Title: Vapaudesta
Author: Mill, John Stuart
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vapaudesta" ***


VAPAUDESTA

Kirj.

John Stuart Mill


Englantilaisesta 'kansan painoksesta' ["On Liberty"] suomentanut
Niilo Liakka.



Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1891.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



        Ajatuksenvapauden ylevämieliselle kannattajalle
                 Professori Th. Rein'ille
           omistaa käännöksen syvästi kunnioittaen

                                             Suomentaja.

    Hänen rakkaalle ja katkerasti kaivatulle muistollensa, hänen,
    joka oli innostuttavana ja osittain tekijänä kaiken, mitä parasta
    on minun kirjoituksissani -- ystävän ja vaimon, jonka ylevä
    totuuden- ja oikeudentunto oli minun voimallisin kiihottajani
    ja jonka hyväksyminen parhain paikkani -- omistan minä, tämän
    kirjan. Niinkuin kaikessa, mitä minä olen moneen vuoteen
    kirjoittanut, on siinä yhtä paljon hänen osaansa kuin minun.
    Mutta nykyisessä muodossaan on teos varsin vaillinaisesti
    joutunut hänen arvaamattoman avukkaan tarkastuksensa alaiseksi,
    sillä muutamat kaikkein tärkeimmät osat lykättiin vastaiseen,
    huolellisempaan tutkimukseen, jota ne nyt eivät enää koskaan
    saa. Jos minussa olisi miestä maailmalle ilmottamaan puoletkaan
    niitä suuria ajatuksia ja jaloja tunteita, jotka peitettiin
    hänen hautaansa, tekisin minä enemmän hyvää, kuin arvatenkaan
    lähtee mistään, mitä minä voin kirjoittaa ilman hänen melkein
    verrattoman viisautensa elähdytystä ja tukea.



SISÄLLYS.

 Ensimäinen luku
   Johdatus
 Toinen luku
    Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta
 Kolmas luku.
   Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena
 Neljäs luku.
   Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli
 Viides luku.
   Sovellutuksia



ENSIMÄINEN LUKU.

Johdatus.


Tämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin
onnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen
välttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli
kansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota
yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen
yli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan
yleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi
vaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin
riitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi
tulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin
se on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin.
Nykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi
edistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä,
perusteellisempaa käsittelyä.

Taistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre
niissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet,
erittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen
muinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus
keskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan
mielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan
valtioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia.
Hallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli
kasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta;
ainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt,
vaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa,
ehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja.
Hallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin
vaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää
yhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan.
Suojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain
kotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka
tuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä
ahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina
oltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan.
Sen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille
vallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli,
ja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin
kahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia,
n.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan
hallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen
yksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino
oli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan
tai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä
pidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan
tärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta
useimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan.
Toisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi,
jos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on
kaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan
kuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään
yhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja
takeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä
kauvemmaksi.

Mutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä
luonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti,
jonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa
parempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa
eli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti
siltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden
varmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäisi heidän
vahingokseen. Vähitellen tämä vaaliminen valittavaa ja määräaikaista
hallitusta tuli kansanpuolueen ponnistusten pääesineeksi, missä
vaan sellainen puolue oli olemassa, ja syrjäytti huomattavasti
edelliset puuhat rajoittaa hallitusvaltaa. Kuin pyrintö oli päässyt
siihen, että se alkoi selvittää hallitusvallan lähtevän hallittujen
määräaikaisista vaaleista, niin alkoivat useat arvella, että itse
hallitusvallan rajoittamista oli pidetty liian paljon silmällä.
_Tämä_ oli, siltä näytti, varokeino hallitsijoita vastaan, joitten
edut yleensä olivat kansan etujen vastakohtana. Nyt tarve vaati
ainoastaan, että hallitsijat olivat yhtä kuin kansa, että heidän
etunsa ja tahtonsa oli kansan etu ja tahto. Eihän kansa muka
tarvinnut suojelusta omaa tahtoansa vastaan. Eihän ollut pelkoa,
että se sortaisi itseänsä. Kuin vaan hallitsijat olivat kansalle
vastuunalaiset, kuin kansalla oli, valta niitä heti erottaa virasta,
niin saattoihan se kyllä uskoa niille vallan, jonka käyttämisen
se itse, määräsi. Hallitsijain valta oli muka kansan oma valta,
koottuna ja käytännöllisessä muodossa. Tämä ajattelemis- eli kentiesi
oikeammin tuntemistapa oli yleinen europalaisen liberalismin
viimeisessä miespolvessa; ja mannermaalla on se siinä vieläkin
selvästi vallitsevana. Ne, jotka myöntävät jonkunlaista rajoitusta
siinä, mitä hallitus saa tehdä, (sellaisista hallituksista puhumatta,
joita he eivät katso saavan olla olemassakaan), ovat loistavia
poikkeuksia mannermaan valtiollisissa ajattelijoissa. Samallainen
mielipiteen suunta olisi ehkä tähän aikaan päässyt meidänkin maassa
vallalle, jos ne seikat, jotka jonkun aikaa sitä edistivät, olisivat
muuttumattomina jatkuneet.

Mutta valtiollisissa ja filosofisissa teorioissa, samoin kuin
ihmisissäkin, paljastaa menestyminen virheet ja heikkoudet,
jotka muuten eivät olisi tulleet huomatuiksi. Se ajatus, ett'ei
kansan tarvinnut rajoittaa valtaansa itsensä yli, saattoi näyttää
selviöltä, kuin kansanhallitus vielä oli paljas unelma, kuin siitä
oli ainoastaan luettu, että se oli joskus entisinä aikoina ollut
olemassa. Eivätkä sellaisetkaan ajoittaiset hairahdukset, kuin
Ranskan vallankumouksessa tehtiin, välttämättömästi hämmentäneet
tätä ajatusta; pahimmat niistä muka olivat vallananastajavähemmistön
tekoja, jotka eivät mitenkään kuuluneetkaan kansallisten laitosten
toimintaan, vaan äkillisiin, suonenvedontapaisiin purkauksiin
yksin- ja ylimysvallan sortoa vastaan. Mutta levisipä sitten suureen
osaan maanpintaa demokratinen tasavalta, joka pääsi mahtavimpain
jäsenten joukkoon kansain keskuudessa; ja samalla joutui valittava,
vastuunalainen hallitus tarkastuksen ja muistutusten esineeksi, jotka
aina seuraavat suuria tapahtumia. Nyt huomattiin, ett'eivät sanelmat
"itsehallinnosta" ja "kansan vallasta itsensä yli" ilmaisseet asian
todellista laitaa. Se "kansa", joka valtaa käyttää, ei ole aina sama
kansa, jonka yli tätä valtaa käytetään, eikä se "itsehallinto",
josta puhutaan, ole kunkin hallinto itsensä ylitse, vaan hallinto
kunkin ylitse kaikkien muitten kautta. Sitä paitsi kansan tahto
käytännössä merkitsee väestön lukuisimman ja toimeliaimman _osan_
tahtoa, enemmistöä, tahi niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään
enemmistöksi tunnustetuiksi. Kansa niin muodoin saattaa haluta
sortaa jotakin osaansa, ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä,
kuin mitään muutakaan vallan väärinkäyttöä vastaan. Rajoittaminen
hallituksen valtaa individin ylitse on siis aivan yhtä tärkeätä
siinäkin tapauksessa, että vallanpitäjät ovat säännöllisesti
tilivelvolliset yhteiskunnalle s.o. sen voimakkaimmalle puolueelle.
Tämä katsantokanta on helposti päässyt vallalle, sillä se miellyttää
yhtä paljon ajattelijoita kuin niitä tärkeitä luokkia europalaisessa
yhteiskunnassa, joiden todellisten tai luuleteltujen etujen
vihollinen demokratia on; ja valtiollisissa mietelmissä luetaan
nykyjään "enemmistön tyrannia" niihin vaaroihin, joita vastaan
yhteiskunnan tulee olla varoillaan.

Samoin kuin muutkin tyranniat tuli enemmistönkin tyrannia
heti peljätyksi, ja sinä se on vieläkin yleensä, varsinkin
sen vaikutus julkisten virastojen toimissa. Mutta ajattelevat
ihmiset huomasivat, että kuin tyrannina on yhteiskunta itse --
yhteiskunta kokonaisuudessaan niiden individien ylitse, jotka
sen muodostavat -- niin eivät sen sortamiskeinot rajoitu niihin
toimiin, joita se harjoittaa virkamiestensä kautta. Yhteiskunta
voipi panna ja panee toimeen päätöksensä; vaan jos se tekee vääriä
päätöksiä oikeain sijasta, tai yleensä ollenkaan päättää asioista,
joihin se ei saisi ryhtyä, niin se harjoittaa sosialista sortoa,
kauheampaa kuin moni valtiollisen sorron laji; sillä vaikk'ei
sitä tavallisesti kannatakaan niin ankarat rangaistukset, niin on
siitä kuitenkin vaikeampi pelastua, koska se tunkeutuu syvemmälle
elämän erityiskohtiin ja orjuuttaa itse sielunkin. Suojelus
esivallan tyranniutta vastaan ei siis ole riittävä: tarvitaan
myöskin suojelusta vallitsevan mielipiteen ja tunteen tyranniutta
vastaan, vastaan yhteiskunnan taipumusta muilla välikappaleilla kuin
sivilirangaistuksilla tyrkyttää omia käsitteitänsä ja tapojansa
elinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat; kahlehtia edistymistä
ja jos mahdollista estää muodostumasta individejä, jotka eivät
sovellu sen suuntaan, ja pakottaa kaikki luonteet mukaantumaan sen
omaan malliin. Yleisen mielipiteen oikeudenmukaiselle sekaantumiselle
individin vapauteen on raja: ja tämän rajan löytäminen sekä sen
suojeleminen loukkauksilta on yhtä välttämätön ihmiskunnan asiain
hyvälle järjestykselle, kuin suojeleminen valtiollista sortovaltaa
vastaan.

Mutta vaikka tätä väitöstä periaatteessaan tuskin vastustettaneen,
niin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä --
kuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan
valvonnan välille -- on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä.
Kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten
vapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin
käytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon
lain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä
näiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa;
mutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on
tämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty.
Ei ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen
ratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee
toisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä
minkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan,
kuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta
yksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat,
näyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein
yleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta,
tottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo,
"toinen luonto", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen
voima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita
ihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi
että tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä
pidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen.
Ihmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet
jotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa
tämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset,
ja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen
periaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten
käytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva
tunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten
kanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella
kukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on
hänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta,
joka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena
mieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin
paljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen,
niin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden
hengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen
oma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti
tyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on
niihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka
eivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja
samalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten
mielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten
syiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten
käytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka
määräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin
heidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa,
usein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset
taipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä
tai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja
huolehtimisensa omia etuja -- heidän oikeutettu tai epäoikeutettu
itsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka,
lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista
ja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja
helotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja
aatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet
näiden luokkaetujen ja -tunteitten luomia; ja täten syntynyt
käsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan
luokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa
ollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole
kansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä
maltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri
ratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä
tai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen
mielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten
hallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä
kohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole
teeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut
ihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien
vaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä
eduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten
ohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa,
kuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista
kasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei
mitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella
voimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.

Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai
vastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne
ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen
rangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan
ja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan
periaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien
kanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan
tulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan
hyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat
pitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa,
joissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten
kanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen
on ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä
pysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa
suhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin
todiste n.s. "siveellisen tunteen" pettäväisyydestä, sillä rehellisen
umpiuskoisen _odium theologicum_ (uskonkiihko) on mitä selvin kohtaus
"siveellistä tunnetta". Ne, jotka ensinnä mursivat sen ikeen, joka
kutsui itseään yleiseksi (katoliseksi) kirkoksi, olivat yhtä vähän
taipuvaiset suvaitsemaan eriäväisiä uskonnollisia mielipiteitä,
kuin tämä kirkko itse. Mutta kuin kuumin taistelu oli ohitse ilman
että mikään puolue oli täydellisesti voittanut ja jokainen kirkko
eli lahko oli pakotettu tyytymään siihen alaan, joka sillä jo
oli, oli vähemmistöjen, kuin he nyt näkivät, ett'ei heillä ollut
toivomistakaan päästä enemmistöksi, täytymys pyytää niitä, joita he
eivät voineet kääntää, suvaitsemaan heidän erimielisyyttään. Siis
melkein yksinomaan tällä alalla on individin oikeus yhteiskuntaan
nähden tullut periaatteen selvällä pohjalla määrätyksi, ja
yhteiskunnan vaatimus käyttää valtaansa toisin ajattelevia vastaan
tullut julkisesti vastustetuksi. Ne suuret kirjailijat, joita
maailman on kiittäminen siitä uskonnonvapaudesta, joka sillä on;
ovat yhteisesti puolustaneet omantunnonvapautta loukkaamattomana
oikeutena sekä kerrassaan kieltäneet ihmisen tarvitsevan kenellekään
toiselle tehdä tiliä uskonnollisesta vakaumuksestaan. Mutta ihmisten
suvaitsemattomuus kaikissa asioissa, jotka todella heidän sydäntänsä
koskevat, on niin luonnollinen, että uskonnonvapautta tuskin on
missään pantu käytännössä voimaan, paitsi missä uskonnollinen
välinpitämättömyys, joka ei anna häiritä rauhaansa teologisilla
kiistoilla, on laskenut painonsa vaakakuppiin. Yleisesti tunnustavat
kaikki uskonnollismieliset henkilöt suvaitsevaisimmissakin maissa
suvaitsevaisuus velvollisuutta ainoastaan -- panemalla hiljaisesti
vastalauseen. Yksi myöntää, että kirkon hallinnossa saa poiketa,
mutta ei opissa; toinen saattaa suvaita kaikkia muita paitsi
paavilaisia ja unitarianeja, kolmas jokaista, joka vaan uskoo
ilmoitettua uskontoa; muutamain harvain kristillinen rakkaus ulottuu
vähän kauvemmaksi, vaan pysähtyvät hekin vaatimaan, että ainakin
jumalaan ja tulevaiseen elämään on uskominen. Kaikkialla, missä
enemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, on se osottainnut hyvin
vähän alentaneensa kuuliaisuudenvaatimuksiansa.

Vaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain
tähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes
taas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä
vallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että
toimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen
asioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta
individin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta
pitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat.
Enemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi
vallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi mielipiteikseen. Kuin se
siihen pääsee, joutuu personallinen vapaus yhtä paljon hallituksen,
kuin se nyt on yleisen mielipiteen sorron alaisena. Mutta vielä on
varalla melkoinen määrä tunnetta valmiina vastustamaan jokaista
yritystä lailla tarkastaa ihmisiä asioissa, joissa he eivät tähän
asti ole tottuneet sen tarkastusta kärsimään; ja tässä tehdään hyvin
vähän erotusta, kuuluuko asia lain tarkastuspiiriin, vai eikö; niin
vähän, että tuo tunne, niin terveellinen kuin se sinään onkin, on
niissä erityistapauksissa, joissa se on valtaan päässyt, kenties yhtä
usein ollut väärässä, kuin oikeassa. Eikä todella olekaan mitään
tunnustettua periaatetta, jonka mukaan hallituksen sekaantumisen
sopivaisuutta voisi asianomaisesti tutkia. Ihmiset päättävät omain
personallisten taipumustensa mukaan. Toiset mielellään kehottavat
hallitusta ryhtymään asiaan, milloin vaan jotain hyvää olisi tehtävä,
tahi jotain pahaa korjattava, toiset taas kärsivät ennen mitä
yhteiskunnallista pahaa tahansa, kuin yhdenkään lisäisivät niihin
inhimillisten etujen aloihin, jotka olisivat hallituksen tarkastuksen
alaisina. Ja kussakin erityisessä tapauksessa asettuvat ihmiset
sille tai tälle puolelle heidän tunteittensa yleisen suunnan mukaan,
joko sen mukaan, kuin he harrastavat sitä erityistä asiaa, joka on
esitetty hallituksen tehtäväksi, tahi sen mukaan kuin he luottavat
siihen, että hallitus tekee sen heidän mielensä mukaan; mutta ani
harvoin johdonmukaisesti seuraten periaatetta siitä, mitä hallituksen
sopii tehdä. Sen vuoksi minusta tämän perusohjeen eli prinsiipin
puutteessa toinen puolue nykyjään on yhtä väärässä kuin toinenkin;
hallituksen sekaantumista melkein yhtä usein sopimattomasti
vaaditaan, kuin sopimattomasti moititaan.

Tämän kirjan tarkotuksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate,
joka olisi oikeutettu ehdottomasti määräämään yhteiskunnan pakotusta
ja valvontaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten
fyysillistä voimaa lain rangaistuksen muodossa, tahi moralista
sitomista yleisen mielipiteen kautta. Tämä periaate on se, että
ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tahi yhteisesti
sekaantumaan jonkun lähimäisensä toimintavapauteen, on itsepuolustus.
Ainoa tarkotus, jossa oikeudella voidaan käyttää valtaa jonkun
sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoansa, on
tarkotus estää muiden vahinkoa. Hänen oma fyysillinen tai moralinen
etunsa ei ole riittävä syy. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa
tekemään jotain tai olemaan tekemättä sen vuoksi, että hänelle olisi
parempi tehdä niin, sen vuoksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi,
sen vuoksi, että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikkapa
oikeampaakin tehdä niin. Näillä syillä kyllä saattaa häntä varottaa,
keskustella hänen kanssaan, vakuuttaa tai taivuttaa häntä, mutta ei
pakottaa eikä etsiä häntä millään pahalla, jos hän toisin toimii.
Oikeuttaakseen tähän täytyy sen menettelyn, josta häntä tahdotaan
estää, olla aiotun tekemään pahaa jollekulle muulle. Ainoa osa
ihmisen käytöstä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se,
joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, on hänen
vapautensa oikeudella ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja
sielunsa ylitse on ihminen itsevaltias.

Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu
sovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat
täydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista,
jotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat
siinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada
suojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan.
Samasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa,
jossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset
vaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että
harvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja
hallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään
hyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties
saavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on
barbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän
sivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa
keinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin,
jotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että
heitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen
saakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria[1]
tahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin
pian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen
kautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne
kansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet),
niin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja
sakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän
parantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita
ihmisiä.

Tässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka
todistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä
riippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä
ratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä,
mutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän
ihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat
taivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen
alle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten
ihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin
onhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi,
missä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen
paheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten
hyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa,
niinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen
maanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on
välttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii,
ja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim.
lähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman
puolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on
joka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet
saattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen
saattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan
myöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän
velvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä
tapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä.
Sääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta
vastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole
vahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin
selvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan.
Kaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän
oikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat
kysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen.
Usein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden
syiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä
tapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä
omaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan
on valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa
uusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä.
Kuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee
ihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten
etuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee
arvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla
lähimäistensä tuomion alaiseksi.

Mutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä
erotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala
on koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan
häntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan
heidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja
osallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä
itseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee
häntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite,
jonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi.
Tämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan
sisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa
merkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen
ja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin
mietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa.
Vapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri
periaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka
koskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin
ajattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla
perusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi
tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta,
vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä
ja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme
seurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan
eivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän
käytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa
tästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien
kesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta
varten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että
yhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi
petettyjä.

Ei mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä
arvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä
mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole
ehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä
ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme,
kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän
yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen
valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on
ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin
että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää
parhaalta.

Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta
näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan
toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan
mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on
nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan
pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta,
kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat
pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään
ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit
kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle
on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus
hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä
valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa
vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien
kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja
itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi,
ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja
kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko,
ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen,
(jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin
kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt
lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin.
Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty
poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä,
kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä
aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina
ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa
ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja
muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet
jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole
mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen
ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen
järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan _Système de Politique
Positive_, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen
yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta),
mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten
filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.

Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on
maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan
yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että
lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset
pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin
valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti
itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä
vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina
tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen
ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja
muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä,
kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei
siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan,
niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen
yhä kasvavan.

On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti
kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain
erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei
täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen
tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista,
puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka
nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia
kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita
laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että
käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle,
eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin
perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita,
oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin
ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä
osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä
olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään
uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan
vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan
kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.



TOINEN LUKU.

Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta.


Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista
puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja
tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa
vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan
vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa,
säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä
todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat
sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti
valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka
Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen,
kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että
sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan,
paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta
ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa[2]; ja yleisesti puhuen
perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon
se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein
yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin
se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden
välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä
mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa,
paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä
kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse
tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla
hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on
yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään
sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos
koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja
tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi
paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi
oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta.
Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun
arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa
olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö
vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha
vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten
ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä
sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat,
kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on
heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä,
he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja
elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä
vastaan.

On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista
kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi
koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme
tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen
tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.

Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi
mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti
kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä
ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta
ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa.
Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on
varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että _oma_ varmuus
on sama kuin _ehdoton_ varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on
oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon
nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että
se on yleinen.

Kaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei
erehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa;
sillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat
pitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä
vastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he
ovat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä,
jonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat
ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen,
luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä
kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka
joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat
vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä,
luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä,
joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he
tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä
puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa
sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma"
merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee
tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa,
hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten
vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa
niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa.
Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin
horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat,
lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin
ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa"
vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä
"maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas
sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on
hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät
hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan
tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin
selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat
yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi
on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole
pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa,
että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin
että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.

Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan,
esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän
opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista,
kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu
sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on
ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi,
että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei
heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää
turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan
täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen,
omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia
mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla
vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme
täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole
aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien
ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä
kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää
niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa.
Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei
ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta
mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja,
joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko
tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset
vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita
nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu
samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet
muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty
sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet
vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä
ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia
parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta
ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän
täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme;
eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja
ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä
ovat vääriä ja vahingollisia.

Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On
ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska
sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus,
ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen
kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme
ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä
mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla
voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.

Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän
tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen
niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen
sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan
itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä
sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin
ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin
menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä,
joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta
tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä
ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla?
Jos ne todella ovat voitolla -- ja niiden täytyy olla, vaikka
ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla
-- niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee
kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona
on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat
korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja
kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy
olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja
tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta
faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat
saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan
oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi.
Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä
ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä,
niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen
ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee
luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän
on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä
ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä
häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä
oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille
virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut
ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan
tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä
siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä
kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei
kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä
tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään
muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja
täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin
ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa,
vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä
tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa,
ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että
hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei
hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta
voidaan asiaan saada -- hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä
paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka
ei ole läpikäynyt samaa koetusta.

Ei ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka
ovat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät
välttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että
saman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko
harvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko,
roomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen
saapuville "perkeleen asiamiehen" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä.
Siitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan
kunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella
on heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu
epäillä, niin ei ihmiskunta olisi niin täydellisesti vakuutettu
sen totuudesta, kuin se on. Niillä uskonkappaleilla, joista meillä
on varmimmat takeet, ei ole mitään parempaa turvaa, kuin alituinen
kehotus koko maailmalle näyttämään niitä perättömiksi. Jollei
kehotusta oteta vastaan tahi jollei yritys onnistu, niin emme siltä
vielä ole läheskään varmat. Mutta me olemme tehneet parhaiten, kuin
nykyisessä ihmisjärjen tilassa voimme; emme ole laiminlyöneet mitään,
joka voisi antaa totuudelle tilan saavuttaa meidät. Kuin tie on auki,
voimme toivoa, että jos parempaa totuutta on olemassa, se löydetään,
saati vaan ihmisjärki kyennee sitä käsittämään. Ja sillä aikaa saamme
luottaa päässeemme totuutta niin lähelle, kuin meidän aikanamme on
mahdollista. Tämä on se määrä varmuutta, mihin erehtyväinen olento
voi päästä, ja tämä on tie, jota siihen päästään.

Omituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan
keskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden "saattamista
äärimäisiin saakka", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet
kelpaa "äärimäisessä" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään
tapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele
itseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua
kaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla _epäiltäviä_,
mutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä
periaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin _varmoja_,
s.o. koska _he ovat niin varmoja_, että ne ovat varmoja. Pitäminen
jotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta
kieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua,
että juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden
tuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana --
jota on kuvailtu "uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi"
-- jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän
mielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman
niitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön
ahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen,
kuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia
opinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä
menestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella
niitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen
välttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden
kanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin
tuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä
mukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen
vuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan
kehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita.
Eikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja
estää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän
ajattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua
ole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja
sillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään
erehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä
tyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu
on vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen
hyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä
suuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava,
kuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä
mielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan
vahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei
tuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä
sovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa
hyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä
sitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos
tahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan,
niin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei?
Ei huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka
on totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää
sellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään
kieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi,
mutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen
mielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta
hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule _heidän_ punnitsevan
kysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa
totuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on
"tosi", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä.
Ei voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin
toisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei
toisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide
eivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri
yhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne
tingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta
rikoksellisuudesta sen kumoamisessa.

Täydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä
kuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne
tuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin;
ja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän
edullisia -- joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä
totuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina.
Olkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi
joku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla
taisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä
varmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo
niin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin
varmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi
niitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne
luulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa,
etten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista
(olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä
on vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi _muitten puolesta_, sallimatta
heidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä
syytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään
pyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa
määrätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös
vahingollisista seurauksista -- ei ainoastaan vahingollisista
seurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan
hylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos
hän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja
aikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin
ajatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse
erehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän
vastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin
epäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä
tapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri
ne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita
harhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua.
Niissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain
voimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit,
valitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut
opit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi
samanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat
_niistä_ tahi niiden perinnäisestä selityksestä.

Ihmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli
Sokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen
auktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa.
Tätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä
rikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat
tuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja
me tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien
päämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen,
kuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, _"i maêstri
di color che sanno"_[3], kahden eetillisen ja muunkin filosofian
alkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain
tunnustetun opettajan -- jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin
kahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten
miesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi
-- tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna
jumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän
muka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen
syyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso
"Puolustuspuhetta"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja
neuvoillansa "nuorisoa turmellut". Näihin rikoksiin tuomioistuin --
on meillä täysi syy uskoa -- rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja
tuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten
kaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.

Siirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa
vääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen
ei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista
vuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin
syvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä
ja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa
vuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin
häpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät
ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä
juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri
semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään
tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat
näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat
heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä.
Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä -- eivät
pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat
he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin
täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset
ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina
aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea
elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi,
joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa
ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä
totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja
hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä
ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään
kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin,
jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina.
Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että
ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä
kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.

Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen
vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen
joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella
syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa.
Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa
ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös -- jota
oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään --
sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan,
olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan
hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti,
jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies,
parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä
kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka
sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli
ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen,
ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa
omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että
kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan
hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän
olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli
ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta
juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta
heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa
pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt,
miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät
sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto
julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis
ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan
hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden
jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa
saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei
tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että
järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle
pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten
perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin
filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä.
Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa.
Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman
kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan
uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta
olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi,
että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten
oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen
rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty
lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi
yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa
kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin
pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka
hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse
viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius,
syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla
korkeammalla sen yli seisovaksi -- totisemmaksi totuutta etsimässä
ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän
luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri
Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.

Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä
epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät
oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden
vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen
ja sanovat, niinkuin t:ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat
oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja
jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat
lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat
hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita
uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava,
ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.

Väitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota,
koska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää
tarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle,
mutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä
miehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää.
Keksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota
se ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin
maallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä
palvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja
joissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja
uskonpuhdistajiin nähden, uskovat t:ri Johnsonin mieliset sen olleen
kalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten
hyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän
korvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei
ole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi
valittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno.
Uuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten
Iokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa
tullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen
perusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka
puolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa
antavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän
näkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka
ajattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla
toivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.

Mutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on
yksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa
perässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki
kokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon
kautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin
syrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä
puhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa
ennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui.
Fra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat.
Valdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat.
Ja Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin.
Espanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta
hävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti
olisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi
elänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi
missä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa
kyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi
epäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman
keisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot
olivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden
välissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin.
Se on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan
totuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä
voitolle vankilasta ja roviosta. Ihmiset eivät ole hartaampia
totuuden, kuin he usein ovat valheen puolustajia, ja lain tahi
myös yhteiskunnallisten rangaistusten riittävä käytäntö onnistuu
tavallisesti ehkäisemään kummankin levittämisen. Todellinen etu, joka
totuudella on, on se, että kun joku aate on tosi, saa sen tukehduttaa
kerran, kahdesti tahi useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina
ihmisiä keksimään sitä uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen
sattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena
vainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat
kukistamisyritykset.

Sanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me
emme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me
pystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia.
Ja se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti
suvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä
hävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä
vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia
opista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä
niiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä
vailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän
täyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä
tuomittiin eräs miesparka,[4] kaikessa elämässään moitteettomaksi
mainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että
oli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia
sanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi
henkilöä[5] eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista
tuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden
että he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista
mielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,[6] samasta
syystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen
kielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa
oikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku
jumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa
sellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten
suojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta
ryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia
samanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa
ryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa
varassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen
vala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton -- joka otaksuminen
osottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä
se on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut
sangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan,
jolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa
kuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa
olevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan
uskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman
perustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat
valehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat
valehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun
uskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat
valetta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan
tunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan
vihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se
omituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei
sitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa
tuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka
ei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä
seuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä
mikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen
keksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme
heidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän
tajunnastaan.

Nämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa
ajatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota
englantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen
mieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse
ole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi.
Mutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään
takeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen
lakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen
jatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein
yritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen
uusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon
uudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä
mielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä.
Ja missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden
sytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän
maan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää
vainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.[7]
Sillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä,
jotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin
tekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on
jo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat
yhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on
todella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen
mielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän
tavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen
sellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi.
Kaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät
rippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide
tässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin
vangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo
on varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi
yleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan
mitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan
pahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta
kestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam
(sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää
kohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin
ennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties
enemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin,
mutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää
valoaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain
eteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi
puuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne
varjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme
ei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa
ihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti
levittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä
menetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan
leimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten
ahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta
ihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja
siten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin
tyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia
säilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä,
samalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla
on ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma
säilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein
asiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen
henkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi.
Asiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä
näkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet
omaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä
mukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään
ovat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita
ja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen
maailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita
tavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä,
joiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain
mukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa
saaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen
supistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi
puhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin
käytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan
ihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan
todella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi
ihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään
sikseen.

Niiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole
mitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon
tähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista
mielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka
eivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää
leviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka
enemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie
oikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka
eivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy
ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella,
kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan
luonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata
rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos
se veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena
tahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi
tunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat
aikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata
vaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa
omantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he
kenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta
ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen
velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin
tahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen
erehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen
ohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka
kannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän
ajattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi
pääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin,
on yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia
ihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon
heidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria
yksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa.
Mutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä
ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi
lähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko
eriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt.
Missä on hiljainen sopimus, "ettei periaatteista pidä väitellä";
missä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa
ihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa
tapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka
on tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin
väittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että
ne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa
myöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin
tavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen
oli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta
suorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän
sivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä
puoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä
lyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja
Fichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien
puolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että
auktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli
vanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä
päässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on
tehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on
tapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin
joltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki
nämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi
odottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden
takaisin.

Siirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen
edellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme
niiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä
todenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti
ja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on
mielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on
siinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon
se kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta
keskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä
totuutena.

On olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen,
jotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät
siihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä
itsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista,
eivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan
vastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat
vallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei
siitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa
sallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein
mahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka
se vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä
harvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se
kerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat
uskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten
tapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään -- olettaen
että oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona,
todistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena --
niin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta
kannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä
on vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin,
jotka ilmoittavat totuutta.

Jos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä,
jota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi
näitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat
häntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa
itselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää
toinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen
omien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin
asioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa
uskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä
vastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: "Opetettakoon
heille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole
välttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä
kiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan
pane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään
samoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät
tietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan
kenenkään yrittävän niitä kumoamaan." Epäilemättä; ja sellainen
opetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään
sanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys
on juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä
puolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia
vastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi
olla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan
järkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku
muukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen
(maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta,
joku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo
toinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me
ymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi
enemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin,
valtiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan,
niin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen
puolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat
jotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta
-- yhtä ainoaa lukuun ottamatta -- on säilynyt kertomus, että hän
aina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla
tarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana
käyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen,
joka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille.
Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän.
Hänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole
pystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan
vastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan,
ei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa
parempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi,
ja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi
kallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle,
jolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että
hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä
muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat
esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata
arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy
kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä
totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen
täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen
täytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme
panee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta
vastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä
yhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin,
jotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän
johtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei
se ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen
tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä
niillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa
merkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät
tunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun;
niitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa
toisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että
kahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä
kuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös
ja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he
vieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se,
joka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta
ja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa
valossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle
moralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän
totuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä
ja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin "perkeleen
asianajaja" voi keksiä.

Vähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset
luultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten
ylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja
teologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden
puolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä
paljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että
siinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin
ettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että
yksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät
perusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei
heillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta
pulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat
kohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat
sitä varten erittäin opetetut.

Vaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi
voivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden
ymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin
ei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään
heikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää
olla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on
tyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei
asiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on
vastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään
tilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin
ainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä
varten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin,
eikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää
niin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella
kirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia.
Se tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia
omistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se
luottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän
tahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti
luottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain
todistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia
kirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa.
Tämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi
opettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää
sen muulta maailmalta: antaen siten "eliitille" (valituille) enemmän
hengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii
suurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen
henkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei
sivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä
henkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja.
Mutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on
kielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että
vastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse
puolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman
nykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää
kirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on
mieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä
tahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.

Mutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin
perinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se
jättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista,
niin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin
intellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon
niiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se,
ettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta
useinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat
johdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen
osan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja
elävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä
korulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta
säilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan
historiassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää,
ei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.

Sitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen
uskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä
keksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys
käsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä
täydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua
hankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden
uskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi
mielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen
alan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin
jompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu
ja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei
perinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna
osana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen,
eivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja
toiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden
tunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat
varoillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa
puolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele,
jos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan,
eivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen
puolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin
voiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain
valittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää
tuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi
läpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta
vaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli
olemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat,
minkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden
oppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei
ollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa
toteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne
kaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka
tämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin
oppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti
eikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin
alussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko
sille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta
muun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään
siihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta
toteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa
kautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen
sisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin
lukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale
jää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä
kaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia
vastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän
vakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta,
kuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.

Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä
syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi,
tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa,
ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat
uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä
tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät -- Uuden Testamentin
perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät
näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa
sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa
käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on
hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on
siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän
uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen
elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja,
jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin
eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat
ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja
mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän
kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt
uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät
pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän
läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän
pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään
kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään;
että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa
takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä;
että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki
mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan,
että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset
uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan
ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä
uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä
oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät.
Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on
ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin
syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi
ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat
äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei
hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen
epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin
muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin
-- ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen
kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta
vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät
muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä,
katselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on
Kristusta seurattava.

Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen
laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin
kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten
vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän
vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat
toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin
oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta
kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti
pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy
laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä
rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin.
Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta
ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset
yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on
verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi
Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä
kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään,
synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas
kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta
syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä,
säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille
lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän
vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on
varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä
pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat
että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa
kuulumasta kentällä.

Sama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä
opeissa -- opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä
siveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat
täynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka
siinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin
kertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista,
mutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein
oppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt
heille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun
arvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan
mieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys,
jos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet
pelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin
keskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei
voi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon
niidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin
olisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut
kuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta
ja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa,
kuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän
onnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut
ratkaistun mielipiteen syvästä unesta.

Mitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto
totiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä
erehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako
uskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti
tunnustetaan -- ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja
tunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus
ihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen
intelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka
ajateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten
totuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa,
kunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen
hedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?

Minä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku,
joita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja,
ihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun
ja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää
kiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään
on välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä
hyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja
vahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten
eroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan
kummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman
sitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että
kaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän
apukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin
lähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä
vastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen
tuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä
ei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi
nähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä;
koettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet
niin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille
kääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.

Mutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he
päästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt,
joista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat
sellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua
filosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla
pyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut
perinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa --
ettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa
opeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle
tielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava
oppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen.
Keskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä
tahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja
(välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi
esittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa
kiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista
lähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen
kurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt,
joissa "socratici viri" (S:n oppilaat) terottivat ymmärrystään.
Mutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä
tahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään,
joka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa.
Ihminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos
pelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään
pakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan
yleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa,
mitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää
vastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä
logikia -- nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset
käytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen
negatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi,
mutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen
saamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset
taas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita
vähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa
paitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa
ei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden
vaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi,
jota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan
kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se
itsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista
ja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin
ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi
jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat,
kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja
iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos
ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi
paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.

On vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden
eriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes
ihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää
olevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet
ainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on
väärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea,
jolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen
totuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on
vielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat
opit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin
osaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata
osan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan
osaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla
käsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan
koko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi,
toisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna
niistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla.
Eriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja
ja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien
kahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan
totuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen
yhtä kopeina koko totuuden nimessä.

Jälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä
yksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus
poikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa
totuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka
pitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja
epätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä,
että totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan
hätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan
mielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla
ollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran
sitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se
kuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään
ihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä
että ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme
muuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia,
mitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan
kuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että
hyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne
ovat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten
tahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka
huutavat maailmalle.

Niinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet
ja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa,
olivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen,
kirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti
liioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat
uskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti
puistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän
sekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat
rivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja
lisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin
olivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin
ne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista
totuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli
ja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko
juuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne
jäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen
elämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja
ulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia,
jotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä,
sittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä
vaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin
koskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein
menettäneet vaikutuksensa.

Valtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi
vanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä
välttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes
toinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on
samalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii
säilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista
(s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa
määrässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa.
Joll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden
ja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden,
yhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien
käytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä
vapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä
ja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean
osansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus
elämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien
yhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja
tasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen
on päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa
taistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista
suurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi
oikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja
suosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin
paikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana
edustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin
on vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei
tässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia
vastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä
ja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa,
että ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen
eroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä
julki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman
näennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa
maailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että
erimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista
ja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.

Kenties vastataan: "Mutta _jotkut_ perinnäiset mielipiteet, varsinkin
korkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia.
Kristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja
jos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan
väärässä." Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista,
niin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta
ennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä,
olisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan.
Jos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen
kenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan
luulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä
sitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin
ja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli
oikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy
sitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton
sanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta
tahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen
siitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista
ottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella
muokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan
barbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä
juutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia,
olettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja
roomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin
siihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi
hyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen
siveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa
myöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen
kirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset
ihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä
kuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen
ovat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin
lahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja
taipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle
siveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen
kieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa
tärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät
aatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet
europalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat
olisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä
siveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se
on suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on
oikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin
aktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta
pikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin
on sattuvasti huomautettu, "ei sinun pidä" paljoa suuremmassa
vallassa kuin "sinun pitää". Kauhistuen lihallisuutta teki se
epäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen
muodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin
pelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään,
jääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden
parastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon,
erottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei
oma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen
tottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle
olevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos
se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa,
vielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä
tahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain
siveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri
ja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi
tuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta.
Koranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa:
"Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan
on toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota
vastaan". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä
kohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja
roomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä
yksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä,
personallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut
kasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi
mitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa
tottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.

Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat
välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten
tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia
kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän
sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja
käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä
minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat
kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa
kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään
enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat
koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää.
Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja
tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta
korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan
vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on
kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä,
jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut.
Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä,
että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä
elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa,
vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä
ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka
suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin
moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin
voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan
mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään
nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen
puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen
siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun
verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo
luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat
luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä
käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja,
kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla
olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan
siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena
säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut
vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset
lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä
totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo
tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se
on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on
katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää
vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos
vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin
tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä
täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia
olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava
uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään
sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan
jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa,
että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole
ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja
hylkääjien tekoa.

Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia
mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi
filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea
totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet
uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella
tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa
olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa
tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta
lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo
taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka
aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään
sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet
vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset
lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin
tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei
tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen
hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa,
kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he
ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset
esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se
liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat
harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian
kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei
totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli,
kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa
puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.

Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi
ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys
on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä
lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan,
saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää,
luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu
mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta
ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin
asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan
vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden
muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen
mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei
sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella
sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä
esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita.
Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa
joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa
luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi
tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen
estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen
perustuvan vakaumuksen.

Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa
hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten
vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että
lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun
rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on
määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos
tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä
ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus
tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että
jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea
vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin
jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä
seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen
perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa
jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla
sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta
suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten
mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku
niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen
todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan
vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta
kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan
vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa
muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä
ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja
omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi,
ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon
käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla
keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja
syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa
kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä
lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden
käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä
vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää,
vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä
ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea
onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin
niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä
jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta,
tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi.
Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä,
on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja
siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat
erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne
yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu
kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta
tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat
vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä
eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin
painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja
mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan
huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin
vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat
hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön
moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä
tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka
sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon
tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa,
kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että
on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin
uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään
tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee
kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen
asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka
puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden
puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy;
mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän
kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen
ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin,
joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen,
mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat,
lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu
tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen
keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin,
niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka
sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka
tunnollisesti tavottavat sitä.



KOLMAS LUKU.

Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.


Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta
muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että
vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös
siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi
ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö
samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä
mukaan -- panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä
lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla
uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti
aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat,
kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat
erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset,
että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon.
Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että
yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin
sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä
tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle,
viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi
kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle.
Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa
muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää
tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen
asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti
rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta
jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii
vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa
häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen
tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman
häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät
ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat
ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys,
jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti
ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä
niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon
kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät
periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin
heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin
kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä
olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia
elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille,
kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa
saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä.
Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan
liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma
luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat
käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä
yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.

Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei
ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään,
mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä.
Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys
on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se
ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla
sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden
seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa,
ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan
määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille
tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen
ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään
sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden.
Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä
niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää,
miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle
päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja
yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan
luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti
estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa
pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella
ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt,
niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi
-- että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset
ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä
vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä
korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin
ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten,
jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä
pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että
siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus",
ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja
moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden",
alkuperäisyyden.[8]

Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin
kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin
nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi,
ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään
ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei
ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä
toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja
asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi
omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia,
että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi
opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus
olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa
on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä
on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat
ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia.
Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri
käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa
on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa
ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin
määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanut _heille_; todennäköisiä
näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän
kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein
selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa
olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja
ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa
saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä
hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin,
paljaisiin _tapoihin_, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä
ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen
käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja
vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa.
Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse.
Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on.
Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat
ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että
tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin
siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa
uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle
ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä
heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt
johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia,
kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä,
niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi
ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.

Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle
elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon.
Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen
täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista
arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten,
erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja
itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia
kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan
käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On
mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja
pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä
arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan
mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka
sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja
kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen
itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi,
viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa
kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla -- ihmisen
muotoisilla automateilla -- tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos
vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään
asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat
ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa
ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan
ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka
tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain
suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.

Luultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset
harjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen
tapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan
paremman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä.
Johonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme:
mutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja
viettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin
voimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula.
Mutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin
uskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia
ainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi
joukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi,
vaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi
ja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän
halunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on
heikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja
heikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan
jollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja
moninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on
enemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi,
kenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit
ovat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa
suuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina
ponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla
on luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet
viljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee
personalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde,
josta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat.
Viljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja
suojelee etunsa -- eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat
tehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut
ja vietit ovat hänen omiansa -- ilmaisevat hänen omaa luontoansa,
joksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut --
sanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen
omiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on
luonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat
väkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas
luonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä
pitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei
yhteiskunta tarvitse lujia luonteita -- ettei se ole sen parempi
sillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta -- ja ettei yleisen
tarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.

Jollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat
saattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa,
joka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On
ollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden
ja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan
aatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada
lujaruumiiset ja -mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka
pakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta
voittaakseen laki ja kuri -- niinkuin paavit taistellessaan keisareja
vastaan -- vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko
hänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka
sitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt.
Mutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle
ja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja
personallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat
ovat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja
personallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat
alituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat
järeästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat,
saivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen,
korkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin
vihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei
ainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka
vaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei
kysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun
luonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman
minussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan?
He kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti
tekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi
(joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua
ylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän
valitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa
soveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen
mikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle.
Huvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä
ajatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan
tavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä
kammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät
ole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa
seurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja
kuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi
luonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä
että tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko
tämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se
on. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä,
johon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole
mitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: "mikä
ei ole velvollisuus, on synti". Ihmisen luonto kuin on kokonaan
turmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto
on hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään
ihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa:
ihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon
alle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun
tarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin,
on hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys,
ja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä
itseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään
vähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen
tahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa,
luonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta
kuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian
välttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.

Tässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän
ahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean
laihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti
ajattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen
olevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin
monen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi
eläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos
on uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento,
niin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon
antaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin
ja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja
että häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen
heidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-,
toiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva
ihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on
annettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi.
"Pakanallinen itseensäluottamus" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin
kuin "kristillinen itsensäkieltäminen".[9] On olemassa kreikkalainen
itsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin
itsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa.
Olkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on
olla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi
meidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.

Ihminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi
alaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin
omituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden
ja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ
perii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja
monipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia
ja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin
yksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa
suurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee
kukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan
arvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa,
ja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa,
joka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan
estämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia,
ei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin
inhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen,
jotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta
taipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten
ihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on
täysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa
kehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen
puolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan
oikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt,
joitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän
vastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta
heidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä
luonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän
pakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin
luonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten
ihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin
tätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut
muistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia
hedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja
kaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten
sitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan
tahtoa tahi ihmisten käskyjä.

Sanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että
ainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi
kasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa
todistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään
inhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset
lähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa
sanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää?
Mutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä,
jotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä
näyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi
kehittymättömille -- osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa,
eivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin
ymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten
estämättä sitä nauttia.

Ensiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan
niiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden,
alkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina
kaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi
ja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole
sitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä
valistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen
ihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko
maailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla.
On totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi:
on ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten
kokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta
vakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola:
ilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei
siinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut;
he sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa.
Jollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki
siltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka
tekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä
niitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa
liiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua
koneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva
alkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia
joutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines
ei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi
mitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa
keisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti
tulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä
olevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi
hengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat
ihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin
muut ihmiset -- sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman
vahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja,
joita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse
muodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi
johonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei
voi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa
parane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat
kahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole
onnistunut saamaan heistä "tavallisia", ja juhlallisesti varottaen
heitä osotetaan "villeiksi", "haaveksijoiksi" y.m.s. Melkein kuin jos
joku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä,
niinkuin hollantilainen kanava.

Minä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta
sallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin
tietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien
myös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan
välittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin
se antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman
tahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä,
ajatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan
sanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään
ajattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi
on tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista.
Alkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset
henget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja
kuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä
se heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen
palvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän
silmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty,
heillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta
muistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi
ensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa,
ovat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa,
että jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja
vakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden
puutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.

Puhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle
tahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta
kautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi
ihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä
määrässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi
itsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat
tahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta.
Meidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa
on melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan
maailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja
hallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen
asianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja
yhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa.
Ne, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät
aina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen
väestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on
se joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta
on se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion
tahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista.
Heidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän
kaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän
puoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä
en surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä
sääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta
tämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen
hallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto
ole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei
ominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota
keskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on
antanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt)
suurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja
vaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin
tuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi
jostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja
kunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita
ja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä
en kehota sellaiseen "sankarinpalvelukseen", joka taputtaa käsiään
lujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman
hallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan
hänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa
tietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa
muitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle
miehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan
keskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat
pääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän
maailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä
individualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri
erittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä,
pelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä
tavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään
etua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla
tavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki,
paljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi.
Juuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään
eksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava,
tämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia.
Epätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä
luonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on
yhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan
neron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin
harvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.

Olen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin
vapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä
ovat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta
ja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen
mahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen
ja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan
varma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua
omalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta
yhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on
jommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma
mallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi
paras, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole
kuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä.
Mies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä
ole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko
varastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva
takki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa
puolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta?
Jos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo
syytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan
kaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja
henkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa
siveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä
ilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman
luontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on
terveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja
nautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka,
joka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret
ovat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä,
herkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja
siveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole
vastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan
oikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen,
siveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa
kykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen
mielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja
elintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen
tunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole
aistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta
pitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta,
voimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta,
sentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka
eivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä
enemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee,
tahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan
muistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen
rikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi
olla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran
nauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa
menettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia "jonkunverran", sanon
vieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa,
joutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi --
hän on vaarassa tulla _de lunatico_ komissionin valtaan ja menettää
omaisuutensa sukulaisillensa.[10]

On yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa,
joka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea
selvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat
tavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan
myös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita
kyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen
tekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on,
ja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin,
joihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme
nyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun
siveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on
odotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon
on jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja
vallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen
henki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin
lähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat
tekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään
yleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn
mallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa
hyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen
ihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla
kutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan
ihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä
huomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.

Niinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat
pois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin
nykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren
energian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden
sijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja
tunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi
tahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset
luonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on
tässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa.
Niihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä
sitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin
kiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin
kiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä
vähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan
kollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme
kautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset
ja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti
tyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin
tekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan
myöskin torjumaan sen häviötä.

Tavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle
edistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun
kanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota
halua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi
parannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä,
sillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin
heidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia
hankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen
vastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde
on vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä
vapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate,
joko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan
valtaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja
taistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan
historiassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa,
sillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein
Itämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina;
oikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan,
jollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja
me näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut
originalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina,
kirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne
itselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat
ja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille,
joiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli
uhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli
valtaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy,
että kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy
se? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen
muutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan
samassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa,
ei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet,
mutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä.
Me olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen
täytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa
muuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta,
että kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden,
eikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama
kauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä
koko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa
poisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia:
alituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme
niitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme
parannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin
alalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset
parannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita
ihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan
me hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme
edistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan
me sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet
kaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden
ihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää
huomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen
tahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää
parempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki
kiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa
viisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin
varhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten
tekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla
rajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia
myös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa
parhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista
jokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä
olivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja
valtavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt
inhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman
liikkeen etupäässä! Päinvastoin, -- siitä on tullut paikallaan
pysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan
enää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta.
Kiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä
Englannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat -- tekemässä
kaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa
ja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset
ovat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on
järjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja
valtiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene
menestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa,
ylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta,
kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.

Mikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt
europalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi
osaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä
on, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa
luonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat
ovat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet
sangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen,
ja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat
olleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut
mainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan
hänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa
kehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on
aikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut
tarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä
teitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä.
Mutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä
määrässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä
kaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä
tärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset
ovat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa.
Saman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa
määrässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu
Wilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen
kehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin
ihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain
vaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä
päivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia
ja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä
enemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri
toimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään
suuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja
asioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita,
käyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat
oikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot
säilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne
kuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja
yhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset
muutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa
alhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen
edistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen
alaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon.
Kulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen
asukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan
muuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä,
levittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista
kunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun,
jossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena,
vaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi
vaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi
ihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen
niin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset
ylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon
mielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa
yleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä
enemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa
olemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa
valtaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja
olisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka
yleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.

Kaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon
individualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo
käsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä
suuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa
-- näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi
parannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku
olisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan
ovat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä
puuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan
alhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä
vastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää
olla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi.
Jos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi
yhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee
katsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi
ja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi
käsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi
vieraantunut näkemästä sitä.



NELJÄS LUKU.

Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli.


Missä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä
ylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää
pitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?

Kumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin
koskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka
pääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa,
joka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.

Vaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei
kontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset
velvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen,
joka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä
lahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee
välttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita
kohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin
siinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja
etuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen
mukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen
kantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa
taakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi
sen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on
yhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden
kustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä
tässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet
saattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa
muitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että
loukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin
oikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain
kautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu
toisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys,
onko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei,
joutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää
sellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja,
paitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he
tahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja
tavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi
olla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja
vastata seurauksista.

Kovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan
itsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa
olla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän
tule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei
heidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta
tarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen
hyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää
muitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja
vitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä
olen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat
ainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos
ovat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti
viljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen
ja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan
edellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse
kulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee
auttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa
valitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina
olla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia
kykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa
viisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin
ja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole
oikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa
elämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana
pitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se
etu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on,
paitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen
verraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on
hänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on
osannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja
olonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa
paremmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan
hänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat
ainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin,
ja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla,
yhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin
ja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten
tapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan.
Tässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa.
Ihmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen
noudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on
odotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa
itsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi
hänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa
saavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän
lopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti
tekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan
verraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he
hänen hyvänänsä pitävät.

Minä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat
jotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset
ominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä
toivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka
tulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva
ihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista
täydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita
ominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On
narrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii
vastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät
voi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät
hänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa
tapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä
tunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä
kenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa
meidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman
asteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota
hän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että
varottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin
vastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi.
Olisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa
vapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja
jos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen
olevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä.
Meillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme
mukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme
käyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä
on oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää,
sillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä
on oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa
muita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa
turmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me
saamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi
niitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla
saattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta
virheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä.
Mutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin
kuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia
itse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle
sälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta,
itsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa
varoissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka
häärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen
kulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja
saavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta
siitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut
heidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa
askareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin
töihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.

Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat
muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi
ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja
luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta
muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä
sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän
oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi
vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja
kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen
etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta
lähimaista vääryyttä vastaan -- kaikki nämät ovat omiansa siveellisen
paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston
ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila,
joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä
moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun
julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän
yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja
epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen
katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean
osansa (kreikkalaisten _pleo neksia_); ylpeys, jota tyydyttää
muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat
asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen
alaiset asiat omaan puoleensa, -- nämät ovat siveellisiä vikoja
ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin
äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole
epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole
rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi
personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen
näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen
alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan,
jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä
vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole
yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä
samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus
itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta,
tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä
yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei
ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa
yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä
kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden
puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee
loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se
vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme
häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa
luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa,
joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä
miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme
niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme
siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän
on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden
rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei
meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa
rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa,
näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin
hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme,
kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme
saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme
ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme
ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa
häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä,
yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä.
Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan
muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin
se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen
aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova.
Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen
edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä
tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme
toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole
häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän
käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me
suomme hänelle hänen asioissaan.

Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää,
joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa
muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa
osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille
yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento;
on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti
vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen
läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö
omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta
saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti
vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä
varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän
ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin
on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi,
siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen
yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja
hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa,
tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen
hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan
suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä,
esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden
tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä
saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.

Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset
pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin
itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka
selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos
tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille
suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten
antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten
kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous,
ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea
turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin
tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain
pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa
tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi
täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena
vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden
tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys
(sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja
itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan
estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman
alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt,
ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen
individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka
perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja
on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta
samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.

Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen
itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä
heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä
määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen
kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi
useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin
asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan
oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa
kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan
niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä
kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut
moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen
rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan
eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet
niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi,
niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi
setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt
päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin
tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa
perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään
tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän
käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia
niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus
on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin
laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista,
ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi
luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään
siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä
suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen
saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen
käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa
velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää.
Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies
tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan.
Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka
yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan,
vaan siveellisyyden tahi lain.

Mutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii
sanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle
käytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä
kohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle
ihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen,
että yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden
tähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät
pidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä
heidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä
kykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä
voivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei
yhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia
jäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen
kunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii
rangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on
ollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän
elämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika
koettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään
käytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven
kasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi
tehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden,
että se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa,
eivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa
onnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan
sukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin,
kuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä
kasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan
etäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna
ei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla,
joka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat
vähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna _luonnollisten_
rangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka
joutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön
yhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa
käskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa
asioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta
pitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole
mitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja
turhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin
turvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten
tehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta,
josta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat
ijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla
on oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin
niillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä
tulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua
valtaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli
sen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien
silmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu
välttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta
esimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa
vaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon
esimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä
mitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi
tekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka
tätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä
täytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos
näyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat
seuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän
täytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.

Mutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen
käytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti
tapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista
siveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa
yleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä,
on todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa
asioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja
siitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna,
heihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena
tyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa
aivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa
yleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta
siitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei
merkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä
heittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden
käytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä.
On monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka
on heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän
tunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan,
kuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita,
kerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin
pysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa.
Mutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole
verrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen
pitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on
verrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on
aivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi
kukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten
vapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä
ja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen
kokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka
täten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö
yleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se
harvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan
siitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä,
esittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja
viisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät
opettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme,
että se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja
sydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä
yleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä
omat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi
yksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.

Tässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että
minä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö
sopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen.
En kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen
hairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien
sisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan,
että minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua
ja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia
vastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin
sanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee
ihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä
ihmisellisiä mielihaluja.

Ajatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta
seikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten
tunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän
uskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen
esimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa
mikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin
se että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset
niin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset
juuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän
uskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän
inhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty
ja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei
inhottavana. Heidän vieromisessansa "saastaisen eläimen" lihaa on
päinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne,
jota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin,
aina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan
ole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen
tuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä.
Oletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja,
tämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain
sisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11]
Olisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua
käyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava
sellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan
kieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää
uskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla,
mutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto
velvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä
olisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten
personallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.

Tullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset
pitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena
korkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin
roomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus
ole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät
naineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä,
säädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat
protestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä
pakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat
oikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät
vaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista
johdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia
ihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan
ja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen
mitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden
tapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat
jumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia
ja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja
etteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän
varoa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme
tuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.

Näitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita,
koska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista:
yleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa
kieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen
ja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa
mukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen
kohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan
puritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa
Englannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he
joltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja
melkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin,
julkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja
teaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden
ajatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset
ovat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä,
joka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä
yhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole
ensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa
jonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu
osa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään
ankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten
käsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden
tunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia
asioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle
ja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen
saa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon
vaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa
sen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan
vallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan
kristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin
aikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen
kuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa,
niinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan
tehneen.

Oletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä
kuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa
demokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten
yhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä
tämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta
että hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön
tunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä
kanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin
jotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja
on todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä
keino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen
alaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat
suuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä
asiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta
todennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen
käsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa
vastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää
oletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen,
niin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta
kuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten
työllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo
laajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä,
joihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia
jäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä
monen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä,
että huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin
ja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten
suuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin
muut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy
ruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta
ja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä
palveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa,
niin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään
yksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen
saman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko
yleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.

Mutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa
tehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän
vapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin
menestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta
valtaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee
vääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee,
kieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan
vahingottomia.

Liiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan
ja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään
käyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin:
sillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on
tarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki
epäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa
se ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku
on kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella
pitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia
samallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli "allianssi", niinkuin
se itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut
johonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään
välillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että
valtiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi
Stanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan
hänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia
sellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen
julkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka
ottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja,
jota "kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä
voitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi",
ottaa näyttääkseen sen "leveän ja ylipääsemättömän muurin", joka
erottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. "Kaikki
ajatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta
olevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki
yhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka
ovat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla
itsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella". Ei ole
ensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin,
tekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan
individualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten
juomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on
kaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme
loukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja
kuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta
viinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä.
Mutta sihteeri sanoo: "minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää
lakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan
toisten yhteiskunnallisten tekojen kautta". Ja sitten määrittelemään
näitä "yhteiskunnallisia oikeuksia". Jos mikään polkee minun
yhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa
sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan
luomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se
polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta,
jota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen
siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla
ja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla
on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi
"yhteiskunnallisista oikeuksista", jonka vertaista ei luultavasti
koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin
individin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin
puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa,
loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut
lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen
periaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen
vapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi.
Se ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä
jos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä
samalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa
jonkun huulilta, se polkee kaikkia "yhteiskunnallisia oikeuksia",
kuin "allianssi" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki
ihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä
ruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan
määrättävänä oman ohjeensa mukaan.

Toinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen
oikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo
kauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän
viettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen
mukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä
askareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia,
on erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman
työväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan
pakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että
laki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta,
keskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä.
Mutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että
kaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin
puuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa,
eikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen
lain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen
nautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa
kyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu
ja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan,
että jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän
päivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on
seisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä
täytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä
heidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta
sivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin
sopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon
päivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla
pyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis
olla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin,
jota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. "Deorum injuriae
Diis curae" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan
näytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä
saanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta
vastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme
vastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen
uskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin
vainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti.
Vaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin
seisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista
j.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu,
joka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös,
ettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei
vainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan
kauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me
jätämme harhauskoisen ahdistamatta.

En malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän
yleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä
kuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden
kummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta
odottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta
ilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen
tuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien
tenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty
yhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan
aikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla,
niinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että
sen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen
raadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman
laittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin
joukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä
nytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen,
moni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka
se on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla
pakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale
mormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä
vastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden
tavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka
sallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille,
näyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat
englanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat
ihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin
minä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole
vapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista,
koska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita
ja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan.
Mutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä
olevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän,
kuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka
näyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja
tavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi
ja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi
yksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita
tunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten
hyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta
kuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia
paljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he
ovat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa,
ja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat
tehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun
kuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä
lakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja
kuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa
ei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin
ansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei
ristiretkeä vaan _sivistämisretkeä_ tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa
vastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen
sivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä
en ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa
toista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista
laista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi
myöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan
lakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee,
ovat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen
tuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen
ole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat,
lähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla
keinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin
edistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta
voiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa
tunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa
uudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka
täten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen
niin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat
eikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan.
Jos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen
sivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan,
kunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta)
tarmokkaitten barbarien kautta.



