Title: Laukkuryssä - Laulunsekainen ilveily yhdessä näytöksessä
Author: Rahkonen, Aleksanteri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laukkuryssä - Laulunsekainen ilveily yhdessä näytöksessä" ***


LAUKKURYSSÄ

Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä


Tanskankielisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut

A. RAHKONEN



Helsingissä,
J. C. Frenckellin ja pojan tykönä,
1869.



      Näytetty: C. R. Lindberg.



HENKILÖT:

 _Wiljakainen_, Johan Mikaelinpoika,    |
    Hattumaakari,                       |
 _Leena_, hänen tyttärensä,             |
 _Tikka_, Kaari Johanneksenpoika,       | Käkisalmessa.
    Kestikievari ja teurastaja,         |
 _Miettinen_, Matti Katarinanpoika,     |
    Räätäli ja raatimies,               |
 _Sopanen_, Elias Jaakonpoika, Kauppias,
 _Heimo_, Rikas mies Helsingistä.
 _Niilo_, Ylioppilas, Heimon veljen poika.
 _Heikki_, Ylioppilas.
 _Wasili Petrovitsa_, Laukkuryssä Aunuksesta.
 Palveluspoika, kestikievarin-.
 Yksi renki.
 Toinen renki.
 Wieraita ja palvelijoita.
 Porvareita vaimoineen ja lapsineen.
 Soittajia.

On tapahtuvinansa Käkisalmessa.



Teateri kuvaa katua. Oikealla puolella on kestikievarihuone, jonka oven
yläpuolella on kyltti kirjoituksineen: K. Tikka Kestikievari. Huoneen
edessä on suuri pöytä ja muutamia penkkiä. Wasemmalla puolella on
hattumaakarin puoti, jonka ikkunalta näkyy hattuja ja lakkeja ja jonka
oven yläpuolella on myöskin kyltti kirjoituksineen: _Johan Wiljakainen
Hattumaakari_. Puodin vierellä on penkki.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Niilo ja Heikki, viimemainittu kirja kädessä, istuvat
    pöydän ääressä kestikievarinhuoneen edessä.

_Niilo_. Weljeni, heitä jo pois tuo kirja kädestäsi! En voi enää
kuunnella, sillä päässäni on vallan toisia ajatuksia.

_Heikki_. Mutta, veli kulta, koska nyt olemme runomatkallamme, niin
emme saa muuta ajatella kuin runollisuutta. Ja kun kädessäni sattuu
olemaan juuri se osa kirjaa "Mansikoita ja Mustikoita", jossa Suonio
puhuu Suomen kansan runoilijoista, niin sallihan minun katsoa, onko
täällä Käkisalmessa asuskellut ketään Suomalaista runoilijaa.
(Lattaelee kirjaa.) Onpa todellakin. Tässä mainitaan, että Pietari
Mansikka on ollut täällä siltavoutina ja on yksi parempia kansan
runoilijoita.

_Niilo_ (joka yhä katsoo tuijottaa hattumaakarin puotiin päin).
Muistaakseni sanotaan siinä myöskin, että lemmen liekki pani täällä
hänen runolähteensä lirisemään.

_Heikki_. Se on kyllä totta. Mutta etpä suinkaan olisi sallinut, että
Mansikka olisi samassa nainut tuon hattumaakarin kauniin tyttären?
Jumala paratkoon! kylläpä oletkin jo antanut tuolle hattumaakarille
meidän molempain matkakassasta niin paljon rahaa, että hän jo minun
mielestäni voisi antaa tyttärensä kaupanpäällisiksi.

_Niilo_. Heikki, et saa puhua niin! Leena on siveyden kuva.

_Heikki_. Sen minäkin luulen, sillä olenhan nähnyt hänen kääntävän
selkänsä sinuun, kun häntä puhuttelet.

_Niilo_. Jospa tietäisin hänen sillä tarkoittavan, etten ole hänen
suosiossansa, niin olisi onnettomuuteni todellakin suuri. Melkein neljä
viikkoa olemme jo viipyneet Käkisalmessa. Setäni luullee minun jo aikaa
sitten lähteneen kanssasi täältä Inkerinmaalle runonkeruulle, sekä
ihmetelnee sitä, ettei ole saanut minusta mitään tietoa. Tuo kaunis
neitohan on minut tänne vanginnut. Jopa olen juossut hyvin monen asian
vuoksi tuohon puotiin.

_Heikki_. Kylläpä puhut totta! Kuinka monta hattua jo lienetkin
ostanut. Warmaankin kaksitoista hattua ja seitsemän lakkia! Jumala
paratkoon, oletpa aika kassööri! Niillä rahoilla olisimme jo aikaa
sitten olleet matkamme perillä.

_Niilo_. Waan kuinka minun olisi pitänyt tehdä? Täytyihän minulla olla
jotakin asiaa, sillä enhän olisi voinut asiatta puotiin mennä. Mutta
mitäs sekään on minua auttanut? Hän tuskin vastaa kysymyksilleni;
tavallisesti menee hän pois ja jättää isänsä tekemään kanssani kauppaa.

_Heikki_. Kas niin, Niilo kulta, pienissä kaupungeissahan pitää
viattomuutta hakea; Helsingissä on se jo aikaa sitten huutokaupalla
myyty.

_Niilo_. Onko Helsingistä jo posti tullut?

_Heikki_. Ei vielä, vaan sitä odotetaan parasta aikaa.

    (Nousevat seisalleen.)

_Niilo_. Jospa tietäisin, mitä setäni minulle kirjoittaa!

_Heikki_. Jospa tietäisin, lähettääkö hän rahaa!

_Niilo_. Minun on ollut vaikea hänen kukkaroonsa turvautua. Waan kun
Helsingin kirjallisuuden seura on määrännyt meille niin hirveän vähän
matkarahaa, niin ei muuta turvaa ole ollut kuin sedältäni lisäksi
pyytää. Hän onkin hyvä ja rikas mies, ja onpa siis syytä toivoa.

_Heikki_. Saanko luvan kysyä, mitä muuta olet hänelle kirjoittanut?

_Niilo_. Pelkkää totta vaan, sillä totuushan maan perii. Ensiksi olen
minä kiittänyt häntä siitä, että hän on hätätilassa luvannut auttaa
minua rahoilla. Sitten olen minä kertonut hänelle hyvin tarkoin
runoretkemme Karjalassa ja viimein olen hänelle kirjoittanut olostamme
Käkisalmessa -- ja olen samassa tunnustanut kiihkouteni.

_Heikki_. Se tahtoo sanoa, kiihkoutesi tuhlaamaan rahaa hattuihin,
jotka kyllä hintansa takaisin tuovat, jopa kenties korkoakin, kunhan
vaan odotamme Käkisalmen markkinoita.

_Niilo_. Siitä en ole sanaakaan virkkanut, mutta lemmenkiihkouteni,
kas, sen minä olen tunnustanut ja luvannut samassa heittää se sekä koko
kaupunkikin Jumalan nimeen, kunhan vaan saan rahat käteeni, että sitä
tehdä voisin.

_Heikki_. Ja sinä luulet sitä voivasi tehdä?

_Niilo_. Minun täytyy; minun kunniani sitä vaatii. Leena ei minua
rakasta, hän päinvastoin jopa ylenkatsoo minua. Tahdonpa vielä
viimeisen kerran koettaa päästä hänen kanssansa puheille; tuleehan hän
tavallisesti tähän aikaan puotiin.

    (Katsoo sinnepäin.)

_Heikki_. Herra siunatkoon! Aiotko taaskin ostaa itsellesi uuden hatun?

_Niilo_. Kaikkiapa vielä! Minä tahdon vaan nähdä Leenaa ja hänen omasta
suustansa kuulla onneni.

_Heikki_. Kas se on sekä kristillistä että loogillista. Mutta mitä
hattuihin tulee, niin täytyy minun muistuttaa, että me jo viimeinkin
suurella rahantuhlaamisella olemme saaneet niitä koko tusinan; olisihan
siis synti suuri hankkia vielä lisäksi kolmastoista, joka silloin
häpäisisi niin pyhän luvun kuin tusina on. Eikä silloin mikään muu
auttaisi kuin kerätä toisia hattuja lisäksi niin monta, että toinenkin
tusina tulisi täyteen.

    (Postikellon helinä kuuluu.)

_Niilo_. Ai posti tulee! Heikki, ole niin hyvä ja lähetä joku kiireesti
postikonttoriin kysymään, onko minulle tullut jotain kirjettä.

_Heikki_. Menenpä aikani huviksi itse.

    (Menee.)


TOINEN KOHTAUS.

    _Niilo_ perällä. _Tikka, Miettinen, Sopanen_ ja joukko
    _ravintolan vieraita_ sekä _palvelijoita_ rientää juosten ulos
    kestlkievarihuoneesta. Miettisellä on vielä ruokaliina rinnalla
    ja Sopasella kädessä luupalanen, jota hän kaluaa.

_Kööri_.

(Lauletaan kuin: Arvon mekin ansaitsemme.)

               1.

    Ai, ai! Helsingistä milloin
    Posti tänne tullut on,
    Käkisalmi, riemus silloin
    Onpi vallan verraton!
    Iloa niin suurt' ei suonut
    Mikään oo, kuin se on tuonut.

               2.

    Kun jo kello heläjääpi
    Wirstan päästä kaikuen,
    Ruoka unhotuksiin jääpi,
    Wiinapullo samaten.
    Uutisia kuulla saamme,
    Niitä tarkoin tutkikaamme!

               3.

    Wirallinen Lehti noista
    Sanomist' on mieluisin,
    Hallituksen asioista
    Haastelee se liiakskin;
    Jos se pulaan joutuu milloin,
    Almenninki auttaa silloin.

               4.

    Hufvudstadin-bladi painaa
    Lukea mit' ansaitsee,
    Senpätähden siitä aina
    Neidot kohta tappelee,
    Sekä uteljaisna juoksee
    Ämmät kahvipöydän luokse.

_Tikka_ (palveluspojalle). Hei, Pekka, juokse paikalla postikonttoriin
ja tuo meille sanomalehdet.

    (Poika menee.)

_Miettinen_. Niin kovin mielelläni tahtoisin tietää, onko
sanomalehdissä puhuttu komersiraati Petrovitsasta.

_Tikka_. Sitä minäkin tahtoisin niin mielelläni tietää. Häntä odotetaan
Walamoon. Tuo mainion rikas komersiraati Wasili Petravitsa Moskovasta!

_Miettinen_. Sanotaanpa hänen matkastansa olevan ilmoitettu Moskovan
Wietomostissa, vaan varmaankin saamme Wirallisesta Lehdestä hänestä
tarkempia tietoja.

_Sopanen_ (kaluen luuta). Saammepa kunnon paistin.

_Miettinen_. Siitäkö, jota kaluatte?

_Sopanen_. Ei, minä tarkoitan Petrovitsaa. Mutta semmoista herkkua
saamme tavallisesti haistella, vaan ei maistella. Täällä Käkisalmessa
ei meillä ole mitään hyötyä hänestä, sillä hän tietysti lähtee samalla
höyrylaivalla pois.

_Tikka_. Nuo hiiden höyrylaivat! Tuskinpa enää saa hyviä matkustavaisia
nähdäkään. Jos asian laita tulee näin pysymään, niin kaikki ravintolan
isännät täällä meidän maalla, minä tarkoitan Lyssenpurissa ja
Käkisalmessa, kuolevat nälkään hyvin pian.

_Miettinen_. Waan sanoppas, mikä on oikeastaan hänen Walamomatkansa
tarkoituksena?

_Sopanen_. Hänen Walamomatkansa tarkoituksena? -- Maltas kunhan pyyhkin
suuni puhtaaksi, niin paikalla sanon sen.

(Laulaa säveleellä: Tyhjät maljat pidoissa.)

           1.

    Petrovitsa mynteillään
    Kansaa tanssittaapi,
    Sodan saa hän syttymään,
    Rauhat rakentaapi.

           2.

    Hopeaiset hetulet
    Häll' on puvussansa,
    Napit kaikki kultaiset
    Häll' on takissansa.

           3.

    Hällä kammareissakin
    Kultakruunut riippuu,
    Hänpä polttaa setelin,
    Sytyttäissä piippuu.

           4.

    Waan kun hän on ihminen.
    Syntejä hän kantaa,
    Niistä päästä, munkeillen
    Rahaa tahtoo antaa.

           5.

    Mutta kyllä meillekin
    Tuhansia jääpi,
    Kukkaromme kovemmin
    Silloin heläjääpi.

           6.

    Weljet, kyllä meillekin j.n.e.

_Miettinen_. Kas, hänpä vasta on kunnon mies. Woi, jos hän jo olisi
täällä! Ehkä teettäisi tykönäni uudet housut.

_Tikka_. Ja ostaisi pihatostani härkiä.

_Sopanen_. Ja puodistani Wuoksen lohta.

_Miettinen_. Minä, joka olen kaupungin vanhin ja raatimies, antaisin
kunnianosoitukseksi porvariston marssia hänen edessänsä.

_Tikka_. Ja minä härkäni ja mullikkani.

_Sopanen_. Ja minä kauppapalvelijani ja piikani.

    (Palveluspoika tulee takaisin.)

_Palveluspoika_. Tässä on sanomalehdet.

    (Kaikki kiiruhtavat hänen luoksensa.)

_Muutamat_. Hufvudstadin-bladi!

_Toiset_. Almenninki!

_Toiset_. Wirallinen Lehti!

_Miettinen_ (tempaisee kaikki sanomalehdet). No, noh! Emmehän voi
kaikki samalla kertaa lukea. Menkäämme ruokasaliin; minä luen teille,
niin voimme sitten asioista keskustella.

Kaikki. Se on oikein! Se on oikein!

    (Menevät kestikievarihuoneesen.)

_Tikka_, (joka huomaa Niilon, palaa takaisin). Kuulkaa, herra Heimo
kulta! Älkää suuttuko! Minä olen kovassa rahan pulassa. Olisiko teidän
mahdollista suorittaa tänäin antamani rätinki.

_Niilo_. Aivan mielelläni tahtoisin sen tehdä, mutta sanoa täytyy
vaikka hävettää, ettei minulla ole tällä hetkellä ollenkaan rahaa, vaan
minä odottelen vekseliä Helsingistä ja lähetin nyt juuri toverini
postikonttoriin kysymään tokko semmoista on jo tullut.

_Tikka_. Sepä on lysti kuulla! Suokaa kuitenkin anteeksi rohkeuteni,
vaan ajat ovat nykyään niin kovat. (Mennessänsä itsekseen.) Tuopa on
merkillinen mies! Ties Jumala, mitä hän täällä Käkisalmessa näin kauvan
tehnee. Luulenpa, ettei mahda hänen laitansa oikealla tiellä olla.


KOLMAS KOHTAUS.

    Niilo. Leena (puodin ovelia).

_Niilo_. Jos ei minun vekselini tänäin tule, niin en tiedä mitä tehnen
-- (Huomaa Leenan). Mutta tuossa on Leena. Kenties hän näkee minut.
Näinköhän menen hänen luoksensa. Tahdonpa kuitenkin vähän aikaa olla
etempänä.

    (Leena käypi, Niiloa huomaamatta, sukanneulonta kädessä,
    puodin ulkopuolella edes ja takaisin.)

_Leena_. (Laulaa säveleellä: Minä seisoin korkeella vuorella.)

              1.

    Kaunis neito, sä, joka katselet
    Ikkunastasi minuhun.
    Sekä lintuin laulua kuultelet,
    Käännät korvasi riemuhun!

              2.

