Title: Vorna
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vorna" ***


VORNA

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]



WSOY, Porvoo, 1916.



I.


Sopusuhtaisena ja kauniisti sinertävänä patsaana kohosi nuotion savu
kuulaaseen ja aivan tyyneen aamuilmaan. Syyskesän hämärä ja kostea yö
oli muuttunut kirkkaaksi ja kauniiksi aamuksi, antaen vain kaikkialla
kimaltelevien kastepisarain todistaa äskeisestä kosteutensa
runsaudesta. Nuotion päällimäinen tukki oli paksuudestaan huolimatta
palanut melkein ontoksi ja oli parhaillaan kokoon riutumassa,
osoittaen sen vierellä lepäävien miesten viettäneen pitkän ja
levollisen yön. Vieläkin he nukkuivat raskaasti ja huolettomasti,
raukeina rakovalkean tasaisessa hauteessa.

Toinen heistä -- heitä oli nimittäin vain kaksi -- oli pienenläntä,
vanhemmanpuoleinen mies, jonka parrassa ja nahkalakin alta näkyvässä
tukassa oli runsaasti harmaita haivenia. Mutta iho oli terveen
tuntuista, vasken väristä, kuin ainakin sen, joka elää alituisesti
ulkoilmassa, ja voimakasjänteisestä kaulasta saattoi päättää, että
hän oli vielä parhaissa voimissaan ja pienuudestaan huolimatta sangen
arvossa pidettävä vastustaja. Hänen pukunsa oli omituinen sekoitus
muinaista suomalaisten pukua sekä nahkaa, ja saattoi nähdä, että
hän oli ollut pakotettu itse sitä paikkaamaan niillä apuneuvoilla,
jotka saatavissa olivat. Mutta sitä katsellessa kiintyi silmä
kuitenkin hetimmiten hänen vyötäisillään olevaan vyöhönsä, josta
hänellä riippui suuri tuohituppinen puukko, tulukset, useita isoja
hampaita, kaikellaisia helyjä sekä koristeita, joiden laadusta ja
tarkoituksesta ei ensi hetkessä voinut päästä selville. Kun katsoi
siinä nukkuvaa ukkoa ja koetti saada lian ja ahavan läpi selkoa hänen
kasvonpiirteistään, rupesi äkkiä tuntumaan, että tuo äijä tuossa oli
enemmän kuin mitä vaatimaton ulkoasu saattoi antaa aihetta luulla.

Hänen toisella puolella nukkuva toverinsa oli nuori, pitkä ja
harteikas mies, jonka kasvot herättivät heti huomiota jaloilla
piirteillään. Ruokkoamattomasta tukasta, joka vaaleana ja tiheänä
pursusi esiin hänen kairalakkinsa alta, ja kasvojen likaisuudesta
huolimatta näki hänet heti kauniiksi ja miehekkääksi mieheksi, jonka
vartalo pitkälläänkin todisti notkeutta ja voimaa. Hänelläkin oli
vyössään pitkä puukkonsa, mutta ei kaikkia niitä muita koristeita,
jotka toisella näyttivät olevan niin tärkeinä varusteina.

Petäjän oksassa nuotion vierellä riippui kaksi konttia sekä jousta
ja nuolipussia; kaksi keihästä oli puuta vasten pystössä. Toisen
keihään kärkeen oli pistetty mehevä punainen lihapalanen, ikäänkuin
valmiiksi käristettäväksi. Vieressä männyn juurella olevat lihavarat
sekä poronkarvatukot siellä täällä todistivat, että miehet olivat
edellisenä päivänä hankkineet itselleen peuran lihaa muonaksi
pitemmäksi ajaksi. Tyytyväisenä ja täysivatsaisena nukkui siinä
niiden vierellä punainen pystykorva, väliin unissaan murahdellen.
Kun vielä mainitaan pari kirvestä sekä joukko ruokatalouden alaan
kuuluvia vehkeitä, on päästy selville pää-asiallisimmasta kalustosta
tällä leiripaikalla, jonka sekasortoinen asu siellä täällä osoitti,
että se luultavasti oli vasta edellisenä päivänä siksi valittu.

Täydellisessä turvallisuuden tunnossa olivat miehet nähtävästi
levolle panneet ja yönsä viettäneet; varmaan se olisi kuitenkin
hiukan häiriytynyt, jos he olisivat tienneet, että tuolta tuulen
alta, rinteeltä heidän yläpuolellaan, kurkisteli paikalle varovasti
ja aivan risunkaan risahtamatta mies, jonka kasvojen ilmeestä heti
näki, että hän oli makaajille outo. Kummissaan ja säikähtyneenä,
varovasti näreen takaa kurkottaen, hän sieltä katseli, aivan kuin ei
olisi tahtonut saada kylläkseen heidän näöstään. Vihdoin huomattuaan
lihaläjän äärellä nukkuvan koiran, joka ruoan paljoudesta velttona
ja isäntäinsä rauhallisuuden sokaisemana ei viitsinyt pysytellä
valveillansa, painui hän uudelleen nopeasti metsän peittoon
lähtien kiireesti kulkemaan pois. Hänen puvustaan ja lyhyehköstä
vartalostaan saattoi huomata hänet lappalaiseksi, vaikkakin lajiaan
sopusuhtaisesti kehittyneeksi, suorasaariseksi ja kaunismuotoiseksi.
Hänen pehmeät jalkineensa painuivat äänettömästi sammaleen, kun
hän nopeasti katosi äärellä alkavan korven kuusikkoon, ja hänen
kasvoillaan vilahtelivat vaihtelevat ilmeet.

Oliko nyt salainen aavistus sanonut molemmille erämiehille, että outo
katse oli ollut lähellä, koska he ja pystykorva kapsahtivat äkkiä
kaikin hereille? Vanhemman silmissä vilahti tuollainen äkillisellä
silmäyksellä kaikki käsittävä epäluuloinen katse ja käsi tapaili
sivulta keihästä ja kirvestä, kunnes samalla heräävä muisto ja taju
sanoi, ettei ollut mitään vaaraa. Silloin lennähti makea hymy hänen
hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän käännähti naurahtaen vielä unen
torkuksissa kamppailevaan nuorempaansa.

-- Luulinpa totisesti, että pakanat ovat minun niskassani, sanoi hän.
Olemme mekin miehiä, kun huoleti nukumme, vaikka saatamme olla ihan
karhun pesässä. Nouse, Seppä, ja karistele nuoremmaksesi tuota petran
palleata.

Ja näin sanottuaan kohosi puhuja pystöön osoittautuen harteikkaaksi,
mutta silti keveän ja käppelän näköiseksi vanhahkonpuoleiseksi
mieheksi, jonka sinisissä silmissä hymy ja hyväntahtoisuus tuntui
olevan kuin kotonaan. Mutta hänen toverinsa kapsahti pystöön
melkein käden avustamatta, notkeasti kuin jousi, ja vastasi mennen
lihapalaa hakemaan ja venytellen voimakasta ruumistaan ja lihaksisia
käsivarsiaan:

-- Sekö täytinen meitä täällä ahdistaisi. Ja sanotaanhan, että
sinulla, Lippo, on omat suojelijasi. Ne tietenkin panit illalla
puolestamme valvomaan?

-- Nepä, nepä tietenkin.

Lipoksi puhuteltu kohensi hymähtäen tulta parempaan liekkiin. Sitten
hän sanoi toveriinsa katsahtaen:

-- Tuo eilinen poro ei tainnut ollakaan villipeura, vaikka siksi
luulit. Lappalaisen karjaa se oli, koska päästi siksikin lähelle,
että nuolella sait haavoitetuksi. Vaikka lie ollut ihan mielikkiporo.
Niillä on vielä näillä mailla laitumensa ja eteläisimmät
valta-alueensa, joilla vain silloin tällöin verottajat käyvät. Miten
ottanevat vastaan meidät, kun huomaavat, millä asioilla liikumme?

-- Mitä heidän vastaanotoistaan, murahti nuorempi halveksivasti.
Kun tulemme, niin tulemme, kun otamme, niin otamme, ja ei siihen
heinäkengällä sanomista.

-- Niin me sanomme aina, me, jotka etelästä tungemme tänne heidän
asuinmailleen, sanomme väkevämmän oikeudella. Mutta mitä sanoo siihen
heikko lappalainen, jota verottaa suomalainen, verottaa karjalainen
ja venäläinen, ja joka pakenee kaikkien heidän edellään? Vääryyttä
hän valittaa tehtävän, veristä vääryyttä. Näetsen minä, joka olen
paljon heidän kanssaan elänyt ja heidän kodissaan asunut, olen
oppinut huomaamaan, että laiha poikakin kärsii vääryydestä.

Ennenkuin nuorempi kerkesi muuttaa kiivaat olkapäidensä kohaukset
uudeksi lappalaisten oikeutta halveksivaksi lausunnoksi, jatkoi Lippo
metsään vilasten puhettansa matalalla äänellä:

-- Älä ole tietääksesikään, vaan jatka työtäsi niinkuin ei olisi
mitään tapahtunut. Tuolla on nyt lappalaisia tulossa aika parvi
meidän leirillemme. Tulevat hiljaa kuin yllättääkseen, mutta ei ole
pelkäämistä; minä kyllä pidän tässä keihästä varalla.

Äkäisellä haukunnalla ryntäsi koira tulijoita vastaan, jotka
saapuivat hitaasti ja epäröiden yhä lähemmäksi nuotiota. Etupäässä
tuli vanha ja ryppynaamainen mies, jonka puvusta saattoi päättää
joksikin johtavammaksi henkilöksi. Hänen takanaan tuli tuo äskeinen
nuori mies, posket vieläkin palaen sanansaatannan innosta ja
nopeudesta. Kaikki olivat vaiti, mutta uteliaan ja kummastuneen
näköisiä. Kun vanha lappalainen pääsi lähemmäksi, levisi keventyvä
ilme hänen kasvoilleen ja hän tervehti murteellisella suomen kielellä:

-- Terve sinulle, Lippo Suomalainen. Taasen läksit erämaillemme
saalistamaan. Kuka lienee sinulla toverina?

Huomasi selvästi, että kaikki jäivät aivan hämmästyneenä katsomaan
Seppää, joka muka vasta lappalaisen tervehdyksestä tulijat huomaten
oikaisi komeata vartaloaan. Se näytti aivan kuin kasvavan täyteen
pituuteen päästessään, niin että vanha lappalainen näytti kuin
lahokannolta komean petäjän juurella. Mutta Lippo kiiruhti vastaamaan:

-- Terve itsellesi, vanha Staalo. Entisille retkilleni läksin taas,
mitenkäs muuten. Toverini tässä, nuori mies, Seppä on nimeltään.

Lippo pysähtyi, katsahti poronlihoihin ja jatkoi:

-- Sattui peura eilen tiellemme tähän tullessa. Nälkäisiä olimme ja
siihen kolkkasimme. Sinunkohan oli?

-- Paljo Staalolla peuroja, on vieraankin vara, sanoi lappalaisukko
vastaukseksi lihoihin vilkaisemattakaan. Paljo vei rutto,
paljo vainolainen, enempi vielä jäi. Luulin vainolaisiksi, kun
Aslak-renkini teistä äsken minulle sanan saattoi, mutta nyt huomaan,
että ystäviä, vanhoja tuttavia olittekin... toverisikin tässä, kun on
kerran Lippo Suomalaisen seurassa. Olkaa tervetulleet vanhan Staalon
kesäleirille saarelle salmen keskellä, kahden selän välillä. Kun
tulette rannalle, niin huutakaa, haemme teidät veneellä yli.

Ja enempää puhumatta nyökäytti hän heille hiukan jäähyväisiksi
sekä läksi hiljaa niinkuin oli tullutkin. Vaiti ollen ja väärillä
säärillään omituisesti vivuten ja heitellen itseään eteenpäin
seurasivat häntä muut, väliin uteliaasti vilkaisten taakseen; Aslak
kulki allapäin ja synkän näköisenä, kuin olisi selittämätön pelko
häntä vaivannut. Äkkiä pysähdytti hän Staalon:

-- Miksi et totellut neuvoani ja surmannut tulijoita?

Mutta ukko ei vastannut, vaan heilautti avuttomasti kättään lähtien
uudelleen käymään.

Niin kauan kuin lappalaisia näkyi, tuijotti Seppä sanaa sanomatta
heidän jälkeensä. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niillä äskeisen
keskustelun aikana ollut pilkallinen ja halveksiva ilme, ja sijaan
oli tullut vakava ja miettivä sävy, joka aivan erikoisesti kaunisti
hänen kasvojansa. Kun vihdoin lappalaiset olivat metsän suojaan
kadonneet, kääntyi hän toveriinsa ikäänkuin selittäen:

-- Näetsen, emmehän me mitään lappalaisilta ole aikoneet ottaakaan.
Mehän otamme vain, minkä Mielikki suo, emmekä kellekään vääryyttä
tee. Näetsen, minä en ole ennen lappalaisia oikeastaan nähnytkään, en
ole tiennyt heitä tällaisiksi rauhan miehiksi.

-- Ka se, ka se, rauhoitteli Lippo hyväksyvästi. Kyllä heitä nyt
tulet näkemään, koska näkyy itse vanha Staalo näillä mailla vielä
viipyvän. Kunhan pääsemme selville omista suunnitelmistamme ja
leiripaikoistamme, niin menemme häntä tervehtimään. Minä olen
hänen vanhoja tuttujaan, jopa niinkin, ettei ikinä siellä Lippo
Suomalaiselta vieraanvara lopu, missä vanha Staalo on lyönyt pystöön
kotapuunsa.

Ja hän unehtui ikäänkuin kesken puheensa mietteisiinsä. Mutta Seppä
oli saanut paistoksensa valmiiksi ja valeli höyryävää lihapalaa
parhaillaan suolavedellä, jota hänellä oli pienessä tuohilipissä
valmiina. Makean näköisenä valui mehu mureasta lihasta, jota
nälkäiset erämiehet pian ryhtyivät hyvällä maulla nautitsemaan.
Tuuli oli herännyt ja puhalteli raikkaasti kauniin kirjavassa
syysmetsässä, karehtien puitten välistä vilkkuvalla järven selällä ja
tuoden mukanaan kosteata metsän tuoksua. Tuonne ylemmäksi harvalle
jäkäläkankaalle ilmestyi harmaja porolauma, joka pian kiiruhti kuin
keinuva aalto pois vieraitten näkyviltä.



