Title: Kreuzer-sonaatti
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kreuzer-sonaatti" ***


KREUZER-SONAATTI

Kirj.

Leo Tolstoi


Venäjänkielestä suomensi Vilho Elomaa



Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.

Oy "Saarijärven Paavon" kirjapaino, Jyväskylä.



    "Mutta minä sanon Teille: jokainen,
    joka katsoo naista himoiten häntä, on
    jo sydämessään tehnyt huorin hänen
    kanssaan".

                    (Matt. 5:22.)

    Opetuslapset sanoivat hänelle: "Jos miehen
    suhde hänen vaimoonsa on sellainen, niin
    ei ole hyvä naida."

    Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki
    omista itselleen tätä sanaa, vaan
    ainoastaan ne, joille se on suotua."

                      (Matt. XIX, 10).



I.


Tämä sattui aikaisin keväällä. Matkustimme toista vuorokautta.
Vaunuun tuli ja siitä poistui lyhytmatkalaisia, mutta kolme
matkustajaa oli, samoin kuin minäkin, ollut mukana junan
lähtöpaikasta saakka: rumanlainen, iäkkäänpuoleinen, tupakoiva
nainen, jolla oli kärsinyt ilme kasvoillaan, yllään puoleksi
miestenkuosinen päällystakki ja päässään lakki, hänen tuttavansa,
puhelias, nelikymmenvuotias mies, jolla oli tavanmukaiset uudet
matkakapineet, sekä muista eristäytyvä, lyhyenläntä herra, jolla
oli äkilliset liikkeet, nähtävästikin ennen aikojaan harmaantuneet
kähärät hiukset, sillä hän ei ollut vielä vanha, ja oudon loistavat
silmät, jotka nopeasti siirtyilivät esineestä toiseen. Hän oli
puettuna vanhaan, kalliin räätälin tekemään, lammasnahkakauluksella
varustettuun päällystakkiin ja korkeaan lammasnahkalakkiin. Kun
hän avasi päällystakin napit, näkyi sen alta hihaton alustakki
ja venäläiskuosinen kirjailtu paita. Tämän herran erikoisuus
ilmeni vielä siinäkin, että hän silloin tällöin päästi merkillisiä
äännähdyksiä, jotka olivat kuin yskäisy tahi alotettu ja keskeytynyt
naurahdus.

Hän oli koko matkan ajan tarkoin karttanut joutumasta kosketuksiin
ja tekemästä tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. Naapurien
yrityksiin keskustelun alkamiseksi hän vastasi lyhyesti ja töykeästi
ja ainoastaan joko luki tahi, katsoen ikkunaan, tupakoi taikka,
otettuaan vanhasta laukustaan esiin eväitään, joi teetä tahi haukkasi
jotakin.

Minusta hän näytti kärsivän yksinäisyydestään, ja minä aioin muutaman
kerran ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta joka kerta, kun
katseemme kohtasivat toisensa, mikä tapahtui usein, koska istuimme
viistoon vastapäätä toisiamme, hän kääntyi toisaalle ja alkoi lukea
tahi katsoi ikkunaan.

Junan seisoessa toisena päivänä illansuussa suurella asemalla, kävi
tämä hermostunut herra ottamassa kuumaa vettä ja valmisti itselleen
teetä. Se herrasmies, jolla oli säännönmukaiset uudet matkakapineet,
asianajaja, kuten jälkeenpäin kuulin, ja hänen naapurinsa tupakoiva
nainen, jolla oli puoliksi miehenkuosinen päällystakki, menivät
juomaan teetä asemalle.

Sill'aikaa kuin herra ja hänen naisensa olivat ulkona, tuli vaunuun
muutamia uusia matkustajia, niiden joukossa kookas, sileäksiajeltu,
kurttukasvoinen ukko, nähtävästi kauppias, hillerinnahkaisessa
turkissa, päässään tavattoman suurilippuinen lakki. Kauppias istuutui
vastapäätä naisen ja asianajajan paikkaa ja alkoi heti haastella
nuoren, kauppapalvelijalta näyttävän miehen kanssa, joka niinikään
oli noussut junaan tältä asemalta.

Minä istuin viistoon heihin, ja kun juna ei ollut liikkeellä,
saatoin niinä hetkinä, jolloin ketään ei kulkenut ohitse, kuulla
palasia heidän keskustelustaan. Kauppias selitti aluksi olevansa
matkalla maatilalleen, jolle oli matkaa vain seuraava asemanväli;
sitten siirtyi puhe, kuten tavallista, hintoihin, kauppa-asioihin,
puhuttiin, kuten ainakin, siitä kuinka Moskovassa tingitään,
haasteltiin Nishni-Nowgorodin markkinoista. Kauppapalvelija rupesi
kertomaan erään tunnetun kauppiaspohatan juopotteluista markkinain
aikana, mutta ukko ei antanut hänen puhua loppuun, vaan alkoi
itse kertoa entisistä juomatilaisuuksista Kunavinissa, joissa hän
oli ollut itse mukana. Hän nähtävästi ylpeili omasta osuudestaan
niihin ja kertoi huomattavalla mielihyvällä, kuinka hän ja tuo sama
tunnettu kauppias olivat kerran humalapäissään Kunavinissa tehneet
sellaiset kepposet, että hänen täytyi kertoa se kuiskaten, jolloin
kauppapalvelija nauroi niin että koko vaunu kaikui, ja niin ukko
itsekin naureskeli paljastaen kaksi keltaista hammasta.

Kun en odottanut saavani kuulla mitään mielenkiintoista, nousin ja
aioin mennä asemasillalle kävelemään, kunnes juna lähtisi. Ovessa
kohtasin asianajajan ja hänen naisensa, jotka olivat vilkkaasti
keskustelleet käytävässä. "Ette ehdi enää", huomautti minulle
seuraarakastava asianajaja, "kohta soittavat toisen kerran".

Ja tosiaankin, en ehtinyt käydä junan päähän, ennenkuin asemakelloa
soitettiin. Tullessani takaisin jatkui vilkas keskustelu naisen ja
asianajajan välillä. Vanha kauppias istui vaieten heitä vastapäätä,
katsoen tuikeasti eteensä ja pureskellen silloin tällöin paheksuvasti
hampaitaan.

"Sitten hän selitti miehelleen suoraan", puhui asianajaja hymyillen,
kun menin ohitse, "ettei voi eikä tahdokaan enää jatkaa yhdyselämää
hänen kanssaan, koska..."

Ja hän jatkoi edelleen jotakin, mitä en voinut kuulla. Minun
jäljestäni meni vielä ohitse matkustajia, junailija, riensi kantaja;
hyvän aikaa kesti kaikenlaista hälinää ja hyörinää, joka esti
minua kuulemasta keskustelua. Kun taas tuli hiljaista ja kuulin
uudelleen asianajajan äänen, oli keskustelu nähtävästi jo siirtynyt
yksityisestä tapauksesta yleisluontoisiin seikkoihin.

Asianajaja puheli siitä, kuinka avioerokysymys nykyään oli yleisen
mielenkiinnon esineenä Euroopassa ja kuinka meilläkin oli alkanut
yhä useammin ilmestyä samanlaisia tapauksia. Huomatessaan, että
ainoastaan hänen äänensä kuului, asianajaja keskeytti puheensa ja
kääntyi vanhaan kauppiaaseen päin.

"Ennen vanhaan ei sellaista tapahtunut?" kysyi hän ystävällisesti
hymyilen.

Ukko aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin lähti juna
liikkeelle, ja hän otti lakin päästään, teki ristinmerkin ja
luki supisten rukouksen. Asianajaja katsahti syrjään ja odotti
kohteliaasti. Lopetettuaan rukouksensa ja tehtyään kolmesti
ristinmerkin, ukko painoi lakin suoraan ja syvään päähänsä, istahti
mukavammin ja alkoi puhua.

"Kyllä, herra, tapahtui sellaista ennenkin, mutta harvemmin", sanoi
hän. "Nykyäänhän sellaiset seikat eivät ole vältettävissä. Ihmiset
ovat kovasti sivistyneet".

Junan vauhti lisääntyi lisääntymistään, pyörät kolisivat kiskojen
liitoksissa, ja minun kävi vaikeaksi kuulla, ja kun keskustelu
kiinnitti mieltäni, siirryin istumaan lähemmäksi. Naapurinikin,
hermostuneen, loistavasilmäisen herran, mielenkiinto näytti
heränneen, ja hän alkoi kuunnella, nousematta paikaltaan.

"Mutta mitä pahaa sivistyksessä on?" kysyi nainen, tuskin
huomattavasti hymyillen. "Onko sitten parempi mennä naimisiin entisen
ajan tapaan, jolloin sulhanen ja morsian eivät olleet edes nähneet
toisiaan?" jatkoi hän, monien naisten tavoin jättäen vastaamatta
puhetoverinsa sanoihin ja vastaten sensijaan niihin sanoihin, jotka
hän ajatteli tämän aikovan sanoa. "Ei tiedetty, rakastettiinko,
voidaanko rakastaa, vaan mentiin kenelle sattui ja sitten kärsittiin
koko elämän aika; niinkö mielestänne on parempi?" sanoi nainen,
nähtävästikin suunnaten puheensa minulle ja asianajajalle, mutta
vähimmin kaikista ukolle, jonka kanssa puhui.

"Kovin ovat sivistyneet", toisti kauppias, silmäillen halveksivasti
naista ja jättäen hänen kysymyksensä vastausta vaille.

"Olisi huvittavaa tietää, kuinka te selitätte sivistyksen ja
aviollisen eripuraisuuden keskinäisen yhteyden", virkkoi asianajaja,
tuskin huomattavasti hymyillen.

Kauppias aikoi sanoa jotakin, mutta nainen anasti häneltä suunvuoron.

"Ei, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän. Mutta asianajaja
keskeytti:

"Ei, antaakaahan hänen lausua mielipiteensä."

"Tyhmyydet johtuvat sivistyksestä", sanoi ukko päättävästi.

"Naitetaan sellaisia, jotka eivät rakasta toisiaan, ja sitten
ihmetellään, etteivät elä sovussa", ehätti nainen puhumaan,
katsahtaen asianajajaan ja minuun sekä kauppapalvelijaankin, joka oli
noussut paikaltaan ja kyynärpäät sohvan selustalla kuunteli hymyillen
keskustelua.

"Vain eläimiähän voi parittaa isännän mielen mukaan, mutta ihmisillä
on taipumuksensa, kiintymyksensä", jatkoi nainen, selvästikin haluten
suututtaa kauppiasta.

"Suotta noin puhutte, rouva", sanoi ukko, "eläin on luontokappale,
mutta ihmiselle on annettu laki".

"Mutta kuinka voi elää ihmisen kanssa kun ei ole rakkautta?" kiirehti
nainen yhä ilmaisemaan mielipiteitään, jotka hänestä arvatenkin
tuntuivat perin uusilta.

"Ennen ei huolehdittu sellaisista", vastasi ukko opettavalla
äänensävyllä, "vasta nyt ne sellaiset ajatukset ovat alkaneet
kierrellä. Mitäs, vaimo sanoo: 'nyt minä lähden luotasi'. Entä
talonpojilla -- sama asia heilläkin. 'Siin' on', tokaisee, 'paitasi
ja housusi, minä lähden Vanjkan matkaan, hänellä on kiharampi tukka
kuin sinulla'. On siinäkin järkeä! Ja naisella tulee ennen kaikkea
olla pelko".

Kauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun,
silminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaan
kauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihin
suhtauduttaisiin.

"Mikä pelko?" kysäisi nainen.

"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko."

"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi nainen jo
hiukan närkästyneenä.

"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva,
vaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojen
loppuun saakka", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankaralla
ja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija heti
vakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähti
äänekkääseen nauruun.

"Niin te miehet päättelette", vastasi nainen myöntymättä ja
katsahtaen meihin, "itse suotte itsellenne vapauden, ja naisen
tahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön,
kyllä sallitte mitä hyvänsä."

"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, että
miehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia", jatkoi
ukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voitti
kuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vain
vieläkään antautunut.

"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin on
ihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen on
tekeminen, ellei hän rakasta miestään?"

"Ei rakasta!" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan ja
huuliaan. "Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!"

Tämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hän
äännähti hyväksyvästi.

"Ei rupea", intti nainen, "ja ellei ole rakkautta, ei siihen toki voi
pakottaa".

"Mutta entä jos vaimo on uskoton miehelleen, mitä silloin?" kysyi
asianajaja.

"Sellainen ei tule kysymykseen", sanoi ukko. "On pidettävä huolta,
ettei niin tapahdu."

"Vaan jos sittenkin tapahtuu? Sattuuhan sellaista."

"Kenellä sattuu, mutta meillä ei", vastasi ukko.

Kaikki vaikenivat. Kauppapalvelija liikahti, ja jottei olisi ollut
muita huonompi, alkoi hymyillen kertoa:

"Tässä sattui meidän kauppa-apulaisellemmekin ilkeä juttu. Vaikea
tietää, mitä siitäkin ajattelisi. Hänellekin sattui vaimo, joka oli
kevytkenkäinen. Rupesi tekemään pirujaan. Mies oli hyvänluontoinen
ja sävyisä. Aluksi konttoristin kanssa. Mies koetti hyvällä saada
hänet luopumaan tavoistaan. Ei taltunut. Teki kaikenlaisia ilkeitä
kepposia. Rupesi näpistelemään miehensä rahoja. Mies löi häntä.
Ei auttanut, paheni vain. Ryhtyi yksiin juoniin kastamattoman
juutalaisen kanssa. Mitäpä mies voi tehdä? Hän hylkäsi vaimonsa
kokonaan. Nyt elää nuorenamiehenä, ja toinen maleksii kaduilla."

"Sepä vasta hölmö!" sanoi kauppias. "Jos hän olisi alunpitäen
kiristänyt ohjaksia ja kunnollisesti kesyttänyt naisensa, niin tämä
olisi elänyt kunnollisesti. Ei pidä antaa omaa tahtoa aluksikaan. Ei
ole luotettava hevoseen pellolla eikä vaimoon kotona."

Junailija tuli kysymään pilettejä seuraavalle asemalle. Ukko antoi
pilettinsä.

"Niinpä niin, naiselta on leikattava siivet hyvissä ajoin, muutoin
hukka perii".