    Älä noin sä kylm' ole ainiaan,
    Ole lempeä minullen,
    Mua laske, kultani, joutuisaan
    Sinun luoksesi sisällen.

              3.

    Miksi poika laulat tuon laulelon?
    Sekä miks pyrit luoksein noin?
    Kuules, kuules, kyll' ovi auki on,
    Minä sulle sen virkkaa voin.

              4.

    Sinun ensin tuntea täytyy tie,
    Kuule, niin minä neuvon sen:
    Mene tuonne kirkolle, siellä sie
    Sitten kolkuta ovelien.

              5.

    Mutta vaivaloinen on kirkkotie,
    Oi sä, neitoni armahin!
    Raput laske seinälle, että mie
    Sinun luoksesi pääsisin.

              6.

    Poika ei, sill' onpi mon' onneton
    Pudonnunna jo rapuilta,
    Mutta kirkonportti se varma on
    Sekä leveä astua.

_Niilo_ (läheten Leenaa). Hyvää päivää, kaunis neito!

_Leena_. Ai! tekö se olittekin?

_Niilo_. Ette suinkaan te ole vihoissanne siitä, että olen kuunnellut
teidän lauluanne? Sillä laululla on kaunis sävel. Minä olen kuullut
Kreetta Haapasalon laulavan sitä Helsingissä; vaan voin vakuuttaa, että
jokainen, joka on kuullut sen laulun teidän suustanne, sanoo samoin
kuin minäkin, teidän laulavan sitä paljoa suloisemmasti kuin hän.

_Leena_. En voinut haaveksiakaan, että niin taitava nuottien tuntija
oli lähellä minua; muuten en olisi ollenkaan laulanut.

_Niilo_. Mutta sanatkin minua ihastuttivat; ne ovat vallan uudet.

_Leena_. Uudet, sanotte te? Ei ne ole uudet.

_Niilo_. Ei ajatusten puoleen, mutta --

_Leena_. Kenties aikomuksenne onkin puhua isäni kanssa?

_Niilo_ (hämmästyksissään). Aivan niin; sehän minun aikomukseni olikin,
vaan saanenhan onnen puhella teidänkin kanssa?

_Leena_. Minä käsken hänen tulemaan ulos.

_Niilo_ (yksinään). Saakuri vieköön! Taas hän menee pois ja jättää
minun tavallisuuden mukaan isänsä kanssa loruamaan.


NELJÄS KOHTAUS.

    Niilo. Wiljakainen.

_Wiljakainen_. No, hyvää päivää, maisteri Heimo! Wielähän te olette
täällä Käkisalmessa. Suvaitsetteko mitä?

_Niilo_. Suvaitsenko mitä? Oi, teidän puodissanne on hyvin paljon
kaunista tavaraa, paljon, jota mieleni tekee!

_Wiljakainen_. Koko puotini on tarjolla. Mitä pitää olla? Pyöreääkö
hattua, vai silkkihattua? Wai kenties haluatte uusia kesälakkeja aivan
Pietarin muotia?

_Niilo_ (ajatuksissaan) Waan kuulkaa, osaatteko selittää arvoituksia?

_Wiljakainen_. Kyllä, jos vaan ne eivät ole aivan vaikeita.

_Niilo_. Saappa nähdä, näinköhön arvaatte mitä puodistanne kernaammin
haluaisin omakseni.

(Sävel: Flikka kaunis suloinen.)

            1.

    Akkunaan kun käännän pään --

_Wiljakainen_ (juoksee puotinsa akkunan luo, katsoo sisälle ja lausuu
jälkeen muistostansa).

    "Akkunaan hän kääntää pään" --

_Niilo_.

    Sieltä satun näkemään --

_Wiljakainen_ (lausuu jälkeen muistostansa).

    "Sieltä hatun näkee hän" --

_Niilo_.

    Mi on liljaa valkeampi,
    Muita kaunihin.

            2.

    Sill' on suuret silmät kans,
    Kullasta on kiehkurans,
    Järkeä ja ymmärrystä
    Ne ne verhoaa.

_Wiljakainen_.

    Herra, kyllä arvannen,
    Tänne kohta tuon mä sen.

(Menee puotiinsa.)

_Niilo_.

    Mitä hän nyt tarkoittaapi,
    En voi käsittää.

            4.

_Wiljakainen_ (tulee valkea hattu kädessä).

    Tässä, tässä nyt se on;
    Tää sai vasta palkinnon,
    Kun on liljaa valkeampi,
    Muita kaunihin.

            5.

(Näyttää hatun huokureikiä.)

    Sill' on suuret silmät kans.

(Näyttää keltaista hatunnauhaa.)

    Kullasta on kiehkurans.

(Panee hatun Niilon päähän.)

    Järkeä ja ymmärrystä
    Nyt se verhoaa.

_Niilo_ (ottaa hatun päästään ja katselee sitä.) Paha kyllä, että nuo
runolliset vertaukset sopivat samalla kertaa useampaan kappaleesen.

_Wiljakainen_. Mitä te nyt tarkoititte? Enkö minä ole oikein arvannut?
Kyllä kaiketi; sillä mahdotonta on erehtyä noin selvästä arvoituksesta.
Pitäkäätte vaan se hattu! Se kaunistaa teidät ja sopii päähänne,
niinkuin olisi mitan mukaan tehty.

    (Panee hatun jälleen Niilon päähän.)

_Niilo_. Niinkö luulette? (Wähän aikaa mietittyään, huoaten.) Waan mitä
se maksaa?

_Wiljakainen_. Kyllä se on vähintäin kolmenkymmenen markan arvoinen, ja
vaikka minun oma veljeni pyytäisi sitä, niin ei hänkään saisi
halvemmasta. Waan yhtä kaikki. Koska te olette minulta jo niin monta
hattua ostaneet, niin voittehan ikäänkuin tuttavuuden puoleen saada se
kahdestakymmenestä viidestä markasta; enhän minä viidestä markasta
välitä, kunhan vaan muuten hyvä kauppa syntyy.

_Niilo_. Katsokaa, minulla on tässä kahdenkymmenen markan seteli.
(Itsekseen.) Jumala paratkoon, lienee jo viimeinen! (Ääneensä.) Jos
myytte tuon hatun minulle tähän rahaan, niin ostan vielä senkin.

_Wiljakainen_. No, olkoon menneeksi tuon kauniin setelin vuoksi ja
sitten on hattu teidän. Tuhannen kiitoksia. Jos vielä edeskinpäin
tarvitsette apuani, niin kääntykää vaan puoleeni. (Tahtoo mennä, vaan
palaa takaisin.) Waan kuulkaa vielä sananen. Minun tapani ei ole olla
uteliasna, mutta suokaa anteeksi jos kysyn, mitä te oikeastaan niin
monella hatulla teette? Itse asia ei minuun kuulu, mutta mieleni tekee
niin kovin tietää.

_Niilo_. Mitä minä niillä teen? -- Minä ostan niitä sen tähden, että --
että -- että minä olen mielitehtoinen.

_Wiljakainen_ (hämmästyksissään). Wai herra on mielitehtoinen --

_Niilo_. Niin, minä mielin hattuja, se on, mieleni tekee hattuja.

_Wiljakainen_. Hattuja? Sekö se olikin vaan? -- Herra Jumala, löytyypä
noita mielitehtoisia monta sorttia. Mainittu sortti on kuitenkin
kaikista viattomia; se on aivan varmaa. -- No tuhansia kiitoksia,
jääkää terveeksi! (Itsekseen.) Hän on siis mielitehtoinen, se tahtoo
sanoa: mielipuolinen.

    (Menee.)

_Niilo_ (yksinään). Aika tuhmasti teinkin nyt. Jos ei vekseli tule,
niin olen mennyt mies.


WIIDES KOHTAUS.

    Niilo. Heikki.

_Heikki_ (katsoo ympärillensä). Minun toverini ei näytäkään olevan
täällä, mahtanee siis olla kammarissansa.

    (Tahtoo mennä kestikievarihuoneesen.)

_Niilo_. Heikki hoi! minnekkä matka?

_Heikki_. Herra Jumala! Sinäkö olitkin? Todellakaan en tuntenut sinua.
Mitäpäs nyt? Johan taas olet ostanut itsellesi uuden hatun.

_Niilo_. Onko sulla kirjettä?

_Heikki_. Kirjettä? Ei tuon enempää mitä kädessäni näet.

_Niilo_. Ei kirjettä! Ei vekseliä! Pahuus vieköön.

_Heikki_. Oletko taas ostanut hatun?

_Niilo_. Mitä se sinuun kuuluu?

_Heikki_ (pilkallisesti.) Minun täytyy sanoa, että se on hirveä tapa,
johon olet kiihkostunut. Kylläpä varoitetaan nuoria miehiä
kortinlyönnistä, juomisesta ja naisista, vaan unhotetaan sitä vastoin
varoittaa vaarallisimmasta himosta. Jospa minä jolloinkin tulisin
papiksi, niin saarnaisin seuraavalla tavalla: (saarnaten) Lyö korttia
niin paljon kuin mielesi tekee, juo niin paljon kuin mielesi tekee,
armastele niin paljon kuin mielesi tekee, vaan lupaa pyhästi vannoen,
(kovemmalla äänellä) ett'et osta useampaa kuin yksi hattu vuodessa.

_Niilo_. Waikka olen kovassa pulassa, niin en voi kuitenkaan olla
nauramatta. Luulenpa, että sä et ole oikein viisas.

_Heikki_. Niinhän aina rakastuneet ihmiset luulevat viisaista, kun
nämät antavat heille hyviä neuvoja. Ajattelepas, alku työn kaunistaa,
lopussa kiitos seisoo. Samoin himojenkin laita. Ensin ne kasvavat
huomaamatta, vaan sitten ne paisuvat niinkuin nuoskalumessa vierivä
lumipallo. Jos ei niitä jo ajassa tukehuteta, niin vievät ne päin
helvettiin, niinkuin tuo kirottu hattuinhimo on sinulle tekemäisillään.

(Laulaa säveleellä: Ei ole ajat, niinkuin oli ennen.)

                1.

    Harmiksi pistää alkavi jo mulle,
    Mikäpä viimeinkin lopuksi tullee.

                2.

    Hattuja meillä on jo kolmetoista,
    Seitsemän lakkia, tees tili noista!

                3.

    Kaikk' katukoirat pilkkaavat jo meitä.
    Hiitehen siis sinä hattusi heitä.

                4.

    Paljon myös niiden rahtipalkka maksaa,
    Kumpiko meistä sen suorittaa jaksaa.

                5.

    Parhain siis ollut oisi niittä olla,
    Kuin kiristupahan veloista tulla.

_Niilo_. En taida parempaa vastausta antaa saarnoihisi kuin seuraavan:

(Laulaa säveleellä: Wuonna kuusikymment' kuus).

            1.

    Etpä käsittää sä voi
    Sydämeni vaivaa, oi!
    Kun vaan puotiin katson ma,
    Mielein tekee hattuja.

            2.

    Kun näin eilen semmoisen,
    Katos rauha sydämen,
    Jos mä kävin, haastelin,
    Hattua vaan muistelin.

            3.

    Saakur soikoon, huudahdin,
    Se mun saada pitääkin!
    Waan kun ostetuks sen sain,
    Rauh' ei tullut rintahain.

            4.

    Tänäin juur, kun tahdoin ma
    Murhettani haihduttaa,
    Hatun näin tään valkoisen,
    Paisui vaiva sydämen.

            5.

    Näin nyt mietin: hattu tuo
    Mulle varman onnen suo,
    Kun se päätäin kaunistaa,
    Sydämein myös rauhoittaa.

            6.

    Saakur soikoon, huudahdin,
    Se mun saada pitääkin!
    Waan kun ostetuks sen sain,
    Rauh' ei tullut rintahain.

_Heikki_. Kas niin, johan nyt olet kovin syntiin paatunut! Enpä olisi
voinut luullakaan, sinun vielä niin pitkälle joutuneen. Nyt en enää
tahdokaan juurtaa sanojani sinuun, sillä kun himo on jo kerran niin
suureksi paisunut, että -- --

_Niilo_. Kyllä arvaan, mitä aiot sanoa.

_Heikki_. Mistä sen arvaat?

_Niilo_. Minä olen lukenut tuon saarnasi Granfeltin siveysopista. Kas,
tässä; (ottaa hatun päästänsä ja antaa sen hänelle) ota veikkoseni
tämäkin ja pane se toisten joukkoon ja käske pojan tuoda minulle
matkalakkini.

_Heikki_. Oh-hoh! Nyt meillä on jo kokonaista kolmetoista hattua. Kun
asetan ne kaikki päälletysten pöydälle, niin syntyypä niistä koko
tonttu; yksistään jo tämäkin voisi pimeässä peljästyttää ihmisen
kuoliaaksi.

    (Heikki menee.)


KUUDES KOHTAUS.

    Niilo yksinään.

_Niilo_. Sitä pahempi, että Heikki on oikeassa. Jopa alan hävetä. Eikä
olekaan mikään ihme, ettei Leena pidä minusta, kun näkee miten
narrimainen minä olen. Joka kerran kun menen puotiin, saadakseni
kohdata häntä, menee hän matkaansa ja jättää minun isänsä kanssa
puhelemaan. Näin jäätyäni pulaan, on minun täytynyt joka kerta ostaa
itselleni hattu, kun en ole rohennut oikeaa asiatani julkaista, sillä
enhän voi asiatta mennä vieraiden luo. Luultavasti nauraa Leena minua
siitä. Jos olisin miehuudella ja tarkoitukseni toteuttamiseen
turvautumalla itseäni käyttänyt, niin olisin varmaankin jo kauvan aikaa
sitten saanut tilaisuuden aukaista sydämeni hänelle, joutumattani
pilkan-alaiseksi näiden kaikkien hattujen ostamisesta. Waan rakkaus on
kummallinen sikiö; se syntyy sekä elää kahdella tavalla samalla kertaa.
Ajan huviksi se minussa syntyi, vaan kohtapa poltin itseni, ikäänkuin
perho, siinä liekissä, jonka ympärillä häärin. Ihmekö siis, että Leena
katsoo minuun samoilla silmin kuin ensi alussa tietämättä, ettei
rakkauteni enää olekaan pelkkää mairetta, mutta sydämeni hartainta
toivoa. Niin, niin! tästä silmänräpäyksestä alkaen tahdon muuttaa
tapani; ja vielä parempi olisi, jos minulle onnistuisi sammuttaa se
vähäinenkin lemmen liekki, jonka kenties olen häneen sytyttänyt.
Saakurin hatut! Pahuus vieköön, etten ole voinut olla rauhoillani!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Niilo. Tikka.

_Tikka_. Kuulkaa herra, rohkenenko kysyä, joko olette saaneet
vekselinne ja olisiko teidän mahdollista auttaa minua rahanpulasta?

_Niilo_. En, hyvä isäntä, en toden todellakaan ole sitä vielä saanut.

_Tikka_. Ettekö? Sepä nyt vasta oli saakeli! Ties Jumala, mitä minun
tulee tehdä. Tänäin täytyy minun maksaa suuri rahasumma tavaroista.
Olenpa mennyt mies, jos ette minua pulasta päästä. (Itkee.) Ah, herra
Heimo! Perkele vieköön, miten väärin te olette tehneet, kun olette
saattaneet minun miesparan tämmöiseen helvetinmoiseen piinaan.

_Niilo_. Woi, mikä onnettomuus! Nyt hän itkee! Hävetkäätte toki, herra
Tikka! Eihän miehen sovi itkeä noin vähänpätöisestä asiasta, akkojen
työtähän se on. Rahanne kyllä saatte, se on tietty se.

