenanga astui Pablon huoneeseen.

"Donna Maria tahtoo puhutella sinua, herra."

Pablo hätkähti, ponnahti sitten ylös, syöksyi ovelle. Siinä oli
tummassa ratsastuspuvussa hänen siskonsa, ja vienot silmät katsoivat
häneen pelokkaasti.

"Mariquita, siskoni, sinä tulet luokseni? Kuinka sinä jälleen näytät
terveeltä! Kuinka olen iloinen! Istuhan. Sinä olet taas omiesi
luona. Miten donna Inez voi? Mutta mikä sinun on? Miksi näytät niin
pelästyneeltä? Etkö ole Pablon, veljesi luona?"

"Ihmiset sanovat, että olet muuttunut pahaksi, sitten kun sinusta on
tullut suuri kenraali."

Pablon kasvoille lennähti varjo.

"Pahaksiko, Mariquita? Ei, minulla on heidän silmissään vain se vika,
että olen ruskeaihoinen intiaani."

"Sinä olet minun veljeni ja minä sinun sisaresi", sanoi Maria
päättävästi.

"Niin, kyllä, koko elinikämme."

"Varmasti! Ja nyt minä pyydän sinua tulemaan kanssani isoisän luo,
hän tahtoo puhutella sinua."

Pablo nousi.

"Hän odottaa sinua upseereineen leguan päässä täältä."

"Ovatko he lähettäneet sinut luokseni?"

"Ovat, minut, koska olen sinun sisaresi. Isoisä on hyvin hyvä, ja
hän on ollut kovin vihoissaan siitä, että sinua kohdeltiin pahoin
neuvottelun aikana, hän, joka tahtoi kiittää sinua kaikesta, mitä
olet tehnyt minun hyväkseni. Nyt hän on lähettänyt minut sinua
noutamaan. Isoisä sanoo, että maan kohtalo on sinun käsissäsi, ja
ennenkuin arpa lankeaa, hän tahtoisi puhua kanssasi; sitten voit
kyllä tehdä, mitä katsot parhaaksi. Nyt on vanhus tullut enemmän kuin
puoli matkaa sinua vastaan, vaikka sinun nuorempana olisi pitänyt
mennä hänen luokseen. Minä en ymmärrä maan kohtalosta mitään, tiedän
vain, että isoisä on herttainen, hyvä mies ja että sinä olet veljeni.
Ja jos tahdot nähdä minun itkevän, niin sano vain, ettet tule."

Hellimmällä äänellään Pablo vastasi: "Siskoseni älä itke, minä tulen
kanssasi."

Oikea airut oli lähetetty hänen luokseen.

"Kas niin, nyt on kaikki hyvin", ja Maria hymyili silmät kyynelissä.
"Ei, mutta miten kauniilta sinä näytät asepuvussasi, Pablo, paljon
kauniimmalta kuin kukaan meidän caballeromme."

Silloin ei Pablokaan voinut olla hymyilemättä, ja hän kysyi: "Oletko
tullut yksin?"

"En, don Antonio on täällä kanssani."

Oven ulkopuolella seisoivat Arana ja d'Irala, he olivat kuulleet
keskustelun ja astuivat nyt sisään.

"Onnittelen sinua päätöksestäsi keskustella kenraali Lerman kanssa,
Pablo."

Pablo oli jälleen käynyt hyvin vakavaksi, mutta tervehti
sydämellisesti don Antoniota, joka liikuttuneena kiitti häntä Marian
pelastamisesta.

Jo odottivat ratsut pihalla. Arana oli käskenyt kolmekymmentä
upseeria ja viisikymmentä ratsusotilasta saattamaan Pabloa.

Pablo auttoi Marian satulaan.

Ihmeekseen hän näki silloin edessään Tanubin, joka kummallisessa
sota-asussaan tervehti häntä syvään kumartaen.

"Oi Tanub, kuningasten hautain vartija, kuinka olet tullut tänne?"

"Minä olen vanha maya-soturi, Hualpa, kuningas, ja tahdon kuolla
taistelussa niinkuin kaikki muutkin. Tahdon kamppailla kuninkaani
rinnalla ja sitten kohota aurinkoon."

Pablo puristi vanhuksen kättä ja nousi ratsulleen.

Nopeasti he ratsastivat sitä paikkaa kohti, missä de Lerma odotti
Pabloa.

Kiertäessään erästä metsikköä he näkivät edessään ratsasjoukon,
jonka etupäässä oli kazike Chamulpo, ja aivan hänen vieritseen Pablo
karahutti eteenpäin. Hämmästyneenä, miltei kauhuissaan, Chamulpo
tuijotti Pabloon, jonka silmät tuhoa uhkaavasti olivat luodut häneen.

