Title: Sternsteinin kartano
Author: Anzengruber, Ludwig
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sternsteinin kartano" ***


STERNSTEININ KARTANO

Kirj.

LUDWIG ANZENGRUBER

Suomentanut ["Der Sternsteinhof"] Vera Anttila

Kansan Romaanikirjasto 6.



Helsingissä 1909,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Mikkelissä 1909,
Mikkelin Sanomain kirjapaino.



I.


Oli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuo
muutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla oli
suuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivi
pieniä hökkeleitä.

Viimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpielet
roikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpielet
olivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta,
kuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamat
olivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekään
tehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistale
muokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsi
kasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus oli
enemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalut
olivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oli
asetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.

Silloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainen
törky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamille
paljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaalla
epäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa he
elivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileään
kosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikä
edes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua sen
raikkaammalta ja terveellisemmältä.

Viimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noin
neljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomasta
palttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuista
röijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen oli
koukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaan
hän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan ja
katseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin oli
kenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkea
rikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäällä
Sternsteinin kartanossakin.

Hän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissä
muuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenän
pää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänyt
syvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse,
jonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivat
kartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa.
Laajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksen
märkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaan
harmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainen
juova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvan
taivaaseen saakka.

Eikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu
-- oi, kuinka kauvas sitä riitti -- kuuluu kaikki maa Sternsteinin
hoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niityt
voivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteinin
omistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin,
että kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakka
kun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uuden
kartanon rakennusaikana putosi maahan, ja muurautti sen perustukseen.

Äkkiä tuprahti keskeltä harmautta vaalea, hiekankarvainen
pilvenhattara esiin; se oli savua, joka kohosi liuskakivikatolla
olevasta uuninpiipusta. Tyttö tuijotti siihen ja huokasi hiljaa.
Sivulta katsoen näytti hänen päänsä, se kun oli kääritty huiviin,
jonka kulmat terävästi ja kaartaen peittivät kasvot, ikäänkuin
lyhytnokkaisen linnun päältä; ja sitten kun hän vielä uudestaan
silmättyään pilvien kultajuovia nyt katsoi suoraan eteensä, näytti
kuin olisi lintu ensin kurkistellut niinkuin nuoren kylvön seasta
siniseen avaruuteen ja sitte yhtäkkiä huomattuaan jotain aivan
lähellä nyt olisi miettinyt käydäkö sen kimppuun vai ei.

Juuri sellaiselta näytti tyttö ainakin erään puolikasvuisen pojan
mielestä, joka jo pitemmän aikaa oli vakoillut naapurimajan puutarhan
miehenkorkuisten pensaiden suojassa. Kun tuo hullunkurinen lintu
painoi nokkansa alas, valtasi kuvittelun lystikkäisyys pojan niin
kokonaan ettei hän enää saanut estetyksi suukapulalla äänekästä
iloisuuden purkausta, vaan purskahti kaikuvaan, rähäjävään nauruun,
jota kuitenkin pian seurasi suonenvedontapainen, vinkuva yskä.

Tyttönen lysähti ensin säikähdyksestä kokoon, mutta sitten hän
taputti käsiään ja huusi nauraen: "kas niin, se on oikein, Muckerl,
sitä se tekee, mitäs niin säikähytät ihmisiä."

Mitä puhuteltu lieneekään mielinyt vastata, anteeksipyynnön tai
jonkun karkean sanan, tällä hetkellä oli hänen luovuttava molemmista.
Hän nojautui seinään ja nieli ilmaa, ja hänen yskiessään kaikui
kirkas, iloinen nauru ylhäältä.

Silloin ruumiikas, hyvinvoipa nainen asetti vihaisin liikkein padan
ja pannun, jotka hän juuri oli ottanut käteensä, takaisin liedelle ja
astui ovelle.

"Mitä tuhmuuksia siellä taas on tekeillä?" hän sanoi. "Muckerl, sinun
pitäisi jo olla tarpeeksi vanhan ja viisastuneen."

"Eihän tässä ole mitään muuta kuin hiukkasen hakkailua", sanoi poika.

Äidillinen viittaus hänen ikäänsä näytti epäilemättä hyvin osatulta.
Hänen seistessään siinä avopäin ja avojaloin, paitahihasillaan,
hämillään nykien yhtä ainoata housunkannatintaan, näytti hän kovin
typerältä ja kerrassaan kehityksessä takapajulle jääneeltä; hän oli
tuskin niin suuri kuin tyttönen viereisen majan edustalla, ja kai hän
lieneekin kerran toisensa perään unohtanut olevansa kokonaista kolme
vuotta vanhempi, ja niinpä ne ihmisetkin, joille tämä kerrottiin,
tavallisesti kuuntelivat jutun toiskertaan ja vielä lisäksi
puistelivat päätään.

Niistä, jotka jo useita kertoja olivat käyttäneet tilaisuutta
antaakseen hyvinansaittuja muistutuksia, ei suinkaan tuntunut
hämmästyttävältä, että Muckerl viiletti puutarhaan niin pian kuin
äiti käänsi hänelle selkänsä.

Hän lähestyi tyttöä.

"Hyvää iltaa, Helena!"!

"Hyvää iltaa, Muckerl. Istu tähän." Hän teki pojalle tilaa penkillä.
"Mitäs äsken niin nauroit, niin typerästi?"

"Sinun linnunhilkkaasi. Ota se pois." Hän päästi irti solmun.

Tyttö tarttui huiviin, joka valahti niskaan, ja pani sen syliinsä.
"Mitä se sitte sinuun koskee, tyhmyri?"

"Koskeepa tietenkin, sillä mielelläni katselisin kasvojasi."

"No töllistele nyt sitten." Tyttö käänsi päänsä toisen olan yli
häneen päin ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin nauramatta.
"Tokkopa lienetkään vielä ennen tällaisia nähnyt?"

Poika pudisti päätään.

Ne olivat täyteläiset lapsenkasvot, terve puna tuskin huomattavasti
ruskettuneella iholla, ympärillä paksut palmikot mustaa,
sinervälle välkkyvää tukkaa. Otsa oli avoin, kaareutui ylhäältä
hieman eteenpäin, suora nenä oli hienosti kaareva ja sieraimet
sirotekoiset, hehkuvanpunaiset huulet täyteläiset, ylempi näytti
hiukan ylöskääntyneeltä, alempi vähän sisäänpainuneelta; tuuheiden
kulmakarvojen ja paksuripsisten luomien alta loisti harmaa silmäpari
merkillisen suurin, tummin terin.

Oltuaan jonkun aikaa nuorukaisen ihailevien katseiden alaisena,
virkkoi tyttö pilkallisesti: "Vaikka minä miellytänkin sinua,
Muckerl, niin sen minä sanon sulle, ett'et sinä minua lainkaan."

"Sen uskon", nauroi poika. Olihan hänellä joka aamu kammatessaan
oma kuvansa peilissä edessään, ja hän tiesi hyvin miltä näyttivät
ruskeat, takkuiset hiussuortuvat leveällä otsalla, tylppö nenä, ohuet
huulet ja tuhkanharmaat, sisäänpainuneet posket; hänessä ei ollut
mitään muuta huomattavaa kuin suuret, mustat silmät, eivätkä nekään
olleet kauniit, sillä ne ulottuivat liian kauas kuopistaan.

"Sen uskon, Helena", toisti hän. Hän otti asian parhaimmalta
puolelta. "Ihmisen ulkonäölle ei kukaan voi mitään eikä hän itsekään."

"Aivan kepso olet, Muckerl", ärsytteli tyttö.

"Ja sinä kerrassaan näpsä", sanoi poika.

"Lopeta nyt", virkkoi tyttö vakavana, "mutta ajatteleppa kuinka paljo
minun on kasvaminen ennenkuin olen yhtä suuri kuin muut. Luuletko
minun pysyvän sievänä?"

"Sievimpänä näillä mailla."

"Jotain sekin on." Pikku tyttö nyrpisti nokkaansa.

"Sanonko minä täällä Zwischenbühelissä?" jatkoi Muckerl innokkaasti.
"Koko tässä maan kolkassa, minä tarkotan."

"Mene, tyhmyri, ja huiputa muita! Ikäänkuin sinä tuntisit kaikki
täyskasvuiset nais-ihmiset ja meidät pikku tyttölapset koko tässä
maankolkassa!"

"Ei se ole tarpeen ensinkään. Eikö ole käynyt niinkuin kaksi
vuotta sitten sanoin Reitlerin Evasta? että hän pitää itse pitkän
vartalonsa ja lyhyet jalkansa? No, eikö tuo nyt vielä tänä päivänä,
täysikasvuisena, astele kuin pöyhistelevä hanhi?"

"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl", nauroi Helena;
sitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. "Sano, osaatko yhtä
hyvin ennustaa kuin mustalainen?"

"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja
osaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä
olen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun -- tuskin
olin vielä koulusta päässyt -- alkaneen lusikoista ja kauhoista,
sittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle
veistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää
pitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin,
sillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan.
Oppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka
tekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo
äidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan
mikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia
tarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi
veistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella
pyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin
veitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä
sen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa
ja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni
vain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja
sievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu."

Tyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui
siten häneen. "Kuules", hän sanoi, "minut kai kelpaisi veistää?"

"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin
sitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta
tulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät."

"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?" huudettiin
läheltä. "Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä."

"Äiti", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. "Hyvää yötä,
Helena! Voihan sattua --"

"Mitä sitten?"

"Että minäkin sitte pyörin mukana."

Hän livisti tiehensä.

Hänen istuessaan pöydän ääressä puhtaassa ja sievässä tuvassa
torui äiti: "Kuinka usein pitääkään minun vielä sanoa sinulle: elä
vetelehdi suotta päiten tuolla ylhäällä. Ethän sinä enään ole mikään
lapsi, ja sinun ikäisesi poika osaa kieltäytyä jostakin; ja eihän se
ensinkään sovi että noin kuljeksit keskenkasvuisen tyttösen kanssa.
Suopea olen kernaasti kaikille naapureille, mutta en tuttavallinen
jokaisen kanssa ja zinshoferilaisten kaikkein viimeksi ja vähimmän.
Tyttö tulee aivan äitiinsä, ja hänet minä tunnen tyttö-ajoiltani
asti, hän on _sitä_ laatua, joka ei tee kenellekään hyvää ellei itse
siitä hyödy ja jota ei mikään paha kohtaa niin ettei toisille samalla
käy vielä huonommin."

Muckerl oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena; nyt sulki hän avoimen
suunsa pistettyään sinne liemilusikallisen. Hän söi vaieten edelleen.
Nähtävästi olivat nuo sanat hänestä niin käsittämättömiä, ettei hän
tiennyt niiden johdosta tehdä yhtään kysymystä.

Rappeutuneen hökkelin ovelle ilmestyi laiha, kuihtunut vanha
vaimo. Vanhuksella ja lapsella ei ollut mitään muuta yhteistä kuin
säkenöivät, suuret, harmaat silmät.

"Tule syömään."

"Syömäänkö?" kysyi tyttönen vitkastellen. "Taasenko rasvavoileipää?"

"Ole iloinen että meillä on rasvaa sen päälle, se ei kumminkaan maita
niin kovalta kuin kuiviltaan."

Haukotellen astui lapsi tupaan, mutta sulki äkkiä suunsa ja nyrpisti
nenäänsä tuntiessaan ummehtuneen kosteuden tuossa ahtaassa huoneessa;
se teki sen vielä tympäisevämmäksi, vaikka tarpeeksi kehno se jo
muutoinkin oli.

"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa", sanoi vanhus, "että hänen
Muckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?"

"Saattaapa harmittaa", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin
ja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren
suuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.

"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi
kauniiksi", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.

"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun",
virkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla
rasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa
kannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa,
joka kohosi ylhäällä kuin linna.

Kaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat
hänen lapsenpäässään. -- -- --

Oli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän
tosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain
huonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä
oli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään
lasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta,
pahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua,
oli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan
välissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine
irtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön
oma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.

Todellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen
lapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen
lumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei
ensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, "kauniita
prinssejä" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja "vanhat akat"
saivat varoa itseään.



II.


Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin,
voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki
hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa
kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se
oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää,
mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja
kärsivällisesti odotti.

Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen
koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan
kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti
hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän
valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei
puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän
itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä
rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen
lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta
koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta
jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle
saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa
maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi
itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja,
ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.

Seurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen
maalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan
tekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden
valtaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki
näyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä
tuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja
maalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut.
Muckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset
tekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä
missä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli
tehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten
kasvonpiirteet, jotka hänen vakuutuksensa mukaan olivat paraiten
onnistuneet, hävisivät kokonaan paksulti tahritun maalin peittoon.
Olipa oikeita nukenpäitä niiden olkapäillä. Äkkiä johtui hänen
mieleensä pieni, puinen, kirjava turkkilainen, joka oli asetettu
rihkamapuodin oven päälle tupakkatavaran myynnin merkiksi.

"Tuo ijankaikkinen hirtehinen", ärähti hän jokseenkin äänekkäästi,
"on turmellut minulta kaiken." Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja
risti itsensä.

Mutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein
antaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää
siihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään
maininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen
halusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei
se saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se
oli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä
itse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja
Muckerl tahtoo sen saada opituksi.

Hän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia,
jotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan
pyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen
perheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien
ja pyhien neitseiden kuvista.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen
taituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että
jos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin
oli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat
tekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia
niin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran
kanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan
tulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin
taidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.

Raskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista
oli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä,
vielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen
jälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka,
tai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin
"hartaalta"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi,
mutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja
tarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet
silmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: "No,
annatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko" -- tässä seurasi
hyvin voimakas sana -- "ole minkään arvoinen!"

Mutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui
Muckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden
kaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja
Zwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli
tullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä,
hymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän
saakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa
etukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli
herra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla,
siellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta;
sen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään,
mikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja
miellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs
kauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä
huoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän
olla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.

Muckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja
langeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin
kansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet
tästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen
mielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli
häpeällinen.

Nyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista,
mikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä
lopulta vallan tympäisi.

Oli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa
mäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja
siro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli
juhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat,
ettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista
asti.

Hän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen
nenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän
otti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten
rintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen
kumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.

Varovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa
ja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä
naapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.

Hän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita
ja leikkelemässä niitä pataan.

"Hyvää iltaa teille kummallekin", hän sanoi.

"Hyvää iltaa", vastasivat molemmat.

"Mitä kuuluu?" Muckerl kysyi. "Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei
huonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt
olen, sallikaahan minun istahtaa."

Tyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa
olevaan lepotuoliin.

Muckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja
pyöritteli sitä yhä kättensä välissä.

Hetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen
tyttäreen ja sanoi: "No, miltä kaupungissa näyttää?"

"Kiitän kysymästä", vastasi Muckerl, "siellä on hyvin kaunista,
ja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan
kivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen
ajatellut sinua."

"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja
heidän katukivityksensä kanssa."

"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale
pistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin
sinulle kävi."

"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan." Tyttö ojensi
matalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista
kohden.

"Kautta sieluni", virkkoi tämä, "ihan sieväksi parantunut. Vahinko
olisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan."

"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä
olkimatto alle."

"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet
jalkoihisi." Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti
naurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. "Nimittäin", jatkoi
hän sammaltaen, "se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan
myöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari."

Tyttö katsahti häneen sivulta. "Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan,
niinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä
käyttää?"

"Etkö sitte haluaisikaan?" sopersi Muckerl.

"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi", sanoi vanhus. "Sinun on
ensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein
siitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa."

"Mitä kaikkea sinä tiedätkään", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi
Muckerliin päin. "Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan
kun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin
kiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi."

"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli
leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään
ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."

"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi
häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti
oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään
vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia
minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli
niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois",
sanoi hän huoaten.

"Minkä vuoksi?" kysyi poika vallan neuvottomana. "Minkä vuoksi,
Helena?"

"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein
kauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat,
sellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin
nahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla."

"Sinä hupakko", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, "luuletko
minun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei
toki sentään." Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut
takintaskuunsa. "Katsohan mitä tässä on."

Siinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.

"Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään
hyvä poika."

"Niin, hyvä se on tuo Muckerl", virkkoi vanhus.

Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten
vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä
koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän,
"sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."

"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä
kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."

Tyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät
ja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. "Tähän asti", virkkoi hän
nauraen, "on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen,
ja sitä on paljoa suurempi palanen."

Muckerl nousi ylös. "Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä
ole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on
huolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!"

Jo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut
hyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille
päin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa
keittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. "Hyvää huomenta!" hän
huusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi:
"ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on
vallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl."

Vanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään
kääntyi syrjään.

Tyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän
nauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.

Oljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä.
"Muckerl!" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi
häneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta
ilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä
hyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina
pudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.

Noin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta
tällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä
ja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut
näyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin
matkalla.

Samaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin
juossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa.
Nyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla
oli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero;
hän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta,
sydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien
pielissä.

Zinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.
Vihdoin hän kysyi: "Muckerliltako?"

Tyttö nyökäytti päätään.

"Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?" kysyi vanhus terävällä
äänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän
hymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta
uteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja
vallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.

Tyttö katsoi häneen otsa rypyssä. "Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten
ulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!"
Hän nauroi ivallisesti. "Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin
kiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!"

Kun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle
käärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta:
ettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän
seuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa
poika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä
salata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin
tullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut
mitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö
oli!

Lauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan
äitiinsä päin. "Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl
huomenna vie minut ravintolaan."

"Ja sinä menet?"

"Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni?
Nyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä
pysytellä loitolla niistä."

"No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren
Muckerlin hempukaksi."

"Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja
sen hänelle suon."

"Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos
sydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi
etusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä
hepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka.
Muckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit
hyvän sanan hänelle."

"En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä
muillekaan ruvenne kerjäämään."

"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät
kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi!
Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja
sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa
voinut odotella hiukan viisaampaakin."

Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi
tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän
tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään
peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni
siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."

"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin
silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä
niin vain pääse irti."

Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen
pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä
ponnistaisin."



III.


Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen
aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista
palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon
laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten"
hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille,
poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat
sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan
tai sen vallassa -- kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja
ikävä aika.

Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona,
surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa
ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan
kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän.
Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina
luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin
luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt
hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten
kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan
kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa
ijankaikkisen autuuden.

Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä
kapeaa tietä pitkin.

Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa
kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus
arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli
ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret,
iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti
selko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova,
joka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli
pieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin
veripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen
suulta.

Vanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä
noiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.

"Sinä olet yksin", Resl virkkoi.

"Niin, Muckerlini on ravintolassa."

"Sen tiedän."

"Istukaa. Sepherl, ota itselles tuoli tuolta nurkasta. Ompa oikein
hauskaa että taas kerran pistäytte meillekin."

"Se ilahuttaa meitä, ellemme vain tule sinulle sopimattomaan aikaan.
Tänään on kaunis ilma ja matkaa meiltä tänne voi pikemmin pitää pikku
kävelyretkenä. Eikä se olisi ensinkään ikävä kulkea, kun vain jokea
ei olisi olemassa; se löyhkää niin pahalta."

"Niin, pahalta se löyhkää", sanoi Sepherl heikolla äänellä ja näytti
sen sanottuaan ihmettelevän, se tahtoo sanoa, levitti silmänsä
suuriksi, joko sitten joen huonon ominaisuuden vuoksi tahi siksi että
hän oli sekaantunut jutteluun, vaikkei häntä oltu puhuteltu.

"Mutta sinuapa ei juuri näe ollenkaan ulkosalla, oljenpunojatar."

"Minun on niin vaikea päästä lähtemään. Tiedäthän, Resl,
että Muckerlini työskentelee kotona. Peltotyössä ei kaipaa
jälkisiistimistä, mutta sisätyössä sitä tarvitsee, niin että siitä
ei tahdo tulla valmista. Niin, hän hommaakin ahkerasti viikkokaudet.
No, jos hän tänään tahtoo kerran huvitellakin, niin tehköön sen vain,
niin olen ajatellut."

"Olet oikeassa, oljenpunojatar. En voi muuta sanoa kuin että olet
oikeassa. Hän on kelpo nuorukainen ja suokin sinulle, äitilleen,
kaikkea hyvää."

"Sen hän tekee. Hyvä Jumala sen hänelle palkitkoon!"

"Amen!" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin
ylimpään laatikkoon. "Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa
ettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää
yhdellä kertaa?"

"Onhan siellä jo jonkun verran", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen
vakuuttavasti kättään, "en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei
niin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun
muistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja
ajatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti
nousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!" Hän kumartui
eteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti.
"Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat
pyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata."

"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä
puutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei
ystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule
minun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi."

"Enpä luulekaan. Olethan aina ollut mestari säästämään."

"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon,
laskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta,
että teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan
ahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten
kohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi
säästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää."

"Minun Muckerliniko?"

"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii
nuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa
kanssa ravintolassa."

"Minun Muckerliniko? Hempukkansa kanssa?"

"Ja sievä se Zinshoferin Helena onkin, siihen ei ole mitään
sanomista."

"Zinshoferin tyttökö?"

"Ja hänen köyhyyttään vastaan Muckerl kyllä keinon keksii. Häpeää
ei tyttö suinkaan tuota, hän voi varsin hyvin esiintyä Muckerlin
rinnalla niissä uusissa tamineissa, mitkä Muckerl on hänelle
hankkinut kiireestä kantapäähän asti."

"Kiireestä kantapäähän, niinkö sanot? Voi tuota tekopyhää heittiötä!
Enkä minä olisi tiennyt koko jutusta mitään, en edes jalkapuolesta,
ellei tuo hävytön ihminen minua suututtaakseen olisi näyttänyt
kenkiään ja sukkiaan, jotka poikani on hänelle ostanut."

"Jessus sentään! -- Kuinka kevytmielistä! -- Pyhä neitsyt Anna! --
Kunpa en olisi puhunut mitään!" Vanha Resl pani jokaisen huudahduksen
jälkeen käden suulleen, ottaen sen heti jälleen pois, ja viimeiset
sanat lausuttuaan tarttui hän Muckerlin äidin käteen. "Älä suutu
minulle, oljenpunojatar."

"Minun on kai sinua kiittäminen", virkkoi tämä alakuloisena,
"että tänä päivänä, vielä näin ajoissa, olet tullut minulle siitä
kertomaan, niin etten ole huomenna kaikkien seudun ihmisten narrina."

"Älä pahastu, oljenpunojatar, että olen sen avomielisesti kertonut,
minusta ei alunpitäen juttu ole tuntunut oikein todelta enkä olisi
sitä mitenkään uskonut, mutta sano itse, enkö tehnyt oikein? Olisinko
voinut ajatellakaan ettet sinä tietäisi mistään? Kyllä minusta oli
kummaa miten sinusta Zinshoferin väki aivan yhtäkkiä on käynyt niin
säälliseksi; sinähän et niitä milloinkaan ole voinut sietää!"

"Kaiken tuon jälkeen nyt vähemmän kuin koskaan ennen. Jestas sentään
sitä jumalatonta poikaa!"

"Mutta mikä on totta, oljenpunojatar, se on totta, kauneimman hän
tuosta tytöstä saisi."

Oljenpunojatar karkotti kädellään päättäväisesti kaiken kauneuden
luotaan.

"Niin, en minäkään sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään.
Poikasi on kelpo poika, hyvä poika, mutta kauneus sitä ei juuri
haittaa ja Zinshoferin tytön rinnalla se ei näytä miltään. Jos mies
nai köyhempänsä, niin talous menee hunningolle, jos hän taas nai
liian kauniin, niin on häneltä rauha mennyttä."

"Rakas Matznerin Resl, se on hupsua puhetta! Minun pojalleni on
kaikkein kaunein juuri ihan paikallaan, ja jos Zinshoferin tyttö vain
olisi toisenlaisten ihmisten lapsia, niin en huolehtisikaan."

"Anna nyt anteeksi, mutta minusta Zinshoferin emäntä voi pitää yhtä
paljon Helenastaan kuin sinä Muckerlistasi, sillä jokaisella äidillä
on kaunein lapsi, eikä vanhus suinkaan pitäisi sitä minään taivaasta
tulevana armona, jos poikasi ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen!
Rakas oljenpunojatar (tämä puhuttelutapa sokuroi aina karvaan
pillerin, jonka toinen vanhus mieli antaa toiselle), pidä sinä
poikaasi niin suuressa arvossa kuin tahdot, mutta älä nosta häntä
kirkon katolle; kun nuoret ihmiset kerran vaivatta löytävät toisensa
tasaisella maalla, niin tuskinpa toisen äidin lapsi pääsee heidän
perässään. Tosiaankin, tiedänpä muutaman poikaparan, joka jo kauvan
on kuvitellut istuvansa korkeammalla kuin kaikki muut ja mielellään
tulisi alas, mutta ei ole tikapuita, jotka sinne asti ulottuisivat."
Hän silitteli Sepherlin päätä ja taputteli häntä poskelle. Tytön
kasvot sävähtivät aivan punaisiksi ja hän katsahti hämillään
ympärilleen. Resl-rouva nousi tuoliltaan. "No, nyt on luulen ma
jaariteltu tarpeeksi asti, ehkä jo liiaksikin; mutta nyt ainakin
tiedät miten asianlaita on, oljenpunojatar, ja kun pidät varasi, niin
ehkä vielä hyväksi kääntyy sekin mikä ei ole mieleesi. Niin, älä pane
pahaksi, Jumalan haltuun!"

"Jumalan haltuun! Onnellista kotimatkaa! Puheesi on saanut minut
vallan sekaisin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, oljenpunojatar!"

Tiellä kysyi tyttö hiljaisella, valittavalla äänellä: "Sanoppa miksi
juuri meidän piti saattaa hänet murheelliseksi?"

"Sinä tokero! Olisimmeko voineet häneltä sitä säästää? En tahtonut
antaa kenenkään keritä ennen minua oljenpunojattaren luo; hänen
täytyi nähdä vanhan ystävyyden olevan ennen muuta, ja hänen täytyi
kuulla se mikä minua jo kauvan on painostanut, ei suinkaan minun
vuoksi, vaan sinun."

Tyttö pudisti päätään. "Huomenna saa Muckerl tietää meidän käyneen
siellä ja sitten hän ei enää minua hyvin silmin katsele."

"Tähän saakka ei hän ole sinua katsellut minkäänlaisin silmin! Jos
sinä hänen katselemistaan niin kaipaat, niin voit olla tyytyväinen,
jos hän väliin sinua tirkistää pahoinkaan silmin. Aika neuvon antaa."

Niin he astuivat pitkin jokivartta, josta nyt illan viileydessä nousi
ilkeältä löyhkäävä kosteus.

Yksin jäätyään valtasi oljenpunojattaren sitä myöten kun aika kului
yhä suurempi ahdistus ja pelko poikansa petollisuuden vuoksi, niin
ettei vanhusparka lopulta saanut enempää lepoa kuin hiiri loukussa.

       *       *       *       *       *

Ravintola oli kylän toisessa päässä. Kun piha oli hieman mäkinen,
ei siihen oltu voitu tehdä keilarataa, ei pitkin- eikä poikkipäin;
ylämäkeä ei kukaan pelaaja olisi voinut heittää palloaan keiloihin
saakka, se olisi itsestään vienyt alas, siinä ei olisi tarvittu
taitoa eikä se olisi huvittanut, ja poikittain radan toiselle sivulle
viettäen olisi jokainen heitto joutunut pois ladultaan ja saanut
parhaimmankin urheilijan pelkän juoksentelun vuoksi lopettamaan
pelin. Mutta keilaa tahtoivat kyläläiset heittää, ja siksi oli rata
tehty talon edustalle pitkin tietä, ja ken tahtoi sisälle astua, sen
oli kuljettava poikki katoksen ja astuttava meluavien, useimmiten
paitahihasillaan olevien pelaajien ohi.

Kun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan
seurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.

"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti
pyhäinkuvistasi?" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi
vierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.

Nuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani
suunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän
tapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota
kädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä
jalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.

Se oli kai hupaista ilveilyä, koska kaikki sille nauroivat.

Pihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä
istui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies
mielitiettynsä kanssa.

"Mitä saa olla?" kysyi isäntä. "Tahdotte kai viiniä, parempaa
tietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?"

"Lempo soikoon!" huudahti muuan nuori mies, "Zinshoferin tyttärestäpä
vasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!"

Penkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat
olivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä
pallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin
kulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä
edessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen
osakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän -- kustantanut niitä
itse.

Tähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja
vaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin
epäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten
innokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla
kun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli,
"eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen", joka pyrki sekottamaan
heidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin
hetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa "uuden" kanssa,
vaikka vanhasta tottumuksesta hymyili "entiselle." Mutta nyt,
kun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät
he nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja
ivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.

"Merkillistä", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä
paras ryyppyvieras, "merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään
saakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!"

"Mikäs ihme se on", virkkoi toinen, "milloinka sitä on saanut nähdä?
Ei työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää,
ja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona
juoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole
häntä lähettänyt."

Se oli totta, Helena ei ollut vielä kenenkään töissä ollut.

Kun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi:
"Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita
kahta ihmistä", silloin huusivat tytöt nauraen: "Älä vain suututa
oljenpunojattaren Muckerlia!" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat
molemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.

"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota",
sanoi poika viekkaasti silmää iskien.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään
katosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat
ukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo
veitikka tiesi nyt "ainoana järkevämpänä" olevansa hyvissä kirjoissa
noiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu
turhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin
pyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä
tiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta
pelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi
kirkunaksi. --

Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa;
erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan.
Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää
talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat
hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun
pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle,
ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle,
kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle.
Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä
itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja
laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen.
Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita
vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla
Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä,
kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja
hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi
ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa
huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!

No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin,
pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli
kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla
työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei
saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä
näkyvissä. Muutoin -- voiko sellaista työtä mainita miksikään ja
siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä
asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta
(hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän
kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan
erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää
olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin
tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta
pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset
vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs
ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä
vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää
itselleen seudun kaunottaren?!

Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus,
jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt,
niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa
taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.

Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli
pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan
pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän
olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi
ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa
asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta
jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan
siinä posket hehkuvanpunaisina.

Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan
Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen
pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän
keskellään.

"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"

"Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.

"Voisitpa osottaa meille suosiotasi --"

"En tiedä mistä syystä."

"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"

"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla
tavalla takaisin."

"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan
mitään. Sen hyvin huomaa."

Kaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.

Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta
toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja
hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi
pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan
tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen
heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat
ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen
sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt
että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan,
antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut
käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet
kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava
niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut
vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä.
Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi
hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin
vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte
vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle
vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus
hänen puoleltaan!

Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän
terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti
harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa
käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä,
joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli
hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään
pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen
Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin
kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja
siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien
kustannuksella.

Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan
säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan
uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta
laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja
sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta;
sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista
hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.

Silloin alkoi jo joku:

    Jumalat veistän puusta
    ja pyhänkuvat vuolen,
    niin istun aamun suusta
    ma päivän, yötä puolen.

Sitten lauloi toinen:

    Ma oksia karsin
    ja rosoja pois --
    ja likka pulskin, se varsin
    mun mieleeni ois!

Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:

    Jos likkaan tartut pulskimpaan,
    niin katso minne meet,
    kuvia kuinka hakkaatkaan,
    sä harhaiskun teet!

Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan
oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen
kanssaan ulos käytävälle.

"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun
vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"

Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri
ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille
selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe
kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja
kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.

Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin
kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä
kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden
uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän
kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan
kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi
tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.

"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään
olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.

"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä
vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt
irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä
hänen vieressään.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin
askelin kylän läpi.

Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!"
Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan
katosi nopeasti hänen näkyvistään.

Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari
äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet
paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä
haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan.
Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.



IV.


Muckerlin astuessa makuukammioon nousi oljenpunojatar vuoteellaan
istualleen.

"Oletko vielä valveilla, äiti?"

"Olen."

"Mutta mistä se johtuu, että vielä näin myöhään olet hereillä?"

"Arvattavasti siitä, etten voi nukkua."

"Niinkö."

"Onko sulla ollut hauskaa?"

"On kyllä."

"Olitko yksin?"

Muckerl ei kyennyt vastaamaan.

"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala
poika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä
että vieraat ihmiset sen minulle kertovat?"

"Ah, sekaantuvatko siihen jo vieraat!"

"Olet ollut Zinshoferin Helenan kanssa."

"Niin kyllä olenkin."

"Niin, Jumala paratkoon, olisipa se edes joku toinen --"

"Minä en välitä kestään toisesta."

"En puhuisi halaistua sanaa, mutta juuri tuo!"

"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi
liikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei
ole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se
olisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön
käsiksi. Hyvää yötä!"

"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen
siis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!"

"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua
rangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa,
koska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi."

"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan
varsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo
kyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi
kohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että
sinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi."

"Se on tapahtunut omasta vapaasta tahdostani."

"Onhan sinulla vieläkin vapaa tahto!"

"Ja yli varojeni en ole tuhlannut."

"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin
kasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat
vain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran
kuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää
haluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä
tarvitsevat ja ansaitsevat."

"Ne eivät olleet almuja."

"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi
sinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti
otettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset
liian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin
puutteenalaista kuin he ovat."

"Mutta äiti", huusi Muckerl vihasta nauraen, "tämähän jo saattaa
ihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi antaa
tarvitsevammille ja sitte et itsekään tiedä ketään, jolla olisi
niukempaa kuin heillä! Sehän on järjetöntä!"

"Yhä parempaa, Muckerl, yhä parempaa! Sano sinä vain äitisi puhetta
järjettömäksi, mutta oli se järjetöntä tai ei, en ole puhunut
ainoastaan tarvitsevammista, vaan myöskin sellaisista, jotka almuja
ansaitsevat."

"No niin, sinä puhut niin nopeasti ja vallan sekaisin, niin että
loppuun kuullessa jo aamu valkenisi. Olen jo sanonut, etteivät ne
olleet almuja, joita jakaessa minun olisi ollut pidettävä silmällä
tarvetta tai ansaitsemista, minusta ne olivat lahjoja, ja omista
varoistani saan kai antaa pois sen, mitä ilman katson tulevani
toimeen."

"Sano ennemmin: mitä ilman muut eivät tule toimeen."

"Mutta minun rahojani ne kuitenkin ovat", sanoi nuorukainen
uhkamielisesti, "ja siitä vähästä minkä ansiostani olen saanut
säästettyä ja josta sinä et olisi tiennyt kerrassaan mitään, elleivät
vieraat ihmiset olisi sitä kertoneet, ei sinun tarvitsisi niin suurta
melua nostaa! Kaapin laatikkoamme olet saanut penkoa mielin määrin ja
katsoa ettei ainoakaan homeinen kolikko ole sieltä pudonnut siihen
saakka, kun minä alotin puunleikkelyn; kaikki raha, mitä talossa nyt
on, on tullut minun työstäni, siihen en ole mitään sinulta ottanut
enkä ota mitään, niin että voinet olla tyytyväinen!"

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon,
ikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen.
"Tyytyväinenkö?!" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Olenko sitte
niin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä
raatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko
milloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun
yksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme
toimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen
meistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin
että teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos
yksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön,
niin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista
nyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni,
malttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme,
jotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä
on vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut
löytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot,
ettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla
huoletta siitä etten minä koske _sinun_ omiisi, en kolikkoonkaan! Jos
olen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet
ahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä
tehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen." Hän painoi
nyyhkyttäen päänsä tyynyyn.

Nuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. "Äiti!
Rukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin
ajatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan
epätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri _tuo_
tyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat
tekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä
kukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä
kahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu
ole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa
onnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se,
ettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka
jo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi
työlle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen
kaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin
joku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä
käytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa
sinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan!
Sanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista
iloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa
kovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun
varotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi
varoa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten
kauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin
tullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää
eikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole
mitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin,
hän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen,
mutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa
heitä pois niistä vioista. Hän taas -- se johtui heti mieleeni --
voisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi
alituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen
toivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin
on hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä
sietää!"

"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan
toista", mutisi oljenpunojatar. "Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi
huudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä
hiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin
kun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei
kannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää
yötä!"

"Hyvää yötä, äiti", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen
päälleen.

Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä
hyödyttikään tuo ikävä tora? -- nuhteli hän itseään. -- Enhän
sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on
nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni
moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin
olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo
sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja
oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin
emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä
voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki
kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan
asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee
sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin
kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään
ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille,
josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä
minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia
sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa
tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"

"Muckerl", huusi hän puoliääneen, "nukutko jo?"

"En, äiti."

"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset
tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat
ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin
ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi
sunnuntaina pistäytymään tänne."

"Kyllä, äiti."

Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi,
oli vanhus hyvin tyytyväinen.

       *       *       *       *       *

Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä
koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä
toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan
juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena
etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin
emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein
salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin
ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän
katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt
silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä
hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että
nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin
Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään,
mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan
päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei
etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä
hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin,
vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä
hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.

Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan
sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia
ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea
itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada
jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin
luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"

Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin
kaunista ja pukevaa.

Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin
seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja
siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta
kirkkojuhlana -- silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa
tanssipaikkaan.

"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut
tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä
koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."

Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä
todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian
halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään
hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle.
Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi
kirkkojuhlana!

Siihen oli vielä jotensakin pitkä aika.



V.


Se seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan
vähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä
tosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen
lähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin
suuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia
niissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä
ovat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi
tulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat
sopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista
hyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.

Niiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului
myöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät
silmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli
suunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut
kyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan
päivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään
tavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin
verrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.

Sepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa
samalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla
alhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan
eroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta,
joka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.

Sepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä
oli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän
jälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä
merkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että
hänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän
sopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä
sitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin
huoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen
luona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta
kuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin
tulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi
"ulkona" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.

Oli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytöt
Muckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonka
keskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja vei
Sternsteiniin nousevalle tielle.

"Jumalan haltuun, Muckerl", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista
ei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut
epäkohteliasta. "Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko
sinulle pitkäksi!"

"Älkää siitä huolehtiko", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen.
"Pitäkää hauskaa!"

Helena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: "Samoin sinäkin"; sitten
kiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.

"Saatpas nähdä, Helena", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei
tahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt
puoli askelta jälkeen. "Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea
tuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä."

Helena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti
kävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta "vallan
haltioihinsa".

Mutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja
aavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo
molemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi
heitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla
alhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala,
sillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin "katsastelemaan."

Sepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain
pikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin -- silmät olivat sentään
kylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan
hyvälle tuulelle -- ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan
kasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa
itseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona,
sillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa
näki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa
kuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta
mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut.
Vaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle,
jotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin,
joiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti
päätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän
kulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat
kuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat
hänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman
suurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen
elukka oli toistaan kauniimpi, -- silloin hänen silmänsä kuitenkin
vähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla,
kun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.

Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen
huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä
esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan,
ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas
liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen
huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi,
johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä
myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin
rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa
isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla
taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän
melkein hartaasti pani kätensä ristiin -- kaikki tuo suli hänessä
_yhdeksi ainoaksi_ kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.

Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti
keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti
nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä
suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset
tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja
mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se
ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas
sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.

Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he,
kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään;
sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että
oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.

Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi
Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi
tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."

"Enkö sitä sanonutkin?" virkkoi toinen.

"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin
isännän pojan saa... hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"

"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain."

"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös,
sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen
parempia voi olla!"

"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään
kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa,
puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas
talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin
mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me
luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa,
mutta meistä sinne ei kukaan pääse."

"Tuskin", huokasi Helena.

"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne
kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla,
niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että
vastaisi tervehdykseen."

"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena,
"minä en sitä tervehdi!"

"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen
johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä
paikassa."

"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, -- Jumala syntini anteeksi
antakoon, -- mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi
ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja
hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."

"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin
osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin
rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen
rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi
ei tuo kopea sternsteiniläinen -- jos jolloinkin olet häntä lähempää
tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa --
lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten
Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään
sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."

"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät", nauroi Helena,
"vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää
aivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini."

Sepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. "Astele eteenpäin, äläkä
ole hullu."

"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta", härnäsi Helena.
Häntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli
kadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi
häntä lujasti olalle. "No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin
suuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa
hyvä sana, niin luovutan hänet sulle."

"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka
oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl
vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka
jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät,
ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen
ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni
aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"

"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen
olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko
omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet
sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät
häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen -- hän
on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen -- jos joku
toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten
enää hänestä riitelisi!"

Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl
nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin
kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta
katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."

Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä
odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka
paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se
mitä hän toivoo ja haluaa.

Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen
tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen
kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen
selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset
ja oljenkorret.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.

"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet
nähdessään.

"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään,
"kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne
teille?"

"En ole sattunut näkemään."

"Voihan se sentään olla jossain kätkössä --"

"Tahdonpa pitää silmällä."

Pihan poikki astui lyhyenläntä, vankkaruumiinen nuorukainen heidän
luokseen.

"Siinä on meidän isännän poika", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä
kyynärpäällään.

Helena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora,
jokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut
sen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä,
mutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.

"Kukas sinulla on täällä luonasi, Kathel?" kysyi nuorukainen.

"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta", vastasi vanhus tehden
sivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin
osottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä
tuli tuolta alhaalta. "Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne
muassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä.
Pelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan
huomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?" Hän pani luisevan kätensä tytön
pyöreälle olalle.

"Totta se on", virkkoi Helena, "kaunista teillä on täällä ylhäällä."
Mutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen
olisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden
vuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa
alhaalla.

"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt", sanoi nuorukainen, "niin
voithan tulla useamminkin."

"Olet hyväntahtoinen", nauroi tyttö, "ajattelet kai ettei kukaan
silmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella."

"Oletko sinä siitä niin huvitettu?" hymyili nuorukainen. "Kukapa
tietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista."

"Niinkö luulet?" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. "Jos
jotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en
alennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle
tarjotaan." Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. "Olkaa siis hyvä ja
pitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin
pistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei
ole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu.
Katsokaa, tällainen se on." Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään
eteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan
renkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. "Jumalan haltuun!"

Nuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. "Tyttö on hieman
ylpeäluontoinen, näyttää minusta."

"Niin minustakin", tuumi vanha Kathel.

"Mutta sievä kumminkin, se minun täytyy sanoa."

"Hän on oljenpunojattaren Muckerlin hempukka."

"Pyhänkuvaintekijän?"

"Sen saman."

"Vai niin."

Kun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko:
"Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?"

"Ylhäällä hovissa olin. Multa taisi eilen pudota sinne korvarengas --"

"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin
hyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken
sen siellä näin."

"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se
on. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja
murheen sen vuoksi."

Hän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä
hänelle selkänsä.

Oli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään
keittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren
niityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo
kauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä
häntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen
oma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja
"ripitys" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän,
kun se tähän saakka aina -- ja vallan toisten kepposten vuoksi
-- oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan,
mutta jos itse teossa hänen "ainoansa", josta isä ylpeili, pahotti
hänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että
kovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai
tapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden
tai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka
katkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi
kuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.

Toni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin,
kun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan
ulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui
varovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden
tavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset
käsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.

Tytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa
leveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan
vastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. "Pst! Pst!"
antoi hän suhista.

Tyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä,
sormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa
vasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua
sen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.

"Herranen aika sentään kuinka säikäytit minua", sanoi hän hiljaa.

Taas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi
pian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti:
"Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken
perästä näet minunkin tulevan sinne."

Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla
nopeasti veden yli.

Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän
puhuttavaa sinulle."

Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin
käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli
hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä
suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin
ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista
minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.

"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen
tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen
katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta
kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan
epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet
housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. --

Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit
höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä
ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten
isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä
oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai
kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen
syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun
kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi
lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen,
jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen,
kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän
tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut
ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois
pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.

Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja
istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis
oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista
päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat,
liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten
lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien
yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti
esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän
huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.

Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen
niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä
epätietoiseksi.

Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa"
kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika
lintu sentään!" murahti hän.

"Minkä vuoksi, isä?"

"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät
senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään
ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon?
Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö
niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun
omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja
sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain
rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran
tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja
vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi,
niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että
on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä
isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä
tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn
liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt
juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä
ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen
alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani
enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs
notarjukseni, kun kerran lähden -- vielä en sitä ajattele -- mutta
silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan
olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään
kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan
saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan;
ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin,
siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille."
Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada
tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"

"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain
ajattelematonta kujeilua."

"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se
on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi
olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"

"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä
osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä
ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."

"Ei sitä tarvita."

Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen
ovea kohti.

"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen
jälkeensä.

Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin
yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy,
ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on
terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut
eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä
vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin
tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut
luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle
kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen
aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.

Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä
isäänsä.



VI.


Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon
lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan.
Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä
oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa
jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui
vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten
sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.

Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl
tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti
poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja
katseli kauvan heidän jälkeensä.

Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun
matkaa, ei kovin kauvas.

Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä
aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa,
yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä,
tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen
taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään
ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin
sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa
ja astui sitten hitaasti kylään päin.

Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka
seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut
tapaamassa Muckerlia.

"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.

"Samat sanat", vastasi Helena.

"Minne matka?"

"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".

"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"

"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain
sinnepäin on."

"Sepä kumma."

"Että minulla on kulta?"

"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo."

"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei
kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."

"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!"

"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle
kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen --
kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."

"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet
kaunein -- --"

"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua
siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä
tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, -- joka
tapauksessa jätän selittelyn sikseen."

"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä
tuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen
mihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi."

"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani
kylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista."

"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin
Muckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan
oisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen."

Tyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. "Se on tietty;
tiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?"

"Ehkäpä", hymyili Toni, "eikä hän muuten ole kaukanakaan täältä."

"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun
puolestani vain saa pysyä siellä missä on."

"Kyllä minä sanon, mutta en usko hänen siitä huolivan."

"Se on hänen asiansa. Ja nyt Jumalan haltuun!"

"No, älä nyt pidä kiirettä, oisin vielä mielelläni kanssasi. --"

"Voithan sen tehdä, jos meillä on yksi tie."

"Jotta puhuisimme asiat selviksi, -- mutta tuon kautta. --"

"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä
siitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä
julkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai
kurkistelisivat akkunoista."

"Juuri ihmisten vuoksi, etteivät ne sinusta --"

"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän
nähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun
on nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa."

"Ohhoh!" nauroi poika. "Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu
kyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta
pistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin."

"Pidä vaan silloin varalla, ettei säkki repeä."

"Ole huoleti, isäni saan taipumaan mihin tahansa:"

"Kaikkeenko?"

"Kaikkeen!"

"No, tähän saakka ei sitte ole tullut tehtyä mitään erikoista."

Toni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan,
mutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.

"Siinä se nyt nähdään", kuiskasi hän, "tuolla seisoo jo muutamia
töllistelijöitä."

"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua
siihen", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta,
vuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät
sillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle "hyvää ruokahalua".

"Vielä yksi asia", sanoi Toni.

"Mikä sitten?"

"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni
puhtaaksi kanssasi?"

"En, en todellakaan."

"Miksi et?"

"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on
käsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka
kuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla."

Nuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten
katsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen,
nojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa
hatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli
tukkaansa.

Näin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan
vanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.

       *       *       *       *       *

Sternsteinin kartanossa käskettiin renkejä ja piikoja ahkerasti
käymään kirkossa, mutta isäntä poikineen ei pitänyt siitä
juuri väliä; ellei heidän aamupäivällä sopinut mennä Jumalaa
kunnioittamaan, pistäytyivät he, jos hyväksi havaitsivat,
iltarukoukseen; useimmiten menivät he lähellä olevaan kauppalaan,
jossa saivat seurustella yhtä rikkaiden, siis paremmin vertaistensa
isäntien kanssa, ja silloin sattui monasti, että he astuivat sisään
keskellä tai lopulla jumalanpalvelusta, joten heille jäi töintuskin
aikaa rukoilla pari hurskasta isämeitää, ennenkuin oli käytävä
yhteisen pöydän ääreen ravintolassa.

Mutta sen jälkeen kun Toni oli kohdannut Helenan pensaikossa ei hän
laiminlyönyt ainoatakaan aamumessua, oli kirkossa saarnankin ajan ja
kävi iltapäivisin rukoushetkissä. Hän antoi isänsä istuskella yksin
kotona ja yksin mennä kauppalaankin ja jutteli vanhukselle hyvin
ymmärtäväisesti, että tällä kaiken herrana piti olla valta elää
kuten tahtoi, vaikka olisikin kovin hyvä, jos joku hänen sijastaan,
palvelusväelle seurattavaksi esikuvaksi, asiaankuuluvasti kävisi
kylän kirkossa.

Kahdesti oli hän vielä sittemmin nähnyt Helenan. Hän näki tytön
tulevan pitkin tietä ja kiiruhti sillalle hänet saavuttaakseen,
mutta Helena oli aina ketterämpi eikä nuorukaiselle jäänyt muuta
neuvoksi kuin seurata häntä loitompana, ja sitten kääntyi tyttö
aina vain vanhan Matznerin Reslin majan kohdalla häneen päin,
katsoi suurin silmin, ihmettelevästi ja kuten Tonista näytti hieman
ivallisestikin häneen ja katosi ovesta sisälle, astuakseen sitte
kotvasen kuluttua Sepherlin seurassa ulos, innokkaasti jutellen ja
luomatta silmäystäkään sivulleen. Näin hän asteli toverinsa kanssa
kylän yläpäästä alapäähän.

Nyt tapahtui usein, että Toni kesken syöntinsä pani veitsen ja
kahvelin pois kädestään; sen sijaan että olisi lähtenyt työhön
seisoskeli hän jossain sokkelossa tai istui narrinkaappiin
kurkistellen, se tahtoo sanoa tuijotellen ilmeettömästi eteensä.
Tuota kaikkea oli hän tehnyt noin neljän viikon ajan, kun isäntä
eräänä päivänä seurasi häntä aterian jälkeen ulos.

"No, poikaseni", sanoi hän, "sinusta saattaa kai herra pastori
iloita?"

"Miksikä niin, isä?"

"Kun sinä niin tunnollisesti paastoat ja rukoilet."

"Minäkö?"

"Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä
vastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun
mielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole
mikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain,
että sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi."

"Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi",
virkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.

"Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?" nauroi vanhus ja poistui,
kääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan
tuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä
poikansa rinnalla.

Toni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan.
Vasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella
polvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään
pitkän aikaa. Sitten hän huokasi: "Tällä lailla se ei voi jatkua."

Puutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden
poikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle
katoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili
hitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas
Zwischenbühelin viimeistä majaa kohden.

Äkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan
eteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei
huomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin
kasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan;
vain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin
silmällä tytön jokaista liikettä.

Helena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja
katsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan
suuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.

Tyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä
pienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin
"kuolleeksi metsäksi." Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea,
joka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä
runkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten
kun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat
rungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut
pysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli
jätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut
mitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa
noutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin
murenneet.

Että tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen
tielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä
kertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä
murheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi
tullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian
ajatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin
astuvan kauniin naisolennon tasalla.

Lähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa;
sinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään
pidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan
oksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä,
vain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä
hän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän
sen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti
isompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki
tuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon,
joka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä
Helenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä
kohden.

Tyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti
toisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista
kohti. "Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!" huudahti hän.

"Niin minäkin arvelen", virkkoi poika ja nyökäytti vakavana päätään.

"Minä tunnustan aivan avoimesti", jatkoi tyttö, "että näin sinun
äsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska
sinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi
kirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti
ja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi
saarnan tai litanian?"

"Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi", sanoi Toni katsoen
eteensä maahan.

"Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut
ovat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin
rikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin,
se sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona
ihmisenä!" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista
kuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti
hentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden.
"Etkö melkein pidä minua sellaisena?"

"Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?" sanoi Toni
puoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.

"Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä
muuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin
että hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan,
tullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset
meiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!"

Toni katsahti ylös. "Miksikä ei voisi eikä saisikaan olla?"

"Tyhmä kysymys", vastasi tyttö vihaisesti. "Älä vain pidä minua
niin tyhmänä ja halpamaisena että kuuntelisin sinun puheitasi ja
samalla unohtaisin kuinka suurena ja leveänä Sternsteinin hovi on
meidän kahden välillä; sieltä ei minulla milloinkaan ole toivoa ei
edes yhdestä ikkunanruudusta katsella alas Zwischenbüheliin. Nyt
tiedät minun ajatukseni, ja tästä päivästä alkaen, sitä pyydän, pysy
poissa minun tieltäni ja katsele kirkossa sinne mihin on katseltava,
jos hartaudesta sinne menet, alttariin ja saarnastuoliin, mutta
ei naisten penkkeihin, -- taikka minun puolestani sinnekin, mutta
johonkin toiseen."

"Joko olet kaiken sanonut? Kuuntele siis nyt minuakin. Jos muita
kohtaan olenkin ylpeä, niin siitä ei nyt ole kysymys, siinä suhteessa
et varmaankaan voi minua moittia. Jos olisin puoleksikaan niin
pikavihainen kuin sinä, niin juoksisin kai nyt heti kotiin. Muutoin
-- alentuvaisuudesta tahikka itseäni pakottaen en tule tiellesi;
teen sen vain siksi, että sinut näkisin ja kuulisin puhettasi, ja
elleivät kasvosi näytä ystävällisiltä eikä sulla ole ainoatakaan
hyvää sanaa minulle, niin tyydyn synkkiin ja vihaisiinkin. Ja
sille, että mielelläni sinut ottaisin, voin juuri yhtä vähän kuin
pyhänkuvaintekijäkin, enkä siis tahtoisi että pidät minua huonompana
ja aikeitani pahempina kuin hänenkään."

Helena kohotti pyöreitä olkapäitään.

"Ei tekisi kunniallesi vähintäkään vahinkoa, jos osottaisit sääliä
minua kohtaan."

Helena rypisti silmäkulmiaan. "Sinä narri siinä, älä pane mitään
tyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!"

"Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se
on ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut
ja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä
vastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut,
niin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden,
äskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden
välissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen
poroksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään."

Tyttö nauroi ääneen. "Voithan sitäkin koettaa. Sytytä se palamaan!"

"Se on synnillistä puhetta. Isän kotiin ei toki kukaan tulta pistä."

"No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain
sinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut
ja että kaikki pitempi selittely meidän välillämme on tarpeeton.
Vaikkei sinulla olisi kartanoasikaan ja vaikka minä voisinkin luottaa
rehelliseen tarkotukseesi, niin olet kuitenkin Sternsteinin Toni, ja
se tyttö, joka sinun kanssasi rupee tekemisiin, on jo sillä joutavan
jäljillä."

"Ikäänkuin ei minulla -- sellaisena kuin olen -- voisi olla
rehelliset aikeet! Sternsteinissäkään ei asiat aina pysy samalla
kannalla kuin nyt, voihan tapahtua muutoksiakin." --

"Kun isäsi kuolee, niinkö arvelet?" Tyttö katsoi kysyessään häntä
terävästi silmiin.

Toni kääntyi poispäin. "En toivo hänen kuolemaansa, siitä Jumala
varjelkoon, mutta --"

"Mies ei vielä ole niin vanha, että hän huomispäivänä kuolisi; kyllä
hän vielä saattaa vuosikausia hengissä pysyä. En juuri usko sinun
löytävän sellaista tyttöä, joka suostuisi sitä odottelemaan."

"Ei se olisi tarpeenkaan; soveliasta tilaisuutta vain tarvitsisi
odotella, silloin saan hänet taipumaan. Mitä minä saan päähäni,
siihen kyllä saan hänet menemään, siitä olen varma."