"Mutta kuinka te itse äsken kerroitte, millä tavoin naineet
miehet hupailivat Kunavinin markkinoilla?" kysäisin minä voimatta
pidättäytyä.

"Se on eri juttu", vastasi kauppias ja vaipui sitten äänettömyyteen.

Kuului veturin vihellys. Kauppias nousi, haki istuimen alta
pussinsa, kääräsi viitan ympärilleen ja meni, kohauttaen lakkiaan,
vaunusillalle.



II.


Kohta ukon poistuttua puhkesivat useat kielet keskustelemaan.

"Vanhantestamentin aikuinen isäukko", huomautti kauppapalvelija.

"Oikea elävä Huoneentaulu", lisäsi nainen. "Mikä barbaarinen käsitys
naisesta ja avioliitosta!"

"Kyllä saamme matkata, ennenkuin katsomme avioliittoa eurooppalaisten
silmillä", sanoi asianajaja.

"Tärkein asiahan, mitä nuo tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä",
sanoi nainen, "on, että avioliitto ilman rakkautta ei ole mikään
avioliitto, että vain rakkaus pyhittää avioliiton ja että ainoastaan
sellainen avioliitto on todellinen, jonka rakkaus pyhittää".

Kauppapalvelija kuunteli ja hymyili, koettaen painaa mieleensä
mahdollisimman paljon järkevistä keskusteluista vastaista käyttöä
varten.

Naisen ehtiessä lauseensa keskipaikoille kuului takanani
äännähdys, joka oli kuin keskeytetty nauru tahi itkunpurskahdus,
ja kääntyessämme katsomaan näimme vierustoverini, harmaapäisen,
yksinäisen, loistavasilmäisen herran, joka keskustelun aikana,
nähtävästi sen huvittamana, oli huomaamattamme tullut lähemmäksi. Hän
seisoi kädet istuimen selustalla ja näytti sangen liikutetulta: hänen
kasvonsa olivat punaiset, ja poskessa nytkähteli lihas.

"Millainen rakkaus ... rakkaus ... pyhittää avioliiton?" kysäisi hän,
tavoitellen sanoja.

Nähdessään kysyjän liikutetun mielentilan, nainen koetti vastata
hänelle mahdollisimman leppeästi ja tarkoin.

"Todellinen rakkaus... Jos sellainen rakkaus on olemassa miehen ja
naisen välillä, on avioliittokin mahdollinen", sanoi hän.

"Niin kyllä; mutta mitä on ymmärrettävä todellisella rakkaudella?"
kysyi loistavasilmäinen herra hymyillen neuvottomasti ja ujosti.

"Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on", vastasi nainen,
nähtävästi haluten lopettaa keskustelun hänen kanssaan.

"Mutta minä en tiedä", sanoi herra. "Selittäkäähän, mitä te
ymmärrätte..."

"Mitäkö? Se on perin yksinkertaista", vastasi nainen, mutta jäi
hetkeksi miettimään. "Rakkaus? Rakkaus on yhden henkilön ehdotonta
suosimista kaikkien muiden edellä", sanoi hän sitten.

"Suosimista kuinka pitkäksi aikaa: kuukaudeksi, kahdeksi päiväksi
tahi puolituntiseksiko?" kysyi harmaapäinen herra ja nauroi.

"Ei, kuulkaahan, nyt te nähtävästi ette puhukaan siitä, mistä minä."

"Kyllä, juuri siitä."

"He sanovat", puuttui asianajaja puheeseen, osoittaen naista, "että,
ensiksikin, avioliiton täytyy syntyä kiintymyksestä, rakkaudesta, jos
niin haluatte, ja että jos sellainen on olemassa, niin ainoastaan
siinä tapauksessa avioliitto on jotakin, niin sanoaksemme,
pyhitettyä. Sitten, että jokainen avioliitto, joka ei ole perustettu
luonnolliselle kiintymykselle, rakkaudelle, jos niin haluatte,
on siveellisesti mihinkään velvoittamaton. Olenko ymmärtänyt
ajatuksenne?" kysyi hän kääntyen naiseen.

Nainen ilmaisi päänliikkeellä asianajajan tulkinneen hänen
ajatuksensa oikein.

"Sitten..." jatkoi asianajaja puhettaan, mutta hermostunut herra,
jonka silmät nyt paloivat lieskana ja joka vain vaivoin kykeni
hillitsemään itsensä, keskeytti asianajajan ja sanoi:

"Ei, siitä minä vain, yhden suosimisesta kaikkien muiden edellä,
mutta kysyn vain: kuinka pitkäksi aikaa?"

"Kuinkako pitkäksi? Hyvin pitkäksi, toisinaan koko elämän ajaksi",
vastasi nainen kohauttaen olkapäitään.

"Mutta sellaistahan on vain romaaneissa, ei milloinkaan todellisessa
elämässä. Elämässä yhden suosiminen ennen muita saattaa kestää jonkun
vuoden, mikä on sangen harvinaista, useammissa tapauksissa muutaman
kuukauden, mutta tavallisesti vain jonkun viikon, päivän, tunnin",
puhui hän, selvästikin huomaten mielipiteensä hämmästyttävän kaikkia
ja näyttäen olevan siitä tyytyväinen.

"Oh, mitä te nyt! Eihän toki... Ei, kuulkaahan..." huudahdimme kaikki
kolme yhteen ääneen. Kauppapalvelijakin äännähti halveksivasti.

"Kyllä, minä tiedän sen", väitti harmaapäinen herra, koettaen
vaientaa meidän äänemme. "Te puhutte siitä, mitä pidetään olevana,
mutta minä puhun siitä, mikä on olemassa. Jokainen mies tuntee sitä,
mitä te kutsutte rakkaudeksi, jokaista kaunista naista kohtaan."

"Jopa te puhutte kauheita asioita; mutta onhan ihmisten välillä
olemassa tunne, jota kutsutaan rakkaudeksi ja joka ei kestä vain
kuukausia ja vuosia, vaan koko elämän ajan!"

"Ei, ei ole. Jos vielä myönnämmekin, että mies suosisikin tiettyä
naista koko elämänsä ajan, niin nainen, kaiken todennäköisyyden
mukaan, siirtää suosionsa toiseen, ja niin on aina ollut ja on
aina oleva tässä maailmassa", sanoi hän, ja ottaen taskustaan
savukekotelon, sytytti savukkeen.

"Mutta voihan tunne olla molemminpuolinenkin", huomautti asianajaja.

"Ei, ei voi", väitti hän, "samoinkuin ei voi tapahtua, että
hernekuormassa kaksi merkittyä hernettä joutuisivat vierekkäin. Eikä
tässä sitäpaitsi ole pelkkä todennäköisyys, vaan sen todistaa kokemus
täydellisesti. Rakastaa koko ikänsä samaa ihmistä -- sehän on samaa
kuin jos väittäisi yhden kynttilän voivan palaa koko ihmis-iän",
puhui hän imien ahnaasti savukettaan.

"Mutta te puhutte koko ajan vain lihallisesta rakkaudesta. Ettekö
lainkaan myönnä olevan rakkautta, joka perustuu ihanteiden
yhtäläisyyteen, sielulliseen sukulaisuuteen?" kysyi nainen.

"Sielullinen sukulaisuus! Ihanteiden yhtäläisyys!" matki hän,
päästäen ominaisen äännähdyksensä. "Mutta eihän siinä tapauksessa
tarvitse nukkua yhdessä (suokaa anteeksi karkeuteni). Ihanteiden
yhtäläisyys siis veisi ihmiset nukkumaan samassa vuoteessa", sanoi
hän ja naurahti hermostuneesti.

"Mutta, sallikaahan", sanoi asianajaja. "Tosiasiat puhuvat teidän
väitettänne vastaan. Näemmehän, että avioliittoja on olemassa, että
koko ihmiskunta tahi suurin osa siitä elää aviossa ja että sangen
useat elävät rehellisesti pitkäaikaisessakin avioliitossa".

Harmaapäinen herra naurahti taas.

"Äsken sanoitte, että avioliitot perustuvat rakkauteen, ja nyt,
kun minä sanon epäileväni rakkauden, paitsi aistillisen, olemassa
oloa, te todistatte rakkauden olemassaolon sillä, että on olemassa
avioliittoja. Mutta avioliitto meidän päivinämme on -- petosta!"

"Enhän toki", vastasi asianajaja, "Sanon vain, että avioliittoja on
ollut ja on vieläkin olemassa".

"On kyllä! Mutta miksi ne ovat olemassa? Ne ovat olleet ja ovat
vieläkin niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotakin
salaperäistä, -- sakramentin, joka velvoittaa Jumalan edessä.
Sellaisilla ihmisillä avioliitto on olemassa, mutta ei meillä.
Meillä ihmiset menevät naimisiin, näkemättä avioliitossa muuta
kuin lihallisen yhtymisen, ja tuloksena on joko petos tahi
väkivalta. Jos petos, on se helpompi kestää. Mies ja vaimo vain
uskottelevat ihmisille elävänsä yksiavioisuudessa, mutta elävätkin
moniavioisuudessa. Ilkeätä se on, mutta käy vielä laatuun; mutta
kun mies ja vaimo, mikä on tavallisinta, ovat ulkonaisesti
velvoittautuneet elämään yhdessä koko ikänsä ja kuukauden päästä
jo vihaavat toisiaan ja haluaisivat erota, mutta kuitenkin pysyvät
yhdessä, silloin syntyy siitä se hirvittävä helvetti, joka saa
rupeamaan juomaan, ampumaan itsensä, murhaamaan ja myrkyttämään
itsensä ja toisensa", puhui hän yhä nopeammin ja antamatta kenenkään
pistää sanaansa väliin ja kiihtyen kiihtymistään. Kukaan ei puhunut
mitään, kaikki tunsivat tilanteen tukalaksi.

"Niin, kyllähän avioelämässä epäilemättä sattuu kriitillisiä
välikohtauksiakin", sanoi asianajaja, haluten lopettaa sopimattoman
kuumaksi käyneen keskustelun.

"Te, huomaan, tiedätte, kuka olen?" virkkoi harmaapäinen herra
hiljaisella äänellä ja kuten näytti rauhallisesti.

"En, minulla ei ole sitä iloa."

"Eipä siitä suurta iloa. Olen Posdnishev, se, jolle sattui sellainen
kriitillinen välikohtaus, johon vihjasitte, sellainen välikohtaus,
että hän surmasi vaimonsa", sanoi hän, luoden nopean katseen
jokaiseen meistä.

Kukaan ei keksinyt, mitä sanoa, ja kaikki olivat vaiti.

"Yhdentekevää", sanoi hän ja äännähti ominaisella tavallaan. "Muuten,
suokaa anteeksi! En tahdo olla vaivaksi."

"Ettehän toki, Herra varjelkoon..." sanoi asianajaja.

Mutta Posdnishev, häntä kuulematta, kääntyi nopeasti ja meni omalle
paikalleen. Asianajaja ja nainen puhuivat kuiskaten keskenään. Minä
istuin Posdnishevia vastapäätä, keksimättä, mitä sanoa. Lukea ei enää
nähnyt, ja senvuoksi ummistin silmäni, ollen tahtovinani nukkua.
Seuraavalle asemalle saakka matkustimme hiljaisuuden vallitessa.

Sinne tultua asianajaja ja nainen siirtyivät toiseen vaunuun,
puhuttuaan siitä jo aikaisemmin junailijalle. Kauppapalvelija rupesi
nukkumaan istuimelleen. Posdnishev tupakoi yhä ja joi edellisellä
asemalla keittämäänsä teetä.

Kun avasin silmäni ja katsahdin häneen, sanoi hän yht'äkkiä
päättävästi ja ärtyisenä:

"Teillä varmaankin on vastenmielistä istua minun kanssani
tietäessänne, kuka olen? Siinä tapauksessa menen tieheni".

"Ei mitenkään, olkaa huoletta!"

"No niin, saisiko olla teetä? Se on vain väkevää."

Hän kaatoi minulle teetä.

"He puhuvat ja puhuvat... Valhetta kaikki tyyni..." sanoi hän.

"Mistä puhutte?" kysyin.

"No siitä samasta: tuosta heidän rakkaudestaan ja siitä, mitä se on.
Eikö teitä nukuta?"

"Ei ensinkään."

"Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka tuo rakkaus johti minut
itseni siihen mitä tein."

"Tehkää niin, ellei se vaivaa teitä".

"Ei, äänettömyys minua vaivaa. Mutta juokaahan teetä ... vai onko se
liian väkevää?"

Tee oli todellakin kuin olutta, mutta minä join lasillisen. Samassa
tuli junailija vaunuun. Posdnishev seurasi häntä vaieten äkäisin
katsein ja alotti vasta, kun tämä oli poistunut.



III.


"No niin, kerronpa siis... Mutta tahdotteko todella?"

Toistin, että mielelläni tahdoin. Hän oli hetkisen vaiti, hieraisi
käsillään kasvojaan ja alotti:

"Minun täytyy alottaa kertomukseni alusta asti: kertoa, miten ja
miksi menin naimisiin ja millainen sitä ennen olin.

"Elin ennen naimisiinmenoani samoin, kuin kaikki meidän piirissämme
elävät. Olin tilanomistaja ja yliopiston kandidaatti ja
aatelismarsalkka. Elin ennen naimisiinmenoani samoin kuin kaikki,
t.s. siveettömästi, ja samoin kuin kaikki meidän piirimme ihmiset,
uskoin eläessäni siveettömästi eläväni kuten tuleekin. Itsestäni
ajattelin, että olin herttainen olento, että olin täysin siveellinen
mies. En ollut viettelijä, minulla ei ollut luonnottomia haluja, en
tehnyt siveettömyyttäni elämäni päätarkoitukseksi, kuten monet muut
ikäiseni vaan antauduin siveettömyyteen kohtuullisesti, sopivaisuutta
noudattaen, terveydekseni. Vältin sellaisia naisia, jotka saamalla
lapsen tahi kiintymällä minuun olisivat voineet sitoa minua. Saattoi
silti olla lapsia ja kiintymystäkin, mutta minä menettelin, ikäänkuin
näin ei olisi ollut. Ja tätä en ainoastaan pitänyt siveellisenä, vaan
olin siitä ylpeäkin..."

Hän vaikeni hetkeksi ja äännähti omalla tavallaan, kuten aina kun hän
sai jonkin uuden ajatuksen.