II.


Kulumassa oli 1500-luvun vaiherikas loppupuolisko.

Lippo ja Seppä olivat erämiehiä etelästä, jotka olivat lähteneet
ikäänkuin etujoukkoina ja vakoilijoina tarkastelemaan niitä
pohjoisia seutuja, jotka olivat Oulujoen ja Iijoen latvavesien
varrella. Paitsi pyyntiä oli heillä tarkoituksena ottaa selvää,
mitä elämisen mahdollisuuksia täällä olisi, jos rintamailta muuten
tuntuisi väljemmille asuma-aloille haluttavan. Siksi oli tarkoitus
pysähtyä tänne yli talven ja kokea sen vaivat, tutkia seutuja ja
pyyntipaikkoja sekä kaikin puolin ottaa selvää, minne oli asetuttava,
jos tänne tultiin. Vanha kuuluisa tietomies ja eränkävijä, laajalti
tunnettu Lippo Suomalaisen nimellä, oli mielellään yritykseen
antautunut, koska hän oli ennenkin omilla Lapin matkoillaan ja
menneillä seikkailuretkillään näilläkin syrjäisillä seuduilla
pistäytynyt. Kun hänelle nyt lisäksi tarjoutui toveriksi nuori
Seppä, mies voimakas ja vapaa lähtemään kuin taivaan lintu, oli hän
uudelleen heräävällä innostuksella sonnustautunut matkaan tuonne
erämaille, jotka alati kultaisina hänen mielessään kangastelivat.

Matkansa he olivat alottaneet vasta sydänkesän jälkeen, jolloin
kevättulvat olivat pohjoisista joista tyystin laskeutuneet ja
kulku siellä käynyt helpommaksi. Kevätpyynnistä he eivät olleet
nyt muutenkaan suuresti välittäneet, sillä heidän teki mielensä
nähdä, missä olivat luonnon heinämaat ruohoisimmat ja missä yleensä
kaskimaat ja luontaiset karjalaitumet parhaat. Kalavedet he olivat
huomanneet kaikkialla hyviksi ja maat karuudesta huolimatta
mieluisiksi. Asutuksesta he eivät olleet nähneet sanottavasti
mitään jälkeä, sillä kuljeskelevia lappalaisia he eivät asutukseksi
katsoneet. Näitäkin oli heidän tielleen sattunut vasta nyt, kun
he olivat jo tulleet melko pohjoiseen, sinne, jossa lappalaisia
vielä näihin aikoihin ikäänkuin omilla maillaan kuljeskeli. Näille
seuduille aikoivat he nyt asettua talvileirilleen, käyttäen alkavaa
syyspyynnin aikaa riittävän muonan varaamiseen.

Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että
lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin
jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita
hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto,
jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo
mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla.
Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä
kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin
tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka
näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.

       *       *       *       *       *

Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään
lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun
selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle,
joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt
pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan
he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä
saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun
tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä
laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella
olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa
savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla
oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä
ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen
nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat
kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi
näkyviin.

Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta
näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä
osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset
antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut
jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni
ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö,
hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi
pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan
rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia
kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan
rikkaan miehen kodasta.

Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti
pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli
isänsä kodalle -- hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain
päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.

Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen
ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita
kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas
ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään
naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä
ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia
erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän
sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili
häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin
suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.

-- Entä äitisi, Laila, elääkö vielä?

-- Aikaa sitten jo kuoli...

Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi
katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä
ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat
vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä,
kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan
tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui
hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä
näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen
korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.

-- Tautiko vei...?

-- Sydän pakahtui, kun ainoan poikansa tappoivat...

-- Tappoivat? Ketkä?

-- No nahkain hakijat...

-- Ka se, lapsi, no, älähän nyt... Nähdessään tytön surun kiiruhti
Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän
katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa
vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää
peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi,
väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen.
Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi,
ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas
laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa
pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan
mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä
kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki
oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei
tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla
vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan
lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.

       *       *       *       *       *

Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa
padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto.
Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan
takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan
kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen
valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta
varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon.
Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka
tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä
saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven
hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.

Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut.
Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain
puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa
tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin
vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin
olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä
aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä,
että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän
oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen
jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi
hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan
luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt
tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä
kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden
aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä
saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen
valtaan.

Hehän olivatkin kuuluja velhoja.

Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa
katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen
takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja
tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita,
joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä
tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä
ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas... vaikka olisi ruumiilta
ryöstetty?

Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään
alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana
itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin
opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin
lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin
olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla
saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli
nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli
ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta
tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän
väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?

-- Mutta miksi saarella asut? Lippo se näin kuului tiedustelevan.

Vanha lappalainen oli ensin ikäänkuin hiukan hämillään, mutta vastasi
sitten huolestuneena:

-- Turvallisempaa on. Kun aamulla näin sinut nuotiolla, niin tuntui
kuin olisi hyvä haltia sinut juuri tänne turvakseni ohjannut. Olen
varma, että asetut puolelleni, jos väkivaltaa uhataan. Niinkuin
kerran ennenkin teit.

Uteliaana kiintyi nyt Seppä seuraamaan lappalaisen selitystä. Aslak,
jolle asia näytti olevan tunnettu, tuijotti synkkänä eteensä. Ulkoa
kuului koiräin meteliä ja lappalaisten huutoja. Lailaa ei vieläkään
näkynyt.

Hänestä olikin kysymys. Seppä kuuli nyt, ettei tyttö ollut
herättänyt vain hänen huomiotansa, vaan oli kuulu laajalti, vieläpä
vierastenkin keskuudessa. Niinpä oli viime talvena karjalainen
lapinkävijäjoukko Staalonkin luo pysähtynyt ja vaatinut veroja,
koska olivat muka nämä maat nyt novgorodilaisten omia. Hädissään
oli hän koonnut kaikki, mikä oli vaatijoille silloin kelvannut,
mutta silti eivät olleet hurjat sissit olleet tyytyväisiä. Heidän
johtajansa, nuori ja suuri mies, komea kuin mikä, mutta kovin
hurjaluontoinen, oli sattunut huomaamaan Lailan ja vetänyt hänet
esiin katsottavakseen. Oli ruvennut siinä tyttöä hyväilemään,
jolloin Lailan veli kiiruhti hätään. Pilkaten oli silloin joku häntä
sotakirveellään huitaissut, niin että siihen poika kuoli. Äitinsä
pakahtui kauhusta paikalle. Lippo kuunteli päätään nyökytellen; Seppä
tunsi, kuinka suuttumus ja raivo paisutti hänen rintaansa. Mistä
se johtui, sitä hän ei itselleen myöntänyt, sillä hän oli ennenkin
vihastumatta kuullut heimolaistensa, jopa omain kyläläistensäkin
lappalaistytöille tekemästä väkivallasta. Nyt se tuntui hänestä aivan
käsittämättömältä, teolta, joka oli kuolemalla rangaistava.

Hurjain verottajain kiivas luonto olisi leimahtanut ilmiliekkiin,
ellei itse johtaja olisi samalla heitä ja itseään hillinnyt. Katsoen
pitkään valittavaan ja rukoilevaan tyttöön, hänen kuolleeseen
veljeensä ja äitiinsä, heitti hän Lailan luotansa ja komensi miehensä
lähtemään. Mutta ennen poistumistaan sanoi hän Staalolle:

-- Anna tyttösi minulle.

-- Säästä häntä, älä vaadi leikkikaluksesi. Poikani ja vaimoni
tapoit, anna edes viimeisen lapsen jäädä.

-- Hyvä hänellä on luonani, pidän siivosti.

-- Hetken pidät, sitten jo muille joutaa. Armahda vanhaa miestä.

Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta
uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta.
Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa
toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta
monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli
hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi,
ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin
äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin
tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.

Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi
huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen
muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi
hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:

-- Missä Laila?

Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt
pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät
voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä
ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan
naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin
palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään.
Mutta Lippo sanoi:

-- Ka se, mitä tuota turhia. Mikä se on se karjalainen?

-- Vorna.

-- Jotta ihanko uhkaa Lailan ryöstämällä sinulta viedä?

-- Ka...

-- Siitä ei tule mitään. Vai mitä sanoo Seppä?

-- Eihän toki...



III.


Tuo käynti lappalaisten asunnolla oli vaikuttanut Seppään tavattoman
väkevästi. Tekipä hän mitä hyvänsä, näki hän aina silmissään tuon
kauhunäyn Lailan veljen ja äidin surmasta sekä tyttöä itseään
uhkaavasta kohtalosta. Silloin aina veri rupesi kiivaammin hänen
suonissaan virtaamaan ja tietämättään alkoi hän käydä, soutaa, tai
tehdä mitä muuta sattui silloin tekeillä olemaan, niin tuimasti, että
Lippo sai usein aihetta sitä kummastella. Ja kun kiihtymys sitten
meni ohi, ilmestyivät mielikuvitukseen tilalle Lailan miellyttävät
kasvot, kiitollisina, surumielisesti hymyilevinä, vilahtivat hetkeksi
vanha lappalainen ja Aslak, kunnes aivot jälleen rupesivat pohtimaan
Vornan mittaa ja voimia sekä vertailemaan omia niihin.

-- Äläpäs röyhistele rintaasi, nuori mies, niin ylpeästi, varoitteli
häntä silloin Lippo katsellen merkitsevästi häntä tuuheitten
kulmakarvainsa alitse.

Ja hän säpsähti ja pelkäsi, että jokohan ukon vietävä arvasi hänen
salaiset ajatuksensa, joissa mieli alati askarteli.

Muuten hänestä tuntui kuin olisi koko seutu äkkiä käynyt hänelle
ikäänkuin tuttavammaksi ja olo siellä mieluiseksi. Tutustuminen
lappalaisen perheeseen ja heidän elämäänsä, se hyväntahtoisuus ja
avomielinen turvattomuus, jolla he olivat häneen suhtautuneet, oli
kerrassaan voittanut hänet heidän ystäväksensä. Kun lappalaiset tämän
huomasivat, riensivät he kilvan osoittamaan heille suopeuttansa
kuvaten tarkoin seudut, antaen tiedot apajavesistä, parhaista
riistamaista, salaisista salojoista, joissa asui kallisnahkaisia
majavia, sekä neuvoja siitä, mitkä pyytökeinot he puolestaan olivat
näillä seuduilla parhaiksi huomanneet. Niin saivat tienraivaajamme
hyvyydellään ja inhimillisyydellään lyhyessä ajassa selville kaiken
sen, mihin heillä muuten olisi mennyt kuukausimääriä. Innolla
ryhtyivät he nyt itselleen talviasuntoa varustamaan.

He tiesivät lappalaisten kertomuksista, että vaikka näillä seuduilla
ei ollut mitään vakinaista asutusta, vihamieliset ryöstöretkikunnat
silti saattoivat tännekin sattua retkillään puoleen ja toiseen
vaeltaessaan. Siksipä Lippo, joka oli rauhan mies, valikoitsi Staalon
avulla syrjäisen luoksepääsemättömän paikan tehdäkseen tällaisten
epämiellyttävien vierailujen vaaran niin pieneksi kuin suinkin.
Ahtaaseen korpilaaksoon, kahden korkean ja louhikkoisen harjun
väliin, rakensi hän nyt talvimajansa, mikä kävikin sangen helposti
päinsä Sepän voimalla ja lappalaisten ruokavaroilla, öiden yhä
kiihtyvä kylmyys panikin parempaa suojaa toivomaan.

Sinne laaksoon, aivan tuuheaan kuusikkoon ja sakeaan näreikköön,
jonne ei tärkeättä asiatta kukaan kulkija viitsinyt tunkeutua, rupesi
Lippo rakentamaan pientä eräsaunaansa. Muutaman nurkkakiven varaan
salvoi hän suurista petäjähirsistä koirankaulalle ja lyöden lujasti
sammalia rakoihin kolmisyltäisen tupasen. Laittoi siihen ovi-aukon
toiseen pieleen maahan kiukaan, perälle halotuista hirsistä lattian
ja lopuksi ylemmäksi lauteet, joilla kelpasi kiukaan antamassa
viiltävässä lämmössä ojennella. Kun talvi satoi syvät nietoksensa
tuvan ylle ja ympärille, oli se kuin salainen lämmin luola, jossa
hauskassa kodikkuudessa eli kaksi kontiota; vain luukusta tai
reppanasta pakkasilmaan kohoava utu ilmaisi, että elämää oli
tuossa matalassa hirsimajassa. Kun he saivat asuntonsa valmiiksi,
vihkivät he sen palvelukseensa Lipon puoli-ääneen lausumilla
onnentoivotus-luvuilla ja perinpohjaisella kylpemisellä, jonka suoma
nautinto olisi ollut täydellinen, jos vain olisi ollut vastoja kesän
lehtevimmältä ajalta varattuna.

Mutta tuon tuostakin kesken rakennustyön ja pyydysten virityksen
tuli Seppä levottomaksi, tempasi jousensa ja keihäänsä sekä läksi
liikkeelle painuen korven peittoon. Silloin hän vaelsi kiivaasti
pitkin erämaita kaataen tielleen sattuvaa riistaa, tai kiiruhti
lappalaisten leirille, jossa hän saattoi tuntikausia katsella
heidän elämäänsä ja Lailaa, joka hyöri naisten joukossa iloisena
ja virkeänä. Keihääseensä nojaten hän siinä äärellä seisoskeli
vaihtaen silloin tällöin harvan sanasen Staalon tai Aslakin kanssa,
mutta kuitenkin enimmäkseen mietteisiinsä hautautuen. Lappalaiset
häntä hiukan arkailivat, sillä hänen käytöksessään ei ollut tuota
luottamusta herättävää hilpeätä ystävällisyyttä, joka Lipon teki
heille niin mieluiseksi. Usein hän siinä itsekseen aavisteli,
millaiseksi kehittyisi tämä heidän yhteis-elämänsä, ja sattuisiko
vielä seudulle tulemaan Vorna, tuo karjalaisten kuulu johtaja, joka
oli uhannut viedä Lailan omakseen.