"Sen olet jo kerran sanonut."

"Sinä voit sen myöskin uskoa ja ennemmin tai myöhemmin voisin sen
myöskin näyttää sinulle. Ihmisten juoruista en välitä hölynpölyä.
Sinusta yksin se riippuu. Suoraan sanoen, Leena, antaisitko Muckerlin
mennä ja tulisitko minulle, jos --"

"Mitä, jos?"

"Jos antaisin sulle pyhän lupauksen että tekisin sinusta Sternsteinin
kartanon emännän?!"

"Mene tiehesi", huusi Helena tehden molemmilla käsillään torjuvan
liikkeen. Ohimenevä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sitten hän
seisoi jäykkänä, leimuavin silmin, puoliavoimien huulien lomitse
vetäen henkeä nopeasti mutta äänettömästi. Hän kosketti oikealla
kädellään vasenta, jota hän puristi tiukasti lannettaan vasten, ja
nipisti pari kertaa pehmeätä ihoaan; sitte kumartui hän nopeasti
korin puoleen ja heitti ympärillä olevat risut siihen. Kun hän
jälleen, kasvot hehkuvan punaisina, kohotti päänsä, sanoi hän
ärsyttävästi: "Luuletko että minä niinkään helposti sinuun luotan?
Sinun pitäisi antaa minulle kirjallinen sopimus."

"Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen vakavasti. "Vielä tänäpänä sen
kirjotan. Tule huomenna tälle paikalle, niin saat sen."

"Tulenpa kyllä", nauroi tyttö, "olenhan utelias näkemään millainen
käsialakin sulla on. Jumalan haltuun siksi!" Hän heitti korin
olalleen, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorukaiselle ja
juoksi pari askelta, mutta seisahtui hetkiseksi ja palasi sitten
miettiväisenä takaisin. "Jätä se kumminkin mieluummin tekemättä",
sanoi hän.

"No mutta miksikä?"

"Mies parka, lopulta kadut koko juttua."

"Minä en kadu, siitä annan sulle sanani."

"Sallihan minun puhella kanssasi järkevästi, Toni. Nyt kun minun kai
täytyy uskoa sinulla olevan rehelliset aikeet, en tekisi oikein jos
salaisin sinulta mitä arveluja päässäni parhaillaan pyörii. Ennenkuin
sellainen sopiva tilaisuus tulee, jolloin uskot saavasi isäsi
taipumaan vaikka mihin, emme voi julkisesti näyttäytyä rakastuneilta,
sillä mikä häneltä siihen saakka on salassa pidettävä, sitä emme
saa saattaa ihmisten korviin; meidän täytyy siis salaisesti pitää
toisistamme. Eikö niin?"

Toni nyökäytti päätään.

"Eikä myöskään voi käydä päinsä, että minä huomiota herättämättä
ja kiusallisia kyselyjä välttämättä hylkäisin Muckerlin noin vaan
tyhjän vuoksi, ja ethän sinä voi pyytääkään minua sellaista tekemään
niin kauan kuin asia vielä on näin häilyvällä kannalla; sillä
vaikka sinulla olisi kuinka vahva luottamus, niin ei oikea loppu
ole kuitenkaan niin varma. Eiköstään? On siis kai joka tapauksessa
parempi että annan pojan vielä edelleenkin pyöriä kintereilläni,
äläkä sinäkään tee mitään sellaista."

"Eipä niinkään! Älä sentään pidä minua niin yksinkertaisena!"
huudahti nuorukainen kiivaasti. "Jos sinä tahdot olla minun omani,
niin en kärsi kenenkään toisen koskevan sinuun."

"Rakas Toni, siinä sinulla ei ole mitään kärsittävää, minunhan ensi
sijassa olisikin kärsittävä. Ja jotta siitä seikasta voisit olla
vallan varma, niin sanon sulle: yhtä vähän kuin olen sallinut ja
sallin tuon pojan tulla lähelleni ennenkuin olen hänen vaimonsa,
juuri yhtä vähän saat sinä minua lähennellä siksi kunnes istun
Sternsteinin emäntänä! Ellei se ole sinusta soveliasta, jos ajattelet
toisin, niin puhu vain suusi puhtaaksi!"

"Kunniani ja autuuteni kautta! Leena, toiselle en uskoisi niin
paljon, mutta sinä saat minulta vaatia mitä tahansa! Tee niinkuin
uskot ja oikeana pidät; sitä mikä minua siinä harmittaa täytyy minun
vaan katsella loppuun asti. Ole vain ystävällinen minulle, anna
minulle useammin tilaisuutta nähdä ja kuulla sinua ja pitää kädestäsi
-- ".

He seisoivat käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen. Mutta tyttö veti
kätensä takaisin ja sanoi: "Huomennakin on päivä vielä. Huominen
tuo muita asioita. Mutta koska tahdot olla kelpo poikani ja koska
niin mielelläsi olet sallinut puhua itsellesi järkevästi, -- minä
en tosin muutoin ole ensinkään antelias, -- niin pitää sinun saada
siitä palkkasi." Helena kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi
huulensa hänen huulilleen; sen tehtyään hän juoksi kiireesti pois.

Toni meni joelle; porraspuuta joen yli astuessaan hän horjui niin
että hänen täytyi harmistuneesti naurahtaa. Sitten kulki hän kuin
unissaan niityn poikki Sternsteiniä kohti. Kukkulalta näki hän
kuinka tytön hahmo nopeasti liikkui kaukana alhaalla, haihtuen yhä
pienemmäksi, ja monasti hänestä näytti siltä kuin olisi hypähdys tai
kompastus keskeyttänyt hänen askeltensa tahdin.

Toisena yönä tämän jälkeen, kun vanha Zinshoferin emäntä oli
vaipunut uneen ja alkoi "vetää hirsiä", nousi Helena vuoteeltaan,
astui akkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään, ja tarttui
käsille varustamaansa neulaan. Hän neuloi hetken pientä liinaista
käsilaukkua, pujotteli neulan siihen ja käärittyään sen kaulansa
ympärille hiipi jälleen peitteen alle. Hän nukkui levottomasti, ja
kun hän puolihereillä tarttui laukkuun, rapisi se ikäänkuin siinä
olisi ollut paperia. Sitä siellä olikin -- Sternsteinin Tonin
aviolupaus.



VII.


Jo moniaita kertoja oli Sepherl kylän ylipäästä alapäähän tullessaan
etsinyt Helenaa tapaamatta häntä kotona.

Vanha Zinshoferin emäntä sanoi hänen menneen kuolleeseen metsään
ja nauroi tuota tyttö hupakkoa, joka aina parin päivän perästä
juoksi sinne polttopuita keräämään ja joka kerta yhden kelvollisen
lastun ohella -- toi kotiin sata madonsyömää. Mutta olihan kumminkin
parempi, tuumi eukko, että hän teki jotakin, vaikkei siitä suunakaan
kostunut, kuin että hän vetelehtisi työtönnä ja saisi päähänsä
kaikenlaisia tuhmia ajatuksia.

Mutta eräänä päivänä päätti Sepherl taasen mennä tapaamaan toveriaan
ja yllättää hänet joko kotimatkalla tai itse paikalla. Hän meni
kuolleeseen metsään. Koko sillä pitkällä matkalla ei hän tavannut
ketään, mutta juuri kun hän seisoi kuusikon edessä ja parhaillaan
pisti molemmat kätensä torveksi suulleen ilmaistakseen äänekkäällä
huudolla läsnäolonsa ja odotuspaikkansa, silloin ratisivat kuivat
oksat metsikössä lähestyvistä askelista. Hän pudotti säikähdyksestä
molemmat kätensä alas, nähdessään Sternsteinin Tonin kävelevän sieltä
Helenan rinnalla. Nuorukainen pujahti tosin heti piiloon puiden
runkojen taa, mutta se tapahtui liian myöhään; Sepherl oli nähnyt
hänet.

Helena astui Sepherlin luo. "Hyvänen aika, oletko sinä täällä? Hyvää
päivää!"

"Hyvää päivää", vastasi puhuteltu lyhyesti. Helena tarttui tytön
oikeaan käteen kävelläkseen hänen kanssaan käsikkäin, mutta kun
Sepherl vastahakoisen näköisenä nykäisi itsensä irti, kysyi hän: "No,
mitä nyt? mikä sinua vaivaa?"

"Sinä et ollut yksin!"

"Kuka sitten olisi ollut mukanani?"

"Sokeaksi sinun ei tarvitse minua luulla ja salata on hyvä
pikkulapsilta. Näin ihan selvästi kartanonomistajan pojan
Sternsteinista."

"Ja entäpä sitten, jos olikin? Voinko minä kieltää häneltä kulun
tällä seudulla?"

"Siitä ei ole puhettakaan, mutta tänään ei ole ensi kerta, jolloin
tapaat hänet täällä. Hän odottaa sinua täällä ja sinä saavut
paikalle. Hävetä sinun pitäisi!"

"En tiedä minkä vuoksi. Ajatteletko minusta pahaa?"

"En tahdo juuri pahaa sinusta ajatella, mutta oikeana en voi pitää
sitä, että sinä Muckerlin ohella pidät toisenkin seuraa."

"Varo sanojasi, että minä toisen kanssa seuraa pidän. Missä on
todistus siihen? Etkä sinä muutoin ole minun tuomarikseni etkä hänen
vartijakseen asetettu!"

"Uhmaileminen sopii oikein hyvin sellaisille, jotka tavataan
huonoilta teiltä."

"Huonoilta teiltä?!" huusi Helena.

"Niin, huonoilta teiltä", kivahti Sepherl, "minä sanon huonoilta
teiltä, koska ne vievät syrjään kunniallisuudesta ja rehellisyydestä.
Kahdesta täytyy toki toisen olla petetty, eikö niin? Ja kuka se
nyt on, se on helppo kysymys! Mitä sitte tahdot tuosta rikkaasta
talonpojasta? Ehkä huvia, sillä vakavampaan ei se kuitenkaan
voi viedä. Tämä on jo kyllin huonosti tehty naisihmiseltä eikä
ole rehellistä sitä kohtaan, jolla on vakavat aikeet, sillä
kunniallisesti voi kuulua vain yhdelle elämänsä aikana. Vai haluatko
sinä niitä parittain ikiajoiksi?!"

"Huh! Ompa sulla suuta! En kuitenkaan voi loukkautua sanoistasi.
Tiedänhän, että sitä kohtaan, jotka ovat useampain mieshenkilöiden
suosiossa, pursuaa kateus teistä, joille tuo yksi ainokainen koko
elämänajaksi ei konsanaan tahdo ilmestyä! Ylipäänsä en ymmärrä miten
sinä tuosta niin voit kiehua! Voihan sinulle olla hyväkin että rikon
välini Muckerlin kanssa, kenties sinä sitten pääset vetämään hänen
kanssaan yhtä köyttä."

"Minä sanon sinulle", huusi Sepherl vihasta hehkuen, "sanon sinulle
että sinä et ensinkään ole hänen arvoisensa, sinä räähkä letukka! Ja
sen saat kans tietää, että minä en enää milloinkaan seurustele sinun
kanssasi." Hän juoksi moniaita askeleita poispäin.

"Mene hiiteen, jos haluat! Mikä sinä sitten luulet olevasi, että
minun täytyisi pitää sinun ystävyyttäsi armona?!"

Vaieten juoksivat kumpikin tietä pitkin, perätysten.

Helena puri huuliaan. Hetkisen kuluttua hän huusi: "Sepherl, kuule!"

"Mikä hätänä?" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.

"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille
ihmisille? Sano, ethän?"

"Ellei minulta siitä kysellä, niin en puhu!" kuului kuiva vastaus.

Mutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen
kylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi
havaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille
ja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen
päälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?

Muckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän
ollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa
niinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään
kuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän
tullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai
pelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin
hänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen,
arveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään
tytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle
odottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen
tulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.

Kun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden
askeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi
pitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei
kohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:

"Minulla olisi puhumista sinulle."

"No puhu!"

"Minä tiedän mistä sinä olet tulossa."

"Ei se ole mikään konsti. Jokainen tietää mistä tämä tie tulee."

"Tarkotan, että minä tiedän kenen luota sinä tulet, kenen kanssa
olit."

"No kenen?"

"Sternsteinin pojan kanssa sinä siellä kuljeksit."

"Entäs sitte?"

"Sitä minä en aio kärsiä!"

"Ikäänkuin sinä ylipäänsä siitä välittäisit! Etpä tietenkään!"

"Mitä sanot?" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena
tytön lyhyistä vastauksista. "Mitä sanot? Ettenkö minä siitä
välittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini
otti asian puheeksi?!"

"Vai siten -- äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että
tiedän."

"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on
kunniallinen vaimo --"

"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi", huusi Helena, "sen
vuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin
ainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!"

"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja
kunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?"

"Kun seurustelin -- minä sanon kun -- niin seurustelin vain yhden
kanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!"

"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en
kerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?"

"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä
huomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei
sinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta."

"Enkö ole sinun armaasi?"

"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut.
Armaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka
pyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse
mitään."

"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit!
Alusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni
ja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen
myöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt
kosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä
jokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen
kengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja
jos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua
huonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät
välittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei
myöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin
siitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana
palkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!"

"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa
oikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei
meidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan
puhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä
kaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin
mitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja
vaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana
pitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt
minun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä.
Mutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille,
joka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella
ettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä
voinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut
minun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa
lahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä
on hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle
kiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän
kesken on, ja nyt se on selvä."

Muckerl alkoi kynsiä korvallistaan. "Lahjojani en ota milloinkaan
takaisin", sopersi hän, "ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen
jättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin
itsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin
voin sen tehdä vaikka paikalla."

"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella
enää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi
-- jos se muuten koskaan unohtuu!"

"Mutta kuule nyt, Helena, -- enhän minä tarkottanut pahaa! -- Mutta
mene vain -- ethän kuitenkaan ole vihoissasi?"

"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin.
Jos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin
asti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon
edelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän
kiivastumisesi."

"Anna mulle kätesi sen vahvistukseksi!"

"Tuoss' on."

"Kas niin -- mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen
kanssa?"

Helena veti kätensä takaisin. "Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole
kenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!"

"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet
suutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta
saan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin."

"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe
kunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole
korvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään
perustusta, niin sille haetaan turhaan tukea."

Muckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan
huolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena;
pohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei
Helenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut
saattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen
oli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta
tytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä
enemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että
kiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten
vallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja
kun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan
vanhalle rouvalle.

Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi
harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen
selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua
Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse
kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei
Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä
tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin
tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo
ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin
häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa
pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta
loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento --
ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa,
vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.

       *       *       *       *       *

Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä
Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun
kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla
useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat
pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella
niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa,
varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka
tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja
asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti
haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli
itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää
eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja
kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan
koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.

Mutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet
tätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä
vaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän
rinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä
hänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän
vieraiden sopi, siitä että "kaikki kävi asianmukaisesti."

Heidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein
itsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän
olisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin
ja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli
pitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket
ja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat
tummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä.
Huulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui,
niin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe
maistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä.
Hänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen
ristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää
ja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä
juomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala
edessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia
sille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän
vierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman
kerran tuli kuuluviin arka huomautus: "No, Olutjuusto-Martel, mihin
sinä syöt ja juot kaiken tuon?" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa
lautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen
ylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän
saakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.

Olutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin
kirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut
muassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt
Sternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.

Tyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta
jonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta;
mustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä
-- onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli -- antoivat
hänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin
hänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä
melkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta
liikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan
lystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt
tietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia
tanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin
tyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen
nuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri" tai täytti hänen lasinsa ja
kukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän
katseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä
puuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.

Sternsteinin Toni tosin ihmetteli ettei Olutjuusto-Martelin Sali
pannut pahakseen, kun hän istui tytön vieressä niin jörönä ja
umpimielisenä, mutta sisimmässään hän oli siitä mielissään; hän
koetti vain niin salata huonon tuulensa, ettei kukaan pääsisi sen
syistä selville. Hän tekeytyi maailman välinpitämättömimmäksi
ihmiseksi tarkatessaan herkeämättä Helenaa, kun tämä puunleikkaajan
kanssa jutellen käveli ruohikon poikki tai tuon kömpelön
pojannappulan käsivarsilla pyörähteli tanssissa, jolloin tämä saattoi
heilauttaa hänet ympärikin tai nostaa ilmaan; mutta jos tyttö
kokonaan katosi ihmistungokseen, niin ettei häntä enää voinut nähdä,
silloin valtasi Tonin levottomuus, ja hän kurotti kaulaansa, väänteli
itseään tuolilla, nousipa kerran toisensa perään ylöskin.

Nyt alkoivat jälleen torvet rämistä, rummut päristä ja klarinetit
kajahdella. Parit astuivat esille tanssia varten; oljenpunojattaren
Muckerl oli tällä kertaa pyytänyt Matznerin Reslin. Helena tuleskeli
hitaasti niityn poikki aidan luo saakka, joka oli niityn ja puutarhan
välissä; hän loi silmäyksen väkijoukkoon, kääntyi sitten poispäin,
nojasi selkäänsä aidaksiin ja piti täyteläistä käsivarttaan
aidanseivästä vasten. Hän käänsi kasvonsa tanssiviin päin.

Toni nousi ylös, viittasi kädellään sivullaan istuvalle tytölle ja
sanoi: "Pysy vain siinä, minä teen pienen kierroksen". Hän meni aidan
luo ja jäi seisomaan kaksi askelta Helenaa taammaksi. "Leena", huusi
hän puoliääneen.

Tuskin huomattavasti liikauttaen päätään osotti tyttö kuulevansa.

"Pyydän sinua", jatkoi nuorukainen, "katsomaan minkä hellän
jumalanäidin ne ovat asettaneet tuonne minun vierelleni."

Tyttö tarttui veikistellen esiliinaansa ja kohotti sen kasvoilleen
peittääkseen sillä toisen kätensä, jonka hän asetti suulleen. "Se on
hyvä, erotukseksi muista", kuiskasi hän.

"Jos sinun puolipyhimyksesi asetettaisiin hänen syliinsä, niin olisi
pitkäperjantai-kuva valmis; katuvaisiin parannuksenteko-ajatuksiin
nuo kaksi kannustavat."

Helena nauraa hihitti esiliinaansa.

"Vielä yksi asia, Leena. Tule huomenna!"

"Tokko päässen."

"Asia ei ole mikään turhanpäiväinen".

"Sittepähän nähdään."

"Jumalan haltuun."

Tyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä
hitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.

Saapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun
ja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja
kääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille.
"Hypätäänpäs taasen kerran ympäri", huusi hän ja veti tytön kiireesti
mukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret
juuri sen yläpäästä ulos.

Olutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. "Katsohan kuinka
suloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan", myhäili vanhus. "Minä
luulen että Sali taitaa pitää pojasta".

"Eipä ihmekään, ompa kaunis poikakin", virkkoi Sternsteinin isäntä.

"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle
vastenmielinen!"

"Kaukana siitä."

"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme
sopineet!"

"Onhan vielä aikaa."

"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä,
miksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian
vanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi
taloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?"

"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo
jonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole
sitä vielä unohtanut."

"Hyvä toki, että olet pannut sen mieleesi. Mitä tarjoan, sen tarjoan
ja siitä voin heti paikalla antaa sanani; mutta älä sinä viivyttele
omaasi ijankaikkisesti. Kun kovin kauan asiaa pohtii, muuttuukin se
lopulta vallan toiseksi!"

"Sitä en pelkää. Tunnen sinut siksi hyvin. Sinä olet edullisessa
asemassa. Sinä olet markalle kateellinen sen sadasta pennistä.
Kaikilla niillä, joita sinä voit pitää minun veroisinani, on kellä
pelkkiä tyttäriä, kellä kaksi tai useampia poikia, joiden kesken koko
omaisuus kerran tulee jaettavaksi. Onko laskuni oikein?"

"Tietysti se on oikein! Tietysti se on oikein. Mutta ajatteleppas,
voisiko enää parempaa tilaisuutta sattua kuin ensi kevät, jolloin
poikasi pääsee vapaaksi sotapalveluksesta, niin että samalla kertaa
saamme hänet irti kasarmista ja teemme hänestä talon isännän?! Kyllä
minä saan hänet sotaväestä pois, heitä se vain minun huolekseni; minä
tiedän siihen useamman kuin yhden keinon, sinun tarvitsee vain ottaa
kustannukset vastataksesi."

"Sen kyllä tiedän ettet sinä niitä suorita, ja sinä tiedät minut
mieheksi, joka ei surkeile hökkeliä, kunhan vaan ei talo mene! Mutta
kohtuutonta se on, että minun kartanon lisäksi pitäisi panna likoon
suuret summat saadakseni herran sijalleni."

"No sinäpä vasta olet tyytymätön ja kuitenkin olet saanut yllinkyllin
nauttia tämän maailman tavarasta! Jos minulla olisi poika, niin
olisin jo aikoja sitten heittäynyt lepoon."

"Mutta sinulla kun ei ole, ja kun annat tyttäresi talosta pois, olet
sitä vapaampi herra siinä! Se on tärkeä kauppa meidän kesken ja
vaatii harkitsemista ja punnitsemista, jotta ei jompikumpi katuisi;
aikaa tarvitaan. Siksipä en salli itseäni pakottaa. Nyt on tarpeeksi
puhuttu tästä, katsotaan nyt vähän tanssiakin."

"Oikein, oikein, katsotaan vain. -- Mutta pakottaakseni en ole
puheisiin ryhtynyt, kuten luulet. En tahtonut sinua ahdistaa."

"Sekö sinua sitte paljonkaan auttaisi, sinä nälkiintynyt kitupiikki",
mutisi Sternsteinin isäntä kävellessään edellä puutarhasta ulos.

"Sinut minä vielä kerran saan kärryihini, sinä ylensyönyt tuhlari",
murisi Olutjuusto-Martel astuen perässä.

       *       *       *       *       *

Kun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli
kylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä
hetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden
ristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten
täyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä
jälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden
kaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä
huomattavammalta kuin ennen.

Tyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella,
mikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä
vastaan.

Poika ojensi kätensä tervehtiäkseen. "En ole voinut kauempaa
pysytellä metsässä", sanoi hän, "pitihän minun toki tulla katsomaan
saapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt
tulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan;
olen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta
emme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko
pitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin
vieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua
etkä sinäkään voine sitä vaatia."

Helena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. "Minkä sille
mahtaa?" sanoi hän hiljaa.

"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka
käsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät
milloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät
suo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken
syntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja
häneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva
hetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi
meiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä
rehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki
keskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa
vastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme
paljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei
minua kukaan etsi".

"Mutta mitä sinä ajatteletkaan", virkkoi tyttö nyrpeänä.
"Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle
tunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen
hänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin
oljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?"

"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän
takana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten
äitisi ehkä itse kerran on tehnyt -- sitä hän ajattelisi. Eihän
äidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä
sinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä
ylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän
vaimona!"

"Rakas Tonini, siihenpä onkin vielä aikaa!"

"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy
nähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten
aika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja
ilman apuamme, asian oikeaan päätökseen."

"Ilman apuammeko? Sitä en sentään luule."

"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman
varaan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos
talonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä
osansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt
on sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole."

"Minä puhun. Milloin sinä tulet?"

"Ylihuomenna, hämärän korvissa."

"Hyvä." Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti
tyttöä kädestä. "Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt
ensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja
hälinää minun tullessani sinne?"

"Äitini ei yleensä ihmettele juuri mitään."

"Koska hän on järkevä vaimo."

"Ompa kylläkin, asioissa, joissa sinä et ensinkään tarvitse järkeä."

"Oo, mitä puhut", huokasi nuorukainen murheellisena, "minusta näyttää
aivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan."

"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin
niinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin
minä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin.
Jumalan haltuun, Toni."

Hän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin
vielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.

Viimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä
makasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja
istui sen laidalle äidin jalkoihin.

"Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle."

"Pitääkö sinun se vielä tänään sanoa?" murahti vanhus.

"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä
sitä toistaiseksi."

"Taitaapa se olla kaunista, kun oikein rohkeutta tarvitaan sen
sanomiseen!"

"Sittepähän kuulet."

"No, tee se sitten pian; älä keskeytä untani tuhmuuksillasi."

"Ylihuomenna hämärissä saamme vieraita."

"Ketä?"

"Sternsteinin Tonin."

"Sternsteinin Tonin? Mitä se meistä tahtoo?"

Tyttö nauraa hihitti hämillään ja hypisteli vuoteen peitettä. "Mitä
saatatkaan kysyä... pitäähän se minusta."

"Ooho! -- sepä tosiaan on uusinta! Mutta jos luulet minun levollisena
sitä katselevan ja pelkäävän näyttää nuorukaiselle ovea, koska hän
on Sternsteinin isännän poika, ja niin vähän sekaantuvan asiaan kuin
oljenpunojattaren Muckerlin vuoksi olen sekaantunut, niin siinä
erehdyt! Mitävarten sinä oikeastaan, tyhmyri, siitä minulle kerrot?
Neuvostani et kuitenkaan välitä hatuistakaan, sitä et ole milloinkaan
kysynyt, olet aina vain tehnyt oman pääsi mukaan; ja niin voit tehdä
nytkin, jos lyhytaikainen rakkaussuhde on sinulle niin tärkeä, mutta
älä vain julista sitä ihmisille. Minun näkyvissäni en anna kanan
leikitellä kahden kukon kanssa, niin että sinä myöhemmin, kun jäät
maailmaan ilman minua, pian voisit ihmisille kertoa syyn olleen
minussa? Empä niinkään!"

"Luulen kuitenkin olevani järkevämpi kuin äiti otaksuukaan. Sinä
kiität Jumalaa, jos siihen jyväkuormaan, jonka päällä minä tulen
istumaan, sovitan sinunkin satosi! Jos hän tahtoo minut, niin saa hän
minut vain Sternsteinin emännäksi, ja sen hän tahtoo."

"Sinä narri, luotatko sinä sellaisiin puheisiin?"

"Ei se olekaan puhetta, se on kirjallisesti vahvistettu."

"Kirjallisestiko?!" Vanhus nousi yhtäkkiä istualleen vuoteellaan.
"Sanoitko kirjallisesti? Herra Jumala, ei suinkaan! Se täytyy sinun
minulle näyttää ennenkuin uskon! Ota nyt pian tulta!"

Kynttilä sytytettiin. Molemmat naiset istuivat toistensa viereen
pöydän ääreen; vanhuksen rystyinen käsi oli tytön olalla ja niin
he yhdessä tavailivat kirjelmää. Sitten täytyi tytön kertoa, millä
tavoin hän oli tutustunut nuorukaiseen.

Zinshoferin emäntä löi tuon tuostakin kätensä yhteen ihmettelystä.
"Mutta, mutta, oletpa sinä sentään aika pyydystelijä", huudahti hän,
"sitä en olisi milloinkaan sinusta luullut!"

Nyt ilmotti Helena äidilleen sovitun, että asia "sopivaan
tilaisuuteen" asti pidetään salassa Tonin isältä, ja kehotti
varovaisuuteen.

"Ennen puren kieleni poikki ennenkuin lausun ajattelemattoman sanan,
siihen voitte luottaa", vakuutteli vanhus. "Voit yleensä joka
asiassa turvautua minuun, olethan minun hyvä, järkevä lapseni!"
Hän silitteli hellästi tytön täyteläistä niskaa, sitten jatkaen:
"Oikein täytyy nauraakseni, kun kuvittelen mielessäni miltä aikanaan
oljenpunojattaren ja hänen poikansa naamat näyttävät! Me emme koskaan
ole olleet ystäviä ja minä olen mielissäni, että he tästäpuoleen
täynnä myrkkyä ja kateutta saavat katsella ulos pyrähtänyttä
lintua, kun se istuu siellä uudessa pesässään ylhäällä Sternsteinin
kartanossa."