"Ja sehän se kuitenkin on pahinta koko jutussa!" huudahti hän.
"Siveettömyyshän ei ole mitään fyysillistä, -- eihän mikään
fyysillinen säädyttömyys ole siveettömyyttä: siveettömyys, todellinen
siveettömyyshän on juuri sitä, että vapauttaa itsensä moraalisesta
suhteesta naiseen, jonka kanssa ryhtyy lihalliseen yhteyteen. Ja
tätä vapauttamista minä pidin ansionani. Muistan kuinka, kerran
kärsin, kunnes olin maksanut naiselle, joka arvatenkin rakastuneena
minuun oli antautunut minulle. Rauhoituin vasta, kun olin lähettänyt
hänelle rahat, osoittaen sillä, ettei minua mielestäni mikään sitonut
häneen moraalisesti... Älkää nyökyttäkö päätänne, ikäänkuin olisitte
kanssani samaa mieltä", ärjäisi hän minulle. "Kyllä minä tuon asian
tunnen. Teillä kaikilla, parhaassa tapauksessa teilläkin siinä,
ellette ole usein sattuva poikkeus, teillä on samat ajatukset, kuin
oli minulla. No, vähät siitä, suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta se
on kaikki niin kauheaa, kauheaa, kauheaa!"

"Mikä on kauheaa?"

"Se erehdysten lukinverkko, jossa me pyristelemme, ajatellessamme
naista ja suhdettamme häneen. En voi puhua siitä rauhallisesti, ei
siksi, että minulle sattui tuo _välikohtaus_, kuten hän sanoi, vaan
siksi, että vasta sen jälkeen silmäni avautuivat ja näin kaiken
uudessa valaistuksessa, kaikki ylösalaisin!"

Hän sytytti savukkeen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa alkoi puhua.

Pimeän tähden en voinut nähdä hänen kasvojaan, kuulin vaunun tärinän
läpi vain hänen miellyttävän äänensä, joka teki minuun syvän
vaikutuksen.



IV.


"Niin, vasta kärsittyäni, mitä olen kärsinyt, vasta sen vaikutuksesta
tajusin, missä kaiken juuri on, käsitin, kuinka täytyy olla, ja näin
olevaisen koko kauheuden.

"Kuulkaahan siis, kuinka ja koska alkoi se, mikä johti minulle
sattuneeseen välikohtaukseen. Se alkoi silloin kuin en vielä ollut
täyttänyt kuudettatoista ikävuottani. Olin silloin vielä lukiossa,
ja vanhin veljeni oli ensimäisen vuosiluokan ylioppilas. En vielä
tuntenut naisia, mutta, kuten kaikki säätymme onnettomat lapset,
en enää ollut viaton poika; nainen, ei henkilö, vaan nainen,
naisen alastomuus oli kiusannut jo minua. Yksinäiset hetket olivat
epäpuhtaita. Minua vaivasi sama tuska kuin 99 prosenttia pojistamme.
Minä kauhistuin, kärsin, rukoilin ja aina lankesin. Minä olin jo
turmeltunut ajatuksissa ja teoissa, mutta viimeistä askelta en
vielä ollut ottanut. Minä turmelluin yksin, satuttamatta kättäni
toiseen ihmisolentoon. Mutta kerran veljeni toveri, ylioppilas, aika
iloveikko, n.k. kunnon poika, t.s. pahin heittiö, joka oli opettanut
meidät juomaan ja pelaamaan korttia, ehdotti juomingin jälkeen, että
menisimme sinne. Me lähdimme. Veljenikin oli silloin vielä puhdas ja
lankesi samana yönä. Ja minä, viidentoistavuotias poika saastutin
itseni ja olin mukana naisen saastuttamisessa, lainkaan käsittämättä,
mitä tein. Enhän ollut keneltäkään vanhemmalta ihmiseltä kuullut,
että se, mitä tein, oli pahaa. Eikä kukaan sitä nytkään saa kuulla.
Tosinhan se on käskyissä, mutta käskythän luetaan vain sitä
varten, että voitaisiin tutkinnossa vastata papille, eikä niitä
pidetä kovinkaan tärkeinä, ei läheskään niin tärkeinä kuin sääntöä
_ut_-sanan käyttämisestä ehtolauseissa.

"En siis ollut kuullut niiltä vanhemmilta ihmisiltä, joiden
mielipiteitä kunnioitin, ainoaltakaan, että tekoni olisi ollut
paha. Päinvastoin, kuulin henkilöiltä, joita pidin arvossa, että
se oli hyvä. Kuulin, että taisteluni ja kärsimykseni tyyntyvät
sen jälkeen, kuulin sen ja luin, kuulin vanhemmilta, että se oli
terveydelle edullista; tovereiltani taas kuulin, että siinä oli
jotakin ansiokasta, miehekästä. Siitä ei siis ollut odotettavissa
muuta kuin hyvää. Sairastumisen vaara? Mutta sitäkään ei tarvitse
pelätä. Isällinen hallitus pitää siitä huolen. Se valvoo porttolain
toiminnan säännönmukaisuutta ja tekee epäsiveellisyyden lukiolaisille
turvalliseksi. Myöskin lääkärit valvovat sitä, saaden siitä palkkaa.
Niinhän heidän täytyykin. He vakuuttavat, että siveettömyys
on hyödyksi terveydelle ja niin he järjestävät säännöstellyn,
säännöllisen siveettömyyden. Tunnen äitejä, jotka huolehtivat siinä
mielessä poikiensa terveydestä. Ja tiede lähettää nämä porttoloihin".

"Miksi tiede?" kysyin minä.

"Mitäpä lääkärit ovat, elleivät tieteen palvelijoita? Kuka turmelee
nuorukaiset vakuuttamalla, että siveettömyys on tarpeellinen
terveyden pysyttämiseksi? He juuri. Ja sitten he suunnattoman
tärkeinä parantavat kuppatautia."

"Miksikä he eivät sitä parantaisi?"

"Siksi, että jos sadas osa niistä ponnistuksista, jotka on
uhrattu kuppataudin parantamiseen, olisi käytetty siveettömyyden
hävittämiseen, ei kuppataudista enää moniin aikoihin olisi tarvinnut
puhuakaan. Mutta ponnistuksia ei ole uhrattu siveettömyyden
poistamiseen, vaan sen edistämiseen, siveettömyyden tekemiseen
vaarattomaksi. Mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä,
että minun, samoinkuin yhdeksän kymmenesosan, ellei vielä
useammankin, ei ainoastaan meidän säätymme poikien, vaan kaikkien,
talonpoikaistenkin, on käynyt niin kauheasti, että lankeamiseni
ei johtunut jonkun naisen sulojen luonnollisesta lumosta, --
ei, minua ei vietellyt kukaan nainen, vaan minä lankesin siksi,
että ympäristöni näki siinä, mihin lankesin, toiset -- täysin
luvallisen ja terveydelle hyödyllisen toimituksen, toiset -- aivan
luonnollisen, ei ainoastaan anteeksiannettavan, vaan kerrassaan
viattoman huvituksen nuorelle miehelle. Minä en ymmärtänytkään sitä
miksikään lankeemukseksi, antauduin yksinkertaisesti vain niihin
nautintoihin ja niiden tarpeiden tyydyttämiseen, jotka, kuten minulle
oli opetettu, olivat ominaisia määrätyssä iässä oleville, antauduin
siveettömyyteen, samoin kuin olin alkanut juoda ja tupakoida. Mutta
tässä ensimäisessä lankeemuksessa oli kuitenkin jotakin erikoista ja
liikuttavaa.

"Heti senjälkeen, ennenkuin vielä olin poistunut huoneestakaan, tuli
mieleni alakuloiseksi, niin surulliseksi, että olisin tahtonut itkeä.
Itkeä viattomuuteni kadottamista, iäksi turmeltua suhdettani naiseen.
Luonnollinen, yksinkertainen suhde naiseen oli iäksi turmeltu.
Sen jälkeen en ole ollut enkä ole voinut olla puhtaassa suhteessa
naisen kanssa. Minusta oli tullut _irstailija_. Ja irstailijan
tila on samankaltainen, fyysillinen kuin morfinistin, juomarin,
tupakoitsijan. Samoinkuin morfinisti, juomari ja tupakoitsija
jo on epänormaali, niin on sellainenkin mies, joka on etsinyt
nautintoa useammista naisista, epänormaali, iäksi turmeltunut
ihminen -- irstailija. Samoinkuin juomarin ja morfinistin voi heti
tuntea kasvoista, eleistä, aivan samoin voi tuntea irstailijankin.
Irstailija voi pidättäytyä, taistella; mutta hän ei voi enää
milloinkaan olla yksinkertaisessa, selvässä, puhtaassa suhteessa
naiseen. Irstailijan voi heti tuntea tavasta, jolla hän katsahtaa
nuoreen naiseen ja silmäilee häntä. Minusta tuli irstailija ja pysyin
sellaisena, ja se minut tuhosi."



V.


"No, niin. Sitten menin yhä pidemmälle, yhä useammin poikkeilin
oikealta tieltä. Hyvä Jumala! Kun muistelen kaikkia rivouksiani,
niin aivan kauhistun! Muistelen, kuinka toverit minua pilkkasivat
muka viattomuuteni tähden! Ja mitä kaikkea kuulimme 'kultaisesta
nuorisosta', upseereista, pariisilaisista! Ja kaikki nuo herrat,
minäkin, kun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat, joilla oli
tunnollamme satoja mitä erilaatuisimpia rikoksia naista vastaan,
kun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat astumme puhtaiksi pestyinä,
posket silkoisina, hajuvesillä tuoksuvina, valkeissa paidoissamme,
hännystakissa tahi virkapuvussa vierassuojaan tahi tanssisaliin, --
kas siinä puhtauden tunnuskuva, ihastuttava näky!

"Sillä ajatelkaahan, kuinka pitäisi olla ja kuinka on. Pitäisi olla
niin, että kun tuollainen herrasmies seurassa astuu sisareni,
tyttäreni luo, minä tuntiessani hänen elämäntapansa menisin hänen
luokseen, kutsuisin hänet syrjään ja hiljaa sanoisin: 'ystäväiseni,
tiedänhän minä, kuinka sinä elät, kuinka ja keiden seurassa vietät
yösi. Täällä ei ole sinun paikkasi. Täällä on puhtaita, viattomia
nuoria tyttöjä. Poistu täältä!' Näin pitäisi olla; mutta sensijaan
on niin, että kun sellainen herra tulee ja tanssittaa sisartani,
tytärtäni, syleillen häntä, niin me iloitsemme, jos hän on rikas ja
hänellä on vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, vaikkapa taudinkin jälkiä,
-- vähät siitä, parantaminen käy nykyään helposti. Tiedän, kuinka
monet ylhäisimpiin piireihin kuuluvat vanhemmat ovat naittaneet
tyttäriään miehille, jotka potevat erästä tiettyä tautia. Oi,...
iljettävää! Mutta on tuleva aika, jolloin kaikki tuo saastaisuus ja
valhe paljastetaan!"

Hän äännähti jonkun kerran ominaisella tavallaan ja kävi juomaan
teetä. Tee oli tavattoman väkevää, eikä ollut vettä, jolla laimentaa
sitä. Minä tunsin kiihoittuneeni niistä kahdesta lasillisesta,
jotka olin juonut. Häneenkin varmaan vaikutti tee, sillä hän
kiihoittui kiihoittumistaan. Hänen äänensä kävi yhä laulavammaksi
ja kuvailevammaksi. Hän muutti lakkaamatta asentoaan, milloin otti
lakin päästään, milloin pani sen taas päähänsä ja hänen piirteensä
muuttuivat omituisesti ympäröivässä puolipimeässä.

"No niin, sellaista elämää vietin kolmikymmenvuotiaaksi, heittämättä
hetkeksikään mielestäni ajatusta mennä naimisiin ja perustaa mitä
ihanteellisin, puhdas perhe-elämä, ja siinä mielessä katselin
itselleni tarkoitukseen sopivaa tyttöä", jatkoi hän. "Minä ryvin
siveettömyyden saastassa ja samall'aikaa etsin tyttöjä, jotka
olisivat olleet kyllin puhtaita soveltuakseen minulle.

"Usein hylkäsin juuri siksi, etteivät olleet tarpeeksi puhtaita,
minulle kelvatakseen; vihdoin löysin sellaisen, jota pidin itselleni
ansiokkaana. Hän oli toinen erään aikoinaan sangen rikkaan, mutta
sitten köyhtyneen pensalaisen tilanomistajan kahdesta tyttärestä.

"Eräänä iltana, kun olimme olleet soutelemassa ja palasimme yöllä
kuutamossa kotiin, ja minä istuin hänen vieressään ihaillen hänen
siromuotoista, tiukasti kiinnivedetyn Jersey-takin verhoamaa
vartaloaan ja suortuviaan, -- päätin yht'äkkiä, että hän se on.
Minusta tuntui sinä iltana, että hän ymmärsi kaiken, kaiken, ja että
tunsin ja ajattelin mitä ylevimpiä asioita. Mutta todellisesti oli
kaikki vain sitä, että Jersey-takki sopi hänelle erikoisesti, samoin
suortuvat, ja että hänen läheisyydessään vietetyn päivän jälkeen
halusin päästä häntä vieläkin lähemmäksi.

"On ihmeellistä, kuinka täydellisesti ihminen on sen harhaluulon
vallassa, että kauneus on samaa kuin hyvä. Kaunis nainen puhuu
tyhmyyksiä, kuuntelet etkä kuule tyhmyyksiä, vaan jotakin viisasta.
Hän puhuu, tekee mitä ilkeyttä tahansa, ja näet jotakin suloista. Ja
milloin hän ei puhu tyhmyyksiä eikä rivouksia, mutta on kaunis, niin
olet heti varma siitä, että hän on ihmeteltävän kaunis, älykäs ja
siveellinen.

"Palasin kotiin haltioissani ja päätin mielessäni, että hän oli
siveellisen täydellisyyden huippu ja siksi kyllin ansiokas tulemaan
vaimokseni, ja seuraavana päivänä menin ja kosin häntä.

"Selvittämätön käsitteiden sekaannus! Tuhannesta naimisiin menevästä
miehestä, ei yksin meidän säädyssämme, vaan kaikeksi onnettomuudeksi
kansankin keskuudessa, on tuskin yhtä, joka ei ennen avioliittoon
astumistaan olisi ollut naimisissa jo kymmenesti, ehkäpä sadasti,
tuhannestikin, kuin mikä Don Juan.