"Toisen kerran minä kohtaan sinut, ketchien päällikkö, varo kolmatta
kertaa."

Hän viittasi käskevästi kädellään, ja kaikki antoivat tietä hänelle
ja hänen saattueelleen.

Chamulpo loi hänen jälkeensä raivoisan katseen.

Mutta Arana kuiskasi vanhimmalle upseereistaan: "Ratsasta takaisin ja
käske kaikki aseisiin, ikäänkuin kapinallisten hyökkäyksen varalle.
Chamulpolla ei ole enää mitään menetettävää, meidän täytyy olla
valmiina kaikkeen."

Upseeri ratsasti kiireesti leiriin takaisin.

Don Antoniolle Arana sanoi: "Pankaa heti upseeri viemään sanaa,
että koko sotajoukkonne on asetettava taistelujärjestykseen. Nyt
kun Chamulpo-susi on nähnyt meidän ratsastavan conden luo, on
pelättävissä, että teitä vastaan tehdään äkkihyökkäys."

D'Irala nyökkäsi päätään.

Kohta ratsasjoukko jo näki palmuryhmän, jonka luo kenraali Lerma oli
pysähtynyt.

Heidän lähestyessään kaikki nousivat siellä ratsuilleen. Pablo
saattueineen ratsasti hitaasti upseeriryhmää kohti. Kun kenraali
Lerma ratsasti muutamia askelia vastaan ja otti hatun päästään,
kannusti Pablo hevostaan, karahutti conden luo ja kumarsi hattu
kädessään syvään vanhukselle.

Tämä ojensi hänelle kätensä.

"Minä iloitsen, señor Reynador", sanoi Lerma, "tervehtiessäni teitä
tämän maan muinaisten hallitsijain jälkeläisenä, ja käytän samalla
tilaisuutta lausuakseni teille hartaimmat kiitokseni ritarillisesta
avusta, jonka olette antanut lapsenlapselleni."

Pablo kumarsi.

"Kenraali Arana?"

Tämä ratsasti lähemmäksi.

"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, kuultuani teistä niin
paljon hyvää varsinkin ystävältäni Callegolta."

Espanjalaiset upseerit näkivät hämmästyksekseen Pablon uljaan,
ritarillisen olennon ja hänen rinnallaan Aranan arvokkaan
soturihahmon.

"Isänmaallemme paljon merkitsevä hetki tuo meidät tässä kohtaamaan
toisiamme, señor Reynador. Minä olen vielä vanhoilla päivilläni
tarttunut aseisiin isänmaan vaatiessa, olen käynyt vaikeata
taistelua, ja nyt, Chamulpon liityttyä kapinallisiin, olen vaarassa
joutua tappiolle."

Pablo, jossa vanhan sotapäällikön ylevä arvokkuus herätti syvää
kunnioitusta ja jonka vihaa lauhdutti tällainen vastaanotto upseerien
nähden, vaikeni.

"Tahdotteko, señor Reynador, että kapinalliset, jotka ilmankin
ovat peittäneet tämän poloisen maan verellä ja raunioilla, että
satamakaupunkien roistoväki, rotumme hylkiöt, lopullisesti voittavat,
niin teidän tarvitsee vain vetää pois se mahtava sotavoima, jota
johdatte, ja minä en enää voi pitää puoliani ylivoimaa vastaan.
Guatemalan kohtalo on silloin ratkaistu. Te näette, että olen täysin
avomielinen teitä kohtaan; caballero puhuu caballerolle."

"Teidän ylhäisyytenne", sanoi Pablo, "mayat, jotka tuolla seisovat
aseissa, ovat saapuneet tänne kiintymyksestä minuun, kuningassukunsa
viimeiseen vesaan. Minä en voi ilman muuta panna alttiiksi heidän
vertaan enkä sitä tee, ellei intiaanien asemaa tässä maassa
paranneta."

"Puhukaa."

"Laki julistaa tosin meidät tämän maan lapsina valkoisten kanssa
tasa-arvoisiksi, mutta se tasa-arvoisuus on vain paperilla. Kaikki
valta on valkoisten käsissä, intiaani on halveksittu orja kuten
ennenkin. Niin ei saa täst'edes olla.