Ja nyt alkoivat molemmat innokkaasti jutella, luettelivat "pesän"
ihanuuksia, suunnittelivat millaiseksi sen järjestäisivät itselleen
eivätkä väsyneet siihen ennenkuin aamuhämärissä; silloin sammui
kynttilän pätkä ja he istuivat puolihämärässä päivänvalossa.

       *       *       *       *       *

Talvi tuli kaikessa ankaruudessaan.

Kun jäätynyt maa kumisee anturan alla, niin tarvitsee salateitä
kulkevan vain astella hiljemmin, jotta ei herättäisi huomiota; yhtenä
haittana on siinä tapauksessa kumminkin lumi, sillä se säilyttää
askeleet kaikkine kengännaulanjälkineen ja ilmaisee mistä ne tulivat
ja mihin ne menivät.

Vanha oljenpunojatar pudisteli usein päätään nähdessään monena
varhaisena aamuna yöllä sataneen lumen luoduksi pois Zinshoferin
majan edustalta joelle päin, sen sijaan että se ennen oli päiväkaudet
ollut koskematta, mutta hän ei ajatellut mitään pahaa. Sellaiset
ihmeellisyydet vain vahvistivat hänessä jo aikoja sitten syntynyttä
arvelua, ettei naapuriväen päässä ollut kaikki varsin oikealla
tolalla.

Myöskin Sternsteinin hovin vanha Kathel pudisteli päätään, mutta hän
ajatteli sen ohella pahaa; ja eräänä päivänä rohkaisi hän mielensä,
kutsui isännän syrjään ja kysyi:

"Et suinkaan pane pahaksesi, jos sanon sinulle jotain?"

"Riippuu siitä mitä se on", vastasi tämä. "Puhu! Pahastumistahan en
kuitenkaan ennakolta voi päättää."

"Poikasi kuuluu olevan väleissä erään kanssa tuolta alhaalta."

"Vai niin? Saattaapa olla. Suo hänelle se ilo."

"Mutta ajattelehan toki! Se on sentään synnillistä."

"Annahan kun sanon. Täällä kartanossani vaadin siveellisyyttä
ja kunniallisuutta, kuten minun tuleekin, ja näkyvissäni en
siedä kevytmielisyyttä enkä häpeällistä menoa; mutta siihen mitä
ulkopuolella, selkäni takana tapahtuu, en puutu ensinkään! Olkoon
renki tai piika taikka oma poikani, se on silloin jokaisen oma
asia ja siitä tehköön hän tilin itselleen, toiselle osalliselle ja
rippi-isälle."

"No, älä kumminkaan pahastu että sen kerroin."

"En suinkaan. Oli oikein että puhuit mitä tiesit; mutta minä en tiedä
mitään ja siksi ei tuo puhe koske minuun."

"Mutta etköhän sentään voisi ottaa poikaa siitä ankarasti
kuulusteltavaksi?"

"Jotta seisoisin siinä hänen edessään kuin narri, kun hän kieltää
asian? Ei, mieluummin odottelen rauhallisesti; jos asiassa on
jotain perää, niin tulee se itsestään korviini. Tapahtuneet synnit
tunnustetaan papille ja tehdyt tyhmyydet isälle."

"Silloin se voisi olla liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä? Haluaisinpa tietää millä tavoin? Kuinka pitkälle
hän lieneekään suhteessaan mennyt, kyllä siitä vielä suoriudutaan."
Isäntä löi oikealla kädellään siihen kohtaan, jossa hän säilytti
rahalompakkoaan markkinapäivinä. "Ja siitä mitä hän muutoin saa
päähänsä, siitä en välitä hituistakaan! En tuon vertaa!" Hän
napsautti sormiaan ja asteli sääret vinossa poikki pihan.



IX.


Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti
Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen
muotonsa emännänkin huomion.

"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun
asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"

Miehen otsa synkkeni vielä enemmän... "Äiti", huokasi hän, "minulla
on omat aavistukseni."

"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?"

"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä
minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty
ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten
juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään
istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti
ja siivosti."

"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä
ole revitty?"

Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina,
jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea
että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"

"En, joka kerta on tapeltu."

"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen
tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä
pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa
ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko
minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"

Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne
harvoin pettävät.

Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee
pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä
etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt
voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan
vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään
huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se
sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen,
silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta,
sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee
eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä
mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu.
Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän
kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.

       *       *       *       *       *

Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja
nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että
se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan
hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat
ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää
jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös
seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä
uskossa -- se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika
kului.

Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar
puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi,
ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin
kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen:
oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli
oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin
vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde
tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan
olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän
kerta Toniin luotti.

Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi,
arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän
epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen
mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että
Helena tehköön kuten tahtoo, hän -- vanha Zinshoferin emäntä -- piti
siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus
kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin
oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin
Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis
metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä
osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista
vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja
koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.

Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua
jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö
tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja
tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni
edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.

Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä
hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään
tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään
miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut
tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan
vuoro!

"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa
aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et
ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen
ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille
enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti
tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele
nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi
sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää
minuakin."

Silloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.

Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän
ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan,
niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään,
ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos
joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa
peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy
tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa
istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä
johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää,
joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt
piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin
tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja
polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.

Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä
sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne
yhä uudelleen.

Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain
edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen
piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän
sinne Muckerlin kanssa.

"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut
kieltäytyä."

"Minäkin tulen sinne", virkkoi nuorukainen. "Se on hyvä", sanoi tyttö.

"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?"

"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule
siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra,
että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon,
ilman luvan kysymistä!"

"Se on hyvä", sanoi tällä kertaa Toni.

Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna
on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja
Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt
enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja
jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."

"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät
kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi
lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä
hauskaa."

"Tottakai, sinullahan on nuori veri!"

"Jäisin mieluummin kotiin."

"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan,
mutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten
ne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua
tanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua
suopein silmin, näemmä."

"Se on minulle yhdentekevää! Minua ei hän lainkaan miellytä!"

"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen
sanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia,
ettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt
kyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle,
silloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta."

"Sitä et milloinkaan tule näkemään, että tuon hänet taloon!"

"Poika! -- Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en
ole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet
huomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!"

Kun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja
tarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.

"Ei sanaakaan enää", murahti isäntä. "Pidä huoli siitä, etten saa
kuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!"

Hän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui
siinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli
hurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. "Liika
itsevaltius on narrimaista!" murahti hän. "Päätä sinä vain toisten
asioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro -- hyvä! Mutta niin totta
kuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni
täytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin
että maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan
eteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta
kaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten
lopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat
vielä oppia tuntemaan!"

Ja ajatus, miten saisi "valmiin valmiiksi", piti nuorukaisen
valveilla puoliyöhön asti.

       *       *       *       *       *

Zwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja
siirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen
asuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli
muutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty
kuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että
ovenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin
tanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja
ihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.

Nämä "laskiaistanssit" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti;
tosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että
heikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään
voimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen
tavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi
piipun hänen käteensä ja pyysi häntä "olemaan tästä pahastumatta
ja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin
kaikkina muina päivinä."

Jos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin
ja sovitti missä se kävi päinsä, -- hyvä teko, joka pian tuotti
korkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä
oluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti
syrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella
päämekastajan ovesta ulos.

Laskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin
olivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta
naamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan
tanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien
alalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta;
mikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He
aikaansaivat enimmäkseen -- varomattomuudesta tai myös aikomuksella
-- häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna
oli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin
ravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen
ansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki
tämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka
tulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien
ilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin
ja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä
aavistuksillaan.

Isäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä
päätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti
samalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut
meluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat
leppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan
tuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.

Jo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä
ja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu;
moni, joka oli "rasittavasti täyteen lastattu", horjui eteisen kautta
puutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot
yhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan
maahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen
taivas.

Kuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla
tänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin
ravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä
neljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja
jotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä
välinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi
ruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä
päällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin
olkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla.
Siinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja
tyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä
ei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret,
ennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja
ikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.

Mutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin
Toni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä
kärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän
ruoskalla kurittaa hevostansa.

"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!" kirkui hän. "Tansseihinko minut
raahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy
laatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja
että kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas
vikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi
vielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että
kielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!"

Tässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi
siunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä
menettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään
aavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi;
mutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se
selvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen
tekikin.

Schwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa
toveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan,
sallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan
seurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja:
tämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen
myötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän
valtatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.

Hän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen,
että tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi "vihittävä suuremmoisella
tempulla", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla:
siten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi
Schwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan
Zwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti
toimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se
herättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa
ympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!

Tuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl
ja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun
soittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa,
ikäänkuin olisivat tahtoneet -- kuten Simerl arveli -- puhaltaa
katon talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria
miehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi
varsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä,
vekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa
kaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.

Vanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet
kärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden
vankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja
hänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. "Huvitelkaa tarpeeksenne,
veitikat", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. "Lystiä, vain
lystiä tänään", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen
jälkeen, "huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin". Tämä
otaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan,
sillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin
olisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei
onnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.

Niistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei
puuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin
vielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla
oli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta
miestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen.
Jos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita
värvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita
kuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen
kulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät
vankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku.
Tämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.

Soitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat
zwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta
kimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää,
voittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset
tunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan,
repi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle
mennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet
töykeästi syrjään.

"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!" huusi Toni. "Tässä
me nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!" Hän
heitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet
soittimistaan raikumaan.

Zwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään,
tytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä
pojat osanneet heitä rohkaista.

Toni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. "Tule", sanoi hän
tytölle. "Sallinethan jo", murahti hän Muckerlille.

"Jumalan tähden, Toni", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä
tuijottaen häneen, "mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin.
Minkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?"

"Älä kysele. Kyllähän sitten näet", mutisi nuorukainen. "Olethan jo
useamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi
kilpailla hänen kanssaan sinusta."

Tyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. "Oletko
puhunut isäsi kanssa?"

"Eteenpäin!" Toni pyöräytti väkisin Helenan ympäri. "Ei sanaakaan
enää!"

"Mutta, Toni --!"

"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.
Teoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!"

"Mitä tahdot tehdä?"

"Tanssi! Älä lörpöttele! Pian saat tietää!"

Klarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan
uskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja
katkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.

Harmistuneina erkanivat parit toisistaan.

Schwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni
talutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä
jotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen
schwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa
sulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt
toisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää,
ikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun
en salli leikiteltävän kanssani!

Swenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän
oli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.

Keskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.
"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!" Nuorukaiset hymyilivät ja
katselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa
Zwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.

"Älkää naurako", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä
hajallasormin Helenan oikealle polvelle. "Hänestä tulee minulle
emäntä!"

Nyt nauroivat pojat. Tytöt katsoivat olkaansa kohauttaen toisiinsa.

"Pitäkööt lystiä", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan
hämmennyksissä, "tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura."

Sillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat
zwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen
nurkkaukseen.

"Se ei sovi!" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään
pitempi kaikkia muita. "Toista kertaa emme enää saa sallia noiden
sakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla;
sitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten
pilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä
mestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin
kuin tulivat!"

"Miten alotamme?" kysyi pari innokkainta.

"Ei mikään ole helpompaa kuin se", jatkoi tuo kookas nuorukainen,
"menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen,
tuomaan omansa tänne."

Asianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä
sinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.

"Senkin lampaat", huusi kiihottaja, "tosin ei heitä kukaan kaipaa,
mutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme
sanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla
schwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren
Muckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain
tekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!"

Tämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu
luottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli
loukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla
Helena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään
välittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän
tahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa
tämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö
tähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan
kehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari
päivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se
poika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja
opettaa tytön taipuvaisemmaksi.

Hän astui siis anniskelutupaan ja sanoi: "Pian alkaa tanssi jälleen."

Muuan schwenkdorfilainen virkkoi yli olkansa: "Kiitän kauniisti
ilmottamisesta. Ei ole tarvis pelätä että pois jäisimme".

"Teistä ei ole kysymystäkään. Jääkää minne tahdotte. Helena!"

Tyttö katsoi häneen ja näytti hyvin neuvottomalta. "Tule tänne!"

"Eipä hullumpaa", nauroi Toni. "Sinä pidät kai häntä koirana, jonka
on juostava, kun sinä käsket?"

"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika", virkkoi Muckerl,
"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!"

"Niin, koska sinulla on noin ankara herra", ivaili Toni tytölle,
"niin nouse vain nätisti ja riennä!"

Helena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä
syliinsä ja jalkansa tuolin alle.

"Sinä näet ettei hän tahdo tulla", jatkoi Toni Muckerliin päin
kääntyen, "mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi."

"En mene ilman Helenaa."

"Hüblinger", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, "minusta
näyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä."

Leveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi
häntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti.
"Mene, ole viisas", hän sanoi Muckerlille, "joudu pian, ei sinua
täällä tarvita."

"En mene", tiuskasi Muckerl.

"Noo, älä ole tuhma, poikaseni", sanoi Hüblinger sävyisästi. "Ethän
tahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle
liiaksi kantamista."

Kun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän
schwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa
ja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli
vallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti
palkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta
taitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.

"Jätä hänet minun huostaani", huusi hän, "hän on minun miehiäni!"

Lyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl
erääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään
pöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.

Silloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli
tähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi
vasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain
silmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän
olivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat
äkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa
takaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja
sitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin.
Hüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella
ollen, kai annettaisiin vähemmän "harhaiskuja" kuin vastustajainsa
saadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: "Auttakaa,
auttakaa, auttakaahan toki, miehet!"

Schwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin
vetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen.
Milloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin
säärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis
oli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset
kaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen
voimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset
peräytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan
pelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he
antoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.

Jättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä
ja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti
tapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin
ylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset
saisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan
ja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.

Toiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan
seuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä,
kun ravintolanisäntä riensi saapuville.

"Hansl! Hansl!" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta
ei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi
säikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla
alas.

Odottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa
joukkoon. "Alallanne!" komensi hän. "Sen sanon teille, pojat, että
meillä ei saa tapella!"

"Älä sekaannu asioihimme", huudettiin hänelle vastaan.

Mahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden,
mutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti
ulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä
rapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan
itseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin
olisi liian kitsas.

Sillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet
toisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän
petojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa
kimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin.
Heikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden
kädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin,
alkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita,
jotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin
hyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti
pitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.

Kumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja
huutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja
hälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä
vihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen
toteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta
sen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten
lopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä
pakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista
ajatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta
saapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään
kaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun
tuoksinasta.

Tuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka
ylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman
arvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään.
Hän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili
kuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa
yleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen
lähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty
huutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt
tuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: "Mikä
ryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä
rakkarisakki!..."

Tuo lapsellinen piirre -- äitinsä huomioonottaminen -- olisi ollut
hänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta
vanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli
itsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt
vähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia,
onko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä
jonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.

Sillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera
schwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti
ja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas
sisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän "hakkaa kaikki
yhdessä rysyssä", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä
pirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.

Vaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden
tutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla,
useampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen
hermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja
säilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan
on, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta
sananlaskuihin: "Huono esimerkki turmelee hyvät tavat", "Yksi hullu
tekee kymmenen hullua" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka
tähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan
purkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta
ja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja
karkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät,
yhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas
kuuluva melu tärisytti koko taloa.

Ei se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka
loikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen
tilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat
istualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän
kasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä,
luoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät
heidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla
huomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.

Yhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat
aidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan
kellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja
niin asestettuina astuivat he taloon.

Heidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet
sanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; _tässä_ asiassa näkivät
he varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan:
täällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja
kylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He
iskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei
vedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi
uskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän
kätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä
he muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien
kohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.

Yksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt
selväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe
mitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen
iskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa
kolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan
nauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle
pääsivät, pötkineet pakoon.

Nuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään,
nojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta
poistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he
saattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä
ja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään
toista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi
hiljaa mutta vakuuttavasti: "Haluatko jotain, haluatko sinä saada
jotain?" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: "En, en mitään, en
niin kerrassaan mitään."

Näin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja
sanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran,
mutta ehdottoman velvollisuutensa.

       *       *       *       *       *

Jo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan
kanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin
isäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta
ulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja
saapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen
aitauksien ja pensasistutuksien vieritse.

Sillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa
polkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin,
sananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.

Tuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin
ulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan
oljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella
itsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän
jonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta
jotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä
auttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha
oljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä
kyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin,
ja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.

Sepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin
hän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle
Muckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin
kaulaan; siten kantoivat he hänet pois.

Sepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta
ravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja
puhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille
että puolustuksille.

Toni ja Helena saapuivat rakennuksen taitse Zinshoferin majalle.

"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä", virkkoi
nuorukainen kiihkeästi, "ja uskothan toki sanani? Eikö niin?" Hän oli
kietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen,
niin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen
huuliaan. "Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun!
Salamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on
tehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian
ilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen
sana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna
käy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo?
Julkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin
vihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta,
ne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen
ei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy
loukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin
että tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee
tuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?" -- Hän
veti tytön jälleen luokseen. -- "Älä vain ole tuskissasi! Huomista
varten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin.
Ethän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos
taistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla,
että olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin
olisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen
riehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen
asiani mieleni mukaiseksi."

Molemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja
juoksi äitinsä luo. "Ajattelehan", huusi hän innoissaan, "mitä Toni
tänään on tehnyt!"

Mutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman,
kun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena
riensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.

Oljenpunojatar syöksyi sisään. "Onko tyttö täällä?" kirkui hän.

Zinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan
puoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: "Ei, kuten näet!"

"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!" vaikeroi oljenpunojatar.
"Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja
siunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa
poika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri!
Mutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka
oikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan
mihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä
kohtaan kuin sinun tyttösi on!"

Hän veti Zinshoferin emännän kädestä perässään ulos majasta.

Helena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän
kätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: "Lähde nyt."

"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi", sopersi Toni, puristaen
tyttöä vasten rintaansa. "Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea
vastaan, pane sinäkin osasi."

Tyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle,
mutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja
käsivarret vaipuivat voimattomina alas.



X.


Seuraavana päivänä ei kylässä muusta puhuttukaan kuin
schwenkdorfilaisten päällekarkaamisesta Sternsteinin Tonin johdolla,
ja ne tytöt, jotka viimemainitun kanssa olivat istuneet saman pöydän
ääressä, kertoivat myös, että hän oli julistanut Zinshoferin Helenan
tulevaksi emännäkseen, mikä oli synnyttänyt paljon pilailua, kun tuo
ylvästelevä tyttö näytti ottavan sen todeksi.

Syli täynnä tällaisia uutisia tuli Matznerin Sepherl vanhan Kathelin
luo, joka kuulemistaan risti itseään ja siunaili. Sternsteinin
kartanon rengit ja piiat, jotka eilen olivat tuossa tilaisuudessa
olleet, olivat tosin hyvin lyhytsanaisia kuulustelussa, jonka vanhus
pani toimeen heidän keskuudessaan, mutta kun he hänen omasta suustaan
kuulivat sen mitä he arkailivat lörpötellä, silloin nyökäyttivät
kaikki vakuuttavasti päätään ja sanoivat nauraen: "Mitä sitten
kyseletkään enää, kun kerran jo kaikki tiedät?!"

Isännän seisoessa mietteissään keskellä pihaa hiipi uskollinen
emännöitsijä hänen luokseen. Hän mietiskeli parhaillaan, minne Toni
oli mahtanut jättää hevosen ja rattaat, kun niitä ei missään näkynyt.
Eiväthän ne sentään ole mitään sellaisia kappaleita kuin piippu ja
tupakkakukkaro, jotka voivat jäädä ja unohtua vaikka ravintolan
penkin alle.

Kathel oli tuskin lopettanut kertomisensa, kun vanha Schwenkdorfin
mylläri tuli pihaan. Hän kuljetti omien rattaittensa perässä
kadoksissa olleita ajopelejä ja hevosta. "Hyvää päivää, Sternsteinin
isäntä", sanoi hän.

"Jumala antakoon", murahti tämä ja hänen kasvonsa synkkenivät.
Kaikista ihmisistä, jotka olivat hänelle vastenmieliset, oli _tämä_
vanhus vastenmielisin.

Mylläri vilkaisi ilkeästi häneen, läimäytti pari kertaa piiskaansa
ja alkoi sitten: "Tuon tässä takaisin hevosesi ja rattaasi, jotka
Toni eilen jätti meille; pistäydyin vain tänne ja lähden taas pian.
Reima poika, tuo sinun Tonisi! Jos toivoisin itselleni toista, niin
toivoisin _sellaista_. Hänestä vielä iloa saat kokea, Sternsteinin
isäntä. Hi-hi. Hän tulee, kerää koko parven, oivallisimmat nuoret
miehet yhteen, -- hei -- jätetään Schwenkdorfin vanhat istumaan ja
mennään Zwischenbüheliin tappelemaan! Asettuvat sitte vankkureihin ja
hurauttavat sinne niin että tamman silmät ovat päästä ulkona ja kieli
kaulalla roikkuu. No mutta kyllä saimmekin sitte harmia ja vastusta!
Olutjuusto-Martel on ajoissa toimittanut Salinsa pois ja on kotona,
ja tuvassaan hän oli enemmän päällään kattohirsissä kuin jaloillaan
maassa, niin se hyppeli kuin ärsytetty apina häkissä. Niin, eikä
tuolla lienekään huonosti tapeltu. Poikani makaa kolme reikää päässä,
jokaiseen voisi nyrkkinsä pistää. Se on oikein sille pejuunille.
Ei pidä ainoastaan katsoa mihin itse iskee, vaan myös mihin toinen
saattaisi iskeä. Niin sitä mekin aikanamme tehtiin. Mitä? Häh? Eikö
tehtykin?"

Sternsteinin isäntä rypisti otsaansa. "Ah, oikein! Älä pane pahaksi!"
jatkoi vanhus. "Muistuu juuri mieleeni, että sinähän olitkin huono
tappelija; kuinka monasti pitelinkään sinua milloin missäkin sopessa
ja löin niin riivatusti, että oli oikein ilo. Monta kepposta tein
sulle, noiden tyttöinkin parissa. Perhanan pitkä aika siitä jo on!
Ajatella, kuinka aika luistaa! No niin, olipa mukavaa, että kerran
taas näin sinut näin sattumalta, kun muuten aina vain väittelet
minua. Siispä Jumalan haltuun! Mutta yksi asia vielä, jotten
unohtaisi. Se kai nukkuu vielä sinun poikasi? Voisit olla niin hyvä
ja ilmottaa tästä hänelle. Minun poikani lähettää paljo terveisiä
sinun pojallesi ja kun Toni taas joskus hakee toveria, joka ottaisi
iskut selkäänsä sillävälin kun hän hiipii tiehensä jonkun sievän
tytön kanssa, niin ei pidä unohtaa Simerliä; sano se hänelle!
Mutta kaunis se olla pitää! Kolme reikää poikani päässä on minulle
mieluisampi kuin että hän sekaantuisi asiaan! Niin, ne kaksi, joita
et anna toisilleen etkä saa eroonkaan toisistaan, saattavat tuottaa
sinulle paljon harmia. Hi-hi."

Hän pyöräytti ajopelinsä ympäri ja karahutti pois.

Sternsteinin isännän täytyi hypähtää syrjään välttääkseen saamasta
rattaanpyöriä varpailleen. Hän päästi roiman kirouksen tuon "vanhan
ryysyäijän" perään ja sitten kääntyi Kathelin puoleen käskien tätä
laittamaan päivällisen pöytään.

Itse hän lähti poikansa makuuhuoneeseen. Hän kolkutti ovelle. "Oletko
hereillä?" kysyi hän äkäisesti.

"Olen", kuului sisältä.

"Tule sitte syömään."

"En voi."

"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun", murahti vanhus ja
sitten sanoi ääneensä: "Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle
vatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!"

Kun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika
lautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä
kulmat kurtussa.

Varmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön --! Kenties kaikki, mitä
nekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään,
josta ei kukaan aavistanut! -- Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten
mikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.

"Oletko jo syönyt tarpeeksesi?" kysyi vanhus.

"Olen."

"Kuulin ettet eilen kauan oleillut Schwenkdorfissa."

"En ollut ollenkaan. Pelkäsimme ikävää, minä ja toiset."

"Tulitte sitte tänne?"

"Tulimme sitte tänne."

"Huvittelitteko kovasti?"

"Melkoisesti."

"Kuulut tapelleenkin?"

"Niin, pyhimyskuvaintekijää kyllä löylyytin, niin että hän on
unohtanut ylösnousun."

"Se hyvä! Kun siitä valituksia kuuluu, voidaan löylyytys vielä
maksaa. Minkä asian vuoksi se sitte tapahtui?"

"Hän ei oisi sallinut tyttönsä istua meidän pöytäämme."

"Ja siis täytyi sinun ryhtyä toimenpiteisiin. Se on selvää. Olet
tainnut pikiintyä hänen omaansa?"

"En voi väittää vastaan."

"Onko se sitte niin kaunis?"

"Niin kaunista et vielä koskaan ole nähnyt, ei edes äiti ollut
sellainen."

"Se on vähän sanottu, äitisi ei ollut kaunis, mutta kelpolailla hän
toi taloon. Mikä tuon nimi sitte on?"

"Zinshoferin Helena."

"Zinshoferin! Sehän on se eukko, jolla nälänhädän aikana on kaikista
suurin puute tuolla alhaalla?"

"Eihän niillä mitään ole, se on kyllä totta."

"Siitä huolimatta olen kuullut sinun julistaneen, että otat tuon
tytön emännäksi?"

"Niin olen sanonut."

"Se on huonoa pilaa."

"Ei se ole pilaa. Tarkotan täyttä totta."

"Sinä olet narri!"

"Saattaa niinkin olla, sanotaanhan rakastuneiden olevan narrimaisia
ihmisiä. Olen vain ajatellut, että kun meillä kuitenkin on enemmän
kuin kaikilla muilla tällä seudulla, niin ei olisi järin tuhmaa, jos
rikkaimpaan taloon myös tulisi kaunein emäntä!"

"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode
sen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta
tyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja
joissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä,
ne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on
kaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!" Hän
nousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. "Nyt on tarpeeksi!
Heitä se tyhmyys mielestäsi."

"Ei se käy laatuun", virkkoi nuorukainen. "Minun täytyy vielä
tunnustaa sinulle jotakin." Hän levitti istuimeltaan jalkansa,
kumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti:
"Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen
ole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus."

"Mikä, kirjallinen?"

"Minun aviolupaukseni."

"Sinun aviolupauksesi?" nauroi vanhus pilkallisesti. "No oletko sinä
sitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen
antaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta
pois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole
minkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun,
niin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen
täytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat."

"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai
suullisesti, pysyn sanassani."

"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!" ärjäsi Sternsteinin isäntä
lyöden nyrkkinsä pöytään. "Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten
kasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat
suustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa
eilisistä kepposistasi!"

Nuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: "Se ei ole ensimäinen,
mutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!"

"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen,
mutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa
vain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet
julkisesti asettunut tahtoani vastaan -- oman isäsi tahtoa vastaan!
Minun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuin _minä_ tahdon ja
senvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko
aikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen
kaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?"

"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä
sen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit!
Telkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina
löydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan."

Sternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli
raivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan
sanoi hän hitaasti ja hiljaa: "Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet
nai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta
tuon kerjäläistytön kanssa!"

Toni nyökäytti uhkamielisesti päätään.

"Sinä olet tällä lailla", jatkoi vanhus, "himottanut luopuvasi lapsen
kuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä
lainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain
siihen!"

Hän lähti ulos tuvasta.

Toni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta
niin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen
pauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia
oli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti,
aivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut
ei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo
huomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes
hän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet
kerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi
kerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja
tyhjä uhkaus lapsia ja narreja!

Toni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti
kävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi,
katsahti hän härsyttävästi taakseen.

Kun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä
käsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän
oikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän
mitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan
huolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli
sentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei
itsekään sanonut tietävänsä.

Tonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-Martel
Sternsteinin hoviin.

"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä", olivat hänen ensimäiset
sanansa nähdessään isännän.

"Tiedän jo ennestään kaikki", murahti tämä.

"Jos ennestään tiedät kaikki", jatkoi Olutjuusto-Martel, "niin tiedät
myöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan."

"Miksikä ei?" kivahti Sternsteinin isäntä. "Onko minun poikani liian
huono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!"

"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi" hän
hitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin
puhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: "Jos
sellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!"

"Olutjuusto-Martel!"

"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian
huono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on
todisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen
olisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut,
ja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos
tahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras
aika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun..." Hän teki
yleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.

"Säästä sinä hyvät sanasi, minä säästän sen muun."

"Mitä sinä tarkotat?"

"Että kiitän ystävällisyydestäsi, mutta en käytä sitä hyväkseni."

"Mutta silloin ottavat ne hänet sinulta koreasti."

"Ottakoot."

"Niin sinä nyt puhut, mutta kadut myöhemmin."

"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel!
Hänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle
terveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus,
jolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan,
kerjäläistytön tähden!"

"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit
antanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle
olisi johtunut mieleenkään tuo toinen."

"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään
saavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian
miehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt
mitään."

"Kolme vuotta."

"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä
välitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi
ei vielä olisi mennyt naimisiin..."

"Sinun poikasi tähden en minä ole häntä ripustava savustettavaksi!"

"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena.
Minähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin --!"

"No niin, jos, niin! Onhan siitä vielä aikaa puhua sitten kun se aika
tulee."

"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua
siitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan."

"Niin, parasta kai niin on."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.



XI.


Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren
Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi
hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi
itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa
päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus
pysyi mykkänä.

Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa
aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren
kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun
tapaansa.

Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl
nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki
ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli
nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa
häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse
kävelemään.

Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi
ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet
ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään
kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt
ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti
hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.

Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän
sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."

Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi
hypistellä veitsiään ja työkalujaan.

"Kuulehan", -- lörpötteli tyttö jälleen -- "nyt minulla olisi sinulle
suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen
tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään
en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin
tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti
täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"

Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle
monet kiitokset velkaa."

"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään!
Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun
kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se
tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi
minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että
Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla;
Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä
ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas
esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit,
maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle
niin ystävällinen."

"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä
ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet
ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."

"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa!
Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin
helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen
narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei,
lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla
Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä
itse tekisi mitään asian hyväksi."

"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja
sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules,
maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."

"Paljonkohan se tekee?" kysyi tyttö kiihkeästi.

Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi
lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin
kylliksi."

"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin
sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt
pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen
sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua
kumminkaan ota sotamieheksi."

Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen
kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia,
-- aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän
kanssa, -- kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi
veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille.
Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan
pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes
ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän
tässä työssä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä
majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli
paennut.

Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja
kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa
jättää minua häpeään."

Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan
kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta
neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen
näkyviin."

Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja
vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.

Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden
lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin
olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti
sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon
johtavalle tielle.

Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla
näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki
vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut
sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle
päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.

Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä
mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?

Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti
ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski
piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.

"Isä", sanoi hän merkitsevästi.

Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan
paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti
sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää
kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan
paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan
lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä
yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti,
joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten
huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.

Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi
pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa
vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä:
"Keitä nuo ovat?"

"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin
-- että näkisit heidät -- koska et vielä lainkaan tunne heitä. --"

"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta
en osta ilman säkkiä."

"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele
ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren
synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."

Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla?
Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden
teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset
nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen
vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"

"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni.
"Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle
myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt
ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. --"

"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä
hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään;
siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna
naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon
paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt
sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin
voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä.
"Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi
Sternsteinin hoviin!"

"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi
puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin
isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"

"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen
pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. --"

"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi."

"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi."

"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten
täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten
millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään,
että sallisit hänen pitää sanansa!"

Isäntä siristi silmiään.

Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun.
Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. --"

"Sillä ei ole mitään pätevyyttä", pisti vanhus väliin.

"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen
jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen,
johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt.
"Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni,
kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan
niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka
hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri
hänen poskilleen.

Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön
äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat
lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy
säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä
kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi,
olisit vartioinut tytärtäsi."

Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla
todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä
syytettiin.

Isäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.

Helenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.

Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä
koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin
asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', --
ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti
olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka
hajautuivat lattialle.

Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin
isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä,
älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen
lujasti luottanut Tonin sanoihin, -- älä sinä ole sitä vastaan, että
hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän
väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.

"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet
ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! -- Nouse
ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"

"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä
polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja
sallit meidät mennä yhteen!"

"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et
voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta
ei -- Jumala paratkoon -- milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta
mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös
tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei
Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin,
meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.

Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien
huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten
vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet,
niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota
nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.

Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen
jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako
minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi --
ei vähempi! --" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja
kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.

Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa
ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan
tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. -- "Oletpa
aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän
milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän
senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi
häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy
myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja
kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta;
sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun
puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas
olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan!
Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita
nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin
järkevä," -- isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, -- "äläkä
anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen
odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."

Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä
enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt
pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän
ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti
päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt
äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne
vakuuttavasti polvelleen. Vain _yksi_ tunne valtasi hänen mielensä
ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava
tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka
jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta
rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän
voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä
tapahtuneen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka
yhä edelleen seisoi ovella.

Tämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin
paperirahoihin.

"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt
sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja
turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta
saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi
jalallaan setelit emännän eteen.

Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi
"kost'jumala" sanoen pois.

"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt
sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi
keskenämme."

Vanhus mittaili häntä halveksivin katsein. "No, puhuppas sitten."

"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun
suostumustasi. --"

"Se on selvää."

"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen
mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."

"Minne sitten?"

"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.
Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."

"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli."

"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä."

"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani
on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun
sotapalvelus on ovella."

"Sotapalvelusko?"

"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka
kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."

"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?"

"Epäilemättä."

"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut
sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. --"

"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä
toisen tyhjäksi."

"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten
sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut
mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."

"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta
täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin,
eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."

"Sitten teen itse jotakin itselleni!"

"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!"

"Entäs jos minä livistän tieheni?"

"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi
kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."

"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!
Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"

"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut
jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi
ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"

"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli
pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun
pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin
voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"

"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan.
Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus
liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin
perästäpäin tuleva katumus. _Sen_ vallan alle, jossa sinut nyt
pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit
senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella
sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit
oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä
teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei
sinulta henkeä vie."

"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet
omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"

"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni
ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen
kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen
herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen.
Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain
rohkeasti siihen!"

Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli
hämillään ympärilleen. -- Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut
tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen
maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain
selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa,
niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi
enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän
parantuu asia!

Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa
ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti
tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien
kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita,
yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.

Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen
valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei
ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään
saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa
kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin
ravintolaan!

Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen
saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo
kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa
vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan
kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!"
Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.

Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle
ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm,
itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään,
-- pelkäsi hän, -- ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun
sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila
on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että
Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa;
sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö
tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi
hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että
päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin
loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.

Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen
Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa
vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi
mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi;
sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä
ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen
kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen
onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on
vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan
ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja
nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja
kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein
ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle
murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä!
Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen,
ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt
tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin
epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin
poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja
hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, -- sen on hän kai Helenalle
velkaa, -- mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen
asti täytyy tytön odotella.

Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai
häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin
Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki
tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä,
keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja
huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä
tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti
hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle
selkänsä.

Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan
Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti
tulla majotetuiksi.

Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla,
hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat
nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät,
onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista
tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen
taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan
eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen
sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut
oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa",
valitteli hän matkatovereilleen.

Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi
eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan
rekryyttien saapumista.

Toni tunsi Helenan.

"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää
että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee
olemaan muisku."

Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah,
mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."

Hän jäi pari askelta jälemmä.

Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden,
tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän
ohitseen Tonin luo.

Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa
nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain
itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset
olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta
semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin
katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana
ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä
tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä
hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei
mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki
kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!

Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan
kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen
huulensa.

Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja
sylki nuorukaista kasvoihin.

Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti
syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.

Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet
seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla
kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis
tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien
luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä
vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja
jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu
siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"

"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!"
huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:

    Joko nyt -- sano tyttö -- mun kehnoksi näät?
            Hojaa, hojaa, helei!
    Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!
            Hojaa, hojaa, helei!
    Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,
            Hojaa, hojaa, helei!
    Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!
            Hojaa, hojaa, helei!

Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella
havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain
turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden
ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka
lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät,
kävi matka eteenpäin.

Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan
mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä
suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.

Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:
"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."

Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan
liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin
pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa
menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli
joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti
alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan
ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja
sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.

Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä
naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien.
Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli
rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin
eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti
kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja
singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä
peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se
putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari
kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli
niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän
jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.



XII.


Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin
sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin
Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan.
Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi
ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja
eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti
ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän
lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli
hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen
selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien
täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien
päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan -- eikä
niitä järin paljon olekaan -- ei kukaan opeta heitä hakemaan.

Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin
hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat
hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla
pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä
vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki.
Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan
heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia
poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta,
koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen
vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä
tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"

Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli
vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat
vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota
syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet
pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä
pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella
heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin
hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä
tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä
todellakin oli paljon päänvaivaa!

Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia,
ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta
katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan
oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen
ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin
milloinkaan ennen elämässään.

Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään
kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen.
Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin
kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä
majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä,
lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien
messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi
tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana
kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana
lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä
vallattomasti ailakoi ja -- ahavoitui.

Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat
vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl
yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten
ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli
tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa
olla paljon lohdutusta ja virkistystä.

Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle,
kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat
merkitsevästi toisiinsa.

"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka
sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos
tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet
siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa
päätteeksi.

"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.

Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä
mitä hän siitä piti.

Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi
hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se
minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."

Muckerl nauroi ääneen. "Ja pyhimyksestä et sano mitään?"

"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.

"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.

"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen
mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita,
mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi
näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."

"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä -- mitä sinä niillä tarkotat?"

"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä
hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi
ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu,
niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että
pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset,
ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia
ajatuksia kuin pitäisi."

"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin
näyttää?" kysyi Muckerl.

"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun,
Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja
ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän
tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."

"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään
auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla
luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan,
johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."

"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella
tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta
kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun
epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."

"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja
pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa,
mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa,
niin ompa sääli!"

"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä
siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja
siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä
en siitä huoli, tiedä se."

"Mutta minkävuoksi et?"

"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin
Helenan näköinen."

"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan
punaisina. "Puhaltaako tuuli _siltä_ kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä
olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"

Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin,
hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä
rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä
äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin
ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan
minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi
kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta
herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan
välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten
näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta _sillä_ olisi
kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."

"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten
vieköön!" hän heilutti puukkoaan.

"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!"
huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.

"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti
hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, --
et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, -- kuinka äkkiä se
näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."

Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen
työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina
riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä
että hän uurteli kuvaa liian syvälle.

Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän
siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli
nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin
nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon
suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja
hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen
riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa
ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli
veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen
valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen
mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa
kantaessaan varottava sen kosteata nenää."

Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat
salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin
lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin
sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan
hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa --
ei suinkaan Jumalalle --, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan
tuntenut.

Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet
aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen
öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi
vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli
asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.

"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin
anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut
kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja
ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee
minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti
rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan
terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista
merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla
järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan
milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa,
ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan
että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle
kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki
mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät,
kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"

Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja
juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin
se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten
lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja
kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.

Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän
lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli
turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä
saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan
työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat
pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen
armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut
kauniisti tehty!"

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun
oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi
siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas,
sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta
rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat
kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei
kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti
lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän
ympäristön vapaasti nähtäväksi.

Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin
kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja
kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena
veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken,
mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä
harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty
kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön
"kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä
ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti
parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei
suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet
eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.

Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että
hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät
käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä
paita pingottui ja samalla meni laskoksille.

Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen
huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne
hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.

Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä
sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai
hänet jo uteliaaksi, -- kaunis, -- vastustamaton yhä vieläkin, --

Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden
askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen.
Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän
seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun
hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan,
jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei
mitään muuta huomaisikaan.

Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen
läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti
kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.

Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:
"Oletko suutuksissasi minulle?"

Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa
häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät
itkettyneiltä.

Silloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.

Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan
luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja
virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."

Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole
suutuksissa sinulle."

Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä
sinulle", kuiskasi hän.

Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen.
"Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"

Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli
tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi
hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä
vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään.
Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa
tapahtumattomaksi."

"Mutta kuitenkin unohdetuksi."

"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki
yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin
jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui
askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"

"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?"

"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne."

Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka
häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät
tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä
kahdesta ajattele."

"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen
olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti
olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."

Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän
säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan
voi astua."

"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni."

"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et?
Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen
voisi tulla entiselleen?"

"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti
ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän
hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot
korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä
vielä uuden kanssa pahentamaan."

Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän,
"mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin
olet väärässä."

"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen
häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista.
Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän
minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin,
sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on
luvannut tehdä minut emännäkseen ja... Miksi en kunniallisen aikeesi
vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin
ole voinut ihmisiltä salata?... Häpeään hän on minut saattanut!"

Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi,
hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti
tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.

Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin
käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen
kuiskasi: "Mutta -- Muckerl -- eihän se ole totta."

Nuorukainen vapisi hiljaa.

Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:
"Se on totta, -- niin, se on totta, -- olen peräti kurja ja hukassa!
Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"

Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua
tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.

Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein
silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään,
palkitsi Helena hänen heikkoutensa, -- tuon aina jalomielisen
heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä
katkerimmasta totuudesta, -- sokuroidulla valheella. "Jos joskus
olisit tullut luokseni", -- hänen äänensä tärisi vielä kovien
nyyhkytyksien jäleltä, -- "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin
tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."

Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois
hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen?
-- En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. -- Jos sinut kuitenkin
ottaisin, --"

"_Sen_ tapauksen varalta, -- ennenkuin puhut enemmän, -- salli minun
ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi,
naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa
kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli;
mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", -- tyttö ojentui suoraksi, pani
kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti:
-- "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin
sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja
rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle
vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi
minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä
asioista!"

"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta
sinusta ja siitä -- toisesta!"

Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se
täyttä totta?"

Nuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.

Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon
sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen
hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen,
sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin
todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja
pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."

Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah -- hetken
ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso
muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.

Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen
hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.

Poika teki hymyillen kieltävän liikkeen.

"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman
säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt
muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut
kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja
painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui
tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.

Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun
oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"

Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän
käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa
nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen
erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.

Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään
kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan
oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme
jälleen hyvät."

"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.

"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään
iloisesti hymyillen.

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui
sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän
ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin
vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui
miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan
herättänyt pojan huomiota.

Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten
ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan -- minkä
mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi
taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat
helpommalla saatavissa kuin raavaanliha --, jos myöskin on totta,
että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin,
niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl
oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa
ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä
kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois
kädestään, hellittämään vyötään.

Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.

"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo
nauraen.

Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että
erotaan ja taas tullaan yhteen."

Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta
sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö
hän sitten kaikki?"

"Tietysti. Minä en petä ketään."

"No, ja nyt et tule tyhjin käsin."

"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista,
jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun
tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon,
etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää
mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin
ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni
välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"

"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin,
sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"

Näin sanottuaan hiipi hän tiehensä.

Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa;
hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi
astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi",
virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun
kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos
sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin
voithan sen tehdä."

"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?"

"He ovat jälleen hyvissä väleissä."

Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas
hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"

Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan.
"Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"

"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen
kuin tyttö oli häntä kohtaan..."

"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No,
tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman
tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä
tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"

Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen
päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte,
oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin
takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen
laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl
näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat:
"Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä
nyt."

Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä
ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet
hänen toivoa!



XIII.


Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa
vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä
penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen
läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa
ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi
siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa
olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.

"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar,
"en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo
ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte
alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka
tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen
kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on
lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos
ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu
hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se
on sen!"

"Ei se olisi mahdotonta", -- myönnytteli Matznerin emäntä, --
"tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen
äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä
kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka
se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää
tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"

Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon
vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään
uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan
"temppuilemisen" käyttämistä.

"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar
kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan
hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole,
niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta
mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta
ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa!
Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella,
jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei
ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."

"Milloin ne häät pitäisi olla?"

"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."

"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus
saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"

"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."

"Eihän se käy laatuun."

"Mutta erikoisella luvalla."

"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa
itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä
joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"

"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et
ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä
Jumalaa siitä!"

"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua
nauranut, vaan heitä."

"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen,
nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista
kattoa pääni päälle."

"Mutta oljenpunojatar -- --."

Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.

Sepherl riensi esiin. "Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua."

Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka
silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun,
Matznerin emäntä."

"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar
kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa
saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän
kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi
Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla
poislähteneiden jälkeen.

Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä
matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui
tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen
"jo olevan poissa käytännöstä -- niin, ihan poissa käytännöstä".

Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan
käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi
pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän
pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan
kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.

Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo
hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki!
Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että
hän saattoi noin -- helläksi heittäytyä!

Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää
iltaa, Sepherl!"

"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"

Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut
kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut
ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! --
Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen
Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta
Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi
mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai
yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta
jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.

Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella
parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän
sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he
tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian
sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin
puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi:
"Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä
kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä
hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein
sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota
ylpeätä letukkaa.

Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä
taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin
Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo
kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa".
Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.

Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta
rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita,
vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi
rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.

Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta,
mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä
tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin
risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi
ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin
ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että
tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu,
kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean
kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.

Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä
kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi
hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan
syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden
kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli
tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin
turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät
ihmisolennon ääripiirteet.

Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja
varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen
matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui
kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty
pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat
olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa
olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat
rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär
viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa
sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen,
pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään
paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään,
ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin
turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli
saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin
"itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen
tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman,
ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta
loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina,
ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä,
luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös
otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli
pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken
vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi
todistaa.

Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori,
noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti
kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen
lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka
sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin
korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.

Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen
päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan
tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea
tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja
voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui
tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan
hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain
mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät
tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä
alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi
olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se
lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen
ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa
hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman
harhateon uhriksi.

Muuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä
mieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin
kahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän
omaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi "ihmisten vuoksi"
alistua ottamaan "viimeisen lohdutuksen". Lähetettiin siis sana
pappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka
sinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton
ja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän
todenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka
tahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis
kappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin
asianomaiseen paikkaan.

Kun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti
saada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun
hän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta,
venyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä
ja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi
sairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja
vihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja
paranemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin
kustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi
tahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin
Sederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi;
konsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset
sattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo
kunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut
luulivatkaan, Zwischenbüheliin.

Siellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen
virkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt,
kirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle
tointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä
vuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään,
ja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui
hänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään;
tilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän
numeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen
siihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän
hävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut
tavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä,
tilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat
Jumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin
kun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.

Hän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua
alas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi
avautui ja pastori syöksyi huoneeseen.

"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" huusi hän istualtaan nousevalle
kappalaiselle. "Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl!
Katsokaapas", -- hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja
viittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. -- "Tehän olette
yhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan
hovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun,
että tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen
luonaan."

"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt", arveli kappalainen ja kun
hän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. "Hänen
roomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen
akkunain takana."

"Hm", pastori pudisti päätään, "en tiedä, akkunaruutuja ei siihen
aikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä." --

"Hän on kai yhdellä iskulla surmannut useampia."

"Niin kai asia on ollut", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja
painoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen
nysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle
huonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi
sylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. "Tuhat tulimmaista",
ärjäsi hän, "kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on
loppunut." Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa
vastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. "Voi piru sentään, nyt
sekin meni vielä pilalle!"

Kappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan
taaksepäin ja alkoi, -- luultavasti arveli hän hengen tulleen
päälleen, -- oudolla murteella puhua: "Herra pastori, te näytätte
tässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut
rauhallisempaan puhetapaan..."

Pastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi
silmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä.
"Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa,
herra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?"

Sederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan
murretta jatkaessaan: "Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni
katsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen
ja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan
että..."

"Se on vika", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, "paha luonteen
vika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein
kuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se
minua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi
enkä vähää häpeä, minä vanha -- vanha ihminen, kun huomaan
itseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia
olen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen
tapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oli _minun_ vahinkoni,
jonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että
sekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta
varon itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta
sovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin
puhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen,
ja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä.
Puhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte
kiroilemisen olevan paikallaan?"

"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat
saaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman
päivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn."

"Vai niin!"

"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin
olla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi
olla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi."

"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta
saattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos
he pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt
puhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja
juorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun
niiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle
se kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi
kohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen
sauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä
asettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun
erikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen
pauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla
on korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta
rikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata
jotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta,
painaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta,
siten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään?
Tahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus,
missä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja
täynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä
parannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?" Hän viittasi näin kysyessään
piipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen
päällä tämän toiseen takinnappiin.

Kappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä
eteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. "Jumalani, en
suinkaan", sanoi hän.

"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä",
jatkoi pastori. "Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta
ja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista
aikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä
aika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten
nimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa,
niin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja
tahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa
-- se tahtoo sanoa -- pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana
ja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä
morsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se
pysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän
levittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle,
niin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun
tytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy,
mielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää
kovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu
hyviä aikomuksiaan?" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan
olevia sormiaan. "Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä
tuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin
puhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!"

"Enkä minäkään", huokasi kappalainen.

"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se
ei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja
eroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon
pitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi,
eikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla
puhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen
avioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus.
Kaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina
alttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa
vielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen
säädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta
kaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten
kirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia
ja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei
pippuroituina eikä sokeroituina."

Vanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli
sitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se
vääntyi kaareksi ja -- rapsis -- meni poikki; hän löi harmistuneena
molempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan
ja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä
päästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen,
käyttänyt jotain "inhottavaa huudahdusta".

Hän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi
jälleen: "Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian
vähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana
sanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja
lorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille
herroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen
ollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki
sairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka!
Ihmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti
ja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä
sinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken
maailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä
kelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen
ja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden,
tukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten
tehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen
ja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta
ja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että
ihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä
pelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi
hänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan
armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu
pataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin
heti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt
heidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin
silmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä
tulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani,
silloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten
kirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se
työ suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä
tuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi,
siihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että
lempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan
rauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa,
kuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia
laupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa
kunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen,
elähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon
vertaa." Hän näpsäytti sormiaan.

Kappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi
loistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä.
"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.

"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te
olette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi
sallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää
Teille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä
kuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että
Te ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja
merkillisiä." -- Hän keinutti miettiväisesti päätään. -- "Kun puhutte
viimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että
se, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi
ja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo,
joka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä
ihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää
vallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä
lukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala
ennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään
muuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!"

Kappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan
onnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan
kuten rummunpäällinen. "Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide
löydettävissä?" kysyi hän kiihdyksissään ja -- yläsaksan murteella.

Pastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. "Pyhältä
Augustinukselta", vastasi hän, "ellei muistini ole huonontunut."

Sederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi
hitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. "Suokaa anteeksi", mutisi
hän, "oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä
arvelu..."

"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä
uskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain
senvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle
paljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä,
että ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa
sellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan
kaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan
liikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun
kehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä
on jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei
riitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat
katkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat
Jumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on
risti siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin,
hartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin
muuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän
saakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka
keskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä
lajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te
hänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin."

"Mielelläni!"

Ovelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi
sen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien
pappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.

"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista
täyteläisestä poskesta. "Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara
on varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?"

Tyttö nyökäytti päätään.

"Onko se veli?"

Tyttö teki kieltävän liikkeen.

"Sisar siis. Tulit kai pyytämään pappia sitä kastamaan?"

Tyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen
pitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten
osanottoa vakuuttaessaan käyttävän. "Se lapsi ei jää meille,
senvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee
kummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat
kirkossa."

Pastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään
pudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan
yhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli
laskettava ruumiskirstuun nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Oljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu
saarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä
portaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään
ylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi
hän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti
hän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla
kädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.

Kirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun
kirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret
kädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa
takkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka,
hengellisen miehen tunnusmerkki.

"Ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle", sanoi tyttö.

"Ijankaikkisesti!"

Kärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja
katseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen
jälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän:
"Korkea-arvoinen..."

"Mikä on asiana?" kysyi pappi ylös katsahtamatta.

"Olen Zinshoferin Helena, -- morsian, --"

"Tiedän sen."

"Tahtoisin nyt mielelläni tehdä synnintunnustuksen."

"Nytkö heti?"

"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan,
kunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti."

Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi
lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt,
seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen.
Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa
alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.

Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun
hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen
ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."

Kun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset
askeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen
värähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin
katsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi
molemmat kätensä sydämelleen.

Nuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen
messupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn
päähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli
hän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin
tytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi
kuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.

       *       *       *       *       *

Liina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina,
ne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan
peittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa
hymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta
ei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää
inhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.

Tähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen
Sederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli
neuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa
vuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä
pappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin
vietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin
olleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta
puolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta
kevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja
kantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen,
kun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat
hänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun
hiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus,
kun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.

Mutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä
kyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon
heräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu,
"rippilistasta" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen
vanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se
oli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen
syntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa
pysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla,
kuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.

Kuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo
siveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut
minkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen,
ettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä.
Ensi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen,
eikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän
ei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi
ja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti
polkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti
tahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei
ollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.

Hän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin
silmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.

Siihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen
ripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen
mieleensä.

Helena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen
silmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa
kertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi
paremmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä
lopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän
oli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä
ja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen
väänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja
hieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.

Silloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä,
minkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut
luokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla
vaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia,
väsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi
vanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta
sanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen
sijaan armoa.

Ja nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja
mitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön
nyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa
suoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi
pappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe
eikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä
tärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja
hartaammin.

Kun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi
häneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut
sanoa: "Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä;
mene ja älä silleen syntiä tee!" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti.
Hän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen
silmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän
asiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa
kurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan. _Sillä_ hetkellä
oli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto
peitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.

Hän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen
tuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti
kädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös
ja mennä pois.

Helena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen
sulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti
riisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.

Alkoi hämärtää.

Kirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman
askeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan
nurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja
katseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi
kukkuloiden yläpuolella.

Ja tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää
mikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset
loistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään
kohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin;
tuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä
antaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka
välittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava
tunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä
muuta kuin ettei se ole tomusta!

Tuollaisesta sisimmästä liekistä puhkesi kai ilmestyksen pyhä liekki
esiin, ja sille, joka uskollisesti omistaa sen lämmön ja siunauksen,
koittaa hetki, jolloin yksi kipinä sen hehkusta sytyttää hänen
sydämensä ja hän tuntee itsessään osan tuosta ainokaisesta voimasta!

Nuori pappi levitti kätensä taivasta kohden; silloin kapsahti jokin
hautojen välissä, hiiri tahi sisilisko; hän säpsähti ja katseli
hetkisen aaltoilevaan ruohikkoon, sitten pannen kätensä ristiin ja
painaen nöyrästi päänsä alas.

"Herralle yksin kunnia ja minulle rauha vaelluksessani hänen sanansa
jälkeen."

Ah, harvinaisia ovat tuollaiset valtaavan innostuksen hetket, jolloin
ihminen ikäänkuin samalla kertaa löytää tien itsestään ulos ja pois
itsensä ylitse! Nopeasti kuin kurimo vetää jokapäiväisyys jälleen
ihmisen piiriinsä ja totuttuihin askareihin, jotka melkein ovat
tulleet kuin osaksi hänestä itsestään, ja mitä halvempi sellainen
askare on, sitä pakottavammalta näyttää sen toimittaminen; on
aivankuin se ivallisesti hihittelisi: Teidän herrautenne suvaitsi
hetkisen olla Jumala, mutta ette kuitenkaan senvuoksi ole unohtanut
minun olemassa-oloani.

