Title: Rautakylän vanha parooni
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rautakylän vanha parooni" ***


RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI

Kirj.

Z. Topelius

Suomeksi Helmi Setälä



G. W. Edlund, Helsinki, 1897.



SISÄLLYS:


     Kustaa III:n aikakausi
  1. Jääretki.
  2. Vanha parooni.
  3. Emännöitsiä.
  4. Pehtori.
  5. Yövieraita.
  6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.
  7. Punainen kamari.
  8. Kenen heistä pitää kuolla?
  9. Pimeyden työt.
 10. Löytö ja mielijohde.
 11. Kuoleva vanhus.
 12. Nemesis.
 13. Sovinto.
 14. Vanhan hovimiehen kuolema.
 15. Kymmentä vuotta myöhemmin.



Kustaa III:n aikakausi.


Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä
Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua
Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni
Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset.
Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen
ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja
kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon,
jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen
kruununprinssi oli mukana.

Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin
rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret
aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä
palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa
Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat
lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa
lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat
illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle
valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa
näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten
joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset
näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, _les pointus_. Tämän
Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana
oli kuninkaalle tarjottu _viisi_ teaterihuvitusta samana päivänä hänen
siitä ikävystymättään.

Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen
rekiretken ja _bal masque'n_ [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa
linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja
samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa,
mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili
kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa
keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa,
joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".

Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen
johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä
peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä
katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja
sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.]
Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan
jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita
katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.

Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n
loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä
kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi
aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan
lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne
onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet
niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä
edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä,
vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin
hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja
toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen
ja... maaliskuun 16:nnen päivän.

Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo
pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin
historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin
täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin
osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin
vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta,
olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita
päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä
pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti
teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista
saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä:
teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja
elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn,
ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko
elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta
siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka
rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan
väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta
vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen
hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen
ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin
näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.

Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin
ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu;
hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo";
mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli
ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden
vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi.
Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen,
kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun
neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten
voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on,
samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi
tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla
leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina
taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea
eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi
kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma
teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin
korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli
kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin
ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun
16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella
saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut
ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]

Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin
päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei
kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me
seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa;
toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki
jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka
julisti omantunnonvapauden, -- Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä
neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse
olla kuninkaana; -- Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen,
Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä
jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja
Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei
ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä
niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on
inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat
hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat,
voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi
Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon
hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi
sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni
kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä,
tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden
iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.

Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat
kukin tahollensa. _"La piéce est finie, allons souper!"_ [Näytelmä on
lopussa, käykäämme aterioimaan.]

Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden,
elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden
sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan
samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä
eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät
tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi
mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen
kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden
nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan
katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa
jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja
lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät
paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold
sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui
oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja
Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin
läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja
Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista
ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi
kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, -- luonnontiede, sen
helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat,
ei _sen johdosta_, vaan _siitä huolimatta_, että ne olivat itäneet ajan
hiekassa.

Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa.
Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri,
määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli
vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen
totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui
verivirtaan ja jonka _täytyi_ haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton
katoaa olemuksen tyhjyyteen.

Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi
pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät
viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun
kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi
runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi
auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on
nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia,
käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.



RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI.



1. Jääretki.


Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan
jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin
kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko
voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen
talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään
inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa
oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan
räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat
kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.

Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli
sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan
saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka
kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä
kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan
kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että
tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin
ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan
rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.

Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana
iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka
vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas,
työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran
kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta
eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten
ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen,
jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut
nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut
vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten
hevosta.

Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä,
-- jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset
pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen
parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen
pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten
askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta
kävi yhä pimeämmäksi.

-- Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla
huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa
hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi
kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin
se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä
pahalla, liikahtamaan paikaltaan.

Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot
sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos.
Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen
hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka
näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin
seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla
sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin
neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa
ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta
eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa
tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.

Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen
täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. -- Mitä on
tekeillä, Lottaseni? -- kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta
tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä.
-- _Qu 'y a-t-il donc?_  [Mitäs nyt?]

-- Oi, ei mitään, -- vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin
suinkin saattoi. --- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono,
mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken
hengähtää.

-- Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain
valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.

-- On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä
ole levoton! -- vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen
valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma
oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon
näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja
viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.

-- Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?

-- Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta,
isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä
valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.

-- Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?

-- Ei yhtään -- (Lotta tärisi vilusta) -- jos sinun vain on lämmin.
Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti.
Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos
ajaisimme sinne?

-- Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin
jäällä kylmässä lumessa...

-- Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille?
Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla
epäkohtelias sukulaisilleen.

-- Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä
suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.

-- Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen
kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.

-- Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.

Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas
kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi
itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.

Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven
jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä,
oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli
näin: -- Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen
suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan,
ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet,
sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla,
rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät
olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.

Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat
kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää
toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.

-- Nukutko, isoäiti? -- kysyi hän hiljaa.

-- En, minä luulin sinun nukkuvan, -- kuului vastaus.

-- Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?

-- Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin
vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?

-- Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et
tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me
eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin
kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia
jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti,
ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy
pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.

-- Älä kysy sitä, lapsi!

-- Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti
on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut
ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit
sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?

-- Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että... mutta se kertomus ei sovi
lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.

-- Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?

-- Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin
äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi
Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan
maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja
iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia
Magdalenan hovineiti... Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien
ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin
lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä
ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää...

-- Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?

-- Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa,
ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat
he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin
mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus
näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies;
rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta
Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka
halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen
suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.

-- Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa
ihailiaa?

-- Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa
parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo
ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti
syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta
meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa
suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen.
Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla
suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan
minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen
puoleltaan.

-- Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!

-- Huvittaako se sinua? Eräänä iltana -- muistan sen kuin eilispäivän,
-- helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin
teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko
illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli
noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa
kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei
häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset
taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. _Diable!_ [Paholainen] kuiskasi
parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja
kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka
minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne,
se on varmaan hyvin huvittava! _Eh bien, ma petite fière_, [No niin,
pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon
suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! -- Salaisella
vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti
ja...

-- Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?

... Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä
ette näe, tuo teille onnen!

-- Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?

-- Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin,
parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: _Mon cher haron_ [Rakas
parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole
näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: --
Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä
on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! -- Minä katsoin
taakseni ja hän katosi väen tungokseen.

-- Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.

-- Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon
puetun miehen. -- Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi
hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna
minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä
poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja
isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi
Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän
mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus
paroonin kanssa. Ja minä -- minä en voi ampua luotia vihatun
kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!

-- Kustaa parooni parkaa!

-- Mutta, -- sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, -- on yksi neuvo,
joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran
että rakastatte minua! -- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasin minä. --
No hyvä, --- jatkoi hän, -- sitten te heti seuraatte minua; vaununi
odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa
meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä
ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä
he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa
isältänne!

-- Vavistuksella minä odotan jatkoa.

-- Niin, pikku Lottani, minä vapisin hiukan enemmän, minä, sen voit
uskoa, mutta ei ollut aikaa miettiä. Minä seurasin Kustaa paroonia ja
ajoin naamiopuvussani kaupunkiin, ja tuntia myöhemmin me olimme vihityt
aviomieheksi ja -vaimoksi ilman kaikkia muodollisuuksia ja häävieraita.

-- Ja sinut vihittiin naamiopuvussa, isoäiti?

-- Oi, minua hupsua, minut vihittiin ranskalaisen paimentytön puvussa.
Niin kevytmielinen minä olin, lapsi kulta, yhtä kevytmielinen kuin
hovi, jossa minä elin, ja rangaistukseksi minun nyt täytyy kertoa
kaikki tyttärentyttärelleni. Usein, usein ajattelin minä jälkeenpäin:
kevytmielinen Ebba raukka, kuinka sinä saatoit odottaa onnea
avioliitosta, johon sinä ajoit suoraan teaterinäytännöstä ja
naamiaisista ja jossa sinulla oli sellainen morsiuspuku yllä, mikä
pikemmin olisi sopinut jollekin Pompadourille kuin siveälle
ruotsalaiselle tytölle!

-- Eikö ketään ollut kutsuttu häihin?

-- Ketä sinne olisi kutsuttu? Kaksi todistajaa oli läsnä, Kustaa
paroonin käskyläinen, vanha korpraali Stolt ja minun ikäiseni nuori
tyttö, kamarineitoni Lisette Hallström, jonka vaiteliaisuus
toistaiseksi ostettiin rahalla.

-- No, entäs sitte, isoäiti?

-- Sitten... varhain seuraavana aamuna Kustaa parooni matkusti Suomeen,
ja sitten... en minä nähnyt häntä enää koskaan.

-- Etkö, isoäiti, nähnyt enää koskaan Kustaa paroonia?

-- En, pikku Lotta! Hän matkusti helmikuussa vuonna 88 Suomeen;
keväällä syttyi sota, hän ei voinut jättää rykmenttiään, hän sotkeutui
onnettomaan Anjalan salaliittoon ja... Mutta tämä muisto on
tuskallinen, mielemmin puhun itsestäni. Tuskin isoisäsi oli matkustanut
pois, niin Magnus parooni tuli vielä entistään kiihkeämmäksi. Onneksi
oli kuninkaalla tärkeämpiäkin asioita ajateltavana kuin minun
naimistani ja se tuuma, että minun kihlaukseni julkaistaisiin koko
hovin läsnäollessa, raukesi. Sen sijaan Magnus parooni teki muodollisen
kosimatarjouksen ja samalla kertaa hän sai isältäni myöntävän
vastauksen, mutta minulta kieltävän. Turhaan minua rukoiltiin ja
nuhdeltiin. Silloin Magnus parooni vannoi minulle vihaa ja kostoa ja se
on ainoa vala, jonka hän on uskollisesti pitänyt.

-- Olisit sanonut, isoäiti, että olit naitu.

-- Kustaa parooni tahtoi, että tunnustus oli tehtävä vain suurimmassa
hätätilassa, kun ei mikään muu enää voisi pelastaa onneamme. No niin,
lapseni, se hetki koittikin todella, vieläkin minua värisyttää, kun
muistelen sitä. Kuukausi oli kulunut, kevät tuli ja sen mukana kesä.
Kuningas oli sodassa, mutta kuningatar oleskeli hovineen enimmäkseen
Drottningholmissa. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla oli koko hovi
talonpoikaispukuihin puettuna heinänkorjuussa. Ilma oli helteinen,
äkillinen pyörtymys kohtasi minua, harava putosi kädestäni ja minä
vaivuin tunnottomana heinään. Hovi kokoontui ympärilleni, huudettiin
lääkäriä. Magnus parooni seisoi minun vieressäni ja katseli minua kauan
tarkkaavasti. -- Oi, sanoi hän puoliääneen ja pilkallisesti, -- _il
n'ya pas de danger, point de tout_ [ei ole vaaraa, ei vähintäkään],
lähettäkää hakemaan -- _une accoucheuse!_

-- Tainnoksissani kuulin liiankin hyvin nämä sanat, jotka saivat yksin
kaikkeen tottuneen hovinkin punastumaan. Kuulin myöskin kreivi
Lantinghusenin kiivaasti sanovan: Parooni, rankaisematta ei loukata
naista, jolla on kunnia olla H. M. Kuningattaren suojeluksen alla. Te
selitätte heti näiden herrojen ja naisten kuullen sananne halpamaiseksi
loukkaukseksi, tai, Jumalan nimessä, minä ammun luodin otsaanne.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Lantinghusen!

-- Palvelukseksenne, milloin vain haluatte, -- vastasi Magnus parooni
kylmästi. -- Mutta, -- lisäsi hän kääntyen rouva Schröderheimin
puoleen, joka samassa tuli paikalle, -- te, rouvani, rupeatte minun
sekundantikseni. Kreivi on närkästynyt maailman kaikkein turhimmasta
asiasta, pienestä rakkausjutusta. Sanokaahan hänelle, että hän on
väärässä.

-- Isoäiti parka, jonka piti kuulla sellaista puhetta!

-- Rouva Schröderheim ei ollut ilkeä, hänen kävi minua sääliksi ja
tahtoi viedä minut pois tuosta inhottavasta seurasta. Mutta samassa
minä aukaisin silmäni, minä näin kuinka kaikki nuo ihmiset
kevytmielisesti tekivät pilaa minun kunniastani ja ylpeyteni palautti
hetkeksi voimani. Minä nousin ylös hehkuvin poskin ja sanoin: --
Parooni Drakenhjelm, te olette kurja herjaaja! Teidän halpamainen
kostonne ei ole tavannut tarkoitustansa: Minä olen veljenne, parooni
Kustaa Drakenhjelmin laillinen puoliso! -- Hänen puolisonsako! --
huudahtivat kaikki hämmästyneinä.

-- Veljeni puoliso! --- toisti Magnus paroonikin pilkallisesti
hymyillen. -- Epäilemättä pieni pila, Aamor papinkaulukseen puettuna!
-- En kuullut enempää; hetkeksi palanneet voimani katosivat jälleen.
Minä vaivuin kuolettavaan tunnottomuuteen.

-- Kuinka julmaa kärsimystä saitkin syyttömästi kestää!

-- Kun jälleen tulin tuntoihini, olin kotona omissa huoneissani.
Kreivitär Tersmeden seisoi vuoteeni ääressä ja ojensi minulle kirjeen,
-- se oli Kustaa paroonilta. Hellin sanoin hän kertoi sodan estävän
häntä linnun siivillä liitämästä minun luokseni, mutta että hän oli
kirjallisesti pyytänyt isäni suostumusta liittoomme. Tule, --- niin hän
lopetti -- tule, jos voit, kauniille maatilallemme Rautakylään
Näsijärven rannalle. Sinne toivon voivani sodasta irtautua ja omistaa
päivän onnellemme. -- Oi, minä seurasin niin mielelläni hänen kutsuansa
Suomeen; hovissa minä en voinut kauempaa viipyä ja isäni oli vihan
vimmassansa hyljännyt minut. Minä matkustin sodan rasittamaan Suomeen
ja ihanassa Rautakylässä minulla oli rauhaisa turvapaikka, mutta
turhaan minä siellä odotin puolisoani. Sota ja Anjalanliiton vehkeet
eivät jättäneet aikaa rakkaudelle. Ja tänä jokapäiväisen odotuksen ja
tuskan aikana, Lottaseni, syntyi sinun äitisi marraskuun lopulla.

-- Mutta mitenkä isoisän lopulta kävi? Sinä sanot häntä aina Kustaa
parooniksi, isoäiti!

-- Niin, Lottani, minä nimitän häntä siten, sentähden että me
ainoastaan muutaman tunnin ajan olimme niin tuttavallisia kuin
puolisot. Hänen kohtalonsa, oi, tahallani en tähän asti ole tahtonut
sitä sinulle ilmaista. Kauan aikaa olin itsekkin julman epätiedon
vallassa, mutta lopulta ei voitu hirveää totuutta enää salata. Häntä
oli syytetty ja hänet vangittiin salaliiton yhtenä pääjohtajana ja
vihdoin -- rohkaise mielesi, lapseni, ja kuule mielenlujuudella
isoisäsi kohtalo -- vihdoin hänen päänsä katkesi pyövelin pölkyllä.

-- Oi, kuinka julmaa! Kuinka sinä olet saanut kärsiä, isoäiti!

-- Niin, se oli julmaa. Mutta Kustaa III:s ei ollut julma, hän antoi
paljon anteeksi. Valtakunta vaati oman voimansa vahvistamiseksi uhrin,
ja jos Anjalanliitto oli erehdys, niin oli siinä moni muukin
osallisena, joka luuli rehellisesti palvelevansa isänmaata. Sinä näet,
minä olen tämän muiston kuormaa kantanut viisikymmentä vuotta ja elän
vielä sittenkin. Sinun isoisäsi, Lotta, ei kaatunut rikoksentekiänä
sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen rikoksensa oli valtiollinen
harhakuva. Mutta kaikilla ei ollut Kustaa paroonin rohkeutta ja suoraa
mieltä. Useimmat muut, joilla oli samat mielipiteet kuin hänelläkin,
pakenivat maasta tai pysyttelivät varovaisesti varjossa ja vapautuivat
siten; toiset taas tahrasivat itsensä häpeällisellä salamurhalla, joka
kolme vuotta myöhemmin lopetti Kustaa III:n päivät. Usein minä
ajattelin jäljestäpäin: puolisoni kaatui mestaajan käden kautta, mutta
jos hän olisi saanut elää, niin aateliston kunnialta olisi säästynyt
niin häpeällinen tahra kuin kuninkaan murha.

-- Ja kuinka sinun sitten kävi, isoäiti?

-- Minä elin muutaman vuoden Rautakylässä yksinäni ja huomaamatta
surevana leskenä. Silloin keväällä 1792 kuningas kuoli. Magnus
parooni, joka tuhlaavaisen elämänsä vuoksi oli joutunut äärettömiin
velkoihin, joita kuningas monasti ennen oli maksanut, oli nyt äkkiä
auttamattomasti perikadon partaalla ja hän loi ahnaat silmäyksensä
rikkaasen Rautakylään. Kuninkaan lempeys oli sallinut maankavaltajan
lesken jäädä jakamattomaan pesään, mutta langolla oli toiset tuumat
mielessä. Eräänä päivänä minut haastettiin Turun hovioikeuden eteen
laillisesti vahvistamaan avioliittoani parooni Kustaa Drakenhjelmin
kanssa, sen johdosta että hänen veljensä, Magnus parooni vaati hänen
jäljellejäänyttä omaisuuttansa selittäen minun avioliittoani
perättömäksi saduksi, joka oli keksitty salaamaan häpeällistä suhdetta.
Minä kauhistuin, sillä minulla ei ollut todisteita avioliitostamme.
Vanha rykmentinpastori, joka oli vihkinyt meidät, oli kuollut
sotaruttoon; korpraali Stolt, toinen todistajista, oli kaatunut
Valkealassa; mieheni ei ollut itse jättänyt mitään laillista
vihkimätodistusta. Ei ollut muuta kuin yksi toivo. Toinen todistaja,
Lisette Hallström, eli Tukholmassa, ja minä matkustin sinne viipymättä.

Vanha rouva vaikeni äkkiä. Sekä hän että Lotta kuulivat aivan reen
kupeelta äänen, joka muistutti lapsen itkua.

-- Mitä se on? -- kysyi Lotta ja kurkisti ulos pimeään. -- Koira siellä
ulvoi, -- vastasi Tuomas levollisesti. Vanhus jatkoi kertomustansa.

-- Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet lähdettyäni
Tukholmasta, oli siellä kaikki muuttunut. Kuningatar Sofia Magdaleena
eleli leskenä Ulriksdalissa; Kustaa III:n loistava hovi oli hajonnut;
Kaarlo herttua ja hänen vapaamuurarinsa olivat vallassa. Magnus parooni
ei ollut enää suosiossa, velkojensa tähden hän oli paennut Suomeen ja
ainoa, mikä pidätti hänen velkojiansa tuomasta esiin vaatimuksiansa oli
hänen toivonsa saada veljen omaisuus käsiinsä. Isäni oli kuollut, --
kuollut antamatta siunaustaan minulle ja muuttamatta sitä testamenttia,
jonka mukaan eräs minun serkkuni, Reutercronan nuoremman haaran jäsen,
tuli koko hänen omaisuutensa perilliseksi. Ja tyttö, jota minä etsin,
Lisette Hallström, jonka valallisesta avioliittoni todistamisesta koko
elämäni ja onneni nyt riippui, hän oli jäljettömiin kadonnut,
luultavasti Magnus paroonin toimeenpiteestä. Turhaan häntä
kuuluutettiin kaikissa sanomalehdissä ja luvattiin kunniallinen
palkinto, kun hän vain ilmaantuisi; puolen vuotta kului turhissa
tiedusteluissa. Minun asiani pidettiin menetettynä, entiset ystäväni
rupesivat epäilemään avioliittoni todellisuutta ja heidän kasvoissansa
ilmeni vain kaksimielistä sääliä. Harmistuneena ja epätoivoisena minä
palasin takaisin Suomeen ja saavuin yksinäiseen kauniisen Rautakylääni,
jonne olin jättänyt nelivuotisen Gustavani uskollisen imettäjän
huostaan; oi, minä olin saava nähdä hänet jälleen ja tuo tieto saattoi
minut niin onnelliseksi!... Vieraita ihmisiä oli minua vastassa pitkän
lehtokujan portilla. -- Parooni ei ota vieraita vastaan, -- huudettiin
minulle, kun aioin nousta vaunuista alas. -- Mikä parooni? kysyin minä
hämmästyneenä. -- Oi, tietysti parooni Drakenhjelm, joka muutti tänne
kaksi kuukautta sitten. -- Sydämeni sykki. Tervehtikää paroonia, sanoin
minä, ja sanokaa, että hänen kälynsä, vapaaherratar Drakenhjelm tahtoo
tavata häntä.

-- He menivät ja palattuaan sanoivat: -- Paroonilla ei ole kunnia
tuntea ketään vapaaherratar Drakenhjelmiä. Eversti vainaja, hänen
veljensä, oli naimaton.

-- Kuinka halpamaista!

-- Niin, pikku Lotta, tuon vastauksen hän lähetti minulle ivallisten
palvelioitten kautta. Minä käskin kääntää vaunut ympäri. Samassa
hetkessä muistin lastani.

-- Mutta, -- sanoin murtuneella äänellä ympärillä seisoville, joista
muutamien silmissä näin kyyneliä, -- mitä te olette tehneet lapselleni?
-- Vai niin, te tarkoitatte tuota pientä kakaraa Gustava, -- vastasi
palvelia. -- Hän läksi pois täältä eräänä aamuna imettäjänsä kanssa,
eikä kukaan tiedä minne. -- Vaunut olivat jo ajaneet lehtokujan toiseen
päähän. Lähellä tietä oli torppa; tuttu ja rakas ääni pieneltä portilta
herätti minut horroksistani. Sieltä pikku tyttöni, jonka julma setä oli
ajanut pois luotaan, oli löytänyt turvapaikan ja tässä köyhässä majassa
minäkin sain vastaanottaa vieraanvaraisuutta, jota en luullut koskaan
tarvitsevani.

-- Ja sitten isoäiti ja äiti elitte monta vuotta isäni isän, pastori
Ringiuksen luona. Niin paljon minä olen kuullut, etkä sinä koskaan ole
luopunut äidinisän nimestä, mutta kansa on sanonut sinua rouva
Hjelmiksi. Luulivatko he kaikki, että avioliitto oli vain keksitty?

-- Luulivat, ikävä kyllä. Täällä yksinkertaisessa Suomenmaassa ei ole
voitu uskoa minun kevytmielistä avioliittoani -- maskeraadipuvussa!
Jospa tietäisit, kuinka tuo ajatus on minua kiusannut! Ainoastaan sinun
kunnon isoisäsi Ringius ja hänen poikansa, sinun yhtä kelvollinen
isäsi, kirkkoherra, ovat uskoneet onnettoman lesken sanoja, ja kun
vanha Ringius vihki poikansa sinun äitivainajasi kanssa, sanoi hän:
-- Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, ja tämän seurakunnan läsnäollessa minä
kysyn sinulta Gustava Drakenhjelm j.n.e. Se teki niin hyvää
sydämelleni. Mutta -- ja vanha rouva keskeytti taas äkkiä puheensa,
sillä reki kiiti hirveällä vauhdilla eteenpäin ja ilkeätä ääntä kuului
entistä lähempää -- katsohan, Lotta, mikä on hätänä! Onkohan hevonen
pillastunut?

Lotta katsoi ulos ja hänen nuori sydämensä rupesi kiivaasti sykkimään,
sillä hevonen, joka vast'ikään oli niin uupunut, kiiti täyttä ravia
lumikentällä. Siellä täällä reen molemmilla puolilla kuljeskeli mustia
olentoja ikäänkuin suuria koiria, ja nämä päästivät noita ilkeitä
ulvovia ääniä, jotka jo ennenkin olivat pelottaneet molempia naisia.

-- Tuomas! -- huusi tyttö voimatta salata tuskaansa, -- miksi hevonen
on pillastunut ja mitä tuolla jäällä juoksentelee meidän ympärillämme?

-- Koiria, -- vastasi Tuomas taaskin lyhyesti.

-- Ei, ei, ne eivät ole koiria, keskellä erämaata ja pimeänä iltana.
Sano, Tuomas, ovatko ne... hän ei uskaltanut jatkaa.

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi renki yhtä lyhyesti.

-- Auta, hyvä Jumala ne ovat... susia!

Tuomas ei vastannut. Hän ohjasi vain hevosta sille puolelle, jossa
ranta oli lähinnä ja josta kaukaa loisti pieni valonsäde. Ja sillä
välin hän antoi pitkän nuoran vaarua tuhansissa kiemuroissa reen
perässä lumella.



2. Vanha parooni.


Niin ikävältä, kuin tuntuukin, täytyy meidän hetkeksi jättää
matkustavat ystävämme Näsijärven autiolle jäälle ja etsiä turvaa,
meidänkin puolestamme, yön ja rajuilman käsistä. Me siirrymme sentähden
vanhaan herraskartanoon, jommoisia vielä nytkin joskus tapaa
Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa -- puoleksi lahonneita
muistoja ylimyssäädystä, jonka tähti jo on sammunut. Harvat, hyvin
harvat näistä vanhoista herraskartanoista ovat vielä vanhojen sukujen
hallussa, siitä luonnollisesta syystä, että suvut ovat sammuneet.
Entiset läänityskartanot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet joko
aatelittomien tai iältänsä paljon nuorempien aatelissukujen käsiin,
jotka todellisuudessa eroavat muista säädyistä ainoastaan von tai af
sanan lisäyksen kautta ja jotka, ollen esi-isiä ja historiallista
loistoa vailla, koettavat kunnostaa itseänsä ainakin hyvinä
maanviljeliöinä. Samalla kuin tilanomistajat taipuisasti alistuvat ajan
henkeen, jonka huomattavimpana piirteenä esiintyy eri säätyjen
sulattaminen toisiinsa sivistyksen välityksellä, samalla tilat Suomessa
säilyttävät vanhan relssiluontonsa, allodioikeutensa, ja niillä on siis
taloudellisia etuja vielä kauan ylimyksellisen loistonsa himmennyttyä.