VIIDES LUKU.

Sovellutuksia.


Näillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin
yleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle,
ennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään
johdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja
siveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin
tehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan
periaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä
en siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä,
jotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden
perusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän
kirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa
niiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä
on siihen kohtaan sovellutettava.

Ne perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa
yhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään
muun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja
vältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa
vuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta
oikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi
paheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista,
jotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja
joko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos
yhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.

Ensiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan
vahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja
voi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin
tekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan
välttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota
muille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä
toivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät
usein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei
voi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia
ei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti
täytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä
puolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa,
hän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja
heidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi
ihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa
perille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta
ei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista
eikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja
pitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on
käytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli -- nimittäin vilppiä eli
petosta ja väkivaltaa.

Siis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa
myydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten
ihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä
periaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen
aikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi
katsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot.
Mutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että
sekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli,
päästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla
vaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.

Tämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä
lujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate.
Rajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan
pakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset
koskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on
oikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden,
ettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan
saatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan
oppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka
syntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran
julkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen
kautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin
varokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä
käytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan
siinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää
ihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että
heitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on
periaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta
kauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on
Maine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto,
myrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella
tarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen
hyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä
että ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.

Yhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä
aukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan
oikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa
vapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen
kieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan,
ennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä
jäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin
väärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä
tuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa,
jota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla
tahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan
yksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse
rikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes
rikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos
ei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin
murhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa.
Mutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös
hyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä
kohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen
viranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos
valtion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän
yli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään
aikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa
hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on
siinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen.
Jollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi
ihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta
uskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi
tahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden
tilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun
ymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää
siihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin
kysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta
ratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät
ole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim.
varustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee
sen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa:
ostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on
myrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa
tapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada
ainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan
vaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla
tavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä
aineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla
sanoilla kutsumaa "edeltävää todistusta" (preappointed evidence).
Tämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista
ja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi
sen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia
muotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos
riitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on
todella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti
voimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia
valheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa
tehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin,
veisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja
sopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten
myynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan
tarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja
määrän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon
vastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi
vaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan,
jos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn
rikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä
olisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin
huomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.

Yhteiskunnalle kuuluva oikeus edeltävillä varokeinoilla suojella
itseänsä rikoksilta sitä itseänsä vastaan vetää selvät rajat sille
periaatteelle, ettei puhtaasti itsekohtaiseen hairaukseen voi
oikeimmiten kiellolla tahi rangaistuksella välttytyä. Juoppous esim.
ei tavallisissa oloissa ole sopiva ala lainsäädännön sekaumiselle,
mutta minä pitäisin täydellisesti lainmukaisena, että ihminen,
joka kerran on todistettu juovuspäissään tehneen väkivaltaa
toista vastaan, pantaisiin erityisen, hänelle personallisen lain
tarkastuksen alle, niin että jos hän vasta tavattaisiin juovuksissa,
hän joutuisi rangaistuksen alaiseksi, ja jos hän siinä tilassa
tekisi toisen rikoksen, niin siitä tuleva rangaistus olisi entistä
ankarampi. Päihinsä juominen on rikos muita vastaan sellaisen ihmisen
puolelta, jota juopumus kiihdyttää pahantekoon muita vastaan.
Samoin myös ei laiskuutta voi, ilman tyranniaa, saattaa laillisesti
rangaistavaksi, paitsi silloin kuin laiskuri saa yleisistä varoista
apua tahi laiskuus vaikuttaa välipuheitten rikkomista; mutta jos
ihminen laiskuudesta tahi muusta vältettävissä olevasta syystä
jättäisi lailliset velvollisuutensa muita vastaan täyttämättä, esim.
jättäisi elättämättä lapsensa, ei se ole tyranniutta, että pakottaisi
häntä täyttämään tehtävänsä väkinäisellä työllä, joll'eivät mitkään
muut keinot auttaisi.

Vielä on monta tekoa, joiden, ollen suoranaisesti vahingollisia
ainoastaan tekijällensä, ei pitäisi tulla laissa kielletyksi,
mutta jotka julkisesti tehtyinä loukkaavat hyviä tapoja ja siten
tulevat muita vastaan tehtyjen rikosten luokkaan ja ovat oikeudella
ehkäistävät. Näitä ovat rikokset siveyttä vastaan, joissa meidän on
sitä tarpeettomampi viipyä, kuin ne ainoastaan välillisesti liittyvät
aineesemme, sillä julkisuuden vastustaminen on yhtä ankara monen
asian suhteen, joka ei itsestään ole moitittava, eikä semmoisena
pidetty.

On toinen kysymys, johon on etsittävä sen periaatteen mukainen
vastaus, kuin tässä on esitetty. Kuin jonkun personallista käytöstä
pidetään häpeällisenä, vaikka kunnioitus vapautta kohtaan pidättää
yhteiskuntaa etsimästä ja rankaisemasta sitä, koska suoranainen
paha seuraus siitä sattuu ainoastaan tekijään, onko muiden ihmisten
sallittava yhtä vapaasti neuvoa ja yllyttää siihen, mitä tuon on
vapaus tehdä? Tässä kysymyksessä on kyllä vaikeuksia. Kiihottaminen
toista johonkin tekoon ei oikeastaan kuulu itsekohtaisen käytöksen
alaan. Neuvominen ja kehottaminen jotakin on yhteiskunnallinen
teko ja on siis, niinkuin yleensä teot, jotka vaarantavat muihin,
pidettävä yhteiskunnallisen tarkastuksen alaisena. Mutta vähällä
miettimisellä oikeaa tämä ensi käsitys nähdessämme, että jollei
tuo seikka tarkoin katsoen olekaan yksityisvapauden käsitteessä,
niin ainakin ne järkisyyt, joihin yksityisvapauden aate perustuu,
soveltuvat siihenkin. Jos on sallittava ihmisten omalla uhallaan
heitä itseään koskevissa asioissa toimia niinkuin heistä parhaalta
näyttää, täytyy heillä olla yhtäläinen vapaus neuvotella keskenänsä,
mikä on sopivaa näin tehdä, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja ottaa
viittauksia. Mitä on lupa tehdä, siihen täytyy olla lupa neuvoa. Asia
on epäiltävä ainoastaan silloin, kuin neuvojalla on personallista
hyötyä neuvostansa, kuin hän pitää ammattinansa, elatukseksensa tahi
rahalliseksi tuloksensa edistää sitä, mitä yhteiskunta ja valtio
katsovat pahaksi. Siitä syntyy todella uutta sekaannuksen aihetta
asiaan, nimittäin sellaisten ihmisluokkain olemassaolo, joiden etu on
yhteisenä hyvänä pidetyn vastainen ja joiden elintapa perustuu tähän
vastaan hangoittelemiseen. Onko tässä sekauduttava, vai ei? Huoruus
esim. on suvaittava ja samoin peli, mutta onko kenenkään sallittava
olla parittaja tahi pelihuoneen pitäjä. Tämä on niitä seikkoja,
jotka ovat kahden periaatteen ulkorajalla, eikä ole hetipaikalla
selvää, kumpaanko kahdesta se oikeastaan kuuluu. Kummallakin puolen
on todisteita. Suvaitsevaisuuden puolesta saattaa sanoa, ettei
ammattinansa pitäminen jotakin tointa, siitä eläminen ja hyötyminen
tee rikokseksi sitä, mikä muuten olisi sallittavaa; että tekoa tulee
joko johdonmukaisesti sallia tahi johdonmukaisesti kieltää; että,
jos ne aatteet, joita me tähän saakka olemme puolustaneet, ovat
oikeat, yhteiskunnan asia yhteiskuntana, ei suinkaan ole tuomita
mitään vääräksi, joka koskee ainoastaan yksityistä; ettei yhteiskunta
voi mennä varottamista edemmäksi, ja että toisella pitää olla
yhtä suuri vapaus yllyttää, kuin toisella varottaa. Tätä vastaan
voidaan väittää, että vaikkei yleisöllä tahi valtiolla ole oikeutta
valtansa nojassa päättää, ehkäisemistä tahi ratkaisemista varten,
sen tahi senlaisen paljastaan yksityisetuja koskevan käytöksen
olevan hyvän tahi pahan, on se täydellisesti oikeutettu olettamaan,
jos se käytöstä pahaksi katsoo, ainakin epäilyksen alaiseksi onko
se paha, vai ei. Että siinä tapauksessa se ei voi olla väärässä
yrittäessään poistaa vaikutusta houkutusten, jotka eivät ole omaa
etua katsomattomia, voimaa viettelijäin, jotka varmaan toimivat
omaan puoleensa, joilla on suora personallinen etu toisella puolella
ja juuri sillä puolella jota valtio uskoo vääräksi, ja jotka
tunnustavat edistävänsä sitä ainoastaan omaksi hyväksensä. Varmaan,
saatetaan väittää, ei voi tapata mitään, ei uhrata mitään hyvää
niin järjestäessä asiat, että ihmiset saavat oman mieleenjohtumansa
mukaan valita, joko viisaasti tahi hullusti, niin vapaina kuin
mahdollista sellaisten ihmisten vehkeistä, jotka oman etunsa hyväksi
kiihottavat heidän halujansa. Siis (sanottaneen), vaikka asetukset
laittomasta pelistä ovat kerrassaan puolustamattomissa, vaikka
kaikilla ihmisillä pitäisi olla vapaus pelata omassa tahi muiden
huoneessa tahi tilauksella määrätyssä, ainoastaan tilaajille ja
heidän vieraillensa avoimessa paikassa -- niin julkisia pelihuoneita
ei sittenkään pitäisi sallittaman. Tosin ei kielto koskaan tepsi,
ja annettakoon polisille kuinka tyrannillinen valta tahansa,
pelihuoneita aina voidaan pitää muilla verukkeilla; vaan ne saatetaan
pakottaa liikkumaan jotenkin salassa ja hämärässä, ettei niistä tiedä
muut, kuin ne, jotka niitä hakevat, ja sen enempää ei yhteiskunnan
tule tarkottaakaan. Näissä todisteissa on joltinenkin voima. En
uskalla päättää riittävätkö ne oikeuttamaan sitä siveellistä
epäsääntöisyyttä, että sivuseikka rangaistaan, vaikka pääasia on
(ja täytyy olla) vapaaksi tunnustettu, että parittaja sakotetaan ja
vangitaan vaan ei huorintekijä -- pelihuoneenpitäjä vaan ei pelaaja.
Vielä vähemmin tulisi tavalliseen osto- ja myyntimenoon sekautua
tämäntapaisilla perusteilla. Melkein kaikkea tavaraa, jota ostetaan
ja myydään, saatetaan väärinkäyttää, ja myyjällä on rahatuloa
tämän väärinkäytön edistämisestä; mutta ei tähän voi perustaa
mitään todisteita esim. Maine-lain hyväksi, sentähden että väkeväin
juomain myyjiä, vaikka heille onkin etua niiden väärinkäytöstä,
välttämättömästi tarvitaan niiden oikeaa käyttöä varten. Kuitenkin
on näiden myyjäin etu liiallisuuden edistämisestä todellinen paha ja
oikeuttaa valtion tekemään rajoituksia ja vaatimaan takeita, jotka
ilman tätä oikeutusta loukkaisivat laillista vapautta.

Vielä on kysymys siitä, eikö valtion, samalla kuin se sallii
käytöstä, pitäisi kuitenkin epäsuoraan siitä vierottaa, kuin se
pitää sitä tekijänsä parhaitten etujen vastaisena; eikö esim. sen
pitäisi ryhtyä toimiin tehdäkseen juopumiskeinot kalliimmiksi tahi
lisätä vaikeutta niihin pääsemiseen rajoittamalla myyntipaikkojen
lukua. Tässä niinkuin useimmissa käytöllisissä kysymyksissä on
monta erotusta tehtävää. Verottaminen väkeviä juomia, suorastaan
vaikeuttamiseksi niiden saantia, eroaa ainoastaan määrässään
täydellisestä kiellosta, ja se olisi oikeutettua ainoastaan, jos
tämäkin olisi oikeutettu. Kaikki maksunlisä on kieltoa niille, joiden
varat eivät riitä korotettuun hintaan; ja niille, joiden varat
riittävät, on se sakko, joka heille tulee tyydyttämästään erityistä
haluansa. Heidän valintansa huvituksia ja heidän tapansa käyttää
varojansa, ovat -- heidän täytettyään lailliset ja siveelliset
velvollisuutensa valtiota ja yksityisiä kohtaan -- heidän oma
asiansa, ja niiden täytyy olla heidän omassa päätösvallassaan. Nämät
mietelmät saattavat ensi katsauksella näyttää hylkäävän väkeväin
juomain valitsemisen erityiseksi verotuksen esineeksi valtion tuloja
varten. Mutta täytyy muistaa verotuksen valtiontuloihin olevan aivan
välttämättömän ja useimmissa maissa olevan tarpeen, että melkoinen
määrä tätä verotusta on välillinen, ja valtion siis ei voivan päästä
panemasta muutamain tavarain käyttämiselle veroa joka joillekuille
saattaa tuntua kiellolta. Senvuoksi on valtion velvollisuus veroja
pannessaan ottaa huomioon, mitä tarpeita kuluttajat parhaiten
voivat kärsiä, ja etupäässä valita niitä, joiden käyttämisen,
sangen vähäisen määrän yli, se pitää suoranaisesti vahingollisena.
Väkeväin juomain verotus siis, siihen määrään, joka tuottaa suurimmat
valtiontulot (olettaen että valtio tarvitsee kalkki tulot kuin se
verotus antaa) ei ole ainoastansa myönnettävä, vaan myös hyväksyttävä.