Jo seuraavana iltapäivänä istui kappalainen jälleen ummehtuneessa
virkahuoneessa. Sen oven takana seisoi pastori kuuntelemassa.
Vähäväliä kajahti sisältä läiskähtävä läpsäys. Kun tämä vanhasta
herrasta kävi liikanaiseksi, astui hän nauraen sisään. "Rakas herra
Sederl, ei, tuollainen ei enää saa jatkua pitemmälle, edesvastuuta
en minä ota niskoilleni! Tehän vallan teette lopun itsestänne! Heti
huomisaamuna varahin lähetän kauppiaalta hakemaan kärpäspaperia;
toivoakseni saa tuolta veitikalta ehta lajia, jonka avulla pääsemme
eroon noista rakkareista, sillä jos voisimme syöttää niitä siihen
ripotellulla sokerilla, niin ostaisimme niitä vielä useampiakin."

Helenan kauhistus rippituolissa oli vilpitön, hänen valituksensa
ilmipuhkeaminen ei ollut mitään teeskenneltyä, edeltäpäin laskettua.
Hän pelkäsi synninpäästön kieltoa, häväisevää paljastusta ihmisten
edessä tahi jotain muuta, hän ei itsekään oikein tiennyt mitä, joka
samalla tavalla voisi tehdä tyhjäksi kaikki hänen tulevaisuuden
suunnittelunsa ja tuumansa. Hän ei voinut vielä kotimatkallakaan
tointua liikutuksestaan ja hän lupasi kiitollisin sydämin tästä
päivästä alkaen pitää itsensä kunnollisena ja rehellisenä, "jos vain
tällä kertaa kaikki hyvin päättyisi".

Mutta sillä hetkellä, jolloin Kärpästentappaja-kappalainen tuli
häirityksi pastorin sisäänastumisesta, tarkasteli hän morsiuspukuaan,
joka oli levällään hänen sänkynsä päällä, ja rallatteli ja lauloi
hyppysäveltä.

    Hiiriä aina kissat saa
    ja aina varpuset lentää,
    miestään emännät rakastaa,
    mutt' aina pettävät sentään.

Oli se rippi se eilinen! Niinpä niin, vaikea, kova rippi. Jumalalle
kiitos, että se jo oli kestetty!

Vanha pastori tunsi rippilapsensa ja oli vakuutettu siitä, että
jotkut heistä vain toisenlaisten olosuhteiden kautta, joihin heidän
joko hyvällä tai pahalla oli taivuttava, voivat tulla järkiinsä;
senvuoksi olikin hän kai hyvillään siitä että Zinshoferin tytär
joutui miehelään, ja senvuoksi sanoi hän, tuota rippiä tarkottaen
-- jolloin hieno epäily hiipi hänen mieleensä sen parantavista,
pysyväisistä seurauksista -- kappalaiselle: Teillä voi siitä olla
jotain opittavaa!

Siinä hän oli oikeassa.



XIV.


Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha
oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää
pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden
ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen
vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi
pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.

Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia
astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan
ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja
vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui
niin, että hänen juuri _tuolla_ tavalla sopi alistua tapahtumaan,
mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli
hän tästä salaa iloissaan.

Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan"
-- kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti -- siihen taloon, josta ne
olivat tulleet.

Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan
lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan
liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta
ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila
sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"

Näin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.

Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren
taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli
missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän;
mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut
sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus
tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut
silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti
toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli
Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman
julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja
toruen juoksi pois nuorten luota.

Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin
kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus
hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli
viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään
pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se,
että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen
toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse
makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo
vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen
miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi
usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana
tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään
pidättää."

Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin,
mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään,
se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui
sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki
vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha
sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen
lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta.
Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä;
poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden,
ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa,
piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen
läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.

Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä
hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän
lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois
kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan
puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".

Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut
käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota
muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan
laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen,
tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja
piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi
sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat
kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän
tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla
äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.

Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja
hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä
väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut
olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet.
Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän
virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän
ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."

Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä
loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän
näytti liikutetulta.

"Miten jakselet, äiti?" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.

"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on
kun loppu lähenee."

Poika pudisti päätään.

"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi
mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika
parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin;
olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme
laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä.
Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."

"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?"

"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi
kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen
tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha
pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se
minusta alunpitäinkään ollut oikea."

Puunleikkelijä katsoi lattiaan.

Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin
siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä,
vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla
sellainen kuin hän on."

"Millainen hän sitten on?" sammalsi Muckerl.

"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että
Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona
sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin
kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli
rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain
tuo eukko!'"

"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti
sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"

"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä
kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään
lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä
tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä
ole mitään vaaraa."

"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella
äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka
rakas olet minulle."

Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot
käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti
silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.

"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!"

On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä
eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen
suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo
meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.

"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt -- -- --", sopersi
puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti,
hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta
sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan
lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari
suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.

Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt
vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet
kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä
kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva
muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin
lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin
puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina
öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan
pojan vaimon suusta!

Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka
ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä
sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen
täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä
kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin
eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka
mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli
jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina
yksinäisyydessä, kuten nytkin.

Mitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?

Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan?
Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli:
näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan!
En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää
saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on
kuitenkin omituinen! -- Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle
poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi
ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy
ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista... jälleen kostuvat
silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää?
Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran
lähtiessään?

Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan
luullut, että elän vielä _ensimäisen_ päivän". Mutta sitten tuli
päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja
häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua",
ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä
sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän
miltä sinusta tuntuu."

Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden
muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko
rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen
ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia,
hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna,
väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan
tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi
kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville,
kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka
varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin
kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki
hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.

Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo
nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi
Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja
tuulettamaan, huoneita.

Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet
hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl
liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan
huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".

Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti
jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se
on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.

Tyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan
käsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.

"Luuletko ettei hän tuuleta huoneita mielellään?" kysyi Muckerl
kuiskaten.

"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu
niin työläästi."

"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on
poissa talosta."

"Jeesus ja Maria!" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti
kauhistuneena häneen.

Hän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän
majaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön
luota.

       *       *       *       *       *

Noin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa
pienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se
oli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann
Nepomukiksi.

Helena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli
sen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin
unohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen
käynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä,
mutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin
häneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian
jättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut
pojan hänen rinnaltaan ja sanonut: "Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu
hänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä
suinkaan ole oikeus vaatia!"

Mutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän
lupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta "toisestakin"; ja että sen
nyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua
lapsen itsensä vuoksi.

Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen
itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan
toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta
uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen
käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman
käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka
tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan
ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli
ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen
hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain
ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei
ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä
katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen
katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan;
väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus,
että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä
viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa
puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian
väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.

Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta
millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän
vaimo! -- Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja
katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta
hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena
usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä
tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi,
mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen
maailmaansa aivan kuulumaton!

Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena
katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä
meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten
kesken olisi luottamista?"

Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti
ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.

"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni
tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus,
kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."

Hän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.

Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena
työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja
koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän
itsekin.



XV.


Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni
kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin
hoviin.

Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt
toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen
toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen
mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä
sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni
kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan
ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin
pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan
sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.

Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana
päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli
yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien
varrella.

Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin
isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli
tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin
pysyi poikakin istuallaan.

"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen
kuluttua: "Hyvää päivää, isä."

Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet
siitäkin päässyt."

"Reserviläinen minä nyt olen", murahti nuorukainen.

Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa:
tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja
kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet
sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin:
"Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."

"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän
heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui
suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä,
että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"

"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, --"

"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että
tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"

"Ei mitään."

Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut
tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.

Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin
hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin
puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä
vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä
viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen
hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan
ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista
päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän
nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen
pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.

"Älä koske siihen", huohotti hän.

"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?" kuiskasi Toni.

"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista
kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina,
että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän
väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena
kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta
kädestä perässään, majaansa kohti.

Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti
nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä
istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"

Nuorukainen kohautti olkapäitään.

"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias
pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."

"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme."

Vanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.

"Sain varsin epäsuosiollisen vastaanoton", nauroi tämä harmistuneesti.

"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle
sanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut
hänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin
jäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei
ole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä
ei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään
luvattomia ajatuksia."

"Sellainen ei pälkähdä päähänikään."

"Olisikin jo aika, että heittäisit ne ja muut tuhmuudet sikseen."

"Ole varma siitä!"

"Pääsiäisenä tulen jälleen, sanoo rippilapsi papille."

"Älä murehdi, sinä olet tehnyt minut kyllin järkeväksi."

Vanhus naurahti, -- ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää
se tekemättä.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna kysyi Toni: "Ei suinkaan sinulla, isä,
ole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia
etemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja
ehkä tapaan jonkun toverinkin."

"Tee kuten tahdot", murahti isäntä, "olen arvellutkin, ettet työhön
tule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa
niitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi."

"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta
kyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi
kuljeskella ympärikään."

"Minne sitten käy matka?" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi
tyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. "Mihin jalat vievät,
seuraan tietä." Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.

Muutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan
Schwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön
ääressä.

"Hyvää päivää", lausui tulija.

"Samat sanat." Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen
ompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. "Isä tulee pian."

Toni sulki häneltä tien. "Sinä olet minulle vihainen ja sinulla
on oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin
raskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken
kanssasi, -- jos tahdot minua kuunnella, -- ennenkuin isäsi
tulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin
arvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti
on rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on
se, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin
sellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun
kirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin
laskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän
sinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa
ajattele etkä ole minulle suutuksissasi."

"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät,
niin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle
suutuksissani."

"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä
minulle."

Tyttö ojensi kätensä hänelle. "Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en
toisin kuin ennenkään."

"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy
välimme tulla paremmaksi. Kuule minua, -- mutta merkiksi siitä,
ettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni." Toni talutti
hänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön
vierelleen. Sitten hän jatkoi: "Salli minun vain kertoa, sulle,
miten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin
käsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on
syynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön
siitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli
päätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin
minä ensi kerran tästä kuulin, -- kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin
ei isä siitä sanaakaan hiiskunut -- tuntui minusta ihan siltä kuin
olisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse
sellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan
sellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti
tunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman
kylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten
häpeä sanoa totuutta."

"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein
seurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen,
jonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla."

"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten
siihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa
sopivana."

"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi
olisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti
kiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa
sinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen
täytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista
alempana."

"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo
tuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. --"

Sali siirtäytyi lähemmä ja laski kätensä Tonin olalle.

"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin", virkkoi Toni
nauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. "Tuskin
muistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen
jänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit
kanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten
meidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!"

"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista
mieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole
mitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, --"

"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!" huudahti nuorukainen ja
sulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.

Muutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja
arkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan
ja nousi äkisti ylös. "Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan
isää." Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.

"Voi ihmettä", sanoi Toni, "hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa
niinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa
metsänomistaja hintaa."

Kotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. "No, sinä
maankiertäjä", toruskeli hän tullessaan, "oletko jälleen kotona?"

"Niinkuin näet."

"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle.
No, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en
kärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!"

"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat
minulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä
olevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko
on tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä."

"Sali", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä
ja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän
ääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.

       *       *       *       *       *

"No, Toni", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, "lähdetkö
mukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa
itseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi
palvelusväelle."

"Eipä tietenkään, mutta tuonne kauas meneminen on minulle
vastenmielistä."

"Minkävuoksi sitten?"

"Olutjuusto-Martelin ja hänen tyttärensä vuoksi."

"Ha-ha, muisteletko häntä?"

"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo
ahdistettu."

"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä
kolme vuotta."

"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se
olisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa
näin reserviläisenä ollessani?"

"Kuinka pitkä aika sinulla vielä on jälellä?"

"Seitsemän vuotta reservissä ja kaksi nostoväessä."

"Se tekee yhdeksän. Hitto vieköön, ompa siinä aikaa!"

"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun
rynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä
ne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa
takaisinkin."

"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut,
koskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai
sujuisivat hyvin eteenpäin."

"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden
herran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen."

Vanhus katsahti hänen sivultapäin. "Oletpa oikeassa ja onhan sulla
kyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset
vapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö
--"

"Olisi juuri ehtinyt sen ohi."

"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän
sillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos
saan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää
tyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään
muuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset."

"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista
kertaa riitelemään. Sopiihan odotella."

"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään
ahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee." Tämä
kristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle,
Toni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin
jumalanpalvelukseen.

Sen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä
tavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. "Katsoppas",
virkkoi hän tälle, "siinä se poika nyt taas on."

"Niin näkyy."

"Minusta näyttää ettei hän ole rumentunut."

"Ehk'ei."

"Eikä sinun tyttäresikään ole laihtunut."

"Ei."

"No, mikä siitä seuraa?"

"Minkä siitä pitäisi sitten seurata?"

"Eikö heistä vielä voisi tulla pari?"

"Ne saavat heittää sellaiset tuumat sikseen."

"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä
toimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi
yhteen."

"Ei pälkähdä päähänikään väittää vastaan."

"Olisitpa vain ollut iloissasi!"

"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en
enää siitä vähääkään välitä."

"Etkö enää vähääkään siitä välitä."

"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias
piirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja
puhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää
tarvitse tulla."

"Kauppiasko, niinkö sanoit! Hänhän on vanha rahjus."

"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut
lapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet
naimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!"

"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on
vaimot sulttaanilla!"

"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon
yhteen ainoaan!"

"Sinä sopisit turkkilaiseksi."

"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit
oikeaksi linnansalin vartijaksi."

"Olutjuusto-Martel!"

"Mitä sitte, Sternsteinin isäntä?"

Pöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta
Olutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta
pisaraa, vielä vähemmän verta.

Sternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten
vilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille,
ikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!

"Kuulen kai huonosti?" virkkoi hän ivallisesti. "Tai onko hän
todellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on
kasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen,
kaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään
taitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka
ymmärtää poikien kasvatusta!"

"Kuten kolme vuotta sitten on osottautunut."

"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut
peukaloni hänen silmilleen."

"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet
sinisiksi". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]

"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin
kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi
lähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan,
ettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!"

Olutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. "Nuo kaksi
kärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua
eikä tee sitä vielä tänäkään päivänä."

"Olutjuusto-Martel!"

"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.
Hän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitä
sanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!
Tee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!"

"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten", murahti Sternsteinin
isäntä itsekseen.

"En tahdo loukata sinua", jatkoi Pitkä jälleen, "mutta voinpa lyödä
vaikka vetoa siitä!"

"Sinä olet se, joka vedonlyönnissä häviät, mutta mitä lupaat?"

"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen
edessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan."

"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä
tänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen."

"Minä taas vakuutan sulle, että ne jäävät valjaisiinsa!"

"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa",
huusi joku pöydän äärestä. "Itsehän sanoit vedonlyöntiä
ehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja
vaunujen edessä ne ovat valjaissa."

"Tosiaankin", myöntelivät useat muutkin, "valjaat kuuluisivat myös
peliin!"

Sternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin.
"No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?"

"Pysyn tarjouksessani."

"No hyvä!"

Molemmat antoivat toisilleen kättä.

"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi,
nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja
todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja
selvittäköön asian!"

Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei
millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin
jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä
hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten
jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä
lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa
suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee
tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on
sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle,
kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän
jokaisen.

Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille
muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen
äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän
seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan.
Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä
siis pannaan vetoon?"

Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata
hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä
lehmää vastaan minun navetastani."

"Laihinta", virkkoi Martel väliin.

"Ja mikä asia on riidassa?" sirkutti Knerzhuber.

"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä,
"etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan,
jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta
tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan!
Ymmärrättekö?"

"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää", mutisivat kaikki.

Muuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.

"Mihin nyt? Mihin nyt?" piipitti Knerzhuber.

"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän
asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."

Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä
istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä!
Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin
voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi
toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin
omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin
olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten
voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä
mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta
osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan
hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta
hänen häittensä jälkeen Salin kanssa -- ei ennemmin -- Sternsteinin
isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."

"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset
nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli
eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia
käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.

"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi
Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme
tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."

"No puhu", huusi joku.

"Annahan kuulla", murahti toinen.

"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun
määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä -- mutta
se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla
vuodesta ja päivästä -- niin on se pidettävä kunniallisena
kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut,
niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä
ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi
sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui -- mikä,
kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään -- ja
antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.

Muut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.

Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut
kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä
tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen
voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että
sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"

"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille
mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen
tehdä."

"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!"

"Mitä juonia siinä olisi?" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.

"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi
tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti
raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi
sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena -- ja vaikka nuo kaksi
jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen -- että sinä
hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi
hoviin."

"Siihen suostun."

Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä
yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä
kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.

"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen
sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä
sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, -- --"

"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia
tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma,
että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän
tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä
suvaitsisit häntä tarvita!"

"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa
tungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua
asettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta
jotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan
muututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja
salli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. --"

"Ei, ei!" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan
ja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä
milloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. "Ei, ei, se ei sovi!
se ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse
sen määräät!"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. "Kuka
sen sitten määrää, ellen minä?!"

"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!" jatkoi
Olutjuusto-Martel huutaen. "Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua
kaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa,
sitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin
isännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni,
mutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa,
nyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni
karvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla
on ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän
sanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin
kohtuullista!"

"Kohtuullista se vaan onkin", virkkoivat toiset istujat.

Sternsteinin isäntä nousi ylös. "Koko tuon turhanpäiväisen melun
ja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa
aivan samaa mieltä kanssasi." Hän kumartui alas ja kuiskasi
Olutjuusto-Martelin korvaan: "Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän
kiirettä kuin minä."

Hetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut
vihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen
pöytään.

Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja
sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."

"Me tulemme mukaan", huusivat kaikki nauraen.

"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei
vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"

Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule
sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään!
Kunniaton pelihän olisi menetetty."

Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti
kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta
pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa
hän juuri oli laskenut leikkiä.

"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi
Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän
tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta
hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen
ravistelu) -- esiin kutsuttaessa -- muutoin hänen käy huonosti!" Hän
antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa
osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän
katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin
totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."

Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki
ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja
kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan
nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi
puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko
sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi
en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait
Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen
mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat,
tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää
miettimisaikaa. Puhu!"

Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään
vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä
siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä
ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään
vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi
vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"

Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän
eläimellinen huuto.

"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" -- "Nyt tiedät kenen luo sinun on
riennettävä!" -- "Sternsteinin isäntä maksaa!" -- "Täytä lasit!"

Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana
eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen
häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi
voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu
nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää
tarkottaa tyttärelleni!" -- silloin näytti Sternsteinin isäntä
jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan
pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet
kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena
heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään
yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi
pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet
erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi
hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän,
"ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan
sinut raviin."

"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja
kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt
sinulle?"

"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja
tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi
hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.

"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske
minuun, muutoin huudan apua! -- Minä en tiedä mistään. Ja jos asia
niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt
lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi
ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja
kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja
kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."

Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä,
mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan
liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää,
polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä
paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista
suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka,
hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja
käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.

Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi
ahkerasti lasiaan.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin
isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä
lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina
liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva
isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin
pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi
virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata
ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla
esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien"
kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."

"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.

"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä
näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"

Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata
hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta
suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta
toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja
tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta
hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi
noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi
ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän
vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan
ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli
täysi työ saada niitä rauhottumaan.

Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta
häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän
puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään
vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden
vuoksi suu kiinni, nenän kautta.

Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa,
niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki
taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka
usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni
heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain
jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään
ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä
seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat
rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.

"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä
päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa,
että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat --"

Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen
herrana!



XVI.


Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä
samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana
ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena",
että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä
Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin,
että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus
niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan
ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman
päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä
olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat
jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he
kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä,
hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä
rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine,
ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes
lahjaksi.

Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään
tilaansa; _sen_ tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin
päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu
siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä
istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi,
ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän
lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin
huomaamatta.

Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran
pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut
pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo
samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina
surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa,
varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut
sitä auttaa -- eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa!
Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä
kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen
loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja
miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla
tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta
hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille.
Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää
ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet
alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa
tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin
ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä
oikeastaan olisi voinut odottaa.

Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden
valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän
tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät
ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen,
ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista
ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion",
jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa
luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan
kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän
joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään
ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet
sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti
vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän
auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran
maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja
kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen
sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla
paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä
kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei
pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen
riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä
talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli
asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen"
tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja
möräjävän karjan keskellä.

Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin
vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan
voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo
hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus,
joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan,
kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä
saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja
onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut
Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi
hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja
hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki -- oli ohi. Sitten hän
hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain
tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki
pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä
hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.

Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä,
soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena
ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti
joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa
tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan
ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä
miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea
sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena
ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.

Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen
yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua
ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän
kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai
huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa,
ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna
jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta,
ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.

Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin
räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään
otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.

       *       *       *       *       *

Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä,
ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren
emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka
istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa,
mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta.
Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan --
sotilassäätyhän kuuluu _siinäkin_ suhteessa olevan hyvä koulu
-- ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista
tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti
pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät
halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta,
vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle
kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken
on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain
kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei
vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä
huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena;
veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä
vastaan.

Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa
seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa,
noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena
fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä
hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse
lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman
vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä
nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas",
ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja
herrana.

Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan
häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa
oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa
päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä
kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta
sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta
nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he
eivät tulisi laiskoiksi, _ei_ miestä; miehelle puhuivat tummat,
sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori
vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen
edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko
elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin
itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.

Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja
laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat
sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren
melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan.
Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen
maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän
Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.

Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt
kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori
isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja
molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan
paikalle.

"Sinäkö se olet, isä?" kysyi Toni. "Tuletpa sopimattomaan aikaan."

"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa,
en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen
ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten
pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään
laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti
toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen.
"Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin
kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, -- se on
teidän oma asianne, -- sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa
puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain
yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin
väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi
kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, isä", virkkoi Toni.

"Hyvää yötä", kuiskasi Sali.

Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät
vähitellen kuulumattomiin.

       *       *       *       *       *

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin
huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin
siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana
oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt
siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin
työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai
jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt
häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen
utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan
kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi
näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin
vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen
perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut
säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut
kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään
tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle
isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä
kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli
hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys
hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin
voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla
ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin
epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä
vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja
puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä
enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi
ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin
sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että
hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä
huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten
tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää
ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu
sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen
olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen
hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain
ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä
hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin
olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on
ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa,
hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi
todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, -- ettei hänen tarvinnut
tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi --; hädässään uskoutui
hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti
arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian
toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen
kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt
siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli
miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla
hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä
pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli
menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo
ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella,
että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää
kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä
kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon,
kuitenkin oli hänen ainokaisensa, -- ja näin kerjäsi ja imarteli hän
vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan
ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain
kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi
vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut
niin kirkkaasta lähteestä, vaan -- ikävällä se sanottakoon --
inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin
oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä
sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että
hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet.
Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka
kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi
painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian
järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin
kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai,
sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut
siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi
ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt,
ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja
pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti
Sternsteinin isännän turhamaisuutta.

Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä
punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat
kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja
tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo
vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa
ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät
hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.

Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle
tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa
valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin
hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen
kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja
torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös
ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää
vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.



XVII.


Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi
kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne
olivat.

Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen
Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen
luokseen huutanut:

"Minne matka, Vastl?"

"Kaupunkiin."

"Mikä hätänä?"

"Emännälle -- tohtoria!"

Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.
"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"

Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät
Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja
tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan,
vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra
tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"

Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten,
ylös portaita.

Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa,
jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa,
hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.

Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan
otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli
eräs piika seuraavan puhelun.

"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla
olisikaan vaimoa."

"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun
velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en
tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän
vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."

Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä,
kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni,
pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa
olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että
hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni
pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin
jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi
pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän
kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi
niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja
jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.

Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi,
eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden
ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös
kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan
pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika
käsivarrellaan.

Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman
kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja
totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui
vaimon voimakkaaseen vartaloon.

Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo
rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä
kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja
hänen tekonsa, sai tuo pieni olento -- se oli tyttö -- naiskumminsa
kunniaksi tämän nimen Juliana.

Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä
kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi
Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään,
hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan
oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.

Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen
puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta,
kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten
tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin
silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.

Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät
viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti
tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä
nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.

Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä
penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja
käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.

Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän
käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.

Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa
kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa
lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä
oikeastaan täältä tahdot?"

"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun
huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut
tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto,
_hänen_ luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan
ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla.
Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa
minua kohtaan."

"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan
rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien
askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven
edessä oleviin kiviportaisiin.

       *       *       *       *       *

Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta
isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa
toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton,
sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet
oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet
ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja
sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja
joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin
päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja
silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi
jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta,
niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa
poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta
juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa,
senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne,
jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka
hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa -- itselleen
vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä -- olisivat lukeneet hänelle
pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä,
että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän
silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää.
Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että
närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein
pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja,
jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.

Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä
takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu,
että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.

Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi
aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan
liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman
matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa
seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua
vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin
tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli
ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan
hyvää sanaa emännälle.

Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin
sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen
tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin
viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä.
Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä,
Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut
tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.

Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan
makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut
akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa;
vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren
isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista,
ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta
kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen
lörpöttelyn yhteen.

Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui
hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän
näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös
ja juoksi äitinsä majaan.

Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni
perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle,
puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö
sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun
onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon
huutoon?"

Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään
riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan
oikean käden ranteeseen.

"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä
kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, -- sen sanon sinulle
hyvällä, -- eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä
minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän
kahden asia!"

"Tosin kyllä --", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja
vihainen katse sai hänet vaikenemaan.

Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi,
"jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa
moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä
kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."

"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi", ivaili Helena.

"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, -- "etkä sinäkään
voi saada minua valheesta kiinni --, että tarkotukseni alunalkaen oli
kunniallinen --"

"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen
puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta.
Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua.
Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on
siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen
viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta
kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin
tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin,
kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta
tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään
ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja
häpeällinen otaksuminen!"

Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista.
Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun
hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi;
vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi,
kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."

"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä
aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi
ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle
pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua
kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös
pidettävä mielessäsi sanani!"

"En pidä", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.

"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako
tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"

"En voi."

"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten
jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä,
velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun
kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä
kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"

"Tee se."

"Hyi!"

"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään
kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa
tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä
minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on
maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää
minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan.
Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas
olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi.
Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"

Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti
takaoven kautta tuvasta ulos.

Helenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.

"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?"

"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta
minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain
silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa.
Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; -- jospa sinä vain olisit
odottanut minua!"

"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö
minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten
kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä,
tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa
tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se
jättää säkkinsä!"

"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin
olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt,
kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä
kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä
minulle kelpaa."

"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on
kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta
on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan
luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa
vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista
hupsutuksista!"

"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain
silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä
lastakin, --"

"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen
verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen
suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole
mitään isää."

"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen
saadakin. --"

"Sinulle on kai veri noussut päähän?"

"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun
emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet
luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja
hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."

"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla
taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole
tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään
syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta
sinun ikäisesi."

"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!"

"Toni! -- Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle,
että kuuntelen sellaista!"

Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei
voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi,
muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän
sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat
ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti,
Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, -- sinun
edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, -- sinua edestäsi, vaikka
kaikkein kauheimmatkin! -- sinun edestäsi -- Leena --"

Helena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.

Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui
isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.

