Title: Suomalaisen teatterin historia III - Nousuaika, 1879-93.
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen teatterin historia III - Nousuaika, 1879-93." ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

III***


SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA III

Nousuaika, 1879-93

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

  VIII. Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80.
    IX. Yhdeksäs näytäntökausi, 1880-81.
     X. Kymmenes näytäntökausi, 1881-82.
    XI. Yhdestoista näytäntökausi, 1882-83.
   XII. Kahdestoista näytäntökausi, 1883-84.
  XIII. Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.
   XIV. Neljästoista näytäntökausi, 1885-86.
    XV. Viidestoista näytäntökausi, 1886-87.
   XVI. Kuudestoista näytäntökausi, 1887-88.
  XVII. Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89.
 XVIII. Kahdeksastoista näytäntökausi, 1889-90.
   XIX. yhdeksästoista näytäntökausi, 1890-91.
    XX. Kahdeskymmenes näytäntökausi, 1891-92.
   XXI. Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.
        Viiteselitykset.



VIII.

Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80.


Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle
omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet,
että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön,
eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään
alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen,
mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan
viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja
puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli
näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran
Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos
oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse
varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia
katsojia.

Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka
toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5
kirjoittaa Jane Eyrestä:

"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä
Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi
paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin
Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö
Aalberg vielä -- tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'.
Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin
yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka
ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa
minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän
näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja
lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa
voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." --

[Ja 3/6 samaan ääneen:] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä
kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen
kellot!), oli meillä 480 mk -- sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta
Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari
kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat
suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa
kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. -- Saa nähdä kestääkö ihastus
syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine
vakaantua yleisössä." --

Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi
onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida
Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet
puolelleen -- eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä
tehtiin, joskin turhaan.

Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se
että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista
merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S:ssa
(12/5).

Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa
tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on
havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa
maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä
voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä
toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta
uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille
riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin
elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava.
Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli
tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin
suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä
kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset
entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi,
ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa
maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin
hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla
ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan
puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen
merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien
mieliin".

Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi
johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin
ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin
Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu
rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi
maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa
Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen
ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut
kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei
ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin
puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän
alkupäivinä hän U. S:n mukana levitti varta vasten toimittamansa
vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa
oli meneteltävä.[1]

Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen
teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä
oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille
todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli
Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja
vasta nyt oli -- mikä kiitoksella tunnustettiin -- Suomalaiselle
myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut
vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja
niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin
nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi
itsestään sanoa:

    Laun hiihin laulajoille,
    Laun hiiliin, latvan taitoin,
    Oksat karsin, tien osoitin -- --

"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan
lämmin, uhrauksia tekevä _rakkaus_." --

Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen
toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk.
"Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti
Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista
iltahuveista.

Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä
vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän
innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on
kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon
ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän
unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä
korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita,
jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin.
Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi
turhaan monen luona -- Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä,
Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen
sen otti.

Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin
läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta
säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä.
Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen
ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden
vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen
vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet
jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit
Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä
Viipurissa ja pienempi Tampereella.

Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi
asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs
kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian
suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi
kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo
kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli
kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko
teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui,
kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi hänellä ei
vielä ollut sitä kokemusta. -- Siitä ynnä muusta antavat tietoja
seuraavat otteet sisarusten kirjeenvaihdosta.

Bergbom matkusti Bruno Böökin kanssa 13/5 Hanko-laivalla Tukholmaan --
säästäväisyydestä etusalongissa.

(Kööpenhamina 19/5). -- "Tukholmasta on mainittava ainoastaan
[Björnsonin s.v. ilmestynyt] Leonarda, jonka näin Uudessa Teatterissa.
Kiehtova, runollinen, sydäntäkouristava kappale; mutta ei otollinen
suurelle joukolle. Runoilija on päättänyt näytelmänsä epäsoinnulla
huolimatta sivellä sitä tekosovinnolla, jossa pariton ja tasainen
parhaimman mukaan sovitellaan yhteen. Kaikkialla salongissa
valitettiinkin: 'eriskummallista', 'käsittämätöntä', 'katkelmallista'.
Minusta se oli hyvin selvä, mutta miten sitä voitiin väärin käsittää,
huomasin seuraavana päivänä parin lehden kokonaan erehdyttävästä
selostelusta. Muutoin oli huone tyhjä -- ensi iltana. Tietysti johtui
se valtiollisesta vihamielisyydestä Björnsonia kohtaan lippukysymyksen
tähden; mutta se olikin kaviaaria talonpojille. Cornevillen kellot!
kas siinä jotakin toista. Leonarda sopii meille sangen hyvin,
jollen ota lukuun nimiroolia. Rva Aspegrenilla ei ole riittävästi
'suuremmoisuutta' ja Kaarola on liian nuori. Hedvig Winterhjelm
olisi siinä ihan paikallaan. Jos hän tulee syksyllä, on kappale
välttämättömästi otettava. Aalbergille on siinä erittäin suloinen rooli
ja toinen Stenbergille sopiva, jos hän osaa antaa sille tarpeeksi
auktoriteettia. Kenties sopii rva Aspegren paremmin. Miesroolit
toisarvoisia."

"Tulimme Tukholmaan vasta torstaina (15/5) ja lähdimme perjantaina.
Lauantaina saavuimme tänne ja tänään jatkamme Lyybekkiin. Täällä olen
nähnyt erittäin mieltäkiinnittävän Kesäyönunelma-näytännön, joka antoi
minulle oivallisia aiheita kappaleen näyttämöllepanoa varten, jos
joskus voisimme ajatella sitä näyteltäväksi. Se oli hyvin
tunnelmallinen, vaikka jotenkin balettimainen. Näytteleminen oli oivaa,
mutta ehkä liian siroa ja velttoa ollakseen Shakespearea. Edellisenä
iltana näin kaksi vanhaa ranskalaista komediaa, jotka esitettiin perin
hyvin, mutta olivat niin vanhanaikuisia, että haisivat hometta. Ei toki
klassillista, kunnioitettavaa hometta, vaan aivan uutukaista. -- --
Pelkään olevani ikävä matkatoveri Böökille. Hänellä on ehdoton taipumus
sirkukseen ja varieteehen. Kyllä Leino olisi ollut soveliaampi
matkustamaan." --

(Wien 30/5). Matkalla Berliniin Bergbom oli niin pahasti vilustunut,
että vielä Wienissäkin vilu ja kuume vuorotellen vaivasivat häntä.
Kumminkaan hän ei peljännyt oikein sairastavansa. Teatteriin nähden oli
hänellä ollut onni. Berlinissä hän oli nähnyt Antigoneen ja Uriel
Acostan, Wienissä Götz von Berlichingenin ja Wagnerin Niebelungit.
Aikoen viipyä Wienissä koko kesäkuun hän oli vuokrannut yksityisen
asunnon; Böök samoin, mutta erikseen.

(Wien 5/6). "Rakas sisar! Olen sydämestäni iloinen, että sesonki loppui
ilman häiriötä tai ikävyyttä. -- -- Onko Tohtori Klaus tullut
Blochilta?[2] Jos niin on, niin ryhtyköön Törmänen siihen. Muutoin näin
sen toissa päivänä ja ajatellessani sen europpalaista menestystä täytyy
minun huudahtaa: Quel bruit pour une omelette! Hyvänsävyisiä ihmisiä,
hyvänsävyisiä olosuhteita, moralisia mietelmiä, kaikkialla
rehellisyyden ja kunnollisuuden haju -- mutta mikä proosan erämaa! Ei
kohtausta, ei luonnetta, ei probleemia, joka herättäisi vähintäkään
esteettistä viehätystä. Kumminkin otamme kappaleen, sillä sen
poroporvarillisella todellisuudella on ainakin se ansiopuoli, että se
pakottaa näyttelijöitämme puhumaan luonnollisesti. -- -- Sanot Törmäsen
kääntäneen Mädchenschwüre (Neitojen valat) ja Wenn die Frauen weinen
(Vaimojen kyyneleet). Rakas sisar, lue jälkimäinen ja pyyhi kaikki
loukkaava, jos semmoista on pujahtanut mukaan. Tiedäthän ettei
Törmäsellä ole paljo aistia. Edellinen oli mukailtava -- ehkä luet
senkin ja mainitset, miten hän mielestäsi on onnistunut."

"Olen koettanut perehtyä paikkakunnan oloihin, mikäli heikkouteni on
sallinut. -- Kirjallisuushistorialliseen teokseeni huomaan tarvitsevani
paljon aikaa. Mahdotonta on kirjoittaa se niin lyhyesti kuin
kirjallisuusseura vaatii, jollen ota mukaillakseni jotakin
ulkomaalaista teosta. Mutta sitä en mielelläni tekisi, sillä kirjasta
tulisi silloin ainoastaan puoleksi taikka ei puoleksikaan alkuperäinen.
-- Böökiä tapaan harvoin. En tiedä miksikä, mutta en pääse häntä
lähemmäksi -- tiemme käyvät niin erikseen. Asuntoni on huokea, mutta
myöskin epämiellyttävä, ummehtunut ja epäterveellinen. Isäntäväki on
toki siivoa. Teitä kotolaisia muistelen aina. [Ja sen johdosta mitä
Emilie oli kirjoittanut erään sisarenpojan kivulloisuudesta:] Syvästi
koski minuun mitä kerroit M:sta. Lemmikki parka, en edes tiedä onko
meidän toivominen, että hän eläisi, jos hänen elämänsä tulee elämäksi
täynnä tuskaa. Unessa olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet kuolleena. --
Jumalan haltuun, armaani, terveisiä kaikille rakkaille sukulais- ja
ystäväpiirissä Kaarloltasi." (Kirjeeseen on liitetty eri lehti, jolla
on 17 numeroittua kysymystä teatterioloista y.m.)

(Helsinki 11/6). -- "Älä laiminlyö terveyttäsi, vaan käy lääkärillä ja
lähde Karlsbadiin, jos hän neuvoo sitä. Sinun täytyy myös muuttaa
asuntoa, jos se on epäterveellinen." -- Emilie vastaa sitte järjestään
kysymyksiin, sillä "onhan sietämätöntä ettei vastata kun kysyy".
(Vastauksista otamme joitakuita:) Syy miksi 'Kaupunkimme rouvat'
menestyi niin huonosti oli melkoisessa määrässä Vilhon, joka näytteli
_hyvin_ huonosti, naiset olivat paljon parempia. 'Ballo in maschera'
teki fiaskon Ruotsalaisessa teatterissa, esitys kuuluu olleen surkea.
Nti Stenberg oli erinomainen 'Orposisaruksissa'. Navrátil on
Tikkurilassa ja näyttää aikovan jäädä tänne talveksi. Alma Fohström
kiertelee Johannes Hahlin kanssa maaseuduilla, antaen konsertteja.
-- -- "Ylipäätään olen niin tietoinen siitä että meidän tulevana
talvena täytyy säästää viimeiseen saakka, että välitän vähän
lauluohjelmistosta. Säestys maksaa aina. Orkesteri suututti minua viime
hetkeen asti. 'Jane Eyressä' oli pitkä väli 1:sen ja 2:sen näytöksen
välillä, ja vaikka usein pyysin, että silloin soitettaisiin kaksi
numeroa, niin eipä vaan sitä tehty. Yhtä typerä oli se 'Lemmenjuoman'
harjotuksissa. Olin antanut heille nuotit läpikäytäväksi maanantaina
aamupäivällä ja itse pyhänä kehottanut heitä siihen. Klo l/2 5 oli
sitte 'Orposisarusten' harjotus, ja k:lo 7:ksi oli määrätty
'Lemmenjuoman' harjotus. Mutta tietysti oli orkesteri niin ylhäinen,
ettei se tahtonut vaivata itseään kahta kertaa samana päivänä. Se tuli
k:lo 7 ja vasta silloin se ensi kerran harjotti musiikin ja muitten
täytyi istua ja odottaa puolitoista tuntia. Olin hyvin pahoillani enkä
voinut olla suoraan sanomatta, että totta kai heitä oli kovin rasitettu
toukokuulla! Tunnustan että he näyttivät hyvin noloilta. -- Hyvästi.
oma Kaarloni. Jumalan haltuun; hoida terveyttäsi, niin että palaat
hyvissä voimissa; tiedäthän kuinka tarpeen se on. Koeta päästä
ystävällisemmälle kannalle Böökin kanssa."

(Wien 13/6). -- "Böökin matkan laita on vähän ikävä: Strakosch[3] on
mennyt Karlsbadiin. Nyt ajattelemme, olisiko hänen matkustettava
Müncheniin saadakseen tuntia Possartilta. -- -- Siitä mitä olen nähnyt
viehättänee sinua Kuningas René sekä Pitt ja Fox. Meidän Jolanthamme
[Ida Aalberg] on ehdottomasti parempi kuin täkäläinen nuori debytantti
(Fräulein Heese). Krastel (Tristan) ja Hallenstein (René) antoivat
tietenkin aivan toisen sävyn kohtaukselle, jossa Jolantha ei esiinny,
kuin mitä meillä nähtiin. Näyttämöllepanossa ei ollut mitään
erinomaista. Pitt ja Fox on mieltäkiinnittävämpi lukiessa kuin
nähdessä. Olin aina miettinyt sitä meillä näyteltäväksi niin pian kun
Böök kehittyy, mutta huomaan erehtyneeni. Yleisömme on liian vähän
perehtynyt englantilaiseen historiaan 1780-luvulla käsittääkseen
kaikkia juonen käänteitä. Sitä paitse Böök ei koskaan saa sitä
ylemmyyttä, joka tarvitaan Foxin rivouden aateloimiseksi. -- Täällä ja
Berlinissä teatteria varten ostamieni kappalten joukosta olen tavannut
muutamia hupaisia vähäpätöisyyksiä ja sieviä laulukappaleita -- sitä
pahempi _yksi_ voitto _10:stä_ tyhjästä. Ne vaativat kuitenkin
mukailemista ja säästän ne sentähden syksyksi. -- Anzengruberin
näytelmiä olen läpikäynyt useita. Lähetän yhden Der ledige Hof
(Isännätön talo), josta pidän paljo. Totta tosiaan en tiedä kumpi on
otettava -- se taikka Meineidbauer. Jälkimäinen on kieltämättä
nerokkaampi, draamallisesti tehokkaampi ja roolit ovat syvällisempiä.
Edellinen taasen nojaa enemmän yleisinhimilliseen ristiriitaan;
erikoisesti katolinen ja itävaltalainen astuu siinä enemmän taustalle.
Sitä paitse näyttää se olevan soveliaampi meille. En tiedä
onko Vilholla tuota synkkää yltiöpäisyyttä, joka kiinnittää
Valapatossa, mutta olen varma siitä, että Kaarola Avellanista tulisi
mieltäkiinnittävä Agnes. Kun oikein mietin asiaa, puollan kaikissa
tapauksissa Valapattoa, mutta jos toinen miellyttää sinua enemmän, niin
voimme ottaa sen. Se on kuitenkin, jos niin käy, säästettävä Böökin
kotiatuloon, sillä ainoastaan hän voi näytellä Leonhardia."

"Oli ikävä että [J. E.] Cajanus ei saanut stipendiä. Emme voi päästää
häntä, ja jos hän jää, otetaan oopperasuunnitelmat helpommin korviin.
Tunnen oikein kylmän väristyksen seljässäni, kun ajattelen että meidän
kenties täytyy ryhtyä oopperapuuhiin keväällä, niin hengetöntä,
tuloksetonta ja kiittämätöntä se työ on. Apropos, oletko kuullut mitään
Lydia Laguksesta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan? Aikooko hän
palata kotia, vai jäädä ulkomaille? Jos meillä välttämättömästi on
oleva ooppera, niin olisi minusta pieni otollisempi: hän, Passinen,
Cajanus ja Hahl. Totta on ettei se tuota mitään, mutta kun otetaan
lukuun Fohströmin suuri palkka, tuottaa suuri ooppera yhtä vähän,
toisin sanoen velat kasvavat yhtä suuriksi -- kumminkin olisi työ
paljon helpompi ja, mikä on tärkeämpää, paljo suomalaisempi. Sillä
unelma että me suurella oopperalla pakottaisimme itsemme Uuteen
Teatteriin on näyttäytynyt kokonaan -- unelmaksi."

"Terveyteni on nyt parempi, vaikka en ole täysin toipunut. -- --
Ylipäätään on koko [wieniläisellä] väestöllä, huolimatta sen
hyvänsävyisyydestä, keveydestä ja ruumiillisesta kauneudesta,
älynpuutteen leima, joka erottaa sen berliniläisestä ja parisilaisesta
väestöstä. -- Mutta aika rientää, minun täytyy teatteriin
(Macbeth)." --

(Helsinki 23/6). "Oma Kaarlo! Kovin huolestuttaa minua, että vielä olet
raihnainen. Luullakseni olet itse syypää siihen. Sinun täytyy
välttämättömästi totuttaa itseäs syömään vitkalleen. Ruoka on oikein
purtava ja siihen sinulla ei tahdo olla aikaa. -- Meillä on ollut
surkea aika; viikko sitten (15/6) oli meillä kova halla [joka enimmin
koski Uusmaata ja Etelä-Hämettä]. -- Olemme luonnollisesti kaikki
suurimmalla levottomuudella ajatelleet suomalaisen kulttuurin lähintä
tulevaisuutta, jos nälkä ja hätä taas ahdistaisi maata. Kuinka
voitaisiinkaan silloin kestää kaikkea! -- Yksi suomalainen tyttökoulu
on jälleen alkuunpantu Oulussa, joten syksyn alusta 5 uutta suomalaista
koulua alkaa toimensa: tyttökoulut Oulussa ja Kuopiossa sekä
poikakoulut Viipurissa, Porissa ja Turussa. Sitä paitse on nyt
aavistamatta yksityinen suomalainen koulu sukeltanut esiin
Lappeenrannassa ja monesta syystä luullaan sen takana piilevän
ruotsinmielisiä ja kouluylihallituksen juonia siinä tarkoituksessa,
että Viipurin koulun merkitys siten ehkäistäisiin, toisin sanoen
hallitus ottaisi huostaansa Lappeenrannan koulun ja jättäisi Viipurin
koulun oman onnensa nojaan. Eilisessä Suomettaressa oli hyvä kirjoitus
siitä asiasta: se tulee päivän postissa. -- -- Almberg on puhunut
Cajanderin kanssa Romeosta ja Juliasta, ja Cajander oli sanonut yhtä
mielellään suomentavansa sen kuin Venetian kauppiaan, jos se on
teatterille sopivampi. Mitä sinä arvelet? Minusta Romeo ja Julia olisi
sekä arvokkaampi että kassalle edullisempi. Vilho saa nyt kaksi kelpo
paraatiroolia (Parjauspesä ja Porvari aatelismiehenä); olisi hupaista
koettaa Aalbergia Juliana. Suometar lausui hyvästijätössään
teatterille, että uunna vuonna olisi otettava 'arvokkaampia näytelmiä';
onnellista olisi, jos saisimme Shakespearen näyttämölle. Kuitenkin oli
Cajander sanonut, ettei hän ryhtyisi työhön ennen syksyä, niin että
voit miettiä mitä tahdot; minä olen Romeon puolella. Se tulisi
huokeammaksi ja tuottaisi enemmän. Onhan Jane Eyren suuri menestys
viittaus. -- Seurueella kuuluu olevan onni Viipurissa: huoneet ovat
matkustavaisten mukaan täynnä, ja kun piletti maksaa 3 mk, ovat kai
tulotkin hyvät. -- -- Olen oikein iloinen, että taas antaudut
kirjalliseen työhön. Voi jos kirjoittaisit kotimaisen historiallisen
näytelmän, kenties innostut kun alat kirjoittaa. Rein oli nykyisin
täällä saadakseen tietoja nimikirjaan ja hän oikein suri sitä, että
uhraat aikasi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin sen sijaan että
kirjoittaisit jotakin. Hänestä oli alijohtaja välttämättömästi
hankittava -- saksalainen taikka ruotsalainen. Hankkikaa enemmän
rahoja, sanoin minä puolestani!" -- (26/6) "Der ledige Hof on
oivallinen ja näyteltäisiin meillä varmaankin hyvin; pelkään kuitenkin
tuon lapsijutun herättävän huutoa. Törmänen suomentaa Valapattoa, mutta
jos se menestyy hyvin, niin on minusta toinenkin otettava. Miksemme
voisi näytellä kahta saman tekijän kappaletta, toisen syksyllä toisen
keväällä?"

(Wien 29/6). -- "Uutinen hallasta on vienyt minulta kaiken levon.
Isänmaa, suomalaisuus ja teatteri ovat samalla kertaa uhattuja, niin
että kolmenkertainen pelvon syy on olemassa. Jos ainoastaan Uusimaa ja
Etelä-Häme kärsii, ei hätää vielä synny; mutta jos tämä on alku
yleiseen katoon, niin saattaa se musertaa meidät." --

Tässä on aukko kirjeenvaihdossa. Koko heinäkuulta on vain yksi Emilien
kirje säilynyt ja Kaarlolta ei ainoatakaan. Kumminkin tiedämme
myöhemmistä kirjeistä, että Kaarlo oli kolme viikkoa parannuksilla
Franzensbadissa. Ilmat olivat siellä sateiset ja kylmät, ja sentähden
hän huolestuneena kuvitteli kotimaan kesää vielä pahemmaksi. Böök
taasen meni Karlsbadiin Strakoschia tapaamaan, ja 12/7 hän kirjoitti
Bergbomille olleensa tämän puheilla. Strakosch oli ystävällisesti
luvannut kohta antaa hänelle tunteja, ja jo puolentoista viikon päästä
Böök ilmoittaa: "Olen hyvin edistynyt, uskallan sanoa; eilen sain niin
imartelevia kiitoslauseita, etten tiennyt minne katsoa. Kyllä tunnen,
että koulu hyödyttää -- ääneni on jo ihan toinen. En voi sanoin lausua
kuinka olen onnellinen saatuani semmoisen opettajan. 'Sie werden ein
Künstler' [Teistä tulee taiteilija], hän sanoi eilen lopuksi!" --
Emilie oli kesäkuun viime päivinä lähtenyt sukulaisten luo Kuitiaan ja
Poriin, ja edellisestä paikasta hän 13/7 kirjoitti m.m.:

"Viljapellot ovat täällä mitä ihanimmat. Yleistä katovuotta varmaankaan
ei tule. -- -- Lundahlin sanotaan tulevan reippaammaksi päivä päivältä.
Hän lukee Franz Mooria ja on pyytänyt toistakin roolia, lähetin Rizzion
[Maria Stuart Skotlannissa]. -- -- Ruotsalaisessa teatterissa on
tapahtunut skandaali, josta en kuitenkaan tiedä muuta kuin mitä sanomat
kertovat. Eroava johtokunta oli antanut viedä teatterista puvuston
ja kirjaston panttina eräästä lainasta; kiireesti kutsuttiin
kannatusyhdistys kokoon ja päätettiin kerätä rahoja lainan
suorittamiseksi, mutta siksi kun ne saataisiin kokoon annettiin
väliaikainen takaus lainanantajalle. -- Kuinka meidän on ponnistettava
taloudellisen aseman parantamiseksi, sitä ei voi kyllin muistuttaa.
Soittokuntaa ei ollenkaan ja mahdollisuuden mukaan kappaleita, jotka
houkuttelevat yleisöä pienen suomenmielisen piirin ulkopuoleltakin." --

(Helsinki 1/8). "Kaarloseni! Ehtoolla 29 p. palasin kesämatkaltani
sangen hyvissä voimissa. Täällä on kaikki entisellään -- ikävä
rahanpuute ei lainkaan poisluettuna. -- Älä unohda ostaa pirteitä
itävaltalaisia vuoriseutulaispukuja (valokuvia) Valapattoa varten. Aina
vain seurue näyttelee Viipurissa hyville ja täysille huoneille ja
luullakseni he aikovat vielä viipyä siellä yhden viikon. Leino ja
Aalberg, sanotaan, näyttävät rasittuneilta; hyvä olisi jos lakkaisivat,
niin etteivät tule väsyneinä tänne. -- -- Lundahlin tuskallinen tauti
on loppunut: hän on päässyt rauhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kun
hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, hän kuoli hiljaisesti. Pari
viikkoa hän oli ollut huonompi, niin että oli maannut.[4] -- Niin
tuskallinen kuin kuolemansanoma olikin, en voinut olla päästämättä
kiitoshuokausta, että hän oli vapaa kärsimyksistään; sillä terveeksi
hän ei enää koskaan olisi voinut tulla. Rva Strömerkin on vaipunut
lepoon. Näille kummallekin olisi pitempi elämä tietänyt ainoastaan
kärsimystä, rauhattomuutta ja tuskaa, ja sen vuoksi olkoon Jumalalle
kiitos että ovat saaneet rauhan."

"Alma Fohström on päättänyt laulajaisturneensa ja valmistautuu
ulkomaanmatkalle: ensin Emsiin ja sitte Parisiin. Jos alottaisimme
oopperan syksyllä, niin luulen varmaan että hän jäisi tänne talveksi.
-- Lagermarckkin aikoo ulkomaille, mutta haluaa sitä ennen neuvotella
sinun kanssasi, mitä rooleja hänen tulisi harjotella. [Filip] Försten
on niinikään täällä ja tahtoisi esiintyä, ja -- mikä on kaikesta
pahinta -- Navrátil jää tänne täksi vuodeksi! Hän oli eilen luonani ja
vaivasi minua kaikenlaisilla kysymyksillä, niin että huomiseksi
toimitan kokouksen, jossa neuvotellaan eikö hänelle ole kirjoitettava,
että kaikesta päättäen tänä vuonna ei tule oopperaa. Hänen täälläolonsa
vaivaa minua, sillä se johtuu meidän epämääräisestä lauseestamme:
'kenties uutena vuonna'. -- Sveessit alkavat Parranajajalla. Kesäkuun
alussa kohtasi Hrimaly Almbergin ja Wahlströmin esplanaadissa ja kysyi,
saisivatko he lainata Parranajajan nuotteja? Päätimme vastata, että jos
Ruotsalaisen teatterin johtokunta toivoo jotakin Suomalaiselta, on sen
kääntyminen suoraan johtokunnan puoleen. Almberg laati jotenkin
'pörröisen' suomenkielisen kirjeen Kiseleffille, ja me luulimme asian
jäävän siihen, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi Kiseleff Almbergin
luokse, kiitti hyvästä lupauksesta ja sanoi Ruotsalaisen teatterin
mielellään tekevän vastapalveluksen, jos tarvitsemme jotakin. Siten on
heillä Parranajajanuottimme jäljennettävinä; mutta en minä toki
mitenkään taivu pyytämään heiltä Neiti Elisabethia.[5] Hyvästi nyt,
rakas Kaarlo, Jumalan haltuun ja mieti jotakin omaa kappaletta meille.
Emilie."

(Wien 5/8). "Rakas sisar! Ihmettelet kai että kirjeeni on päivätty
Wienissä eikä Pragissa. mutta kaikella on syynsä. Lähdettyäni
Franzensbadista päätin viipyä pari tuntia Karlsbadissa, joka on aivan
Pragin tiellä. Halusin nähdä kuinka Böök oli kehittynyt ja satuin
keskelle sangen ikävää juttua. Böök oli luvannut maksaa Strakoschille
eikä voinutkaan. Kun olin jonkinlaisessa takauksessa Böökin puolesta,
ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänelle rahat, jotka olin määrännyt
Pragissaolooni, ja itse mennä Wieniin, jossa tiesin saavani entisen
emäntäni luona elää velaksi, siksi kun saisin rahakirjeesi. Sittenkään
ei Strakosch saanut koko saatavaansa, mutta lupasin lähettää hänelle
loput kun olin saanut rahoja. Olin kovin pahoillani, mutta kun
Strakosch kuulemani mukaan on hyvin 'tarkka' rahakysymyksissä, en
tahtonut saattaa Böökiä tukalaan asemaan ja kenties aiheuttaa, että
opetus olisi keskeytetty. Kun saan rahoja, lähden Pestiin, sillä tähän
aikaan ei täällä ole nähtävää eikä kuultavaa."

"Muutoin Strakosch oli varsin tyytyväinen Böökiin, joka tietysti oli
tehnyt 'riesige Fortschritte', kiitti hänen ahkeruuttaan ja lupasi
tehdä hänet valmiiksi jouluksi. Hänen piti lukea seuraavat roolit:
Hamlet, Romeo, Figaro, Don Cesar de Basano, Karl Moor, Clavigo,
Ferdinand, Mortimer, Prosper Block (Sardoun Pattes de mouche) ja Maxime
Odiot (Feuillet'in Roman d'un gentilhomme pauvre). Siinä Kaarolakin saa
roolin. Kauhean kallis Strakosch vaan on -- 150 guldenia kuukaudessa,
yhdestä tunnista päivässä. Yksi etu siitä on, että nimittäin Böökin
itsestään täytyy luopua aikeesta olla kauemmin ulkomailla, mikä on
tärkeää meille, sillä jos Böök viipyisi tuolle puolen joulua, syntyisi
siitä suuria vaikeuksia ohjelmistoon nähden. -- -- Kylpemiseni
Franzensbadissa on jättänyt jälkeensä omituisen väsymyksen. Ei se
kuitenkaan ole mitään odottamatonta. -- Kaikissa tapauksissa olen koko
joukon parempi ja jonkun viikon päästä toivon saaneeni takaisin sen
joustavuuden, joka minulla oli kylpyaikana. -- -- Pian alkaa
syystyömme. Sisar parka, sinulla on raskas taakka kannettavana ensi
kuukautena. Toivoakseni palaavat kaikki jäsenet niin virkistyneinä,
ettei kovin voimakasta kannustinta työhön tarvita. -- (Pitkä
yleiskatsaus ohjelmistoon.) -- Valapaton suomennoksen tahdon verrata
alkuteokseen, sillä en luota sen uskollisuuteen." --

(Helsinki 4/8). -- "En muista olenko kertonut, että kaikki kauniit
toiveet, jotka kiinnitettiin nuoreen Cronstedtiin, ovat hävinneet.
Ollen Keuruulla suomea oppimassa hän [10 p. heinäk.] hukkui
venematkalla jotenkin matalalle. Hän oli taitava uija, ja kun vene meni
kumoon, hän kehotti tovereitaan pitämään kiinni siitä ja aikoi itse
uida rantaan hankkiakseen apua; kumminkin hän uupui, puettu kun oli
paksuihin vaatteisiin ja isot saappaat jalassa. Monta kaunista lupausta
hukkui hänen kanssaan. Joskus kun sopii, menen hänen isänsä luokse
puhumaan Parturista. Jos se on kauas edistynyt, hän voi suomennuttaa
sen loppuun ja toimittaa sen painoon".[6]

(Pest 12/8). Kaarlo tullut Buda-Pestiin 10/8. Hunfalvyn perhe maalla;
Budenz vastaanottanut hänet ylen ystävällisesti. "Eräs nuori
unkarilainen oleskelee nykyään Suomessa ja jää sinne uuteen vuoteen
saakka. Jos voit osottaa hänelle kohteliaisuutta, niin tee se. Hänen
isänsä -- tällä hetkellä en muista hänen nimeään, se alkoi S:llä
[Szinnyei], -- kohteli minua hyvin sydämellisesti. -- Leonarda annetaan
lokakuulla Wienin Stadttheaterissa, ja Strakosch on Böökin kanssa
läpikäyvä rakastajan osan. -- Rauhansanoma oli uutinen Lundahlin
poismenosta. Murtunut elämä toiveineen, jotka aina pettivät. Nyt hän on
levossa. Rauha myöskin vanhalle Strömerille! Hän oli rehellisesti
taistellut. Katkerampi oli tieto nuoren Cronstedtin kuolemasta, vaikka
hän persoonallisesti oli minulle niin vieras. Niin rikkaita lupauksia!
Hän olisi ehkä poistanut mitä katkeraa kiintyy Cronstedt nimeen; mutta
toisin oli sallittu." --

(Helsinki 13/8). -- "Tänään lähtivät Alma ja Augusta Fohström. Olen
tyytyväinen siitä, sillä siten pääsimme yhdestä vaatimuksesta
toimeenpanna ooppera. -- Kuinka on kirjallisuushistorian laita? Puhuin
siitä eräänä päivänä Löfgrenin kanssa (hän kysyi, olitko sitä
ajatellut), ja hän arveli, että sinun tulee kirjoittaa hyvä
tieteellinen teos eikä mitään kompendiumia. 'Siitä on tuleva sinulle
suuri muistomerkki', sanansa kuuluivat. -- Olen jälleen monen vuoden
päästä oikein lukenut jotain. Olen alkanut lukea Reinin psykologiaa, ja
se on suuresti huvittanut minua. Hänellä on varsin selvä esitystapa,
niin että oppimatonkin ymmärtää kirjan ja eri käsitykset meistä
itsestämme. -- -- Muistatko vielä Herman Roschieria?[7] Hän on nyt
palannut Siperiasta 15-vuotisesta vapaaehtoisesta maanpaosta. Oli
hupaista taas nähdä hänet, vaikka kovin säälin häntä. Hän palaa vanhana
ja murtuneena, vieraana omassa maassaan. Hän miettii lähteä Montreuxhön
talveksi, sillä vaikeilla talvimatkoillaan on hän saanut pahan
reumatismin ja pelkää sairastavansa kun pakkaset tulee. -- Reumatismi
muistuttaa minua [F. W.] Rothstenista. Hän on ollut hyvin, hyvin
huonona reumaattisessa kuumeessa koko kesän, ja kauvan pelättiin, ettei
hän kestäisi tautia. Nyt lienee kuitenkin hengenvaara ohi, ja hän voi
liikkua huoneessaan. Ajatteles mikä kova isku kaikelle suomalaiselle
työlle, jos hän olisi mennyt pois. Jumalan kiitos että hän on parempi,
meillä ei juuri ole varaa kadottaa ainoatakaan kykyä ja kaikkein
vähimmin semmoista kuin Rothsten."

(Pest 20/8). -- "Älä, armaani, puuhaa turhia Neiti Elisabethin
hankkimisen tähden, vaan pyydä se suoraan Kiseleffiltä, Meidän täytyy
kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulla jonkinlaisiin tekemisiin hänen
kanssaan, ja niin ollen on parempi ennemmin kuin myöhemmin. -- -- Mitä
kirjoitat kirjallisuushistoriastani, on kuin omasta sydämestäni
puhuttu. Tiedän etten voi kirjoittaa kompendiumia, sillä minä kiinnyn
aina koko sydämelläni asiaan, kun ryhdyn johonkin tehtävään, enkä
sentähden voi laatia kokoonhaalittua oppikirjaa. Mutta semmoista
näyttää kirjallisuusseura odottavan, koska se on määrännyt laajuuden
noin 1,000 sivuksi. Teoreettiset esitykset sinne taikka tänne eivät
selvitä asiaa. Olen sen vuoksi ajatellut kirjoittaa ensiksi joitakuita
osastoja -- israelilaisen, roomalaisen ja renessansikirjallisuuden --
käytännöllisesti näyttääkseni kuinka käsitän tehtäväni, ja sitte
päättäköön seura, onko minun täydennettävä kokonaisuus saman
suunnitelman mukaan. Itämaalaiset kirjallisuudet ja keskiaikainen
tuottaa enimmän työtä, sillä toiselta puolen tunnen niiden alalla
vähimmän luvun teoksia, toiselta puolen edistyy historiallinen tutkimus
joka päivä semmoisin jättiläisaskelin, että se, minkä joku vuosi sitten
on lukenut suurella tyydytyksellä, yht'äkkiä näyttäytyy vanhentuneeksi.
Sentähden täytyy minun jättää ne osat viimeiseksi. Kuinka laajaksi koko
teos tulee, on mahdoton sanoa edes sinnepäin, mutta varmaan se monta
kertaa menee seuran määräämien rajojen yli. Tarpeetonta on kuitenkin
puhua tästä edeltäkäsin, sillä ennenaikainen puhe jostakin teoksesta on
aina haitaksi."

"Täällä Pestissä on minut vastaanotettu niin liikuttavalla
sydämellisyydellä, etten voi sitä kyllin tunnustaa. Olen joka päivä
kutsuilla, niin ettei työhön ole paljon aikaa. Hunfalvyn olen nähnyt
ainoastaan yhden kerran, perhettä en ollenkaan. He olivat yhden päivän
Pestissä matkalla johonkin kongressiin Viennessä taikka Arlesissa, en
muista kummassako. Budenzin, Gregussin (esteetikko), Rakoszyn
(kirjailija) y.m. 'selebriteettien' kanssa seurustelen ahkerasti.
Gregussin kautta olen saanut nuoren oppineen avukseni, jotta
perehtyisin unkarilaiseen draamalliseen kirjallisuuteen. Meidän tulee,
luullakseni, viljellä unkarilaista kansannäytelmää, sillä, vaikkei se
tarjoakaan mestariteoksia, tapaa kuitenkin runollisemman hengen esim.
Kylänheittiössä kuin Mein Leopoldissa taikka Tireuse de cartes'issa.
Sitä paitse herättää se aivan toisella tavalla yleisön myötätuntoa. Hra
Engel -- se on hänen nimensä -- analysoi minulle unkarilaiset draamat
kohtaus kohtaukselta; pääkohtaukset hän kääntää suullisesti. Otan
ainakin kolme tai neljä kappaletta. Teemme yhdessä työtä 3-4 tuntia
päivässä." --

(Pest ?/8). -- "Viivyn täällä siksi kun rahoja tulee. Sitte lähden
Wieniin tai Pragiin -- en vielä tiedä kumpaseenko. -- Olen jo alkanut
tuntea tuota levotonta -- en voi sanoa koti-ikävää, vaan pelkoa että
kotona jotakin tapahtuu, jonka tähden läsnä-oloni olisi tarpeen. Ainoa
lohdutukseni on -- ei mitään oopperaa!" --

(Helsinki 27-28/8). -- "Olemme alkaneet vastoinkäymisellä: pari päivää
sitte kirjoitti [Ida] Aalberg, että hän on sairas eikä voi tulla
syyskuun alussa. Hän sanoo liiaksi vaivaantuneensa Viipurissa. --
Wahlström kävi Kiseleffillä pyytämässä Neiti Elisabethia, hän oli ollut
kohtelias ja lähetti kappaleen samana päivänä. -- Älä ole levoton
teatterin tähden, kyllä tullaan toimeen." -- Tähän pistämme otteen
eräästä Bergbomin kirjeestä vanhalle ystävälleen Otto Florellille, joka
täydentää hänen Unkarissaolonsa kuvausta:

(Pest 3/9). -- -- "Viihdyn täällä erinomaisen hyvin ja elän 'niinkuin
Jumala Ranskassa' taikka 'niinkuin piispa pappilassa' meikäläisen
realistisemman lausetavan mukaan. Et voi käsittää kuinka ystävällisiä,
kohteliaita ja sydämellisiä ihmiset täällä ovat. Minulla oli aina joku
määrä skeptisismiä, kun Almberg tai Blomstedt-vainaja niin ylistäen
puhuivat unkarilaisista oloista, mutta sitte kun olen nähnyt mikä
elämänvoima asuu tässä kansakunnassa, täytyy minun tunnustaa että se
ansaitsee lämpimintä ihailua, syvimmälle käypää tutkimista."

"Omallakin alallani olen tavannut paljon mieltäkiinnittävää. Erittäin
on unkarilainen kansannäytelmä omituisesti kehittynyt ja seisoo
parhaimman rinnalla mitä Ranska ja Saksa ovat tuottaneet.
Näyttämölliseen tehokkaisuuteen nähden ovat ne verrattavat
ranskalaisiin melodraamoihin, siveelliseen tarkotusperään katsoen
parempiin saksalaisiin kansannäytelmiin. Lisäksi tulee jonkunlainen
runollinen viehättäväisyys, joka kenties useammin on etnografinen kuin
taiteellinen, mutta joka kuitenkin heittää jonkun hohteen näitten
tuotteitten yli."

"Enemmän kuin koskaan olen tuntenut, kuinka tärkeä rikas runollinen
tuotteliaisuus olisi asiamme kehitykselle. Mutta onneton politiikka
nielee kaikki voimat ja kaiken mielenkiinnon. Kun meillä tahdotaan
näyttää taiteellis-isänmaallista innostusta, niin -- vihelletään
Yölepakolle ja luullaan sillä tehneensä äärettömän palveluksen
kotimaiselle taiteelle. Tuottelias runoilija olisi paras vastapaino
oman puolueemme kielteisille aineksille samoin kuin paras maineetti
vetämään puoleensa proselyyttejä vastakkaisesta." -- Kohdistaen saman
ajatuksen teatteriin Bergbom muutamia viikkoja varhemmin oli
Wahlströmille kirjoittanut sanat: "Lähinnä teatterin ylläpitämistä ei
mikään ole sydämelleni tärkeämpi kuin kotimainen ohjelmisto.
Heikkojakin kokeita täytyy meidän kehottaa."

(Pest ?/9). -- "Olen saanut kolme rakasta kirjettäsi ja kiitän sinua,
kelpo hyvä sisareni, alituisesta huolestasi ja rakkaudestasi. --
Aalbergin sairaus ei kummastuta minua, sillä päättääkseni
ohjelmistosta, joka keväällä suunniteltiin, on hänellä ollut kauheasti
työtä Viipurissa. -- -- Täkäläiset teatterit ovat jo avatut.
Kansallisteatterissa on kolme kertaa viikossa ooppera- ja neljä kertaa
puhenäytäntöjä. Olen käynyt siellä usein. Ohjelmisto on ollut hyvä
(m.m. Antigone, Maria Stuart, Tartuffe), mutta vahvasti uudenaikaisen
ranskalainen sävyltään. Kansallisteatterissa annetaan unkarilaisia
kansannäytelmiä ja -- Jumala paratkoon -- offenbachiadeja (Cornevillen
kellot pian sadannen kerran). Näyttelemistapa on hyvä, puhe
luonnollinen, liikuntotapa vilkas, mutta ei epäkauniisti. Ensi luokan
kykyjä ei ole. Täällä arvellaan yleensä, että Unkarissakin dekadensin
aika on tullut -- tai ehkä on sana liian ankara. Kaikissa tapauksissa
on suuri tyyli, runollinen käsitys, nerokas intuitsioni hävinnyt. Nyt
on ensemble [yhteisnäytteleminen] pääasiana, ja se on -- täällä
niinkuin muualla -- ehdottomasti parempi kuin suurten nerojen aikana.
Minusta oli tämä kuitenkin parempi, sillä meidän aikamme kiitetty
ensemble on usein ainoastaan siinä, ettei voi erottaa toista toisesta.
Teatterissa on minua kohdeltu hyvin ystävällisesti, olen ollut läsnä
harjotuksissa y.m., josta en kuitenkaan ole hyötynyt, kun en ymmärrä
kieltä. Unkarilaisia näytelmiä, joita ajattelen meille, en ole vielä
nähnyt [näyttämöllä]. Valitsemisen varaa on runsaasti. Komedioja ja
kansannäytelmiä olen tavannut useita sopivia. Mielelläni tahtoisin
lisäksi jonkun suuren patrioottisen draaman, sillä se on ääni, jonka me
liian harvoin annamme soida teatterissamme, mutta sentapaiset näytelmät
(jotka on minulle analysoitu) ovat joko olleet aatteellisesti liian
keveitä taikka edellyttävät liian suuria erikoistietoja Unkarin
historiassa." --

Tähän Kaarlon kirjeet tältä kesältä oikeastaan loppuvat. Viimeisestä on
vain katkelma säilynyt ja siitä näkyy hänen aikoneen paluumatkalla
viipyä viikon päivät Pragissa, noin 21-22 p. syysk. olla Berlinissä ja
sieltä parin päivän päästä matkustaa kotiin Tukholman kautta. Emilien
kirjeitä on neljä, joissa tapaamme tietoja ensimäisistä näytännöistä.

Teatterin toimi, jota Emilie Bergbom oli johtava syyskuulla, samoin
kuin hän oli johtanut sitä toukokuulla, alkoi 7/9 "vanhalla Sirkalla".
Esitys oli jotenkin onnistumaton -- rva Aspegren ei enää ollut
paikallaan nuorena tyttönä, ja väkeä oli vähän. "Päivä oli huono",
Emilie arvostelee teatterin kannalta, "sillä ilma oli mitä ihanin,
soittoa kaikkialla, palosammutuskunnan juhla ilotulituksineen,
juhlavalaistus kaupungissa ja sotalaivoilla kruunauspäivän
viettämiseksi, sirkus, ruotsalainen näytäntö y.m." Tuskin oli parempi
menestys Jeppe Niilonpojalla ja Roistoväellä. Vilho oli kuitenkin
erinomainen Jeppenä -- "luullakseni", sanoo Emilie, "oli se parasta
mitä olen häneltä nähnyt" ja Roistoväkikin, joka Emiliestä oli ikävä,
esitettiin sangen hyvin ("Vilho ja nti Stenberg oivallisia"). Huonoista
tuloista (200-300 mk) syytettiin ennen kaikkea sirkusta, "joka nielee
kaikki"; eikä Uusi teatteri ollut siinä kohden Arkadiaa onnellisempi.
-- Merkittävä on että Suomalainen teatteri tästä syksystä alkaen luopui
musiikista näytösten väliaikana. Se tapahtui kyllä pääasiassa
säästäväisyydestä, mutta uudistus oli taiteelliseltakin kannalta
arvosteltuna enemmän voitto kuin tappio. Kun näet musiikki harvoin oli
ollut sopusoinnussa näytelmän tunnelman kanssa, oli se enemmän
häirinnyt kuin enentänyt näytännön vaikutusta, puhumatta siitä että
soittokunta ei suinkaan ollut katsonut tarpeelliseksi esittää parastaan
väliaikoina aina levottomalle, ulos ja sisään liikkuvalle
yleisölle. Uudistusta pidettiin alussa arveluttavana, semminkin kun
välinäytösmusiikkia yhä edelleen säännöllisesti tarjottiin
Ruotsalaisessa teatterissa, mutta yleisö tottui siihen pian eikä sitä
sen jälkeen enään ole Suomalaisessa teatterissa käytäntöön otettu.

Seuraava ohjelma oli V. Hugon Angelo, joka näyteltiin vähän
lukuisammalle katsojakunnalle. Näytelmä annettiin nti Avellanin tähden,
jolla Katarina Bragadinissa oli kiitollinen tehtävä. Näyttelijätär oli
koko kevätkauden ollut Parisissa ja esiintyi nyt ensi kerran matkansa
jälkeen. Häntä tervehdittiin myötätuntoisesti, ja kolmesta hänelle
ojennetusta kukkavihkosta oli yksi toverien antama. "Kaarola suoritti
roolinsa hyvin", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille, "muutamissa kohdin,
esim. lausuntaan nähden, oivallisesti; mutta ensi kerralla hän käsitti
sen ehkä liian levottomasti ja voimakkaasti, toisella kerralla hän oli
jo paljon, paljon parempi ja, jollei Leinon sairaus olisi estänyt
kolmatta näytäntöä, olisi Katarina Bragadini varmaankin ollut siinä
erinomainen." Erityisellä mielihyvällä Emilie puhuu nti Avellanin
kyvystä antaa vauhtia niille, jotka myötävaikuttivat samassa
kappaleessa. Arvostelusta päättäen huomattiin nti Avellanissa, niinkuin
tavallisesti tutkimusmatkoilta palanneissa, miten vaikeaa on kohta
täysin omakseen sulattaa mitä on oppinut. Toisista Emilie mainitsee
Axel Ahlbergin, joka Rodolfona oli yllättänyt häntä näyttelemisellään.

Niin, Leino oli sairastunut lavantautiin, Böök oli ulkomailla ja Ida
Aalberg oli saapuva vasta syyskuun lopussa. Kaikki tämä, mainitsematta
Lundahl-vainajaa, jonka sija useimmissa kappaleissa oli täyttämättä,
vaikeutti työtä: ei päästy ajoissa harjottamaan uusia näytelmiä. Hyvä
oli että Kaarlo palasi lokakuun alussa, mutta tämänkin kuun
loppupuoleen asti oli pakko näytellä ennen tunnettua -- neljä kertaa
pikku kappaleita ja kaksi kertaa Saituria, joka huolimatta Vilhon
etevyydestä, ei suuresti vetänyt. Tietysti Bergbom kuitenkin toi uutta
vauhtia teatterielämään. -- Nuori unkarilainen, tri J. Szinnyei, josta
hän oli kirjoittanut sisarelleen, oli vietettyään kesänsä Kangasalla
asettunut Helsinkiin. Hän osasi jo virheettömästi puhua ja kirjoittaa
suomenkieltä ja oli valmis auttamaan Bergbomia tämän harrastuksessa
liittää unkarilaisia näytelmiä teatterimme ohjelmistoon. Hän alkoi
suomentaa Edv. Szigligetin kansannäytelmää Mustalainen (A Czigany), ja
käännös ilmestyi painostakin marraskuun lopulla. Muutoin mainittakoon,
että innokas, miellyttävä vieras jäi koko talveksi Helsinkiin ottaen
vilkkaasti osaa suomenmielisten ja erittäin teatteripiirin
seuraelämään. Jotenkin samaan aikaan kun Bergbom palasi, teatterit
pääsivät nelijalkaisista kilpailijoistaan. Jos siinä oli perää mitä
sanottiin, että sirkus vei muassaan ainakin 100,000 markkaa, ei ole
ihme että sen omistaja, Ciniselli, H. D:ssa julkaisi lämpimät kiitokset
hänelle "rakkaaksi tulleelle kaupungille" ja "korkeille viranomaisille
heidän ahkerasta käynnistään" (!). -- Bergbomin poissaolon tähden
lykätty yhtiökokous pidettiin 18/10 ja julkiluettiin siinä ne vähän
ilahduttavat tiedot kuluneen näytäntökauden tuloista ja menoista, jotka
jo on esitetty edellisen luvun lopussa. Johtokuntaan valittiin
uudestaan entiset jäsenet Bergbom, Almberg, Wahlström ja Löfgren sekä,
maisteri A. Stenbergin sijaan, joka luopui toimesta, tri _Jaakko
Forsman_. -- Ymmärrettävää on että Bergbomin tultua oopperatuumatkin
virisivät, joskaan ei hänen alotteestaan. Mikä Bergbom-sisarusten ja
johtokunnan kanta tässä asiassa oli, saamme tietää eräästä Emilien
kirjeestä (12/10) nti Elfvingille:

"Erinäiset oopperan ystävät vaativat kiihkeästi sen toimeenpanemista,
mutta toista ovat suuret sanat, toista hankkia tarpeelliset varat. Nyt
ei johtokunta aio tyytyä tyhjiin lupauksiin, vaan se vaatii, että
jotkut henkilöt ottavat vastatakseen rahoista ja sitoutuvat hankkimaan
määräajoiksi vissit summat. Osakekirjoitus, keräys y.m. olkoon heidän
asianaan. Tähän tietenkään ei kukaan suostu. Ennen on ollut hyvin
mukavaa lykätä kaikki johtokunnan hartioille. Neuvotteluja näistä
asioista pidetään näinä aikoina."

-- Ensimäinen uusi näytelmä esitettiin 25/10. Se oli ylempänä mainittu
A. Jalavan suomentama _Neiti Elisabeth_, soma, teeskentelemätön
perhekuvaus, joka ei kuitenkaan herättänyt mainittavaa suosiota.
Nimiroolin näytteli kyvykkäästi nti Avellan, joskin käsittelytapa olisi
saanut olla pehmoisempi. Axel Ahlberg oli jotenkin onnistunut nuorena
pappina, ja rva Aspegren hänen äitinään kylläkin luontehikas, jollei
liian ankara. Jälkikappale oli Wilbrandtin Ensi lempi, jossa Ida
Aalberg hienosti suoritti sievän ingénue-roolin. Kun sama näytäntö
uudistettiin, oli tulo (400 mk.) suurempi kuin ennen tänä syksynä.

Kohta jälkeen 30/10 tuli toisena uutuutena Törmäsen suomentama L.
Anzengruberin, 3 näytöstä (7 kuvaelmaa) käsittävä kansannäytelmä
_Valapatto_. Suomalaisella teatterilla oli kunnia olla ensimäinen
pohjoismainen näyttämö, joka esitti yhden ja pian toisenkin tämän
nerokkaan itävaltalaisen runoilijan draamallisesti tehokkaita,
luonnekuvaukseen nähden mestarillisia näytelmiä, eikä kumpanenkaan
ollut syvästi koskematta katsojiin.

Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt
velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman
testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon,
ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti
näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat
ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni,
joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin
tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä
tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että
kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin
arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön
ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi,
ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan
edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin
oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa
kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti
Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan
yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty,
ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista
yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa
useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli
huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana
kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.

Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin
laulunäytelmä _Taiteen harrastuksesta_ (Aus Liebe zur Kunst), jossa
esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale
näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi
Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin
esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran
palattuaan ulkomailta.

Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän
satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella
valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri.
Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu,
esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja
koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi
kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin
puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa
vaan juhlatuulellakin.

Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin
viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria,
solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto
kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti
yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit.
"Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta
samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja
plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen
sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja
samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti
Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin
esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista
opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin
puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu
intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään
suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin
oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä
kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli
moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho
mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole
miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan
osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin
osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti
Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja
Ahlberg kumpikin vuoroonsa." -- Näytelmä meni vielä neljä kertaa
peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.

Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen
_Vastanaineet_ ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä
_Vanhan viuluniekan lempi_ (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin
runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan
(kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat
osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen.
Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi
huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja
Pesonen.

Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan
miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän
oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum
Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti
Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs
laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun,
syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan,
oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä.
Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus.
-- Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard
Sheridanin maailmankuulu komedia _Parjauspesä_. Kappale, joka vaati
melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja
koomillisen vaikuttavasti.

Pääosissa esiintyivät Vilho -- Peter Teazle, nti Avellan -- lady
Teazle, Böök -- Charles Surface, Ahlberg -- Josef Surface, Kallio --
sir Oliver, nti Aalberg -- Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan
herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita
englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen
värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan
lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän
vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin
Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle,
Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon
ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.

Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti
Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on
sanomien arvosteluja arvokkaampi:

"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti
huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole
mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni
esittäneet todella erinomaisella tavalla.[8] Et voi uskoa kuinka olimme
iloisia, että se onnistui niin hyvin. -- Axel Ahlberg edistyy melkein
rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen
teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo
sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja
vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin
vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän
jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä
paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja
Valpurissa on hänellä suuri menestys. -- Kaarolan paras tähänastinen
rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä
vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen
Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne
on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä
sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin
sangen hyvin. -- Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista
taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on
liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä
syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja
myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa.
Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on
paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. -- Vilholla on nykyään
erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja
osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa
jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon
edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta.
Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta
näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme
Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. -- -- Raha-asiat ovat
yhä edelleen _hyvin_ huonolla kannalla huolimatta suuresta
säästäväisyydestämme."

Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko
elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa,
Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän
asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja
hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä
uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana
silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä
läheiset ystävät illanviettoon -- niin esim. Uudenvuoden aattona 1879.
Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät
ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä
yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti,
laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla
joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella,
yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja
havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen -- jonka
ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.

Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso,
jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on
todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä
Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä.
Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli
näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo
osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni
tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.

Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme
pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in
kirjoittama "joulukuvaus" _Pikku Suometar_[9] ja Adamin laulunäytelmä
_Nyrnbergin nukki_. Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti
Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä
Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen
laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä
Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären
kanssa. -- Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu.
Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin
toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti
teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:

"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän
syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla
ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin
esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan
katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja
syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot
ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin,
lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi
ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi
silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi
kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin
johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori
kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin
hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli
läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli
presidentin rooli hyvin vieras." -- --

Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun
loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka
viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla
reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä
enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa,
esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa,
viimeisen kerran (21/1). -- Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi
näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin
suomentama Björnsonin murhenäytelmä _Maria Stuart Skotlannissa_;
ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander
sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel
shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen
tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin
urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis
sankariteko oli kerrottavana.

Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti
Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi
roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään
tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta,
niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti
väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä
Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia.
Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa
sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa
_kuningattaren_ pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu
enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa;
vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita
kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin
tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä
kuin välittömästä innostuksesta. -- Ahlbergissakin huomattiin joskus
onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla
käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään
väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. --
Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien
roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen
Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava
piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti
ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja
luoma olisi ollut mallikelpoinen. -- Leinon John Knox oli kaunis ja
sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen.
Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen
johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja
joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit.
-- Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan
viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin
kuvaamiseksi. -- Sivurooleissa nähtiin Vilho -- Ruthwen, ansiokas
tapansa mukaan, Tavaststjerna -- Morton jaarli, nti Hacklin -- William
Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan
että pienen laulun) j.n.e.

Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2)
Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi _Severin Falkmanin_ järjestämällä
viidellä kuvaelmalla _Hirvenhiihtäjistä_. Ensimäisessä nähtiin Pietari
ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan,
hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä
kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa
tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti
kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten
vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa
tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi
salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen
luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja
Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja
Falkman huudettiin esiin.

Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin,
von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva
Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät.
Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä
oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté
ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja
jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida
Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon
näytäntö päättyi. -- Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen
puoli, Tuokon suomentama, Runebergin _En voi_, joka nyt meni ensi
kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on
kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin
oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä
suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg -- Julia, Leino -- von
Dann ja Ahlberg -- Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi
aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin
samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen
täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".[10]

Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa
kolmannen Molièren komedian, _Porvari aatelismiehenä_, ensi näytäntö.

Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää
itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen
esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän
kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä
yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva
Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja
nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen
tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren
traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman
(Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja
Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei
yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja
sävyyn.

Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas
harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan,
Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson
y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja
arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän
mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka
muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi.
Tarkotamme ensimäisen _Henrik Ibsenin_, mainion _Noora_-näytelmän
esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa
suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista
puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa
herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin -- kiitos
sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita --
kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla
väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka
mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen.
Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:

"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle
näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle,
intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein
hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen
sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys
vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla,
jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla
suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen
näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu
oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi
ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen
hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili
arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.[11]
Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen
taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen
loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen
kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa.
Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren,
mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain
sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä
toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli
suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä
taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme.
Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen
järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin
Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."

Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita
ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy
kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä
kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14
kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja
lausuu silloin:

"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä
kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän
todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava
ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä
luonnekuvauksessa on väärää[12] ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi
Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa
esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse
korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen
paino.[13] Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee
liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi
mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on
aikaansaanut. -- Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja
esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa
kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa
kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra
Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän
täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta'
hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta
tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa
naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista.
Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut
hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana,
mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen
jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on
vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän
on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja
yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen
persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan
pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."

"Vihdoin on ilahduttavaa merkitä, että ansiokas tapa, millä Suomalainen
teatteri on esittänyt, muutenkin kuin päärooliin nähden, vaikean
näytelmän, on herättänyt kunnioitusta ja huomiota semmoisillakin
tahoilla, joilla tähän saakka ei ole katsottu maksavan vaivaa välittää
koko yrityksestä taidelaitoksena."