Kysymykseen näiden tarvesaineiden myönnin tekemisestä enemmän tahi
vähemmän yksinomaiseksi etuoikeudeksi on vastattava eri lailla, sen
tarkotuksen mukaan, jota tuolla rajoituksella tahdotaan auttaa.
Kaikki julkiset kokouspaikat kaipaavat polisin peräänkatsantoa ja
erittäin tämällaiset paikat, koska rikokset yhteiskuntaa vastaan
ovat herkät juuri niissä syntymään. Senvuoksi sopii rajoittaa
näiden tavarain myyntivallan (ainakin paikalla nauttimista varten)
ihmisille, joiden kunniallinen käytös on tunnettu ja taattu;
tehdä sellaisia säännöksiä myymälän avaus- ja sulkemisajasta,
kuin julkinen tarkastus kaipaa; ottaa myyntioikeus pois, jos
rauhanhäiriöitä useammasti tapahtuu myymälän pitäjän leväperäisyyden
ja kykenemättömyyden tähden tahi jos myymälä tulee yhtymäpaikaksi
lainrikkomisten keksimistä ja valmistelemista varten. Sen enempää
rajoitusta en minä käsitä periaatteellisesti oikeutetuksi. Niin
esim. oluen- ja viinanmyymäläin luvun supistaminen julkilausutussa
tarkotuksessa tehdä niihin pääsö vaikeammaksi ja vähentää houkutuksen
tiloja ei ainoastaan tuota samaa hankaluutta kaikille, sentähden
että jotkut voisivat helppoutta väärinkäyttää, vaan ei sovikaan
muuhun yhteiskuntatilaan, kuin sellaiseen, jossa työtätekeviä
luokkia julkisesti kohdellaan kuin lapsia tahi villejä ja pidetään
pakkokasvatuksessa, jotta he vastaisuudessa soveltuisivat
laskettavaksi vapauden etuoikeuksiin. Ei tämä ole se periaate, jonka
mukaan työtätekeviä luokkia julkisesti hallitaan missään vapaassa
maassa, eikä kukaan ihminen, joka vapaudelle antaa oikean arvon,
myönny siihen, että heitä täten hallitaan, ennenkuin on kaikkia
koetettu kasvattaaksensa heitä vapauteen ja hallitaksensa heitä
kuin vapaita ihmisiä ja ennenkuin on lopullisesti näytetty, että
heitä voidaan hallita ainoastaan kuin lapsia. Paljas esittäminen
tämän alternatiivin osottaa, kuinka järjetöntä on olettaa sellaisia
ponnistuksia tehdyn missään niitä tapauksia, joita tässä tarvitsee
varteen ottaa. Ainoastaan sentähden, että tämän maan laitokset ovat
läjä epäjohdonmukaisuuksia, sallitaan meillä käytäntöön päästä
seikkoja, jotka kuuluvat despotiajärjestelmään tahi n.s. isälliseen
hallitukseen, samalla kuin meidän laitosten yleinen vapaus sulkee
ulos tarpeellisen tarkastuksen, jotta pakotus todella vaikuttaisi
siveellisen kasvatuksen tavoin.

Jo edellä huomautettiin tässä kirjassa, että yksityisen vapaus
seikoissa, jotka vaarantavat ainoastaan yksityiseen, sisältää
vastaavan vapauden jollekin individijoukolle keskinäisen sopimuksen
kautta järjestää ne asiat, jotka koskevat heihin yhteisesti ja
koskevat ainoastaan heihin. Tässä kysymyksessä ei ole mitään
vaikeuksia niin kauvan, kuin kaikkien asianosaisten tahto pysyy
muuttumattomana; mutta koska tämä tahto saattaa muuttua, on usein
tarpeen, ainoastaan heitä itseäänkin koskevissa asioissa, että
he menevät keskinäisiin sitoumuksiin, ja kuin he sen tekevät, on
sopivaa yleiseksi säännöksi, että näitä sitoumuksia on täytettävä.
Mutta luultavasti kaikkienkin maitten laeissa on tästä yleisestä
säännöstä joitakin poikkeuksia. Ei ainoastansa olla ihmisiä
velvottamatta pitämään sitoumuksiansa, jotka loukkaavat kolmannen
oikeutta, vaan katsotaan joskus riittäväksi syyksi päästämään heitä
sitoumuksestansa, kuin se sitoumus vahingottaa heitä itseänsä.
Tässä (Englannissa) ja useimmissa muissa sivistyneissä maissa esim.
sitoumus, jolla ihminen myisi itsensä tahi antaisi itsensä myydä
orjaksi, olisi aivan arvoton, eikä laki eikä yleinen mielipide
pakottaisi sitä pitämään. Perustus tähän rajoittamiseen hänen omaa
valtaansa määrätä omasta kohtalostaan maailmassa on ilmeinen ja näkyy
sangen selvästi tässä äärimmäisessä tapauksessa. Syynä sekaantumatta
olemiseen, paitsi muiden tähden, ihmisen omaehtoisiin tekoihin on
kunnioitus hänen vapauttansa kohtaan. Hänen vapaaehtoinen valintansa
on takeena siitä, että mitä hän siten valitsee on hänelle toivottavaa
tahi ainakin mukiinmenevää, ja että hänen hyvästänsä pidetään
parhaiten huolta antamalla hänen omin keinoinsa sitä tavotella.
Mutta myymällä itsensä orjaksi luopuu hän vapaudestansa; hän herkeää
sitä vastaisuudessa käyttämästä tästä yksityisestä teosta edespäin.
Hän siis itsepuolestaan tekee tyhjäksi juuri sen tarkotuksen, joka
oikeuttaa antamaan hänen määrätä itsestään. Hän ei enää ole vapaa,
vaan on siitäpuolin asemassa, jota ei puolusta sekään seikka, että
voisi luulla hänen vapaatahtoisesti siinä pysyvän. Vapauden aate ei
voi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olemaan epävapaa. Se ei
ole vapautta, että sallitaan jättää vapautensa. Näitä syitä, joiden
pätevyys tässä erityisessä tapauksessa on niin päivänselvä, sopii
silminnähtävästi sovittaa paljoa laajemmallekin. Tosin rajoja panevat
niihin kaikkialla elämän välttämättömyydet, jotka yhä vaativat meitä,
ei tosin luopumaan vapaudestamme, vaan myöntymään yhteen ja toiseen
rajoitukseen siinä. Mutta se periaate, joka vaatii tarkastuksetonta
toimintavapautta kaikessa, mikä vaarantaa ainoastaan tekijään
itseensä, vaatii, että niiden, jotka ovat sitouneet toisillensa
seikoissa, mitkä eivät kolmatta liikuta, pitäisi kyetä päästämään
toisensa sitoumuksesta: ja ilmankin sellaista vapaaehtoista päästöä
tuskin on sitä kontrahtia tahi sitoumusta, paitsi rahan tahi
rahanarvon kysymyksessä ollessa, josta uskaltaisi sanoa, ettei
siitä pitäisi olla mitään peräymisvapautta. Wilhelm von Humboldt
lausuu siinä erinomaisessa kirjassa, josta jo olen edellä lainannut,
vakaumuksenansa, ettei personallisia välejä tahi palveluksia
koskevain sitoumusten pitäisi koskaan laillisesti kestää yli
määräajan ja että tärkeimmän näistä sitoumuksista, avioliiton, ollen
siitä omituinen, että sen tarkotus on hukassa, joll'ei molempain
puolten tunteet ole sopusoinnussa sen kanssa, pitäisi kaipaamaan
ainoastaan toisen puolen ilmotettua tahtoa tullaksensa puretuksi.
Tämä aine on liian tärkeä ja liian monimutkainen tullaksensa
sivumennen selvitetyksi ja minä kosketan siihen ainoastaan sen
verran, kuin on tarpeellista minun aineeni valaistukseksi.
Jollei von Humboldtin tutkimuksen tiiviys ja ylimalkaisuus olisi
pakottanut häntä tässä seikassa tyytymään johtopäätöksen lausumiseen
premissejä esittämättä, olisi hän epäilemättä tunnustanut, ettei
kysymystä voi ratkaista niin yksinkertaisilla syillä, kuin
ne ovat, joihin hän rajottautuu. Kuin ihminen joko selvillä
lupauksilla tahi käytöksellään on saanut toisen luottamaan, että
hän edelleen toimii määrättyyn suuntaan, rakentamaan toiveita ja
tuumia ja tälle oletukselle laskemaan osan elinsuunnitelmaansa,
nousee hänen puoleltansa tuota toista ihmistä kohtaan uusi jakso
siveellisiä velvollisuuksia, jotka mahdollisesti saattavat tulla
voitetuiksi, mutta joita ei voi olla lukuun ottamatta. Jos taas
kahden kontrahtipuolen keskinäisestä välistä on lähtenyt seurauksia
toiselle; jos se on pannut kolmannen puolen erityiseen asemaan, tahi,
niinkuin avioliitossa on laita, on synnyttänyt kolmannen puolen
eloon, syntyy kummankin kontrahtipuolen puolelta velvollisuuksia tätä
kolmatta kohtaan, ja niiden täyttämisen tahi ainakin täyttämistavan
täytyy suuresti vaikuttaa alkuperäisten kontrahtipuolten välin
jatkumiseen tahi purkamiseen. Tästä ei seuraa, enkä minä voi
myöntää, että nämät velvollisuudet ulottuisivat vaatimaan kontrahdin
täyttämistä millä uhalla tahansa vastahakoisen puolen onnelle; mutta
ne ovat välttämättömiä seikkoja tässä kysymyksessä, ja jos kohta
von Humboldtin väitöksen mukaan niiden ei pitäisi mitenkään
tekemän erotusta puolten _laillisessa_ vapaudessa irtautua
sitoumuksestansa (eikä niiden minustakaan pidä paljoa tekemän sitä), ne
välttämättömästi tekevät suuren erotuksen _siveellisessä_ vapaudessa.
Ihminen on velvollinen ottamaan kaikki nämät seikat lukuun, ennenkuin
päättää astua askeleen, joka ehkä koskee muiden niin tärkeitä etuja;
ja jollei hän anna näille eduille oikeaa arvoa, on hän siveellisesti
vastuussa vahingosta. Minä olen tehnyt nämät selvät muistutukset
paremmin valaistakseni vapauden aatetta yleensä, enkä sentähden
että niitä ensinkään kaivataan erittäin tähän kysymykseen, jota
päinvastoin tavallisesti keskustellaan, niinkuin olisi lasten etu
kaikki ja täysi-ikäisten ei mikään.