"Jos mayain tulee seurata minua taisteluun hallituksen puolesta,
niin minä vaadin siltä oikeuksia, jotka tekevät meidät täysin
valkoisten vertaisiksi. Minä vaadin intiaaneille riittävästi
kouluja sekä oikeudenmukaista osuutta hallinnossa ja sotajoukossa.
Valloittajien jälkeläisten tulee tottua palvelemaan ja seurustelemaan
intiaaniupseerin kuin vertaisensa kanssa."

"Señor Reynador," vastasi Lerma, "minulla on täysi valtuus, ja
minä vakuutan teille sen, mitä vaaditte, hallituksen nimessä ja
kunniasanallani. Se vastaa sitäpaitsi täydelleen minun käsitystäni ja
toiveitani, samoin myös hänen ylhäisyytensä presidentin."

"Hyvä teidän ylhäisyytenne. Minä kutsun heti palattuani mayain
heimopiirit koolle neuvotteluun ja ilmoitan niiden päätöksen
viipymättä teidän ylhäisyydellenne."

"Te pelastatte isänmaanne perikadosta, señor."

Lerma puristi lämpimästi nuoren päällikön kättä.

"Näkemiin asti."

Pablo tervehti kunnioittavasti kenraalia, sitten kylmemmin hänen
takanaan pysytelleitä upseereja, joiden päät paljastuivat kuin
komennosta; myöskin intiaaniupseerit nostivat lakkejaan, ja Pablo
saattueineen karahutti pois.

"Pablo", sanoi Arana heidän ratsastaessaan kahden muiden edellä,
"olen iloinen; ne olivat jalon valtiaan sanoja".

"Sisareni, padrino, käänsi jälleen katkeran mieleni. Niin, heidän
täytyy antaa meille arvo; he saavat nähdä mayain taistelevan."

Keveää laukkaa he olivat ehtineet lähelle samaa metsikköä, jonka
luona Chamulpo oli tullut heitä vastaan, kun Tenanga päästi kaikuvan
varoitushuudon.

Notkelmasta kohosi ikäänkuin maasta nousten pitkä rivi peitsimiehiä,
kiitäen ratsuillaan hurjasti huutaen heitä kohti.

"Vasemmalle!" komensi Arana, ja kuuliaisesti kaikki käänsivät
hevosensa sinnepäin. Sataakaan askelta he eivät olleet ehtineet, kun
puiden molemmilta puolin ilmestyi vahvoja ratsujoukkoja, jotka jo
olivat järjestetyt hyökkäystä varten, kahteen osastoon. Viholliset,
joiden johdossa ratsasti Chamulpo, pysähtyivät hämmästyneinä.

"Kuninkaanne luo, mayat!" huusi Pablo kaikuvasti ja veti miekkansa.
Jo ratsastivat osastot vastaan. Rivien yläpuolella liehui mayain
ikivanha sotamerkki: vihreä vaate kultaisessa verkossa, pitkän
keihään kärjessä. "Alas nuo petturit!"

Jo tulivat heitä vastaan Chamulpon ratsumiehet, kazike etumaisena.
Pablo kannusti kimoaan, ratsu teki valtavan hyppäyksen, ja
nuorukaisen välähtävä miekka upposi sen miehen päähän, joka niin
kauan ja kiihkeästi oli väijynyt hänen henkeään. Chamulpo suistui
maahan. "Sanoinhan sinulle, murhaaja: varo kolmatta kohtaamista",
mutisi Pablo.

Jäljestä hyökkäsivät hänen hurjasti riemuitsevat ratsumiehensä;
vihollinen kääntyi pakoon jättäen kentälle kuolleita ja
haavoittuneita.

Silloin mayain torvet puhalsivat pysähdysmerkin, ja kuuliaiset
ratsumiehet seisahtuivat ja kokoontuivat.

Notkelmasta nousi nyt taajoin joukoin pyssy- ja keihässotureita.
Conden armeijan puolelta kuului tykin jyskettä.

Mutta jo lähenivät juoksujalkaa mayain ampujat joutuen heti
raivoisaan laukausten vaihtoon Chamulpon väen kanssa.

"Kokoa ratsuväki ja johda se tuonne, Pablo", sanoi Arana osoittaen
hänelle asemaa, "minun täytyy ottaa ylijohto täällä. On käynyt,
niinkuin pelkäsin." Hän viittasi erääseen kukkulaan päin. "Tuolla
tapahtuu ratkaisu. Toivottavasti Sarmiento tapaa hallituksen joukot
valmiina."

Pablo johti ratsumiehet sinne, mihin Arana määräsi.

Kaikki maya-joukot marssivat nyt esiin äänettömän kuuliaisina kuin
intiaanit ainakin.