Yhtä merkillinen kuin Nooran näytteleminen oli puhtaasti taiteelliselta
kannalta, oli se sentähden että Suomalainen teatteri sen kautta ensi
kerran otti palvellakseen sitä uutta, entisiä romanttisia ihanteita
hylkivää ja yhteiskuntaelämän sovinnaisia käsitteitä mullistavaa
henkistä virtausta, joka pohjoismaissa tunnetaan realismin,
todellisuustavottelun, nimellä ja täällä vastaa naturalismia, se on
ehdotonta luonnontavottelua, Ranskassa. Kirjallisena suuntana juontui
pohjoismainen realismi kyllä ranskalaisesta naturalismista, mutta
perinnäisen maailman- ja elämänkäsityksen erilaisuus vaikutti
kuitenkin, että, huolimatta siellä täällä esiintyvistä suoremmin
naturalistisista pyrinnöistä, todellisuustavottelu pohjoismaissa ja
varsinkin suurissa norjalaisissa draamallisissa runoilijoissa kohdistui
yhteiskunnallista ja sukupuolten keskinäistä elämää sekä yksilön
ihmisyyskehityksen ehtoja -- totuutta ja vapautta -- koskeviin
kysymyksiin. Valaisevan esimerkin ranskalaisen naturalismin ja
pohjoismaisen realismin erikoisuudesta näemme siinä, että juuri
samaan aikaan kun Zola hämmästyttää ja pelottaa maanmiehiään
Nana-romaanillaan, jossa hän häikäilemättömimmällä paljastamisinnolla
kuvaa toisen keisarikunnan äärimmäistä turmelusta, saapi Ibsen
Noora-draamallaan neljän kansan sivistyneet piirit mitä kiihkeimmin
väittelemään miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa aviossa sekä naisen
vapauttamisesta perinnäisistä siteistä, hänen itsenäisyydestään ja
ihmisarvostaan yhtä hyvin aviossa kuin kansalaisena.

Etenkin Brand-draaman (1866) kautta, jota innostuksella luettiin
monessa maalaispappilassakin ja yleensä käsitettiin puhtaasti
uskonnolliselta kannalta, oli varhaisempi Ibsen tullut tunnetuksi
Suomessa, mutta "uudenaikainen" Ibsen, joka ensi kertaa astuu esiin
kappaleessa Yhteiskunnan tuet (1877) ja joka siitä lähtien mahtavalla
näytelmäsarjalla on niin suuresti vaikuttanut pohjoismaiseen
elämänkäsitykseen, ei ollut ainakaan yleisemmin meillä kotiutunut ennen
kun Nooran synnyttämä herätys tapahtui. Ja herätyksen välittäjä oli
Suomalainen teatteri. Näytännöt herättivät niin yksityisissä
seurapiireissä kuin sanomissakin väittelyn, josta ei näyttänyt loppua
tulevan. Emme tiedä tapahtuiko meillä niinkuin Tukholmassa että lopulta
iltakutsuilla ilmotusten kautta suorastaan pyydettiin ettei Noorasta
puhuttaisi, mutta varmaa on että meilläkin väittelyä jatkettiin
väsymykseen saakka. Mitä _julkiseen_ väittelyyn tulee, viittaamme
ainoastaan muutamiin tosiasioihin. Nooran suomennoksen johdosta, joka
oli painosta ilmestynyt, tapaamme Morgonbladetissa jo ennen
näyttelemistä laajan selostelun sekä ensimäiset väittelykirjoitukset
(Ernstin ja X:n) kysymyksestä: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan?
Sitten piti meidän silloinen Ibsenin erikoistutkija tri V. Vasenius
(hän oli tohtoriväitöskirjassaan käsitellyt Ibseniä) yliopiston
juhlasalissa viisi esitelmää Ibsenin ja Björnsonin nykyajan draamoista,
joka tietysti kiihotti keskustelua, ja sen jälkeen Nervander julkaisi 8
palstan pituisen analyysin Noorasta, jonka lisäksi merkit W--r ja
Ignotus astuivat taistelutanterelle.[14] Viime mainittu ahdistaa
ankarasti Vaseniusta, joka tietysti ei ole vastaamatta. Lukuisien
kirjoitusten sisällyksestä sanottakoon vain, että niissä tietenkin
ryntää toisiansa vastaan uusi, yksilön vapautta puoltava näkökanta ja
vanhempi elämänkäsitys, joka asettaa avion ja perheen ja yhteiskunnan
päämäärän yksilön mielitekoja korkeammalle. Niin yleiseen, mutta kun
Noora oli keskustelun lähtökohtana, tarkotti väittely yksilön
vapaudesta tällä kertaa naisen vapauttamiskysymystä. Ja tositeossa on
Nooran esittämisen merkitys siinä, että sen kautta "naisasia" meillä
tuli päiväjärjestykseen. Ei niin ettei tällä asialla ennenkin olisi
ollut puoltajia, mutta vasta nyt se pääsi suurenkin yleisön
tietoisuuteen. Että jo aikalaiset tunnustivat Suomalaisen teatterin
ansion tässä kohden, näkee yhdestä viimeisiä Noora-kirjoituksia (Mbl
5/4)[15] jossa sanotaan: "Suomalainen teatteri on esittämällä Nooran
näyttänyt, ettei se tahdo seisoa ulkopuolella 19 vuosisadan kysymyksiä.
Ja että yleisö on ollut kiitollinen, sen todistaa aina täysi salonki
Nooraa näyteltäessä."

Olemme laajasti puhuneet Noorasta, mutta tämä kohta teatterimme
historiassa osottaa mieltäkiinnittävällä tavalla, kuinka näyttämö
vaikuttaa tekijänä kulttuurielämässä ja kuinka Suomalainen teatteri oli
kohonnut sille kannalle, että se pystyi siihen.

Maaliskuun 2 p. sattui keisari Aleksanteri II:n 25-vuotisen
hallituksen riemujuhla, jota Helsingissä vietettiin monenmoisilla,
yliopiston, ylioppilasten, teatterin ja kaupungin toimeenpanemilla
juhlallisuuksilla. Suomalaisen teatterin näytäntöön oli kokoontunut
täysi huone juhlayleisöä, ja ohjelma alkoi Eläköön armias-laululla,
jonka lukuisa mies- ja naiskuoro suoritti ja johon liittyi eläköönhuuto
hallitsijalle. Sen jälkeen seurasi Falkmanin järjestämä kuvaelma, jonka
tarkotus oli muistoon saattaa kuluneen 25 vuoden valtiolliset ja
yhteiskunnalliset uudistustoimet: valtiopäivät (rva Lundahl, Leino,
Aspegren, nti Rosendahl), asevelvollisuus (nti N. Ingman), rahanmuutos
(nti Titti Avellan), kansakoulu (nti Edith Böök) ja Suomenkieli (nti
Anni Hacklin). Sitte Ida Aalberg lausui Suonion sepittämän
juhlarunoelman ja lopuksi näyteltiin Lea ja _Saimaan rannalla_, uusi
Bergbomin laatima laulukappale, joka viehätti alkuperäisillä
karjalaisilla puvuillaan, lauluillaan ja tansseillaan ja joka päättyi
keisarihymnin esittämiseen. -- Muutoin on maaliskuun näytännöistä
erikoisesti mainittava vain pari, nimittäin 14/3 annettu, jossa
(Haapaniemen hanhenpojassa) nti Rosendahl esiintyi viimeisen kerran,
hän kun oli mennyt kihloihin tri Szinnyein kanssa (eroava näyttelijätär
sai johtokunnalta suomalais- ja unkarilaisvärisillä nauhoilla
varustetun kukkavihkon) sekä nti Avellanin resetti-ilta 18/3 (Angelo),
jolloin taiteilijattaren osaksi tuli lämpimät tunnustukset hänen
harrastuksistaan.

Huhtikuun 2 p. näyteltiin Noora seitsemännen kerran kukkuroillaan
täydelle salongille. Illan tulo oli määrätty nti Aalbergin hyväksi.
Paitse tavallisia suosionosotuksia ja kukkasadetta sai näyttelijätär
pysyvämpiäkin lahjoja. Niistä mainittakoon kultainen rannerengas, johon
oli piirretty: (ulkopuolelle) "Ida Aalbergille Suomalaisen teatterin
ystäviltä 2/4 1880" sekä (sisäpuolelle) kymmenen hänen etevintä
rooliansa, ja viuhkanmuotoiseen kukkaiskimppuun kätketyn karinkaukalon
täynnä kultarahoja. Yhden naisten antaman kukkavihkon silkkinauhoihin
oli painettu säkeet:

    "Ensimmäisnä täysin puhjenneena
    Kukkaisena näyttötaidon maamme
    Ruusustossa, ollos todisteena
    Mitä voimme, mitä toimeen saamme,
    Jos käymme uljaast' idealein teitä,
    Jos hartaus ja lempi johtaa meitä."

Sekä toiseen nauhaan:

    -- -- -- -- -- "Rakkaus ja työ,
    Ne ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö."

Erityisesti huomattiin, että yksi somista ja suurista kukkavihkoista
oli tullut aliupseerikoulun oppilailta. -- Näytännön jälkeen oli illan
sankaritar kutsuttu pitoihin, joissa dosentti Perander puhui hänen
kunniakseen.[16]

Nooran jatkuvan menestyksen tähden tuli vasta huhtikuulla kaksi
uutuutta. Ensimäinen niitä oli sangen merkillinen, suomalaisella
näyttämöllä ja ylipäätäänkin Suomessa näyteltiin näet 9/4 ensi kerran
Beaumarchais'n _Sevillan parturi_, joka toki oopperana ja "Sevillan
Parranajajan" nimellä oli yleisölle hyvin tuttu. Lähin aihe sen
ottamiseen oli se, että K. Cronstedt-vainaja (kts. ylemp. s. 15) oli
suomentanut mestarikomedian. Esittäjistä oli Ida Aalberg -- Rosina
etevin, viehkeä ja suloinen kujeellisuudessaan, vaikka luontonsa mukaan
toiseen tapaan kuin pirteä ja sähköttävä Ida Basilier ennen; saamatta
kypsää aikaan Böökkin reippaasti suoriutui vaikeasta Figaro-roolista,
ja Leinon Basiliota kiitettiin paikottain vallan hyväksi. Mutta pääasia
oli että yhteisnäytteleminen sujui oivallisesti, toisin kuin
tavallisesti ensi-iltoina, ja että yleissävy oli niin iloinen ja vilkas
kuin suomalaisilta espanjalaisilta suinkin sopi toivoa. -- Toinen
uutuus, Benedixin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Tuhkimus_ (Aschenbrödel),
esitettiin 21/4. Siinäkin päärooli oli nti Aalbergilla, ja vaikka se
edelliseen verraten on taiteellisesti vähäpätöinen, ei se kuitenkaan
sujuvasti esitettynä ollut katsojia huvittamatta.

Kun mainitut huvinäytelmät olivat menneet kumpikin kolme kertaa,
lähtivät Nooran esittäjät 28/4 _Turkuun_, jossa lähes 2,000 markan
kannatus oli merkitty neljää näytäntöä varten. Sitä ennen oli Emilie
Bergbom, joka seurasi mukana, kirjoittanut nti Elfvingille (24/4):

-- "Niinkuin nyt näyttää tulen maanantai-iltana Turkuun. Nti Aalberg,
rva Leino ja Böök tulevat kai samaan aikaan. Muut tulevat vasta
tiistaina, sillä maanantaina he avustavat rva Lundahlia, joka antaa
iltaman Hämeenlinnassa. Raukalla on vaikeaa neljän lapsensa kanssa ja
sentähden tahtoo teatteri auttaa häntä. Maanantai-iltana menen suoraan
teatteriin ja silloin pitäisi minun välttämättömästi tavata masinisti
ja piletinnryyjätär. Kaarlo kirjoittaa Jahnssonille ja pyytää häntä
antamaan sanan heille, jota hän ei laiminlyöne. Nooraan tarvitaan kaksi
reipasta, noin 7--9-vuotiasta lasta, tunnetko semmoisia? Niiden roolit
on pieniä, mutta kohtaus lasten kanssa on kaunis, ja sillä on täällä
aina ollut suuri menestys. Meillä on ollut eräs erittäin pirteä tyttö,
joka on näytellyt vanhemman pojan roolia. Kolmas lapsi on oleva noin
2- tai 3-vuotias, joka ei huuda kun on mentävä vieraan syliin. Ajattele
nyt kahta sopivaa tyttöä, jotka voivat olla Nooran poikia, sekä
vaatteita niille. Täällä on heillä ollut Maunun ja Laurin vaatteet.
Pikku lapsi ei näyttele, vaan ainoastaan istuu milloin hoitajattaren,
milloin äidin sylissä. -- Hyvä olisi, jos saisimme vähän suuremman
kannatuksen, 550 à 600 [iltaa kohti] olisi tarpeen. Mutta onhan Turun
yleisö koko talven nauttinut Strandbergin seurueesta, niin ettei sillä
ole rahaa eikä halua nähdä meitä. Aalberg lähtee jo 3/5 Turusta
matkustaakseen täältä Lyybekkiin, ja sitte tulee kaunis kevätilma
vaaralliseksi kilpailijaksi. Tämä tekee meidät pelokkaiksi: teatterilla
ei ole varaa menettää mitään, ja Turussa käynnit ovat, paha kyllä,
ylipäätään olleet epäedullisia." [Toisesta kirjeestä:] "Sillä aikaa
näytellään täällä Mustalaiset, ja sentähden täytyy Kivisen Turussa olla
tohtori Rank. Se on kyllä vahinko Nooralle, sillä Ahlberg on ollut
oivallinen. Kivisen hento, lapsellinen vartalo tekee hänet
sopimattomaksi esittämään skeptillistä tohtoria, mutta mitä sille
mahtaa?" --

Turussa annettiin Noora (27/4-2/5) sekä Vastanaineet ja Ensi lempi
yhden kerran (4/5). Tulot tekivät yhteensä 2,610 mk.

Helsingissä lykkääntyi sairaussattuman tähden Szinnyein suomentaman
unkarilaisen näytelmän, _Mustalaiset_ (nimitettiin kai näin sen vuoksi
että ohjelmistossa ennestään oli Mustalainen niminen kappale),
ensi-ilta toukok. 4:een. Kiitos varsinkin viehättävien unkarilaisten
laulujen näytelmä herätti mieltymystä. Suurin osa suosionosotuksista
lankesi nti Avellanille, joka draamallisen voimakkaasti esitti Rószin
osan; sen ohella oli Vilho oivallinen vanhana Zsigana. Viimeksi
huudettiin Szinnyeikin esiin.

Muutoin näyteltiin toukokuulla Schillerin Rosvot pari kertaa, ja
lopulla tuli eräs uusi Björnsoninkin kappale. Ansio siitä oli rva
Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan
harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen _Taistelujen välillä_, ja se
esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa
iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas,
Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa
Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne
Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin
kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun
ilveily _Äiti-parat_ ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö
annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä
tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi
suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin
onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa
loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta.
-- Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen
seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli
(saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.)
lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa
kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa
edellisenä päivänä.

Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie
Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen
päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat
laulutaiteilijat itse -- taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip
Försten, Elise Hellberg -- miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen,
Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina,
kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen
taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin
nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia
Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin
hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko
saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus
palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.

Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä
koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti
käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen
palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi
tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön
välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja
neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että
puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista,
puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.

Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa
siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan -- se
oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen
tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S.
31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin
edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa
että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen
(ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä
kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat
kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa -- koko ehdotus oli muka
ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti
väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta
yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan
harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se
olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin
teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".[17] Vaikka
Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen
sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi
voitolle -- vaikka eräässä kokouksessa[18] semmoiset miehet kuin O.
Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D:n puoltamaa
fusioonimuotoa.

Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti
Elfvingille (10/5):

"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin
kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat,
että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet
intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on
ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä,
että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä
olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön.
Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin.
Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti
on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on
tehtävä."

Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi
Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös
korkeimmassa paikassa vahvistettiin.

Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut
toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut
toivonmukainen.[19] Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti
kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti
olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö
olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset
oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. -- Vaikuttavana syynä
lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset
laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta
ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt
nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin
toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin
200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). -- Tässä
sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin
Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään
palkkansa -- kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin
toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt",
johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on
oleva sama."

Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun
oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä
syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen
laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin,
sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa.
Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä
Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. -- Nti
Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan
näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan
kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan
Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja
urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on
esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten
kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran
katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno
Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava
seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran --
laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi
muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut
Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni
naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä
hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja
innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä
kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on
hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.

_Arthur Lundahlissa_ (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan
jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin
tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky
välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä
näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän
Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon
teeskentelemätöntä tunnustusta. -- Toinenkin kuolemantapaus kuuluu
tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) _Kaarlo Edvard Törmäsen_
22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen
palvellut sitä samalla tavoin kuin hän parhaiten oli sitä tehnyt
seurueen jäsenenä ollessaan, se on suomentamalla näytelmiä
eri kielistä. Siihen hänellä olikin enemmän lahjoja kuin
näyttelemiseen.[20]

Elämästä toverien kesken on kerrottavana, että näyttelijät marraskuulla
1879 kääntyivät kirjelmällä teatterin johtokunnan puoleen
ilmottaakseen, että he kokouksessa 6 p. mainittua kuuta olivat
päättäneet perustaa "_eläkerahaston_ nykyisten ja tulevien jäsenten
hyväksi". Tämän yrityksen hyväksi he pyysivät johtokuntaa myöntämään:
1) kaikki n.s. sakkorahat (jotka olivat suoritettavat erinäisistä
laiminlyömisistä ja järjestyksenloukkauksista), 2) tulot yhdestä
näytännöstä vuosittain joka kaupungissa, missä teatteri näytteli, sekä
yhdestä iltamasta, laulajaisista tai arpajaisista, ja 3) kaikki ne
varat, jotka mahdollisesti lahjain, testamenttien ja yleisten keräysten
kautta ovat tarkotusta varten kootut. Tämän kirjelmän alla luettiin
seuraavat nimet: _Ida Aalberg, Axel Ahlberg, Aurora Aspegren, Aug.
Aspegren, Kaarola Avellan, Bruno Böök, Anni Hacklin, Elias Kahra, I. E.
Kallio, Anton Kivinen, B. Leino, Mimmy Leino, Selma Lundahl, D.
Pesonen, Hilma Rosendahl, S. Savolainen, Emelie Stenberg, Aug. Tervo,
Alma Wikström, Knut Weckman, Oskari Vilho_. -- Arvatenkaan johtokunta
ei voinut muuta kuin hyväksyä tämän alotteen, mutta kumminkin asian
toimeenpaneminen lykkääntyi muutamia vuosia eteenpäin.[21] Vasta
näytäntökaudelta 1883-84 meillä on ensimäinen virallinen tieto
eläkekassan olemassaolosta ja varoista (kts. alemp.).

Tältä vuodelta on mainittava uusi jäsen, josta tuli yksi teatterin
etevimpiä. Tarkotamme rva _Katri Rautiota_, jonka alkuperäinen nimi
oli Bengtson, mutta joka 6/4 1880 liittyessään teatteriin otti
taiteilijanimen _Aaltola_. Nykyisen nimensä nti Aaltola sai, kun hän
1883 meni naimisiin näyttelijä Aleksis Raution kanssa. Tullessaan
näyttelijättärenalku ei vielä ollut 17 vuotta täyttänyt, ja meni
sentähden aikaa, ennen kun hänen kykynsä huomattavammin näyttäytyi.[22]
Ulkonäkö, ääni, kieli olivat kyllä edullisia, mutta luonnonlaadun
tyyneys hidastutti tunteenilmaisun voimistumista ja itsenäistymistä.

Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen
kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut
suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään
ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen
valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen --
niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan
johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä
laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja
varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun
juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi
ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin
huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun
nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että
oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta
yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin.
Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton
teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa
sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama
olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle"
_tarpeeksi?_ Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin
kertomuksestamme onkin näkyvä. -- Saavutettu kokemus johti siihen, että
teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli
maaseutukaupungeissa. -- Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830
mk.[23]

Näytännöissä -- luvultaan 96 -- esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi
lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 _Saimaan
rannalla_; 4 _Nummisuutarit_, Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan
viuluniekan lempi; 3 _Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä_, Jane Eyre, Parisin
veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset,
Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta,
Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi,
Tuhkimus, Mustalaiset; 2 _Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku
Suometar_, Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka
anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen
välillä; 1 _Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat_, Sirkka, Sarah Multon,
Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka
jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.



IX.

Yhdeksäs näytäntökausi, 1880-81.


Tänä suvena Bergbom-sisarukset eivät näytä ajatelleen ulkomaanmatkaa,
vaan teki Emilie Juhannuksen jälkeen tavallisen kesäkäyntinsä Kuitiaan
samalla kun Kaarlo liikkui muualla kotimaassa. Jälkimäisestä saamme
muutamia tietoja sisaren kirjeistä nti Elfvingille. Emilie kirjoittaa
näet 22/6:

-- "Eilen lähti Kaarlo kesämatkalleen. Hän matkustaa ensin rautatiellä
Tampereelle, sieltä höyrylaivalla Virroille ja sitte hän aikoo jatkaa
jalkasin Vaasaan. Hän on kauvan miettinyt jalkamatkaa maan halki, mutta
tähän saakka on hänellä kesäaikoina ollut muuta tehtävää. Vaasasta hän
palaa kotia höyrylaivalla, ehkä muutamiksi päiviksi poiketen
Kuitiaan." --

Matkallaan Kaarlo näkyy vapauttautuneen kirjeenvaihdostakin, niin ettei
ole olemassa ainoatakaan riviä sen vaiheista. Että retki oli virkistävä
huomaa kuitenkin niistä sanoista, joilla Emilie (23/7) mainitsee hänen
kotiatulonsa:

-- "Pyhänä [18/7] Kaarlo palasi päivettyneenä ja ahavoittuneena
niinkuin hyvinvoipa rustitilallinen, mutta terveenä ja reippaana. Eilen
hän lähti Viipuriin tiedustelemaan, eikö teatterin olisi mahdollista
olla siellä syksyllä. Viipuri on paras maaseutukaupunkimme, mutta
kiusallista on että meidän nykyään on vaikea päästä esiintymään siellä.
[Viipurin teatteri oli aivan ränstynyt ja eri mieliä oli siitä, oliko
uusi rakennettava vai vanha korjattava.] Helsingissä emme mitenkään
tahtoisi alottaa ennen lokakuun loppua; ohjelmistomme on täällä
viimeiseen asti näytelty, niin että meidän on välttämättömästi oltava
pari kuukautta muualla valmistaaksemme uutta." --

Samoin kuin viime suvena näyttelijät nytkin suunnittelivat kiertoretkiä
maaseuduille; mutta keisarinna Maria Aleksandrovnan kuolema (3/6) teki
tuumat tyhjäksi ainakin alkukesästä. Sitä ennen oli pienempi
näyttelijäryhmä jo lähtenyt antaakseen näytäntöjä Hämeenlinnassa ja
Tampereella, mutta samana päivänä, kun ensi näytäntö edellisessä
paikassa oli tapahtuva, tuli surusanoma ja keskeytti yrityksen.
Suurempi ryhmä, joka aikoi esiintyä Viipurissa, oli onnekseen vielä
Helsingissä eikä siis tarvinnut tehdä turhaa matkaa. -- Heinä- ja
elokuulla, jolloin näytteleminen taas oli sallittu, uudistettiin nämä
hankkeet. Heinäkuulla pienempi seurue näytteli muutamia iltoja
Tampereella ja Forssan tehtaalla ja elokuulla suurempi (rvat Aspegren
ja Lundahl, neidit Hacklin, Savolainen ja Wikström sekä Axel Ahlberg,
Aspegren, Böök, Pesonen ja Vilho) Viipurissa koko kymmenen kertaa.
Jälkimäinen ryhmä esitti kolmena iltana Noorankin (rva Aspegren --
Noora) ja kahtena Sevillan parturin (neiti Hacklin -- Rosina).

Ida Aalbergin toinen ulkomaanmatka muodostui niin vaiherikkaaksi ja
merkilliseksi, että siitä on kerrottava verraten seikkaperäisesti. --
Ensin hän, Szinnyein nuoren parin seurassa, suuntasi kulkunsa
Dresdeniin, puolentoista vuotta ennen annetun lupauksensa mukaan
palatakseen rva Marie Seebachin kouluun. Tämä vastaanotti hänet,
niinkuin hän 28/5 kirjoitti Bergbomille, todellisella ilolla ja kohta
käytiin työhön käsiksi. Ensiksi otettiin tutkittavaksi Orleansin
neitsyen rooli, joka "retoriikkansa tähden kaksinkerroin vaikeana" oli
läpikäytävä sekä saksan- että suomenkielellä. Sen jälkeen tulisi Julia
ja myöhemmin Gretchen, jonka erittelemistä hänen oman käsityksensä
mukaan rva Seebach katsoi erityiseksi myötätuntoisuuden osotukseksi
"rakkaalle oppilaalleen, joka tuotti hänelle ainoastaan kunniaa".
Oppikausi kesti kesäkuun loppuun, jolloin nti Aalberg lähti Müncheniin.
Siellä tarjoutui hänelle silloin aivan erikoinen tilaisuus
oppia taidettaan näkemällä 16 iltaa käsittävän näytäntösarjan
hoviteatterissa, jossa Ernst Possartin johdolla Saksan ja Itävallan
etevimmät näyttelijät esittivät yhtä monta Schillerin, Goethen,
Lessingin ja Shakespearen draamaa. Ensimäinen näytäntö oli 1 ja
viimeinen 21 p. heinäk. Enimmän miellyttivät näyttelijätärtämme Wienin
Burgtheaterin taiteilijat ja niistä etenkin Ad. Sonnenthal ja Charlotte
Wolter.

Tällä ajalla tapahtui että Ida Aalberg tuli esitellyksi Nooran
runoilijalle, joka näinä vuosina asui Münchenissä. Tuttavuuden
välittäjä oli tri V. Vasenius, joka myöskin oli sinne saapunut. Ibsen,
joka tavallisesti oli hyvin jäykkä vieraita kohtaan, vastaanotti Nooran
suomalaisen esittäjän erinomaisen ystävällisesti ja toimeenpanemissaan
päivällisissä, joihin Münchenissä oleskelevat pohjoismaiset taiteilijat
olivat kutsutut, hän asetti hänet oikealle ja Nooran esteettisen
puolustajan Suomesta vasemmalle puolelle itseään. Jopa hän esitti
maljankin nti Aalbergin kunniaksi. Vähän tämän jälkeen rva Ibsen kävi
noutamassa nuoren näyttelijättären koko päiväksi runoilijan perheeseen.
On helppo ajatella kuinka innostavasti mahtoi vielä kokemattomaan
taiteilijattareen vaikuttaa ensi kerran huomattuna henkilönä
seurustella runoilijakodissa ja taiteilijapiirissä, jota suuren luovan
taidehengen itsetietoisuus ja toimihalu elähytti.

Kun juhlanäytännöt olivat päättyneet, nti Aalberg lähti, noudattaen
Ibsenin neuvoa ja kehotusta, Baijerin Oberammergauiin, jossa juuri tänä
suvena jälleen uudistui joka kymmenentenä kesänä siellä tapahtuva,
useita päiviä kestävä, kylän asukkaiden suorittama Vapahtajan
kärsimysnäytelmän esitys. Täältä näyttelijätär muutti Elsterin
kylpypaikkaan Etelä-Sachseniin. Siellä hän oleskeli yhdessä rva Emmy
Achtén kanssa, joka jo maaliskuulla oli lähtenyt Dresdeniin
harjottaakseen laulutaidetta nuoremman Lampertin johdolla. Kylpyajan
perästä oli näyttelijättäremme matkustava Budapestiin, jossa alkumatkan
toverit, Szinnyei rouvineen, häntä odottivat.

Kun Ida Aalberg, nähtyään Goethen Iphigeneian Wienin Burgtheaterissa,
2 p. syysk. saapui Unkarin pääkaupunkiin, hän ei enään ollut aivan
tuntematon tässä maassa. Kotia tultuaan Szinnyei näet oli alkanut
unkarilaisissa sanomalehdissä kertoa mitä hän oli nähnyt ja kokenut
Suomessa. Muun muassa hän oli seikkaperäisesti kuvannut Suomalaisen
teatterin synnyn, miten se oli nopeasti kehittynyt ja mikä viehättävä
primadonna sillä oli Ida Aalbergissa, joka Boriskana Kylänheittiössä
näytteli niin oivallisesti, ettei hän (Szinnyei) Unkarissakaan ollut
nähnyt mitään parempaa. Tämä edellä käypä kiitos ja yksityiset puheet
tekivät, että nti Aalbergille myönnettiin tilaisuus Pestin
kansallisteatterissa esiintyä mainitussa roolissa.[24] Yritys oli totta
sanoen arveluttavinta laatua: tuntematonta kieltä puhuva vieras
näyttelijätär keskellä unkarilaisia näyttämötaiteilijoita esittämässä
unkarilaista talonpoikaistyttöä! Kun ilta tuli, kävi kyllä huhu, että
kun tuo vieras harjotuksessa oli näytellyt kolmannen näytöksen suurta
kohtausta Göndörin kanssa, olivat näyttelijättäret alkaneet itkeä ja
Tamássy-Göndörinkin silmissä olivat kyyneleet välkkyneet; mutta
ylipäätään oltiin epäilevällä kannalla. Ja kuitenkin päättyi kaikki
täydelliseen, hämmästyttävään voittoon. Näytäntö oli 7/9, ja seuraavana
päivänä Szinnyei kirjoitti Antti Jalavalle:

"Victoria! Odottamatonta, suurenmoista! -- -- Koko kaupunki on
hälytetty, kaikki sanomalehtimiehet ovat rakastuneet ja kirjoittavat
ylistysvirsiä. Tänään ei puhuta muusta kuin nti Aalbergista." -- --

"Illalla oli suuri teatteri täynnä, joka merkitsee paljon, sillä kun rva
Blaha ei näyttele, on teatteri tavallisesti jotensakin tyhjä.
Kuumeentapainen uteliaisuus näkyi kaikkien silmissä, ja kun nti Aalberg
ilmestyi, otettiin hänet vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla.
Hän näytteli todellakin mainiosti, paljon paremmin kuin koskaan
ennen." -- --

"Sanalla sanoen ilta oli loistava. Harva muukalainen näyttelijä on
meillä näytellyt niin erinomaisen suurella menestyksellä kuin nti
Aalberg, sillä hän on yhtenä iltana tullut yleisön lemmikiksi, ja
_kaikki tunnustavat yksimielisesti, että hän on suuri taiteilijatar_.
-- -- Nti Aalberg on tuottanut Suomenmaalle niin paljon kunniaa kuin ei
kukaan ennen ulkomaalla."

Todistukseksi ettei Szinnyei liiotellut otamme muutaman kohdan parista
arvostelusta. "Hirveän ankara arvostelija" Beöthy Zsolt kirjoitti
Unkarin etevimmässä valtiollisessa lehdessä, Pesti Napló'ssa:

-- -- "Tuskin olimme ajatelleet, että hän edes sen verran voisi tulla
toimeen tässä vieraassa piirissä, että tietäisi tuoda ilmi yleisimmät
näytäntölahjat jäsentenliikunnon, kasvojeneleiden ja äänenvaihtelun
suhteen, kun näyttämöllisen vaikutuksen sielu, sana, oli häneltä
kielletty. Sillä emmehän sanoista mitään ymmärtäneet. Ja mikä oli
päätös? Se, että näytännön loputtua meistä tuntui kuin nti Aalberg
olisi antanut paljon lujempia ja vakuuttavampia todistuksia
suomalaisunkarilaisesta kieliheimolaisuudesta kuin kaikki oppineet
miehemme yhteensä. Me ymmärsimme häntä täydellisesti. Lohduttakoot
itseänsä antifinnistit (suomiheimolaisuuden vastustajat): ymmärtämisen
välikappaleena ei ollut kielen sukulaisuus, vaan se yleinen kieli, jota
maailman kaikilla näyttämöillä ymmärretään: tunteen totuus,
havainnollisuuden kyky, plastiikan jalous, mielenilmauksen voima. Nti
Aalbergin näyttämöllinen kutsumus ilmaisee itsensä jo ensi
silmänräpäyksessä. Hänen solakka vartalonsa, hänen puhuvat suuret
siniset silmänsä, hänen vaaleat hiuksensa, hänen äänensä erinomaisen
rikas vaihtelevaisuus ja heleä sointu: kaikki tämä tuo myötänsä
viehätyksen, lumouksen. Yleisön ensimäiset kättentaputukset tarkottivat
vaan näitä. Mutta jota edemmäksi näytäntö edistyi, sitä enemmän se
ihastui hänen tavattomista sisällisistä näyttelijälahjoistaan. Siitä
tietysti ei voi olla puhettakaan, että hän olisi näytellyt
_unkarilaista_ talonpoikaistyttöä. Mutta jos ei rotuomituisuuden
puutetta lukuun oteta, ei voi toivoa liikuttavampaa ja jalompaa
Boriskaa. Emme tiedä kuinka hän puhuu suomea, mutta rakkauden ja tuskan
kieltä hän puhuu mainiosti. Hänen esityksensä oli monipuolinen ja
elävä: huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan
rakkauden loiste ja surun kyynel. Joka ääni kumpuaa hänen sielustaan,
ja joku lumoava sulous on hänen esitykselleen omituinen. Melkein
iloiten hän kärsii tuskaa, ja voimallisten tunteiden ilmi puhjetessa
hän ymmärtää harvinaisella hienoudella ylläpitää tarpeellista
maltillisuutta. Hänen itkunsa toisen näytöksen lopussa ja hänen
rakkaudentunnustuksensa kolmannessa näytöksessä liikuttivat jokaisen
sydäntä ja kiihottivat yleisöä, joka ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa,
mutta kuitenkin käsitti jok'ikisen äänen, myrskyisiin kättentaputuksiin
esiripun ylhäällä ollessa." --

Toisesta lehdestä (Függetlenség -- Itsenäisyys) otettakoon seuraavat
rivit:

-- -- "Ainoastaan uudenaikaisen Europan jokapäiväisyydestä ja
veltostuneista oloista kaukana olevan, puhtaassa alkuvoimassa elävän
pohjoisen kansan tytär saattaa niin huokailla, itkeä, hymyillä, kuin
tuo pieni suomalainen tyttö, jonka jokaisesta liikkeestä luonnollisuus
pistää esiin, jokaisessa sanassa lumous vallitsee. Suurimman
vaikutuksen hän saavutti kolmannen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa
sydämeen koskevalla näyttelemisellään. Harvoin taikka kenties emme
koskaan ole nähneet riehuvaa intohimoa niin luonnollisella
naivisuudella kauniimpaan sopusointuun yhdistyvän kuin tässä. Nti
Aalberg ei ollut tuo itkullinen, hentomielinen Boriska, jota jo
kylläkseen on saanut kansallisteatterin näyttämöllä nähdä, vaan tuo
äärettömällä intohimolla rakastava, ainoaan tunteeseensa sulava kansan
tyttö, joka tietää kuollakin rakkautensa tähden. Ja mikä oli suurin
ansio tällä suomalaisella taiteilijattarella: ei ainoastakaan
liikunnosta pistänyt esiin 'neiti'; hän pysyi loppuun asti
_talonpoikaistyttönä_. Kohtauksen lopussa innostus jo nousi todelliseen
raivoon. Perätysten huudettiin vieras viisi kertaa esiin ja sai
vastaanottaa kauniin kukkakimpun, josta nti Aalberg nähtävällä
liikutuksella kiitti." --

Näytäntö uudistettiin vielä 9 ja 14 p. entistä suuremmalla
menestyksellä. Viimeistä sanottiin parhaimmaksi sentähden, että nti
Aalbergin näyttelemistapa oli vaikuttanut toisiin myötävaikuttajiin,
niin että he jättivät tavallisen huolettomuuden ja näyttelivät suurella
innolla. Kumpanakin iltana olivat piletit loppuun myydyt (joten
teatterissa oli noin 2500 henkeä) ja joukko ihmisiä palasi tyhjin käsin
pääsemättä sisään. Rva Blaha näytteli Finum Rózsin osaa, mutta hänkin
joutui syrjään nti Aalbergin rinnalla. Metsäkohtauksen jälkeen sai
näyttelijätär suuren laakeriseppeleen kansallisteatterin jäseniltä --
ensimäisen, jonka hän lienee saanut. Sanomalehtien ylistyksetkin
kiihtyivät kiihtymistään, samalla kun vakuuttivat, että ensi-illan
jälkeen ihailtiin ainoastaan taiteilijatarta. Semmoista Boriskaa ei
oltu vielä Unkarin näyttämöllä nähty, ja hänen saavuttamaansa suosiota
verrattiin siihen, joka oli tullut rva Ristorin osaksi. Emme kuitenkaan
lisää otteitamme, yhtä vähän kuin kerromme loistavista kemuista ja
puheista, joita pidettiin "Pohjan tähden" kunniaksi. Se mitä on
esiintuotu riittää jo todistamaan, että hänen voittonsa ja
menestyksensä Pestissä oli todella harvinainen laatuaan, kunniaa
tuottava näyttelijättärelle itselleen ja hänen isänmaalleen.

Budapestista nti Aalberg, noudattaen ystävällistä kutsumusta, matkusti
Kolozswáriin (Klausenburgiin), jossa hän 21 ja 23 p. syysk. näytteli
Boriskan, 24 p. Louisen Kavaluudessa ja rakkaudessa, 27 p. Jane Eyren
ja 29 vielä kerran Boriskan. Menestys täällä oli sama kuin
pääkaupungissa. Toisena Boriska-iltana tuli näyttelijätär huomattavan
kunnianosotuksen esineeksi, kun hänet, esiripun ylhäällä ollessa,
kutsuttiin näyttämölle kokoontuneen teatteriseurueen keskelle, ja
ylijohtaja Béla Mátrai piti hänelle ylistävän puheen ja kaikkien
nimessä ojensi hänelle laakeriseppeleen. Unkarilainen puhe päättyi
suomalaisiin sanoihin: "Älä unhota meitä!" Eikä viimeinenkään ilta
kulunut ilman erikoista ihastuksenilmaisua. Silloin lähetystö
Kolozswárin yliopiston nuorison puolesta antoi nti Aalbergille komean,
Unkarin ja Suomen kansallisvärisillä nauhoilla koristetun
laakeriseppeleen. Sen ohella pidettiin ensin unkarin- ja sitte
suomenkielinen puhe, johon vastatessaan näyttelijätär vaatimattomasti
selitti hyvin ymmärtävänsä, että heimolaistunto se oli joka oli
aiheuttanut sen lämpimän vastaanoton, joka oli hänen osakseen tullut.

Siihen päättyi Ida Aalbergin riemuretki Unkarissa, ja hän matkusti
takaisin Budapestiin ja sieltä Wieniin, jatkaakseen opintojaan, siksi
kunnes hän joulukuun alussa palaisi kotia. Että hänen menestyksensä
oli herättänyt suurta mielenkiintoa Suomessa, näkee hyvin
sanomalehdistöstämme, joka sisältää laajoja otteita Unkarin lehdistä,
ja olihan sillä merkityksensä. Ensiksikin Ida Aalbergin kukkaansa
puhkeava taide ulkomaalaisen tunnustuksen kautta sai, niin sanoaksemme,
europpalaisen leiman, jolle meillä niin suurta arvoa annetaan ja jota
ilman moni ei näy uskaltavan arvosteluunsa luottaa, toiseksi se
virkisti ja loi lämpöä toisistaan kaukana asuvien heimokansojen
keskinäiseen suhteeseen ja kolmanneksi tämä suomalaisen taiteilijan
saavuttama voitto -- varsinkin silloin harvinainen laatuaan -- oli
Suomalaisen teatterin ansioksi luettava. Sillä jos olisi nöyrästi
uskottu mitä ruotsinmielisemme 1860- ja 1870-luvuilla -- tietenkin
syvästä vakaumuksestaan -- väittivät, että näet suomalainen ei kykene
näyttämölle, niin ei Ida Aalberginkaan kaltaisella nerolla olisi ollut
kehitysmahdollisuutta.

       *       *       *       *       *

Teatteriseurue kokoontui syyskuun alussa _Tampereelle_. Toimi oli
jälleen alkava maaseuduilla, ja Helsinkiin mentäisiin vasta kun
ohjelmistolle uusia kappaleita oli valmistettu. Kumminkin erosi
teatterin elämä entisestä siinä, että Bergbom nyt oli koko ajan mukana.
Näytännöt alkoivat 5/9 ja seurasivat toisiaan niin taajasti, että
seitsemäs jo oli 15/9. Paitse pikkukappaleita näyteltiin näinä päivinä
Parisin veitikka, Nummisuutarit ja Porvari aatelismiehenä.
Aleksanterinpäivänä 11/9 oli juhlanäytäntö, jonka ensi numero oli
kuvaelma riemujuhlasta 2/3 (kts. ylemp. s. 39), ja seuraavana
juhlanäytäntö Pietari Brahen muistoksi. Sinä päivänä oli näet 200
vuotta kulunut tämän suurmiehen kuolemasta ja sentähden oli
turkulaisten alotteesta ruvettu puuhaamaan hänen muistonsa viettämistä
siinä tarkotuksessa, että samalla kerättäisiin varoja "kreivin"
muistopatsaan pystyttämiseen Suomen vanhaan pääkaupunkiin. Useissa maan
kaupungeissa ryhdyttiinkin toimeen, ja Tampereella pyydettiin kaupungin
valtuuston puolelta Bergbomia toimeenpanemaan juhla teatterissa.
Bergbom vastasi myöntäen, mutta tehtävä oli vaikea paikkakunnalla,
jossa ei ollut mitään teatterivarastoa. Hän sommitteli seuraavan
ohjelman: 1) Kuvaelma: Kristina kuningatar, hovinsa ympäröimänä, antaa
Pietari Brahelle Turun yliopiston perustuskirjan; 2) Laulua ja
lausuntoa [Pilven veikko, Maamme nti Avellanin lausumana y.m.]; 3) Lea.
Mutta mistä saada pukuja?

-- "Luonnollisesti", Kaarlo kirjoittaa Emilielle, "et sinä ullakolta
voi löytää mitään, matta jos _sattumalta, ilman suurta vaivaa_, saisit
käsiisi joitakuita ruotsalaisia sotilaspukuja, polvussaappaita,
pitsikauluksia y.m. semmoista, joka sopisi Kristina kuningattaren
hoviin ja ympäristöön, niin lähetä ne tänne ja pikajunalla. Teatterista
saanet lisäksi jonkun haarniskan -- mutta ei kovin painavaa tavaraa!
Jos siitä on paljo vaivaa, niin jätä se sikseen; kyllä kai me keksimme
jonkun neuvon. Kysy Löfgreniltä minkälainen Ruotsin vaakuna oli siihen
aikaan. Jos saat Pietari Brahen kuvan -- luullakseni niitä on
Edlundilla -- niin lähetä sekin." --

Kuinka juhla onnistui saamme tietää toisesta kirjeestä (13/9):

"Rakas sisar! Vihdoin on yksi levottomimpia viikkoja teatterielämässäni
ohi. Viisi näytäntöä kuudessa päivässä, uusi ohjelma joka päivä,
kakstoista uutta roolia,[25] proloogeja,[26] amatöörejä, musiikkia,
kuvaelmia y.m. y.m. Joka päivä olen mennyt teatteriin k:lo 8 aamulla ja
palannut k:lo 11 ehtoolla. Jollei välillä olisi ollut päivälliset,
eivät Ossian ja Therese [veli ja käly, joiden luona Kaarlo asui]
todellakaan olisi tienneet minun olevan olemassakaan. -- Tulot ovat
olleet: perjantaina 200 sekä tilaus (noin 80), lauantaina 140 (ja sama
lisäys), pyhänä 380 (ilman tilausta). Lauantain [Aleksanterinpäivän]
näytäntö oli erehdys, sillä tulo oli huono taikka, kun ajattelee
kustannuksia, ei mitään ja lisäksi kaikki sähkösanomat, touhu, vaivat!
Porvari aatelismiehenä meni hyvin yksityisiin rooleihin nähden, mutta
yhteisnäytteleminen oli niin ja näin, seuraus alituisesta ohjelman
vaihtelusta ja uusista rooleista. Lauantaikuvaelma miellytti;
Sotavanhuksen joulussa oli Kallio parempi kuin ennen missään vakavassa
roolissa, ja Saimaan rannalla oli tanssi toistettava. Parhaiten meni
sunnuntainäytäntö; Lealla oli oikea tunnelma, kiitos olkoon erittäinkin
Kaarolan. Merkillistä kuinka hän on paljon vapaampi ja todellisempi
pikkukaupungeissa kuin Helsingissä. Kuvaelma oli loistava, kiitos
olkoon rikkaiden pukujen, rva Lundahlin brokaattivaatteuksen, Kallion
naamioituksen ja rva Leinon historiallisen ulkonäön (hän oli
hovinainen). -- Orkesteria ei ole, koetan tulla toimeen ilman.
Ainoastaan lauantaina oli siitä haittaa tai ei silloinkaan, sillä
Nottbeckin ilotulitus ja maksuton Schneevoigtin musiikki veivät meiltä
yleisön. Näyttelijät ovat olleet taipuvaisia, tarkkaavaisia ja ahkeria.
Olen siinä kohden harvoin ollut tyytyväisempi." -- --

Syyskuulla näyteltiin vielä seuraavat kappaleet, kukin kaksi kertaa:
ohjelmistolle uusi A. Dennéryn _Don Cesar de Bazan_ (17/9), Sevillan
parturi ja Noora.

-- "Rva Aspegren" [Noorana], Kaarlo kirjoittaa, "voitti odotukseni,
mutta luultavasti sain hänestä paremman käsityksen kuin hän ansaitsi,
sillä en _nähnyt_ häntä vaan ainoastaan _kuulin_, ja myötäesiintyjät
sanoivat hänen kasvojeneleitään epämiellyttäviksi. Toisessa näytöksessä
oli hänellä yksityisiä loistavia sieluntuskan piirteitä, mutta hänen
tuskansa oli liiaksi ruumiillista laatuaan. Paras oli hän viime
näytöksessä keskustellessaan Helmerin kanssa, vaikka ulkoluku oli
vaillinainen. Kun Noora annettiin toisen kerran, oli huone niin täynnä
naisväkeä, että tuskin 10 herraa nähtiin. Kättentaputukset olivatkin
sangen heikkoja (!)" --

Tampereelta pistäytyi osa seuruetta _Hämeenlinnassakin_ ja antoi siellä
pari kolme näytäntöä, joista puhdas voitto teki 250 mk. Noora ei
miellyttänyt Hämeenlinnan yleisöä, vaikka oltiin tyytyväisiä rva
Aspegrenin esitykseen.

Lokakuulla jatkettiin Tampereella 17 p:ään asti, jolloin oli viimeinen
näytäntö. Ohjelmisto käsitti Helsingistä tunnettua, paitse Törmäsen
suomentamaa, Siraudinin 1-näytöksistä huvinäytelmää _Vaimojen
kyyneleet_ (15/10). Neiti Elisabeth meni oivasti; nti Hacklin miellytti
suuresti Nyrnbergin nukessa, ja Weckman näytteli Maantien varrella
"erittäin kauniisti suuren kohtauksen 4:nnessä näytöksessä", mutta oli
muutoin liian lapsellinen. Mustalaisten menestys erinomainen; nti
Avellan herätti mitä suurinta suosiota. Ylipäätään yleisö innostui yhä
enemmän, niin että Bergbom olisi luopunut suunnittelemastaan Porin
matkasta, jollei se olisi ollut päätetty asia. Kuitenkaan ei keskitulo
Tampereella noussut 300 markan yli. -- Hyvästijättöjuhlan pitivät
tamperelaiset 11/10, ja se oli vilkashenkinen ja tunnelmaltaan
isänmaallinen. Paitse tavallisia puheita johtajalle ja seurueelle oli
Vilholla "onnellinen päähänpisto" esittää malja Ida Aalbergille, joka
niin loistavasti oli Unkarissa edustanut suomalaista näyttämöä.
Puhe herätti innostusta ja juhlasta lähetettiin yhteinen
tervehdys-sähkösanoma näyttelijättärelle.

_Porissa_ alotettiin 15/10. Bergbom oli näet lähtenyt sinne osa
näyttelijöitä mukanaan antaakseen kaksi ensimäistä näytäntöä samoina
päivinä kuin viimeiset olivat Tampereella. Ensi ohjelma suoritettiin
sentään epäedullisissa oloissa. Vilho oli sairastunut, ja Tervon täytyi
äkkiä astua hänen sijaansa. Toiseksi tulivat puvustolaatikot, vastoin
"vuurmannien" lupauksia -- ei vuorokautta vaan -- puolentuntia ennen
näytännön alkua! Parisin veitikan ja Kihlauksen puvut olivat siis viime
hetkessä etsittävät "noin tusinasta kirstuja, sillä tapansa mukaan
oli nti Savolainen hajottanut ne niin moneen eri kirstuun kuin
mahdollista (!)". -- Tilattu oli pilettejä 230 markasta iltaa kohti. Se
sekä kasvava innostus yleisössä teki että tulot paranemistaan
paranivat. Ohjelmisto oli koko lokakuulla sama kuin Tampereella, ja
samoin kuin siellä kilpailivat nti Avellan ja nti Hacklin yleisön
suosiosta, edellinen oivallisella näyttelemisellään, jälkimäinen
heleällä, raikkaalla laulullaan (esiintyi silti myöskin niin vaativissa
puherooleissa kuin Rosina Sevillan parturissa). Kun Mustalaiset
annettiin toisen kerran, tuotti se 536 mk, suurin tulo koko aikana.
"Ohimennen sanoen", Bergbom kirjoittaa, "täysi huone antaa 502; missä
sitä paitse oli tilaa 34 markasta, sitä en ymmärrä (!)"

Kun Vilho oli parantunut, voitiin marraskuun alussa näytellä Porvari
aatelismiehenä ja Valapatto. Sitte tuli O. Feuillet'in 5-näytöksinen
draama _Nuoren aatelismiehen vaiheet_ (5/11) ja sen jälkeen, Sevillan
parturin mentyä välissä, kaksi näytäntöä, joissa rva _Winterhjelm_
esiintyi. Taiteilijatar, joka niinkuin tiedämme toukokuulla oli
saapunut Suomeen, oli nti Maria Grapen vieraana viettänyt kesän
sisämaassa. Syksyllä hän oli antanut tunteja Helsingissä ja jonkun
iltaman (Viipurissa) sekä lupautunut esiintymään muutamia kertoja
teatterissakin. Sitä varten oli valittu kaksi ohjelmistolle uutta
kappaletta, nimittäin Schillerin Maria Stuart ja Halmin Ravennan
miekkailija. Edellinen oli jo Porissa valmistettu, ja sen ensi-illaksi
rva Winterhjelm tuli sinne.

"Et voi uskoa", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 2/11. "kuinka
erinomaisen jalo ja kunnollinen hän on yhteistoimessa. Nyt hän
matkustaa Poriin ja näyttelee siellä Maria Stuartin, ainoastaan
sentähden että voisimme täällä alottaa sillä kappaleella. -- Voi
sentään, jos voisimme kasvattaa meille semmoisen taiteilijan kuin rva
Winterhjelm; aina hän asettaa yrityksen ensi sijaan ja itsensä toiseen,
kun saamme oman semmoisen kuin hän on, silloin on Suomalaisen teatterin
tulevaisuus turvattu."

Ensi näytäntö, jossa rva Winterhjelm oli mukana, oli 10/11 ja
esitettiin siinä Taistelujen välillä, Pilven veikko ja Nyrnbergin
nukki, toinen ja kolmas 12/11 ja 14/11 ja näyteltiin silloin Tuokon
suomentama Schillerin murhenäytelmä _Maria Stuart_. Välillä 13/11 oli
näytäntö, joka kävi rva Winterhjelmin iltaman nimellä ja jonka ohjelma
oli: Mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, Jeannetten häät ja Lea.
Viimeisessä näytännössä 15/11 annettiin Mustalaiset. Siinä sai nti
Avellan kukkasvihkon, johon oli kätketty kallisarvoinen kultakello.
Näytännön jälkeen pitivät kaupunkilaiset tavalliset jäähyväiskekkerit
seurueelle, joka nyt palasi pääkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Teatterin poissaollessa oli Helsingissä sattunut yhtä ja toista,
joka ansaitsee mainitsemista. Siten olivat Alma Fohström ja Ida
Basilier-Magelsen laulajaisia antamalla palauttaneet muistiin oopperan
loistoajat. Edellisestä Emilie kirjoittaa veljelleen (26/9):

"Tulen juuri Fohströmin konsertista -- voitkos ajatella? -- kaipauksen
huokauksella muistelen ooppera-vainajaa! Hän oli aivan loistava: en
luule koskaan nähneeni häntä semmoisena kuin tänään. Hän osotti
taiteilijaylemmyyttä, joka mitä syvimmin koski sydäntäni ja joka saa
tyytymään hyvin paljoon elämän vaivaloisuuteen: en voi sanoin lausua
kuinka erinomainen hän oli. Sali oli ihan täynnä ja suosionosotukset
'raivoisia' taikka sitäkin hurjempia: aivan kuulumaton innostus pääsi
vallalle, eikä yleisö mitenkään tahtonut lähteä tiehensä." --

Ida Basilier-Magelsenista taasen lausuu U. S. (15/10):

"Eilen laulajaisissa yleisö oli katkeamattomassa ihastuksen vallassa,
joka vain yltymistään yltyi. Se soi tuo heleä ääni niin tutulta, niin
kodikkaalta kuin olisimme sitä aivan äskettäin kuulleet. Tämä leivonen
kerran ennusti kaunista kevättä kotimaiselle laulutaiteellemme, ja
takatalvi unohtui nyt kun leivonen liverteli jälleen. -- -- Viimeiseksi
saatiin kuulla Ah voi kuinka kauheasti, jota pyydettiin da capo ja
olisi kuunneltu, vaikka aamuun asti." --

Pari päivää myöhemmin antoi sama laulajatar rva Winterhjelmin, nti
Naëmi Ingmanin, R. Faltinin y.m. avulla konsertin Suomalaisen teatterin
hyväksi, ja silloinkin oli innostus rajaton. Yliopiston eteisessä
tervehdittiin "rakasta taiteilijaa" eläköönhuudoilla ja illemmalla
kävivät ylioppilaat laulamassa hänen asunnollaan. Lahja teatterille oli
Smk. 941:40.

Tämä johtaa meidät toiseen seikkaan. Teatterin kannattajain kokous oli
30/9 ja siinä ilmotettiin, että täksi näytäntökaudeksi oli merkitty
niin vähän osakkeita, että johtokunta kieltäytyi jatkamasta tointaan.
Koko 10,000 mk oli vielä tarpeen talouden turvaamiseksi. Kokous
lykättiin 9 p:ksi lokak., ja tästä toisesta kokouksesta Emilie
kirjoittaa Kaarlolle:

-- "Eilinen kokous oli käynyt hyvin. Tällä viikolla oli kerätty 2500 mk
lisää, ja johtokunta taipui pyynnöstä jäämään yhdeksi kuukaudeksi,
jolla ajalla toivottiin varmaan voitavan saada mitä puuttuu. Ylipäätään
oli mieliala ollut hyvä. Yrjö Koskinen esim. oli merkinnyt lisää 2
osaketta, niin että hänellä nyt on 5; sitä paitse hän oli ottanut
listan ja luvannut hankkia enemmän. Siis näyttää kaikki taas
lupaavalta. [Neidit] Hanna Snellman, Naëmi Ingman ja Ellen Nervander
ovat päättäneet toimeenpanna arpajaiset ja heidän aikomuksensa on
järjestää yritys oikein laajaksi, koko maan yli ulottuvaksi. Olen
neuvonut heitä kohta, kun Adlerberg tulee, pyytämään yleistä lupaa.
Tietysti hän myöntyy ja siten ehkäistään kuvernöörien, pormestarien
y.m. rettelöimiset. Jos Adlerberg on sanonut: jaa, niin ei Creutzkään
voi sanoa: ei. Edelleen olen kehottanut heitä koettamaan saada voiton
perintöruhtinasparilta, sillä semmoinen voitto herättäisi suurta
mielenkiintoa varsinkin maaseuduilla. Juuri kun Hanna toverineen oli
[kuvernööri] Alfthanilla lupaa pyytämässä, oli siellä ollut lähetystö
anomassa lupaa arpajaisille Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi." --

Arpajaiset päätettiin pitää 2 p. helmik. ja valittiin (12/10)
toimikunnan jäseniksi: rvt M. v. Alfthan, Ilta Ekroos, Toni v.
Haartman, Elisabeth Löfgren ja Sofie Rein sekä neidit Naëmi Ingman,
Jenny Molander, Ellen Nervander, Sophie Nordenstam, Hanna Snellman ja
Hevilla Thilén. Emilien neuvon mukaan toimikunta laati suoraan
"Dagmarille" osotetun kirjeen, jossa pyydettiin voittoa arpajaisiin ja
jonka parooni Indrenius lupasi viedä perille. Sitä paitse kehotettiin
julkisesti maaseutulaisia eri kaupungeissa ja kunnissa joko samana
päivänä toimeenpanemaan erityisiä arpajaisia samaa tarkotusta varten
taikka lähettämään voittoja Helsinkiin ja tilaamaan täältä arpoja.
Kiitos olkoon nti Elfvingin oli Turku ensimäinen, josta kuultiin että
kehotus ei kohdannut kuuroja korvia.

-- "Armahani", Emilie kirjoittaa 2/11 ystävättärelleen, "kuinka antoi
Creutz ilman muuta luvan arpajaisiin? Hauskaa oli ettei hän pannut
vastaan, sillä mitä vähemmän sanomalehtikiistoja, sitä parempi.
Myönnettävä on että Turku on osottautunut erittäin auliiksi Suomalaista
teatteria kohtaan: tämä on oleva 4:jäs suurempi tilaisuus.
Luonnollisesti pääansio on sinun, mutta kaunista on että olet saanut
niin paljo ihmisiä harrastamaan asiaa." --

Seuraavina viikkoina kerrottiin arpajaisvalmistuksia alotetun ainakin
seuraavissa kaupungeissa: Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Viipurissa,
Heinolassa, Porissa, Jyväskylässä, Raumalla -- ja, mikä oli kummista
kummin, itse H. D:kin ratkesi jalomieliseen kehotushuutoon, jossa m.m.
tavataan seuraavat sanat:

"Tämän [suomalaisen] teatterin pysyväisyys on yleinen isänmaallinen
asia, joka hyvin ansaitsee harrastusta pääkaupungissa ja maaseuduilla.
Sen ei tule tarvita taistella taloudellisen ahdistuksen kanssa. Jollei
se jo olisikaan oikeutetulla tavalla osottanut olevansa reippaasti
edistyvä taidelaitos, jolla on eteviäkin kykyjä, niinkuin se on tehnyt,
on kotimainen näyttämö suomenkielellä niin mahtava tekijä maamme
sivistyselämässä, että se tarvitsee hoitoa ja tukea ja että sen tulee
seisoa päivän turhamaisten puuhien yläpuolella meidän valitettavasti
niin runsaissa kieliriidoissamme."

Suomettaren Matti käänsi nämä oudot lauseet ja lisäsi omasta
puolestaan: Niinkuin lukijat näkevät voi siis H. D:kin, jos se vaan
_tahtoo_, puolustaa suomalaisuuden asiaa! Ja totta tosiaan oli tämäkin
huomattava tulos lähes kymmenen vuoden taisteluista.