Ehkäpä osittain juuri sentähden niiden nykyiset omistajat erityisellä
mielihalulla harrastavat taloutta ja kohtelevat mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä niitä harvoja historiallisia jäännöksiä, joita
ajan hammas ei ole kuluttanut. Entisten suurten päärakennusten
lahotessa, rappeutuessa tai siirtyessä pienten, uudenaikaisten
maalaisrakennusten tieltä, kohoavat vanhojen hökkelien paikalta komeat
kivinavetat, laajat vara-aitat ja muut käytännölliset rakennukset.
Siinä ei ole mitään pahaa; ajan henki on sellainen. Mutta kun vanhoja
entisajan muistomerkkejä, perhehautoja, kappeleita, kirkkoja, puita ja
muuta sellaista, joihin traditsioni on hellyydellä kiintynyt ja joita
pitäisi kunnioittaa, kun sellaisia jäännöksiä hoidetaan huonosti,
raiskataan ja suorastaan tahallaan hävitetään, silloin täytyy syvästi
surkutella sitä taloudenhoitoa, joka ei harrasta mitään jalompaa kuin
hetkellistä voittoa, joka on "niellyt sydämensä vatsaan" ja unohtaen
velkansa entisajalle, tahraa itseään entisten kalliitten muistojen
hävittämisellä.

Herraskartano, johon me nyt saatamme lukijamme, oli niitä harvoja,
jossa maan mukana oli osa rakennusten ja suvun ylimyksellisyyttä
säilynyt. Rautakylä oli yli sataviisikymmentä vuotta ollut
Drakenhjelmin perheen oma. Kun eräs ratsumestari Drakenhjelm Kaarlo
XI:n peruutuksessa oli kadottanut tiluksensa Ruotsissa, niin hän oli
jäljelle jääneellä melkoisella omaisuudellansa ostanut kartanon
1680-luvulla, ja Aadolf Fredrikin hallituksen aikana suku oli saanut
paroonin arvon. Nykyisen omistajan isä, ensimäinen sen nimellinen
parooni, komeutta harrastava herra, oli suuresti laajentanut ja
kaunistanut Rautakylää. Hänen jälkeensä oli paljon rappeutunut,
mutta perustuksiltaan kohosi vielä ylpeä, synkkä kivilinna, jota
peitti tiilinen taitekatto, ja jossa oli äärettömän korkea ullakko
pienine ikkunoineen ja yksinäisine ullakkohuoneineen; ainoassa ja
varsinaisessa asuinkerrassa oli pitkä jono syviä ja pimeitä huoneita,
joissa oli korkeat, mutta pieniruutuiset ikkunat. Pihan puolella
seisoivat niinikään paikoillansa vähäpätöinen ulkohuonerivi ja
alustalaisten asunnot, jotka vartavasten olivat niin matalat, että ne
verrattaissa kohottaisivat päärakennuksen korkeutta. Viime aikoina
oli lisäksi rakennettu suuri polttimo.

Päärakennuksen fasaadin edustalla oli suuri, metsistynyt puutarha,
jossa vanhat lehmukset ja vaahterat suojan puutteessa paleltuivat ja
kinokset avuliaasti peittivät unohduksen vaippaan nuo muinoin
englantilaiseen tyyliin asetetut pensasaidat ja kukkapenkereet.

Tässä suuressa rakennuksessa näyttää olevan vain harvoja asujamia,
sillä ainoastaan yhdestä ikkunasta puutarhan puolelta tuikkii himmeä
tuli. Hetkisen aikaa epäilyttää, tokko se onkaan tulen valoa, sillä se
loistaa niin himmeästi ja vaaleasti, että se saattaisi olla vain kuun
paistetta ikkunanruutuun. Välistä se ihan pimenee, ikäänkuin joku
henkilö kulkisi valon ja ikkunan välitse. Mutta se ei sammu, se elpyy
jälleen levottomasti lekutellen, milloin heikommin, milloin
voimakkaammin, ikäänkuin paha omatunto.

Ehkäpä rakennus näyttää iloisemmalta pihanpuolelta? Aivan niin,
kulmahuoneessa leimuaa iloinen takkavalkea ja sen ympärillä istuu
useita henkilöitä. Huone näyttää keittiöltä ja henkilöt ovat varmaan
palvelusväkeä. Ehkäpä he par'aikaa, oikein suomalaisella ruokahalulla
pistävät puuroa poskeensa.

Kello on 6:n ja 7:n vaiheilla illalla. Eräässä sisemmässä huoneessa,
juuri siinä, josta valo loistaa ja joka sijaitsee kylkirakennuksessa
kaukana keittiöstä, oleskelee hyvin vanha mies. Hänen päälakensa on
melkein paljas ja harvat hiuskarvat hänen päässään harmaat ja
suorrukkeiset, silmät himmeät, loistottomat ja harmaat, kasvojen
piirteet kuihtuneet ja kellastuneet sekä sitä kunnioitusta herättävää
miellyttävyyttä vailla, joka on kunnialla taistellun elämän
iltaloisteena. Päässä hänellä on hiukan likaantunut valkoinen yömyssy
sekä yllään haalistunut pitkäliepeinen samettinen yönuttu, jossa on
paikkapaikoin huonosti paikattuja reikiä, sekä jaloissa kuluneet
tohvelit. Hänen vieressään on vuode, jonka peitolla joku juuri näyttää
maanneen, ja korkeaselkäinen, pehmeä, mustalla nahalla päällystetty
keinutuoli. Pieni pähkinäpuinen lipasto, pesukaappi, kullattu
pöytätiuku, samoin kullattu seinäpeili, pari nahalla päällystettyä
tuolia ja pähkinäpuinen, muinoin kallisarvoinen kirjoituspöytä
veistoksineen ja silauksineen ovat tämän huoneen muuna kalustona, joka
osottaa omituisen yhdistyksen komeutta ja rappeutumista. Pane tähän
vielä lisäksi pari ranskalaista vaskipiirrosta seinällä, jotka kuvaavat
irstaita kohtauksia Olymposta sekä repaleinen lattiamatto, jossa vielä
näkyy hienon hienojen koruompelujen jälkiä, niin taulu on täydellinen.

Vanhus seisoo peilin edessä ja valostaa varjostimen himmentämällä
kynttilällä hivuttuneita ja kuihtuneita kasvojansa. Hän pudistaa
surullisesti päätänsä ja mutisee hiljaa itseksensä: -- Ei, minä en näe
mitään, eikä minulla enää ole mitään jälellä, _rien du tout!_ [ei niin
mitään.]

Sitten, ikäänkuin huvittaakseen itseään vanhalla totutulla tavalla, hän
ottaa esiin valkoisen (s.o. muinoin valkoisen) pitsikaulahuivin ja
solmii sen huolellisesti kaulaansa. Yönutun avautuessa näkyvät sen alta
pitkät kirjaillut kuluneet liivit, paikatut polvihousut ja niiden alta
silkkiset sukat. Siinä ovat Kustaa III:n aikuisen hoviherran rauniot.
Mutta mistä se tulee, että hän on kaikkea puhtautta ja hienoutta
vailla, joka kuitenkin tavallisesti seuraa todellista hovimiestä aina
hautaan saakka? Syyn huomaa helposti himmeästä silmästä ja hapuilevasta
kädestä. Vanhus ei näe juuri mitään enää, taikka hän näkee vain
esineitten rajaviivat, mutta ei voi erottaa värejä. Varmaan hän luulee
sekä itseään ja ympäristöään yhtä siistiksi kuin ennenkin.

Hän näyttää odottavan jotakuta, ja sentähden hän pukeutuu. Mutta ei
ketään kuulu tulevaksi. Kärsimättömästi hän kulkee lattialla edes
takaisin. Vihdoin hän istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Siinä on kaksi
avattua kirjaa; toinen on Voltairen Henriade, toinen -- raamattu. Hän
ei näe enää lukea; siis hänellä on joku, joka lukee hänelle ääneen
jommastakummasta kirjasta.

Mutta hän ei nyt etsikkään kirjoja. Hän avaa laatikon ja ottaa sieltä
tötterön, jossa on vadelmamakeisia. Hän imee niitä ahnaasti. Pian
makeiset ovat lopussa, ja hän tulee pahalle mielelle.

Huoneessa on kaksi ovea, toinen avautuu suureen puutarhanpuoleiseen
saliin ja toinen pihanpuoleiseen huoneesen. Salinpuoleinen ovi on
salvattu kamarin puolelta ja on varmaan ollut kauan kiinni, sillä
vanhus koettaa päästä ulos sitä tietä, mutta lukko ei anna myöten.
Vihdoin ovi kuitenkin avautuu ja vanhus kulkee kynttilä kädessä saliin,
ja näyttää etsivän jotakin. Kynttilä valaisee kamalasti vanhoja yhä
vieläkin komeita mutta aivan tomuisia huonekaluja sekä kuutta tai
seitsemää suurta muotokuvaa, jotka riippuvat kultapliitteissään
seinillä. Vanhus käärii yönuttunsa kiinteämmin ympärilleen, sillä sali
on lämmittämätön ja hyvin kylmä, ja menee jonkunlaisen kaapin tai
astiakon luo, joka seisoo huoneen nurkassa. Sieltä hän ottaa esiin
purkin ja teelusikan ja palaa jälleen huomattavasti tyytyväisempänä
huoneesen.

Mutta hän ei muista uudelleen salvata ovea. Hänen huomionsa on kokonaan
kiintynyt purkkiin. Ja hän avaa sen ikäänkuin salavihkaa, pistää
lusikan purkkiin ja ahmii voitonriemulla sen sisällystä. Purkki on
täynnä vadelmahilloa.



3. Emännöitsiä.


Vanha parooni Magnus Drakenhjelm -- lukija on varmaan hänet tuntenut --
oli vielä mieluisassa työssänsä ja tutkisteli purkin sisällystä, kun
viereisestä huoneesta kuului askeleita, jotka lähenivät hänen oveansa.
Heti hän laski kovalla kiireellä purkin pöydän alle, pisti lusikan
laatikkoon, pyyhki suutansa kuluneella silkkinenäliinalla ja heittäytyi
vuoteelleen odotellen tuliaa, joka pian sen jälkeen ilmestyikin.

Ovi avautui, ja sisään astui pieni, luiseva ja kulmikas naisolento,
päässä valkea myssy, jonka leveät reunusteet riippuivat alas otsalle
saakka, yllä musta kamlottikankainen, pitkäliepeinen röijy sekä yhtä
synkkävärinen hame. Hänen laihoissa sormissaan kiilteli paksuja
kultasormuksia, hänen pienet harmaat silmänsä iskivät niin teräviä
katseita kuin naskalin kärjet ja jollei ohut tukka myssynreunusten alta
olisi kertonut seitsemänkymmenen talven lumesta, niin kaikista hänen
vilkkaista liikkeistänsä päättäen olisi voinut luulla tätä naista
tuskin viisikymmenvuotiaaksi. Hänen kasvoissansa näkyi vielä entisen
kauneuden jälkiä, mutta ei puhtaan, jalosti viehättävän kauneuden, sen
saattoi selvästi huomata. Muutamat rypyt nenän yläpuolella, pilkallinen
piirre ohuessa ylähuulessa sekä terävät silmät loivat koko kasvoihin
ilkeyden, vallanhimon ja itsekkäisyyden ilmeen, samalla kuin ne hänen
korkeasta iästänsä huolimatta ilmaisivat päättäväisyyttä ja
jäntevyyttä.

Tämä nainen, joka ryhdiltänsä teki enemmän hallitsian kuin palvelian
vaikutuksen, astui vuoteen ääreen, jolla Magnus parooni lepäsi ja
lausui tuntuvalla ruotsalaisella ääntämistavalla: -- Kas niin, nyt te
syötte soppanne, parooni, muuta ei tänä iltana tarjota, eikä olekkaan
hyvä syödä liian paljon, kun on sairas.

-- Mutta, rakas Lisette, -- vastasi parooni nöyryyttä osottavalla
äänellä, johon hän vuosien kuluessa oli tottunut alistuessaan ankaran
emännöitsiänsä tahdon alle, -- etkö sinä tarjoaisi minulle hiukan lohta
ja munakokkelia, taikka edes lasillisen maitoa ja korppuja?

-- Lohta? Mistä te luulette minun voivan sitä hankkia? Silliä minulla
ehkä olisi, mutta munia on mahdotonta saada. Luuletteko, parooni, että
kanat munivat tähän vuodenaikaan? Eipä vainenkaau, kaikkea ei voi saada
mitä mieli tekee. Kas niin, älkää kursailko lainkaan, parooni,
tiedättehän, että soppa on syötävä.

Magnus parooni maisteli hiukan maljasta, mutta antoi sen heti takaisin
sanoen: --- Sinä et ole pannut ensinkään makeata siihen, pikku Lisette.

-- Enkö makeata? Jopa jotakin, tarvitsisiko kaurasoppaan panna makeata!
Niinkuin se ei ilmankin kelpaisi! Tätä nykyä sokeri ei kasva puissa.
Enkö minä viime viikolla heikkoudessani antanut Martin ostaa teille
kaupungista vadelmamakeisia? Luulisinpä niistä riittävän teille makeata
koko vuoden ajaksi.

-- Kuinka sinä niin voit sanoa, Lisette! Tötterö oli niin kovin pieni!
Se on jo tyhjä, pikku Lisette!

-- Mitä? Joko se on tyhjä? Jumal' avita sellaista ahmattia! Vähemmässä
kuin neljässä päivässä hän on syönyt suuhunsa vadelmamakeisia koko
viidenkymmenen kopekan hinnasta! Ja sittenkin minun pitäisi panna
kaurasoppaan rusinoita ja sokeria!

Näin sanoen tuima emännöitsiä astui pöydän luo vakautuakseen siitä,
että parooni puhui totta. Mutta onnettomuudeksi oli pöydällä tyhjän
tötterön vieressä vadelma, joka kiireessä oli pudonnut siihen, paroonin
ahmustellessa purkin sisältöä. Nyt se vasta myrsky puhkesi. -- Mikä tuo
on? Vadelmako! Mistä te olette saanut vadelmia, parooni? Taivainen
taatto, ettehän vaan ole uskaltanut varastaa vadelmahilloani, vanha
sokerirotta! Sanokaa tällä elävällä hetkellä, parooni, mistä olette
saanut tuon vadelman?

Vanha nainen asettui kädet puuskassa paroonin eteen, ja katseli
terävillä silmillänsä läpitunkevasti häneen. -- No, -- jatkoi hän, --
ehkäpä tahdotte uskotella minua, että tuo tuossa on karpalo?

Parooni turvautui keinoon, jota hän usein ennenkin tukalissa tiloissa
oli käyttänyt hyväksensä. Hän kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinansa,
toivoen että myrsky itsestään asettuisi.

Mutta vanha Lisette ei tyytynyt vähiin. -- Oletteko nukkuvinanne, vanha
herkkusuu? -- jatkoi hän kiihtyen yhä enemmän omasta kiivaudestaan. --
Nukkukaa vaan, minun puolestani, vaikkapa ijankaikkiseen uneen!
Luullakseni eivät teidän unenne ole liian suloisia, kun eversti vainaja
valmistaa teille kuuman vuoteen helvetissä...

Pahansisuinen nainen oli nyt nähtävästi jännittänyt jousen liian
kireälle. Vanha Magnus parooni kavahti ylös vuoteeltansa niin kalpeana
kiukusta, että hänen intohimojensa ja omantunnon vaivojensa
monivuotinen todistajakin hämmästyen huomasi, minkä vaikutuksen hänen
sanansa parooniin tekivät. -- Ihminen! -- huudahti parooni ja asettui
jäykkänä, suorana ja uhkaavana hänen eteensä -- ihminen, jos vielä
kerran uskallat sellaista sanoa, niin minä, _diable m'emporte_ [piru
vieköön], muserran sinun kurjan kallosi heti paikalla. Vuodesta
vuoteen minä olen kärsinyt sinun nenäkkäisyyttäsi, ahneuttasi ja
ylvästelemistäsi, mutta minä olen väsynyt siihen. Minä en pidä kauemmin
sinua luonani, voit mennä tiehesi... ja sallia minun kuolla rauhassa.

Paroonin puhuessa oli vihan pontevuus kadonnut koko hänen ryhdistänsä
ja hän oli jälleen sama veltto mies, joka kaksikolmatta osaa
elämästänsä oli vapissut akkavallan edessä, ja viimeiset sanansa hän
lausui miltei rukoilevalla äänellä. Emännöitsiä, joka hetkeksi
ällistyi, huomasi heti olevansa voiton puolella, eikä ollut käyttämättä
etua hyväksensä. -- Pitäisikö minun mennä tieheni? -- toisti hän
terävästi. -- Vai niin, sekö on palkkani siitä, että olen
neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa raatanut teidän tähtenne,
hoitanut teitä kuin lasta, ja pitänyt huolta teidän ruumiinne sekä
sielunne vammoista. Se on palkkani teidän tähtenne uhraamastani
kunniasta ja omastatunnosta... huomatkaa: kunniasta ja omastatunnosta!
Sen tähden te ajatte minut ja Sebastian raukkani maantielle!

-- Sinun Sebastian raukkasiko? Luullakseni hän on niinä viitenätoista
vuotena, joina hän on ollut kartanon pehtorina, koonnut kauniita
kolikoita paloviinapannuista. Ja sitäpaitsi, olenhan minä
testamenteerannut sinulle ja... meidän pojallemme -- parooni lausui
nämä sanat nähtävällä vastenmielisyydellä -- koko omaisuuteni. Onko
silloin liikaa vaadittu että pyydän saada kuolla rauhassa?

-- Jumala varjelkoon minua häiritsemästä teitä, parooni, kristillisessä
valmistuksessanne! -- vastasi viekas nainen mielistelevästi. -- Mutta
katsokaas, niinkauan kuin tuo rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär
elävät, niin ei ole takaamista, etteivät pahat kielet saa teitä
muuttamaan testamenttia ja sitten kuitenkin minä ja Sebastian olisimme
puilla paljailla.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi parooni miettiväisesti. -- Ne, joilla
kenties on laillinen oikeus kaikkeen, ne ovat vielä elossa! Mutta ei,
ei, olethan satoja kertoja sanonut minulle, ettei pappi ollutkaan
mikään oikea pappi, vaan valepukuun puettu rakuuna!

-- No se on totisesti totta, siitä te voitte olla huoleti, parooni.
Mutta te olette vanha ja kivulloinen eikä tiedä mitä papit ja muut
voivat vaikuttaa teihin, ja sentähden minun mielestäni, niinkuin usein
olen sanonutkin, te parhaiten rauhoittaisitte omaatuntoanne ja
turvaisitte todellisia omaisianne suostumalla vihityttämään meidät
huomispäivänä.

-- Vihityttämään meidät! Drakenhjelmkö piikansa kanssa! Ei, Lisette,
tiedäthän sinä ennestäänkin, mitä minä siitä asiasta ajattelen.

Paroonin lausuessa "piika" sanan kiihottui vanhan naisen sappi
uudelleen. -- Piika! -- toisti hän. -- No, samapa se, jos parooni
Drakenhjelm on ollut niin vähän vapaaherrallinen, että hän ensiksi on
uhrannut rehellisen naisen kunnian ja omantunnon ja sitten uskonut
hänelle sellaisia salaisuuksia, jotka voisivat panna alttiiksi hänen
henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, niin eipä hänen tarvitse katsoa
itseänsä liian hyväksi ottamaan sellaista piikaa vaimoksensa. Minua,
joka neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa olen ollut aivan kuin
teidän oma vaimonne, voinpa sanoa olleeni vaimoakin parempi, -- sillä
kuka olisi hoitanut teitä, niinkuin minä olen tehnyt? -- minua te nyt
pilkkaatte piian nimellä, kun minä, en itseni, vaan poikani puolesta,
anon vaimon nimeä ja oikeuksia! -- Ja viekas vaimo purskahti itkuun.

Mutta sekä kyyneleet että todisteet eivät liene paroonista tuntuneet
uusilta eivätkä vaikuttavilta, sillä hän oli istahtanut keinutuoliin,
ja näytti mielemmin haluavan nukahtaa kuin kallistaa korvaansa
naimaehdoituksille. Emännöitsiä huomasi sentähden tarpeelliseksi vetää
toista nuottia, jonka hän tiesi paremmin koskettelevan paroonin
heikkoja puolia.

-- Hohhoo, -- huokasi hän, -- kiittämättömyys on maailman palkka;
miksikä minä odottaisin parempaa kohtaloa? Voinhan minä lähteä
kerjäämään Sebastianin kanssa, mutta katsokaas parooni, talon
uskollista ystävää surettaa se seikka, että teidän mukananne vanha
Drakenhjelmin suku kuolee sukupuuttoon, että Rautakylä joutuu vieraisin
käsiin ja että kaikki teidän esi-isänne, joiden kuvat riippuvat suuren
salin seinällä, sitte myödään huutokaupalla ja heitetään hylkytavarana
romusoppiin...

-- Niin, Lisette... sitä on surkea ajatella, -- vastasi parooni
mietteissään ja huokasi hänkin.

-- Ja nähkääs, parooni, olisihan se suuri ilo sekä teille että kaikille
esi-isillenne, jotka lepäävät haudoissansa, jos Drakenhjelmin suku
uudelleen alkaisi kukoistaa voimakkaassa ja urhoollisessa
jälkeläisessä, sellaisessa kuin meidän Sebastian...

-- Sinun Sebastianisi! Huuti, vaimo, äläkä tuo uudelleen esiin
ehdotuksiasi! Minäkö sallisin Drakenhjelmin nimen käydä perintönä
epäsukuiselle talonpoikaisvintiölle, sivistymättömälle tomppelille!
Mielemmin kuolkoon sukupuuttoon!

-- Mielellään minun puolestani! -- sanoi samassa karhea sorahteleva
ääni puoleksi avonaisesta ovesta, ja sisään astui mies, jonka askeleita
keskusteliat eivät olleet kuulleet, sillä hän kulki pehmeissä
pieksuissa.



4. Pehtori.


Tämä mies, joka nyt astui sisään, oli ulkonaisen olentonsa puolesta
omituisena vastakohtana vanhan paroonin repaleiselle hovipuvulle ja
emännöitsiän aistittomille koristuksille. Hän oli mies parhaassa
voimassansa, hartehikas ja jäntevä, tuskin 40 vuotta vanhempi. Turhaan
olisi saanut etsiä hänen litteistä ja leveistä kasvoistansa noita
ylimyksellisiä piirteitä, jotka ikä vanhan paroonin kasvoissa oli
uurtanut vain terävimmiksi. Luonto näytti huviksensa painaneen näihin
niin sanoaksemme jykeästi veistettyihin kasvoihin ainoastaan yhden
ilmeen, mutta ilmeen sellaisen, joka teki ne kammottavalla tavalla
mieltä kiinnittäviksi: jättiläisen hillitsemättömän voiman ilmeen.
Miehellä oli yllään paksu harmaa sarkatakki, sellainen, jota
varakkaammat talonpojat käyttävät jokapäiväisessä olossaan, sekä
samanväriset ja samasta aineesta valmistetut housut, jotka olivat
pistetyt polviin asti ulottuviin, mustiin rasvasaappaihin. Kädessä
hänellä oli mustanakkainen patalakki, jonka reunat olivat siperialaista
lammasnahkaa. Huolettomasti hän heitti lakkinsa paroonin vuoteelle ja
astui itse kursailematta keskelle huonetta keinutuolin eteen.

-- Mielellään minun puolestani! -- toisti hän katsoen uhmailevasti
vanhaan parooniin, jota hänen tulonsa näytti epämieluisasti yllättävän.
-- Te voitte kernaasti, parooni, ottaa mukananne hautaan kaikki nuo
renkunrankut, esi-isät ja mainiot nimet, en minä niitä sure. Minä
turvaudun mielemmin siihen mikä on todellista, nähkääs parooni, ja
minusta on samantekevää, nimittääkö parooni minua epäsukuiseksi ja
talonpoikaisvintiöksi, hän, jonka paraiten pitäisi tietää, miten minä
olen siksi tullut. Arvattavasti on kysymys taaskin vihkimisestä ja
nähkääs parooni, siinä minä olen aivan samaa mieltä kuin äitikin; -- ei
sen puolesta, että minä tahtoisin olla Drakenhjelm ja parooni, ei, viis
siitä, sen kunnian minä möisin puurovadista, -- mutta sentähden että
Rautakylä on allodiaalisäteri ja etten minä saata omistaa sitä ilman
tuota kilisevää nimeä.

Tämä mies, joka näytti käsittävän asemansa pikemmin perillisen kuin
palvelian asemaksi, herätti raa'alla julkeudellaan vireille viimeisen
itsenäisyyden jäännöksen, mikä vielä oli jäljellä paroonin
veltostuneessa sielussa. --- Vai sinä et voi pitää hallussasi
Rautakylää omistamatta itsellesi minun nimeäni! Älä siitä huolehdi,
Hallström, sinä voit päästä niin toisesta kuin toisestakin.