_Tikka_. Woipi olla mahdollista, mutta, saakuri vieköön, eipä olekaan
samaa, jos minä saan ne tänäin tahi vasta vuoden jälkeen. Näinköhän
kuitenkin voisitte antaa minulle edes jonkinmoista takausta.

_Niilo_. Mitä takausta minä voisin teille hankkia, koska olen umpi
vieras täällä kaupungissa? Paljoa helpompi on minun hankkia teille
rahaa, kuin takausta.

_Tikka_. Sitä parempi, maksakaa siis velkanne rahassa.

_Niilo_. Kyllä te saatte, sanon minä vielä kerran, vaan malttakaa toki
siksi, kunnes itse saan rahaa.

_Tikka_. Kas, sepä vasta oli lohdutusta se!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Niilo. Tikka. Heikki tulee, kantaen selässään kolmeatoista
    hattua ja seitsemää lakkia, jotka kaikki ovat sidotut
    kiehkuraksi yhteen lankaan.

_Heikki_. Niilo, tässä on matkalakkisi, jota halusit.

_Niilo_ (ottaa hatut). Mitä tämä nyt taas merkitsee?

_Heikki_. Herra Jumala! pitäähän meidän ajanhuviksemme tehdä tiliä
rikkauksistamme. Sentähden tahdon minä näyttää sinulle tätä kaunista,
uudenmoista kiehkuraa. Katsopas vaan, valkea hattu on keskellä, toiset
kaksitoista ikäänkuin apostolit sen ympärillä ja seitsemän lakkia
niiden välillä, niin että tämä kokonainen harakanpelotus olisi sitä
komeampi. Sääli vaan, ettei ne ole vanhain akkojen yömyssyjä.

_Tikka_. Mitä kummaa tämä merkitsee?

_Heikki_. Minä selitän sen teille. Kuulkaa isäntä, aikomuksemme on
ripustaa tämä koristus teidän huoneenne lakeen kynttiläkruunun
asemesta, koska teidän kammarinne näyttävät melkein kaikki olevan
jotensakin tyhjät huonekaluista.

_Niilo_ (puoliääneensä Tikalle). Näettehän, onhan minulla koko joukko
hattumaakarinteoksia. Sitä paitsi olen keksinyt itse uudenmuotisen
hatun, vaan se ei tähän kuulu; pää-asia on, että nuo hatut ovat kaikki
minun omani. Te pyysitte taanoin takausta ruuasta ja kortteerista. Minä
annan teille nämät hatut. Sen te kyllä hyvin käsitätte, että ne
maksavat paljoa enemmän koin mitä minä olen teille rätinkinne mukaan
velkaa. Tässä on kolmetoista hattua ja seitsemän lakkia; lukekaatte! --
No, mitä arvelette? -- Wai tahdotteko ostaa ne minulta, niin sitten
suoritan teille velkani.

20

_Tikka_. Oikein on; kolmetoista hattua ja seitsemän lakkia, kaikki
aivan uusia, ikäänkuin hattumaakarin puodista vasta lähteneitä. Waan en
minä niitä juuri ostaa tahdo, sillä Jumal' auta en tiedä minne ne
panisin. Mutta pantiksi, takaukseksi, kas, se toiselta korvaan soi.
Silloin otan ne kiitollisuudella vastaan ja talletan kunnes vekselinne
saatte.

_Niilo_. Minusta olisi parempi, jos te ne ostaisitte.

_Tikka_. Kyllähän siitä vielä ehdimme tarkemmin puhua.

_Niilo_. Herra kestikievari! Ottakaa siis nämät hatut ja viekää ne
huoneesenne.

_Heikki_. Mitkä syntiin viettää ihmisraukkaa, hitto ne viimein suuhunsa
haukkaa.

(Lauletaan kuin: Janon juoma sammuttaa.)

            1.

_Tikka_.

    Kiittää nöyrimmästi saan.
    Älkää vihastuko vaan
    Minuun raukkahan!
    Weijareita täällä käy,
    Joill' ei sivistystä näy
    Juuri olevan.

            2.

_Niilo_.

    Teill' on oikein, kyllä saa
    Nyky-aikaan kavattaa
    Joka ihminen;
    Muuten helpost' tapahtua,
    Ettei ruokaa ees saa suu.

_Tikka_.

    Oikein puhutten.

            3.

_Heikki_ (Niilolle).

    Hattujoukon kummoisen
    Söimme hintaan kalliisen!
    Synti on se suur.
    Saanko hälle sanoa:
    "Kiitoksia ruuasta",
    Waikk' ei kestäs juur.

            4.

_Niilo_ ja Heikki (Tikalle).

    Hattujoukon kummoisen
    Söimme hintaan kalliisen!
    Synti on se suur.
    Saamme teille sanoa:
    Kiitoksia ruuasta.

_Tikka_.

    Kiittämist' ei juur.

(Hän aukaisee oven Niilolle ja Heikille, jotka menevät sisään.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Tikka. Renki (kirje kädessä). Sopanen.

_Renki_ (kovin hengistyksissään). Herra kauppias Ilja Jaakkovitsa
Sopanen! Ilja Jaakkovitsa Sopanen! eikö hän ole täällä.

_Tikka_. Mikä hätä nyt?

_Renki_. Postin kanssa on tullut kirje herra kauppias Ilja Jaakkovitsa
Sopaselle ja sillä on kiiru. Hänen rouvansa, Repekka Jaakkovitsa,
sanoi, että hän on täällä.

_Tikka_. Kyllä hän on täällä. Anna kirje minulle, niin minä vien sen
kiireemmiten hänelle.

_Renki_. En tohdi, sillä minun itseni täytyy se antaa hänelle.

_Tikka_ (Huutaa ravintolaan). Ilja Jaakkovits! täällä on yksi mies,
joka tahtoo puhua teidän kanssanne.

    (Sopanen tulee.)

_Renki_. Saan sanoa paljon terveisiä rouvalta ja tässä on teille kirje,
joka juuri nyt postin kanssa tuli.

_Tikka_. Näinköhän tuo sanoma tuonee mulle ravintolan vieraita?

_Sopanen_. Sano rouvalle terveisiä paljon ja että minä tulen
illalliseksi kotiin.

_Tikka_. No, mitähän tuossa kirjeessä nyt on?

_Sopanen_ (lukee). "Korkiast kunnioitettu herra Ilja Jaakkovits
Sopanen, Rehellinen ja kuulusa kupietsa Käksalmes; _swojei rukuu_", se
on suomeksi, hänen omaan käteensä, eikä kenenkään muun; "_skooro,
skooro_", se tahtoo sanoa, oikein välein. (Aukaisee kirjeen.)
"Systerpek heinäkuun 1 päivä." -- Ah, se on kirjeenvaihtajaltani
Systerpekistä. Hän kirjoittaa minulle aina tärkeimmät uutiset sieltä.
(Lukee itsekseen.) Herra Jumala, mitä näen! Auttakaa! auttakaa, minua
pyörryttää! Minä kuolen!

    (Hän on lankeamassa maahan, Tikka ottaa kiinni ja
    vie hänet penkille kestikievarihuoneen vierellä.)

_Tikka_. Woi Jumalani! tähän tarvitaan kiiruisaa apua!

    (Töytää hattumaakariu ovelle ja huutaa sisälle.)

Hajuvettä! hajuvettä! Wälskäri! Wälskäri! -- Ah, toden totta, nytpä
erhetyin pelkästä peljästymisestä. (Huutaa omasta ovestaan sisälle.)
Hajuvettä! Wälskäri! Wäliin! Ilja Jaakkovits laulaa viimeistä
virttänsä.


KUUDES KOHTAUS.

    Entiset. Wiljakainen. Miettinen. Ravintolanvieraita ja
    palvelijoita. Miettisellä on vielä sanomalehti kädessä.

_Kaikki_. Mitä nyt? mitä nyt?

_Tikka_. Hajuvettä! Hajuvettä!

    (Palvelijat juoksevat sinne tänne.)

_Sopanen_ (alkaa tointua). En minä tahdo hajuvettä. Antakaa minulle
ryyppy viinaa, se on paljoa parempi.

_Tikka_. Tuokaa kuminaviinaa! Ei, tuokaa tavallista paloviinaa!

    (Sopaselle tuodaan ryyppy viinaa.)

_Sopanen_ (juotuansa). Ah, kuinka se helpotti!

    (Nousee.)

_Miettinen_. Oletteko saaneet pahoja sanomia?

_Tikka_. Minä otan osaa suruunne.

_Sopanen_. Ei, ei sinnepäinkään. Minä pyörryin vaan pelkästä ilosta.

_Kaikki_. Ilostako?

_Sopanen_ (mieleltään liikutettuna). Oi, ystävä kullat! Miten
saattaisin virkkaa teille tunteeni? Enhän voi puhuakaan!
Ko-ko-ko-ko-komersiraati Petrovitsa tulee Käkisalmeen.

_Kaikki_. Tuleeko?

_Sopanen_. Hä-hä-hä-hän e-ei tule.

_Kaikki_. Eikö?

_Sopanen_. Hän o-o-o-on jo tullut.

_Kaikki_. Onko mahdollista?

_Sopanen_ (antaa Tikalle kirjeen). Lukekaa itse, Kaarl Ivaanovitsa;
minä olen niin pyörryksissä, etten ainoatakaan puustainta tunne.

_Tikka_. "Ässä", y sanoo y; s, y, s, syster; p sanoo p, e, k; syster
pekko. Lukekaa te Matvei Jekaterinovitsa. Kyllähän minäkin lukea
osaisin, vaan en enää rillittä näe.

_Miettinen_ (lukee.) "Systerpek heinäkuun 1 päivä. Korkiast
kunnioitettavaine herra kupietsa. Nyt mie lähestyn pännää ja läkkii,
jolla saan kiruttaa et yhtä tärkiä kui suurki uutine on ilmestynt. Mie
saan ilmottaa et komersiraato Petrovitsa on tult ja lähtöö täs
silmäräpäykses Käksalmee, mis hää ottaa korttierii Kaarl Iwanovitsan
luona."

_Tikka_. Minun luonani! Mitä kuulen minä?

_Miettinen_ (jatkaa lukua). "Hää, näättähä työ, kulkoo maata myöten,
minkä perustuksen syy on se, ettei massina voi kannattaa nii paljo
kultaa ja hopiaa, ku hänel on keral, kosk yhen posthevosen pittää
juossa 40 kertaa ies takasii. Hää reisuaa Sallaa ja vaik hää ei oo
tahtont ilmottaa issiää, nii on hää kuiteki tult tunnetuks siit
kultakasast ja erinomaisest antamisestaa, mil hää antaa joka paikas
kultaa. Ei hää oo antant köyhil, mut hää auttaa hantvärkkärilöitä,
kupetsii, keskievariloita ja kaikkii sil taval, et hää maksaa paljo
enemmä ku mitä maksaa. Nii esmerkiks anto hää kymmenä kolikkoo yhest
vuraskust."

_Wiljakainen_. Saakuri soi, jospa olisi sen minulta ostanut.

_Miettinen_ (jatkaa lukua). "-- ja tääl Systerpekis polttiniekan
veslasist, kuha sai vaan Rajajoon vettä, vaik sekkii olj sekasta ja
mutasta. Hää ilossi meit läsnä-olollaa vaa puolj tuntii, paha kyl; ja
vaik hää tulj keskel päivää, nii ei kuitekaa savotan ikkunois olt
kynttilöitä, sil kosk ei olt pimiä, nii ei myö tahottu tehhä hänel
liminatsii; hää tuljki niiku harakka, ettei kukkaa tietänt, kävel ja
katsel, jaa-ab, mie voi sannoo, niiku harakka, ja viel sukkelammii läks
hää pois, mie voi sannoo, niiku haukka kananpojan perrää. Miul ei oo
aikaa ennää kiruttaa teil, mie vaa tahoin suurimas kiiruuves tää kautta
ilmottaa teil, et komersiraato Petrovitsa tulloo Käksalmee. Pyyetään
suurimal nöyryyvel antamaa anteiks, ettei kirutushiekka oo kuivant ja
et kirutusläkki, jota sen pääl kaasin, on viel märkää" -- (katsoo
tarkemmin kirjettä) eihän tässä näy hiekkaa olevankaan ja puustaimet
ovat kuitenkin jo kuivat ja selvät -- (lukee) "mut miu pittää laittaa
se nii kostian ku se on. Ei mittää muuta täl kertaa ku paljo terveisii;
sitä toivottaa teil teijän liukas pismoiniekka Antrei Simenowitsa,
Prikassikan pomosniekka Systerpekin savotas." -- No ystäväni, mitä itse
asiasta arvelette?

_Tikka_. Komersiraati tahtoo tulla minun luokseni kortteriin! Ja minä,
kolhopää, en ole voinut tuota aavistaakaan. Nopeaan! Joutuun! Laittakaa
kaikki kuntoon! Siivotkaa huoneet komersiraatia varten, jopa herra
Heimonkin huone; hän voipi siksi ajaksi muuttaa kyökkiin. Minä itse
asun sillä ajalla vaikka kananhäkissä, tai navetassa, tai missä
tahansa. Joutuun, joutuun! ei ole aikaa joutilaisna virua. Nytpä
juolahti hyvin tärkeä seikka mieleeni! Pankaa kynttilöitä kaikille
ikkunoille palamaan; me tahdomme ottaa häntä vastaan komeammin kuin
Systerpekkiläiset. Kuolkaa, Iivana Mihailovitsa, teidänkin pitää panna
pari kolme kynttilää hattujen sijaan ikkunalle. Joutuun, joutuun!

    (Wieraat ja palvelijat menevät.)

_Miettinen_. Lähdenpä kiirummiten kotiin pukeumaan raatimiehen
virkapukuuni. Jospa soitattaisin avissionikelloa kaduilla, niin kenties
ehtisin vielä saada porvariston kokoon ennenkuin hän tulee. Ehkä lienee
kuitenkin parempi, jos kokoon itse kaikki ne, jotka kadulla kohtaan.

    (Menee.)

_Sopanen_. Woi, ottakaa minut mukaanne! Taluttakaa minua! Tuskin voin
enää jaloillani pysyä, sitä vähemmin avutta kotiin saakka käydä.

    (Menee.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Tikka. Wiljakainen. Heimo ja hänen Ajorenkinsä, joka kantaa
    matkatakkia ja vähäistä matkalaukkua.

_Heimo_. Tässäkö kestikievarihuone on?

_Renki_. Siinä se on, ja tuossapa näyttää itse isäntäkin olevan.

_Heimo_. Woisinko saada hyyrylle yhden kammarin, herra isäntä?

_Tikka_. Kammarinko? -- Kuka te olette?

_Heimo_. Mitä se teihin tulee? Minä olen, niinkuin näette,
matkustavainen Helsingistä, ja tahdon kestikievarista huonetta.

_Tikka_. Wai niin! mutta älkää pahaksi panko, minulla ei ole tilaa;
koko huoneeni olen hyyrännyt eräälle korkeasukuiselle matkustavaiselle,
jota juuri tällä silmänräpäyksellä odotetaan tänne tulevaksi.

_Heimo_. Niin vain! minun tulee siis palata takaisin. Waan saanko
kysyä, kuka se korkeasukuinen matkustavainen on, jollei hän vaan kulje
nimeänsä ilmoittamatta?

_Tikka_. Kyllä hän niin tekee, mutta meidän kesken puhuttu, hän on
komersiraati Wasili Petravitsa.