"Nykyään, totta kyllä, on, -- olen kuullut ja nähnyt, -- puhtaita
nuoria miehiä, jotka tuntevat ja tietävät, ettei se ole leikkiä vaan
suuri asia.

"Jumala heitä auttakoon! Mutta minun aikanani ei ollut ainoatakaan
sellaista kymmenestä tuhannesta. Ja kaikki tietävät sen, mutta
tekeytyvät tietämättömiksi. Kaikissa romaaneissa kuvaillaan
yksityiskohtia myöten sankarien tunteet, lammikot ja pensaat, joiden
luona he kulkevat; mutta kun kuvaillaan heidän suurta rakkauttaan
johonkin neitoon, ei sanallakaan mainita siitä, mitä ihaillun
sankarin elämässä aikaisemmin on tapahtunut: ei sanaakaan hänen
käynneistään porttoloissa, kamarineidoista, keittiöpalvelijattarista,
toisten miesten vaimoista. Jos onkin niin säädyttömiä romaaneja,
niin niitä ei anneta lukea, ei ainakaan niiden, joiden ennen kaikkea
tarvitsisi tämä tietää, -- nuorten tyttöjen.

"Aluksi neidoille näytetään sellaista naamaa, kuin sitä
siveettömyyttä, mikä täyttää puolet kaupunkiemme, maakyliemmekin
elämästä, ei olisi lainkaan olemassa. Sitten totutaan tähän
teeskentelyyn siinä määrin, että vihdoin aletaan itse vilpittömästi
uskoa, että kaikki olemme perin siveellisiä ihmisiä ja elämme täysin
siveellisessä maailmassa. Tytöt, poloiset, uskovat siihen aivan
todenteolla. Niin uskoi minunkin onneton vaimoni. Muistan vielä,
kuinka sulhasena ollessani näytin hänelle päiväkirjani, josta hän sai
tietää, vaikkakin vähäisessä määrässä, entisyyteni, ennen kaikkea --
viimeisen suhteeni, jonka hän olisi voinut saada tietää muilta ja
jonka senvuoksi katsoin välttämättömäksi saattaa hänen tietoonsa.
Muistan hänen kauhistuksensa, epätoivonsa, hämminkinsä, kun hän sai
sen tietää ja käsitti kaiken. Näin, että hän silloin olisi tahtonut
purkaa välimme. Ja miksi hän ei sitä tehnytkin!..."

Posdnishev päästi taas omituisen äännähdyksensä, otti kulauksen teetä
ja istui hetkisen äänettömänä.



VI.


"Mutta ei, näin on sittenkin parempi, näin on parempi!" huudahti hän.
"Sain ansioni mukaan! Mutta siitä ei ole kysymys. Tarkoitukseni oli
sanoa, että petettyjä ovat ainoastaan onnettomat tyttöparat.

"Äidit kyllä tietävät asian, varsinkin ne äidit, jotka heidän miehensä
ovat kasvattaneet, tietävät sen mainiosti. Ja teeskennellen uskovansa
miesten puhtauteen toimivat tosiasiassa aivan toisin. He tietävät,
millä koukulla pyydystävät miehiä itselleen ja tyttärilleen.

"Sillä me miehethän vain emme tiedä, koska emme tahdo tietää, mutta
naiset sensijaan tietävät sangen hyvin, että ylevin, runollisin,
kuten sitä nimitämme, rakkaus ei riipu siveellisistä ansioista, vaan
fyysillisestä läheisyydestä ja sen ohessa hiuslaitteista, puvun
väristä ja laadusta. Kysykää tottuneelta kiemailijattarelta, joka
on asettanut päämääräkseen miehen kahlehtimisen, kumpaan vaaraan
hän uskaltautuisi ennemmin: siihenkö, että hänet sen läsnäollessa,
jota hän koettaa hurmata, saataisiin kiinni valheesta, julmuudesta,
vieläpä siveettömyydestä, vai siihen, että hän esiintyisi tälle
miehelle huonosti tehdyissä ja rumissa vaatteissa, -- jokainen heistä
epäröimättä valitsisi edellisen. Hän tietää, että meidän puheemme
ylevistä tunteista on valhetta, -- että meille on tarpeen vain
ruumis, -- ja senvuoksi annamme anteeksi kaikki halpamaiset teot,
mutta emme epämuotoista, mautonta, rumaa pukeutumista.

"Kiemailijatar tietää sen, jokainen viaton tyttö tuntee sen
vaistomaisesti, kuten sen tajuavat eläimetkin.

"Siksi ovat inhottavia nuo Jersey-takit, nuo paljaat olkapäät,
käsivarret, milt'ei täysin paljaat rinnat. Naiset, erittäinkin
ne, jotka ovat käyneet miehen koulussa, tietävät varsin hyvin,
että keskustelut ylevistä asioista ovat -- keskusteluja, ja että
miehelle on merkityksellistä vain ruumis ja kaikki se, mikä saa
sen esiintymään pettävimmässä, mutta samalla houkuttelevassa
valossa; ja toiminta on sen mukainen. Sillä jos heitämme syrjään
toiseksi luonnoksemme käyneen tottumuksemme tuohon iljettävyyteen ja
tarkastamme ylempien luokkiemme elämää, sellaisena kuin se todella
on, kaikkine häpeämättömine julkeuksineen, niin eihän se ole muuta
kuin yksi ainoa haureuslaitos... Ette myönnä sitä? Odottakaahan,
niin todistan", sanoi hän estäen minut puhumasta. "Te sanotte,
että meidän yhteiskuntamme naisilla on toiset harrastukset kuin
porttolain asukkailla, mutta minä väitän ja todistan, ettei niin ole.
Jos ihmiset ovat erilaisia elämäntarkoitukseen, elämän henkiseen
sisällykseen nähden, niin se erilaisuus kuvastuu ehdottomasti heidän
ulkokuoressaankin, ulkokuorikin on erilainen. Mutta katsokaa heitä,
noita onnettomia ja halveksittuja, ja ylhäisimpiä säätyläisnaisiamme:
sama vaateparsi, sama ulkonainen esiintymistapa, sama hajuvesien
käyttö, käsivarsien, olkapäiden, rinnan paljastaminen, samalla
tavalla pingoitetaan vaate esiintyönnetyn istuinseudun kohdalla, sama
himo jalokiviin, kalliisiin, kiiltäviin helyihin, samat huvitukset,
tanssit ja musiikki ja laulu. Samoin kuin nämä houkuttelevat kaikin
keinoin, samoin nuo toisetkin. Ei minkäänlaista erotusta. Tarkoin
määriteltäessä on vain sanottava, että lyhytaikaisia prostituoituja
tavallisesti halveksitaan, pitkäaikaisia -- tavallisesti
kunnioitetaan".



VII.


"Niinpä minäkin jouduin Jersey-takin ja kiharain muodostamaan ansaan.

"Minut oli helppo pyydystää, koska minut oli kasvatettu
sellaisissa olosuhteissa, jotka kasvattavat rakastuvia nuoria
miehiä kuin kurkkuja höyrylavoissa. Sillä eihän meidän
kiihoittava, ylellinen ravintomme, samalla kuin kulutamme elämämme
täydellisessä ruumiillisessa joutilaisuudessa, ole mitään muuta
kuin järjestelmällinen himon lietsoja. Kummastelkaa, tahi olkaa
kummastelematta, niin on asia. Enhän itsekään aivan viime aikoihin
saakka sitä lainkaan tajunnut. Mutta nyt sen olen nähnyt. Siksipä
minua kiduttaakin, ettei kukaan sitä tiedä vaan puhuvat sellaista
pötyä kuin tuo äskeinenkin rouva.

"Tilani läheisyydessä työskenteli keväällä talonpoikia rautatietöissä.
Vähäisen talonpojan tavallisena ravintona on leipä, kalja ja sipuli;
hän elää, on reipas ja terve, tekee helppoa peltotyötä. Hän tulee
rautatielle, saa päivälliseksi ruuakseen suurimopuuroa ja naulan
lihaa. Mutta hän kuluttaakin tämän lihamäärän 16-tuntisessa työssä
kantaen tavaraa 30 puudan painosta. Ja hänen vointinsa on sama kuin
sitä ennen maalla. Mutta meillä, jotka syömme kaksi naulaa lihaa,
lintua ja kalaa ja kaikenlaatuisia lämmittäviä ruokia ja juomia, --
mihin se meillä menee? Aistillisiin hurjisteluihin. Ja vaikka se
meneekin niihin, niin, jos varaläppä on auki, on kaikki hyvin; mutta
sulkekaa läppä, kuten minä tein silloin tällöin, niin heti syntyy
kiihoitus, joka keinotekoisen elämämme särmiön läpi kuljettuaan
ilmenee rakastumisena puhtaimpaan veteen, joskus platoonisenakin. Ja
minä rakastuin, kuten kaikki rakastuvat.

"Kaikki oli käsillä: ihastus, sulontunne, runollisuus. Mutta
tosiasiallisesti oli rakkauteni yhdeltä puolen äitikullan ja
ompelijattarien ponnistusten ja toiselta puolen liiallisen ravintoni
ja joutilaan elämäni tulos. Ellei olisi ollut yhtäältä, veneretkiä,
ompelijattaria vartalosääntöineen j.m.s. vaan vaimoni olisi ollut
puettuna laskoksettomaan kapottiin ja istunut kotonaan, ja jos,
toisaalta, minä olisin viettänyt säännöllistä elämää syöden vain sen
verran kuin työnteko vaatii, ja jos varaläppäni olisi ollut avoinna,
sensijaan että se juuri siihen aikaan sattui olemaan suljettuna, --
niin en olisi rakastunut, eikä koko asiasta olisi tullut mitään".



VIII.


"Mutta nyt tulikin kaikki avukseni: oma tilani, kauniit vaatteet,
onnistunut veneretki. Parikymmentä kertaa epäonnistunut, nyt
onnistui. Jouduin kuin kettu rautoihin. En puhu pilaa. Sillä
nykyäänhän avioliittoihin joudutaan kuin ketunrautoihin. Sillä
miten on luonnollista? Tyttö on kypsynyt, hänet on siis naitettava.
Sehän on sangen yksinkertaista, kun tyttö ei ole rujo, ja on
naimahaluisia miehiä. Sitenhän ennen tehtiinkin. Tyttö tuli sopivaan
ikään, vanhemmat järjestivät avioliiton. Siten tehtiin ja tehdään
vieläkin koko ihmiskunnassa: niin tekevät kiinalaiset, hindut,
muhamettilaiset, niin tekee meidän rahvaamme; niin tekee vähintään
yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia koko ihmissuvusta. Vain yksi
sadasta, me irstailijat, havaitsimme, että niin ei ole hyvä, ja
keksimme uuden tavan. Ja minkä? Sen, että neidot istuvat ja miehet
kulkevat ohitse ja valitsevat kuin myymälässä. Ja neidot odottavat
ja ajattelevat, rohkenematta sanoa ääneen: 'ystäväiseni, ota minut!
ei, ota minut! älä häntä, vaan minut: katso millaiset minulla on
olkapäät ja muut.' Ja me miehet kävelemme, katselemme ja olemme
sangen tyytyväiset. 'Kyllä varon, ei minua petetä.' Kävelemme,
tarkastelemme, tyytyväisinä, että kaikki on meille niin hyvin
järjestetty. Katso: et varonut, -- rauta loksahtaa kiinni, ja siinä
pysyt!"

"Mutta kuinka siis olisi tehtävä?" kysäisin minä. "Pitäisikö ehkä
naisten kosia?"

"Niin, en tiedä, kuinka; mutta jos kerran tasa-arvoisuutta
tahdotaan, niin oltakoon tasa-arvoisia. Jos naittamisjärjestelmä on
nähty alentavaksi, niin kyllä tämä on sitä tuhat kertaa enemmän.
Edellisessä jakautuvat oikeudet ja onnistumisen mahdollisuudet
tasan, mutta jälkimäisessä nainen on joko orjattarena torilla tahi
syöttinä satimessa. Sanokaahan jollekin äidille tahi neidolle
itselleen totuudenmukaisesti, että hän toimii ainoastaan sulhasta
pyydystääkseen. Jumalani, mikä loukkaus! Mutta vain sitähän he kaikki
tekevät, ja muuta tekemistä heillä ei olekaan. Kauheinta on nähdä
siinä toimessa joskus aivan nuoria, viattomia tyttöraukkoja. Ja jos
se vielä tapahtuisikin avoimesti, mutta se on pelkkää petosta. 'Ah,
lajien synty, kuinka mielenkiintoista! Ah, kuinka suuresti Lili
harrastaa maalaustaidetta! Menettekö näyttelyyn? Kuinka kehittävää!
Entä kolmivaljakkoretket, näytelmät, sinfoniakonsertit? Mainiota!
Minun Lilini ihailee mielettömästi musiikkia! Ja miksi ette ole samaa
mieltä näistä asioista? Entä veneretket!...' Mutta ajatus on yhä
sama: 'ota, ota minut! minun Lilini! Ei vaan minut! Koetahan edes!...
Oi, sitä kataluutta! valhetta!" huudahti hän ja juotuaan teensä
loppuun alkoi kerätä kokoon kuppeja ja astioita.



IX.


"Tietäkää", alotti hän pistäessään teelehdet ja sokerin pussiinsa,
"se naisvalta, joka on maailman vitsauksena, se saa alkunsa juuri
tästä lähteestä."

"Mikä naisvalta?" kysyin. "Oikeudethan, kaikki tärkeimmät oikeudethan
ovat miehillä."