Ja aina pitkinä pimeinä puhteina, jolloin pyydysten valmistus ei
työtä antanut, hän askarteli aseittensa kimpussa, lujittaen keihäänsä
vartta ja jäykistäen jousensa selkää, jota ei entiselläänkään
Lippo-vanhus jaksanut vetää vireeseen. Mutta Seppä tuntui aivan kuin
yhäkin voimistuvan näistä puuhistaan, sillä kun hän pisti vyössään
riippuvan jousenvekaran koukut jänteeseen, niin yhdellä keveällä
vartalon oikaisulla oli jänne nutiluun pykälässä ja teräskaari
pelottavassa vireessä. Kauemmas kuin muut lennättikin Seppä pitkät
vasamansa, joiden teräskärjet tunkivat saaliiseensa luutkin ruhjoen.

Suurimmalla mielenkiinnolla kaikista seurasi näitä Sepän asetöitä ja
voimain näytteitä lappalaisnuorukainen Aslak. Hän saattoi ilmestyä
äkkiä heidän tupaansa tai työmaalleen, liittyä heidän seuraansa,
kun he hiihtivät pyydyksilleen, ja vaiti ollen katsella heidän
puuhiansa. Hänen villin mustista silmistään vilahteli milloin
kummastunut, milloin vihainen katse, kun hän näki Sepän suorittavan
töitä, jotka olivat hänelle mahdottomia niissä vaaditun voiman
takia. Aslak oli kyllä lappalaiseksi norja ja voimakas, näöltään
suorastaan kaunis mustine hiuksineen ja kiiltävine silmineen, ja
pienehköä joustaan sekä keveätä sauvakeihästään käytteli hän mitä
suurimmalla taitavuudella, mutta häntä ei voinut silti lähimainkaan
verrata tuohon vaaleatukkaiseen suomalaiseen urokseen, joka tavallaan
oli kuin rotunsa ruumiillinen täydellisyys. Väliin tuli saapuville
hänen mukanaan Lailakin, keveästi hiihdellen koreassa peskissään ja
neljän ilman lakissaan. Silloin syntyi heti korvessa Sepän ja hänen
välillään raikasta ja iloista kinastelua, jota Lippo ja Aslak vaiti
kuuntelivat. Kuta iloisemmaksi kävi Lailan nauru ja Sepän hitaasti
tuleva leikki, sitä miettiväisemmän näköiseksi kävi Lippo, tuon
tuostakin Aslakiin ajatuksissaan katsahtaen.

Kokeneena miehenä ymmärsi Lippo hyvin, mitä tästä kaikesta, vaikka
vielä itse asianomaisten sitä tietämättä, saattoi kehittyä. Staalo
oli hänelle kertonut, että Laila oli luvattu Aslakille, joka oli
hänelle kaikin puolin sopiva pari. Sepän saapuvilla olo saattoi
pahasti häiritä tätä tytön ja pojan onnellista ja rauhallista
suhdetta, vaikka Seppä ei antaisikaan siihen mitään suoranaista
aihetta. Ja vihdoin oli muistettava se uhka, minkä Vornan ryöstöaie
aiheutti heidän kaikkien rauhalle ja menestykselle alkaneen talven
aikana. Siinä kolmen nuoren perässä verkkaan hiihtäessään huomasi
nyt Lippo Suomalainen, että synkimmässäkin erämaassa saattoivat
ihmissydänten ristiriidat aiheuttaa mitä vaikeimpia yhteentörmäyksiä.



IV.


Eräänä syystalven hämäränä päivänä, jolloin kireä pakkanen
parhaillaan lujitteli järven jääpeitettä, askarteli Seppä jotakin
majansa edustalla. Lippo oli pistäytynyt järven toiselle puolelle
kokemaan siellä erään puron viidakkolaaksossa olevia riekon
rihmojaan, joilla hän ikäänkuin tärkeämmän pyydön ohella piti heitä
tuoreessa lihassa. Siinä kumarassa työskennellessään oli Seppä
kuulevinaan takaansa hiljaista kähnimistä ja kääntyi tuota katsomaan.
Hän säpsähti hiukan nähdessään siinä Staalon seurueen noidan hymy
huulillaan hänen työtään katsomassa.

Seppä ei voinut tuota miestä sietää. Syytä siihen hän ei itsekään
tiennyt, ellei hänen vastenmielisyytensä ollut saanut alkuaan siitä,
ettei hän voinut hänen noitatemppujaan pitää missään arvossa. Hän oli
kerran sattunut kodalle, kun siellä juuri noita oli maannut lovessa,
vaahto suusta pursuten. Mitä hän tainnostilastaan herätessään oli
ilmoittanut, sitä ei Seppä tiennyt, mutta jotakin Lailaa koskevaa
se oli ollut, koskapa Staalo oli ollut sen jälkeen yhä enemmän
mietteissään. Hän oli kuullut, että joka kerta kun noita arpoi
kannuksellaan Lailan kohtaloa, putosi rengas manalan tielle, aina
kuljettuaan vastapäivään, mikä oli erittäin huono merkki. Vaikka
tämän ei olisi pitänyt suinkaan olla noidan vikaa, inhosi Seppä
häntä kuitenkin kuin jotakin pahan ilman lintua, varsinkin vielä sen
jälkeen, kun hän oli sattunut näkemään noidan epäjumalalle uhraamassa
saaren metsikössä. Niinpä hänelle nytkin lennähti heti paha aavistus
mieleen, kun hän näki miehen.

Tämä tervehti häntä nöyrästi toivottaen onnea työlle ja kysyen
sitten, oliko Lippo tietotarkka kotona.

-- Ei ole. Miksi kysyt?

Noita oli käynyt rauhattoman näköiseksi ja kysyi uudelleen epäröiden:

-- Onhan toki kotona? Eihän toki liene nyt pyydyksillä?

-- Mitä tarkoitat?

Seppä oikaisihe ja katsoi miestä pitkään. Tämä näytti suorastaan
kutistuvan hänen kiinteän silmäyksensä edessä, mutta kiiruhti siitä
huolimatta selittämään:

-- Sallinet sanoa, että paha aavistus oli minulla äsken tuolla
kodallani. Istuin siellä yksin tuleni äärellä ja naputtelin
kannustani, kun äkkiä minulle sanottiin: mene ja katso, missä
on vanha tietotarkka. Heti arvasin, että henki tarkoitti Lippo
Suomalaista, sillä hänet tunnen vanhastaan tietotarkaksi. Kun ei
ole täällä terveenä kotona, vaan on yksin pyydyksillä, niin ehkä on
joutunut vaaraan.

-- Valehtelet mies, ärjäsi Seppä, joka äkkiä tunsi mitä suurinta
levottomuutta ja täten kiitoksen sijasta palkitsi noidan palveluksen
tuolla tavalla. Tämä kuitenkin vain hymähti nöyrästi ja sanoi:

-- Totta on. Ota sukset ja käy Lippoa katsomaan, sillä ei koskaan
tiedä, mitä voi tapahtua.

-- Hyvä kun sanot, selveni nyt Seppäkin. Hän salpasi tupansa, otti
jousen selkäänsä, kirveen vyöhönsä, lihaa laukkuunsa sekä saatuaan
sukset jalkaansa ja keihässauvansa käteensä potalsi voimakkaasti
myötämaata järvelle päin. Noitaeukko jäi syvin miettein tuijottamaan
hänen jälkeensä. Talvinen päivä hämärsi jo tuntuvasti, metsän ranta
oli hukkumaisillaan pimeään kaukaisuuteen ja pakkaslumi kirahteli
kipeästi somman tiessä Sepän voimakkaasti pitkin järven selkää
painaltaessa kohti Lipon riekko-maita.

Jäljet olivat aivan selvät ja Lipon latu jo monesta hiihdännästä
kovettunut. Tästä hän oli nytkin mennyt ja lylyään verkalleen
lykkinyt. Rannassa oli hän töyrään yli noustuaan kääntynyt
vasemmalle, painunut koivuvesakkoon, jossa hänen rihmansa olivat.
Tuossa hän oli seisauttanut sauvainsa nojaan, jotka olivat painuneet
syvälle lumeen, ja luultavasti erämiehen tavoin kuunnellut kauan ja
tarkoin, kuuluisiko mitään ääniä, hyviä tai pahoja. Mitään ei liene
kuulunut, koskapa hän on jatkanut matkaansa yhtä rauhallisesti. Niin
oli hän tullut niittypurolleen, jonka vesakkoon hän oli riekkovihinsä
laittanut. Tuossa oli hän noussut suksiltaan, nähtävästi korjannut
riekon laukkuunsa ja laittanut ansan uudelleen kuntoon, sitten taas
toiselle ansaryhmälle mennäkseen.

Seppä oli juuri kiljaisemaisillaan Lipon nimeä, kuulustaakseen,
oliko hän vielä lähistöllä, kun omituinen epäluuloinen varovaisuus
estikin häntä sitä tekemästä. Hiljaa läksi hän edelleen seuraamaan
Lipon latua, kunnes tuli suurelle riekkotarhalle, jonka ukko oli
säännöllisesti riekon aidoilla aidannut ja täyteen ansa-aukkoja
rakennellut. Ensimäisessä aukossa oli riekko ollut, koska ukko oli
siinä suksiltaan hypännyt, mutta mihin hän siitä oli kääntynyt, ei
Sepälle ollut ensi hetkessä selvää.

Lumi oli siinä tannertunut kuin monen jalan sotkennasta, mutta latuja
läksi edelleenkin vain yksi. Mutta sitä vain askeleen hiihdettyään
huomasi Seppä, että vaikka latuja olikin vain yksi, oli hiihtäjiä
silti ollut tästä alkaen useampia. Aivan ansan ääressä, tiheän näreen
juurella, oli joku kyyröttänyt ja nähtävästi siitä hyökännyt Lipon
päälle, kun tämä oli kumartunut pyydystänsä laittamaan. Hetkinen oli
siinä sitten temmelletty, kunnes Lippo-ukko oli nujerrettu ja saanut
lähteä jatkamaan riekko-retkeänsä hiukan pitemmälle kuin oli aikonut.
Kiireesti Seppä potkaisihe latua eteenpäin, nähdäkseen, minne oli
matka suunnattu.

Lipon latu oli menty loppuun saakka, mutta siitä oli lähdetty suoraan
poikkimaisiin itää kohti, joten ilman muuta oli siis selvää, ketä
nuo kävijät olivat. Mutta miksi eivät olleet Lippoa heti tappaneet,
kun tilaisuuden saivat, sitä ei Seppä voinut ymmärtää, sillä se
oli näissä asioissa ollut heimolaisten tavallisin menettelytapa
toisensa kohdatessaan. Olipa kuinka tahansa, Lippo oli pelastettava
hinnalla millä hyvänsä, koska kerran hengissä näytti olevan. Ja Seppä
tunsi, että hän kyllä pystyi siinä suhteessa tekemään kaikki, mitä
näissä oloissa tehtävänä oli, ryhtyen järjestelmällisesti parasta
menettelytapaa miettimään.

Kun ukko oli lähtenyt pyydyksilleen jo aamulla ja ensiksi juuri
näille ansoille, tiesi Seppä siitä, että hänen vihollisensa olivat jo
hyvän matkan päässä. Siksi hän nyt lähtikin äkeällä vauhdilla heidän
jälkiään myöten hiihtämään erikoisesti varomatta, sillä hän arvasi,
että ryöstäjät painaisivat nyt kiireesti ja taakseen katsomatta
eteenpäin pakottaen Lipon hiihtämään välissään samaa vauhtia niin
kauan kuin jaksoi. Siksipä Seppäkin painalsi hurjaa vauhtia hyvää
latua pitkin, mäkeä ylös, toista alas, läpi korpien ja poikki
kankaiden, mielessä synkkä viha ja päättäväisyys. Vasta kun sysipimeä
yö teki kulun ja jäljillä pysymisen vaikeaksi, haki hän ladun syrjää
jonkun matkaa hiihtäen itselleen piilopaikan kahden kallion lomasta,
suurien korpikuusien varjosta. Sinne uskalsi hän varustaa itselleen
pienen tulen ja yöpaikan siinä toisella silmällä torkahtaakseen ja
päivän sarastusta odottaakseen. Erämaan talvinen yö ympäröi häntä
katkeamattomalla ja syvällä hiljaisuudellaan. Taivas oli mennyt
pilveen, koska ei näkynyt tähtiäkään, ja ainoan valaistuksen antoi
valkoinen lumivaippa, kaikki pienetkin valon häiveet pinnastaan
heijastaen.

Kun hän heräsi torkuksistaan, alkoi päivä hiukan sarastaa. Hänen
tulensa oli sammunut ja valtava vilu puistatti häntä, mutta silti hän
ei vielä liikahtanutkaan. Lähestyvän vaaran tunto oli jo unen aikana
tehnyt hänet levottomaksi, niin että hän heti herättyään rupesi
liikahtamatta kuuntelemaan kuin lintu yöpuullaan. Aivan oikein: hänen
korvansa erotti lähestyvän suksen kahinaa ja somman kitinää. Tulija
saapui sieltä, jonne ryöstäjät olivat menneet. Kuin käärme valahti
Seppä matalana ja notkeana ladun viereen kuusen taakse virittäen
äänettömästi jousensa ja kyyristäytyen kuin kissa saalistaan
odotellessaan.

Tulija oli nuori mies, joka arasti ja varoen hiihteli tietänsä,
aina välillä seisauttaen ja kuunnellen. Kun hän oli Sepän kohdalla
ja seisattui siihenkin ikäänkuin jotakin epäillen, kohotti Seppä
jo jousensa, mutta laski sen sitten. Hänen kasvoilleen kuvastihe
ikäänkuin häpeän tunne ja hän laski aseen kädestään kokonaan
epätietoisena, mitä tehdä. Kun mies sitten taas potkaisi sivakkansa
liikkeelle, jäi hän miettien katsomaan menevän jälkeen, enää hänen
estämistään ajattelematta. Hiihtäjä jatkoi matkaansa tietämättä,
että tänä hämäränä talviaamuna oli surma hiipaissut hänen päätänsä
lähempää kuin kenties koskaan aikaisemmin.

