Title: Väsynyt ja muita kertomuksia
Author: Kivijärvi, Erkki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väsynyt ja muita kertomuksia" ***


VÄSYNYT JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Erkki Kivijärvi



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Väsynyt.
 Syntymäpäivä.
 Lyöntien lomissa.
 Vuoksella.
 Kuudes käsky.
 Kahden puolen aitaa.



VÄSYNYT

Muutaman kevään kuvia.


1.

Toisinaan tapahtuu, että me heräämme yöllä aivan äkkiä siitä, että
olemme hyppäävinämme leveän ojan ylitse ja hyppäys epäonnistuu.
Ennenkuin sitten uudelleen nukahdamme kunnolleen, kiitää silmiemme
ohitse jono erilaisia kuvia, milloin irrallisia, sieltä täältä esiin
puikkelehtivia muistojen repaleisia jäännöksiä, milloin yhtenäisempiä
tapahtumia elämämme varrelta. Ajan ja paikan rajat katoavat, ja
kirjavassa karnevaalikulkueessa voivat lapsuutemme henkilöt
käydä käsikädessä eilispäivän tuttavuuksien kanssa.

Viime yönä elin puoleksi nukuksissa puoleksi valveillani kokonaisen
kevään. Kevään, jota jo on seurannut monet kesät, syksyt ja talvet...
Ja selvemmin kuin koskaan ennen erotin sen päivänpaisteesta,
sadekuuroista ja pitkien iltojen kaihosta ihmiskohtalon, joka usein on
tuntunut minusta arvoitukselta.

       *       *       *       *       *

Kun hänet ensi kerran tapasin, oli varhainen kevät. Sattumalta olimme
joutuneet samaan seuraan, ja sattumalta jouduin minä häntä kotiin
saattamaan.

Oli kirkas päivä. Korkea taivas ja kattojen räystäissä kiiltävät
jääkristallit. Lauhassa tuulessa oli kevään aavistusta.

Kuljimme Esplanaadia pitkin. Ihmisvirta ei vielä ollut tihentynyt
kävelytunnin sankoiksi joukoiksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteli
auringonsäteitten valopintoja.

Telma Autereella ei ollut kiirettä; hiljalleen me kävelimme ja puhuimme
keväästä ja kesästä. Hän rakasti rohkeata puhetapaa ja hiukan
silmiinpistäviä pukuja; hänellä oli pikkuiset, suippokärkiset
kiiltonahkakengät ja suuret, uskolliset lapsensilmät. Sanottiin hänen
pehmeine, vähän väsähtäneille kasvonpiirteineen ja tummine hiuksineen
muistuttavan venakkoa.

Niin... aurinko paistoi ja räystäät tippuivat. Eräästä kadunkulmasta
kääntyi vastaamme tulemaan muuan mies. Hän tuli ristikadun pimeästä
varjosta, ja auringonpaiste huikaisi hiukan hänen silmiään. Meidän
rinnallemme päästyään kohotti hän kohteliaasti lakkiaan ja suuntasi
Telma-rouvaan pitkän, tutkivan katseen.

Mies parka! Hän oli todellakin ränsistyneen näköinen: päällystakki oli
ryppyinen, sen samettikaulus nukalle kulunut, kasvot olivat harmaat, ja
silmien alla oli syvät, mustat juovat. Mutta ryhti oli varman ylpeä --
niinkuin ennenkin.

Tunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutama
vuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyään
hän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivät
sanoa, että hän oli sairas.

-- Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt.
Nähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijan
tarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.

-- Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. --
Koulutoveri.

-- Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonka
tarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.

Joka tapauksessa tuo sääli minua suututti.

-- Kaikkipa naisia voikin huvittaa, sanoin jotenkin halveksivasti.

Telma Autereella oli heti vastaus valmiina:

-- Rauniot ovat aina romanttisia!

Tuli joku tuttava vastaamme samaa katuviertä, pysähtyi hetkiseksi
juttelemaan, ja sitten kääntyi puhe toisille tolille. Kun tultiin
Kauppatorin kulmaan, ehdotti Telma Auer, että käännyttäisiin takaisin.
Ja hetken perästä hän sanoi:

-- Kertokaa minulle jotain tuosta Birger Björklöfistä! En tiedä, miksi
hän yhä edelleenkin on ajatuksissani.

Hän oli siis jättänyt kaiken peittelemisen sikseen. Ja minä kerroin.

Se oli tavallinen tarina tuhlaajapojasta. Birger Björklöf oli ollut
rikkaitten vanhempien ainoa poika. Kasvatus oli hemmotellut hänet aivan
pilalle. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän perintönsä muutamassa
vuodessa. Ja kun rahat loppuivat, loppui hänenkin satunsa.

Nuorena ylioppilaana matkusti hän ulkomaille, eleli siellä kuin
ruhtinas -- sanottiinpa, että hän käyntikorteissaan oli käyttänytkin
ruhtinaallista arvonimeä.

-- Sitä en usko, ihmiset aina liioittelevat.

-- Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukeni hänelle tie piireihin.
Hänellä oli pää kuin partaveitsi ja hän oli saanut täydellisen
salonkimiehen kasvatuksen. Eikä hän säälinyt rahojaan; siksi häntä
ihailtiin ja jumaloitiin. Hän puhuu ranskaa kuin parisilainen,
keskustelutaidon oli hän rahojen kera perinyt isältään, miekkailussa ja
ratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupunki tunsi
kauniin suomalaisen. Koko hänen elämänsä oli yhtämittaista
voittojuhlaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja
kuten sanottu: se juhla loppui äkkiä, kun viimeinen rahalähetys saapui.
-- Kotiin tultuaan yritti Birger Björklöf elää kielten opettajana, vaan
ei jaksanut, sitten ratsastuksen ohjaajana, mutta ei saanut oppilaita:
tässä maassa oli vielä liian vähän joutilaita herroja ja ylhäisiä
naisia. Sen koommin ei hän ole mitään yrittänytkään.

-- Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa?

-- Hyvin harvoin; hän on katkera ja ylpeä! Ei hän esimerkiksi koskaan
alentuisi pyytämään lainaksi sataa markkaa vähempää, vaikka onkin
tyytyväinen saadessaan kaksikymmentä.

-- Millä hän sitten elää?

-- Sukulaiset maksavat kuukausittain hänen ruokansa erääseen
ravintolaan. Kerran söin päivällistä hänen kanssaan. Siinä kapakassa
kuuluu viina ruokaan; kun pääsimme kalaan oli hän jo aivan
juovuksissa.

-- Entä kun hän rahat saa?

-- Silloin tilaa hän shampanjaa!

Telma Auer hymähti hyväksyvästi. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisi
hän tahtonut sanoa: hänessähän on tyyliä! Mutta sitten muuttui hän
vakavaksi ja oli hetkisen vaiti. Vihdoin kysyi hän kenties hiukan
arastellen:

-- Eikö hänen elämässään ole ollut naista?

-- Ei naista yksikössä, mutta kyllä naisia laumottain. Kuulisittepa
vain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu aina naisista ja hevosista,
molemmista tuntijan tavoin ja molemmista samalla tavalla.

Pilvenlonka oli peittänyt päivän, tuntui kolealta; poissa oli
asfalttikäytävien kiilto, sammunut jääkristallien kimallus.

Saatoin Telma Autereen kotiin.

Paluumatkalla tuli Birger Björklöf taaskin vastaani. Ties mistä sain
päähäni pyytää entisen toverini juomaan lasin whiskyä. Me menimme
ravintolaan. Istahdimme akkunapöydän ääreen nähdäksemme kadun kirjavaa
kävelijäjoukkoa. Aluksi ei keskustelusta tahtonut tulla mitään; ei
meillä oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme. Huomasin,
että Björklöfin käsi vapisi, kun hän tyhjensi vesipullon korkeaan
lasiin. Hetken kuluttua alkoi hän puhua Telma Autereesta.

-- Sinäkin näyt tuntevan hänet, sanoi Björklöf hiukan
ylenkatseellisesti. -- Näppärä... niin, miksikä ei... pikantti, hiukan
ärsyttävä, mutta ei ensinkään jalostetun rodun tuntomerkkejä. Enkä minä
oikeastaan käsitä, miksi miehet juoksevat hänen jälessään. En minä vain
viitsisi, en tosiaankaan!

-- Juoksevatko h siten?

Hän joi pitkän kulauksen ja sanoi:

-- Niinkuin et sinä sitä muka tietäisi! Sanotaanhan, että Lahtinenkin
hänen tähtensä eroaa vaimostaan.

Lahtinen... Samassa minä muistinkin: tuo rokonarpinen, mustaviiksinen
pankinjohtaja, joka käytti punaisia liivejä.

Björklöf joi lasinsa pohjaan, naputti marmoripöytään ja käski tuomaan
uuden whiskyn. Sitten sytytti hän savukkeen -- eikä hänen kätensä enää
vavissut ja jatkoi äskeistä puhettaan:

-- Mutta en minä eläissäni ota uskoakseni, että hän Lahtisesta
välittää; se on vain temppu, jolla hän tahtoo hankkia miehelleen hyvän
viran. Lahtinen on toimeenpaneva johtaja, ja rouva Auer on viisas.
Viekkaus on noitten maaseutukaupunkien nousukassukujen vahvimpia
puolia, viekkaus ja tarmo.

-- Sinähän näyt tuntevan rouva Autereen sukuperänkin.