       *       *       *       *       *

Teatteri oli sangen tervetullut _Helsinkiin_, "sillä sen poissaolo oli
alkanut jo kipeästi tuntua. Yhteisen harrastuksen synnyttämänä,
isänmaallisen innon helmalapsena, oli tämä taidelaitos tullut
yhdyntäpaikaksi kaikelle mitä Helsingissä oli suomalaista ja
suomenmielistä. Kun se oli poissa, oli yhteiselämä hyvin kuollutta
niissä piireissä, joille teatteri oli yhdistävänä siteenä" (U. S.).
Näytännöt alkoivat 19/11 Maria Stuartin esittämisellä, joka meni kolme
kertaa peräkkäin. Pääviehätys lähti rva Winterhjelmin esityksestä, hän
kun loi "liikuttavan ja ylevän" kuvan onnettomasta kuningattaresta;
sitä vastoin eivät rva Lundahl Elisabet kuningattarena, Axel Ahlberg
Mortimerina, Böök Leicester kreivinä, Leino Burleigh paroonina, nti
Stenberg Marian imettäjänä vielä saaneet mitään huomattavampaa aikaan
-- eikä ihmekään, sillä esiintyivätpä he kaikki ensi kerran yhdessä
noita Schillerin kypsyysajan näytelmiä, joissa yksistään jo
intomielinen lausunta vaatii niin paljo taiteellista voimaa. Paremmin
nuoret näyttelijät menestyivät toisessa suuressa draamassa, jonka
ensi-ilta oli 3/12, nimittäin Friedrich Halmin (vapaaherra
Münch Bellinghausen) murhenäytelmässä _Ravennan miekkailija_.[27]

Rva Winterhjelm, joka jo kymmenkunta vuotta ennen Ruotsalaisessa
teatterissa oli näytellyt miekkailijan äitiä Thusneldaa, oli elävä ja
myötätempaava ylpeänä, jalona naisena, joka ennen syöksee miekan
poikansa ja omaankin rintaansa kuin sallii germanilaisen nimeä
häväistävän. Böök nimiroolissa näytti kyllä selvästi käsittäneensä sen,
mutta nuorekas, miltei lapsellinen piirre Thumelikon luonteessa tuli
vaillinaisesti näkyviin. Leino onnistui hämmästyttävän hyvin Kaligula
keisarina: naamioitus oli erinomainen ja verenhimoisen tirannin
inhottavan luonteen hän kuvasi merkillisellä totuuden sävyllä.
"Kappaletta kannatti käydä katsomassa yksistään Leinon tähden", U. S.
sanoo, ja Mbl. vakuuttaa, että "näyttelijän luoma kuva syöpyi
häviämättömäksi muistiin". Tositeossa moni vieläkin muistaa Kaligulan
yhtenä Leinon parhaimpana roolina, samalla kuin senkin että Bergbomilla
oli ollut erikoinen ansio näyttelijän valmistamisessa siihen. Edelleen
nti Avellan sai vilpittömän tunnustuksen rohkeapiirteisestä, suorasta,
luonnollisesta kukkatytöstä Lysiskasta [jonka kukkaset olivat uusia,
Betty Elfvingin tekemiä], ja Vilho näytteli Flavio Arminiota kuin
kokenut näyttelijä ainakin. Muut olivat heikompia kuin nämä mainitut,
mutta kokonaisuus oli ansiokas ja tehoisa. Näytäntö uudistettiin 5/12
ja 7/12.

Juuri kun rva Winterhjelmin lyhyt vierailu oli päättymäisillään, Ida
Aalberg palasi. Jo 5/12 ehtoolla hän tuli kotiinsa Janakkalaan, kävi
seuraavana päivänä neulomakokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa
tervehtimässä kotiseutunsa tuttavia ja lähti sieltä Helsinkiin, jossa
hänet asemaila vastaanotettiin ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla.
Teatterissa nti Aalbergia niinikään tervehdittiin innokkaasti 9/12
Louisena Kavaluudessa ja rakkaudessa. Rva Winterhjelm puolestaan antoi
10/12 jäähyväisiltaman, jossa esitettiin Vastanaineet -- taiteilijatar
itse Matildana ja nti Aalberg Laurana -- ja Lea sekä näiden näytelmäin
välillä tarjottiin yksin- ja ylioppilaslaulua. Kun huhu oli levinnyt
että rva Winterhjelm nyt esiintyi viimeisen kerran Suomalaisessa
teatterissa, oli huone ihan täysi ja koko näyttämöllä oli juhlaleima.
Suuret olivat suosionosotukset, ja viimeiseksi koko seurue keräytyi
näyttämölle taiteilijan ympärille, ja nti Avellan ojensi hänelle
toveriensa puolesta komean laakeriseppeleen, luettuaan sen nauhoista
seuraavat V. Soinin sepittämät säkeet:

    Kero lemmen liehtarina.
    Into voiman kumppanina
    Suurta toimeen saa.
    Sepä aatteet kasvattaapi,
    Siltä aika tunnon saapi,
    Toiveet muodostaa.

    Suomen näyttötaiteen luoja.
    Tuki, kannattaja, suoja:
    Sinut omanaan
    Pitää maamme, tyttäreksi
    Tekee sun, ja ikuiseksi
    Aina muistossaan.

    Rakkaus sen runsahasti
    Seuraa sua, minne asti
    Tiesi vieneekin.
    Ällös unhoita sa meitä,
    Ällös ijäks työtäs heitä,
    Tover armahin.

Kun laakeriseppeleitä ja kukkia oli annettu katsojainkin puolesta ja
salonki ei ottanut tyhjentyäkseen, rva Winterhjelm lausui yleisölle
seuraavat sanat:

"Sallikaa minun kerran sydämestäni kiittää Teitä sekä tästä illasta
että siitä monivuotisesta suosiosta, jonka Helsingin yleisö on minulle
osottanut. Tiedän kyllä että minun voimani usein ovat olleet heikot,
mutta tahtoni on ollut mitä palavin. Ja kuinka katkera erohetki onkin,
eroan lohdutettuna, sillä minä tiedän, että Suomalainen teatteri jo on
saanut niin vahvan aseman, ettei mikään kohtalo voi riistää sitä pois
Suomen kansan sydämestä. Ja kun se kerran on kukoistava kunniassa ja
loistossa, muistakaa joskus minuakin, joka tässä maailmassa tuskin olen
pitänyt mitään rakkaampana. Hyvästi! Eläköön Suomalainen teatteri!"

Lämpimät sanat vastaanotettiin lämpimästi, ja teatterin lähemmät
ystävät kokoontuivat näyttämölle, jossa Kaarlo Bergbom ja Vilho
puhuivat taiteilijattarelle. -- Varta vasten toimeenpannuissa
hyvästijättöpidoissa Arkadia-teatterin lämpiössä 13/12 vihdoin dosentti
Perander kaunopuheliaasti tulkitsi yleisön ja teatterin unohtumattoman
kiitollisuuden jalolle vieraalle. Viisi päivää myöhemmin 18/12 rva
Winterhjelm lähti.[28]

Ennen joulua meni Valapatto kerran ja Noora kolme kertaa ja huomattiin
nti Aalbergin näyttelevän yhtä etevästi, jollei etevämmin, kuin ennen.
Toisena joulupäivänä hän esiintyi ensi kerran Sirkan nimiroolissa, joka
kappale sitten vuodenvaihteella vaihteli Nummisuutarein kanssa.
Ensi-iltana sanotaan nti Aalbergin olleen "levoton" uudessa roolissaan,
mutta toisella kerralla se jo täydellisesti oli hänen vallassaan. Hän
näytteli raittiisti ja taiteellisesti osaten alusta loppuun tasaisesti
pitää kiinni "Sirkan" omituisesta luonteesta -- eikä esityksessä
havaittu mitään lainattua niinkuin muutoin tavallista on tässä
taiturintehtävässä. Ahlberginkin tasaisuutta ja varmuutta Landryn
osassa kiitetään, ja rva Aspegren -- entinen Sirkka -- oli nyt
ansiollinen muori Fadetina.

Uuden vuoden ensimäinen premiääri oli 4/1, jolloin näyteltiin Kiven
Yö ja päivä uudistettuna, Saimaan rannalla ja _Robert Kiljanderin_
1-näytöksinen huvinäytelmä _Mestarin nuuskarasia_. Ensin mainitussa
kappaleessa Ida Aalberg esitti runollisella sulolla ja totuudella
sokean Liisan osan, jonka hän jo oli näytellyt Janakkalassa ennen
teatteriintuloaan, jota paitse Böökkin (Tapani) ja rva Aspegren
(Kerttu) olivat oivallisia. Tunnelmaan vaikutti myös uusi kaunis
Saimaa-maisema, jonka taiteilija Fridolf Weurlander oli maalannat
taustaksi. Mestarin nuuskarasia -- jonka nti Hacklin, Vilho, Tervo ja
Böök liukkaasti suorittivat -- oli ensimäinen lisä ohjelmistoon
kirjailijalta, jolta teatteri seuraavina vuosina oli vähä väliä saava
kaikkiaan lähes kymmenkunnan pikku huvinäytelmää, jotka aiheiltaan
viattomina ja kansanomaisina varmapiirteisine luonteineen,
humoristisine sävyineen ja keveine, sujuvine vuoropuheluineen
saavuttivat melkoisen menestyksen. Tämä ensimäinen ja toinenkin, kohta
alempana mainittu, olivat alkuaan ruotsiksi kirjoitetut ja enimmäkseen
_Minna Canthin_ suomentamia, joka itsekin jo, niinkuin vastedes on
kerrottava, oli lähettänyt draamallisen esikoisensa teatterille.[29]
V:sta 1878, jolloin Kiljander postivirkamiehenä oli muuttanut
Jyväskylään, nämä tulevat näytelmäkirjailijat olivat seurustelleet ja
toisiinsa kehottavasti vaikuttaneet. Niiden esiintyminen on kieltämättä
luettava teatterin ansioksi ja 1880-luvun merkkitapahtumiin.

Loppiaispäivänkin näytäntö oli merkillinen, vaikka näyteltävänä oli
niin tuttu kappale kuin Nummisuutarit -- se oli näet ensimäinen n.s.
_kansannäytäntö_. Oli huomattu että teatterin yleisö kasvamistaan
kasvoi, mutta erittäinkin että toiselle riville pyrkijäin luku oli niin
suuri, että niiden varsinkin sunnuntaisin täytyi joukottain palata
saamatta pilettiä. Se herätti ajatuksen antaa silloin tällöin
näytäntöjä alennetuin hinnoin (korkein hinta 1:50). Tästä Emilie
kirjoittaa nti Elfvingille 7/1:

"Eilen annoimme kansannäytännön, ja joka sija, jopa koko orkesterikin
oli jo ennen klo 7 myyty. Oli oikein hupaista nähdä työkansaa alhaalla
nojatuoleilla, ja yleisö käyttäytyi hyvin siivosti koko illan. Onhan
Nummisuutarit kerta kaikkiaan oikea helmi, enkä voi sanoa kuinka on
hauskaa, että katsojat niin hyvin oivaltavat sen. Päätimme kerrankin
valmistaa tilaa toisenkin rivin yleisölle, ja koe onnistui."

Sanomatkin olivat tyytyväisiä uudistukseen ja kehottivat vastedeskin
toimeenpanemaan tämänlaisia näytäntöjä, niinkuin siitä lähtien
tapahtuikin. "Ilta oli ehdottomasti iloisimpia, vilkashenkisimpiä
teatteri-iltoja mitä Helsingissä pitkään aikaan oli nähty" (Mbl.).

Topeliuksen päivänä oli ohjelmana Nooran toinen näytös, Taistelujen
välillä ja Saaristossa. Ilta oli kahdenkertaisesi juhlallinen
sentähden, että katsojain joukossa nähtiin _Adolf Nordenskiöld_ ja
hänen puolisonsa. Mainio maanmiehemme, joka edellisenä vuonna
ikäänkuin riemukulussa oli Aasian ympäri ja Europan halki palannut
suurenmoisimmalta löytöretkeltään, oli käytyänsä Pietarissa 12/1
saapunut Helsinkiin, tullakseen, kaikkein viimeiseksi, vanhan
isänmaansakin kunnianosotusten esineeksi. Johtokunnan kutsua noudattaen
Nordenskiöld kävi tänä iltana Suomalaisessa teatterissa, jossa
perimmäinen aitio oli kasveilla koristettu jotenkin samaan tapaan kuin
perintöruhtinasparin käydessä 1876. Kun vieraat tulivat, ojennettiin
rva Nordenskiöldille kukkasvihko, ja kun he astuivat aitioon, soitti
kaartin soittokunta Maamme ja sen jälkeen huudettiin: "Eläköön
Nordenskiöld!" Käynti oli kuitenkin lyhyt. Kun varta vasten ohjelmaan
otettu Nooran näytös oli ohi, täytyi vieraiden jo lähteä Helsingin
kaupungin toimeenpanemaan juhlaan Ritarihuoneelle.

Tammikuun loppupuolella ja helmikuun alkupuolellakin oli ohjelmisto
vähemmän mieltäkiinnittävä; mutta merkillistä uutta valmistettiin.
Ennen kaikkea oli Romeo ja Julia vuoden alusta harjotuksen alaisena.
Bergbomista oli kuitenkin Shakespearen draaman esittäminen niin tärkeä
koe, että hän ei tahtonut pitää kovaa kiirettä, vaan pisti vähemmän
painavaa väliin. Siten annettiin 18/1 ensi kerran E. Labichen
2-näytöksinen huvinäytelmä _Sumua silmiin_ (Poudre aux yeux), jonka
esityksessä ei kuitenkaan näy olleen tarpeellista vilkkautta ja joka
23/1 uudistettiin Jeannetten häitten kanssa, nti Hacklin Jeannettena.
Helsingissä uusi oli myöskin Nuoren aatelismiehen vaiheet, joka meni
25/1. Enimmän huomiota herätti jo ensi-iltana nti Avellanin ansiokas
esitys Margueriten osasta.

Selaillessa tämän talven sanomalehtiä näkee, että syksyllä herätetty
rahankeräyshanke kulovalkean tavoin oli sytyttänyt mieliä ympäri maan.
Ennen mainittuihin kaupunkeihin liittyi toisia sekä kaupunkeja että
maalaiskuntia, jotka tahtoivat olla mukana, ja lopulta 2 p. helmik.
1881 todella muodostui semmoiseksi kansallisen yhteisharrastuksen
juhlapäiväksi, jonka "Maalainen" kaksi vuotta ennen oli U. S:ssa
suunnitellut. Ainoastaan muutamilla harvoilla paikkakunnilla oli
toisesta tai toisesta syystä joku toinen päivä katsottu sopivammaksi.
Helsingissä oli arpajaisiltama ylioppilastalolla, johon yleisöä oli
kokoontunut ahdinkoon asti. Juhlasalin peräseinällä nähtiin ennen
mainittu Weurlanderin Saimaa-maisema koristelun keskustana. Ohjelmasta
mainitsemme vain kaksi päänumeroa: Ida Aalberg lausui osan Oksasen
Porthanin muistopatsaan paljastamisjuhlaan sepittämää runoelmaa ja
Kaarola Avellan suomennoksen Z. Topeliuksen runoelmasta Oulunjoen
jäänlähtö. Kun jälkimäinen lausunta oli ohi, ilmestyi yhtäkkiä saliin
joukko somapukuisia haltioita, jotka tarjosivat kaupaksi varta vasten
painettua suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua: _"Haltia. Helmikuun 2
p. 1881"_, joka "meni kuin kuumille kiville" ja tuotti 700 mk.[30]
Voittoja oli 1,107 ja arpoja 12,000 à 1 mk; jälkimäiset myytiin loppuun
puolessa tunnissa eivätkä läheskään riittäneet kaikille ostohaluisille.
Arpajaisten bruttotulo teki 14,000 mk, mikä oli enemmän kuin koskaan
ennen oli saatu sentapaisella yrityksellä. Niin ilahduttavaa kuin tämä
olikin, ei sentähden kaikki ollut niinkuin olisi _voinut_ olla.
Puuhalla oli vastustajiakin, ja "arpajaisissa kyllä suurin osa
pääkaupungin ylhäisöä ja hienostoa loisti poissaolollaan, mutta ei se
mitään tehnyt, sillä sen sijaan nähtiin siellä tiheissä joukoissa
edustajia siitä kansanluokasta, jota tähän asti on kunnioitettu nimellä
'alhainen' s.o. ammattilaisia, käsityöläisiä ja työväkeä" (U. S.).

Suomalaisen teatterin hyväksi toimeenpannun rahankeräyksen
laajaperäisyys ja lopullinen tulos näkyy seuraavasta johtokunnan
tilinteosta:

    2/2 Pirkkalasta (arpajaiset)....   550:34
    7/2 Mikkelistä ..... " .........   910:-
    8/2 Lempäälästä (iltahuvit).....   200:-
    9/2 Tampereelta (arpajaiset).... 1,723:-
   10/2 Turusta ......... " ........ 3,483:-
   10/2 Tampereelta (seuranäytäntö).    73:-
   11/2 Jyväskylästä (arpajaiset)... 1,174:-
   12/2 Haminasta ....... " ........ 1,290:88
   13/2 Kylmäkoskelta (iltahuvit) ..   136,35
   14/2 Hämeenlinnasta (arpajaiset)  2,462:80
   14/2 Viipurista (naamiohuvit) ... 2,362:65
   15/2 Lammilta (iltahuvit)........   120:-
   15/2 Toijalasta ... " ...........   302:-
   15/2 Hausjärveltä (iltahuvit)....   115:-
   17/2 Kokemäeltä (arpajaiset) ....   710:20
   17/2 Kuopiosta ..... " ..........  2,600:-
   22/2 Pälkäneeltä (iltahuvit) .....   332:-
   22/2 Urjalasta (arpajaiset) ......   380:-
   24/2 Helsingistä (paitse 1,000 mk
            Viipurista) ............ 12,500:-
   24/2 H:gin arpajaistoimikunnalle
            lähetetty: Joensuusta ..  1,220:09
                       Jämsästä ....    400:-
                       Kiteeltä ....    242:50
                       Heinolasta ..    400:-
                       Käkisalmelta.    850:-
   25/2 Lappeenrannasta (arpajaiset)  1,530:-
   27/2 Kajaanista (iltahuvit) .....    130:-
    3/3 Asikkalasta ................    175:-
    6/3 Oulusta ....................    807:23
    7/3 Porista ....................  1,856:-
   10/3 Mäntsälästä ................    415:-
   11/3 Vaasasta ...................  1,506:97
   11/3 Orihvedeltä ................    216:50
   11/3 Lopelta ....................    311:-
   14/3 Iitistä ....................    150:-
   15/3 Sortavalasta ...............  1,110:-
   16/3 Mäntästä ...................    425:-
   19/3 Tohmajärveltä ..............    122:50
   21/3 Kurusta ....................    330:-
   21/3 Sääksmäeltä ................     72:32
   29/3 Leppävirroilta .............    355:61
    3/4 Kokkolasta .................    250:-
    3/4 Ruovedeltä .................     50:-
                               Summa 44,350:94

Kesällä tuli vielä lisää, niin että arpajaispuuha kaikkiaan tuotti
46,162 markkaa.

Runebergin päivänä 5/2 esitettiin sekaohjelma, joka oli aiottu kokonaan
isänmaalliseksi, mutta jossa sairaussattuman tähden Kiven Margareta
vaihdettiin Wilbrandtin Ensi lempeen. Kun Vilho oli alkanut näytännön
lausumalla Sven Tuuvan, näyteltiin Maamme laulun kaikuessa Falkmanin
järjestämä suuri kuvaelma, "kunniamme päiviltä", jossa oli ryhmiä
erinäisistä Vänrikki Stoolin tarinoista, keskellä Pilven veikko ja
ylinnä "Suometar" voitonpalmu kädessä. Edelleen nti Hacklin ja Pesonen
lauloivat Pilven veikon kaksinlaulun ja Vuorio pari muuta Runebergin
laulua, Ida Aalberg lausui Döbeln Juuttaalla, ja esitettiin
Sotavanhuksen joulu. Viimeksi tuli Ensi lempi Ida Aalberg pääosassa.

Kaksi päivää myöhemmin (7/2) levisi tieto, että runoilija,
taiteensuosija ja ihanteiden mies, _Fredrik Cygnaeus_ klo 4.45 i.p. oli
rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen. Ehtoolla myöhään Pohjalaisen
Osakunnan laulajat lauloivat "Integer vitae" vainajan asunnolla,
jossa ylioppilaat niin monesti olivat tervehtineet häntä hänen
syntymäpäivänään huhtikuun 1:nä; mutta kun oli maanantai eikä siis
mikään näytäntöpäivä, teatteri ei ollut tilaisuudessa ilmaisemaan
osanottoansa. Sitä vastoin kun Cygnaeuksen maalliset jäännökset 11/2
vihittiin viimeiseen lepoonsa ja J. V. Snellman, jonka oma poismeno oli
lähellä, oli pitänyt ylevän hyvästijättöpuheensa, silloin laskettiin
unohtumattoman isänmaanystävän arkulle syvimmän kunnioituksen merkkinä
seppele Suomalaisen teatterinkin puolesta.

Ohjelmistolle uusi kappale tuli jälleen 15/2 eikä mikään muu kuin tuo
G. v. Moserin ja F. v. Schöntaun 5-näytöksinen huvinäytelmä _Sota
rauhan aikana_, joka monesti vielä viimeisinäkin aikoina on nähty
näyttämöllämme. Kappale, joka paraikaa kotimaassaan nauratti teatterin
yleisöä, vastaanotettiin täälläkin mitä suurimmalla suosiolla. Ida
Aalberg oli viehkeä, kujeikas Ilka Eötvos, neidit Avellan (Aune Hiller)
ja Hacklin (Elsa Henkelin) niinikään paikallaan, Leino uljas kenraali,
Aspegren nokkela luutnantti Reif von Reiflingen j.n.e. Upseerien
univormut loistivat niinkuin daamein puvut -- ja sitten se vilkas,
kevyt puhelu ja häärintä! Ilta illalta tulvasi enemmän katsojia
Arkadiaan ja näytelmästä oli juuri tulemaisillaan "kassakappale", kun
Ida Aalberg sairastui. Tästä ja muusta kirjoittaa Emilie nti
Elfvingille 22/2:

-- "Merkillistä kuinka arpajaiset ovat niin onnistuneet, ei sitä voinut
uneksiakaan. Kun kaikki tulee kokoon, nousee summa varmaan 34 à 35
tuhanteen [enemmänkin tuli, niinkuin ylempänä näkyy], todella kaunis
tulos! -- --"

"Muutoin on teatterin tänä vuonna käynyt jotenkin hyvin. Yleisömme on
tosin pieni, mutta se kasvaa tasaisesti ja se on hyvä merkki.
Erittäinkin koskee tämä toisen rivin yleisöä. Melkein joka pyhä on
toinen rivi jo klo 5 aivan loppuun myyty ja kahteen kansannäytäntöön on
joka piletti otettu -- orkesteriinkin olemme ahtaneet niin monta tuolia
kuin tila suinkin on sallinut."

"Sairaussattumat ovat tuottaneet meille huolia: melkein kaikki ovat
vuorostaan olleet sairaana, ja Leinot kadottivat pikku tyttönsä, joka
kaksi viikkoa sairasti kovaa rokkotautia. Sillä aikaa he olivat estetyt
työstä. Leino on nyt työssä, mutta rouva on sairas liiallisesta
vaivaantumisesta ja murheesta. Kaarola on taasen ollut poissa isänsä
kuoleman tähden, ja nyt on Ida Aalberg sairas, niin että on täytynyt
keskeyttää erinomaisen hupaisen komedian, Sota rauhan aikana,
näytteleminen. Se on menestynyt varsin hyvin, mutta kirjalliselta
kannalta arvosteltuna on se arvoton. Ei toki mitenkään säädytön taikka
rivo, mutta minun mielestäni on se sävyltään halpa ja sirkusmainen,
vaikka toiminta liikkuu ylemmissä upseeripiireissä. Sangen lystillinen
se sittenkin on ja menee kai vielä 4-5 kertaa. Sen jälkeen tulee Romeo
ja Julia, ja se on oleva juhlapäivä teatterille. Ida Aalberg on Julia
ja Axel Ahlberg Romeo. Böökillä on nykyään velttouden aika, niin ettei
hän käy oikein mihinkään käsiksi eikä Kaarlo sentähden uskaltanut antaa
hänelle Romeon roolia, johon hän kuitenkin ulkomuotonsa tähden olisi
paremmin sopinut. Milloin kappale menee, riippuu Ida Aalbergin
terveydestä; minusta sinä voisit silloin tulla tänne -- kyllä saat
sanan ajoissa. Tosin on luultavaa, ettei Romeo ja Julia viehätä yleisöä
niinkuin Sota rauhan aikana, mutta teatterin _todellisilla_ ystävillä
on oleva ilonhetki, kun voidaan antaa shakespeareläinen näytelmä
suomenkielellä. Se saa minut unohtamaan monta katkeraa kokemusta. --
Minulla olisi kyllä sinulle kerrottavana halpamaisesta svekomaanisesta
vehkeilystä saada Ida Aalberg näyttelemään ruotsinkielellä (Agardin
y.m. kanssa rouvasväenyhdistyksen arpajaisissa ensi tiistaina), mutta
se olisi liian pitkä juttu. Tahdoin kuitenkin mainita siitä, jotta
huomaisit etteivät ystävämme ole meitä unohtaneet! Varmaankin on tänä
keväänä jälleen suurenmoinen hyökkäys tehtävä hänen vallottamisekseen.
Ylipäätään hän tänä vuonna on ollut hyvin rakastettava ja suloinen."

Nuoren aatelismiehen vaiheet, jonka ensi-ilta oli ollut noin kuukausi
ennen, meni toisen kerran 22/2 ainoastaan näyttääkseen kykenemättömäksi
saavuttamaan suosiota. Nti Avellanin Marguerite sai kuitenkin kiitosta
luonnekuvauksen johdonmukaisuudesta ja esityksen pontevuudesta. Samalla
näyttelijättärellä oli niinikään tärkein naisrooli B. Laguksen
suomentamassa Anzengruberin 4-näytöksisessä näytelmässä _Isännätön
talo_, joka 27/2 annettiin ensi kerran. Voimallista oli näytteleminen
tässäkin, mutta jälleen huomautetaan mitä ylipäätään sanottiin
näyttelijättärestä, että näet hänessä oli havaittavana enemmän taitoa
ja oppia kuin välitöntä antautumista tehtävään. -- Tällä aikaa oli Ida
Aalberg tullut terveeksi ja hän esiintyi jälleen, ensiksi Sirkkana
kansannäytännössä laskiaistiistaina 1/3 ja sitten kolme kertaa
peräkkäin Sodassa rauhan aikana. Sen jälkeen seurasi kahtena iltana
Isännätön talo. Toinen näistä oli _13 p. maaliskuuta_, se kauhea
merkkipäivä, joka oli Aleksanteri II:n viimeinen. Jähmetyttävä sanoma
vapauttaja-keisarin, Suomen hyväntekijän klo 4 vaiheilla tapahtuneesta
murhasta tuli Helsinkiin noin 4 tuntia myöhemmin, kun näytäntö jo oli
alkanut Suomalaisessa teatterissa. Kaarlo Bergbom astui klo 1/2 9
näyttämölle ja ilmotti kauhunsanan yleisölle sekä että näytäntö samassa
hetkessä lakkautettiin. Keisarin kuolema oli tietysti kova isku
teatterille, jonka täytyi keskeyttää toimensa 1 p:ään toukokuuta
-- se on seitsemäksi viikoksi, mikä aika tuntui sitä pitemmältä
kun kauvan oli epätietoista, milloin saataisiin näytellä.
Vähän ennen kun keskeytys tapahtui, oli päätetty että Romeo ja Julia
annettaisiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen
viisikymmenvuotismuistopäivänä maaliskuun 16 p. juhlanäytäntönä, johon
kutsuttaisiin seuran kunniaesimies (Elias Lönnrot), kunniajäsenet ja
virkamiehet, sekä että suuret kemut toimeenpantaisiin päivän kunniaksi.
Bergbom-sisarukset puuhasivat mitä ahkerimmin saadakseen määräaikaan
valmiiksi puvut ja koristukset y.m., jossa kaikessa hieno asiantuntija
Falkman piirustajana ja neuvojana heitä avusti. Emilie kutsui
ystävättärensä Turusta ottamaan osaa iloon ja juhlaan, ja silloin --
yhtäkkiä -- oli kaikki jätettävä sikseen epämääräiseksi ajaksi! --
Kumminkin on tuolta Kirjallisuuden Seuran juhlapäivältä jotakin
teatterihistorialle tärkeää mainittavana. Kokouksessaan 2/3 oli Seura
päättänyt antaa W. Parmasen lahjottaman 500 markan palkinnon
kappaleesta, joka oli havaittu parhaimmaksi kymmenestä(!) kilpailuun
tulleesta ja joka oli nimeltä: "_Murtovarkaus_, näytelmä 5 näytöksessä,
kirjoittanut Vilja". Juhlakokouksessa ilmotettiin, että palkitun
teoksen tekijä oli "leskirouva _Minna Canth_". -- Minkälaatuinen
teatterin pakollinen lepoaika oikeastaan oli, näemme Emilien kirjeestä
(14/4) nti Elfvingille, joka todella oli käynyt Helsingissä.

"Oma Bettyni! Kaikki on jotenkin samoin kuin lähtiessäsi; ei vieläkään
varmaa tietoa saammeko näytellä tänä keväänä vai ei. Joskus nousee
huhu, että teatterit saavat alottaa toimensa kohta venäläisen
pääsiäisen jälkeen, sitte taas sanotaan, että voitaisiin alkaa
yliopiston surujuhlan perästä, ja vihdoin väitetään, että huvitukset
ovat kielletyt kesäkuun 13:een. Kumminkin on harjotuksia jatkettu,
mutta tietysti käy kaikki veltonlaisesti, syystä kun kaikki luulevat
että tänä keväänä ei enää ryhdytä tosityöhön. Ida Aalberg on
terve, niin että hän eilen oli harjotuksessa, ja ääni oli sangen
heleä ja kaunis. -- Itse olen minä huononlainen. Tosin käyn
hypoteekkiyhdistyksessä, mutta en saa ollenkaan kävellä, vaan täytyy
minun ajaa edes takaisin, joka on sekä ikävää että kallista, mutta minä
en tahdo laiminlyödä virkaani, jos vain jaksan liikkua. En voi
ajatellakaan tulla terveeksi, ennen kun tulee lämmin. -- Kuinka
teatterin toimi on järjestettävä lähimmässä tulevaisuudessa, on
tietämätöntä. Viipurista kuuluu, että teatteri valmistuu 1 p:ään
lokak., ja siinä tapauksessa alotamme silloin siellä; mutta julmaa on,
jos seurueen täytyy olla joutilaana 6 kuukautta. Kaikki vanhat
kappaleet unohtuvat eikä uusia opita. Ainoa mahdollisuus olisi näytellä
Oulussa, mutta matka sinne on niin kauhean kallis. Jos niin
onnellisesti kävisi, että me näistä onnettomista kuukausista, joina
näytteleminen on kielletty, saisimme apua valtiolta, tahtoisi Kaarlo
mielellään että teatteri kesällä matkustaisi Ouluun. Jos emme saa apua,
täytyy meidän säästää äärimmäiseen saakka, ja huokeampaa on antaa
seurueen jäsenille lomaa puolella palkalla."

"Kuopion naiset ovat nyt lähettäneet tänne listansa, lähes 1,600 nimeä
on merkitty ja täällä saamme varmaan 500, jos vain asiaa oikein
ajetaan. Ikävä kyllä en minä voi tehdä mitään nimien keräämiseksi. Ei
vielä ole päätetty tuleeko juhlaa vai ei;[31] pidetään arveluttavana
toimeenpanna se surun aikana ja mieluimmin se jätettäisiin syksyyn,
mutta toiselta puolen -- ehkä ukko silloin ei enään eläkään taikka ei
jaksa olla mukana juhlissa. Hän on kuulumattomasti surkastunut ja
vanhentunut viimeisinä viikkoina, oikein silmin näkee, miten hän päivä
päivältä käy iäkkäämmäksi. Keisarin onneton loppu, Cygnaeuksen ja
Boreniuksen[32] kuolema kuuluu tavattomasti koskeneen ukkoon -- ja
varsinkin keisarinmurha. -- -- Näinä päivinä olemme kokeneet iloisen
tapahtuman, Krohnin Suomalaisen kirjallisuushistorian ensi vihkon
ilmestymisen; et voi uskoa millä nautinnolla olen sen lukenut ja kuinka
siitä oppii: Kalevala esiintyy aivan toisessa valossa, kun on lukenut
hänen selityksensä." -- --

"Mitä sanotaan suomenmielisten voitosta ylioppilaskunnan puheenjohtajan
vaalissa? Ruotsinmieliset kuuluvat tehneen äärettömiä ponnistuksia,
niin että fennomaanit eivät uskaltaneet toivoakaan semmoista tulosta --
sentähden oli hupaista nähdä että nyt voi päättää ylioppilaskunnan
enemmistön tosiasiallisesti olevan suomalaisen".[33]

"Hyvästi nyt, rakas ystävä. En ole vielä kiittänyt sinua kaikesta
ilosta, jonka läsnäolosi tuotti meille -- mutta kuitenkin olen
pahoillani että matkasi, keisarisurun ja oman vilustumisesi tähden,
onnistui niin huonosti." -- --

       *       *       *       *       *

Vapunpäivänä alkoivat siis näytännöt uudestaan, ja kun silloin oli
annettu Sota rauhan aikana, tuli vihdoin kauan odotettu _Romeon ja
Julian_ ensi-ilta 3/5. Teatteri oli lähes loppuun myyty, ja yleisö
seurasi jännityksellä Paavo Cajanderin oivallisesti suomentaman,
mainion rakkaustragedian kohtauksia. Komeat, ajanmukaiset puvut ja muu
näyttämöllepano samoin kuin sujuva yhteisnäytteleminen olivat omansa
tyydyttämään verraten korkeita vaatimuksia, ja sentähden katsojain
innostus kiihtyi kiihtymistään saadakseen lopulta oikein riemullisen
luonteen. Sanomattakin arvaa, että suosionosotukset kohdistuivat Ida
Aalbergiin. Onhan Julia toiminnan keskipisteenä ja olihan nuori
näyttelijätär kuin luotu esittämään tyttöä, jossa nuoruuden sulo ja
lemmen tulinen hehku ovat ruumiillistuneet. Tavotellen tässä totuutta
samoin kuin Noorassa -- kuinka erilaisia tunteita muuten olikaan
kyseessä -- tuli hänen esityksensä alusta alkaen, mutta erittäinkin
myöhemmissä traagillisissa kohtauksissa vaikuttavaksi ja
myötätempaavaksi. Mutta ei ainoastaan hänessä vaan muissakin havaittiin
innokas harrastus aikaansaada jotain ansiokasta luonnekuvauksessa, ja
kiitoksella mainitaan Axel Ahlberg -- Romeo, Böök -- Mercutio, Leino --
Lorenzo, rva Aspegren -- Imettäjä, Aspegren -- Tybalt j.n.e. Näin
tapahtui että "tämä ensimäinen Shakespeare-näytäntö menestyi tavalla,
josta paljon vanhempienkin teatterien olisi täysi syy ylpeillä"
(Valvoja). Illan kuluessa saapui Turusta kolme onnittelusähkösanomaa:
yksi Bergbomille, toinen näyttelijöille, kolmas Ida Aalbergille. --
Toisessa näytännössä 6/5 Ida Aalberg sai ensimäisen laakeriseppeleensä
Suomessa. Sen antajat olivat pohjalaiset ylioppilaat, jotka samana
iltana pitivät näyttelijättärelle pidot. Kolmas näytäntö oli 8/5.
Mainittua yleisempi kunnianosotus tuli Ida Aalbergin osaksi 11/5,
jolloin hänen hyväkseen esitettiin Jane Eyre. Puhumatta tavallisista
suosionosotuksista, jotka "myrskyisyydessä" muistuttivat
oopperanaikoja, isommista ja pienemmistä kukkakimpuista y.m.s. sai
taiteilijatar laakeriseppeleen "Suomalaisilta naisilta",
hohtokivisormuksen, kultaisen "medaljongin" ja 1,000 markan rahasumman
joko yksityisiltä taikka laajemmilta ihailijapiireiltä. Näytännön
jälkeen saattoivat ylioppilaat näyttelijättären laululla kotia.

Suuressa Snellman-juhlassa 12/5, jolloin päivänsankari sai vastaanottaa
lukemattomia onnittelu- ja kunnioitustervehdyksiä eri osista maata, ei
Suomalainen teatteri näy erityisesti esiintyneen; mutta mainittakoon
kumminkin että rvat Hedvig Winterhjelm ja Ida Basilier-Magelsen
lähettivät Norjasta yhteisen sähkösanoman: "Joka sydän, joka rakastaa
Suomea, rukoilee tänään Jumalalta onnea Teille". Ohimennen sopii
huomauttaa, että rva Winterhjelm 10/6 tänä vuonna niinkuin
säännöllisesti ennenkin samana päivänä oli Suomalaiselta teatterilta
saanut sähkötervehdyksen Lea-päivän muistoksi. Tällä kertaa oli paitse
teatteria tervehdykseen yhtynyt noin puoli sataa suomalaisuuden ystävää
ja oli sen sanamuoto seuraava:

"Kiitollisessa muistossa säilyttäen tätä Suomalaiselle teatterille
tärkeää vuosipäivää sekä Teidän unhottumatonta vaikutustointanne tässä
teatterissa, lähetämme Teille sydämellisimmät tervehdyksemme,
hartaimmat onnentoivotuksemme. Eläköön!"

Toukokuun loppupuolelta on vielä merkittävä kaksi ohjelmistolle uutta
kappaletta: K. Raudan (Järnefelt) suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Kirjeen kujeet_ (Les pattes de mouche) ja R. Kiljanderin
1-näytöksinen komedia _Amalia ystävämme_. Ranskalainen näytelmä,
erittäin iloinen ja naurattava, meni ensi kerran 17/5 ja olivat siinä
toisia oivallisemmat nti Avellan ja Böök; suomalainen taas 20/5,
alkukappaleena yhdessä edellisen kanssa, ja havaittiin sen olevan
"onnellisesti keksityn perhekohtauksen, joka herättää varsin hyviä
toiveita tekijästä". Päähenkilöt tässä kappaleessa olivat rva
Aspegrenin, nti Avellanin ja Böökin hyvissä käsissä. Romeo ja Julia
meni neljännen ja viidennen kerran 24/5 ja 29/5, ja siihen näytännöt
päättyivät. Viime iltana oli Ida Aalberg lämpimän suosion esineenä ja
huudettiin monet kerrat esiin niinkuin Bergbomkin.

Juuri näytäntökauden lopussa saapui tieto, että _Bruno Holm_,
sairastettuaan kuusi kuukautta, oli kuollut Göteborgissa 31 p. toukok.
Samoin kuin Duncker oli Holm tuskin muualla kuin Suomalaisessa
oopperassa saanut näyttää, mikä lahjakas ja hieno taiteilija hän oli.
Göteborgissa Hillbergin seurueen jäsenenä hän oli ennättänyt esiintyä
ainoastaan Rigoletton osassa, mutta jo silläkin saavuttanut myötätuntoa
ja vilpitöntä tunnustusta. Talvikaudella 1879-80 Holm oli Tukholmassa
laulanut Arlbergin johdolla, jota hän ei pitänyt ensi luokan
taiteilijana, mutta joka "oivallisesti osasi järjestää" mitä hän (Holm)
ennen oli oppinut. Seuraavat rivit eräästä kirjeestä (Bergbomille)
sallivat luoda katseen laulajan taiteenkäsitykseen ja harrastuksiin:

-- -- "Mitä enemmän näen ja harkitsen, sitä varmemmaksi käy minulle,
että meillä suomalaisilla on syvempi taipumus näyttämötaiteeseen kuin
aavistammekaan -- ja ehdottomasti suurempi kuin ruotsalaisilla. Olkoon
heillä mitä suuruuksia tahansa, niin on läpikäyvä henki kaukana
yksinkertaisuudesta ja _totuudesta_. Jumala suokoon, ettei tämä
naurettava, tyhjä ihannoiminen, joka täällä on vallalla, saisi
jalansijaa näyttämöllämme. Mikä nautinto onkaan tässä ilmanalassa nähdä
Ristoria!! Hän on epäjumalani, hän on unohtumaton."

"Täällä Ruotsissa tulee paremmin fennomaaniksi kuin Helsingissä.
Silmäni ovat monessa suhteessa auenneet. -- -- En päätä mitään ennen
kun saan tietoja Suomalaisen oopperan tulevaisuudesta. Jos työlläni
voin palvella sitä ja kotimaata, niin teen sen mieluimmin -- sen sanon
suoraan. -- Minun täytyy tunnustaa sinulle, että joka kerta kun käyn
jossakin kansallisteatterissa, valtaa minut ajatus, kunnianhimoinen
unelma -- -- älä naura, kun julkilausun sen: tahtoisin olla Suomelle
mitä se tai se on maallensa. Eiköhän sitä voisi? Jos teatteri-sanan
eteen panisi maailman- kansallis- sanan asemesta --, niin olisi moni
'suuruus' samalla hävinnyt. Mutta kuka _tahtoo_ hävitä! En minä
ainakaan! Voimieni mukaan olen ponnistava ettei niin käy." -- --

Niin Bruno Holm uneksi voivansa käyttää taidettaan Suomen iloksi ja
kunniaksi, kun Tuoni katkaisi hänen elämänlankansa ennen kun hän oli
täyttänyt 28 vuotta.

Holmin arvostelu ruotsalaisten taiteesta antaa aihetta ottaa huomioon
mitä samaan aikaan vastaperustetussa Valvojassa sanotaan Suomalaisesta
teatterista. Finsk Tidskriftissä oli ylenkatseellisesti puhuttu tästä
taidelaitoksesta. Arvostelijan mielestä se oikeastaan ei ollut mitään
toimeensaanut, ja naurettavaa oli muka väittää että rva Winterhjelmillä
oli pysyvä sija Suomen historiassa. Siihen vastaa V. Vasenius:

"Että siinä tyhjästä on luotu näyttelijöitä sekä hankittu näytelmistö,
sen jokainen näkee. Vaan mikä ei ole yhtä silmäänpistävää, on että
tyhjästä on luotu oma näyttelemistapakin erittäin mitä lausuntaan
tulee."

"Tämän havaitsemme kuitenkin helposti, jos tarkastamme muutamien
näyttelijäin lausumistapaa eri aikoina. Saksasta ensi kerran tultuaan
nti Aalberg puhui aivan toisin kuin nyt; ja samoin kuului ennen nti
Avellanin puheessa ruotsalainen 'vingutus' paljon selvemmin kuin viime
aikoina. Aivan luonnollista, sillä he olivat oppineet taidettansa
vieraalla kielellä, mutta jokaisella kielellä on omat lausumislakinsa
eikä suinkaan ole helppo sovittaa toisen lakeja toiseen. Ja vielä
vaikeampi on edelläkävijöittä löytää semmoisen kielen lausumislakeja,
jota tuskin koskaan on näyttämöllä käytetty."

"Tässä kohden rva Winterhjelm on epäilemättä ollut nuorille
näyttelijöillemme tienosottajana, ja sanokoot ruotsikiihkoisemme mitä
tahansa, hänen ansiotansa ei unhoteta. Vaikka hän muukalaisena tietysti
ei voinutkaan täydellisesti taivuttaa ääntänsä meidän kieleemme, niin
hänen etevä näyttelemiskykynsä kuitenkin osotti hänelle, ja hänen
kauttansa muille, sen tien, jolla ennen käyttämättömän kielen vastukset
ovat voitettavat."

"Rva Winterhjelmiä seuraten näyttelijämme ovat ahkerasti koettaneet
suomenkieleen sovittaa sitä opetusta, jonka he, mikä mistäkin, ovat
itselleen hankkineet. Ja ihmeteltävää tosiaan on, että tämä eri
haaroilta koottu opetus on saatu yhteensulamaan niin että jo saattaa
sanoa teatterilla olevan yhteisen lausumis- ja näyttelemistavan eli
tyylin. Tämä seikka on sitä ihmeteltävämpi kuin muistamme, että
teatteri niin kauan on näytellyt maaseuduilla, jossa johto ja yleisön
kritiikki ei kuitenkaan voinut olla niin tarkka kuin pääkaupungissa."

"Tätä omituista näyttelemistapaa saattaa ylimalkaan sanoa
realistiseksi. Selvästi näkyy, että näyttelijät ainakin koettavat puhua
niin luonnollisesti kuin mahdollista. Puhuminen käy jokseenkin
nopeasti; 'taidepausseja' ei paljo käytetä eikä juuri äänen
korottamista. Sitä vastoin viljelevät erittäinkin naiset, saadaksensa
lausumistaan enemmän vaihtelevaksi, puheen niin sanoaksemme
soitannollista puolta; se on: koetetaan eri säveltä käyttämällä,
milloin heleämmin, milloin korkeammin puhumalla osottaa erilaisia
mielenliikutuksia."

"Tätä keinoa esim. nti Aalberg 'Noorassa' hyvin rohkeasti, mutta
myöskin erinomaisella menestyksellä käyttää: välistä hän puhuu niin
nopeasti, että kuulija tuskin voi erottaa kaikkia hänen sanojaan; mutta
sitten kuitenkin yksi ainoa sana, lausuttu oikealla säveleellä,
valaisee koko lauseen."

"Meidän mielestämme on tämä suunta, ellei sitä liiotella, oikea; sillä
tällaista lausumistapaa käyttämällä tullaan siihen että teatterissa
_puhutaan eikä pidetä puhetta_. Tällä emme väitä, että teatterimme jo
olisi perille päässyt. -- -- Vaan selvästi näkyy kuitenkin, että tässä
kohden jo on vakava perustus, johon se eteenpäin pyrkiessään voi
nojata." -- Kun tämän jälkeen on puhuttu Ruotsalaisessa teatterissa
vallitsevasta juhlallisemmasta lausumistavasta, tukholmalaisesta
tyylistä, ja huomautettu että ruotsalaisten näyttelemistapa (syystä kun
heillä ei ole kotimaista draamakirjallisuutta, vaan enimmäkseen
näyttelevät ulkomaisia kappaleita) vieraantuu pohjoismaiden ja meidän
maan näytelmien vahingoksi, mainitaan että Noora Suomalaisessa
teatterissa esiteltiin paremmin kuin Leonarda Ruotsalaisessa ja että
niinikään kotimainen kappale "Den nya adjunkten" menestyi siellä
huonosti samalla aikaa kuin ranskalaisia komedioja näyteltiin yleisön
suureksi tyydytykseksi.

Luonnollista on, että näytäntökausi ei voinut olla taloudellisesti
loistava, kun keisarisuru sattui parhaimpaan aikaan, ja sentähden
ohjelmiston päävaltti, Romeo ja Julia, esiintyi liian myöhään. Vajaus
pysyi miltei muuttumattomana, tehden 19,002:52 mk. Ettei se noussut
korkeammaksi, siitä on kiittäminen arpajaisia, joiden tuottamista
varoista 12,000 mk käytettiin vuoden menoihin. Jäännös 32,350:94 mk
säilytettiin vararahastona lähinnä seuraavia vuosia varten. Miten
suurenmoinen kansalaisten avustus olikaan, ei se riittänyt tekemään
teatterin elämää huolettomaksi, mutta todistihan se kuitenkin
rohkaisevalla tavalla että ystäväpiiri oli laaja.

Näytäntöjä oli annettu 97 ja niissä: 9 kertaa _Saimaan rannalla_;
8 _Kihlaus_, Noora; 7 Sota rauhan aikana, Sirkka; 5 _Mestarin
nuuskarasia_, Maria Stuart, Mustalaiset, Parisin veitikka, Romeo ja
Julia; 4 _Nummisuutarit_, Laululintunen, Porvari aatelismiehenä,
Valapatto, Neiti Elisabeth; 3 _Lea, Sotavanhuksen joulu, Amalia
ystävämme_, Don Cesar de Bazan, Sevillan parturi, Nyrnbergin nukki.
Nuoren aatelismiehen vaiheet, Taistelujen välillä, Ravennan
miekkailija, Isännätön talo, Kirjeen kujeet, Vastanaineet; 2
_Saaristossa, Yö ja päivä, Margareta_, Hardangerin harjulla, Vaimojen
kyyneleet, Sumua silmiin, Ei ollenkaan mustasukkainen, Jeannetten häät,
Ensi lempi; 1 _Kosijat_, Kavaluus ja rakkaus, Jane Eyre, Maantien
varrella, Taiteen harrastuksesta, Marin rukkaset, Hää-ilta.

Näistä 42 kappaleesta oli 11 kotimaisia ja 12 ohjelmistolle uusia.



X.

Kymmenes näytäntökausi, 1881-82.


Bergbom-sisarukset olivat päättäneet viettää kesänsä Norjassa. Toivoen
saavansa nähdä jotakin uutta teatterissa Kaarlo lähti jo kesäkuun ensi
päivinä Tukholmaan, mutta teatterit olivat suljetut ja henkilöt, joita
hän olisi tahtonut tavata, matkoilla. Sentähden Emilie viikko myöhemmin
saapuessaan sinne kohtasi veljensä sangen tyytymättömänä oloonsa. Tämän
ohella vaivasi molempia yhtäkkiä ilmestynyt jäätävä takatalvi.
Kumminkin he viipyivät Tukholmassa, levottomasti odottaen tietoja
eräästä läheisestä sukulaisesta, joka oli vaarallisesti sairastunut ja
jonka kuolema, jos se olisi tapahtunut, olisi pakottanut heidät
palaamaan kotimaahan. Tästä ja muusta kertoo Emilie nti Elfvingille
kirjeessä (13/6), josta otamme seuraavan:

"Eilinen ilta oli kuitenkin hupainen, kävimme näet katsomassa
[kiertomatkalla olevia] ranskalaisia näyttelijöitä. Coquelin ja
Pasca ovat _erinomaisia_ taiteilijoita, Berton on hyvä, toiset
heikonpuoleisia paitse erästä pientä daamia, joka on niin kuulumattoman
kehno, että oli melkein häpeä. Semmoista pikku hanhea ei ole päästetty
näyttämölle edes meillä [teatterimme] lapsuudessa. Coquelin on elävä
todistus siitä mitä äly ja lahjakkaisuus aikaansaavat. Hänen vartalonsa
on mitätön, kasvojenpiirteet rumat eivätkä ollenkaan hienostuneet --
paremmin oikein jokapäiväiset, nenä niin muodoton kuin mahdollista,
ääni itsessään vähäpätöinen, ja sittenkin joka sanansa, joka
liikuntonsa, joka kasvojeneleensä vaikuttaa valtavasti yleisöön --
juuri semmoisen tulee taiteilijan olla -- sielun on kaikki tehtävä eikä
ulkonaisten, aistillisten ansiopuolten; jos niitä sen ohella on
olemassa, niin se on varsin hyvä, mutta jollei niitä ole, niin tulee
ilmankin toimeen, niinkuin Coquelin. En voi sanoin lausua, kuinka
hänestä pidin." --

Kun sähkösanoma tuli että sairas oli parempi, sisarukset matkustivat
Kristianiaan, jossa viipyivät neljä päivää. "Winterhjelmit ja
Magelsenit tekivät kaikkensa", Emilie kirjoittaa, "saadakseen
Kristianiassaolomme hupaiseksi, ja siinä he täydellisesti onnistuivat
-- ilmakin oli ihanan kesäistä, niin että voimme vapaasti olla
liikkeellä maalla ja merellä." Erittäin mieluista oli sisarusten olla
kahdessa kodissa, joiden emännät olivat heidän uskollisimpia ystäviään.
Pyhänä 19/6 Ida Aalberg ja Lydia Lagus tulivat Kristianiaan, ja
seuraavana päivänä Emilie lähti näiden seurassa Modumin ja Kaarlo yksin
Sandefjordin kylpylaitokseen. Viime mainittu erosi seurasta
arvattavasti sentähden, että Emilie samoin kuin molemmat
taiteilijattaret sairasti kurkkutautia, jonka parantumisen tärkeimpiä
ehtoja oli vaitiolo ja helpointa oli kai olla puhumatta kun asui yksin.
Myöhemmin Emilie kirjoittaakin, että hän, Ida Aalberg ja Lydia Lagus,
jotka "molemmat esiintyvät hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti",
enimmäkseen olivat kukin erikseen, puhuen niin vähän kuin mahdollista.
Muutoin he keskenään käyttivät ainoastaan suomenkieltä, karttaen
maanmiestensä seuraa ja uusia tuttavuuksia. Kun tunnetuksi tuli että
neidit Aalberg ja Lagus olivat näyttelijättäriä, pyydettiin heitä
avustamaan iltamissa, mutta turhaan. Ettei tämänlainen erakkoelämä
kylpylaitoksessa, jossa oli neljättä sataa vierasta, ollut erittäin
hupaista on itsestään selvää, mutta valitettavasti se oli välttämätöntä
niinkuin aikaa voittaen hyvin nähtiin.

Kesä- ja heinäkuun vaihteella sattui Suomessa kaksi tapahtumaa, johon
ystävämme Norjassa ottivat sydämestään osaa: Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran 50-vuotisjuhla 30/6-2/7 ja _J. V. Snellmanin_ kuolema 4/7
Jälkimäisestä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (9/7):

"Olemme jo saaneet tiedon suuresta surusta, joka on kohdannut koko
maatamme. Rva Winterhjelm sai sähkösanoman ja ilmotti kohta asian
meille. Suruuni sekaantuu kuitenkin jonkunlainen kiitollisuuden tunto
siitä että hänen ei tarvinnut elää yli aikansa: hän pelkäsi sitä
kauheasti ja valitti, että Runebergin ja Cygnaeuksen täytyi kuolla,
niinkuin tapahtui, saamatta mennä kuolemaan katse kirkkaana miehekkään
rohkeasti. Yksityistietoja Snellmanin kuolemasta meillä ei ole; kaksi
kertaa viikossa tulee minulle Uusi Suometar ja Morgonbladet ja ensi
postissa saamme kai lukea siitä. Jumala antakoon hänelle autuutensa ja
rauhansa. Rehellisesti ja miehekkäästi hän on taistellut isänmaansa ja
kansansa edestä."

Hautajaisissa, jotka tapahtuivat 7/7, Almberg Suomalaisen teatterin
puolesta laski seppeleen Snellmanin arkulle. -- Kun posti toi
suomalaisia lehtiä Modumiin, saatiin siellä lukea H. D:nkin nekroloogi
suuresta vainajasta. Ida Aalberg kirjoittaa siitä Bergbomille ja sanoo
sitä surkeaksi ja hävyttömäksi:

"Koko se äänivarasto, jota näinä kahtena viikkona olen koettanut
tarkoin säästää ja kartuttaa, on tänään tulvannut virtana esiin -- en
ole voinut sitä estää, vaikka se kyllä on ollut väärin ja hyödytöntä,
sillä Modumissa oleskelevat 'liberaalit' eivät suinkaan siitä parane."

Kaarlosta tiedämme vähemmän -- oikeastaan vain sen, että hän
Sandefjordissa, jossa hänellä oli "hirmuisen ikävä", muun muassa
seurusteli erään tanskalaisen kirjailijan kanssa, jolla oli tuttavia
Kööpenhaminan teatterimaailmassa ja jonka kautta hän toivoi saavansa
toteutetuksi "vanhan tuumansa" hankkia sieltä vanhoja painamattomia
uudenvuodenkappaleita, joita voitaisiin mukailla ja sovittaa
suomalaisiin oloihin. Nähtävästi ei asiasta tullut sen enempää.

Elokuulla sisarukset palasivat kotia, niinkuin näkyy Emilien kirjeestä
nti Elfvingille 14/8:

"Torstaina tulimme kotia, Kaarlo ja minä, jotenkin reippaina. Matka
meni nopeasti, kun emme pysähtyneet Kristianiaan eikä Tukholmaan. --
Kaarlo matkusti eilen Viipuriin nähdäkseen, kuinka teatterirakennus on
edistynyt. Jollemme saa siellä alottaa ennen 1 p. lokak., alamme ehkä
Tampereella. Aikomuksemme oli alottaa täällä, mutta syyskuun
ohjelmistoon oli ajateltu 'Murtovarkaus' y.m., jossa Aalbergilla on
pääosa, ja hänen täytyi jäädä ulkomaille. Hänen kurkkunsa ei vieläkään
ole terve, ja hän tahtoi Kristianiassa puhutella etevää spesialistia
tri Edv. Bullia, joka palaa ulkomaanmatkalta 20 p. Laguksen laita on
samallainen. Hän jäi Modumiin ja halusi suorastaan kysyä Bullilta,
luuliko tämä hänellä olevan tulevaisuutta laulajattarena. -- -- Voi,
rakas Betty, minkaltainen vuosi on tulossa! Jos tämä kolea ja sateinen
ilma jatkuu, niin emmehän voi muuta odottaa kuin puutetta ja hätää
armaalle maa raukallemme. Kyllä on kovaa, että Suomen kansan taistelun
täytyy olla niin raskas yhtä hyvin henkisessä kuin aineellisessa
suhteessa. Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä!" --

Tositeossa kävi niin, että Ida Aalbergin täytyi yhä edelleen jäädä
lääkärin hoidon alaiseksi -- hän asui Winterhjelmillä Kristianiassa ja
palasi vasta helmikuulla monenkuukautisen vaitiolon jälkeen saatuansa
äänensä takaisin. Sitä kovempi oli Lydia Laguksen kohtalo: hänen täytyi
kokonaan luopua taiteilijaurastaan. "Surullista oli nähdä Lydia
Lagusta", kirjoittaa Emilie hänestä, "vaikken koskaan ole niin paljon
pitänyt hänestä kuin nyt: hän kantaa niin kauniisti onnettomuuttansa,
Jumala auttakoon häntä!" --

       *       *       *       *       *

Näytännöt alettiin sittenkin Helsingissä 4/9 antamalla Nummisuutarit.
Huone oli melkein täysi, ja uusi kenraalikuvernööri Heidenkin oli
teatterissa. "Hän ei siis aio kohdella meitä niin 'en canaille' kuin
Adlerberg", Emilie huomauttaa. Ensimäinen pikku uutuus tuli 15/9,
H. Müllerin laulunsekainen, 1-näytöksinen näytelmä _Adelaida_. Kappale,
johon suuren säveltäjän Beethovenin elämä iloineen suruineen on
kokoonpuristettu, herätti melkoista mielenkiintoa. Leinon sanotaan
mahdikkaasti näytelleen pääosaa, joskaan hän ei saanut luonteeseen sitä
"pyhimyksen kirkkautta", jota tekijä näyttää tarkottaneen, ja nti
Avellan oli Adelaidana miellyttävä samoin kuin nti Hacklin pienemmässä
sivuosassa. Kuukauden merkkitapaus oli kuitenkin Daniel Hjortin sekä
harjotukseen että näyttämöllepanoon huolella toimitettu uudistus. Se
meni kolme kertaa perätysten (21/9-25/9).