       *       *       *       *       *

Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.
Ne olivat sekavia unia.

-- -- --

Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka
oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista
mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden
joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat
hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut
nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja
vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen
ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja
kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi
harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!

Sitten juoksi hän ihmisten välitse, -- he muodostivat kapean
käytävän, -- suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita
ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei
ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta
välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja
melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan
kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä,
soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien
joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.

-- -- --

Siihen hän heräsi.

Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä;
mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin
omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena
unissaan koettanut laulaa.

Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti
nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua
alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.

Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat
akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.

Kaksi, juuri kaksi niitä oli.

Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän
saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo
tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.

"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään."

Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle,
jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin
sanoneen.

Isännällä on kuuma veri.

Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan
kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja -- Tee se,
kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.

Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, -- Tee se, kuiskasi
ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut
vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.

Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? --
Hupsutuksia! -- Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! -- Jäisihän
kuitenkin toinen -- Ei hänkään elä ijankaikkisesti. -- "Ei elä
ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita
hänelle lausuttiin.

Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti
arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti
peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään
tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei
kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"

Se nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.

Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas
kuten kuumeen kourissa.

Se nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.

Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan
olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.

Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi
hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin
tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn
väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi
ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin,
sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se -- tee se -- tee se -- se
nähdään -- se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen,
hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa
ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä
huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se -- tee se -- tee se
-- se nähdään -- se nähdään!

Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan
makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää
muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät
suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta
itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten
ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi
rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä
ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä
ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni
ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli
häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi
ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja
nukahti.

Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti
hän ylös.

"Jeesuksen nimessä", sanoi mies, "mikä sinua vaivaa?"

"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole
niin huonoa yötä viettänyt."

"No sepä vasta kummallista", tuumi mies päätään pudistellen.



XVIII.


Joku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen
"uskonnollisten kalujen kauppaseuran" asiamies pyhänkuvaintekijän
majaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja
hänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella,
mutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun
saattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka,
että jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti
vähentyneet.

"No, kerrankin taas näyttäydytte!" huudahti puunleikkelijä ensi
tervehdyksen jälkeen. "Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain
hyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole
tarvinnut kerrassaan mitään!"

"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa", virkkoi tuo
pieni mies. "Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille
mahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla
kapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella
mielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt
haluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen
ja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki
onkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla,
joita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja
ainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä."

"Ovatko ne juutalaisia?"

"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, -- kristittyjä, sanon
Teille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani,
etsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt."

"En tiedä mitään sellaista."

"Kuulkaahan, tehkää pakanallisia kuvioita."

"Vaikkei se syntikään olisi, niin en kumminkaan osaisi niitä
tehdäkään."

"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä
valmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole
muuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja
asettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin
jumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles,
antakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa
rinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius
valmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte
jättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten
taidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että
saatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan,
jossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret."

"Eikö naispuolistenkaan yllä ole mitään? Ovatko hekin samanlaisia?"

"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte
neuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina
kaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin
se olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän
Eevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua
tilauksia!"

"Siinä suuresti erehdytte", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti,
"huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin
Aatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi
hänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa
eläimennahkoja."

"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja
eläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette."

Muckerl pudisti harmistuneena päätään. "En ymmärrä mitä tarkotatte.
Ei vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on
ymmärrettävääkin -- kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten
nähtäviksi?"

"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen
sanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette
minua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa." Hän
viittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. "Mikä muhkea
vaimo teillä onkin!"

"Hyi perhana!"

"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala,
kuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai
olkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on
puhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita,
niin sallikaa minunkin tehdä samoin."

"Onko teillä jotain kaupantavaraa?"

"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?" kysyi pikku mies loukkautuneena.
"Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin
kernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne."

Muckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. "Henkivakuutus? Minä tunnen
sen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille,
joka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä
olisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi."

"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus
kuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri
merkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää
kuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta
siihen!"

"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin
enkä pikaiseen kuolemaan."

"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin
selittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän
kuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon,
tapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen
hyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten
ja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema
ja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin
vauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö
voisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan
kouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan
suorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet
kohtaavat."

"No ovatpa ne kuitenkin koko tuhmia, jotka toisten hyväksi maksavat."

"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi
tietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku
onnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja
vetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on
Jumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän
omaisuuteensa, niin se tapahtukoon."

"Ne ovat varmastikin oikeassa."

"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan
rikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan
tahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää
varalta vakuutusta -- jottei se sattuisi liian ankarasti?!"

"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä
ja maksettava."

"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää!
Uskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta
ulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?!
Ettekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista,
hulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta
tahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran
vakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää
antako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani
saapuu harvoin tälle paikkakunnalle."

"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten
saatte?"

"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten
jokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi."

"Se pitää kai minun maksaa Teille?"

"Varjelkoon, sen maksaa yhtiö."

"Ja mistä se ne ottaa?"

"Kassasta."

"Ja kuka ne sinne suorittaa?"

"Te olette kovin utelias, herraseni, --"

"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava,
jotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!"

"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te
hikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne
ääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän
voimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja
ylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit -- tietäkää -- näiden
kaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto
otetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista!
Ymmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta
niin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa
palkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka
hoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen
täytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin
ja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta
meiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette
ennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran
nimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen
rahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka
tässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät
piirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo -- se ei maksa teille mitään
-- teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain
huvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot
irtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella,
ja sitten etupuoleen, koska hän -- mutta mitä te siitä ymmärrätte? --
mutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää
kuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä
ihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi."

Helena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. "Ole
hiljaa", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli
tarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.

Muckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin
joutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi
olevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti
senvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan
päättäväisesti sanomalla: "Säästäkää sananne, älkää enää huoliko
selitellä. Minä en voi!"

"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan
jokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa
vaimoanne ja lastanne!"

Helena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. "Kuuleppas,
Muckerl", virkkoi hän hymyillen, "ei se niin varsin pahasti olisi,
jos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi
mennä kerjäämään."

Pyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen
asiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti
Helenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että
olisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi
ja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja
joka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen
sanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran
täytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut
Muckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli
pannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen,
mikä muutoin...? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi
hänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita
asiaa ja "kerran" vielä vakuuttaa itsensä.

"Jumala siitä varjelkoon!" huudahti pieni asiamies ja huitoi
käsiään ilmassa. "Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän
katua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni,
nyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo
pyytämään lainaksi hänen vaunujaan, --"

"Vaunujaanko?!"

"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä
viisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette
juuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee.
Mistä muutoin saisin kustannukset?"

"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl", sanoi Helena, "kun nyt
näin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus."

"Sinä et suinkaan aavistakaan, että maksuaikakin tulee eteen?"

"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt
asian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?"

Muckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin
päätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä
arveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.

Mutta asiamies hoputti: "Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra;
rouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei
sentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa
ja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette
jälleen kotona, herraseni."

"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt
Muckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa
lusikallisen lientä?"

Asiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä
ravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon
ajoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia
palvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.

       *       *       *       *       *

Raskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen
vaunut jyrisivät läpi kylän.

Pikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu
painettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli
takertunut ohimoihin kiinni.

"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?" kysyi Helena rientäen
porstuasta saapuville.

"Ne eivät ota minua", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä
sanotuksi.

"Siinä nyt näette", virkkoi asiamies, "ensin hän ei tahdo ja nyt
hän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas,
herraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet
ihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko
päätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut
ilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio;
nuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten
kanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö
sitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan."

Helena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän
jätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi
ripeästi takaisin vaunujen luo.

"Sanokaahan minulle toki", kuiskasi hän, "mikä oikeastaan vaivaa
tuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä
sanomasta kaadu."

Tuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli
paksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku "erinomainen
sukkeluus", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen
sisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Teidän ei pidä säikähtää",
virkkoi hän puoliääneen, "siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole
lainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän
miehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva
vuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta
eläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako
hiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille
rouvalle. Nöyrin palvelijanne!" Helena palasi takaisin tupaan. "Älä
ole milläsikään", virkkoi hän, "elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin
olkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi
kuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule."

Hän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.

Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian
voitti kaikki muut äänet.

Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä,
molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään
ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti
katsahtaen murheelliseen mieheensä.

Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili
hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös.
"Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla
kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään
kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen
kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja
sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän
molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä
vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.

Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman
leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun
sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä
ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen
oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.

Ja nyt se jälleen -- askeltakaan paikaltaan siirtymättä -- oli
hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten
mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain
kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat -- aurinko oli laskenut. Oi,
sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.

Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin.
"No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun
kyyristyvän siihen."

"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi
valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa
vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä
ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta
ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."

Vanhus vilkutti silmiään ja veti suunsa irviin. "Anna mennä!"

Helena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. "Koska
minulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni."
Hän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät
nytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.



XIX.


Sakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon
kädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui
ottamaan niitä ylös. "Uskonpa", virkkoi hän, "että pian saamme
harvinaisia vieraita." [On olemassa sellainen taikausko, että jos
sakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun
käsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän
jälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän
vältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.

Pyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten
valmistautunut, mutta ei suinkaan _sitä_ vierasta vastaanottamaan,
joka vielä samana iltana heille ilmestyi.

Nuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. "Hyvää iltaa, talon väki",
virkkoi hän. "Terve mieheen, Muckerl." Hän tarjosi tälle kätensä,
puristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi:
"Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän.
Olen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa;
tee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla
levossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ
sinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella."

Helena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten
vieraan eteen. "Istu, -- istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne
tahdo siitä päättää?"

Hän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan
vastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen
seinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten
kysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen
kurkkuaan: "Mitä sinä tarvitset?"

"Se on näes, --"

"Isä", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä
herkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.

Muckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen
ihmettelevin silmin.

Tämä painoi katseensa maahan. "Olen vain tuonut hänelle muassani
jotain, tuolle pienokaiselle, -- koska -- koska tahtoisin tilata
sinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti
valmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä
niin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit
sillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa."

"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten
lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."

"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan
eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni
kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki
ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään
tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään
mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", --
jatkoi isäntä, -- "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni
syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja
vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi
kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä
pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla
pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista
kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri
meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"

"Kyllä, kyllä."

"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden
puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja
mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin -- niin olen sen mielessäni
miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"

Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi,
vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan
ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin
rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran
elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin
miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut
tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.

Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien
veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät
puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne
kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä
pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten
näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä
kukaan saisi nähdä.

Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos
pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla
Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta,
jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.

Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa,
avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän
oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet
maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden
katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa;
eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan
eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta,
naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista
personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat
pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on
näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla
varma!

No jaa, niinpä niin -- niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo
itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo;
pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota
pikaa.

Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi;
minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun
taas lähden kaupunkiin."

"Minulla on sinne huomenna asioita", virkkoi isäntä, "olisin
mielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää
tapahtuisi mitään viivytystä."

"Suostun siihen."

"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä
tiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!"

Tuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena
polvillaan. "Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!"
saneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään
kätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.

Puunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti;
siellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.

Seuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti
alas vaunuista ja astui tervehtien majaan. "No, joko lähdetään?"
kysyi hän.

"Heti", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan
"pyhäisiinsä."

Helana nojautui liettä vastaan ja hänen jaloissaan leikitteli pikku
Muckerl.

Toni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi
kiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. "Palkitkoon Jumala
sinulle sen", kuiskasi hän, "että kumminkin lapsen opetat olemaan
ystävällinen minua kohtaan."

"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään
vahinkoa sille."

"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut,
niin varmaa onkin, --" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului
kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.

Helena kohautti olkapäitään.

"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä
innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi
niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla
kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"

"Ja jos niin olisi -- niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja
rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu
kaikesta huolimatta."

"Niin, Leena", sopersi Toni, "odotteleminen on vallan eri asia!"

Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän
säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä
syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli
jo yllin kyllin."

"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä
kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet
toisiamme, --"

Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä
ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä
on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo
lörpötellä."

"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko."

"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei
suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui
alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."

"Leena, ajattele poikaa, hän on vielä kerran --"

Silloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä
huusi hänelle: "Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa
tarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!"

Molemmat miehet lähtivät matkalle.

Pian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon
Sternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät
hyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen
kantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt
enää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen,
mitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran
tehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on
tämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä,
että hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja
sitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu
todistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin
isäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä
hyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä?
Näyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja
nyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja
unohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi
soi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja
hän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa
kolmikertaisenkin hinnan!

Sternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja
kelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen
pyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat
kertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle,
vaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin
voitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin
emännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan
ympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta
tiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä
oli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään,
niin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja
juoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta
isäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista,
että hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan
katsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen
hetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se,
sen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä,
vain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja
jokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi
kuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin
emännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi
tulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä
majoissa kylän alapäässä.

"Nyt siitä kai tulee täysi tosi", sanoivat ihmiset, "nyt se ei enää
anna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee
luvattua kuvaa."

Kukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti
vahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti
sääliä.

Kukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo,
poika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän
astuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä
pois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni
miehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.

Mies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja
suipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi
tämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa
sanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.

Kukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä
takana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet
äkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli
ja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi
hehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.

       *       *       *       *       *

Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä;
tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat
hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein
kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin
laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät
päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden
valtaan.

Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä
johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. --
Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä
edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän
oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen
ystävällisyytensä? -- Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin
katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen.
Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa,
jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi,
välinpitämättömästi. -- Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö?
Ja kellekä rakkauden osotukseksi? -- Eikö mies nyt vietä suurinta
osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on
kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, -- hänelle oli kai
sanottu kuka se oli, -- niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt
äkkiä pysymään poissa? -- Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen
tilalleen.

Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen
sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen
sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli
eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se
usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää,
usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.

Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä
äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä
kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän
hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen;
hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi
hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä
suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.

Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa
sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa,
hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä
jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan,
päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn
huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä
levossaan olevan talon läpi.

Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan
seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten
kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan
isännän eläkerakennukselle.

Se ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.

Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika,
ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on
hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä
ollen: "Kuka siellä sitten on?"

"Minä se olen, Sali."

"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista
liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan
ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta
tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli
puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!"
Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet
istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta
en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään
jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin
tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän
öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä.
Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui
katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi
vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen
takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui
leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja
silitteli sitä.

-- -- --

Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi
emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän
kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei
mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi
ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin
eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.

       *       *       *       *       *

Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt
tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta
tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä
kyläily.

"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi
taloudenhoitajatar uteliaana.

"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo
panettanut hevosen valjaisiin."

Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa
eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet
häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety,
olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut
vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli
piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.

Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten
lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin
hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa
kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina
oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi
silittelemässä hiuksia.

Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan
ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne
vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui
sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan
ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!"
Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan
vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on
viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin
lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki
lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin.
Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja
tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.

Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne
matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle
puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli
menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua
kuvaa.

Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi
käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan
välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli
vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen
asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua
sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten
kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti.
Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle,
sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta
saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan
työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen
ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä
mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä
on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän
alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen
majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori
isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"

"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei
lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista
käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän
kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus
pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei
mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa
tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"

"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on
minut pettänyt?"

"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta,
jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa
sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin
sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."

Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän
lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi
myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."

Sillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.

"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti
vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"

Puunleikkelijä tuijotti häneen.

Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi
kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi
tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät
ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo
yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa
ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti
mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui
majaan.

Vanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. "Tule
nyt", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: "Istu kärryihin."

"Kuka on herra?" murahti Toni. "Istu sinä itse sinne."

"Minä tiedän", ivaili vanhus, "että sinulle ei olisi epämieluista
nähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla
tuolla takana."

Toni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle
ja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa,
ja niin sitä lähdettiin.

Helena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan
paennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta
hän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä
sananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta
kuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman
päättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se
ratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.

Hän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen
tuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa.
Äkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään,
hän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan;
siellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan
suuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.

Hän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi
valella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä
näissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja
huohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen
takaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. "Jeesus
ja Maria", ähkyi hän, "mikä onnettomuus!"

"Ole hiljaa", kuiskasi Helena. "Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!
Tahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu."

"Ei siihen olisi käskyä tarvittu."

Helena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään
polkaissut sitä lattiaan. "Kun kerran käsken sinua menemään", huusi
hän itkun sekaisella äänellä, "niin mene."

"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset."

Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikku
Muckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,
heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.
"Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."

Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin
tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni
siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät
lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle
vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee
ties Jumala mitä." -- Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl",
huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän
pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"

Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka
ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja
velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä,
kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta
kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse:
Mitä puhuminen enää hyödyttää?

Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein
vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet
painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja
äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin
irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se,
että olin sinulle uskollinen!"

Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen
vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin
lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin
siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla
ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä
liekö jotain toista kohtaan! -- Olet ajatellut, etten minä suinkaan
kauan tule olemaan tielläsi, -- samoin kuin tuo toinen ajattelee
omastaan! -- ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, --
ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, -- se ei voi tehdä
pahemmin kipeätä, -- kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon
toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"

Helena puhkesi kyyneliin.

"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni
kai nyt minulla vuoro; mutta _sitä_ mielihyvää en sinulle osota ja
_sitä_ iloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi
päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.

Nuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.

"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni
väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on
sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä
täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä
enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.

Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui
majan edessä olevalle kiviportaalle.

Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä,
kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä
leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.

Hyi! Hän sylkäsi.

Hirveätä hullumaisuutta! -- Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän
ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.



XX.


Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten
oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin
Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen
kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."

Helena nyökäytti päätään.

"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada
aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."

"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä."

"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään
avullisena sairaanhoidossa!"

Helena katsahti häneen tuikeasti.

Mutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli
yhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen
kuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. "Ja
ellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti
vielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos
haluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa
tuollaisesta yhdessäolosta?"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Helena. "Jos tahdot tulla häntä katsomaan,
niin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua
hoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista;
pahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä
heikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan
sellaisiin."

"Siis tulenkin nyt heti sinun kanssasi."

"Se on oikein. Tule vain."

Heidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä
ylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. "Hän ei ole koko tänä
aikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään", kuiskasi
hän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja
pudistaen tuskin huomattavasti päätään.

Helena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä
ovelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori
vaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: "Muckerl,
nukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua
katsomaan."

Sairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: "Sepä hauskaa, sehän
on kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää,
Sepherl!"

"Jumala antakoon, Muckerl! No, miten on sinun laitasi?"

"Miten sen pitäisi olla? Loppu tulee minusta!"

"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista."

"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa."

"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan
kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän
uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"

"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt,
jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on."
[Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla
käydessään istu, vie unen toiselta.]

Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena
oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.

Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän
seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja
kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa
ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan
lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt
Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein
välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa
mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan
juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani
kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö
kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin
seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä
tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli
tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.

Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon,
kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä
oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän
"kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja
taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen
kanssaan.

"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että
minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän
väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut
kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."

"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta
sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on
annettava perään."

Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka,
että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän
halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi
tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" -- se oli eräs määrätty,
jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö
ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle
sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan
kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot
hehkuvan punaisina pitkin majaa.

"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena,
etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän
tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu
puunpalikkakin saattaa piileskellä?"

Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt
hupsu tule hämillesi", -- Helena taputti häntä poskelle, -- "äläkä
suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule,
etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."

Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin
käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi
vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli
katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet
kohta aivan mitätön henkilö talossa."

"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan
noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä
sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan
ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja
vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä
molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin
ilo?"

Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä;
rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos
oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.

Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat
kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä
muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen
jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä?
Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri
haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten
lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina
yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he
asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman
äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää... mutta se ei ollut niin
sallittu.

Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen
sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä
peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun
Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt
lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen,
tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain
sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja
"tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut
omat näivettyneet jäsenensä malliksi.

Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on
oikea pyhä kuva."

Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se
on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."

"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai
uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä
en ijässäni mene naimisiin!"

"Niinpä minä lahjotankin sen sitten sulhas-antimena."

"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin
mieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa."

"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin
milloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä
rehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka
tietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?"

Pitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä
ojensi kätensä tytölle ja sanoi: "Mene mieluummin kotiin, Sepherl,
tänään en välitä mistään."

Tyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta
sanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan
kättä.

"Hei, Sepherl", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään
nyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, "mitä sinä viet talosta?"
Hän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.

Sepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. "Hän
on sen minulle lahjottanut", tyttö kuiskasi.

Helena katseli sitä hetkisen. "Se näyttää niin rumalta."

"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen
sellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään
hyvää vaikutusta."

Pyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen
sitten katseensa toisaalle. "Voit kenties olla oikeassa."

"Jumalan haltuun!"

"Hyvää yötä!"

Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin
kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui,
kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen
matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä
kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen
lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti
kiireesti palannut takaisin sisään.

Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna
kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja
pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä,
tuli hän katsomaan kuollutta miestä.

Päivän perästä he sitten hänet hautasivat.

Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit,
haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä
ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi
hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka
kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti
häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.

Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi
multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka
siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi
peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja
niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain
mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään
onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua
suuressa määrin, se on kai myös suuri.

Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt
vain hyvin pienellä maapalasella, -- viettänyt siinä iloiset
lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin
vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin
kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, --
viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman
säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi,
tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut
tulemaan varsin pieni, -- miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan
huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen
äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, -- silloin oli yhtäkkiä
kaikki lopussa.

Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt
pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään
pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti
äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen
kiivetyltä korrelta maahan.

Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään
ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti,
sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo
tai vähän maailma hänelle tarjosi.

Tuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa,
Zwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. "Taas
yhtä vähemmän" tai "jälleen yksi lisää", sanottiin, aina sen mukaan
miten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat
seisovansa sitä lähellä.

Kun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa
palasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman
majansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.

Hän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena,
vain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään.
Kun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi:
"Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille
hiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet
tuohon lattialle. En voi nukkua siellä."

"Pelottaako sinua?" kysyi vanhus.

"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri
on kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin
itseni silloin niin hyljätyksi."

Vanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen
olleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja
sanoi: "No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, -- oljilla,
-- ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin
kerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä
vuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin
tässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo."

"Niinpä tietenkin", virkkoi vanhus haukotellen, "ei sinun tarvitse
valitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla
taivaassa."

-- -- --

Siitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon
ja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka
siellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat
sieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin
hyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää
vaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla
rukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä
siellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se
olisi voinut -- ihmisethän pian luulevat pahaa -- herättää kuolleesta
pahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.

       *       *       *       *       *

Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä
ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.

Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan
kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti
puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän
Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään,
miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta
saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut
voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.

Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa
todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa
pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan
toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten
pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla
hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!

Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni
välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi
tulla elettäväksi!

Tämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.

Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin
kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan
tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta
eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi
kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin
puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen
elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua
puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä
osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä
työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas
emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot
tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa
rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon
kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei
koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"

"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä
loukkaavalla tyyneydellä.

Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein
mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä --? Ja
mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan
tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"

"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel
ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta
pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia,
hän hoitaa sinua."

"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja
katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja
sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"

"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon,
niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun
täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun
turha kuvittelusi --"

"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä
häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"

Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani!
Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin
panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin
täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin
sanonut sen sinne pistäneeni!"

"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä
olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule
mitään!"

"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven
jälkeensä kiinni.

Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi
alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi
kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten
oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui
sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja
julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on
mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä
aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen
sattuessa -- ainakin osaksi -- olisi ollut parempi, että kumpainenkin
olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.

Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman
suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai
hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin
maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa
seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus
ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa
sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin
loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.

Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama
ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä
oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan
ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen,
jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa
osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!

Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan
ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli
tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua
vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin
vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar
kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein
tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä
oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä
hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin
piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja
Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat
antoivat hänen kätensä liukua alas, -- oi, kuinka syvälle!

Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli
pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen,
niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen
ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa
lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta
se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta
halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin
suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.

Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä
vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen
käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden
välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä
toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi
koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin
laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä
tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien
säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa.
Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin
tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei
ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta
loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi
muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä
asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi.
Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan
olivat olleetkin -- satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä
oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa
Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä
esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, -- niin tästäpuoleen väitteli
hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska
hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä
nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi
tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin
arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä
tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti
ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään
juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja
vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy
hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova
pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti
on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän
parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava
on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän
tähtää! -- Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta
osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut
autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus
pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä
päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti
kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka
kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina
tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa
hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja
hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta
myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin
kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon
kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli,
silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja
hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä,
eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin
nämä silmät -- täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää,
pistävää sydämentuskaa -- sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne
kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.

"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit
tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen
levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."



XXI.


Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se
näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden
tapahtumien johdosta.

Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen
rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen
molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen
täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista
puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet
yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes
ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat
välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä
-- tulkoon sitte uusia virheitä tai ei -- leimahtaa tosin vihanliekki
jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen
voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä
vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä
armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana
tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta
jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen
tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on
järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta
jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden
mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka
sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa
täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka
alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.

Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri
tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän
majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista"
isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan
hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että
isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa
hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi
marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää"
yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, -- ja itse teossa
hänellä oli sairas vaimo -- niin -- niin kyllä -- mutta Helenan
olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä
karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin,
paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo
asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin
oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset
olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä
hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan
suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen
hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin
nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle
parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan,
oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti
voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan
olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi
ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen
tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää -- Sternsteinin
vanha isäntä!

Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli
tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät
lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin
kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei
hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin
vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", --
että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! --
veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien
päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta
syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja
tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta
näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä!
Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka
tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka
ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.

"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena
nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä!
Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt
toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville
vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!... Tuhannenvietävän
tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut
kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut
etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen
tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein
kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi:
"Ptyh, -- hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi
sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen,
ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla
ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä
tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja
maailmalle huono palvelus!"

"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös
ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen
tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta
tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."

"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä
riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja
ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa
kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja
syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet
johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa
tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa
pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta
-- mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin
armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"

"Yhdestäkö rikoksesta?" sammalsi kappalainen.

Vanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. "Kenties
kahdestakin." Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.

       *       *       *       *       *

Pahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset
ensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen
"avustuksestaan"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja
lyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa
hän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä
epäystävällisesti.

Eräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas
ei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista
pois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui
hänen tielleen. "Isäntä", huudahti hän, "nyt saan minä kokea sitä,
mitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, ja _siinä_ suhteessa olemme
täydelleen yhdenvertaiset!"

Vanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin
kosketus olisi sen tahrannut. "Älä nyt kiinni tartu", sanoi hän
tylysti. "Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani."

"Etkö siis ehkä tunnekaan lapsen kiittämättömyyttä?!" kivahti vaimo.

"Ilman kiitosta -- olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen
hyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin
hakea." Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.

Kaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi
supistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa
ränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt
istui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli
kylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja
johon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan
kunnes se -- kuten hän sanoi -- kävi liian joutavaksi.

"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän
kitani suureksi", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan
pyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun
siitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin
uhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin
silmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset
palavat yhtä hyvin kuin puukin.

Hän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli
Sternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi
kuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua.
Pidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun
sai kuulla, -- vierailta piti hänen sekin tieto saada, -- että
notario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin
avioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen
kirjoihin ja vahvistamaan nimellään.

Mutta sinä päivänä, jona notario -- Toni oli hankkinut sen
saman "kekseliään miehen" kuin isänsäkin -- ylhäällä kartanossa
pani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus
ja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli
jälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta
pohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla
kärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti
rientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet
Zwishenbühelin pormestariksi.

Tuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja
ihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi
silmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran
yläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein "päätä
paeten" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman
esiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla
kansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti
pitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä
miettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan,
joka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja
lyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset
helposti ymmärrettävistä syistä nimittivät "lyhdyksi"; kun nenä oli
näin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten
kulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.