-- n sattumalta kuullut... Hänhän on ylioppilas. Isä oli kauppiaana
jossakin Pohjanmaalla, teki edullisen vararikon, kuoli, ja äiti muutti
tänne Helsinkiin tyttäriään kouluuttamaan.

-- Vai niin!

Kun pöytäämme tuli muuan yhteinen tuttavamme, maksoin ja jätin
Björklöfin tulokkaan kanssa jatkamaan.

Ulkona paistoi taaskin päivä, pilvi oli poistunut auringon edestä,
räystäät tippuivat ja jääkristallit kimaltelivat. Ihmisiä kulki
edestakaisin, ja muutamassa kadunkulmassa seisoi kevään ensimäinen
sinisten ja punaisten ilmapallojen kauppias.


2.

E ole ennen huomannut, miten paljon ihmiset puhuvat Telma Autereesta.
Ihmiset ovat ilkeitä; kun sanotaan, että jostakin henkilöstä paljon
puhutaan, niin merkitsee se miltei aina, että hänestä puhutaan pahaa.

Miten olikaan tohtori Katajan korttikutsuissa? Joku tuli maininneeksi
Telma Autereen nimen -- ja sitten se alkoi. Kilvan riennettiin tapausta
tarkastelemaan eri puolilta. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän
välttämättä tahtoi kiskoa kortena yhteiseen kekoon. Herraseurassakin
käy keskustelu vilkkaaksi vasta silloin, kun jostakin nimitetystä
naisesta voidaan kertoa jotain "pikanttia" -- sehän on se sana, jonka
alle ilkeys peitetään. --

Oli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi oli
puhuttu politiikkaa, mutta siihen väsyttiin hyvin pian. Sitten
käännettiin puhe naisiin. Keskustelun sävy oli tietenkin hyvin vapaa,
katsantokannat aivan ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta
yleensä, mutta sitten tuli valkokätinen pankkiherra kortteja
jaellessaan maininneeksi Telma Autereen nimen.

-- Niin, sanoi kanslisti ja pyyhki nenäliinaan liituisia hyppysiään,
hänhän on kuulemma oikea nykyaikainen Salome.

-- Vietti ruumistuneena, huomautti tohtori Kataja vastaansanomattoman
varmasti.

Toinen tohtori, joka siihen saakka oli piirrellyt laskuja pöydän
vihreään verkaan, puuttui nyt puheeseen. Hänellä oli huolellisesti
hoidettu kristusparta ja juutalaisnenä.

-- Luulen, sanoi hän melkein lapsellisella äänellään, että kysymyksessä
on degeneratsioni; isä oli, mikäli olen kuullut, alkoholisti. Voihan
siis olettaa hyvällä syyllä jonkunlaisen "maniian"...

-- Hyvä veli, keskeytti Kataja isällisesti, vaikka hän olikin puhujaa
koko joukon nuorempi, voihan sitä kutsua sairaudeksi, jos niin tahtoo,
mutta eihän se ollenkaan muuta asiaa...

Pankkiherra maalasi kaksi herttaa. Ja siitä tuli ison slammin peli,
joten keskustelua ei päästy jatkamaan ennenkuin peli on loppunut.

Kristuspartainen ihotautien-lääkäri sai nyt ensiksi kiinni juorujen
punaisen langan päästä:

-- Kerrotaan, että rouva Autereen tiheät talossa käynnit ovat
pakottaneet kapteenska Bergerin lähtemään Aix'iin... Niin se käy;
rouvahan onkin miestään kymmenen vuotta vanhempi. Ja minä tunnen
Bergerin... ha, ha...

-- Säälin vain Aarne Auteretta, sanoi pankkiherra, jolla oli
naisellisen hieno hipiä. -- Hän on niin kovin hieno mies; olisi
varmaankin päässyt pitkälle maailmassa, mutta on nyt aivan kuin
kasvussaan pysähtynyt, siivet leikatut...

-- Miten he sitten ovat joutuneet yhteen? kysäsin korkeanojaisen sohvan
kulmasta, missä odotin pelivuoroani.

-- Se on hyvin kuvaava juttu, vastasi pankkiherra. -- He
kuuluivat samaan osakuntaan ja ottivat molemmat innokkaasti osaa
ylioppilaselämään. Muutamassa vuosijuhlassa oli tunnelma hyvin
innostunut. Aarne oli hyvällä tuulella -- hän on yhtä herkkä
innostumaan kuin koulupoika -- ja nousi tuon tuostakin pöydälle
laulamaan. Tiedättehän: hän laulaa hyvin Bellmania. No niin, kolmen
tienoissa ajettiin naiset kotiin; Aarne Auer meni saattamaan Telma
Åmania. Kun hän palasi siltä matkalta, hyppäsi hän palttoo yllään ja
lakki päässään peräpöydälle, jonka ääressä inspehtori vielä istui, ja
lauloi paraimman laulunsa. Muistan vielä, miten ylpeänä ja ylimielisenä
hän siinä seisoi, silmät säihkyivät ja ääni kaikui komealta. Riemun ja
remun keskipisteenä oli Aarne. -- Mutta seuraavana päivänä oli hän
tullut aivan onnettomana ystävänsä Otto Holmin luo -- tuntevathan
herrat varatuomari Holmin? "Pelkään viime yönä tehneeni tuhmuuksia",
oli hän sanonut, "en oikein varmaan muista, mutta luulen melkein
kosineeni Telma Åmania; ainakin minä suutelin häntä monta kertaa
rappukäytävässä".

Herrat remahtivat nauruun, ja kanslisti, jolla oli pöhöttyneet punaiset
kasvot ja häränniska, sanoi:

-- Kenellepä tuollaista ei olisi sattunut!

Mutta pankkiherra jatkoi:

-- Otto Holm on järkevä mies, ja Aarne ja hän olivat siihen aikaan
hyvät ystävät. "Sinun on heti mentävä sinne pyytämään anteeksi ja
selittämään koko juttu", oli Holm neuvonut. Aarne olikin mennyt.
Mutta eteisessä oli rouva Åman tullut vastaan, levittänyt sylinsä
tulevalle vävypojalle ja suudellut häntä otsalle, eikä Aarnen
selitysyrityksistä tullut mitään. Koko perhe oli sitten kokoontunut
juomaan kihlautuneitten maljaa, ja Aarnen oli juostava -- kultaseppään.

-- No, syyttäköön sitten itseään, virkahti Kataja kuivasti ja
välinpitämättömästi.

Mutta pankkiherra yritteli puolustaa:

-- Aarne Auer on niin hienotunteinen; hän on hyvin arka kunnia-asioissa
ja hän piti tätä kunnia-asiana.

Kanslisti oli vihoissaan. Hän mörähteli:

-- Kylläpä tässä olisi saanut ostaa sormuksia, jos olisi ollut yhtä
arka!

Keskustelun katkaisi hetkeksi paikanvaihdokset pelipöydän ääressä.
Ihotautien-lääkäri siirtyi sohvaan joutilaaksi, minä jouduin kanslistia
vastapäätä.

En saanut ajatuksiani irti pankkiherran äskeisestä kertomuksesta; tein
tyhmyyksiä pelissä ja me saimme vahvasti selkäämme.

Tuon tuostakin yritteli sohvassa-istuja kääntää puhetta takaisin
Telma-rouvaan, mutta se ei enää tahtonut onnistua. Kanslistin vihaiset
äyskimiset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset:

-- Onko herra hullu? Ettekö ymmärrä, mitä se merkitsee, kun minä annan
Teille pienen hertan?

J.n.e.

Alinomaa täytyi kristuspartaisen välittää:

-- Nicht so hitzig!

Pian päästiin peli loppuun. Uuninreunustan jalustakello löi neljä, ja
uutimien raoista voi nähdä, että huomen jo valkeni. Huoneessa oli
tupakansavua ja tukehduttava kuumuus. Oli aika mennä kotiin.

Kristuspartainen ja minä lähdimme yhdessä toisten jäädessä
piiskaryyppyä ottamaan.

Kulkiessamme valkenevia katuja pitkin piti tohtori pitkän esitelmän
eroottisista luonnottomuuksista. Hän puhui varmasti ja vakuuttavasti,
eikä minulla ollut minkäänlaisia vastaväitteitä tehtävänä.

-- Minä nyt olen kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, että tämä rouva Auer
on sairas ihminen, aivan yksinkertaisesti sairas! --

Siellä täällä näkyi jo kadunlakaisijoita ja sanomalehtipoikia vielä
tyhjine laukkuineen.


3.

Auringonlaskussa.

Bulevardin päässä palaa taivas leimuavana kuparina.

Hietalahden satamassa tuoksuu tuore maali ja kaikuu vasarain kalkatus.
Rannassa ja telakalla kiiltävät höyrylaivat valkeina ja punaisina.
Mutta etempänä torkkuvat jo mustarunkoiset jäänsärkijät kesäisillä
ankkuripaikoillaan.

Käy navakka tuuli, meri on vihaisen vihreä.

Muutamia likaisia jäänrippeitä riippuu vielä satama-altaan reunoissa,
mutta hiekkaläjässä leikkivät jo pojanviikarit puukkotikkaa. Kevät tuli
aikaiseen tänä vuonna! Torin poikki tulee nainen ja mies. He eivät pidä
kiirettä. Nainen puhuu vilkkaasti ja innostuneesti; hänen hattunsa
valkea sulka liikahtelee edestakaisin, aivan kuin pajupensas tuulessa.
Hän heiluttelee hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyvät;
nainen naurahtaa kimakasti, teeskennellen. Se on Telma Auer, ja mies on
pankinjohtaja Lahtinen.