Suurin tunnustus tuli nytkin rva Aspegrenin osaksi. Hänen Katrissaan
havaittiin "voimallisesti mukaansa tempaava, kansallinen piirre, joka
ei mitenkään ollut vieraan näyttelijättären saavutettavissa, mutta
suomalaiseen yleisöön teki omituisen, sydäntä kouristavan vaikutuksen".
Nimiroolissa esiintyi nyt Axel Ahlberg. Hän oli "kunnioitettavalla
kyvyllä tutkinut Daniel Hjortia ja loi siitä itsenäisen kuvan, kenties
ei vielä täysin selvän ja riittävän syvän, mutta kaikissa tapauksissa
reippaalla ja leveällä siveltimellä alustellun. Useissa kohtauksissa
hän jo nosti näyttelemisensä ja käsityksensä tositaiteelliselle
kannalle, niin etenkin 3:n näytöksen ensi kuvaelmassa (linnanpihalla)".
Kuitenkin oli hänen esiintymisessään, kävelemisessään j.n.e. vielä
paljo häiritsevää. Nti Avellan oli suuresti edistynyt Sigridinä, siinä
oli totuutta, yksinkertaisuutta ja kirkkautta. Kokonaisuuden vaikutus
oli hyvä ja yleisö tyytyväinen. --

Ohjelmistolle uusi kappale ilmestyi jälleen 27/9, nimittäin Wäinön
(K. Krohn) suomentama, A. Kiellandin 1-näytöksinen näytelmä
_Kotimatkalla_ (Paa Hjemvejen),[34] joka annettiin yhdessä Kirjeen
kujeiden kanssa. Norjalaisessa kappaleessa suoritti rva Aspegren
kiitettävästi pääroolin. -- Tämä näytäntö oli viimeinen Helsingissä, ja
seurue lähti sen jälkeen Viipuriin.

Lähempiä tietoja syyskuulta saamme Emilien kirjeestä nti Elfvingille
2/10:

"Nyt on teatteri Viipurissa, mutta kohtasi ensi hetkessä pahan
vastoinkäymisen: tarkotus oli alottaa tänään, mutta viipurilaisten
vihkimisjuhla on pitämättä ja meidän täytyy odottaa. Me menetämme siten
2 näytäntöä. -- Syyskuu on ollut varsin hyvä: väkeä on ollut paljo,
jopa oikein paljo, kun ajattelee vuodenaikaa. Daniel Hjortin
näyttämöllepano maksoi kuulumattoman paljon vaivaa, ponnistuksia ja
rahaa! Axel Ahlbergille on rooli kyllä liian suuri, jota paitse Raan
muisto painaa häntä. Leinoa kohtaan on kritiikki ollut hyvin kohtuuton.
Ei ainoastaan Kaarlon ja minun, vaan monen muunkin mielestä hän oli
aivan oivallinen herttua. Oletko nähnyt taikka oikeammin lukenut pientä
Kiellandin kappaletta 'Paa Hjemvejen'? Se on varsin mieltäkiinnittävä
ja meni hyvin. Ruotsalaiset ovat nyt päättäneet kerrassaan masentaa
meidät: he harjottavat tätä kappaletta, ovat antaneet 'En papperslapp'
(Kirjeen kujeet), jonka me näyttelimme jo keväällä ja nyt viime
näytännössä, ja aikovat ottaa esiteltäväksi Romeon ja Julian.
Ajattelemattomasti kyllä he ovat aivan avonaisesti sanoneet, että nyt
ovat suomalaiset ('finnarne') masennettavat, ja kuitenkin meni heidän
paperilippunsa perjantaina 'aivan penkin alle', jota vastoin Kirjeen
kujeet meillä on onnistunut varsin hyvin ja suuresti huvittanut
yleisöä. Kaarola, jolla on suurin rooli [Suzanne], on aivan
_erinomaisen_ hyvä, jota vastoin rva Skotte kuuluu olleen hyvin jäykkä
ja vähäpätöinen. En tiedä mitä H. D. sanoo, mutta Hufvudstadsbladet
arvostelee armottomasti kappaletta ruotsalaisella näyttämöllä; käyköön
Romeon ja Julian ja Paa Hjemvejen samoin. Se on hurskas toivoni --
onhan draamallinen kirjallisuus äärettömän suuri ja rikas, miksi siis
heittäytyä tähän onnettomaan kilpailuun ja toisten ohjelmiston
hävittämiseen. En voi sanoa kuinka se harmittaa minua." --

"Ida Aalbergilta minulla ei ole suoranaisia tietoja, mutta Toni
Sahlberg on saanut häneltä kirjeen. Tyttö paralla on ikävä, mikä on
hyvin luonnollista. Tietysti kaipaamme häntä paljon. Viipuria varten
meillä kyllä on ohjelmisto, mutta välttämätön työ saadaksemme uutta
ohjelmistoa tänne talveksi ei voi käydä täyttä vauhtia ilman häntä.
Kyseessä olevat suuret uudet kappaleet ovat Murtovarkaus (2/3:ksi jo
valmis keväällä), espanjalainen draama Kastilian Juanna, jossa on
loistorooli Ida Aalbergille sekä hyviä tehtäviä Kaarolalle ja Böökille,
Regina von Emmeritz, Ibsenin Kuninkaanalut, ja Venetian kauppias, jos
Cajanderin suomennos valmistuu hyvissä ajoin. Kastilian Juanna
harjotetaan ja näytellään ensin Viipurissa rva Aspegrenin kanssa;
täällä Aalberg astuu hänen sijaansa. Älä kumminkaan puhu kellekään
ohjelmistostamme, sillä silloin kai ruotsalaiset taas tekisivät meille
kiusaa ja ottaisivat nämä kappaleet." --

Jo 29/9 Bergbom seurueineen lähti _Viipuriin_, mutta Emilien
mainitsemasta syystä ei päästykään kohta alkamaan. Vasta kun perin
pohjin korjattu teatteri 7/10 on uudestaan vihitty (ruotsalaisin!)
puhein (Gabr. Lagus),[35] soitoin ja tanssein, annettiin 8/10
ensimäinen näytäntö: Lea, Sotavanhuksen joulu ja Amalia ystävämme.
Huone oli hyvä ja suosiollinen eikä jatko pettänyt lupaavaa alkua.
Lokakuulla esitettiin Kirjeen kujeet, Daniel Hjort (3 kertaa), Parisin
veitikka ja Björnsonin Konkurssi, uudistettuna (kumpikin 2 k.),
Taistelujen välillä sekä Mestarin nuuskarasia, Kihlaus ja joku muu
pikku kappale -- kaikki menestyksellisesti.

"Konkurssi vastaanotettiin", Bergbom kirjoittaa, "suurella suosiolla.
Muita etevämpi oli Vilho, todella oivallinen Berent. Leinolla (Tjelde)
oli hyviä yksityiskohtia, mutta ei tarpeeksi hillitsemiskykyä; kun
rooli kypsyy, hän on oleva kerrassaan hyvä. Muutkin olivat tyydyttäviä.
[Nti] Aaltola suoriutui niin hyvin, että hän kyllä voi näytellä Signeä
Helsingissä. Päivälliskohtaus sai kättentaputuksia, mutta oli mennyt
paremmin harjotuksissa." -- "Sain kirjeen Viipurista", Emilie taasen
kirjoittaa nti Elfvingille tarkottaen jotakin toista Kaarlon kirjettä,
"siellä käy kaikki edelleen erittäin hyvin. On erinomaisen hupaista
voida joskus sanoa, että asiat ovat hyvällä kannalla, ja olla
voivottamatta ja valittamatta. Kelpo piletinmyyjättäremme, nti [E.V.]
Hellsten, on mukana Viipurissa ja hoitaa rahastoa. Joka toisen
näytännön jälkeen hän muutamalla rivillä antaa minulle tietoja
tuloista." --

Mutta vaikka näytännöt menestyivätkin, ei huolia puuttunut. Niin
tapahtui että Ossian-veljen nuori rouva Therese (o.s. Rotkirch) kauan
sairastettuaan kuoli 19/10. Emilie matkusti hautajaisiin Turkuun, asui
siellä ollessaan Elfvingillä ja palasi onnellisesti; mutta tästä
kaikesta Kaarlo oli ylen levoton. "Et voi käsittää iloani, kun sain
kirjeesi ja näin että olet terveenä palannut", hän huudahtaa.
Arvattavasti pimeä, kolkko vuodenaika sai hänet kuvittelemaan
onnettomia sattumia. Sitä paitse Vilho ja rva Aspegren olivat sairaita.
Edellisen ääni oli kovin sortunut ja jälkimäinen makasi koko päivän,
siksi kun nousi pukeutuakseen näyttämöä varten. Kaarlo itsekin oli
pahoinvoipa tavalla, joka sai Emilien arvelemaan, oliko hän ehkä
joutunut asuntoon, jossa seinäpaperit olivat myrkyllisiä. Ida Aalberg
oli ilmottanut olevansa parempi, mutta ei niin että olisi voinut palata
työhön. Hän oli Kristianiassa nähnyt näyteltävän Meilhac ja Halévyn
näytelmän "Froufrou" ja uneksi saada esiintyä siinä, luullen siitä
tulevan toisen Nooran. Bergbom oli kuitenkin toista mieltä. "Froufrouta
en ota", hän kirjoittaa sisarelleen, "vaikka Aalberg olisi kuinka
ihastunut siihen -- mieluummin Ihanan Helenan (!). Sitä paitse hän
mielestäni ei sovi rooliin -- hän on niin vähän parisilainen kuin
mahdollista." Tämä todistaa kuinka tarkoin Bergbom vältti kaikkea
siveelliseltä kannalta epäiltävää.

Marraskuun alussa Bergbom kävi Pietarissa nähdäkseen Moserin ja
Schönthanin uuden huvinäytelmän Unsere Frauen, joka siellä
esitettiin 2/11.

"Huomasin kappaleen olevan", hän kirjoittaa, "yhtä tyhjän, typerän ja
hutiloidun kuin useimmat Moserin tehtaan tuotteet ja oletan siis, että
sillä on oleva suuri menestys (!). Ole hyvä ja tilaa se Blochilta. Se
sopii voimillemme. Kaikilla naisilla on enemmän tai vähemmän
kiitollisia tehtäviä." -- Vakavien näytelmien rinnalla oli uusi
huvinäytelmä tarpeen, mutta Pietarissa nähtyä ei sittenkään otettu.

Johtajan poissaollessa oli Viipurissa annettu Sota rauhan aikana, joka
samoin kuin Saimaan rannalla (5 kertaa) saavutti mitä suurinta
suosiota. Muutoin mainittakoon marraskuulta: Ravennan miekkailija,
Nummisuutarit, Porvari aatelismiehenä, Neiti Elisabeth ja Tyko Hagmanin
ranskalaisen aiheen mukaan sepittämä 1-näytöksinen huvinäytelmä
_Pormestarin vaali_ (20/11) -- Sodassa rauhan aikana nti Hacklin --
Ilka, täydellinen Ida Aalbergin jäljennös, miellytti hyvin yleisöä, ja
Tervo täytti sangen tyydyttävästi Vilhon sijan. Nummisuutarit (18/11)
meni oivallisesti ja varsinkin Leino oli tavallista virkeämpi, mutta
vaikutus katsojiin oli sekava: suuri yleisö oli ihastunut, hienosto
epäilevä. Komedia esitettiin kaikkiaan kolme kertaa, mutta harveneville
huoneille; hienoston käsitys pääsi siis voitolle. Kuinka vähän
verratonta kappaletta ymmärrettiin, osottaa se, että Bergbomin
havainnon mukaan katsojia enimmin huvitti Teemun isä, hevonen
y.m.s. (!).

Kuukauden keskivaiheilla Emilie kävi Viipurissa, oltuaan sitä ennen
Tampereella Ossian-veljen luona. Kuinka tervetullut hän oli, huomaa
sanoista, millä Kaarlo jälestäpäin kiittää sisartaan: "Sydämellinen
kiitos käynnistäsi, joka virkistytti sieluani. Sain joitakuita hetkiä
jälleen olla ihminen, joka ei suinkaan liian usein tapahdu." Matkastaan
Emilie kirjoitti nti Elfvingille (28/11):

-- "Olimme toivoneet Ida Aalbergin tulevan joulukuun alussa -- -- mutta
sitte hän ilmotti palaavansa vasta tammikuun keskivaiheilla! Se
aiheutti suuria ohjelmistohuolia. -- Menestys Viipurissa on taukoamatta
ollut erittäin hyvä. Näyttelemme enimmäkseen täysille taikka 3/4
huoneille; ainoastaan kerran on ollut puoli huonetta (kun Daniel Hjort
meni 3:nen kerran), ei kertaakaan vähemmän. Totta on että joka viikko
on tarjottu kaksi ohjelmaa. Vilhon voimat menevät yhä alaspäin, hänen
äänensä on tuskallisen sortunut ja heikko. Kun hän harvoin jaksaa
näytellä, täytyy hänen suuren ohjelmistonsa levätä. Rva Aspegrenkin
kykenee harvoin harjotuksiin. Kun sen ohella milloin toinen milloin
toinen on pahoinvoipa, ei ole voitu harjotella uutta, joka on kovin
ikävää tännetuloomme katsoen. -- Kaarlo osti Pietarissa oikein kauniita
tekokasvia, 6 ruukkua 7 ruplasta, m.m. suuren palmun." -- Vähän
myöhemmin Kaarlo kertoo "valitettavan uutisen", että nti Anni Hacklin
oli mennyt kihloihin. Sulhanen ajatteli häitä kesäksi, mutta neiti
jäisi mielellään vuodeksi, "jos häntä tarvitaan". "Valitettavasti",
Kaarlo lisää, "tarvitaan häntä nyt enemmän kuin koskaan, kun Aalberg ei
ole terve", kun j.n.e. -- monesta syystä. Emilie on samaa mieltä: "Hän
on kiltti, kelpo tyttö, minä tulen kovasti kaipaamaan häntä. Suokoon
Jumala hänelle onnea! Jos hän tahtoo, pidämme hänet mielellämme." Uusi
huoli: mistä saada nuori tyttö seurueeseen eroavan sijalle?

Joulukuu alotettiin Björnsonin näytelmällä Maria Stuart Skotlannissa,
jonka valmistus oli tuottanut paljo puuhaa Emilielle Helsingissä (josta
kaikki mitä tarvittiin oli lähetettävä) ja samoin Kaarlolle Viipurissa.
Se meni "loistokkaasti", ja nti Avellan sai vilpitöntä tunnustusta
nimiroolin esittämisestä. Myöhemmistä mainitsemme Kosijat, Mustalaiset,
Hellät sukulaiset (Böök oiva Schumrich) ja (16/12) ohjelmistolle uusi,
A. Jalavan suomentama Tóthin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Naiset
valtioelämässä_, joka, Ilmarinen sanoo, vilkkaasti esitettynä kyllä
huvitti yleisöä, vaikka siinä oli paljo "meidän oloillemme ihan outoa".

Tarkotus oli ollut jouluksi matkustaa Helsinkiin ja sen mukaan oli
toimittu: viipurilaiset pitivät 17/12 seurueelle jäähyväiskemut, joissa
Gabr. Lagus ehdotti teatterin ja J. H. Erkko [Pietariin matkustaneen]
Bergbomin maljan; 19/12 annettiin kaupunkilaisten pyynnöstä Kirjeen
kujeet Viipurin linnan korjaamisrahaston hyväksi ja 20/12 esitettiin
Maria Stuart Skotlannissa (kolmannen kerran) läksiäisnäytäntönä. Mutta
edellisenä päivänä oli Helsingissä annettu virallinen kielto näytellä
Arkadiateatterissa, ja sentähden johtokunta sähkötti seurueelle käskyn
jäädä Viipuriin kuukauden loppuun -- pitemmästä ajasta ei voinut olla
puhetta, syystä kun teatteri uudesta vuodesta oli vuokrattu kiertävälle
ruotsalaiselle näyttelijäseurueelle. Viimeinen näytäntö (Hellät
sukulaiset ja Saimaan rannalla) oli 27/12, ja vuoden päättyessä seurue
siis tuli Helsinkiin, mutta tietämättä milloin voitaisiin ryhtyä
julkiseen toimeen.

Tiistaina 20/2 Emilie Bergbom kirjoitti nti Elfvingille: "Koko syksyn
on kaikki sujunut niin tavattoman hyvin ja rauhallisesti, että olen
ollut oikein hämmästynyt, mutta nyt on sen sijaan onnettomuus iskenyt
meihin niinkuin pommi. Arkadia on suljettu ja seurue koditon! Kuinka
asia edelleen kehittyy, sitä en tiedä vielä; emme ole tahtoneet mitään
tehdä, ennen kun Kaarlo tulee ja hän tulee huomenna. Pyhänä i.p.
[kuvernööri] Alfthan kävi täällä valmistamassa meitä iskuun ja eilen
i.p. hän lähetti meille virallisen tiedonannon. Tietysti valitamme
hänen tuomiostaan, mikä tulos siitä lieneekään. Meitä tahdotaan
esiintymään Aleksanterinteatterissa Fiorinin [italialaisen oopperan]
kanssa, mutta en tiedä myönnymmekö siihen. Kaikissa tapauksissa
asemamme on ylen vaikea ja huolestuttava." --

Alkusyynä kiusalliseen jupakkaan, joka ryösti teatterilta kokonaisen
kuukauden parhainta työaikaa, oli Wienissä sattunut kauhea onnettomuus.
Siellä oli näet 8/12 suuressa Ringteatterissa juuri kun näytäntö oli
alkamaisillaan valkea päässyt irti näyttämöllä ja, palvelus- ja
suojelusväen saamattomuuden ja toimettomuuden tähden, levinnyt
salonkiin ja tuhonnut enimmän osan sinne kokoontunutta yleisöä, noin
700-800 henkeä. Tämä surkea tapaturma sai kaikkialla asianomaiset
kysymään, oliko heidän valvontansa alaisissa teattereissa tarpeeksi
varo- ja pelastuskeinoja samantapaisen onnettomuuden välttämiseksi.
Niin meilläkin, ja 19/12 a.p. tuli kuvernööri poliisimestarin ja
palosammutuskuntien päällikköjen kanssa Arkadiaan, tutki sitä ja,
niinkuin jo on kerrottu, vielä samana päivänä annettiin virallinen
kielto enää vastedes näytellä teatterissa. Toiset teatterit tutkittiin
joku päivä myöhemmin ilman että ne suljettiin.

Ymmärrettävää on, että Arkadiateatterin johtokunta piti yleisön
turvaamista yhtä tärkeänä kuin konsanaan viranomaiset, mutta silti se
ei voinut katsoa kieltoa kohtuulliseksi. Jo ennen kun viranomaiset
olivat liikahtaneetkaan, oli näet johtokunta ryhtynyt mitä
tehokkaimpiin toimenpiteisiin yleisön pelastamisen varaksi tulipalon
sattuessa: m.m. määrännyt 10 uutta uloskäytävää avattavaksi (niin että
niitä entisten kanssa olisi 20), jota paitse jo ennen Wienin
teatteripaloa oli päätetty hankkia vesijohto Arkadiaan. Kun lisäksi
otettiin huomioon, että ulospääsö muista teattareista ei suinkaan ollut
mukavampi eikä edes yhtä helppo sekä että teatteripalojen tuhoisuus ei
lainkaan riippunut siitä olivatko seinät puusta tai kivestä (sillä savu
ja kuumuus tukehduttavat säännöllisesti ihmiset ennen kun seinät
syttyvät), laati johtokunta senaattiin anomuksen, että hallituksen
toimesta asetettaisiin tutkijakunta, joka tarkastaisi missä määrässä
pääkaupungin teatterit ovat tulipalon sattuessa hengenvaaralliset, ja
että, jos, niinkuin johtokunta puolestansa arveli, selville tulisi,
että Arkadiateatteri ei ollut muita vaarallisempi vaan päinvastoin
tarjosi runsaampaa pelastumisen tilaisuutta, kielto olisi peruutettava.
Samaan aikaan johtokunta jätti Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle
pyynnön saada siksi kun kielto kumottaisiin käyttää uutta teatteria
kaksi iltaa viikossa suomalaisia näytäntöjä varten.

Tämä tapahtui jo ennen joulua, mutta ratkaisu oli kaukana. Viranomaiset
samoin kuin Ruotsalaisen teatterin johtokunta panivat koko koneistonsa
liikkeelle. Jälkimäinen lykkäsi asian kannatusyhdistykselle, tämä
taasen "delegatsionille ja intendentille" ja nämä takaisin
kannatusyhdistykselle, joka vihdoin kokouksessaan 16/1 (niinkuin
edeltäkäsin oli saattanut arvata) antoi kieltävän vastauksen. Hallitus
taasen kuulusteli kuvernööriä ja selitti sitten, ettei johtokunnan
anomus "antanut aihetta mihinkään toimeen". Silloin täytyi johtokunnan
valittaa kuvernöörille poliisikamarin kiellosta (joka oli kuvernöörin
itsensä määräämä!), kuvernööri puolestaan vaati poliisikamarilta
selitystä, käskien "kuulustella" johtokuntaa. Tämä kutsuttiinkin
poliisioikeuteen 7/1, jolloin se anoi uuden tutkimuksen pitämistä sitte
kun kaikki korjaukset oli tehty; 21/1 oli uusi "syyni" Arkadiassa, ja
sen nojalla kielto vihdoinkin peruutettiin 23/1!

Vaikka olisi väärin väittää kuvernöörin y.m. viranomaisten sulaksi
kiusaksi panneen jutun alkuun (tiedetäänpä hänen omin päin hieroneen
kauppaa venäläisten kanssa, että Suomalainen teatteri ja Fiorini
saisivat yhdessä näytellä Aleksanterinteatterissa!), niin on kuitenkin
varmaa, että toisia teattereita kohtaan oltiin vähemmän ankaria. Intoa
oli näytettävä ja tietenkin oli Arkadia sopivin toimenpiteitten
esineeksi -- sentähden ei senaattikaan katsonut vertailevaa teatterien
tarkastamista tarpeelliseksi. Näin arvosteltiin asiaa, joka oli
herättänyt melkoista huomiota maassa ja m.m. saanut Ilmarisen jo vuoden
lopulla hartaasti kehottamaan teatteritalon rakentamiseen kansalliselle
näyttämölle Helsinkiin. Yritys koskee koko kansaa, lehti sanoo, ja
sentähden on osakkeita tarjottava merkittäväksi ympäri maan; pantakoon
asia vaan alkuun. U. S. piti ensiksi ehdotusta liian aikaisena, koska
vastaperustettujen koulujen tulevaisuus vielä oli turvaamatta; mutta
kun toiselta puolen yhä selvemmäksi kävi, kuinka mahdotonta teatterin
oli ajan pitkään elää riippuvaisena milloin mistäkin säikähdyksestä,
otettiin tuuma vakavan harkinnan alaiseksi. Se tapahtui Suomalaisen
klubin kokouksessa 21/1 ja asetettiin siinä toimikunta (A. Almberg,
Eliel Aspelin, K. Bergbom, Seb. Gripenberg, A. Helander, E. Nervander
ja J. Stenbäck) valmistamaan asiaa. Tämän toimikunnan 25/1
allekirjoittamassa lausunnossa ehdotetaan, että teatteri
rakennettaisiin siihen paikkaan Kasarminkadun varrelle, missä nyt on
tieteellisten seurain talo, sekä että rakennuksen, paitse näyttämöä ja
salonkia, jossa olisi tilaa 800 katsojalle, tuottavaisuuden tähden
pitäisi sisältää laajanlaisen ravintolahuoneiston, huoneita
Suomalaiselle klubille ja pienemmille kauppaliikkeille. Kustannukset
laskettiin 600,000 markkaan, joista toivottiin saatavan 100,000
tarkotusta varten perustettavan osakeyhtiön pääomana, 300,000
korottomana taikka huokeana valtiolainana, 150,000 kiinnityslainana
toisaalta päin ja 50,000 keräyksen kautta yleisön puolelta. Kun kysymys
m.m. E. Nervanderin tekemän pääkirjoituksen kautta Morgonbladetissa
24/1 oli saatettu suurenkin yleisön tietoon, käsiteltiin sitä uudelleen
klubin kokouksessa 28/1; johon oli saapunut lukuisa joukko teatterin
ystäviä. Kokous hyväksyi pääpiirteiltään toimikunnan ehdotuksen ja
päätti sen toteuttamiseksi perustaa osakeyhtiön, johon yleisöä
viipymättä kehotettaisiin merkitsemään osakkeita. -- Tietty on, että
tämä puuha ei vienyt toivottuun tulokseen; _mihin_ se johti, saamme
vastedes nähdä.

Teatteri avattiin uudestaan 27/1, ja annettiin ensiksi kaksi Daniel
Hjort-näytäntöä -- yleisö tervehti lämpimästi seuruetta, jota oli
kaivattu neljä kuukautta. Kolmanneksi illaksi oli Björnsonin Konkurssi
ilmotettu, mutta Vilhon heikkouden tähden näyteltiin Hellät sukulaiset.
Siinä esiintyi _Niilo Sala_[36] tohtorina ("ensimäisen rakastajan"
rooli) ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä Helsingissä, ja nti
Hacklin näytteli Ida Aalbergin sijasta Thusneldaa. Neljännen näytännön
ohjelma oli: Adelaida sekä Tyko Hagmanin saksalaisen aiheen pohjalle
laatima 1-näytöksinen _Kyökissä_ ja saman Pormestarin vaali. Molemmat
jälkimäiset, mutta varsinkin Kyökissä, saavuttivat suuren
naurumenestyksen, ja tuo kohtaus helsinkiläisessä kyökissä tuli
kodikkaisuutensa kautta pitkäksi aikaa melkein Kihlauksen
kilpailijaksi. Runebergin päivänä (5/2) esitettiin uudestaan Falkmanin
järjestämät Hirvenhiihtäjäin kuvaelmat, sitte seurasi lauluosasto,
jossa rva Emmy Achté esiintyi, ja vihdoin Kyökissä. Kolmannen kerran
meni sama kappale 10/2 kahden R. Kiljanderin huvinäytelmän kanssa.
Amalia ystävämme ja _Hyvät markkinat_, joista jälkimäinen oli ihan
uusi. Tämä kuvaus pikkukaupungista, jossa veijari on pahasti
vetämäisillään käsityöläisperhettä nenästä, oli tekijän edellisiä
heikompi, mutta Böök sai paljon kiitosta markkinarosvon esittämisestä.
Vihdoin voitiin 11/2 näytellä Konkurssi, joka oli uusi Helsingissä. Se
meni kolme kertaa peräkkäin ja herätti suuressa määrin katsojain
mielenkiintoa. Esitys tunnustettiin sujuvaksi ja näyttämölle suurta
kunniaa tuottavaksi; eritoten Leino Tjeldenä ja Vilho Berentinä
ansaitsivat hyvin kaikki heille tarkotetut suosionosotukset.

Kuukauden lopulla 23/2 näyteltiin ensi kerran Minna Canthin
_Murtovarkaus_, jonka ilmestyminen näyttämöllä on teatterin historian
merkkitapauksia. Tämän näytelmän oma historia alkaa kumminkin jo aikoja
ennen näyttelemistä, ja siihen on katsaus luotava varsinkin kun me
siten ensi kerran saamme nähdä, kuinka Bergbom kohteli ja neuvoi
vasta-alkavia draamakirjailijoita.

Minna Canth, joka ennen oli kirjoittanut ainoastaan lyhyitä novelleja,
jutelmia, y.m. kirjoituksia sanomalehtiä varten, ryhtyi v:n 1879 alussa
-- niinkuin hän itse on kertonut Suomalaisen teatterin näytännöistä
(Jyväskylässä), mutta myöskin hyvän tuttavansa Robert Kiljanderin
samantapaisista aikeista innostuneena -- sommittelemaan ensimäistä
näytelmäänsä. Hänen miehensä, lehtori J. F. Canthin sairaus ja kuolema
14/7 keskeytti kuitenkin työn, mutta syksyllä hän siihen palasi ja
27/11 hän lähetti teoksensa valmiina Bergbomille. Jollei se kelpaisi
näyteltäväksi, hän kirjoitti, antaisi hän sen painettavaksi Päijänteen
novelliosastoon. Bergbomin vastauksesta otamme pääkohdat:

(Helsinki 5/1 1880). "Kunnioitettava Rouva! Suurella mielihyvällä olen
lukenut Teidän, monessa kohden sangen viehättävän, kansannäytelmänne
Murtovarkaus. Dialogi on sujuva ja suomalainen, henkilöt luontevat --
Hoppulainen oikein mainio ilmiö -- ja toiminta, vaikka kappaleen
heikoin puoli, ylimalkaan tyydyttävä. Minusta teoksenne on hyvin sopiva
Suomalaisen teatterin ohjelmistoon ja otan sen mielelläni
näyteltäväksi. -- -- Koska ohjelmistomme jo on määrätty muutamaksi
kuukaudeksi, voimme vasta huhti- tai toukokuulla esittää näytelmänne.
-- Näyttelemistä varten tahtoisin mielelläni, jos siihen suostutte,
ehdottaa muutamia muutoksia ja lisäyksiä, jotka luullakseni tekisivät
näytelmänne juonen elävämmäksi ja jännittävämmäksi.[37] -- Sallikaa
minun lopuksi lausua toiveeni, että tämä ei ole viimeinen tuote, jolla
ilahdutatte Suomalaista teatteria. Suurimmalla kunnioituksella Kaarlo
Bergbom."

Tietenkin tekijä oli tyytyväinen arvosteluun, mutta kappaleen
näytteleminen myöhästyi tavalla, joka koetteli kärsivällisyyttä.
Nähtävästi sai Nooran odottamaton, hämmästyttävä menestys Bergbomin
ensin säästämään mieltäkiinnittävän uutuuden seuraavaksi
näytäntökaudeksi, ja sitten aiheutti teatterin sulkeminen keisarisurun
johdosta keväällä 1881 ja Ida Aalbergin sairaus syksyllä ja talvella
s.v. (häntä kun pidettiin ainoana sopivana Helenan esittäjänä) uusia
lykkäyksiä. Kumminkaan ei tämä viivytys ollut näytelmälle haitaksi. Se
näkyy seuraavasta.

Kirjeessä 19 p:ltä kesäk. 1880 Bergbom, samalla kun hän ilmottaa
roolien olevan puhtaaksi kirjoitetut, kysyy, eikö hän saisi lähettää
näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kilpailemaan kauppias W.
Parmasen lahjottamasta palkinnosta, joka kolme vuotta turhaan oli ollut
tarjona, ja jatkaa sitten:

[Ennen kun näytelmä jätetään kilpailuun] "olisi kuitenkin yksi tärkeä
lisäys tehtävä, joka luullakseni suuresti hyödyttäisi draamaanne.
Ensimäisen ja toisen näytöksen välille tahtoisin ihan uuden kuvaelman
Penttulan luona. Penttula näetten on loppupuolella niin tärkeä henkilö,
että hänen nykyinen lyhyt ilmestymisensä alussa näyttää liian
episodilliselta. Aiheita uuteen kuvaelmaan on kylläksi: Penttulan ja
Loviisan juonet katkaistaksensa rakastavien liitto, Penttulan
varkaustuumat, salainen viinanpoltto, johon Hoppulainen ja Antti ovat
osallisina, ja sitten kohtauksia, jotka osittain naurettavalla,
osittain kamalalla tavalla valaisevat kansan taikauskoa ja siis
selittävät Penttulan suuren vaikutusvoiman. Mitä itse arvelette? Ettekö
luule, että tämmöinen kuvaelma voisi tulla hyvin vaihtelevaksi. Ehkä
olisikin parempi, ettei se olisi kuvaelma, vaan kokonainen näytös,
joten kappale jaettaisiin viiteen eikä neljään näytökseen."

"Ja vielä lopuksi hyvin harras pyyntö. Kirjoittakaa pian jotain uutta
yhtä kelvollista tai parempaakin kuin Murtovarkaus. Jos vaan
Suomalainen teatteri voisi herättää hyvän draamallisen kirjallisuuden,
olisi sen tulevaisuus varma. Murtovarkaus on niin ilahduttava alku,
ettei Kiven jälkeen kotimaiselle näytelmäkirjallisuudelle ole
ilmestynyt parempaa ennettä. -- Jos Teillä on halua ja aikaa kirjoittaa
jotakin uutta, ehdottaisin kansannäytelmän 1808 v:n sodan ajalta, johon
Vänrikki Stoolin tarinat voisivat antaa aihetta. Tietysti on kuiva,
epärunollinen paatos kartettava, joka tekee esim. [F. Berndtsonin] 'Ur
lifvets strid' niin ilettäväksi; sitä vastoin olisi kansanomainen,
virkeä huumori paikallaan."

Minna Canth noudatti neuvoa ja sepitti uuden näytöksen eli "kuvauksen",
nimittäin toisen järjestyksessä, jossa tapaamme Bergbomin ehdottamat
ainekset ja piirteet ja joka kieltämättä enentää teoksen arvoa sekä
taiteelliselta että kansanelämän kuvaamisen kannalta.[38] Niinikään
annettiin kappale kilpailuun, jossa se sai palkinnon (kts. ylemp. s.
81). Mitä vihdoin tulee uuteen näytelmään, oli rva Canth halukas
ryhtymään siihenkin, niinkuin näkyy kirjeestä 14/4 1881, jossa hän
kertoo saaneensa palkinnon, "josta minun etupäässä on kiittäminen
Teitä, Herra Tohtori", ja huoattuaan: "Suokoon Luoja minulle voimia
kirjoittamaan uusia ja parempia näytelmiä, voidakseni siten parhaiten
kiitollisuuttani osottaa", esittää tämän suunnitelman:

"Jo edellisenä talvena sain hra Kiljanderilta Jyväskylässä[39] erään
aineen, jonka hän oli hylännyt, mutta joka minua hyvin miellytti. Sitä
olen alkanut kirjoittaa, ja ensimäinen näytös onkin jo piakkoin valmis.
Sisältö on seuraava: Kauppaneuvos Toikka on viisitoista vuotta
takaperin polttanut tehtaansa, renkinsä Kaipaisen avulla. Siinä
tilaisuudessa kuoli myöskin työmies Ronnen vaimo, ja Toikka otti hänen
pienen poikansa, Kaarlon, kasvatikseen. Kaipainen joutui heti rikoksen
tehtyään tunnonvaivoihin ja pakeni Amerikaan, mutta Toikka sai
palorahat, pelastui häviöstä ja on siitä asti elänyt toimekkaana,
varallisena miehenä. Hänellä on nyt täysikasvuinen tytär, Elina, joka
on kihloissa paroni Tannerin kanssa. [Kaarlo] Ronne taas on tullut
kunnon mieheksi ja [on] kauppaneuvoksella apulaisena. Hän rakastaa
Elinaa, vaikka hän tuskin itsekään sitä vielä tietää. Sairaana ja
heikkona palajaa Kaipainen Amerikasta. Hän halajaa päästä lepoon
synnyinmaansa poveen, mutta sitä ennen hän tahtoo tunnustaa rikoksensa.
Kauppaneuvos uhkaa, houkuttelee, rukoilee, mutta turhaan. Vihdoin
myöntyy Kaipainen kuitenkin viivyttämään tunnustusta, siksi kun Elinan
häät ovat olleet. Hän tekee sen Elinan tähden, jota hän pienenä on
käsivarrellaan tuuditellut, ja joka on syytön heidän rikokseensa.
Kauppaneuvos on nyt voittanut aikaa, viikon verran. Hänen kova ja ylpeä
luontonsa panee hänen miettimään keinoa kunniansa pelastamiseen. Kun
muuta neuvoa ei ole, päättää hän lähettää Kaipaisen hiukkaista ennen
iankaikkisuuteen, luuletellen, ettei tuo niin suuri rikos ole, koska
tämä kuitenkin on piakkoin kuoleva. -- On hääilta. Kauppaneuvos
puolipukeutuneena istuu suojassaan synkissä tuumissa. Elina on
morsiushuoneessa, hääväki kokoontuu. Kaipainen, jonka mieli tekee nähdä
'pikku Ellaa' morsiamena, raottaa ovea, -- tulee sisään kauppaneuvoksen
kutsumana. Vielä kerran koettaa tämä häntä houkutella. Mutta se ei
onnistu. Hän tarjoo viiniä Kaipaiselle, mutta lasissa onkin myrkkyä.
Kaipainen vie lasia huulilleen, luo samassa silmänsä kauppaneuvokseen
ja huomaa petoksen. Kauppaneuvos lukitsee oven, tunnustaa aikomuksensa
ja syöksee Kaipaisen niskaan, aikoen kuristamalla ottaa häneltä hengen.
Samassa koputetaan ovea, häntä kiirehditään viemään Elinaa vihille,
musiikki soi, pappi ja hääväki seisovat odottamassa. Kaipainen on
pyörtynyt, kauppaneuvos laahaa hänet sisähuoneeseen. Sillä välin on
Elina, paroni ja Kaarlo tulleet oven taakse. He pelkäävät onnettomuuden
tapahtuneen, kun eivät vastausta saa. Mutta kauppaneuvos jo tointuu,
hän aukaisee oven, tekeytyy levolliseksi, mutta on kalman vaalea.
Kaipainen on selvinnyt sisähuoneessa, hän tulee esiin ja ilmottaa
kaikki. Elina kauhistuu ja paroni kieltäytyy yhdistymästä moiseen
perheeseen, Ronne toimittaa Kaipaisen sairashuoneeseen. -- Kauppaneuvos
epätoivon vallassa ottaa myrkkyä ja menee sisähuoneeseen. Kaarlo ja
Elina tulevat. Kaarlo on käynyt Kaipaisen luona, kertoo tämän saaneen
H. Ehtoollista ja vakuuttaneen antavansa kaikki anteeksi. Samassa tulee
paronikin, joka ilolla kertoo Kaipaisen kuolleen, ennen kun oli
ennättänyt tunnustusta tehdä. Nyt on hän jälleen valmis Elinaan
yhdistymään, mutta tämä kääntyy hänestä inholla. Paroni toivoo isän
voivan häneen vaikuttaa, menee kauppaneuvoksen sisähuoneeseen, löytää
hänet kuolleena ja hoipertelee takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo
tukee Elinaa."

"Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan
kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen
miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt
selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä?
Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja,
olisin siitä hyvin kiitollinen." --

Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus
olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta
ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli
sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu
näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn,
jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom
kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:

"Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman
suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan -- mutta
Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on
juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo
tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein
käytetyt -- ja antakaa anteeksi suoruuteni -- hyvin harvoin
menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan
traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen.
Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa,
tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi
sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta
se ei ole -- ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen -- Teidän
runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän
oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa
naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte
hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla
näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."

"Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia
todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä
raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta,
joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä,
jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa
aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista,
mutta antakaa meille suomalaisia aiheita -- nuo kauppaneuvokset Toikka
ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin
romaaneja. -- Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin
lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä
teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä
runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."

Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta
aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan
talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis
valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.[40] Kumminkin
hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku
sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin
luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti
tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen
kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään.
Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki
Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista
innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään
Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän
sentapaista.

Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen
näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja
muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin
mukaan.

"Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä
kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada
muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin _loppurepliikit_
Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä.
Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen itseään
rukkasista. Hoppulainen on runolliselta kannalta näytelmän päähenkilö,
pitäähän hänen siis lopettaa."

Juuri näin näytelmä päättyykin, ja kun muistamme, että koko toinen
näytös on Bergbomin alotteesta syntynyt, on totuuden mukaan
myönnettävä, että hänellä on suuri ansio kokonaisuuden pyöreydessä ja
vaikuttavaisuudessa.

Niinkuin sanottu on, esitettiin Murtovarkaus ensi kerran 23/2 1882, ja
meille on säilynyt johtajan oma arvostelu näyttelemisestä. Kun näet
kappale oli mennyt toisen kerran, Bergbom kirjoitti Minna Canthille
(27/2):

"Suureksi ilokseni saan mainita, että Murtovarkaus on vihdoin näytelty
ja vastaanotettu suurella mieltymyksellä." Tämän jälkeen hän palauttaa
muistiin vastoinkäymiset, jotka olivat myöhästyttäneet kappaleen
esittämisen. Viimeksi hän oli kuukausi kuukaudelta odottanut Ida
Aalbergia. Kun tämä ei tullut tammikuullakaan, Bergbom oli ruvennut
ajattelemaan toista näyttelijätärtä hänen sijaansa. Mutta kenet panna?
"Rva Aspegren oli liian vanha, nti Avellan liian 'herrasmainen'
suomalaiseksi talonpoikaistytöksi. Kaikeksi onneksi nti Hacklin oli
hyvin edistynyt viimeisinä kuukausina ja Viipurissa suorittanut monta
onnistunutta tehtävää. Mutta nti Hacklin, jonka yleisö on tottunut aina
näkemään iloisesti nauravan -- hänkö traagillisessa osassa? Minä
uskalsin. Hacklin itse oli hyvin innostunut ja koetti parastansa. En
uskaltanut kirjoittaa Teille asiasta, sillä epäilin tulisiko mitään
koko kokeesta. Kiitos Jumalan, pelkoni oli turha. Murtovarkaus on nyt
mennyt kaksi kertaa, yleisö on ollut innostunut, kritiikki ystävällinen
ja, mikä on paras merkki, yleisö oli toisena kertana paljo lukuisampi
kuin ensimäisenä. Vahinko ettette itse ollut täällä, se olisi ollut
sekä huvittavaa että opettavaista."

"Näyttelijöistä on erittäin mainittava hra Böök Hoppulaisena, hän oli
todella erinomainen ja vaikutti suuresti näytelmän menestykseen. Hän ei
ole pitkiin aikoihin niin hyvin onnistunut missään roolissa. Hacklin
oli varsin sievä Helena, luonteva, tunnollinen, liikuttava, herttainen
-- oikein suomalainen tyttö. Traagillista voimaa puuttui, mutta hän
suoritti kuitenkin esim. vankilakohtaukset paljo paremmin kuin olin
osannut odottaa. Leino oli taitava kuin ainakin noitana; yleisö ja
kritiikki ovat häntä paljon kiittäneet, mutta minua hän ei täysin
tyydytä, hän on liian teatterinoita. Rva Lundahl (Loviisa) ja hra
Rautio (neuvoa kysyvä talonpoika) ansaitsevat kaikella tavoin kiitosta.
Hyvä oli Aspegrenkin Peltolana. Kallio (Akola), Ahlberg (Niilo) ja
Pesonen (Ukonniemi) menivät mukiin. Heikko oli rva Aspegren, joka ei
voinut tehdä mitään Marian osasta."

"Onnistuneet olivat laitokset toisessa kuvaelmassa (sauna), kolmannessa
(suomalainen pirtti) ja viimeisessä (tiheä metsä). Pirtti oli
todellinen suomalainen pirtti pienimpiin sivuseikkoihin asti, ja
saunankin olin koettanut saada niin luonnonmukaiseksi kuin suinkin. --
Vahvimmat aploodit seurasivat toista ja viimeistä kuvaelmaa. Viimeinen
tekeekin paljon suuremman vaikutuksen näyttämöllä kuin mitä lukiessa
voi arvella." --

Kun Murtovarkaus oli näytelty kolme kertaa peräkkäin, esitettiin se
pari kertaa vaihdellen Nooran kanssa ja sitten myöhemminkin, niin että
se kaikkiaan meni tänä ensi näytäntökautenaan 8 kertaa, joka tähän
aikaan merkitsi harvinaista menestystä. Tunnettu on, että se sittemmin
yhä on pysynyt ohjelmistossa.

Ida Aalberg palasi vihdoin 24/2 ja esiintyi ensi kerran 2/3
Noorana.[41] Huone oli aivan täysi ja vastaanotto lämmin; pohjalaiset
ja savokarjalaiset ylioppilaat tervehtivät häntä kukkakimpuilla. Noora
meni kevään kuluessa neljä kertaa; mutta uusissakin kappaleissa
näyttelijätär oli mukana. Ensimäinen semmoinen Murtovarkauden jälkeen
oli erittäin huomattava, nimittäin Ellein (Eliel Aspelinin) suomentama
Ibsenin _Kuninkaanalut_, joka annettiin ensi kerran 14/3. Mahtavan,
lukuisahenkilöisen näytelmän esittäminen olisi ollut rohkea yritys
vanhemmallekin näyttämölle, mutta yhä korkeammalle pyrkivää Suomalaisen
teatterin johtajaa se sitä enemmän innostutti ja niin hänen
seuruettaankin. Valmistus oli alkanut Viipurissa ja oli mahdollisimman
huolellinen, eikä lopputulos pettänyt toiveita.

"Draaman näyttämöllinen toimeenpaneminen", Vasenius arvostelee
Valvojassa, "oli todellakin melkein läpi läpeensä hyvin kiitettävä",
joten yleisö täydellä syyllä ensi näytännön jälkeen esiinhuudolla
osotti Bergbomille kiitollisuuttansa; ja samoin voitiin, mitä
näyttelijöihin tulee, "sanoa kaikkien kunnialla täyttäneen tehtävänsä".
Nuorekkaana, soreavartaloisena Böök oli sopiva Hookon Hookoninpojaksi,
joskaan hän ei yhtä mittaa jaksanut ylläpitää luonteen alati tyyntä
kuninkaallisuutta, itseensä ja asiaansa luottamusta. Suurenmoisempi oli
Leinon tehtävä, kuvata kunnian- ja intohimoista, nerokasta ja
voimallista, mutta epäilyksen hervostuttamaa Skule jaarlia; siitä
huolimatta näyttelijä suoritti sen yhtä tyydyttävästi kuin
vaikuttavasti. Skulesta Leinolla tuskin oli askeltakaan suuriin
shakespearelaisiin rooleihin. Kumminkin oli Vilhon Nikolaus piispa
kaikkia merkillisempi. Hivuttava tauti oli tähän aikaan jo surkeasti
heikontanut taiteilijan ruumiilliset voimat, mutta rooliin tarvitaan
niitä vähemmän kuin henkistä voimaa, ja innostuneena Vilho viimeisen
kerran toi näkyviin koko taiteellisen kykynsä. Hän loi näet pelottavan
todellisen kuvan tuosta paholaisesta ihmishaamussa, jossa runoilija
nerokkaasti on ruumiillistuttanut Norjan kansaa turmelevan kateuden ja
eripuraisuuden; varsinkin oli kuolinkohtaus mestarillinen. Muutoin
mainittakoon vain, että Axel Ahlberg oli Jatgeir runoilija ja Weckman
Pietari, nti Avellan Skulen sisar Sigrid, nti Aalberg Margareta
kuningatar ja rva Aspegren Hookonin äiti, Inga. -- Kappale meni viisi
kertaa.

Maaliskuun lopulla (28/3) tuli vielä ohjelmistolle uusi pikku kappale,
nimittäin Mélesvillen 1-näytöksinen huvinäytelmä _Pikku eversti_, joka
nti Avellan nimiroolissa onnistui oivallisesti.

Emilie Bergbom luo kirjeessään 2/4 Turun ystävättärelleen katsauksen
teatterin oloihin, josta otamme seuraavat rivit:

"Ylipäätään on meillä ollut hyvä vuosi. Viipurissaolo kehittyi erittäin
hyvin eikä Helsingissäkään ole ollut aihetta valittamiseen. Se aika,
jolloin Arkadia raukka oli tuomionalainen, oli kyllä ikävä, mutta
olemme anoneet korvausta sen ajan palkoista ja luullakseni me
saammekin. Muuten yleisömme kasvaa kasvamistaan ja se on hyvä merkki.
Sitä paitse kasvaa kunnioitus Suomalaista teatteria kohtaan ja se on
vielä parempi. Pelkäsin kovasti että olimme liian uskaliaita
ryhtyessämme Kuninkaanalkuihin, mutta onneksemme menestyi se varsin
hyvin, vaikkei loistavastikaan. Kohta pääsiäisen jälkeen otamme Romeon
ja Julian ja sitte Regina von Emmeritzin. Se on jälleen vaativa paljon
vaivaa ja ponnistuksia, mutta ei auta. Topelius on ollut kauhean
tyytymätön hutiloimiseen, millä Ruotsalainen teatteri on antanut
näytelmän, ja kun hän, varovainen kun on, sanoo sen meille ja muille,
niin tarkottaa hän tietysti että meidän on esittäminen kappale toisin.
-- Uusi kotimainen näytelmämme Murtovarkaus on niinikään onnistunut
hyvin. Erittäin hupaista on että nainen on tuottanut jotakin niin
kelvollista. Vahinko ettei hän voi tulla tänne. Kesällä menee teatteri
kuitenkin Kuopioon, ja toivoakseni on hänelle oleva hyödyllistä nähdä
teoksensa näyttämöllä. Hän kuuluu kirjoittavan uutta kappaletta, sekin
on kuvaus kansanelämästä. Muuten hän on leski, viiden tai kuuden pienen
lapsen äiti, joita hänen yksin täytyy kasvattaa."

"Ida Aalberg on, Jumalan kiitos, oikein reipas. Tosin täytyy hänen olla
hyvin varovainen niin näyttämöllä kuin muualla, mutta näytteleminen ei
ole tehnyt pahaa. -- -- Taiteellisesti on hän sama kuin ennen: kaikki
muut taiteilijat ovat eteviä toisella tasolla, hän on sitä
ensimäiselläkin. Hän nostaa sekä kappaleen että ympäristön ja se on,
minun mielestäni, hänen suurin taiteellinen ansionsa. Saa nähdä mitä
hän tekee Reginasta! Toivon hänen luopuvan vanhoista traditsioneista ja
luovan uuden kuvan."

"Mitä sanot rohkeista suunnitelmista rakentaa uusi teatteritalo? En
luota siihen, ja niin erinomaisen hupaista kuin olisikin muuttaa
uuteen, kunnolliseen teatteriin, pelkään kuitenkin panna niin paljon
rahaa ainoastaan rakennukseen. Sitä paitse on kauhean vaikeaa ryhtyä
niin suureen yritykseen ja sitte kenties täytyä keskeyttää kaikki
varain puutteessa. Aivan epämääräisesti on ehdotettu, että meidän
tulisi osaksi ostaa Aleksanterin teatteri ja omistaa se yhdessä
venäläisten kanssa, mutta tietysti se ei voi tulla kysymykseenkään.
Meidän piireissämme ollaan aivan vastaan Aleksanterin teatterin
ostamista: mieluummin tahdotaan rakentaa uusi teatteri, mutta
luullakseni se on epäviisasta. Jos kenraalit väsyvät italialaiseen
oopperaan y.m., niin saamme Aleksanterin teatterin huokeasta
hinnasta; mutta uutta taloa emme saa kuutta, seitsemääsataatuhatta
halvemmalla." --

Huhtikuulla meni Romeo ja Julia kolme kertaa, ja 17/4 oli juhlanäytäntö
_Elias Lönnrotin_ kunniaksi. Siksi päiväksi oli näet ylioppilaskunta
asettanut Lönnrotin 81:sen syntymäpäivän viettämisjuhlan, ja teatteri
toimeenpani näytännön niin varhain, nimittäin klo 6 i.p., että
Arkadiasta voitiin mennä suoraan juhlaan ylioppilastalolle.

Ohjelman ensi numero oli Maamme-laulu, sekaköörin esittämänä, toiseksi
nti Avellan lausui P. Cajanderin (edellisenä vuonna Snellmanin
albumissa julaistun) runoelman "Vapautettu kuningatar", kolmanneksi
tuli kuvaelma: Lemminkäinen ja saaren immet, viidenneksi esitti
sekaköörinen laulukunta kaksi Lönnrotin suomentamaa Runebergin laulua:
Joutsen ja Lähteellä, kuudenneksi kuvaelma: Lemminkäinen ryöstää
Kyllikin, seitsemänneksi lausui Ida Aalberg P. Cajanderin (samana
päivänä ilmestyneessä Lönnrotin albumissa julaistun) runoelman
"Runolaulaja", kahdeksanneksi lauloi nti Hacklin muutamia
kansanlauluja, yhdeksänneksi esitettiin kuvaelma: Aino ja
Aallotar ja vihdoin, kymmenenneksi, kolme kohtausta Kiven
_Kullervo_-murhenäytelmästä, joka silloin ensi kerran joskin vain
osittain näyteltiin. Leino oli Kullervo, Kallio Kalervo, rva Aspegren
hänen vaimonsa, Weckman Nyyrikki, nti Avellan Ajatar, nti Aaltola
Sinipiika. -- Kuukauden lopulla näyteltiin yhden kerran Helsingissä
uusi Naiset valtioelämässä.

Kuninkaanalkujen jälkeen oli päätyönä _Regina von Emmeritz_, joka vaati
runsaasti aikaa, ei ainoastaan sentähden että näytelmä ei ole
helpoimpia, vaan sen vuoksi että onnistuminen oli kunnianasia
teatterille itselleen ja runoilijalle. Lähteittemme joukossa on kaksi
Z. Topeliuksen kirjettä -- toinen kirjoitettu ensi-illan edellä, toinen
sen jälkeen -- jotka näyttävät kuinka tärkeänä hän piti asiaa. Molemmat
ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ne ansaitsevat sijaa teatterin
historiassa, semminkin kun ne sisältävät tarkkoja määräyksiä näytelmän
esittämisestä. Edellinen seuraa tässä:

"Koivuniemi 29 p. huhtik. 1882. Rakas veli Carole! Ja sinä
lähetit vartavasten ratsastavan sanansaattajan Tikkurilasta!
Postinkuljettajamme lähtee joka päivä klo 11 (sunnuntaisin klo 10)
Borgströmin konttorista, vahtimest. Lindeman."

"Kiitos kumminkin ilmotuksesta ja kaikesta vaivasta ja
kustannuksesta, jotka Reginan muuttaminen suomalaiselle näyttämölle
on tuottanut Teille! Minulle se on samaa kuin astua sisään uuteen
suurruhtinaskuntaan -- ja samalla kertaa omaan -- en tahdo suinkaan
sanoa vallottajana, vaan vieraana. Olkoon yritys, taiteellisesti ja
taloudellisesti, suomalaiselle näyttämölle joksikin hyödyksi, joka
vastaa vaivaa!"

"Kun sanon taiteellisesti, tarkotan luonnollisesti Ida Aalbergia.
Tunnen ainoastaan kaksi pohjoismaista näyttelijätärtä, Louise Heiberg
ja osittain rva Hvasser, jotka ovat saavuttaneet taikka voittaneet Ida
Aalbergin todellisessa, synnynnäisessä taiteilijavaistossa tehdä
sydämen sisimpäin säikeiden värähdykset katsojan käsitettäviksi. Juuri
sitä niin sisäänpäin käännetty rooli, kuin Reginan, kaipaa. Voimallisin
tai taipuvin totuntataide, mitä taiteellisin mietiskelevä käsitys on
ehdottomasti kykenemätön siihen. Ida Aalbergilla voi olla koko joukko
muuta opittavaa, plastiikassa j.n.e., mutta se mitä hänessä on
välitöntä ei mikään koulu voi korvata. Erehtyisin suuresti, jollei hän
tee Reginasta jotakin itsenäistä uutta. Ole hyvä ja anna hänelle
myötäseuraavat rivit, jotka ilmaisevat tekijän käsityksen roolista."

"Lupaan olla kohtuullinen ja vaatimaton muihin rooleihin nähden.
Ikäänkuin minä olisin hemmoteltu semmoisella! Jos luetaan pois Torslow
ja Frithiof Raa ja hänen puolisonsa sekä Ida Reis, kaksi jälkimäistä
_osittain_, on Uusi Teatteri opettanut minut olemaan hyvin kiltti. Että
Leino Kustaa Adolfina on vastaava Stjernströmiä ja Svedbergiä, on
tuskin syytä epäillä. Aspegren on ainakin jäykempi aristokraatti kuin
Vilho. Böök on luultavasti oleva Hieronymus ja rva Aspegren Dorthe.
Pidä huolta ettei Helmboldista tehdä irvikuvaa!"

"Jätä pois munkkikohtaus siksi kun se voidaan antaa joskus toisin, se
on tarpeen johdantona hyökkäykseen. Älä tuhlaa siinä ruutia, vaan käytä
niin paljo statisteja kuin voit taustan vilkastuttamiseksi! Muutoin
liitän tähän promemorian,[42] josta teet mitä voit."

"On niin hullusti, että odotan maanantaina kirvesmiehiä korjauksia
varten ja puutarhuria, jonka tulee istuttaa 27 uutta hedelmäpuuta
paitse marjapensaita. Jos _voin_, niin tulen suurimmalla
mielenkiinnolla tiistain kenraaliharjotukseen; jollen voi, niin toivon
kuitenkin voivani tulla torstaina, fennomanisen tyttäreni Toinin
kanssa, jolle siis pyydän vaatimattoman sijan."

"Tervehdykseni sisarellesi ja toivomukseni että menestys on oleva hyvä!
Z. T."

Tuliko Topelius kenraaliharjotukseen, sitä emme tiedä, mutta kun Regina
von Emmeritz 4/5 meni ensi kerran, hän oli saapuvilla, tietenkin
suuresti enentäen sitä juhlatunnelmaa, millä täpötäysi huone odotti
esiripun nousua ja sitte seurasi näytelmän kulkua. Ja näytäntö oli
todella jälleen yksi niitä voittojuhlia, jotka virstapatsaan tavoin
osottivat kuinka taidelaitos edistymistään edistyi. Niillekin, jotka
monesti olivat nähneet kappaleen Ruotsalaisessa teatterissa, tarjottiin
hämmästyttävää uutta. Varsinkin oli linnan vallotuskohtaus
vaikuttavasti järjestetty. Kun kanuunain jyske alkoi, syntyi linnan
sisällä hädän ja kauhun elämä. Sotilaita riensi edestakaisin,
haavottuneita ja kuolleita kannettiin yli näyttämön, munkit ja nunnat
kulkivat juhlasaatossa Hieronymus etupäässä suurta ristiä kantaen, yli
hälinän soivat katolisen messun säveleet, ja linnan naisväki heittäytyi
polvilleen pyhän neitsyen kuvan juurelle, nuori ylhäinen upseeri jätti
hyvästi omaisilleen, ryntäsi ylös valleille ja kannettiin hetken päästä
kuolettavasti haavotettuna alas. Silloin kuului ensimäinen räsähdys
linnanmuurissa, naiset kirkasivat lennähtäen pystyyn: ruotsalaiset
olivat jo valleilla ja ajoivat katoliset tieltään, samassa murrettiin
suuri aukko muuriin ja silmänräpäyksessä vallottajat täyttivät linnan
pihan ja 30-vuotisen sodan marssin ja eläköönhuutojen kaikuessa astui
näkyviin sankarikuningas. Todellisuuden tunnelma oli niin valtava,
innostus niin välitön kuin konsanaan teatterissa nähdään. -- Mutta
kaunis oli juominkikohtauskin linnan puistossa, missä upseerit
juhlivat. Perällä nähtiin linnan valaistut akkunat, etumolla oli puiden
alla pöytiä ja niiden ympärillä kymmenittäin sotureita sinikeltaisissa
univormuissa. Oli elämää ja rähinää, ja kun lauluun ryhdyttiin,
toimitettiin sekin toisin kuin ennen. Tekijän mukaan Larsson yksin
laulaa koko laulun; nyt se oli jaettu kolmelle niin että eri maljat --
Suomelle, paaville, kuninkaalle -- saivat eri värityksen laulajain
äänten mukaan. Siinäkin kappale tosielämää, joka vastustamattomasti
vaikutti katsojiin. -- Ja niin pienimpiin saakka. "Kuka muu kuin se,
joka todella rakastaa taidetta", eräs arvostelija lausuu, "olisi tullut
ajatelleeksikaan, että esim. Kustaa Adolfin miekankannikkeessa pitäisi
oleman kolme kruunua ja niiden välillä vihkoja (vasar), taikka että
hänen armeijassaan täytyy olla skottilaisiakin." -- Täydessä
sopusoinnussa tämän näyttämöllepanon täydellisyyden kanssa oli
näyttelijäin hartaus, vaikkei tietysti esitys jokaisen puolelta voinut
olla korkeita vaatimuksia tyydyttävä. Varmaa on, että Ida Aalberg teki
Reginan osasta enemmän kuin ennen oli nähty. Luonteen laadun mukaan se
tapahtui ennen kaikkea eri äänivivahduksia käyttämällä, ja huippunsa
saavutti hänen sielukas lausuntansa yökohtauksessa, jossa hän tahtoo
kääntää kuninkaan omaan uskoonsa. Leinon Kustaa Adolf ei ollut
tarpeeksi voimakas, joskaan ei kuninkaallista ryhtiä puuttunut; Böök
oli oivallinen Larsson, vaikka vähemmän Falstaffimainen kuin myöhemmin
Lindfors; Axel Ahlberg oli aika hyvä Hieronymus, joskaan ei se
suurenmoinen yltiöpäisyyden ruumiillistus, joksi jesuiitta on aiottu;
Aspegren, jota oli totuttu näkemään miltei yksistään koomillisissa
rooleissa, ei ainakaan häirinnyt Emmeritz-ruhtinaana; nti Hacklin oli
luonnollisen vilkas Kätchen; rva Aspegren kelpo Dorthe; Kivinen
Bertelinä oli, proosamaisena, heikoimpia. -- Olemme luetelleet
näyttelijät, jotka olivat mukana tänä iltana ja saivat osansa yleisön
suosionosotuksista. Kunnioitus oli kuitenkin tällä kertaa etupäässä
kohdistettu vanhaan runoilijaan -- "Suomalaisen draaman isälle" --,
jolle johtokunta oli varustanut laakeriseppeleen ja seurue kukkavihkon;
mutta kun yleisö alkoi huutaa: "Topelius! Topelius!", hän karkasi
teatterista.

