Title: Valekuollut - Romaani
Author: Jókai, Mór
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valekuollut - Romaani" ***


VALEKUOLLUT

Romaani


Kirj.

MAURI JÓKAI


Suomennos



Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.



I.


Hurskaat jesuiitat olivat kokoontuneet luostarinsa ruokasaliin
salaiseen neuvotteluun. Käsiteltävä asia oli varmaan erittäin tärkeä,
sillä mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä kimakammiksi muuttuivat
neuvottelijani äänet, liikkeet tulivat vilkkaammiksi ja kasvot
punoittavammiksi. Latinalaiset puheenparret kalskahtelivat toisiaan
vastaan kuin terävät miekat. Vihdoin lopetti priori mahtisanallaan
tämän kinastelun. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohautellen
jälleen jykeviin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan
sanomatta eteensä, ikäänkuin he olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä
esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun. Mitä asiaa olivat sitten nuo
kunnianarvoisat herrat sellaisella innolla ja niin kiihkeästi
riidellen pohtineet? Sen saamme tietää aivan yksinkertaisesti
seuraavasta: Koko neuvottelun ajan oli oppilas Johannes kyyröttänyt
uuninloukossa, sillä hänen velvollisuutensa oli lämmittää ruokasalia
sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut jokaisen sanan. Kun
arvoisat isät sitten kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi
hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin
askelin keittiöön.

Keittiömestari ei ollut läsnä. Tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin
sillä hetkellä ollut muita asukkaita kuin oppilas Samuel. Tämä istua
kökötti lattialla olevan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli
pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitä vastoin lyhyt ja paksu. Toisen
yllä oli levätti, ja toista verhosi paksu kaapu. Molemmat olivat
likaiset ja rikkinäiset, vahvistaen esimerkillisesti todeksi vanhan
kultaisen sananlaskun: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä
puvussa."

Saavissa oli kaikenlaisia keittiötaiteen mestariluomien jäännöksiä,
joita siihen päivittäin kaadettiin. Sitten vietiin nämä herkut
läävään porsasten juhlapäivällisten lisäämiseksi. Vienti oli näiden
molempain oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen
pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn korennon
avulla, kantaen saavia olkapäällään.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei keittiömestari ollut paikalla,
hyökkäsi hän ahnaasti saavin kimppuun ja alkoi innokkaasti kaivella
sen sisältöä. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka
näyttivät olevan ottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan
jätteitä, juustonkuoria, vihanneksia y.m. Nämä tavarat hän osasi
erinomaisen näppärästi käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen,
nimittäin ravinnokseen.

"Jätä jotakin Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään
polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut vastata mitään siitä tärkeästä syystä, että hänen
molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja
herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu.
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja huudahti: "Pois käpäläsi astiasta,
jätä sioillekin jotakin!"

Johannes nouti korennon. "Tartuhan toiseen päähän!" kehoitti hän
tankoa ojentaen.

"Ei maksa vaivaa. Siegfried kantaa kyllä yksinkin saavin lättiin."

"Mutta Siegfried ei ole täällä."

"Hän tulee pian -- kuulen jo hänen askeleitansa ulkoa."

"Sitä paitsi ei hän tästä alkaen enää tule olemaankaan täällä
hyväntahtoisesti toimittelemassa meille kuuluvia töitä. Uuninloukossa
istuessani kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"No, mitä he puhuivat?"

Molemmat istuutuivat saavin laidalle.

"Linnan Domicella vaatii kasvattajaa pojalleen, joka on pieni
paholainen, kuten tiedät. Hän haluaa, että isät antaisivat tälle
hyvän kasvattajan."

"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."

"Niin, hän viheltelee kirkossa."

"Ja panee tulikiveä suitsutusastiaan."

"Ja kiroilee -- kaikkien pyhimysten ja kummitusten nimessä."

"Sitä paitsi hän kiusaa eläimiä."

"Niin. Hän pisti kerran palavan taulan minun aasini korvaan, jolloin
eläin tuskasta raivostuneena polki rikki minun rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalaton kuin hänen äitinsäkin. Ja
tänään väitti guardiani, että tuo äiti on kaikkien miesten perikato.
Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luullakseni on linnan valtijatar noita, joka asettaa miesten suuhun
suitset ja ratsastaa heillä Valpurinyönä Brockenille."

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on
tehnyt syntiä kaikkia käskyjä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää.
Lopuksi hän mainitsi, että tuo julma rouva on tappanut miehensä
myrkyllä, jota hän oli kaatanut juomaan."

"Se voi kyllä olla mahdollista. Minullekin hän antoi kerran juotavaa,
kun vein kirjeen luostarista, ja varmaan oli siinä myrkkyä, sillä
koko yön kirveli vatsaani niin hirveästi, etten voinut lainkaan
nukkua."

"Priori sanoi myös, että tuo suojelusherrattaremme ja hänen poikansa,
tuleva suojelusherramme, ovat sellainen karvas kalkki, joka on
annettu meille rangaistukseksi. Hän tahtoi lisäksi tietää, oliko
kukaan veljistä halukas vapaaehtoisesti lähtemään nuoren herran
opettajaksi."

"Voin mielessäni kuvitella, millaiseen tuskaan isät tulivat."

"Sanohan muuta! Yksi väitti, että hänellä on kylmänvihat jaloissa,
toisella oli maksa kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti
slaavilaisia kieliä, ettei sen tähden kyennyt opettajaksi, neljäs
sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei
milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Luulen, että he lähettävät Siegfriedin sinne."

"Miten sinä sen saatoit arvata?"

"Sille raukallehan tavallisesti aina käy huonosti."

"Sanohan muuta! Kun eräs isä sanoi Siegfriedin olevan liian nuoren
sellaiseen toimeen, totesi priori hänen kyllä olevan nuoren, mutta
ankaran tavoiltaan. Toiset arvelivat, että hänet siten saatetaan
suorastaan pahan hengen kiusattavaksi. Mutta priorin mielestä oli
hänen palkkansa ja riemunsa sitä suurempi, jos hän vain suoriutuisi
tuosta työstä kunnialla. Jotkut toiset vielä arvelivat, että hän
on vasta palvelusveli, jolloin priori ehdotti, että hänet heti
nimitettäisiin isäksi. 'Se on mahdotonta!' huusivat kaikki yhteen
ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä', määräsi priori. Tämän
kuultuaan taipuivat kaikki ja jupisivat: 'Annetaan hänelle isän
arvonimi, ja menköön sitten linnaan!'"

Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.

"Siellä koittaa Siegfriedille suloiset päivät", ivailivat he.

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa luostarin takaportilta
päin, johon hetken kuluttua kolkutettiin.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan
velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"Kuuletko -- Siegfried kai siellä kolkuttaa?" arveli Johannes.

"Kolkuttakoon!"

"Mene heti aukaisemaan!"

"Mene sinä!"

"En löydä jalkojani, en osaa erottaa, mitkä näistä neljästä minulle
kuuluvat."

Mutta Samuel otti uunista hehkuvan hiilihangon ja kosketti sillä
pikimmältään yhteen noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa
Johannes, jolle se kuului, hyppäsi kiukustuneena seisaalleen ja
tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen noudatti esimerkkiä,
ja molemmat pojat alkoivat vimmatusti kynsiä ja repiä toisiansa
sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui
jäännössaavikin ja tyhjensi monipuolisen sisältönsä lattialle.

Tapeltuaan sitten kyllikseen nousivat toverukset vihdoin ja alkoivat
siistiä vaatteitansa.

"Nosta saavi kohdalleen ja korjaa jätteet lattialta, koska sen kerran
kaadoitkin!" komensi toinen. "Sinä tyrkkäsit minua", puolusteli
toinen. "Kun keittiömestari tulee, saat selkääsi."

"Sinä myös. Luuletko sinä sitten ilman pääseväsi?" Ja niin he
riitelivät kummankaan yrittämättä korjata vahinkoa.

Sillä välin oli takaportille kolkuttaja odottanut turhaan
avaamista. Kun sitä ei tapahtunut, lähti hän kärryineen suurelle
portille, aukaisi sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen
huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkinlaiset kehnosti kokoonkyhätyt
kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan kitisivät pahaa
ennustavasti. Pyörät lenkkasivat surkeasti sinne tänne, jättäen
jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja
veti perin laiha aasi, ja kärryille oli ladottu kaikenlaisia
elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut
haalimaan kokoon.

Tällaista keräystoimintaa sanottiin "temporiseeraamiseksi".

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja itse. Hän
tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöstään riippuvalle
kivitaululle. Samalla hän arvosteli ankarasti tuomisia. Ylipäänsä oli
"temporiseeraus" hänen mielestään sillä kertaa tuottanut sangen vähän
ja huonoa tavaraa; munat olivat mädänneitä, jauhot karkeita j.n.e.

Keräilijä sai sen johdosta kuulla kovia sanoja. Taloudenhoitaja
kunnioitti häntä kaikenlaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla
latinalaisilla arvonimillä. Siegfried kuunteli niitä nöyrästi ja
mitään vastaamatta, pää surullisesti painuksissa. Mustan munkkikaavun
päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta
valui suuria sadepisaroita rinnalle. Hamppuköydellä kiinni vyötetyn
kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Sandaalinsa oli Siegfried
riisunut pois ja sitonut sauvan päähän, sillä sadeilmalla ei niistä
ollut mitään hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoin, mutta väsynyt,
läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Keittiömestari kutsui
häntä:

"Hoi, Siegfried!" Niin kiljui keittiössä vihainen ääni.

Keittiö oli muhkea. Vielä nykyään, kun luostari jo on raunioina,
luulisi sen jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi.
Todellisuudessa on torni aikoinaan ollut vain keittiön mahtava
savutorvi.

Siegfriedin oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä tämä
suurenmoinen keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja
heti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti
häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi
pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten
puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia,
ja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin
tuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja
kääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin
hieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan
saakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.

Hänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja
kärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu
tonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla
syynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli
tullut suoraan lämpimään keittiöön.

Taloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita.
Hän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti
kumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa
kukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät
selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa,
ja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he
jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?" tiuskasi
taloudenhoitaja.

"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin
kylkeen", vastasi Johannes.

Taloudenhoitaja jätti hänet rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.

"Entä sinä? Mistä sinä olet saanut otsaasi tuon haavan?"

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella,
mutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi:
"Puraisin sen siihen itse."

"Millä ihmeen tavalla sinä olet voinut purra itseäsi otsaan?"

"Kuvastimessa."

"Kuinka?"

"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."

Taloudenhoitaja puri huultansa, mietti vähän ja julisti sitten
seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti puolustautunut, saa selkäänsä
kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka on kömpelösti
puolustautunut, saa kolmekymmentä sivallusta."

Sen kuultuaan alkoivat pojat itkeä kauheasti ja vuodattaa
katkeria kyyneliä, mutta kun taloudenhoitaja samalla käänsi
vähän selkäänsä, iskivät he salavihkaa silmää toisilleen. Tuo
silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!"
Mutta taloudenhoitaja oli jo entuudestaan tottunut veitikkain
ajatusjuoksuun. Hän päätti sen tähden panna rangaistuksen tällä
kertaa äkkiä täytäntöön ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa,
jolla tekisi tyhjäksi kaikki salaiset sopimukset.

"Siegfried", sanoi hän käskevästi, "tule lähemmäksi!"

Puhuteltu totteli.

"Tällä vitsalla on sinun iskettävä noiden pahantekijäin selkään
tuomitut lyönnit. Tuossa on... He!"

Sanottuaan sen ojensi tuo ankara tuomari Siegfriedille notkean,
suolavedessä kastellun pähkinäraipan.

Pojat alkoivat ulvoa kahta kauheammin.

Siegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen
itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa
kiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat,
pää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti
uhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia
ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan
heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en
voi sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. "Luuletko
vielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet
orjain orja!"

Ja ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle
luostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies
hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys
vaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas,
posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä
olleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

"Anna anteeksi, isä!" sopersi hän.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka
tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen
kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen
olemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut
liikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja,
ei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua
tanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.

Mutta ohjesääntö määräsi toisin.

Hän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä
asuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä,
minkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis
pieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä
lähimmäiselleen.

Mutta hänen oli opittava tietämään sekin.

Samassa kuului priorin ääni eteisestä:

"Siegfried! Tule tänne!"

Siegfried hengitti keveämmästi. Hän antoi pähkinävitsan
taloudenhoitajalle nopeasti takaisin ja virkkoen: "Priori kutsuu
minua", valmistautui lähtemään ulos.