Kun he tulevat lähemmäksi, kuulen rouvan sanovan pisteliäästi ja
kiivaasti: -- En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät
siitä mitä ihmiset sanovat! Olisiko muka yleinen mielipide korkein
tuomioistuin. Ei koskaan! Minä en voi... Loppusanat hukkuvat tuuleen.

Pankinjohtaja pieksää ilmaa hopeapäisellä kepillään. Kun he kulkevat
ohitseni, ovat molemmat vaiti, ja rouva Autereen tervehdys on hiukan
hajamielinen.

He kääntyvät Merisatamaan päin. Ja minä lähden verkalleen astumaan
tummenevaa Bulevardia pitkin keskikaupungille.

Kevätilta hämärtyy hämärtymistään. Lyhtyjen pitkät rivit syttyvät,
toinen vihertävä liekki toisensa perästä lehahtaa palamaan.

Muistan, että minulle on kerrottu rouva Lahtisenkin olevan hyvin
omituisen naisen. Joku sanoi, että hänessäkin on sairaloisuutta ja
luonnottomuutta; Otto Holm väittää hänen olevan vailla sukupuoliviettiä
-- ja hänellä on varmat ja vakavat mielipiteet joka asiasta. Äiti on
kuulemma naittanut hänet Lahtiselle, kun hän vielä oli lapsi.
Muistan kerran nähneeni rouvan joissakin tanssiaisissa: kalpea
madonnankasvoinen kaunotar mustaan sileään samettiin puettuna. Enkä
huomannut hänen tanssivan juuri muitten kuin veljensä kanssa.

Ylioppilasvuosinaan oli Telma Åman palvellut pankissa, siellä hän oli
tutustunut Lahtiseen. Ja kun hän meni naimisiin Aarne Autereen kanssa,
sai mies paikan pankissa; Lahtinen oli jo silloin toimeenpaneva
johtaja. --

Niin olen tullut Esplanaadille. Ilta on hämärtynyt, ja katukäytävien
yleisö on muuttunut pimeän kevyeksi ja kirjavaksi perhoslaumaksi.
Pimentojen penkeiltä kuuluu kuhertelun sihinää ja naurun hohotusta.

Riisuessani kahvilan eteisessä päällystakkiani näen avonaisesta ovesta
Birger Björklöfin istuvan yksin erään pöydän ääressä edessään
sanomalehti. Hänestä saan siis illallistoverin.

Mutta -- miten onkaan mies muuttunut! Taitaa sittenkin olla niin, että
vaatteet tekevät miehen. Hänellä on yllään uusi, elegantti puku, kaulus
ja kaulahuivi ovat _dernier cri_, ja napinlävessä hohtaa valkea kukka.
Kasvojen kalpeus ja silmänalustain mustat juovat tekevät hänet
"intresantin näköiseksi". En mahda mitään sille, että katson miestä
hiukan pitkään ojentaessani hänelle käteni. Hän purskahtaa nauruun ja
pyytää saada tarjota illallisen.

-- Eikö totta, ettehän te toverit enää uskoneet tällaisen miehen
pinnalle pääsevän? Ja siellä minä kuitenkin tällä hetkellä uiskentelen.
Eihän herraslasten koskaan tarvitse nähdä nälkää...

Siitä tuli komea illallinen: kaviaaria ja shampanjaa, kahvia ja
Meukowia.

Birger Björklöfin nenän eteen oli sattuma (ja ranskankielentaito)
tuonut tuottavan toimen: viiniagenttuurin, josta oli vähän työtä ja
suuret välityspalkkiot. Vanhan ylpeyden olivat alennustilan vuodet
jäytäneet jo hiukan ontoksi; hän purasi omenaa, joka ei ollutkaan niin
hirveän hapan kuin tyhmän kopeat ihmiset kuvittelevat.

-- Katso, enhän minä nyt sentään tunnusta olevani aivan tavallinen
kaupparatsu...

-- Etpä tietenkään... Onhan siinä suuri ero!

-- On; mutta sitäpaitsi: viis' siitä, jos ei olisikaan! Hätä ei lakia
lue. Ja totta puhuen: minä olin jo kyllästynyt Kleinehn ruokaan ja
paloviinaan! Shampanja on parempaa. Terve!

Sitten puhuimme muista asioista. Ja kun sähkövalo oli vilkuttanut
ensimäisen varoituksen ja me jo olimme pöydästä nousemassa, sanoi
Björklöf:

-- Kuulehan, joku päivä takaperin tutustuin rouva Autereeseen, jota
sinä silloin, kun viimeksi tavattiin, olit kävelyttämässä Espiksellä.

-- Vai niin.

-- Ei ollenkaan hulluimpia. Osaa keskustella ja viskeleekin
vuorosanojaan aika näppärästi. Mutta vähän liian täyteläinen...

Valo sammui jo kahdesti, ja me menimme hakemaan päällystakkejamme.


4.

Alkaa vähitellen tulla kesä. Puistikkojen ruohomatot käyvät jo
hienonukkaiseksi sametiksi; koivut ovat hiirenkorvalla ja lehmuksissa
on vaaleanvihreitä silmukoita.

Ja ihmiset ovat muuttuneet. Ikäänkuin he kävelisivät keveämmin ja
notkeammin. Heidän kasvonsa ovat ilostuneet ja heidän naurunsa on
nuorentunut...

Kevään taivas on levoton. Vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja
toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyvät vettä.

Olen aamupäiväkävelyllä Telma Autereen kanssa; sattumalta olemme
tavanneet toisemme kadulla ja yhdessä lähteneet päämäärätöntä matkaa
jatkamaan.

-- En tiedä miksi minusta kevät aina tuntuu muita vuodenaikoja
ikävämmältä, sanoo Telma-rouva huokaisten. -- Oikeastaanhan pitäisi
olla päinvastoin...

-- Niin minustakin. Mutta mitä minuun tulee, niin johtuu se siitä, että
keväisin aina tunnen olevani niin yksin.

-- Siitä kai se johtuu, vastaa rouva Auer ja tuijottaa hajamielisesti
eteensä.

Ajattelen, ettei hän tietystikään voi itseään tuolla tarkottaa, vaan en
virka mitään. Ja niin kuljemme hetkisen vaiti -- kumpainenkin omissa
mietteissämme.

Miten alakuloiselta hän näyttää! Ikäänkuin painaisi häntä jonkun suuren
ja syvän surun taakka; suuret lapsensilmät ovat syventyneet -- minusta
näyttää aivan siltä kuin tahtoisivat ne itkeä...

Ota ihmisistä selvää! Kaikkihan me olemme näyttelijöitä, jotka kätkemme
kyynelemme nauruun ja huolemme hymyyn, siitä yksinkertaisesta syystä,
että tuntuu vastenmieliseltä antaa vieraitten kurkistella sieluumme.
Kumpiko on nyt tämänkin ihmisen oikea luonne; tämäkö, vaiko se toinen:
naurava ja ilakoiva, kiemaileva ja ärsyttävä? Tiedänhän, että melkein
kaikki miehet sanovat hänestä: hän tahtoo niin mielellään olla kissana,
kun me vain alennumme hiirten osaa näyttelemään. Ja he kohauttavat
ylenkatseellisesti olkapäitään. Mutta tilaisuuden sattuessa ei heillä
ole mitään hiirileikkiä vastaan. Ja naisista taaskin useimmat -- niin
kevyt- kuin raskaampimieliset -- kernaasti leikkivät kissoina, milloin
heillä vain suinkin on siihen tilaisuutta.

Äkkiä helähtää Telma Autereen hopeatiuku-nauru. Ja hän virkahtaa:

-- Kuulkaahan nyt! Jos me jatkamme tällä tavoin, niin minä pian aikaa
alan itkeä jollottaa.

Ja hermostuneen iloisena rupeaa hän rupattelemaan minkä mitäkin,
kaikennäköisiä jonninjoutavuuksia. Eräänä päivänä oli muuan nuori
maalari pyytänyt saada maalata hänen kuvansa.

-- Lupasitteko?

-- Lupasin ensin, mutta sitten peruutin.

-- Miksi? Kenties ette luottanut hänen kykyynsä...

-- En minä siksi peruuttanut; mutta tuo hullu mies tahtoi panna minut
alttaritauluun.

Hän nauraa tällä kertaa oikein sydämensä pohjasta.

-- En vain tullut kysyneeksi, jatkaa hän sitten, olisiko hän minusta
tehnyt syntisen vaimon vai neitsyt Maarianko... Ha, ha, haa... Minut
ihmisten hartautta kohottamaan!

-- Olisihan siitä taulusta pian aikaa voinut tulla hartauden
häiritsijä, sanon jotain sanoakseni.

-- Sanokaahan muuta, hän vastaa. Minähän olen niin tuiki turmeltunut
ihminen. Tuskinpa on olemassa sitä kilttiä kotikanaa, joka ei minua
pelkäisi... Herra Jumala, kuinka vaarallisena he minua pitävät!

Hän puhuu nauraen ja leikkisän liioittelevalla äänellä, josta on
mahdoton päättää, onko hän katkera vaiko kenties hiukan ylpeä.

-- Olettekohan Te nyt sitten niin vaarallinen, kysyn piloillani.

-- Mikä on Teidän mielipiteenne? kysyy Telma-rouva hymyillen.

-- Ikävä kyllä minulla ei ole kokemusta.

-- Vai niin... No, luuletteko muilla sen enempää olevan?