Pehtori tarkasteli vanhusta ulkonaisesti kylmällä ja pilkallisella
paremmuuden tunteella, mutta vähäinen äänenvärähdys ilmaisi että jotain
kiehui ja kuohui tuon julkean miehen rinnassa. -- Mitä tämä taas
tarkoittaa? -- sanoi hän. -- Te käytte lapseksi uudelleen, parooni;
parasta olisi että rupeaisitte eläkkeelle ja nyt heti luovuttaisitte
kaikki minulle, sillä kun ihmisestä tulee tuollainen ikäloppu, niin ei
voi tietää, mitä hullutuksia lopulta sattuisi pälkähtämään hänen
päähänsä!

-- Lurjus, sinä herrastelet ennen aikojasi, mutta et sinä vielä herra
ole. Mene tiehesi!

-- Hyvin mielelläni, mutta suokaa anteeksi, jos ensin kursailematta
tuon esiin asiani. Asian laita on sellainen, nähkääs parooni, että minä
lähden varhain aamulla pappilaan, ja koska te silloin ette vielä ole
ylhäällä, niin ette suinkaan kieltäydy vielä tänä iltana kirjoittamasta
rovastille pientä kirjettä.

-- Mitä se koskisi?

-- Oi, mitäpä se muuta olisi, kuin että te pyydätte provastin ensi
sunnuntaina kuuluttamaan teidät ja äidin, sillä nähkääs, parooni -- ja
pehtori kumartui pilkallisen tuttavallisesti vanhuksen korvan juureen
-- minä sen tahdon, minä, nähkääs parooni! Tämän ilveilyn täytyy
loppua. Te voitte kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä ja silloin me
olemme kadottaneet pelin. Se ei kannata, se, nähkääs parooni! No,
ymmärrättekö minua?

Parooni Magnus Drakenhjelm kalpeni ja alkoi vapista. Hetkellinen
pontevuus, jonka viha oli hänessä synnyttänyt, väistyi nyt
voimakkaamman tunteen, -- pelon tieltä! -- Sinä olet kiittämätön
ihminen, Hallström, -- sanoi parooni matalalla äänellä. -- Olenhan minä
testamentannut teille kaikki, ja joll'et voi pitää Rautakylää, niin
voithan myödä sen ja ostaa toisen maatilan.

-- Kas niin, sen minä tiedän jo ennestään ja te tiedätte myöskin,
parooni, että minä en aio antaa karkoittaa itseäni Rautakylästä. Mitä
hyötyä siis houkuttelusta on? Tahdotteko pyytää kuulutusta, vai ettekö?

-- Rakas Hallström, minä tahdon miettiä...

-- Onhan teillä ollut neljäkymmentäkahdeksan vuotta aikaa miettiä asiaa
ja minun mielestäni siinä on kylliksi. Tänä iltana sen täytyy tapahtua,
sanon minä, sillä kuka voi vannoa, että te elätte huomisaamuun?

-- No mutta Lisette, sanohan toki Sebastianille...

Emännöitsiä, joka istui pöydän ääressä ja oli lukevinansa, oli
kehotuksesta huolimatta vaiti. Pehtori alensi äänensä melkein
kuiskaavaksi. -- No, myönnyttekö vai ettekö? Minä kysyn viimeistä
kertaa.

-- Anna mustetta ja kynä! -- huokaili vanhus.

-- No kerrankin saa kuulla järkevää puhetta. Kas niin, olkaamme
ystäviä, koska hoetaan, että me olemme sukulaisia. Tässä ovat
kirjoitusneuvot. Mutta ei mitään mutkia, sitä minä en salli.
Odottakaahan, minä sanelen teille, parooni: "Haudan partaalla
seisoen"...

-- Älä vaivaudu, en minä tarvitse sanelemista.

-- Minä pyydän, ei siitä ole vaivaa. "Haudan partaalla seisoen" -- joko
se on kirjoitettu? -- "minä olen miettinyt elämääni, joka monessa
suhteessa on ollut jumalaton"...

-- Se on hävytöntä!

-- No, no, älkää kiivastuko!... "ollut jumalaton" -- joko on
kirjoitettu? -- "ja etupäässä olen ajatellut, millä vääryydellä minä
olen kohdellut kelvollista ja uskollista emännöitsiääni, mamseli
Lisette Hällströmiä, kun niin kauan olen kieltäytynyt antamasta hänelle
ja meidän pojallemme, rehelliselle pehtori Sebastian Hallströmille sitä
nimeä ja niitä oikeuksia, jotka heille minun menettelyni johdosta
tulevat. Voidakseni jossakin määrin hyvittää tätä vääryyttä, minä olen
omantuntoni äänen pakosta päättänyt ottaa mainitun Lisette Hällströmin
lailliseksi aviovaimokseni, ja sen johdosta minä täten pyydän
kuulutusta meille molemmille ensi sunnuntaiksi." -- Onko se
kirjoitettu?

Se joka olisi tarkannut vanhan paroonin kasvojen juonteita hänen
vitkalleen ja ilmeisellä vastenmielisyydellä kirjoittaessaan näitä
rivejä, olisi niissä huomannut sekä nöyryytystä, pelkoa, vihaa että
inhoa. Välistä hän asetti kynän luotaan aikoen keskeyttää
kirjoittamisensa, mutta katse sanelevaan pehtoriin vaikutti sen, että
hän heti jälleen jatkoi alkamaansa kirjoitusta. Tänä hetkenä väikkyi
vanhan synnintekiän pään päällä koston hengetär, jonka olisi pitänyt
sovittaa everstin ja hänen puolisonsa kärsimät vääryydet, jolleivät
sitä jo aikoja sitten olisi tehnyt ne, jotka maan päällä sovittavat ja
haihduttavat kaikki kärsimykset -- aika ja hauta.

Ja vanha parooni päätti kirjeensä.

Kun se oli tehty ja kirje sinetillä suljettu, niin pehtori pisti
paperin ilmeisellä mielihyvällä taskuunsa, taputteli vanhusta
olkapäälle ja sanoi: -- Kas niin, ollaan nyt ystäviä, isäseni, kyllä
tämä oli viisainta mitä olisitte voinut tehdä, sillä hiis tiesi,
olisinko muuten voinut vastata teoistani. Mutta kun oikein ajattelen
asiaa, niin ehkäpä on viisainta että vielä tänä iltana lähden
pappilaan. Parooni -- isähän minä aioin sanoa -- voisi ehkä muuten
ottaa ja kuolla ennenkuin laillisessa järjestyksessä on ehditty kolme
kertaa kuuluttaa, ja luullakseni rovasti tällaisessa tapauksessa ei
estele vihkimästä teitä vielä tänä iltana. Hyvästi nyt, isäseni,
hyvästi armollinen äiti-rouvani! Toivoakseni teidän armonne
vapaaherratar kestitsee parhaimmalla tavalla sulhastansa minun
poissaollessani.

Pilkallisesti hymyillen pehtori otti lammasnahkalakkinsa ja läksi pois.
Emännöitsiä, joka äkisti oli tullut loistavalle tuulelle, ei säästänyt
hyväilyjään eikä pikkupalveluksiaan koettaen siten elvyttää vanhan
paroonin synkkää katsetta, mutta turhaan. Velttona, tylsänä, puoleksi
masentuneena hän istui korkeaselkäisessä tuolissansa ja näytti olevan
aivan väliäpitämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun
kaikki hänen mielistelevät kokeensa epäonnistuivat, kun ei edes
kukkurapäinen teevadillinen vadelmahilloa voinut saattaa paroonia
iloisemmalle mielelle, niin tuleva vapaaherratar astui ikkunan ääreen
ja ajatellen tulevaa suuruuttansa antoi katseensa liitää Rautakylän
mailla, sen verran kuin hän saattoi niitä pimeässä erottaa. Ulkona
lakeuksilla raivosi yhä uudelleen hirvittävä myrsky ja lumituisku.
Väliin kuului läheiseltä Näsijärven jäältä kuljeskelevien susien julmaa
ulvontaa, ja myrskyyn ja ulvontaan sekaantui väliin heikko kulkusten
ääni. Mutta emännöitsiä ei ihaillut luonnon rajua ja tuimaa kauneutta.
Ruusunhohteiset, turhamaiset ja ylpeät ajatukset liikkuivat hänen
mielessänsä ja hänen mielikuvituksensa loihti hänet tämän kauan
haluamansa ihanan maatilan omavaltaiseksi hallitsijaksi sekä
vapaaherrallisen arvon omistajaksi, jonka hän oli asettanut elämänsä
kunnianhimoiseksi päämääräksi.



5. Yövieraita.


Jo meidän on aika palata matkustajaraukkojemme luokse Näsijärven
autiolle jäälle. He ovat jo tarpeeksi kauan saaneet harhailla yön
kinoksissa ja susien epämieluisassa seurassa. Tokkopa he ehjinä sieltä
suoriutunevat?

Kun vanha rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär eivät kauemmin
saattaneet olla epätiedossa siitä, mitä ne hirvittävät äänet
merkitsivät, joita jäältä kuului, ja mitä ne hoikat olennot olivat,
jotka siellä täällä vilahtivat reen ohitse, niin he joutuivat
kuolettavan tuskan valtaan. He olivat sekä kuulleet että lukeneet
matkustajista, jotka olivat metsissä ja jäillä joutuneet sutten suuhun,
ja he luulivat nyt joutuneensa saman julman kohtalon alaiseksi. Mutta
mitä hirvittävämmältä heidän tilansa heistä tuntui, sitä innokkaammin
he kokivat toisiltansa peitellä kauhistustansa. Senpä vuoksi he
istuivat ääneti, vapisten ja odotellen; vanhus oli kyyristynyt
kuomireen nurkkaan, mutta Lotta tähysteli lakkaamatta kaihtimien takaa
ja odotti joka hetki petoeläinparven heittäytyvän hevosen niskaan ja
raatelevan ajurin ja heidät itsensä.

Lotalta ei jäänyt huomaamatta, että Tuomas nyt ajoi aivan toiseen
suuntaan, suorassa kulmassa edelliseen tiehen. Hän aavisti, että
Tuomaan vihdoinkin oli täytynyt luopua itsepäisyydestään pakottavan
hädän tähden, ja hän oli niin usein ennenkin oppinut tuntemaan Tuomaan
hidasluontoista rohkeutta, järkähtämätöntä uskollisuutta ja hyvää
valintakykyä, että hän siitä sai uutta lohdutusta. Mutta lopulta kävi
hänelle, joka luonnoltansa oli hyvin puhelias, äänettömyys suorastaan
sietämättömäksi, ja hän alkoi uutta keskusteluainetta isoäitinsä
kanssa.

-- Panetko pahaksesi, isoäiti, jos kysyn sinulta jotain?

-- Miksikä sitä panisin pahakseni?

-- Niin, isoäiti, eräs seikka on minua ihmetyttänyt. Aina ennen, kun
minä pyysin päästä Hammilaan Dahlenilaisten luo, niin sinä vastasit:
lapsi kulta, ei meillä ole varaa ajaa huviksemme kahdeksan peninkulmaa
edestakaisin. Mutta eilen sinä sanoit, isoäiti, minun puhumattani
sinnepäinkään: kas niin, Lotta, laittaudu kuntoon, sinä saat tahtosi,
sillä huomenna me matkustamme Hammilaan, me molemmat yhdessä.

-- Ihmetyttääkö se sinua, että minä läksin sinun mukanasi? Ethän sinä
voinut matkustaa ilman kaitsiata, varsinkin kun nuori herra von Dahlen
on kotosalla. Minä olen huomannut, että hän on sangen _aimable_
[rakastettava] sinua kohtaan, Lottaseni.

-- Mitä sinä sanot, isoäiti! Olemmehan me hyvät ystävät, Rikhard serkku
ja minä, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun olemme
olleet tuttavat lapsuudestani saakka. Tiedäthän, isoäiti, että minä
tahdon käydä tervehtimässä Sofia ja Augusta von Dahlenia, ja sitäpaitsi
ei Rikhard nyt ole kotona, hänet vihittiin papiksi jouluna ja
määrättiin en tiedä minne. Mutta sinä et vastannut, isoäiti,
kysymykseeni, minkätähden sinulle juuri nyt tuli niin kova halu
Hammilaan, kun minä ennen moneen vuoteen töin ja tuskin olen saanut
sinua pistäymään ovesta ulkona.

-- Niin, Lottaseni, se on eri asia. No, miksikä en voisi sitä sinulle
sanoa, koskapa olen sanonut niin paljon muutakin? Viime sunnuntaina
minä tulin puhuneeksi vanhan lukkarin emännän kanssa, joka
nuoruudessaan palveli majuri von Dahlenin talossa, ja häneltä minä
kuulin jotain, joka minua suuresti liikutti. Me tulimme nimittäin
puhuneeksi entisistä ajoista ja aivan äkkiä lukkarinemäntä
sanoi: Ettekö, armollinen everstinna, koskaan ole löytänyt
vihkimätodistustanne? -- Vihkimätodistustaniko? kysyin ihmeissäni. --
Niin, kyllä sen täytyy olla olemassa, sanoi hän, sillä minä kuulin
majurivainajan kerran sanovan: -- Minne hiiteen Drakenhjelm lienee
hukannut tuon vihkimätodistuksen? Synti ja häpeä, että hänen leskensä
karkoitetaan Rautakylästä; ja kuitenkin Drakenhjelm on itse näyttänyt
minulle todistuksen; kerran kun me olimme tuollaisissa nuortenmiesten
puuhissa, niin hän, jottei hänen olisi tarvinnut olla mukana,
salavihkaa minulle kuiskasi olevansa naimisissa.

-- Kuinka ihmeellistä! Mutta miksikä ei kunnon majuri voinut todistaa
tätä sinun eduksesi, isoäiti!

-- Sanohan muuta, Lottaseni! Mutta, lisäsi lukkarinemäntä, majuri ei
voinut sitä asiata vannoa, sillä ensiksikin herrat olivat siinä
tilaisuudessa hiukan iloisia ja toiseksi hän näki todistuksen lukematta
mitä se sisälsi, ja piti koko juttua pilana. Mutta käsitäthän,
Lottaseni, että tuo tieto sai kaikki vanhat muistot ja kauan sitte
rauenneet toiveet sielussani virkoamaan. Vastustamaton halu pakotti
minua matkustamaan Hammilaan tiedustellakseni vanhalta majurinrouvalta,
mitä hän mahdollisesti tietää tästä ihmeellisestä todistuksesta, jonka
olemassaolosta minulla tähän asti ei ole ollut aavistustakaan.

Samassa pysähtyi reki uudelleen, ja jäi hevosen muutamia kertoja
turhaan nykäistyä valjaitaan, paikalle seisomaan. Lotta kurkisti ulos.
Vyötäisiään myöten Tuomas seisoi lumessa ja syötti hevoselle leipää.
Mutta se ei näyttänyt nälkäiseltä, se liipotti korviansa, liehotti
sieramillaan ja vapisi koko ruumiissaan. Pian keksittiin syy. Kolme tai
neljä suurta sutta näyttäytyi parinkymmenen askelen päässä, väliin
pistäytyen piiloon, mutta palaten heti takaisin entistä kärtteliäämmin.

Tuomas koki parastansa. Hän läimähytti piiskansiimalla, hän iski tulta,
hän huusi hoilautti ääneensä. Mutta kaikki oli turhaa, sudet kiersivät
yhä lähempää. Uskollinen renki tuumi jo laskea hevosen valjaista irti
ja antaa sen pelastaa itsensä; hänen puolustusaseeksensa jäisi aisa,
jolla hän, Tuomas, viimeiseen saakka puolustaisi rekeä. Mutta lumi oli
niin epätasaista ja paikoittain niin syvää, että hevonen varmaan ennen
pitkää olisi joutunut susien saaliiksi voimatta sittenkään pelastaa
hengellänsä toisia.

Vaivoin vain rohkeimmat pedot saatiin karkoitetuksi: jo nähtiin sutten
silmien kiiluvan ja kuultiin niiden verenhimoisten kitojen huohottavan.
Silloin Tuomas tarttui molemmin käsin viimeisiin heiniin, jotka olivat
reen etupuolella, heitti ne jäälle ja sytytti ne palamaan taulalla ja
tulikivipuikolla. Kirkas liekki leimahti korkealle, ja sen nähdessänsä
pedot vetäytyivät pois. Leveällä lavallaan nosti Tuomas reen
kinoksesta, läimähytti hevosta ruoskalla ja pääsi suojattineen kaikeksi
onneksi lakealle jäälle, missä lunta oli ohuemmalta ja kulku sujui
helpommin. Hevonen, joka huomasi voivansa paeta, ponnisti viimeiset
voimansa ravakkaan nelistykseen, ja jonkun ajan kuluttua matkustajamme
saapuivat rantaan, jossa he iloksensa huomasivat tien jälkiä.

Tuomas ohjasi suoraan suurta kartanoa kohti järven rannalla. Hänestä
oli yhdentekevää ken siellä asusti, hän oli vaaranalainen ja
suomalainen vieraanvaraisuus oli hänelle ennestään tuttua, ja siinä
kylliksi. Hän ajoi kartanolle. Samassa tuli häntä vastaan pieni reki,
yksi nainen ajaja sisässä. -- P--ru vieköön, kajahti molemmin puolin,
kun vaivoin päästiin sivuuttamaan.

Kartano, johon Tuomas ajoi rouvasväkensä, ei ollut mikään muu kuin
vanha Rautakylä Näsijärven rannalla. Tuomas ei itse koskaan ollut
käynyt siellä eikä Lotta liioin ja rouva Hjelm, -- hän, joka tunsi
tämän paikan paremmin kuin kukaan muu -- hän oli sokea. Ajettiin siis
pihaan, tietämättä mihin oli jouduttu, ja tosiaankin hyvään aikaan
sinne päästiin, sillä tuskin uskollinen hevonen oli laahannut kuormansa
portaitten eteen, niin se vaipui maahan eikä koskaan siitä enää pystyyn
kohonnut.

Tuomas kiiruhti irroittamaan sortunutta hevosta valjaista ja Lotta
tarttui isoäitiään käsivarteen kiinni ja talutti hänet korkeita
portaita myöten ylös etehiseen. -- Missä me olemme? -- kysyi vanhus.

-- En tiedä, -- vastasi tyttö eteisessä ja hapuili ovea pimeässä.
Ovista oli kaksi lukossa; ei ketään ihmistä näkynyt, sillä palvelusväki
asui toisella puolella. Kaikeksi onneksi oli vielä kolmaskin ovi, joka
oli taipuvaisempi. Lotta ja vanha rouva astuivat sisään emännöitsiän
huoneesen. Ei ketään näkynyt, mutta pöydällä paloi kynttilä, huone oli
lämmin ja molemmat naiset riisuivat yltään päällimmäisimmät vaatteensa
tuollaisen mieluisan tunteen vallassa, jota jokainen tuntee tullessaan
ulkoa talvipakkasesta mieluisaan huonelämpimään.

Tämän sekä vanhan paroonin huoneen välillä oli vielä toinen, jota
emännöitsiä käytti vaatesäiliönä, mutta jota myöskin pidettiin
lämpimänä. Ovi oli sinne auki, ja kun Lotta hetken aikaa oli turhaan
odottanut, niin hän uskalsi astua sinne. Hän kuuli ääniä viereisestä
huoneesta ja erotti selvästi seuraavat sanat:

-- Mutta Lisette, jos rouva Hjelm vielä elää? Jos hän kerran tulee
vaatimaan Rautakylää takaisin?

-- Joko te taas veisaatte samaa virttä, parooni? Kas niin, olkaa
järkevä; rouva Hjelm on jo aikoja sitte kuollut, niin kerrotaan. Mutta
jos hän elää ja joskus näyttäytyy täällä Rautakylässä, niin minä en
vastaa siitä, mitä voipi tapahtua, niin totta kuin minun nimeni on
Lisette Hallström ja parin tunnin kuluttua olen teidän laillinen
vapaaherrainen puolisonne.

Lotta, joka oli tarttunut lukkoon, hätkähti kauhukseen kuullessaan
nämät uhkaavat sanat, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänelle, minne
ja kenen luo he olivat joutuneet. Tämä kartano oli Rautakylä, sitä hän
ei voinut enää kauemmin epäillä, vapiseva ääni tuolla sisällä oli
vanhan parooni Drakenhjelmin ja tuo nainen, joka lausui niin
kauhistuttavia sanoja, oli sama Lisette Hallström, jota isoäiti turhaan
oli etsinyt niin monena vuonna, ja joka nyt oli kääntynyt hänen
veriviholliseksensa. Ihmeellinen sattuma! Kauhea valinta! Tuolla ulkona
yö, pakkanen ja nälkäinen susilauma, täällä sisällä itsekkäisyyttä,
vihaa ja kuolemaa! Sudet ainakin olivat armeliaampia kuin ihmiset,
sillä ne tappavat ilman koston ja vihan himoa! Mutta -- eikö hevonen
ollut sortunut maahan ja pako mahdoton? Ei ollut muuta valinnan varaa,
kuin jäädä. Ehkäpä isoäiti oli vuosien kuluessa niin muuttunut, ettei
häntä enää tunneta; varsinkin jos Lotta ilmoittaisi jonkun vieraan
nimen. Ehkäpä matkustaville suotaisiin yksityinen huone, jossa he
tuntemattomina saattaisivat viettää yötä ja aamulla jatkaa matkaa
kyytihevosella. Mutta isoäiti ei saisi aavistaa, mihin vaaraan hän oli
joutunut. Täytyi keksiä joku syy nimen salaamiseen.

Kaikki nämä ajatukset risteilivät Lotan sielussa. Luonto ja kasvatus
olivat tehneet hänet päättäväisemmäksi, kuin mitä hänen ikäisensä tytöt
tavallisesti ovat. Hän palasi kiireesti isoäitinsä luo, mutta huone oli
pimeä, ja hän kompastui tyynyyn, joka oli lattialla. Siitä syntyi melua
ja se kuului heti emännöitsiän epäileviin korviin.

Ovi avautui. Emännöitsiä tuli huoneesta.

-- Mitä se on? -- huusi hän kimakalla äänellä. -- Varkaita! Varkaita!
Auttakaa! -- eikä paljoa puuttunut, ettei hän heti karannut Lotan
kimppuun, joka sillä välin oli noussut ylös.

Mutta Lotan rohkeus lisääntyi vaaran mukana. -- Suokaa anteeksi, hyvä
rouva, -- sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin; -- me olemme
täällä, kaksi matkustavaa naista, isoäitini, kapteeninrouva Holmqvist
ja minä, me olemme ajaneet harhaan tässä hirveässä rajuilmassa, olleet
hengenvaarassa susien ahdistamana, hevosemme on sortunut, eikä meillä
ollut muuta neuvoa kuin turvautua herrasväen vieraanvaraisuuteen ja
pyytää suojaa täällä huomisaamuun saakka.

Vanha nainen tarkasteli Lottaa läpitunkevin katsein kiireestä
kantapäähän saakka. -- Matkustavia naisia, susia, sortunut hevonen?
Lorunlarua! Pitäisikö ehkä antaa yösijaa kaikille roskajoukkioille,
joita kuljeksii maanteillä? Ei täältä liikene huoneita.

Tuo muuten niin viekas ja mielinkielinen emännöitsiä pikaistui tällä
kertaa, niinkuin tavallisesti, kun hänen sappensa kiehahti. Eikä
vieraskäynti olisi voinut sattua hänelle sopimattomampaan aikaan
kuin tällä hetkellä, jolloin hänen koko elämänsä pyrintö oli
täyttymäisillään. Ilkeydessään hän kokonaan unohti, että vanha parooni,
jolla oli peräti toisellainen käsitys vieraanvaraisuudesta, kuuli
huoneesensa hänen kiivaat sanansa.

Lotta vastasi oikeutetulla harmilla: -- Hyvä rouva, te saatte olla
varma siitä, että tämmöisen vastaanoton jälkeen ainoastaan
välttämättömin pakko voipi saada meidät jäämään teidän vastuksiksenne.
Mutta meidän tilamme on sellainen, että minun vielä kerran täytyy
uudistaa pyyntöni ja anoa teiltä kattoa päämme päälle, vaikkapa ette
soisi sitä meille muualla kuin palvelusväkenne huoneissa. Me kyllä
mielellämme palkitsemme vaivanne.

Emännöitsiän kielellä pyöri jo uusi tiuskiva kielto, kun vanha parooni,
joka oli avonaisesta ovesta kuunnellut keskustelua, ja joka
arvattavasti oli vierasten tulosta paljoa enemmän mielissään, tuli ulos
huoneesen ja lausui entisen vanhan hovimiehen tapaan: -- Ei,
herran tähden, suloinen ystäväni, te käsitätte aivan väärin
minun emännöitsiääni. Suokaa hänelle anteeksi, pikku mamseli;
hämmästyksissään hän on tullut lausuneeksi vähemmän sopivia sanoja.
Naiset ovat erittäin tervetulleet, olkaa hyvät, älkää kursailko,
suloinen ystäväni, riisukaa päällysvaatteenne!



6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.


Viisikymmentä vuotta on tosin hitunen ijankaikkisuudesta, se on kyllä
totta, mutta kuinka paljon muutoksia ne vaikuttavatkaan ihmisen
elämässä! Jos oma veljesi, jos nuoruuden-rakastettusi, jota et ole
tavannut näin moneen vuoteen, odottamatta, valmistamatta astuisi
luoksesi, niin onko luultavaa, että hänet silloin tuntisit? Ja jos yhtä
pitkän ajan kuluttua luoksesi tulee vihamiehesi, joka on tehnyt sinulle
pahaa, joka on katkeroittanut elämäsi ja jota kaikella tavalla olet
kokenut unhottaa, niin kuinka tuntisit hänet, kun yksin hänkin, jota
sydämesi on syvimmin lempinyt, on vieraantunut silmäsi katseelle?