"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"

Siegfried aikoi vetää kaavun ylleen ja kengät jalkoihinsa, mutta
taloudenhoitaja esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa
tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Sitä ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuiittaveljet eivät saa
kysellä, vaan sokeasti totella. Siegfriedkin vaikeni sen tähden ja
meni avojaloin ja paitahihasillaan esimiehensä luo.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut
oppimassa täällä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea
köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, hoitamaan sairaita ja
toimittamaan halvimpiakin töitä. Vielä on sinulla jäljellä kuusi
vuotta, ennen kuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän'
arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa,
lukea ulkoa pyhä Augustinus ja oppia sitä paitsi puhumaan turkin,
arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että
sinut lähetetään opintosi päätyttyä joko pakanoita käännyttämään
Arabian erämaihin tai Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan,
tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta
saat siis istua kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan
kirjaimia, joiden nimiä nyt et edes tiedä ja joita lausumaan kielesi
tuntuu kankealta. Seuraavat kolme vuotta saat sitten harhailla
villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla
ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi.
Seitsemäntenä vuonna palaat vihdoin Espanjaan uskollisuutesi
koenäytteitä suorittamaan. Vasta sitten, jos läpäiset kaikki
tutkinnot onnellisesti ja voitat kaikki kiusaukset ja viettelykset,
tulet munkiksi, isäksi, vihityksi ja joukkoomme otetuksi. Mutta tämän
pitkän ja vaikean tien voit myös, jos nimittäin tahdot, suorittaa
yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen
sanan: 'Suostun.' Huomaa siis, jos olet tyytyväinen ehdotukseeni,
käyt vielä tänä iltana levolle kokelaana, mutta jo huomenaamuna
nouset vuoteeltasi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän
vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat kokelasaikasi loppuun
tavallisessa järjestyksessä. -- Luehan tämä!"

Priori ojensi Siegfriedille linnanrouvan kirjeen.

Kun nuori kokelas näki sen, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä
pelästyksestä. Silmät verestyivät, ja aivot sekautuivat kerrassaan
niin, ettei hän nähnyt edes kirjaimia, jotka tanssivat hurjassa
sekamelskassa paperilla. -- Hän tunsi luultavasti entisiltä ajoilta
tuon käsialan. Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi lukea
kirjeen. Kun hän oli sen tehnyt, vaipui hänen kätensä hervottomana
alas.

Mitä tuo kirje sitten sisälsi? Vain linnanrouvan vaatimuksen, että
luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen
pojallensa.

"Valintamme on kohdistunut sinuun", virkkoi priori. "Jos suostut,
olet huomenna 'isä' Siegfried."

Nuorukainen seisoi mitään virkkamatta, alakuloisena ja pää
painuksissa.

"Oletko tullut mykäksi, vai --?"

Siegfried kohotti päänsä, ja miehekäs, päättävä ilme levisi jälleen
hänen kasvoillensa.

"Isä, suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä.
"Salli minun vertailla toisiinsa näitä ehdotuksia. Sillä epäilemättä
tuntuu minusta matka täältä Madacsányn linnaan pitemmältä ja
vaikeammalta kuin kulku Bab-el-Mandebin salmelle tai Siperian
jääkentille. Ja vähemmän pelkään Iivana Julman ja hänen joukkojensa
tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja kuin tuon naisen
hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja
venäjän kieltä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta,
kuin lausun tuon pienen sanan: 'Suostun.' Anna siis minulle
ajatusaikaa huomenaamuun saakka!"

"Saat! -- Ota kirje mukaasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa,
että hän valaisisi ymmärryksesi ja vahvistaisi sieluasi. Sillä toimi,
joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea kuin
lähetystoimi skyyttien ja muiden villi-ihmisten maissa. _Omnia ad
majorem Dei Gloriam_."

Siegfried poistui kammioonsa, joka oli ahdas, pieni, kapea, matala,
viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä huone. Muuta kalustoa ei
ollut kuin korkea matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva
seinällä. Hän ei paneutunut heti maata, vaan käveli tuntikausia
edestakaisin kopissaan ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje
virui avonaisena vuoteella, ja siihen, missä tuo kirje oli, ei munkki
saattanut päätänsä levolle kallistaa.

Kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan, ei aamu enää ollut
kaukana. Kirje siirrettiin syrjään vuoteelta, jolle sen sijaan
oikaistiin väsynyt ruumis. Ja pian vaipui Siegfried syvään,
virkistävään uneen, josta hän ei edes aamukellon soidessa herännyt.

Hän havahtui vasta sitten, kun taloudenhoitaja pudisti häntä
käsivarresta.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän lattialla.

"_Ergo_, Siegfried, _tandem_; miten olet päättänyt?"

Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "Näin."

"_Bene_, karkaise siis luontosi ja seuraa minua. Pojat odottavat
vielä rangaistustansa."

"Odottakaahan! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani,
jolloin minun on täytynyt halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa.
Nyt seuraa kolme opiskelun vuotta ja niiden jälkeen vaelluksen aika.
Pyövelin tehtävien harjoittelemisesta ei hän maininnut mitään."

"Erehdyt, Siegfried! Muistelehan! Seitsemäntenä vuonna pitää sinun
mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun
vuoden ajan täytyy olla pyhän inkvisition palveluksessa. Tule siis jo
nyt totuttelemaan itseäsi sellaiseen toimeen!"

Kauhu valtasi nuoren munkin, kädet putosivat sivuille kuin halvauksen
saaneina ja kasvot kalpenivat palttinanvalkoisiksi. Silmät kääntyivät
taivasta kohden ja huulet aukenivat, sielunsa silmillä näki hän
ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun
ihmeellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman
sekä inkvisition kidutuskammiot. Nuo kuvat täyttivät hetkeksi hänen
sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, ja lopuksi hänen vastustuskykynsä
murtui. Hän nosti kirjeen povelleen ja lausui päättävästi:

"Minä menen linnaan!"



II.


Vielä samana päivänä lähetti luostarin konventti vastauksen
linnanrouvalle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli
yksimielisesti valittu kasvattajaksi linnaan, jonne hän jo seuraavana
päivänä saapuisi.

Uutta tointaan varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen.
Oli vaikeata uskoa, että entinen rääsyinen ja paljasjalkainen
kerjäläismunkki oli muuttunut tuoksi muhkeaksi, kookasvartaloiseksi,
silkkivaatteisiin ja kiiltohattuun pukeutuneeksi isäksi, joka suurta,
koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen astuskeli
seuraavana aamuna maantietä luostarista Madacsányn linnaa kohti.
Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen päässä.

Linnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli
useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin
koiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia
vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän
kimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena,
kynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli
onnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä.
Lisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen
ja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä
jousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.

Erikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla
linnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä
jousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla
sopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli
olevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat
ahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi
hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta
tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut
metsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja
oli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä
paljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären
palvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.

Madacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista
vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet
ratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn
omistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa
ylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän
salakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit
eivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet
monta vertaa katkerammiksi kuin ennen.

Munkkiraukan rääkkäys haihduttaisi ehkä vähän katkeruutta mielistä!

Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä
vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta
kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne
ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren
nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä
kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika
kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori
herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan,
koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui palvelija Matyi.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli koirarenki
Petyka.

"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra
narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää
silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Herska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo
ehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin
taitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän
karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Se oli hauskaa nuoresta herrasta. "Katsohan pappia!" kirkui hän.
"Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa --
peijakas... ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin
rukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle
kuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. -- Näitkö, mihin lensi?
Vähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No koetetaan, mihin sinä
kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se
lensi linnan katon yli.

"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä
rupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa?" imarteli Siegfried.

"Latinaako? -- -- -- hitto sitä osatkoon, mutta en minä."

"Mutta _longa_ merkitsee pitkää ja _meta_ on sama kuin rajakivi.
Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Niinkö todellakin?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme
ilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt
harvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin
suurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä
pidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan,
Matyi!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran
kaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! -- Oletpa sinä aika otus... Miten nimitetään leijaa
latinaksi?"

"_Draco_."

"Entä paperia?"

"_Charta_."

"No arkki sitten?"

"_Arcus_."

"Siis olen jo oppinut: _draco, charta_ ja _arcus!_ Tämähän on kuin
lapsen leikkiä. -- Herska!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisti narri, joka
oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. --
"Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta
kreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti. "Otamme
yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin
kuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska -- eikö niin, munkki!"
ehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama
omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän
oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi
estelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin
syntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen
toimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin
vastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä
Siegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: "Minkä tähden
olet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että
nuoren herran pitää oppia se ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia karkottaessani."

"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein.
Menehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa
varmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin
taikakaluasi, kelpaako se mihinkään."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Niin -- menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini
huoneeseen!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi
selästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja
portaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli.
Samassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään
seisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra,
koirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että
olivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi
paikoilleen.

Kreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen,
rautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä
lattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne
vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän
ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi
kirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa:
"Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia!
Kuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien
talonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua
heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin.
Hei pojat -- menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen
kukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin,
pitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki,
ennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa
he kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo
vanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta
neljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä
Flórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa
siis sorkkianne, te mölyapinat! -- Matkaan ja nopeammin kuin salama!
-- Kuuletteko! -- Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? --
Ahaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman
lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli
verenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät
kammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten
kullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot
vapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa
ja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi.
Kreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva,
laajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli
niin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että
se etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä
höyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä
tikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste
suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät
sointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta
liikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä
punasilkkiset roimahousutkin.

"No, tule lähemmäksi, pappi!" ärjäisi hän vihaisesti.

Isä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus
teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti
tikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat
otsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai
vain peittääkseen kasvot.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi
ystävällisellä äänellään: "Vihastuminen turmelee kauneutenne,
armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen
vuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää
kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei
pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna
vaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä.
Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo niin lähellä häntä, että hän saattoi puhua
hiljemmin.

"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte
polttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne
vain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos
te todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin
kaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi!
Silloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!"

Rouvan kasvot kirkastuivat kuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän iloisin silmin. "Sillä tavalla minä
kostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää
metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin
sellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen
nälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia
elatustaan!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi
taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija
uskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään
piilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi
kirjallaan karkottaa pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä mukava
pappi karkotti sinusta kaikki pirut."

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei
vielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin
kaikuvan korvapuustin.

Poika ällistyi siitä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen
ja suutele hänen kättänsä!" käski kreivitär alkaen samalla laahata
poikaa munkkia kohti.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet
viitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän
rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä
kirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan
ruvetakseni sinun opettajaksesi."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi
itkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui
innokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä
kaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia
itsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden
kummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija
seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien
muotoisia tenhomerkkejä.



III.


Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan
nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen
vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:

"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut.
Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja
usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten,
kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa
valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"

Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli
tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle,
jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään
hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä
niin intohimoisesti.

"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.
"Tämä on vain valepuku."

Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen
löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan.
Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat
käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti.
Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin,
joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin
terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin
syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin
äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären
kasvoilta.

Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti
rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti
päänsä taaksepäin.

"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!"

"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää
todellisuutta."

"Teodor!"

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan?"

"Ei, vaan taistelussa oman minänsä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuulunut."

"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet
kai syyn?"

"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti
minua tarpeeksi jo silloin."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle aina öisin."

"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? -- Minua eivät aaveet
ainakaan kiusaa."

Niin sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa
vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen
kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse
saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa,
tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan
kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."

"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo
manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä
helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."

"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on
lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen
hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi
sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja
päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim
pitää sanansa, siitä saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta
ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties
rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin
ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

Naisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja
yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani
lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni.
Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta
taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."

"Saadaksesi vain nähdä hänet."

"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa."

"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan
hänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa
hän sinua yhä."

"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä
muistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko.
Ruususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen
tuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele."

"Ja miksi valitsi luostarikonventti juuri sinut opettajaksi
pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä
pelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat,
jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella,
jonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät,
että hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut
ikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä
valveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta
tulit sinä tänne!"

"Käskettiin, ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha! Tahtoisin mielelläni tietää, mitä tuolla tarkoitat?"

"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä
opettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani
lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen
kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä
heidän hurskas intonsa johtuu."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin
kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät
opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun
rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita
päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin
täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut
kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia
himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat
hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"

"Oi, tiesin!"

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun
rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: _Pater peccavi_. Minä rakastan
erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti.
Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin.
Koko _Litania_ on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki
pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä
parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista
nautintoa. _Mea culpa, mea culpa!_ Minulla oli hyvä, uskollinen
puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä
katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä
hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä
luulin saavani omakseni rakastamani miehen. _Mea culpa! Mea culpa!_
Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä
ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa,
parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain
ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen
rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies
puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa
kiintynyttä sielua. -- Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon
ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan.
Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun
palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini
ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan
matkustamaan vaikka helvettiin!"