-- Sitä en tiedä. Arvelen, ettei sellaisia kokemuksia yleensä
maailmalle toitoteta.

-- Siinä erehdytte! Juuri sellaisilla kokemuksilla miehet kerskailevat.
Ne taaskin, joilla niitä ei ole ollut, ovat harmissaan ja panettelevat
-- viettelijää. Uskokaa vain: niin se on!

Ja nyt on Telma-rouvan suunpieleen ilmestynyt pieni katkeruuden terävä
piirre. Mutta se häviää pian, kun hän alkaa puhua muusta.

-- Tiedättekö mitä? sanoo hän. -- Birger Björklöfistä ja minusta on
tullut oikein hyvät ystävät.

-- Vai niin. Minusta tuntuikin, että hän herätti armollisen rouvan
mielenkiinnon jo ensi näkemällä.

-- Kenties... Mutta nythän hänestä taaskin on tullut mies maailmankin
mittakaavan mukaan. Se merkitsee, että ihmiset ovat saaneet aikamoisen
korvapuustin... Ja minusta tuntuu aina niin hauskalta, kun ihmisiä
nolataan!

Pistää päähäni yrittää pientä kiusantekoa; sanon senvuoksi:

-- Näin Teidät joku aika takaperin tirehtööri Lahtisen seurassa.

Telma Auer on hetkisen vaiti ja puree huultaan, mutta sitten hän sanoo
aivan tyyneesti:

-- Niin, me olemme olleet paljon yhdessä. Ette usko, miten hieno mies
hän on; mies, juuri mies sormenpäihin saakka; ja sellaisia minä
ihailen!

-- Mutta, uskallan väittää vastaan, toverit eivät hänestä paljonkaan
pidä; sanovat hänen olevan aivan harvinaisen itsekkään ihmisen.

-- He eivät ymmärrä häntä. Hän on umpimielinen, ja sellaiset ihmiset
jäävät aina yksinäisiksi. Minä olen hänen ystävänsä.

-- Niin sanotaan...

Sanat ovat aivan vahingossa livahtaneet suustani. Ja Telma Autereen
silmät leimahtelevat, kun hän vastaa:

-- Nyt olette ilkeä; ja se on aivan turhaa. Jos mies ja nainen
seurustelevat, aletaan heti viittailla sänkykamarisalaisuuksiin. Minä
ainakin olen aikoja sitten oppinut olemaan panettelusta välittämättä!

Telma Auer kilahuttelee sateenvarjonsa päätä katukäytävään. Vähän ajan
perästä sanoo hän aivan äkkiä:

-- Minusta on kaikkein traagillisinta se, ettei näe elämällään olevan
minkäänlaista tarkotusta ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan
sammumattoman elontunteen. Elää ja olla vain päivästä toiseen, voimatta
selittää itselleenkään, miksi viitsii jatkaa... ja toiselta puolen tuli
veressä, joka huutaa: elä, elä!

-- Luulin aina, että Te, jos kukaan, osasitte elää...

Telma Auer naurahtaa pilkallisesti:

-- Luulitte, että katetulta pöydältä osasin ajaa lautaselleni. Eikö
niin?

-- Miksei niinkin, jos niin tahdotte!

Nyt muuttuu hän vakavaksi.

-- Niin luulevat kaikki, mutta uskokaa minua: he erehtyvät. Siihen
katettuun pöytään en vielä koskaan ole päässyt.

Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä; mutta hän jatkaa
kiihkeästi:

-- Minusta tuntuu aina, että elämän pitäisi olla niin äärettömän
rikasta ja monisäikeistä, suurta, kaunista juhlaa... ja kuitenkin jää
oma elämäni aina yhtä arkipäiväisen harmaaksi...

-- Ja kuitenkin...

-- Mitä?

-- Ihmiset tietävät...

-- Ihmiset eivät tiedä mitään; he vain luulevat tietävänsä!

Telma Auer on pysähtynyt aivan samalla tavalla kuin silloin Lahtisen
kanssa kävellessään Hietalahden torilla. Kun me taaskin lähdemme
liikkeelle, sanoo hän verkalleen:

-- Alistumisen oppi on niin lohdutonta... Viisaathan neuvovat, että
elämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla...

Olemme vähitellen painuneet Kruununhaan hiljaisimmille kaduille. Ei näy
ihmisiä juuri nimeksikään, rattaitten räminä ja päivän hyörinän monet
äänet kuuluvat vain etäisenä kaikuna.

-- Kerran olen yrittänyt lopettaa itseni, kertoo Telma Auer. -- Mutta
lääkäri sai minut virkoamaan ennenkuin myrkky oli tehnyt tehtävänsä.
Ette voi kuvitella, miten kauhealta tuntui jälleen herätä elämään, kun
jo oli luullut siitä pääsevänsä.

Hetken perästä hän jatkaa:

-- Niin pitkälle taaksepäin kuin jaksan muistaa on kaikki tuntunut
minusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä
minä oikein tiennyt, mitä ikävöin. Jotain suurta ja tuntematonta, jota
ei koskaan tullut... eikä luultavasti koskaan tule. -- Jos minulla
olisi lapsi, kenties silloin olisi toisin...

Yksinäinen kulkija tulee vastaamme. Muutaman hetken vaiti oltuaan,
sanoo Telma Auer:

-- Ihmiset luulevat meidän avioliittoamme onnettomaksi. Eikö niin? Ja
kuitenkin uskon, ettei Aarne sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen
kuin minun kanssani. Emme koskaan ole riidelleet...

-- Mutta, keskeytän minä, eiköhän onneen sentään sisälly jotain
muutakin.

-- En usko. Mitä muuta siihen sisältyisi? Aikuisten ihmisten onni on
siinä, että he voivat sietää toisiaan. Mitä muuta se olisi? Eihän
kahden ihmisen jokapäiväinen yhdyselämäkään voi muuttaa sitä tosiasiaa,
että he aina pysyvät vieraina toisilleen.

-- Mutta miehenne rakastaa Teitä.

-- Hm... Mitä se todistaa ja mitä se merkitsee?

Alkaa vihmoa vettä.

Rouva Auer pysähtyy muutaman paraatikäytävän eteen.

-- Tässä asuu äitini, ja nyt minä aion jättää Teidät sateeseen. --
Antakaa nyt anteeksi että näin kauan olen ikävystyttänyt Teitä.
Näkemiin!

Hän hymähtää kevyesti, nyökähyttää päätään ja menee sisään.


5.

Toukokuu lähenee loppuaan.

Ilta on lämmin; taivas sinipunerva, ilmassa määrittelemätöntä kaihoa.

Sellaisina iltoina huomaa yksinäisyytensä selvemmin kuin muulloin.
Ihmiset kulkevat parittain kaduilla ja puistoissa, hiipivät toisiaan
lähemmä...

Iltakävelylläni olen joutunut Kaivopuiston kevätvihreille kujanteille.
Penkeillä on paljon istujia, nuorta väkeä; ilmassa kajahtelee naurua.
Kahden syrjäisen käytävän risteyksessä näyttelevät nuori mies ja
lyhythameinen koulutyttö hellää kohtausta. He eivät ole huomanneet
yksinäistä kulkijaa... Frühlings Erwachen...

Ajatukset lentelevät ristiin rastiin eivätkä tahdo löytää tukikohtaa,
lentelevät levottomina tulikärpäsinä. -- --

Eräänä päivänä tutustuin muutamassa seurassa kamreeri Aarne
Autereeseen. Hän on hyväntahtoinen ja herkkä suuri lapsi, helposti
innostuva ja luultavasti vähästä masentuva. Kenties osasi tuo
valkokätinen pankkiherra ihan oikeaan, kun hän sanoi, että hänessä on
aivan liiaksi hienotunteisuutta ja liian vähän kunnianhimoa; sellaiset
ihmiset jäävät aina tien oheen. En ymmärrä, miksi hän juuri nyt muistuu
mieleeni... Tulin siihen käsitykseen, että elämä on toistaiseksi
pidellyt häntä verrattain hellävaroen; ei hän ainakaan vielä ole
saavuttanut sitä pettymysten pitkääperjantaita, jona aurinko pimenee ja
temppelin esivaate repeää kahtia. Hän oli huolettoman iloinen ja
jutteli lapsellisen avomielisesti. Hän kertoi kesälomansa -- ensimäisen
viiteen vuoteen piakkoin alkavan ja sanoi vuokranneensa pienen mökin
länsisaaristosta, arveli suolantuoksuisen meri-ilman virkistävän
vaimoansakin. --

Kamreeri Autereesta siirtyvät ajatukseni Birger Björklöfiin. Hän
seurustelee nykyisin paljon Telma Autereen kanssa; tuon tuostakin olen
nähnyt heidät yhdessä, pari kertaa ravintolassakin. Eivätköhän ihmiset
jo ala puhua heistäkin? Sanoihan Telma-rouva, että heistä on tullut
hyvät ystävät... Mutta vielä joku viikko takaperin puhui Birger
Björklöf rouva Autereesta aivan kuin jostakin tarjoilijattaresta:
pirteä elukka, joka osaa ärsyttää miehiä... verrattain harvinainen
kukka meikäläisessä maaperässä. Jotakin siihen tapaan. Olisikohan hän
nyt muuttanut mieltään? -- Muuten sanovat toverit Björklöfin koko
lailla "muuttuneen edukseen"; herännyt työn-tarmo on luonut mieheen
vakavuutta ja elämän halua. -- Björklöf kertoi, viimein tavatessamme,
Aarne Autereen olevan hyvin naivin ja mustasukkaisen.