"Niinpä niin, sitähän se juuri on", keskeytti hän minut. "Juuri
sehän se selittääkin sen ihmeellisen ilmiön, että, yhtäältä, nainen
todella on painettu alennuksen syvimpään syvyyteen ja, toisaalta,
että hän hallitsee. Aivan samoin kuin juutalaiset: samoinkuin he
rahavallallaan kostavat sorronalaisuutensa, samoin naisetkin. 'Vai
niin, te tahdotte, että me olisimme ainoastaan kauppiaina, -- hyvä:
kauppiaina me laskemme teidät valtamme alle', sanovat juutalaiset.
'Vai niin, te tahdotte, että me olisimme vain aistillisuuden
esineinä, -- hyvä: aistillisuuden esineinä me orjuutamme teidät',
sanovat naiset. Naisen oikeudettomuus ei ole siinä, että hän ei saa
äänestää eikä olla tuomarina, -- sellaiset toimet eivät käsitä mitään
oikeuksia, -- vaan hänen täytyisi saada sukupuoliseurustelussa olla
saman arvoinen miehen kanssa, hänellä täytyisi olla oikeus käyttää
hyväkseen miestä ja pidättäytyä yhteydestä halunsa mukaan, oikeus
mielensä mukaan valita mies ja olla itse olematta valittavana. Te
sanotte, että sellainen olisi säädytöntä. Hyvä! Älköön silloin
miehelläkään olko niitä oikeuksia. Nyt naiselta on evättynä
tämä oikeus, mikä kyllä on miehellä. Ja saadakseen korvauksen
tästä oikeudesta nainen vaikuttaa miehen aistillisuuteen ja sitä
hyväkseenkäyttäen alistaa miehen valtaansa, niin että tämä valitsee
vain muodollisesti, mutta todellisuudessa on valitsijana hän, nainen.
Ja kerran saatuaan käsiinsä tämän keinon hän käyttää sitä väärin ja
saa hirvittävän vallan ihmiseen."

"Mutta missä tämä erikoinen valta ilmenee?" kysyin minä.

"Missäkö? Kaikkialla ja kaikessa. Katsokaa jokaisen suuren kaupungin
myymälöitä. Niissä on miljoonia, niissä olevia ihmistyön tuotteita
on mahdoton arvioida, mutta katsokaa, onko yhdeksässä myymälässä
kymmenestä ainoatakaan miesten käyttämää esinettä? Kaiken elämän
ylellisyyden vaatijoina ja kannattajina ovat naiset.

"Lukekaa kaikki tehtaat. Suunnaton osa niistä valmistaa hyödyttömiä
koristuksia, ajoneuvoja, huonekaluja, leikkikaluja naisille.
Miljoonia ihmisiä, kokonaisia raataja sukupolvia tuhoutuu orjantöissä
tehtaissa vain naisten mielihalujen tyydyttämiseksi. Naiset pitävät
kuningattarien tavoin orjuudessa ja raskaan työn raadannassa yhdeksää
kymmenettäosaa koko ihmiskunnasta. Ja kaikki tämä on seurauksena
siitä, että heidät on alennettu, heillä ei ole samoja oikeuksia
kuin miehillä. Ja he kostavat vaikuttamalla aistillisuuteemme,
pyydystämällä meidät verkkoonsa. Niin, siitä on kaikki johtunut.

"Naiset ovat tehneet itsestään sellaisen aseen aistillisuuden
kiihoittamiseksi, että mies ei voi rauhallisesti olla heidän
seurassaan. Niin pian kuin mies tulee naisen läheisyyteen, joutuu hän
hänen lumoihinsa ja tyhmistyy. Jo ennenkin tunsin vastenmielisyyttä
ja ahdistusta, aina kun näin koruissaan upeilevan, tanssiaispukuisen
naisen, mutta nyt minua suorastaan kauhistuttaa, näen hänessä jotakin
ihmiselle vaarallista ja lainvastaista, ja mieleni tekee huutaa
poliisia, turvaa vaaralta, vaatia, että vaarallinen esine vietäisiin
pois lähettyviltä.

"Te nauratte!" ärjäsi hän minulle, "mutta tämä ei ole leikkiä. Olen
varma siitä, että tulee aika, tulee jo piankin, jolloin ihmiset
oivaltavat tämän ja ihmettelevät, kuinka on voinut olla olemassa
yhteiskunta, jossa suvaittiin sellaisia yleistä turvallisuutta
uhkaavia menettelytapoja, kuin tämä aistillisia himoja suoranaisesti
herättävä ruumiinsa koristeleminen, joka meidän yhteiskunnassamme on
naisille sallittua. Sehän on aivan samaa kuin ansojen virittäminen
kävelypaikoille ja poluille, -- vielä pahempaa! Miksi on kielletty
uhkapeli, kun naisia ei ole kielletty esiintymästä himoja
herättävissä puvuissaan? He ovat tuhat kertaa vaarallisempia!"



X.


"Niinpä jouduin satimeen minäkin. Olin, kuten sanotaan, rakastunut.
Ei ainoastaan hän ollut mielestäni täydellisyyden korkein saavutus,
vaan pidin itseänikin sinä aikana, jona olin sulhasena, itse
täydellisyytenä. Sillä sellaista heittiötä ei ole, joka ei etsimällä
etsien löytäisi heittiöitä, jotka jossakin suhteessa ovat häntä
pahempia, ja joka senvuoksi ei löytäisi aihetta ylpeillä itsestään ja
olla tyytyväinen itseensä. Niin minäkin: en mennyt naimisiin rahoja
saadakseni -- en siis ollut voitonhimoinen, -- en kuten useimmat
tuttavani, jotka naivat rahojen tahi merkitsevien tuttavuussuhteiden
vuoksi; minä olin rikas, hän köyhä. Siinä yksi seikka. Toinen, josta
olin ylpeä, oli että toiset menivät naimisiin aikoen vast'edeskin
elää samanlaisessa moniavioisuudessa kuin ennen naimisiinmenoaankin:
minulla sensijaan oli vakava aikomus pysyä häiden jälkeen
yksiavioisena, ja siitäpä ennen kaikkea olin ylpeä. Olin inhottava
sika, mutta uskoin olevani enkeli.

"Kihlausaika oli lyhyt. En voi häpeämättä nyt muistella tätä
kihlausaikaani! Iljettävää! Rakkaudellahan ymmärretään jotakin
sielullista eikä aistillista. Mutta jos rakkaus on sielullista,
sielujen yhteyttä, niin sanoissa, keskusteluissa, jutteluissa
täytyisi tuon sielujen yhteyden kuvastua. Mutta mitään sellaista ei
ollut. Puhelu oli työlästä kun olimme kahden. Se oli jonkinlaista
Sisyfon työtä. Vain mietit, mitä sanoisit, sanot, vaikenet taas
keksiäksesi jotakin. Ei ollut mistä puhua. Kun kaikki, mitä saattoi
sanoa elämästä, joka meitä odotti, järjestelyistä, suunnitelmista,
oli sanottu, niin mitä sitten? Jos olisimme olleet eläimiä, niin
silloinhan olisimme tienneet, ettei meidän ole sallittu puhua; mutta
näin ollenhan oli puhuttava, eikä tiennyt mistä, sillä ajatukset
askartelivat muissa asioissa, kuin mistä oli sallittua keskustella.
Ja sen ohessa tuo inhottava tapa imeskellä konvehteja, täyttää
vatsansa kaikenlaisilla imelillä ruoilla, kaikki nuo tympäisevät
häävalmistukset: neuvottelut asunnosta, makuuhuoneesta, vuoteista,
aamunutuista, liinavaatteista, toalettitarpeista. Sillä teidän täytyy
käsittää, että jos mennään naimisiin Huoneentaulun mukaisesti, kuten
tuo äskeinen ukko puhui, niin höyhenpatjat, myötäjäiset, vuoteet ovat
vain yksityisseikkoja, jotka liittyvät syrjästä sakramenttiin. Mutta
meidän piirissämme, jossa kymmenestä naimisiin menevästä tuskin on
yhtä, joka uskoisi, ellei juuri sakramenttiin, niin edes siihenkään,
että avioliitto on jotakin velvoittavaa, kun sadasta miehestä tuskin
on yhtä, joka ei sitä ennen olisi nainut ja viidestäkymmenestä
ehkä on yksi, joka ei jo ennakolta olisi valmis pettämään vaimoaan
jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kun useimmat pitävät kirkkomatkaa
vain erityisenä määrätyn naisen omistamisen ehtona, -- ajatelkaa,
minkä hirveän merkityksen nämä yksityisseikat silloin saavat! Lopulta
onkin kysymys yksinomaan niistä. Tuloksena on jonkinlainen kauppa.
Irstailijalle myödään viaton tyttö, ja tämä kauppa järjestetään
määrätyin muodollisuuksin."



XI.


"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistetty
kuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hän
kiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sen
nähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaista
naista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivät
olleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursun
nahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähän
mielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoi
minut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältä
herralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään,
frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannata
mennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin on
todennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukauden
kaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkään
selittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisi
sanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitä
totuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkin
ikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuin
aloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä,
ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa.
Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee,
tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätä
pahetta, saadakseen siitä nautintoa".

"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmasta
inhimillisestä ominaisuudesta".

"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille,
että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei ole
luonnollinen. Se on kerrassaan _luonnonvastainen_. Kysykää lapsilta,
kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorena
naimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempi
ja irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeana
ja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi,
ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltä
tahtonut.

"Te sanotte: luonnollinen!

"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoa
ja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa,
hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Ja
turmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".

"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"

"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi,
ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistä
huomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jotta
englantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, se
käy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa,
sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisi
lapsia siveellisyyden nimessä, -- mikä melu siitä syntyy!... Kun vaan
ihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistä
lakkaisi olemasta sikoja... Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua;
voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.

Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kuten
aina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja veti
varjostimen lampun eteen.

"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteen
elämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".

Hän ei heti vastannut.

"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaan
uudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihin
kyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.

"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".

"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"

"Tietenkin elääksemme!"

"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettu
meille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niin
on, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovat
täysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää,
että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niin
käykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätä
ajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämäärä
on onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se,
mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmiset
yhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi ja
niin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista?
Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisin
on aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimot
häviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus,
niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta on
päässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauan
kuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkään
kaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, ei
myöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdä
sukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaan
hyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla.
Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitä
tapahtuu.

"Käy niin, että lihallinen rakkaus on -- varaventtiili. Ellei
nykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se,
että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Ja
kun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myös
mahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Ellei
sekään sitä saavuta, -- niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnes
päämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään.
Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmiset
määrättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät joko
sukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Jos
he olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitä
siitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa ja
kuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksen
saavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jos
taas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkin
vaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjata
tehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, että
he olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua,
mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikesta
on niinkuin on... Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto,
olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos on
oleva sama. Korkeimman eläinlajin -- ihmisten -- täytyy säilyäkseen
taistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kuten
mehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyy
mehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskin
pyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteen
johon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."

Hän vaikeni hetkeksi.

"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänen
maailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtä
epäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetusten
mukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käy
välttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, että
siveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"

Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa ja
otti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.

"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittää
eräs kveekarilahko."

"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo,
esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha,
jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kuten
meillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoiten
katsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivät
tarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan -- ja
pääasiallisesti -- omaa vaimoa".



XII.


"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vielä
ajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyään
jokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen.
Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joille
vastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muuta
kuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itse
puolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itselleni
oikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaa
oli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikki
suorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantena
tai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä,
mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitä
hän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahti
itkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsi
masennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakin
sentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan.
Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumatta
mitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painosti
ja että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui heti
siitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä.
Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänen
oikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat,
mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi peräti
ilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä.
Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä ja
vastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinka
säikähdin sen nähdessäni. -- Kuinka? Mitä? -- ajattelin minä. --
Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se ei
voi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainen
ylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänyt
ajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmat
koko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme teki
mieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollut
mikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessa
oli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanut
rakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme,
s.o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkia
itselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksi
sitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se oli
vain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuus
oli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinen
suhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että sen
ensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen heräävä
aistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.

"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaista
enää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikana
tuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemasta
toisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riita
koski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. -- Ensimäinen ei siis
ehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin on
oleva --, ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin,
kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakin
tavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaan
sääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian,
että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallita
häntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläni
olevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikä
ei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntä
epäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, -- ja riita oli valmis.
Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taas
saman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niin
oudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isäni
kanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaista
erikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taas
tämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o.
aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran sillä
ajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotka
saattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, ja
minä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyi
olla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odotti
minua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaan
minä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olin
odottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu.
En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta että
kaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisen
onnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa ei
ainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitä
itselleenkään.

"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhä
kiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin jo
ensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyt
toisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei se
ollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kuten
kaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisi
nytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muilta
että itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellista
tilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivät
sellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli usein
mahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänyt
_väärentää_ alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydelle
kylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisen
syiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä,
vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus ... oh! nyt inhoittaa sen
muisteleminenkin -- soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin,
yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä... Kuinka
ruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken
saastaisuutta..."



XIII.


Vaunuun tuli kaksi matkustajaa ja alkoi sijoittautua loitommalle.
Posdnishev oli vaiti niin kauan kuin he puuhailivat, mutta heti
heidän tauottuaan hän jatkoi päästämättä hetkeksikään ajatustensa
juoksua näkyvistään:

"Ja vielä ruokottomin asia. Teoriassa oletetaan, että rakkaus on
jotakin ihanteellista, ylevää, mutta käytännössähän rakkaus on
jotakin ilkeää, sikamaista, josta on inhottava ja hävettävä puhuakin
ja muistella. Eihän luonto toki aiheettomasti ole tehnyt sitä
inhottavaksi ja hävettäväksi. Ja jos se kerran sitä on, niin se on
siten ymmärrettäväkin. Mutta tässä suhteessa ihmiset päinvastoin
menettelevät siten, kuin inhottava ja hävettävä olisi ihanaa ja
ylevää.

"Missä ensin ilmeni rakkauteni? Siinä, että antauduin elukkamaisiin
liiallisuuksiin enkä edes hävennyt niitä vaan vielä, tiesi mistä
syystä, ylpeilinkin siitä, että nämä fyysilliset liiallisuudet
olivat mahdollisia, enkä silloin ajatellut hituistakaan vaimoni
sielullista enkä edes fyysillistä elämää. Ihmettelin, mistä johtui
katkeroitumisemme toisiamme kohtaan, mutta sehän oli päivänselvää:
tämä katkeroituminen ei ollut mitään muuta kuin inhimillisen luonnon
nousu eläimellistä vastaan, joka sitä sorti.

"Kummastelin keskinäistä vihaamme. Mutta eihän voinut olla toisin.
Tämä viha ei ollut mitään muuta kuin rikollisen vihaa rikostoveriaan
kohtaan -- sekä rikokseen yllyttämisestä, että osallisuudesta siihen.
Kuinka se ei olisi ollut rikos, kun hän, poloinen, tuli raskaaksi
kohta ensimäisen kuukauden aikana ja meidän _sikamainen_ suhteemme
yhä jatkui. Te ajattelette, että poikkean kertomuksestani? En
vähäistäkään. Kerron kaiken aikaa _miten tapoin vaimoni_. Oikeudessa
minulta kysyttiin, millä, kuinka hänet tapoin? Hölmöt! He luulevat,
että tapoin hänet silloin veitsellä, lokakuun 5 päivänä. En silloin,
vaan paljoa aikaisemmin minä hänet tapoin. Aivan samalla tavalla kuin
he kaikki nyt juuri tappavat, kaikki, kaikki..."