Täällä Rautakylässä oli nyt samaan huoneesen yhtynyt kolme henkilöä,
jotka eivät olleet tavanneet toisiansa sen jälkeen kuin olivat toisensa
kohdanneet Kustaa III:nnen hovissa Tukholmassa vuonna 1788. Nämä
viisikymmentä vuotta, jotka olivat haihtuneet ijankaikkisuuteen, mitä
muutoksia ne olivatkaan tuoneet mukanansa! Missäs oli nyt tuo ilkkuva
hoviherra, tuo ylpeä ja hieno parooni Magnus Drakenhjelm, joka kohteli
naista leikkikalunansa ja tahtoi pakottaa veljensä morsianta
avioliittoon, jota tämä inhosi. Oliko tämä vanhus sama henkilö, tämä
haudan partaalla seisova, koreihin repaleihin puettu ukko, joka itse
oli joutunut leikkikaluksi naisen käteen, joka vapisi emännöitsiänsä
vihaa, joka etsi jotain syytä, millä saisi toistaiseksi lykätyksi
avioliiton, jota inhosi ja johon ainoastaan häpeällinen pelko saattoi
häntä pakottaa? Niin, hän se oli, ja mitkä nöyryytykset pitkien vuosien
kuluessa olivatkaan saattaneet näin muuttaa kaikki entisen irvikuvaksi?

Usko minua, lukijani, on olemassa kosto, joka etsiskelee ihmisen pään
päälle hänen entiset syntinsä ja himonsa. Ylpeä omanvoiton pyytäjä,
kuka voi sinulle vakuuttaa, ettet kerran vielä rappeutuneena ja
voimattomana, ole oman itsesi irvikuvana?

Ja nämä molemmat naiset, jotka kumpikin olivat olleet nuoret ja kauniit
viimeksi toisensa tavatessansa, -- toinen hovin loistavana tähtenä,
mutta rakkauden ja kevytmielisyyden sokaisemana; toinen yksinkertaisena
kamarineitsyenä, mutta hänkin yhtä hyvin kunnianhimon ja itsekkäisyyden
sokaisemana; toinen käskiänä, toinen käskyläisenä; olivatko tosiaankin
samat henkilöt nämät molemmat kuihtuneet, ryppyiset, harmaahapsiset
naiset, jotka nyt kohtasivat toisensa saman katon alla monen monituisen
vuoden kuluttua, jotka toiselle olivat olleet täynnä kärsimystä,
toiselle täynnä juonia? Niin, ne ne olivat, mutta ulkonaisesti olivat
osat vaihtuneet; entinen palveliatar esiintyi hallitsiana ja entinen
käskyjenjakaja seisoi nöyrästi odotellen ovella.

Kun parooni niin äkkiarvaamatta puuttui puheesen, niin emännöitsiä
huomasi hätiköineensä, eikä hänellä ollut muuta valinnan varaa, kuin
näyttää iloista naamaa ja toimittaa vieraat tieltä, ennenkuin Sebastian
palaisi papin kanssa kotiin. Siksipä hän kääntyi vieraitten puoleen
mielistellen, jota hän kyllä osasi, kun niiksi tuli, ja sanoi: -- Niin,
naiset ovat hyvät ja riisuutuvat, älkääkä kursailko! Pyydän anteeksi,
jos olen vastoin tahtoani sanonut jotakin sopimatonta. Hyväinen aika,
minä niin säikähdyin, sillä, nähkääs hyvät herrasväet, täällä maalla
saa pitää silmänsä auki, Herra ties; sentähden ei aina kiireessä tule
olleeksi kohtelias vieraille.

Vanha parooni, joka oli heikkonäköinen, katseli molempia matkustavaisia
niin läheltä, kuin soveliaisuus salli, ja tuli siihen päätökseen, että
toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Ja vanha parooni
oli asiantuntia, siitä saattoi olla varma. -- _Ma foi_ [Totta tosiaan],
surkea ilma, hyvät naiset, -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja istukaa,
armollinen rouva! Vai sudet teitä hätyyttivät? Pikku mamseli on vielä
aivan kalpea pelästyksestä; minä lyön vetoa, että pakkanen muuten ei
olisi ollut punaamatta hänen kauniita poskipäitänsä. Mikä nimenne,
saanko kysyä? Lotta? No, pikku Lotta mamseli, olkaamme huoleti. Täällä
me emme ole sudenluolassa. _Mon dieu_ [Jumalani], muistanpa talven,
jolloin ajoin Tukholmasta Eklunshofiin... Minulle oli suotu armo
seurata hänen majesteettiansa, joka ajoi aivan edelläni; parooni Essen
ja minä tulimme seurueen kanssa jäljissä. Oli kuutamoilta maaliskuussa.
Äkkiä näen, kuinka hänen majesteettinsa käskee ajurin pysäyttää
hevoset. Pistoolinlaukaus pamahtaa, ja sitä seuraa vielä toinen ja
kolmaskin, ja kun katson ympärilleni, näen kahden suuren suden
löntystävän metsään. Aina kuningas ampuu harhaan, sanoi Essen ja
naurahteli. Mutta se todistaa, kuinka tunkeilevia sudet ovat.

Näiden sanojen johdosta vanha rouva Hjelm rupesi vapisemaan, mutta
emännöitsiä, joka syyllä pelkäsi, että parooni, kerran päästyänsä
juttuamaan hänen majesteetistansa, turhalla puhelulla kuluttaisi
häneltä aikaa, jonka jokainen minuutti oli kallis, kiiruhti paraalla
tavalla pääsemään vieraista erilleen. -- Rouva on varmaankin hyvin
väsynyt, -- sanoi hän. -- Jos naiset tyytyvät everstivainajan
huoneesen, tai -- hän oikaisi puhettansa -- punaiseen kamariin,
niinkuin me sitä myöskin nimitämme, -- niin minä saatan herrasväen
sinne, sytytän takkavalkean uuniin ja lähetän sisään yksinkertaisen
iltaisen.

-- Mutta Lisette, annahan meidän jutella hetkinen sillä aikaa, kuin
sinä valmistat sitä mitä talo voi tarjota, --- sanoi parooni, joka oli
paljoa levollisempi mieleltänsä vieraiden seurassa.

-- Suokaa anteeksi, herra parooni, -- sanoi Lotta, -- isoäitini on
väsynyt ja säikähdyksissään matkasta. Jos sallitte, niin menemme
mielellämme makuulle, ja te, rouva, älkää vaivautuko illallista
puuhaamalla.

Mutta parooni oli itsepäinen. -- Minusta tuntuu, -- sanoi hän, --
ikäänkuin olisin nähnyt teidät ennen, hyvä rouva. Saanko luvan kysyä,
teidän armonne, missä rykmentissä teidän miehenne palveli?

-- Minun isoisäni, -- kiiruhti Lotta vastaamaan, -- ei palvellut
missään rykmentissä, hän oli merikapteeni.

-- Minun mieheni, -- vastasi vanha rouva Hjelm, huomaamatta Lotan
vastausta, -- minun mieheni palveli ratsumestarina uusmaalaisessa
rakuunarykmentissä, mutta hänet muutettiin sittemmin.

-- _Ma foi_, teidän armonne, teidän miehenne on varmaan ensimäinen
merikapteeni, joka samalla on ollut ratsumestari. Siitä johtuu minun
mieleeni eräs juttu, joka suuresti huvitti hänen majesteettiaan.
Tukholmassa oli eräs nuohoojavanhin, joka samalla oli luutnanttina
porvarisväessä. Kerran hänen majesteettinsa antoi päivälliset
porvaristolle...

-- Hyvänen aika, rakas mamseli, -- kuiskasi emännöitsiä Lotan korvaan,
-- nyt parooni pääsee vauhtiin, ja sitte häneltä riittää juttuja koko
yöksi. Sanokaa, että olette kovasti väsyneet; minä pistäydyn pikimiten
asettamaan punaisen kamarin kuntoon.

Tuskin emännöitsiä oli ovesta ulkona, niin parooni paikalla keskeytti
kertomuksensa ja kuiskasi huomattavalla kiireellä: -- Suokaa anteeksi,
arvoisat naiset, ketä tahansa lienettekin, taivas on lähettänyt teidät
tänne tänä iltana. Minä pyydän teitä, sekä minun että teidän itsennekin
tähden, jääkää tähän huoneesen, katsokaas, hyvät naiset, asian laita on
sellainen, että minun emännöitsiäni on ilkeä ihminen, -- hän voi tehdä
vaikka mitä.

-- Taivaan nimessä, hyvä herra, missä me olemme, ja kuka te itse
olette? -- huudahti vanha rouva vapisten.

-- Mutta kuka te olette? -- huudahti parooni yhtä kiihkeästi, sillä
äänessä oli vivahdus, joka sai hänet hämmästymään.

-- Ei, isoäiti, ei, herra parooni, älkää kysykö, -- oman rauhanne
tähden, älkää kysykö enempää! -- sanoi Lotta kiireesti ja levottomasti.
-- Lähdetään pois, lähdetään heti paikalla! Renkimme Tuomas saapi
nukkua ovemme ulkopuolella.

-- Ei, minä en päästä teitä, hyvä rouva, ennenkuin ilmaisette oikean
nimenne! Oi, _mon dieu_, olisitteko te...

Samassa emännöitsiä astui sisään.

-- Ja sitten, -- jatkoi parooni, ikäänkuin hän yhä vielä kertoisi
juttujaan, -- sitten kuningas naurahti ja sanoi nuohooja-luutnantille:
-- Rakas Lundqvist, se oli miehen nimi -- rakas Lundqvist, te ette
tosiaankaan ole ensimäinen sotilas, joka on ryöminyt kivien taakse
tulen ja savun tieltä, mutta kuitenkin kohonnut korkealle maailmassa.
Mutta myöntäkää, _mon cher ami_ [rakas ystäväni], että ainakin olette
ensimäinen, jolle se on ollut kunniaksi.

Emännöitsiä tarkasteli pikaisella, terävällä ja epäluuloisella
katseellaan näitä kolmea henkeä, jotka hän äsken varomattomuudessaan
oli jättänyt yksikseen. Portailla hän oli tavannut Tuomaan ja kysynyt
häneltä keitä matkustavaiset olivat. Ilman mitään epäluuloa hän oli
vastannut: -- Rouva Hjelm ja mamseli Ringius. Ilkeä nainen kauhistui.
Hän näki pelottavan sattuman uhkaavan hänen tuumiaan; hänen täytyi
ehkäistä seuraukset, mutta kuinka? Ja kenties se ei ollutkaan sattumus?
Ehkäpä nämä kaksi naista varta vasten olivat uskaltaneet tulla tänne
lyödäkseen hänet laudalta? Oi, -- he saisivat katua uhkarohkeuttaan!

Tärkeintä oli nyt vaan salata paroonilta hänen vieraittensa
oikeata nimeä. Voi kuitenkin, jos hän sen jo tiesi! Hänen vihansa
emännöitsiään, hänen toivonsa vapautua avioliitosta, omantunnonvaivat,
jotka eivät koskaan täydellisesti olleet vaienneet hänen rinnassaan, ja
joita emännöitsiän, paroonin pahan hengettären, oli onnistunut
ainoastaan hiljentää, mutta ei kokonaan hävittää sillä vakuutuksellaan,
että pappi, joka vihki everstin ja hänen puolisonsa, oli vain
valepukuinen rakuuna, -- kaikki nämä yhdistettyinä vaikuttaisivat
sovinnon paroonin ja hänen kälynsä välillä, ja tämän sovinnon hintana
olisi... Rautakylä!

Sitä täytyi estää mistä hinnasta hyvänsä.

Sellaisten ajatusten valtaamana emännöitsiä astui sisään ja huomasi
kauhuksensa, että jotain erinomaista oli tapahtunut hänen lyhyen
poissaolonsa aikana. Hän päätti tavallisella julkeudellaan keskeyttää
kaiken yhteyden paroonin ja matkustavaisten välillä. Senpä tähden hän
kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui tutulla, terävällä äänellänsä, joka
ei kärsinyt mitään vastaväitteitä: -- Mutta mitä te ajattelette,
parooni, seisotte täällä ulkona ja hankitte itsellenne kuoleman! Kas
niin, nyt te menette kauniisti omaan huoneesenne, ja herrasväet ovat
hyvät ja seuraavat minua punaiseen kamariin, minä näytän teille tulta.

Mutta paroonin kiihko oli taaskin kohonnut ylimmilleen, niinkuin
kerran ennenkin tänä iltana, -- viimeinen surullinen jäännös hänen
isännyysvallastansa. -- Ystäväni, -- sanoi hän, ottamatta kuuleviin
korviin emännöitsiän mahtisanoja, -- mene ja pidä huoli siitä, että
saamme illallispöydän katetuksi tähän huoneesen. Minä toivon, etteivät
naiset kiellä minulta huvia saada nauttia iltaista teidän kansanne,
vaikka minä saan pyytää anteeksi ruokasalin kehnoutta.

Emännöitsiä, joka myöskin oli äärimmäisiin kiihtynyt, valmistautui
voimankoetukseen, mutta hän tuli ennätetyksi. Vanhan rouva Hjelmin
mielestä tämä kohtaus oli ollut niin kiusallinen, monet vanhat haavat
oli revitty auki ja uusia epäluuloja oli herännyt hänen mielessänsä,
niin ettei hän millään ehdolla tahtonut kauemmin siellä viipyä.
Sentähden hän tarttui Lottaa käsivarteen ja sanoi: -- Tule, lapseni,
herra parooni suo meille kyllä anteeksi, me olemme niin väsyneet, että
mielellämme panemme heti maata. Nöyrin palvelianne, hyvä herrasväki!

Ja hän läksi pois Lotan kanssa, joka seurasi mielellään mukana. Parooni
seisoi yllätettynä ja epäröivänä, emännöitsiä riensi käyttämään hetkeä
heti hyväksensä ja työnsi isäntänsä teeskennellyllä hyväntahtoisuudella
sisempään huoneesen, otti lyhdyn käteensä ja seurasi matkustavaisia
eteiseen.

-- Minä en näe Tuomasta, -- sanoi Lotta kulkiessaan avonaisen eteisen
oven ohitse.

-- Hän on saanut yösian renkituvassa, jonne herrasväen tavarat myöskin
nostettiin, -- vastasi emännöitsiä. -- Luultavasti hän jo nukkuu.

--- Olkaa kuitenkin niin ystävällinen, hyvä rouva ja antakaa hänelle
sanaa, että hän heti tulee huoneesemme. Minulla on hänelle jotakin
sanottavaa huomisesta matkasta.

-- Sen kyllä teen, pikku mamseli.

Itsekseen emännöitsiä ajatteli: -- Kun minä vaan tästä herrasväestä
pääsen, niin minä jätän heidän Tuomaansa Sebastianin luotettavan Eljaan
huostaan ja annan sen määräyksen, ettei häntä koko yönä saa laskea
ulos. Mies näytti äkäiseltä. Täytyy valmistautua kaikkeen.



7. Punainen kamari.


Suuresta eteisestä johti, niinkuin edellä jo mainittiin, kolme ovea
talon sisähuoneihin; sellaisesta laitoksesta, jota me sanomme
tampuuriksi, ei siihen aikaan, jolloin Rautakylä rakennettiin, ollut
aavistustakaan. Kun noustiin portaita ylös, niin oli suoraan vastassa
suuren salin lukittu ovi; vasemmalla kädellä taaskin oli se ovi, jota
tavallisesti pidettiin auki ja siitä päästiin niihin huoneihin, jotka
nyt olivat emännöitsiän käytettävinä, mutta joissa ennen talon rouva
oli asustanut. Oikealla oli kolmas ovi siihen rakennuksen sivustaan,
jossa aina ennen kartanon isäntä oli majaillut, mutta joissa Magnus
parooni ei viihtynyt, sentähden että kaikki siellä muistutti häntä
hänen onnettomasta veljestänsä. Samoin kuin vastakkaisessakin
sivustassa, niin tälläkin puolella oli kolme huonetta. Täten siis
lukuunottamalla salin, joka oli keskellä rakennusta, koko asuntoon
kuului seitsemän suurta huonetta. Sitäpaitsi oli emännöitsiän
huoneitten puolella pienempi ulkoneva osa, jossa oli pehtorin huone,
keittiö, kyökkikamari ja naispalveliain huone. Renkien asuntona oli
erityinen rakennus pihan puolella.

Emännöitsiä avasi oikeanpuolisen oven. Ei tuntunut hauskalta astua
kylmästä eteisestä yhtä kylmään huoneesen, joka oli sitä lähinnä. Lyhty
valaisi aaveentapaisella loistollansa tomuisia ja koinsyömiä
huonekaluja, jotka näyttivät todistavan, ettei huone ollut moneen
aikaan ollut käytännössä. Mutta tähän ei pysähdyttykään. Käännyttiin
vasemmalle ja tultiin yhtä kylmään ja kolkkoon huoneesen, kuin
edellinenkin oli ollut. -- Huu, ajatteli Lotta, aikookohan tuo noita
antaa meidän paleltua täällä kuoliaaksi?

Nainen, joka kävi lyhty kädessä edellä, avasi vielä kolmannenkin oven
vastapäätä edellistä, ja mieluisa lämpö virtasi tulioita vastaan. Asian
laita oli sellainen, että kun vanhan paroonin terveys kävi päivä
päivältä yhä huonommaksi, niin emännöitsiä ja hänen arvoisa poikansa,
jotka alituisesti odottivat sitä ratkaisevaa hetkeä, jolloin
lähetettäisiin pappia hakemaan, olivat jo viikon päivät lämmityttäneet
tätä muuten aivan asumatonta huonetta papin varalle.

Tänne emännöitsiä pysähtyi vieraittensa kanssa ja sytytti tulen pariin
pöydällä seisovaan kynttilään. -- Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,
ettei täällä ole kaikki niin hyvässä kunnossa, kuin olisimme toivoneet,
-- sanoi hän mielistelevästi. -- Täällä maalla käy niin harvoin
vieraita, eikä paroonia liioin seurustelu huvita, niin että tämä huone
on ollut käyttämättä monena herran vuotena. Parooni on jo kauan aikaa
ollut ihmisarka ja vanhuudenheikko, niin että häntä saa hoitaa kuin
pientä lasta. Ajatelkaahan, hyvä herrasväki, hän ei voi kärsiä lähimpiä
sukulaisiaan; Jumala tiesi, mikä lienee syynä, mutta hän inhoo
omaisiaan. Usein minä olen sanonut hänelle: Rakas parooni, ei ole
oikein eikä kristillistä ajatella sellaista omaisistansa, mutta siihen
hän aina vastaa: Älä siihen asiaan sekaannu, Lisette, minulla ei ole
sukulaisia, enkä tahdo semmoisia saada, ja jos minulla olisi niitä,
niin kavahtakoot tänne tulemasta, -- minä voisin vaikka murhata heidät.
Jumala varjelkoon sellaisesta puheesta, rakas parooni, vastaan minä,
mutta hän on nyt kerran sellainen, enkä minä neuvoisi ketään, joka
luulee olevansa hänen sukulaisensa, näyttäytymään täällä. Mutta minähän
kulutan tässä aikaa pakinoillani, niin ettei herrasväki pääse levolle.
Tässä olisi voita ja leipää, aivan yksinkertaisesti vain, pitäkää
hyvänänne ja nukkukaa makeasti, hyvä herrasväki!

Emännöitsiä poistui huoneesta.

Molemmat matkustavaiset olivat nyt kahden kesken ja he käyttivät
tilaisuutta hyväksensä tutustuaksensa tarkemmin huoneesen. Lotta laski
alas käärekaihtimet, ja niiden mukana syöksyi oikea tomupilvi alas.
Sitten hän otti kynttilän käteensä ja valaisi uteliaasti seiniä.

Huone oli jokseenkin suuri ja, samoin kuin kaikki muutkin Rautakylän
huoneet, sangen korkea. Entiset, kallisarvoiset punaiset seinäpaperit,
joista huone oli saanut nimensä, olivat repaleina: laastatusta katosta
oli suuria kappaleita pudonnut alas ja paljaat paikat olivat
kosteudesta mustuneet. Lattian öljymaalaus oli paraiten säilynyt,
paikoittain oli vaan huoneesen tippunut vesi jättänyt pilkkuja
jälkeensä. Vasemmalla ovesta, josta matkustavat olivat tulleet sisään,
oli vielä toinen ovi, joka avautui saliin, mutta se oli nyt lukossa.
Tämän oven toisella puolella oli suuri, komea ja hyvin säilynyt uuni
komeroineen, joissa oli Fredrik II:n rintakuva. Oven toisella puolella
taas oli sirotekoinen pähkinäpuinen lipasto.

Vastapäätä sisäänkäytävää oli kaksi ikkunaa, jotka avautuivat puutarhan
puolelle ja niiden välissä kullattu pystykuvastin pöytineen. Oikealla
puolella oli suuri uutimilla varustettu vuode, jonka arvatenkin
kallisarvoiset verhot olivat otetut pois ja luultavasti käytetyt
emännöitsiän pyhätöpöhameeksi. Koko kalustolla oli kankea
ylimyksellinen ulkonäkö, vaikka se olikin rappiolla; mutta nojatuolit
taaksepäin kaarevine nojineen ja silkkipäällyksineen olivat tavattoman
mukavat.

Sillä aikaa kuin Lotta oli tässä tutkimuspuuhassansa, oli vanha rouva
Hjelmkin erityisesti jännitetyllä uteliaisuudella hapuillut ympäri
huonetta ja oli kädellään sivellyt kaikkia esineitä. Kun hän kosketti
vuodetta ja huomasi että verhot siitä olivat poissa, niin hän säpsähti
ja mietti hetken aikaa; sitten hän pudisteli päätänsä, astui edemmäksi,
tuli uunin luo ja kopeloi komerossa, kosketteli rintakuvaa ja nyykäytti
päätänsä, ikäänkuin hän olisi löytänyt etsittävänsä; sitten hän
jatkoi tutkimisiaan ja nyykäytti jälleen päätänsä samalla tavalla
kosketellessaan lipastoa ja kuvastinta. Vihdoin hän sanoi hiukan
väräjävällä äänellä:

-- Lotta, tiedätkö missä me nyt olemme?

-- Minä en ole kysynyt. -- vastasi tyttö, joka niin kauan kuin
mahdollista tahtoi pitää salassa paikan nimeä.

-- Tiedätkös, Lotta, minä olen vanha ja sokea, mutta on asioita, joita
ihminen ei voi koskaan unohtaa, ja joista hän ei voi koskaan erehtyä.
Me olemme Rautakylässä, isoisäsi makuuhuoneessa. Hyvä Jumala, mikä
kohtalon sallimus! Me olemme saman katon alla kuin Magnus paroonikin ja
minä olen puhunut hänen kanssansa!

-- Se ei voi olla mahdollista, isoäiti!

-- On kyllä; minä, joka en neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut täällä,
voin tarkoilleen kuvailla sinulle jokaisen kalun täällä, vaikkapa aika
ja ihmiset ovat paljon muuttaneet. Tuo kuvastin on kullattu; ylimpänä
koristeiden keskellä näet vapaaherraisen kruunun lohikäärmeen pään
yläpuolella; se on isoisäsi vaakuna. Rintakuva tuolla kuvaa Fredrik
II:sta ja vuoteen uutimet, jotka nyt ovat otetut pois, olivat
kiinnitetyt kullatulla, pronssisella, nelijalkaisella lohikäärmeellä.

-- Se on vielä paikoillaan.

-- Aivan oikein. No, katsos, minun muistini ei petä! Mutta minä kerron
sinulle jotain, jota sinä, eikä liioin kukaan muukaan tiedä. Nousehan
tuolille ja katso, onko lohikäärmeen oikeanpuolinen takajalka
kiinnitetty seinään rautakynnellä.

-- On, isoäiti, kyllä se on.

-- No hyvä, työnnä koko voimallasi lohikäärmeen jalkaa ikkunaan päin.

-- Se ei käy.

-- Koitahan vielä; rauta on varmaan ruostunut.

-- Mahdotonta; se on muurattu seinään kiinni.

-- Se näyttää vain siltä. Ota jotain, millä voisit sitä lyödä, ota
halko. Kas noin, vielä kerran. Eikö se liikahda?

-- Ei lainkaan, isoäiti!

-- Sepä on ihmeellistä! Kerrassaan mahdotonta, että olisin erehtynyt.
Sinun isoisäsi, lapseni, oli kietoutunut senaikuisiin valtiollisiin
tuumiin ja alituisesti hän sai olla valmis siihen, että jonakin päivänä
hänen henkensä ja vapautensa joutuisi vaaraan. Senpä tähden hän
laitatti tähän makuusuojaansa itse vuoteen taakse salaoven, josta hän
voisi pelastautua äkillisen yllätyksen sattuessa, ja aika-ajoin oli
satuloitu hevonen öisin alituisesti varalla täällä ulkopuolella.

-- Onko hän itse sen kertonut, isoäiti?

-- Ei, ei hän sitä itse kertonut, vaan vanha Liisa, korpraalin vaimo,
joka miehensä kautta oli saanut vihiä salaisuudesta. Minä en ole
koskaan nähnyt tuota ovea, mutta minä olen aivan varma siitä, että
sellainen on olemassa. Etkö saa rautaa lainkaan liikahtamaan?

-- En, isoäiti, en vähäistäkään!

-- No, käyhän alas sitte. Eikä meillä siitä mitään hyötyä olisikaan;
minä tahdoin vain osottaa sinulle, että asunto on minulle tuttu. Mutta
kuinka ihmeessä me olemme joutuneet tänne?

-- Etkö muista, isoäiti? Meidän täytyi ajaa tänne rajuilmaa ja susia
pakoon.