_Heimo_. Mitä hänellä täällä on tekemistä?

_Tikka_. Suokaa anteeksi, mutta kylläpä näytättekin olevan vasta
syntynyt vasikka! Ettekö edes Moskovan Wietomostia lue? Ha, ha, ha!
Kuin tuhmat nuo Helsinkiläiset ovatkin. Ha, ha, ha!

_Heimo_. Mutta saanko luvan kysyä, asuuko huoneissanne eräs Niilo Heimo
niminen herra Helsingistä?

_Tikka_. Sitä pahempi, sillä hän täyttää vaan kammarini ilman mitään
hyötyä minulle näin kovina aikoina. Kunpahan vaan maksaisi minulle
rätinkinsä, niin saisi mennä vaikka männikköön. Waan eihän minulla ole
aikaa tässä teidän kanssa maksutta lörpötellä. Hyvästi te näsäviisas
Helsinkiläinen!

    (Menee.)

_Wiljakainen_. Kuulkaa herra, kyllä se on aivan totta mitä hän puhui.
Me olemme saaneet sanoman hänen tulostansa. Hän on ostanut matkallansa
lakin ja maksanut siitä kymmenen ruplaa. Minun täytyy tosiaankin mennä
puotiini ja panna kaikki hatut järjestykseen, kenties hän ostaa minulta
semmoisen.

    (Aikoo mennä.)

_Heimo_. Jumala ties, mitkä pidot täällä syntynevätkään.
(Wiljakaiselle.) Kuulkaapa pari sanaa, ennenkuin menette pois.
Olisitteko niin hyvä ja sanoisitte minulle mistä täällä kaupungissa
saisin kortteerin?

_Wiljakainen_. Täällä ei ole muuta sosieteettihuonetta kuin
kestikievari. Waan kuulkaa, jos tahdotte tulla minun katokseni alle,
niin kyllähän hyvä sopu tilaa antaa.

_Heimo_. Aivan mielelläni, vaan sallikaa minun sitten palkita vaivanne.

_Wiljakainen_. No, kyllähän siitä sitten sovimme. (Rengille.) Wie
herran kapineet sisään! (Renki menee sisälle.) Olkaa niin hyvä ja
odotelkaa hetkisen aikaa puodissani, niin on kammari kohta valmis.
(Huutaa): Leena!

_Heimo_. Kiitoksia paljon! Ehkä minä istun tässä penkillä niin kauvan.

    (Istahtaa puodin vierellä olevalle penkille.)

_Wiljakainen_. Miten vaan itse tahdotte. (Huutaa): Leena!

    (Menee puntiinsa. Renki tulee sieltä takaisin ja lähtee pois.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    Heimo yksinään.

_Heimo_ (nousee penkiltä ja tulee kuulijoita lähemmä). Siis asuu minun
veljeni poika tuossa eikä ole maksanut hyyriänsä. Sanotaanpa: kellä on
paljon lapsia, sillä on murhettakin; vaan yhtä hyvin voisi sanoa, kellä
on veljen poikia, sillä pitää oleman hyvä kukkarokin. Niilon kirje on
tehnyt minut hyvin levottomaksi; sentähdenpä arvelin, ehkä olisi
parempi, jos itse lähtisin matkaan hänen tilaansa tiedustelemaan. Ja
sen olenkin nyt tehnyt. Hän kirjoittaa rakastuneensa erääsen neitoon ja
tämän tähden tuhlanneensa kaikki matkarahat, mutta hän ei virka mitään
siitä, mihin tarpeisin hän on ne tuhlannut ja kuka hänen hempukansa on.
Minun itseni täytyy kaikkea tuota omin silmin nähdä.

(Sävel: Kesäkuulla lämpimällä.)

              1.

    Setäin unhottaneen luullaan, trallala
    Niinkuin sanottavan kuullaan, trallala
    Sen, ett' hekin riemuin joi,
    Lemmetärtä jumaloi, trallala.

              2.

    Wanhoiks pojiks tultuansa,
    Kieltävät he nuorta kansaa
    Nauttimasta pulloistaan,
    Lempimästä toisiaan.

              3.

    Olen setä toisellainen,
    Hyvin muistan, kun mä vainen
    Jouduin lemmen pauloihin,
    Pyörrypäisnä kuljeksin.

              4.

    En sit' aikaa tahdo kiittää,
    Sen vuoks aion rakkaat liittää.
    Setä olen mimmoinen,
    Kyllä loppu näyttää sen. Trallala.

Waan mikä kummallinen ukon könttyrä tuolla tulee? Luulenpa, totta
Jumal' auta, että tuo Petrovitsalainen komediia jo alkaa.


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    Heimo. Wasili Petrovitsa, hopeahetuleinen nuttu päällä,
    oksainen katajasauva kädessä ja naisten yömyssy päässä.

_Wasili_ (pudistaa sauvaa kulissien taakse.) A kah! kyllähän miä,
tottaah Jumalait, teillen kunnoh kyytii näytään, soatanan
katuuhkoiraat! Ettenköpähän työ, sen rumahiset, soata hiljahisen miehen
käytää rauhaas. -- Ahpa, pyhä veli, näinköpähän tahtoisiit minuul
ollaah avuullinen. Noipa katuuhkoiraat viskoivat heposen kakaroit mua
vasten kuonoo.

[Kun Laukkuryssät Suomalaisten keskuudessa eivät koskaan puhu omaa
kielimurrettansa, vaan melskaavat tavallista suomea sekoittaen kaikkia
murteita yhteen, niin olemme tässäkin tehneet samoin katsomatta siihen,
ettei semmoinen kirjoitustapa näytelmissä ole esteetillistä.]

_Heimo_. Mitä? Näenkö oikein? Olethan Wasili Petrovitsa Aunuksesta!

_Wasili_. Kutama? Olooko taa mahoollist? Oloottenkohan hierraah Heimoo
Hielsinkist, jonkapa kanssah soan pakissa muuan kunniaan sanah? A kas,
olommapahan myö usehin kauppoa tehnehet keskenäämmä.

_Heimo_. Ja jos oikein muistan, niin on minun vielä kymmenen ruplaa
sinulta saamista.

_Wasili_. Kah pustekkii; kyllähpähän työ nyt muistaatten toin aivaan
vääriin.

_Heimo_. Enpä ollenkaan, sillä onhan minulla velkakirja.

_Wasili_. Seälipähän mua! Kustapahan miä nyt noi tienkaat ottaisim. A
kas oloonhan markaaton miesi. Eipä minuul oo penniikänä. Kah, kaikki
oloo männyh.

_Heimo_. No, mitä sinulla sitten täällä on tekemistä?

_Wasili_. A Herraah Jumalaa! Wieläpähän miä tahtoon muuan kertah
Pitterii nähtää, ennenköpähän kuoloo, as jospahan siellää olis
mahoollist soataa viel parkymmentö markkoa. Oloonpahan käynyh jalvoin
taat pitkeä matkoa hamast Arinkankelist soakka Sortahvalaan kaut ja
poikkeisiin tänneh Käkihsalmieen; Jumalait, kah, oloopahan toi aivan
tottah. Moallapa miä tein kauppoa taloonpoikiin kanssah, jotkapa olooh
mua kohtoan kuvaat mieheet, jopahan tavasta piilottuivat mua, kuinpa
nimitmiesi tuli läheellen taloo, niinkuin esmierkiiks Joakkimoas.
Taloon tytyillen kaupihtiin miä toas nuppiniekloi i vanhoillen
mutsuillen markkulmii, kanviärttii, jernastestamenttii, soatanan
pierkoa, neuluu, naskalii, turkinpippurii i nuin etespiein.

_Heimo_. Taisitpa tehdä hyviäkin kauppoja?

_Wasili_. Luuliinpahan, kuin partaan syyhys, kaupaat rotsii, a kuin ei
rotsinutkana. Huonoot kaupaat sain. Enpähän petakkoakana oo soanuh.
Hiitoolassapa mua ryöstettihin, kaikkipa laukku vietihin.

_Heimo_. Waan mitä tuo pukusi merkitsee?

_Wasili_. Kiessuus mua varjelkuon voan ei ketäkänä muitaa; kas,
kaikkipahan vanhaat voatteheet ovat poisi ryösteetyt. Taanpa jentriikän
ostiin Pitteris olessan ereält komentiialt, joka suurehes
tiaahteris siellää sanoi olleheen poliismaisteri "Revissuori"
tiaahterikappalehtaas, jossapa näytetäh kutenpa virkaamieheet ottoavat
lahjoi vastahan.

_Heimo_. Käypikö poliisimestarikin siellä naisten yömyssy päässä?

_Wasili_. A piäppähän suus kiini, kas miäpä tuimiistuun! Niäs, ilmaa
puhaalti lakkiin, minuun istuessan taloonpoiaan rattahil. Toipahan oli
rumaah ilmati i olipa lakkiin uus, kunka juur olin miä Sortahvalaasta
ostaanu. Ah, voinenpahan miä vannoo teillen, ettäpä minuul olooh
tapahtuunu paljon kovii onnii taal perkeleheen matkaal; noistpa voisih
syntyvä kokoh kirjaa. Kuuleppahan, pyhä veli, jospa korvaanneh sitämä
siiteä, kas, miäpä kerroon teillen kaikki, koin kerroonkin.

(Lauletaan kuin: Jussi meni kaupunkiin.)

              1.

    Hiitolahan sammoisiin
    I mieliin, kieliin hoastoin,
    Piruun pierkoa kaupihtiin,
    I mutsuilt tienkaat roastoin.
         Taloonmies,
         Sorttah ties!
    Pihkaaks pierkaan keksih;
    Tuimiistuip' heän, Herrah Kies!
    Taast niin tuliseksih.

              2.

    Kylläh koitiin selitteä:
    Olooh köyhii vuosii,
    Piruu myös syö jäkeleä,
    On pierkai toistaa kuosii.
         A kas, heän
         Syömesseän
    Kostoo mullen kantoi,
    Nimitmieheel kielimeän
    Mutsuns juossaa antoi.

              3.

    A kun yölläh roikkosiin,
    Tul nimitmiesi luoksi,
    Miä kun juurih heräisiin,
    Niin laukkuun luo toi juoksi.
         Rauhaassain
         Rahillain
    Lojuin taahan asti,
    Kaapasinpa karkkuun vain
    Oikein nupiasti.

              4.

    Juoksiin mehteän nupijoan
    Miä ilki-alastonnah,
    Peällän olih särkki voan
    Muut kaikki sai toi konnah,
         Onneksem
         Kanssan vein
    Höysyt i taan takin;
    Miä kun siitten mattoa tein,
    Tuulispie vei lakin.

              5.

_Heimo_.

    Onnes kova ollut on,
    Käyt kovin sääliks mulle.
    Kun nyt olet lakiton.
    Niin hattu hanki sulle.
         Niitä saa,
         Näen ma,
    Hattumaakarilta.
    Hattu pukus kaunistaa,
    Näytät bojarilta.

              6.

_Wasili_.

    Kah, kunp' ei oo penn',
    Niin kuk toin ostoa jaksaa.

_Heimo_.

    Siitä mitä vaatii hän,
    Sen tahdon minä maksaa.

_Wasili_.

         Walheet lie?

_Heimo_.

         Tästä sie
    Saat kakskymment' markkaa

_Wasili_.

    Kuvaan mies heän, soakulj vie!
    Auttoa Wasil parkkaa.

A kas, toi herraah oloo aikaa molotsaa, a heän on molotsaa. Woan
kuulkoattenpahan, kunhan uotaatten kotvaasen aikoa, kylläpähän miä
vielää muistaan.

_Heimo_. Suorittaako muistat? Sitä en juuri luule.

_Wasili_. A kuin muistaan.

_Heimo_. Mitäpä tuosta. Mutta oletko ennen ollut Käkisalmessa?

_Wasili_. Enpähän miä taal oo milloonkana olluh, enpä maisin enkä
vesimatkoin, kuinpahan en tahtoo sekota massinoihik, koskahpa höyryy
oloo kuni ruuvinvoimaah, i soattah tärähtykseel särehteä ilmahan.

_Heimo_. No, koska et ennen ole täällä ollut, niin näet jotain kummaa.
Sinä tulet näkemään kuinka kohteliaasti kaupunkilaiset tulevat sinua
ottamaan vastaan, niin kohteliaasti, ettei koskaan ole sinulle vielä
semmoista tapahtunut.

_Wasili_. Taivahinen Herraah mua varjelkuon. Kutama toi tahtoop sanoo?

_Heimo_. Sinä siis et ollenkaan näy tietävän, kuinka kovin mieltyneet
tämän kaupungin asukkaat ovat sinun suuren isänmaasi kansaan!

_Wasili_. Kah, kutama työ minuul pakitsetten?

_Heimo_. Kylläpä kohta olet sen näkevä. Jos täällä ammutaan kanuunilla,
niin tapahtuu se sinun kunniaksesi.

_Wasili_. A kuin en siitääh sitämä sortti! Kas, miäpä varoon kalunan
ampuumist.

_Heimo_. Jos kaupunki tulee tulilla valaistuksi, jos sinua kummarretaan
j.n.e., niin älä siitä ole ihmeissäsikään, sillä kaupunkilaiset tekevät
sitä, jos ei juuri miksikään raha-ansioksi sinulle, niin kuitenkin
sinun kunniaksesi.

_Wasili_. Ah, Herraah Kiesus siunaatkuon; kutenpahan nyt silmät oloo
keäntynyh? Kah, muutaamis seuvuis oloo rahavas tahtoonuh mua hirtehen
roikkumahan hilataa, a taalla....

_Heimo_. Waiti nyt! Minä kuulen kansaa tulevan. Minä en voi sinulle
enempää puhua. Älä ole minua tuntevinasi, minä en myöskään ole sinua
tuntevinani.

_Wasili_. A kah, pyhä veli, äläppähän jätaä mua! Jopahan mua tärisytteä
toi kunniah-iloo. Herraah kultaa, kuulkoappahan muuan pakinah. Kun
eihän voan toi olis loihoonkonstii. Kah, kukapaha ties loihtuuvat mua
karjunks.

_Heimo_. Ole huoleti ja luota minun apuuni, jos tämmöistä tulet
tarvitsemaan.

    (Menee hattumaakarin puotiin.)

_Wasili_. A kas, heänpä jo oloo pois. Kutama tuloo minuun tehtää? Noh,
oloopahan heän kuvaan mies, eipä heän minuul pahoa suo. Woinenpahan,
kah, siitääh komentiiaa siis hamahan loppuhun soakka, ehkäpä tuost
hyvöö rotsii.


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    Wasili. Miettinen, puettuna vanhaan raatimiehen virkapukuun.
    Sopanen, pitkä venäläisen kauppiaan kauhtana päällä ynnä
    muutenkin hyvin eriskummaisessa puvussa.

_Sopanen_. Minä voin tehdä pyhimmän valan siihen, että hän on jo tullut
ja seisoo tuossa.

_Miettinen_. Ei siinä enää ole epäilemistäkään; kaikki tunnusmerkit sen
todistavat, niinkuin tuo hopeahetuleinen takki ja niin edespäin.

_Sopanen_. Johan minä sen sanoin teille, Matvei Jekaterinovitsa.

_Miettinen_. Puhukaamme nyt hänelle Wenäjän kieltä.

_Wasili_ (itsekseen). A kah, nytpähän pauhkahtoa.

    (Sopanen ja Miettinen kumartavat syvästi etempänä, Wasili
    nyökäyttää heille päätänsä epäilevällä katsannolla.)

_Miettinen_. Trastuitte vascha plahorootie!