"Millä sitten?" kysyin minä.

"Sehän se juuri on ihmeellistä, että kukaan ei tahdo tietää sitä,
mikä on niin selvää ja silminnähtävää, sitä, mikä lääkärien pitäisi
tietää ja mitä heidän olisi saarnattava, mutta mistä he ovat vaiti.
Asiahan on äärettömän yksinkertainen. Mies ja nainen ovat luodut,
kuten eläin, siten, että lihallisen rakkauden jälkeen alkaa raskaus,
senjälkeen ruokkiminen, -- tiloja, joiden aikana naiselle ja hänen
lapselleenkin lihallinen rakkaus on vahingollinen. Miehiä ja naisia
on kumpiakin yhtä paljon. Ja mitä siitä seuraa? Pitäisihän sen olla
selvää. Ei tarvita suurtakaan viisautta voidakseen siitä tehdä
saman johtopäätöksen kuin eläin, nimittäin että on pidättäydyttävä
lihallisesta yhteydestä. Mutta eipähän. Tiede on päässyt niin
pitkälle että on keksinyt joitakin leukosiittejä, joita kulkee
veressä, mutta tätä se ei ole voinut ymmärtää. Ainakaan ei ole
kuultu, että se olisi siitä puhunut.

"Tällöin on naisella vain kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee itsestään
rujon, hävittää kerrassaan tahi tarpeen mukaan kykynsä olla nainen,
s.o. äiti, jotta mies voisi rauhallisesti ja alituisesti nauttia,
tahi on hänellä toinen keino, joka on raaka, suoranaisesti luonnon
lakien rikkomista ja jota käytetään kaikissa n.s. kunniallisissa
perheissä, se nimittäin, että naisen täytyy vastoin luontoaan
olla samanaikaisesti raskaana, imettävänä ja rakastajattarena,
täytyy alentua siihen, mihin ei ainoakaan eläin alene. Ja hänen
voimansa eivät sitä kestä. Siitä meidän piirissämme hysteerikot ja
hermostuneet naiset, kansan keskuudessa, 'riivatut'. Ja huomatkaa:
puhtaissa tytöissä ei ilmene 'riivaantuneisuutta', ainoastaan
naiduissa, miesten kanssa elävissä naisissa. Siten meillä. Aivan
samoin Euroopassa. Kaikki hysteerikkosairaalat ovat täynnä naisia,
jotka rikkovat luonnon lakia. Mutta 'riivatut' ja Chareotin potilaat,
nehän ovat täysin rujoja, ja puolirujoja naisia on maailma täynnä.
Ajatelkaamme vain, mitä suurta tapahtuu naisessa, kun hän on
hedelmöitynyt tahi kun hän imettää jo syntynyttä lasta. Siinä kasvaa
se, joka jatkaa sukuamme, joka on astuva meidän sijaamme. Ja tätä
pyhää tapahtumaa häiritään -- millä? -- hirvittävää ajatellakin!
Puhutaan vielä vapaudesta, naisen oikeuksista! Se on samaa kuin jos
ihmissyöjät syöttäisivät ateriakseen vangitsemiaan ihmisiä ja samalla
vakuuttaisivat huolehtivansa heidän oikeuksistaan ja vapaudestaan".

Kaikki tämä oli uutta ja hämmästytti minua.

"Mitenkä siis? Jos on niin, kuin sanotte", huomautin, "niin vaimoaan
voi rakastaa vain kerran kahdessa vuodessa, mutta miehellehän..."

"Miehelle on välttämätöntä", ehätti hän. "Sen nuo herttaiset tieteen
uhripapit taas ovat osanneet panna kaikki uskomaan. Minäpä tahtoisin
panna nuo poppamiehet niiden naisten asemaan, jotka heidän mielestään
ovat miehille välttämättömiä. Mitähän he silloin sanoisivat?
Vakuuttakaa ihmisille, että heille on tarpeen viina, tupakka, opiumi,
ja ne käyvät välttämättömiksi. Niin ollen Jumala ei olisi tiennyt,
mikä on tarpeen ja kun ei kysynyt tietäjien mieltä, järjesti asiat
huonosti. Suvaitkaahan katsoa, asiat eivät ole oikealla tolalla.
Miehelle on tarpeellista, välttämätöntä, niin he päättivät, saada
tyydyttää halunsa, mutta nyt on tullut väliin synnyttäminen ja
lasten ruokkiminen, joka estää tyydyttämästä tätä tarvetta. Mitä
siis on tehtävä? Käännyttävä noiden velhojen puoleen, he sen asian
järjestävät. Ja he ovatkin keksineet keinot. Ah, milloin syöstään
nuo kelvottomat petkuttajat vallasta? Jo olisi aika! Näettehän
mihinkä saakka jo on jouduttu: ihmiset tulevat mielipuoliksi ja
tekevät itsemurhia, ja kaikki vain tästä syystä. Kuinkapa muutoin?
Eläimet näyttävät tajuavan, että jälkeläinen jatkaa niiden sukua, ja
noudattavat määrättyä lakia siinä suhteessa. Vain ihminen ei sitä
osaa eikä tahdokaan tietää. Miettii vain, miten hankkisi itselleen
mahdollisimman paljon nautintoa. Sellainen on luonnon herra, ihminen!
Pankaa merkille: eläimet yhtyvät vain silloin kuin voivat siittää
jälkeläisen, mutta kelvoton luonnon herra -- aina, huvinvuoksi.
Eikä siinä kyllin, vaan hän korottaa tuon apinain askaren luomisen
kruunuksi, rakkaudeksi. Ja tämän rakkauden, tämän ruokottomuuden
nimessä hän tuhoaa -- toisen puolen ihmiskuntaa. Kaikista naisista,
joiden tulisi olla apuna ihmiskunnan pyrkiessä totuuteen ja hyvään,
hän nautintohimonsa vuoksi tekee vihollisia eikä auttajia! Näettehän,
kutka kaikkialla jarruttavat ihmiskunnan liikettä eteenpäin. Naiset
ne ovat. Ja miksi he niin tekevät? Juuri tämän asiantilan vuoksi.
Niin juuri, niin juuri", toisteli hän ja alkoi liikahdella, otti
savukkeen ja alkoi polttaa, nähtävästi rauhoittuakseen.



XIV.


"Kas sellaisena sikana minä elin", jatkoi hän taas äskeisellä
äänensävyllään. "Pahinta kaikesta oli, että minä eläessäni tuota
inhottavaa elämää kuvittelin mielessäni, että koska en ihastele muita
naisia, vietän rehellistä perhe-elämää, olen siveellinen ihminen ja
etten ole mihinkään syyllinen, vaan että jos meidän välillämme on
riitaisuuksia, niin syyllinen on vaimoni, hänen luonteensa.

"Syyllinen ei tietenkään ollut hän. Hän oli samanlainen kuin kaikki
muut, kuin useimmat. Hänet oli kasvatettu meidän säätymme naisten
asemaan vaatimusten mukaisesti, samoin kuin poikkeuksetta kaikki
varakkaiden luokkien naiset kasvatetaan, eikä heitä voida muulla
tavalla kasvattaa. Puhutaan jostakin uudesta naissivistyksestä.
Tyhjiä sanoja: naisen sivistys on juuri sellainen, kuin sen
täytyy olla, kun nykyinen teeskentelemätön, todellinen, yleinen
katsantokanta naiseen nähden on vallitsemassa.

"Ja naisen sivistys on aina oleva sen mukainen, missä mielessä miehet
häneen katsovat. Kyllähän me tiedämme, mikä miehen ajatus naisesta
on: '_Wein, Weib und Gesang_', niinhän runoilija laulaa. Ottakaa koko
runous, koko maalaus- ja kuvanveistotaide, alkaen rakkausrunoista
ja alastomista Venus- ja Phryne-kuvista, -- te näette, että nainen
on nautinnonväline; sellainen hän on Trubassa ja Gratschevkassa,
sellainen hovitanssiaisissa. Ja huomatkaa saatanan kavaluus:
koska kysymys kerran on nautinnosta, tyydytyksestä, niin olisi
peittelemättä ilmaistava, että niin on, että nainen on tuo nautinnon
makea omena. Mutta ei, muinaiset ritarit väittävät, että jumaloivat
naista (jumaloivat ja siitä huolimatta hän on heidän silmissään
nautinnon välikappale), nykyiset taas väittävät kunnioittavansa
naista. Toiset luovuttavat hänelle paikkansa, nostavat hänelle
pudonneen nenäliinan maasta; toiset tunnustavat hänellä olevan
oikeuden kaikkiin virkoihin, osallisuuteen hallituksessa ja niin
edelleen. Kaikki tämä tehdään, mutta katsantokanta hänen suhteensa
on yhä sama kuin ennen. Hän on nautinnonväline. Hänen ruumiinsa on
nautinnon välikappale. Ja hän tietää sen. Samahan se on kuin orjuus.
Sillä eihän orjuus ole mitään muuta kuin että muutamat hyötyvät
monien pakonalaisesta työstä. Ja jotta orjuutta ei olisi, täytyisi
ihmisten lakata tahtomasta käyttää hyväkseen toisten pakonalaista
työtä, täytyisi pitää sellaista syntinä tahi häpeänä. Mutta he
lakkauttavat vain orjuuden ulkonaisen esiintymismuodon, järjestävät
siten, ettei enää voida pitää orjia kauppatavarana ja kuvittelevat
mielessään ja uskottelevat itselleen, ettei ole enää orjuutta,
eivätkä näe, eivät tahdokaan nähdä, että orjuus yhä on olemassa,
koska ihmiset yhä samalla tavoin pitävät hyvänä ja oikeana hyötyä
toisten työstä. Ja koska sitä pidetään hyvänä, on aina olemassa
ihmisiä, jotka voimakkaampina tahi viekkaampina osaavat käyttää tätä
hyväkseen. Niin on laita naisvapautuksen. Sillä naisen orjuushan
on vain siinä, että ihmiset tahtovat käyttää häntä nautinnon
välikappaleena ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Pannaan toimeen
naisvapautus, naiselle suodaan kaikenlaisia oikeuksia, samoja kuin
miehelle, mutta hän on meidän silmissämme edelleenkin nautinnon
välikappale; siinä mielessä häntä kasvatetaan jo lapsuudessa,
sellaiseksi hänet kasvattaa yleinen mielipidekin. Ja niinpä hän
yhä vain on sama nöyryytetty ja turmeltu orja ja mies yhä sama
turmeltunut orjanisäntä kuin ennenkin.

"Naisvapautusta suoritetaan kursseilla ja virastoissa, mutta hänessä
nähdään kuitenkin nautinnonväline. Opettakaa hänet, kuten hänet on
meillä opetettu, katsomaan sellaisin silmin itseensä, omaan itseensä,
ja hän pysyy ainaisesti alempana olentona. Taikka hän rupeaa
lääkäriroistojen avulla ehkäisemään hedelmän sikiytymistä, s.o.
hänestä tulee täydellinen prostituoitu, joka on vajonnut eläintäkin
alemmaksi, esineeksi, tahi tulee hänestä se, mikä hän useimmissa
tapauksissa on -- sairassieluinen hysteerinen, onneton, ja mitä
kaikkea he ovatkaan, vailla mahdollisuutta henkiseen kehittymiseen.

"Lukiot ja kurssit eivät voi auttaa tätä asiantilaa. Sen voi muuttaa
ainoastaan muutos miehen katsantokannassa naiseen ja naisen omassa
katsantokannassa itseensä. Ja ne muuttuvat vasta silloin kuin nainen
rupeaa pitämään korkeimpana olotilana neitsyellisyyttä eikä, kuten
nyt, ihmisen korkeinta tilaa -- häpeänä. Niin kauan kuin siten ei
ole, on jokaisen tytön ihanteena, olkoon hän kuinka sivistynyt
tahansa, kuitenkin oleva taito vetää puoleensa mahdollisimman monia
miehiä, mahdollisimman monia uroksia, jotta hänellä aina olisi
valitsemisen mahdollisuus.

"Se, että tämä nainen taitaa hiukan enemmän matematiikkaa ja tuo osaa
soittaa harppua, ei vähintäkään muuta asiaa. Nainen on onnellinen ja
saavuttaa kaiken, mitä voi toivoa, kun hän lumoaa miehen. Ja siksi on
naisen suurin päämäärä -- miehen lumoaminen. Niin on ollut ja niin
on olevakin. Se on hänen päämääränsä meidän aikanamme neitona, ja
samoin naituna. Neidolle se kyky on tarpeellinen valitsemisen vuoksi,
naidulle naiselle siksi, että hän voisi hallita miestä.

"Vain yksi seikka sen lopettaa tahi keskeyttää joksikin aikaa, --
lapset, ja nekin vain silloin, kuin nainen ei ole rujo, s.o. kun hän
itse imettää. Mutta tässä ovat taas lääkärit saapuvilla.

"Vaimolleni, joka tahtoi itse imettää ja imettikin seuraavat viisi
lasta, sattui ensimäistä lasta imettäessään sairaus. Lääkäritpä,
jotka kyynillisesti riisuivat hänet ja kopeloivat häntä kaikkialta,
mistä minun oli heitä kiitettävä ja maksettava heille, -- nämä
herttaiset lääkärit keksivät, että hän ei saa imettää, ja niin
häneltä kohta riistettiin se ainoa, mikä saattoi estää häntä
keimailemasta. Lasta ruokki imettäjä, s.o. me käytimme hyväksemme
naisen köyhyyttä, hädänalaista tilaa ja tietämättömyyttä,
houkuttelimme hänet lapsensa luota meidän lapsemme luo ja siitä
hyvästä puimme hänet nauhakkeilla koristeltuun myssyyn. Mutta
ei siitä kysymys, vaan siitä, että nyt, kun vaimoni oli vapaa
raskaudentilasta ja imettämisestä, hänessä heräsi erikoisen
voimakkaana sitä ennen uinahtanut naisellinen keimailunhalu. Ja minua
alkoi senmukaisesti kiduttaa erikoisen voimakkaasti mustasukkaisuuden
puuskat, jotka lakkaamatta raatelivat minua koko avioliittoni ajan,
kuten niiden täytyy raadella kaikkia aviomiehiä, jotka elävät
vaimojensa kanssa minun tavallani siveettömästi."