Edellisen täydennykseksi otamme pääosan kirjettä, jonka runoilija
palattuaan maalle 8/5 kirjoitti Emilie Bergbomille.

"Mitä minun karkaamiseeni tulee 4 p. toukok. olen jo Kaarlon ja Ida
Aalbergin edessä puolustautunut parhaimman mukaan, mutta tahdon nyt
lisätä, että jos olisin edeltäpäin tietänyt että minua odotti
ystävyyden osotuksia _teatterin johtokunnan ja näyttelijäin_ puolelta,
niin en suinkaan olisi välttänyt niitä. Päin vastoin olisin katsonut
rakkaaksi velvollisuudeksi kohdella ystävyyttä ystävyydellä ja teidän
keskellänne kiittää teitä kaikkia suuresta huolesta, vaivasta ja
kustannuksesta, ennen kaikkea suuresta hartaudesta, -- jonka te kaikki
olette omistaneet köyhälle, eikä koskaan ennen täysin ymmärretylle
Reginalleni. Tietämättä mitään rakastettavasta salaliitostanne, kuulin
vain permannon hyvin tunnettuja huutoja, jotka useita kertoja ennenkin
ovat ajaneet minut pakoon, ja annettakoon anteeksi semmoiselle, joka ei
koskaan ole pitänyt tarjoinlautasesta, jos hän vanhoilla päivillään
ajatteli: sauve qui peut!"

"Te ette tarvitse tunnustustani, se on jo ennen tullut osaksenne
jokaiselta suomalaisen taiteen ystävältä ja se on nytkin tuleva; mutta
minä tunnen tarpeen julkilausua teille ei ainoastaan kiitollisuuttani
vaan myöskin _kunnioitustani_. Se joka tietää mitä taisteluja olette
kestäneet, antaa sen teille täydestä sydämestään."

"Romeonne ja Julianne jälkeen on Regina lapsi. Mutta tämä näytelmä on
29 vuotta annettu palottain, -- yksityiset osat joskus etevästi,
kokonaisuus hutiloituna. Näyttämöllepanoon, koristuksiin ja pukuihin
sekä nimirooliin nähden kappale nyt ensi kerran on annettu
_meidän_ mittakaavamme mukaan mallikelpoisen taiteellisesti -- ja
ymmärrettävästi. Heikoimmatkin ovat panneet kaiken kykynsä alttiiksi,
ja se joka pyytää enemmän, ei tiedä mitä hän pyytää. Eritoten toista ja
kolmatta näytöstä ei koskaan ennen ole annettu. Se oli täydellinen
ensi-ilta. Minä sanoin Ida Aalbergille: 'Regina on tullut
kotiinsa',[43] -- hän on ensi kerran ollut kotona."

"Kiitos kaikesta! Minä puserran käsiänne niin lämpimästi kuin
kuvanveistäjä, joka on muovaillut kuvan savesta ja näkee sen
hengittävän. Kukkanne ja nauhanne seisovat maljakossa Koivuniemellä ja
ovat pysyneet ihmeen raittiina. Jättiläisseppeleen, joka riittäisi
Shakespearelle, on vaimoni ripustanut tekijän rintakuvan ympäri. On
olemassa vaimoja, jotka ovat turhamielisiä omasta puolestaan, ja
toisia, jotka ovat ylenmäärin turhamielisiä miestensä puolesta. --
Kiitos tyttöjeni puolesta eilen! Toini palasi juurikään, lämpimänä
eilispäivän vaikutelmasta. Leinokin, hän sanoi, oli eilen voimakkaampi.
Sitä ajattelin kohta; hän oli peloissaan ensi kerralla. -- Näkemiin
asti! Z. T."

Paitse Reginaa annettiin vielä 18/5 kaksi ohjelmistolle uutta
näytelmää, Raudan (K. Järnefeltin) suomentama Gogolin 2-näytöksinen
komedia _Naimapuuhat_ ja N. Salan kääntämä Erik Böghin 1-näytöksinen
laulukappale _Velhovuorella_, joista edellinen -- Böök ja Pesonen sekä
rvt Aspegren ja Lundahl päärooleissa -- herätti loppumatonta naurua ja
jälkimäinen miellytti nti Hacklinin sekä Ojanperän ja Raution raikkaan
laulun tähden. Kumminkin oli Regina koko toukokuun yleisön huomion ja
innostuksen pääesineenä, ja näytelmällä oli kassamenestyskin -- se
näyteltiin kaikkiaan kuusi kertaa ihan täysille taikka hyvin hyville
huoneille, mikä ei suinkaan ollut tavallista näytäntökauden lopulla.
Merkillisin myöhempiä Regina-näytäntöjä oli se, joka annettiin 22/5,
Suomalaisen teatterin perustamisen _kymmenentenä vuosipäivänä_. Oli
näet kymmenen vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin Kaarlo Bergbom --
tämä kamarihaaveksija ("kammarfantast"), jonka julkeudelle epäillä
Ruotsalaisen teatterin taiteellisuutta ja kansallista merkitystä maan
suurimman ruotsalaisen lehden mukaan olisi ollut sopivin rangaistus
tulla joksikin aikaa saman näyttämön johtajaksi, jollei se olisi ollut
liian kallis yritys, koska hän tietysti olisi vienyt sen turmioon! --
perusti uuden näyttämön kielelle, jolla, niinkuin väitettiin, ei ollut
näytelmiä eikä näyttelijöitä eikä yleisöä. Ja nyt! Nyt tapahtui se ihme
että Regina von Emmeritz, jonka näyttämöllepanoa Ruotsalaisessa
teatterissa Bergbom silloin oli arvostellut käsityöntapaiseksi,
esitettiin suomenkielellä niin täydellisesti, että vanha runoilija
tunnusti _ensi herran_ nähneensä luomansa näyttämöllä. Olihan siinä
kulttuurivoitto, joka ansaitsee pysyvän sijan sivistyshistoriassamme.
Sen tunsi ja tunnusti yleisö tuona riemupäivänä. Kun esirippu oli
laskeunut viimeisen näytöksen jälkeen, huudettiin Bergbom esiin ja
tervehdittiin häntä mitä innostuneimmilla suosionosotuksilla sekä
katsojain että näyttelijäin puolelta. Orkesterin toitottaessa ja
eläköönhuutojen kaikuessa ojennettiin johtajalle seurueen puolesta
laakeriseppele, jonka nauhoihin oli painettu: "Suomalaisen teatterin
perustajalle, Kaarlo Bergbomille." Sitte huudettiin Emilie Bergbom
esiin ja tervehdittiin häntä yhtä innokkaasti, samalla kun hänelle
annettiin kukkakimppu. Lopuksi soittokunta viritti Maamme-laulun, johon
juhla päättyi. Teatterin ystäväin ehdotuksesta ja pyynnöstä tulo oli
määrätty vanhojen velkojen kuoletukseen, ja nousi se 4,200 markkaan. --
Viimeinen näytäntö oli 1/6.

Taloudellisessa suhteessa näytäntökausi oli mennyt paremmin kuin
yksikään edellinen. Edellisenä vuonna olivat tulot 404:26 näytäntöä
kohti; tänä vuonna 638:21. Vajaus vähentyikin, niin että se tilivuoden
lopussa teki 13,652:52 mk (s.o. noin 6,000 vähemmän kuin ennen).
Arpajaisrahoista käytettiin tänä vuonna 11,000 mk. Toiselta puolen on
huomattava, että edellisen vuoden suuret arpajaistulot välillisesti
vaikuttivat teatterin sekä tuloihin että menoihin. Osakerahat vähenivät
mitättömiin, ja palkkoja oli täytynyt korottaa, niin että niiden summa
teki 60,043:96 s.o lähes 12,000 enemmän kuin ennen. Ohimennen sopii
merkitä, että täysi palkka maksettiin Ida Aalbergille, vaikka hän alkoi
vasta maaliskuulla, Vilholle, vaikka hän ani harvoin kykeni esiintymään
ja Tervolle, joka keuhkotautisena erosi seurueesta. Silti olisi väärin
luulla, että palkat olivat ylelliset. Korkein palkka oli Ida
Aalbergilla, nimittäin 400 mk kuukaudessa; mutta muiden kuukausipalkka
oli melkoista alempi: Vilhon 300, Leinon ja Böökin 240, nti Avellanin
233:50, Kallion 218, rva Aspegrenin 216: Axel Ahlbergin ja Pesosen 200,
rva Lundahlin ja Aspegrenin 184, nti Stenbergin ja Hacklinin 150 mk ja
muitten vielä vähempi, niin että nuorimpien oli 75 mk. Näin ollen ei
ole syytä oudoksua, että vuoden lopulla näyttelijät enimmäkseen
pyysivät palkankorotusta. Jopa kuultiin silloin uhkauksia
eroamisestakin, jos ei korotusta myönnettäisi. Mutta joskin palkkoja
ainoastaan harvoin ja pienillä lisäyksillä voitiin parantaa, jäivät
tietysti uhkaukset säännöllisesti täyttämättä, sillä tiesiväthän
näyttelijät missä ahdingossa ylipäätään elettiin. Tänä keväänä meni
kuitenkin Kivinen (Franck) Ruotsalaiseen teatteriin saadakseen parempaa
palkkaa. Leino taasen _uhkasi_ mennä, ja sen johdosta lausuu Emilie
Bergbom kirjeessään (16/5) nti Elfvingille:

"Hänen poismenonsa olisi suuri tappio, sillä hän on hyvä ja moninaiseen
kykenevä näyttelijä. Mutta olisihan sittenkin tultava toimeen. Jos
kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että meidän täytyy olla ilman
Vilhoa, niin olisi se tuntunut mahdottomalta. Hän on oikeastaan ainoa
miehinen näyttelijämme sanan oikeassa merkityksessä. Hän ei 'pelaa
teatteria', vaan hänen kuvaamansa ihmiset ovat lihaa ja verta aivan
samoin kuin Ida Aalbergin." -- Samassa kirjeessä tapaamme seuraavat
sanat, jotka lausuttuina riemujuhlan johdosta ilmaisevat kuinka raskas
Emilie Bergbomin taakka oli ollut: "Kymmenvuotinen kurjuus on tämä aika
parhaasta päästä ollut, ja aivan varmaa on, että jos olisin aavistanut
neljännen osankaan vaikeuksista ja huolista, jotka ovat kasaantuneet
päälleni, niin epätoivoinen askel olisi iäksi jäänyt tekemättä." --

Uutena jäsenenä on tässä mainittava _Aleksis Rautio_, josta aikaa
voittaen oli kehittyvä yksi seurueen enimmin käytettyjä voimia.
Kaikenlaisissa rooleissa esiintyvänä hän pian näyttäytyi
saavuttavan parastaan ja todella hyvää realistisessa ja varsinkin
kansannäytelmässä.[44]

Näytäntöjä annettiin 91 ja niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa _Daniel
Hjort_; 8 _Saimaan rannalla, Murtovarkaus_; 7 _Amalia ystävämme_; 6
_Regina von Emmeritz, Kyökissä_, Konkurssi; 5 _Nummisuutarit_,
Mustalaiset, Kuninkaanalut; 4 _Pormestarin vaali_, Noora, Toinen tai
toinen naimaan; 3 Adelaida, Kirjeen kujeet, Maria Stuart Skotlannissa,
Hellät sukulaiset, Naiset valtioelämässä, Pikku eversti, Ravennan
miekkailija, Romeo ja Julia, Laululintunen; 2 _Lea, Kihlaus, Kullervo,
Mestarin nuuskarasia, Hyvät markkinat_, Kotimatkalla, Sota rauhan
aikana, Naimapuuhat, Velhovuorella, Parisin veitikka, Hardangerin
harjulla, Taiteen harrastuksesta; 1 _Sotavanhuksen joulu, Kosijat_,
Jeannetten häät, Onhan pappa sen sallinut, Porvari aatelismiehenä, Ensi
lempi, Taistelujen välillä, Neiti Elisabeth.

Näistä 42 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 12. Kotimaisten
kappalten luku oli siis suurempi kuin koskaan ennen, jota paitse ne
esitettiin paljo useammin kuin muut.



XI.

Yhdestoista näytäntökausi, 1882-83.


Tänä kesänä Kaarlo ja Emilie Bergbom taas olivat kotimaassa: edellinen
kylpien Naantalissa ja jälkimäinen käyden Kuitiassa. Toimi oli
päätetty alotettavaksi _Kuopiossa_, johon jo edellisenä suvena oli
ollut aikomus lähteä. Sen näkee Bergbomin kirjeenvaihdosta Minna
Canthin kanssa, joka hartaasti toivoi seurueen tulevan sinne, ja kun
entinen kesäteatteri ei enään ollut olemassa keväällä (1881) oli
koettanut hankkia sille huonetta, missä olisi voitu näytellä. Sen
jälkeen oli Kuopiossa ryhdytty rakentamaan uutta teatteria, joka tänä
vuonna Vapunpäiväksi saatiin katonpäälle, ja koska arveltiin töiden
niin edistyvän, että näyttämöä voitaisiin käyttää loppukesällä,
annettiin seurueen jäsenille määräys 21/7 kokoontua Kuopioon, johon
heillä oli tarjona vapaa kulku sikäläisen laivayhtiön laivoilla
Lauritsalasta.

Bergbom saapui hyvissä ajoin määräpaikkaan ja asettui asumaan Minna
Canthin taloon Kirkkopuiston varrella, jossa hyväntahtoinen emäntä oli
varannut hänelle mukavan huoneen. Persoonallinen tuttavuus oli
kummallekin tervetullut, sen jälkeen kun he jo kolmatta vuotta olivat
vaihtaneet kirjeitä näkemättä toisiaan. Erittäin mainittakoon, että
Minna Canth 1 p. toukok. oli lähettänyt toisen näytelmänsä, Roinilan
talossa, Bergbomille luettavaksi. Valitettavasti tämän vastaus ei näy
olevan tallella, mutta 20/5 tekijätär kiittää "hauskasta ja
opettavaisesta arvostelusta" ja sanoo käsittävänsä "kaikkien muutoksien
tärkeyden" sekä lisää:

"Vaikein kohta luullakseni tulee muutos Ollin ja testamentin suhteen
olemaan. Täytyisi melkein ymmärtää hiukan juridiikkaa, ennen kun
testamenttiasiassa voisi vapaasti liikkua. Jos Olli tietäisi tai
aavistaisi testamentin olevan olemassa, eikö hän silloin kaikin
voimin koettaisi sitä hävittää, ja eikö se niin kiinnittäisi kaikkia
hänen intohimojansa, ettei mitään sijaa jäisi kostonhimolle ja
kosimistuumille. Myöskin pelkään olevan hyvin vaikeata saada häntä koko
juonen toimeenpanijaksi. Mutta ehkä selviävät kaikki nämä seikat, jahka
ryhdyn työhön. -- -- Vaikka jo luulin olevani tuiki väsynyt ja
kyllästynyt tuohon näytelmään, sain kuitenkin arvostelustanne heti
halua ryhtyä sen uudesta kirjoittamiseen."

Tästä ja muusta saatiin nyt mielin määrin keskustella, ja tiedämme
teatterin johtajan ja näytelmäkirjailijan hyvin viihtyneen toistensa
seurassa. "Minä viihdyn hyvin rva Canthilla", Bergbom kirjoittaa
sisarelleen, "hän on vilkas, kiltti pikku rouva, täynnä harrastuksia."
Rva Canth puolestaan puhkee kirjeissään rva Olga Kiljanderille aivan
innokkaisiin sanoihin:

"Olen nauttinut sanomattomasti. Eläkööt kaikki intelligentit miehet!
tuhmat saavat kernaasti kuolla. Kyllä kai sen jo kynänpiirroksistakin
huomaat, että olen yhdessä viikossa suuresti kasvanut iässä ja
viisaudessa (henkisessä iässä ja viisaudessa)? -- Erittäin nautin
siitä, että sain joka päivä olla niin monipuolisesti sivistyneen miehen
kanssa kuin tri Bergbom on. Minä ihailen häntä, ja kyllä koetin
parastani hyötyäkseni niin paljon kuin mahdollista hänen
keskustelustaan. Niin selvästi, niin loogillisesti kuin hän, en ole
vielä kuullut kenenkään kehittävän suuria aatteita. Ja sen ohessa
kuinka kaukana hän onkaan kaikesta pikkumielisyydestä, turhamaisuudesta
ja halpamielisyydestä, joka Jumala paratkoon meitä tavallisia ihmisiä
niin usein rumentaa".[45] --

Näytännöt alkoivat 4/8 isänmaallisella ohjelmalla: Aino ja Aallottaret
(kuvaelma), Maamme-laulu, Pilven veikko, Lea ja Sotavanhuksen joulu, se
on jonkunlaisella vihkimisjuhlalla, vaikka teatteri ei läheskään ollut
valmis. Vielä kuukauden lopulla Bergbom kirjoittaa kirvesmiesten
tavasta aikaansaavan semmoista melua, että täytyi keskeyttää harjotus.
Kumminkin annettiin näytäntöjä säännöllisesti, alussa keskinkertaisella
sitten paremmalla menestyksellä. Tämän selittänee se, että Böök, Leino,
Ida Aalberg, Vilho vasta myöhemmin toinen toisensa perästä tulivat
saapuville, puhumatta troopillisesta, intoa laimentavasta kuumuudesta.
Bergbomin kirjeestä 19/8 otamme yksityistietoja:

"Isännätön talo ja Don Cesar de Bazan ovat menneet uudestaan
harjotettuna, edellinen näyttäen aivan uudelta ja jälkimäinenkin
vaikuttaen toisin kuin Tampereella. Böökin Don Cesarilla ei ole sitä
kirjavaa loistoa ja ritarillista lentoa, jotka kuuluvat rooliin, mutta
kuitenkin on hänessä hyväntuulen sävy. Hänen Leonhardissa Anzengruberin
näytelmässä oli askel eteenpäin. Weckman ja Sala käyvät niinikään
eteenpäin. Jälkimäisellä on paljon taisteltavaa uppiniskaista
ruumistaan ja ääntään vastaan, joka itsessään on miellyttävä, mutta ei
ole purkautuva. Kun hän vaan vapautuisi äitelästä saarnaajamaneerista.
Hacklinin ääni on parhaimmillaan, mutta ei kukaan ole profeetta
kotimaassaan: 'Kili, kili, kassis' meni ilman apploodia!!! Rva Aspegren
näytteli loistavasti Isännättömän talon toisessa näytöksessä. Ida
Aalbergia kaivataan. Eversti Gahmberg on kieltänyt sotilaitten
esiintymästä statisteina (en tiedä onko se ruotsinmielisyydestä,
rettelöimishalusta, ylpeydestä vai käskystä), ja se estää Kastilian
Juannan y.m. esittämistä."

Kuukauden lopulla tuli merkkitapaus, Murtovarkauden esitys Minna
Canthin kotikaupungissa. Kaarlo kirjoittaa 26/8:

"Armahin! Alamme saada tuulta purjeisiin. Kuumuus, joka painoi sekä
katsojia että näyttelijöitä, on hellittänyt; edelliset ovat hartaampia
ja ennen kaikkea ilmaisevat vilkkaammin osanottonsa, jälkimäiset ovat
joustavampia. -- -- Eilen oli loistoilta: Murtovarkaus, tulo n. 525 mk.
Sillä oli myrskyinen menestys. Rva Canth huudettiin esiin useita
kertoja ja sai monta kukkavihkoa, muun muassa yhden loistavan minulta
ja toisen seurueelta. Näytteleminen oli tasaista ja sujuvaa. Erittäin
oli Hacklin parempi kuin koskaan ennen. Weckman oli eloisa ja lämmin,
mutta jossakin määrin teatterimaisesti mahtipontinen. Böök ja Leino
niinkuin ennen."

"[Björnsonin] Leonarda on jotenkin valmis. Kaarola on voimakas ja
lämmin -- jos hän vaan tahtoisi muistaa, että 'le mieux est l'ennemi du
bon', eikä liiotella tehokohdissa. [Nti] Aaltola edistyy kauniisti
Oogotina. Minä alan uskoa häneen. Roolin raikkaat ja kujeikkaat puolet
tosin eivät pääse 'zur Geltung', mutta hän panee lämpöä vakaviin; ja
pehmeä, heleä ääni tekee parastaan. Böök Hagbartina on harjotuksissa
saanut katkerasti kaipaamaan niitä aikoja, jolloin kotikuri oli
sallittu, niin hän on hutiloinut. -- Leino on hyvä, niin myöskin
Pesonen ja rva Lundahl."

Toisella kerralla 27/8 Murtovarkaus tuotti (ylimääräisten tuolien
avulla) vielä enemmän: 611 markkaa. Sen jälkeen tuli Mustalaiset 30/8,
jonka esittämisestä Bergbom kirjoitti edellisenä päivänä:

"Olen pahassa pulassa; minun täytyy itse säestää. Kahra ja [pataljonan]
soittokunta tilattiin eilen sähkösanomalla Savonlinnaan. Ja vielä
päällisiksi täytyy minun suorittaa säestys muistosta, sillä Kauhanen on
tietysti unohtanut puolet nuoteista Helsinkiin. Onneksi muistan vielä
jotakuinkin nuo unkarilaiset laulut -- Sandefjordista, jossa minun
täytyi soittaa niitä aamuisin, keskipäivin ja iltaisin. Kun nuotit ovat
poissa, en myöskään voi pyytää ketään toista sitä tekemään. No -- se
ilta menee kai ohi niinkuin kaikki muutkin tässä maailmassa."

Ida Aalberg esiintyi ensi kerran 1/9 Ensi lemmessä, kuitenkaan
herättämättä suurempaa ihastusta, syystä kun -- Bergbom kirjoittaa --
kaikki odottavat Nooraa ja katsovat jonkunlaiseksi loukkaukseksi, että
hän näyttelee muita rooleja (!). Ennen Nooraa meni kuitenkin J.
Enlundin suomentama Björnsonin _Leonarda_ 6/9. --

"Valitettavasti melkein tyhjälle salongille -- ensi kerran kun täällä
on niin käynyt. Juhla ja Noora täyttävät kaikkien mielet. Kuitenkin
olivat suosionosotukset lämpimiä -- kuultiin että ystävämme olivat
saapuvilla. Näytteleminen meni tasaisesti ja vilkkaasti kohoamatta
vissiä keskitasoa korkeammalle. Paras oli tietysti Avellan -- ainoa
joka esitti luonnetta, jota vastoin muut tyytyivät esittämään roolia.
Jos muistat hänen Ingansa, niin sinulla on aavistus minkälainen hän
oli. Aaltola astui Oogotina kauniin askeleen eteenpäin näyttämöllisellä
urallaan taikka oikeammin ensimäisen askeleensa. Hänen esityksensä oli
luonnollisesti hyvin epävapaata ja sitä raskautti luetun läksyn paino,
mutta silti huomasi, että hän oli selvittänyt itselleen joka repliikin
ja koettanut omakseen ottaa mitä hyvää hänelle oli opetettu. Kaarola on
koko ajan ollut erittäin kiltti häntä kohtaan ja auttanut häntä sekä
rooliin että toalettiin nähden. -- Leino pelasti yhteisnäyttelemisen
oivallisella repliikkien lausumisella, ja Böök oli paras kolmannen
näytöksen rakkauskohtauksessa. Stenberg oli hyvin naamioitu ja
muutenkin hyvänlainen -- mutta liian proosamainen. Pesonen ja rva
Lundahl huvittavia Röstin pariskuntana."

Kirjeessä mainittu juhla oli Kuopion kaupungin 100-vuotis-riemujuhla ja
kuuluu sekin kertomukseemme, mikäli Suomalainen teatteri otti siihen
osaa. Morgonbladetista otamme seuraavat tiedot:

"Klo 9 i.p. [10/9] alkoi juhlanäytäntö teatterissa, jonka salonki oli
erittäin somasti, jopa loistavasti koristettu. Molemmin puolin
esirippua seisoi korkeilla jalustoillaan vasemmalla J. L. Runebergin ja
J. V. Snellmanin, oikealla A. Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen rintakuvat ja
niiden alapuolella komeassa kukkakirjoituksessa vuosiluvut 1782 ja
1882. Seinällä oikean gallerian alla oli lippujen ympäröimänä Kuopion
kaupungin vaakuna ja sen ohella neljä kilpeä, joilla luettiin nimet:
(ensimäisellä) Kustaa III, Aleksanteri I ja Aleksanteri II; (toisella)
Sandels, Fahlander, Malm, Duncker ja Wibelius; (kolmannella) J. V.
Snellman, A. Ahlqvist, F. von Wright ja M. von Wright sekä
(neljännellä) P. Ruotsalainen, E. Salmelainen, F. Collan, K. Collan ja
P. Tikkanen. Vasemman gallerian alla nähtiin Suomen vaakuna ja neljä
kilpeä seuraavilla kirjoituksilla: Sun kukoistukses kuorestaan j.n.e.;
Sydän puhdas, vapaa mieli, Suomen toiveet kasvattaapi; Suomen kieli,
Suomen mieli j.n.e.; Täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomen maan. Lehterin rintamus oli koristettu Suomen läänien
vaakunoilla, sinivalkoisten lippujen välissä, jota paitse kaikkialla
seinät olivat peitetyt somilla verhoilla, köynnöksillä ja kukilla."

"Kun Maamme-laulu oli soitettu, nti Avellan lausui tilaisuutta varten
sepitetyn runoelman, ja sen jälkeen seurasi Regina von Emmeritzin 1, 3
ja 4 näytös, joita esitettäessä varsinkin nti Aalberg niitti ansaittuja
suosionosotuksia. Yleisö oivalsi kyllä että tri Bergbomin oli ansio
kauniista koristuksesta y.m., mutta turhaan häntä huudettiin esiin.
Bergbom oli jo lähtenyt teatterista." --

Syyskuulla näyteltiin edelleen 26 p:ään saakka, jolloin esitettiin
Kavaluus ja rakkaus. Muuten mainittakoon ohjelmistosta, että
Nummisuutarit, Kihlaus, Työväen elämästä j.n.e. osottavat, että Vilho
oli palannut työhön. Hän oli kesällä ollut Visbyssä ja Modumissa,
saanut kuulla lääkäreiltä että hänellä on kolmenlainen kroonillinen
katarri, vatsa-, keuhko- ja kurkku-katarri, mutta kuitenkin hän oli
siksi toipunut, että tuli Kuopioon syyskuun alussa ja esiintyi
näyttämöllä. -- Ohjelmisto sisälsi vain ennen tunnettua, mutta uusia
kappaleita harjotettiin. Muun muassa harjotettiin Minna Canthin uutta
näytelmää, josta Bergbom jo Kuopiossaolonsa alussa oli kirjoittanut
sisarelleen, että se oli aivan valmistumaisillaan, "uudessa
muodossaan". Tekijä itse on kirjoittanut Kiljanderille (kts Nuori Suomi
1897) muutoksista: "Ensimäistä näytöstä muutettiin jokseenkin paljon,
toista ja kolmatta sitä vastoin hyvin vähän." Elokuun lopulla olivat
roolit jo kirjoitetut ja "kollatsionoiminen" tapahtui näyttämöllä,
mutta kuitenkin se jäi valmistumatta, ehkä sentähden, että Bergbom
"vielä lopuksi tahtoi muutamia repliikkejä" ja että Minna Canth,
väsyneenä ja ylipäätään vähemmän tyytyväisenä koko kappaleeseen, oli
hidas viimeisessä korjaamistyössä. Kollatsionoidessa näyttelijät
pitivät varsinkin ensi näytöksestä ja jotakuinkin toisestakin, mutta
kolmas oli heistä laimea.

Kuopiosta muutti seurue _Viipuriin_, jossa ensi näytäntö annettiin 1/10
-- Täälläolon alussa liittyi teatteriin _Adolf Lindfors_, josta oli
kehittyvä tositaiteilija ja joka jo tullessaankin oli tavallista
perehtyneempi taiteeseensa, vaikka hän tähän saakka oli käyttänyt
ainoastaan ruotsinkieltä.[46] "Lindforsin lausumistapa", Bergbom
kirjoittaa hänestä (5/10), "on hyvin ruotsinvoittoinen. Mutta kumminkin
hän osaa suomea paremmin kuin luulin, ja paljon paremmin kuin esim.
Aspegren, hänen tullessaan teatteriin." -- Kahden ensimäisen näytännön
ohjelmat olivat kolmikappaleisia -- ohjelmiston järjestelyä vaikeutti
m.m. Pesosen sairaus -- ja väkeä oli niissä vähänlaisesti, mutta kolmas
ilta, Kavaluus ja rakkaus, oli jo edullisempi, ja niin myös seuraavat,
joissa näyteltiin Murtovarkaus. Sitä vastoin Noora ei viehättänyt
viipurilaisia.

Ensi-ilta oli 25/10, jolloin annettiin I. Idströmin (Roini) suomentama
M. Tomaijo y Bansin historiallinen näytelmä _Kastilian Juanna_.
Kappaleen päävaikuttimet ovat rakkaus ja lemmenkateus, ja pääroolissa
oli Ida Aalbergilla tilaisuus näyttää tulisempaa hehkua kuin kenties
koskaan ennen. Böök hänen puolisonaan (Filip kuningas), Leino Kastilian
amiraalina ja nti Avellan Aldarana herättivät hänen ohellaan suosiota,
mutta Sala Don Alvarina oli liian heikko. -- Lähinnä sen jälkeen tuli
Leonarda ja Regina von Emmeritz, joista Kaarlo kirjoittaa 4/11:

"Leonarda meni [l/11] paremmin kuin Kuopiossa. -- Kuitenkin oli
kappaleella vain succés d'estime -- sitä pidettiin 'ikävänä'. -- Regina
[3/11] meni loistavasti. En voinut edes laskea kuinka monta esiinhuutoa
tuli varsinkin Aalbergin osaksi. Koristukset olin saanut jotenkin
hyviksi -- kolmannessa näytöksessä jopa kauniimmaksi kuin Helsingissä;
neljännessä sitä vastoin prameilevaa töherrystyötä. Yhteisnäytteleminen
oli hyvä, mutta hikeä se maksoi. Kaikista vaikeista illoista, joita
olen kokenut _puhenäyttämöllä_, oli Reginan kenraaliharjotus Viipurissa
vaikein. Tiedäthän kuinka vaivaloinen statistien harjotus Reginassa on,
voit siis käsittää epätoivoni kun niistä 38 sotamiehestä, jotka ovat
mukana, 10 tuli kenraaliharjotukseen -- muut olivat estetyt. Ja pahinta
oli että ne olivat estetyt seuraavanakin päivänä. Olin epätoivossa.
Miten olinkin sielullisesti ja ruumiillisesti väsynyt, täytyi minun
lähettää hakemaan uusia sotamiehiä ja alkaa äksiisi uudestaan niiden
kanssa. Mutta eihän siitä voinut tulla tolkkua, sillä eivät ne kohta
voineet ymmärtää sekavia olosuhteita. Todellisessa tuskassa näin illan
lähestyvän, mutta sittenkin meni kaikki hyvin. No sotamiehet, jotka
olivat olleet harjotuksissa, hankkivat itselleen edustajia
palvelukseensa -- he olivat saaneet vihiä muutamista sanoista, jotka
kenraaliharjotuksessa olivat päässeet suustani: 'täytyy kai lähettää
noutamaan ryssiä', ja se oli innostuttanut heitä. Mutta syntyi uusi
pulma. Kun vanhat ja uudet tulivat saapuville, mistä saada pukuja
kaikille? Onneksi on meidän sotilaspuvustomme niin runsas, että kaikki
selviytyi verraten helposti. Mutta päähineet! Kultakaskit olivat
unohtuneet Helsinkiin, samoin mustat nahkakaskit. Nyt täytyi ottaa
kaikki kypärit, ja kun ne loppuivat baretit ja lakit. En uskaltanut
lähettää ketään pois, sillä silloin he olisivat toisella kerralla
jättäneet minut pulaan, mutta kyllä minua värisytti kun näin pari
upseeria esiintyvän habilléhatuissa. Onneksi oli näyttämöllä semmoinen
sekamelska, että yksityiskohtia tuskin huomattiin. Ensi kerraksi olen
pyytänyt Savolaisen hankkimaan pari harmaata hattua. Huone oli kokonaan
loppuun myyty. Maanantaina [Kustaa Adolfin päivänä 6/11] odotamme yhtä
hyvää tuloa. Mutta valitettavasti emme saa juhlanäytäntöä toimeen.
Kaarola lähetti näet viime hetkessä sanan, että hän ei voi lausua
[Fredr. Cygnaeuksen] Seitsemänkymmentä Demminin luona -- 'se on aivan
käsittämätön'. Toista lausujaa ei ole. Kuvaelmaa on mahdoton järjestää
samana iltana kun annetaan niin suurta tilaa vaativa kappale kuin
Regina. Olin hätävaraksi tilannut proloogin Erkolta, mutta hän oli
kuullut Kaarolan lausumisesta puhuttavan ja luuli ettei häneltä mitään
tarvittaisi."

"Täällä on ollut oikea juhlaviikko. Kaarola sai keskiviikkona
Leonardassa kauniin rannerenkaan ja laakeriseppeleen; Aalberg eilen
loistavan rannerenkaan ja sormuksen (yhteensä 1,000 markan arvoiset)
sekä kukkakimppuja ja laakeriseppeleen; Böök niinikään hyvin kauniin
kukkavihkon. -- Sala teki eilen hyvän edistysaskeleen. Hänen
Hieronymukseltaan puuttui tosin auktoriteettia, mutta hän antoi
roolille jonkun sisällisen elämän, joka teki sen todennäköiseksi ja
ihmiselliseksi. Me voimme varsin hyvin antaa hänen esittää se
Helsingissä; Lindfors (Bertel) tuli nuhteettomasti toimeen
suomenkielellään." --

Regina annettiin toisen kerran täyttä täydemmälle huoneelle (1,037 mk),
ja senkin jälkeen vielä kaksi kertaa. Emilie lausuu Kaarlon kirjeen
johdosta ilonsa näyttelijöiden saamista lahjoista, toivoen ettei nti
Hacklin jäisi aivan osattomaksi resetissään, joka oli määrätty 17
p:ksi. Toivo ei pettänytkään. Esiintyen Helenana Murtovarkaudessa hän
sai paitse kukkia kultaisen rannerenkaan, hopeisen kahviastiaston y.m.,
niin että sanottiin hänen tehneen murtovarkauden yleisön suosioon.
Syynä siihen että Sala näytteli Hieronymusta oli Axel Ahlbergin
poissaolo. Tämä näyttelijä oli näet toukokuulla saanut teatterista
apurahoja lähteäkseen kesällä opintomatkalle ulkomaalle, mutta hän ei
mennyt Turkua pitemmäs, vaan oleskeli siellä siksi kun hän marraskuun
lopulla palasi seurueeseen!

Viipurin aika oli monesta syystä vaikea. Oli päätetty että seurue vasta
jouluksi palaisi Helsinkiin, mutta Viipurissakaan ei voitu olla
kauemmin kuin joulukuun alkuun, sillä siitä ajasta oli teatteri
vuokrattu rva Littmarkin seurueelle. Lokakuun lopulla Bergbom kävi
Pietarissa tiedustelemassa sopisiko lähteä sinne, mutta mitään
varmuutta hän ei voinut saada, vaan jatkettiin neuvotteluja pitkin
marraskuuta, siksi kun vihdoin viime hetkessä sopimus ja päätös mennä
sinne syntyi. Hän piti matkaa tärkeänä sentähden, että seurue
Pietarissa saisi nähdä eteviä näyttelijöitä. Edelleen oli Venetian
kauppias valmistuksen alaisena, vaatien pukujen y.m. tähden paljo
puuhaa. Ja kaiken päälliseksi Bergbom marraskuun keskivaiheilla oli
sairaskin. "Me makasimme vuoteella yhtä aikaa Vilho, Kallio,
kapellimestari ja minä", hän kirjoittaa sisarelleen 19/11, "ei koskaan
teatteri ole ollut päättömämpänä. Aspegrenkin on sairas, niin että
Nyrnbergin nukki on lykätty tuonnemmaksi."

Kaiken mainitun johdosta Emilie on kovin levoton. Hän oli pikimmältään
käynyt Viipurissa Kastilian Juannan valmistusten tähden, mutta valittaa
ettei saanut olla auttamassa Reginan näyttämöllepanossa ja surkuttelee
Kaarloa, hän pelkää Pietarinmatkaa, sillä se voi aiheuttaa vieläkin
useampia sairaudentapauksia, hän lähettää milloin mitäkin, teettää
uusia pukuja ja tahtoo tulla Viipuriin viikoksi ennen Venetian
kauppiaan ensi-iltaa. Mutta jos hän on huolissaan vastoinkäymisistä ja
vaikeuksista, on hän myöskin iloinen menestyksestä, koskekoon se
teatteria yleensä taikka yksityisiä jäseniä. Sanalla sanoen hänen
sielunsa on Viipurissa, vaikka hän ruumiillisesti on Helsingissä. --

"Hyvästi nyt, rakas Kaarlo", hän päättää kirjeensä 20/11. "Toivon että
tapaamme toisemme keskiviikkona [22/11]; tilaa minulle huone. Jollei
kellään ole aikaa tulla vastaanottamaan minua, niin tulen hyvin toimeen
yksinkin. Tulen suoraa päätä teatteriin, jos olet niin terve, että olet
siellä. Jumalan haltuun, rakas Kaarlo! Oma sisaresi Emilie. -- Olen
hyvin iloinen, että viipurilaiset ovat olleet niin ystävällisiä Annia
kohtaan."

Marraskuun lopulla annettiin m.m. Sirkka (Lindfors -- Didier) ja Jane
Eyre; mutta l/12 oli Shakespearen _Venetian kauppiaan_ ensi-ilta.
Toisen kerran meni sama kappale 4/12, Bergbomin hyväksi, s.o. teatterin
"vanhojen velkojen" lyhentämiseksi. Se oli viimeinen näytäntö. --
Kaikkiaan annettiin Viipurissa 31 näytäntöä, joista tulot olivat 22,205
mk. Menot nousivat kuitenkin 972 mk korkeammalle.

_Pietarissa_ annettiin 8 näytäntöä, ensimäinen 7/12 ja viimeinen
(Leinon hyväksi) 23/12. Seurue esiintyi Kauppapalvelijain klubissa
vastaperustetun Pietarilaisen Suomalaisen Seuran nimessä. Seura hankki
luvan viranomaisilta, otti tulot, suoritti päiväkustannukset ja piti
huolen kaikesta. Kun menot oli maksettu, jätettiin voitto teatterille,
kumminkin sillä ehdolla että se mikä nousi yli 400 ruplaa näytännöstä
annettaisiin takaisin Seuralle johonkin yleishyvään tarkotukseen
käytettäväksi. Tulot olivat niin runsaat, että teatteri todella sai 400
ruplaa kultakin näytännöltä ja että Bergbomilla (vaikka Pietarissa oli
ostettu kaikenlaista teatterin tarpeisiin) Helsinkiin tullessaan oli 78
r. 17 k. puhdasta rahaa.

Paitse pienempiä näytelmiä esitettiin Jane Eyre, Noora, Mustalaiset ja
Murtovarkaus. Suosiollisia arvosteluja oli m.m. St. Petersburger
Heroldissa ja näkee niistä varsinkin Ida Aalbergin herättäneen
huomiota. Seuraavissa otteissa lausuu saksalais-venäläinen arvostelija
näyttelijättärestämme melkein yhtä ylistäviä sanoja kuin hänestä
kirjoitettiin Unkarissa:

"Nti Aalberg", sanotaan lehdessä 17/12, "on traagillinen rakastajatar
ensi arvoluokkaa. Hän voi viehättää sinua ja voi saada sinut
kauhistumaan, niin, hän voi herättää meissä suurinta vastenmielisyyttä,
mutta hän ei voi koskaan jättää sinua hetkeksikään ynseäksi." --
Puhuttuansa neiti Aalbergin ulkomuodosta ja hänen virheistään, joihin
näyttelijättären nuoruus on pääsyynä, arvostelija jatkaa: "Kun nti
Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuvan
tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava
intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on
kumminkin niin: nti Aalbergilla on sitä liian paljo, ja se on sangen
vaarallista, jollei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta
alkain on joka jäntere, joka veren pisara kovimmassa pinnistyksessä,
joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta
kohtaukseen, mutta sanasta sanaankin. -- Mihinkä semmoinen kiihtyminen
lopulta johtaa? -- Vaan en tahdo olla paha enkä myöskään imarrella.
Nämä puutteet on aika, opinto, koulu ja ennen kaikkea -- kärsivällisyys
tasottava ja poistava, puhdas kulta välkkyy kumminkin aina näkyviin.
Hän voi myös olla leppeämpi, levollisempi, vieläpä ilkamoinenkin,
niinkuin Wilbrandtin komediassa 'Ensi lempi', jossa hän näytteli
mestarillisesti. Kaikissa tapauksissa on hyvin ilahduttavaa, että nti
Aalbergissa olemme havainneet taiteilijan, jossa hienon hieno
runollinen aisti ja vakaa taiteilijan pyrintö ovat yhdistyneet
semmoiseen tahdon voimaan, jota harvoin tavataan, ja vielä harvemmin
tavattavaan kykyyn. Ja kun nti Aalberg on oppinut täydellisesti
hallitsemaan niitä eteviä lahjoja, joita hänellä on, ja sitä meidän ei
tarvinne kauan odottaa, on Suomen runotar laskeva seppeleen hänen,
Suomenmaan ensimäisen suuren näyttelijättären päähän."

Nähtyänsä Nooran kirjoittaa sama arvostelija 20/12: "Mitä tulee nti Ida
Aalbergin käsitykseen Noorasta, niin täytyy meidän heti muuttaa
ensimäinen Jane Eyren johdosta kirjoittamamme arvostelu; hänen Nooransa
pakottaa meitä suoraan tunnustukseen ja teeskentelemättömään
ihmettelemiseen. Niin johdonmukaista ja todella luonnollista
luonnekuvausta, sellaista hienoutta erityiskohdissa voi ainoastaan
taiteilija saada toimeen, jolla on hehkuva nero ja tarkan tarkka
ymmärrys, ja meidän täytyy nyt peruuttaa se moite, jonka teimme hänen
taiteellisesta maltinpuutteestaan; selvään näki, että hän ohjasi
jokaista kohtaa, joka eri värettä Nooran luonteessa." -- Arvostelija
tarkastaa sen jälkeen nti Aalbergin näyttelemistä alusta loppuun ja
sanoo, että sille, joka osaa niin näytellä, ei! ei näytellä, vaan elää
näyttämöllä, sille voi näyttämötaide uskoa vaikeimmat tehtävät.
Muutamien pienempien muistutuksien jälkeen hän lopuksi onnittelee tri
Bergbomia, että hänellä on seurueessaan niin arvokas kyky, jota ei
ainoastaan jokainen teatteri, vaan jokainen kansa kadehtii häneltä.

Bergbomilta ei ole kirjeitä, joissa puhutaan Pietarin matkasta, sillä
Emilie oli alussa siellä mukana. Sitä vastoin jälkimäinen kirjoittaa
siitä nti Elfvingille: -- "Oletko nähnyt ja kuullut kuinka suuri
menestys teatterilla oli Pietarissa? Taloudellisesti matka päättyi
oivallisesti, ja tunnustus, jonka saimme, oli erinomainen. Eräs
venäläinen lehti kehotti Pietarin kaikkia taiteilijoita tutkimaan
suomalaista näyttämöä, eritoten naisia, ei ainoastaan heidän kykynsä
tähden, vaan myöskin heidän erinomaisen sivistyneen esiintymistapansa
tähden! Vaikeaa siellä kuitenkin oli kurjan näyttämön vuoksi. Sitäkin
kurjemmat olivat pukuhuoneet y.m., mutta salonki oli kaunis ja suuri.
Menot olivat kuulumattoman suuret, mutta kun tulot olivat hyvät, niin
se ei haitannut." --

Onhan menestys aina ilahduttava, mutta nyt niinkuin ainakin se oli
kalliisti maksettava suruilla ja huolilla. Sen näemme seuraavista
otteista Emilien kirjeistä, jotka tavan mukaan käsittelevät teatteri-,
yleisiä ja yksityisiä asioita sekaisin:

(22/11). "Viikingit ja svekomaanit yleensä tekevät kuulumattomia
ponnistuksia, ja minun täytyy tunnustaa että olen hyvin levoton.[47]
Onnistuvatko he nyt tuhota sen alun sivistykseen ja kulttuuriin, jonka
me toiset sanomattomalla vaivalla ja uhrautuvalla, rakkauden
innostamalla työllä olemme saaneet toimeen? Kasvu on vielä heikko ja on
helposti tallattavissa: suojatkoon sitä Jumalan varjeleva käsi ja
antakoon hän meille voimaa ja rohkeutta jatkaa vaikeaa taistelua.
Tiedätkös tavasta valtaa minut oikea tuska ja epätoivo ajatellessa,
että kaikki tämä työ kenties on ollut turha. -- Ylistyslaulut
Lagerborgin muistolle ovat suuresti huvittaneet minua. -- Samat
henkilöt, jotka ovat laulaneet hänen kunniaansa pilviin asti, puuhaavat
samalla aikaa kaikin voimin tehdäkseen tyhjäksi hänen elämäntyönsä --
Dagbladin! Muuta hän ei ole saanut aikaan ja kurjaa on, että sen oma
ystäväpiiri katsoo tarpeelliseksi tehdä voitavansa saadakseen toisen
lehden sijaan, missä siis on hänen suuruutensa?"

(Uudenvuodenaattona). "Rakas Betty! Kiitos, rakas uskollinen ystäväni,
kaikesta ystävyydestä ja hellyydestä tänä vanhana vuotena. Muutamien
tuntien päästä se iloineen ja suruineen kaatuu hautaansa. Mitä
vanhemmaksi tulee, sitä lukuisampia tuntuvat jälkimäiset olevan, mutta
se kai tulee siitä, että ne tulevat yhä raskaammiksi kantaa, sitte kun
nuoruuden kevyt mieli ja valoisat toiveet ovat hävinneet." -- --

"Vanha vuosi on meillä päättynyt hyvin huolestuttavasti! Kaarlo on koko
syksyn ollut huononlainen ja Pietarista hän palasi lauantaina, ennen
jouluaattoa, niin sairaana, että hän siitä asti on maannut. Omin voimin
hän tosin tuli kotiin, mutta sen jälkeen hän ei ole voinut liikuttaa
jalkojaan, ne ovat aivan hervottomat reumatismista. Eilen hän oli vähän
parempi ja koetti liikuttaa niitä, mutta tänään hän on taas huonompi.
Hän käyttää hieromista ja lämpimiä kylpyjä, mutta saadakseen hänet
vuoteelta, täytyy meillä olla kolme miestä apuna. Hän on toki jotenkin
hyvällä tuulella ja alistuvainen, mutta ymmärräthän kuinka epätoivoinen
asema on. Viipurissa Böök alkoi sylkeä verta, mutta hän ei välittänyt
siitä vaan oli liikkeellä, eikä lääkärikään siellä, paha kyllä,
varottanut häntä. Verisuoni oli puhjennut, ja kun tulimme Pietariin
kutsuimme tri Collanin, joka käski hänen olla mahdollisimman varovainen
ja liikkumatta. Emme vielä tiedä, milloin hän voi esiintyä. Työ on
seisahduksissa: Ahlbergin poissaolon tähden meni syksy niiden
harjottamiseen, joiden täytyi ottaa hänen roolinsa. Nyt taas Böökin
sairaus on estämässä työtä. Et voi ajatella kuinka pimeältä ja
vaikealta kaikki näyttää. On kyllä väärin että näin vaikeroin suurista
huolistamme, mutta olen niin kerrassaan alakuloinen, etten voi muuta.
Vilho on yhä edelleen sairas eikä koskaan parane; hän on esiintynyt
kolme kertaa tänä vuonna!" --

(5/1). "Bettyseni! Kaarlo on tänään vähän parempi. Sitte kun viimeksi
kirjoitin, on reumatismi noussut korviin asti, niin että hän ei ole
voinut kääntää taikka liikuttaa päätään; toinen käsivarsi ja käsi ovat
myöskin olleet kokonaan taudin vallassa. Nyt on pakotus vähennyt, ja
hän tuntee voivansa paremmin. Kiitos ystävällisyydestäsi ajatella
arpajaisia, mutta älä ryhdy siihen tänä vuonna. Teatterilla on vielä
noin 20.000 mk viimeksi kerättyjä rahoja, siis täytyy sen tulla toimeen
tämä vuosi ja tulevakin. Kaarloa varten yksityisesti ei käy laatuun,
hän ei tahdo eikä voi vastaanottaa mitään semmoista. Kiitos kuitenkin,
oma ystäväni, että aina ajattelet meitä." --

Kuinka kauan Kaarlo makasi sairaana, sitä emme tarkoin tiedä. Vasta
lähes kolme kuukautta myöhemmin (25/3) kirjoittaa Emilie: "Kaarlo on
joka päivä liikkeellä ja johtaa työtä teatterissa. Tosin hän on vielä
heikko, jalat ovat raskaat ja kädet kankeat ja taipumattomat, mutta
tuskin voikaan toivoa, että hän tulee oikein terveeksi, ennen kun
saamme kesälämpöä." Tästä päättäen oli tauti kestänyt kolmatta
kuukautta. Siitä huolimatta olivat näytännöt seuranneet toinen toistaan
tasaisessa jonossa, siitä saakka kun toisena joulupäivänä oli alotettu
Sirkalla.

Tammikuulla[48] esitettiin kaksi helsinkiläisille uutta kappaletta,
nimittäin Leonarda kolme kertaa (10/1-14/1) ja Kastilian Juanna kuusi
kertaa (24/1-4/2). Björnsonin etevä uudenaikainen draama ei
Helsingissäkään saavuttanut sitä tunnustusta yleisön puolelta minkä se
olisi ansainnut. Syy kai oli sama kuin Tukholmassa (kats. ylemp. s. 6),
että se on liian hieno suurelle yleisölle. Esitystä ei kuitenkaan sovi
syyttää, sillä se oli hyvä. Erittäin ovat mainittavat nti Avellan
nimiroolissa ja nti Aaltola, joka Oogotina ensi kerran ja
odottamattoman hyvästi näytteli suurempaa osaa. Kahta vertaa paremmin
menestyi intohimoinen espanjalainen draama. Ei suinkaan sentähden että
se olisi ollut runollisesti etevämpi, vaan sentähden että sen
romanttis-historiallinen tausta ja asu, kaukainen etelämainen elämä
jyrkkine ristiriitoineen, puettuna mitä taidokkaimpaan, jännittävään
toimintaan, olivat paljo enemmän omansa herättämään tavallisen
katsojakunnan mielenkiintoa. Sen lisäksi pääosa tarjosi nti
Aalbergille, joka esitti sen mestarillisesti, tilaisuutta osottaa uusia
puolia luontaisesta kyvystään kuvata rajatonta intohimoa ja voimakkaita
mielenkäänteitä.

Helmikuulla tuli ensin Valapatto, jossa Leino oli astunut Vilhon sijaan
ja näytteli sangen etevästi Mathias Fernerin, ja sen jälkeen 14/2 uusi
kappale, N. Salon suomentama rva A. Ch. Edgrenin 3-näytöksinen
_Keijukainen_. Samoin kuin Noorassa, kuvataan siinäkin miten
perhosluontoinen rouva herää vakavampaan elämänkäsitykseen, joskin
sentään lähemmin liittyäkseen mieheensä eikä lähteäkseen kotoa. Nti
Aalberg oli oivallinen pääosassa, samoin kuin Avellan kreivinnana, ja
muutkin täyttivät paikkansa, ja yhteisnäytteleminen oli vallan hyvä,
mutta kuitenkin meni näytelmä vain kolme kertaa -- vähäinen tulos
paljosta vaivasta. Seuraavina viikkoina esitettiin Murtovarkaus kaksi
ja Regina von Emmeritz neljä kertaa, joista näytännöistä mainittakoon,
että edellisen ohella _Filip Försten_ (21/2) suoritti erinäisiä
laulunumeroita sekä että jälkimäisen ensimäinen näytäntö (2/3)
annettiin Ida Aalbergin hyväksi ja senvuoksi oli laadultaan
juhlantapainen. Silloin luultavasti Z. Topeliuksessa heräsi ajatus,
joka tuli ilmi pari viikkoa myöhemmin (18/3) kun Minna Canthin uutta
näytelmää näyteltiin kolmatta kertaa. Sinä iltana näet Reginan tekijä
antoi nti Aalbergille muistolahjan, kultaisen kruununmuotoisen
rintakoristeen, johon oli sovitettu miekka kaiverrettuine
kirjoituksineen: "Ruhtinatar Reginalle" -- runoilijan kiitos siitä
taiteellisesta tavasta, millä näyttelijätär oli tulkinnut hänen
luomansa. -- Toinen resetti-ilta oli 9/3 Vilholla, jonka, lääkärin
neuvosta, oli lähteminen Görbersdorfiin, tuonne rintatautisten
tunnettuun parantolaan. Itse hän ei kuitenkaan kyennyt esiintymään.
Ohjelmassa oli m.m. Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa, ja siinä
näytteli ensi kerran suurempaa koomillista roolia Adolf Lindfors, joka
oli Vilholta perivä muutkin sentapaiset tehtävät. "Hän onnistui hyvin,
ja yleisö, joka tuskin hetkeäkään taisi nauruansa pidätellä, osotti
mieltymystään huutamalla hänet useampia kertoja esille joka näytöksen
jälkeen" (U. S.).

Jo seurueen ollessa Kuopiossa oli Minna Canthin uutta näytelmää
_Roinilan talossa_ ruvettu harjottamaan, mutta työ jäi silloin
keskeneräiseksi, syystä kun teosta vielä oli korjattava. Lokakuun 18 p.
tekijä kirjoittaa Bergbomille: "Vihdoin ja viimein olen saanut
vähän rakkauden kuohua Annalle ja Maunolle", ja hän lähettää
käsikirjoituksen. Mutta ei näytelmää esitetty Viipurissakaan, missä
teatteri oli siihen aikaan, vaan tuli ensi-ilta vasta Helsingissä 14/3.
Murtovarkauden herättämä mieltymys sai yleisön uteliaisuudella
odottamaan tätä uutta kansannäytelmää, ja ilolla se havaitsi siinä
saman raikkaan maalaisilman kuin edellisessä. Näyttelemistä sanottiin
hyväksi ja sujuvaksi, vaikkei kaikki esiintyjät olleetkaan yhtä
tyydyttäviä. Böök, joka pitkän ajan päästä jälleen kykeni näyttämölle,
oli kerrassaan etevä uljaana pohjalaisena, Maunona, nti Hacklin
niinikään viehättävä Ellinä ja nti Stenberg hyvä Leenana; sitä vastoin
Ida Aalberg "ei ollut oikealla alallaan" Annana eikä rva Aspegren
oikein luonnistunut Sannana. -- Tekijä saattoi kuitenkin olla
tyytyväinen ei ainoastaan näyttämölliseen menestykseen, sillä kappale
meni keväällä kaikkiaan viisi kertaa, vaan rahalliseenkin. Teatterilta
Minna Canth sai 300 mk ja sen lisäksi Suomalaisen Seuran palkinnon 640
mk parhaimmasta tällä näytäntökaudella esitetystä suomalaisesta
alkuteoksesta, jonka palkintotuomarit (F. Perander, B. F. Godenhjelm,
E. Aspelin, K. Bergbom ja V. Löfgren) yksimielisesti hänelle
määräsivät. Kirjeessä Bergbomille 11/5 rva Canth pukee kiitoksensa
näihin sydämellisiin sanoihin:

"Mitä sanoisin, hyvä Tohtori, rahalahjoista, jotka minulle lähetitte?
Olen niin hämilläni, etten osaa sanoa yhtään mitään. Tuo suuri menestys
hämmästyttää minua, melkein pelkään sen seurauksia. Hartaimmat
kiitokseni, hyvä Tohtori! Jos edespäin voisin jotakin parempaa toimeen
saada, kuinka onnellinen silloin olisin."

Huhtikuulla tuli toisia uutuuksia. Kuopiosta peräisin oli samoin kuin
edellinen näytelmä, 1-näytöksinen huvinäytelmä _Tätä nykyä_, jonka
tekijä oli Pio Talmaa (rva Elisabeth Stenius). Painamatta jäänyt
kyhäelmä oli aineensa puolesta kylläkin harvinainen, siinä kun
kosketeltiin ajan puolueriitoja. Kesällä kerääntyy maalaiskartanoon
sukulaisia, joista yksi, pohjalainen maisteri, on ankara, oikea
K.P.T-läinen fennomaani, toinen, liberaalinen tohtori, on puhdasverinen
dagbladilainen, kolmas, vastaleivottu ylioppilas, mitä kiivain viikinki
j.n.e. Nämä törmäävät toisiansa vastaan, jopa niin tulisesti että
pohjalainen läimäyttää uusmaalaista serkkuaan korvalle, mutta kaikki
päättyy vihdoin rauhaan, ja fennomaaninen maisteri saa talon tyttären
omakseen. Kappaleen juoni oli yksinkertainen ja puolueolojen kuvaus
viatonta laatua, mutta vaikkei tekijä pyrkinyt korkealle eikä syvälle,
olivat katsojat toki huvitettuja. Ennen muita kiitettiin Weckmania
keltanokkana ja Salaa liberaalina. Pikku näytelmä meni kolme kertaa.