-- Niin, niinhän se olikin. Katsoppas, lapseni, kaikki se mikä nyt
minun sielussani liikkuu, on heikontanut muistini, mutta sitä vastoin
aika viisikymmentä vuotta sitten on minulle niin selvänä, ikäänkuin se
olisi ollut eilinen päivä. Käydessämme levolle, minä tahdon koettaa
nukkua ja unhottaa, -- unhottaa kaikki, kaikki, sillä muistot eivät
tarjoa minulle muuta kuin suruja!... Se tulee siitä, että minä olin
morsiamena vihkituolissa naamiopuvussa.

Samassa kuului kulkusten ääntä ja reki pysähtyi pihalle. Lotta muisti
Tuomasta, joka ei vielä ollut saapunut, otti kynttilän käteensä ja
aikoi mennä eteiseen katsomaan, eikö häntä näkyisi. Mutta häntä kohtasi
kumma este: ovi, josta hän oli tullut sisään, oli lukittu ulkopuolelta.

Lotta meni toiselle ovelle... sitäkin oli mahdoton avata. Molemmat
matkustavaiset olivat salvatut huoneesen.

Puna pakeni Lotan poskilta. Hän ajatteli ilkeän emännöitsiän puheita,
vanhaa paroonia, joka niin itsepäisesti tahtoi pidättää heidät luonaan
ja kun hän yhdisti siihen heidän oman turvattoman tilansa, erillään
Tuomaasta ja suljettuina huoneesen, jonka saattoi avata kahdelta
taholta ulkoapäin, mutta ei sisästä, niin hänestä tuntui päivän
selvältä, että joku hirveä juoni oli heitä vastaan viritetty. Ehkäpä
tahdottiin salaisesti karkoittaa heidät tieltä siinä tarkoituksessa,
että päästäisiin vapaiksi kaikista kilpaperillisistä... Eihän kukaan
talonväestä ollut nähnyt ketään muuta kuin Tuomaan... Ja mitä tuo
kulkusten kilinä merkitsi niin myöhään illalla? Kuka siellä tuli ja
mitä hän halusi?

Mitä enemmän Lotta sitä ajatteli, sitä selvemmältä hänestä näytti, että
heitä uhkasi tuntematon, hirvittävä vaara; mutta mikä?

-- Etkö pane jo maata, rakas lapseni? -- kehotti isoäiti, joka oli
heittäytynyt puolipukimissaan vuoteelle.

-- En, isoäiti, minä ajattelen vielä tuota salaista ovea; minä olen
niin kovasti utelias saadakseni nähdä sitä ja minun pitää vielä kerta
koettaa.

-- Mitä se hyödyttäisi? Tule, pane maata!

-- Ei, odotahan hiukan! -- Ja Lotta valitsi itselleen suurimman halon
uunin luota, nousi jälleen tuolille ja iski voimakkaalla kädellä
lohikäärmeen takajalkaan. Lotta oli maalaistyttö, jonka käsivarret
olivat voimakkaat, vahvajäntereiset ja kangaspuitten ääressä
lujentuneet.

-- Lakkaa, lapseni; sinä lyöt vanhan lohikäärmeen palasiksi!

Mutta Lotta löi, -- hän löi epätoivoisella voimalla, sillä ainoalta
pelastuksen mahdollisuudelta näytti hänestä salaovi, josta he ehkä
voisivat paeta. Ja kun hän löi oikein tarmonsa takaa, niin musertui
takakäpälän koko alaosa palasiksi.

-- Enkö sitä sanonut, järjetön lapsi! -- torui isoäiti, kun hän kuuli
pirstaleitten putoilevan lattialle. Mutta samalla Lotta riemuitsi:

-- Isoäiti, se liikahti!

-- Mikä liikahti?

-- Rautakynsi. Se on siirtynyt paikaltaan. Odota hiukan! Kas noin.
vielä isku... Jumalan kiitos, tuossa ne ovat!

-- Mitkä?

-- Pontimet!

-- Pontimetko? Ei niitä ole kuin yksi.

-- On, isoäiti, niitä on kaksi. Kun kynsi liikahti hiukan sivulle, niin
tuli toinen esiin, ja kun se siirtyi vielä vähän enemmän, niin näkyi
toinenkin ponnin toisen takaa.

-- Yksi tai kaksi, se ei mitään merkitse, pikku Lotta; ne kuuluvat
kumpikin oveen. Sinä näit nyt mitä halusit, utelias lapsi. Tule
nukkumaan, minä olen väsynyt.

-- En, isoäiti, ensin minun täytyy saada ovi auki.

-- Oletko hupsu, tyttö? Ovi avautuu puutarhaan. Aiotko jähdyttää koko
huoneen? Huu, minä olen tuntevinani kylmää viimaa.

-- Hiukan kärsivällisyyttä vielä, isoäiti, aivan vähäsen vielä...
Ponnin on niin jäykkä... voi, minä loukkasin käteni!

-- Älä ole itsepäinen, lapseni, nukutaan pois!

-- Odota, kas noin... ei, se ei käy! Jospa minulla nyt olisi...
Rikhardin sormet... Koetanpa toista ponninta... Isoäiti! Isoäiti!

-- Anna minun nukkua!

-- Isoäiti, minä olen löytänyt kaapin.

Ei vastausta.

-- Hän jo nukkuu! Mutta kuulehan toki, isoäiti! Kun minä painoin toista
ponninta, joka oli kauempana, niin avautui äkkiä noin kyynärän levyinen
aukko seinään, ja siellä sisällä on monta paperitukkua... Hän ei kuule
minua... hän nukkuu, isoäiti parka! No, armotontapa olisi häntä
herättää. Minä valvon kunnes aamu koittaa.

Mitä nuo paperit sisältävät? Niin keltaisia ja vanhoja!... Kirjeitä! Se
oli uskottavaa... toiset niin hienoja ja siroja, toiset ikäänkuin
hiilihangolla vedeltyjä. Mitähän ne sisältävät? Oi, ne ovat varmaan
hyvin tärkeitä, koska ne on pantu niin hyvään piilopaikkaan
Katsotaanpa!... _Mon cher baron!_ [Rakas parooni!] Vai ranskaa! Mutta
tuo? Korkea sukuinen herra eversti ja monen ritarimerkin ritari!...
Sellaisia harakanvarpaita. Saan nöyrimmästi ilmoittaa teille, herra
eversti ja ritari, että minä käskyn mukaan olen jaattanut rahat
kolmannen komppanian kesken ja olen huomannut aseman senkaltaiseksi,
etenkin mitä alapäällikkyyteen tulee, että luulen voivani vastata
heidän kiitoksestaan isänmaata kohtaan, siinä tapauksessa että
kuningas... Hiljaa! Olin kuulevinani huutoa!

... Luultavasti erehdyin... siinä tapauksessa että kuningas, vastoin
72 vuoden hallitusmuotoa... ei... nyt se kuului jälleen... Voi, kuinka
tämä on kamalaa! Jospa Tuomas vaan olisi täällä! Minun täytyy saada
hänet käsiini! Jumalani, vahvista minua!

Samalla kuin Lotan tuska pääsi ilmoille näissä tahdottomissa
huudahduksissa, painoi hän koko voimallansa ensimäistä ponninta. Hänen
iloksensa ilmaisi ratina seinässä, että jokin antoi myöten. Hänen yhä
edelleen ponnistellessaan jakautui vihdoin seinäpaperi, ja hän näki
pitkän, kapean raon, josta kylmä viima virtasi häntä vastaan. Nyt oli
sänky hänen tiellään. Se oli raskas, ja suurella vaivalla hänen
onnistui saada se hiukan siirtymään. Sitten hän tarttui hiilihankoon,
pisti sen kapeaan rakoon, ja siten hän sai auki murretuksi pienen
salaoven, joka niin monen vuoden kuluessa oli ikäänkuin kasvanut kiinni
seinään. Kun se oli tehty, niin hän heitti röijyn hartioilleen, veti
päällyskengät jalkaansa ja kiiruhti ulos.



8. Kenen heistä pitää kuolla?


On jo aika meidän palata vanhan paroonin luo. Kun emännöitsiä oli
puoleksi väkivoimalla sulkenut paroonin huoneesensa ja luuli olevansa
täydellisesti turvassa molemmilta matkustavaisilta, jotka hän oli
salvannut everstin huoneesen, niin hän palasi takaisin paroonin luo
annettuaan erityisiä neuvoja pitkälle tummanveriselle, Eljas-nimiselle
rengille.

Hän oli luullut tapaavansa isäntänsä tuollaisessa velttouden tilassa,
joka aina seurasi hänen turhia ponnistuksiansa, kun hän joskus koetti
irroittua emännöitsiän itsevaltaisuudesta ja joista ei ollut muuta
etua, kuin että hän niiden avulla vain lujemmiksi takoi rasittavat
kahleensa. Emännöitsiä oli siksi viekas, että huomasi siten valtansa
vain kasvavan, ja sentähden hän mielelläänkin näki paroonin
kiivastuvan. Tämä oli kissan leikkiä rotan kanssa; hetkeksi hän salli
uhrinsa paeta, mutta sitä suuremmalla mielihyvällä hän heti taas
heittäytyi sen niskaan ja raasti sen palasiksi.

Nyt sitä vastoin vanhuksen mielentila oli aivan tavaton. Hänen
kuoppaiset poskensa hohtivat ja kuumeentuli paloi hänen muuten niin
loistottomissa silmissänsä. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin
lattialla ja emännöitsiä ällistyi hetkeksi, kun parooni mittaili häntä
terävällä katseellansa hänen astuessaan sisään. Hän aavisti, että tällä
kertaa hän vain suurella taistelulla saattoi taivuttaa orjan mielen
oman tahtonsa mukaan, ja hän päätti ottaa kaiken viekkautensa avukseen
onnistuakseen. Mutta ennen kaikkea hänen tuli saada tietää mitä oli
tapahtunut paroonin ja matkustavaisten välillä hänen poissaollessansa
ja tunsiko hän vieraittensa oikeata nimeä.

-- Taivainen taatto, miltä te näytätte, parooni! -- alkoi hän. --
Silmänne ovat niin raukeat ja poskenne kalvakat! Te olette sairas,
parooni, hyvin sairas. Pankaa heti maata, tehän olette kuoleman
kielissä, parooni.

-- Mene tiehesi!

-- Te olette kuumeessa, parooni, kovassa kuumeessa ja voitte saada
halvauksen. Minun isävainajani, joka oli seitsemänkymmenen vuoden
vanha, sairastui eräänä iltana aivan samaan tapaan ja hän kuoli yöllä.
Niin, tiedättekö parooni, yöllä hän kuolla kupsahti, eikä hänellä ollut
aikaa toimittaa taloansa eikä hyvittää syntiä, mitä hän oli maailmassa
tehnyt...

-- Mene tiehesi, sanon minä!

-- On syntistä puhua sillä tavalla omasta isästänsä, mutta enpä
toivoisi pahimman vihollisenikaan kuolevan sillä tavalla. Ajatelkaahan,
parooni, jos tekin noin kuolla kutjahtaisitte, niin olisihan se
kerrassaan hirveätä! Silloin varmaan rouva Hjelm ja nuo muut, jotka
toivovat teille kaikkea mahdollisinta pahaa, sanoisivat: se on
kaitselmuksen rangaistus! Mutta sehän on totta, hänhän on jo aikoja
sitte kuollut.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Kai minä sen tiedän, sillä minä kuulin sen eräältä, joka oli
mukana hänen hautajaisissaan. Päivää myöhemmin karkasi tyttärentytär,
joka kuuluu olevan irstas ihminen, ja liittyi kuljeksivan
nuorallatanssijaseuran pariin.

-- Sinä valehtelet!

-- Voi, kuinka voitte semmoista sanoa, parooni? Se on niin totta kuin
päivä; hän on haudattu Teiskossa.

-- Sinä valehtelet. Hän on...

-- Mitä hän on?

-- Se ei sinuun koske. Rikos ei koskaan kuole, se palaa takaisin.

Nyt emännöitsiä tiesi sen minkä hän halusi. Vielä kerran hän kirosi
varomattomuuttansa, että hän jätti paroonin yksin matkustavaisten
kanssa, mutta hänen katumuksensa oli myöhäinen, eikä ollut muuta neuvoa
kuin ehkäistä varomattomuutensa seurauksia.

-- Vai niin, vai palaa se takaisin! No, minusta nähden on yhdentekevää,
onko teillä yhtä verivihollista enemmän tai vähemmän elämässä; minä
sanon vaan, mitä muut ovat sanoneet. Mutta hyvänen aika, tehän
vapisette koko ruumiissanne parooni, varmaan te saatte halvauksen,
parooni. Voi, voi sentään, kun koko maailma hylkää teidät, niin minä
olen teidän luonanne, parooni, viime hetkellänne. Rakas, rakas parooni,
ajatelkaa omantuntonne tähden lähtöänne, nyt kun vielä on aika, ja
hyvittäkää, mitä vielä on hyvitettävissä; huomenna ehkä jo on liian
myöhäistä. Hiljaa! Kuulen kulkusten kilinää. Tuolla Sebastian tulee
papin keralla; olipa oikein kaitselmuksen sallimaa, että tulimme sitä
tänä iltana ajatelleeksi. Vielä kerran, rakas parooni, eihän meistä
kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa; älkäämme jättäkö
hetkeksikään hyvittämättä sitä pahaa, mitä me maailmassa olemme
tehneet!

Ja hän kiiruhti ulos. Mutta vanha parooni tunsi olevansa niin
merkillisen mielentilan vallassa, vaikka hänen ajatuksensa kääntyivät
toiseen suuntaan, kuin oli tarkoitettu. -- Hyvittää mitä vielä on
hyvitettävissä, -- hän toisti ajatuksissaan. -- Ei meistä kukaan tiedä,
milloin Herra kutsuu meidät luoksensa... Hän on oikeassa. Mutta hänelle
minulla ei ole mitään hyvitettävää. Hän se alussa tunkeili luokseni, ja
mitä minä kevytmielisyydessäni olen rikkonut, _sacre nom_ ["pyhä nimi"
(vakuutussana)], sen minä olen maksanut monen vuoden nöyryytyksillä ja
niillä hyvillä teoilla, joita olen tuhlaillut noille kyykäärmeille
Lisettelle ja Sebastianille, joita olen povellani elättänyt. Eikö
minulla ole oikeutta vihata heitä, samoin kuin minulla oli oikeus
vihata veljeäni? Mutta, mutta, mutta, vanha Drakenhjelm... jos sinä
todellakin olet karkoittanut, ryöstänyt oman veljesi puolison, oman
veljesi tyttären, häväissyt ja kuolettavasti loukannut heitä... jos se
lopulta ei olisikaan totta mitä nuo valehtelevat käärmeet alituisesti
ovat kuiskailleet korvaani... jos minä olen paaduttanut järkeäni
vastustamaan sitä, jota muutamat sanovat omaksitunnoksi, ja sen sijaan
liian halukkaasti kallistanut korvani kuulemaan itsekkäisyyden ja
valheen sanoja... ja minä eroaisin elämästä vieden mukanani tämän
hirveän epätietoisuuden, niin... Oi, Ebba Reutercrona, sinä, jota
syvimmin olen rakastanut ja syvimmin olen solvaissut, sinä olisit
saanut mitä hirveimmän koston!

Ja onneton vanhus väänteli käsiänsä:

-- Eikö sanottu, että hän on täällä? -- jatkoi hän -- Täälläkö?... Eikö
hän pelkää, että vielä kerran karkoitutan hänet lapsineen avaraan
maailmaan? .. Mutta mitä hän minusta tahtoo? Vaatiiko hän minut
tilille? Hänkö?... Jonka valepukuinen rakuuna vihki veljeni vaimoksi?
_Ma foi_, se on naurettavaa... Ei, minä olen erehtynyt, se ei ole
hän... Hän on nuori, kaunis, ylpeä, ei hän voi olla tuo kuihtunut,
riutunut, arka olento, _il faut pourtant qu'il reste quelque chose du
passé_... [täytyyhän kumminkin jäädä jotain entistä jäljelle]. Mutta
kuitenkin, kuitenkin? Päätäni pyörryttää, tämä epäilys saattaa minut
hulluksi. Minä menen noiden matkustavien luo ja sanon heille: hyvä
herrasväki, suokaa minulle anteeksi, että niin sopimattomaan aikaan
tulen teidän luoksenne, mutta... mutta minä en elä enää huomisaamuun.

Ja vanha parooni hoiperteli houreissaan ovelle, mutta kynnyksellä hän
vaipui tunnottomana maahan. Raihnainen ruumis sortui sielun tulisiin
tuskiin.

Sillä välin emännöitsiä oli mennyt Sebastiania vastaan. Tämä ei liioin
viivytellyt. Hän tuli, mutta yksin. -- No, -- huudahti äiti
kärsimättömästi, -- missäs pappi?

-- Älä sitä sure, armollinen vapaaherratar! -- vastasi hän
pilkallisesti. -- Pappi on minun huoneessani toistaiseksi. Mutta
vähälläpä olin saada tulla yksin, ja jollen olisi ollut niin innokas
toimimaan teidän armonne uuden arvon hyväksi...

-- Ei turhia puheita! Jatka, kiireesti!

-- No niin, jollen olisi ollut niin innokas, niin ei teistä olisi
tullut vapaaherratarta, ei ainakaan vielä täksi yöksi. Vanha rovasti,
joka on meidän kynsissämme viljanhankinnan vuoksi, oli tänään ajanut
kumoon ja taittanut käsivartensa. Se oli tyhmä kepponen meille, äiti!
Onneksi oli juuri pari tuntia sitten saapunut uusi apulainen...

-- Mutta et suinkaan sinä uskaltanut...?

-- Olkaa huoleti, hän on aivan vieras paikkakunnalla ja hänen nimensä
on von Dahlen. Matkalla minä suuntasin hänen mielensä meidän asiamme
eduksi, tietysti, ja koska hän tuntuu olevan herkkäuskoinen ja siivo
nuori mies, niin hän tulee tänne siinä vahvassa vakaumuksessa, että
parooni sielunsa rauhan tähden on velvollinen tekemään kaiken sen,
minkä me hänelle määräämme. Annas nyt minulle punaisen kamarin avain;
pappi saa majoittautua sinne, kunnes häntä tarvitsemme.

-- Punainen kamari! Voi, Sebastian!

-- No, mikäs nyt taas? Avain, nopeasti!

Emännöitsiä kertoi pojallensa matkustavaisten tulosta, ilmoitti ketä he
olivat, mitä aikomuksia hän luuli heillä olevan, kuinka hän oli
salvannut heidät punaiseen kamariin, mitä epäluuloja paroonilla oli ja
mitä hän itse oli tehnyt. Hän lopetti selittämällä, että vihkimisen
piti tapahtua heti paikalla kahden luotettavimman palvelian
läsnäollessa ja että varhain seuraavana aamuna oli hankittava
matkustajille hevonen ja annettava heidän lähteä.

-- Antaisimmeko heidän lähteä! Te puhutte ymmärryksenne mukaan! --
huudahti poika suutuksissaan. -- Te olette olevinanne sukkela, ettekä
ymmärrä että tässä piilee jotain lemmon kujeita. Luuletteko että ämmä
kakaroineen olisi uskaltanut tulla tähän sudenluolaan, jollei heillä
olisi ollut jotain parempaa mielessä kuin herättää vanhan narrin
sääliä? Mustatkaa naamani, jos sen ovat tehneet.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- He ajattelevat paljoa pitemmälle, kuin mitä te teette
käärmeenkallollanne. Muistatteko vihkimätodistusta?

-- Mitä, Sebastian, luuletko sinä...?

-- Niin, mitäs muuta? Tuo vihkimätodistus, jonka tähden te olette
tuskitellut ja jota te olette etsinyt yksinpä everstin vuoteestakin
sitä koskaan löytämättä, ymmärrättekö, että se yksin on voinut antaa
heille rohkeutta tulla tänne? Uskokaa pois, se on heidän käsissään.

-- Minä olen etsinyt sitä joka paikasta täältä Rautakylästä! Täällä
sitä ei ole. Mutta jos he olisivat löytäneet sen papin luota? Niin, se
on kyllä mahdollista. Löytäjäiset saamme me maksaa. Tahdotko sinä nyt
lähteä pois koko talosta ja jättää vapaaherruutesi ja tilasi? Onko
sinulla siihen halua, mitä? Minä vain kysyn. Ymmärrätkö, mitä nyt tulee
tapahtua?

-- En. Lähteä tiehemmekö?

-- Kas kun tekeydyt viattomaksi! Ikäänkuin et ymmärtäisi, että täältä
pitää jonkun äkkiä kadota.

-- Mitä? Tarkoitatteko, että jonkun pitää... äkkiä kuolla?

-- Ja jos niin kävisi?

-- No niin, mitäs sitte, kaikkihan me olemme kuolevaisia. Te keksitte
keinoja. Te tekeydytte aina niin pyhäksi, ja kuitenkin te olette
vietellyt minun sieluni perkeleen pauloihin. Miksi ette sallinut minun
tulla kelvolliseksi talonpojaksi, joka olisi rehellisesti ansainnut
leipänsä vahvoilla käsivarsillansa, sen sijaan että anastitte tuolta
viheliäiseltä ukolta maita ja kultia minulle? Voi, äitini, teidän
sydämenne on minun sydäntäni mustempi; meidän välillämme on vain se
erotus, että te pistätte kuin käärme ja minä puren kuin susi; te
näytätte tekopyhältä ja minä läimähytän. Teidän mielipiteenne on siis:
joko me ulos taikka he pois? Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran
saanut päähäni, että tahdon omistaa Rautakylän ja tahtoisinpa nähdä,
kuka sen minulta voi riistää. Mutta kenen heistä pitää kuolla? Ei
kukaan ole nähnyt heidän tulevan tänne, eikä kukaan näe heidän täältä
lähtevän. Minä ajattelen asiaa.

-- Se ei käy päinsä; heillä on mukanansa renki.

-- No, sitte hän tehköön heille seuraa.

-- Ei, se ei käy päinsä. Siitä asiasta me joutuisimme käräjiin. Minä
tiedän paremman neuvon. Vanhus tuolla sisällä... käsitätkö. Hän on
sairastanut kauan aikaa. Hän saa halvauksen tänä yönä ja me perimme. Se
on paljoa varmempaa.

-- Kuulkaa, äiti, sanoinhan teille, että te olette sydämessänne minua
mustempi. En tahdo puhua siitä, että ehdotuksenne on typerä; jos akka
voi todistaa vihkimisensä everstin kanssa, niin tulee koko perintö
heille, täytyy olla oikea pöllö, kun ei ymmärrä niin selvää asiaa.
Mutta oletteko unohtanut, että tuo ukon luuska on minun isäni? Ja minun
pitäisi... Tiedä huutia, vaimo; minä olen oikea konna, sen kyllä tiedän
ja te minut olette tehnyt siksi mikä olen, mutta teidän rinnallanne
minä olen pyhimys! Tosin minä pelottelin vanhusta tänä iltana, mutta
kädelläni minä en koskaan häntä kosketa.

-- Mutta Sebastian... jos et sinä olisikaan hänen poikansa?

-- Pidä suusi kiinni, ihmishirviö! Kaikki on mahdollista, koko teidän
elämänne on yhtä ainoata valhetta. Mutta olipa asia miten hyvänsä, minä
en koske ukkoon, ja olkaapa tekin sitä koettamatta. Te tunnette minut!
Mielemmin otan sitten naiset osalleni.

Olemme jo kylliksi kuunnelleet tätä kamalaa keskustelua, jossa olivat
osallisena pahuudessa harmaantunut nainen ja hänen poikansa, joka
sydämessään oli paljoa vähemmin paatunut kuin äiti, mutta raaka ja
ahnauden tähden raivoon asti sokaistu. Nainen on hirviö, kun hänen
himonsa on kääntynyt pahaan. Lähes viidenkymmenen vuoden kuluessa oli
Rautakylän paha hengetär kehrännyt vanhan paroonin ympärille myrkkyisiä
hämähäkinverkkojansa. Nyt kun hän näki elämänsä koko kunnianhimon,
vapaaherraisen avioliiton lähellä toteutumistaan, nyt laskeutui hänen
ja hänen päämääräinsä väliin vieras valta, mutta hän säilytti sittenkin
malttinsa; hän ei tahtonut silmittömässä vihassansa panna itseään
alttiiksi ahdistamalla matkustajien henkeä. Hän piti parempana toista,
parempaa keinoa: vanhan ukon himmeän elämänlampun sammuttamista. Ja jos
hän samassa antoikin vapaaherraisen arvon mennä myttyyn, niin hän luuli
ainakin pelastavansa itselleen aineelliset edut, maatilan.

Me olemme nähneet hurjan pojan valmiina tahraamaan kätensä turvattomien
naisten veriin, mutta inholla torjuvan sen ehdotuksen, että hän
raivaisi vanhuksen pois tieltä. Siinä esiintyy raa'an luonnonihmisen
vaisto. Sebastian, joka muuten kaikessa katsoi omaa etuansa, vastusti
luonnollisen vastenmielisyyden, mutta ei minkäänlaisen harkinnan
johdosta, isänsä murhaamista.

Kun hän äitinsä keralla avasi paroonin oven, niin tämä makasi
tainnoksissa kynnyksellä. Poika heitti äitiin uhkaavan katseen. --
Onneton, jos jo olette uskaltanut... Onko hän kuollut?

-- Autuuteni nimessä, minä en ole häneen koskenut! Nostakaamme hänet
vuoteelle. Oi, kyllä hän elää, tuo vanha peikko, hän on vain pyörtynyt.
Minä annan hänen haistaa vähän hajuviinaa.

-- Odottakaa vähäisen, äiti! Menkää pappia hakemaan. Hän on minun
huoneessani.

-- Mene itse!