_Sopanen_ (erikseen Miettiselle). Se on väärin; pitää sanoman näin:
(Wasilille) Traisalaitte vassa siantelstvo, komersiraato Wasiili
Petroovits!

_Wasili_ (itsekseen). Soakelih vie! Kah, nytpähän hyö oloo jo tehnehet
minuun kommersiroaliks.

_Sopanen_. Wui otsen toprii tselovekka kak prislii knam.

_Miettinen_ (erikseen Sopaselle). Se on vallan hulluinpäin, pitää
sanoman näin: (Wasilille) Wui, je trona palkka, polssoi molotsa kak
raatovalsas -- -- (erikseen Sopaselle korvantausta raapien) Kuin se on
Wenäjäksi, kunnioitatte meitä läsnä-olollanne?

_Wasili_. A pakiskoattenpahan voan Suomeen kielt, kylläh miä tuot
ymmäärrän i taijanpahan ihtekin pakistaah sitämä parahint Suomee,
kutama Helsinkiin herraat pakitsoovat.

_Sopanen_. Onko mahdollista?

_Miettinen_. Se on meille suuri kunnia; vaan saanko nöyrimmän kunnian
kysyä, mistä teidän ylhäisyytenne on oppinut niin selvää Suomea
puhumaan?

_Wasili_. A kas, pyhäät veljeet! oloonpahan lukenuh Suomee tuost
Wiraallisest Lehteest i siinääpähän olookin sitämä parahint Snomee;
senpää vuoksihan sen nimih olookin Suomaalainen Wiraallinen Lehtii.

_Miettinen_. Herra komersiraadilla mahtanee olla niin terävä pää, kuin
tahkottu kirves.

_Sopanen_. Me luulemme, että teidän ekselensinne on täytynyt matkustaa
maata myöten Moskovasta saakka. Taisi olla ikävä matka!

_Wasili_ (itsekseen). Luuleenpahan, totta Kiesavit, ettäpähän hyö
luuloo minuun olovan Muskovast; tuon mainioon rikkahan kommersiroalin,
minuun kaimoan, Wasili Petroovitsaan. A kah, olokuonpahan toi nuin i
näin. (Ääneensä). Mukihin mänih.

_Sopanen_. Waan miksi teidän ylhäisyytenne seisoo tässä kadulla? Ettekö
tahdo astua sisälle tuohon seurahuoneesemme?

_Miettinen_. Koko tuo huone on teitä varten.

_Wasili_. A kutama? kokoh huonee?

_Miettinen_. Niin, herra komersiraati!

_Wasili_. Kah, oloopahan toi somah huonee.

_Sopanen_. Olkaa niin hyvä ja astukaa sisällen.

_Wasili_. Ah, pyhäät veljeet, uottakoattenpahan kotvaasen aikoa. Kas
minuunpa tuloo männääh hattuhmoakarihin hattuuh ostamahan.

_Miettinen_. Hoi, mestari Iivan Mihailovits! mestari Iivana
Mihailovitsa!

_Sopanen_. Komersiraati tahtoo ostaa itsellensä hatun.


VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    Miettinen. Wiljakainen, Sopanen.

_Wiljakainen_. Teidän kaikista kaikkein nöyrin palvelijanne! Mikä suuri
kunnia minun vähäiselle huoneelleni! Suvaitseeko teidän ekselensinne
tunkeutua armosta minun puotiini. (Itsekseen.) Woin pyhimmän valan
tehdä siihen, että kymmenen ruplaa on kohta minun taskussani. (Wasili
menee sisälle, Wiljakainen seuraa jäljessä.)

_Miettinen_. Antakaamme nyt tieto hänen tulostansa Kaarl Ivanovitsalle.

_Sopanen_. Hiin, hyvin välein, välein!

_Molemmat_ (huutavat). Kaarl Ivanovits! Kaarl Ivanovits!


KUUDESTOISTA KOHTAUS.

    Miettinen. Sopanen. Tikka, hyvin kaitahihainen, vanhanaikainen
    hännystakki päällä, pöytäliina käsivarrella ja muutenkin
    eriskummaisesti puettuna.

_Tikka_. Mitä, nyt? Onko hän tullut?

_Sopanen_. Hiin, totta Jumal' auta, onkin, ja te ette ole olleet häntä
vastaan ottamassa.

_Tikka_. Mitä ihmeitä! Missä hän on?

_Miettinen_. Olkaa vaan levollinen; hän on mennyt Kaarl Ivanovitsalta
ostamaan itsellensä uuden hatun.

_Tikka_. Onko mahdollista! (Huutaa.) Kuulkaa sen perkeleet! Laittakaa
kaikki valmiiksi! Pankaa sianläskiä hapankaalin sekaan! Ja kun minä
annan merkin, niin soittakaa säkkipilliä!

_Miettinen_. Minä ja Ilja Jaakkovitsa olimme ensimäiset häntä vastaan
ottamassa. Me saamme varmaankin Yrjänän ristin, jonka hän meille
palkkioksi toimittaa.

_Sopanen_. Tahi priljantisen nuuskatoosan kultarahaa täynnä.

_Miettinen_. Tai kumminkin hyviä silmäneuloja täynnä.

_Sopanen_. Aina teidän puheistanne huomaa, että te olette räätäli. Kun
teillä on raatimiehen virkanuttu päällä, niin teidän tulee unhottaa
koko räätälin ammatti.

_Tikka_. No, mimmoinen hän on puhutella!

_Sopanen_. Hyvin armollinen!

_Miettinen_. Hän on komersiraadeista parhainta sorttia. Parhain ihminen
mitä maailmassa löytyy.

_Sopanen_. Ja hän puhuu Suomea...

_Miettinen_. Kenties paremmin kuin me Wenättä.

_Tikka_. Hiljaan! hän tulee!

_Miettinen_ (komennoi huutaen). Ottakaa vaari! Rivi-hin!

    (Asettuvat juhlallisesti riviin ravintolanhuoneen eteen.)


SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

    Entiset. Wasili. Wiljakainen.

_Wasili_. A kah, minuulpahan oloo uikein pahah mielii kuin ei kaupaat
rotsinehet. Woan enpähän miä voinee mustoa hattuu piessä kantoa. As,
valokonen hattuhan minuul piteä piessän ollaah. Ettenköpähän työ näje,
että miä oloon valakiapie prihatsu, kuten kuin ihte viaattomuus, i kuin
viaattomuuves ei oo kutakana vilppii, niin kas, enpähän miäkänä
suvaisse kutakana outoo merkkii piessän.

_Wiljakainen_. Sepä oli saakeli, että juurivasta ikään tulin myymään
ainoan valkean hattuni.

_Wasili_. Sep oloo soakelih, sep oloo soakelih! a kutama toi minuhuun
kuuluup? Eihän toi kotsaus minuhun koskee.

_Wiljakainen_ (itsekseen). Luulenpa kuitenkin keinon keksiväni: Herra
Niilo Heimo antaa minulle luultavasti takaisin sen valkoisen hatun,
jonka hän vasta osti minulta. (Ääneensä.) Jospa herra komersiraati
tahtoisi armosta odottaa hiukkaisen aikaa, ainoastaan niin kauvan kuin
olette puolipäivällisenne syöneet, niin teidän ylhäisyytenne on saava
valkean hatun, jota juuri tehdään ja joka valmistuu noin neljänneksen
tunnin jälkeen.

_Wasili_. No, kah, voineenpahan miä tok nuin kotvaan aikoa uottoah. A
tahtoisittenkopahan toin laittoa siitten minuul kamorkkahan.

_Wiljakainen_. Suoraa päätä.

_Tikka_ (läheten). Sydämeni hyppii ilosta, että teidän ekselensinne,
herra komersiraati, tekee minulle sen kunnian, että tulee minun
katokseni alle asumaan.

_Wasili_. Kas, pyhä veli, joskopahan sinuun syömi hyppiih, i hyppiih
minuunkin.

_Miettinen_. Kuinka viisaasti vastattu!

_Sopanen_. Hänen vastauksensa sattuvat aina navakkaasi.

_Tikka_. Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee astua pöytään, niin on
ruoka jo valmis.

_Wasili_. A kas, kutama kiiruuhummin sitämä parhempi; jopahan suoleet
minuul nalöst sisäl kuunuvoa.

_Tikka_ (huutaa huoneesensa). Hei, säkkipillit ja harmoonikat soimaan.

    (Säkkipillien ja harmoonien soitto kuuluu.)

_Wasili_ (itsekseen). Soakelih soikohon! Nytpähän ei eneän oo epäillyst
siit, että hyö luuloo minuun olovan kaimoani, Kommersiroalin Mnskovast.

    (Wasili, Tikka, Sopanen ja Miettinen menevät sisälle.)

_Wiljakainen_ (yksinään). Niin, niin minun pitääkin tehdä. Tyttäreni
Leena menköön nuorelta Heimo herralta pyytämään sitä takaisin. Hänelle
herra Heimo sen kyllä antaa.

    (Menee.)


KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

    Niilo tulee kestikievarihuoneesta ulos. Kohta sen jälkeen Heikki.

_Niilo_. Mikä meteli! Ei ole mahdollista olla rauhassa tuolla sisällä.
Sanotaan, että kauppaneuvos Wasili Petrovitsa on tullut Moskovasta ja
että he hänen kunniaksensa ovat kääntäneet koko huoneen nurin narin.

_Heikki_ (tulee). Niilo toverini, minä voin antaa sinulle oikein hyvän
neuvon.

_Niilo_. No, mimmoisen?

_Heikki_. Tänne on tullut saakurin rikas ruhtinas, jolla kuuluu olevan
ollut pari miljonaa orjaa...

_Niilo_. Minä olen kuullut sen.

_Heikki_. Mutta et ole kuullut, että hän on tullut Jerusalemista asti
hopeaisissa vaunuissa, ajaen kahdellatoista hevosella ja tuoden
muassaan viisikymmentä kuormaa kultaa ja timantteja Käkisalmelaisille
jaettaviksi.

_Niilo_. Sitä en ole koskaan knullut enkä nähnyt.

_Heikki_. Warmemmaksi todistukseksi sanoilleni, tahdon sinulle myöskin
kertoa sitä, että hän on partainen kuin itse pääpirn.

_Niilo_. Menköönpä hiiteen!

_Heikki_. Ja raha on hänestä roskaa vaan.

_Niilo_. Ja sinä todellakin uskot noita kaikkia akkojen juoruja; etkö
tiedä, että ihmiset tekevät puheillaan kaikki asiat tuhatta kertaa
suuremmiksi?

_Heikki_. Se on kyllä totta, sen minä omasta kokemuksestanikin tunnen,
sillä kun Helsingissä asuessani olen Sandviikissä yhtä ainoaa lasia
suuhuni kallistanut, niin on porina kulkussa Kruunnuha'an vuorilla
kaikunut ja kahvitantat Kämpillä ovat huutaneet: nyt taas on tuo Heikki
juonut tänäin viisi tusinaa putelia punssia, ja saanut alkkoholismon.
Kun nyt Helsingissä, joka on olevinansa suuri kaupunki ja sivistyksen
pesä, juoru- ja sortopuheet lentävät tuhatta kertaa suurennettuina
yhdessä minutissa kahden kolmen virstan matkan, niin ei ihmettä,
että ihmiset Käkisalmessa, joka on vähäinen kaupunki, samassa
silmänräpäyksessä toisessa päässä tietävät mitä toisessa on puhuttu. Ja
kun joku hullu on tuhmuudessaan ajatellut Petrovitsaa äärettömän
rikkaaksi, niin on semmoisia juorupuheita ympäri kaupunkia syntynyt,
joita juuri sinulle luettelin. Waan ei savua, jos ei tulta, sanoo
sananlasku. Siis luulen minä, että noissa juoruissa on kuitenkin joku
perä. -- Jos ei hänellä niin paljon rahaa olekaan, kuin sanotaan, niin
mahtanee hänellä kuitenkin olla muutama tuhat ruplaa.

_Niilo_. Mitä se meihin koskee, vaikka hänellä olisi miljooneja?

_Heikki_. Maltappas nyt ja kuule mitä sanon: minun neuvoni olisi siis,
että pyytäisimme häneltä noin pari tuhatta markkaa, koska hänellä on
rahoja.

_Niilo_. Ha! ha! ha! Joko viimeinkin tuon neuvosi suustasi päästit?

_Heikki_. Niin, eikä se olekaan mikään huono neuvo.

_Niilo_ (suutuksissaan). Waan minä en tahdo ruveta kerjäläiseksi.

_Heikki_. Kerjäläiseksi? Ei Suomen miehen sovikaan kerjätä; vaan
pyytäkäämme häneltä lainaksi ja jos laina jäisikin maksamatta, niin
eihän tuosta maailma mullistuisi; ja toiseksi ei minusta olekaan mikään
synti riistää rahoja yhdeltä partasuulta, sillä ovathan hänen veljensä
meiltä sangen paljon muuta kallista tavaraa vieneet.

_Niilo_. Niin kyllä, mutta rehellinen Suomalainen luontoni ei salli
minun neuvoasi noudattamaan.

_Heikki_. Eihän sinulla nyt minkäänlaista luontoa olekaan, sillä
rakkauden pauloissahan sinä kuljet. Mutta ei rakkaus elätä, ja muista,
että olet velkaa ravintolaan sata markkaa. Sentähden sanon sinulle
viimeisen kerran, lainaa häneltä vaikka pari sataa markkaa, toisen
sadan velkamme suorittamiseksi ja toisen millä Pietariin pääsemme,
josta sitten saisimme lisään, koska setäsi on antanut sinulle
valtuuskirjan saada hänen tuttaviltansa rahaa. Hyvästi nyt! jos et tee
niinkuin olen sanonut, niin jätän sinut tänne Leenaasi ihaelemaan ja
lähden yksinäni Inkerinmaalle vaikka jalkapatikassa, sillä ainoalla
markallani en voi hevoisin kulkea.

    (Heikki menee.)

_Niilo_ (yksinään.) Jos en häntä paremmin tuntisi, niin luulisin hänen
minua pilkkaavan.


YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

    Niilo. Leena.

_Leena_ (Niiloa huomaamatta). Hyvin ikävään toimitukseen lähetti isäni
minut. Minä vapisen kuin haavan lehti. Mitä tuo vieras herra ajatelnee,
kun kuulee, että minä tahdon puhua hänen kanssansa. Saas nähdä,
näinköhän voinen häneltä salata sitä, joka jo kauvan aikaa on minun
sydäntäni vaivannut? Tahdonpa tavata jonkun palvelijan ja lähettää
hänen kutsumaan herra Heimoa ulos. Mitä hän ajatelnee knn näkee, että
se olen minä, joka tahdon häntä puhutella. (Mennessänsä kohtaa hän
Niilon.) Jumalani se on hän!

_Niilo_. Minuako niin peljästytte?

_Leena_. En, päinvastoin minä haen teitä.

_Niilo_. Te tahdotte puhutella minua? Mikä lämmin tuuli on tuon onnen
minulle saavuttanut?

_Leena_. Minulla olisi vähäinen rukous teille tehtävänä.

_Niilo_. Rukous? Sitä on jo siunaus seurannut, sillä ettehän te
suinkaan voi vaatia minulta mahdotonta.

_Leena_. Kaukaa siitä. Mitä minä vaadin, on teidän helppo täyttää.

_Niilo_. Kuinka onnellinen olenkin, kun saan kunnian tehdä teille
jonkun hyvän työn. Waan velka velasta, sarka sarasta! Tietäkäätte, että
minullakin on rukous teille tehtävänä, rukous, joka pn asuskellut jo
kauvan aikaa huulillani ja jonka te voitte täyttää, eikä kukaan muu.