Uusi Helsingissä oli myöskin 13/4 ensi kerran esitetty Venetian
kauppias. Tämä toinen Shakespearen näytelmä suomalaisella näyttämöllä
herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin Romeo ja Julia kaksi vuotta
ennen; se meni neljä kertaa peräkkäin. Menestys riippui tällä kertaa
paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämöllepanosta kuin
yksityisten näyttelijäin taiteesta. Karnevaliyö gondoleineen,
serenadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin
kuutamokohtaus Belmontin puistossa, Portian juhlasali j.n.e. antoivat
laitoksiin nähden enemmän kuin oli osattu odottaa. Yksityisistä osista
näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Leino oli voimakas ja
luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli
jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa. Esityksen
huippukohdat olivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä,
joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. Niissä Leino
merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan
korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkotus kerrassaan katoaa
kokonaisuuteen. Nti Avellanin Portia oli yhtä huolekas kuin taidokas
käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa,
missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada
sydämen ääni kuuluville. Muista ansaitsevat mainitsemista Böök
suruttomana, ritarillisena Bassaniona ja Lindfors hullunkurisena
Lancelot Gobbona.

Saman kuun lopulla oli vielä kotimainen premiääri, kun 25/4 näyteltiin
E. I. Roinin 3-näytöksinen draama _Valansa rikkojat_. Ensi-iltana oli
huone täysi ja katsojat hyvin suosiollisia, mutta kahtena seuraavana
oli yleisö vähälukuinen ja laimea. Itse asiassa kypsymätön nuoruuden
teos ei ansainnutkaan sitä kiitosta, jonka ystäväkritiikki sille ensi
hetkellä soi. Jos tekijä olisi tyytynyt alkuaiheeseensa, jona kai on
pidettävä Savon jääkärien kapinoiminen lakkaamattoman peräytymisen
johdosta 1808-09 vuoden sodassa, niin hän ehkä olisi saanut eheää ja
vaikuttavaa aikaan, mutta kun hän yhdisti siihen Sprengtportenilaisen
aatteen ja ennenaikaisia yhteiskunnallisia harrastuksia puhumatta liian
monesta lemmenjutusta, tuli kokonaisuus kovin sekavaksi. Vaikka Bergbom
tyystin huomasi kappaleen heikot puolet, pani hän paljon huolta ja
vaivaa sen esittämiseen, siten kehottaakseen tekijää jatkamaan. Roinin
draamallinen tuotanto päättyi kuitenkin siihen.

Vapunpäivänä Anni Hacklin lauloi viimeisen kerran Laululintusena ja
Saimaan rannalla ja 4/5 suosittu näyttelijätär esiintyi viimeisen
kerran -- Ellinä Roinilan talossa -- s.o. viimeisen kerran teatterin
jäsenenä. Huone oli täpösen täynnä, ja suosionosotukset mitä
lämpimimpiä, niin teatterissa ja niin myöhemmin nti Hacklinin kunniaksi
toimeenpannuilla illallisilla. Kohoamatta korkeampaan taiteellisuuteen
oli nuori näyttelijätär luonnollisen raikkaalla, miellyttävällä
esiintymisellään ja laulullaan herättänyt vilpittömän myötätunnon
yleisössä, niin että se kaipaus, jolla nähtiin hänen eroavan, oli
täysin teeskentelemätön. -- Tuskin viikkoa myöhemmin oli näytäntökauden
viimeinen ensi-ilta: 11/5 näyteltiin K. W. Järnefeltin suomentama E.
Scriben 5-näytöksinen draama _Adrienne Lecouvreur_, jonka nimiosa
tarjoaa mainion tehtävän murhenäytelmä-näyttelijättärelle -- meillä Ida
Aalbergille. Nuori tragediennemme kyllä ei luonut onnettomasta
Adriennestä täysin ranskalaista, mutta silti ei suinkaan vähemmän
inhimillistä kuvaa.

Hän viehätti katsojaa, tämän kirjan tekijä arvosteli Valvojassa,
ensiksikin neidollisella ja henkisellä ylevyydellä, joka yhdistettynä
mitä arvokkaimpaan ulkonaiseen käytökseen erotti tämän rokokooajan
näyttelijättären ympäristöstään, ja toiseksi ilmaisemalla
hehkuvaa rakkauttaan sillä salaperäisellä sulolla ja naivisella
hillitsemättömyydellä, jotka ovat ensi lemmen tunnusmerkkejä.
Neljännessä näytöksessä, missä Adriennen tulee lausumalla Racinen
säkeet ikäänkuin murskata kilpailijansa, hän myöskin vaikutti tunteen
totuudella, mutta ei siten että hän olisi tavotellut sankarimaisuutta
(jota kai runoilija on tarkottanut), vaan niin että väkisin hillitty
itku värisytti hänen ääntänsä. Koko vaikean viidennen näytöksen nti
Aalberg suoritti ihmeellisen kauniisti. Kuolemankohtauksen eri
käänteet, myrkyn synnyttämä sekaannus ajatuksissa hurjaan
mielipuolisuuteen saakka, selviäminen siitä ja ruumiinvoimien ja elämän
sammuminen tulisissa tuskissa kuvattiin liikuttavan todellisesti ja
taiteellisen eheästi ja niin että henkinen tuska aina oli pääasiana.
Korkeimmalta kannalta arvostellen saattoi kai muistuttaa, että
kokonaisuudelta puuttui tyyliä, joka aina pitää yleisluonnetta
silmällä. Se johtui siitä että näyttelijättärestä joka yksityiskohdan
todellisuus oli yhtä tärkeä, mutta täyttäen taiturimaisen tehtävän --
sillä semmoinen tämä Rachelille kirjoitettu rooli on -- sydämensä
hehkulla, hän teki enemmän kuin moni maailmankuulu näyttelijätär on
tehnyt. Ida Aalberg näytteli roolin siihen tapaan kuin aikoinaan rva
Emmy Achté Leonoran Trubadurissa (kts. II s. 161). -- Näytelmän
loistavaan menestykseen myötävaikuttivat varsinkin nti Avellan --
ruhtinatar de Bouillon, Leino -- Michonnet ja Böök -- Maurice kreivi.
Adrienne Lecouvreur meni viisi kertaa, viimeisen kerran 24/5, jolloin
nti Aalberg tuli erityisten suosionosotusten esineeksi, kun näet oli
tietty, että näyttelijätär parin päivän päästä oli lähtevä pitemmälle
ulkomaanmatkalle. Paitse runsasta kukkasadetta ja melkoista rahalahjaa
kristallilippaassa sai hän laakeriseppeleen, jonka nauhoissa oli
kirjoitus: "Ihanteiden ilmiloihtijalle, isänmaamme ikilemmitylle, Ida
Aalbergille Suomen ylioppilailta".

Kolme päivää myöhemmin 27/5 tapahtui keisari Aleksanteri III:n kruunaus
Moskovassa. Päivää vietettiin juhlallisesti Helsingissäkin ja koko
maassa. Suomalaisessa teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa esitettiin:
Keisarihymni ja Maamme (sekakööri) sekä niiden välissä tilapäärunoelma
(nti Avellan) ja vihdoin Venetian kauppias. -- Näytännöt päättyivät 3%,
jolloin ensi kerran näyteltiin Vilhon suomentama Molièren _Luulosairas
_(Pesonen nimiroolissa ei onnistunut).

Niinkuin ennen on kerrottu, _Vilho_ lähti maaliskuulla Schlesian
Görbersdorfiin. Huhtikuun 1 p. hän kirjoittaa Bergbomille tulleensa
perille, yhdentoista päivän jälkeen, luullen usein nääntyvänsä tielle.
Myöhemmin hän valitti ikävää, mutta virkistyi kuitenkin niin että aikoi
käydä Budapestissä Szinnyeitä tapaamassa. Siihen lääkäri ei kuitenkaan
antanut suostumustaan, hän 14/5 kertoo Wahlströmille, lisäten: "En
tiedä lieneekö hänen kieltonsa varsin tieteellisesti perusteltu, sillä
minä olen jo ainakin sen verran miehistynyt, että olen ruvennut
jyrkillä vuorenrinteilläkin kiipeilemään, josta oikein ylpeilen
itsekseni. -- Sano Bergbomille, että mielessäni rupee jo tuntumaan
siltä kuin että vielä tänä vuonna olisin mies astumaan näyttämölle."
Toisin oli kuitenkin sallittu, kymmenen päivää myöhemmin, toukokuun 21,
hän heitti henkensä.

Kun kuolemansana saapui, ei se suuresti hämmästyttänyt ystävä- ja
toveripiiriä, joka tiesi kuinka hänen terveytensä oli aikoja sitten
uurrettu. Että hän kesti niinkin kauan, jopa jaksoi miltei viimeiseen
saakka tehdä työtä ja edistyä taiteessaan, sen selittää hänen sielunsa
ja ruumiinsa alkuperäinen voima. Nuorena hän näet oli, vaikka kooltaan
pienenläntä, väkevistä väkevin. Vaasan koulun ylimmällä luokalla hän
herätti ihmettelevää kunnioitusta poikamaailmassa, kun hän eräässä
tavallisessa kahakassa koululaisten ja katupoikien välillä, seisoen
muutamalla kaupungin palon jälkeen autioksi jääneellä korkealla
kivijalalla yhdellä kädellä heilutti samankokoista vihollista kuin hän
itse kivijalan ulkopuolella pudottamatta häntä katuun. Miten tarmokas
hänen henkensä oli, sen todistaa hänen näyttelijäuransa, hänen
rohkeutensa ensimäisenä antautua sille ja lannistumaton intonsa, millä
hän luopuen virkamiehen varmasta asemasta liittyi Bergbomiin sittekin,
kun hän jo kerran oli toiveissaan peräti pettynyt. Teatterin
alkuvuosina, jolloin oopperan toimiessa Helsingissä puheosaston täytyi
kierrellä maaseuduilla, oli Vilhon sekä taiteelliseen kokemukseen että
yleiseen sivistykseen perustuva etevämmyys seurueen muihin jäseniin
verrattuna erinomaisen tärkeä yrityksen menestymiselle. Mistä olisikaan
siihen aikaan alijohtaja saatu, jollei Vilho olisi kyennyt johtamaan
seuruetta? On sanottu, että seurue maaseuduilla oli tarpeellista johtoa
vailla, mutta silloin on tehty vääryyttä Vilholle. Hän kyllä ei ollut
Bergbomin vertainen, mutta hänen taiteellinen ja isänmaallinen
harrastuksensa oli alati lämmin ja puhdas, ja seurueen jalommissa
jäsenissä hän kehitti samaa henkeä. Ilman hänen uutteraa toimintaansa
olisi teatteri tuskin noiden seitsemän oppivuotensa jälkeen ollut niin
valmis kuin se todellisuudessa oli, ja sentähden sanotaankin U. S:n
muistosanoissa oikeudenmukaisesti, että Oskari Vilho Kaarlo Bergbomin
rinnalla on Suomen sivistyshistoriassa mainittava Suomalaisen teatterin
perustajana.

Samassa kirjoituksessa luetaan seuraava, Kaarlo Bergbomin tekemä
henkevä luonnekuvaus Vilhosta taiteilijana:

"Totuutta Vilho koko sydämensä voimalla ennen kaikkea haki
taiteessansa, ja hän sitä löysikin. Hän ei milloinkaan lausunut sanoja,
jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vaan
olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, eikä liikutuksia, joiden
takana ei ollut tunteita. Aina kappale elämätä ilmestyi katsojalle
hänen luomissaan henkilöissä. Ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita
eikä viehättäviä: ääni heikko, vartalo vähäpätöinen, kasvot
jokapäiväiset. Mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat
voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman
sankareja varten hänessä ei ollut kylläksi monivärisyyttä, Schillerin
leveätä paatosta hän pikemmin ihmetellen pelkäsi kuin suosi; mutta
missä sielutieteellinen analysi oli pääasiana, taikka missä huumori
samalla kertaa nauraa ja itkee ihmisluonteen heikkouksia, siinä Vilho
oli omalla alallaan, siinä hän tiesi yhdistää todellisuuden ja taiteen
vaatimukset suurenmoiseen vaikutukseen. Missä hänen kykynsä rajat tai
esteettinen vakaumuksensa eivät sallineet hänen seurata tekijää, hän ei
milloinkaan teatterikujeilla koettanut laajentaa piiriänsä. Hän oli
mieluummin kuiva kuin valheellinen. Yleensä hän ei rakastanut liian
jyrkkiä piirteitä henkilöissään, hän koetti aina tehdä ihmisensä niin
inhimillisiksi kuin mahdollista. Piispa Nikolaan fantastista
symboliikkaa, Mathias Fernerin kolkkoa uskonvimmaa, hulluutta
Harpagonin intohimossa hän laimensi tai sysäsi syrjään; mutta kuinka
kammottavan eläväksi Vilho kuitenkin teki tuon kuolevan ukon, tuon
tunnonvaivoihinsa sortuneen isän, tuon onnettoman saiturin! Vilho teki
henkilönsä mielellään rakastettaviksi, aina säälittäviksi. Hänen
realisminsa ei tiennyt mitään tuosta kylmästä julmuudesta, jolla useat
nykyajan taiteilijat paljastavat ihmisheikkouden haavat."

"Vilho oli suomalainen taiteilija; hän rakasti suomalaista isänmaataan
ja suomalaista taidettansa palavasti. Ne olivat hänelle jotain
yhteistä. Hänen korkeampi käsityksensä nauroi tuolle taiteellisen
puolisivistyksen lörpötykselle, jonka mukaan taide muka on
kosmopoliitta. Hän tiesi että suomalaisen taiteilijan korkein
kunnianhimo on oleva: luoda suomalaisia henkilöitä. Hänen Topiaksensa,
Aapelinsa, Zakeuksensa y.m. ovat kauniita todistuksia siitä. Vilhoa voi
syystä sanoa suomalaisen näyttelijätaiteen perustajaksi. Mitä nuoressa
teatterissamme siinä kohden on omituista, se on paraasta päästä
luettava hänen ansioksensa."

"Toverina hän oli hyvin rakastettu suoran, rehellisen, sydämellisen
luonteensa tähden. Vihamiestä hänellä ei ollut."

Vihdoin on muistettava, että Vilho kirjailijanakin on tehnyt työtä
teatterin hyväksi. Tosin hän ei luonut mitään alkuperäistä, mutta hän
suomensi eri kielistä useita huvinäytelmiä, niinkuin ylempänä eri
paikoin on mainittu. -- Vilho ei saanut viimeistä leposijaansa isänmaan
povessa, vaan vieraassa maassa, missä kuolema hänet saavutti.

Tämänkin vuoden lopputulos oli hyvänlainen, sillä vajaus teki 11,380
mk, se on kolmatta tuhatta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koska
arpajaisrahoja oli käytetty ainoastaan 8,200 mk eikä (entisiä)
kannatusrahoja enemmän kuin 550, on ansio tuloksesta näytäntöjen. Niitä
annettiin 30 enemmän kuin edellisenä vuonna ja tulot olivat kuitenkin
melkein yhtä hyvät, nimittäin 630:03 iltaa kohti.

Edellisen yhteydessä on mainittava, että neiti _Emmy Chydenius_[49]
5/9 1882 ilmotti Emilie Bergbomille lahjottavansa teatterille 6,000 mk,
jonka summan hän aikoinaan oli lainannut sille ja joka luettiin
laitoksen "vanhoihin velkoihin", kuitenkin sillä ehdolla että hänelle
maksettaisiin niistä korkoa niin kauan kun hän eli. Jalomielisen
lahjotuksen lähin merkitys oli siinä, että Kaarlo ja Emilie
vapautettiin velan maksamishuolesta; mutta sittemmin kun lahjottaja oli
kuollut 29/12 1883, johtokunta päätti että teatterin tuli suorittaa
tämä summa, ja oli se säilytettävä "Emmy Chydeniuksen rahastona",
josta korot käytettäisiin apurahoina opintomatkoille lähteville
näyttelijöille. Päätös pantiinkin viipymättä toimeen, ja monen
taiteilijan matkaraha on jo saanut pienen lisän näistä koroista.

Nti Chydeniuksen lahjotus oli nähtävästi lähinnä aiheutunut niistä
puuhista, jotka johtivat siihen että Bergbom-sisarukset tänä
näytäntökautena viimeinkin pääsivät vapaaksi noista "vanhoista
veloista". Huhtikuulla 1882 A. Almberg oli pyytänyt Emilie Bergbomilta
luettelon jälellä olevista veloista. Kiittäen häntä siitä että hän
"täydellä todella" tahtoo nämä tiedot, Emilie kirjoittaa:

"-- ei suinkaan ole ollut vähin kuorma surkeudessani, että olen
tuntenut itseni niin täydelleen ystävieni ylenantamaksi ja
poisheittämäksi. En voi sanoa kuinka minua vaivaa kosketella näitä
asioita; mutta kuitenkin on niistä jokunen sana lausuttava. Se joka nyt
lähinnä ahdistaa minua on 6,000 markan velka E. Chydeniukselle, sen
tahdon maksaa ja olen maksava, vaikka rahat otettaisiin pilvistä.
Minulla on tosin näinä kuukausina maksettavana 860 mk korkoja, mutta
siihen on minulla eläkkeeni y.m. -- Työtäni teatterissa en ole koskaan
tehnyt rahan edestä, ja pelkkä ajatus ottaa siitä maksua on vaivannut
minua. Kumminkin minä, kun viimein sain arpajaisrahoja velkojen
lyhentämiseksi, kuittasin 5,600 mk 4 vuoden palkkana, ja kun hädällä ei
ole lakia, olen miettinyt että taas kesäkuulla saisin jonkunlaisen n.s.
palkan tämän vuoden työstäni sekä samalla edeltäkäsin alkavasta
näytäntövuodesta; mitä vielä puuttuu olen koettava hankkia toisella
tavalla." --

Velat tekivät vielä kaikkiaan Smk 37,140; mutta ne vähentyivät
melkoisesti ensiksikin nti Chydeniuksen mainitun lahjotuksen ja
Bergbom-sisarusten tädin, tohtorin rouva _Sofie Sanmarkin_ lahjotuksen
kautta, joka jälkimäinen teki 10,000 markkaa. Edelleen annettiin
teatterin puolesta Emilie Bergbomille "palkkana" kahdesta vuodesta
(1881-83) 4,000 mk, lisäksi saatiin kahdella Kaarlo Bergbomin hyväksi
toimeenpannulla näytännöllä 5,140 (Helsingissä 22/5 1882 4,140 ja
Viipurissa 3/12 s.v. 1,000), ja loput kerättiin keväällä 1883 teatterin
lähempien ystävien kesken. -- Näin oli siis vihdoinkin kuoletettu tuo
raskas velkakuorma, joka keväällä 1877, olojen pakosta (kts. II, s.
355), oli jätetty Bergbom-sisarusten kannettavaksi. Mitä huolia ja
tuskia se oli tuottanut varsinkin Emilielle, sen voimme vain aavistaa,
sillä ken olisi niiden historian kirjoittanut. Ote hänen kirjeestään
Almbergille sisältää kuitenkin paljo niin selvissä sanoissa kuin rivien
välissäkin.

Näytäntöjen luku nousi 122:een ja annettiin niissä: 10 kertaa
_Kyökissä_; 9 _Murtovarkaus, Regina von Emmeritz_; 8 Parisin veitikka,
Noora, Mustalaiset, Kastilian Juanna; 7 _Saimaan rannalla_, Venetian
kauppias; 5 _Kihlaus, Roinilan talossa_, Naimapuuhat, Leonarda, Työväen
elämästä, Laululintunen, Adrienne Lecouvreur; 4 _Amalia ystävämme_,
Pikku eversti, Jane Eyre, Lääkäri vastoin tahtoansa, Sirkka; 3
_Sotavanhuksen joulu, Tätä nykyä, Valansa rikkojat_, Nyrnbergin nukki,
Jeannetten häät, Keijukainen; 2 Ensi lempi, Adelaida, Taiteen
harrastuksesta, Riita-asia, Don Cesar de Bazan, Isännätön talo,
Kavaluus ja rakkaus, Valapatto; 1 _Lea, Nummisuutarit, Pormestarin
vaali, Kallaveden rannalla, Daniel Hjort_ (II, 1), _Setä, Mestarin
nuuskarasia, Kosijat_, Kotimatkalla, Remusen kotiripitykset,
Taistelujen välillä, Luulosairas.

Näistä 47 kappaleesta oli 18 kotimaista ja 9 uutta.



XII.

Kahdestoista näytäntökausi, 1883-84.


Kaarlo Bergbom, joka ei vielä ollut vapaa talvisen tautinsa
seurauksista, oli jo toukokuun lopulla lähtenyt ulkomaille. Hänen
päämääränsä oli oikeastaan Norjan Sandefjord, jossa hän jo kerran ennen
oli kylpenyt, mutta ennen kun hän sinne pysähtyi, tahtoi hän tehdä
kiertomatkan nähdäkseen jotakin uutta teatterimaailmassa. Tukholmassa
hän kävi Winterhjelmillä, jotka olivat muuttaneet sinne Kristianiasta,
ja jatkoi sitte samana päivänä Kööpenhaminaan. Siellä näkemistään hän
kirjoittaa (Dresdenistä 3/6):

"Sain erittäin hyvän käsityksen Holger Drachmannin uudesta näytelmästä
Strandbyfolk. Kun ei meillä Mustalaisten jälkeen ole ollut ainoatakaan
kelvollista ulkomaalaista kansannäytelmää, ottaisin sen mielelläni,
mutta epäilen, eikö meidän köyhät näyttämölliset laitoksemme hävitä
illusionia. Koristukset eivät olisi kovin vaikeita, mutta
valaistustehot ovat sitä arveluttavampia. Raikas, terve henki huokuu
tästä Drachmannin runoelmasta. Muutamat kohtaukset ovat ihastuttavia;
sommittelu on löyhä ja loppu jotenkin laimea. Olisin suonut, että Ida
Aalberg olisi nähnyt rva Henningsin maalaistyttönä, niin hän olisi
nähnyt kuinka _sivistynyt_ taiteilija suoriutuu semmoisista tehtävistä.
Siinä oli ihmeellinen runouden ja realismin yhteensulatus. Hän on
verrattomasti edistynyt sitte kun viimeksi näin hänet. Muutenkin
näyteltiin kappale sangen hyvin. -- Valitettavasti olin vähemmän
onnellinen muina päivinä Kööpenhaminassa. Vanhanlaatuinen, jotenkin
sisällyksetön Picardin komedia ja hyvin laiha Farinelli-näytäntö
toisena ja ihan kelvoton Mykkä-oopperan esitys toisena."

Berlinissä Bergbom näki Wilhelm Tellin ja Erckmann-Chatrianin uuden
draaman Die Rantzau (Les Rantzau), jota hän piti liian pitkäveteisenä
ja sentimentalisena ja teknillisestikin heikkona otettavaksi meidän
ohjelmistoomme. Dresdenissä oli tarjona mieltäkiinnittäviä Shakespearen
englantilaisten kuninkaandraamain esityksiä. Dingelstedt Weimarissa
toimitti ensiksi kaikki nämä draamat näyttämölle yhdessä jaksossa.
Sitten uudistettiin koe Berlinissä, Wienissä, Münchenissä ja muualla,
nyt viimein Dresdenissä.

"Olen nähnyt kaksi osaa Henrik VI:tta, ja tänä iltana tulee Richard
III. Luonnollisesti on mielenkiinto enemmän kirjallista kuin
näyttämöllistä laatua, mutta kumminkin olen viehättynyt. Esitys osottaa
huolellista tutkimusta ja hyvää tahtoa, vaikka tietysti ei saavuteta
sitä jättiläismittaa, joka on näille hurjille hahmoille omituinen."

Kun eräs huviretki Dresdenistä Berliniin salli tehdä matkan kolmannella
osalla tavallista matkarahaa, Bergbom vielä palasi jälkimäiseen
kaupunkiin, nähdäkseen siellä ilmotetut näytelmät Orleansin
neitsyt ja Paljo melua tyhjästä -- "molemmat tulevan vuoden
ohjelmistokappaleita".[50]

"Neitsyeen näyttämöllepano oli suurenmoinen, ja se meni hyvin. Siinä
panin huomiooni yhtä ja toista. Haamukohtaus oli pyyhitty ja se oli
minulle hyvä viittaus, sillä se on aina tuntunut minusta häiritsevältä.
Nähdessäni Paljo melua tyhjästä opin myöskin. Näyttämöä varten tehty
laitos näytelmästä on meillä oleva käytännöllisempi kuin Berlinissä.
Kaikki on muuten kovin vanhaa Schauspielhausissa -- siinä on jotain
vanhentuneen akateemista, epämodernia, elotonta; joko se sitte riippuu
siitä että nykyaikainen draamallinen kirjallisuus uhrataan klassillisen
edestä taikka ensi luokan kykyjen puutteesta -- varmaa on että tarmokas
uudistus on pakottavan tärkeä. -- Tein mieltäkiinnittävän kirjallisen
tuttavuuden uudessa draamakirjailijassa Ernst von Wildenbruchissa,
jonka draamat ostin. Se on Roini -- semmoisena kuin hänen pitäisi
olla (!). Eloisuutta, nuoruutta, voimaa, lentoa, mutta valitettavasti
heikkoa luonnekuvausta. Aion ottaa jonkun niitä, sitte kun olen
ennättänyt neuvotella asiasta sinun kanssasi. Kahden toiminta on
1813-14 ja isänmaallisen innostuksen tulistuttama -- Der Mennonit ja
Väter und Söhne. Der Mennonit on helpompi esittää, Väter und Söhne
sydäntäkouristavampi. Kun ei siinä vain olisi niin ylinäkemätön paljous
univormuja! Minä lainasin ne (draamat, ei univormut!) Roinille [joka
oleskeli Berlinissä]. -- -- Tämän vuoden oikea ohjelmistokappale on
ollut Schönthans Der Schwabenstreich, jonka myöskin olen ostanut.
Jotenkin tusinatavaraa -- mutta minulta puuttuu kerran kaikkiaan kyky
oivaltamaan tämänlaista koomillista." --

Dresdenissä Bergbom näki vielä näytelmät Elämä on unelma ja Racinen
Athalie ("jossa vanha Bayer oli verraton"). Elämä on unelma annettiin
toisenlaisessa muodossa kuin hän ennen oli nähnyt; se oli parempi sen
kautta ettei siinä oltu "niin armottomasti karsittu Calderonin upeaa
lyriikkaa" kuin tavallisessa Westin laitoksessa. Kun näytelmä otetaan
meillä esitettäväksi (Sala oli luvannut kääntää sen), olisi
dresdeniläinen laitos hankittava.

Wienissä oli niinikään paljo hyvää nähtävänä.

"Muun muassa sydämeen tunkeva esitys Calderonin Zalamean tuomarista.
Luulen että se on hyvä rooli Leinolle. Muuten näin jotenkin hutiloidun
Orleansin neitsyeen näytännön sekä Shakespearen englantilaisia
draamoja. Ne annetaan suuressa oopperassa. Laitosten puolesta mitä
tyylikkäintä olen nähnyt. Esityskin oli hyvä, vaikka Sonnenthal oli
poissa (sairaana). Sitä paitse näin Rosvot (Levinsky voittamaton Franz
Moorina) ja Deborahn, johon ei edes Wolter kyennyt galvanoimaan henkeä
-- ei ainakaan minun mielestäni."

Wienistä Bergbom matkusti Müncheniin, toivossa saada nähdä
Meiningiläiset; mutta kun hän sai tietää, että heidän vierailunsa
tapahtuisi vasta heinäkuulla, päätti hän lähteä paluumatkalle. Muutamia
päiviä nautittuaan Münchenin taidekokoelmista ja sen elämästä yleensä,
sillä Bergbom oli, niinkuin ennen on kerrottu, erittäin mieltynyt tähän
kaupunkiin, hän suuntasi matkansa Kööpenhaminaan ja sieltä Norjaan.
Kööpenhaminassa oli silloin taidenäyttely, joka ei viehättänyt häntä:
"Kronbergin Kleopatra, josta on niin paljo melua tehty, oli minusta
niin Makartilaisesti -- sieluton kuin mahdollista. Muutoin maisemia
ilman tunnelmaa ja laatukuvia ilman huumoria -- arvattavasti hyvin
mieltäkiinnittäviä maalaajille." Sandefjordiin Bergbom tuli heinäkuun
ensi päivinä.

Sillä aikaa kun Kaarlo kirjoittaa kaksi tai kolme kirjettä, kirjoittaa
Emilie kolme kertaa niin monta. Hän on hyvin levoton ja kysyy alinomaa
kuinka veljen terveyden laita oli, ja Kaarlo taasen enimmäkseen unohtaa
puhua siitä. Ainoastaan kerran hän tyynesti ja alistuvaisesti
kirjoittaa käsistään, jotka vielä olivat kankeat reumatismista: "Olen
koko ajan voinut hyvin, mutta huomaan että, jollen nyt saa sormiani
pehmeiksi, niin jäävät ne kyllä jäykiksi koko iäkseni, sillä
hieromisesta ja voimistelusta huolimatta ovat ne ylipäätään samallaiset
kuin kolme kuukautta sitten. Jolleivät tule pahemmiksi, niin tulen kai
niillä toimeen -- mutta tietysti ne huononevat."

Ottakaamme Emilienkin kirjeistä muutamia tietoja: Kruunausnäytäntö oli
tuottanut lähes 500 mk, mutta Ruotsalaisessa teatterissa oli näytäntö
sinä päivänä ja seuraavana pyhänäkin peruutettu väen puutteesta. --
Oppilaitten koenäytäntö oli ollut ikävä; ainoastaan _Emil Falck_ teki
hyvänlaisen vaikutuksen, vaikka rooli oli sopimaton. Hänet otetaan
koetteeksi.[51] -- Ida Aalberg oli saanut valtiolta 1,000 mk
matkarahaksi, eikä 2,000, niinkuin oli pyytänyt. Nähtyään Sarah
Bernhardtin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa hän oli asettunut Emsiin
hoitamaan terveyttään. Sieltä hän aikoi heinäkuun keskivaiheilla lähteä
Parisiin. Ruotsalaisissa sanomissa kerrottiin, että hän paluumatkallaan
oli esiintyvä kuninkaallisessa teatterissa "soinnukkaalla
suomenkielellä". Helsingin Ruotsalaisen teatterin puolelta oli hänelle
taas tarjottu 10,000 mk. -- Rovasti Öhqvist Pietarissa kuoli
heinäkuulla. Hän oli ollut Suomalaisen teatterin uskollinen ystävä ja
tuki siellä, eikä, Emilien mielestä, seurueen enää kannattaisi sinne
lähteäkään. -- Kesä oli Suomessa erinomaisen kaunis ja elämä
Helsingissä niin hiljaista ja kuollutta, että Emilie oikein mielellään
lähti Kuopioon, johon seurue oli kokoontuva 24/7. Rva Canth oli
(viipurilaisen) "Elias Lönnrotin" kapteenilta, Grundströmiltä,
hankkinut seurueen jäsenille vapaan matkan Lauritsalasta Kuopioon --
"on hyvin hauskaa silloin tällöin tavata ystäviäkin".

Heinäkuun 27 p. Emilie tuli _Kuopioon_, jossa rva Canth jo keväällä oli
tarjonnut hänen asuttavakseen saman huoneen, joka ennen oli ollut
Kaarlolla. Nämä lahjakkaat naiset tapasivat nyt ensi kerran toisensa,
ja läheinen ystävyys rakentui heidän välilleen, jonka todistuksena on
runsas kirjeenvaihto.[52] Siitä näkee, että Minna Canth uskoo
Emilielle, samoin kuin Kaarlollekin, kaikki harrastuksensa ja
mielenliikutuksensa, ja että sisarukset suovat hänelle sydämellisen
myötätuntonsa. Mitään myötävaikutusta taikka sanoisimmeko yhteistyötä
sitä vastoin ei voinut tulla kysymykseen muualla kuin kirjallisella
alalla, sillä Kaarlo ja Emilie olivat niin kokonaan kiintyneet
teatteripuuhaansa, ettei heillä ollut aikaa eikä voimia muuhun. "Rva
Canthista pidän paljon", Emilie kirjoittaa Kaarlolle 29/7, "kuitenkin
ovat tätä nykyä miltei kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa
kohdistuneet naisasiaan ja tulevaan sanomalehteen." Minna Canthin aie
ruveta julkaisemaan "Naisten lehteä" ei toteutunut, ja siihen näyttävät
sisarukset osastaan vaikuttaneen. Ainakin hän (19/4 1884) kirjoittaa
siitä tähän tapaan:

"Tiedättekö, minä olen sydämessäni kaiken talven ollut niin erinomaisen
kiitollinen Tohtorille ja Emilielle siitä, että varotitte minua
ryhtymästä tuohon Naislehden puuhaan. Se olisi suorastaan tappanut
minut henkisesti ja ruumiillisesti. Olisin siinä taas kerran lyönyt
pääni seinään, jota muuten olen pitkin elämääni tehnyt".[53]

Naisasian harrastus oli saanut Minna Canthin valitsemaan entisestä
kokonaan eroavan aiheen uutta draamaa varten. Hänellä oli nyt
"Työmiehen vaimo" tekeillä, ja sen synnytystuskista ja -iloista
sisältävät tämän ajan kirjeet paljo, mutta säästämme sen asian
myöhemmäksi.

Kun Emilie kirjoitti yllämainitun kirjeen Kaarlolle, olivat kaikki
seurueen jäsenet, paitse Ida Aalberg, koolla ja hyvällä tuulella.
Poikkeuksen teki vain Aspegren, jonka terveys oli huono. Kuopiossa
liittyi seurueeseen, jo toukokuulla -- Minna Canthin välityksestä --
otettavaksi hyväksytty, nti _Hilda Asp_.[54] Ei ainoastaan
sivistyksensä ja kirjallisen kykynsä, vaan myöskin näyttämöllisten
lahjojensa puolesta oli hän hyvä ja arvokas lisä teatterin voimiin;
kumminkaan hän ei, niinkuin vastedes saamme nähdä, pitemmäksi aikaa
jäänyt laitokseen. Sitä paitse otettiin niinikään Kuopiossa teatteriin
ylioppilas _Kaarlo Edvard Frisk_,[55] jonka sanottiin hyvin menestyneen
seuranäytännöissä. Hänen taiteilijanimensä oli _Kilpi_.

Tavallisella tarmollaan Emilie ryhtyi johtajatoimeen. Vanhoja näytelmiä
harjotettiin ja yksi uusikin, "puolalaisen Molièren" kreivi A. Fedron
huvinäytelmä _Yksi ainoa tytär_ (jossa aatelinen tilanhaltija naittaa
pois viisi tytärtään esittäen yhden kerrallaan ja sanoen sitä ainoaksi
tyttärekseen ja perillisekseen) otettiin valmistuksen alaiseksi. Kun
Preciosakin oli otettu ohjelmaan ja kööreihin oli vaikea saada herroja
-- naisia oli riittävästi tarjona --, hän meni, saatuaan Kuopion
pataljoonan musiikinjohtajalta kuulla että usealla aliupseerilla oli
hyvä lauluääni, eversti Gahmbergin luokse hankkimaan näille lupaa
avustaa teatterissa. -- Ensimäinen näytäntö oli l/8, ja meni silloin
Valapatto, jossa tällä kertaa nti Avellan oivallisesti näytteli Vronia.
Mahtava kappale teki muun muassa Minna Canthiin syvän vaikutuksen.
Valapaton mentyä toisenkin kerran, annettiin elokuun kuluessa vielä
kymmenen näytäntöä, joissa esitettiin Valansa rikkojat ja Preciosa,
kumpikin kaksi kertaa, Sirkka ja Keijukainen, kumpikin yhden kerran, ja
sen ohella pienempiä kappaleita, muun muassa vastamainittu uusi 29/8.
Tämän premiäärin jälkeen, elokuun viimeisenä päivänä, Kaarlo tuli, ja
Emilie lähti pari päivää myöhemmin Helsinkiin.

Seurue viipyi Kuopiossa koko syyskuunkin -- viimeinen näytäntö oli
4/10. Tällä aikaa annettiin m.m. Venetian kauppias kolme kertaa,
Roinilan talossa ja Daniel Hjort kaksi ja Karkurit sekä elokuulla
näytellyistä Preciosa ja Valapatto kumpikin vielä yhden kerran.
Shakespearen näytelmä "esitettiin loppuun myydylle huoneelle (569 mk)
ja herätti suurta mieltymystä. Se menikin eloisasti, ja vaikka
laitokset olivat puutteellisia, oli toki viittailuja sentapaisiin".
Roinilan talossa annettiin myöskin täysille huoneille (534 ja 535 mk)
ja vastaanotettiin mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla, jaettuina
näyttelijöille ja tekijälle yhtä runsaalla mitalla. Siinä esiintyi nti
Aaltola Annana ja nti Asp Ellinä, josta Kaarlo kirjoittaa: "Hän
näyttelee aika hauskasti, varsinkin missä ei sentimentalisuus tule
kysymykseen". Karkuritkin näyteltiin jotenkin hyvälle (518 mk) ja
innostuneelle huoneelle, mutta silti näytelmän osaksi tuli tuskin muuta
kuin succés d'estime. "On olemassa kappaleita, jotka kun ne ensi kerran
lukee tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta jotka kasvavat harjotellessa ja
sitten näyteltäessä esiintyvät aavistamattomassa valossa. Karkurit ei
ole niitä; kenties toki toisen Tykon ja toisen Elman kanssa."

Bergbom-sisarusten kirjeenvaihdossa on näinä viikkoina puhetta monesta
uudesta näytelmästä. Emilie on lukenut Wildenbruchin draamat, mutta
hänestä ne ovat liian saksalaisia, eikä ainoatakaan otettu
ohjelmistoon. Kysymykseen otetaanko Ibsenin Gengangere (Kummittelijat)
Kaarlo vastaa: "Otetaan -- jos _koko_ johtokunta äänestää sitä,
ei -- jos erimielisyyttä ilmaantuu. Me saamme näet varustautua
vastaanottamaan paheksumisen myrskyn, ja silloin täytyy meidän olla
yksimielisiä." Arvattavasti ei yksimielisyyttä syntynyt, sillä draama
jäi esittämättä. Luettuansa vastailmestyneen Björnsonin näytelmän En
Handske (Hansikas), jonka Emilie oli lähettänyt Helsingistä, Kaarlo
kirjoittaa 20/9:

"Kuinka iloitsenkaan Hansikkaasta. Mikä vakaumuksen uskollisuus, mikä
lämpö, mikä rehellisyys probleemin käsittämisessä. Usein enemmän
väittelevä kuin draamallisesti vastakkain asettava Björnson tavasta
unohtaa yksityisen tapauksen yleisten perspektiivien tähden, mutta
millä kaunopuheliaisuudella tämä väittely suoritetaankaan! -- Ja mikä
sen ohella enimmän ilahduttaa minua, on se, että se niin hyvin sopii
meille. Svava -- Aalberg, Riis -- Böök, Alf -- Ahlberg, Christensen --
Leino ovat selvät. -- -- Kaikissa tapauksissa se otetaan vasta kun Ida
Aalberg tulee. Sillä parempi että se menee hyvin, kuin että se menee
[meillä] ensiksi." [Ruotsalainen teatteri aikoi myöskin ottaa
näytelmän].

Edelleen mainittakoon, että Kuningas Lear oli jo otettu harjotettavaksi
ja aiottiin saada syksyn kuluessa valmiiksi. Se jäi kuitenkin vuotta
myöhemmäksi. Valmistuksen alaisina olivat myöskin Ibsenin Yhteiskunnan
tuet, Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Gogolin Reviisori,
joista kaksi ensimäistä näyteltiinkin syksyllä, mutta kolmas jätettiin
vastaiseksi.

Kuopiossaolo päättyi melkoiseen tappioon (2,778 mk); mutta mitä
teatterin ja Bergbom-sisarusten sielläkäynti merkitsi Minna Canthille,
jonka tähden he niin mielellään suuntasivat matkansa sinne, sen näkee
hänen kirjeistään:

"Rakas Emilie!" (hän kirjoittaa 10/9) "Kiitos, herttainen kiitos
kirjeestäsi! Olen niin onnellinen, kun olen saanut tutustua Emiliehen
ja Tohtoriin, -- niin onnellinen, etten sitä sanoin lausua voi. Monta
kertaa ihmettelen, miksi Jumala minulle niin paljon hyvää antaa ja
pelkään etten voi noita lahjoja niin käyttää kuin tulisi." -- -- (Ja
jälleen 8/10:) "Ne ovat menneet! Teatteri on poissa, Tohtori on poissa,
kaikki ovat poissa! Jäljellä on vaan muisto ja alakuloisuus. Näenkö
Teitä enään milloinkaan! Enkä saanut Teille kerrotuksi, kuinka suuresti
olen Teille kiitollinen, kuinka syvästi Teitä kunnioitan ja rakastan.
Kun tunteet ovat liian valtavat, niin kieli jäykistyy ja sanat kuolevat
suuhun. Seuratkoon Teitä Jumalan siunaus!" -- --

"Minä olen niin ihastunut Shakespeareen, etten tiedä jos lainkaan enää
muut kappaleet maittavat. Kas se vasta oli jotakin! Kuinka kaikki muut
romahtivat maahan Venetian kauppiaan rinnalla! -- Voi, hyvä Emilie!
Venetian kauppias ensin ja sitten -- Roinilan talossa. Jos hituistakaan
on ylpeyttä, niin nyt se menee!"

       *       *       *       *       *

Teatteri muutti nyt _Viipuriin_, jossa oli jonkunmoinen kannatus saatu
16 näytännölle. Näytäntöjä annettiin kumminkin kaikkiaan 27, ensimäinen
12/10 ja viimeinen 10/12. Täälläkin päätettiin tappiolla (2,045 mk).
Kumminkaan ei tämä ollut ikävin asia, sillä eihän teatteri ollut
tottunut suuriin tuloihin maaseuduilla kiertäessään. Pahempi oli, että
erinäiset vastoinkäymiset tekivät tämän syksyn oikeaksi koettelemuksen
ajaksi Kaarlolle. Hänellä itsellään oli tuskin aikaa kirjeiden
laatimiseen, mutta Emilien kirjeistä näemme kuinka oli laita. Alituiset
sairauskohtaukset tuottivat suurimman vastuksen, ne kun pakottivat
muuttamaan roolijakoa ja yhä uudestaan harjottamaan vanhojakin
kappaleita. Ymmärrettävää on, että yhteisnäytteleminen tästä kärsi,
puhumatta siitä että muutamien esille otettujen kappalten harjotus oli
kokonaan vastaiseksi jätettävä. Sairaita olivat, mikä lyhyemmän mikä
pitemmän ajan: Böök, joka ei enää vuoteeltaan noussut, Aspegren,
Pesonen, Leino, Kauhanen, nti Aaltola ja kenties vielä joku muukin. Kun
tämän lisäksi Ida Aalberg Parisista kirjoitti sangen toivottomia
kirjeitä, joiden mukaan hän kyllä oli tutustunut Théâtre français'n
etevimpiin taiteilijoihin ja saanut vapaan pääsyn näytännöihin, mutta
toiselta puolen vielä kärsi kurkkutaudistaan ja sentähden ajatteli olla
kokonaan palaamatta, jopa luopua taiteilijaurastaan, niin on
kuviteltavissa kuinka ahdistavilta olot tuntuivat. Kaarlo tosin ei
uupunut, mutta hän tunnustaa, että hän tuskin on kokenut vaikeampia
aikoja. Emilie puolestaan vaikeroi, ettei hän saanut olla yhtä mittaa
auttamassa Kaarloa, jolla Kauhasen sairauden tähden oli kaikki
käytännöllisetkin asiat niskoillaan. Päästäkseen Viipuriin hän tekee
iltapäivinäkin työtä hypoteekkiyhdistyksessä, ja siten hän saattoikin
olla Kaarlon luona pari viikkoa lokakuun keskivaiheilla ja joulukuulla
(ensin Viipurissa ja sitten Pietarissa). Kaarlo olisi mielellään käynyt
Helsingissä, mutta ei saanut aikaa siihen. Hänen oli tyytyminen sisaren
kirjeisiin, ja ne sisälsivätkin tietoja kaikesta mahdollisesta.

Helsingissä kävi tänä syksynä Ida Basilier antamassa konsertteja, jotka
entiseen tapaan kokosivat täysiä huoneita ihastunutta yleisöä.
Sydämestään hän olisi halunnut tavata Kaarloa. "Hänellä on tosiaan
suuri ystävyys meitä kohtaan", Emilie kirjoittaa, "suurempi kuin
yhdelläkään niistä monista, joiden kanssa olemme työskennelleet. En ole
koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt." Laulajatar antoi
ylioppilasten kansatieteellisten kokoelmain hyväksi (10/11) konsertin,
joka tuotti 600 mk. Sen jälkeen oli hänen kunniakseen pienet, hyvin
onnistuneet kekkerit ylioppilastalon laulusalissa, jossa "kaikki
ajattelivat ja puhuivat Suomalaisen oopperan loistavista päivistä". --
Ruotsalaisessa teatterissa vieraili syksyllä norjalainen näyttelijä
Johannes Bruun, joka veti paljo katsojia, Emilie näki hänet Michel
Perrininä ja kiittää häntä erinomaiseksi. Myöhemmin annettiin samassa
teatterissa Macbeth, mutta, Emilien mielestä, huonosti näyttämölle
pantuna ja muutenkin laimeasti (vaikka Hillberg näytteli pääroolia;
Othellona hän oli ollut paljon parempi). Muutoin puuhattiin
Ruotsalaista näyttämöä varten suurenmoisia arpajaisia, ja noudattivat
siis ruotsinmieliset tässä niinkuin usein näytelmäin valinnassakin
suomalaisten esimerkkiä.

Edellisestä käy ymmärrettäväksi, että Kaarlo ei voinut tehdä
ohjelmistoa semmoiseksi kuin oli suunnitellut. Enimmäkseen täytyi antaa
vanhaa, ja yleisö samoin kuin kritiikki pysyi kylmäkiskoisena.
Ohjelmistolle uusia olivat: K. Kramsun suomentama Shakespearen _Kuinka
äkäpussi kesytetään_ (19/10), Elisabet Steniuksen kääntämä Ibsenin
_Yhteiskunnan tuet_ (7/11) sekä Elisabet Löfgrenin suomentama rva
Edgrenin _Todelliset naiset_ (30/11).

Ibsenin näytelmän premiääristä Kaarlo kirjoittaa: "Se meni melko hyvin.
Ei kukaan ollut erikoisesti hyvä, mutta ei kukaan myöskään pilannut
tehtäväänsä. Leino (Bernick) täytti paikkansa, rva Aspegren (Lona
Hessel) osasi roolinsa, Ahlberg (Lundestad) ja Sala (Rörlund) olivat
sangon karakteristisia, ja Kaarola Avellan kaikin puolin tyydyttävä
Dina Dorf." -- Jos Kaarlo ja Emilie olisivat noudattaneet omaa
mieltään, olisi Todelliset naiset luultavasti jäänyt näyttämättä, sillä
heidän mielestään se oli ikävä, "vaativainen ja ilman korkeampaa
todellisuutta" (sanoo Kaarlo erittäin ensi näytöksestä); kumminkin he
noudattivat eräitten naisasian harrastajain tahtoa. Kaarlo kirjoittaa
humoristisesti ensi-illasta: "Niin Todellisilla naisilla on ollut
räjähdysmenestys (explosionsframgång) -- luonnollisesti ainoastaan
hienossa yleisössä -- niinkuin ei yhdelläkään kappaleella tänä
näytäntökautena ja yksistään Reginalla viimeisenä. Pyörtymisiä,
unettomia öitä, kotikohtauksia, itkunpuuskia y.m. mainitaan kaikilta
mahdollisilta tahoilta. Koko naishenkilökuntamme Stenbergistä ja
Kaarolasta Aspin kautta Pastelliin [puvuston hoitaja] melkein itkivät
vielä liikutuksesta kertoessaan asiasta minulle. Minä näet en ollut
saapuvilla, vaan Pietarin matkalla. Kaarola oli ollut oivallinen ja sen
uskonkin, sillä niin hän oli harjotuksissakin. Omituista kyllä
pidettiin Leinostakin, joka minusta harjotuksissa oli sangen
heikko." --

Samana päivänä, 10/12, kun seurue antoi viimeisen näytäntönsä
Viipurissa, vaipui _Bruno Böök_ kuolemaan. Tämän näyttelijän poismeno
parhaimmassa kehitysiässään (31 v.) oli kova isku nuorelle teatterille,
sillä hänellä oli jo opintovuodet takanaan ja hän seisoi seurueen
eturivissä. Böökillä oli noreassa, miehekkäässä vartalossaan ja
miellyttävissä kasvoissaan paremmat apukeinot kuin ainoallakaan
miestoverillaan, eikä häneltä puuttunut henkisiäkään lahjoja. Hänen
osakseen tuli ensimäisen rakastajan vaikea ala. Palattuaan ulkomaalta
hän perusti maineensa varsinkin Akselin runollisella esittämisellä
Akseli ja Valpuri näytelmässä, jota paitse hänen parhaimmat luomansa
olivat Bothwell, Mercutio, Mikko Vilkastus, Hoppulainen ja Maunu
(Roinilan talossa). "Se mahtavan kauhea kuva, minkä hän Bothwellista
antoi", lausutaan U. S:n muistosanoissa, "ei katselijan mielestä
haihdu; Mercutio, Vilkastus ja Hoppulainen osottivat hänen suurta
kykyänsä sellaisten henkilöiden esittämisessä, joidenka luonteen
pohjana huumori on, ja Maunu virkistävän reippautensa ohessa on samaa
sukua. Rakastajana Böök ei aina onnistunut; hänen ääneltään puuttui ne
hellät säveleet, joita siinä kysytään. Mutta rajattoman intohimon
ilmaisemiseen oli hänellä sekä kykyä että voimaa."

Syystä kun menestys Viipurissa oli niin huono, Bergbom päätti vielä
ennen joulua tehdä lyhyen vierailumatkan _Pietariin_, johon seuruetta
oli hartaasti pyydetty tulemaan -- "olisihan hyvä saada sieltä rahat
joulukuun palkkoihin, jos ne saadaan". Emilie, joka yleensä oli
vastahakoinen käynteihin itäisen rajan tuolla puolen, seurasi kuitenkin
veljeänsä ollakseen apuna vieraassa kaupungissa. Sitä paitse oli mukana
rva Anni Kaslin, joka jo Viipurissa oli vieraana esiintynyt viimeisissä
näytännöissä, näytellen Roinilan talossa ja laulaen Hardangerin
harjulla ja Saimaan rannalla. -- Ensimäinen näytäntö Pietarissa
(samassa salongissa kuin viime vuonna) oli 12/12 ja annettiin silloin
Neiti Elisabeth ja Roinilan talossa, toinen 15/12, jolloin ohjelma oli:
Tätä nykyä ja juuri mainitut laulukappaleet. Sen jälkeen esitettiin
vielä: Daniel Hjort, Valapatto, Todelliset naiset ja Lääkäri vastoin
tahtoansa. Niukat lähteemme tietävät vain, että rva Kaslinin laulu teki
"syvän vaikutuksen" ja että voittoa saatiin 407 ruplaa. Muutoin näyttää
teatterilla olleen sensuurirettelöitä, joista laskujen mukaan
suoriuduttiin 5 ruplalla sekä poliisipristaville tarjotuilla 10 ruplan
illallisilla! -- Kotia Helsinkiin päästiin jouluksi.

_Helsingissä_ alotettiin toisena joulupäivänä Daniel Hjortilla. --
Uudenvuodenpäivänä oli juhlanäytäntö 29/12 1883 vahvistetun
kieliasetuksen johdosta, jonka kautta suomenkieli vihdoinkin miten
kuten pääsi oikeuskieleksi. Kun nti Avellan oli lausunut Paavo
Cajanderin runon Vapautettu kuningatar, lauloi sekakööri Maamme-laulun
ja näyteltiin Kiven Karkurit. Sen jälkeen näyteltiin 4/1 ensi kerran
Helsingissä _Todelliset naiset_, jota kappaletta oli uteliaasti
odotettu ja joka meni kaikkiaan 5 kertaa. Esitys oli, sanotaan,
vaikuttavampi kuin Ruotsalaisessa teatterissa, vaikka ulkonainen ryhti
siellä oli ollut sirompi. Nti Avellan (Berta) näytteli niin, "ettei
ajateltu enää näyttelijätärtä, nähtiin vain nainen, joka puolusti
naisen asiata", ja Leino (Bark) oli niinikään "taitava ja
johdonmukainen" luonnekuvauksessaan. Näiden ja muidenkin näytteleminen
teki kokonaisvaikutuksen laadultaan syväksi ja traagilliseksi (Vasenius
Valvojassa). -- Seurasi sitte 16/1 Ibsenin _Yhteiskunnan tuet_, joka
myöskin oli helsinkiläisille uusi.

Vasenius lukee näytelmän esittämisen uudeksi voitoksi teatterille. Se
annettiin "tavalla, joka osotti, että kaikki näyttelijät mieltymyksellä
ja huolella olivat tutkineet osiansa, ja että taitava johtaja oli
järjestänyt kaikki. Että Leino ja rva Aspegren hyvin suorittivat
Bernickin ja Lonan osat, siitä voitiin jo ennakolta olla varmat; ja nti
Avellan osotti Dinana samaa voimaa, mutta myöskin samaa itsensä
hillitsemistä kuin Bertan osassa. Mutta miltei kaikki muutkin pitivät
kunnialla paikkansa aina syrjähenkilöihin saakka. Lindfors Krapina ja
etenkin Falck Aunena antoivat kumpikin osastaan eheän ja johdonmukaisen
kuvan." -- Näytelmä meni kevään kuluessa 4 kertaa.

Kauan oli Bergbom miettinyt, eikö teatteri jo pystyisi esittämään
kirjallisuutemme ainoata varsinaista klassillista draamaa, ja nyt hän
katsoi ajan tulleen näytellä _Salaminin kuninkaat_. Moni piti yritystä
uhkarohkeana, sillä eihän se ollut onnistunut Ruotsalaisellekaan
teatterille, mutta toiset luottivat johtajaan, ja ne olivat oikeassa.
Se nähtiin Runebergin päivänä, jolloin runoilijan muistoa
kunnioitettiin hänen suurenmoisen tragediansa esittämisellä. Esitys
yllätti yleisöä ja sai sen runsailla suosionosotuksilla palkitsemaan
näyttelijöitä. Mutta parempi todistus menestyksestä oli se, että
näytelmä meni viisi kertaa.

Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa
ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat
nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin
tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä.
"Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe,
asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa
todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea
tarvitaan." Leino -- Leiokritos, Axel Ahlberg -- Leontes, Sala --
Eurysakes, Falck -- Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä
tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio --
Rhaistes ja Weckman -- Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden
edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin
ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin,
Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta
selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat
täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos
edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys
monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä
uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.

Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen
synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo
mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin
teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli
tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että
Ida Aalberg -- huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista
-- helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja
valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja
luonteen.

Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana
Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin
suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon,
Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö
tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. -- Olematta enään uusi
yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. -- Romeon ja
Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama
Björnstjerne Björnsonin _Puolueiden keskellä_ (Redaktören). Niinkuin
ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se
ansiokkaasti -- Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä,
nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset
laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän
vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli
kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren
lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo
toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin
kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi
maaliskuun 19:ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma
saapui Sammatista, että _Elias Lönnrot_ klo 6 aamulla oli päättänyt
kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin
murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja
sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen
katsojakuntaan. -- Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja
Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa
esiintyi ensi kerran Netcheninä nti _Ada Cajander_,[56] joka teatterin
kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä
Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja
heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin
suosiollisesti.

Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista
draamaa, Schillerin _Maria Stuartia_, ja se valmistui annettavaksi ensi
kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen,
joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa.
Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs
teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä
ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi
Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen
kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen
onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken
kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se
oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut -- toisin kuin
syksyllä 1880 -- hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli
nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle
näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs
tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella
hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä
englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo
oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus,
missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien
esittäjät olivat: Leino -- Burleigh, Ahlberg -- Leicester, Sala --
Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli
lähtenyt ulkomaille), Lindfors -- Maria Stuartin hovimestari, Falck --
Paulet, nti Stenberg -- Hanna Kennedy.

Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma,
Viipurissa jo annettu _Kuinka äkäpussi kesytetään_ ja teatterin ensi
vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen
komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin
kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta
mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle,
tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten
hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino
kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg
Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti
Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.

Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan
köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana -- oli näet
totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden
tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilas _Matti
Kurikka_ toi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmän _Viimeinen
ponnistus_, joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se
näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä
vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä.
Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli
omansa herättämään mielenkiintoa -- "viimeinen ponnistus" tarkotti näet
venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861
v:n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin
vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja
kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli
kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota
paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta
tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin
säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää
huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, nti
_Inez Borgin_, joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg,
kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä
keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei
pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie
Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883):
"Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla
taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"

Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa:
Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane
Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin
suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessä _Valériessa_,
jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa,
"viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. --

Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt,
antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen
vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären
esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään
moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja
äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei
kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei
taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli
oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä
enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä
muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään
esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima -- niin esim. olivat
Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon
tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin
Adriennen deklamatsionit.

Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista
saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:

(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri
syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille
suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee
kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan.
Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi
on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät
turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta
operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu
suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi
viikoksi."