-- Kiitos kaunis, niin tuhma minä en ole. Minä en jätä kissaa yksin
vanhan lintuni luo. Kun pappi on täällä, niin minä menen toimittamaan
toista asiaa, ja sillä välin te ja pappi kositte. Te saatte kelpo
sulhasen, äiti!

-- Olkoon menneeksi... sinä hirtehinen lörpötyksinesi!

Emännöitsiä meni ja palasi papin keralla. Tämä pitkä ja laiha nuori
mies, jonka hiukset olivat vaaleat, silmät siniset, ja posket kalvakat,
mutta jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja miellyttävät, istahti
vuoteen laidalle ja tutki paroonin valtasuonta. -- Hän elää vielä, --
sanoi pappi.

--- Niin, herra maisteri, -- sanoi emännöitsiä mairitellen, -- välistä
meidän hyvä, armollinen paroonimme menee tainnoksiin, ja sitten sen
jälkeen hän usein puhuu aivan sekaisin. Varmaankaan ei hänellä ole enää
monta päivää jäljellä, ja sentähden varmaan hän viime aikoina on niin
hartaasti halunnut vihkimistä... ymmärrättehän, maisteri. Jumala
tietää, etten minä koskaan vanhoilla päivilläni ole himoinnut sellaista
maallista kunniaa. Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa sen asian
olla, ja ajatelkaa sieluanne! Mutta katsokaas, silloin sanoo vanha
parooni raukka: Lisette, sinä olet ollut minun uskollinen ystäväni ja
olet hoitanut minua niin monena herran vuonna, ja minä olen väärin
tehnyt sinua vastaan sekä Jumalan että ihmisten edessä; mutta minä
tahdon sen sovittaa ennen kuolemaani. Ja jos sairaus tekisikin minut
heikoksi ja sekavaksi, niin sittenkin minun tahtoni on, että me tulemme
vihityiksi...

--- Oletteko varma siitä, että hän sitä todella lujasti tahtoo? --
sanoi pappi ja tarkasteli häntä terävästi.

-- Olen, herra maisteri, sen voipi palvelusväki todistaa.

-- Kutsukaa sitte tänne pari rehellistä ja uskottavaa henkilöä. Jos
tässä tulee vihkimystä, niin tarvitaan todistajia.

-- Minä kutsun tänne Eljaan ja Sussun, luotettavimman väkemme, --
vastasi pehtori ja poistui huoneesta katsahtaen merkitsevästi äitiin.



9. Pimeyden työt.


Me jätimme Lotan salaovelle. Yö oli kylmä. Tuiskuilma oli tauonnut,
kinokset aitausten kupeilla olivat miehenkorkuisia mutta toisin paikoin
maa oli aivan paljas. Salaovi avautui rakennuksen päädystä pihan
puolelle aivan puutarha-aidan viereen. Tyttö raukan täytyi kahlata,
taikka pikemmin uida hirveän kinoksen halki, ennenkuin hän pääsi
pihalle. Lumivalkeana kuin kyyhkyinen kiireestä kantapäähän saakka hän
pääsi suurella vaivalla läpi. Vapistuksella hän kuunteli uudistuivatko
huudot, joita hän äsken luuli kuulleensa; itse hän ei uskaltanut huutaa
Tuomasta.

Eräästä pienemmästä rakennuksesta kuului melua, ikäänkuin riitaa.
Väliin ääni lakkasi kuulumasta, ja sitte se kuului taas uudelleen.
Lotta oli tuntevinaan Tuomaan äänen.

Hetken kuluttua tuon samaisen rakennuksen porstuan ovi avautui ryskäen
ja sieltä syöksyi kaksi miestä ulos pihalle, joista toinen
silminnähtävästi ajoi toista takaa. Lotta vetäytyi kulmauksen suojaan
ja uskalsi tuskin hengittää.

Takaa-ajettu ei ollut ehtinyt kauaksi, ennenkuin syvä lumi vaikeutti
hänen kulkuansa. Takaa-ajaja saavutti hänet. Siitä syntyi painiskelu,
tai pikemmin sanoen käsikahakka, sillä se ei ollut leikkiä.
Takaa-ajaja, luiseva, tavattoman pitkä mies, kävi vastustajaansa
vyötäisistä kiinni ja näytti ikäänkuin väkivallalla tahtovan viedä
hänet takaisin tupaan. Toinen taas, joka oli lyhyen jäntterä ja
lujavoimainen mies, koki kaikella tavalla irtaantua. Jalansija oli
epävarma ja molemmat keikahtivat toistensa yli lumeen. Taistelu kävi
yhä kiivaammaksi, ja vihdoin toinen pääsi päällepäin, painoi
vastustajansa lumeen, läimäytti häntä, aika tavalla nyrkillään vasten
naamaa, heitti kaksin käsin kokonaisen kinoksen lunta hänen
kasvoillensa ja hyppäsi vapautuneena ylös.

-- Tuomas! Tuomas! -- kuiskasi Lotta, sillä lyhyt mies oli voittanut,
ja Lotta oli tuntenut hänet.

Tällä kertaa Tuomas oli kepeäjalkainen, vaikka hän ei sitä tavallisesti
ollut. Kun hän vielä kerran oli kaatanut nurin ja peittänyt lumeen
raivoisan, mutta samalla ällistyneen vihollisensa, niin hän kiiruhti
nuoren neitosensa luo, vaihtoi hänen kanssaan pari kiireellistä sanaa,
kantoi hänen kinoksien läpi, pudisteli lumen päältään, niinkuin
hevonen, ja katosi Lotan keralla avonaisesta salaovesta läpi, joka heti
sulkeutui heidän jälkeensä.

Tämä tapahtui niin kiireesti, että kun tuo pitkä mies, jonka nenästä
vuotava veri punasi kinoksia, taas oli päässyt jaloilleen ja pyyhkinyt
lumen silmistään, ei hänen vastustajastaan ollut muuta jäljellä kuin
jäljet. Pitkä mies seurasi niitä, mutta hän jäi ällistyneenä seisomaan,
sillä jäljet katosivat seinän luona.

Mutta jos pitkä mies oli ällistynyt, niin olipa Tuomaskin, kun hän niin
äkkiä lumikinoksista tuli lämpimään ja komeaan makuuhuoneesen. Hän
katseli ympärillensä, eikä hän voinut käsittää, miten hän oli voinut
kulkea seinän läpi. Ponnin oli tehnyt tehtävänsä niin täsmällisesti,
ettei ovesta näkynyt jälkeäkään. Lotta työnsi rautakynnen murtuneine
lohikäärmeenjalkoineen entiselle paikallensa. Tuomas siirsi katseensa
seinältä tyttöön, tytöstä kullattuun lohikäärmeesen, jonka hän näki
liikkuvan, lohikäärmeestä taaskin suureen pystykuvastimeen, jossa hänen
oma pörröinen, luminen ja siistimätön olentonsa kuvastui niin
ihmeellisenä vastakohtana koko huoneen komeuteen. Kaikki tämä tuntui
hänestä lumoukselta ja hän hypisteli hämillään koirannahkalakkiansa,
kääntyen väliin sinne, väliin tänne, niinkuin hän olisi istunut
hiilillä. Hän huomasi lumen tippuvan kuin veden vaatteistansa ja
lattialle jäi suuria märkiä jälkiä hänen rasvanahkasaappaistansa.

-- Tuossa on matto ja tuoli, -- viittasi Lotta. -- Käy istumaan ja
kerro, miksi sinä tappelit tuon pitkän miehen kanssa.

-- Kiitoksia tarjoamastanne märälle koiralle. Reki on vajassa ja vanha
Musta on mennyt menojaan, -- voi, voi! Menin renkitupaan
lämmittelemään. Väki loikoili penkeillä, eikä kukaan minusta
välittänyt. Mutta sitten tuli lurjus tupaan, hänen nimensä oli Eljas,
ja hän veti viinapullon povitaskustansa. Nyt me otamme kylmäryypyn,
sanoi hän. Olkoon menneeksi, minä sanoin. Sitä ryyppyä seurasi toinen,
ja taas toinen. Eljas kehui heillä olevan runsaasti viinaa, sillä he
polttivat sata tynnyriä vuosittain. Pehtorista tulee muka herra taloon
ja Eljaasta vouti. Miehellä oli taskussaan vielä toinenkin pullo. Hän
tahtoi juottaa minut aika humalaan. Kolmannen ryypyn jälkeen minä
sanoin: Hyvälle miehelle se jo riittää, nyt minä panen maata. No, no,
sanoi hän. Hän tahtoi, että tyhjentäisin hänen toisenkin pullonsa.
Siitä syntyi riita. Minä epäilin, että hän aikoi varastaa tavaramme
reestä. Aioin lähteä vajaan. Hän asettui oven eteen, minä heitin hänet
nurin ja riensin ulos, hän perässä. Loput mamseli itse näki. Luulisinpa
hänen saaneen hyvän muistelman. Kylläpä hän ällistyi, kun mamseli
puhalsi seinään aukon ja minä kapusin siitä sisään.

Tämä oli pisin puhe minkä Tuomas Matinpoika eläissään oli pitänyt, ja
hän oli niin iloissaan onnistuneesta urostyöstään.

-- Niin, -- nauroi Lotta, joka nyt oli mieleltään levollisempi; --
osaanpa minä hiukan noitua, niinkuin näet. Ringiuksen suku on kotoisin
Pohjanmaalta. Nyt minä sanon sinulle jotain Tuomas: ei täällä tahdota
varastaa meidän rekeämme, vaan henkeämme.

-- Antaa heitä tulla tupa täyteen, -- vastasi Tuomas osottamatta
erinomaisempaa hämmästystä.

-- Hiljaa, puhu hiljaa, joku voi kuunnella oven takana. Nyt minä en
pelkää mitään, kun sinä olet täällä. Me valvomme täällä yhdessä, kunnes
päivä valkenee, ja kun sinä et varmaan ole saanut mitään suuhusi tänä
iltana, niin istuppa tähän pöydän ääreen ja syö.

Hiukan kursailtuaan Tuomas istui pöytään. Suuresti rohkaisevaa oli se
seikka, ettei ruoka näyttänyt yhtä komealta kuin itse huone.
Emännöitsiä ei ollut ylläpitänyt sen paremmin talon ylimyksellistä
arvoa, kuin että hän oli antanut esille voin ja leivän lisäksi
kääresylttyä, kokonaisia perunoita ja olutjuustoa. Se oli kyllä sangen
maukasta, mutta ei erittäin vapaaherrallista.

Tuomaan nauttiessa illallistaan käytämme tilaisuutta katsahtaaksemme
hetkeksi portaille. Siellä huomaamme pehtorin hiljaa keskustelevan
Eljaan kanssa. -- Ja sinä päästit hänet karkuun, senkin pöllö! --
huudahti edellinen matalalla, mutta vihaisella äänellä.

-- Mitä minä olisin voinut tehdä? --- vastasi Eljas hämillään. -- Hän
on ensimäinen, joka on kaatanut minut kumoon. Jos se oli itse
paholainen, niin kyllä hän kamppasi. Hän antoi minulle aika iskun ja
kun pääsin taas jaloilleni, niin oli mies puskenut pää edellä suoraan
seinän läpi. Sen minä näin jäljistä.

-- Eljas, sinä olet sukkela mies, mutta viina on tehnyt sinut hulluksi.
Mene etsimään juomaveikkoasi, hän on varmaan piiloutunut nurkan taakse;
sisään hän ei ole päässyt. Alota uudelleen riitaa hänen kanssaan ja lyö
häneltä suu kiinni ikuisiksi ajoiksi. Saat sata ruplaa, jos työsi käy
nopeasti, mutta käydä sen täytyy. Sitten sinä tulet äitini huoneesen ja
odotat määräyksiäni.

-- Kyllä, pehtori. Minä väijyn häntä tässä nurkan luona ja muserran
hänen kallonsa.

Nyt Sebastian otti esille avaimen ja aukaisi äänettömästi suuren salin
oven. Kainalossa hänellä oli tyyny ja kädessä salalyhty.

-- On varminta käydä tätä tietä sisään, -- mutisi hän itseksensä; --
kenties he ovat asettaneet tuoleja ja muuta sellaista toisen oven
eteen, mutta täältä he eivät odota ketään... Ensin tyttö, sitten eukko.
Mikähän olisi varminta: antaisinko Eljaan heti kantaa heidät avantoon,
vai annettaisiinko heidän kuolla häkään? Saadaanpa nähdä, on vielä
pitkältä huomisaamuun... Mitäs siellä? Luulenpa vanhojen Drakenhjelmien
pilkallisesti nauravan minulle! Enkö olisikaan heidän vertansa? Minusta
se on yhdentekevää, mutta sen minä lupaan noille herroille, jotka
riippuvat seinillä, että niin pian kuin minusta tulee Rautakylän herra,
niin minä riipustan heidät kaikki talliin. Kenraali tuolla täydessä
varusteessansa saa olla variksenpelottimena hernemaassani. Nyt
työhön... Hiljaa! ... he nukkuvat...



10. Löytö ja mielijohde.


Lotta ja Tuomas valvoivat makuuhuoneessa.

Edellisenä yönä Lotta oli nukkunut hyvin vähän matkavalmistustensa
tähden ja päivän vaivat olivat vielä lisänä painostamassa hänen
silmäluomiansa. Hän tunsi, kuinka ne aika-ajoin painuivat umpeen.
Pysyäkseen valveilla hän rupesi uudestaan selailemaan vanhaa
kirjekokoelmaa, jonka hän oli löytänyt salakaapista.

-- Mitä tämä on? -- huudahti hän äkkiä ja puna pakeni hänen poskiltaan.
Kirjeitten joukosta hän oli löytänyt kokoonkäännetyn puoliarkin
karheaa, harmaata ruotsalaista konsehtipaperia. Toinen kynttilöistä
rupesi vuotamaan, ja kun siinä ei ollut lasikalvosinta, niin Lotta
aikoi taitavalla kädellä valmistaa sellaisen paperista. Tämä paperi
näytti hänestä jäykältä ja hän aukaisi sen aikoen reväistä rikki, mutta
samassa hän säpsähti, huomatessaan yhden sanan, joka oli lehden
päällekirjoituksena.

Tämä sana oli: _Vihkimätodistus_.

Paperi sisälsi seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut suurella,
selvällä ja kauniilla käsialalla; allekirjoitukset olivat omakätisiä:

    _Vihkimätodistus_. Vuonna 1788 Kristuksen syntymän jälkeen,
    tammikuun 20 p:nä kello 11 illalla saapui allekirjoittanut,
    ----läänin rykmentin Everstin ja Ritarin, Jalosukuisen Vapaaherra
    Kustaa Gerhard Drakenhjelmin kutsumana hänen luoksensa, missä
    samassa tilaisuudessa oli läsnä Jalosukuinen Neiti Ebba Charlotta
    Lovisa Reutercrona, mainitun rykmentin Korpraali, Urhoollinen
    ja Rehellinen Iisakki Stolt, sekä palvelustyttö Hyvinuskottu
    Elisabet Hallström.

    Herra eversti ja Ritari ilmoitti, että hänen ja mainitun
    Neiti Reutercronan vapaa tahto ja toivomus oli nyt heti tulla
    Jumalan käskyn ja kristillisen järjestyksen mukaan laillisesti
    vihityksi aviopuolisoiksi; jonka mainittu Neiti kysyttäessä
    vapaaehtoisesti myönsi. Samalla herra Eversti ja Ritari näytti
    Dannerydin seurakunnan pastorin kirjoittaman todistuksen,
    josta kävi selville, että mainittu morsiuspari oli lähinnä
    edellisenä sunnuntaina saman seurakunnan kirkossa kaikki kolme
    kertaa asianmukaisesti kuulutettu; kuitenkaan ei ole morsiamen
    isältä ja naittomieheltä, Ylijahtimestarilta, Jalosukuiselta
    Herralta Kaarlo Julian Reutercronalta, hänen poissaoloonsa ja
    ajan lyhyyteen katsoen, ehditty pyytää hänen suostumustansa.
    Mutta sekä mainittu Herra Eversti että hänen morsiamensa ovat
    kunniasanallansa sitoutuneet ensi tilassa sen tekemään. Siihen
    katsoen sekä sen oikeuden nojalla, jonka Naimakaaren VII Luvun 2
    § myöntää, "kun vihollista vastaan sotaanlähtö tapahtuu eli mies
    muussa Valtakunnan asiassa uloslähetetään", on allekirjoittanut,
    samoin allekirjoitettujen, jäävittömien, hyvämaineisten ja Herran
    ehtoolliselle laskettujen todistajien läsnäollessa vihkinyt tämän
    morsiusparin, Eversti Kustaa Gerhard Drakenhjelmin ja Neiti Ebba
    Charlotta Lovisa Reutercronan aviopuolisoiksi kirkkokäsikirjan
    mukaan ja vahvistanut heidän liittonsa Kolmiyhteisen Jumalan
    nimeen. Joka täten todistetaan valalla ja omallatunnolla, niin
    totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta.

    Tukholmassa, tammikuun 20 p:nä 1788.

                                     _Lauri Antti Levonius_,
                                        Rykmentinpastori.
                                           (Sinetti.)

    Yllämainitun vihkimisen todistavat:

             _Iisakki Stolt_.        _Elisabet Hallström_.
              (Puumerkki.)

Mitä erilaisia tunteita -- uteliaisuutta, hämmästystä, ihmetystä,
surua, iloa -- liikkuikaan Lotan sielussa hänen lukiessaan tätä kauan
turhaan etsittyä, jo kauan aikaa kadonneeksi luultua asiapaperia, jonka
epäilyksenalaisesta olemassaolossa ei ainoastaan Rautakylän
omistusoikeus riippunut, vaan vielä paljoa enemmänkin: hänen isoäitinsä
kunnia ja äitinsä laillinen sukuperä. Turhaan hän koetti arvata miksikä
hänen isoisänsä ei kohta ollut turvannut puolisonsa oikeuksia antamalla
vihkimätodistusta laillisille viranomaisille talletettavaksi. Hän tutki
edelleen papereista ja löysi vihdoin seuraavan everstin omakätisen
luonnoksen kirjeesen, joka luultavasti ei koskaan tullut asianomaiselle
lähetetyksi.

    _Cher Frédéric!_ [Rakas Fredrik!] Sota on syttynyt, virka kutsuu
    minua ja minulla on vain muutama silmänräpäys aikaa ajatella
    omia asioitani. Tosin minä toivon, että tämä laiton sota loppuu
    ennen kuin luullaankaan ja tavalla, jota sen alkuunpaniat
    eivät aavista. Mutta, rakas ystäväni, tulevaisuus on hämärä ja
    kaitselmuksen vallassa on, tapaammeko enää toisiamme. Sentähden,
    _cher Frédéric_, uskon sinulle salaisen asian, ja lupaa minulle,
    että, jos minä äkkiä kuolisin, sinä täytät minun viimeisen
    rukoukseni, jolla minä käännyn sinun koetellun ystävyytesi
    puoleen.

    Ystäväni, minä olen naimisissa! Tukholman hovissa minä tutustuin
    ihastuttavaan tyttöön, joka ei ainoastaan ollut niin ihana kuin
    Creutzin idylli, vaan, mikä parempi, oli samalla jalo, puhdas ja
    turmeltumaton mieleltänsä keskellä tuota kevytmielistä elämää,
    joka häntä ympäröi. Minun rakkauteni kohtasi vastarakkautta;
    mutta kaikeksi onnettomuudeksi minulla oli vaikea kilpailia,
    sekä rakastettuni isän että kuninkaankin suosima -- kuninkaan,
    joka vihaa minua samoin kuin kaikkia muitakin vapauden ja
    aatelin oikeuksien puolustajia. Jotta minusta päästäisiin,
    annettiin minulle käsky neljän päivän kuluessa matkustaa Suomeen.
    Ajatteleppas asemaani, _cher ami_ [hyvä ystävä], kun minä sain
    kuulla, että oma veljeni, Magnus, yksi kuninkaan suuruuden
    notkeimpia ihailioita, oli keksinyt inhottavan juonen ja aikoi
    _par surprise_ [äkkiyllätyksellä] uhmaillen anastaa itselleen
    Ehbani käden! Minun hartaasta pyynnöstäni lupasi hyvä ystäväni
    Segerholm, Dannerydin kirkkoherra, oman papinkaapunsa uhalla,
    kuuluttaa minut ja Ebba Reutercronan kaikki kolme kertaa eräänä
    kolkkona sunnuntaina, jolloin kirkkoon kovan lumituiskun tähden
    oli saapunut vain muutamia yksinkertaisia talonpoikia ja antoi
    minulle kuulutustodistuksen. Sen nojalla yhtä läheinen ystäväni,
    rykmentinpastori Levonius vihki iltaa ennen lähtöäni minut ja
    rakastettuni, jonka minä ryöstin naamiohuveista Hagasta. Onnemme
    oli yhtä suuri, kuin lyhytkin. Seuraavana aamuna minä läksin pois
    ja jätin puolisoni hovineidoksi, toivoen voivani palata muutaman
    kuukauden kuluttua, jolloin koettaisin saada hänen isänsä
    suostumuksen ja julkisesti tunnustaisin liittomme. Tämä toive
    on mennyt tyhjiin; meidän avioliittomme ei ole julkinen, sillä
    sekä Segerholmin että Levoniuksen tähden en ole tahtonut jättää
    vihkimätodistusta kellekään toiselle. Mutta jos minua kohtaisi
    kaikkien kuolevaisten kohtalo, ennenkuin tapaan puolisoani, niin
    minä pyydän sinua, _cher Frédéric_, ottamaan vihkimätodistuksen
    salakaapista, jonka pontimen sinä löydät, jos makuuhuoneessani
    Rautakylässä työnnät kullatun lohikäärmeen oikeaa takajalkaa
    oikealle ja sen nojalla hankit Ebballeni hänen lailliset
    oikeutensa. Sano hänelle, että ainoastaan kuolema on voinut
    riistää minut hänen hellän rakkautensa helmasta, ja ole varma,
    että tämän viimeisen palveluksesi tähden sinua siunaa muuttumaton
    ystäväsi

                                          _Kustaa Drakenhjelm_.

    Rautakylässä, 18 p:nä toukokuuta 1788.

Lotalla ei ollut aikaa pitkältä tuumia tätä kirjettä. Hienolla
kuulollaan hän huomasi, että salin ovi ulkoapäin hiljaa avattiin ja
että askeleet lähenivät makuuhuoneen ovea. Äkillisestä mielijohteesta
hän käski Tuomaan kyykistymään suuren vuoteen taakse, eikä missään
tapauksessa näyttäytymään, ennenkuin hän kutsuisi häntä. Sitten hän
työnsi lohikäärmeen jalan sijoiltaan ja raoitti salaovea, niin että hän
pahimmassa tapauksessa pääsisi siitä pakenemaan. Kun hän oli sen
tehnyt, niin hän istahti sykkivin sydämin pöydän ääreen, mutta
sellaiseen paikkaan, ettei häntä heti salinovesta voitu huomata.

Molemmat kynttilät paloivat himmeästi sydämet pitkinä.

Salpa siirrettiin paikoiltaan ja ovi avautui.

Sebastian -- hän se oli -- hämmästyi hetkeksi, nähdessään huoneessa
valoa. Mutta kun kaikki oli hiljaista ja valo himmeä, niin hän oletti,
että matkustajat olivat nukahtaneet sammuttamatta tulta. Hän astui
hiljaa sisään.

Kun hän oli päässyt keskelle lattiaa, niin hän huomasi Lotan.

Hän pysähtyi säpsähtäen. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta
turvattomasta tytöstä, jota hän oli tullut murhaamaan ja jonka suuret,
siniset, ilmeikkäät silmät loivat häneen lujan, levollisen ja kirkkaan
katseen, joka vaikutti häneen tenhovoimaisesti. Tyyny, hänen
murha-aseensa, vaipui hänen kädestänsä maahan, tumma puna kohosi hänen
poskipäihinsä ja hän pyysi änkyttäen anteeksi.

Levollinen, rohkea katse... heikkouden voima, joka on naisen turva ja
jolla hän kesyttää käärmeitä ja kahlehtii jalopeuroja, -- se se
lamautti raa'an murhamiehenkin käsivarren ja saattoi hänet ensi kertaa
elämässään punastumaan!

Lotta sanoi -- ja hänen äänensä, joka alussa oli hiukan epäselvä, sai
pian luonnollisen, kauniin sointunsa: -- Tehkää hyvin ja istukaa, herra
pehtori! Minä tiedän mitä te tahdotte. Te olette saanut kuulla, että
täällä on valmistettu halpamainen salahanke meitä vastaan ja te
tahdotte suojella meitä. Kiitos, herra pehtori, kiitos! Te olette
rehellinen mies, te ette koskaan voisi sallia vieraanvaraisuutta niin
syvästi loukattavan, että antaisitte tehdä jotakin pahaa kahdelle
turvattomalle naiselle heidän maatessansa. Mutta me olemme levolliset.
Katsokaa isoäitiäni tuolla! Eikö hän nuku niin levollisesti, kuin oman
kattonsa alla? Entäs minä sitte? Katsokaa minua, vapisenko minä tai
kalpenenko! En, ja se tulee siitä, että meillä on puhdas omatunto ja
Jumala meitä varjelee.

Edellisestä olemme nähneet, että Sebastian, vaikka hänen himonsa päästä
Rautakylän herraksi oli aina raivoon asti hänet sokaissutkin, tosin
kyllä oli raaka, mutta ei paatunut luonteeltansa. Hänen paremmat
tunteensa, jotka pahuudessa harmaantunut äiti aina lapsuudesta saakka
oli lamauttanut, saattoivat välistä tämän laskuissaan erehtymään, ja
sen ne tekivät nytkin. Nähdessään tämän kauniin rohkean tytön ja
kuullessaan hänen sanansa hän tunsi kauan tukahutettujen hyvien
tunteiden sielussaan elpyvän. Samalla kertaa hän oli sekä ylpeä että
nöyrtynyt tytön osottamasta luottamuksesta; sellaista rohkeutta ja
taivaallista luottamusta hän ei ollut koskaan nähnyt eikä edes
aavistanut. Hän nöyrtyi tämän viattomuuden voiman alle; hän -- äskeinen
murhamies -- seisoi nyt masentuneena uhrinsa edessä.