Tykin jyske yltyi yhä siellä, missä Lerma taisteli, ja pyssyt
paukkuivat lakkaamatta.

Chamulpon väki oli peräytynyt. Arana ajatti sitä heikosti takaa ja
kohdisti koko voimansa siihen kukkulaan, jota hän äsken oli Pablolle
osoittanut.

Sille ilmestyi vahvoja jalkaväkijoukkoja ja kuusitykkinen patteri.
Sarmiento tiesi hyvin, että tämä kumpu esti mayoja ajoissa yhtymästä
condeen, ja toivoi valloittavansa tämän, ennenkuin Arana ehti apuun.
Sitten hän kyllä oli suoriutuva mayoista, joilla sitäpaitsi oli
Chamulpo vastassaan. Mayain nopea taisteluun sekaantuminen samoinkuin
se, että hän kohtasi conden joukot taistelujärjestyksessä, oli
hänelle yllätys, joka pakotti sitä pikemmin valtaamaan kukkulan.

Pablo ratsumiehineen pysähtyi taustalle. Huomatessaan, miten
vaarallinen kukkulan joutuminen vihollisen valtaan oli ja miten
tulisesti taisteltiin leirin ympärillä, jota vastaan Sarmiento teki
hurjia hyökkäyksiä, hän päätti ratsuhyökkäyksellä vallata kukkulan.

"Mayat!" hän huusi ratsumiehilleen, "tuo kukkula on vallattava".

Kumea riemuhuuto vastasi ruskeain ratsumiesten riveistä,
ja harjaantunut väki järjestyi miltei komentamatta leveään
hyökkäysrintamaan.

Liian myöhään älyttiin kukkulalla heidän uhkapäinen aikeensa. Siellä
oli tykit suunnattu kohtaamaan odotettua jalkaväen rynnäkköä, nyt
koetettiin niitä kiireesti kääntää.

Jo lähtivät Pablon eskadroonat liikkeelle.

Kukkulalla joutuivat tykit valjashevosineen epäjärjestykseen,
kun niitä yritettiin kääntää. Kiireesti juoksi pyssymiehiä sille
sivustalle, jolta ratsuhyökkäys uhkasi.

Mutta mayain ratsurintama, Pablo etumaisena, vanha sotamerkki päitten
päällä, kiiti piittaamatta vihollisten huonosti tähdätystä tulesta
riemuhuudoin rinnettä ylös.

_"Ala! Ala!"_ kaikuu sotahuuto. He ovat jo harjalla, kolmena osastona
he syöksyvät vihollisriveihin hakaten ja ratsastaen kaikki kumoon.

_"Ala! Ala!"_ Tykkimiehet hyppäävät vetohevosten selkään ja lähtevät
karkuun, hurjasti paeten syöksyy jalkaväki pois julmistuneet mayat
kintereillään.

Pakenevan jalkaväen sivulle ilmestyvät maya-pataljoonat suunnaten
tulensa siihen; silloin ei enää mikään voi pysähdyttää silmitöntä
pakoa.

Conde oli nähnyt uhkarohkean ratsurynnäkön, joka suoritettiin niin
loistavasti; hän käytti suotuisaa tuokiota hyväkseen ja yhtyi nyt
koko voimallaan hyökkäämään.

Mayain kiivas tuli läheni yhä, jo kokoontuivat Pablon ratsumiehet
uuteen rynnäkköön. Silloin Sarmiento näki, että kaikki oli mennyttä,
ja kääntyi ratsuväkineen kiireesti pakoon. Conden peitsimiehet
ajoivat häntä takaa.

Vastarinta oli lakannut, kaikki pakenivat henkensä edestä. Tykit
jäivät paikoilleen, tykkiväki juoksi tiehensä; vastustajat oli
kokonaan muserrettu ja vaarallinen kapina lopetettu yhdellä iskulla.

Tien vierellä Pablo näki ryhmän sotureitaan erään kaatuneen
ympärillä. Hän ratsasti lähemmäksi ja tunsi kaatuneen. Se oli Tanub,
joka jousi kädessä kummallisessa sota-asussaan lepäsi pää erään
mayasoturin polven varassa.

Pablo hypähti ratsultaan ja astui luo.

Tanub, jolla oli kuolettava luoti rinnassaan, tunsi hänet.

"Oi terve, mayain kuningas!"

"Vanhusparka!"

"Tanub ei ole parka. Hän kuolee maya-soturina ja nousee iäiseen
aurinkoon", sanoi hän piipittävällä äänellään tuskin kuuluvasti.
"Kuuletko, mitä puut puhuvat? Ymmärrätkö, mitä tuuli kuiskaa? Ne
iloitsevat kaikki, että suuri soturi kohoaa aurinkoon. Tanub on
onnellinen -- onnellinen."