-- Olisihan miehen jo pitänyt huomata, ettei kannata...

-- Mutta Auer rakastaa vaimoaan.

Björklöf naurahti:

-- Eihän hän nyt enää ole koulupoika. Luulisi toki elämän jo
karistaneen hänestä penikkataudin... Täytyyhän hänen huomata, ettei
rouvansa pidä vihkisormusta minään velvottavana siteenä.

Miten sanoikaan tohtori Kataja Telma Autereesta:

-- Hän on vamppyyri!

Ja äänensävy todisti, että hän tunsi sanelevansa yhteiskunnan
tuomion. --

Muistan äkkiä, että kamreeri Auer pyysi minua käymään talossa.
Todellakin! Ja minusta tuntui niinkuin hän olisi sitä toivonut; hänen
katseensa oli niin avuttoman rukoileva.

-- Varmaankin tulisi vaimonikin siitä iloiseksi, sanoi hän.

Päätän itsekseni jonakin lähipäivänä mennä sinne.

Kun pimenevässä illassa astelen kotiani kohti, mietin Telma Autereen
alituista ikävää; tällaisena iltana sen niin hyvin ymmärtää.

Suuri hiljaisuus, lempeän lämmin kevään yö, taivaalla muutama vaalea
tähti ja kapea, kalpea kuun sirppi...


6.

Arne Auer tuli itse aukaisemaan. Hänellä oli punaiset kasvot, vähän
pöhöttyneet, ja hänen hiukan sammalteleva tervehdyksensä oli
ylenpalttisen ystävällinen.

Ruokasalin ovi oli auki; liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi ja
kylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha tummanpuhuva
herrasmies. Auer esitteli:

-- Virkatoverini, prokuristi Pohjanen.

Nähtävästi hävetti herroja jonkun verran, ja isäntä kiiruhti
selittämään:

-- Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa... ei ollut ketään kotona,
itse haettiin tavarat pöytään...

Hän täytti lasit, kaikki kolme kilistimme ja Auer esitti veljenmaljan.

Prokuristi Pohjanen löi Aarne Auteretta olalle:

-- Katsohan, tällaista se on nuorenmiehen-elämä! Ha-haa... Kyllähän
sinäkin poloinen olet tainnut saada naimistasi katua. Mutta ei
itketä --!

Aarne ei vastannut sanaakaan, täytti lasit ja ehdotti sitten Pohjasen
maljan.

-- Pohjaan, vaati prokuristi. -- Me kaksi ymmärrämme toisemme...

Kun oli syöty, siirryttiin saliin tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia
juttuja, ja Aarne toi pöytään punssia.

Pohjanen kaatoi alinomaa punssia takilleen, karisteli tuhkaa lattialle,
ja hänen juttunsa olivat ijänikuisia. Vähän ajan perästä tuli hän
pahoinvoivaksi ja meni kotiinsa. En malttanut olla Aarnelle
huomauttamatta, että Pohjanen mielestäni oli vähemmän sympaattinen
henkilö.

Mutta Aarne Auer sanoi:

-- Paremman puutteessa menee hänkin mukiin. Täytyyhän minullakin olla
joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi...

Hänen äänensä oli synkkä.

-- Missä rouvasi on?

-- En tiedä. Eihän hän koskaan ole kotona... niin, tarkotan, että hän
on niin paljon ulkona. Seuraelämä ei taaskaan minua ollenkaan huvita,
ei ainakaan sellainen, josta Telma pitää...

Aarne Auer tyhjensi lasin toisensa perästä. Iltapäiväauringon säteet
leikkivät uunin vihreällä kaakelipinnalla, reunustan kupariset
kynttiläjalat liekehtivät, ja valokuvat kiilsivät niin ettei voinut
erottaa, kenen kuvia ne olivat.

Aarne otti kukan pöydän maljakosta ja hypisteli sitä sormissaan. Hetken
perästä hän sanoi verkalleen: -- Yksinäisyys on sentään kaikesta
raskainta... sen alle voi aivan luhistua...

Syntyi hetken painostava äänettömyys. Ruokasalista kuului seinäkellon
yksitoikkoinen tikitys. Aarne piteli päätään molemmilla käsillä.

Jonkun ajan perästä minä sanoin:

-- Eiköhän olisi onnellisinta, että sovinnossa eroaisitte?

Aarne Auer kavahti pystyyn.

-- Ei koskaan. En ikänäni suostuisi jättämään häntä.

Hän horjahti hiukkasen ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän
reunaan:

-- Näetkö, minä rakastan häntä, rakastan... kaikesta huolimatta...

Melkein huutamalla lausui hän sanat. Sitten hän vähän tyynnyttyään
jatkoi:

-- En luule että tulisin päivääkään toimeen ilman häntä.

Hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:

-- Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Telma pariksi päiväksi
oli matkustanut maalle, olin aivan kuin sairas, jonkunlainen
unissakävijä... Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän
oli Telma ja... olin onnellinen...

En malttanut olla hymyilemättä -- miltähän kannalta oli ilotyttö
mahtanut ottaa toisen tulvehtivan hellyyden?

Mutta Aarne Auer purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:

-- Tiedänhän minä, että ihmiset nauravat minulle. Ja että he minua
säälivätkin... Mutta sille en mahda mitään, että häntä rakastan...

Hän puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja kirkasi: -- Kenen
luona hän nytkin lienee? Vein hänet vuoteelle. Minun täytyi luvata,
etten jättäisi häntä yksin.

Kun hän oli nukahtanut, menin takaisin saliin. Koko tapaus tuntui
sanomattoman piinalliselta. Aivan tahtomattani olin joutunut liian
lähelle kahden vieraan ihmisen onnettomuutta. -- Uunilta olivat
päivänsäteet sammuneet. Reunustalla huomasin rouva Autereen ja Aarnen
kuvat nuorina ylioppilaina, ja mieleeni muistui pankkiherran kertomus
osakuntajuhlasta. -- -- Muutamassa pöydällä olevassa kirjassa oli
merkkinä Birger Björklöfin käyntikortti; siihen oli kirjoitettu:
ystävällisellä tervehdyksellä. Kai se oli tullut kukkien kera, joita
oli pöydän maljakossa.

Joku tuli eteiseen. Ovi avattiin ja rouva Auer kurkisti saliin. Hän
hätkähti hiukan nähdessään vieraan siellä yksin istuvan ja kysyi
hätääntyneenä:

-- Missä Aarne on?

Vastasin hänen tulleen hiukan pahoinvoivaksi. Telma-rouva katsahti
ruokahuoneeseen, jonka ovi oli auki, arvasi pahoinvoinnin syyn ja
virkahti nauraen:

-- No, kaikkea niiden päähän pälkähtääkin! Keskellä kirkasta päivää!

Selitin prokuristi Pohjasen olleen talossa minun tullessani.

-- Ah, hän on ilettävä olento, sanoi Telma Auer. -- En ensinkään ole
hyvilläni siitä, että hän rupeaa Aarnen luona juoksemaan. Kyllä
Aarnekin voisi vähän tarkemmin valita toverinsa!

Hän meni eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun hän tuli
takaisin, sanoin:

-- Lupasin jäädä tänne, kunnes Te tulisitte kotiin; nyt siis voin...

-- Ei toki! Pyydän Teitä jäämään... Vai oli poika nyt sillä päällä...
Jäämällä tänne tekisitte todellakin minulle palveluksen.

Hänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yhtäkkiä muuttui sen sävy:

-- Oi, miten ihana kevätilma siellä on. Olen ollut pitkällä
kävelyretkellä Eläintarhassa...

Samassa tuli Aarne; hän näytti olevan hämillään. Mutta Telma-rouva
juoksi häntä vastaan nauraen:

-- Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani! Nyt jatketaan;
minäkin tahdon olla mukana.

Rouva Auer suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja
laseja. Sillä välin kun hän oli poissa, ei meillä ollut mitään
sanomista toisillemme; molempia vaivasi äskeisen tunnepurkauksen
muisto. Aarne selaili hajamielisenä kirjaa, jota vastikään olin
katsellut.

Telma-rouva tuli tanssien sisään.

-- Kas niin, nyt me pidämme lystiä --! Pois happamuus ja
virsikirjaelkeet!

Hän taputteli miehensä käsivartta. Ja kun palvelijatar oli tuonut
sisään tarjottimen, kohotti hän lasinsa:

-- Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!

Hän puheli yhtämittaa ja nauroi...

Mietin itsekseni, huomasiko Aarne Auer miten hermostunutta ja
pingotettua tuo iloisuus oli vai oliko hänestä todellakin hauskaa.

Yhtäkkiä alkoi Telma-rouva puhua Birger Björklöfistä.

-- Niin, meistä on tullut oikein hyvät ystävät... Eikä Aarne ole
ollenkaan mustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birgeristä. Etkö
pidäkin?

Aarne nyökäytti päätään.

-- Siinä näette, virkkoi rouva. -- Ja ihmiset säälivät aina Aarnea --
minun miestuttavuuksieni takia. Ha-ha-haa...

Hän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä
mustasukkaisuudesta. Vähitellen suli Aarnekin ja nauroi oikein
sydämensä pohjasta Telma-rouvan jutuille. --

Kun lähdin, sanoi rouva Auer eteisen ovella:

-- Kiitos siitä, että jäitte!

Ja puristi lämpimästi kättäni.


7.

Tänään on Juhannusaatto.