_Leena_. Saanko kuulla mikä se on?

_Niilo_. Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa te ensin salaisuutenne, sitten
vasta minä minun.

_Leena_. Minä niin ujoksun; se on semmoinen kummallinen asia.

_Niilo_. Luuletteko, etten minä myös ujoksu? Kummallinen ei se ole;
minusta ei se kumminkaan siltä näytä.

_Leena_. Sanokaa te ensin asianne, ehkä se antaa minulle rohkeutta
sanomaan omani.

_Niilo_. No olkoon menneeksi.

(Sävel: Ei taivahan alla ja avaralla).

            1.

    Mit', ystävä kulta,
    Nyt kuulet multa,
    Silmäin on sulle sen kertoneet.
    Lemmen jos voimaa tunnet sa,
    Tiedät mit' tahdon sanoa ma.

            2.

    Kun lintuset kuiskaa
    Ja tuulet huiskaa,
    Korvasi luontoon kallista,
    Niin sinä kuulet laulelon,
    Jossa mun salaisuuteni on.

_Leena_.

            3.

    Mit', ystävä kulta,
    Nyt kuulen sulta,
    Silmäs on mulle sen kertoneet,
    Lemmen jos voimaa tunnet sa,
    Arvaat mit' tahdon vastata ma.

            4.

    Kun lintuset kuiskaa
    Ja tuulet huiskaa,
    Korvasi luontoon kallista,
    Niin sinä kuulet laulelon,
    Jossa mun vastaukseni on.

_Molemmat_.

            5.

    Oi, ystävä kulta,
    Mä minkä sulta
    Kuulen nyt suureks riemukseni,
    Mieleni sit' on kuvaillut,
    Sydämen' usein uneksinut.

            6.

    Kun ilma se raikkui
    Ja taivas kaikkui,
    Sun salasuutes kuulin ma.
    Kun sitä kysyin lehdolt', oi!
    Wastuuksi rastaan säveli soi.

            7.

    Mut, ystävä kulta!
    Kun mä nyt sulta
    Itseltäs vastuun kuulla sain,
    Paljoa kauniimmalta soi:
    Mä sua lemmin, kultani oi!

_Niilo_. Leena kultani! Oi kuinka kauvan sydämeni on hartaasti kaihonut
tätä hetkeä! Waan minä en ole uskaltanut edes toivoakaan sen
lähestyvän. Se kylmyys, jonka sinä minua kohden näytit, se
vastenmielisyys, jonka luulin sinussa minua kohden huomanneeni...

_Leena_. Minä luulin, että te tahdoitte vaan pilkata minua. Minusta oli
se niin ihmeellistä, että te niin usein tulitte puotiin ja ostitte niin
hirveän monta hattua.

_Niilo_. Minä tiedän sen; minä käytin itseäni hullusti.

_Leena_. Ei, en minä sitä tahdo sanoa. Mutta minä luulin, että te
olitte rikas herra, joka ei rahalle arvoa antanut, kunhan vaan samassa
sai tehdä pilkkaa köyhästä tyttö raukasta, vaan minun sydämeni sanoi
minulle, ettei minusta olisi yhtäkaikki, jos te lähtisitte pois yhtä
odottamatta kuin tulittekin.

_Niilo_. Minä lähtisin luotasi pois! En koskaan, Leena kultani!
Todistaakseni sydämeni rehellisyyttä, tahdon vannoa sinulle, etten enää
matkusta Wenäjälle, niinkuin aikomukseni oli. Minä palaan Helsinkiin
pyytämään setäni suostumusta avioliittoomme ja tulen sitten jälleen
tänne paikalla takaisin.

_Leena_. Aiotteko te todellakin tehdä niinkuin sanoitte?

_Niilo_. Pyhimmällä valalla voin sen vahvistaa! Mutta kutsu minua
sinuksi, ja anna liittomme merkiksi minulle muisku.

_Leena_. Mitä te nyt mietitte! Tässä keskellä julkista katua! Koko
meidän kaupunkimme saisi siitä puheen-ainetta moneksi kuukaudeksi.

_Niilo_. Sinä olet oikeassa. Lupaa minulle sitten vaan, että kutsut
minua sinuksi.

_Leena_. Jos vaan en herättäisi muissa mitään luuloa. Ja hyvästi nyt
joksikin ajaksi.

    (Tahtoo mennä.)

_Niilo_. Leena, odotahan vähän! Olihan sinulla jotakin asiaa minulle.

_Leena_. Herra Jumala! se on totta! Minä unhotin koko asian. Se on
teidän syynne, te olette saattaneet pääni pyörryksiin.

_Niilo_. Minä tahdon sovittaa rikokseni suutelemalla tuhatta kertaa
teidän käsiänne.

_Leena_. Jumala valjelkoon! Ei se käy laatuun. En minä tohdi tässä
kauvemmin seista. Siis pari sanaa yhtä hyvää kuin pari sataa. Tuo
vieras komersiraati, joka asuu kestikievarissa, tahtoo ostaa valkeaa
hattua isältäni; mutta kun hän on myynyt teille viimeisen, mikä hänellä
oli, niin pyytää hän, että te olisitte niin hyvä ja antaisitte sen
hänelle takaisin; hän tekee teille uuden, tahi antaa teille takaisin
rahanne. Käypikö laatuun? Teettehän te sen minun tähden? Ja jos te
olette oikein kohtelias, niin tulettehan itse tuomaan se takaisin, että
minä saisin samassa nähdä teitä. Luulenpa, että minulla vieläkin olisi
yhtä ja toista sanomista teille. Hyvästi! Ei teidän tarvitse vastata
minulle, sillä minä en tahdo kuulla kieltävää vastausta huuliltanne.

    (Menee.)

_Niilo_ (yksinään). Saakuri vieköön! Hänen ensimäistä pyyntöänsä en ole
mahtava täyttämään! Tuo kirottu hattu! nyt se on toisten kanssa
panttina isännälläni. Mikä hiisi saattoi minut tuohon panttaustuumaan!
Waan mistä minä voin tietää?.... Aha, keksinpä kuitenkin keinon. Minä
tahdon noudattaa Heikin neuvoa. Herra Wasili Petrovitsa saattaneehan
toki lainata minulle pari sataa markkaa. Minä tahdon mennä sisälle
hänen luoksensa -- vaan ei, ei se laatuun käy; hän istuu
päivällispöydän ääressä. Minä kirjoitan hänelle pari sanaa ja lähetän
jonkun viemään kirjeeni hänelle.

    (Ottaa taskustansa paperia, käypi pöydän ääreen
    istumaan ja kirjoittaa.)


KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

    Niilo. Heikki.

_Niilo_ (pannessaan kirjeen kiinni ja päällekirjoitusta
kirjoittaessaan). Kas niin, nyt se on tehty! Tämä varmaankin hyvin
onnistaa. (Näkee Heikin, karahtaa seisaalleen ja syleilee häntä.) Oi
Heikkiseni! Heikki kulta! Sinun neuvosi on verraton. Minä olen
kirjoittanut Petrovitsalle, pyytäen häneltä rahaa lainaksi.

_Heikki_. No, katsopa nyt, eihän minun neuvoni niin hullumainen
ollutkaan! Ensin sinä suutuit, vaan nyt huomaat itse, että...

_Niilo_. Mutta silloin en minä tietänytkään mitä nyt tiedän.

_Heikki_. Mitä sinä tiedät?

_Niilo_. En mitään! en mitään!

_Heikki_. En tahdokaan tietää, kunhan vaan pääsisimme täältä hiiden
luolasta pois. Ja että tämä toivoni tulisi välemmin täytetyksi, niin
anna minun itseni viedä tuo kirje Petrovitsalle.

_Niilo_. Jos tahdot, niin vie vaan.

    (Menee ravintolaan.)

_Heikki_ (yksinään). Ensin ei minnn neuvoni kelvannut, ja sitten
jälkeenpäin noudatetaan sitä kiitollisuudella; mutta eipä ihme, sillä
niinhän aina on laita _confratrea musarum alumni'en_ välillä. Waan
mitäpä tuosta; olenhan Niilon ystävä ja sentähden koetan vaikka
hampaineen hänet pulasta päästää. Sen vuoksihan olen myöskin ottanut
viedäkseni tämä kirje Petrovitsalle, vaikkei Suomalaisen ylioppilaan
sopisi partasuilta mennä rahaa anomaan. Waan ettei tuo muukalainen eikä
muutkaan huomaisi, että olen _ornatissimus, doctissimus, philosofiae
studiosissimus juvenis_ Suomenmaan yliopistossa, niin pukeun rengin
vaatteisin. Sen minä teenkin.

    (Menee.)


YHDESKOLMATTA KOHTAUS.

    Porvareita, eriskummaisissa puvuissa tulee vaimoineen ja lapsineen
    ja etunenässä soittajia, joilla on harmoonit, säkkipillit ja
    kitaarit kädessä. He asettuvat kestikievarihuoneen oven eteen.
    Yksi porvareista laulaa sanat ja toiset _Kaikki_ vaan trallalan.

(Lauletaan kuin: Den bästa medicin, som finnes till.)

                   1.

    No, veikot, onneks olkoon meille nyt, trallalaa,
    On miljoiniekka tänne eksynyt, trallalaa,
    Kieltämme tulee meidän liukastaa, trallalaa,
    Ja häntä pilviin saakka korottaa, trallalaa.

                   2.

    Osottakaamme laulain, soittaen
    Nyt suurta kunniata hänellen,
    Niin kylläpä hän siitä lahjoittaa
    Jok' ainoalle sata solkkovaa.

                   3.

    Mut kylläpä me tyhjennämmekin
    Wiel' kultakukkaronsa kuivihin.
    Ja hänet kynimme, on varmahan,
    Niin ettei karvaakaan jää leukahan.

                   4.

    Käksalmelaiset käyttää taitavat
    Kyll' rahojaan kuin itse itarat,
    Mut mieli tekee saada lisään vaan,
    Sill' raha ei tee pahaa milloinkaan.

                   5.

    Siis kettäkäämme hältä kaikki pois,
    Ett' enää kukkarons ei soida vois;
    Ei Valamoss' oo rahan tarvetta,
    Ja Herraa rukoilla voi rahatta, trallalaa.


KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset. Miettinen.

_Miettinen_. Hyi häpeä, pölkkypäät! Eikö teillä enää ole järkeä? Onko
tuommoinen laulu nyt tämmöisessä juhlallisessa tilassa mielestänne
laulettava? Jospa te jotakin semmoista ajattelisittekin, niin pitäisi
teidän kuitenkin ymmärtää, ettei käy laatuun kaikkia mietteitään
ilmoittaa. Luulenpa, ettei komersiraati, Jumalalle kiitos, ymmärtänyt
sanaakaan teidän laulustanne. Hän tulee kohta ulos; saas nähdä,
osaatteko käyttää itseänne kuin järkevät elikot. Ja samassa
silmänräpäyksessä, kun hän tulee, tehkää niinkuin minä opetan, minä,
joka olen viisain teistä ja sen vuoksi päässyt raatimieheksi: Paikalla,
kun hän tulee, laulakaa hänelle ne uudet sanat, jotka eräs mainioin
runoniekkamme on sovittanut tuon hyvin yleisesti tunnetun, vanhan,
hyvän ja isänmaallisesti viattomuutta kuvaavan "Wiikerin-Wappu"-laulun
säveliin. Semmoisella laulullahan pitää niin korkeaa vierasta vastaan
ottaman. Hoi, miehet! alottakaa, alottakaa, komersiraati tulee!


KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset. Wasili. Sopanen. Tikka. Kööri.

(Sävel: Wiikerin Wappu.)

              1.

    Tervepä teille! Tervepä teille!
    Olkaatte terve tullehet meille!
    Kansapa teitä taivahan alla
    Ottavi vastaan soittelemalla.

              2.

    Suuret ne juoksee, suuret ne juoksee
    Laupeina aina halpojen luokse.
    Ei sovi seista, painakaa puuta,
    Laulumme kestää kymmenen kuuta.

_Wasili_ (laulukunnalle). Olohkoatten eähneti, olohkoatten eähneti!
Jopahan toi kylläh piisoa. Kah, eipähän minuun peäm voineeh siiteä
tommohist viuunin, karmasniekan i pussihhuiluhien rämineäh. A kah,
kuinpa tuo pesmi pisteä mua niskahan.

    (Soitto alkaa uudestaan.)

_Miettinen_ (laulukunnalle.) Hiljaan! Hiljaan! Perkeleen koirat!
Komersiraati ei tahdo kuulla enempää.

_Wasili_ (Tikalle, Sopaselle ja Miettiselle). A kah, pyhäät veljeet!
Miäpähän tuimoan kutoma minuun tuloo tehtää. Ensistpähän tuloo minuun
tehtää kuihtih, i kutama tienkoist parissoa jeäp, a noihan miä teil
annaan viinuskan, rommun, kanviärtin, harjuuksiin, markkulmiin i
jernastestamentiin ostohoon. (Ottaa Niilon kirjeen taskustansa.)
Taassapahan, kah pyhäät veljeet, sain miä pyyntihkirjaan, kussapahan
muuan rukoeleeh puoljsatoa solkkovoah; ah, toipahan oloo pätö summaah.
(Itsekseen.) Kah, pismaan allah oloo Niiloh Heimoon nimih; minuunpahan
pitöö siit pakissa vanhaah Herraah Heimoon kanssah. (Ääneensä.) Pyhäät
veljeet, miäpä tuloon kohtai takaasih. Kah, minuun pitöö mänemään
Hattuuhmoakarihin kuuloomahan tokkopa hattun oloo valamis. Niättenhän,
mua hävetteä, soakelih soikuon, seissaa akkahain yölakki pies
tämmöhises suurehees joukoos.

    (Menee hattumaakarille.)

_Miettinen_. Kävipähän paljoa paremmin kuin luulinkaan. Komersiraati on
vielä kuitenkin armollinen, vaikka te olette tehneet soitollanne
tuhmuuksia hänen läsnä-ollessansa.


NELJÄSKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset. Heimo. Kohta sen jälkeen Heikki puettuna rengin pukuun.

_Heimo_ (itsekseen, lukiessaan Niilon kirjettä). Tämä on minun veljeni
pojalta! Aika veitikka! Mikä mielettömyys! Tahdonpa kuitenkin vielä
vähäisen aikaa katsoa tätä komediiaa. Panenpa 4 sataa markkaa kirjeesen
ja käsken sitten Wasilin antamaan ne hänelle.

    (Menee jälleen sisälle.)

_Heikki_ (tulee). Eiköhän tuo partasuu jo antane minulle vastausta?
Asetaunpa tähän seisomaan, niin että haamuni vetää helpommin hänen
huomionsa puoleeni, kun hän tulee.


WIIDESKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset, paitsi Heimoa. Wasili. Wiljakainen.

_Wasili_ (Wiljakaiselle). A kuin hattuh oloo valamis, kas, niinpä sen
tahtoon; näes, siinääpähän temppuh olookin.

_Wiljakainen_ (itsekseen.) Minä olen kun hiiluksilla, pelätessäni, että
herra Heimo syöpi sanansa.

_Wasili_ (Heikille). A toi kasakkahko se oli, jokali antoi minuul
tienkaah-rukouskirjaan?

_Heikki_. Juuri sama mies, teidän korkeutenne!

_Wasili_. Häneen isantamiesi oloo rukoelluh minult parsataah markkoa. A
tietääkyönpähän että toi oloo hiieen pätö summaah!