Näin sanoen erkani kuningasten hautain vartija elämästä.

Illalla. Arana ja Pablo kohtasivat Lerman ja Callegon esikuntineen.

Isällisen hellästi vanha conde sulki Pablon syliinsä.

"Kuka johti tuota ihmeteltävää ratsuhyökkäystä kukkulalle?" kysyi
Callego.

"Mayain kuningas itse vei ratsumiehensä taisteluun", sanoi Arana.

"Se oli meidän voittomme, señor Reynador; me olimme täällä pahassa
ahdingossa."

Adjutantti ja kapteeni ratsastivat nyt Pablon luo hattu kädessä.

"Annatteko meille, señor, jalomielisesti anteeksi?"

"Me olemme nyt aseveljiä, señorit, olemme taistelleet yhteisen
isänmaan puolesta; se on side, jonka toivon kestävän", sanoi Pablo
ojentaen heille kätensä.

Jungunan pojalle osoitettiin voittoisain soturien piirissä suurta
ihailua. Hän valloitti sielläkin kaikkien sydämet. Seuraavana päivänä
hän näki donna Inezin ja Marian, jotka molemmat tervehtivät häntä
rakkaasti. Maria oli ruskeasta veljestään ylpeämpi kuin koskaan.

Neuvoteltuaan kenraali Aranan ja mayain johtajien kanssa
Pablo päätti palata kotiin soturien kanssa, jotka olivat
tulleet häntä vapauttamaan ja joiden nyt oli aika taas tarttua
kotoisiin askareihinsa taisteltuaan kuninkaansa puolesta ja maan
pelastamiseksi. Kenraali Lerma, joka nyt helposti saattoi suoriutua
kapinallisten hajoitetuista rippeistä, oli samaa mieltä. Mayat olivat
haudanneet kuolleensa ja varustautuivat lähtöön. Haavoittuneet jäivät
hyvään hoitoon voidakseen parannuttuaan tulla jäljestä.

Raskas oli Pablon ero valkeasta sisarestaan, ainoasta olennosta, joka
elämän aamusta alkaen oli kiintynyt häneen hellän rakkauden sitein.

"Sinä olet kuningas, varmaan sinä nyt unohdat minut", sanoi tyttö
kyynelet silmissä.

"Mariquita, minä olen sinun veljesi. Jos olet hädässä, niin kutsu
minua; kaikki, mitä minulla on, henkenikin, kuuluu sinulle", vastasi
nuorukainen syvästi liikuttuneena.

"Niin, olenhan minä sinun siskosi pienestä pitäen; sinun täytyy myös
rakastaa minua, Pablo. Ja jos valkoihoiset loukkaavat sinua siksi,
että olet ruskea, niin tule minun luokseni; ei kukaan ymmärrä sinua
niinkuin minä."

Pablon käskystä otettiin mukaan Tanubin, vanhan maya-soturin ruumis,
joka oli palsamoitu alkuasukasten tavalla. Hän, joka eläessään oli
niin uskollisesti vartioinut kuningasten hautoja, oli vartioiva niitä
vielä vainajanakin.

Saattona lukuisa joukko uskollisiaan Pablo lähti kuningasten
palatsille, jonne vanhus juhlallisesti haudattiin.

Soturiensa ympäröimänä Pablo seisoi syvän liikutuksen vallassa
isiensä raunioituneen huoneen pengermällä. Niinkuin nuo rauniot yhä
vielä todistivat muinaista kukoistusta, niin todisti maya-heimojen
mahtava nousu hänen avukseen kansan järkkymätöntä uskollisuutta
vanhaa hallitsijasukua kohtaan.

"Minä tahdon sen teille palkita", lupasi hän sydämessään, "ja
kohottaa teidät tomusta, jotta kerran voitte kantaa päänne yhtä
korkealla kuin valloittajain ylpeät jälkeläiset".

Hallitus piti, mitä Lerma oli Pablolle luvannut. Pablo itse tuli
ensimmäisen kamarin elinkautiseksi jäseneksi ja sotavoimain
ylipäälliköksi pohjoisessa piirissä, missä asuu vain mayoja.

Elämänsä hän omisti kansansa kohottamiseksi; mutta rakkain kaikista
olennoista maan päällä oli hänen valkea sisarensa Mariquita, johon
kummallinen kohtalo hänet niin varhain oli yhdistänyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningasten jälkeläinen - Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.