Minä olen jo huomauttanut, että tunnustetun yleisen periaatteen
puutteessa vapautta usein suodaan, missä sen pitäisi olla kielletty,
sekä kielletään, missä sen pitäisi olla suotu, ja yksi niitä
seikkoja, joissa nykyisessä Europassa vapaudentunto on vahvin,
on seikka, jossa se minun mielestäni on aivan väärällä paikalla.
Ihmisellä pitää olla vapaus tehdä niinkuin tahtoo omissa asioissaan.
Mutta hänellä ei pitäisi olla vapautta tehdä niinkuin tahtoo
toimiessaan toisen puolesta sillä syyllä muka, että toisen asiat
ovat hänen omiansa. Samalla kuin valtio kunnioittaa itsekunkin
vapautta siinä, mikä erittäin liikuttaa häntä itseänsä, on sen
velvollisuus pitää tarkasti silmällä, kuinka yksityinen käyttää
valtaa, joka hänelle on suotu muiden yli. Tämä velvollisuus on
enimmäkseen kerrassaan laiminlyöty perheellisiin väleihin nähden,
jotka, suoranaisesti vaikuttaen ihmisonneen, ovat tärkeämmät kuin
kaikki muut yhteensä. Miehen melkein despotillisesta vallasta
vaimon yli ei tarvitse lavealta puhua tässä, koska ei mikään ole
enemmän tarpeen pahan perinpohjaista poistamista varten, kuin se
että aviovaimot pääsevät samoihin oikeuksiin ja saavat samoin
lain suojan, kuin kaikki muutkin ihmiset, ja koska tässä asiassa
vakauneen epäoikeuden puolustajat eivät nojaudu vapauteen, vaan
peittelemättä taistelevat holhontavallan puolesta. Mutta erittäinkin
lapsiin nähden ovat väärin sovitetut käsitykset vapaudesta
todellisena esteenä valtion täyttämiselle velvollisuuksiansa. Tulee
melkein ajattelemaan, että jonkun lapsia pidetään sanan mukaan
eikä kuvaannollisesti osana häntä itseänsä, niin närkäs on yleinen
mielipide vähimmästäkin lain sekaumisesta hänen ehdottomaan ja
yksinomaiseen valtaansa niiden yli, närkkäämpi kuin melkein mistään
sekaumisesta hänen omaan toimintavapauteensa: niin paljoa vähemmän
ihmiset yleensä panevat arvoa vapauteen, kuin valtaan. Ajatteleppas
esim. kasvatuksen laitaa. Eikö se ole jotenkin itsestään selvä asia,
että valtion pitäisi pakolla vaatia jokaista sen kansalaiseksi
syntynyttä kasvatettavaksi jonkun verran? Mutta kuka ei säikähdä
tunnustaa ja puolustaa tätä totuutta! Tuskin kukaan tosin kieltänee
olevan vanhempain pyhimpiä velvollisuuksia (tahi nykyisen lain ja
tavan mukaan isän), että he synnytettyään maailmaan ihmisolennon
antavat tälle olennolle kasvatuksen, joka tekee hänet; mahdolliseksi
täyttämään tehtävänsä elämässä muita ja itseänsä kohtaan. Mutta
vaikkakin yksimielisesti tunnustetaan tämä isän velvollisuudeksi,
tuskin kukaan tässä sietää kuulla velvottamisesta hänet täyttämään
sitä. Sen sijaan että hänet vaadittaisiin näkemään jotain vaivaa
tahi tekemään jokin uhraus taataksensa lapsellensa kasvatusta, on
jätetty hänen valittavaksensa vastaanottaa sitä tahi ottamatta olla,
kuin sitä ilmaiseksi huolehditaan! Sitä ei vielä käsitetä, että
saattaminen lapsen maailmaan ilman mitään toiveita kykenemisestä
ei ainoastaan laittamaan ruokaa sen ruumiille, mutta myös opetusta
ja kasvatusta sen mielelle on siveellinen rikos sekä kovaonnista
jälkeläistä että yhteiskuntaa vastaan, ja että, jollei isä täytä tätä
velvollisuuttansa, valtion tulisi pitää vaari sen täyttämisestä niin
paljon kuin mahdollista isän kustannuksella.

Kuin vaan myönnettäisiin oikeutetuksi vaatimus pakollista yleistä
kasvatusta, niin loppuisivat vaikeudet sen suhteen, mitä valtion
pitäisi opettaa ja kuinka sen pitäisi opettaa, jotka nyt kääntävät
koko asian paljaaksi lahkojen ja puolueitten taistelutantereksi
kuluttaen kiistelyyn kasvatuksesta ajan ja vaivan, jotka pitäisi
käyttää itse kasvatukseen. Jos hallitus ratkaisevasti päättäisi
vaatia joka lapselle hyvän kasvatuksen, säästäisi se itseltään
vaivan hankkia sitä. Se saattaisi jättää vanhempain huoleksi saada
lapsillensa kasvatus, missä ja kuinka he tahtovat, ja tyytyä
auttamaan koulumaksuissa köyhänpuolisten lapsia sekä suorittamaan
kaikki koulukulut niistä, joiden puolesta ei ole ketään maksajaa. Ne
vastaväitteet, jotka syyllä on tehty valtiokasvatusta vastaan, eivät
pysty siihen, että valtio pakottaa kasvatukseen, vaan siihen, että
valtio ottaa ohjatakseen tätä kasvatusta, joka on aivan kerrassaan
eri asia. Kansan koko kasvatuksen tahi suurimman osan joutumista
valtion huostaan vastustan minä yhtä paljon kuin kukaan. Kaikki se,
mitä on sanottu luonteen individualisuuden tärkeydestä, ihmisten
mielipiteiden ja käytöstavan eriäväisyydestä, käsittää yhtä tärkeäksi
kasvatuksen eriäväisyyttä. Yleinen valtiokasvatus on ainoastaan
keksimä, jolla tahdotaan valaa kaikki ihmiset aivan toistensa
kaltaisiksi, ja kuin valin, johon se ne heittää, on hallituksen
päävallan mielen mukainen, olkoon se sitten monarkki, papisto,
aristokratia tahi silloisen sukupolven enemmistö, niin samassa
määrässä kuin kasvatus vaikuttaa ja menestyy, samassa määrässä
vahvistaa se despotismia hengen yli, joka luonnollisesti pyrkii
ottamaan ruumistakin valtaansa. Valtion järjestämän ja tarkastaman
kasvatuksen pitäisi olla, jos sitä ollenkaan on, ainoastaan yhtenä
monien kilpailevain yritysten joukossa, jota kannatetaan esimerkin
ja kiihotuksen vuoksi, pitääkseen muita jonkunlaisen etevyyden
kannalla. Toista on tietysti, kuin yhteiskunta yleensä todella
on niin takapajulla, ettei se voi eikä tahdo hankkia itsellensä
oikeita kasvatuslaitoksia, jollei hallitus ottaisi sitä tehdäkseen:
silloin tosin valitkoon hallitus pienemmän kahdesta suuresta
pahasta ja ottakoon huolekseen koulut ja yliopistot, samoinkuin se
ottaa osakeyhtiöiden perustamisen, jollei maassa ole yksityistä
yrittäväisyyttä suuriin teollisiin hankkeisiin ryhtymään.

Mutta yleensä, jos maassa kerran on riittävästi sopivia ihmisiä
hoitamaan kasvatusta valtion johdossa, niin ne samat ihmiset
kykenisivät ja taipuisivat antamaan yhtä hyvää kasvatusta omin
päinsä, kuin heille olisi palkka taattuna lain kautta, joka panisi
kasvatuksen pakolliseksi ja vakuuttaisi valtionavun niille, jotka
eivät kykene suorittamaan maksojansa.

Keinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen
tutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin.
Ikä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän
lukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään
riittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon,
joka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava
hänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa
tutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen
hankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä
yleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä
ylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja,
joista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat
vaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten
kautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon
vaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita,
niinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä)
korkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja
positivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja
muissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen
totuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että,
sitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne
ja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan
nouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin
nähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi
eriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä,
että he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia.
Ei mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän
vanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin
opetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa
johtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät;
mutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että
kullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota
ansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on
parempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että
Kantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei
kumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle
ateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä
vaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä
tiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan
vapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle,
jos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa,
vieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi;
ja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita
julkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi
antaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen
kestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään
etuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide
niiden sisällykselle antaisi.

Kasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät
vanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja
laillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat
syyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa.
Itsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia
tekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen -- antaminen elon,
josta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus -- on, jollei sillä
olennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet
suotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä
tahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia,
hyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten
kilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä
ansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton,
joll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää
perhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot
sellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti
riippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää
vapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio
estämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi
moitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava,
vaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta
tavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat
todellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat
ainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin
esteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta
lähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä
sekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu
jollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista
kunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen
puutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on
välttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta
menetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.

Minä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen
sekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä
yhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu
siihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät
nojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta
individien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö
hallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden
hyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi
vapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.

Vastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole
vapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.

Ensimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten
kautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan
ole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka
ja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua
siitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten
ennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon.
Mutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden
tutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.

Toinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme
kanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin
erityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet,
on kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin
kuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat,
vahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja
likemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat
tekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden
puolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten,
kansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja
armelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta.
Nämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen
ainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri
tilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta:
ne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä
puolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä
kansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden
ahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan
yhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten
vaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka
yhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta
ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin
näyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa
se ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista
puhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja
suuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka
vapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi
kaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen
individualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen
toimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja
vapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia
kokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio
tekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä
toimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle
mahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden
kokeita kuin omiansa.

Kolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara,
että sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden
lisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa
toiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja
kunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen
puolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet,
rautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot
ja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen
eri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset
kaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos
hallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri
yrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä
virkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen
järjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi
muuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota
voimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu
-- jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet
ja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että
kaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon
kautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat
ihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu
tämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen
vastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion
virkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja
vaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina
on tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m.
palveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta
olisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen
vaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä
tuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili.
Jos todella kaikki maan korkeat kyvyt _voitaisiin_ vetää valtion
palvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi
hyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen
toimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria
ja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa
olisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi
kulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista,
olisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu
yhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja
määräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät
tavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon
pääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon
ainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan
ulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa
kykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön
menettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset
tahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus
nostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi
uudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan,
joka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton
virkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä
vankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän
tahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima
_(veto)_ paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa,
joissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen,
yleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta,
tahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta
ei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä,
luonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin
sille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden
rajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen,
jonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella
tahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä
virkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta
on muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.

Kerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on
itse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa
kansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin
aliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä
kykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan
toimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa
ovat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät
ilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee
tekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista
puuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja
päättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan
ollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna
koskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta
sentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja
valtia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista
kansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly.
Mutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi
tapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona
sellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky
järjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi
muita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin
virkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä
varten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä
täydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun
otettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja
kurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini
on yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin
talonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka
ritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä
yhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.

Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn
imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin
itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle.
Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen
järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi
suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta
on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen
tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta,
syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka
on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa
sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin
suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan
kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena
ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen
vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta
riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille
tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun
tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan
ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan
suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos
emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta
ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät
ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa.
Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle
niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat
päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman
kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla
esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen
kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka
voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa
yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä
hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista,
joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä
mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni
se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on
silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava
kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin
sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta
suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin
suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi,
kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain
virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei
olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat;
mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa
piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen
hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne
moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen
toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla
muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä
perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää
kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva
yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin.
Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna
paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista
saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen
vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni
rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän
noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei
yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman
arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten
rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja
asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus
valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein
pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin
pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he
erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen
mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se
keskustarkastus, jota _Poor Law Board_ (vaivaishoidonylihallitus)
on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa.
Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua
ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon
hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei
ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään
paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon
tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin
paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja
ruumiillisen tilan. _Poor Law Board'in_ valta viralliseen pakotukseen
ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen
vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu
ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan
puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto
opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi
yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla
liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa
ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa
siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain
liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän
puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa
julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään
tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä.
Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka
sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi _heidän_ henkisen
kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa
hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta
jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa
kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin
tarkotuksiin -- tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään
tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on
kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman
puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi
helpommin.



Viiteselitykset:


[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen
valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l.
"Akbarin aika". Suom. muist.

[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin
loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen
vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen
keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan
ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun
vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen
ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa.
Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät
oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei
ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia
tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä
oppia: tyranninmurhan laillisuutta.

Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi
olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin
oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä
tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta
tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä
vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen
siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen
tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli,
asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä,
eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja
viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se
(oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden
minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva
rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä,
tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen
välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu
hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa
olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.

[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom.
muist.

[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa
joulukuussa hallitus hänet vapautti.

[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk.
1857.

[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p.
elok. 1857.

[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen
kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain
puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja
ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta
evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen
hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion
varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua
opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään
valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille
tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin
kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa
lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa
(100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he
kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja
ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista... Suvaitsevaisuus oli
tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa
antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se
tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta
_kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella_.
Se tarkotti kaikkien _kristittyjen_ lahkojen ja joukkioiden
suvaitsemista, _jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan_." Minä tahdon
erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu
soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa
liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että
kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät
suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen
puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino
on mennyt ei koskaan palatakseen?

[8] _Wilhelm von Humboldt_, Ideen zu einem Versuch die Grenzen
der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion
vaikutusalan rajoja).

[9] _Sterling,_ Essays.

[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia
voimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan
laillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa,
ja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa
voidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen
oikeudenkäyntikustannukset -- jotka tuomitaan juuri siitä
omaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä
elämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka
alhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan
jokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi
mielettömyyteen -- ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat
vähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin
todistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan
ihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää
englantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan.
Nämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja
mielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta
arvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin
ihmisen oikeutta toimia -- yhdentekevissä asioissa -- niinkuin
hänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit
ja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa
sellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin
ateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa
heitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa
näinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän
siitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin
ihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia,
sen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet
ansaitun palkkansa.

[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä
seikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten
tulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien
edestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat
suvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa.
Kuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain
herruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että
luopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi
luonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa.
Vaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen
kieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja
tapa on itämailla uskonto.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vapaudesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.