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia
kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä
polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja
naisraukka!"

Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen
kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.



IV.


Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei
ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan
piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa
se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin
Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen
veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya.
Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että
alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa.
Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien
laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin
paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu
eräällä vanhalla, _Sekijakah_-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan
arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta
varmuutta ei vielä ollut saatu.

Kirjan nimi oli: "_Eitukluk Uttalas_". Ensimmäinen sana muistutti
jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista
alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun
muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja
kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä
kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.

Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen
mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa
ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä
iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen
tuon salaperäisen kirjan merkkejä. --

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta
hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka
ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa.
Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä
iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori
herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät
unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään,
jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla
piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.

Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä.
Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla
viiniruukku ja pikari.

"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin
toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa,
kumpi meistä on narri, kumpi viisas."

"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi", vastasi
Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä!
Huolitko?"

"En juo viiniä."

"No mitä tuossa pöntössäsi sitten on?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annahan minulle kulaus pöntöstäsi!"

"Ei mustetta saata juoda."

"No mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan höyhenkynä -- näin, sitten kastetaan ja piirretään
kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini
ihmisen huulille."

"Noo -- anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää,
miltä se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Onko nuo ison kirjasi koukerot sillä tehty?"

"On! Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman
arvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua
ja seurata sormillani variksenvarpaita!"

"Olet oikeassa, narri."

"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi
lukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan voin suostua."

"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan
köyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän
ääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita
paperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi
kuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän
päinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten.
Mikä on tuon suuren kirjan nimi?"

"_Eitukluk Uttalas_."

Narri mietti hetkisen ja päästi sitten suuren naurunhahatuksen.

"No enkö minä jo sanonut!" kirkui hän, "että ensiksi kykenen sinun
mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat
arvoituksen ratkaistuksi! _Eitukluk Uttalas_ on sama kuin 'salattu
kulkutie'!"

Siegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt
oli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet
selville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Kirja oli arabialaisilla kirjaimilla takaperin kirjoitettua unkarin
kieltä.

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten
kolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi
muuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat
piirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi
raskaasti pöydälle.

"Katselkaahan vain!" kirkui narri. "Hurskas isä on juopunut omasta
musteestaan."

Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti seisaalleen.

Kirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä
pelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden
isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus
minun pullostani!" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin
reunojaan myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta
kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen
huuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka
osoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.

Munkin kasvoilla kuvastui voimakas viininhimo.

Kirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka
siitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja
tarvitsi sammutusainetta.

"Tuo pikarisi tänne!"

Narri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin
kourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain
hiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko
sisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen
kuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä
maistanut.

Hän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin
kuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten
silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän
tarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Silloin säikähti poikanen niin kovasti, että hän putosi huutaen
lattialle.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet
huolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja.
Lapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja
täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan
sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!" sanoi narri. "Tällaisissa
tapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren
kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet
tyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain
siten, että sivelit hänen otsaansa. -- Hoi, otetaanpa vielä pieni
naukku!"

"En huoli enää sinun viinistäsi."

"No, särvi sitten omaa viiniäsi taasen!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki,
vaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat
kaikenlaiset kummitusjutut.

"Oletko sinä koskenut kirjaan?" kysyi hän narrilta.

"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn
linna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi."

Munkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen
kirjan lukemista.

Kuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa
ilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu
vain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan
kiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.

Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudahan minulle koko ruukullinen
viiniä!"

Kun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja
ikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli
yhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Tuo kirja "_Eitukluk Uttalas_" ei ollutkaan mikään salaperäinen
noitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli
selitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla
ja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen
Mitosclimin linnan.

Siihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady
taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan,
olivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa.
Siellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään
pitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa
Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei
kukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä
hyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin
ahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme
ja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä
valloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun
toinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut
ja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja
pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa
tunnelia.

Sellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi
valtaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia
vastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja.
Muudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja.
Madacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.

Ryövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin
olivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja
kumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.

Siihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän
kuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat
kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi.
Tämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat
erehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös
sen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään
niitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat
koonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista
puhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta
monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka
ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä
pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu
sangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.

Mihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa
kerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan
sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään
olevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän
sivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin,
että jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.

Mutta voittajat saivat kumminkin paljon kultaa ja hopeaa saaliiksensa.

Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän
päätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan
tiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin
ihmisten mielistä.

Tämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa,
jos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli
ainoastaan isä Siegfried pystynyt.



V.


Vastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein
sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi
tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa
leimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen
sipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa
hopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä
vastoin on tähti.

Tuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se
on jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat
rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra,
Grazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna
Syuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen
sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin
entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa
sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki
pitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä,
oliko siellä kuulijoita vai ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa
tapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.

Katolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa.
Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei
ollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan
juuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina
soittamaan.

Mutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus
olisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi
se ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa
pappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.

Kello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista
hihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan
tai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut
soittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus
tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan
hurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan
alttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja
kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi
pystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla
tavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä
nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen.
Sen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon
ovelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat
kenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden
vuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut
halua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin
hänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin
muudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan
loukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa
paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin.
Unkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja
katolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän
ja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway
oli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja.
Sitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra
oli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut
tämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes
kantaa rukousnauhaakaan. "Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön
kirkkoon! Sehän on aivan lähellä." Linnan takaportilta johti sinne
vuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie,
jolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä
oli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen
asuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä
karhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä
maankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan
välissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea
karjunta selvästi kartanon puolelle.

Nuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että
kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri
mielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta
hartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.

Kun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä
illan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin
oleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat
nuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla
murinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa
muistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla
asetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat
sen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain
veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren
palasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen
suuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman
kappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi
tämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee
luonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka
lyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu
koko yön.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu, ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut
kietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan
pohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa
kynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle
johtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä
puutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo
laskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta
harsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee
vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä
hänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise,
sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä
tuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta
möhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset
hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes
kirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle
hunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset
sukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää
olento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle.
Avattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.

Mitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista
yösydännä, synkässä pimeydessä?

       *       *       *       *       *

Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä
päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan
poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian
maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille,
ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia
tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla
tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna
makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa
jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he
sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista
ylösnousemusta.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa
luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät,
luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat
kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret
viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan
paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty
palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille.
Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina
kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat
melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli
huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu
nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä,
ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen
mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa
hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen
vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen,
komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti
koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja
kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli
vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen
hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei
vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään.
Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin
mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky,
jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija
pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.

"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen
sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.

Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä,
ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen,
mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin
aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän.
Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut
läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin
pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata
ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella
linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän
merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes
vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan
vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen
koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten
muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa,
pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita,
juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista
karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia
seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja
sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia
ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä
suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei
Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.

Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa
vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma
olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin
henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin
puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten
esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain
jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat
ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun
vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja,
alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden
sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut,
jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian
ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi,
huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen
lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen
pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä
murahdellen eteensä tuijottaessaan.

"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä
opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta
osasikin pitää hauskaa!"

"Hän" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri
vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat
vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari
Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin
heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen
sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai
toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai
naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut
olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä
täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi
paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin
hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."

Iloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin
vaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan
keskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta
nurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat
yhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät
onnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui
ja murisi viiksiinsä: "Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät
kaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi
hän teidät kaikki pellolle."

Kun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja
katajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa,
penkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä
valitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi
selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan
naiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi
munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki
lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja
menoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.

Tappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät
jaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä
käyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten
aseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet
kierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.

Saliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin
vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät
yhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti
paikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää
puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin
voimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen
sekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei
kuitenkaan kukaan mitään välittänyt.

"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken
haukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin
voimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä
kurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle
rahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin,
pojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla
yhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi,
mutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. -- Kun siihen lisätään vielä
kolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta.
Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut
kuolleena. -- Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? -- Sen
tähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan,
muuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan
oikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen
etujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki
maailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin,
hankkimaan uutta verta? -- Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että
ihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu
kullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa
ja katson. -- Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla
olevassa hautakammiossa. -- Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi
-- luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata
pyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle
Antoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja
soittamalla? -- Mitä se on? -- Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? --
Eikö kukaan muu kuin minä vain? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi
ovat? Etkö kuule? -- Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru
ilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Mutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa
mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan
olevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä
suoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra
yksinään valveilla.

Hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi yhä edelleen.

Grazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja
alkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin
pitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli
vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli
pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia
kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää
soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.

"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos
ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon
kuunnella!"

Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä
goottilaisikkuna oli valaistu.

"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!" huudahti hän.

Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka
väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne
nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.

Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla
noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän
vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet
siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.



VI.


Magdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.

Hänkin vietti -- vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän
muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.

Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä
veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.

Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä
kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin
samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan.
Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.

Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat
kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan
avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei
löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi,
vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.

Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen
olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu
loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua,
nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä,
raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä
alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.

Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen
hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon,
joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa
huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut
murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa
saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia
sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin
kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.

Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle
sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt
kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä
jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä
taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla
pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia.
Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat
tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli
Likaway.

Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi
oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja
taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin
tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon
pyhien seinien sisäpuolelle.

Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.

Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti
verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla
malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.

Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. --
Valehtelivatko hänen silmänsä? -- Samassa äännähti vihitty malmi
ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.
Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.

Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus
alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että
todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.

Vavisten laskeutui tyttö polvilleen.

"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.

Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja
hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle
ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento -- samanlainen kuin
padualainen Antoniuskin -- munkin puvussa ja paljain jaloin, palava
tulisoihtu kädessä.

Pelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.

Ehkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!

Kunpa niin kävisikin!

Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen
ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen
kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.

Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän
vaipui tainnoksissa maahan.

Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä
katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen
sydäntään kuin armas aurinko.

Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä... Oli
tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä
oli lihaa ja verta... Se oli todellakin hän! "Teodor!"

Vaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.

"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?"

Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja
kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin
kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.

Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän
pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi
heitä molempia.

Munkki alkoi puhua kolein äänin:

"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä
ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat
minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli
vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä
aikaa."

"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua
hiljaa kädellään.

"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä
elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun
jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi,
en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan
ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. -- Olen vain isä Siegfried."

Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään:
"Isä!"

Siegfried sanoi syvään huoaten:

"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa
sinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten
taivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin
mielelläsi menisit."

"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin
puhellut kanssani unissasi?"

"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni
näitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että
sinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit
luostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen
suostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle."

"Minä en häntä edes tunnekaan."

"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma,
sairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa
naimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään."

"Siis jumalankieltäjä?"

"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain
hurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen
kyyhkynen."

"Pelasta minut hänen käsistään!" rukoili tyttöraukka munkin polvia
syleillen.

"Kyllä, jos vain tahdot."

"Tahdon, tahdonhan toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Miten
pääsit?"

"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen
käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa
vieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan.
Sitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä
vanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua
oli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri
osoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen
työtä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen
vastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt
pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota
kammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen!
Asun Madacsányn linnassa, kreivittären luona."

Tyttö puristi rintaansa, ja syvä huokaus kuului hänen huuliltaan.

"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta
on, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota
minä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka.
Sillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin
vastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa
pyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään
täytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia,
joita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on
siittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta
ripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä
pyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan
puolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja
synninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani
milloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!"

Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja sanoi:

"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en
enää valita."

"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on
erikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee
voivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä
tapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä
tuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian
kotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on
pitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän
aikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani,
eikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä
luostariin vai et?"

"Muuta toivoa minulla ei olekaan enää täällä maan päällä."

"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa
tämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien
sinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta
muudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa.
Valmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin
varovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme
toisemme tavata."

"Ensi sunnuntaina."

"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän
jälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys,
jonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja
illanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan
tukkihumalaan."

"Mutta sanohan", pyysi tyttö, "mistä tiesit, että voit minut täällä
tähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?"

"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua
eivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä
tiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän
on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte
suurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa
huoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta
melusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa
yösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa
sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt,
että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti
ja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan
on paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista
tuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua."

Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa
johdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin
ja puristi niitä suonenvedontapaisesti.

"Mitä nyt?" kysyi Siegfried.

Tyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä
julmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi
tänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet
kuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että
Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen
saaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.

"Ajattelin vain sitä", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi,
"että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet
olisivat sattuneet olemaan lukossa?"

"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan
lukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea.
Onhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven
tarina on kuitenkin surullisin."

"Tunnetko sen?"

"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet
kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"

"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut
ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"

"Sisaresi Sofia."