"Sanomista olet ehkä nähnyt, kuinka suuri menestys meillä on ollut
Maria Stuartilla. -- Ida Aalberg on etevä ja ihastuttava Maria, ja
Kaarola kaikin puolin oivallinen Elisabet. Et voi uskoa kuinka
erinomaisen rakastettava Ida Aalberg on koko ajan ollut; hän on ei
ainoastaan näyttelijättärenä vaan ihmisenäkin ollut aivan erinomainen.
Onko hän näyttelijättärenä suurempi kuin ennen, sitä en todellakaan
tiedä. Useain mielestä hän ennen oli parempi (s.o. enemmän innostunut
ja vähemmän mietiskelty); toiset taasen iloitsevat siitä itsensä
hillitsemisestä ja levollisuudesta, jolla hän esiintyy ja arvelevat
hänen sen kautta äärettömästi voittaneen." --

(9/5). "Nyt on näytäntökausi loppumaisillaan, ja huolimatta
kuulumattomista huolista ja vaikeuksista, joita vastaan teatterin on
täytynyt taistella, olemme suoriutuneet; jopa saattaa sanoa, että
täällä Helsingissä asiat ovat käyneet hyvin. Meillä on tosin usein
ollut huonoja ja tyhjiä huoneita, mutta toiselta puolen useampia
täpötäysiä, useampia kuin koskaan ennen. Siten on esim. Maria Stuart
mennyt ennen kuulumattomalla menestyksellä kuusi kertaa peräkkäin ja
menee vieläkin pari kertaa. Aivan lopussa on meillä ollut ilo saada
kotimainen kappale ja, mikä on enemmän, oikein hyvä, lupaava kappale.
Matti Kurikka, näytelmän nuori tekijä, on vain 22 vuotta eikä
22-vuotiaalta ylioppilaalta voi kovin paljon pyytää. Neiti Borg Porista
debyteerasi Viimeisessä ponnistuksessa ja onnistui sangen hyvin. Hänen
ulkonäkönsä on varsin edullinen, sitä paitse on hänellä hyvä lauluääni
ja hän on sivistynyt ja intelligentti, niin että ansiopuolia on paljo;
mutta kuitenkin on hänellä yksi vika: hän osaa huonosti suomea. Sala on
Wienissä harjottamassa opintoja enkä voi sanoa kuinka lämpimästi
toivon, että hän edistyisi hyvin. Hilda Asp raukalla on ollut raskas
kevät (vaikean ja pitkällisen hammastaudin tähden). Hän on niin
kauttaaltaan kelpo tyttö, että minua oikein surettaa, että hänen
ensimäinen teatterivuotensa on tullut niin tuskalliseksi. -- Kun kevät
lähestyy, saa Kaarlo aina semmoisen matkustushalun, että hänen on
vaikea tukahduttaa sitä. Niin nytkin. Hän aikoo sentähden lähteä parin
kuukauden ulkomaanmatkalle, etupäässä Parisiin, mutta tuumien viipyä
vähän Saksassakin hän lähtee luultavasti jo pyhänä Pietarin kautta." --

Koska se apurahasto, joka keväällä 1881 oli arpajaisten kautta kerätty,
nyt oli loppumaisillaan, ryhtyivät teatterin ystävät tänä keväänä
uuteen puuhaan, jonka päämääränä oli saada kansalaiset ympäri maan
uusiin ponnistuksiin taidelaitoksen avustamiseksi. Ensimäinen kokous
asiasta pidettiin 22/2 ylioppilastalolla, ja olivat kutsujat: Ilta
Ekroos, Martha Eneberg, Ida Godenhjelm, Augusta af Heurlin, E.
Järnefelt, Ellen Nervander, Sofie Rein ja Naëmi Starck. Noin 70
kansalaista tuli saapuville ja asetti 15 henkisen toimikunnan ajamaan
asiaa. Kaikuna tästä alotteesta ilmestyi vähän myöhemmin Tampereen
Aamulehteen innostunut kirjoitus, jossa muun muassa sanottiin:

"Jo on aika että Suomen kansa yksissä tuumin vapauttaa tohtori
Bergbomin edes yhdestä niitä monia huolia, joita hänellä tätä
kansallista laitosta luodessaan ja johtaessaan on ollut. Jo on aika
että Suomen kansa vihdoinkin tunnustaa tämän laitoksen omakseen ja
suopi sille riittävän aineellisen kannatuksen. Suuria laitos ei vaadi,
vaan uhraus on tehtävä yhteisesti. Ei mikään kaupunki, ei mikään
maalaiskunta saa vetäytyä pois, kun on kysymys varojen hankkimisesta
tälle laitokselle." --

Huhtikuun 30 p. julkaistiin vihdoin U. S:ssa vastamainitun toimikunnan
laatima kiertokirje, jossa ehdotetaan "että kaikki ne, jotka tahtovat
tehdä jotakin asian hyväksi, tulevana syksynä, ehkä samaan aikaan kuin
täällä Helsingissä yleiset arpajaiset Suomalaista teatteria varten
toimeenpannaan, kutkin paikkakunnallansa yhdistyisivät sopiviin
toimenpiteisiin kerätäksensä varoja samaan tarkotukseen".
Allekirjoittajat olivat: Z. Topelius, F. Ehrström, Aug. Ahlqvist, H.
Molander, Walfrid Brehmer, E. Hallonblad, O. Donner, E. Järnefelt, F.
Perander, T. v. Haartman, J. Krohn, I. Godenhjelm, Kaarlo Slöör, Ellen
Nervander, Severin Falkman, S. Rein, Emil Nervander, Augusta af
Heurlin, Eliel Aspelin, A. Aspelin, Seb. Gripenberg, I. Ekroos, Vilho
Soini, A. Oker-Blom, Alb. Pfaler, Martha Eneberg, A. Rönnholm, Naëmi
Starck, Alex. Wahlberg, Jenny Lang, K. Th. Hällström, Alma Almberg,
Kaarlo Basilier, W. E. Meurman.

Tulot näytännöistä olivat tänä vuonna vähemmät kuin edellisenä, mutta
kun avuksi otettiin koko jäännös 1881 v:n arpajaisrahoista, nimittäin
15,319:26 mk, päästiin niin edulliseen tulokseen, että velat tilivuoden
lopussa tekivät ainoastaan 6,400 mk. Kun lisäksi tulee, että teatterin
ystävät, niinkuin juuri olemme kertoneet, jo toukokuulla tekivät
alotteen uuteen keräykseen, näytti lähin tulevaisuus verraten
valoisalta.

Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 116 ja niissä seuraavat
kappaleet: 9 kertaa _Tätä nykyä_, Todelliset naiset; 8 Maria Stuart,
Lääkäri vastoin tahtoansa; 7 _Daniel Hjort_; 6 Valapatto, Preciosa,
Yksi ainoa tytär, Kuinka äkäpussi kesytetään, Yhteiskunnan tuet,
Remusen kotiripitykset; 5 _Salaminin kuninkaat, Viimeinen ponnistus_,
Romeo ja Julia, Neiti Elisabeth; 4 _Roinilan talossa_, Venetian
kauppias. Porvari aatelismiehenä, Haapaniemen hanhenpoika; 3 _Karkurit,
Valansa rikkojat_, Akseli ja Valpuri, Taistelujen välillä, Lemmenjuoma,
Riita-asia; 2 _Saimaan rannalla, Kyökissä_, Keijukainen, Naimapuuhat,
Adrianne Lecouvreur, Valérie, Hardangerin harjulla, Puolueiden
keskellä, Laululintunen; 1 _Amalia ystävämme_, Jane Eyre, Sirkka,
Kotimatkalla, Parisin veitikka, Herkules, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Näistä 42 näytelmästä oli 10 kotimaista ja 10 ohjelmistolle uutta.



XIII.

Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.


Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähti _Tampereelle_, antaakseen
siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta
Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi
kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi
mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman
Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai
hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty:
"Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida
Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit
Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta."
Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale
(18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmä
_Ultimo_. -- Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet
huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.

Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen
ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa
sisarelleen:

"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka
olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. -- Matka Pietarista
Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään
mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen,
Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä,
Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa
harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja
väririkkaudessaan."

"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko
ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä
päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää
kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin!
Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista
vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."

"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos
Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi
Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä.
Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä
raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin
kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei
samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de
mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata
oikeaa säveltä."

"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan
minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona
että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen
Narcissin kanssa -- ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko
ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman
nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule
vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties -- jos Sala voisi
tulla Narsissiksi?"

"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus
voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä
yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen
tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten
puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat
loihtia esiin."

"A propos -- eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa
miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä
'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi -- Filip II -- Sigwart
Friedmann, Elisabeth von Valois -- Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän
siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"

"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon
tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin
kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen
onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen
tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta
niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli
kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän
Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on
erehtymätön'. -- 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka
ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan
tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän
meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström[57] tee häntä
tarpeettomaksi. -- Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." -- --

"Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset
sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] --
niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua.
Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti
Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan
Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg
on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties
jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka
paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."

"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady
Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. -- Olen nyt matkallani usein
ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea
raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli
-- sitä ei voi auttaa." -- --

"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä
tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä
Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista
propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä
tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]

Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat
tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa
mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan,
Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200
mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes
saataisiin vapaasti käyttää. -- Emilie epäilee onko viisasta ottaa
Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli
tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi
toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei
Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa
teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion --
tyhjiltä huoneilta.

Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina ? kesäkuuta":

-- -- "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty.
Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat
ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian
valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta,
sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva
Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli
juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien
mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta
eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun
aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse -- kuka on oleva Riis,
kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään
mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin
Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että
miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin
näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja
myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla
täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla
työmiespuserot ollaakseen alallaan. -- Mutta olkoon kuinka tahansa, me
voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi
vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin.
Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi
vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö
oli silloin kun se annettiin siellä." -- --

"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa
tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi
liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki
leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen
keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka
on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen
kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale
näytellään, puhumatta Français'ta." --

(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä
paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli
nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli
kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon
silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun
suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun
hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."

"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa -- hän oikein pyysi, etten
lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko
keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties
mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä
on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan
varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin,
jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin
ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin
helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit
puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän
vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta
voittoon olemassaolon taistelussa -- kenties hän on menettänyt jotakin
itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen
asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa
pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on
täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi
ruotsalaisille -- [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja
siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella
paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." -- --

"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä
kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa.
Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique
populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku
teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi
kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi
osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis
oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset
koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he
menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden
väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne,
jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta
kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret
pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen
kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän
selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja
litistetty -- useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin
surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami,
jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin
kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan
ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin
hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano
paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth
itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista
tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta
rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme
tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja
hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min -- ei hän ollut se Lady Macbeth
'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti.
Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan
uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä
hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei
ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja
jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin
kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti
ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua.
Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman
syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen
Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee
sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen
käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus,
tuli näkyviin."

"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö
on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät
suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen
ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä,
englantia tietysti enimmin."

"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja
Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi
esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut
sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava,
jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta
näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun
toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen
kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta,
Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen
sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole
liian hieno -- jota pelkään -- olisi se otettava, sillä meillä on suuri
puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen
hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. -- Sala on pyytänyt saada
viipyä lokakuun yli.[59] Olen suostunut siihen. -- -- Niin
Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen
myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. --
Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."

Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli
kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7
Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri
paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi.
Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin
arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin
menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon
ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista
Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin
turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan
astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. -- Paitse näistä
asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun
uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän
iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu,
joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa
huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.

       *       *       *       *       *

Teatteri alkoi toimensa _Tampereella_, jossa 27/8-10/9 annettiin
yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta
siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille
suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä.
Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen,
joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta,
joka oli ollut ohjelmana:

-- "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset
lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota
sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli _oikein hyvä_. Hänellä tosin ei
ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta,
hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui _joitakuita_ repliikkejä,
mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin
ansio että _kaikki_ repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula]
oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen
haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti
sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck
hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää
sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen.
Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen
hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen[60] ei myöskään ollut huono (Maria) ja
Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis.
Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan
saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin
nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty
ohjelmistoon -- milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" --

Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja
Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo
arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan,
mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin
virheellistä."

Syyskuun keskivaiheilla tultiin _Turkuun_, jossa ei oltu käyty moneen
vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki
saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin _Otto Vallenius_ ja
nti _Lilli Kurikka_ sekä _Alarik Böök_ ja _Iisakki Lattu_. Otto
Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä
monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään
yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa
oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt
"ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti
Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä
tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita
ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen
tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli.
Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi
teatteriin.[61] Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle
ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä
tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä
joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku
onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua
yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin
vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa
hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen
ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo
kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin
nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja
toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla
laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi
paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi.
Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo
huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän
sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden
vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita -- niitä me
ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen
yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!)
Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön
hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa
("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa
laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, -- ja se veti, varsinkin
toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen.
Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena
iltana (kaikista paras -- 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten
suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon
("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen
kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.

Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n
4-näytöksistä draamaa _Rautatehtailija_, Shakespearen _Hamletia_ ja
Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä
meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla
suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että
esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi
hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili
sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa
ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia
elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin
miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska
tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle.
Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä
kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai
sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille
l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä
iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä
nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m.
Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain
Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui
näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja
nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset,
jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. -- Turunmatka
päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena
tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti
seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). --

Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta,
ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa
kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin
siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. -- Kirjeessä, jossa Kaarlo
kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan
markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran
henki."

Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi _Hämeenlinnaan_, jossa Nordinin
salongissa annettiin neljä näytäntöä -- jopa Maria Stuart viimeisenä
iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi
voitto 900 markkaan -- samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.

_Helsinkiin_ seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet
aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri
ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli
tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue
tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset
teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina
4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä.
Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi
rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin
luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén,
Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman
alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta
vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin
iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18
näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca,
Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra
Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat
yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja
11,000 à 1 mk.

(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko
pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta
voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki
kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on
mennyt hyvin. -- Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka
rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta
joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin
paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. -- Kiitos, hyvä Bettyseni,
kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut
siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä
meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä
meiltä maanalaa. -- Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille.
Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja
kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme
hänestä. -- Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis!
Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." --

Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli
Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt,
vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan
hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja
aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen -- Topias, Weckman
-- Mikko Vilkastus, Rautio -- Iivari, Falck -- Niko, Lindfors -- Teemu
ja rva Rautio -- Jaana.

Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä
vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä _Ei ole aikaa_ ja _Henrik ja
Pernilla_ (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta
edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä
kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen
ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli
onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg
Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva
Aspegrenilla. -- Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa
sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom
tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin
kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen
teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin
tervehdykseen.

Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla -- kymmenes vuosipäivä Ida
Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane
Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä,
jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander
puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten
maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]

Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä,
hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta
samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En
voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia
kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin -- ei
ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille -- hän halusi
avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti
ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z.
Topeliuksen "leikki" _Ole armelias köyhille_ ja Saimaan rannalla.
Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä
päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat
pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö
uudistettiin 27/12. -- Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven
Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti
Kurikan _Ihmekös tuo!_ -- naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille
kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin
esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle
-- ja Robert Kiljanderin _Pukkisen pidot_,[64] joka osottautui
tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus
on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla
ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg
erittäin hyvin.

Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä
meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi,
jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät
mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna --
nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä
(itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden,
joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden
tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon
hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja
ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius -- ja
Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi
näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama,
_Työmiehen vaimo_. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden,
syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla
valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta,
joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien
ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan
kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on
siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. --
Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä
1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta
Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:

(2/8 83). -- "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni
'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua
lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten
olen aikonut sitä sommitella. -- Jos tuo ennen oli minulla hämärässä,
on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin
'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen.
Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään
semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä
suurenmoista ja hyvää -- taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille
mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä
tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun
niitä vertaa Valapattoon. -- Toisen näytöksen ensi kuvaus on
kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee
perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat
heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka
rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo
tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna
vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee
työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut
nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä
uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan
'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. --
Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa
asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän
loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta
pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. -- Kolmas
näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on
jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka
oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa
syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin
vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän
tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee
Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli
vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen
ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän
asemansa, käsittää sen väärin ja -- päättää lähteä karkuun Paavon
kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä
huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää
olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä.
Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen.
-- Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa,
Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä
katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat.
Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan.
Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän
mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä
pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja
varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta
Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. -- Miten
tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan
viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen
hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. -- Niin, ei minulla
ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa,
parempaa kehitystä."

Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä
Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa
näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään
konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin
sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja
sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei
seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta
päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin
lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla
"laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää
hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta
entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin
perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle
silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi
näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa
mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja
vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän
ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs,
mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen
voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen
kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon
kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei
Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on
kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle
kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän
ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet
kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat
hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän
lakinne ja oikeutenne -- niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa
vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen
hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo
lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään
anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun
Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa
muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu
ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. --
Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.

(10/9 83). -- "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie
läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain
paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan
mainio." --

(19/11). -- "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on
loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada
sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni
kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto
harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin
tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo
kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi
tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan
talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."

(28/1 84). -- "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta
korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei
vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän
hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta
ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari
minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena
aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun
rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne
sieltä karsii pois. -- Niin, tosiaankin!"

(23/2). -- -- "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt
kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin
minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on
tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin
voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian
vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen
takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin
lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään
sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin
kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi.
Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin
ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon.
Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. -- Niin, tuo
sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda
esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän
filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei
se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta
ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä
ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." -- --

(19/4). -- "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta
Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän
teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä
enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa
kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen
kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi',
'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. -- Kun nyt jo tuosta
viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten
Homsantuusta!" --

(11/8). -- "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa
'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En
uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja
kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä
ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla
tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että
kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut
auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt
[Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä
nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat
kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi
kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia.
-- -- Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo --
eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa?
Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja
silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan,
laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä
hämmennettiin etc. etc' -- Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi
koomilliseksi sen kautta? -- Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras,
vaikka tuntuu niin laimealta."

(21/8). -- "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana
on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari
päivää tehnyt. -- Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka
minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani
koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta
pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin
iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle
sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen.
Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." --

(3/10). -- "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei
vieläkään ole valmis. -- -- Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa
korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut
kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä
eteenpäin. -- Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi
syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun
oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen
halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa
paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän
ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta,
pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin
yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni
seuraavat Teitä ja teatteria."

(28/10). -- "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'.
Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon
rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri
kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan,
ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli
palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta
taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. -- --
Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti
hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä
omituisempaa." --

(8/12). -- "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset
kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin
tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja
lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin
pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn
ehdottamianne muutoksia tekemään -- niin pitkälle kuin paha sydämeni
sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan
totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette
ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma
sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä,
kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga
prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja
heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta,
koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja
nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä
asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka
selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein
hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja
alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi,
kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä,
tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka
surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät
oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt?
Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan
kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole
luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta
ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva
Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos
voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin
pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten
ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon
vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia
heikkouksiamme käsittämään. -- Kaikki muut muutokset teen oikein
sydämen halusta."

(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte
valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien
kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut.
Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta
sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi.
Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin
painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään,
ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois,
vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia,
Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun.
Vai kuinka? Onko parempi näin?"

Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois
viime kohtauksen näyttämöllä. -- Lopuksi sanottakoon vain näistä
otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen
syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin
tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä
mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen
paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun
vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka
"rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi
pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.

Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin
muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä
esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän
värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:

"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. -- Sattuvata on
koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten
sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu.
Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi
sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja
vältellen lähdettiin kotia."

Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli
ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg
näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti
tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava
kostoa vaatiessaan -- se oli luettava hänen värikkäimpiin ja
todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin
täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen
esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja
yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti
luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio
Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti
Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin
näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin
puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen
esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten
näyttämöllä."

Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville
huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin
myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä
yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka
ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi
kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja
uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin
itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä
ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin.
Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja
käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden
turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset
lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin
taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä.
Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne -- niitä minun
piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut
niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen
mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin
merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä
kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa
niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa
ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä
aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän
onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla
kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun
alaiseksi.[65] -- Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie
kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:

"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita.
Muutamat ovat ylen ihastuneita -- toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä
kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu
erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen,
jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena
teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi.
Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka
täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista.
Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei
myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten
valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan
varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin
että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa
hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä.
Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen
Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi
ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin
oikeutettu."

Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla,
noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen
matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki
13/3 kappaleensa näyttämöllä.[66] Huone oli ihan täynnä, ja lopussa
tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon
näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön
puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä
vieraana illallisilla lämpiössä. -- Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on
hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti
tyydytti häntä, mutta -- ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten
laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta
totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko
mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan
ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka
tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä _elämän totuutta_. Kunpa
onnistuisin paremmin ensi kerralla. -- Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen
aiheeseen".[67]

-- Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja
vaatimattomuutta. -- Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna
kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan:
"Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys
teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e.
Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän,
menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa
suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että
olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria
rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." -- Ja samaan tapaan
pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista
Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama
kangastaa jo mielessä.

Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku
vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat,
mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven _Kullervo_ ensi kerran
esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen
juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä
vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom
oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa
oli supistettu 7:ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli
mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien
täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa,
mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino -- Kalervo, rva
Aspegren -- Kalervon emäntä, rva Rautio -- Ainikki, Inez Borg --
Ilmarisen emäntä, nti Avellan -- Ajatar, Weckman -- Nyyrikki, Kallio --
Väinämöinen, Ahlberg -- Ilmarinen, Vallenius -- Lemminkäinen. Menestys
oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden
kerran. -- Paremmin onnistui _Hamlet_, joka 4/3 annettiin ensi kerran
Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin
näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja
ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen
voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin
esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan -- edellinen
voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin
pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin
Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan
hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta
taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).

Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo
riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi,
mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo
Forsmanin suomentaman Goethen _Faust_-draaman ensimäisen osan. Viisi
päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:

-- "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun
yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se
on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin
hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme
näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi
lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä
on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen
rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino
[Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte
tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä,
sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki
yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" --

Faust meni ensi kerran 15/4 ja sanotaan siitä U. S:ssa:

"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen
täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä
kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu
laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului
huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia
innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. -- Tuskin onkaan
teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria
aikaansaatu." -- Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan
loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on
nähty".

Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin
Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.

"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon!
Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle
näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."

"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837
jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin
nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta
muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale
sydäntäkouristavan syvä."

"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää,
osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus,
mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt
ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän
on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä,
vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida
Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai
6:sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen
kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano
hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä,
melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä
ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin
sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida
Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen
kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."

"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että
Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on
vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan
ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy
eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa
voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee
ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen
lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen
paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on
pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi
pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."

"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia
esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta
kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys,
joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole
irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets
verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun
Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen
Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista
oppiva."

"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta
[Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana.
Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee
kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse
nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja
kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri
ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän
verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten
pelättimiä."

"Sanalla sanoen -- kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta
menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön
korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan,
olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja
useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."

"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella
näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen
tiellä!"

"Minä puristan kättänne ja olen edelleen teidän molempien harras
Z. T."

Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset
uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme
vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida
Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust
annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa"
seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä
todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.

Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin
teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo
vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin
mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli
loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee
ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille
Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine
sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen
tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo
näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä,
hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja
älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä
ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet,
melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista
voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa
vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän
väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä
on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan
liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi
täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla
näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan
esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. -- Wagner on jätetty pois.
Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta
vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma
päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta.
Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan,
ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen
kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja
epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle
niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää
syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin
sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja
harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen
mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut
selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse
saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat
pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena,
johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin _sokea_ äänen mukaan
arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja
kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin
Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna
kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita,
silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille.
Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen
somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte
nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä
nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja
vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan
seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä.
Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä
miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa
Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas
kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti
järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja
iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren,
Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti
rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö
taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja
vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon
varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä
Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään
nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä
puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta
saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.

Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla
sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin
rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri
sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu
Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa
yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen
paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä
päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust
rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:

    "Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
    Käs'varrellain ma teitä saattelen."

Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella
Margareta vastaa:

    "En fröökinä oo, en kaunihin"

jonka jälkeen hän jatkaessaan:

    "Ja kotia pääsen saattamattakin"

nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus.
Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa
kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa
palmikkonsa ja hyräilee:

    Kuningas Thulen kansan
    Ol' aina uskoinen.
    Hälle vaimo kuollessansa
    Soi maljan kultaisen.

Se mielenilme, jolla hän samassa kohtauksessa lausuu sanat:

    Tääll' on niin kuuma, raskas sää --

tunkee katoamattomasti kuulijan sieluun, ennustaen suruja, jotka
tulevat lyhyen onnen jälkeen.

Molemmat seuraavat kohtaukset kadulla Faustin ja Mefiston välillä sekä
Martan huoneessa ovat alkuteoksen mukaisia, mutta niitä seuraava on
jätetty pois, ja meidät saatetaan välittömästi Martan puutarhaan, jossa
neljä eri kohtausta on taitavasti yhdistetty kahteen kuvaelmaan
(nimittäin huvimajakohtaus, Gretchen rukin ääressä sekä alkuteoksen
molemmat puutarhakohtaukset). Nti Stenberg on oivallinen Marta ja
suorittaa erinomaisesti osansa taiteellisessa yhteisnäyttelemisessä.

Ylen vaikea on sanoa, mitkä kohdat Ida Aalbergin ihmeen hienosta ja
neitseellisen puhtaasta esityksestä ovat parhaat. Kuinka sydämellisesti
ja yksinkertaisesti hän kuvaakaan kodin iloja ja suruja, kuinka
lapsellisen iloisesti hän riemuitseekaan kukkaoraakelista, kuinka hän
säikähtääkään lemmen ensimäistä leimahtamista ja millä riemulla, millä
raikkaalla ilolla hän huudahtaakaan:

    Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua!

Kuinka syvästi, surusta ja lemmestä vapisevasti hän vihdoin lausuu
verrattoman mestarilliset säkeet:

    Pois riemu jäi,
    Ja syömmen' on,
    Niin raskas vaan
    Ja rauhaton.

Jotakin parempaa laadussaan emme koskaan saane kuulla, ei täällä eikä
millään muulla näyttämöllä.

Faustin ja Mefiston kohtaus metsässä sekä Gretchenin ja Lieschenin
kaivolla on taas jätetty. Me näemme Gretchenin uudestaan Mater dolorosa
kuvan edessä, missä tuskan ilmaus on sydäntä viiltävä. Sitten seuraa
kohtaus, jossa Valentin uhraa henkensä kostaakseen sisarensa häpeän.
Siinä esitti Ahlberg kauniin osan kiitettävän maltillisesti, ja
Leinossa, kun hän suoritti serenaadin Gretchenin akkunan edessä, oli
todella daimoninen piirre.

Sillaikaa kuin Misericordia-veljekset taukoamatta laulavat Valentinin
ruumiin ääressä, näyttämö muuttuu katoliseksi katedraaliksi, jossa
yleisö on polvistunut pitkänä perjantaina ja urut säestävät vanhaa
virttä:

    Dies irae, dies illa
    Solvet saeclum in favilla.

Tässä kohtauksessa Ida Aalbergin traagillinen esitys nousee huippuunsa.
Kouristuksentapainen tuskanilmaus lähestyy kauniin rajaa kuitenkaan
menemättä sen yli. Hänen hillitön itkunsa yhtyen yleisön lauluun ja
urkujen pauhuun on joka kerta tehnyt mitä syvimmän, valtavimman
vaikutuksen. Tämän jälkeen seuraa välittömästi vankilakohtaus, jossa
esityksen totuus ja vaikuttavaisuus olivat yhtä suuret, vaikka
näyttelijättärellä ei ollut riittävän voimakasta vastanäyttelijää.

Faust-näytännöt, arvostelija päättää, "ovat voimakkaasti vahvistaneet
sen vuorovaikutuksen taiteilijain ja yleisön välillä, joka vanhastaan
on ollut olemassa Suomalaisessa teatterissa ja joka takaa tämän
näyttämön tulevaisuuden ja on paras kiitollisuuden osotus seurueen
johtajaa ja jäseniä kohtaan. Nämä näytännöt ovat sen ohella kohottaneet
yleisön vaatimuksia tositaiteellisuuteen nähden ja lienevät ne siis
oikeuden mukaisesti pidettävät käänteentekevinä teatterin historiassa."

Vapunpäivänä annettiin kansannäytäntönä Ensi lempi ja Kultaristi, ja
esiintyi edellisessä Ida Aalberg viimeisen kerran tänä näytäntökautena.
Hänen oli näet lähteminen ulkomaille, ja oli se syynä siihen että
Faustinkin näytteleminen lakkautettiin, vaikkei yleisö suinkaan vielä
ollut väsynyt siihen.

Uusi premiääri tuli vielä 3/5: Hilda Aspin suomentama rva A. Ch.
Edgrenin 4-näytöksinen _Hyväntekeväisyyttä_. Tämä näytelmä, joka oli
ennen näytelty Norjassa, mutta ei Ruotsissa -- niinkuin arveltiin
sentähden että siinä liian räikeällä realismilla kuvataan Tukholman
seurapiirejä -- herätti samoin kuin saman tekijän Todelliset naiset
mielenkiintoa uuden suunnan ystävissä, saamatta sentään mainittavaa
menestystä. Kuitenkin oli näyttämöllepano oivallinen (eräs loistava
palatsin vestibyyli oli jotain verratonta laadussaan) ja esitys
muutenkin hyvä. Erittäin kiitettiin nti Avellania (Blanka), Lindforsia
(Österberg), nti Stenbergiä (rva Österberg), nti Aspia (Svea), Kilpeä
(Kellqvist), Leinoa (parooni), rva Rautiota (Agnes), Ahlbergia (Wulff).
Kappale meni vain kolme kertaa. -- Sen jälkeen annettiin vielä
(Runebergin kuvapatsaan paljastamispäivänä 6/5) Salaminin kuninkaat,
Ultimo, joka oli Helsingissä uusi, Venetian kauppias sekä Kuningas ja
katulaulajatar, se on Don Cesar de Bazan uudella nimellä. Viimeisessä,
runsaasti oopperapätkillä varustetussa laulukappaleessa olivat pääosat
Valleniuksella ja Inez Borgilla. Viimeinen näytäntö oli 31/5.

       *       *       *       *       *

Äsken mainittiin, että Ida Aalbergin oli lähtemi nen ulkomaille. Matkan
lähin päämäärä oli Tukholma, jossa suuri italialainen näyttelijä
Ernesto Rossi Toukokuulla oli esiintyvä loistorooleissaan. Tultuaan
Tukholmaan meni näyttelijättäremme, niin kertoo E. v. Qvanten "Nya
Dagligt Allehandassa", suoraa päätä kuninkaalliseen teatteriin, jossa
paraikaa oli harjotus, ja pyysi johtaja Willmanilta saada esiintyä
Rossin kanssa joko Ofeliana tai Juliana. Häntä kohdeltiin ivallisella
kohteliaisuudella, joka muuttui oikein "mefistomaiseksi", kun
hän kysymykseen millä kielellä hän aikoi esiintyä, vastasi:
"suomenkielellä". Nähtävällä tarkotuksella kohta paikalla musertaa
odottamaton vieras, Willman vaati näyttelijätärtä heti näyttelemään
kohtia kummastakin roolista. Ja niin tapahtui. Nti Aalberg alkoi,
suomenkieli soi korville, joille joka sana oli ennen kuulumaton,
mutta kun hän päätti, kimalteli kuulijain silmissä kyyneleitä ja
teatterinjohtaja oli voitettu ja antoi myöntävän vastauksen. Mutta
tämä olisi tuskin riittänyt, jollei Rossi itse olisi ruvennut
taiteilijattaren puolustajaksi. Teatterissa ja sen ulkopuolella syntyi
näet ankara vehkeily sitä vastaan, että suomalaisen näyttelijättären ja
varsinkin suomenkielellä sallittaisiin esiintyä ruotsalaisella
näyttämöllä. Loppu oli kumminkin se, että Ida Aalberg maanantaina 11/5
näytteli Ofelian roolin Rossin näytellessä Hamletia. Huone oli täpösen
täynnä, kuningas perheineen saapuvilla, ja -- menestys täydellinen!

Sanomalehtien arvosteluista otamme vain seuraavat rivit Stockholms
Dagbladista:

"Se joka kirjoittaa tämän, ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa. Mutta
silti ei ollut vaikea ymmärtää Aalbergin Ofeliaa. -- -- Vasta neljännen
näytöksen mielipuolisuuskohtaukset näyttivät täysin mikä oikea
taiteilijaluonto tässä esiintyi. Äänen lapsellinen, naivi surumieli,
puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut että näki
kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy
nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi
liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen." --

Rva Ottilia Silfverstolpen (suomalaisen näyttämön entisen Preciosan)
kirjeestä Emilie Bergbomille lisäksi muutamia riviä:

"_Eriskummainen_ on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III:n
temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä. -- Ida lähettää
terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen; niin hän olkoonkin, sillä
luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta.
Kumminkin on menestys ollut täydellinen. Kaikki ovat ihastuneita, ja
sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa
numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa
hengessä, mutta kiittää sittekin hänen taidettaan. Teatterissa on
kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen
rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt
kuulumatonta kateutta, mutta kenties se ratkaisi asian, että hän sai
esiintyä. -- -- Näytäntöiltana ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja
neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö
oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin
vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti, ja
esirippu nousi kuin nousikin".[68]

Saavutettuaan tämän loistavan voiton Tukholmassa Ida Aalberg lähti
Kristianiaan, jossa hän esiintyi kolme kertaa (22/5 ensi kerran)
Noorana. Täälläkin hän herätti suurta innostusta, joskin hänen
käsityksensä muutamissa yksityiskohdissa oli toinen kuin norjalaisten
näyttelijättärien. Norjasta taiteilijatar matkusti Kööpenhaminaan,
jossa hän, niinkuin alempana saamme nähdä, viipyi koko seuraavan
näytäntökauden.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1884 julkaistu kehotus uuteen rahankeräykseen teatterin
hyväksi herätti vastakaikua ympäri maan, ja johtokunta sai koko
näytäntökauden vastaanottaa isompia ja pienempiä lahjoja. Helmikuun
lopulla keräys oli tuottanut 35,717:81 mk, mutta luultavaa on että
senkin jälkeen tuli joku määrä lisää.[69] -- Tulot näytännöistä olivat
myöskin hyvänlaiset, noin 600 mk iltaa kohti, joten, kun vuoden
kuluessa syntyneestä uudesta "arpajaisrahastosta" menoihin otettiin
15,000 mk, vajaus aleni 2,000 markkaan, vähempään kuin se tuskin
koskaan oli ollut.

Ennen mainittujen keräysten ohella on muistettava toinenkin
keräyspuuha, joka tarkotti näyttelijäin _eläkelaitoksen_ edistämistä.
Niinkuin edellisestä tiedämme (kts. ylemp. s. 49) tehtiin alote tähän
yritykseen syksyllä 1879. Kumminkin tapaamme sanomissa vasta keväällä
1884 ensimäisen, 26/5 päivätyn, rahastonhoitajan R. Laethénin antaman
tiedon kertyneistä varoista:

    Turussa keväällä 1878 kootut 3,600 mk sekä tämän
    summan korko 1/7 1881 jälkeen 418:40 4,018:40
    Turussa 1880 kootut................. 3,580:-
    Janakkalassa 1882 kootut............   100:-
                                     Smk 7,698:40

Tällä näytäntökaudella näyttelijät itse Helsingissä ensimäisen kerran
toimeenpanivat arpajaiset rahaston hyväksi. Ne tapahtuivat 21/4
Arkadiassa, ja tulo nousi 2,476:32 markkaan, jota paitse lahjoina
saatiin leskirouva M. Stenbergiltä Helsingissä 1,000 mk ja Viipurin
Kansalaisseuralta 100 mk. Rahaston varat olivat siis vuoden lopussa
noin 11,500 mk. -- Näin oli tämä tärkeä yritys päässyt hyvään alkuun.
Pohjaraha oli, niinkuin näkyy, tullut Turusta, jossa teatterin
innokas ystävä nti Betty Elfving oli tehnyt alotteen niin moneen
keräämispuuhaan taidelaitoksen hyväksi.

Näytäntöjä oli tänä vuonna 122 ja näyteltiin niissä seuraavat
kappaleet: 9 kertaa _Murtovarkaus, Työmiehen vaimo_; 7 _Nummisuutarit_,
Hamlet, Faust, Maria Stuart; 6 _Regina von Emmeritz, Pukkisen pidot_,
Ei ole aikaa, Kultaristi; 5 Jane Eyre, Rautatehtailla; 4 _Kihlaus_,
Ensi lempi, Henrik ja Pernilla; 3 _Salamiin kuninkaat, Daniel Hjort,
Viimeinen ponnistus, Amalia ystävämme, Saimaan rannalla, Tätä nykyä_,
Todelliset naiset, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia, Venetian
kauppias, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ultimo; 2 _Roinilan talossa,
Kullervo, Ole armelias köyhille_, Yhteiskunnan tuet, Noora, Kuningas ja
katulaulajatar, Mustalaiset, Lemmenjuoma, Parisin veitikka, Valérie; 1
_Ihmekös tuo, Kyökissä_, Laululintunen, Toinen tai toinen naimaan,
Neiti Elisabeth, Taistelujen väliajalla.

Näistä 43 kappaleesta oli 17 kotimaista ja 13 uutta.



XIV.

Neljästoista näytäntökausi, 1885-86.


Kohta sen jälkeen kun näytännöt olivat päättyneet Helsingissä, lähti
Bergbom seurueensa kanssa _Kuopioon_, jonne Minna Canth jälleen oli
hankkinut teatteriväelle vapaan matkan kuopiolaisilla höyrylaivoilla.
Näytännöt alkoivat siellä 7/6 ja jatkuivat heinäkuun alkuun: viimeinen
oli 3/7. Ymmärrettävästi ei kesäkuu Kuopiossakaan ollut suotuisa aika.
Täysiä huoneita, se on yli 400 mk tuottavia, oli vain kolme (Työmiehen
vaimo -- rva Aspegren Homsantuuna, Salamiin kuninkaat ja viime ilta),
yli puoleksi täysiä neljä (Murtovarkaus, Kuningas ja katulaulajatar
[2 kertaa], Viimeinen ponnistus); ainoa ohjelmistolle uusi kappale,
Salan suomentama Scriben 3-näytöksinen huvinäytelmä _Naiset sotasilla_
29/6 ei vetänyt puoltakaan.

Kiitollisin teatterin vierailusta oli sittenkin Minna Canth, jonka
luona Bergbom taas asui. Seurueen lähdettyä hän kirjoitti (21/v):

"Olen Teille niin kiitollinen, Tohtori, niin sanomattoman kiitollinen.
Muistatteko, kuinka alakuloinen olin Teidän Kuopioon tullessanne,
kuinka väsynyt ja haavoja täynnä. Ja nyt, kuukauden Teidän parissa
oltua, kuinka toisin kaikki. Tohtori, kiitän Teitä lastenikin puolesta,
sillä Teidän kauttanne he saivat taas reippaan, tervemielisen äidin. --
Ja tuo ihmisten ylenkatse, mihin sekin hävisi! Pois vihojen vimmaukset,
puhas siunaus sijahan! Nyt rakastan koko maailmaa enemmän kuin
koskaan." --

Tänä kesänä Bergbom-sisarukset oleskelivat kotimaassa, ja oli Emiliellä
huolenaan aivan erikoinen asia, josta hän pääsi vasta elokuulla. Jo
edellisenä syksynä oli tieto tullut, että keisari Aleksanteri III
perheineen aikoi käydä Suomessa kesällä 1885, jolloin asevelvolliset
suomalaiset pataljoonat ensi kerran kokoontuisivat leiriin
Lappeenrannalle, ja sen johdosta syntyi ajatus, että Suomen naisten
tulisi antamalla joku lahja keisarinnalle ilmisaattaa kansan rakkaus
hallitsijaparia kohtaan. Tuuman toteuttamista varten pidettiin
Helsingissä 16/3 kokous, johon saapui lähes kaksisataa osanottajaa, ja
jossa valtava enemmistö hyväksyi esittelijäsihteerinrouvan M. Ahngerin
ehdotuksen, että lahjana annettaisiin soutuvene, varustettuna ja
koristettuna lipuilla sekä suomalaiskuosisilla matoilla ja tyynyillä.
Samassa valittiin 15-henkinen toimikunta, jolle -- Emilie Bergbom
puheenjohtajana, rva Jenny Lang sihteerinä ja rva Martha Eneberg
rahastonhoitajana -- päätöksen toimeenpaneminen uskottiin. Sitte
kerättiin koko maan naisten kesken 16,000 mk, enemmän kuin tarvittiin
(merkitsijäin luku oli 7,500 ja lahjat vaihtelivat 100 markan ja 10
pennin välillä), ja vene, 27 jalkaa pitkä ja 5,5 leveä, tehtiin
keuruulaisen mallin mukaan hra Emil Wegeliuksen johdolla Helsingissä,
jossa myöskin enimmäkseen kudottiin ja ommeltiin mitä sen
sisustamiseksi tarvittiin, ja käytettiin siihen 21 erilaista
suomalaista kuosia.[70]

Ida Aalbergille, joka vielä oli ulkomailla ja jota kehotettiin tulemaan
kotia ja yhtymään niihin naisiin, jotka muitten puolesta antaisivat
veneen keisarinnalle, Emilie kirjoittaa 19/6 valmistuspuuhista:

"Et voi uskoa, kuinka äärettömän paljo puuhaa ja vaivaa minulla on
ollut ja on; 20 kertaa päivässä kiukustun tarpeettomasta löyhyydestäni
että otin tämän päälleni; kotona meillä istuu 8 ompelijatarta ja kirjaa
kolmessa korko-ompelukehyksessä. Sitä paitse ommellaan koruompelusta 7
paikassa. Kunpa kaikki tulisi valmiiksi ja hyväksi. Koko toimikunta on
matkustanut tiehensä, paitse [nti] Hilda Wiik (joka on yli kaiken
kiitoksen oiva) ja minä. -- -- Rahaa on meillä yltä kyllin. 'Syvät
rivit' ovat m.m. lukuisissa ystävällisissä kirjeissä ilmaisseet
erinomaisen suurta harrastusta, ja sen tähden olemme valinneet niiden
edustajaksi 2 todellista talonpoikaistyttöä. Luultavasti tulee vene
maksamaan 12,000 markkaa, mutta sittekin jää meille yli 4,000, jotka
aiotaan käyttää hengenpelastuslaitokseksi." --

Keisarillisten käynti tapahtui elokuun alussa, ja tulivat he 4/8
Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 ehtoolla, kun korkeat vieraat
laivalla palasivat Lauritsalasta, huvimatkalta, vene annettiin
keisarinnalle. Se kävi päinsä niin, että yhdeksän suomalaisiin
kansallispukuihin puettua naista -- peränpitäjänä rva Emilie de Pont
jääskeläisessä puvussa sekä soutajina neidit Hanna Andersin
uusmaalaisessa, Ida Aalberg hämäläisessä, Ellen v. Troil
houtskäriläisessä, Helmi Stenbäck säkyläläisessä, Emmi Cannelin
lapväärtiläisessä, Anna Junttila lappalaisessa, Alma Ahnger
savolaisessa, Lydia Haaranen karjalaisessa -- lähti veneellä rannasta
ulompana olevan laivan luokse ja souti, sitte kun rva de Pont oli
pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna
oli astunut veneeseen, ylhäisen vieraan laiturille. Samana iltana
kutsuttiin mainitut naiset teelle keisarillisten luokse, ja siinä
tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset
säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän
majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen
hallitsijaparille.

Enempää emme kerro juhlapäivistä Itä-Suomessa eikä seuraavista, jolloin
keisarilliset kävivät Helsingissä. Se mitä on mainittu, kuuluu
kuitenkin aineeseemme, koska mukana oli Ida Aalberg ja koko puuhan
johtajana toimi Emilie Bergbom. -- Kun kaikki oli ohi ja onnellisesti
päättynyt, Emilie kirjoitti 10/8 Helsingistä Kaarlolle, joka
tietääksemme oli kylpemässä Lappeenrannassa, missä sisarukset jonkun
aikaa olivat olleet yhdessäkin:

"Et voi uskoa, kuinka suurella mielihyvällä olen syönyt, nukkunut ja
toimettomana elostanut nämä kaksi päivää. Julma edesvastuuntunto, joka
koko kesän on minua painanut, on nyt poissa, ja minä olen oikein
nauttinut siitä. Tuota ikävää tapaturmaa en ole vielä saanut
muistostani ja pelkään, että kestää kauan ennen kun kokonaan vapaudun
siitä".[71]

Seurue kokoontui tällä kertaa _Viipuriin_, missä ensi näytäntö,
Murtovarkaus, annettiin 6/8. Poissa oli Adolf Lindfors, joka kesällä
oli lähtenyt opintomatkalle Saksaan (hän tuli kuitenkin ennen syyskuun
loppua), ja Ida Aalberg, joka kyllä heinäkuun alussa oli palannut
ulkomaanmatkaltaan, mutta siitä huolimatta, noudattaen vastustamatonta
halua esiintyä ulkomaalaisen yleisön edessä, oli sitoutunut syyskauden
alusta vierailemaan Kööpenhaminan Kasinoteatterissa. Hän lähti siis
uudelle matkalle, ilmottamatta milloin hän aikoi palata. Kun ajattelee
missä määrin taiteilijatar oli yleisön suosikki ja kuinka suureksi
osaksi ohjelmisto nojasi häneen, on helppo ymmärtää että hänen
poissaolonsa tuotti melkoista vahinkoa teatterille ja vaikeuksia
ohjelmiston järjestämisessä. Se näyttäytyi ei ainoastaan Viipurissa,
vaan koko tänä näytäntökautena.

"On ollut suuri virhe", Emilie kirjoittaa 16/9 nti Elfvingille, "että
niin pian kun jotain uutta ja etevää on ajateltu, vaali aina on
tapahtunut pitämällä häntä [Ida Aalbergia] silmällä. Tästä virheestä
saamme nyt kärsiä, mutta onhan toiselta puolen ollut niin luonnollista,
että, kun niin erinomainen taiteilijatar on ollut olemassa, etupäässä
on huomattu häntä ohjelmistoa määrättäessä. Kovin me kaipaamme häntä,
ja kuka tietää kuinka kauan hän viipyy poissa. Jos hänellä on
menestystä suuressa maailmassa, niin tietysti sen loisto houkuttelee ja
huumaa häntä, sitä enemmän kuin pienet olomme usein tuntuvat hyvin
ahtailta ja painavilta." --

Useista tulokkaista on tältä vuodelta mainittavana neidit _Saimi
Svan_[72] ja _Olga Finne_,[73] joita alussa, oppilaitten asemassa
kun olivat, ei suurestikaan huomattu, mutta jotka ennen pitkää
osottautuivat arvokkaiksi lisävoimiksi. Koulunkäyneinä ja sivistyneinä
he muutenkin olivat tervetulleita seurueeseen.

Alku Viipurissa oli huolestuttava. Ensimäisen illan tulo oli 600 mk,
toisen (Pukkisen pidot, Ei ole aikaa) 484, kolmannen, jolloin meni
Salamiin kuninkaat, 369! Siis ei nousua, vaan alaspäin menoa. Varsinkin
oli se tapa, jolla Salamiin kuninkaat vastaanotettiin, omansa
masentamaan näyttelijöitä. Vähäinen katsojakunta oli kyllä kiitollinen,
mutta ruotsalaisten lehtien kritiikki oli aivan kohtuuton. Se teki,
Bergbom kirjoittaa, "viiltävää vääryyttä" etenkin Salalle ja Kaarola
Avellanille. Eikä parannusta voitu odottaa, sillä näin syksyn alussa ei
saatu tilausta aikaan ja sirkus oli tulossa. Silloin Kaarlo teki
"nopsan päätöksen" ja lähti Pietariin, josta oli tullut kehotus
teatterille saapua sinne, ja hän sopi siellä että seurue lokakuulla
antaisi sarjan näytäntöjä Kononovan salissa, lähellä Nevskin
prospektia. Sillä aikaa koetettaisiin saada tilaus toimeen Viipurissa,
johon syyskauden loppupuoleksi palattaisiin.

Syyskuun loppupuolella näytännöt Viipurissa toki menestyivät paremmin.
Viimeinen ponnistus miellytti melko lailla yleisöä. Lilli Kurikka oli
siinä hyvin viehättävä ja Vallenius lauloi oivallisesti. Vielä paremmin
onnistui Työmiehen vaimo, joka kaksi iltaa peräkkäin tuotti yli 800 mk.
"Suosionosotukset voimakkaat ja vaikutus suuri, vaikkei niin sytyttävä
kuin Helsingissä. Kritiikkikin on kiittävä. Esitys ei ole täysin
tasaista." Uusi kappale, Hilda Aspin kääntämä Ibsenin _Nuorten liitto_,
näyteltiin ensi kerran 30/9. Viimeinen näytäntö ennen poislähtöä oli
2/10 (Viimeinen ponnistus 3:s kerta).

_Pietarissa_ oli ensi näytäntö, Nummisuutarit, 5/10, mutta ennen kun
siksi päästiin oli ikäviä rettelöitä kestettävänä. Arvattavasti
säästäväisyydestä lähetettiin teatterin puvusto laivalla Viipurista
Pietariin; mutta niin ei olisi pitänyt tehdä. Venäläinen tullitoimisto
vaati näet tullia puvuista. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuljettaa
puvusto samalla laivalla takaisin Viipuriin ja lähettää se uudestaan
Pietariin -- rautatiellä. Sitä tietä pääsivät arkut perille ilman
tullimaksua. -- Paitse tullin kanssa oli teatterilla rettelöitä
sensuurin kanssa. Viimeinen ponnistus kiellettiin kokonaan, se kun
koski venäläisiä oloja ja olisi voinut loukata orjain vapauttamisesta
kärsinyttä aatelistoa! Myöskin Kultaristiä tahdottiin kieltää, sillä
siinä Venäjältä palaavat ranskalaiset sotilaat puhuvat venäläisestä
pakkasesta, kasakoista ja heidän keihäistään, jota paitse marseljääsi
lauletaan. Lopulta annettiin kuitenkin näyttelemislupa, kun "Venäjä"
oli muutettu "Espanjaksi", vaaralliset laulut vaihdettu viattomampiin
ja kappaleen nimikin muutettu "Kultasormukseksi"! --

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kymmenen, viimeinen oli 24/10. Työmiehen
vaimo oli ainoa, joka meni kaksi kertaa. Alussa oli väkeä vähemmän,
mutta sitte huoneet parantuivat, niin että päätettiin pienellä
voitolla. Tälläkin kertaa venäläiset lehdet kiittivät teatteria, joskin
luonnollista on että kaivattiin Ida Aalbergia, joka viime kerralla oli
niin suurta huomiota herättänyt. Niin esim. kiittivät "Novosti" ja
"Novoje Vremja" Venetian kauppiaan esittämistä: väkijoukkojen liikkeitä
ja ryhmitystä näyttämöllä, tarkkaa roolientuntemista ja lausumista sekä
näyttelijäin hienoa käytöstapaa. Edellinen lehti antoi suurta
tunnustusta Leinolle (Shylock) ja nti Avellanille (Portia). --
Pietarissa oli Emilie Bergbomkin mukana, Kaarlon pyynnöstä, --
"tiedäthän, kuinka hyödyllinen sinä olet siellä".

Ennen lokakuun loppua oli seurue jälleen _Viipurissa_ ja antoi
ensi näytännön 30/10. "On toki pelkurimaista paeta ensimäisen
vastoinkäymisen jälkeen", Kaarlo oli kirjoittanut päättäessään palata
sinne. Mutta vaikea aika oli hänellä edessään. Hän kirjoittaa 10/11:

"Rakas sisar! Ei ole täällä ollut iloisia päiviä. Joka hetki on ollut
niin täynnä puuhaa ja vastoinkäymistä, että minun on täytynyt todella
ponnistaa voimiani pysyäkseni uskaliaana."

Huoneet olivat yhtämittaa huonoja taikka keskinkertaisia, hyviä
(700-900 mk) oli vain 6, vaikka näytäntöjä annettiin 23; viimeinen
21/12. Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että ruotsalainen yleisö ei
käynyt teatterissa. Niin oli koko ajan laita, mutta kun suomalaisia
näyttelijöitä ei oltu nähty Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi
pidetyissä arpajaisissa, sanottiin "sosieteetin" oikein päättäneen olla
teatterissa käymättä. "Koska ei muutenkaan olisi käyty, niin on se
meille yhdentekevää", sanoo siitä Kaarlo, katsoen näyttelijöihin
kohdistamaa vaatimusta tulla arpajaisiin sitä naivimmaksi kuin
"sosieteetti" ei ollut osottanut mitään myötätuntoa teatterille.
Toiselta puolen tämä ei estänyt saman kaupunkilaispiirin sanomia, Östra
Finlandia ja varsinkin Viborgs Tidningiä, kohtuuttoman ankarasti
arvostelemasta näytäntöjä, mikä tietenkin vaikutti painostavasti
näyttelijöihin. Mutta ei ainoastaan nämä paikalliset nurjat olot
raskauttaneet ilmaa, vaan oli se muutenkin painostava. Venäläisten
sanomalehtien ilkeät hyökkäykset Suomea vastaan olivat tähän aikaan
entistä kiihkeämmät, ja yhä jatkuvan kansallisuustaistelun ohella oli
erittäin valtiopäivien aikana keväällä ja sen jälkeen eripuraisuus itse
suomalaisessa puolueessa alkanut nostaa päätänsä. Jo nyt "nuoret"
puuhasivat[74] uutta sanomalehteä Uuden Suomettaren kilpailijaksi ja
vastustajaksi, koska se muka oli liian laimea kieliasiassa (!). Siitä
ei vielä tullut mitään, mutta kehitys oli alkanut suuntaan, jonka
ilmiöt miten selitettäviä ehkä lienevätkään, kumminkin olivat omansa
heikontamaan sitä yhteistuntoa ja -henkeä, joka 1870-luvulla oli saanut
suuria [etupäässä suomalaiset koulut ja teatterin] aikaan. Tämän kaiken
johdosta Kaarlo, ajatellen teatteria, kirjoittaa (10/11) seuraavat
sanat, jotka tosin vain hämärästi ilmaisevat hänen aikeitaan, mutta
sitä paremmin kuinka hänen mielensä oli levoton ja kiihtynyt:

"Minä mietin päivät ja yöt mitä meidän on tekeminen, jos tämä jatkuu.
Tarmokas askel on välttämätön, mutta onko se mahdollinen, kun puolue on
niin alakuloinen kuin se nyt on. Taikka oikeammin, voiko tämä tarmokas
askel olla muuta kuin taka-askel oloihin 7 tai 8 vuotta sitten. Ja
edelleen mitä on minun tekeminen? Kestääkö vaikealla hetkellä vai
luopua juuri sillä hetkellä, kun minä en ole niin välttämätön."

Arvataksemme Bergbom taka-askeleella tarkotti teatterin voimien ja
toimen supistamista, syystä kun suomalainen yleisö ei näyttänyt
jaksavan kannattaa sitä siinä laajuudessa ja muodossa, johon se oli
kehittynyt.

Emilien kirjeistä voisi ottaa paljo samantapaista, sillä useammin kuin
veli hän purkaa tuskastunutta sydäntään. Tukalat valtiolliset olot
vaivaavat häntä samoin kuin teatterin ahdinko. Kuitenkin jätämme sen
sikseen ja merkitsemme vain pari sivuseikkaa: Ruotsalainen teatteri ei
myöskään elänyt loistavia päiviä ja sai sitä paitse kokea ankaraa
arvostelua omien ystävien puolelta. Nyt kun sillä ei ollut kilpailijaa,
sanottiin, se olisi voinut luopua operettiohjelmistostaan. "Ajatteles,
teatteri unohti viettää 25-vuotista riemujuhlaansakin -- näyteltiin
vain 'Pikku pyhimystä' ja 'Kultahämähäkkiä' siinä huoneessa, joka
vihittiin jalolle, kauniille, isänmaalle j.n.e. Varmaankaan emme me
olisi olleet niin huolimattomia." -- Emilien iloksi kenraalikuvernööri
oli nyt antanut avustuksensa, 4,000 mk, vapaasti käytettäväksi
teatterin hyödyksi. --

Mitä ohjelmistoon tulee, oli se Viipurissa kylläkin vaihteleva,
sillä tiedämmehän vanhastaan, että harva koko illan kappale
maaseutukaupungissa meni useammin kuin 2 kertaa. Ainoa varsinainen
uutuus oli A. Wilbrandtin 4-näytöksinen draama _Isä ja tytär_ (Die
Tocher des Herrn Fabricius), jonka ensi-ilta oli 4/12. "Itkettiin
runsaasti ja myöskin aplodeerattiin. Leino ja Kaarola Avellan
onnistuivat hyvin", ja muutkin pitivät paikkansa.[75] Uudistuksista
mainittakoon Saituri, jossa Lindfors suurella menestyksellä esiintyi
Harpagonina, ja Kylänheittiö, joka antoi kaksi hyvää huonetta.

"Inez Borg otti", Bergbom kirjoittaa, "Finum Rószina ratkaisevan
askeleen eteenpäin taiteilijaurallaan. Hänen näyttelemisessään oli
eloa, vauhtia, vaihtelevaisuutta, ilmettä ja, mikä oli enemmän, hän
ymmärsi yhdistää eri situatsionit, niin että todellinen kuva syntyi.
Hän sai repliikkiaploodin keskellä kohtausta, johon hidas yleisömme
harvoin ratkeaa." Rva Rautio Boriskana oli ensi kerralla heikko, mutta
toisella toinen ihminen, sangen kunnioitettava; Vallenius ei ollut
kiitettävä Göndör Sandorina, mutta lauloi oivallisesti.

Muutoin annettiin kevätkaudelta tuttua, niin Kullervo ja Hamletkin. Kun
Shakespearen ijäti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä meni, "ensi rivi
loisti täydellisellä poissaolollaan. Se säästää kai itseään, siksi kun
-- Saimaan rannalla tulee!"

"Sala oli oikein viehättävä Laertes. Rva Rautio on hämmästyttänyt
Ofeliallaan. Minä olisin ollut tyytyväisempi, jos hänen Ofeliansa olisi
ollut vähemmän onnistunut, mutta itsenäisempi. Nyt oli jäljennös liian
orjallinen. Yleisö oli sitä vastoin hyvin 'ylösrakennettu'."

Viimeinen ponnistus tuotti hyviä huoneita, johon sekin vaikutti että
inkeriläisiä ja pietarilaisia, kolmattakymmentä henkeä, oli varta
vasten tullut sitä katsomaan. Matti Kurikka oli saapuvilla ja
huudettiin "asianmukaisesti" esiin. Kun kappale annettiin toistamiseen,
sai Vallenius hohtokivillä varustetun sormuksen, samoin kuin rva Rautio
(Roinilan talossa) hopeaisen kahvikaluston "muistoksi viipurilaisilta".
-- Erikoisen mieltymyksen herättivät laulukappaleet, ja Lilli Kurikka
tuli oikein yleisön suosikiksi, muita mainitsematta.

Kaarlon kirjeistä merkitsemme vielä, että hän -- nyt kun teatterilla
oli hyvänlaisia laulukykyjä: Vallenius, Lilli Kurikka, Inez Borg ja
Rautio -- mietti kotimaisten laulukappalten ottamista ohjelmistoon, se
on "yksi vuoroonsa neljältä kotimaiselta (ja qvasikotimaiselta)
säveltäjältä: Crusell, Greve, Schantz ja Pacius". Uusia näytelmiä hän
sai tavantakaa arvosteltavakseen, vaikkei yksikään näyttäytynyt
otolliseksi. Semmoisia oli Matti Kurikan 'Aino', K. Lönnbohmin
'Yhteiskunnan hylkyjä' ("mieltäkiinnittävä, mutta liian lapsellinen
rakennukseltaan ja ajatuskulultaan"), K. Brofeldtin 'Epäilijä'[76]
y.m. Nämä samoin kuin useat muut tarjomukset todistavat teatterin
virittäneen ennen aavistamattoman yritteliäisyyden kirjailijoissa.

Vaikeuksista huolimatta Bergbom oli kestänyt Viipurissa lähes kolme
kuukautta, eikä vajaus sentään ollut tavattoman suuri. Se teki näet
1,146 mk. Emilie ei voinut olla ihmettelemättä veljensä sitkeyttä,
mutta ilolla hän vastaanotti hänet ja seurueen jouluksi _Helsinkiin_,
missä näytännöt alkoivat toisena joulupäivänä Venetian kauppiaalla.