Ja tästä Lotta sai kiittää naisellista hienotunteisuuttansa, voisipa
sanoa mielijohdettansa. Hän olisi voinut antaa Tuomaan puolustaa
itseänsä, mutta mikä olisi ollut siitä seurauksena? Hän olisi vedonnut
raakaan voimaan; uhka ja viha olisi herättänyt kaikki pahat henget
Sebastianin sielussa, olisi noussut taistelu elämästä ja kuolemasta,
mutta sovintoa ei olisi rakennettu.

Nyt sitä vastoin Sebastian epäröi ja oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän
heittäytyi Lotan jalkojen juureen ja sanoi: -- Te olette Herran enkeli,
mamseli, ja minä -- minä olen konna! Minäkin olen tahtonut teidän
kuolemaanne, mutta Jumal' auttakoon, se joka notkistaa hiuskarvankin
teidän päästänne, se joutuu tekemisiin minun kanssani! Antakaa minulle
anteeksi, mamseli, antakaa anteeksi! Nähkääs, minä olen lapsuudesta
saakka ollut roisto, minä olen syntynyt ja kasvanut pahuudessa ja
itsekkäisyydessä, mutta kun te noin minulle puhutte, ja sanotte minua
rehelliseksi mieheksi, niin minä tunnen, että minäkin voisin olla
parempi ihminen, jollei... Voitteko antaa minulle anteeksi?

Tänä hetkenä Lotta oli kaunis. On olemassa sielun aateluutta, joka käy
perintönä muutamissa suvuissa, ja jota vailla nimen aateluus on tyhjää
vähempi. Saattoi sanoa, että Lotassa, siinä seisoessaan levollisena ja
arvokkaana ryhdiltänsä, oli jotakin ylimyksellistä sanan hyvässä
merkityksessä, jotakin joka johdatti mieleen, että hän oli äidin
puolelta jalon perheen viimeinen laillinen jälkeläinen. Raaka
rikoksellinen hänen jalkainsa juurella sen tunsi ikäänkuin
vaistomaisesti ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle hänen sanoessaan:
voitteko antaa minulle anteeksi?

-- Nouskaa! -- sanoi nuori tyttö yhtä levollisesti. -- Jumala yksin
tuomitsee aikomukset, ettekä te ole minulle mitään pahaa tehnyt.
Tiedättekö, keitä me olemme?

-- Kyllä, minä tiedän, mamseli! -- vastasi Sebastian nousten hitaasti
ylös.

-- No hyvä, sitten minun ei tarvitse sanoa teille, että tuossa
vuoteessa nukkuu everstinna Drakenhjelm, jonka maallisen lain nojalla
pitäisi olla tämän maatilan omistaja. Mutta älkää luulko, että me
olemme tulleet tänne vaatimaan mitään perintöä. Emme, herra pehtori,
isoäitini ja minä tulemme kyllä toimeen; me emme vaadi mitään vanhalta
paroonilta, emme edes oikeutta. Sattuma on meidät tänne johtanut, sillä
tietäkää, isoäitini on sokea. Sattuma ei, kaitselmus on meidän sallinut
löytää salakaapista, jonka näette avattuna tuolla tapettioven luona,
asiapaperin, joka todistaa isoäitini avioliiton lailliseksi...
Katsokaas tässä!

Sebastian silmäili vihkimätodistusta. -- Niin, -- sanoi hän, -- sitä
omatuntonikin on aina sanonut; vanha rouva tuolla, hän on oikea
perillinen. Oi, mamseli, me olemme hyvin rikoksellisia, minä ja äitini!
Minä en tahdo teiltä salata, että vanha parooni on jo kauan aikaa
sitten katunut everstinnalle osottamaansa kovuutta ja olisi aikoja
sitte hyvittänyt väärän tekonsa, varsinkin kun hän on lapseton... minä
tarkoitan ilman laillisia lapsia... jollei äitini alituisesti olisi
vakuuttanut hänelle, että pappi, joka vihki everstin ja neiden, oli
vain valepukuinen rakuuna...

-- Kuinka halpamaista siltä, jonka olisi pitänyt parhaiten tietää asian
oikea laita.

-- Te olette oikeassa, mamseli! Te olette oikeassa, vaikkapa hän olisi
tuhatkertaisesti äitini. Minun äitini! Oi, mamseli, jospa te
tietäisitte miltä tuntuu, kun täytyy halveksia äitiänsä! Hän se alusta
pitäin on vieroittanut paroonin everstinnasta ja kietonut hänet
onnettomiin vaiheihinsa. Mutta hän ei saa onnistua. Minä, hänen oma
poikansa, teen hänen vehkeensä tyhjäksi. Mamseli, te saatte
omaisuutenne takaisin, te, jolla oli rohkeutta sanoa minulle, kun tulin
teitä murhaamaan: Te olette rehellinen mies!

Ja tuo hurja, raaka mies purskahti itkuun.

Mutta äkkiä hän säpsähti. -- Olenhan aivan unohtanut, että Eljas ehkä
tällä samalla hetkellä minun käskystäni tekee murhan! Tuo ovi, josta te
puhuitte... oi! Jääkää hetkeksi hyvästi, mamseli! Olkaa levollinen,
minä en salli koukistaa hiuskarvaa päästänne. Te uskoitte minusta
hyvää, kun minä väijyin teidän henkeänne; minä tahdon olla teidän hyvän
ajatuksenne arvoinen!

Ja tuskaninnolla Sebastian kiiruhti salaovelle, avasi sen ja katosi
huomaamatta Tuomasta, joka samassa nousi ylös piilopaikastansa.

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, niin Lotta ja Tuomas kuulivat kumean
lyönnin sekä tukahdutetun huudon ja pilkkanaurua ulkoa kinoksista.



11. Kuoleva vanhus.


Taaskin me siirrymme vanhan paroonin luo.

Pappi ja emännöitsiä seisovat hänen vuoteensa ääressä. Kuolettava
uupumus, joka seurasi tämäniltaisia sielun täristyksiä, on vähitellen
väistynyt hermojakiihdyttävien keinojen avulla. Rinta kohoaa, silmät
avautuvat, mutta vaipuvat jälleen kiinni.

Sitä kesti hetken aikaa ja emännöitsiä, joka jo vilkaisi levottomasti
ovelle, koetti yhä edelleen taivuttaa nuorta pappia aikeittensa
puolelle. Tämä, jota ihmetytti huoneessa näkyvä loiston ja repaleiden
ristiriita, keskeytti äkkiä hänen puheensa ja kysyi, kuinka parooni,
joka ennen oli ollut niin hieno hoviherra, saattoi nyt viihtyä
ympäristössä, joka oli kaikkea komeutta, jopa yksin puhtauttakin
vailla.

-- Voi, herra maisteri, samaa minäkin olen sanonut! -- vastasi
emännöitsiä. -- Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa minun
kerrankin siistiä tätä huonetta; ja miksikä parooni käyttää tuota
repaleista yönuttua? -- Älä siitä huoli, Lisette, hän sanoo; minä en
tahdo olla tekemisissä sinun harjojesi kanssa ja sitä paitsi minä olen
melkein sokea. Niin maisteri, sen voitte kyllä arvata, että parooni
näytti toiselta ennen vanhaan kuninkaan hovissa.

-- Hiljaa!... Hän herää!

-- Kamariherran-avain. Kiinnitä se lujasti, se irtaantuu muuten!
Katsoppas, _ma chère_, hänen kuninkaallinen korkeutensa vehkeilee,
Reuterholm vehkeilee, veljeni vehkeilee, koko maailma vehkeilee minua
vastaan! Älä pelkää, pikku hupsu! Minä olen kuiskannut kuninkaan
korvaan, ettei Suomen aateliin voi luottaa, etenkin erääsen everstiin.
Minä istun niin tanakasti satulassa, kuin nuorallatanssija. _Tout a
fait, je vous assure_ [Aivan kerrassaan, minä vakuutan teille]. Tänä
iltana minä tanssin neiti Reutercronan kanssa, siitä tulee oikea
juhlamenuetti. _Diable, qu'elle est charmante!_ [Pahus, kuinka
ihastuttava hän on!] Oletko noita silmiä nähnyt? Kauniimmat kuin
Höpkenin, eikö totta? Ja suu... kirsikka, joka kelpaisi La Vallièrelle.
Sanotaan että Kellgren on antanut hänelle kauneudenpalkinnon kolmen
sulottarensa edellä. Hän on kirjoittanut hänelle laulun, joka alkaa
näin:

    Maan päälle kerran Zeus Olympon kukkuloilta
    Lähetti Merkuurin...

-- Mutta rakas, hyvä parooni! Eikö parooni enää tunne uskollista
Lisetteään? Ei kukaan teille tahdo antaa merkuuria... Ei, hän ei kuule
minua, hän hourailee!

-- Mitä tuo huuhkaja huutaa minun korvaani? _Sacre nom_, minä en ole
veljenmurhaaja. Hän se minulta varasti pienen kruununi. Jaha, minä
sanon häntä kruunukseni! Jos kuningas tuon kuulisi, niin hän olisi
_jaloux_ [mustasukkainen]. Täällä on niin kuuma. Aurinko paahtaa,
suihkulähteet lorisevat, paimenet lepäilevät ruohistossa. Miten somaa
haravoida heinää pariisilaishansikkaissa! Sallikaa minun kysyä,
neitiseni, suuriko hinta teidän hyveellänne on? Vai niin, vai pappi,
kyllä minä tunnen veljeni rakuunat! Hyveitä, niitä me näemme
huvinäytelmissä. Käykäämme tanssimaan! Soittoa! Soittoa! Zefyyrin
lailla me liitelemme Drottningholman tammien keskellä ja rantaa vasten
tyrskyää sampanjameri! Jäätelöä ja sampanjaa! Kuulkaahan, tiedättekö
mitä rouva Schröderheim sanoi kuninkaalle, kun hän piti kädessään
tuppea ja kuningas säilää?

-- Hyvänen aika, herra maisteri, millaista onnettomuutta minun täytyy
kokea! Parooni on tullut hulluksi!

-- Parooni on varmaan nuoruudessaan elänyt hyvin kevytmielisesti ja
siitä hän nyt hourailee. Kuume riuduttaa hänet; teidän olisi pitänyt
aikoja sitten haettaa lääkäri.

-- Niinkö arvelette, maisteri! Mutta täältä on viiden peninkulman matka
Tampereelle.

-- Ei se auta. Lähettäkää kiireimmiten viesti, kertokaa taudin laatu ja
pyytäkää lääkkeitä. Sairas tuntuu nyt hiukan rauhoittuneen. Antakaa
hänelle jotain virvoittavaa!

-- Minä sekoitan vadelmanestettä veteen ja lähetän heti sanan
kaupunkiin.

-- Hyvä. Pitäkää kiirettä. Ymmärrättehän, että vihkimisen nyt täytyy
jäädä?

-- Tietysti, kuinka se minun mieleeni juolahtaisikaan?

Emännöitsiä jätti papin sairaan luo ja läksi. Etuhuoneessa hän tapasi
Eljaan, hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuili, mutta hänen
huulillaan näkyi voitonriemuinen pilkanhymy.

-- Mikäs sinun on? Mitä on sinun käsissäsi, jotka kätket takkisi
alle?... Verta!

-- Olkaa hiljaa, se asia ei koske muihin kuin minuun ja pehtoriin!
Tunnettehan tuon Tuomaan... rengin. Pehtori käski minun odottaa häntä
tuolla nurkan luona ja ottaa käteeni tämä lankunpalanen, nähkääs...
Heti kun hän tuli ulos seinästä, kaatui hän pitkäkseen takaperin
kinokseen. Hän ei liikahuttanut evääkään sen iskun jälkeen.

-- Hyvä, hyvä! Sinä olet reipas poika, Eljas! Kas tässä, otappa
vahvistukseksesi lasillinen rommia.

-- Kiitos tarjoamasta... kyllä se voipi olla tarpeen... käteni ovat
hiukan punassa. Se on vain puolukkamehua. Mutta, mitä minun piti
sanomani? Missä pehtori on?

-- Hän on punaisessa kamarissa ja tekee aika roihuvalkean
matkustavaisille. Etteivät vain kuolisi häkään tänä yönä?

-- Häkään!... hemmetin hienoa! Mutta mitä luulette? Kun minä kuljin
eteisen läpi, niin salin ovi oli raollaan. Salissa seisoi vieras tyttö
ja valaisi kynttilällä muotokuvia!

-- Ei... se ei ole mahdollista. Missä Sebastian on?

-- Mitä? Minä luulin teidän sen tietävän.

-- Etkö nähnyt häntä... Sebastiania... sano!

-- Minä näin yhden vaimoihmisen salissa.

-- Salissa kummittelee. Mene eteiseen, ja pidä matkustavaisia silmällä.
Tai... mene rohkeasti sisään ja auta Sebastiania hommassa. Saat sata
ruplaa, jos teet työsi hyvin.

-- Sata yhdestä ja sata kahdesta! Olkoon menneeksi! -- mutisi Eljas ja
läksi.

Emännöitsiä tuumiskeli. Kuinka?... Sebastian ei ole tehnyt tehtäväänsä.
Hän on _minun_ poikani, ja kuitenkin niin herkkäluontoinen! Mutta tuon
vanhan narrin suun tuolla sisällä minä tukkean. Hän voisi vielä tulla
tuntoihinsa. Eikö minulla ole pullossa vielä opiumia? No, hyvä: Minä
sekoitan tämän annoksen vadelmanesteesen, ja niin hän nukkuu siitä
tuomiopäivään saakka.

Von Dahlen jäi yksin sairaan luo, joka makasi kovassa kuumeessa
tiedotonna siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen tilansa oli
nuoren papin mielestä niin arveluttava, että hän päätti lähettää
noutamaan rippileipärasiaa ja kalkkia, voidakseen antaa vanhukselle
pyhää ehtoollista. Hyvin epäiltävää oli, eläisikö hän siksi, että
lääkäri ehtisi saapua. Siksipä von Dahlen läksi pyytämään emännöitsiää,
että hän lähettäisi samalla sanan pappilaan kuin kaupunkiinkin.

Hän sattui juuri oikeaan aikaan nähdäksensä, miten Lisette kaatoi
pienestä pullosta ruskeaa nestettä maljaan, johon hän oli sekoittanut
vadelmanestettä ja vettä. Vanha viekasteleva vaimo oli hänestä ensi
hetkestä saakka näyttänyt epäiltävältä; pahaa peläten hän vetäytyi
huomaamatta kiireesti takaisin.

Heti sen jälkeen astui emännöitsiä malja kädessä sisään. -- Tämäpä
vasta maistuu parooni parasta hyvältä, -- sanoi hän hyvin hellällä
äänellä, kohottaen maljaa sairaan huulille. -- Rakas, vanha herra pitää
niin kovin paljon vadelmanesteestä. Hän juopi sen pohjaan saakka ja se
häntä suuresti virkistää.

-- Olkaa hyvä ja antakaa malja tänne. Minä tahdon maistella olisikohan
se liian hapanta.

-- Ei ole tarpeellista, minä olen tottunut sekoittamaan sellaista.

-- Odottakaa hiukan! -- Nuori mies tempasi kiivaasti maljan häneltä,
kostutti nesteellä huuliansa, astui taloudenhoitajan eteen ja sanoi
äkisti ja ankarasti: -- Oletteko myös tottunut sekoittamaan myrkkyä?

Emännöitsiä säpsähti, kalpeni hiukan, mutta tointui heti. -- Jos
maisteri laskee leikkiä, -- vastasi hän, -- niin on se melkein liian
loukkaavaa minulle, joka niin monena herran vuonna olen hoitanut vanhaa
paroonia niinkuin silmäterääni. Minun täytyy sanoa, että maisteri on
hyvin pahankurinen, kun puhuu niin kauheita asioita.

-- Jos olen tehnyt teille vääryyttä, niin hyvitän sen kyllä kaikella
mahdollisella tavalla. Tehän voitte osottaa viattomuutenne mitä
helpommin. Juokaa juoma!

-- Se on sairasta varten, eikä terveelle aiottu!

-- Vadelmaneste ja vesi ei vahingoita ketään ihmistä. Juokaahan vain!

-- Minulla ei ole muuta vadelmanestettä enää...

-- Juokaa, vaimo, tai muistakaa, että minä tutkitutan sekoituksenne ja
kavahtakaa itseänne, jos siitä löytyy muuta, kuin mitä olette
ilmoittanut!

-- No, koska maisteri sitä niin välttämättä tahtoo... Herranen aika,
enkö minä tietäisi, että se on viattominta vadelmanestettä
maailmassa?... Voi, kuinka taitamaton minä olen!

Viekas nainen pudotti maljan maahan, ja neste vuosi pitkin mattoa.

-- Kaunis maljani! Mainio vadelmanesteeni!

-- Käärme! -- huudahti von Dahlen vihoissaan. Mutta samassa hänen
huomionsa kääntyi toisaalle.



12. Nemesis.


Lotta oli kulkenut saliin Sebastianin avaamasta ovesta. Hänen
kynttilänsä valaisi vanhoja perhemuotokuvia. Ankaran ja vakavan
muotoisina ne tuijottivat kullatuista kehyksistään häneen,
jälkeläiseensä, ikäänkuin heitä olisi pahoittanut se epäsäätyinen
avioliitto, jonka johdosta hänen osallensa oli tullut porvarillinen
Ringiuksen nimi. Mietteissään hän kulki toisesta taulusta toiseen ja
pysähtyi vihdoin kahden muotokuvan eteen, jotka riippuivat seinällä
paroonin huonetta vasten. Molemmat he olivat nuoria, molemmat
ulkomuodoltansa korkean-ylimyksellisiä. Molemmat he olivat
hovipuvuissa, päätä koristivat jauhoitetut irtotukat ja hiuspussikot,
kaulaa hienot valkoiset röyhelöt ja ranteita kallisarvoiset
pitsikalvosirnet. Toinen oli sotilas, toinen siviilipukuinen. Sotilaan
kasvojen juonteet olivat säännölliset, ylpeät, melkeinpä kopeat
ikäänkuin hänen huulillansa olisi pyörinyt vetoaminen aateliston
oikeuksiin; hovimiehen piirteet olivat vähemmän säännölliset, mutta
miellyttävämmät, pilkallisesti hymyilevät, ikäänkuin hän kertoisi
ranskalaista pilajuttua, samalla kuin hiukan irstas katse ja erityinen
velttous suupielissä todisti hienostunutta aistillisuutta ja
kevytmielisyyttä, joka hänen aikanansa oli niin tavallista korkeimmissa
piireissä.

Lotta tarkasteli molempia kuvia nuoruuden vilkkaalla uteliaisuudella,
sillä hän ei epäillyt, että sotilas oli hänen onneton äitinsä isä,
hovimies taas sama mies, joka nyt kuihtuneena ja rappeutuneena oleskeli
tässä talossa oman itsensä varjona. Hän ajatteli heidän kummankin
kohtalojansa, ihmisen onnen katoavaisuutta ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä.

Mutta pian hänen korvaansa kiintyi pari sanaa, jotka lausuttiin
viereisessä huoneessa. Ääni kuului heikosti, hän tuskin saattoi erottaa
mitä sanottiin, mutta hän luuli tuntevansa äänen, jonka muistokin yksin
peitti hänen poskipäänsä purppuralla. -- Olisikohan hän siellä? --
sanoi hän itseksensä. -- Ei, se ei voi olla mahdollista.

Olipa se sitten mahdollista taikka ei, niin hänen uteliaisuutensa oli
niin suuri, että hän, -- seuraten harkitsematonta tunnettansa, joka
niin usein määrää vilkkaan naisen teot, -- tarttui paroonin huoneen
ovenlukkoon.

Lukija muistanee, että vanha parooni, ollessaan vadelmahillon kimpussa,
oli jättänyt tämän oven auki, joka muuten aina oli lukittuna. Lotta
vain kevyesti painoi sitä, niin ovi lensi auki.

Tämä se veti von Dahlenin huomion toisaalle.

Mutta samassa kun Lotta niin äkkiarvaamatta astui vanhan paroonin
huoneesen, avautui eteisen ja salin välinen ovi ja Eljas hiipi sisään.
Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei ketään ollut salissa ja ettei
mitään melua kuulunut, niin hän riisui saappaat jalastansa, avasi
varovaisesti punaisen kamarin oven ja tissutteli sukkajalassa sisään.

Tuomas istui melkein samalla paikalla kuin missä Lotta oli ollut
Sebastianin tullessa sisään, ja sitä paitsi vuodekkin häntä varjosti.
Siksipä Eljas ei heti häntä huomannut, vaan näki ainoastaan vanhan
rouvan, joka nukkui vuoteessa.

Tuomas oli väsynyt kaahlattuaan pari peninkulmaa kinoksissa jäällä ja
tapeltuaan Eljaan kanssa. Siksipä oli anteeksi annettavaa jos kohta ei
varovaista, että hän ei voinut vastustaa silmäluomiensa painoa, vaan
nukahti istuessaan mukavassa nojatuolissa. Olisipa voinut lauaista
pistoolilla hänen korvansa juuressa, ja tuskinpa hän sittekään olisi
herännyt. Vielä vähemmin hän kuuli Eljaan astuvan sisään.

Eljas seisahtui keskelle lattiaa, epäröiden mitä hänen tuli tehdä, kun
pehtoria ei näkynyt. Mutta luultavasti luvatut sata ruplaa liehuivat
hänen mielessänsä ja hänen verenhimonsa oli jo ennestään kiihoittunut.
Hän lähestyi vuodetta ja veti vyöstänsä esille lyhyen puukon.

Uhri sekä suojelia nukkuivat.

Ainoastaan ihmeen kautta vanhus saattoi pelastua.

Ja tämä ihme tapahtuikin.

Uneen vaipunut Tuomas oli koko painollansa nojautunut nojatuolin toista
käsinojaa vasten. Joko hän nyt unissansa liikahti, taikka hänen
painonsa oli liian raskas rappeutuneelle, puoleksi lahonneelle
tuolille, joka tapauksessa noja murtui ja Tuomas kaatui kolinalla
maahan. Tästä melusta vanhus säikähtäen keräsi. -- Lotta! Tuomas! --
huusi hän luonnollisella pelon vaistolla.

Mahdollista kyllä Tuomas olisi jäänyt makuulle, siihen minne hän
putosi, jos olisi ollut aivan hiljaista.

Nyt sitä vastoin hän kuuli rouvansa äänen, nousi ylös ja hieroi
silmiänsä.

Eljas jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään aivan odottamatta edessään
miehen, jonka hän luuli jättäneensä kuolleena kinokseen. Mutta heti kun
Tuomas huomasi hänet, niin hän heittäytyi vimmastuneena hänen
niskaansa, löi hänet tunnottomaksi maahan, tarttui häneen vyötäisistä
kiinni ja heitti hänet pää edellä korkeita portaita alas kinokseen.

Tämän reippaan suorituksen jälkeen Tuomas palasi rauhoittamaan vanhaa
rouvaa, joka sillä välin oli noussut ylös ja suuressa tuskassa ja
levottomuudessa pukeutunut. Molemmat he huolehtivat Lotan katoamista,
ja yhdistäen sen yöllisiin kamaliin tapauksiin he aavistivat pahinta.
Vanhus tahtoi kaiken mokomin, että tyttöä heti ruvettaisiin etsimään,
ja Tuomas, joka oli yhtä lujasti kuin jurostikin kiintynyt
isäntäväkeensä, tarttui emäntäänsä kädestä kiinni ja läksi hänen
kanssansa etsimään.

Kun he tulivat saliin, niin äänet johtivat heidät paroonin huoneesen,
jonne he epäröimättä astuivat sisään.

Täällä he löysivät Lotan ehjänä ja hyvässä turvassa juttelemasta von
Dahlenin kanssa. Kummallekin tämä kohtaus oli ollut odottamaton, mutta
samalla iloinen, ja kaunista, milteipä juhlallista oli nähdä nämät
nuoret, joiden poskilla kukoistivat kevään ja rakkauden ruusut, istuvan
kuihtuneen ja kuolemaisillaan olevan vanhuksen vuoteen ääressä.

Mutta tällä kuvalla oli synkkä varjokin. Emännöitsiä ei voinut peittää
hämmästystänsä ja vimmaansa Lotan astuessa sisään; hän aikoi poistua,
mutta von Dahlen, joka pelkäsi uusia salajuonia, oli miehekkäällä
lujuudella kieltänyt häntä huoneesta lähtemästä. Ja kun tuo ilkeä
nainen näki Tuomaan ja vanhan everstinnan, niin hän kauhistui. Uusi
ajatus, hirveä aavistus näytti vallanneen hänen sielunsa, ja voimatta
hillitä itseänsä hän ryntäsi Tuomaan luo, tarttui häntä takkiin kiinni
ja huusi: -- Rosvo! Murhaaja! Mitä sinä olet tehnyt Sebastianilleni?

-- No, no, -- sanoi Tuomas, joka tällä kertaa tavallista pikemmin
kiivastui; -- päästä takkini kauniisti irti!

-- Sebastian? Missä Sebastian on?

-- Mitä pirua teidän Sebastianinne minuun kuuluu? Jos tarkoitatte
toista kunnon poikaanne, Eljasta, niin hän makaa nenä veressä isojen
portaitten edustalla. Etsikää häntä sieltä!