"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin
vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi
minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan.
Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla,
ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta
marmoriposkeaan."

"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi
vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi,
ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja
toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin
vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.

"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?" kysyi
Magdaleena.

"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin
vastaukseksi.

"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?"

"Koska heillä ei ollut nimeä."

"En ymmärrä tuota."

"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen
asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi
heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui
mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta
vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä,
jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet
haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi,
joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi,
joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui
isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan
kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla
onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle.
Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui
kuolleena kynnykselle."

"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein
noita kahta muistomerkkiä.

"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä
saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut
aina auki."

"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö väristen.

"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?" kysyi
Siegfried.

"Olen."

He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin
takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen
kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti
hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello
kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella
käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan.
Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin
tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan
antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui
alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin
linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa
ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko
Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu
kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan
mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä
vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta
kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.

"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle
hunajakakun jäännöksen.

Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa
linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön,
olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle
marttyyrin.



VII.


Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä
sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan
jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin
elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän
intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui
se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä
koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se
sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.

Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä
kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari,
oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto
ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli
myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla
sekoitettua.

Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon
nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta
toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt,
että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on
kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille.
Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon
alle.

Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä,
mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä
salannut.

Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun
mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi
säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain
luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa,
että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi
mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun
Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.

Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras,
hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä
kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan
taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.

Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat
aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!

Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa,
kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs
rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"

Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun
säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan
sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta.
Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin
kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet
lämmittää?

       *       *       *       *       *

"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra,
käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle
jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."

"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?"

"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti
minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla
nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini',
ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän
myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan
mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä
tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan
edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit
meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä
rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja
entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien
sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin
edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain
silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa,
näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan,
saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella,
sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi
tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun
mukanasi."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen
hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä
minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä
salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun
hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä,
kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut,
silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut
meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti
lämmittää sitä omissa käsissään.

"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että
äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten
on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan
viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä,
että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin
hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle
annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut
maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti
itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa
muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti
on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai
palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten
peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi
hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen
samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa
maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa
minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän
sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi
samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa,
minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla,
sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen
minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."

Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin
kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli
hänelle illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua
kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!

"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun
ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja
leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti
erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi
ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää
silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti
hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti
julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan,
kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa
(samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene
noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi,
kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni
on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että
he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei
rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha,
ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta
juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä
kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli
tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa
tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita,
helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan
suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle
etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin
kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään
ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi
hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan
luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää
rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä
haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei
mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari
kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla
neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia
silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme
rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen
hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. -- Mutta siitä alkaen
kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. -- Kertomus
on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"

"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain
yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."

"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan
nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa.
Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa
ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa
kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."

"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää
mielikuvitusta."

Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.

"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"

"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä
salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."

"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole
tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä
nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt
minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla,
suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun
isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä
silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. -- Minkä vuoksi minä
nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä
et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu
nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis
todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten
oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen
hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. -- Tee siis pyyntöni
mukaan!"

Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä
lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä
hiljaiseen yöhön.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä
sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi
hänet tuijottamaan terävästi eteensä.

Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt
talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa
vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.

Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:

"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"

"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen
kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on
alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se
vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu,
mitä olet ajatellut!"

Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen
jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla
äänellä:

"Ajattelin tappaa lapseni."

"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."

"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."

"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!"

"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun
kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä
olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle
kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren,
tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta
koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut
minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman
ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle
ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman
työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun
pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"

"Nainen, älä pilkkaa!"

"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun
rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka
tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi
hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? -- Älä ole minulle vihainen.
Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen
lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta
kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään
naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä
evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen
julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä,
joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän
ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa
vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän
on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä?
Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa
aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää!
Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua
ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin
herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja
sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria
kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää
sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme
Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen
uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä
siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa.
Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon
aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja
huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos
sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa
pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi
mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään,
jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä
voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi.
Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi.
Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa
ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos
kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista
nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä
mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi
vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan
muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan
suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties
olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin
kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan
sulattaa sen jääpeitettä.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon
annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi.
"Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja
vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! --
Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa,
sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei
ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille,
puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan
äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun
paholaiseni ja minun epäjumalani!"

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi
terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli
kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei
hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi
erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että
minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta
siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin
tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa
sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat
kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun
läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra
hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa
minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy
kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki
kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani
annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi
itsellesi."

Idalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.

Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on
täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan
poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä
kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan
hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen
läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa
myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt.
Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."

Sanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen
marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan
kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva
haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja
nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei
ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan
alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää
hänen tulikuumaa otsaansa.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo
rauhallisesti nukkui syvässä unessa.



VIII.


Siihen aikaan sattui Unkarissa sellainen harvinainen tapaus, että
muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa tapaus sen jälkeen, kun
katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin, oli
astunut voimaan.

Neutran piispa Emerich von Thurza oli tuo merkkimies.

Hän oli Thurzan ikivanhan aatelissuvun viimeinen miehinen
jälkeläinen, suvun, joka oli antanut Unkarille monta urhoollista
kenraalia ja viisasta palatiinia ja jonka tilukset olivat pienen
kuningaskunnan kokoiset. Piispan kuoltua naimatonna olisi
kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon, ja sitä olisi pidetty suurena
onnettomuutena koko maalle.

Sen estämiseksi oli keksittävä jokin hyvä keino.

Ja paavi tiesikin siihen neuvon. Hän antoi bullan, oikean,
todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa
Thurza vapautettiin aviokiellosta ja hänelle annettiin oikeus mennä
naimisiin hänen silti tarvitsematta luopua piispan istuimesta.

Kronikat ja perimätiedot tietävät kertoa, että piispa käyttikin
hyväkseen tätä erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin
aatelisnaisen Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat
ja sikäli ainutlaatuiset, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsonin linnassa on vieläkin nähtävänä suuri huone, jossa näitä
häitä pidettiin. Tuo barokkityyliin rakennettu linnakin seisoo
vielä eheänä paikoillaan komeine kuvapatsaineen ja koristettuine
käytävineen. Hääsali ei ole pituudeltaan ja leveydeltään ainakaan
paljon pienempi Budapestin reduuttisalia. Sen toisella keskiseinällä
on vielä makuuhuoneeseen johtava komea porttaali. Sitä kannattaa
neljä solakkaa korinttilaista pilaria, jotka on ympäröity kullasta ja
hopeasta taiteellisesti veistetyin viiniköynnöksin, itämaisin kasvein
ja kaunein lehtikoristein.

Häitä vietettiin humussa ja sumussa viikko viikon ja kuukausi
kuukauden perään. Ne kestivät kokonaisen vuoden. Erittäin korkealle
kohosi ilo eräänä aamuna, jolloin piispa kasvot ilosta loistaen tuli
makuuhuoneesta ja kantoi sylissään pientä vastasyntynyttä perillistä.
Sen kastetoimitus vain lisäsi vieraiden riemua.

Niin, vaikka nämä häät kestivätkin kokonaisen vuoden yhteen mittaan,
eivät vieraat silti kyllästyneet, sillä joukko vaihtui alituiseen.
Ei juuri kukaan ole nimittäin sellaisessa asemassa, että hän voisi
olla poissa kotoaan kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa,
kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He
viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa laulaen
ja soittaen. Ja kun he olivat saaneet kyllänsä ja lähtivät pois,
tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai
miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Siebenbürgin, Puolan ja Mährin
ylhäiset paroonit, nuo vanhat hyvät ystävät, tulivat lapsineen ja
vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelijoineen, sukulaisineen ja
tuttavineen.

Soittoakin oli yhtä monta lajia kuin vieraitakin. Puolalaiset
paroonit toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa,
siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä
guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi laji loppui,
alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja
tanssittiin.

Sillä aikaa kun nuoriso hyppeli salin toisessa osassa soihtu- tai
silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien pitkien pöytien
ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyivät huvittajina
milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava
rakkausrunoilija, milloin hurskasten latinalaisten virsien esittäjiä.
Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltta ainoastaan naisia
varten. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä vierasten
onnellisille lapsille. Siinä he söivät, joivat ja riemuitsivat
kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Kaikilta ilmansuunnilta saapuneet papit ja munkit olivat leiriytyneet
erääseen holvikäytävään. Sellainen harvinainen ja merkillinen
tapahtuma kuin piispan häätilaisuus olikin houkutellut heitä kokoon
suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista. Siinä oli
punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszasta,
paulinisteja, johanniitteja, jehowiitteja, karmeliittoja ja muita.
He istuivat suuren pöydän ääressä ja joivat _in honorem domini et
dominae_. He olivat myös vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat vieraat.
Heidän lukumääränsä vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain
tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs vakinainen vieras, joka oli ollut näissä
pidoissa alusta alkaen ja pysyi loppuun asti, nimittäin Grazian,
Mitosclimin linnanherra.

Hän oli tuonut mukanaan kauniin tyttärensäkin.

Vanhemmat naiset nurkkateltassaan kuiskivat keskenään, että syy
Grazianin pitkäaikaiseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli
päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän
olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen
Berezawskyn. Mies oli sen näköinen, että jos Herra Jumala olisi
luonut ensimmäisen ihmisen Aatamin hänen näköisekseen, ei äiti Eeva
milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta ottanut.
Tuo ikinuori sulho hymyili niin suloisesti lakananvaalealle
morsiamelleen, että hänen silmänsä menivät oikein ristiin.

Vanha narri vietti kumminkin enimmän aikansa viinipullojen seurassa.
Silloin tällöin erosi hän sentään hetkiseksi niistä. Silloin tuli
hän nuorison joukkoon ja tanssia lerkutteli leveillä lattajaloillaan
kuin mikäkin sarvikuono. Mutta kaikista eniten halusi hän suudella
Magdaleenaa. Ja sen hän ehkä onnistuisi tekemään, jos vain tyttö
suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, tanssittiin silkkitanssia seuraavalla
tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn -- siitä
myös nimi tyyny- eli pielustanssi -- heitti sen lattialle ja pyöri
yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitten valitsi hän
mieluisimman seinämällä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä
polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neito antoi
hänelle suutelon. Sitten otti mies naisen kädestä kiinni, nousi
seisomaan ja molemmat tanssivat muutaman kierroksen lattialla. Sen
loputtua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti tyynyn ja
polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin jatkui
tanssi suloisin vuorotteluin. Siinä annettiin ja otettiin monta
suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat käyttää hyväkseen
silkkitanssin suomia tilaisuuksia. Piispan häissä tanssittiin
myös, kuten jo edellä kerrottiin, ahkerasti silkkitanssia. Etenkin
Berezawsky, tuo vanha ikinuorukainen, oli siihen innostunut.
Milloin se vain pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset
juoponkasvonsa myös mukana. Hän toivoi salaisesti saavansa siten
tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan, Berezawskysta
eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauan kuin
ei kukaan nainen hänen kanssaan tanssinut, ei hänellä myöskään ollut
oikeutta polvistua Magdaleenan eteen, voidakseen tuosta korallisuusta
saada suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seura näytti tehneen
sellaisen salaliiton häntä vastaan, ettei kukaan tuonut tyynyä hänen
eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltassa hymyilivät nähdessään, kuinka
Grazian paikaltaan ahkerasti vartioi silkkitanssin kulkua. Kasvojen
ilmeistä päättäen se ei mennyt hänen mielikseen.

       *       *       *       *       *

Tuon kovan läksytyksen jälkeen näytti kaunis Idalia kokonaan
muuttuneen. Tuntui kuin olisi hän tehnyt todellakin parannuksen.
Häntä ei enää voitu tunteakaan samaksi ihmiseksi. Hän oli
ystävällinen ja mukautuvainen, ei riidellyt eikä torunut, jätti
rankaisematta palvelusväen virheet ja auttoi mielellään köyhiä.
Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja rukoili
hartaasti, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei
tiennyt kukaan muu kuin kenties isä Siegfried.

Myöskin herra Cupidosta oli isä Siegfriedin käsissä tullut kokonaan
toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vain lauleli sopimattomia
ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja
selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei hän enää kulkenut kylienkään läpi
villi-ihmisen tavoin koirineen, joita hän usutteli rauhallisten
kulkijain kimppuun, vaan asteli hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa
rinnalla sekä vastaili ystävällisesti ja nöyrästi vastaantulijain
tervehdykseen. Taskurahansa hän jakoi kerjäläisille. Sunnuntaisin
auttoi hän pappia taitavasti jumalanpalveluksessa aikomatta enää
milloinkaan sekoittaa rikkiä pyhän savun sekaan. Jumalattoman puheen
sijaan olivat tulleet hurskaat latinalaiset lauselmat, ja vanhojen
ihmisten kättä suuteli hän kunnioittavasti. Tämä kaikki oli hurskaan
kasvattajaisän ansiota. Luostarikonventinkin jäsenet huomasivat
sen ja olivat mielissään. Itse luostarien tarkastajakin lausui
kiitoksensa hänen hyödyllisestä toiminnastaan.

Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos tapahtui
piispa von Thurzan häävuonna. Mitosclimin herra oli matkustanut sinne
koko perheensä kanssa ja jäänyt sinne koko vuodeksi, kuten olemme
nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella
maanalaisessa käytävässä. Mitosclimiläisten lähtö oli tapahtunut
niin äkkiä, ettei Magdaleenakaan ollut siitä mitään tiennyt heidän
edellisenä sunnuntai-yönä tavatessaan. He olivat vain päättäneet
tavata toisensa seuraavanakin sunnuntaina.

Mutta muutamien päivien kuluttua kuuli Siegfried narri Herskalta,
että Mitosclimin väki, Magdaleenakin, oli matkustanut pois. Mihin?
Piispan häihin. Ja ne tulisivat kestämään kokonaisen vuoden.
Kauheata! Koko sinä aikana ei hän siis saisi tavata rakastettuaan.
Kenties hänet myös siellä ehkä pakottamalla pakotettaisiin suostumaan
Berezawskyn puolisoksi.

Siegfried huokasi syvään. Kunpa hän vielä kerran saisi puhutella
Magdaleenaa!

Eräänä päivänä -- piispan häitä oli jo silloin vietetty kolme
kuukautta -- sanoi rouva Idalia hänelle:

"Isä Siegfried, kuuntele nyt tarkasti, mitä sanon! Koko maailma
on Bittsessä, piispa von Thurzan häissä. Vain me olemme sieltä
poissa. Mutta piispa on minulle äidin puolelta sukua. Hän on myöskin
kasteisäni. Hän suuttuu varmaankin -- eikä syyttä -- ellen mene
häihin. Minulla on muuan oikeista helmistä tehty, erinomaisen kaunis
kaulaketju. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle kauniille
rouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä
olkaamme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo
nuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."

Siegfried riemastui. Siellä hän saisi nähdä Magdaleenankin. Sitten
tuli hän ajatelleeksi sitäkin, että hän siellä varmasti tulisi
tapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän jo oli
muutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän olisi millään
muotoa tahtonut joutua tekemisiin. Mutta hän oli nyt laihempi ja
hyvin parroittunut. Kenties he eivät häntä tuntisikaan, varsinkin
jos hän pysyttelisi vaatimattomasti nurkissa ja sivupuolilla sekä
koettaisi suojella kasvojansa kaavun päähineellä. Menen siis! Saanhan
ainakin nähdä rakastettuni.

Ja niin lähdettiin Madacsánystakin häihin. Matka kesti kokonaista
kuusi päivää, sillä päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.

Myöhään illalla he saapuivat Bittsen linnaan. Levättyään yön
matkan vaivoista menivät he vasta seuraavana aamuna toivottamaan
onnea nuorelle parille. Emerich von Thurzalla oli erinomainen
muisti. Kuultuaan nimen isä Siegfried, rupesi hän sen tähden heti
ihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi olla hänen
hiippakunnassaan, koska hän ei muistaaksensa ollut sen nimistä pappia
vihkinytkään. Siegfried sanoi saaneensa arvonsa munkkikuntansa
provinsiaatilta. Mutta silloin piispa suuttui. Häntä ei nimittäin
ollenkaan miellyttänyt, että jesuiittain provinsiaatit harjoittivat
papinvihkimistä, jota tointa hänen mielestään vain piispat olivat
oikeutetut hoitamaan. Sen vuoksi ei isä Siegfriediä pidettykään
minään suosittuna vieraana Bittsen linnassa. Kukaan ei osoittanut
hänelle ystävyyttä, kukaan ei toivottanut hänelle hyvää ruokahalua,
kun hän istuutui syömään. Kaikki pappis- ja munkkivieraat katselivat
häntä karsain silmin, sillä jesuiitat olivat yleensä vihattuja.

Eräs henkilö seurusteli kuitenkin uskollisesti hänen kanssaan,
nimittäin herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei
poistunut hetkeksikään hänen luotaan. Siivosti, hiljaisena ja
miettiväisenä hän vain istui munkin polvella.

Rouva Idalia rupesi kumminkin hyvin pian iloitsemaan muiden mukana.
Leskeyshunnun oli hän jo aikoja sitten nakannut menemään. Hän otti
osaa kaikkiin riemuihin iloisena ja puheliaana. Thurzakin hymyili
useammasti kuin kerran hänen nerokkaille huomautuksilleen. Pian
kerääntyikin loistava ja ihaileva joukko hänen ympärilleen. Olipa
joukossa muutamia harmaapäisiäkin ritareita.

Ainoastaan mitosclimilaiset näyttivät karttavan Madacsányn rouvaa.
Jos Idalia sattumalta tuli istahtaneeksi siihen pöytään, missä
naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja
tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö heti nousi ja vetääntyi
johonkin muuhun paikkaan. Pian seurasi isäkin hänen esimerkkiään,
samoin Berezawsky seurueineen.

Eräänä iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi
siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurza kulki käsi
kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparvesta vierasparveen
leikkiä laskien ja kehoitellen hymyillen vieraitaan ilonpitoon.
Munkit ja papit olivat kerääntyneet erään hyvin suuren juomapöydän
ääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinalaista
juomalaulua, joka sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole
oikeastaan miehiä eivätkä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä
viini ja hyvä munkki ovat siis jotenkin samanlaisia tekijöitä tässä
maailmassa.

Vanha Berezawskykin tanssia rytkytteli. Soihtuhypyssä oli hän oikea
mestari, siinä kun tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta
silkkitanssissa ei hänellä koskaan tahtonut olla oikein menestystä
sen vuoksi, ettei kukaan nainen tahtonut harmikseen ottaa häneltä
suukkosta. Magdaleena oli myös mukana silkkitanssissa. Berezawsky
koetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta
turhaan.

Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä, nimittäin nuoren
munkin, isä Siegfriedin, ja Idalian, Madacsányn rouvan. Idalian
sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden
tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka pelkäsivät hänen
läsnäoloaankin kuin ruttoa.

Vihdoin joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys
silmissä vei hän sen Berezawskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä
saakka ilosta, ja oli mielissään siitä, että hän nyt sai tilaisuuden
pyytää Magdaleenaa tanssiin ja tanssin sääntöjen mukaan suudella
häntä. Magdaleena vaaleni kauhusta.

Isä Siegfried puristi kätensä nyrkkiin niin, että siinä oleva
hopeapikari litistyi ja punainen viini purskahti pöydälle.

"_Quid habes_?" huusivat munkit yhteen ääneen.

Idalia polvistui Berezawskyn eteen ja tämä valmistautui suutelemaan
tuota kaunista rouvaa. Mutta silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä
ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!"

Kiukustuneena hypähti Idalia pystyyn, löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Naisena olen minä luultavasti
yhtä arvokas kuin te miehenä."

"Valehtelet! Sinä olet tappanut miehesi ja sittemmin ruvennut
elämään luvatonta elämää entisen rakastettusi kanssa, joka munkin
vaatteisiin pukeutuneena piileskelee talossasi. Tännekin olet tuon
syntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä pitäen
lastasi polvillaan. Voitko kieltää, ettei tuo pappi ole rakastajasi?"

Sanottuaan tämän nilkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin
päästä päähineen.

"Katsokaa nyt!" kiljui hän. "Eikö tämä munkki olekin Teodor Dalnaki?
Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"

"Hahaha!" kaikui miesten nauru kuin helvetin kuoro. Jokainen oli
tuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnakin.

Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan
rakastajaksi.

Isä Siegfried seisoi tuon nauravan ja syljeskelevän joukon keskellä.
Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän alkaisi sitä
heiluttaa, tekisi se piankin tuhotöitä.

"Siegfried?" kuului piispa Thurzan mahtava ääni rähinän keskeltä.
"Oletko sinä pappi vai ritari?"

Nuorukainen pudotti tuolin lattialle, taivutti päänsä alas ja lausui
hiljaisella äänellä:

"Pappi."

"Poistu heti täältä! Voi häntä, joka aiheuttaa pahennusta!"

Kuultuaan tämän piispan kehoituksen, tulivat munkit rohkeammiksi
ja häikäilemättömämmiksi. He irroittivat vyötäisiltään köysiset
solmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä samalla
nimitellen häntä mitä erilaisimmin latinalaisin ja kreikkalaisin
haukkumasanoin.

Siegfried ei välittänyt itsestään, vaan koetti ainoastaan varjella,
etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki
hän, miten Magdaleena tahtoi rientää hänen luokseen suojellakseen
häntä ruumiillaan, mutta kuinka Grazian otti tyttöä lujasti kiinni
käsipuolesta ja singahutti hänet Berezawskyn luokse sanoen raa'asti:

"Tuolla on sinun paikkasi!"

Mutta Idalia-rouva astui kiukkuisen raivottaren näköisenä Grazianin
eteen ja kirkui:

"Kuule sinä, Grazian Likaway, tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan!
Jo kerran ennenkin pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisenkin
kerran, ja silloin sinä olet kuoleva!"

Sanottuaan sen ryntäsi hän salista tyrkäten luotaan jokaisen, joka ei
kyllin nopeasti arvannut väistyä. Mennessään huusi hän piispalle ja
tämän puolisolle:

"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivoakseni tapaan teidät vielä
kerran!"

Pian oli hän reessä. Hän ajoi laukkaa niin, että hevoset vaahtosivat
ja pian katosi Bittsen linna hänen näkyvistään.



IX.


Kun he olivat kiitäneet jonkin matkaa, ajoi muudan reki heidän
ohitsensa. Katsahtaessaan siihen näki Idalia erään turkkiin puetun
äärettömän paksun olennon, joka huusi:

"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Matkustan näin kiireesti teille
asuntoa valmistamaan."

Ajaja oli Grazian, Mitosclimin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.

Tämä paikkakunta oli kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Mutta nyt
pysyivät kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen
portit kiinni Madacsányn rouvan ja isä Siegfriedin tullessa.

Grazian oli ajanut edellä ja täyttänyt uhkauksensa.

Madacsánylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan.
Siellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille
oljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toistensa
viereen, kuten miehen ja vaimon. Cupido nukahti keskelle.

Siegfried ei voinut paeta, eikä voinut olla kuuntelematta kauniin
kiusanhenkensä jumalatonta puhetta ja katkeria syytöksiä.

"Eikö sinua hävettänyt", sanoi hän, "kun sinua haukuttiin
pelkuriksi, ritariksi ja valhepapiksi? Minua he sanoivat sinun
rakastajattareksesi. Ja sinä kärsit vaiti ollen kaikki nuo
solvaukset. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä
kunnioittamaan naista? Miksi et heittänyt tuota munkkikaapua nurkkaan
ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Niin, minä olen Teodor
Dalnaki, ja tässä on morsiameni! Jokainen, joka koskee häneen tai
minuun, on kuoleman oma!' Mutta sinä raukka et tehnyt niin, vaan
pelkäsit ja painoit pääsi alas. Luuletko, että veljeskuntasi huolii
sinua jälleen jäsenekseen? Mitä vielä, elinkautiseen vankeuteen he
sinut paiskaavat. Eroa siis ajoissa heistä! Pue ritarin vaatteet
päällesi, ja paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme
vieraalla maalla ja eläkäämme siellä onnellisina!

"Tiedäthän, että rakastan sinua hulluuteen asti. Mutta sinä et
vastaa rakkauteeni. Siitä en välittäisikään suuresti, ellet olisi
piispan häissä saattanut minua huonoon maineeseen. Nyt on sinun
pakko korjata erehdyksesi. Minä vaadin sinulta kunniaani takaisin.
Jos olet oikeutta rakastava mies, totinen kristitty, pitäisi sinun
tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta
pyydäkään kuin nimeä, sinun nimeäsi. Menkäämme Saras-Patakiin tai
Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja
menkäämme hiljaisuudessa naimisiin."

Siegfried kuunteli kauhistuneena puhetta. Magdaleenan vaalea ja
kärsivä kuva välkkyi salaperäisenä ja selvänä hänen sielunsa silmien
edessä. Katkeraa oli ajatella eroa hänestä.

"Puheesi sisältö on sangen tärkeä", hän sanoi. "Minun on pakko sitä
miettiä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin
kohtaloni ohjaajattaren kanssa siitä neuvotella."

"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos vain niiden kuluttua annat
varman vastauksen."