XV.


"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan koko
sinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joina
erikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjakso
oli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsivät
häntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen,
ensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisen
rauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämän
säännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä,
nähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidin
siveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti,
että hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noiden
kelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapset
kärsimättä pienintäkään haittaa".

"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä", virkoin, huomatessani, kuinka
hänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsi
heistä.

"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. He
ovat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkin
tuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minä
voi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän,
että he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaita
rahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, ja
varmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vain
eivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä.
En kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniä
tapauksia -- niitä on lukemattomia! -- joissa he ovat surmanneet
lapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä,
mutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti.
Näitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuun
inkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivat
ihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Mutta
kaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisen
mädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan,
erittäinkin naisten kautta.

"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan,
niin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksi
tulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkien
täytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään,
päästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten on
keksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään.
Myrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naisten
turmelemisessa.

"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä ei
ole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syy
etsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloin
on mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenellä
kopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi,
ota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!

"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykeni
mainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen ja
imettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Ellei
niin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapset
suojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnytti
viisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse".

"Missä ovat nyt lapsenne", kysäisin.

"Lapset?" kysyi hän säikähtäen.

"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?"

"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa.
He eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden,
mutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna.
Tulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitä
luokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisi
samanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyy
tulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitä
anneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä,
kykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olen
ihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaa
on, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vielä
pitkä aika.

"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuin
kaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voi
tehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään.
Minulla on siellä pikku talo ja puisto...

"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minä
tiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa ja
tähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikä
paljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!

"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä".



XVI.


"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!
Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se
on ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.
Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä
tuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.
Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he
vastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän
lapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo
ovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.
Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku
jaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko,
jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,
jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan
etuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja
senvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän
suoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä
rakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta
he ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan
kieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He
tuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta
sen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He
eivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun
olennon oman itsensä hyväksi.

"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta
kätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,
kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän
herraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä
nytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme,
neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen
kaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan
ollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi
vaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, --
tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui
tuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan
huolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.
Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset
ratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,
että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta
harkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse
sanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän
terveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle
samoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,
eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä
oli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä
oli eläimillä, -- mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei
ole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä
niitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä
niitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta
ja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee
poikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset
ovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito
sangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen
tehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen
kuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,
se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen
tapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun
vaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten
parantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja
luki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on
ruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on
puettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan,
-- siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia
sääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään
lapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen
aikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä
olimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt
menetellä.

"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun
sattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.
Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen
tiede ja sellaisia ihmisiä -- lääkärit, -- he kyllä tietävät. Eivät
kaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on
löydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on
pelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa
paikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin
vaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta
hän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun
ei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman
tyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin
neuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät
menneet -- ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he
matkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis
ihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki,
joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän
saisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta
sanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin
kaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä
mitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu,
jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.
Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut;
jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan
ja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra
antoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut,
ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema
ole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi
tuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa
sairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle
oli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille
alttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee
intohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat
uskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat
häneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi
saada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.

"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet
rauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja
yrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin
toimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi
Mashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha
taas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas
eristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin
käynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö
edessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,
elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja
sellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni
se vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja
herkkäuskoinen.

"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne
kerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille
uusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä
suuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä
riidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan
taisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan
-- lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme -- aseemme. Minä
tappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.
Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä
kävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin
koetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti,
poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa
ruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin
poika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein
vihamielinen minua kohtaan."



XVII.


"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopulta
jouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,
vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi;
sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hän
aivan samoin.

"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi,
ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.
Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitä
yksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimme
kumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joista
pidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niin
suuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän oli
toista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistä
hänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omalta
taholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuun
nähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänen
edessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaan
vaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja,
kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lienee
aika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?
Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashalla
on kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästä
mahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niin
jo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyä
kahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortin
lyömisestä pelissä, -- asioista, joilla ei voinut olla kummallekaan
mitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisa
suuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,
kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinä
lientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuin
jostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, että
vihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eri
pitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jota
sanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska -- vihamielisyyden ajanjakso,
kiihkeä rakkaudenpuuska -- pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompi
lemmenleimahdus -- lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneet
silloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaa
eläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksi
äärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, jos
olisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneet
emmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että hän
eläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansa
kauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,
aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneiden
sisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuista
ja terveydestä. Minulla oli samaten oma -- raivoni: virkaan,
metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.
Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa,
sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',
ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, ja
minun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoi
hän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsen
tähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriat
ovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaista
typeryyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93),
kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkin
hysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]
varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisi
alkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.

"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.
Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt siten
vanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, että
olen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta en
huonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitä
pohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olin
rypenyt.

"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka oli
kytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivät
toistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä silloin
tiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksän
samanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.
Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".

       *       *       *       *       *

"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkin
elämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleen
sietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lasten
kasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".

Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nyt
jo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

Katsoin; kello oli kaksi.

"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.

"En, mutta te ehkä olette?"

"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".

Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea,
mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin etten
lainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.



XVIII.


"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon.
Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaiken
tahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissa
onnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elää
satavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten on
kuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niin
paljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lasten
terveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuo
vieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätä
tai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkellä
joku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita ei
millään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin on
paranneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,
läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä on
tyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme -- emmekä kärsineet
niin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaa
puuhaa -- sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkat
kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.

"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus,
kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta joka
lopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.

"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen ja
neuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, mutta
hän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minä
myönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus -- lapset -- oli riistetty
meiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.

"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen on
vaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänen
aviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',
joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisää
huolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidän
sian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämme
keinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena,
varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.

"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemme
voi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.

"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,
tuntematta mitään tunnonvaivoja.

"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme ei
mitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisen
mielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata,
kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla,
kaikkihan niin tekevät -- niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.
Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltään
mahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytä
arkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytöt
ja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin ja
kaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähän
kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.

"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keino
alkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuin
kesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneen
tuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.
Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötetty
ja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoi
miehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyivät
häneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaan
seissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.
Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia on
yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.
Ja minä tunsin että minuakin pelotti."



XIX.


Hän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.

"Suokaa anteeksi", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitään
puhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tuli
taas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaan
muuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymy
karehti hänen huulillaan.

"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vielä
sarasta. No, niin", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. "Hän
kävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, ja
hänen tautinsa -- alituinen huoli lasten tähden -- alkoi mennä
ohitse... ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta,
tuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut,
jotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, --
Jumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain en
päästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minusta
tuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hän
olisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettu
siihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista --
rakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, joka
ei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, mutta
jonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivan
odottamaton vaiva -- sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännytti
hänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi olla
lapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas elää
vain sille, mitä tunsi -- rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen,
mustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa.
Hänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus;
niin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen,
ikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut olla
vapisematta.

"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaan
kanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa,
mutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaan
ajattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivan
päinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on -- petosta,
ettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta ja
voi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enää
niin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidella
itseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillen
sitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaasti
käsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin.
Siitä saikin kaikki alkunsa."

Hän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein,
mutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:

"No niin, sitten tuli tuo mies..."

Hän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisella
tavallaan.

Näin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä,
puhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun,
joka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:

"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Ei
suinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni,
mutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huono
ihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuo
mies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!"

Hän vaikeni taas hetkeksi.

"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, mutta
puoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä,
tilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset
-- niitä oli kolme poikaa -- etsivät itselleen toimen; yksi heistä,
nuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellä
hänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hän
pääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hän
oli..." hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonut
hänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. "No niin, enhän tiedä, miten hän
sen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälle
ja tuli minun luokseni.

"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet,
vahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu,
puku kuosikas, kasvot typeränsievät -- sellaiset, joista naiset
sanovat: ei hullumpi -- ruumiinrakenne heikko, vaan ei silti
epämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt,
kuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskin
hottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiin
pyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinen
ja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä,
ulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään,
loistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussa
pariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja joka
uutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä ja
puhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän,
puhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinen
luonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.

"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asia
esitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta.
Ei ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, mutta
ei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petetty
aviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhän
se on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetin
oikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, että
tahdoin puhdistaa vaimoni.

"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollut
minulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään.
Ratkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minun
sikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämme
oli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleen
jännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aihe
riitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoina
jotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, ja
niiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivan
erikoisen kiihkeänä.

"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Ellei
mustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikki
aviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomasti
irstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä tai
vaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt,
on se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetin
siten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan,
ja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä".



XX.


"Sellaista oli vähän ennen loppua.

"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitä
rikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanut
mitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riita
alkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihän
tuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!...' Tunnen että taas
alkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.
Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksi
tahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän --
samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisen
sanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänen
sanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinne
hän survaisee. Jatkuu -- kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakin
sentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.
Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartun
hänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:
'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' -- 'Eikä
tämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.
Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:
'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinä
tapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärrän
sinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' -- 'Kunpa läkähtyisit siihen
paikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuani
nuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästää
suustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulin
ne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalle
ja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvan
uloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikka
hiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasen
pitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisia
suunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinka
sovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.
Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan,
paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen,
kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otan
toisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee,
tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen,
että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisi
ajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksi
poltan.

"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar,
kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onko
katettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,
Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi,
pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niin
kuluu koko ilta -- hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorottelee
sielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsia
poissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,
ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.
Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?
Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos hän
tahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin,
että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkin
pahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi jo
on tehnyt jotakin itselleen!... Kello lyö yksitoista, kaksitoista.
En mene makuuhuoneeseen -- tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa --
vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin,
kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinäni
työhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä --
hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään -- hän ei ole tullut.

"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottomina
ja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaiken
johtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,
että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.

"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänen
lähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.
Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhun
hänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.

"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.

"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistä
askelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'

"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, etten
astu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulin
huoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmis
astumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta en
tiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa ja
viiniä -- ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näe
asemani typeryyttä, mielettömyyttä.

"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.
Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänen
soimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,
ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapset
mukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä ole
syyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuun
ankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'
Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin,
josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avain
kilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan -- ei vastausta, ja poistun
kiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.
'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' - 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'
Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonosti
kiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.
Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengät
jalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.
Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhä
entinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämä
katkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhän
tämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseen
tapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta,
joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.
Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin -- riitaa oli kestänyt
kaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainen
sovinto -- ja minä jäin."



XXI.


"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapui
Moskovaan -- hänen nimensä on Truhatschevski -- ja tuli tapaamaan
minua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskus
sinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkien
kuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', ja
hän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Mutta -- kummallista! -- jokin ihmeellinen, kohtalokas
voima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakotti
minua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinut
puhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättä
häntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksi
hänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänyt
viulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmän
kuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, etten
soita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteeni
häneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä oli
sellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.
Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itseni
lausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.

"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista ja
hän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kuten
aina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi,
oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellytti
häntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisi
tilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomasti
piti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista;
tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hän
heti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,
ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilin
ystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.
Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömät
miehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänen
mielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka ei
vähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttää
välinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni,
jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäykset
tekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli heti
ensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään,
luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvän
kuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävyn
samanlaiseksi. Vaimoni punastui -- vieras punastui. Hän hymyili --
vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisista
joutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan,
hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoen
vuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.
Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisin
voinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule,
että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahi
että pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysin
häntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimoni
kanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuin
pelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllin
hyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhä
innokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minut
katsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiä
jyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänen
mennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyi
tunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minun
vallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näe
häntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minä
en pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vielä
eteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänä
iltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.

"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkun
aikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, -- ei ollut niitä nuotteja,
joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoni
osannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkia
ja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällä
lehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja erään
Mozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä oli
suuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänellä
oli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänen
luonteelleen.

"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,
samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänen
käytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vain
musiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,
vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin koko
illan mustasukkaisuuden tuskia.

"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivat
toisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoin
kaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'
ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkään
odottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa,
niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, ettei
hänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei _suostuisi_.
Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Jos
olisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,
kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuin
menin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoin
kirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, ettei
hän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,
jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneet
aistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies -- sekä ulkonaisen
hienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömän
musikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoitto
sai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkin
viulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, -- varmasti, ilman
pienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saada
vaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaa
hänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi ja
kärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juuri
senvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelle
perin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.
Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännyt
häntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, -- en tiedä, mutta
kohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.
Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,
tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliita
viinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitä
herttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselle
ja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuita
tuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niin
päättyi se vierailu".

Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästi
taas ominaisen äännähdyksensä.

"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun",
jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulen
toisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astun
eteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven,
laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.
Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistutti
minulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä se
oli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En ollut
erehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.
(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minä
panin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.
Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.
Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitaja
pienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oli
raollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen ja
vaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnut
pianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan,
suuteloita ... ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsi
minussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa,
joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntui
puristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sitten
vimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksen
hetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!
ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuun
oudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teen
vielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoo
minuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,
päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressä
ja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,
valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujen
nuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, ja
katsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi ei
todellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan,
vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.

"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä me
sunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota ei
olisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hän
sanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.
Tervehdin ääneti.

"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti,
ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotit
sunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeet
yksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako,
klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaiko
pikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista,
ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näin
ja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineet
keskenään, miten pettäisivät minua.

"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidän
yhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotka
suovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään ja
vaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, joka
yrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänen
naispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen --
maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin -- harjoittamisessa. Kaksi
ihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa -- soitantoa; siinä on
välttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessä
ole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voi
siinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät,
että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvat
useimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.

"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkin
hämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuin
suu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan pois
sentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjata
häntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi olla
häntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyin
ikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteen
vaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaa
ystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoin
hänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemään
samoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä sen
epämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamaton
tuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, ja
poistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.
Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidän
mieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin,
heille täysin yhdentekevä.

"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa en
olisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaan
kokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänen
valkoista, pehmeää kättään."



XXII.


"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, -- en voinut. Hänen
läheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, että
pelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta,
milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettava
maalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hän
kysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuin
ääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viime
aikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaan
tähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulen
tutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän,
kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksi
tulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'
ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niin
olen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntä
kohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovi
narahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.
Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoo
salata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.
Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoen
häneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.