"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?" honotti hän. "Luulen sinun toki
minut tuntevan", virkkoi tämä myrkyllisesti.

"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se,
sillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla
toteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on
puhuttava kanssasi virka-asioissa."

"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle." Vanhus juoksi
ripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin
ja asetti sen keskelle tupaa.

Pormestari teki kädellään torjuvan liikkeen. "Me selviämme asiasta
pian."

"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!" virkkoi eukko kiihkeästi,
vihanpunan kohotessa poskille. "Kun ei kerran kukaan noista tuolla
ylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne
alas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon
toki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot
minulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua
tuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!"

"Mitä sitten tahdot tietää?"

"Mitä tapahtuu?"

"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin
emäntä. Sen kai hyvin tiedät."

"Mitä muuta?"

"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi
ottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän
Muckerlin omaksi lapsekseen."

"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?" Vanhus veti suunsa irviin,
mutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen
avasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: "No, kauniisti
hän siinä tekee."

"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin
asetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten
minä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja
omistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta
vaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy
minun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän
kaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta
holhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen
lapselle --"

"Mitä", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, "aivanko
ne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat
heitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden
työksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian
huono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat
vielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani
ja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen
valani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja
ettei tuo toinen häntä ottolapseksi..."

Pormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan
vanhuksen ympärillä, -- kuvaannollinen esitys, joka ei millään
tavalla herättänyt aistillisuutta, -- jolloin hän kerran toisensa
perään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi:
"suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä". Mutta kun ei
eukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua,
keksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. "Sinä
tuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin
myrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän
minä vielä ollut lopussa. Sitten -- sitten saat hakea aihetta
haukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!"

"No, puhu sitten", kivasi vanhus, "puhu puhu."

"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin
minä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan
nimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen,
joka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin
lapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia
ja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on
ryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen
omistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?"

"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on
ymmärtää. Mökki on nyt minun!"

"Se on sinun -- ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi."

"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai
sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin
melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle!
Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista
tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin!
Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi
muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole
mitään, --"

"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi
vähempäänkin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, pormestari!"

Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista
ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus,
vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei
ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt
oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän
riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään
iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä
hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen
ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän
oli kaiken omakseen saamansa -- rehellisesti ansainnut.

       *       *       *       *       *

Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen
vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle
morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen
avioliiton.

Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon
zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä.
Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt
toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi
kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä
lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan
kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti
olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin
kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta
kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja
vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi
hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän
katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen,
jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei
ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi
syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita
onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea
saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä
pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen,
itsetyytyväiseen ilmeeseen.

Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin
itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän
ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja
Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa
mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku
hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo
kuulemanmatkan ulkopuolella.

Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa
saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta
eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden
päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää
hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä -- mitä parempaa, sitä
mieluummin -- ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi,
vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi.
Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin
kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä
kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin
pysytteli tilaisuudesta poissa.

Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki
hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän
astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti
jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen,
jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli
vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle
kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen
kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen
täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"

Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi
Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään,
kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."

Hiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.

Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori
emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi
takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni",
virkkoi Helena.

"Niinkö?"

"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata."

"Ehkäpä."

"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi."

"Etpä sinäkään ole sokea."

"Ihmisten nähden, kaikkien!"

"Entäs sitten?"

"Se on tylyyttä."

"En minä olekaan hienotunteinen."

Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä
tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on
sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä
talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan
minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus
mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja
asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi
kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni,
en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että
sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys
selviäisi."

"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala,
minä en mene kumpaankaan."

"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain
haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen
kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä
sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin
minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja
niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan
minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen
paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja
puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä
aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi
asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt
siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan
tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena
kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme,
että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa
takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä
tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"

Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä
sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"

"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen
mitättömäksi."

"Sinäkö uskaltaisit --?!"

"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun
ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena
käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan
Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret
raivosta täristen ja raskain askelin.

Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen
ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän
kumpaakin, sillä hänelle ei maistunut _pienet_ palat eikä
_kohtalaiset_ siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä,
valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää
ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin
totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen
ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat
arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän
tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin
avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti
auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki;
hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa
merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti
ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea
vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen,
syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain
vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana
kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä
"ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he
onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel
talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet -- kun nyt vanhoilla päivilläsi --
järjetön mies -- pitäispä -- sinut vielä tänäänkin -- pis -- pistää
-- vau -- vaununkopan taka..."

Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle
yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta
suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että
hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja
niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin
kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita
ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi
Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen"
-- huusi hän puoliääneen, -- "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet?
No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua
vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai
niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään
vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui
pitkäkseen siihen.

-- -- --

Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja
Helena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.

Kevyt usva leijaili vielä alhaalla.

Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla
kävi kaikki valoisaksi.

Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja
jotkut akkunat kimmelsivät.

Raikkaasti leyhähteli aamuilma.

Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois
otsaltaan.

Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt
ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän
oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden
muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta
täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat
asunnot kuitenkin _yhdeksi_ valoisaksi riviksi ja taustana olevine
viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine
taivaineen _yhdeksi_ hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät
ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois
ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut
huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten
hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.

Olipa siis kuitenkin niin käynyt!

Kiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen,
hän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan,
joka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako
kohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan,
kukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa
kohtaanko --? --

Hän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa,
mutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä
seisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista
kiinni.



XXII.


Kuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat
lukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet
toistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä
häneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan
pannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja
muuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin
kasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen
vielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä,
että se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se -- vanha.

Oli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi
takaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa
Olutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin
tietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse
siirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi
sillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan
vähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään
vanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin
liikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan;
mutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi
Katheliksi.

"Pysähytä!" huusi tämä puolikovaa. "Pysähytä, isäntä!"

"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan
kuin noitatemppuilija!"

"Minun täytyy sanoa sinulle jotakin. Pyhä Maaria ja Joosef!"

"No, älä nyt huuda kaikkia pyhimyksiä. Mitä on tapahtunut?"

"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin
aavistamatta pitää pääsemän sen perille."

"Minkä perille, sinä vanha noita? Älä siinä enää kiertele."

"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda
avuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi."

"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä.
No, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi;
siis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua."

"Sinulta on jotain poissa kun kotiin saavut."

"Niinkö?"

"Mutta varastettu sitä ei ole."

"Mitä sitten, piru soikoon?!"

"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään."

"Puhu sinä, niin säästän pahat sanani."

"Sinun rautainen raha-arkkusi, -- sitä ei ole sinulta varastettu --"

"Luulenpa ettei kukaan sitä säkkiinsä pistä."

"Mutta pois se on viety."

"Oletko järjiltäsi? Kuka siihen olisi voinut koskea?"

"Emäntä --"

"Voi sun vietävä", kivahti vanhus, "se hiiviskelijä, se varas, minun
omaisuuteni hän anastaa, se --"

Kathel pani kätensä ristiin. "Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin
kovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös
hoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu;
juorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä,
ajettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan
mieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut."

"Puhu", ärjäsi isäntä.

"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin,
Heinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen
raha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi."

"Minne? Minne?"

"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se
kuuluu, kuten emäntä sanoi."

"Onko hän niin sanonut?" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti.
"Ja onko se nyt siellä?"

Kathel nyökäytti päätään.

"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle
suloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti
paikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä
pölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä
tahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua;
mitenkä voivatkaan he uskaltaa --?! --"

"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä
kuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas
hiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan."

"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat
taas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä -- vaikkapa
siihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, -- ennenkuin kassa
jälleen on vanhalla paikallaan."

"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon
rautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja
yksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois."

"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä
että se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa
olleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin
sentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja
huutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei
tuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!"

Mutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus
kuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan
poikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. "Saakeli
soikoon", murahti hän, "niin pitkälle et toki vielä ole tullut. --
Sternsteiniläinen -- että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus
ruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!" Hän siirtäytyi hieman
syrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: "Astu
vaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!"

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Kathel kauhistuneena. "Minähän sanoin
hänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän
luo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa
sinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista
tarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään,
jotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys.
Hyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti." Hän
riensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.

Sternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta;
tämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään.
Kartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme
nuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi
lähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa
oli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja
huolettomana paikalleen.

"Miksi nuo pois juoksevat?" ivasi vanhus, viitaten ruoskallaan
poisrientäviin.

"Koska ovat pelkureita", vastasi nuorukainen.

"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka
otat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten
kasvojani!?"

Renki kohautti olkapäitään.

"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä
opetan sinulle itsepintaisuutta!"

Ukko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen
ojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. "Vaikka hän
löisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner", huusi tämä, "niin lyö
sinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain
sen, mihin sinua käskettiin."

Silloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon
päälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas
vaununistuimelta. "Sinä -- sinä -- ", ähkyi hän tukahtuneella
äänellä, "kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi
lihalliselle isälle! -- Missä on Toni?!"

"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee
joka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin
estää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos.
Sen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on
tuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa
suuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi
että sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat
käskyä!"

"En tunne -- en kärsi --", matki vanhus pilkaten. "Voi sinä --!
Mutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi
tuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja
nyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja
omistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä
sinulla on sieltä raahaamista?"

"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut
ympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea
arvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin
vanha Kathel, se juorukello."

"Hän on kunniallinen nainen ja täällä hovissa vanhaksi tullut."

"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!"

"Ajatko hänet pois?!" tiuskasi vanhus hampaitaan kiristäen.

"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi
tietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle
sanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta
ole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan
petollisuutensa vuoksi, en enempää."

"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti
huomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen
tänään olet pois raahauttanut."

"Se on juttu. Se jää sinne missä se on."

"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!" ärjäsi vanha isäntä,
kohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei
uhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas
ja lausui pilkalliseksi: "Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä?
Eikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!"

"Pidä se vaan hallussasi", virkkoi Helena ylpeästi. "Minä tahdon
järjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössä _meidän_
luonamme ja avain _sinun_ luonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit
helposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai
anastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä
alimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat
ikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske
sinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että
tiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi
tehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa
itseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet,
ovatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset
on etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se
ole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin
menettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo
nääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä
tuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä
sellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja
talleihimme."

"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!" Emäntä käänsi hänelle
selkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen
olkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut
mitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin
pilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. "Oh, sinä!!"

Vanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja
nyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. "Kaikkiko -- kaikki --
ottaisit minulta?! -- Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois --
talosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta -- ja tavarasta --
maasta ja mannusta!"

Horjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen
oli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti
pudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti
perässä vaunuineen.

       *       *       *       *       *

Oli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin
nuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta
vuoteeltaan: "Kuuleppas Toni."

"Mitä?" kysyi tämä.

"Oletko viime öinä nukkunut hyvin?"

"Niinkuin pölkky."

"Etkö ole kuullut mitään?"

"En äännähdystäkään. Mitä se sitten olisi ollut?"

"Ehkä se oli vain minun kuvitteluani."

"Niin kai."

"Tai yksinomaan minun kuultavakseni aijottu."

"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et
kuule mitään. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, Toni."

Molemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin
emäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan
ja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus,
jossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä
nukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana;
täysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi
vuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät
lapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.

Lapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina.
Helena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti
hiljaa hänen poskeaan. "Olet minun pulska poikani, sinä", virkkoi
hän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja
pani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen:
"Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni." Hän levitti peitteen
molempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen
päästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.

Se se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi,
mikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan
muu hiiskunut siitä mitään. -- Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä
kuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi,
aivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi
hereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys
äänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.

Hiljainen vilunväristys puistatti emäntää.

Mikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa?
Elämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli
toivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali,
jonka tilalle hän oli asettunut?

Tosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei
ollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän
olevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai
mikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan
vuoksi, kiusata häntä?

Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä
Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet;
heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla"
kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat,
ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta
minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi,
tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli
viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?

Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui
pois vuoteeltaan.

Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan
eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi
ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet
tahtoo saada!

Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin
tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten
lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi
väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka
päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka
ihminen tiedä. -- Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava,
onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa,
onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja
kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi
ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta
jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa
tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään
entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi
elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon
vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin
nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän
vielä on järkensä ja kielensä herra.

"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun
vaatimuksesi?"

Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi
hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat
jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden
laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään
sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa
makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen
korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän
tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian
yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa
veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän
tuvasta.

Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa
jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän
riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja
astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.

Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä
seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.

Koiran ulvontaa kuului pihalta.

Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan
asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta
eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen,
kuutamon valaisemaan yöhön.

Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka
piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin
pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.

"Tiikeri", huusi emäntä puoliääneen.

Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä
heilutellen, lähemmäksi.

Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan,
mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään
ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä
ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka
eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset
arkailemaan.

Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä
valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.

Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei
ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja
varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata
koiran käytöksestä ja liikkeistä.

Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän
kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten,
ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti
perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen
ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.

Helena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.

Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa
yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön
pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat
vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja
toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka
oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti
poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.

Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut
pää ja häränniska tuli näkyviin...

Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli
tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli
lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka
oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi
vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.

Mikä hänellä oli tarkotuksena?

Astuen aivan lähelle kysyi emäntä: "Mitä sinä siellä teet?"

"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja
työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää
vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.

"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?" toisti tämä.

Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili
ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."

"Pitäisi."

"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, -- mitäkö minä täällä toimin?
Niin, he-he", -- hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen,
poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka
kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, -- "no, onnen kaivan teiltä
tässä pois."

Helena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.

"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen
värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että
kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois
perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]

"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen
saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja
sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä,
sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus
voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"

"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!"

"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?"

"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja
läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.

"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa!
Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi
itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä
osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."

"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten
kahden toimiani."

"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin
sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon,
otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen
nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois
mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä
etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää
siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen
haltuuni."

Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja
sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta
raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot
käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.

Kummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. "Oletko lapsi? Älä
nyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään
pahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa,
jolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä,
ollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään
suurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on
tullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun
työtäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas
sen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun
sitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni
on pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta
ajatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran
koossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata,
kappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei
pidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen
isälleen! Sinun pitäisi edes minun -- vaimoihmisen -- edessä hävetä,
ellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on
onnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!"

Emäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä
ajattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa
"tähtikiven" hyville ominaisuuksille.

Vanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän
raskaasti ja sanoi hitaasti: "En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta" --
hän tunki sen hampaittensa välistä esiin -- "mene edeltä!"

Lyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin
säärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. "Älä
koske minuun", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.

"Älä ole hupsu", sanoi Helena, "salli nyt auttaa itseäsi. Ei se
tapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä
äskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei
ole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois
tästä paikasta."

Autettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion
ja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän
kynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten
vaarallisuudesta.

Porstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. "Pitääkö minun kantaa
nämä sinun luoksesi?" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä
käsivarttaan.

Vanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja
asteli hitaasti pois.

Helena telkesi kellarinoven.

Muutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti
taakseen emäntään ja murahti: "Hm?"

"Mitä niin?"

"Kuka luo kuopan umpeen?"

"Minä sen kyllä toimitan."

"Sinä?"

"Voit luottaa siihen."

"Etkö myöskään puhu kellekään mitään?"

"En kellekään."

"Et Tonillekaan?"

"En Tonillekaan. Ei kenenkään tarvitse tietää siitä mitään."

Vielä kerran kohotti vanhus päätään ja katsoi Helenaan suurin silmin;
sitten hän kääntyi menemään.

Lapio ja vasara löivät kalahdellen toisiaan vastaan vapisevassa
kädessä hänen astuessaan pihan poikki ja nopeasti pakenivat hänen
edeltään talon vahti Tiikeri ja sen toveri Turkki kartanon toiseen
päähän.

Kun emäntä oli antanut vanhan Sternsteiniläisen tuntea etevämmyytensä
ja tämä oli saanut kokea syvän nöyryytyksen, jota ei mikään harkinta,
vaan ainoastaan suotuisa tilaisuus voisi korvata, niin ei kumpikaan
enää tästäpuoleen asettunut toisensa tielle, vaan syntyi heidän
välillään aselepo; mutta että he -- ja lisäksi vielä niin pian --
tulisivat solmimaan keskenään täydellisen rauhan, sitä he eivät olisi
uskoneet.



XXIII.


Tähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt
jokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon
ajaksi "toista", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä
huvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen
ihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen
kanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista
ilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin
kovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos
jotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai
annettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua
rangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut
aliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan
sellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja
janoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen
mikä milloinkaan oli seissyt heidän "riveissään". Tosin saattoi tämä
tarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa
kuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi
ja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän
nimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen
tässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka
sellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit;
kenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä
tiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli
hänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui
hänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen
vastaan kaikilla "tuhattulimmaisilla" ja "tuhannenvietävillä", sillä
kaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain
tuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet
kapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne
ottelemaan heidän kanssaan.

Tuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin
kyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi
heitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan
vuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat
miehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian
selviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue
Itävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia
silpovat ja häväisevät... senkin vietävät!

Mutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni,
kun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi
saattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen
vaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja
ohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.

Oli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva
vuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle,
oli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän
saavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.

Isäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. "Jumalan haltuun,
Heiner", sanoi hän.

"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat
luoksemme!"

"Älä murehdi", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja
lapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta
sisään.

Käytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön
suudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.

Toni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt
irtautui hän Helenan syleilystä. "Heitä nyt jo, älä turhanpäiten
raskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää."

Hän puristi Helenan kättä ja lähti astumaan vaunuun päin.

Junan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa
kädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota -- ja oli poissa!

Emäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä,
kaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden
pauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän
ympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta
katosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin
äänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.

       *       *       *       *       *

Niin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta
kartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja
palvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana
pakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti
oli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä
herrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua
pulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä
sitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.

Niityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona
pitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje
saapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä
oli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle
kirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän --
Jumalalle kiitos siitä -- oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut
kaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä
loppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen
ja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.

Enempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan
sai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän
yhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!

Muuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat
kotiin "rukoushetkestä", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten
joukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita
alas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin,
avuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti
hänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.

"Ohhoh", hymyili vanhus, "miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen
sinulle palkitkoon!"

"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta
sanoppas minulle, onko sulla niin kiire?"

"Ompa kyllä, täytyyhän minun mennä Sepherlini luo kotiin."

"Miten hän sitten jakselee? En ole pitkiin aikoihin häntä nähnyt."

"Eikö se ole joutunut sinun korviisi? Heinää niittäessään ja
turhanpäiten siinä kisaillessaan oli se tokero -- tyttöparka --
tarttunut erään toisen sirppiin ja pahasti loukannut kätensä, niin
että hänen nyt täytyy istua kotona; hän ei voi mitään ansaita, ja
mitä voin minäkään toimittaa, joka näin vaivaloisesti kävelen ja
liikun?"

Vanhus katsoi Helenaan kostein silmin.

"Miks' ette heti tulleet minun luokseni, kun se tapahtui?" kysyi tämä.

"Olisimmeko me uskaltaneet?"

"Minun mielestäni ei siinä olisi mitään ihmettelemistä, jos te
luottaisitte minuun ja minä vanhan ystävyyden vuoksi auttaisin teitä."

Matznerin emäntä yskähti hämillään. "Kyllähän minä sinua heti
ajattelin, mutta hän ei tahtonut sitä sietää."

"Hullusti kyllä häneltä."

Vanhus nyökäytti päätään, sitten jatkaen tuttavallisella
puheliaisuudella: "Et voi kuvitellakaan, emäntä, mikä risti minulla
tuosta tytöstä on! Hänellä ei nyt kerran ole mitään onnea maailmassa,
ja sentäänkin hän työntää luotaan tarjona olevan avun! Tiedät kai
minkävuoksi hän ei tahtonut tulla sinun luoksesi, olet kai huomannut
miten sinun autuas miesvainajasi oli juurtunut hänen sydämeensä?
Mutta tämä ei välittänyt hänestä. No, tehköön joku solmun siihen
missä nuoralta toinen pää puuttuu!"

Emäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. "En tahdo Sepherlin kanssa
kiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli
miehen oma asia ja -- jos niinkin oli -- oma vahinko; mutta ne ovat
vanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano
hänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä
meillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi,
ja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen
saakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni;
minä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?"

Vanha vaimo erosi tuhansin kiittelyin emännästä.

Kun Sepherl sai kuulla tuosta "suuresta onnesta", joka oli hänelle
tulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi,
sanoi hän: "Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä
hän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä
hylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä
vastaan vähintäkään ja elostelemista _saman_ katon alla kuin hän en
voi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä
mistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä,
että hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa,
ja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle
omaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon
kristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa -- unohtaa en sitä
voi!"

-- -- --

Sepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin
hoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa
ja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle,
nuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen
lyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen.
Viimeisellä hetkellään pani hän "surevan jumalanäidin" kuvan
kuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. "Se oli oikea, pyhä
kuva ja hyvin kallis muisto", ja hän pyysi, että sitä "pidettäisiin
hyvästi", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle "toiselle
kuolleelle", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle
tämän ilon soisi.

-- -- --

Kun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel
häntä vastassa ovella ja sanoi: "Kirje on tullut, emäntä, olen pannut
sen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole
säästetty; se on kai jostain virastosta."

"Hm, uusi verotuslista ehkä." Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti
portaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää
kädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu
siihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi
ja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset
tiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.

Hän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle
tuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä.
Hetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit
ratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne
tarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään
tarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin
nenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.

Sitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin
syventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen
ulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen
huomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi
ympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku
Muckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.

"Äiti", huusi hän iloisesti, "katsoppa kuinka tämä jauhosäkki antaa
raahata itseään! Kun se väsyy, niin se itkee, ja kuitenkin se tahtoo
olla joka paikassa!"

Emäntä viittasi torjuen kädellään ja sanoi vakavasti: "Olkaa hiljaa".
Hän otti pienokaisen alas pojan selästä ja pani hänet veljensä
viereen. "Se on hyvä, että jo nuorena hoivaat naisväkeä. Varsinkin
pienestä siskostasi sinun kai täytyy pitää huolta, poika parka." Hän
liitti lasten kädet yhteen ja asteli pienokaisten kanssa Sternsteinin
vanhan isännän eläkerakennukseen. Tämä istui sen edessä olevalla
penkillä ja hänen vieressään Olutjuusto-Martel; kun viimemainittu
näki emännän, sanoi hän: "Katsoppas, eikö tuolla kävele se noita?
Miten tulet toimeen hänen kanssaan?"

"Noita hän tosin on", murahti vanha isäntä, "mutta sellainen, joka
vartioi aarretta; kun sellaisen antaisi tutkia paikkansa ja jättäisi
hänet sitten rauhaan, niin siten parhaiten tulisi toimeen; mutta
kuka kernaasti katselee tuollaista ilkiötä talossaan? Muutoin, mikä
totta on, se on totta, pulskat olot hänellä on, vahingolta osaa
hän varjella itseään, hänen on vain vielä näytettävä, oppiiko hän
ymmärtämään hyötyä, silloin on hän isäntä siellä; poikani ei siksi
kelpaakaan. Ja se on myös totta, ettei sinulla ole mitään syytä olla
vihamielinen hänelle, sinun tyttärenlastasi pitää hän kuin omaansa.
Mutta minä -- joka hänet alunpitäen tahdoin sieltä pysyttää poissa
ja jonka uhallakin hän siellä istuu -- minä en tahdo olla missään
tekemisissä hänen kanssaan."

"En minäkään, jo sinun mieliksesikin. Ja koska hän nyt on tulossa
tännepäin, niin minä lähden. Jumalan haltuun!" Olutjuusto-Martel
nousi ylös ja lähti, lausuen kuitenkin emännälle suloisesti hymyillen
hyvänpäivän ja mutisten jotain "yhä kauniimmaksi" tulemisesta.

Helena nyökäytti päällään lyhyen tervehdyksen hänelle ja astui ohi;
vanha Sternsteiniläinen otti piipun pois suustaan ja sylkäisi tuon
miehen jälkeen, joka edessä puhui hyvää ja selän takana pahaa.

Emännän saavuttua vallan lähelle katsahti vanhus häneen ja nähdessään
hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmänsä kysyi: "Mikä sinulla on?"

"Minulla on tietoja Tonista."

"Mitä hän kirjottaa?"

"Muut ne kirjottavat."

Isäntä tuijotti häneen. "Eihän kuitenkaan --?"

Emäntä pudisti päätään.

"Haavottunutko?"

"Ei."

"Eikö sitäkään? Mitä sitten?"

Helena ojensi hänelle kirjeen.

Vitkastellen tarttui vanhus siihen ja luki sen hiljaa itsekseen.

-- -- Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä
osanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli
määrättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi
raskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että
suoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien
postinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia
julistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten
saatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla,
mutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että
taivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman
ehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa
oli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. -- -- Paperi
rapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen.
Äkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.

"Mennyttä." Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän
tilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.

"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä
Toni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa
pahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että
hän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole."

Hän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta
se oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he
tunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja
tulivat jälleen vakaviksi.

Taistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: "Toivokaamme parasta,
mutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin
sinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin
tuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua
talon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani _saman_
katon alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää
sen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin
niin hyvin kuin osaan. Mutta _se_ armo minulle suo" -- hän painoi
ristissä olevia käsiään rintaansa vasten, -- "että pidät huolta
pojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi,
sinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä
pojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai
usein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule
minun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä
pysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee
suuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että
ohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja
opeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä
vielä entiseltään on minua vastaan." Hän nousi ylös, raskaasti tukien
kättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin.
"Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja
käynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin
olisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi."

Vanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten
nyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku
Muckerlin päälaelle.

Hetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa
kättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan
hatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: "Kuuma on, emäntä,
kuuma, -- ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan..." Äkkiä
painoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: "Ah, se on
kovaa."

"Niin kovaa", itki Helena hiljaa.



XXIV.


Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset
kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina.
Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja
todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita
ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen
täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä
mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja
jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti
harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle
rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä
kykenevä.

Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan --
enempää ei tämä voinut häneltä vaatia -- ja rakkaus emäntään, jonka
kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli",
se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää,
että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle
kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen
uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei
huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen
hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja
liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui
vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen
avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt
minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön,
kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.

Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus
virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden
sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti
mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin
hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä
kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää
haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen
mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen
kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka
mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, -- ja kun häntä
huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin
kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö
pudisti silloin harmistuneena päätään.

Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista
naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt
sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään
loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", -- niin tuumivat jotkut,
joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, --
"niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."

Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli
hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen
turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja
tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä
hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa
avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän
omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi
siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä
anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, -- teiden ja
siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, -- mutta
ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet
hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin
kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen"
rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo,
ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi,
hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.

Hän tiesi tämän.

Kun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin
hovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat
Muckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, -- todellakin pulska
pari nuoria ihmisiä, -- ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää
käsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea
vanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän
tahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää
haluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.

Vanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin
nuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään
tervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin
nuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti:
Olenpa toki jotakin!

Hän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain
menetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä
alkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään
myös johonkin "oikeaan" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä
hänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja
alati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen
kuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen
olennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten
hyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki
loitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka
annettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä,
ahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille
vähääkään, astuvat pois näyttämöltä.

Kuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa,
pyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei
kukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle;
mutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien
lastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia
kyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat
tottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja
apua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän
Sternsteinin hovista.

    Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan
    sellaisia juttuja, jotka vain osottavat "miten elämässä käy?"

    Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan
    menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan
    milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun
    tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi
    ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle
    kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen
    tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään
    uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä
    vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen
    ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää
    olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun
    tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus,
    on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on
    leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei
    tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä
    olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa
    tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja
    enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä,
    että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa
    luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko
    julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta
    tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen
    vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse
    ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, -- se on
    selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin
    huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja
    huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan
    vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin
    sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja
    sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sternsteinin kartano" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.