"Kyllä."

"Lupaatko sen papinsanallasi?"

"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."

Idalia purskahti äänekkääseen itkuun.

Silloin poika heräsi.

"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän pelästyneenä.

Kreivitär puristi tuon pienen kysyjän innokkaasti rintaansa vasten.

"Itken sinun vuoksesi", hän sanoi. "Sinun tähtesi ainokaiseni,
kallein aarteeni maan päällä."

"Varmaankin on isä Siegfried jo alkanut sinua rakastaa, koska sinä
taas olet minulle niin hyvä."

"Pian saadaan nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa
pojan korvaan.

Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat
vaipuivat syvään uneen, josta he heräsivät vasta kukon kolmatta
kertaa laulaessa.



X.


Seuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden
kuluttua alkoivat hauskuudet.

Niin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut
oviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten
katseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella
kunniasanallani", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä.
Mitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei
ollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat.
Hänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja
kun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui
sinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.

Tosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa.
Eipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa
henkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka
juuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä
he nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat
sekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta
sulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä
vastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.

Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut
hurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita
juoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä
pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen
kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.

Mutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt
äitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja
mietti elämänsä kummallisia vaiheita.

Seuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään
lihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä
takaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille
kukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: "Siegfriedin sijasta
lähetän teille kasan kultaa."

Siihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna
sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran
paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!"

Sanottuaan tämän hän poistui, suudelmaan ensin hellästi Cupidoa.

"Näitkö?" huomautti poika, "kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa.
Sen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin
hyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat
häntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun
nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi
isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten,
mitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin
ahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!"

Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen
raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány
sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta
valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.

"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat
sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi
vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin
olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä
olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."

Siegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.

"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää
hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä,
sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät
nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."

Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla
kertaa suloiselta unelta.

"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian
makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä
olen minä äidin kanssa."

Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama
taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja
Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.

Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi,
että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen
ja puheli iloisesti:

"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt
tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa -- silloin kun polvistuin
alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua,
oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön.
Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun
alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin
pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."

Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi:

"Syntisi on annettu anteeksi!"

Mutta noita sanoja oli hänen hyvin vaikea lausua.



XI.


Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata, milloin hän oli
iloinen, milloin ankarien mielenliikutusten järkyttämä. Niinpä hän
nytkin vapisi, kun hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.

Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelijansa sekä Cupidonkin
levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.

Idalia otti harppunsa ja lauloi taivaasta, paratiisista ja
rakkaudesta.

Suuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:

"Hyvää yötä!"

"Menetkö jo?" kysyi Idalia ihmetellen.

"Kohta tulee aamu."

"Minä luulin, että sinä jo huomenna vastaisit minulle varmasti."

"Tänään on vasta ensimmäinen sunnuntai. Muistaakseni sovimme kahdesta
sunnuntaista!"

Idalia rypisti silmäkulmiaan ja sanoi:

"Niinkö pitkän ajan sinä tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten
olentojen kanssa?"

"Neuvottelen maanalaistenkin kanssa", vastasi Siegfried.

Idalian sielua värisytti jokin salainen ja käsittämätön aavistus.
"Tuo mies rakastaa toista!" välähti salamana hänen mielessään.

Hän pyysi sen tähden, että Siegfried ottaisi taasen Cupidon nukkumaan
huoneeseensa.

Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain
pettyneen toiveissaan. Mutta lopuksi hän virkkoi hieman vihaisesti:
"Hyvä, otan hänet mukaani." Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti
Cupidon. Tämä nousi hämmästyksissään seisaalleen ja rupesi itkien
valittamaan: "Mikä nyt on? Tahdotko sinä taasen minut tappaa?"

"Eihän toki, kultaseni!"

"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä tylyt ja julmat kuin
silloinkin, jolloin tahdoit pistää minut neulalla kuoliaaksi."

"Enhän minä koskaan ole aikonut sinua tappaa. Olet nähnyt vain pahaa
unta. Mutta tule nyt, saat taasen nukkua isä Siegfriedin huoneessa.
Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sinulle sanon! Sinä olet
hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti,
jos vain tottelet minua. Mutta jos teet toisin kuin minä käsken,
rankaisen, kiusaan, kidutan ja ruoskitan sinua, ja puetan rääsyisiin
vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin, ettei
isä Siegfried ole mikään munkki. En myöskään tiedä, onko hän meille
todella hyvä vai paha. Mutta sen voit sinä ottaa selville, jos
vain tahdot. Ota sen tähden mukaasi tämä hopeapilli ja kätke se
yövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa
sinut vuoteeseen, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa
valvo ja katso, mitä hän tekee. Jos näet jotakin erikoista, niin
paina se tarkasti mieleesi ja kerro sitten minulle. Mutta jos hän
hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin niin, että
minä tiedän tulla sinne heti ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on
mielessä, tahtooko hän meille hyvää vai pahaa? -- Olethan, lapsoseni,
ymmärtänyt täydellisesti tarkoitukseni ja teethän tahtoni mukaan?"

"Teen, äiti, kaikki, mitä sinä vain tahdot."

Sanottuaan tämän meni poika Siegfriedin huoneeseen.

Jonkin ajan kuluttua kuului pillin ääni.

Idalia juoksi heti munkin kammioon.

Cupido istui vuoteessa. Hänen lapselliset kasvonsa näyttivät
hämmästyneiltä, pelokkailta ja vahingoniloisilta.

"Siegfried on mennyt."

"Minne hän meni?"

"Maan alle helvettiin."

"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"

"Tein, niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja nukahdin
muka heti. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja saatuaan siitä
varmuuden meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinkaapunsa
ja pukeutui sitten noihin ritarinvaatteisiin, jotka sinä olet
hänelle ommellut. Ritaripuvun ylle puki hän jälleen munkinkaavun.
Sitten hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään.
Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa
linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille
pyhitettyyn kappeliin. Siellä tarttui hän Nepomuk-pyhimyksen kuvan
päähän, ja voi kauheata -- paiskasi kuvan maahan. Patsaan sijalle
näytti aukeavan jonkinlainen musta kita, johon Siegfried katosi. Minä
pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinut."

Idalia muuttui kauhean näköiseksi, hänen kasvonsa mustenivat vihasta
ja kädet puristuivat nyrkkiin.

"Miksi sinä niin suutuit, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.

Mutta Idalia löi nyrkillä poikaa kasvoihin ja kiljaisi: "Ole
tuhannesti kirottu sinä, joka sellaisia puhut!"

Sitten hän juoksi, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, kuin
riivattu makuuhuoneeseensa, heitti yllensä mustan viitan, otti
salalyhdyn käteensä sekä syöksyi siten varustettuna Pyhän Nepomukin
kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta
voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui näin
syntyneeseen aukkoon.

"Äitikin meni helvettiin", vaikeroi poika peloissaan makuuhuoneessa.
Hän risti kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: "Äläkä johdata meitä
kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta!"

       *       *       *       *       *

Nepomukin patsaan jalustassa oli aukko. Siitä johti kuusi porrasta
maan sisään. Seitsemäs astin oli vipujen varassa niin, että kun
sen päälle astui, se kiepahti ympäri ja vaikutti samalla Nepomukin
patsaaseen nostaen sen jälleen pystyyn ja sulkien siten aukon.
Portaitten päästä alkoi sitten tuo käytävä, joka vei Waag-virran
alitse Mitosclimin linnaan.

Idalia alkoi astella eteenpäin. Hiekan peittämällä lattialla näkyi
selvästi verekset ihmisen jalan jäljet. Kreivitär seurasi niitä.
Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa vain pari sataa askelta
edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun
verhoutunut olento. Hän koetti lähestyä sitä muurien pimennossa.
Mutta silloin edellä kulkeva olento pysähtyikin äkkiä. Hänen
edessään oli vankka, tamminen ovi, joka kumminkin aukeni olkapäiden
lujasti ponnistaessa. Vihdoin hän oli käytävän toisessa päässä.
Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle, ja Mitosclimin
paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.

Myöskin Idalia sivuutti tammioven. Sen toisella puolella laajeni
tunneli suureksi nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä
ihmisiä. Madacsányn rouva katseli niitä kauhistuneena. Ne olivat
kuolleita, jotka olivat olleet siellä kai kauan aikaa. Muudan istui
pöydän takana nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään.
Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuuntelevan hänen lukuansa.

Nämä olivat noita muinaisia hussilaisia, joista tuo salainen
käsikirjoitus oli kertonut ja jotka olivat saaneet hautansa käytävän
holveissa.

Idalia kiiruhti eteenpäin. Tultuaan käytävän suulle ja piilouduttuaan
pyhän Antoniuksen taa hän näki selvästi, mitä kirkossa tapahtui,
sillä eräälle hautakivelle lasketun avatun salalyhdyn valo valaisi
sen kokonaan.

Näky, jonka Idalia kappelissa näki, kiukutti ja raivostutti häntä
niin, että hän oli melkein kuolla.

Hän näki siellä komean ritarin, joka ei ollut kukaan muu kuin Teodor
Dalnaki, ja nuoren kauniin tytön, joka ei ollut kukaan muu kuin
Mitosclimin tytär, vaalea Magdaleena.

He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja puhuivat helliä rakkauden
sanoja. Mitä he sanoivat?

Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntaina?"

"Mihin sitten?"

"Kauas pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin
pelkäämättä, että kukaan voi meitä enää erottaa!"

"Mutta sinähän olet pappi?"

"Olen ollut, mutta en ole enää. Nyt olen ritari ja vien sinut
tulevana sunnuntaiyönä pois täältä, jos vain tahdot. Menemme
Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Sitten
menemme sen opin mukaisesti avioliittoon. Suostuthan tähän, joka on
mielestäni ainoa keino, sillä luostariin en minä enää voi mennä enkä
myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnalle.

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja
kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä
sanomista. Vai aiot sinä, mokoma valhepappi, pettää minut ja omaksi
hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä te tulette minua
muistamaan!"

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" toisti Teodor.
Magdaleena nyökäytti päätään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä aamun ensimmäiset sanansaattajat
alkoivat jo näkyä taivaalla.

Teodorkin lähti pian, hyvästeltyään kumminkin sitä ennen hellästi
Magdaleenaa, ja meni makuukammioonsa. Cupido ei ollut enää siellä,
sillä Idalia oli vienyt heti tultuaan hänet pois.



XII.


Mutta sinä yönä ei Madacsányn linnassa ollenkaan nukuttu.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessaan
tietämättä oikein, mitä teki.

Hän seisahtui kuvastimen eteen tarkastelemaan kuvaansa.

"Sinä valehtelet sanoessasi minua kauniiksi!" puhui hän kiukuissaan.
"Päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivan kuin paholainen,
hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt kuvastin myönsikin, että Idalia oli oikeassa. Ja Idalia myöskin
tiesi, mitä hänen oli tehtävä.

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

    "Jalo ja kunnioitettava Herra Likaway!

    Lupasin pistää veitsen toisen kerran sydämeenne, ja minä aion
    pitää lupaukseni.

    Jos tahdotte tietää, kenen rakastaja isä Siegfried todella on,
    niin vahtikaa ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette linnan
    kappelinne pienen kellon soivan, varustakaa palvelijanne aseilla
    ja menkää heidän kanssaan sinne. Takaan, että tulette näkemään
    jotakin ihmeellistä!

    Teidän nöyrin palvelijattarenne,

                                leskirouva Frans Ikarpynay."

Kun hän oli saanut kirjeen valmiiksi ja sinetöidyksi, olikin jo täysi
päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja sanoi tälle: "Herska, pääseekö
Waag-joen ylitse nyt?"

"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."

"Minkä tähden ei?"

"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."

"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"

"Siinä tapauksessa kyllä, että minulla olisi kaksi päätä, joista
toisen voisin jättää tänne ottaessani toisen mukaani matkalle."

"Kuulehan, Herska! Saat paljon uusia kauniita vaatteita, jos viet
tämän kirjeen Mitosclimiin! Sitä paitsi saat takaisin tultuasi viiniä
niin paljon kuin vain haluat!"

"Mutta matkalla saisin minä jo niin paljon vettä, etten koskaan enää
elämässä viiniä tarvitsisi."

"Saat tämän kukkarollisen rahaakin, katsohan!"

Narri pudisti päätänsä kieltävästi.

"Kuuntelehan nyt tarkasti, Herska. Minä tiedän, että sinä olet minuun
rakastunut. Jos sinä viet tämän kirjeen perille, niin takaisin
tultuasi saat mennä kanssani naimisiin."

Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeihinsa.

"Oikeinko todella! Ettehän vain pilkkaa minua? Jos annatte suutelon
nyt etukäteen, lähden heti."