"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alat
tupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuen
puoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.

"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',
sanoi hän.

"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.

"'Mutta näenhän sen.'

"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinä
käyttäydyt kuin ilonainen... Sinua vain kaikki kunnottomuus
miellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'

"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menen
tieheni.'

"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa,
niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),
vaan perheen kunnia!'

"'Mitä, mitä nyt?'

"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'

"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahi
ei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.
Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.

"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa,
jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaen
kuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomautti
käytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollut
karkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksi
iski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minua
enää kummastuttaa', päätti hän.

"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussa
taaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeä
viha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.

"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.
Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyin
itseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja heti
vastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, ja
aloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vain
kiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.

"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseen
ja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyäni
puhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyi
niin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitä
ajattelet, mikä sinun on?'

"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. En
vastaa teoistani!'

"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielä
tehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.
Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, ettei
se käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkuni
purkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin sen
maahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitin
sen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyi
ovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hän
näkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja,
mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesi
heti! En vastaa teoistani!' Hän meni -- ja minä herkesin heti
raivoamasta.

"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollani
oli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, ei
voinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,
hän oli todella sairas.

"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen
vaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.

"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut
hänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt
vähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla
nauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi,
mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.

"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin
musiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan
tahdo tavata häntä ... en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat
kutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on
lopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta -- hän itse, voisi
luulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni
niin ajateltavan.'

"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi
sanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä
kohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut
hänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin
päättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat
taas."



XXIII.


"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei
meidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä
ryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä
ja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa
päivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.

"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki
ja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi
kaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen
merkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki,
mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.
Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin
merkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti,
että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni,
kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut
mustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo
liiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi
tahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en
ollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani
kohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja
alkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä
tarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.

"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.
Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki
yksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon,
nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun
ja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn
välinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti
salata pelkoaan -- etupäässä soittotaitonsa vuoksi, -- pianon
ääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,
näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka
he katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten
jotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset
soinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja
kuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.
Piano vastasi. Soitto alkoi..."

Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia
äännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja
pysähtyi taas.

"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten.
"Tunnetteko sen ensimäisen _presto_-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän.
"Ooh!... Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä
osa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.
Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se
tekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua,
valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, -- puhun itsestäni,
-- mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna
mieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut
unohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena
minusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne,
ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten,
että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta,
mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille
nauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.

"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihen
sieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.
Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaan
sieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se,
joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin -- Beethoven --
hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tila
pakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla oli
häneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipä
musiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaan
sotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyt
tehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki on
tehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen,
siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vain
kiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Ja
siksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikin
harjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinka
voidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahi
monia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuo
hypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä ase
sellaisen ihmisen käsissä.

"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksi
vierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappale
soitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöä
ja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittää
ainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloin
kuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.
Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.
Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteen
esiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, se
vaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale teki
kauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusia
mahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kas
näin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olin
kuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonka
havaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurta
iloa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt,
niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessa
valossa.

"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitään
uutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikon
finaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstin
elegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia,
mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.
Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.

"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnyt
vaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,
hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainen
heltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsä
senjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, mutta
en ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaa
kuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähän
saakka salassa olleita tunteita.

"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.
Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttua
matkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taas
Moskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänä
iltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydä
meillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.

"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enää
tapaisi toisiamme.

"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitin
häntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisesti
jäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliselta
ja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.
Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".



XXIV.


"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassa
mielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.

"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiin
kuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossa
kymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoon
kirje vaimoltani. Luin sen heti.

"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, ja
ohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski oli
käynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, mutta
että hän oli kieltäytynyt.

"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja;
minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana oli
lopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Mutta
minulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vasta
illalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.

"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minun
poissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.
Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätä
ulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oven
eteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.
'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'

"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minun
on aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissa
paikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän,
herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja jo
herätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,
Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.
Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatella
järkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitään
aihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaa
häntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota miltei
voi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, ja
arvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, _minun_ vaimoni!
Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntui
toisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista ja
käsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minä
olen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaani
ja mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton,
terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoa
ja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),
kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjä
kuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.
Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.
Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkuttelee
häntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän aina
on ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintä
mikään voi eikä saakaan pidättää.'

"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun he
Kreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muista
kenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisen
kappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessani
heidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtui
heidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinä
iltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitä
heidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen,
autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneilta
kasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomasta
toisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,
he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'
Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavan
hymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoi
minulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:
'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoi
kammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaa
pienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja,
kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömien
ristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensa
jälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.

"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinut
enää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveli
minua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetin
kirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minua
lähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistä
sijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".



XXV.


Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkein
loppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.
Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauan
kuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämä
oli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasien
helähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksen
puolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänen
yhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.

"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksan
tuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti ja
aurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloin
rattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tiet
olivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissa
oli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mieleni
keveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdin
minne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vain
ajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaan
ollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillä
tavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:
'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksi
viivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkurit
vioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaan
tärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kello
viideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,
koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan,
matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksun
suorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa,
-- kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikki
oli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkin
parempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta,
keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minä
ajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minua
odotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurta
nautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämän
elämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuus
lannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin pian
kuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.
Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, etten
ikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuani
vaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,
vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen,
mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enää
kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteeni
mustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen,
toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä -- siitä, mitä
kotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua,
vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessani
näitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinut
haihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinä
kyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomia
näkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näiden
mielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se,
mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi ja
kuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistui
kauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,
ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, että
sovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.

"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.
Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,
käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiin
paikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin on
saastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.
Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän ei
enää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukan
turpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,
täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuutta
vaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.
Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen... Ei,
se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaista
tapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitään
sentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minä
voisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, mutta
hän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama...
Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen ja
hänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäin
yksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn,
menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,
ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunu
kaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuin
tämäkin..."

Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui
uudelleen.

"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.
Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin
muuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin
mielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa;
poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan
suutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta
mitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa... Taas ilmestyy sama
kuva. Ei, ei... Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan
potilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli
samanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi
hän ... he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa
pois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin,
johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta
oli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys
siitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni
olivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus
miellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella,
heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en
ainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli
sääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani
kohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen,
vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus,
mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan
elämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan,
saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.

"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.
Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti
viinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.
Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta
yksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan
vaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen
auringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli
paljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta
ajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi
sen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja
menin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',
sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla
mitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti
harkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen
harkinnan sijasta -- kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka
monesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä
mustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole
ollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan
hänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja
hänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja
että tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se
olisi!' -- 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää
niin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät
taas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä
kuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen
mielestään, vaan omaan sieluuni -- näkemään niitä paholaisia, jotka
ovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin
itselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa,
aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin,
etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä
siitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä
tahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä
vain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,
kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.
Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt,
mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin
pahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi
tätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.
Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi
tahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"



XXVI.


Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaan
matkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuus
siitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhä
kiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niin
että hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemalta
kadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaan
kotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiä
ja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyi
vuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisen
virstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneeni
vaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missä
oli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olin
kokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin ja
katsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitä
noutamaan, ja ajoin edelleen.

Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloista
mielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, -- en tiedä. Sen
muistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevan
lähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näin
ajattelin, vaiko siitä, että aavistin, -- sitä en tiedä. Mahdollista
on sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edelliset
hetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaiden
eteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleet
muutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tuli
meidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamatta
miettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhään
valaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa,
portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvin
tyhmä -- Jegor -- avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenä
silmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehen
päällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minä
en kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpä
siis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meillä
oli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'
Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hän
uskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisi
ollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuin
itselleni. 'Entä lapset?' -- 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat jo
hyvän aikaa olleet nukkumassa.'

En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuin
ajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, mutta
kaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan,
nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevan
vain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.

Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasi
korvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa he
tyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä ja
kärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinen
tunne -- te ette usko minua -- ilon tunne, tunsin iloa siitä,
että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,
pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästin
vihani valloilleen -- muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksi
pedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoi
mennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri...
tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hän
meni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänen
säikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakka
ja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisen
huoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. He
olivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vain
eivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisen
päällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljin
oven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, ja
ajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka -- sitä en vielä tiennyt.
Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään ei
enää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevä
välimme selviksi.

Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se ei
sittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enää
epäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahden
hänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vielä
pahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jotta
tämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikki
oli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkuten
ennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivät
minulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemmin
heidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, en
vierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.

Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatar
liikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitä
hän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiä
sellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,
ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään ja
työhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.

Minä -- kunniallinen mies, minä -- vanhempieni poika, minä, joka
koko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka en
milloinkaan ollut pettänyt häntä... Ja nyt! Viiden lapsen äiti, ja
syleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!

'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensa
huoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa koko
elämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeasti
heittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näin
ollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssa
siittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.

"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaan
somasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine,
siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat,
vihamieliset kasvonsa) -- ja tämä mustasukkaisuuden peto olisi
pysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähän
hoitajatar ajattelee ... Jegor... Ja Lisa parka! Hän on jo huomannut
jotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus,
jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.

"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, etten
voinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se on
hänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelle
liian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun ja
he tuolla syövät ja nauravat... Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enää
nuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentään
kauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselle
terveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntä
silloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänet
työhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan,
jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkin
samaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikki
ajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivat
mielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitus
saattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimii
täsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeä
käyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.

"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinän
luo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otin
käyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty ja
joka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,
ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten en
voi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollut
ylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".



XXVII.


"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.

"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuotti
minulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuri
olin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhun
ilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivät
minut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, mutta
nähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäi
seisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaan
sekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhun
ilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollut
yksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; mutta
hänen piirteensä ilmaisivat, -- siltä ainakin minusta näytti ensi
silmänräpäyksessä, -- senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä,
että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssa
häirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saada
nyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankin
kasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtui
toiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Jos
voi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta.
Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksen
ja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaan
Truhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.

"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.

"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavan
välinpitämättömällä äänensävyllä:

"'Soittelimme tässä...'

"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samalla
äänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: sama
raivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taas
tunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.

"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevski
oli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa.
Hyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä,
jotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitä
vaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut sen
paikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hän
huomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni ja
huusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!... Ihmiset...!'

"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänen
katseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huulia
myöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän -- mitä en
myöskään ollut voinut häneltä odottaa -- puikahti flyygelin alle
ja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassa
raskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritin
riistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni.
Tämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua,
kiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivosta
ja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voimineni
vasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa.
Hän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskin
jälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaa
sukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut olla
naurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin,
muistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämä
vaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän oli
vaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka olin
iskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja
viha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaan
hiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessä
mitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihan
minua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Mutta
vielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkä
tein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua ja
tapailla kättäni, jossa pidin tikaria.

"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, ei
mitään... Vannon sen!'

"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joista
päätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativat
vastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johon
olin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki _crescendossa_ ja
jonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.

"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädelläni
hänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä,
päästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa,
kaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!...
Hän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaa
niitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vain
sitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaan
kylkeensä kylkiluiden alapuolelle.

"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muista
mitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkä
silmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksi
kehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossa
en voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetki
tiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisin
tekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin,
tiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itselleni
vielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluiden
alapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä,
jolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jota
en koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Mutta
tämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
oli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin ja
tunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeen
tunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan.
Hän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitä
pidättää.

"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa oli
tapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelin
mitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vain
silmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaan
ja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistan
tämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi,
että työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sen
takaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajan
liikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.

"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän on
murhannut minut.'

"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhä
odottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivin
alta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, ja
päätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätä
tahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunnes
hän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, ja
silloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.

"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni,
katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menin
eteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseen
menin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni ja
heti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle,
otin naulasta revolverin, tarkastin sen -- se oli ladattu -- ja panin
sen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduin
sohvaan.

"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään.
Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan,
sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemalta
noutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!

"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Mene
sanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hän
meni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeita
ja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaa
ensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minä
nukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviä
keskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikka
hiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsin
siihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähän
olen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin _hän_, eikä mitään olekaan
tapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisen
ruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se on
tapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niin
ja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otin
revolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaa
ollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunut
helpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka se
koskisi _häneen_. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatella
sitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.
Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kyllä
sittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sen
sanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä oli
vaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.

"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulva
valahti hänen silmistään.

"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelle
töykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.

"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.

"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.

"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taas
ilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'

"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroi
hän.

"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minun
oli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kuten
minä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänen
luokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niin
ennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasin
kälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä en
antaudu.'

"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otan
edes tohvelit jalkaani.'"



XXVIII.


"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa
suojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut,
mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun,
säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää
lastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein
katsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja
kaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle
ja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku,
joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa
vuoteessamme, minun vuoteessani -- sille pääsi mukavammin -- makasi
vaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala
pielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu
jotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin
minua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien
alla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta,
kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään,
minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt
kynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu',
ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin',
ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen.
Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun -- hänen toinen silmänsä
oli sinelmillä -- ja sanoi takerrellen:

"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut...' Ja hänen
kasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman
tietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia ... en
kuitenkaan ... anna sinulle... Hän (sisar) ottaa ne...'

"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä -- syyllisyydestään,
uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.

"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen
ovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa.
'Katso, mitä olet tehnyt.'

"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi
kerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä
ihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli
minua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä
olin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa
kasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi -- mutta en rohjennut.

"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää.
Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti
minut luotaan.

"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'

"'Anna anteeksi', sanoin.

"'Anteeksi? Turhia... Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän,
kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat
minuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!... Vihaan sinua... Aih!
Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta
kaikki, kaikki ja hänet!... Hän meni!... Meni jo!... Murhaa minut,
murhaa, en pelkää sinua!...'

"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana
päivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen,
kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan.
Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja
asian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki.
Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin
sinne..."

Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja
vaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:

"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa..."

Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:

"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin
tehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut
hänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi,
vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään,
millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä
ymmärtää... Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.

Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan
edessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu
näytti ulottuvan koko niiden leveydelle.

"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän
olisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla ... en
olisi koskaan mennyt naimisiin".

Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.

"Suokaa anteeksi..." Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan
penkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun
oli poistuttava -- kello oli silloin kahdeksan aamulla -- menin hänen
luokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan,
mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi
peitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.

"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti,
mutta niin surullisesti, että minua itketti.

"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla oli
päättänyt kertomuksensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kreuzer-sonaatti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.