Ihmiset ovat siis saarissaan polttamassa kokkoja; kuistien edessä on
tuoksuvia koivuja ja lipputangoissa lepattelevat kirjavat viirit.
Lehvillä koristetut laivat ovat täpösen täynnä väkeä. Laulua ja iloisia
huutoja...

Mutta pölyinen kaupunki on autiona ja tyhjänä.

Illansuussa menen Kaivohuoneelle. Siellä on tyhjää kuten muuallakin.
Uniset kyypparit torkkuvat ovenpielissä tahi leyhyttelevät
pyyhinliinoillaan avonaisten akkunain ääressä.

Eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istuu yksikseen Birger
Björklöf. Sikari riippuu veltosti huulien välissä, mutta viistottain
tulevat päivänsäteet ovat sytyttäneet keltaisen whiskyn korkean lasin
pohjassa sulaksi kullaksi.

Hiottavan kuuman kesäpäivän raukeata rauhaa --.

Meillä on hirvittävän ikävä.

Vihreiden puiden lomitse siintää palanen sinistä merta, silloin tällöin
vilahtaa joku valkoinen purje. Ja verannan toisessa päässä soittelee
seitsemän vihreätakkista italialaista.

Sitten tulee muutamia yksinäisiä ihmisiä toisiin pöytiin. Ja musiikin
väliajoilla kuuluu pianohuoneen turvallisesta piilosta kimakkaa naisten
naurua; siellä on pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä.

Tirehtööri Lahtinen tulee rouvineen. He aikovat ensin istuutua aivan
lähelle meitä, mutta valitsevat sitten pöydän verannan toisesta päästä.
Hyvä Jumala, miten ruma tuo suippokuonoinen mies onkaan! En malta olla
Björklöfiltä kysymättä, onko hän huomannut, että Lahtisella on suden
naama. Ei hän ole huomannut.

-- Mutta, sanoo hän, hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies.

Arvaan, mistä Björklöf sen on kuullut. -- Pureksimme sammuneita
sikarejamme ja märehdimme päivän mitättömyyksiä. Lahtisen herrasväki
juo juhlan kunniaksi valkoviiniä vihreistä hautajaislaseista, ja he
näyttävät sangen tyytyväisiltä.

-- Eipä näytä juuri siltä kuin aikoisivat he erota.

Björklöf hymähtää kuivasti:

-- Ihmiset kertovat heidän piakkoin lähtevän uudelle häämatkalle.

-- Entä rouva Auer... eikö Lahtinen enää...

-- Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole
ollut!

Björklöf ei tahdo sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkaa
tarkkaan tutkia ruokalistaa. Vähän ajan kuluttua kysyn, missä Autereet
mahtavat juhlaa viettää.

-- Tapasin eilen rouva Autereen, vastaa Björklöf, he aikovat mennä
hänen äitinsä luo jonnekin rannikkoradan varrelle.

Birger Björklöfin äänensävyssä on jotain hyvin hermostunutta -- aivan
niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: älä kiusaa minua puhumalla Telma
Autereesta! Hän napittaa takkinsa ja alkaa tuijottaa ulos akkunasta
hämärtyvään yöhön, jossa puutarhayleisön haamut liikahtelevat. Telma
Auer on nähtävästi valloittanut joka nyt tahtoo pitää hänet kokonaan
itseään varten.

Kuluu tunti, kaksi. Silloin tällöin vaihdamme sanan jostakin
jokapäiväisestä asiasta. Enimmäkseen olemme vaiti. Björklöf on antanut
sammuttaa sähkön meidän nurkastamme; sikarien hehku loistaa hämärässä.

Sitten sanoo Birger Björklöf aivan yhtäkkiä, asiaa mitenkään
valmistelematta:

-- Sinä ehkä luulet, että minä olen Telma Autereen rakastaja, mutta
siinä erehdyt. Minä olen vain hänen ystävänsä ja hän tarvitsee ystävää,
sillä hän on särkynyt ihminen.

Minusta tuntuu, että hän puhuu totta, sillä ei mikään ole pakottanut
häntä koko asiasta puhumaan.

Lahtiset nousevat pöydästään ja lähtevät kotiin; rouva tarttuu miehensä
käsivarteen.

Mutta ympärillämme käy yleisö yhä äänekkäämmäksi, ja ulkona pimenee
lyhyt ja lämmin Juhannusyö.

Kun lehtikujaa astumme kaupunkiin, on hiljaista ja rauhallista;
pimentojen penkeillä pareja, jotka puhuvat kuiskaamalla, ruohokentillä
jonkun kastematoja etsivän pojan liikkuva lyhty, kaukaa meren
maininkien kumea ja yksitoikkoinen laulu...

Mutta kaupungista kuuluu tuon tuostakin rattaitten räminää ja autojen
varottavia toitotuksia.


8.

On ihmisiä, jotka kutsuvat itsemurhaajia pelkureiksi, sanoi Telma Auer.
-- He eivät muka uskalla elää. Kumpaiseenko luulette tarvittavan
enemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen?

-- Entä Te, mikä on Teidän mielipiteenne?

Telma Auer oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän verkalleen ja
hiljaisella äänellä:

-- Rangaistuksen pelosta voi ihminen kenties päättää päivänsä. Mutta
jos joku sellainen tappaa itsensä, jonka ei tarvitse pelätä
rangaistusta ja häpeää, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on
niin lopen väsynyt, ettei hän enää jaksa kantaa tarkotuksetonta
taakkaansa tahi pettymystään... Kaipa on kuolema yhtä ihanaa kuin
nukahtaminen raskaista huolista ja suurista murheista... Eikö joku
olekin kutsunut kuolemaa unen sisareksi?

Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, niiden luomet olivat tummat.
Hän näytti niin väsyneeltä ja raukealta, että sanat saivat aivan
toisellaisen merkityksen kuin tavallisissa oloissa.

Kadut olivat melkein autiot, talojen akkunoissa oli kellastuneita
sanomalehtipapereita tahi valkeaa liitua. Aivan kuin olisi kävellyt
kuolleessa kaupungissa...

-- Minä luulen sittenkin että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja
vahvempia voimia, sanoi rouva Auer jatkaen edellistä puhettaan. -- Ah,
miten kamalat ovat pitkät, pitkät tyhjät päivät! Tiedättekö, vielä
muutamia viikkoja takaperin saatoin minä toisinaan unelmoida jostakin
merkillisestä auringonpaisteesta, joka antaisi väriä harmaalle
yksitoikkoisuudelle, mutta nyt minä tiedän, että sekin toivo on aivan
turha ja mahdoton --.

-- Te olette hirveän väsynyt, sanoin jotakin sanoakseni.

Telma Auer hymähti surullisesti:

-- Niin... Ettehän Te voi sitä ymmärtää.

Koetin kääntää keskustelua toisaalle:

-- Viikon perästähän herrasväki muuttaa saaristoon...

-- Niin on ollut aikomus, vastasi hän viimeistä sanaa venyttäen, mutta
hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla.

-- Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?

Vastaus viipyi vähän aikaa:

-- En tiedä... Oikeastaan en ole saaristoon menoa ajatellutkaan siltä
kannalta, että siitä tulisi täysi tosi... Vanhat ihmisethän aina
sanovat, ettei tiedä, mitä voi sitä ennen tapahtua...

Hän hymyili omituisen väsyneesti. Ja jatkoi:

-- Vanhat ihmiset ovat niin alakuloisia ja niin viisaita. Heillä on
aina valmiita ajatuksia joka asiasta -- ja niin alakuloisia
ajatuksia... Tiedättekö, minusta tuollainen vanhuuden viisaus on jotain
pelottavaa. En ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin -- --

Kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan Aarne Auer. Hänellä oli uusi
sininen kesäpuku ja punainen neilikka hohti rinnuksen napinlävessä.
Olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän käveli
reippaan iloisesti.

-- Tulitte varmaankin minua vastaan, sanoi hän. -- Se oli oikein!
Pääsin pankista hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti. Tahi oikeastaan
en tiedä pääsinkö, lähdin vain! Hitto vieköön, eihän tässä kuumuudessa
tahdo jaksaa työtä tehdä.

Telma Auer koetti päästä samaan huolettoman iloiseen äänilajiin, mutta
se ei oikein ottanut onnistuakseen; aika ajottain hän jäi sanattomaksi
ja tuijotti eteensä. Ja kun Aarne kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi
hän yksikantaan:

-- Ei mikään; unohduin vain miettimään...

-- Niin, ja neljän päivän perästä sitä lähdetään saareen! huudahti
Aarne. Ensin aioimme mennä Pohjanmaalle, minä en koskaan ole ollut
Telman kotikaupungissa, mutta Telman ei ollenkaan tehnyt sinne mieli.

-- Ei tehnyt, sanoi Telma Auer. Siellä ovat kaikki ihmiset vanhoja ja
viisaita ja elävät vain omaa hiljaista elämäänsä...

Hän kääntyi minun puoleeni ja jatkoi vähän iloisemmin ja vilkkaammin:

-- Tiedättekö, siellä muistuttavat kaikki talot ruumisarkkuja. Ja
akkunoissa on myrttejä ja verenpisaroita, joitten välistä
tirkistellään, jos kadulta kuuluu askeleita. Siellä minulla ei olisi
mitään tekemistä! Siitä on niin kauan, kun olin siellä viimeksi;
ihmiset ovat jo pyyhkineet pois minun nimeni muististaan ja se onkin
parasta!

Hän pysähtyi muutaman kukkakaupan näyteakkunan eteen.