Mutta hänen näkyvistään kadotessaan kiiruhti Seppä nuotiolleen,
hävitti tyystin sen jäljet ja jatkoi hiihtoansa omaa syrjälatuansa,
vasta kauempana yhtyen vihollisten uomaan. Tämän teki hän siksi,
että tuo äskeinen mies, jos hän huomaisi pääurasta syrjä-uran
poikkeavan, luulisi jonkun matkueen jäsenistä siten hiihtäneen. Seppä
arveli miestä nimittäin joksikin ryöstäjistä, joka oli lähetetty
katsomaan, oliko takaa-ajajia ilmestynyt heidän jäljilleen. Kun
Sepällä ei olisi ollut muuta tehtävänä kuin tappaa tuo mies, oli
teko hänestä tuntunut vastenmieliseltä, varsinkin kun viisaus olisi
vaatinut sala-ampumista. Jääköön henkiin ja menköön edelleen, oli
hän silloin ajatellut, sillä jäihän mies sitenkin hänestä ainakin
toistaiseksi kokonaan tietämättömäksi. Uudelleen potalsihe hän
tarmolla liikkeelle, välillä haukaten taskustaan jäätynyttä lihaa
aamiaisekseen.

Tuon miehen tulosta hän ymmärsi, että takaa-ajettavat eivät
olleet enää varsin kaukana, vaikka olivatkin lähteneet liikkeelle
aikaisemmin kuin hän. Mutta sen hän korvaisi sitä suuremmalla
nopeudella. Toisekseen asiaa harkitessaan olisi hän mieluummin käynyt
vihollistensa kimppuun öiseen aikaan, jolloin heitä oli helpompi
nuotiolle lähestyä. Joka tapauksessa oli hänen nyt saavutettava
ajettavansa voidakseen sitten päättää, mitä oli tehtävä, kentiespä
mahdollisesti saaden Lipolle sanan, että hänen pelastuspuuhissaan
oltiin.

Ja yhä enenevällä innolla työnteli hän menemään, niin että lumi
vinkui pyrynä hänen ympärillään.



V.


Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen
hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle
ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan
erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen,
miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti
matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja
karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia
se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään
tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille
ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä
huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän
kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta,
että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan
käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut
voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko
Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin
ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen
käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia
kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi
tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha
Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja
hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän
oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin
selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan
väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan
tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.

Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille
Seppään taipuakseen?

Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä.
Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin,
kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.

Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan,
syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet
rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä
tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei
rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain
haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan.
Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia
tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko
tulijalla hänelle asiaa.

Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas.
Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän
ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan
laukkaan.

-- Minne vaarilla matka?

-- Ka riekonrihmoille vain. Minneppä tyttöseni lennätät peurallasi?

-- Minnekäs minä. Näin sinut järvellä. Aikaa on ja tilaisuutta ajaa
minne tahdon.

-- Aja varoen, ettei kaappaa sinua vieras... Vorna.

Lailan muoto meni pilveen.

-- En pelkää Vornaa, sanoi hän keveästi niskojaan keikauttaen. Mutta
ikäväksi on nykyisin olo käynyt. Missä Seppä?

Hän kysyi ääntään hiljentäen ja ujosti, mutta Lippo ilmoitti tyynesti:

-- Kotiin jäi askartelemaan. Miksi tiedustat?

-- Olisi sekä sinun että minun turvallisempi, kun olisi Seppä
seurassamme.

-- Entäpä sulhasesi? Aslak? Mitä sitten hänestä sanot?

-- Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen
illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä
enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut,
ellei...

Hän ei jatkanut eikä hämmästynyt Lippokaan raskinut kysyä, sanoi vain:

-- Vai siinä nyt ollaan. Tietääkö Seppä mitään?

-- Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan.
Ja mitäpä se häneen kuuluu...

-- Hm, murahti Lippo merkitsevästi, mutta varoitti sitten:

-- Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja
pidä häntä silmällä.

-- Hyvästi Lippo-vaari. En pelkää Aslakin enkä kenenkään kostoa.

Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja
puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna
hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen
jälkeensä.

Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt
aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan
ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut
hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä
oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin
menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle
teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa
kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi
hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä
kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli
Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut
pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen
morsiameksi, mutta nyt... Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken
heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi,
siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.

Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain
katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa
kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan
ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille,
kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta
kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä,
saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa,
ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja
lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä
ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.

    "Lepy lehto, kostu korpi,
    Lempiä salo sininen",

hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan
rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä,
joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään
tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima
kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten
pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi
lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa
askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä
salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli
hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja
harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään
puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen
kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat
jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta
saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen
kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle
ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin
tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään
sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa
sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle.
Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja
ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan
painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei
aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan
ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli
päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään
Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan
selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen
mies olisi puukolla heristänyt:

-- Asetutko, vai annanko tästä...

-- Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn.
Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi
pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa
kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa
leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja
tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua.
Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana
esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi
parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat
entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin
kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti
häneltä kaikki aseet sanoen:

-- Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä
Vienan isoille kylille...

-- Älä veikkonen leikkiä laske. Vielä on minulla kontiot tappamatta.

Lippo oli huolestuneen näköinen ja kynsi korvallistaan.

-- Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa
meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan
karata, niin näet...

Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta
samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä,
potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa
liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun
edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin
taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.

-- Sehän on kuin ilves... Piessa... Älkää hiidessä päästäkö karkuun.

Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta
kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä
korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia,
kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan.
Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli
tapahtunut.

Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan
potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja
tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan
sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja
suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli
vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat
hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää.
Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui
siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja
ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut
karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:

-- Ukko, perkeleh, sadattaa, minut allensa, joudu...

-- Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti
kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.

Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös
ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä
katseli ja sanoi:

-- Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin,
että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.

Lippo säpsähti.

-- Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä
kiinni panee.

-- Millähän kulkenee...

Miehet vilkaisivat toisiinsa naurahtaen ja eräs heistä sanoi sitten:

-- Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän
maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.

-- Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut
enempää asiasta väittelemään. -- Parempihan on sentään kiinni pano
kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän
vältellen.

-- Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi
vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat...

-- Tehdään sovinto...

Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat
miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:

-- Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin
suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten
ryöstössä käytäisiin?

Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja
näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei
häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin?
Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian
kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää
heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän
Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää.
Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties
ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun
ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin
hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan
mahdollisuutta.

Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle
järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi.
Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa
oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat.
Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka
kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut
lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset
seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana
asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen.
Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli
vasta suuri matkue kadonnut.

-- Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo
jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta
kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa
vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat
nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin
suojaa olevan?

-- Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle,
niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon
jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme
hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille
näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.

Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti
ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean
hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven
synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa
järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli
hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä...

Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko
Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää
edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin
piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet
lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää
minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi,
kun henkensä heittäisi.

-- Taitaa olla toverisi rivakka mies?

He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen,
sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille
hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi
pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja
verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin
henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi
tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain
saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo
kuohutti hänen rintaansa.

Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä
he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä
honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin
leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella
kauhistuen tarkasteli.



VI.


Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä.
Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja
lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä
päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja
raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden
ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt
liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen
haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja
kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet
siitä kohta häntä ankarasti heristivät.

Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun
miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan.
Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja
silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä.
He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.

-- Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan,
sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.

Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?

Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko
tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen,
niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä
mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä
karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä
retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä
tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla
miesjoukolla?

Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä
vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle
toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko
nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen,
olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä
siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän
aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että
Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli
jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan
mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan
varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä
rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen
päällyshongan reunaa.

Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen,
että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti.
Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä
hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan
itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen
selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti.
Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään,
mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta
aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua
kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti
paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi,
niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo
rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko
seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta
rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään
sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.

Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin
hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat
tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin
puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka
nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli,
että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä
voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää
varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa
leiripaikaltaan.

Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen
hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan.
Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa
sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille.
Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan
yksin hiljaisessa aamun hämärässä.

Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut
edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti
liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä
paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut
erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja,
voihketta ja painiskelun jytinää.

Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu
selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä
rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla
silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman
tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin
ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui
sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli.
Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä
saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti
vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut
vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo
kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että
hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli
levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies
vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään,
kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi
korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen
raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri
kun huohottava Lippo tuli paikalle.

Kauhu kuvastui Lipon kasvoilla.

-- Voi julmaa paikkaa sentään, sai hän sanotuksi.

Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi
ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin,
ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho
tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon
näkemisen johdosta.

-- Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet,
kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni
äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi
nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei
noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut
kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.

-- Noita?

Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla
selvitti asian.

-- Ansaan olemme joutuneet, poika, sanoi nyt Lippo ja kertoi mitä
tiesi.

-- Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt
suksensa ja kysyi näin Lipolta.

-- Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät.
Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään
polttanut.

-- Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan
ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että
nuo miehet saisivat minut menetetyksi?

Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin
poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi
taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä.
Sitten sanoi Lippo:

-- Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi
kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.

Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään
notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi
perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen
kuuluisaa hiihtäjämainettaan.

       *       *       *       *       *

Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo
karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin
tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin
koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli
käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun
hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas
rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle
kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä
silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten,
kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien
hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.

Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.

Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut
taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä,
ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa
vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen
lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä
houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet
haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta
iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen
varovaisuus.



VII.


Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen
kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään
katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:

-- Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.

Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo
vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste
silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan
tullessa kohotti hän katseensa.

-- Sinäkö siinä?

Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei
kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:

-- Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että
sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee
vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta
sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni
oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua
uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät
henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin
varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on
ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.

Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli
hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan
haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan
täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko
Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai
olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin
tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:

-- Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa
ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme
salattuja asioita.

Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:

-- Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu
vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto.
Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena
tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle
sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi?
Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää
joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule...

Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi
hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää
häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti.
Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:

-- Ajoon läksi jo eilen illalla.

-- Missä on Laila?

-- Poro-aituukselle lienee ajanut.

Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen.
Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta
ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa
hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi
hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut
välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon.
Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja
joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa,
vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan
rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei
vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.

Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen
jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä
käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui
kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi
taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja
hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.

-- Jumalat -- niin puhui lappalaisukko itsekseen -- avatkaa minulle
tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos
ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä
ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja
ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka,
jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia
peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna
ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen
saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se
hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se
menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila
tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut;
älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta
viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä
arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi
erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he
voivat suistaa suuretkin surmat...

Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa
näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko
lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen
ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä
kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan
yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet
tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto
värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen
rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä
rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja
levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja
tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.

Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen
kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli
nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi
siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia.
Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon
loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten
nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui
kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen,
hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun
puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken
katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja
jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan
puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita
sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus
ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään.
Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä
lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen
suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään
hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän
kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan
petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän
itäänpäin kadoten jäälle hämärään.

Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe
pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään
leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän
saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan
komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti
välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin
valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi
poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti.
Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.

-- Pelkäsin jo puolestasi.

-- Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen
ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan
silmiin katsottuaan:

-- Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi,
hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin
tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen
tapa itsesi.

Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:

-- Entäpä jos rakastan muukalaista?

-- Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin
kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen,
kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä
pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä
ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?

Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä
kohden sanoen hiljaa:

-- Lupaan.

He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan
valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja
naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki
oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat
aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä
oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten
sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen
katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.

Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi
hiljaa muihin.

-- Missä on Aslak?

Ukko kysyi sitä tiukasti, kuin vaatien.

-- En tiedä, ei ole näkynyt. Aikaisin aamulla jo lähti ajamaan.

Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo
sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina
kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi,
jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat
pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin
hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen
alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo
eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo,
pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes
taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua
uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen
äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet,
kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla
mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä,
joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa
pitkin jäistä erämaata hakien saalista.

Näytti kuin olisi hymyn tapainen äkkiä lennähtänyt Staalon kasvoille.

-- Missä on noita? kysyi hän.

-- Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti
vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:

-- Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se
ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, -- miten sitten
päättynee?

Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki
vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei
kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä,
kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä
keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille
illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti
surumielinen aavistus.

Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.



VIII.


Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen
isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho
laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti
häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä
tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja
aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila
juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan
antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä
paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana
korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut
nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa
heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja
onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa
ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus
ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän
kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina
ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli
hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin
odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi
saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne
sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen
niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään
synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja
juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen
sieluunsa.

Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä
hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat
häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen
valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän
pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.

Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä
silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta,
vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa
noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut
heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle
ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan,
muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden
hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla.
Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen
kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle
rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki
soiden, maiden, vuorien ja laaksojen...

Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään
nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto
ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää
ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta,
mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa
ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja
pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä,
mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle,
harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei
ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa
tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa:
kostoa, kostoa...

Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän
heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen
pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli
voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak
miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:

-- Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?

Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden
Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin,
kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset
lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään
sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja
näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies.
Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä
härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti
hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:

-- Mistä ajat, poika?

Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille
Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:

-- Staalon kodalta.

-- No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä.
Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa
pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin
jälkiäsi myöten kyllä löydämme.

-- Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime
käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.

Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.

-- Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne
pyrimme.

Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään,
jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen
hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita,
mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki
se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli
ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä
osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän
sanomaan:

-- Ei lähde Laila nyt vähin miehin.

-- Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia
uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?

-- Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo
Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja
hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi
väistyä.

Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin
tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille
ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän.
Mutta ääneensä jatkoi hän:

-- Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee
apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet.
Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte,
sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.

-- Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi
ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:

-- Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka
olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain
ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua,
kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan
räähkälintujen noukittavaksi.

Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista
tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä
uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä
vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen
alkoi rukoilla:

-- Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa,
älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä
olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt.
Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua
palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja
hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara
muualta valita, mutta minulla ei mistään... Vaiti katsoi häntä
Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen
villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku
kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että
ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa
se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä
paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun
remahtaen lausui hän vastaukseksi:

-- Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet
kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti
leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on
tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta
sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä
takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin
polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin
hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo
huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on
ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta?
Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.

Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron
perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan,
laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä
pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen
kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen
kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari
tanterella ja lemmen voittelussa.



IX.


Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille
rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan
vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä
odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja
surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä
synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä
muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään,
tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti
kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.

Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän
saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli
ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan,
sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä
mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja
mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano
johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian
tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi
ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa
hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei
ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi,
ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin
yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki
onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.

Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki
ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän
pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä
tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin
tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka
tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?

Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä
isältään.

-- Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen
palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.

-- Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti
myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.

Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän:

-- Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen
ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu
säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään
hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista
etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin
kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana
tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja
ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat
lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin
on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän
joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka
on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan
lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut.
Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän,
että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois
kutsuneet.

Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.

-- Mitä sitten pelkäät, isä?

Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:

-- Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä
ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä
palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan
kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet.
Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien
vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani,
näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut?
Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.

-- Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos
sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois
Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.

Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan
pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut,
sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti
Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.

Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle
päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä
sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät
Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti
heidän majaansa, jonka oli löytänyt -- Aslakinko avulla? Kiireesti
oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat
tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti
hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen
rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi
aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle
ketä.

Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä
ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada
häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea,
voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja?
Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla
laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään
synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee
puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret
karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo
jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin
lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja
silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä
ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei
vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta.
Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole
Sepän veroista.

Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin
aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta
voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin.
Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien
kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä,
kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat,
hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla
laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian
ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään?
Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni
peurani, hei!

Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.

       *       *       *       *       *

Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin
epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän
peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin
tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä
kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin.
Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän
hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän
alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.

Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt
tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä
hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo
vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan.
Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen
ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään
hiipimään kodalle.

Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat,
jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella
kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo
karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin
lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut
kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä,
äijä-raukka...

Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.

Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.

Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan
napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä
silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat
kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet
ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä,
mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.

Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana,
mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla
hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa
lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset
olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan
vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä
oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä?
Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti
siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli
omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle
pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä
lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli
lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei
voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä
huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.

Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi
hän lujasti:

-- Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.
Kiire on minulla.

Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen
tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen
omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.

-- Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko.
-- Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä
olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani.
Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin
koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt
saat kuulla.

-- En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.

-- Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy
meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään,
sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset
sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka
on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta
varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja
sukukunnatta.

-- Eikö mitään jää?

-- Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan
kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun
luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla
pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin,
sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset
maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu.
Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin
tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat
sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat
sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt
olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä
maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön
ja puitten huminalla rauhan sävel.

-- Onko kuoloni sorea, Staalo?

Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen
salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet
hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista
kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:

-- Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.

Vornan sisu kuohahti:

-- Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee
hänelle mitään pahaa.

-- Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan
emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin
pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta
vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.

Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja
ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti
pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta
syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa.
Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti
hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää
taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon
vallanneen.

Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa
salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan
ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö
näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään
muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.

Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn:
pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää
valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin
tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan
jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he
tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan
kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun
hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja
miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja.
Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle
kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä
rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen
katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen.
Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja
lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus
etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi
hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko
avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina
sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi
ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja
silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta
sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä
vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.

Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin
riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin
vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän
matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän
sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä
ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo
hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta
kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan
ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän
sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä
kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe
itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän
suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella
pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja
kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.

Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle,
tömähtivät siihen hiihtäjätkin.

-- Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?

Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.

Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi
Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo
suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:

-- Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle
varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa
viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni
saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti
ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan
pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.

Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän
täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän
varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja
pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan
eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä
leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.

Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli
niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja
josta kerrottiin kauan pohjolassa -- niin kauan kuin muisto näistä
heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä
siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön
lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti
peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli
miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä
kysymykseen näissä tapauksissa.

Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä
seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä
kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki
tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada
jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka
onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen
seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat
kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.



X.


Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla
puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja
oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka
samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan
pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti
paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin
onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä
ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.

Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan
pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja
siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään
tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi.
Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön
perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli
vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan
ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään
enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen
korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin
hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.

Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon
tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen.
Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa
ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä.
Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä
vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja
hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä
toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.

Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan
kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli
keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä
vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen.
Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä
oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli
riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti
hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa
vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko
hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan
puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa
kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän
petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään
leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä
itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa
vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi
ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui
onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten
kirouksiin ja ärjähdyksiin...

Korjaamattomuudestako?

Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen
edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä
että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä
ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen
hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta
sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi
häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja
kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu.
Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse
ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen
saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän... Voi pistävää tuskaa ja
tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi
Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes
jotakin korjattavissa?

Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes
Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan
neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi.
Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä
muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen
mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan
saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän
huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä
olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla
keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan
täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.

Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin,
päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi
tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten
taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden
peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö
ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä,
kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat
vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille.
Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena
törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien
särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia
varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään
lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla...

Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen.
Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren
varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt
koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo
tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta
halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:

-- Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu
siitä.

Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka
tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan
häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun
tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:

-- Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko
viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?

Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän
tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi
vältellen:

-- Olinpahan vain ajossa...

-- Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi,
kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli
mies, joka hiihti isän kodalle?

Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään.
Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen
kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö
yhä kiihkeämmin:

-- Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa
koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan.
Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen
kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä...

Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen
sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:

-- Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin
jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä
onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä
toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona
olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä... sinä...

Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä
tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan
vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon
tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä,
ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen
kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi
hän puhumaan:

-- Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei
minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi,
ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä
kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo
näkee tämän kaiken, -- olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko
tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me.
Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne
hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään
poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin,
jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta,
koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että
meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen
mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan
vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen
mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan
tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy.
Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä
koetan hyvittää rikostani... Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta
heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak
jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi
Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi
siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana
äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä
yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan
oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi
elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan
pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet
korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät
hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi,
jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa.
Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen
hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa
jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin
kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan
sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä
ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin
kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen
tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni --
miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka...

Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle
kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät
nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja
rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin
jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen
huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi.
Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen
hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin
yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja
päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä
pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.

Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta
väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä
korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät
vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän
katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen
edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten
kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti
alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi.
Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää
kankaan pinnasta.

Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä
vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut
omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei
jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen,
valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa,
ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle
niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka
olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän
apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi,
ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska
kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen
sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui
uneen.

Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen
kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime
kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi
ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet
syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön
pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.

Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti
kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää
etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien
yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe
tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen
ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle
lepoa.

Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni
tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies,
nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä
istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila
liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen.
Silloin Laila tunsi hänet.

Mies oli Vorna.

Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja
miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin
Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa,
sanoen:

-- Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen
matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa.
Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi
terveiksi.

Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen
kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva
nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen
Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä.
Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana
suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän
jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti
Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina.
Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä
äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä
kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen
alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät
Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää
miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden
kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.

Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi
hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän
kertojaa kurkusta:

-- Ja sinä saatoit tuota katsoa avuksi menemättä. Raukka. Pelkuri.

Mies hätäytyi ja koetti irroittaa Vornan puristavaa kättä.

-- Usko minua, sanoi hän, -- turhaan silloin olisin mennyt siihen
henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen
vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta
sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä,
sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin
kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.

-- Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. -- Saattanee olla
vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta.
Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en
nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs,
lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli
kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.

Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista
matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle
ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima
tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli
se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli
niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän
tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi.
Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan
kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi
hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.

Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät
lumimyrskyyn ja pimeyteen.



XI.


Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä
ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen
sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen
sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja
hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja
jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä
Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon
retkensä tuloksia katselivat.

Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän
poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen
tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean
tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän
kalman kalpeaksi:

-- Sinnekö jäi, poikani?

-- Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana
iloinen poika, -- eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään
pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se
naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain
tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin
tulijaisjuhlaa viettämään.

-- Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.

Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten
valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan
ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni
tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi
sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se
kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan
tanhuvilta.

Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä
paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään
seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän
kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta
aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon
terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta
tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan.
Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä
luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin.
Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin
silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta
vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta
heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi
lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi
Vienasta Ruijaan saakka.

-- Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä
matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.

Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään
avaraan pirttiin.

Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi
perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi,
tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi.
Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri
ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista
halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin
miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja
sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän
raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta
hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen
kuumuus leyhähti sotureille vastaan.

-- Onpa lämmin Vornattaren tupa.

Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella
ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:

-- Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.

-- Aa... aaa.

Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja
solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja
helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika,
vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa,
hakien jotakin silmillään:

-- Minne jäi Vorna veljeni ja... ja Onto?

-- Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti
Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra
sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan,
kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin
siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo,
että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen
tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama
ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia
avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui
juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että
sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen
päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin
itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin
että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan...

Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.

-- Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä
olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:

-- Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä
tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen
asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi,
vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat
meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot
noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu.
Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä
oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen,
jossa vielä edes vähänkään henki kulki.

-- Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka
tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa
seinänaulakolle. -- Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään
aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten
istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.

-- Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua
perinpohjin levostansa nauttimaan.

Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja
jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.

       *       *       *       *       *

Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille
tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut
mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet
sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana
poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne
Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut
aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen
suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi
omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle.
Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken
päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen
haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli
naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin,
joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet,
koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi
tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu
loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta
vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja
ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen
koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului
sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla
permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan
ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun
leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja
kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä
kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista,
Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten
parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja
kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin
verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä,
ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli
rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita
runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta
tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli
kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin
nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota
vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat
partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin
kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja
pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.

Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,
kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.
Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.
Vorna seisoi ovensuussa.

Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka
liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa
tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen
karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja
lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan,
kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään
olivat vielä omin voimin seisaallaan.

-- Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen
lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. -- Luulinpa, että peri hukka
poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut
vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti.
Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä
ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat
peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.

Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha
Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin
sanotuksi:

-- Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen
renkiään terveheksi toivottelemaan?

Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta
sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:

-- Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää
lämmintä heillekin.

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti
kysymään veljensä käteen tarttuen:

-- Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.

Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä
sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:

-- Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova
kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.

Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät
laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan.
Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:

-- Sorea sotahan, sanot, huusi hän, -- niin kyllä, mutta mihin sotaan
menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan
perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi
kiroon, ja surman saatan osaksesi.

Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan,
ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:

-- Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan.
Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta,
mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle,
Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta,
jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä
pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.

Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli
kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti
ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti
täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien
tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin
salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa.
Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet
Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn
ja pelon huudahduksia kuului joukosta.

-- Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi,
mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan
sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa
nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää.
Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole
kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?

Vorna synkistyi ja lausui jurosti:

-- Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme,
silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois
lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.

Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen
askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa
päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti
hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle.
Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta
lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak
liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään
istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui
tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.



XII.


Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat
pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä
tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin.
Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi.
Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä
uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä.
Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode,
jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia
aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla
ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli
kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka
olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä
oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät
ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä
seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka,
jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa.
Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus
ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan
heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki
tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä
pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.

-- Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen
saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen
häntä rukoilemaan.

Ihmetellen kääntyi häneen Vornatar ja kysyi:

-- Luulin, että suosiolla olit tullut?

-- En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan
lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja
tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle
sadoin kerroin palkitsee.

Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä
pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin
mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:

-- Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen
tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja
ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli
levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin
taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä
sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi
häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi
on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella
häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä
suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat
häneltä rauhassa olla... ellet suostu tuumihinsa?

Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön
tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan
lopputuloksena:

-- Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen
töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä...

Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa
ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään
koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän
luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten.
Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui
sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen
jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi
piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti
lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka
etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa
tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä
kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä
muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten
tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen
pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi
kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.

Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja
räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti
hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina
nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä
päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita
oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä
ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa
nurkkaansa.

Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen,
pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella
vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt
kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus.
Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti
sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi
pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean
lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin
ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja
suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan
mustaa ja tuuheaa tukkaa.

Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä.
Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti.
Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava
huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä
ja vaipui mietteisiinsä.

Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut
kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen
mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin
tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja
salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän
aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet
menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei
hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen
pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka
varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen
kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi
hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti,
mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon
hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän.
Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi
ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen.
Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa
olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.

Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset
asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan?
Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet
turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi
armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka,
että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut
ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei
koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä
jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen
kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen
vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan
päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista.
Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä?
Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti
tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut
kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen?
Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi
rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan...

Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin,
huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään
ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten
pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen
vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:

-- Miksi kammoat minua?

-- Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.

-- Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa
minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan
sanaani syönyt.

Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän.
Itkuun purskahtaen sanoi hän:

-- Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä
tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle
syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme
kohtalomme.

Mutta Vorna vastasi huolettomasti:

-- Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle
tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme
sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi
sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi...

-- Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi
nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän
vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan
asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois...

-- Sepälle lemmityksi.

Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun
hän pystöön nousten jatkoi:

-- Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa
kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut
sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään
rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää
haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'.
'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa
suuresta haavasta hänen ohimossaan, -- 'ole huoleti, sillä ensi
työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan
ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi
mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä
hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja
miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä
hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit
pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle
ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja
kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä,
vaikka onkin Staalon tytär...

Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat
itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli
ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen
edestään.

-- En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata
enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät
varmasti perii tuho...

-- Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?

Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.
Laila vastasi:

-- Se on minulle niin ilmoitettu.

Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.

-- Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä -- nukuin ahkiooni,
olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että
kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää
vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja
saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin
kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin
muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua,
tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään
nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta
tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala
saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi
samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi.
Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut
rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla...

Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli
levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja
epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli.
Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään
räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin
malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja
hän kääntyi rutosti tyttöön:

-- Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?

Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä
käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin.
Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa
kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:

-- Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.

Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet
irti.

-- Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin
uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:

-- Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi
kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole
lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin
neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen
toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut
minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi?
Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa
kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi
on olla minun rinnallani. Eikö olekin?

-- Ei.

Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat,
mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:

-- Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja
levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin
toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa
minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua
koskaan päästää, en koskaan...

Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:

-- Et olekaan niin julma kuin on sanottu...

Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle.
Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne
hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin
tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti
tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön
pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.

Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä
hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan
vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen
kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti
loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi
karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta
samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi
ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt
särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti
hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin,
jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut,
ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon
polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan,
joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin
parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä
ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä
oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa.
Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin
myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei
mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono
ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut...

Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä
vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat
he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen
kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan
kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä
kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun
Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika
kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain,
samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi
esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina.
Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit
raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä
Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti
kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa
miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon
kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen,
joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan
vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa
mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen
virkkoi Vorna tyynesti:

-- Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs
vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti
laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä
heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä
hymyllä:

-- He.

Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan
hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään
edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin
nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille,
jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen
heristäen tuoppiaan ja sanoen:

-- He. Ka juo, veli!

Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja
otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin
ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet
puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:

-- Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on
aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin
päässeet. Tule.

He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen
päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen
tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota
outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin
veritöitä muisteltiin.

Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö
ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla
epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan
katseen...



XIII.


Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä
kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän
piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta,
käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan
pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon
ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin
oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon
totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa
mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.

Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi
kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli
puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi
sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää,
olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa
kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän
edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka
onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja
melkein varma perikato edessä.

Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli
järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään
tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen
vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut
maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa
vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä,
jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen
inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo
olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona,
ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, -- vain
siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen
ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi.
Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa
se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja
josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa
onnistumiseensa.

Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos
mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet,
vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko
toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen,
että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi
ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi
onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen
onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt
tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä
menestystä.

Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se
tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä
oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden
vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä
oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa
kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta
voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun
hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan
käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen
ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin
hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.

Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät
levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat
silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän
mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet
odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti
liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat
sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja
kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa
korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa
lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut
kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros
upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki
huokaisemaan. -- Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo
pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti
Staaloon. -- Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi
mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen.
Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui
hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron
ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä
huudahti.

-- Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.

Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa
Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi
kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun
remahtaen sanoi:

-- Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.

Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen
kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä
hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä
kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä.
Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:

-- Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien
ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen
haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:

-- Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.

Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta
kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti
Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen
löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja
Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti
kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle,
mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana
olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta
laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen
sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen,
mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä
aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä
ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki
hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä
edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.

Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana
peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja
kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun
sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa
lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty
tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja
vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä
liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan,
miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui
hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa
suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän
lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin
riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan,
ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään,
että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että
kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki,
jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja
siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei
tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että
vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan
vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.

Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet;
herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen
viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken
kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa
kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli
hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa
tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun
hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein
vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen
kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän
väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa
yhteydessä.

Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti
hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa
sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan
juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista.
Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä
saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke
vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan,
koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli
asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen
korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.

Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku,
uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi
ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä
olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös
melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan
illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä
siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon
päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla
kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen
kiljahduksen.

Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti
kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen
helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta,
sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton
yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.

Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi
hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja
suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että
puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli,
minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus
ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän
vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän
reunaa kuiskaten:

-- Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja
kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.

Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti
kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän
jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei
heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon
ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:

-- Kuka sinä olet?

Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe
ylpeästi ja vastasi:

-- Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä
et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi
nurkissamme hiivit?

Seppä katsoi häneen pitkään.

-- Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin
et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko
kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?

Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen
pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen
häneltä kiihkeästi:

-- Sinäkö olet Seppä?

Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen.
Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö,
sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi
hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että
tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta
ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.

-- Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani.
Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä
rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.

Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti:

-- Mitä sitten voisit tehdä, yksin kun olet?

Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun
lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin
suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.

Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän
yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa
katsettaan ja kuiskasi käheästi:

-- Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja
ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.

Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön
ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:

-- Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.
Tyttö tytöstä.

Mutta aivan harmaaksi kasvoiltansa käyden virkkoi silloin tyttö:

-- Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon
auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi
kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan --
Vornan sisko Aino.

Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla
niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli.
Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin,
että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän
mielessään. Hän sanoi harkiten:

-- Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki
keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä
tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi
ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet
hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan
jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut
muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä,
ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa
Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole
kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?

Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen
villisti. -- Mitään pahaa tehneet... toisti hän koneellisesti...
ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla,
etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon.
Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.

Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä,
jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut.
Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet
sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai
uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti
ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa
seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän
ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä
heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino
katosi puiden varjojen sekaan.

Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt
matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen
saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi
Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää
pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän
vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan
kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän
katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa
katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia
käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain
käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja
vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli
koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran
omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän
kohtalon pelkoa.

Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä
häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja
nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt
tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti
sanomaan:

-- En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni
sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme
onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei
tyttö meitä petä.

Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta
Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:

-- Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä
kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa.
Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle
turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta
kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle
liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.



XIV.


Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana,
jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin
hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin
pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan,
sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon
rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä,
kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja
hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään,
ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.

Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia
unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään
tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan
pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva
edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä
ohimoitaan hillitäkseen.

-- Laila...

Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka,
kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua
elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten
hänen tarkoituksensa vastasi:

-- Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi
eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.

-- Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut
tänne?

-- Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka
minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!

Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi
kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi
kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin
ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän
vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.

-- Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi
sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme
pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen...

Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan
eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen
tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli
vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut,
jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä
kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea.
Vorna astui sisään.

Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä
hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle
lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.

-- Älkää arkailko, sanoi hän. -- Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne
atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut
piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä
pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.

-- Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois,
sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.

Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. -- Halveksitko taloani,
lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi
tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta
rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä,
Laila, vaan taivu kohtaloosi.

Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä
kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen
kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli
edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen
voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä,
että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi,
vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman
tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan
verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa,
mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö,
mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi
syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä
kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan
hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he
pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä
mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa
ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä
tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki
uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä
siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen
kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan
ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan
hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna
katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi
tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa
voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi
ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua
kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen
kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja
sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi
leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi
vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle
joiussaan antoi.

Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi
päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi.
Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan
erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä,
joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän
oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan
antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.

Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki
tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen
tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen
pitkään ja tutkivasti.

-- Kerro minulle, sanoi hän, siitä miehestä, jota kuulut rakastavan.

Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi,
kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili
punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni
vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat
tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun
Laila oli lopettanut:

-- Luuletko, että hän yrittää pelastaa sinua?

-- Luulen, vastasi Laila hiljaa, mutta varmasti.

-- Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne
ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.

-- Seppä voi tehdä, mitä hän tahtoo. Vaikka minut olisi viety satakin
kertaa kauemmaksi, niin hän tulee varmasti, vaikka kuolema olisi
edessä.

Aino katsoi häneen kummallisesti. Alentaen ääntään kuiskasi hän
salaperäisesti:

-- Mutta entäpä hän on jo tullut?

Lailan veri pysähtyi juoksussaan. Kalpeaksi sävähtäen änkytti hän:

-- Ethän pilkkaa tehne?

Silloin kertoi Aino hänelle, mitä oli tapahtunut samana iltana
tuolla hämärällä metsätiellä, ja silloin tunsi myös Laila outona
aavistuksena, että pian oli tuleva hetki, jolloin saataisiin nähdä,
koituisiko hänelle pelastus, vai lopullinen tuho. Vaikka hänen olisi
pitänyt tuntea aivan rajatonta iloa siitä, että hänen rakastettunsa
oli kaikkea uhmaten saapunut hänen jäljessään, ei hän kuitenkaan
voinut sille mitään, että hänen sydämensä täyttivät raskaat
aavistukset. Sielunsa hädässä ja tuskassa lankesi hän Ainon kaulaan
kyynelten valuessa viljavana virtana hänen silmistään. Karjalaisneito
katsoi häntä yhäti outo ilme kasvoillaan.

-- Minä autan sinua ja Aslakia pakenemaan, kuiskutti hän hiljaa.
Muutaman päivän perästä, jolloin veljeni käy entistä varmemmaksi
siitä, ettei mitään pakenemis- tai auttamisyrityksiä ole
aikeissakaan, käyn sopimassa sulhasesi kanssa asian ja autan teidät
yöllä tielle. Kunhan kylästä pääsette pois, niin Seppäsi pitänee
muusta huolen. Luulenpa, etteivät kylämme miehet ole ollenkaan
halukkaat takaa-ajoon, vaan kiittävät, kun teistä pääsevät, ja yksin
ei Vorna mitään mahda. Varmasti pääsette pakoon, jos kerran kylästä
tielle suoriudutaan.

Laila kohotti innostuneena päätään, katsoi neitoa silmiin, mutta
kysyi sitten äkkiä:

-- Mutta kuinka saatat näin veljeäsi pettää? Ainon silmissä vilahti
kummastus.

-- Ja sitä kysyt sinä? sanoi hän, jatkaen sitten: Saat minun
puolestani tänne jäädä.

-- Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi
sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän
itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua,
täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin
sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön,
oikeastaan menetit sulhosi.

Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista,
ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan
heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä
lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä
seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja
nousten kuiskasi hän Lailalle:

-- Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten
sovitun merkin ja pidän muusta huolta.

Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan.
Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven
eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että
Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö
sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa.
Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen
toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten
vallassa.

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi
siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu
kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta
sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka
tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun
he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna
oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti
joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa
pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä
suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili
itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön
takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä,
tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati
vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan.
Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta
oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia
jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.

Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa
meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa,
jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen
hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta
väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan
veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan
ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.

Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi
kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla
itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti
Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi
teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen
lempeästi:

-- Yölläkin puuhaat, taatto. Käykäämme levolle.

-- En jouda. Aseet ovat tylsät.

-- Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne
vainolainenkaan tänne aivan heti.

-- Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa,
että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä.
Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele
varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii
sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen
miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho...

Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi
sitten kuiskaavalla äänellä:

-- Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko
painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta
vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne
savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte.
Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te
armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he
meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan,
eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa.
Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän
ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada
vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin
salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava
niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa...

-- Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka
äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut
kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen
mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:

-- En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä
väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi,
sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan.
Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on
kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä
ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa
etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se
ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa,
jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja.
Vorna hymähti ja sanoi:

-- Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani
tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.

Mutta ukko naurahti oudosti:

-- Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä
yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin
kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt
rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin,
juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt
oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton
koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi
Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten
saat surman suistetuksi.

Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten
tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi
kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi:

-- Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla
sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt
himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta
kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen
keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.

-- Mikä se olisi? kysyi ukko kummastuneena.

-- Pesen sen verellä.

Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo
kiihtyen jatkoi:

-- Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos
ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme
emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni
pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin
ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa
vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme
tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet
tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien
hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta
turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä
siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.

Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet
vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella,
niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta
sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen
ukkoon kääntyen ystävällisesti:

-- Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva
soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan
suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme
nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme
vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä
tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.

Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä
vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja
pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet
äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa
yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä
pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului
halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni.
Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä
jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän
huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.



XV.


Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa
Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin
lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa,
ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa
kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen.
Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän
mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka
syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa
kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen
kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon
musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään
pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä
heimoon ja koston halu sai vallan.

Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta
hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen
heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei
uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän
pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan.
Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada
itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat
hoidettavina.

Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään,
oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön
ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa
perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se,
jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä,
oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla
oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat
siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino
suunnitelmiansa rakentamaan.

Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta.
Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta
sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella
pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa
lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi
tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden
usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle
porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä
kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain
nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa
suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään
hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja
varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti,
sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain
toteuttaen omaa suunnitelmaansa.

Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta,
vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli
uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että
välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi
heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään
sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan
ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin
ajoissa perille.

Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille
ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:

-- Minne menet, sisko?

-- Lailaa käyn katsomassa.

-- Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?

-- Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.

Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut
suoraan, varoittaen vain:

-- Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää
kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee
ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut
kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.

-- Äitipä tuota niin tahtoo...

-- Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois
poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen
haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon,
ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla
lähtöänne katsomaan.

Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.
Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:

-- Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.

Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti
sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat,
laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden
leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä
Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan.
Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä,
pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta
seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut.
Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen
värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin
erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma
aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet?
Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan
kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki
miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja
huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.

Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta
tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä
välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua
kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin
ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen
tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi
hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan.
Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa?
Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen
tunteilleen.

Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi
pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä,
hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä
uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat
tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan
hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli
painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä
tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän
ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen
vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun
keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei
hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin
juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan
halkeavan.

Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus
sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna
katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella
mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon
ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu
laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi
paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja
kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua
ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt
kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata
viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen
ylpeitä taitoja.

Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi,
että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi
hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun,
jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään
ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana
ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan
ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt
tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi
mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen
kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta
taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui
niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin
kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.

Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia
miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut
näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin
ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut
luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse
oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat
tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa
kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin
paljon kuin suinkin.

Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan
silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne.
Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima,
jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta
kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja
tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:

-- Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.

Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa,
mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja
sanoi:

-- Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme
voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se
on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän
kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki
rauhallista. Käykäämme levolle.

Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:

-- Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen
viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli,
että hänet tänne toitkaan.

-- Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli
sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä
hänelle sanomaan.

Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle
kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä
liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen
virkkamatta.



XVI.


Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä
päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut
selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla.
Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi
hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon?
Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia
tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä
ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois,
menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti
suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä
naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset.
Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.

Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas
oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa
kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo
menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei
viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta
illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.

Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka
jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset
lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin
salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti
pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:

-- Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.

Mitään ei kuulunut vastaukseksi.

Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin
turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti
vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo
loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi
hän oven auki.

Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna
kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena
kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai
kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta.
Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.

Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin
kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja
kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa
kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä
hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.

Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän
ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo
välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi
lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas
painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti
molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja
rauhallinen ääni:

-- Menikö Laila Ainon mukana?

-- Meni.

Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.

-- No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?

-- Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä
oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:

-- Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan
lähistöllä vastaanottajat.

Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi
tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin
saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi
kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa
hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla
parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet
luotaan.

-- Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.

Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.

-- Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja
teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani
enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei.
Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi
montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.

Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.

Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja
ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä,
keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman
isku valkeni Vornalle koko totuus:

Pohjalaisten kostajat!

Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla
kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö
olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka
kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja
syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.

-- Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti
kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat
pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama
muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä
astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen
kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo
ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:

-- Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat.
Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet
kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän
reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti,
hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun
ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme
varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän,
jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun
eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko
kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen
miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna,
jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei,
suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.

-- Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään
ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona
ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae
naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita
kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä
kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen.
Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on
helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei
ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa
eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.

Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää
katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat
suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he
uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän
tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää,
astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan
raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä
keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen
tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä
kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon
salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa
olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen,
vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti
ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja
kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan
vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään,
raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa.
Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi,
jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.

Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä
herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset,
kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten
ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta.
Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan
järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja
rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa
naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar,
joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa,
jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.

-- Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa
oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja
vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.

Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian
selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan.
Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen
saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat,
joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki
lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan
kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina
miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se
olikin.

Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle
miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka
oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä
kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää,
koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina
ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet
elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti
puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin
silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi
suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin,
ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen
ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen
oman kylän kohdalle sattuvan.

Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa
kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten
välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli
syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko
kumartui hänen puoleensa:

-- Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän
värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä
lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti
haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen
nuolen varovasti.

Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä
entinen henki.

-- Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.

Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:

-- Mutta minäpä tapoin kaksi.

Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi
tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä,
mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.

Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä,
missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului
sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely.
Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän
selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.

Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta
peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut
antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun
vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä,
heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen
iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä
nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana
neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko
tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa
muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä
saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin
lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt,
sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama,
sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken,
sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset
tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana.
Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi.
Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä,
sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran
jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana
edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata
perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka
savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme...

Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo
on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa
Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko?
Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on
tekemistä. Mikä se oli?

Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa
siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa
ilmestynyt hänen rinnalleen.

-- Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan.
Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen
aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti.
Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää
avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta
välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.

Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten
sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien
siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan
Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:

-- Lailapa on pelastunut!

Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi
vakavasti:

-- Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin
tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin
tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko
varma, että Laila on pelastunut?

Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti
puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa
häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa
ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja
kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen
vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli
rakastanut Lailaa paljon.

Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa
vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt
ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt --
Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki,
mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos
pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla!
Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.

Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen
ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain
muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat
niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas
hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi
kuolemassa.

       *       *       *       *       *

Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti
palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta
muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen
kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset
pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät
ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt
koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat
haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat
eivät valita, vain taistelevat.

Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan,
sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää
piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin
tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää,
jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa
vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.

Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla
kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö,
vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno.
Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja
vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja
jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette,
Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa.
Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka... No, siinä on
hyvä maata.

Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis
merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin
silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne
lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski...



XVII.


Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän
kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa
tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän
tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava
siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti
loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle
piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.

Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan
nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän
kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako
huomattaisiin.

Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät
siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä
piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään
ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton,
niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti
jännityksellä jotakin kuuluvan.

Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske
jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat
he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein,
mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.

-- Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä
äänellä.

-- Voi, lapseni! valitti Staalo.

Mutta Seppä oli ymmärtänyt heti, mistä oli kysymys.

-- Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän
lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä
nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?

-- Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa
pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten
varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on
näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme.
Seppä ja minä lähdemme tuonne.

Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle
päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.

Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä
kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka
hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja
aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin
kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo.
Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.

-- Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi,
jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto
täytetty.

-- Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle
meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on
vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma.
Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi
kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään
katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan
harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin
lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.

-- Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen
on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan.
Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he
heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.

-- Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta
ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta,
vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin
riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi
eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka
henki siinä menisi. Tule.

Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti
nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.

Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet
panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä
ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua
kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen
ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä
he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli
ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei
ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:

-- Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.

Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja
sanoi kohta kätensä ojentaen:

-- Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani,
niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?

Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:

-- Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset
tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa
olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä
estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä
pitemmälle tarkkaan katsoa.

Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.

Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka
kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti
ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi
kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin
vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan
ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen
otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta
silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään
heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja
väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.

-- Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät,
että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori
Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin
ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä...

Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista
lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä.
Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina
lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin
lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään
huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla
makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti
osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen
saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.

Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä
yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi
teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus
ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa
vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa
sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa,
niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman
töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin
tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen
ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:

-- Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi
lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan
päästä reväisty.

Ja suomalaisten puoleen kääntyen sanoi hän kiukkuisesti ja käskevästi:

-- Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään
halua tapella.

Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen
niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.

-- Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla
miehelle sopivaa asetta?

Musta Nykyri oli katsonut häneen ihmetellen.

-- Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma
tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei
ainakaan sitä vähäksy.

Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä
täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren
kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai
hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa,
vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.

-- Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui
sitten ympärillään huohottaville miehilleen:

-- Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian.
Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen
teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se
otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.

Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja
ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti
kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.

Mutta hetkistä ennen oli Vorna puhellut vanhalle Arhipalle:

-- Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian
kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö.
Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan
kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo
päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida
päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti
kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että
heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää
kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen
kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin
ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät
naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat
samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee,
pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa
säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti,
sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes
pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä
saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.

-- Mutta jos ylivoima sinut ennen sortaa?

-- Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei
ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on
paremmaksi sanottu.

Mutta siltä varalta, että niin pahoin kävisi, niin -- -- hyvästi
Arhippa.

Ukko tarttui ojennettuun käteen ja hänen leukansa tärähteli.

-- Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on
se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen
alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä
tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä
kerralla. Hyvästi.

Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu
kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi
erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta
sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.

Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti
avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan
kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin
ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan,
mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema.
Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot
ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt,
syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki
oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille,
että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta
jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä
pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin
keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja
ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi
joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät
aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton
Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa
toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin
kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän
pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen
kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä
sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli
ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden
huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin
tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät
sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo
suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten
rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä
pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan
toimenpiteen tähden.

       *       *       *       *       *

Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni
kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä
kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä,
uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi
hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo.
Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs
hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua
iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa
raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan
kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon
kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa
silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska
sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä
tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri,
viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja
harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot,
tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen
paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen
on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua
taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö
ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä
kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä
salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan,
sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki
puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei
odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo
ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun
lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka
tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön
tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin
ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti
jo oli saavuttaa tarkoituksensa.

Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää
Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta
tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen
puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä
hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi
uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin
raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka
ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota
sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti
ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että
kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille.
Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi
kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna
tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten
miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että
Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut
johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä,
jonka huomio pian kiintyy toisaalle.

Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle.
Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä
sinne miehet.



XVIII.


Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun
taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko
muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut
karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten
tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.

Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua,
sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen
sydämensä täyttää sanomaton tuska.

Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia.
Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet
avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt
kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen
ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja
tyytymättömän näköinen, -- mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo
painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo
mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.

Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla.
Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee,
kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin
henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville,
että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas
sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta.
Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet,
miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos
kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.

Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on
Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää
olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän
jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki
tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta
minne on kadonnut Vorna?

Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla.
Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna,
koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä.
Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja
liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän
pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu
vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden
ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy,
paitsi ruumiita siellä täällä.

Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen
mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään
jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko
hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä.
Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin.
Etkö kuule, onneton?

Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa
portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla.
Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi
jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut
tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti.
Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt
hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.

Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.
Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.

-- Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä
autan sinua.

Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen
vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja
raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko
pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet
vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen
saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän
vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä
huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän,
että sauna ei ollut aivan kylmä.

Hän ei huomannut, että lauteiden perällä oli jo toinenkin.

Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos.
Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa
tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään
verisen taistelun hurjuutta.

       *       *       *       *       *

Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään,
joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen
kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen.
Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa
totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa
luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien
hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä
itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka
kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan,
joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten
kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä
tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä,
saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.

Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät
liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä
nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä
riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen
vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat
jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu
Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus
siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että
vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle
noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.

Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä
mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä
peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä
luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia.
On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli
taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä.
Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain
sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri
täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen
saamiseen vainolainen herpoutuisi.

Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja,
kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis
Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy?
Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se
nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy
kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin
järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys
tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä
tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset
sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.

Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää.
Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No
nyt taas, miehet.

Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin
kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät
joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta
jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen
hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla.
Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan
käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin...

Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan
tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa
tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen.
Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla...

Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko
painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut.
Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi
kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman
iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa
puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy...

Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten
miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla
tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan
lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat
leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa
hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti
käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen,
milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää
sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu
ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen,
iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy,
iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei
mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava,
ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän
tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän
puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän
tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa
voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään.
Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima
mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit.
Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin
vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso
itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä,
etten päätäni menettänyt...

Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli
taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään
ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy.
Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa,
kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin,
sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen,
kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta
ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?

Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen
rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä
vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen
kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi
tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä.
Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä.
Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas
ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika,
hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin
itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä
tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän
on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja
tuossa, ja vielä... Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta
et enää.

Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä
sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole
tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja
hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa
olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi
Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki
pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten
on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet
huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee,
kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista
ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä
taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on
tapahtunut?

Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.
Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.
Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun
väistänyt.

Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa
tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi
sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan
kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit
kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi
kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin
vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun
kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo
muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa
sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin
oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla,
sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista
raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä
henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka
sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla
pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin
kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla
verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske...

       *       *       *       *       *

Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt
vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä,
jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia
alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi
teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen
verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen.
Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu
on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai
päinvastoin? Kumpi on syyllinen?

Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten
vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten
eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä
Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.

Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat
vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa
Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.



XIX.


Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä
teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen
mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy
kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen
toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän
myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen
keskelle.

Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa
muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja
vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys,
minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen
katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan.
Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut
jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka
ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan?
Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru
ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä
tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä
tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen
siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen.
Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille
inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana
näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan
aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki
hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa
ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo
verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa,
juoksi pitkin palavan kylän kujia.

Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki
verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on
viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin
joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä
paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.

Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko!
Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi.
Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?

Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin
kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja
tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna
uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän
vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen.
Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.

Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta
sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei
ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.

       *       *       *       *       *

Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt
rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin
esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan
pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun
Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi
ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen
ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että
vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi
muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko
jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja
hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.

Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä
Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen
pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli
suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa
todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään
toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar
jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon
vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma,
että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla
raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan
iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä
ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti.
Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan
pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat
hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla
saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta
kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi
tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.

       *       *       *       *       *

Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki
rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset
verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja
hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman,
pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle
oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään
kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka
pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan
ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain
kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen
edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä
teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.

Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin
ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä
syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha
sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie
hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee
muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.

       *       *       *       *       *

Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee
Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, -- vilahtaa kuumana
tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin?
Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän
hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen,
heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin
unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan
kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla
ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.

Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä
taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin
olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi
viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi
murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka
tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka
tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella
paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru,
sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi,
tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.

Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta
hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön.
Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta
saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät
rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.

Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä
tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma
nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat
taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein
ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja,
sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle
selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä
miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää
vastustajalleen.

-- Missä on Laila?

Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen
ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää
pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen
vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla
Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:

-- Mitä Lailasta huolehdit! Omistasikin on tarpeeksi.



XX.


Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin,
jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten
valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois
vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui
hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt.
Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut
jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen
nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen
innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään,
koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.

Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen
olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt.
Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista
lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta,
jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen
mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa,
jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys -- se täytyi Lailan
itselleen myöntää -- ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.

Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksi
Aslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:

-- Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en
ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.

-- Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! -- kuului
hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan
katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi,
joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon
onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli
ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut
tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan
ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla
oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään
sisäiseen tyydytykseen.

       *       *       *       *       *

Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan,
olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän
erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään
takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava
vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo
olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.

Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin
kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään
ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.

Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi
syvällä surulla ja lempeästi:

-- Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en
tiedä, kuinka sinua kiittäisin!

-- Joutukaa! kiirehti Aino.

-- Hyvästi Laila!

Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven
salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi
aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.

Mikä se oli?

Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle
kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.

Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan
kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja
sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.

       *       *       *       *       *

Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan
sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan
nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen
sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista
kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt
pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?

Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen
ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi
ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin
heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle
heidän kääntyessä kotiin päin...

Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin?
Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja
vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna
todellakin tullut hänelle rakkaaksi?

Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän
hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli.
Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen
kysymystään nähdäkään...

He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi
mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon.
Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä,
sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä
Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan,
että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen
yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten
kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.

He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan
odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä
tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi
säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä
kiireesti heidän eteensä!

-- Isä!

Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti
hätäillen kiiruhtamaan:

-- Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään
lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä
ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä
jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse...

Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen
käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut
oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:

-- Mitä merkitsee tuo tuolla?

Vanha lappalainen astahti hiukan syrjään.

-- Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi,
joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee
olla?

Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus
kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan
kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.

-- Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho.
Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää
puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy...

-- Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä
hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.

-- Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta
pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap...

Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa,
koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei
näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa
lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja
sanoi kiirehtien:

-- Joudu lapsi!

Mutta Laila ei liikahtanutkaan, vaan tuijottaen jäykästi eteensä
kysyi:

-- Siis Vorna ja Seppä voivat siellä joutua taisteluun?

-- Voivat lapsi, voivat.

-- Ja molemmat, tai ainakin toinen heistä voi saada surmansa?

-- Se on hyvin luultavaa.

Laila painoi kädet silmilleen ja kirkaisi luonnottomasti:

-- Isä, minä en voi lähteä! En.

Vanha lappalainen katsoi tyttäreensä aivan typertyneenä.

-- Et voi lähteä? sammalsi hän.

-- En. Minun täytyy estää heidän kuolemansa.

-- Kuinka voisit sen tehdä? Sehän on mahdotonta.

Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa
tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin
tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena
tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta
asiain käänteestä.

       *       *       *       *       *

Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin,
kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.

Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi
hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään
sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa
tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää
katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten
kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan
suulle saakka.

Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he
lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle.
Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä
paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan
käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin
estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien
joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten.
Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon
kylän lähistölle.

Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja
palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita.
Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä
kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen
lappalaispukuisen miehen ruumista.



XXI.


Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan
toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli
vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun
mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi
katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta,
joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen,
kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja
kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet
jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille
helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja
kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa
ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin
miehekkäänä ja uljaana.

Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven
rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella
sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan
ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka
kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen
selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino
hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään.
Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen
sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa
lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki,
kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.

Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään
lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan
äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle
kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa
iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan,
mutta silloin tämä pakeni.

Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan.
Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna
silittää hän äitinsä veristä päätä.

Mikä se oli?

Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino
äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin
pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan
äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset
ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä
kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä
luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä
tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen,
ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin
ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino
jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.

Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle,
kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän
vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa
seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut
ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko
kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen
alati haastellen ja jupisten.

Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi.
Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä
hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista
todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen
samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän
vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon
silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi,
että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla
ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.

Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein
sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni
uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta
se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema
oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne
kääntyä.

Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului
selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä
huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä
taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi
varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.

Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi
hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän
matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle,
jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita
näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin
rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin
hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan
taistelua ja odottamaan sen loppua.