Idalia ojensi huulensa, ja narri suuteli niitä pitkään ja
intohimoisesti.

Sitten hän riensi kirjeineen pois. Idalia katseli ilkkuvasti, kuinka
hän hyppeli jääpalaselta toiselle ollen alituisessa hengenvaarassa.
Hän pääsi kumminkin onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla ja voin omatunto hyvänä mennä syömään
aamiaista", puheli hän itsekseen.

Siegfried oli jo ruokasalissa, kun hän tuli sinne.

"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", sanoi toinen.

"Koska sinä olit sulkenut välioven, oli hän yöllä herätessään
ruvennut pelkäämään ja tuli sen tähden minun luokseni. Nyt hän vielä
nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäillen, mutta ei huomannut mitään
erikoista. Ja pian hän luuli saavansa olla varma, ettei rouva tiennyt
mitään hänen yöllisestä retkestään.

Idalia oli mitä herttaisimmalla tuulella. Syötyään hän meni
makuukamariinsa. Cupidokin oli jo herännyt ja alkoi nyt ihmeissään
puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti koetti kääntää hänen
ajatuksensa muualle sanoen, että hän oli nähnyt unta. Ja siihen tuo
lapsi tyytyikin.

Mutta isä Siegfried ihmetteli kovin, sillä hän ei ollut koskaan
nähnyt rouvaa näin ihastuttavalla tuulella.



XIII.


Grazian Likaway luki kirjeen kahteen, kolmeen kertaan, mutta ei
ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi hän kutsui mestari Mathiaksen avuksi.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut ja narri kai
sen myös voi käsittää."

"Tämän nyt voi käsittää kuka tahansa", sanoi Mathias luettuaan
kiireesti kirjeen.

"No anna kuulua, mitä siinä on!"

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti te häväisitte isä Siegfriediä
Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka
paljastuivat silloin, kun te riistitte päähineen häneltä. Ne olivat
todellakin Teodor Dalnakin kasvot."

"Olen hänelle vain asianomaisesti kostanut, vai mitä arvelet?"

"Se on totta. Ja sellaisia iskuja ei niin pian paranneta, etenkin jos
ne sattuvat semmoiseen paikkaan, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua.
Muistatte kai senkin, että Teodor Dalnaki on neiti Magdaleenan
hyleksitty kosija? Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että toisen
ikkunoista näkee melkein toisen huoneisiin."

"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä puhutaan Magdaleenasta?"

"Muita naishenkilöitä ei tässä talossa ole. Ja vaikka kaikki nuo
maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, kiinnittäisi ainoastaan
Magdaleena Teodorin mieltä. Sellainen on minun ajatukseni."

"Katsohan ikkunasta pihalle! Etkö näe jäiden lähtöä Waagista? Narrin
tullessa olivat jäät tuskin liikkeellä, nyt ne ovat suorastaan
raivoissaan. Näetkö, kuinka jäälohkareet vierivät tuoden mukanaan
mökkejä rannoilta ja katkoen paksuja puita? Voiko kukaan inhimillinen
olento sydänyön aikana kulkea niitä myöten? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin
jaloin vettä myöten, ja se tapahtui merellä. Hyvänä luterilaisena
täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa sanotaan."

"Se oli silloin. Ja kulkija olikin Pyhä Pietari, jolle kaikki taisi
olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että joku munkkikin voi saada paljon aikaan
ja rakastaja vielä enemmän. Kun molempain ominaisuudet yhtyvät
samassa henkilössä, pystyy tuo henkilö kaikkeen!"

"Puhelemmeko asiasta Berezawskyn kanssa?"

Aina siitä saakka kun oli kotiuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista,
oli tuo vanha sulhaspoika oleskellut Mitosclimin linnassa.
Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitten viedä
hänet mukanaan kotiinsa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti
ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat joka
aamu niin perinpohjaisen pöhnän, että oli pakko kantaa heidät
vuoteeseen nukkumaan, josta heitä ennen puoltapäivää ei olisi kyennyt
herättämään tulipalon hälinä eikä edes ryövärien päällekarkauskaan.
Mutta sitten iltapäivällä tuo tekopyhä herra ei tahtonut ottaa osaa
mihinkään kiusalliseen toimitukseen ja siten lykkäytyi avioliiton
solmiminen päivästä toiseen. Häitä vietettiin sentään jo etukäteen
joka päivä.

Sulhasta ei saatu nytkään hereille, vaikka mitä olisi tehty. Hänen
korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään
ei auttanut. Hän vain liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin kärpästä
hätistellessä, ja nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen tuuma, puhelen
tyttäreni kanssa."

Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan ääressä.

"Oletpa sinä, muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla
pidät ikkunaa auki", puheli hän.

"Päästän ainoastaan kyyhkyseni vapaaksi, sillä jos minä sattuisin
matkustamaan pois, ei kukaan sitä ruokkisi."

"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy pian mennä naimisiin?"

"Tiedän, isä rakas."

"No, miksi et revi tukkaasi, vuodata katkeria kyyneliä ja sano sata
kertaa: 'Mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen'?"

"Sinun läsnä ollessasi en aio enää milloinkaan itkeä."

"Sittenhän olet jo kokolailla muuttunut. Kenties nuo piispan häät
ovat aiheuttaneet sen? Varmaankin muuttui mielesi silloin, kun näit
siellä rakastettusi ja sait tietää, että hän on erään kauniin rouvan
hempukka?"

"Tuo kohtaus oli kamala, isä rakas."

"Voitko vannoa, ettet rakasta tuota munkkia?"

"Vannon, vaikka milloin, etten rakasta ketään _munkkia_!"

"Sellainen olisikin hirveätä. Minä en oikein voi sanoa, mitä sinulle
siinä tapauksessa tekisin. Mitä sinä tuossa pienessä pussissa
säilytät?"

"Kaikenlaisia pieniä muistoesineitä, jotka olen perinyt
äitivainajaltani, kuten hänen emaljoitua kuvaansa, kiharaa hänen
tukastaan ja erästä hopeista ristiä, jota lapsuudessa kannoin
kaulassani. Kai minä saan viedä ne mukanani, kun lähden tästä
talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi
tyttäreksi. Ehkä asiat kehittyvät vielä niin, että tulet saamaan
minun siunaukseni."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö
polvistuen isänsä jalkojen juureen. "Salli minun suudella sinun
kättäsi."

Grazian salli Magdaleenan suudella kättä, jonka hän ojensi
tyttärelleen.

"Lupaa, että annat minulle anteeksi kaikki mielipahat, joihin
tahtomattani olen tehnyt itseni syypääksi!"

Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa luontoa.

"Älä huolehdi, en minä ole sinulle paha", murisi hän sekä sipaisi
kerran karvaisella kädellään polvistuneen tytön päätä. Tuon liikkeen
saattoi otaksua siunaukseksi.

"Pian pannaan asiat kuntoon", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän
tarvitsee ainoastaan mennä levolle ajoissa tänään, että jaksamme
nousta aikaisin aamulla. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sanottuaan sen meni Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari
Mathias vielä odotti.

"Olet kokonaan väärillä jäljillä, velihopea", puheli hän tälle.
"Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut.
Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin
minä, 'huomenna ovat hääsi.' Hän myöntyi siihen ja suuteli minun
kättäni."

"Tuohan on juuri paras todistus siitä, että hän hautoo jotakin
ennenkuulumatonta päässään. Hän sanoi vain jäähyväiset isälleen,
koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, paeta rakastajansa mukana.
Sen he ovat keskenänsä sopineet. Minä tunnen naiset."

"Tuhat tulimmaista, olisiko sellainen mahdollista? Tuli ja leimaus,
jos asia todellakin olisi niin! Voi taivaan talikynttilät, minä tapan
ne paholaiset! Herätä tuo puolalainen lallus! Herätä hänet, vaikka
hän olisi puolikuollut! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan
väki jalkeille!"

"Meidän pitää toimia sangen varovasti. Siis ei ollenkaan mitään
hälinää! Muuten he huomaavat ja tietävät olla varuillaan. Meille
olisi parasta, että jokainen mies nukkuisi niin kauan kuin hän
itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella
unijuomaa, että ne olisivat sitten hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole
oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja valaistussa kirkossa
häärivät kummitukset, jotka tekin olette nähnyt, ovat epäilemättä
jonkun elävän ihmisen aikaansaamia vehkeitä. Siinä piilee varmasti
jokin salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo
illaksi olen minä niin valmistautunut, etten väisty Belzebubiakaan,
jos hän nimittäin on mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan asti kuiskuteltiin ja lymyttiin sinä päivänä
Mitosclimin linnassa. Mutta salaisuutta ei tietenkään ilmaistu
naisille.

Sillä aikaa kun neiti Magdaleena söi illallista, vietiin Berezawskyn
aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin
olla mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää tappako munkkia", neuvoi hän väkeänsä. "Munkin
tappaminen on hyvin vaarallinen teko. Isoisäni sattui kerran
vahingossa nitistämään erään munkin hengiltä, ja kostoksi siitä vei
piru hänet sitten helvettiin."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin
henki säästettäisiin. Sen sijaan hän lupasi keksiä sopivan
kidutus- ja rangaistustavan, jolla tuota munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezawskykin kappeliin sekä piiloutui aseellisen
seurueensa kanssa hautaholveihin.

Miehet saivat ajankulukseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.

Pimeän tultua käski herra Grazian kuuluvalla äänellä, että kaikkien
oli mentävä levolle, kyetäkseen varhain seuraavana aamuna jalkeille
viettämään häitä. Kukaan ei saisi liikkua ulkona yöllä. Kellarit,
varastohuoneet ja makasiinit oli tarkasti lukittava.

Sitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan
alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki
elävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta
Waag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien
jääpalasten aiheuttamaa ryskettä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö
oli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä,
sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu
pienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti
kuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle
tutulle ovelle, joka vei puistoon.

Hän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään -- se
oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän
saattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset
jäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva.
Tehtyään sen hän meni kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät
hautakivet ja alttaritaulun.

"Kunpa vapauttajani, rakastettuni, nyt pian tulisi!" huokasi hän.

Huuhkaja huusi tornissa.

Vihdoin soi kello, ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Siegfried läheni.

Kun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli
hän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa
unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä
pyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun
ollut pakko lähteä Puolaan."

"Rientäkäämme sitten täältä, rakkaani!"

"Salli minun ensiksi rukoilla veljeni haudalla!"

"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"

Molemmat polvistuivat vierekkäin, käsikädessä, tytön veljen
muistomerkin ääreen.

Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.

"Rakas veli, annathan minulle anteeksi?" rukoili tyttö.

"Tietysti minä annan sinulle anteeksi, rakas sisko!" kuului ääni
syvyydestä. Samassa aukeni hautaholvin ovi, ja sieltä syöksyi koko
Berezawskyn aseistettu joukko tuon ikinuoren sulhasmiehen itsensä
johtamana. Hän heilutti julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi miekka Teodor Dalnakin oikeassa
kädessä.

"Ahaa, vai ei tässä olekaan kysymyksessä munkki! No sitten
sinun pitää kuolla tuossa paikassa!" kiljui Berezawsky hyökäten
Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä
olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan sellaisen
iskun Berezawskyn olkapäähän, että tämän käsi irtautui ruumiista.
Berezawsky kaatui lattialle ja kuoli ennen taistelun loppua.

"Takaisin maan alle, pelkurit!" jupisi Teodorin ääni, samalla kuin
hän kostonenkelin tavoin huitoi ympärilleen ja ahdisti hyökkääjät
aina hautaholvin ovelle asti. Mutta silloin avautui kirkon ovi,
ja sisään hyökkäsi Grazianin aseilla ja tulisoihduilla varustettu
joukko. Ukolla itsellään ei ollut muuta asetta kuin koukkusauvansa.

"Tännepäin, pappi!" mölisi Grazian. "Astu eteeni, munkinroikale! Isä
Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä sinut tässä tapetaan! Juuri tällä
minun kepilläni!"

Ja raivosta suunniltaan hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.

Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä ja Teodor! Älkää tehkö
onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian potkaisten polvistuvaa tyttöä.
Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitosclimin herralle miekan iskulla,
mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli
onneksi Grazianille, sillä palvelija menetti henkensä. Ritarin miekka
kaatoi vielä kaksi palvelijaa, sitten sen terä katkesi kädensijaa
myöten.

Mutta miekatonnakin hän piti puoliansa noita pelkureita vastaan.
Hän sieppasi avukseen suuren messinkisen kynttilänjalan ja jakeli
sillä niin tuhoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ettei juuri
kenenkään tehnyt mieli lähestyä häntä. Hän pääsi jo alttarille, aivan
Antonius padualaisen paikalle, ja hänen takanansa ammotti maanalaisen
käytävän musta aukko. Jos hän vain pääsisi niin paljon edelle, että
voisi sulkea tammioven, olisi hän turvassa.