-- Katsokaa, kuinka ihania ruusuja... Nuo tummanpunaiset... Aarne, mene
ostamaan minulle yksi... tuo, näetkö, juuri sen minä tahtoisin...

Kun Aarne oli kadonnut myymälän ovesta, sanoi Telma Auer:

-- Älkää ajatelko minun äskeisiä lörpöttelyjäni. Olen niin omituisella
tuulella tänään -- eihän ihminen mahda mitään mielialoilleen... Älkääkä
nyt luulko, että minä mitään erikoisempaa haudon mielessäni...

Hän koetti naurahtaa kevyesti:

-- Siellä saaristossa se hermostus kyllä haihtuu tuuleen.

Aarne toi ruusun, rouva Auer kiinnitti sen rintaansa, ja me jatkoimme
matkaamme.

-- Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä, ehdotteli Aarne, kun olimme
tulleet Kauppatorille.

Meri kimalteli päivänpaisteessa ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena
ulapalta. Luodon akkunat olivat liekeissä ja Viaporin vihreä
kirkonsipulikin säteili. Tähtitorninmäen samettirinteet loistivat vasta
kasteltuina kuin nurmet ainakin. Ja kalalokit kirkuivat satamassa
kilvan laivojen nostokoneitten kanssa.

-- Voisimmehan alkaa saaristolaiselämämme Luodolla; tänään on mainio
päivä...

-- Ei mennä, pyysi rouva Auer. Ollaan järkeviä ja mennään kiltisti
kotiin. Minä olen tänään vähän väsynyt...

Ja hiukan omituisella äänellä lisäsi hän:

-- Harvoinhan minä pyydän sinua kotiin!

He nousivat raitiovaunuun. Sillalla kääntyi Telma Auer hymyillen
varottamaan:

-- Muistakaa, mitä Teiltä pyysin.

Kello kilahti ja vaunu lähti vierimään hyvää kyytiä Kaivopuistoon päin.


9.

Aamulla toi posti kirjeen, pienen ja ohkasen kuoren. Osote oli
hermostuneella naisen käsialalla kirjoitettu. Kirje oli aivan lyhyt:

    "Hyvä ystävä! Koska en itse voi tulla Teille sanomaan jäähyväisiä
    tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa
    minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa;
    hän on minun ystäväni. Teidän Telma Auer."

Kirjeen sävy tuntui niin omituiselta. Tiesinhän, että heidän oli määrä
juuri samana päivänä lähteä saaristoon; mutta minua pelotti kuitenkin,
etenkin kun mieleeni palautin meidän keskustelumme joitakin päiviä
sitten. Kun aukaisin sanomalehden, toi kuolinilmotus varmuuden. Siinä
oli hänen nimensä, päivämäärä ja nämä sanat: älkää tuomitko, ettei
teitä tuomittaisi!

Aamupäivällä olivat jo yksityiskohdat ihmisten tiedossa.

Aarne Auer oli istunut työpöytänsä ääressä, kun Telma illansuussa oli
tullut kotiin. Hän oli ollut tyyni ja iloinen, he olivat puhelleet
pitkän aikaa maalle menosta ja minkä mistäkin. Sitten oli Telma sanonut
olevansa väsynyt ja mennyt huoneeseensa. Ovella oli hän vielä
kääntynyt:

-- Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.

Puoli tuntia sen jälkeen oli palvelijatar syöksynyt sisään; Aarne ei
ollut kuullut laukausta. Telma oli maannut vuoteellaan. Hän oli ampunut
suuhunsa. Yöpöydällä oli ollut valmiiksi kirjoitettu kuolinilmotus ja
kirje hänen äidilleen.

Iltapäivällä tuli Birger Björklöf luokseni. Hän oli hyvin kalpea ja
väsyneen näköinen; muistui niin selvästi mieleeni kevätkirkas huhtikuun
päivä, jona hän tuli kadulla vastaamme.

Jonkun aikaa istuimme vaiti; vihdoin sanoi Björklöf:

-- Kirjoittiko hän sinulle?

Näytin hänelle kirjelipun.

-- Minä sain myöskin kirjeen, alotti Björklöf hitaasti. -- Siinä oli
muuan puolalainen nimi ja osote. Minun piti mennä sinne sanomaan, ettei
Telma Auteretta enää ollut; se oli viimeinen ystävyyden palvelus, jota
hän minulta pyysi. Menin sinne tänä aamuna. Nimi oli erään
tykistöupseerin. Sotilaspalvelija ilmotti herransa vielä olevan
vuoteessa. Sanoin asiani välttämättömäksi ja jäin odottamaan salin
tapaiseen työhuoneeseen. Keskellä oli katettu ruokapöytä, nähtävästi
oli siinä edellisenä iltana kaksi ihmistä aterioinut. Pöydällä oli
kimppu tummanpunaisia ruusuja; liinassa olivat Telma Autereen
tyttönimen alkukirjaimet. Palvelija tuli ohjaamaan minua
makuuhuoneeseen. Sängyssä makasi hienopiirteinen, kalpea mies. Hänen
silmänsä paloivat, ja heti kun tulin sisään sanoi hän ranskaksi:
"Pelkään, herra Björklöf, että aavistan asianne. Onko se nyt
tapahtunut?" En saanut sanaakaan suustani, nyökäytin vain päätäni. Mies
vääntelihe tuskissaan, nousi istualleen, kädet liikkuivat kuin
kouristuksessa pitkin peitettä. Sitten tarttui hän jalkapäässä
makaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun.
Koira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen. -- Usko minua, se ei
tuntunut teatterilta, se oli kauheata. -- Kun menin, näin hänen
kirjoituspöydällään Telma Autereen kuvan, sen vieressä oli muutamia
kuivuneita kukkia...

-- Tiesitkö sinä mitään tuosta upseerista?

-- En, vastasi Björklöf. -- Aavistin, että Telma rakasti, mutta en
koskaan tahtonut kysyä häneltä, ketä. Kerran sanoi hän minulle, ettei
hän koskaan voisi tulla onnelliseksi, sillä se mies, jota hän rakasti,
oli yhtä onneton kuin hän itsekin. Muuta emme koskaan siitä puhuneet.
Enkä usko kenenkään tienneen koko asiasta mitään.

Hetken perästä virkkoi Birger Björklöf:

-- Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa... Lähetin sinne
ruusuja tänään ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen...

       *       *       *       *       *

Telma Auer oli seisonut päivänpaisteessa kimmeltävän meren rannalla.
Vaahto oli hohtanut ja välkkynyt, mutta kun hän oli ottanut sitä
käteensä, oli se haihtunut muutamaksi köyhäksi vedenpisaraksi. Ja uusi
pettymys oli ollut entisiä katkerampi. Eikä hän enää ollut jaksanut
ajatella huomisen päivän ääretöntä ikävää, vaan oli astunut sen suuren
hiljaisuuden viileään rauhaan...



SYNTYMÄPÄIVÄ


1.

Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias
Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin:
korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo
muutamia hopeisia haivenia.

Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä
mikään... mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli
sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät
kahdeksaankymmeneen... Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin
sitä kuolla kupsahtaa...

Mutta eipähän tuolle mitään mahda!

Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa
säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni
ruokasaliin.

Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja
kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan
kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat
jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen
piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt
hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän
kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät
kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.

Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa.
Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti
sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.

-- Keneltä? kysyi rouva.

-- Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.

Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan
olevan miehensä kirjoituspöydällä.

Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan
kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. -- --

Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät.
Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen
varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei
alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden
tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän
maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli
kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että
vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän
luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen
vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta
koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin
myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin
hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa
ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen
kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.

Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne
nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin
öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan -- viime aikoina sitä oli
tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä... Hän olikin alkanut
lihoa aivan pelottavasti --!

-- -- Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien
mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen
sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon
lautasliinan ja nousi pöydästä.

-- Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin
vieressä olevaan työhuoneeseensa. -- Hävytön naiselukka!

Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä
enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa
vasten ja alkoi miettiä.

Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen
tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen
ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin
kanssa... puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa... Mutta sitten
takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli
yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.

Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja
aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m.
oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään
kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri,
mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi:
olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen,
entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle... joka sen kautta säilyi kautta
aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli
lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut
sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen... Mutta
juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen
vaimonsa tullut sisään:

-- Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän
tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on
muka yksityistä asiaa...

Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan
"yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut
lyhyesti: -- Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä,
joustavia askeleita... Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen,
solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio
nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan
valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret
välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.

-- Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut
paikaltaan.

Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko
verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.

Nainen oli naurahtanut kevyesti:

-- Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen
rientänyt sinua tapaamaan...

Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta
mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti
sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.

Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman
valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä
samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman
loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen;
hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa...
Ja nyt --!

Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:

-- Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.

Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.

-- Kaksi sataa, kolme... -- Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että
kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä
sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa... sinä
vihaat häntä...

Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut
mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta
nainen oli jatkanut: -- Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit
mennä minun kanssani naimisiin... Etkö muista?

Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:

-- Millä voitte nuo väitteenne todistaa?

Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:

-- Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa
mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta
hänen kanssaan, hän voi todistaa...

Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin
skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:

-- Kuinka paljon Te vaaditte?

Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:

-- Tuhat markkaa.

Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli
hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.

-- Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan
rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.

Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.

       *       *       *       *       *

Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua.
Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen
jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha... Mutta kuta
tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt
oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille
kiitollista kunnioitusta.

Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan...

Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin,
luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen
eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.


2.

Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat
enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.

-- Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä
kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä
Yorkshire-kasvojaan. -- Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda...

Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta
poissaolevalle emännälle -- uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja
rohkaisevalle työtoverille... Se oli runollisen lennokas ja
monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun
ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään
kukkaistervehdystä.

Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".

Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken
paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet
kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti.
Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan -- --.

Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja
odotti... Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime
tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin
kiehtovan käärmemäinen... Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja
kirjava kukkaissato.

Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana
kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä
ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista
tyydytystä, pientä iloakin... Ja aivan välinpitämättömänä oli hän
kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.

Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat
sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat.
Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä
rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri
Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen
reessään oli siis tilaa... Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio
vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta
kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.

Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa
tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota
pitkään ja intohimoisesti...

Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti
rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän.
Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja
säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas
onnentunne hänen rintansa -- hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut
yli kimmeltävimpienkin toiveitten!



LYÖNTIEN LOMISSA


Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.

Likainen, ikävä piha -- puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka
pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.

Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla,
kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös.
Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla
asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain
sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten
rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin
mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.

Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat --
ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on,
jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut
täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut
vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski -- --? Vähitellen tulen aivan
vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.

Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan.
Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu
vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja
pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap...

Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei
vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos,
kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja
aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.

Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen.
Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen.
Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan
olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin
aamiaiselle.

Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua
suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.

Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin -- se on toisessa kerroksessa
valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan
akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä,
että pöly tunkeutuu sieramiini.

Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja
naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä
tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee
kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan
verettömine huulineen.

-- -- -- Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis
lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä
siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.

-- Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii
hihallaan hikisiä kasvojaan.

Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät
pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.

-- Niin, sanoo, nainen, se lapsi...

-- Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa
lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!

-- Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain
intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.

Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut
paukuttamistaan.

-- No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin...

Mies päästää ohjasten perät pyörästä.

-- Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti,
niin... että... nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa...

Mies on raivoissaan:

-- Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka
koskaan tinkinyt, häh?

Taaskin nainen -- nyt aivan tyynesti ja varmasti:

-- Lapsi kuoli viime yönä.

-- No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle
istuimelleen.

-- Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen
työhönsä.

Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa
povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.

-- Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!

Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.

Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:

-- Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!

Ja toinen vastaa vakuuttavasti:

-- Hyvä se on!

-- -- Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.



VUOKSELLA


1.

                                                    20. VI.

Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee
jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin
koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi
on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa
turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa
niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin
polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata
matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista
itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja
harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.

Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.

Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran
juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta;
päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta
rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista
lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose...

Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset
rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet
liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet
soivat hopeatiukuina...

Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi
häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:

-- Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.

Herra jumala! Setä --! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme
risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret
kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa.
Millä riemulla niitä raahasimme!

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat... huomaamattaan.

Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut
uskoa!

Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle.
Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen
leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan.
Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus
ruumistuneena.

Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti
kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen
epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella
kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.

Niin, niin, me vanhenemme... ja käymme naurettaviksi...

Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja
kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia
tanssin säveleitä.

Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä
tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina
hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme
edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean
petäjän välillä.


2.

                                               21. VI.

Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä
salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon
palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.

Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani,
tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän
ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä
häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman
todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran
tuollainen mahdollisuus -- ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei
ole liian vaativainen.

Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön,
jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja
pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi.
Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin -- hän on
aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni
kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori
vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea
viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.

Sitten kului monta vuotta.

Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa
huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.

Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme;
se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon
suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja
valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja
ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.

Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli
lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta
tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.

Ja nyt alkaa romaani!

Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää
häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen
turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei
voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori
kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon
rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet
valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat...

Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli
tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset
ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra
tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa -- mutta nyt tulivat hänen
huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat
olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei... niin miksei? Rouvan
pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon
laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.

Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven
edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka
olivat karanneet ryytimaahan -- luvattomille teille. -- --

Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta
alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä
odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet
selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen
kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas
oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se
hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista
kiertokulkua... Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet
ja menneet murheet!

Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori
tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:

-- Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen
tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä
on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.

Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.

Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:

-- Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa
lasia kaatamatta!

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui
suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva
purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.

Asessori oli aivan ymmällä?

-- Mitä helv... Ymmärrätkö sinä tätä?

-- En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. -- Mutta eiköhän ole
parasta, että mekin jo menemme levolle?

He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:

-- Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella...

Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan
ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä
hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti
hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja
tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen..."

Ja aamulla hän matkusti.


3.

                              24. VI.

Tohtori on tänään omissa maailmoissaan.

Ihmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he
viihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa.
Onko se onneksi vai onnettomuudeksiko? -- --

Nyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon
kultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä... Rannan ruohikossa
ovat sorsaparvet leikkimässä -- kevytmieliset urokset huvittelevat
sälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. -- Valkeat
matkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä.
Tänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet.
Papinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset
kirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti
tyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.

Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän
makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa
hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme
olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella... Köln... Rudesheim...
rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään
raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia...

Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme
lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi
hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta
päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja
saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti
pitkän esitelmän Rooman termeistä.

Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan...

Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa
tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.

Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla:
sinistä, vihreää, kultaa...

Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.

-- Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme
piloillaan.

Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin
vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten
hartautta ei saa häiritä.

-- -- Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat
sukatkin.



KUUDES KÄSKY


Tänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa,
tuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen
hiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman
näköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä,
selvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli
muuttanut pääkaupunkiin -- eläke-ikään päästyään -- ja kävi joka
aamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus
poisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias
ojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.

Kuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi.
Meistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä
miestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää
karttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti
niinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku
oppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli
tämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha
nuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät
käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan
oli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin,
hämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.

Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä
tavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja
me pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan
paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän
ammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi
rinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa
kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen
istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.

Maisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin
vastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.

Päivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan
juhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli
peilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin
selän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla
tavalla.

Mutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä
hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja
vääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää
käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi
vähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi
seisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset
unohtuivat ja keskustelut saivat katketa.

-- Vääränen, Antti Arvo.

-- Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.

Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi
Antin suusta.

-- Isän ammatti?

Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun
sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis
retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti
tuolinnojaa.

Maisteri nosti päänsä papereistaan:

-- Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?

Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan.
Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät
pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:

-- En tiedä...

Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi
ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:

-- Etkö sinä tiedä sitäkään?

Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän
katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen
suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja
soinnuttomalla äänellä:

-- Minulla ei ole isää ollutkaan!

Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui
uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin
sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi
tuijottaa kirjaansa.

-- -- -- Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni,
vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan
toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja
sydämellisesti kuvia katsellessaan.

Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin
minulle:

-- Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona
oli: Kuudes käsky.



KAHDEN PUOLEN AITAA


Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento -- Sulo Armas ja
minä.

Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti
seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa -- siinä
suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! -- ja ruokalajien
valitseminen kesti niin ollen kauan.

Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi
nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme
erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää,
sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian
vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme
ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta,
valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin
juhlamenoihin.

-- Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan
suositella...

Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu,
sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen
ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla
korostuksella:

-- Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja
minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen
arvostelemaan ruokaa...

Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa --
sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut
suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja
esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan
pöytäseuran vastaväitteet. --

Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma
ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.

-- Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.

Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä
pitkää tukkaansa.

Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:

-- Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!

-- Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. -- Eiväthän nämä tosin ole
sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!

-- Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan
ällistyneenä ja vähän vihaisena.

-- Eivät?

-- Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää,
minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?

-- Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.

-- Mitä? Kuinka sinä kehtaat?... Kaikkia...

Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi
hirmuisesti... seuraa oli häväisty -- ikäänkuin heidän tapanaan olisi
syöttää vierailleen sillinhäntiä -- --. Turhaan koetti herra Andersson
selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi
odottaa lautasten lentävän ilmaan.

Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä
hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:

-- Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?

Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:

-- Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden...
joiden... nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus -- ei niin hiiskahdustakaan.
Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin
kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa
pyörimään.

Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään.
Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja
hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta
murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin,
sillä se oli tuorein.

Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan
kiltisti:

-- Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?

Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin
vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa
kertomustaan.

Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei
ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja
auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut
ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.

-- Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.

Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka
antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:

-- Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.

Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat
itsepintaisesti.

-- Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja
teki? kysyi ystäväni.

-- Kuka?

-- No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.

-- En tiedä.

-- Hän rakastui vaimooni.

Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja
selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.

-- Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.

Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin
teeskentelemättä:

-- Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä,
jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.

-- Niin... niin... roskaa, toistivat herrat mörähdellen.

Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:

-- Nyt sinä puhuit järkeä.

Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin
sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.

Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää
tarinaansa:

-- Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa
rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut
vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki
sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni
ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.

Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon
hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa
kuului herra Anderssonin iloinen ääni:

-- Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää...

-- Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.

-- Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.

Mutta ystäväni jatkoi:

-- Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että
seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän,
nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan,
mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja
sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat
kuluneet.

-- Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani
lautasliinan pöydän alle.

-- Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. -- Kun muutimme
kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen -- kadulla, kahviloissa... Eilen
lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle... Ja huomiseksi olen kutsunut
miehen puheilleni.

Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista.
Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista,
joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä
kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät
ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.

-- Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. -- Olisiko minun
ammuttava...

-- Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.

-- Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin
tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko
elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän
nilkuttaisi: Vento... Vento... Vento...

Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat
menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken
rouvan kanssa.

-- Sellaista on elämä, sanoi Andersson.

Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että
siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka
olisi uskollinen -- --. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva
innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden
leninkinsä.

Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:

-- Kyllä se sittenkin on parasta!

Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.

Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni,
mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me
menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia
pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.

Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väsynyt ja muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.