       *       *       *       *       *

Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta
sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.

-- Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle
päin.

-- Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään
pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat.
Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan
kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo
kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.

Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen
huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului
taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen;
se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä,
kuunnellen tarkoin.

Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui
hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen
kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset
sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri
suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata
takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän
huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.

-- Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.

Staalo selitti.

Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.

-- Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä
perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta
Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.

Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:

-- Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö
sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on
ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat
pääsevät sanaa viemään.

Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.

-- Eikö Vorna kaatunutkaan?

-- Ei.

-- Eikä Seppäkään?

-- Ei.

-- Missä he sitten ovat?

-- Missä lienevät toistensa perässä kuin näätä ja orava.

Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan.
Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti
hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin
vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.



XXII.


Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä
hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin.
Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita
parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto,
jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin
omalla penkillään.

Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt,
sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani
lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi?
Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.

Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset
sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki
hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta
ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että
paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan
jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään
lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat
miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan
sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat,
olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja
opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä
astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä
yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat
yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä,
kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.

Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään
kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä,
että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan
ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta
säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken
hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä
niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä
aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä
joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa
asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut
Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.

Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut
kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä
suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen
onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian
olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin
rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa
ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen,
sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa
kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä
salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys
vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli
entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle
iskunsa evästykseksi:

-- Kiitti kun varoitti. Sano toistekin.

Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä
vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen
iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan
tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää
kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan
hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin
päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt
Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie
Staalo? Ja missä Laila?

-- Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan
hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen
iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.

Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle
ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän
edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla
sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan
päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on
tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä
hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää
hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa
mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää
tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla
Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän
ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa
Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset?
vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda
sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa
ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin,
mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee
jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse
Seppä.

Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö
hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa,
sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.

Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän
edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on
pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on
samalla mennyt.

Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä
ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta
neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän
oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa
kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin
Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina
syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.

Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten
oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun
samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja
valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään
päin.

Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen
ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen
oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin,
arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo
oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan
kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin
ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä
tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen
pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään,
mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan
Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan
takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä
tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella,
kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen
sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja
koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa
oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin
ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää
hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei
huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan
suksiansa.

       *       *       *       *       *

Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen
taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin
eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä
nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee
muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.

-- Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää
nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen,
sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.

Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli
tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan
jorahti palansa välistä:

-- Nykyriltä löivät pirut pään halki.

-- Niin tekivät. Lakkasi kerran sekin myljymästä.

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas joku arvosteli:

-- Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan
vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt.
Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on
poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.

-- Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme
käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan
emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme.
Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.

-- Se Vorna olisi pitänyt saada hengiltä, kuului eräs lausuvan.

-- Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin.
Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas
heikäläiset kostamassa.

Vaiettiin. Kuului katkera huokaus.

-- Milloin loppunevat nämäkin matkat?

Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin
pystyyn joukosta eräs nuori mies:

-- Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa
ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä
yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan
raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä
meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan
kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa,
miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa
vuosia kärvennetty.

Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano,
joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja
muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi
kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä
siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti
nuotioiden piiriin.

-- Siinä on ainoa vanki, julisti toinen tuojista.

-- Niin näkyy, arvosteli heti joku, mutta siinäpä tuota onkin.

Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo
ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen
siirrähti.

-- Ka ka...

-- Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä.
Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.

Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet
olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku
sanovan:

-- Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä
samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään
mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.

Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä
muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat
olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten
kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle
selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea
kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria
naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.

Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja
puuttui asiaan:

-- Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla
äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette
saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän
naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.

-- Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen
kuului jupisten lisäävän:

-- Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä
lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja
tee se hyvän sään aikana.

Lippo huomasi, ettei hänellä ollut nyt miehiin vaikutusta, ja tytön
kohtalo laskeutui raskaana hänen sydämelleen. Kuultuaan hänen
puheensa oli Aino hämmästyneenä kääntynyt häneen ja sanoi nyt hiljaa:

-- Kiitos. Olet varmaankin se vanhus, josta Laila on kertonut. Hiihdä
nopeasti hänen jälkeensä ja koeta pelastaa hänet. Minä en apuasi
tarvitse.

Ja sisseihin kääntyen sanoi hän pilkaten:

-- Liian hyvä on Vornan Aino mokomain morsiameksi. Ellei Seppä olisi
tullut avuksenne, olisitte tuossa tanterella joka tallukka...

-- Vornan sisar, kavahtivat sissit hämmästyen sanomaan. Arvokas
olikin tämä saalis.

Mutta siinä samalla oli kaikki jo ohi. Ennenkuin kukaan ehti
ajatellakaan, mitä oli tapahtunut, oli Aino temmannut jalkainsa
juuresta Arhipan vyöltä puukon ja iskenyt sen syvälle rintaansa.



XXIII.


Vorna tunsi, että kaikesta puuttui nyt vain tämän hänen hiihtonsa
loppuminen. Sillä paikalla, jossa hän löisi sauvansa lumeen ja
nousisi suksiltaan, tapahtuisi viimeinen kohtaus siinä kaikessa,
mikä oli äsken aamulla alkanut. Tuo hänen jälessään hiihtävä mies
ei hellittäisi, ennenkuin heidän välinsä olisivat ratkaistut, ja
ratkaisuna hän pitäisi vain tietoa, missä oli Laila. Mutta sitäpä hän
ei sanoisi.

Kuinkapa sanoisikaan, kun ei tiedä.

Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja
kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna
arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä
siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen
korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä
kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata
uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt
jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi
tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.

Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki
hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan,
sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka
täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas
kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi
vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään
eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten
rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava
virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.

Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta
olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara
oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa
kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että
sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon
vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen
tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille
kumeana ja tuskallisena karjahduksena.

Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi
ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan
tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin
rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä
ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa
voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt
kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä
terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu
vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut,
että Luoja venettä viepi.

Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen
tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti,
ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä
herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana
aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän
muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta
samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että
se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän
tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei
Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään;
hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta
voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä
perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne
siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut
vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut
ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli
tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin
heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi
ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta
sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen
sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he
olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää.
Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän
työn.

Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän
ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain
halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan
viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan
tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan
se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen
erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on
seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana
siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään.
Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka
katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään,
oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö,
iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.

Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan
tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli
vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut,
että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä
tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin
muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi
halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.

Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu
ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut
kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan,
kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti
kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan
pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee
mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin
pehmeillä untuvilla.

Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään.
Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja
hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat
tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään,
vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen
inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa
takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen
edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa
vyöltänsä päästellen.

-- Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun
henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän
jossain muualla kätköissäsi?

Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka
hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei
Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta
sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei
häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi
toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi
keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla
vastaamatta mitään.

Vorna vetää suunsa hymyyn:

-- Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä
jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.

-- Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään
saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.

Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan.
Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu
syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja
ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä
jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei
mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla
korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on
itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa
vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.

Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki
tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny,
vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on
kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan
silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei
tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli
saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän
ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin
pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin
ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä
ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja
ryntää uudella vauhdilla päälle.

Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi
suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan
ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli
päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi.
Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies,
jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli
ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut
luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta
kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle,
niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.

Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön
hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli
tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa,
saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa
ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen
vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?

Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen
raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla
ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa
vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen
taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla.
Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja
valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon
veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän
on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen
häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä
menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle
poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää
pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka
luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee
hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa,
kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena...

Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut
hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen
lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen
tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei
tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi
lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto,
ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu
lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan
virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas
viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan,
pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu
hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään
toisen iskuja.

Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen
ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin
kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua.
Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi.
Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan
verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat
tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet
täällä.

Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä
äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle?
Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä
tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän
pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän
tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa
takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua
takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten
raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä
ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:

-- Kuuletko mitään?

Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa
käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului
lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se
ääni tuntui tutulta.

Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena
suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle,
kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki
ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä,
vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan
pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen
oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä,
ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu
honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah,
eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino.
Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi... Aino katsoo silmät
kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen
polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi
onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti
kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat
kuuntelevat hartaasti...

Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä
lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija
on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa
kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä.
Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä
paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa
kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen
maahan hänen luoksensa.

Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä
kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin
sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle
hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana
kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla
Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen
vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen
hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee,
kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen
olo.

Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea
ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua.
Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi
nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan
niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen.
Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee
vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen
katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan
kättä:

-- Tässä on Laila.

Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka
kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä.
Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä
valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten
kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen
juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten
ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa
odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja
sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän
astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen.
Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten
mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi
hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan.
Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän
astuu morsionsa kanssa häätupaansa.

LOPPU.



Lukijalle.


Syksyllä 1832 kuuli Lönnrot Kuhmon kappelissa Huutoahon talon ukolta
laajan kertomuksen Venäjän rajalla muinoin eläneestä mahtavasta
rosvosta nimeltä Vorna. Hän oli asunut erämaassa nykyisen Kiannan
ja Kuhmon Venäjänpuoleisella rajaseudulla, josta hän oli tehnyt
ryöstöretkiä molempiin valtakuntiin. Ollen suunnattoman väkevä
oli hän kerran tällaiselta sissiretkeltä palatessaan noussut
sauvomalla Oulujoen Pyhäkosken, jota voiman näytteitä ei ollut
kukaan sitä ennen suorittanut eikä suorittane koskaan jälkeenkään
päin. Mainitaanpa vielä, ettei hän huolinut sauvoessaan nousta edes
seisomaan, vaan lykki veneensä putousten niskaan perässä istuen.
Pällissä, kiivaimmassa kohdassa, oli hän toki laidasta paremmin tukea
saadakseen kohonnut polvilleen.

Rantamaasta oli hän eräällä retkellään ryöstänyt kaksi ylhäistä
neitoa, ja aikoi naida toisen heistä. Neidot saivat kuitenkin hänen
päätöstään verukkeilla viivytetyksi. He opettelivat hiihtämään,
ja pakenivat, kun Vorna oli kerran mennyt ryöstöretkelle Vienan
rantaan. Nyt alkoi vaivaloinen ja seikkailurikas pakomatka, joka
päättyi siihen, että naiset joutuivat erääseen suomalaistaloon, jossa
heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja jossa heitä luvattiin
puolustaa. Pian saapuikin Vorna paikalle; suomalaismiehen ja Vornan
välillä alkoi nyt ankara taistelu. Huomatessaan vastustajansa niin
taitavaksi miekkamieheksi, ettei voinut häntä masentaa, viskasi
Vorna aseensa pois ja karkasi häneen käsiksi, kaataen hänet alleen.
Mutta silloin tuli suomalaisen avuksi hänen koiransa, purren Vornaa
pahasti, jonka tämän johdosta täytyi nousta koiraa häätämään;
silloin pääsi suomalainen taas jaloilleen. Vorna oli saanut nyt niin
pahoja haavoja, että hän luopui taistelusta, jääden suomalaisten
hoitoon. Hänen miekkansa ja keihäänsä piilotettiin ja neidot pääsivät
pakenemaan edelleen. [El. Lönnrots svenska skrifter. Utgifna af Jenny
af Forselles. I. En finsk berättelse, pp. 79-95.]

Oulun kihlakunnan kertomuksessaan esittää A. H. Snellman (Virkkunen)
Vorna-tarinoita. Vorna oli mahtava jättiläinen, joka asui vaimoineen
Vornanniemessä Kuhmoniemen kohdalla Venäjän puolella rajaa.
Ammatiltaan hän oli rosvo, joka vuosittain teki hävitysretkiään
rantamaahan, sauvoen raskaan lastinsa koskia ylös. Kerran jäi
kuitenkin Pyhän Pälli sauvomatta, josta tuli sananlasku:

    "Ei pääse pojat puoletkana,
    Ei kolmannetkana urohot
    Päälle Pällin korvan
    Ilman nuorin nousematta,
    Tervaköysin tempomatta,
    Kun ei voinut Vorna päästä".

Hänen vainoretkistään kansa lopuksi kiusaantui niin, että läksi
kostomatkalle Vornanniemeen, piiloutuen lahden taa vastapäätä
väijyksiin. Vorna heidät kuitenkin huomasi, ja huusi lahden poikki,
että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jolloin hän ampuisi siihen. Miehet
tekivät niin, ja Vorna ampui keskelle, niin että mänty halkesi.
Ei uskallettu sellaista urosta mennä ahdistamaan. Hailuodosta
hän vihdoin ryösti naisen, jota hakemaan pian saapui suomalainen
sissijoukko. Heidän tullessaan Vorna sattui saunaan, jonne hänet
salvattiin. Hän täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos ja iski
niillä vainoojiaan, sokaisi silmät ja pääsi pakoon. Silloin sai
eräs piirittäjistä ammutuksi häntä nilkkaan, jolloin hän kaatui ja
joutui kostajain vihan uhriksi. Sama kertoja esittää myös tarinoita
Hilpasta, suuresta hiihtäjästä, jonka vertoja ei Suomessa ollut.
Tarinat ovat Vorna-toisintoja. [A. H. Snellman: Oulun kihlakunta.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. 1887. Ss. 130-132.]

Rurik Calamnius kertoo Suomussalmen seurakunnan historiassa
[Rurik Calamnius: Suomussalmen seurakunnan historia. Oulu 1912.]
pääasiallisesti samansisältöisiä Vorna-tarinoita. Niistäkin
selvästi näkyy, kuinka tavattoman syvään muisto tästä voimakkaasta
karjalaississistä on rajaseudun rahvaan mieleen painunut.
Luonnolliselta tuntuu, että todellinen henkilö on niihin aihetta
antanut, joskin lienee vaikea tällaisten tarujen pohjalla hänestä
mitään varmempaa todistetuksi saada ja joskin Vorna-tarinoihin
lienee sekautunut annos paholaissatujakin. Kaikkialla ja varsinkin
rajaseuduilla, missä vuosisataiset sodat ja vainot ovat raivonneet,
on olemassa rikas tarina-aarteisto, joka kuin runsas ruoho kukoistaa
sen ympärillä, mitä menneisyydestä on perintätietoa jäänyt. Se
tarjoaa verratonta aiheistoa sille, jonka mieltä tämä ala viehättää.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa mahdollisesti olevia
Vorna-toisintoja en tunne.

Tekijä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vorna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.