Mutta silloin hän tuli katsahtaneeksi vielä kirkkoon. Näky, johon hän
heti kiinnitti huomionsa, hyydytti hänen verensä.

Grazian oli nimittäin tarttunut Magdaleenan pitkiin, hajalleen
menneihin hiuksiin, ja kiskoi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon
ovea kohti.

Sitä ei Teodor voinut sietää. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki
inhimilliset tunteet. Hänestä tuli eläin, leijona, jolta puoliso on
ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hän hyppäsi alttarilta
maahan pidellen kumpaisessakin kädessään raskasta kynttilänjalkaa.
Niitä hän heilutti kuin sotanuijia hyökätessään palkkalaisten
joukkoon ja kaataessaan kaikki edestään. Hän raivosi aseistettujen
palvelijain joukossa kuin hurskas ja mieletön Herkules, jonka
ruumista Nessus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle,
jossa isä rääkkäsi tytärtään. Päästyään tämän luo hän tähtäsi
kynttilänjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä
väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samalla viskattiin
takaapäin vaate hänen päänsä yli, ja muudan palkkalaispelkuri tarttui
hänen jalkoihinsa vetäen hänet kumoon. Ainoastaan siten voitiin
Teodor Dalnaki voittaa ja sitoa.



XIV.


Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan
ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta
tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian
saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä
elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen.
"Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan
maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."

"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin
vapisen sitä ajatellessani."

"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele
ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."

Niin, Herska. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?

"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu
tosiasioita!"

Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut
munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään
ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään
avoimesta ikkunasta.

Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja
katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson
muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin
samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon
paisteessa ja näkyivät selvästi.

Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta
ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän
huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.

"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.

Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä
oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita,
metsästäjiä y.m.

Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa.
Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan
hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä
istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata,
että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka
turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät
taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä
sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin
suvaitsi nousta veneestä.

Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento
nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.

"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa
pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha
karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla
iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että
kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana,
jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty
tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin
miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon
kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.

Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.

Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä
eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään
sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi
veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa
kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt
kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla
kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa
perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi
oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova
miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että
olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin.
Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja
sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin
tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis
minulle anteeksi!"

"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan
kiihottaa."

"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän,
osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin
pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi
hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt,
että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole
tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."

"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea
sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn,
sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi
taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin
katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin
mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"

Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja
näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään
ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian
esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden
avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."

"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.

"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."

"Tapoitte hänet?"

"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen
lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä
salli muidenkaan tehdä sellaista."

"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?"

"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan
hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin
minä."

"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"

"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en
edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö,
tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan
pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos
olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte
kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan
kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista
rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."

"Te olette kauhea ihminen!"

"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on
tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta
talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."

"Mitä sanotte?"

"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin
kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista.
Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."

Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään
kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa
kauppasumman heti.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa.
Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia
kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.

Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea,
sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että
latinankieltä osaavia miehiä.

Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin
kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten
kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta
kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Sitten tuli rahojen vuoro.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat
olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka
astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.

"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.

"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne
oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea..."

"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei
aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja
palkkioksi vaivastanne!"

Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti
kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin
avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa.
Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä
pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta
tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo
rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."

"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!"

"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he
sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."

"Miten suvaitsette!"

"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi
oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa
kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin
veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:

"Vesille!"

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina
raskas rahakuorma.



XV.


Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin
oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt
Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan
ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että
erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja
hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko
veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta,
vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine
kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen,
istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari
Mathias oli itse ohjaksissa.

Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä
tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin
kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä
jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti
kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"

"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän
ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä
rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne
voivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko
rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun
kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme
Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla
elää herroiksi."

"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada
illallistakin."

"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu
evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä
saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan
kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin
ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston
alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden
palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.
Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat
Madacsányssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista
ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja
luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat
kapineet.

"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt
rikkinäisen -- alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten
he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat
sivukäytävien suuhun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katso sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä
rosvoihmisiä siellä on?"

"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten
luurankoja?"

"Miten ne tänne ovat joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä
selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat
he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven
vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta,
mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen.
Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."

"Niin näkyy olevan."

"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun
muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se käy kyllä päinsä!"

"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten,
ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä
täällä näet tai kuulet!"

Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen
täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun
mukaan hirmuinen vala.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:

"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra..."

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.

"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"

Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun
puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan
ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli
läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli
vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.

"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.

"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on
todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on tuonut hänet tänne?"

"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."

"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen
aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu,
on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran
ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle
profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy
vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun
myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee
hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon
toisen!"

Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti
muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan
tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.

Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi
hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän
oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon
luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän aukaisi tynnyrin.

Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi
veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli
ruutia.

Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti
kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt
hyvänä ja kuivana vuosisatoja.

Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran,
joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen
hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen
kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli
hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi.
Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen
pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen
pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen,
kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi
minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä
minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea,
mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.

Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan
aukossa oli vielä hieman suutelemista.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi
sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä
taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan
tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli
ajatellut sitäkin seikkaa.

"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.
"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on
viisisataaneljäkymmentä."

"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista,
etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki
valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon,
lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne
sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."

Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän
suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista
ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun
syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa
olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä
Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne?
Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein
kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä,
tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset
ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä
tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko
parempaa appiukkoa olla olemassa?"

Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta
oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot
siitä sisään.

Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli
hopeata.

"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi
hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa
päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella
lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät
tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet
mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se
on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni,
sirkkuseni, käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen? 'Niin
sitten se tanssi alkaa!' -- Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,
kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se
olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.



XVI.


Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli
muidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli
hän itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun
vedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian
ei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan
usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana.
Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen
tarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi
kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö -- ja
nukkuja ei enää herää."

Sellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan
asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä oivallinen tuuma.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento -- koira. Sen hän
huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi
ahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle
ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden
halukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt
tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän
minä kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin
hautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman
sekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku
kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian
nilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut
karhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.

"Aaveet soittivat taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.

"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin", vastasi tämä ja
istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa
saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Toisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen
sekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan
ruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta
ilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton
ja pyöreä "bratina"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä
siemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea
mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän. "Leikkaahan kinkusta
itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista
kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen
sanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla
kova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet
sitä hituistakaan vahingoittaneet.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä,
ystäväiseni", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. "Ensin otan
minä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen
käytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää
vierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien
täytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin."

Puhuessaan täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.

"Terveydeksesi ystäväiseni!"

Sitten sai Mathias bratinan, ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.

"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.

Sen jälkeen joivat he maljoja kaikkien poissa olevien henkilöitten
muistoksi.

"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"

"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"

"Eläköön Madacsányn kaunis linnanrouva!"

Bratina kulki kädestä käteen, ja maljoja juotiin sekä ystävien että
vihollisten kunniaksi niin kauan kuin kumpaisetkin juopuivat. Sillä
aikaa oli kuu noussut ja lähetti säteitänsä sisään.

Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:

"Kuulehan ystäväiseni, sinullahan on muistaakseni naimisissa oleva
tytär?"

"On kyllä."

"Hänhän asuu Teplassa, tuo raukka?"

"Niin asuu."

"Onko hänellä jo monta lasta?"

"Kuusi."

"Mutta niiden terveydeksihän et ole vielä juonutkaan."

"En ole armollinen herra, mutta...?"

"Ei sinun tarvitsekaan juoda heidän terveydekseen, ystäväiseni, sillä
sinä olet jo juonut tarpeeksi, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan
koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, kuten minäkin. Tämä
bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella
myrkyllä, joka vaikuttaa määrätyn ajan kuluttua. Sinulla on vielä
kaksi tuntia elinaikaa, pidä siis kiirettä ja lähde matkalle!
Virta on jäässä, joten sinä voit mennä Teplaan, tyttären luo, ja
valmistautua siellä kuolemaan. Kenties ehdit vielä haettaa papinkin
luoksesi ja tehdä testamenttisi. Joka tapauksessa on siellä aina
joku, joka sulkee silmäsi. Sellainen on tämän huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja hän oli tuntevinaan
suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän
huoneesta, sitä ennen tyhjennettyään kullalla täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen pikariaan sekä joi vielä
kerran kaikkien niiden terveydeksi, jotka olivat hänen ystäviään.
Ystävien loputtua tuli vihamiesten vuoro. Jokainen pikarillinen
sisälsi myrkkyä, mutta sellaista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti
jonkin määrätyn ajan kuluttua. Hänen täytyi koettaa saada sitä
mahdollisimman paljon ruumiiseensa, ettei hän tulisi sanansa
syöjäksi, koska hän oli luvannut Idalia-rouvalle, että Siegfried
tulisi elämään kauemmin kuin hän.



XVII.


Sinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen
silmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on
levoton vuodetoveri.

Aaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään
onnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli
näkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla
keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli
kuulevinaan hänen hätähuutojansa.

Entä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen
sydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta
ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä
rauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo
vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta
nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi
Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta
Mitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta
maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun,
joka liikkui Madacsányyn päin.

Se lähestyi lähestymistään, ja hän voi jo tuntea sen ihmiseksi.

"Sanantuoja Mitosclimistä", sanoi Idalia itsekseen sekä meni
herättämään palvelusväkensä.

Vihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan
muu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin
enää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan
näköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.

"Minä tulen Mitosclimistä", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä
lattialle.

"Tuokaa hänelle lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen saanut jo
siitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa."

Samalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin
häntä rukoilla:

"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"

"Mitä sinä tahdot, mies?"

"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala
häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Miten minä sinua auttaisin?"

"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt
minut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin,
kun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä
lasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen
jälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan,
mutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli."

"Oletko kadottanut järkesi?"

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos
pelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että
varmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!"

"Minkä salaisuuden luulet minua niin miellyttävän?"

"Tahtoisit kai mielelläsi tietää, missä isä Siegfried nyt on."

Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.

"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö, missä hän on? Elääkö hän vielä?"

"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."

"Missä hän on?"

"Anna minulle ensin vastamyrkkyä, pian!"

"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää
salaisuuden, muuten en auta sinua."

Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän
vaikeroiden:

"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden,
sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään
ilmaise."

"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä,
joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä
tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa,
mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla.
Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"

"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!"

"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä
suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa
kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä!
Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden
vanhaksi. No kerro nyt!"

Tuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.

Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä
mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla
kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.

"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on
vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään
mitään?"

Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään
vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä.
Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa
salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.

Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan
tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää
kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat
katkonaiset sanat: "Isä Siegfried on muurattu -- maan alle rahojen
sekaan -- Mitosclimissa. -- Elää vielä. Minut on myrkytetty!" Enempää
hän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.

       *       *       *       *       *

Idalia oli nyt yksin salaisuuksineen.

Hänen vanha, intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen
liekkiin.

Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään
suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten
seurakumppanina.

Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän
luulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja
jos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi
hänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.

Tehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti
tehdä ja tehdä heti.

Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja
kirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi
siten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti,
mutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin
suuntaan hän kulki.

Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.

Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi
torneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine
kaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen
kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin
aikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä
nousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä
kauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät
yli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan
kokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä
oljenkorsia.

Kun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille
paksu kerros karkeata hiekkaa.

Naapurit saivat vasta tämän elementin purkauksen jälkeen tietää nuo
surulliset, molemmissa linnoissa juuri äskettäin sattuneet tapaukset.

Vasta seuraavana päivänä löysivät Likawayn perheen tuttavat herra
Grazianin kuolleen ruumiin Mitosclimin linnan taloudenhoitajan
huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitosclimin
pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle.
Tuo linnan räjähdys oli valtavan vesitulvan avulla muuttanut koko
salaisen maanalaisen käytävänkin elävine ja kuolleine asukkaineen
muodottomaksi sorakasaksi.

Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen alkoivat Likawayn perheen jäsenet
hakea tuota suunnatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli
saanut Mitosclimin linnasta, mutta mitään ei löydetty.

Tämä kertomus perustuu perhearkistossa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitä paitsi puhuu kansa vielä nytkin tuolla paikkakunnalla isä
Siegfriedistä.

Ja aina kun Mitosclimin linna vaihtaa omistajaa, vaatii myyjä
kauppakirjaan sellaisen lisäyksen, että jos salatut aarteet joskus
löytyisivät, pitää hänen saada ne.

Mutta ihmiset sanovat, että aarteet löytyvät vasta sitten, kun isä
Siegfried on vapautettu muuratusta haudastaan.

Ja kenties ihmiset ovatkin oikeassa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valekuollut - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.