-- Jos tarkoitatte pehtoria, -- puuttui Lotta puheesen, niin hän läksi
punaisesta kamarista ulos noin tunti sitten. Minun mieleeni muistuu
nyt, että heti sen jälkeen kuulin hätähuudon.

-- Voi!... Eljas... Eljas on erehtynyt! Kirottu olkoon se konna!
Päästäkää minua, minun täytyy päästä ulos... ulos!

Ja kenenkään estämättä emännöitsiä syöksyi raivoissaan ulos. Kinokset
olivat korkeat, hän vaipui kainaloitaan myöten lumeen, hän kompastui
lakkaamatta, mutta nousi heti taas pystyyn ja kiiruhti eteenpäin,
huutaen Sebastiania nimeltä. Ei kukaan häntä kuullut; vain tuuliviirin
narina ja myrskyn ulvonta vastasivat hänen huutoonsa. Jumalan
iankaikkiset tähdet kirkkaalla öisellä taivaalla olivat kurjan naisen
epätoivon ainoat todistajat, -- hänen, jonka paatuneessa, rikollisessa
rinnassa kuitenkin piili yksi inhimillinen tunne: äidinrakkaus.
Sebastianin tähden, hänen rikkautensa, kunniansa tähden hän oli myönyt
sielunsa pahoille hengille, ja nyt... nyt hän varmaan oli murhattu,
kaatunut siihen kuoppaan, jonka hän yhdessä äidin kanssa oli kaivanut
toiselle!

Renkituvan portailla hän vihdoin löysi Eljaan, joka verissänsä ja
hämmentyneenä vaivoin oli sinne laahannut itsensä isojen portaitten
edustalta. Emännöitsiä hyppäsi hänen kimppuunsa niinkuin kissa, painoi
kyntensä hänen kasvoihinsa, puri häntä, löi häntä, potki häntä, ja
olisi varmaan raivoissansa kuristanut hänet, jollei Eljas
väkivaltaisesti olisi työntänyt hänet maahan. Vasta kun emännöitsiän
voimat olivat lopussa, niin hän tuli tuntoihinsa. Koston puuskaa
seurasi heikko toivo, että Sebastian mahdollisesti olisi vielä
pelastettavissa. Kultaa ja ruplia hän lupasi Eljaalle, jos hän
osottaisi hänelle paikan, missä hän luuli Tuomasta lyöneensä. Eljas
antoi kauan rukoilla itseänsä; hän nautti emännöitsiän tuskasta. Mutta
lopulta ahneus sai voiton, he läksivät yhdessä salaoven edustalle ja
vetivät kinoksista esiin Sebastianin verisen, tunnottoman ruumiin.



13. Sovinto.


Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee,
että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.

-- Kuules Lotta! -- sanoi vanha rouva. -- Tule tänne, lapseni, ojenna
minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa
tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!

-- Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.

-- Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!

-- Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies,
joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi
katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen,
moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit
tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta,
kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, --
katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja
mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet --
kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja
antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?

-- Lottaseni! Lotta kulta! -- sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, --
miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea,
enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.

-- Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota
käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti,
että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä,
joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka
on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen,
mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun
puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?

-- Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! -- nyyhkytti vanhus joutuen aivan
pois suunniltaan. -- Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin
koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä
sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua
onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa!
Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä
toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden
ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.

Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin
silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut
herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja -- niisti nenäänsä.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi vanhus vihdoin.

-- Ei vielä, -- vastasi Lotta. -- Hän makaa horroksissa ja vast'ikään
hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.

Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat
hiljaa. -- Tekö se olette, neiti Reutercrona! -- sanoi hän hellällä
äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat
kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. -- Oi, _ma helle
cousine_ [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä
mainitsitte. Uskokaa minua, te olette _charmante_ [ihastuttava]
vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka
ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri
Brahea". Hs -- minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole
kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni,
se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni...

-- Parooni Magnus Drakenhjelm! -- keskeytti häntä von Dahlen,
johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen
vähän sopivista ajatuksista. -- Älkää ajatelko enää tämän maailman
turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te
seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.

Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn --
tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä
koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut
sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan
uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista"
pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui
hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen"
kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde
hautakuorossa.

-- _Mon cher ami_, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan
teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te
seisotte esiripun takana? _Pauvre bête_ [Moukka parka], oletteko
lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten
kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain
yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko
enempää kuin tekään, _monseigneur_ [arvoisa herra], että Jumalaa on
olemassa.

-- Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala _on olemassa_, Hänen edessänsä
me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä
pitkästä elämästänne.

-- No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää
ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta,
ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te
kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. _Cela ne va pas,
mon ami_ [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa
minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus _éblouissant_
[häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle _contredanse!_
[vastatanssi].

-- Hän hourailee auttamattomasti! -- sanoi von Dahlen surullisesti. --
Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen.
Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä
rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä
vielä kerran puhuttelemaan häntä.

-- Drakenhjelm! -- sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. --
Tunnetteko minua?

Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli,
tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas
silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:

-- Ei, ei... minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta...
hän on nuori ja kaunis...

-- Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!

-- Viisikymmentäkö vuotta?... Niin, se on totta... viisikymmentä vuotta
sitten. Ja nyt... te olette Ebba Reutercrona... ja sanotte olevanne
veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni...
kurjuudestani... mutta... älkää riemuitko... minä tunnen nyt olevani
paremmissa voimissa... minä voin sangen hyvin... _madame, excusez mon
habit!_ [rouva, suokaa anteeksi pukuni]... Lisette! Etkö häpeä antaa
minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa
anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen... huolimattomia palvelioita.
Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että
olen näin _deshabille_ [vaillinaisesti puettu]...

-- Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, -- kuiskasi Lotta von
Dahlenille. -- Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta
nyt hän näyttää taas näkevän.

-- Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa,
-- kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. -- Kuolevaisten silmät voivat
ihmeellisesti kirkastua.

Vanha everstinna ei näyttänyt huomaavan sitä omituista poikkeusta
paroonin ajatusten kulussa, mikä aiheutui siitä, että hän näki pukunsa
vaillinaisuuden. Hän piti paroonin kuihtunutta kättä kädessään, ja
hänen tietämättänsä ilmausi hänen puheesensa jonkinlainen vivahdus
kustavilaisen hoviseuran puhelaadusta, kun hän jatkoi: Ei, parooni
Drakenhjelm, en minä ojentanut teille kättäni iloitakseni sukulaiseni
kärsimyksistä, enkä liioin uudelleen virittääkseni onnetonta
perheriitaa. Molemmat me olemme kärsineet, molemmat me olemme vanhat ja
meidän lähtömme on lähellä... Tehkäämme siis sovinto haudan partaalla,
_mon cher vieux baron_ [rakas vanha parooni]... tehkäämme sovinto ja
antakaamme toisillemme anteeksi!

-- Te olette oikeassa, serkkuseni! Me olemme molemmat vanhat... eikä
kummallakaan taida olla monta vuotta enää elettävänä... enintään
kymmenkunta vuotta. -- On parasta että me teemme... sovinnon. Minä olen
tehnyt teille vääryyttä, serkkuseni... tehän olette onnettoman
veljeni... todellinen puoliso... eikö totta?

-- Jumalan ja ihmisten edessä, hyvä parooni!

-- Tässä on todistuskin! -- huudahti Lotta, joka vast'ikään punaisesta
kamarista oli tuonut kokoonkäärityn paperin.

-- Vihkimätodistusko? -- änkytti everstinna innoissansa.

-- Niin, vihkimätodistus, isoäiti! -- toisti Lotta.

-- Voi, hyvä Jumala, tätä paperia minä en voi nähdä, enkä lukea!

-- Muistatko, isoäiti, mustalaisen ennustusta Hagan naamiaisissa. Se
minkä näette, saattaa teille onnettomuutta; se mitä ette näe, tuo
teille onnen! Tästä paperista, jonka sinä näit sinä iltana, jolloin se
kirjoitettiin, johtuvat kokonaisen elämän onnettomuudet, ja sama
paperi, jota et enää voi nähdä, isoäiti, se on puhdistava rehellisen
nimen kaikista solvauksista.

-- Jumala on oikeuden Jumala... Lukekaa todistus, parooni!

-- Ei ole tarpeen... _Foi de gentilhomme_ [Kunnon miehen luottamus],
niinkuin kuninkaalla oli tapana sanoa... Epäilisinkö teidän sanaanne,
vapaaherratar? Näiden henkilöiden läsnäollessa... pyydän minä teitä
unohtamaan sen vääryyden... minkä teille olen tehnyt... ja nimitän
teidät... kaiken omaisuuteni lailliseksi periäksi... siinä tapauksessa,
että eläisitte minua kauemmin... Onko tuo nuori tyttö teidän
tyttärenne?

-- Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Hedvig Charlotte Sophie Ringius.

-- Ringius?... Hm... en tunne sitä sukua... pappissuku, nimestä
päättäen. _Eh bien_ [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella
otsaasi. Vanhako olet?

-- Yhdeksäntoista vuoden.

-- Kauniit silmät... soma profiili... enemmän _cendrée_ [oik.
tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi.
_Mais si... mon enfant, vous parlez français?_ [Mutta... lapseni,
puhutteko ranskaa?]

-- _Je le dois aux leçons de ma grande-mère_ [Siitä taidosta minun on
kiittäminen isoäitini opetusta].

-- _C'est bien_ [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar... tyttö minua
miellyttää suuresti... Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita
huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia... näette,
että minä seuraan aikaani... mutta minä en ole voinut lukea niitä...
sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi... Olisin hyvin
_enchanté_ [ihastuksissani]... jos pikku serkkuseni... tahtoisi lukea
minulle niitä ääneen.



14. Vanhan hovimiehen kuolema.


-- Herra parooni, -- sanoi nyt von Dahlen hartaan vakavasti, istahtaen
sairaan vuoteen ääreen ja tarttuen hänen käteensä; -- minun surullinen
velvollisuuteni on muistuttaa teille sitä, mitä te näytte unohtavan.
Kaiken inhimillisen käsityksen mukaan ei teillä ole enää monta
elonhetkeä jäljellä. Te olette seurannut omantuntonne ääntä, te olette
tunnustanut ja ihmisten edessä hyvittänyt sen synnin, joka ehkä olisi
eniten painanut syntienne vaa'assa. Mutta, herra parooni, jumalallista
oikeutta ei hyvitetä kokonaisen elämänkään hyvillä töillä, sitä
vähemmin yhdellä ainoalla. Onko teidän mielialanne niin kristillisen
nöyrä, niin vieroittunut tämän maailman turhuudesta, niinkuin kuolevan
kristityn ja katuvaisen syntisen tulee?

Vanha Drakenhjelm ei heti vastannut. Hetkeksi hänen Paul de Kockin
ihailunsa näytti ikävästi häiriytyneen, mutta pian entinen hymyily taas
palasi hänen huulillensa. -- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? --
kysyi hän.

-- Nimeni on von Dahlen, pappi.

-- Von Dahlen?... Tunnen suvun... eräs von Dahlen oli majorina Turun
läänin rykmentissä... urhoollinen mies... suuri naisten ihailia... no,
no, nuori ystäväni... te olette pappi... puhukaamme jostakin muusta...
Minä tunnen nyt, että... lepo on minua voimistuttanut... Jos olisitte
lääkäri, niin vakuuttaisin teille, ett'ette... vielä muutamaan vuoteen
saa passittaa minua... ijäisyyteen. Nähkääs... ystäväni, minä olen...
filosofi... minä en pelkää... kuolemaa, mutta suokaa anteeksi... se
aine on hiukan... ikävä, ja... vanha hovimies, sellainen kuin minä...
valitsee mielellään iloisempia puheluaineita naisten seurassa. Johtuupa
tässä juuri mieleeni... eräs juttu... Lehnbergistä. Tunnettehan
Lehnbergin... ainakin hänen saarnojansa... Hänen piti kerran ripittää
erästä neiti... Psilanderhjelmiä...

Näin pitkälle parooni oli ehtinyt kuolemanvalmistuksessansa, kun häntä
keskeytti emännöitsiä, joka ryntäsi sisään epätoivon raivossa huutaen:
-- Auttakaa, parooni, auttakaa! He ovat murhanneet poikamme, meidän
Sebastianimme! Hän makaa tuolla ulkona kuolleena, muserrettuna,
paleltuneena, auttakaa, parooni! Auttakaa! He tahtovat murhata meidät
kaikki.

Parooni oli puhuessansa tuntenut semmoista lisääntyvää uupumusta, joka
on seurauksena hermojen heikommaksi veltostumisesta luonnottoman
kiihtymisen jälkeen. Niinkuin tietty, on ihminen tällaisessa tilassa
tavattoman herkkä mielenvaikutuksille. Korvaa kiusaa kärpäsen surina ja
kumoon kaatuva tuoli voipi pelästyttää heikon sairaan kuoliaaksi.
Emännöitsiän äkillinen ryntäys huoneesen ja hänen kiivaat huutonsa,
jotka saattoivat terveetkin kalpenemaan, vaikuttivat sairaasen
äkillisesti ja valtavasti. Hän nousi äkkiä istualleen, hänen silmänsä
tuijottivat oveen, hän aikoi sanoa jotakin, mutta kieli ei taipunut
suorittamaan tehtäväänsä, hän kävi kalman kalpeaksi ja vähäisen
väristyksen jälkeen hän vaipui äänetönnä takaisin vuoteelleen.

Kaikin tavoin koetettiin häntä jälleen virvoittaa eloon. Iskettiin
suonta, haudeltiin halvausvedellä, -- mutta kaikki oli turhaa. Parooni
Magnus Drakenhjelm oli lakannut hengittämästä.

Hän oli eronnut tästä elämästä ranskalainen romaani sydämessänsä ja
kevytmielinen juttu huulillansa, -- ja hänet oli vienyt hengiltä hänen
jalkavaimonsa ilmoittama uutinen aviottoman poikansa murhasta. Näytti
siltä, kuin näillä huulilla yhä olisi ollut tuo "filosofinen" hymy,
jolla hän koko elämänsä ajan ja vielä muutama silmänräpäys sitten oli
katsellut kuolemaa, tuomiota ja iankaikkisuutta, -- näitä elämän lyhyen
päivän jättiläissuuruisia iltavarjoja, joita vaan kristinusko saattaa
valaista ikuisella valollansa. Mikä hirveä uskovaisen iloisen, ja viime
hetkeen asti kestävän luottamuksen irvikuva! Kuinka paljon elämällä
onkaan vielä opittavaa kuolemalta!

Läsnäolevat kääntyivät kauhistuneina pois.

Von Dahlenin inho kääntyi nyt emännöitsiään, joka ensi hämmästyksessään
unohti poikansa ja ääneti ja liikkumatta oli katsellut paroonin
loppua. -- Onneton! -- hän sanoi, -- ei siinä kyllin, että olette
karkeroittanut tämän vanhuksen elämän; te olette myöskin kiirehdyttänyt
hänen kuolemaansa. Poistukaa heti tästä huoneesta ja niin pian kuin
mahdollista koko talostakin, joka nyt on sen oikean omistajan,
vapaaherratar Drakenhjelmin oma.

Emännöitsiän silmät säkenöivät raivon tulta.

-- Vai niin, -- sanoi hän; -- ajetaanko minut talosta? Ja minkä tähden,
jos saan luvan kysyä? Ehkäpä sentähden, että te olette vienyt hengiltä
vanhan paroonini, -- te sen olette tehnyt, te omientuntojen varas
ulkokullattuine kasvonilmeinenne ja surmaavine sanoinenne! Tai ehkäpä
sentähden, että olette murhauttanut pojan, samoin kuin olette
saarnannut isän kuoliaaksi? Te saatte vastata siitä, te musta tekopyhä
irstaine vaimoväkinenne, jotka olette maantieltä lähettänyt tänne!
Mutta nähkääs, minä otan Rautakylän aivan nenänne edestä, minä,
nähkääs, sillä minulla on paroonin testamentti hyvässä tallessa; sitä
te ette voi minulta rosvota, te tekopyhä varas!

-- Säästäkää sanojanne, järjetön vaimo; teidän hävyttömyytenne ei
hyödytä mitään. Vihkimätodistus, joka todistaa tämän vanhan rouvan
laillisen avioliiton parooni Kustaa Drakenhjelm vainajan kanssa, on
löytynyt, ja on, toivoakseni, tarpeeksi pätevä todistamaan hänen
oikeutensa.

-- Vihkimätodistus... vai niin... siitä minä en mitään tiennyt... No,
jos niin on, niin minä ehkä... olen ollut väärässä ja pyydän
herrasväeltä anteeksi. Mutta voinko minä herrasväkeä uskoa? Jos se
olisikin vain joku muu turha paperi... mutta minä tietenkään en saa
nähdä sitä?

Näin puhuessaan emännöitsiä, joka jo monta kertaa ennen oli osottanut
voivansa hillitä mieltänsä, tekeytyi kissan tavoin mairittelevan
nöyräksi, niinkuin hänen tarkoituksensa tällä kertaa vaati, samalla
ilmaisten teeskenneltyä epäilyä. Lotta ojensi hänelle paperin. -- Kas
tässä; lukekaa itse!

--- Seis! -- huudahti von Dahlen. Mutta liian myöhään.

Emännöitsiä oli jo tarttunut paperiin, hieronut sitä käsiensä välissä
ja repinyt sen pieniin palasiin.

Liian myöhään von Dahlen tarttui häntä käsivarteen; paperi oli jo
revitty. Emännöitsiän kasvoissa ilmeni jälleen vaivoin hillitty vihan
ja ilkeyden sekä uhman ilme. Hän astui ovelle, kohotti uhaten kätensä
ja huusi: -- Ulos kaikki, murhaajajoukkio, varasseura, maankiertäjät!
Ulos talostani, minun talostani, sanon minä! Ulos tällä elävällä
hetkellä, taikka minä annan väkeni heittää teidät ulos ovesta!

Lotta haki katseellaan Tuomasta; luonnollisesta soveliaisuuden
vaistosta hän oli poistunut huoneesta, kun vanhan paroonin ja
everstinnan välillä tuli puhe perheasioista. Lotta ja von Dahlen loivat
toisiinsa katseen, joka sanoi: -- Meillä ei ole jäävitöntä todistajaa
vainajan suulliseen testamenttiin ja vihkimätodistus on palasina. Mikä
onnettomuus!

Emännöitsiä huomasi voiton olevan puolellansa ja huuteli kimakalla
äänellä: -- Eljas! Eljas! Tule, aja roistot ulos ovesta!

Hänen huutaessansa astui sisään -- ei Eljas, vaan eräs toinen henkilö,
jota hän vähimmin oli odottanut ja joka ilmaantumisellaan sai kaikki
hämmästymään.

Mies, joka niin äkkiarvaamatta astui makuusuojaan, oli kuolleeksi
luultu Sebastian itse. Lämpimässä huoneessa hän oli vähitellen
tointunut ja hoiperteli nyt verisenä ja uupuneena äidin huutaessa
ovesta sisään.

Kun emännöitsiä huomasi hänet, niin hän heittäytyi ilosta huudahtaen
hänen kaulaansa ja suuteli häntä loppumattomasti. Sebastian irroitti
itsensä silminnähtävällä vastenmielisyydellä äidin sylistä, hoiperteli
vuoteen luo, vaipui voimattomana tuolille ja nähdessään kuolleen hän
huudahti: -- Äiti, olettehan sittenkin murhannut hänet?

-- En minä ole häntä murhannut, vaan nuo ihmiset tuossa ovat hänet
murhaajansa. Tule, poika parkani, sinä olet sairas ja tarvitset lepoa:
lähtekäämme sinun huoneesesi! Mutta tosiaankin, -- jatkoi hän ilkeästi,
-- minä en voi jättää noita vieraita ihmisiä yksin huoneesen; täällä on
sekä hopeakaluja että muutakin.

Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen ja läksi ulos.

-- Niin, -- sanoi Sebastian synkästi, -- täällä on sekä hopeakaluja
että muutakin... Täällä lepää kuollutkin. Vaimo, ettekö tahdo edes
vainajankaan läsnäollessa luopua jumalattomasta vihastanne ja väärästä
ahneudestanne? Uskallatteko vieläkin kieltää, etteivät nuo molemmat,
jotka äsken läksivät ulos, ole ainoat Rautakylän kartanon lailliset
perilliset?

-- Mutta rakas Sebastian, älähän kiihoitu, sinä olet niin kalpea ja
heikko, rauhoitu! Minä tunnustan kaikki, mitä he tahtovat, kun he vain
hankkivat todistuksia.

-- Teidän äitinne repi juuri äsken kavalasti everstinnan
vihkimätodistuksen rikki, -- sanoi von Dahlen.

-- Vaimo, vaimo! -- huokasi pehtori ja hänen kalmankalpea poskensa sai
hetkeksi punaa. -- Tuo vieras tyttö, joka äsken meni ulos, sanoi
minulle, kun minä astuin hänen luoksensa murha-ase kädessä ja sydän
täynnä pahoja ajatuksia: Te olette rehellinen mies! Ja oma äitini, joka
Jumalalle on vastuunalainen siitä, mitä hän on tehnyt lapsestansa, hän
sanoo minulle, kun kauan sitte unohtunut hyve uudelleen virkoo minun
sielussani: Sinä olet konna, poikani! Ole ja pysy yhä edelleenkin
konnana!

-- Ei, -- sanoi von Dahlen vakavasti ja hellästi tarttuen Sebastiania
kädestä kiinni, -- te ette ole konna; siten ei hyljätty puhu. Sen minkä
te olette tehnyt, sen te kadutte ja hyvitätte. Jumala katsoo sydämen
aivoitukseen. Ojentakaa minulle kätenne niinkuin vilpittömälle
ystävälle ja luvatkaa minulle tässä isävainajanne ruumiin ääressä, että
tästä lähin vaellatte hyvällä ja oikealla tiellä. Tahdotteko sen tehdä?

-- Sen tahdon ja lupaan tehdä.

-- Amen. Nyt maailmassa on yksi rehellinen mies enemmän.

-- Eivätkö litaniat ole jo lopussa? -- sanoi emännöitsiä pilkallisesti,
ikäänkuin peittääkseen omaa hämmennystään. -- Älä tekeydy paremmaksi
kuin mikä olet, Sebastian! Niin totta kuin nämät ihmiset eivät koskaan
voi tuoda esille oletettua vihkimätodistustaan; niin totta ei
sinustakaan, rakas Sebastian, koskaan tule sellaista laupiasta ja
jumalista nahjusta, jommoiseksi tuo saarnaajapappi sinua aikoo.

Samassa salinpuoleinen ovi avautui ja Lotta astui sisään loistavin
silmin: -- Rikhard, vihkimätodistus on jälleenlöydetty! Tässä se on!
Taitettu paperi, joka äsken oli minun kädessäni, ja jonka tuo ilkeä
vaimo repi rikki, ei ollutkaan oikea, vaan eräs isoisäni kirjoittama
kirje eräälle Fredrik nimiselle ystävällensä.

Von Dahlen tarkasteli paperia. -- Aivan oikein! -- sanoi hän.

-- Katsokaas nyt, äitini! --- huudahti Sebastian, -- totuus itse solmii
teidän oikeudettoman kielenne valheesen.

Emännöitsiä seisoi nolattuna.

Ja myöhäinen talviaamu alkoi sarastaa yli seudun.



15. Kymmentä vuotta myöhemmin.


Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti
lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja
leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi
mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa;
riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan
laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien
takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin
omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin
tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.

Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa
läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon,
vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen
alapuolelle.

Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko;
molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät
olevan vilkkaassa keskustelussa. -- Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen!
-- sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta.
-- Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä
emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta
menettelystään?

-- Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos
luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin
hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa
myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän
kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt
suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa
vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko,
vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja
vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää
itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken
aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä
ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen
valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan
kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa
saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden
ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa
viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki
saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna
kuolleena vuoteessansa.

-- Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna
ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä
ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan
vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen
kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai
anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän
perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle,
jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?

-- Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.

Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka
lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista
hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä
tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi
maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän
ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain
uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton.
Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus
sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia,
kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla
ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen
jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.

Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin
hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli
juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu,
jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten
takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta
kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen,
kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.

-- Oi, -- sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; -- minä en tiennyt,
että olit nainut mies!

-- Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!

-- Ja vaimosi?

-- Lotta, omaa sukua Ringius... Tässä hän on!

Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset
silmänsä loistivat ilosta. -- Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, --
minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!

-- Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.

-- Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki
äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei
Rautakylä äänestänyt.

-- Sen minä voin todistaa! -- huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies,
jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni
teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki
lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta
ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.

-- Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua
ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä;
ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän
kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla... Mutta minä
unohdan, -- jatkoi hän, -- esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet
pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua!
Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini
Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi
virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole
rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?

-- Sinä olet kadehdittava!... Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin
vielä elävän.

-- Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut,
joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta
lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä
vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?

 -- Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset
toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän
tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että
kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän
nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan
lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!

-- Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, -- sanoi von Dahlen hiukan
levottomasti. -- Lähtekäämme sinne!

Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna
istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin
rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja
hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse
leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa,
linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat
kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.

Von Dahlen kumartui alas, katseli tarkasti vanhusta ja sanoi vihdoin
liikutetulla äänellä:

-- Sinä olet oikeassa, Lotta, rakas isoäitimme nukkuu, mutta hän ei
enää herää tässä maailmassa. Jumala, joka on kovasti häntä koetellut
suruilla, on lopuksi antanut hänelle autuaallisen kuoleman. Hän on
lopettanut elämänsä juoksun ylistys huulillaan ja rauha sydämessään.

Ja kaikkien silmät kyyneltyivät: mutta nämät kyynelet ylistivät
Jumalaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rautakylän vanha parooni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.