_Heikki_. Kyllä tosiaan se on, niinkuin me Suomeksi sanomme, saakurin
vähäinen summa. Sitähän minäkin olen hänelle sanonut teidän
korkeutenne!

_Wasili_. Kah, parsataah markkoa oloo kuin voan naa ili ei mitäkänä.

_Heikki_. Sehän minunkin ajatukseni on.

_Wasili_. A, sanohaan isantamieheellees terveheisii i etten miä voi
antoa häneel parsataah markkoa, sillääpähän etoo summaah ei hänt autaah
kunnekkana.

_Heikki_ (itsekseen). Pahuus vieköön! (Ääneensä.) Kylläpä tuossa on
kuitenkin vähäinen apu, teidän korkeutenne.

_Wasili_. Piäppäshän suus kiinni i suo minuunkin pakissah muuan
pakinaa! -- Kas, sanooppahan isantamieheellees terveheisii i että miä
laitaan häneel, näes, neljäsataah markkoa, sillääpähän, kas, minuust
näytteä, että heän vähiksyttäin tuon verraan tarviihtenoo.

_Heikki_. Saan kiittää yleväisyyttänne nöyrimmällä alamaisuudellani.
(Itsekseen.) Jos tuo perkeleen partasuu olisi antanut vielä pari sataa
lisään! (Tikalle.) Tulkaa nyt kanssani! Me maksamme teille velkamme.

_Tikka_. Korkeimmalla ihastuksella!

    (Tikka ja Heikki menevät ravintolaan.)

_Wiljakainen_. Minunkin täytyy lähteä Niilo herran luo asiastani
puhumaan.

    (Juoksee ravintolaan.)

_Sopanen_. Mikä mielen jalous!

_Miettinen_. Kuinka ylevästi hän itseänsä käyttää!

_Sopanen_. Eläköön herra komersiraati Wasili Petrovitsa!

_Kaikki_. Hurra!

    (Porvarit tulevat anomnskirjat kädessä Wasilin luo; myös vaimot
    ja lapsetkin antavat hänelle niitä. Hän ottaa paperit vastaan
    ylvästelevällä katsannolla. Kun hän on saanut jo osan niitä
    käteensä, pudottaa hän ne laattialle, porvarit kokoavat niitä
    ylös ja antavat uudestaan ne hänelle, joka taas pudottaa ne
    laattialle j.n.e. Tätä kestää koko seuraavan puheen-ajan.)

_Wasili_. A kas, kuin miä tuumain, kutama minuun tuloo tehtää.
Miäpähän, kas, oloon peättänyh antoa Käkihsalmeen rahaval lahjaaks tuon
aivaan pätö summaan parih miljuonah solkkovoa. Niinpäh kauvaan kuin nuo
piisoah, voittenhan työ minuult soataa armoonlahjui, a kun nuo loppuuh,
niin en miä eneän annah rivenniekkoakana, sillääpähän, kah, minuul on
niin moneheen paikkahaan anneettavanah kuin minuul oloo miljuonii
kolikoit. Senpähän tähtien en miä annaah teil petakkoakana, enpä
alttiniekkoakana enempeä kuin parih miljuonii. -- A kas, minuun
käsihiin eiväät noi rahaarukouskirjaat mahtuu. Oloppahan, pyhä veli,
nuin hyvöö ili kuvaan mies i poappahan noi kaikkih minuun
kirjuutuspöytääl.


KUUDESKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset. Wiljakainen, valkea hattu kädessä. Tikka. Palveluspoika
    kantaen tarjoimella koko joukon pottuja ja juomalaseja, jotka
    hän asettaa pöydälle huoneen ulkopuolelle. Heimo tulee ja
    asettauupi porvarien joukkoon. Leena seisoo puodin ulkopuolella
    ja katselee juhlanmenoa.

_Wiljakainen_. Tässä on hattu, herra komersiraati; teidän ylhäisyytenne
kenties tahtoo sitä koettaa.

_Wasili_ (ottaa yömyssyn pois ja panee hatun päähänsä). Toi mahtuup
aivaan topraast pieneen. A, kultapahan toi nyt näytteäh?

_Kaikki_. Oikein komealta! loistavalta kuin aurinko!

_Wasili_. A kas, kuin lahjuotaan rahavaal tuon yöhlakkiin muistooks.

    (Wiskaa sen pois ja toiset tappelevat siitä.)

_Miettinen_. Hei, älkää repikö! Se on säilytettävä Raastuvan seinän
naulassa tuleville sukupolville tämän päivän muistoksi.

_Wasili_ (Wiljakaiselle). A kas, kyllähpähän taast maksuun soat, pyhääh
veljeen!

_Wiljakainen_. Kylläpähän rahat tallella on, kun ne teidän takana ovat,
teidän ekselensinne!

_Tikka_. Näinköhän teidän ylhäisyytenne suvaitsis kaataa itsellensä
lasin parasta sorttia rommia, Wiipnrista saakka tuotua. Me, näettehän
te, olemme tuottaneet sitä sieltä saakka vallan teitä varten, sillä
itse juomme tavallisesti paloviinaa, mutta kun nyt on tämmöinen
juhlallinen tilaisuus, niin...

_Wasili_. Passipo, pyhiin veljeen! A kyllääpähän miä olisiin kernahaast
viinuskoakin juonuh, a kuin rommuh tok maistoah pareimmaalt, kummihkin
lökärinäh i norrina kahviin joukoos, niin olokuonhan männeheeks.

_Tikka_. Ja muutenkin on se päivällisen jälkeen parhain juoma ja
toiseksi voi sitä nauttiessa keskustella hyvin viisaasti kaikenmoisista
valtiollisista asioista.

_Wasili_. No, pyhäät veljeet, kuvaat mieheet, mutsut i likat! a kas,
kuin isantah käskööp, niin tulkoattenpahan nyt naukkoamahan kunniaan
ryypyyn i takanoit yhtehen pistämähään i nuitaa näitaä aikah asioit
tuumaimahan.

    (Istuvat pöydän ääreen.)

_Laulu_.

(Sävel: Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla.)

                   1.

_Wasili_.

    Kas, kuin rommuu maistetamma noistah putielkoistah,
    Najuu jos on, riitelkeämmä aikah-asioistah.

_Kaikki toiset_.

          Hei, hoi, eläköön
          Asjain perustukset!
          Niin myös eläköön
          Riidat, juopumukset!

(Juovat.)

                   2.

_Miettinen_.

    Suomess' yhä nälkävuodet korjaa kansaa poisi,
    Woisko herra sanoa, ne miten poistaa voisi?

_Kaikki toiset_.

          Nyt, nyt veikkoset,
          Tarkoin kuunnelkaamme!
          Olkaa iloiset,
          Wiisaan neuvon saamme.

                   3.

_Wasili_.

    Rahoa veikool tanssih, loistooh pie kuin herraasväkit,
    Siit, kas, Jumal ihastuup i täytteäp köyhiin säkit.

_Kaikki toiset_.

          Neuvost' kiitos suur!
          Loistain tanssikaamme!
          Sillä tavoin juur
          Teemme rikkaaks maamme.

(Juovat.)

                   4.

_Sopanen_.

    Meidän rautatiestä mitä herra arveleepi?
    Kenties siitä rahanpula meille syntyneepi.
          Kaikki toiset.
          Nyt, nyt, veikkoset!
          Tarkoin kuunnelkaamme!
          Olkaa iloiset,
          Wiisaan vastuun saamme.

                   5.

_Wasili_.

    Älkeäh surra, jauhuokulit tuloo sitää myötäh,
    Kas, ei teitään tarvihtek siit eneän tehtää työtäh.

_Kaikki toiset_.

          Nyt, nyt päivät yöt
          Suurest' iloitkaamme!
          Loppuu kaikki työt,
          Laiskan' olla saamme.

(Juovat.)

                   6.

_Tikka_.

    Totta onko, että saapi kirjoitella meillä
    Myöskin yhtä vapahasti niinkuin saapi teillä?

_Kaikki toiset_.

          Nyt, nyt, veikkoset,
          Tarkoin kuunnelkaamme!
          Olkaa iloiset,
          Wiisaan vastuun saamme.

                   7.

_Wasili_.

    Kaikkiipa, kah, tahtootten kuin ränttihvapauhtaa,
    A kuin teil ei tuumaija ies oloo oikeuhtaa.

_Kaikki toiset_.

          Kun nyt tuostakin
          Waivast' päästä saamme,
          Rommii ryyppyihin!
          Nauttein iloitkaamme!

(Juovat.)

                   8.

_Wiljakainen_.

    Tokko vielä paraneepi meidän kieliseikka?
    Täällä niinkuin Paapeliss' ei veljää tajuu veikka.

_Kaikki toiset_.

          Nyt, nyt, veikkoset,
          Tarkoin kuunnelkaamme!
          Olkaa iloiset,
          Wiisaan vastuun saamme.

_Wasili_.

    Tapelkoahten akkoin lail, niin kotihkoisii soatten,
    A myös ison isänmoan kielt valmiiks oppihkoatten.

_Kaikki toiset_.

          Onneks olkohon
          Kolmas valtakieli!
          Kas, Käksalmen on
          Sinneppäin jo mieli.

(Juovat.)

                   10.

_Heimo_.

    Kuinka monta ruplaa, luvan saanko tutkistella,
    Aiotten te Käkisalmeen lahjaks jaeskella?

_Kaikki toiset_.

         Nyt, nyt, veikkoset,
         Tarkoin kuunnelkaamme!
         Olkaa riemuiset!
         Parhaan vastuun saamme.

                   11.

_Wasili_.

    Jokah kert kuin aukeejoa, kas, roppih putielkoistah,
    Kolikoit miä nakkeloon pois silloon kirstuhloistah.

_Kaikki toiset_.

          Hei, hoi, veikkoset,
          Tuhansia saamme!
          Olkaa iloiset,
          Riemuin nauttikaamme!

(Juovat.)

                   12.

_Wasili_.

    Ei pie uskooh, sil kuin rommuu liiaaks soan miä maistoah,
    Kas, miä silloon tarinoihteen ainah kaikellaistoah.

_Kaikki toiset_.

          Tott' ei olekaan
          Nyt hän mitä vastaa,
          Komersraati vaan
          Leikkiä nyt haastaa.

(Juovat.)

_Miettinen_. Herra komersiraati Wasili Petrovitsan terveydeksi!

_Kaikki_. Hän eläköön! Hurra!

    (Juovat.)

_Wasili_ (kohoaa seisaalleen ja kumartaa.) A miäpä kiitään teit, kuvaat
herraat i rouvaat, mieheet i mutsuut, likaat i poiaat! Kas, miäpähän en
koskahan unhootak tämmöhist hyveä vastahan ottaamist, jokah minuul nuin
suureheeks onneeks on sattuunuh. A, älkeättenpähän pahaaksuko, jospahan
miäkin pakissen muuan kunnia-sanaah teillen.

_Sopanen. Miettinen. Tikka._ Hiljaan! Hiljaan! Komersiraati haastaa!

_Wasili_. A kah, Käkihsalmiih terveeh olkuon, i kauvaan elkyön, i
lihaavaks tulkuon, i se häpeheen joutuukuon, kuk ei sen terveeheks juo!
Hurra!

_Kaikki_. Hurra! hurra!

_Wasili_. A kah, niättenhän, pyhäät veljeet, että miä oloon varmah
oppinut Suomeen runohkonstiis i osoan sovittoa tismoallehen loppuun ili
sapaassihin sanaat lauluus.

_Sopanen_. Mikä ihmeteltävä taito yhdellä muukalaisella Suomen
runollisuudessa! Minä, joka olen Kirjallisuuden seuran jäsen, esitän
hänet Helsingin Kirjallisuuden Seuran runous-osaston tutkiakuntaan
kunniajäseneksi.

_Miettinen_ (innostuneena). Wai muukalainen! muukalainen! Ei
komersiraati ole mikään muukalainen. Sama veri liikkuu hänen sekä
meidän Käkisalmelaisten suonissa. Oi, mikä kansallinen juhla! Kaikki
säädyt, raatimiehet, porvarit, vaimot, akat, vanhat, nuoret, kaikki
ovat juhlapuvuissa kokoon tulleet. Ja kaikkien sydän sykkii
vilpittömästä riemusta! Oi, minä tahdon kirjoittaa siitä ilmoituksen
Moskovan Wietomostiin sekä Wiralliseen Lehteen!


SEITSEMÄSKOLMATTA KOHTAUS.

    Entiset. Niilo. Heikki.

_Niilo_ (Wasilille). Suokaa anteeksi, herra kauppaneuvos, että minä
häiritsen teidän iloanne. Waan te olette solvaisseet minun kunniaani
pahimmalla tavalla. Koko tämä kansanjoukko, joka on ollut läsnä silloin
kuin te kunniatani loukkaisitte, huomatkoon myöskin kuinka karvaalta
teidän solvauksenne on minusta tuntunut ja laittakoon niin, että te
pyydätte minulta anteeksi.

_Wasili_. A kutama soakureit! Kah, enpähän miä oo koskahan nähnyh teit
minuun silmiin ies.

_Niilo_. Minä olen kirjoittanut teille kirjeen, ja sen sijaan kun
teidän piti kirjallisesti vastata siihen, olette te kaikkien
läsnä-ollessa lausuneet sen sisällön ja antaneet toverilleni rahaa
minulle tuotavaksi. Minä en ole mikään kerjäläinen, herra kauppaneuvos,
minulla on itsellänikin omaisuutta ja tahdon jonakin päivänä maksaa
teille velkani takaisin. Suokaa anteeksi jos minä annan teille hyvän
neuvon: Ei se ole kylliksi, että hyviä töitä tehdään ja lähimmäistä
autetaan, mutta sitä pitää tekemän myöskin lämpimästä sydämestä eikä
mistään loiston- ja kunnian-himosta, niinkuin tavallisesti teidän
arvoisat herrat ja rouvat tekevät köyhiä auttaessaan.

_Miettinen_. Mikä hävyttömyys!

_Sopanen_. Mikä näsäviisaus!

_Tikka_. Oletteko te järkeä vailla?

_Niilo_. Minun herrani, ei minkäänlaisia solvauksia saa tulla
kysymykseen! Kyllä minä taidan niihin kunnon vastauksen antaa ja
muistakaatte varsinkin te, joka käytte virkapuvussa, että olette
velkapää, jos ei muuten, niin oikeuden kautta, pyytämään julkisesti
minulta anteeksi solvaussanoistanne. (Miettinen vetäytyy äimistyneenä
taaksepäin. Niilo pnhuu nyt Wasilille.) Minä tuon nyt kolme noista
teidän sadanmarkan seteleistänne takaisin. Paha kyllä, että tulin jo
yhden särkemään tarpeisini; näin asiain laidan ollessa, ei minun olisi
sitä pitänyt tekemän, eikä se tapahtunutkaan mistään pakosta ja
rahanpulasta; sen minä tein erään anomuksen vuoksi, jonka eräs
nais-ihminen, jota sydämestäni rakastan, teki minulle. Rakkaus, joka
välistä saattaa tekemään suurimpiakin rikoksia, on saattanut minunkin
tekemään tämän tuhmuuksen. Tässä on nyt kolme teidän seteleistänne,
ottakaa ne takaisin ja viime sadasta annan minä teille tämän
velkakirjan, jolla voitte saada rahanne pois sedältäni Heimolta
Helsingissä, kyllä hän rehellisesti tuon vähäpätöisen summan teille
suorittaa.

_Wasili_. A kah; enpähän miä tuost velkaahkiriaast välitäh, kunpahan
voan annaat nui sataah markaan seteliit takaisih.

_Niilo_. Olkaa vaan niin hyvä ja ottakaa vastaan niin hyvin toinen kuin
toinenkin.

_Wasili_ (itsekseen). Kah, juhtakaik. A, voinenpahan noi sataah markkoa
ihteekkin käytteä.

_Niilo_. Olkoon nyt tämä teille opetukseksi, että te toisen kerran
käytätte itseänne sivistyneemmällä tavalla, jota kuitenkin voipi
odottaa teidän arvoiselta mieheltä.

_Wasili_. Meäh helveehtihin, siä perkeleheen musikkaah! Ka, kustapahan
miä tiesiin, ettäh sinuun rahaa-rukouskirjaas olih salahvehkoa.

_Niilo_. Miten? te kutsutte kirjettäni rahan-rukouskirjaksi!

_Wasili_. A kah, miksipähän sitämä kuhtuisiin? Eipähän toi oo ainooh.
Kokooh minuun kamorkkaan olooh täyneän semmohisii rukouskirjoi.

_Niilo_. Te luultavasti ette taida kieltämme, koska te käytätten
sanoja, sivistyneessä maassa vallan sopimattomia.

(Laulaa säveleellä: Honkien keskellä mökkini seisoo.)

                   1.

     Luokaatte, vieras, nyt silmänne noihin
     Saarihin ihanaisiin Suomenmaan,
     Näetten, lehtoihin kuin koreoihin
     Lentävi ilolinnut riemuissaan.
     La, la, la, la, laa
     Heidän te laulua kuunnelkaa.

                   2.

    Kuulkaatten kuin sävel soi satakielen,
    Laaksoja heleästi raikuttain;
    Oi! miten siell' lumoaapi hän mielen,
    Taivahan sinikantta kaikuttain.
    La, la, la, la, laa
    Häitä te kieltämme oppikaa.

                   3.

    Kuulkaa myös, hän miten laulavi teille
    Luonnosta ihanasta Suomenmaan.
    Maan tämän Luojamme lahjoitti meille.
    Kukkana sitä täällä hoidetaan.
    La, la, la, la, laa
    Nuppuna vielä se rusoittaa.

                   4.

    Waan kun se valohon kerran saa tulla,
    Wielä se koreammin heloittaa.
    Tarhurein' itse me tahdomme olla,
    Polkea sit' ei koskaan vieras saa.
    La, la, la, la, laa
    Terve nyt sulle, sä Suomenmaa!

_Wasili_. Kah, perkeleheen sopakkah, ku kukuuh taassah kuin käkih, a
kuin en miä mitääkänä ymmäärräh.

_Niilo_. Mutta luulenpa, että, vaikka te ette mitään ymmärrä, niin on
tämä kokoutunut kansa kuitenkin sen ymmärtänyt, ja onhan siinäkin
kylliksi.

    (Tahtoo mennä.)

_Sopanen_. Jätämmekö asian sillensä?

_Tikka_. Ken tohtii soimata komersiraatia?

_Wasili_. Kah, sitämä miäkin pakissa tahtoin.

_Tikka_ (Niilolle.) Seisahtukaapa, herraseni! Minä en suvaitse, että
joku loukkaa minun huoneessani hänen ylhäisyyttänsä komersiraati
Petravitsaa.

_Sopanen_. En minäkään!

_Miettinen_ (vetäen miekkansa). En minäkään!

_Wasili_. A kas, en miäkänä!

    (Juoksee Miettisen taakse.)

_Heimo_ (astuu esiin). En minäkään, sillä minä olen luvannut suojella
Wasili parkaa.

_Niilo_. Mitä näen? Kas setäni! Te täällä?

_Heimo_ (antaen Niilolle kättä). Wanhaa sydäntäni riemastaa, Niiloseni,
kun näen sinun tuossa vihan vimmassa kunniasi sortamisesta. Tämä seikka
yksinänsä on ollut kylliksi lepyttämään minun sydäntäni niistä
huolista, joita sinä olet minulle kevytmielisyydelläsi tuottanut. Mutta
rakkaushan se on, joka on sinut siihen saattanut; sentähden en
tahdokaan nuhdella sinna. Ja lohdutukseksi tahdon myöskin sanoa
sinulle, että ne rahat, jotka Wasililta sait, olin minä, kirjeesi
luettuani, antanut hänelle ehdolla, että hän ne sinulle Heikin kautta
toimittaisi.

_Niilo_. Setä kultani! Minä häpeilen!

_Heimo_. Ne setelit, jotka Wasili sai, saapi hän omanansa pitääkin.

_Wasili_. Ai, hierraah Heimoo kultaa! Heimoo kultaa!

    (Syleilee Heimoa.)

_Tikka_. Mitä hittoja? Ottaako komersiraati vastaan tuon lahjan?

_Wasili_. A kah, pyhää veli, niinpähän toi kommersroali teköö! Kas,
oloonpahan miä köyhääh miesi, i eipähän jokaah päivää semmohist onnii
minuullen raukaallen satuuh, että kolme sataah markkoa moantielt
löytään.

_Muutamat_. Mitä? Onko hän köyhä mies?

_Heimo_. Loppukoonpa nyt komediia! Kunnioitettavat herrat ja naiset!
Tämä mies, jonka minä hyvin hyvästi tunnen, on Wasili Petrovitsa
Aunuksesta ja kulkee laukkuryssänä talosta taloon tavaroitaan
kaupitellen.

_Kaikki_. Mitä hittoja!

    (Melua ja nurinaa.)

_Wasili_. Hiljoah! hiljoah, pyhäät veljeet! Kas, ensinpähän asioa
tutkihtahan i siitten miestääh mutkihtahan.

_Muutamat_. Hiljaa nyt! komersiraati tahtoo selittää meille kaikki.
Antakaa hänen puhua.

_Wasili_ (kun nurina on hiljennyt.) Pyhäät veljeet, kah, miä soan
kiitteä hyvööst kostiist i nyt tahtoonpah pariissoaks totistoah herraah
Heimoon sanoi tosiiks...

_Kaikki_. Hiljaan, komersiraati haastaa!

_Wasili_. Kah, pyhäät veljeet, miäpähän en ainoasti kaupihtek
soatananpierkoa, kanviärttii, jernastestamenttii, neuluu, naskelii i
muit semmohisii, a miä myösi vaiheetan vanhu harju uusih harjuksihin i
veivoan moamoukkii, mutsui, poikahprihatsui i likkahtussinkoi i kekriin
kaikki tienkaat heiltääh poisih. Kah, pyhäät veljeet, miäpähän oloon
rieppuhuryssää Arihkankelist...

_Kaikki_. Tuo sen korvettava! Kylläpä tuo sen saatana saapi nahkoinensa
karvoinensa maksaa meidän turhat vaivamme!

    (He piirittävät Wasilin kohotetuilla sauvoilla ja nyrkeillä.)

_Wasili_. Jumaal vuoks, hierraah Heimoo! auttakoa, auttakoatten Wasil
parkkoa!

_Heimo_. Olkaatte hiljaa, ystäväni! Sallikaatte minun puhua! Eihän
teillä ole syytä olla vihoissanne Wasilille! Eihän hän ole muuta tehnyt
kun kutsunut itseään Wasili Petrovitsaksi, joka toden todella onkin
hänen nimensä. Eikä häntä voi syyttää siitä, että te olette
erhettyneet, joka helposti täällä Käkisalmessa tapahtuukin, kun
kutsutte, muukalaiskielen taidostanne ylvästellen, kaikkia isän
nimellä, ettekä ollenkaan muista Suomalaista sananpartta: "onhan monta
Mattia maailmassa". Tämäpä juuri onkin tehnyt, että kun kuulitte hänen
nimensä olevan Wasili Petrovitsa, olette luulleet hänen olevan jonkun
saman nimisen rikkaan kauppaneuvoksen Moskovasta. Huhu tuommoisen
rikkaan kauppaneuvoksen tulosta on siis pettänyt teidät pahan
päiväiseksi. Waan asiaa parantaaksemme, tahdon minä puolestani, jos
minun suinkin mahdollista on, kääntää kaikki parhain päin, ehdottaen
teille yhden asian mietittäväksi.

_Miettinen_. No, mimmoinenkan tuo asianne on?

_Heimo_. Ensiksi tahdon minä tietää, tahtooko mestari Wiljakainen
suostua hänen tyttärensä ja veljeni pojan avio-yhdistykseen? Nuo nuoret
rakastavat toisiansa.

_Wiljakainen_. Tahdonko? Eihän tuosta sen enempää puhumista. Leena!

_Heimo_. Niilo! (Niilo ja Leena ottavat toisiaan käsistä kiinni.) No
niin, nyt tahdon minä ilmoittaa ehdotukseni. Te kaikki olette
kokoutuneet juhlallisuuteen; älkäätte laskeko sitä männikköön menemään!
eikä se menekään. Minä tahdon korottaa tämän päivän juhlallisuuden
pitämällä tanssipidot Tikan huoneissa; sillä olisihan sääli, jos hänen
hankkimansa juhlaherkut menisivät mitättömiin. Saanenhan siis kunnian
kutsua kaikkia herroja ja naisia pitoihini.

_Tikka_. Tuopa oli saakurin lystiä! Kaikki on jo valmiiksi varustettu,
jopa itse soittajatkin ovat läsnä. Nyt voimme siis kuitenkin valaista
ikkunat kynttilöillä ja käskeä sotamiesten valleilta kanuuneja
paukuttamaan.

_Heimo_. Tehkäätte vaan pidot niin loistaviksi kuin mahdollista
ikäänkuin tuo mainion rikkaaksi huudettu kauppaneuvos olisi läsnä ja
katsokaatte, ettei mitään puutu. -- (Niilolle) No, mitä sinä arvelet?
aiotko ylihuomenna jatkaa matkaasi Wenäjälle.

_Niilo_. En, setä kulta, sillä nyt on minun mahdotonta jättää oma
maani.

_Heikki_. Niilo, mietipä ensin tarkoin mitä sanot. Etkö tiedä, että se
on Parisin muotia matkustaa morsiamen kanssa omasta maasta pois kohta
kihlauksen jälkeen. Ja hyvinhän tuo sopisikin, että vaimo-ihminen olisi
kolmantena runojen kerääjänä; silloinhan saisimme koko joukon rakkauden
lauluja.

_Heimo_. Minä puolestani katson parhaammaksi, että kihlauksen jälkeen
seuratkoot kohta häät.

_Niilo_. Sepä minunkin ajatukseni on.

_Heimo_. Ja parin viikon jälkeen, kun kuulutus on tapahtunut, vietämme
häät ja matkustamme sitten nuoren rouvasi kanssa Helsinkiin.

_Heikki_. Ja juomme nuorikon maljaa Kaisaniemellä.

_Heimo_. Hyvät herrat, ottakaa kukin kainaloinen kananne; nyt alkaa
kohta tanssipidot.

_Wasili_. A kah, pyhäät veljeet, miäpä aloohtaan tantsihleikiit.
Mutsuut i koreet likat! kukama teist tantsuup minuun kanssah?

    (Käypi kaikkia naisia kumartamalla pyytämässä kanssansa tanssimaan
    vaan palaa, rukkaset saatuansa, tanssikumppalitta takaisin.)

       *       *       *       *       *

LOPPULAULU.

(Säveleenä Walssi: Älskvärda flicka för dig huru gerna.)

Huomaa: Walssin 4 säettä laulettua uudistetaan ne laulun värssyjen
5:stä säkeestä alkavilla sanoilla, jonka perästä vasta Kööri laulaa
valssin sävelten 5:stä säkeestä sen loppuun saakka seuraavilla
sanoilla.

_Kööri_ (alkaa).

          Ilotansseihin,
          Ilopitoihin
          Kukin kutsukoon
          Sekä ottakoon
          Oman kultans nyt,
          Jot' on lemminyt,
          Kun on juhla nyt suur,
          Mit' ei ain' ole juur.
          Kas, vierahat,
          Nuo armahat,
          Tään riemun he suurimman toi.
          Oi, verraton
          Se onni on,
          Kans kullan kun tanssia voi!

                   1.

_Heimo_.

    Ystävä kullat! jo taas valo voitti,
    Kaikki nyt selväksi tullunna on.
    Riemulla suurella päivämme koitti,
    Riemulla suurella laskekohon!

_Tikka_.

    Herrat ja naiset! te kiiruhtakaatte
    Kaikki mun huoneesen' täältä jo pois!
    Sielläpä reuhkana olla te saatte,
    Maskraadin jälkehen tanssia vois.

_Kööri_.

          Ilotansseihin j.n.e.

                   2.

_Niilo_.

    Kohtapa tanssin mä kultani kanssa,
    Johon mä miellyin, kun vaan hänet näin.

_Leena_.

    Mut varosasti sä kuitenkin tanssaa!
    Lemmetär pettää, voi langettaa päin.

_Niilo_.

    Myös elämämme se riemua tuokoon
    Meille, kuin tanssini kanssasi sun!

_Leena_.

    Myös elon loppuhun Luojani suokoon
    Kanssasi, kultani, valssata mun!

_Kööri_.

          Ilotansseihin j.n.e.

                   3.

_Sopanen_.

    Eipä tuo Petrovits tullutkaan meille.

_Miettinen_.

    Narratuks tulimme suuresti me.

_Sopanen_.

    Yrjänän ristin hän lahjoitti teille.

_Miettinen_.

    Saittehan priljanttitoosan jo te.

_Sopanen_,

    Kuuleppas rakki, sä kiin' pidä suusi!

_Miettinen_.

    Koiraks jos soimaat, niin hitto sun vie.

_Sopanen_.

    Tuonelaan luotani korjaa sä luusi!

_Miettinen_.

    Wait' tahi selkäsi löylytän mie.

_Kööri_.

          Ilotansseihin j.n.e.

                   4.

_Heikki_.

    Onnetar taisi jo kiukkuseks tulla,
    Kosk' Käkisalmehen jäädä mä sain;
    Pietari hehkusi mielessä mulla,
    Nähdä sen saan paperista nyt vain.
    Koska tää matkamme lakkas näin varhain,
    Enkä mä nähnyt kuin Karjalan maan,
    Mielestän' oisi siis ollunna parhain,
    Kihlata Helsingin tyttöjä vaan.

_Kööri_.

          Ilotansseihin j.n.e.

                   5.

_Wasili_.

    Kommersiroaliks miä miljonsiniekkaaks
    Luultiih i kostit sain hyvööt kuin hiis!
    Nähtiih, kas, rieppuhuryssäks miä viekkaaks,
    Tantsimakaupaat ei rotsine siis.

_Wiljakainen_.

    Täss' olen myös minä leskenä ollut,
    Teidänpä kanssa siis tanssailen ma;
    Teittä ei Leena ois kihloihin tullut...

_Wasili_.

    Hattuhumoakar, a tän tule sa!

_Kööri_.

          Ilotansseihin j.n.e.

                   6.

_Leena_ (katsojille).

    Kaikki, kut katsotte näyttelyämme,
    Teille nyt viimeksi muistuttaa vois:
    Jos kovin moititte ilveilyämme,
    Meiltä sen tekijä haihtuvi pois.
    Suomessa on vähän runoilijoita;
    Ja jos ne solvaten kuoletetaan,
    Muualta, kuin minä, saa kosijoita
    Runotar, jättäen kaliihin maan.

_Kööri_ (kaikkien paritusten valssatessa kestikievarihuoneesen).

          Ilotansseihin j.n.e.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laukkuryssä - Laulunsekainen ilveily yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.