Olemme tulleet 1885 vuoden loppuun, vuoden jonka kevätkausi oli
teatterin loistokkaimpia, mutta jonka syyskausi jälleen kerran näytti,
kuinka kaukana oltiin järkkymättömästä pohjasta. Miten luottavaisia oli
oltu kevätpuolella, näkyy siitä että silloin varmemmin kuin koskaan oli
suunniteltu uuden talon rakentamista teatterille. Silloin näet,
säätykokouksen aikana, oli päätetty perustaa osakeyhtiö tarkotusta
varten eikä epäilty että ennen vuoden loppua merkittäisiin 100,000
markkaa, jota vähemmällä pääomalla ei käynyt ryhtyä asiaan. Siinä
yleisessä taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna oli toimeenpantu
tarkotuksessa että nähtäisiin kuinka Suomen kuvaamataide kuluneena
kymmenenä vuotena oli kehittynyt ja edistynyt, oli myöskin näytteillä
vapaaherra Seb. Gripenbergin laatimat piirustukset uutta
teatterirakennusta varten, mutta eivät ne enemmän kuin julkiset
kehotuksetkaan innostaneet yleisöä semmoiseen uhraavaisuuteen kuin
tuuman toteuttaminen edellytti. Aika oli yleensä taloudellisestikin
huono, jota paitse "puolueen alakuloisuus", josta Bergbom puhuu
kirjeessään, tässäkin tuli näkyviin. Osakkeita merkittiin ainoastaan
63,000 markan edestä. Yritys oli selvästi liian aikainen, ja täytymys
oli turvata välikeinoon, josta alempana on puhuttava.

Muista seikoista, jotka eivät ole aineellemme vieraita, mainitsemme
vielä kaksi. Toinen oli _Fritiof Peranderin_ kuolema, joka odottamatta
tapahtui 28/12. Perander, jonka elämäntoimella ajattelijana ja
tiedemiehenä ymmärrettävästi ei ollut mitään suoranaista yhteyttä
teatterin kanssa, oli kumminkin alusta alkaen taidelaitoksen
lähimpiä ystäviä. Jos kenkään niin hän käsitti sen harrastuksia
ihanteelliselta ja isänmaalliselta kannalta, ja vaikkei hän varattomana
tieteenviljelijänä voinutkaan merkittävämmällä tavalla aineellisesti
tukea teatteria, niin on varma että hän -- jota sanottiin etevimmäksi
kaunopuhujaksemme Fredrik Cygnaeuksen jälkeen -- monella
syvämietteisellä ja innostuttavalla puheellaan on vahvistanut sitä
jaloa ja epäitsekästä henkeä, joka teatterin alkuaikoina elähytti sekä
suomalaista näyttelijäseuruetta että sen ystävä- ja kannattajapiiriä.
-- Toinen seikka koskee Minna Canthia ja välillisesti hänen suhdettaan
Suomalaiseen teatteriin. Me tarkotamme kirjailijattaren tänä syksynä
tapahtunutta entistä jyrkempää esiintymistä naiskysymyksessä. Kun näet
Minna Canth oli julkaissut suurta huomiota herättävän kirjoituksen
Valvojassa, ja sen johdosta Finlandissa oli ilmestynyt ankara
vastalause, jossa m.m. lausuttiin: "Me, Suomen naiset, emme tahdo että
oikeuksiamme puolustetaan kristinuskon, Jumalan ilmotettuun sanaan
nojaavien totuuksien kustannuksella", painatti hän samassa lehdessä
vieläkin ankaramman vastauksen. Kieltäen vastustajiltaan oikeuden
puhua "Suomen naisten" nimessä hän väitti juuri kristinuskon
_perustotuuksien_ pakottavan häntä astumaan esiin ja päätti sanoilla:
"Teidän, maamme sivistyneitten naisten, ei tarvitse peljätä, että
allekirjoittanut vahingoittaa teidän 'hyvää asiaanne', sillä tiemme
erkanevat tässä. Te olette vapaat kaikesta edesvastuusta, minä en kuulu
teihin." -- Bergbom-sisarukset, jotka tunsivat Minnan tulisen luonnon,
ymmärsivät paremmin kuin muut tuon sydämenpurkauksen, eikä se siis
estänyt heitä lähettämästä hänelle onnentoivotuksensa uudeksi vuodeksi.
Siihen Minna vastaa seuraavasti:

"Rakas, hyvä Emilie! Sulin kiitos onnentoivotuksestanne! Se minua niin
sanomattomasti ilahdutti, koska se todisti, ettette kumminkaan ole
minuun niin kauhistuneita, kuin huhut ovat tänne tahtoneet kertoa.
Niin, täytyihän sen kerran räjähtää tuleen, mikä kauan oli kytenyt. Ja
että se tapahtui tavalla, joka noin yleistä kauhua herätti, oli
toiselta puolen luonnollista, toiselta taas tarpeen. Nyt olen ainakin
varma siitä, että luetaan mitä vastedes kirjoitan. -- Rauha minulle
tähän aikaan olisi sama kuin henkinen kuolema." --

Samasta kirjeestä saamme tietää, kuinka häntä tuomittiin, kuinka
sanottiin, "ettei muitten kuin katunaisten ja katunaisten vertaisten
pitäisi hänen kanssaan seurustella sen jälkeen, kun hän oli Finlandissa
julkisesti astunut heidän riviinsä". Sanalla sanoen, Minna Canth oli
joutunut mitä katkerimman taistelun kannalle niiden kanssa, joista
hänen syytöksensä vallitsevia oloja vastaan olivat enemmän turmiollisia
kuin hyödyllisiä. Tässäkin oli kehitys alkanut suuntaan, joka aikaa
voittaen niin katkeroitti ja hämmensi Minnan mielen, ettei hän enää
osannut erottaa ystäviä vastustajistaan.

Uudenvuoden päivänä vietettiin Kiven muistoa Kullervolla, ja 2/1 meni
Roinilan talossa uusien voimien varassa: rva Rautio Anna, Lilli Kurikka
Elli, Leino Olli, Alarik Böök Maunu j.n.e. Topeliuksen päivänä
näyteltiin Sotavanhuksen joulu, monen vuoden päästä uudistettu Anna
Skrifvars ja Kultaristi. Helsinkiläisille uusi kappale tuli vasta 20/1,
jolloin annettiin Ibsenin Nuorten liitto. Vasenius (Valvojassa) teki
erinäisiä huomautuksia Ahlbergin (Stensgård), Pesosen (Lundestad) ja
Salan (Fjeldbo) tapaa vastaan käsittää roolejansa, mutta Lindfors oli
hänestä mainio Daniel Hejrenä, Leino täytti kunnialla kamariherra
Bratsbergin osan ja samoin nti Stenberg matami Rundholmenin ja Aspegren
Aslaksenin; rva Rautio teki Selmasta vähemmän kuin mahdollista olisi
ollut. Näytelmä meni kaikkiaan vain neljä kertaa.

Runebergin päivänä oli ohjelma, niinkuin monesti ennenkin,
vaihtelevista aineksista kokoonpantu. Ensiksi tuli teatterin johtajan
taitavasti järjestämät 14 kuvaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista
lausunnan ja laulannan mukana, joka sarja päättyi Maamme-lauluun,
suuren runoilijan seppelöityä rintakuvaa ympäröivän kuoron esittämänä,
toiseksi Björnsonin Taistelujen väliajalla ja kolmanneksi neljännen
näytöksen ensi kuvaelma Trubaduri-oopperasta, rva Emmy Achtén ja A.
Ojanperän laulamana. Isänmaalliset kuvaelmat, nuo samat jotka myöhemmin
niin monena vuotena uudistettiin, vastaanotettiin innostunein mielin;
mutta oikean riemastuksen synnytti rva Achtén esiintyminen, se kun
hetkeksi loihti kuulijakunnan takaisin oopperan loistoajan tunnelmaan.
Sama oopperakuvaelma uudistettiin vielä kaksi kertaa kevään kuluessa.

Wilbrandtin Isä ja tytär meni ensi kerran Helsingissä 17/2, mutta ei
voitu antaa enemmän kuin kaksi kertaa. Eikä kolmannellakaan
samallaisella uutuudella, Scriben Naiset sotasilla, ensi kerran
Helsingissä 3/3, ollut parempi menestys. Nuorten liitto ja kaksi
viimeksi mainittua näytelmää todistivat siis suorastaan Kaarlo
Bergbomin ylempänä luetun väitteen oikeaksi, ettei meillä juuri mikään
muu menestynyt kuin suuri klassillinen draama taikka kansannäytelmä. Ja
kumminkin tunnustettiin esitys hyväksi. Wilbrandtin kappaleessa
kunnostivat itseään nti Avellan ja Leino, ja Scriben näytelmässä samat
sekä rva Rautio. Viimeisen jälkikappaleena annettiin uudistettuna
Kevään oikkuja, jossa nti Olga Finne ensi kerran esiintyi Helsingissä.
Jos luultaisiin että teatteri Helsingissä oli tavannut myötätuulta,
niin täytyy sanoa että se on erehdys. Täälläkin näyttäytyi yleisö
laimeaksi, eikä salonki tahtonut täyttyä. Osaksi kai vaikuttivat tähän
ahtaat ajat ylipäätään, mutta enemmän sentään että teatterilla oli
vähemmän merkillistä tarjottavana kuin edellisenä näytäntökautena.
Bergbom puolestaan ei väsähtänyt. Vuoden alusta hän oli jälleen
valmistanut jotakin uutta suurta, joka veti vertoja teatterin entisille
loistoteoille. Nyt kun Ida Aalberg oli poissa, hän oli valinnut
esitettäväksi Shakespearen _Kuningas Learin_, jonka mahdollisuus
kokonaan riippuu etevästä _miehisestä_ näyttelijästä. Harjotusten
aikana Kaarlo yhdessä Leinon, Ahlbergin ja Salan kanssa kävi
Pietarissa, missä kappale esitettiin saksalaisessa teatterissa, Ludwig
Barnay pääroolissa; Emilie puolestaan puuhasi pukujen y.m. tarpeitten
valmistamista. Ensi-ilta tuli sitte 12/3, ja silloin taas täpösen täysi
huone ihastuneena mahtavan draaman kunniakkaasta esityksestä purki
sydämellisen kiitollisuutensa seurueelle ja sen johtajalle. Voitto oli
täydellinen: kritiikki tunnusti yksimielisesti yhtä hyvin
näyttämöllepanon kuin näyttelemisen. Nimirooli oli Leinolla, ja ne,
jotka tällä kertaa taikka myöhemmin -- sillä näytelmä uudistettiin
useasti -- ovat nähneet hänet Learina, myöntävät, että hän tuskin
missään on korkeammalle kohonnut. E. Nervanderin arvostelusta
(Finlandissa) otamme seuraavat kohdat:

-- -- Leino suorittaa tehtävänsä suurin piirtein. Kun esirippu nousee,
on Learin hovi koolla linnan juhlasalissa. Ruumiillisesti
murtumattomana Lear huolimatta 80 ikävuodestaan astuu reippaasti
sisään; ainoastaan katse ilmaisee, että vuodet kuitenkin ovat jättäneet
jälkiä. Learin olennossa on jotain hermostunutta, levotonta, hänen
tunteensa ovat kehinneet silmänräpäyksessä ilmautuvaksi intohimoksi, ja
nyt, jakaessaan maatansa lapsilleen, tyydyttävät häntä ainoastaan
ylenpalttisimmat lemmensanat tyttäriltä, ja sentähden nyökäyttää hän
mielihyvällä päätään vanhempien tytärten imartelulle ja menettää
tasapainonsa kun Kordelia kieltäytyy noudattamasta heidän esimerkkiään.
Kun sitte Goneril näyttää mitä lajia hänen rakkautensa on, kehittyy
Learin mielentila edelleen ja osottautuu Leinon esityksessä
onnistuneesti siten, että intohimoisten vihanpurkausten välissä ilmenee
enenevä synkkämielisyys, joka m.m. näyttäytyy hänen hajamielisissä
vastauksissaan narrin kysymyksiin. Tulee sen jälkeen kohtaus Reganin
kanssa, joka täydellisesti murtaa vanhuksen ja heittää hänet ulos
syysyön pimeyteen, sateeseen ja myrskyyn. Gonerilin ja Reganin
menettelyn aiheuttamissa, kiihkeissä mielenpurkauksissa saattaa tarkoin
seurata Leinon näyttelemisen johdonmukaista kehitystä. Alussa on Learin
vihassa jotakin, sanoisimmeko, daimonillisesti hurjaa, mutta vähitellen
se lauhtuu mitä enemmän mieli synkistyy ja sielunelämä laimentuu, ja
vihdoin se kokonaan katoaa.

Ajottainen mielipuolisuus kohtasi Learia. Leinon näytteleminen kohoo
tässä semmoiseen totuuteen ja täydellisyyteen, että katsoja syvimmällä
mielenkiinnolla seuraa Learin sielunkamppailua, missä muisto Learista,
joka oli kuningas, turhaan koettaa murtaa mielipuolisuuden kahleita. Ja
kun Lear viimein, hyljätyn Kordelian hoidossa, herää itsetuntoon,
silloin on hän ruumiillisestikin vanha. Entinen voima ja joustavuus
ovat poissa, ja hänen silmänsä ovat kohtalon iskuista auenneet.
Kauniimpia lehtiä, kenties oikea loistokohta Leinon näyttelemisessä on
juuri tämä herääminen, niin kauneutta ja totuutta täynnä. Naamioitus on
oivallinen ja kaikki niin harkittua ja hienosti suoritettua, että se
katoamattomasti kiintyy katsojan mieleen. Learin kohtalo ei ole vielä
täysi. Kordeliakin, hyljätty ja takaisin saatu, ryöstetään häneltä, ja
hän itse sammuu vähitellen kovasta elämäntaistelustaan. -- "Kuningas
Learin rooli on nostanut Leinon mukanaan, on tehnyt hänet monessa
kohden uudeksi ja kohottanut hänet asteelle, jolta hän jatkuvalla
työllä voi kurottaa kätensä korkeimpaan mitä taide tarjoo." --

Learin tyttäret olivat neideissä Avellan ja Borg sekä rva Rautiossa
saaneet esittäjiä, jotka suuresti vaikuttivat menestykseen. Nti Avellan
(Goneril) esittää täydellisesti tämän tarmokkaan naisen, joka ei
peräydy rikoksenkaan edestä, kun on kysymyksessä hänen aikeittensa
toteuttaminen. Levollinen, tyyni kohtauksissa isän kanssa, intohimoinen
Edmundin seurassa, tahdonvoimaa ja ylemmyyttä osottava miestänsä
kohtaan, hän näyttäytyy koko ajan valtavassa majesteetillisuudessa
isänsä tyttäreksi. -- Regankin on isänsä tytär kiihkeään luontoonsa
nähden. Nti Borg esittää roolin johdonmukaisesti ja kyvykkäästi. -- Rva
Raution Kordelia on yksinkertainen ja koruton, mutta sydämellinen, ja
mitä edemmäs tullaan sitä todempi ja sielukkaampi on hänen esityksensä.
-- Narri (Lindfors) osotti etenkin syvää tunnetta. Hän oli 'katkera'
narri, jonka rosoisen pinnan alla luonnollinen sydämenlämpö loisti;
ehkä hän oli liian alakuloinen, hän olisi tarvinnut enemmän sitä syvää
huumoria, joka katkaisee katkerimmankin totuuden kärjen. -- Aspegren
(Kent) kaipasi alussa ja lopussa ryhtiä ja levollisuutta, mutta
valepuvussa hän oli oivallinen. -- Sala (Edgar) oli varsinkin etevä
kohtauksessa nummella Learin kanssa, jossa hän tekeytyy mielipuoleksi.
Esitys oli täydellisesti realistinen ja havainnollinen, parasta mitä
näyttelijältä on nähty. -- Ahlberg Edmundina sai oikeastaan vain
luonteen aistillisen puolen esiin, jota vastoin tämän sankarihahmon
mahtavuus ja liukkaus vallanhimossa jäi syrjään. -- Muut täyttivät
paikkansa ilman erikoista ansiota.

Tässä sopii ehkä lisätä joku sananen Leinon näyttelijäluonteen
kuvaamiseksi. Hän ei ollut niitä nerokkaita taiteilijoita, joita
välitön innostus johtaa, ja joskin hänellä oli kookas, "kuninkaallinen"
vartalo, oli hänen äänensä jotenkin taipumaton ja syvimpiä tunteita
purkaessa kumea, josta arvostelijat alinomaa jankuttivat. Mutta
toiselta puolen hän ei koskaan ylenkatsonut tehtäväänsä, vaan teki aina
parastaan vakavasti ja älykkäästi perehtyäkseen siihen. Siitä johtui
että hän, niinkuin arvostelijat usein lausuivatkin, ei koskaan pilannut
rooliansa. Kun hän sitte sai oikein suuren kuvan luotavakseen, niin ei
kukaan voittanut häntä tunnollisessa harrastuksessa kohota tehtävänsä
tasalle. Miten hän saattoi onnistua, todistaa hänen kuningas Learinsa,
joka jo on edellisessä niin seikkaperäisesti kuvattu, ettei siihen ole
muuta lisättävää kuin että Leino ilmeisesti oli pannut merkille sanat:
"Kuningas päästä jalkaan", joten majesteetillinen ryhti tuli yhdeksi
onnettoman hallitsijan pääpiirteeksi, ja juuri majesteetillisuuden ja
kurjimman alennustilan ristiriidassa tuli traagillisuus valtavan
havainnolliseksi. -- Vaikka Leinon Eskokin on tunnustettu
erinomaisen eteväksi, olivat vakavat roolit, historialliset
hallitsija- ja sankarihahmot sekä karakteeritehtävät uudenaikaisissa
probleemidraamoissa hänen varsinainen alansa, ja niiden suorittajana
hän oli teatterin suuriarvoisimpia jäseniä.

Kuningas Lear meni seitsemän kertaa peräkkäin -- tavallinen suuren
menestyksen merkki.

Seuraava uutuus, Hilda Aspin suomentama rva Alfhild Agrellin
3-näytöksinen _Thora_ (Ensam), joka näyteltiin ensi kerran 9/4, oli
taas noita ajan probleemi- eli tendenssinäytelmiä, joista vain harvat
(niinkuin Noora ja Työmiehen vaimo) herättivät suurempaa myötätuntoa
yleisössä. Thora, jonka pääroolit kuitenkin olivat hyvissä käsissä (rva
Aspegren Thora, Lindfors Sanden, rva Rautio Yngva, Leino Eksköld), meni
vain kaksi kertaa. Bergbom tiesi kyllä edeltäkäsin kuinka vähän nämä
kappaleet "vetivät", mutta hän piti velvollisuutenaan tutustuttaa
yleisöä -- ainakin mahdollisuuden mukaan -- uusiin ilmiöihin.

Vähän myöhemmin, 19/4, tuli laatuaan ensimäinen näytäntö puhenäyttämön
elämässä, se on jäähyväisnäytäntö "täysinpalvelleelle" näyttelijälle,
_Ismael Kalliolle_, ensimäinen teatterin alkuajan jäsenistä, joka
vapaaehtoisesti erosi. Kallio oli jo vanha tullessaan ja nyt hän oli
puolivälissä kuudettakymmentä. Uskollisena työntekijänä hän oli
esiintynyt noin 100:ssa roolissa, mutta varsinaista menestystä oli
hänellä ollut ainoastaan kuvatessaan tyyppejä kansamme alemmista
kerroksista. Siten oli hän verraton Eenokkina Kihlauksessa ja
Zepeteuksena Nummisuutareissa, ja myöhemmät roolien esittäjät ovat
häneltä perineet erinäisiä piirteitä näiden tyyppien näyttämökuvista.
Ennen tuloaan oli Kallio jo jäykistynyt kouluopettajan toimessa ja
sentähden hän kyllä fantasiassaan kuvitteli itseään traagillisten osien
tulkitsijaksi, pystymättä siihen todellisuudessa. Vaikeata oli hänen
kuitenkin siinä kohden luopua illusioneistaan ja epäiltävää on, eikö
hän mennessäänkin pitänyt itseään väärin ymmärrettynä. Miten
lieneekään, antoivat teatterin johtokunta, yleisö ja hänen lähimmät
ystävänsä vilpittömän tunnustuksensa näyttelijälle erohetkellä, jolla
Kallio viimeisen kerran mehevällä huumorilla näytteli Eenokkia Kiven
kuolemattomassa Kihlauksessa.

Toukokuultakin on vielä pari ohjelmistolle uutta kappaletta
mainittavana. Toinen oli Salan suomentama E. Labichen 4-näytöksinen
huvinäytelmä _Perrichonin huvimatka_, 7/5. Pääroolit olivat
Lindforsilla ja nti Stenbergillä, hra ja rva Perrichon, molemmat
oivallisia, nti Asp oli viehättävä Henriette. Näytelmä hullunkurisine
kohtauksineen herätti melkoista suosiota. Toinen uutuus oli Hilda Aspin
kääntämä R. Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Kotikahakka_
("Eigensinn"), 14/5, jolla niinikään oli hyvä menestys. Tämä pikku
kappale esitettiin yhdessä _Mestari Patelinin_ kanssa, joka oikeastaan
on uusintona pidettävä, sillä sisällykseltään se oli sama huvinäytelmä
kuin alkuajan "Pekka Patelin", mutta nyt se esitettiin laulukappaleena,
varustettuna eri säveltäjäin sävelmillä. Nimirooli oli Valleniuksella,
muut seurueen muilla laulukyvyillä.

       *       *       *       *       *

Näin tämäkin näytäntökausi läheni loppuansa ja kenties olisi se
päättynytkin ilman suurempaa loistoa, jollei olisi sattunut olemaan
maisteripromotsionikevät. Se antoi Bergbomille erikoisen aiheen
kehottaa Ida Aalbergia vierailemaan toukokuun viime päivinä, ja hän
tulikin Helsinkiin 19/5. -- Ylipäätään taiteilijattaren pitkä
Kööpenhaminassaolo ei ollut tuottanut hänelle niin suurta menestystä
kuin hän arvattavasti ja syystäkin oli toivonut. Ei toki niin, ettei
hänen taidettaan olisi tunnustettu taikka ettei häntä olisi suurella
ystävällisyydellä ja kunnioituksella kohdeltu, mutta oli hänen koko
ajan täytynyt esiintyä verraten vähäarvoisissa tehtävissä, jotka itse
laatunsa kautta estivät häntä saavuttamasta ratkaisevaa voittoa.
Ensiksi hän Kasinoteatterissa näytteli naispääosaa silloin ihan uudessa
ranskalaisessa muotikappaleessa Jules Claretien Ruhtinas Zilah, sitten
hän muutti Dagmarteatteriin ja siellä hän esitti seuraavat roolit:
nimiroolin Victorien Sardoun Andreassa; sankarin äidin, Aasen, roolin
Ibsenin Peer Gyntissä; nimiroolit Birch-Pfeifferin Jane Eyressä ja
Victorien Sardoun Fernandessa; sivuroolin Blumenthalin Isossa kellossa
ja niinikään sivuroolin (joskin tärkeän) Octave Feuillet'n Sfinksissä.
Vasta 13/5 tapahtuneessa resettinäytännössään taiteilijatar sai
esiintyä rooleissa, joiden suoritus merkittiin loistavan voiton
nimellä, Mathilde Dumontina Emile de Girardinin näytelmässä Erään
naisen rangaistus ja Ofeliana Hamletissa. Sanomalehdet kiittivät yksin
suin hänen henkevää, sielukasta, taiteellista, mestarillista,
sydäntäkouristavaa näyttelemistään. -- Täydellisyyden vuoksi
mainittakoon että taiteilijatar, joka Tukholmassa oli näytellyt
suomenkielellä, Kristianiassa ja Kööpenhaminassa (tällä
näytäntökaudella!) käytti ruotsia.

Helsingissä Ida Aalberg esiintyi seitsemänä iltana erinäisissä
loistorooleissaan. Taiteilijatar näytti tyystin, että kokonainen
näytäntökausi semmoisessa taide- ja erittäinkin teatterikaupungissa
kuin Kööpenhaminassa ei ollut mennyt ohi kehittämättä ja hienontamatta
hänen taidettaan, ja yleisö puolestaan osotti että sen ihailu ja
kunnioitus olivat entisellään. Ensiksi hän näytteli Homsantuuta
Työmiehen vaimossa 23/5.

"Hänen esityksensä", Nervander arvostelee, "oli yhtä suurenmoinen ja
sydämeen tunkeva kuin ennen, eikä se kuitenkaan ollut entinen
Homsantuu, joka nyt näyttäytyi yleisölle. Se oli uusi luoma,
maltillisempi, hillitympi; tunne, ajatus oli keskittynyt katseeseen,
joka täysin heijasti, mitä ennen ilmaistiin painokkaalla
äänivivahduksella, jyrkemmällä liikunnolla. Mutta mustalaisveri kuohui
kuin ennen, ja yleisö, joka täytti teatterin viimeiseen sopukkaan,
tervehti kotiin palannutta taiteilijatarta joka näytöksen jälkeen
loppumattomilla suosionosotuksilla." --

Seuraavat näytännöt olivat: Hamlet 26/5, Romeo ja Julia 28/5, Työmiehen
vaimo 29/5, Romeo ja Julia 30/5, Lea ja Kultaristi (kansannäytäntö) l/6
sekä Noora 4/6.

Huolimatta näistä viimeisistä näytännöistä ei tämän näytäntökauden
lopputulos voinut olla muuta kuin huono. Näyttääksemme missä oltiin,
otamme seuraavat rivit Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille 2/5:

-- "Aina marraskuulta olemme hautoneet ajatusta anoa korotettua
valtioapua. -- Niin, rakas Betty, niin vaikeaa kuin olikin, on meidän
täytynyt pyytää suurempaa valtioapua, ja nyt on anomuksemme kaksi
kuukautta levännyt senaatin salkuissa ja virunee siellä vielä 1 tai 2
viikkoa. Kuinka vaikea tämä epävarmuus on, sen tiedät kyllä. Emme ole
vielä voineet tehdä ainoatakaan palkkasitoumusta, sillä jollemme saa
korkeampaa valtioapua, on toimeenpantava ikäviä supistuksia. Tämä vuosi
on ollut kovin vaikea, ei ainoastaan aineellisessa suhteessa vaan
taiteellisessakin. Ida Aalbergin poissaolo on ollut tuntuva joka
suhteessa. Kaarlo oli niin kokonaan häneen keskittänyt taiteellisen ja
korkeamman draamallisen toimen, että hänen lähtönsä aiheutti vaikeamman
rikkoontumuksen kuin ulkopuolella olevat saattoivat nähdäkään. Hän on
luvannut tulla kotiin 18 tai 19 p. toukokuuta; kuinpa hän tekisi niin,
mutta ennen kaikkea kuinpa hän jäisi tänne tulevaksi vuodeksi. -- Missä
teatteri näyttelee syksyllä, sitä emme tiedä, sillä se riippuu Ida
Aalbergin täälläolosta ja teatterihuoneen korjauksesta. Jollemme saa
korkeampaa valtioapua, emme voi ajatella vanhan Arkadian korjaamista.
Uuden rakennuksen aikaansaaminen on jätetty sikseen, näinä vaikeina
aikoina olisi semmoinen yritys aivan liian uhkarohkea." --

Kirjeessä mainitut epävarmat asiat varmistuivat seuraavalla tavalla.
Entisen 24,000 markan valtioavun lisäksi myönnettiin, lukien heinäkuun
1 p:stä 1886, kolmeksi vuodeksi 8,000 mk vuosittain [4,000 mk vähemmän
kuin oli pyydetty]. Ida Aalberg tuli niinkuin jo tiedämme kotiin
toukokuun loppupuolella, mutta jo sitä ennen luettiin sanomissa, että
hän jälleen oli sitoutunut syksyllä näyttelemään Dagmarteatterissa.
Mitä vihdoin rakennuspuuhiin tulee, niin päätettiin -- riittävää
pääomaa kun ei saatu kokoon uutta taloa varten (kts. ylemp. s. 239) --
korjauttaa Arkadiateatteri sekä sisältä että ulkoa, jotta sitä vielä
voitaisiin tarkotukseensa käyttää. Korjaustöiden kustannusarvio,
vapaahra Seb. Gripenbergin ja rakennusmestari K. G. Siveniuksen tekemä,
nousi 32,000 markkaan. Mutta eipä tämäkään summa ollut niin mitätön.
Sen saamiseksi päätettiin kysyä niiltä, jotka olivat merkinneet
osakkeita uutta taloa varten, eivätkö he suostuisi samalla määrällä
avustamaan korjaushanketta. Ennen kun tähän oli vastaus tullut, täytyi
kuitenkin käydä työhön käsiksi. Korjaustöihin ryhdyttiin näet
kesäkuulla.

Tilinpäätös osotti, että vajaus taas oli noussut uhkaavasti. Se teki
19,170:22 mk. Tämä selittää, miksi Emilie Bergbom oli niin huolestunut.

Tänä näytäntökautena annettiin 129 näytäntöä ja niissä: 11 kertaa
_Viimeinen ponnistus_; 10 Kuningas ja katulaulajatar; 9 Ei ole aikaa; 8
_Työmiehen vaimo_, Kultaristi; 7 Kuningas Lear; 6 _Murtovarkaus,
Pukkisen pidot, Saimaan rannalla_; 5 _Roinilan talossa_, Kylänheittiö,
Naiset sotasilla, Hardangerin harjulla; 4 Ultimo, Hamlet, Saituri, Isä
ja tytär, Nuorten liitto; 3 _Kullervo, Kevään oikkuja, Salamiin
kuninkaat_, Thora, Kotikahakka, Mestari Patelin, Venetian kauppias,
Trubaduri (IV. 1.); 2 _Nummisuutarit, Amalia ystävämme, Setä,
Sotavanhuksen joulu, Anna Skrifvars, Kihlaus_, Parisin veitikka,
Onhan pappa sen sallinut, Perrichonin matka, Yhteiskunnan tuet,
Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia; 1 _Ole armelias köyhille, Lea_,
Lemmenjuoma, Taistelujen väliajalla, Maria Stuart (III, IV), Todelliset
naiset.

Näistä 46 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja ohjelmistolle uusia 8.

Mainitsemista ansainnee tässä, että Työmiehen vaimo huhtikuun
keskivaiheilla rva Winterhjelmin ruotsintamana esitettiin Tukholman
Uudessa teatterissa ja herätti suurta huomiota -- "ei kukaan mennyt
välinpitämättömänä teatterista". Näytteleminenkin kuuluu olleen
erittäin hyvä, vaikka Axel Ahlberg, joka oli käymässä Ruotsissa m.m.
nähdäkseen Rossia (hän vieraili jälleen Tukholmassa), kirjoittaa, ettei
Topon esittäjä läheskään vetänyt vertoja Rautiolle. Mitä tekijän kykyyn
tulee, arvosteltiin hänen seisovan paljo ylempänä ruotsalaisia
naiskirjailijoita. -- Rva Canth itse oli tähän aikaan kovin masentunut
taistelustaan, niinkuin näkyy kirjeestä Emilielle 6/5:

-- "Tunsin itseni [edellistä kirjettä kirjoittaessa] niin kuolemaan
saakka väsyneeksi, olisin tahtonut vaipua monta syltä maan alle, päästä
multaan ijäksi lepoon. Taistelu on ollut niin moninainen, aineellinen
ja henkinen, vai kuinka niitä nimittäisin. Murhetta, huolta ja
ääretöntä sielun tuskaa! Eikä yhtään rakkautta; kylmyyttä ja vihaa
vain. Halveksin itseäni, kun olen niin heikko, mutta minä en sille
mitään voi. Minä isoon ja janoon rakkautta, olen kiitollinen
kerjäläiselle pienen pienestä ystävällisestä katseesta, itse olen
kerjäläinen, hän anoo minulta leipää, minä häneltä lämpimää tunnetta.
Mitä välitän menestymisestä Tukholmassa, katkerammin kuin koskaan
tunnen nyt, kuinka kaikki siteet minun ja kansalaisteni välillä ovat
katkenneet. Ennen kun minulla mitään harrastuksia oli, elin sovussa ja
ystävyydessä kaikkien ihmisten kanssa, nautin elämästä ja iloitsin
hiljaisissa, rauhallisissa töissä. Mutta harrastuksieni tähden on
ystävistä ero tullut. En minä ymmärrä heitä, eivätkä he minua. Mikä
minulle on totta, se on heille valhetta, ja päinvastoin. Ellei olisi
ihmisiin ollut niin kiintynyt, voisihan ilman heitä tulla toimeen. Ja
luultavasti siihen viimein täytyykin tottua, mutta sitä ennen kivistää
ja karsii ja repii sydäntä. Elkää minulle naurako, vaikka melkein itse
sitä teen lopuksi aina, sitten kun ensin itkulla olen helpottanut
mieltäni." -- -- [Lopussa tulee sitten seuraava tunnustus:] "Ovat ne
olleet hyvin ystävällisiä minulle Tukholmassa. Sanomalehtiä olen saanut
suuren suuria pakkoja ja telegrammiakin premiäärin jälkeen. Ja onhan se
kaikki nyt sentään pienenä lohdutuksena, ja täytyyhän olla." --



XV.

Viidestoista näytäntökausi, 1886-87.


Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen -- rva
Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala,
Weckman ja Falck -- piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä
etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki
laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti
edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen
päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän
oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.

Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora,
Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja
kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö
annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa
kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi).
Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora
tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen
käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle
huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!).
Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot
(matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000
mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.

Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot
olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin
osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka
jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.

Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti
sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin
kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan
käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) --

-- "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme
onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne.
Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien
ponnistusten perästä." --

Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta,
eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari
kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan
Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja
missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti
ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin
taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.

Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna
Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama
hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan
Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta
on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla
enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin
vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa
puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta,
jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen
oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen
(niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme
myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu,
yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä
rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". -- Tämä on ilmeisesti
jälkikaikua polemiikista,[77] johon Minna Canth oli joutunut U. S:n
kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on
näytelmä tekeillä,[78] ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta
kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo
herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin
kärsivät.

       *       *       *       *       *

Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian
tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa
uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. -- Syyskauden toimi
alkoi _Porissa_ 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä;
viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun
tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi
ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva
Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä
levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.

Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä
-- tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas
vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja;
muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida
Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". -- Työmiehen vaimo
otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta
nuhteli ankarasti tekijää. -- Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia
Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa,
että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme,
huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen
ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli
esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän
raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä
kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli
teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka
lupaavat hyvää." -- Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko
päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä
parhaimpia." -- Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina
von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli
jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää
lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono.
Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa
kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta
läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf,
parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta
kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli
paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä
yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset
roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat
viittaukset." -- Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki
1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan
Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä
ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta
nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle
taputettu käsiä.

Porista muutettiin _Turkuun_, jossa annettiin näytäntöjä
10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi,
kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin
ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri
ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes
yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa
ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin
4-näytöksinen huvinäytelmä _Iso kello_ (Die grosse Glocke) 12/11, jonka
esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja
Valpuri. -- Matkalla Helsinkiin näyteltiin _Hämeenlinnassa_ 16/11
Roinilan talossa.

Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi,
olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan,
sillä _Helsingissä_ oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt
olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari
kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli
kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut
täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen -- ensimäinen näytäntö 19/11 --
oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme
kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti
Elfvingille:

-- "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu
sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä
vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja
perjantaina _Ida Basilier_ esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme
täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti
ohjelmistoon. -- Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä
on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset
kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan
siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet,
se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian
pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."

Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella
melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti
keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa
taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt
vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli
vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva
Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. --
Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja
annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen
teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina
annettiin Jeannetten häät (Vallenius -- Jean), Noita-ampujan toinen
näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta -- ja ymmärrettävästi
huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja
suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. -- Samoina iltoina
taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja
Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran
näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja
miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). --
Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta
silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin
syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli
Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja
vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin
Aleksanterinteatterissa.

Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn
näytännöistä kahdella huudahduksella: "_Teatterikoulu!_ -- ilman sitä
ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" -- Oli ensi
kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti
Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät
niin tavallisiksi, -- vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin
oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta
ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin
horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun
perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat
suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät
Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne -- etupäässä nti
Avellan -- olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen
kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus
ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten
teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla
oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan,
jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi
varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa
eteenpäin -- ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. --
Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan
ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten
kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt
näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän
lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden
pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä
tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. -- Nti Aalbergin vastaus ei ole
säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei,
kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä
laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen
arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä
vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen
suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan
semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon
koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.

Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin
(Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi
näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se
siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se
toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla
palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli
nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta:
"Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että
se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin
vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden,
että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi
että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin
puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä
laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on
selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko
näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin
"Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"),
joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.

Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12,
mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden
kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille
(Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?

-- "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos
voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme
vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."

"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos
Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä
itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."

"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti.
Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon
teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin
puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan,
joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka
tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia
koristuksia y.m.[79] Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki
maalataan siniseen ja valkoiseen."

"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu.
Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille
kunniaksi ja meille iloksi."

"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi
kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko
kevääksi -- en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden
mahdolliseksi!" --

Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti
toisen, josta otamme seuraavat rivit:

-- "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä
voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen.
Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa,
kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka
vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun
riippuu repertoarin järjestämisestä.[80] Noin 7 tai 8 p. tammik. on
uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua,
niin... no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut,
kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun
loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla
silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä,
niin kirjoittakaa ainakin milloin _luulette_ pääsevänne tänne. Olisihan
hyvä tietää se edes sinnepäin!" --

Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun
lopulla.

Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt,
lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä
korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille.
Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin
U. S:ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut
muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa
koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista
päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä
nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä
hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: _Runeberg, Topelius, Cygnaeus,
Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth_, sekä ulompana isommassa piirissä
nimet: _Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing,
Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller,
Calderon, Holberg, Aeschylos_.

Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa.
Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie
Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli
tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä
suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset
antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja
tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat
6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa,
suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset
olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja
oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan
puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja
koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien
näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius,
nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä
usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. -- Kuultiin
kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan
teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että
tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei
lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka
tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että
Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö
entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että
näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.

Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone
oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan
toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien
toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös -- siis Topelius, Wecksell,
Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja
toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. -- Seuraava ohjelma oli:
_Kuvernööri tulee_ ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen
huvinäytelmä esiintyi _Elman_ kirjoittamana ja luultiinkin
tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E.
Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan
esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon
sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä
molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse
häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison),
joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän
kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. -- Merkillisempi uutuus oli
August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia
_Reviisori_. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin,
sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia
vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut
tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin
oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen
näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian
sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä
syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja
liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti
harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa
yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia
meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.

Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin
loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi
26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin
mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri,
nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin
hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon
käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa
täydellisempi. -- Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri
ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin
kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen
sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä.
Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan
suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen _Ei lempi leikin vuoksi_,
jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista
ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot,
oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme
kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia
kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja
totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan -- eikä se siis
meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se
näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat
4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen
mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen
tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva
murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle,
vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin
tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin
iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli
miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman
Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. -- Viimeinen
mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli
se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen
sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan.
Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle
kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja
savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön
jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin
sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:

-- -- "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin
mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa
suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa
paljon taiteen edistämiseksi -- mutta täällä Te voitte vielä enemmän,
täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja
tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida
Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan
heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin
kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka
suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien,
Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te
olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti
Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran -- meidän rakkautemme,
Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin
-- tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"

Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle
teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo
viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.

Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä
Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi
mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa
täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän
palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää
huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen
jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan
olivat herättäneet.[82] Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi
ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun
vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu
lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden
Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten
toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla
mielellä sen tein -- niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt."
Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää:
"Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua
aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on
katkennut." -- Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli
tuleva.

Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä
edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:

"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä
motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi
näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin,
että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi
'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita
kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan
kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan
työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä
uupua." --

Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä,
esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin.
-- Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg
nimellä _Antonius Putronius_. Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt,
mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan
sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin
tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti --
Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti
hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa
neljä kertaa. -- Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen
_Macbeth_, joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän
luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat
keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut
näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim.
linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei
tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään.
Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin
kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan
kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut
katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady
Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin
unissakävijäkohtausta. -- Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin
suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä
_Pianon ääressä_ (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius
pääosissa. -- Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin
4-näytöksinen draama _Maria Magdalena_ 15/4. Tämä aatteellisesti ja
taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai
ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan
Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska
se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden
edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli
aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana,
Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen
porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta
muidenkin (Ahlberg -- Leonhard, nti Stenberg -- nikkarin vaimo, Sala --
sihteeri, Lindfors -- oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen
puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se
näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. -- Uudistuksista mainitsemme G. von
Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva
Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. -- Kun
29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten
hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.

Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa
"erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa
seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva
Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille
puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut
inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten
nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla
kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut
kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja
kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin
hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on
mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi
ijäksi lausutut."

Näin monen jäsenen eroaminen yhdellä kertaa oli tietenkin suuri tappio
teatterille, mutta mikään yllätys se tuskin oli. _Aurora ja Aukusti
Aspegren_ olivat viimeiset siitä joukosta, joka 1872 kerääntyi
Bergbomin ympärille toteuttamaan rohkeasti suunniteltua suomalaista
näyttämöä, ja nyt he olivat viidennelläkymmenellä. Rva Aspegren oli
alkuaikoina ollut teatterin etevin naisnäyttelijä, ja Vilhon rinnalla
ensimäinen kotimainen näyttelijä, jolle syystä myönnettiin taiteilijan
nimi. Hänessä oli, niinkuin sanotaan, teatteriverta, ja hän kykeni
itsenäisesti käsittämään semmoisiakin tehtäviä, joissa toinen olisi
tyytynyt noudattamaan esikuvia. Sitä todistaa hänen Katrinsa (Daniel
Hjort) ja Anna Skrifvarsinsa. Kerrassaan omintakeisten luonnekuvien
luku on liian suuri lueteltavaksi. Kun mainitsemme Evan (Kihlaus),
Janen (Maria Tudor), rva Tjaelden (Konkurssi), Lonan (Yhteiskunnan
tuet), tapahtuu se vain näyttääksemme että hän liikkui eri aloilla,
joskin vakava ja traagillinen draama oli hänen oikea toimipiirinsä.
Ulkonaisia vaikutuskeinoja hänellä tuskin oli, mutta silti hän
teeskentelemättömällä näyttelemisellään ja lausunnallaan voimakkaasti
ja välittömästi ilmisaatti tunteitten ja intohimojen elämää. Aukusti
Aspegren onnistui miltei yksinomaisesti koomillisissa ja eritoten
burleskimaisissa tehtävissä; mutta sen ohella hän, kiitos olkoon
lauluäänensä, esiintyi useissa oopperain sivurooleissa. Kun nuorempia
voimia liittyi seurueeseen, tapahtui luonnollisesti, että vanhempien
monesti täytyi väistyä heidän tieltään, ja arvattavasti tämä vähitellen
kypsytti sen ajatuksen hra ja rva Aspegrenissa, että heille avautuisi
vapaampi ja laajempi toimiala, jos he perustaisivat oman seurueen
antaakseen näytäntöjä maaseuduilla. Tämän uuden, laatuaan ensimäisen
kansannäyttämön perustaminen tapahtuikin jo tänä vuonna.[83] Ensi
alussa saattoi ehkä näyttää siltä että uudesta laitoksesta tulisi
Suomalaiselle teatterille epämukava kilpailija, mutta se oli erehdys.
Päin vastoin sekin sai entistä laajempia piirejä ymmärtämään
näyttämötaidetta, ja jos se osaltaan vaikuttikin siihen, että
Suomalainen teatteri vihdoin luopui kiertomatkoistaan, niin oli siitä
ainoastaan etua kummallekin.

Mitä _Kaarola Avellaniin_ tulee, oli hän jo ennenkin ajatellut erota
teatterista. Tämä on kenties outoa sille, joka edellisestä tietää
kuinka suuria tehtäviä -- Lea, Lady Milford, Maria Stuart Skotlannissa,
Elisabeth (Schillerin Maria Stuart), Portia, Goneril, Tekmessa, Lady
Macbeth, Berta Bark (Todelliset naiset) j.n.e. -- näyttelijätär oli
suorittanut. Mutta silloin mukana elänyt tietää myöskin, että nti
Avellanille osaksi tullut tunnustus harvoin oli ansion mukainen. Hänen
roolintulkintansa oli aina tunnollinen, älykäs ja henkevä, eikä
esitykseltä puuttunut intoa eikä voimaa; mutta välittömyyden leimaamaa
se oli sitä vähemmän kuin hän ruotsalaisesta kodista lähteneenä ei
koskaan oppinut täydellisesti ääntämään suomenkieltä. Kun hänen
näytellessään aina täytyi ajatella kieltä, tuli häneen jotakin
epävapaata, joka antoi aihetta alituisiin muistutuksiin kritiikin
puolelta. Ja koska kritiikki pääkaupungissa oli vaativampi, seurasi
siitä -- kenties näyttelijättären tietämättä -- että hänen esityksensä,
niinkuin Bergbom eräässä kirjeessä huomauttaa, aina oli vapaampi
maaseudulla. Miten tämän lieneekään, tuotti teatteri hänelle monta
pettymystä, ja kumminkin nti Avellan oli ei ainoastaan etevä
näyttelijäkyky, vaan se seurueen jäsen, joka enemmän kuin kukaan muu on
vaikuttanut toveriensa kehitykseen. Eikä hänen eroamisensakaan tehnyt
loppua tästä vaikutuksesta. Hän on näet siitä saakka pysynyt teatteria
lähellä, ja, enimmäkseen yleisön tietämättä, vastatulleitten opettajana
suorittanut erinomaisen ansiokkaan työn näyttämömme hyväksi. Nti
Avellan on siten yksi niitä merkkihenkilöitä, joiden nimi aina
on muistettava ja kunnialla mainittava näyttämömme historiassa.
Bergbom-sisarusten kirjeet todistavat kuinka suurta arvoa he panivat
häneen.

Koska yleisö Ida Aalbergin vierailun jälkeen oli osottautunut hitaaksi
käymään teatterissa ja toukokuulla aivan erikoinen kilpailija
(Paciuksen Loreley-ooppera Aleksanterinteatterissa) oli odotettavana,
arveltiin viisaimmaksi hyvissä ajoin lähteä maaseuduille. Matka
suunnattiin ensiksi _Vaasaan_, jossa Suomalainen teatteri oli ennen
käynyt ainoastaan yhden kerran, nimittäin 1875. Mukana olivat vielä
äsken mainitut eroavat jäsenet, mutta Lindfors oli päästetty pitemmälle
opintomatkalle, ensin Kööpenhaminaan ja sitte Parisiin, nähdäkseen
miten Holbergia ja Molièreä näyteltiin kummankin kotimaassa. Johto oli
uskottu Niilo Salalle, sillä Bergbom jäi Helsinkiin lähteäkseen vähän
myöhemmin yhdessä Emilien kanssa ulkomaille. Vaasassa näyteltiin
kymmenenä iltana 4/5-22/5 parasta ja mieltäkiinnittävintä ohjelmistoa
(Daniel Hjort, Venetian kauppias, Työmiehen vaimo, Nummisuutarit,
Kylänheittiö y.m.), joka kerta uutta. Niinkuin 12 vuotta ennen
vaasalaiset nytkin olivat viehättyneet seurueen esityksistä; mutta
tulot eivät kuitenkaan riittäneet. Teatterivuokraan tarvittiin 660 mk.
apua Helsingistä.

Vaasasta matkustettiin _Ouluun_, jossa annettiin viisitoista näytäntöä
25/5-21/6. Täällä menestys oli sangen huono, niinkuin näemme Salan
kirjeestä Bergbomille (22/6):

-- "Tyhjiä tai puolityhjiä huoneita toinen toisensa perästä. Eikä
innostuskaan ole jaksanut kohota kovin korkealle, ei salongissa eikä
näyttämölläkään. Kuumuutta, köyhää aikaa sanotaan syyksi kaupungissa,
touontekoa maakunnassa. Koulut ovat suljetut, ihmiset muuttaneet
maalle. Sitten vielä monet monituiset uskonlahkot -- --. Niin, niin
Oulu ei ole enään entinen Oulu!"

Yksityisistä näytännöistä mainittakoon vain, että Työmiehen vaimo sai
niin "tylyn kohtelun", että Murtovarkauskin jätettiin näyttelemättä.
Oululaisille tarjottiin yksi oikea premiäärikin, kun 15/6 ensi kerran
esitettiin Hilda Aspin suomentama José Echegarayn 4-näytöksinen draama
_Parjauksen kirous_,[84] ja kappale herätti -- kumma kyllä -- suurta
innostusta. Nti Avellan, joka tällä matkalla oli saanut paljon
tunnustusta, esiintyi 17/6 viimeisen kerran (Klaarana Hebbelin Maria
Magdalenassa) ja oli silloin lämpimien suosionosotusten esineenä sekä
yleisön että toverien puolelta. Ouluun täytyi Helsingistä lähettää
4,000 mk!

       *       *       *       *       *

Selvää on että vuoden taloudellinen tulos ei voinut olla hyvä. Vajaus
teki 9,922:39 mk. Ettei se ollut suurempi, siitä oli tietysti
kiittäminen valtioavun korotusta, jota nyt ensi kerran nautittiin.

Sen täydennykseksi, mitä vähän ylempänä (siv. 260) olemme sanoneet
nuorille seurueen jäsenille ja "oppilaille" annetusta opetuksesta,
tahdomme lisätä seuraavaa. Niille joilla oli lauluääni teatteri tavan
mukaan kustansi laulutunteja, joita eri aikoina antoivat eri henkilöt,
niinkuin rva Emmy Achté ja A. Ojanperä. Sitä paitse rva Achté antoi
tunteja plastiikassa, esim. neideille Svan ja Finne. -- Erityistä
huolta tuotti johtokunnalle monen näyttelijän puutteellinen
suomenkielen käyttö. Jo alkuajoilta oli huomattu tässä olevan yksi
näyttelijäkunnan heikoimpia puolia, kielessä kun alituisesti havaittiin
milloin ruotsinvoittoisuutta, milloin loukkaavaa murteellisuutta. Emme
ole kertoneet kaikkia yrityksiä korjata tätä seikkaa, mutta
mainittakoon tässä, että asia tänäkin vuonna oli keskustelun alaisena.
Neuvoteltuaan näyttelijäin kanssa Bergbom joulukuulla esitti seuraavan
ehdotuksen:

1) Harjotuksissa tulisi niitten näyttelijäin, jotka hyvin osaavat
suomea, vuorotellen valvoa että muut oikein ääntävät sanoja rooleissaan
sekä tarvittaessa tehdä muistutuksia.

2) Niille, jotka ovat heikot tahi heikonlaiset suomenkielen
ääntämisessä, olisi siinä annettava varsinaisia oppitunteja.

3) Niille näyttelijöille, jotka eivät osaa Suomen kielioppia, olisi
hankittava tilaisuutta tuntien saamiseen tässä aineessa.

Hyväksyen tämän johtokunta päätti, että sekä ääntämisessä että
kieliopissa olisi annettava kolme oppituntia kummassakin eli yhteensä
kuusi tuntia viikossa. Tunnista maksettaisiin 3 mk ja olisi taitava
opettaja hankittava. Semmoinen saatiinkin tri E. N. Setälässä, mutta jo
syksyllä 1887 hän luopui toimesta. -- Itse asiassa on kielimestarin
tehtävä teatterissamme osottautunut niin vaikeaksi, ettei siihen
virkaan ole ennen eikä myöhemmin saatu ketään, joka olisi siinä
kauemmin pysynyt. Eikähän se ole kovin kumma, kun ajattelee, että
näyttelijäin perustiedot ovat mitä erilaisimmat ja siis yhteisen
opetuksen antaminen sangen hankalaa. Enimmin ovat kai hyvät
kielentaitajat, niinkuin aikanaan Niilo Sala, Hilda Asp y.m.
vaikuttaneet näyttämökielen parantumiseen. Toiselta puolen oli kielen
korjaantumiselle esteenä, että näyttelijät keskenään usein käyttivät
ruotsia. Keväällä 1888 johtokunta päätti erityisesti varottaa seurueen
naisjäseniä puhumasta ruotsia, koska se vaikutti haitallisesti heidän
kehitykseensä.

Paitse kolmea seurueen kokeneinta jäsentä teatteri nyt menetti myöskin
vanhan hartaan rahastonhoitajansa kamreeri _K. F. Wahlströmin_. Hän
oli, johtokunnan pöytäkirjojen mukaan, tahtonut luopua jo keväällä
1886, mutta näyttää pysyneen virassa kevääseen 1887, jolloin maisteri
_Vilho Soini_ otettiin rahastonhoitajaksi (1,500 markan vuosipalkalla).
Jo ennen olemme (II. s. 55) maininneet kuinka innokas teatterin ystävä
Wahlström oli. Laitoksen monesti tuskallisia raha-asioita hän oli
hoitanut oopperan ajoista saakka, eikä hän vieläkään kokonaan
teatterista eronnut, vaan pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä. --
Uutena näyttelijättärenalkuna mainittakoon nti _Naimi Stenbäck_,
joka aikaa myöten tuli huomatuksi koomillisissa palvelija- ja
luonnerooleissa, jotka enemmän vaativat vilkkautta ja karkeanlaatuista
värittelyä kuin vakavaa tai runollista sävyä.[85] Näihin aikoihin
lienee myöskin teatteriin tullut kaksi nuorta neitiä, _Hanna Salenius_,
sorvarimestarin tytär Tampereelta, ja _Maria Salin_, kotoisin
Helsingistä, jotka kuitenkin jonkun vuoden päästä erosivat.

Näytäntöjä annettiin 143, joissa esitettiin 10 kertaa _Lea_; 9
Laululintunen; 8 _Työmiehen vaimo_, Hardangerin harjulla; 7 Kuningas ja
katulaulajatar, Faust, Macbeth; 6 _Roinilan talossa_, Kultaristi,
Reviisori; 5 _Daniel Hjort_, Mestari Patelin, Kylänheittiö,
Kotikahakka, Saituri, Hamlet, Parisin veitikka; 4 _Murtovarkaus,
Saimaan rannalla_, Thora, Luulosairas, Iso kello, Preciosa, Ei
ollenkaan mustasukkainen, Lemmenjuoma; 3 _Kuvernööri tulee, Viimeinen
ponnistus, Regina von Emmeritz, Takkisen pidot_, Yhdistysjuhla, Noora,
Ensi lempi, Ei ole aikaa, Yhteiskunnan tuet, Ei lempi leikin vuoksi,
Antonius Putronius, Maria Magdalena; 2 _Tätä nykyä, Kevään oikkuja,
Amalia ystävämme, Nummisuutarit_, Pikku eversti, Jeannetten häät, Aksel
ja Valpuri, Leonarda, Taistelujen väliajalla, Noita-ampuja (II),
Sevillan parranajaja (kohtauksia), Pianon ääressä, Herkules; 1 Venetian
kauppias, Perrichonin huvimatka, Ultimo, Naimapuuhat, Maria Stuart.

Näistä 55 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 8.



XVI.

Kuudestoista näytäntökausi, 1887-88.


Emilie ja Kaarlo Bergbomin kirjeistä, joista alempana teemme otteita,
näkyy, että sisarukset toukokuun loppupuolella olivat yhdessä
matkustaneet ulkomaille, etupäässä Parisiin ja Berliniin. Jälkimäisessä
kaupungissa he erosivat heinäkuun ensi päivinä, matkustaakseen
Emilie kotiin ja Kaarlo Norjaan, missä hän asettui Laurvigin
vesiparannuslaitokseen.

(Helsinki 7/7). "Rakas Kaarlo! -- Täällä näyttää hiljaiselta, ikävältä,
kuolleelta, mutta onhan se luonnollista meluavan iloisen elämän
jälkeen, jota olen viettänyt viimeisinä viikkoina. Kiitos koko tästä
ajasta! Kuinpa sinulla ei olisi ollut liiaksi haittaa seurastani.
Sanomattoman hupaista on ollut vähän katsoa ympärilleen maailmassa ja
sydämestäni iloitsen, että olen saanut tehdä tämän matkustuksen.
Kotimatkani meni erittäin hyvin. -- Tukholmassa olin päivällisillä
Winterhjelmillä. Hedvig oli niin erinomaisen ystävällinen ja
rakastettava, etten pitkiin aikoihin ole nähnyt häntä semmoisena. Sinun
on _välttämättömästi_ käytävä hänen luonaan palatessasi Tukholman
kautta." -- Emilie sanoo turhaan etsineensä Pikku orjatarta
antikvariaateista [s.o. Crusellin laulukappaletta Lilla Slafvinnan,
jonka Kaarlo tahtoi esittää].

(Laurvig 10/7). "Armahin! -- Tunnen vielä tyhjyyttä erinomaisen
miellyttävän matkamme jälkeen, joka kaikessa oli niin onnellinen --
osaksi kiitos olkoon rakkaan seurasi, osaksi sen onnen tähden, joka
meillä oli näyttämöllisessä suhteessa. Wallenstein, Talvinen tarina,
Kesäyönunelma, Romeo ja Julia, Hamlet, Cid, Saituri, L'Ecole des
femmes, Bajazet sekä Gendre de Mr Poirier ja Zalamean tuomari, jotka
eivät ole viimeksi muistettavat. Pierre de touchekin samoinkuin Claudie
ja Beaux Messieurs de Bois doré kuuluvat miellyttäviin muistoihin.
Francillon on sitä vastoin unohtunut, enkä Raymondesta muista
juontakaan; Goldfische on niinikään mielestä mennyt."

"Matkani tänne ei ollut onnellinen. Hampurissa tuuli niin kauheasti,
että kiltisti palasin Cuxhavenista ja matkustin Tanskan halki
Jyllandiin (Fredrikshavn). Sieltä höyrylaivalla. Tuuli sangen kovasti,
mutta kun en syönyt koko päivänä, vaan makasin liikkumatta, niin pääsin
siitä huokealla. Ja kuitenkin olen harvoin eläessäni ollut niin enragé
[suuttunut] kuin sillä laivalla. Sain näet tietää Ibsenin paraikaa
olleen Fredrikshavnissa mennäkseen hakemaan kesäasuntoa Skagenin
rannikolle. Ajatteles, kuinka helposti olisin voinut hänen kanssaan
sopia Rosmersholmista. Nyt en tiedä kuinka teen. Kirjoittaako hänelle?
Mutta mihin? Käydäkö hänen luonaan? On ikävä kolmeksi päiväksi -- sillä
se siihen menisi -- katkaista kylpeminen. Matkustaako hänen luokseen
kylpyajan jälkeen? Se on kai sopivinta. Mutta silloin jää käynti Ida
Basilierin luona tekemättä, sillä en tule ollenkaan Kristianiaan;
suorin tie menee Göteborgin kautta Tukholmaan. Ei auta, näimmehän
Björnsonilla [Parisissa], kuinka paljo helpompaa ja päätökseen
johtavampaa on suullisesti suorittaa asia." -- Laurvigissa oli
hiljaista, yksinkertaisempaa kuin Sandefjordissa, mutta ilma ja kylvyt
hyviä ja niin myös lääkäri, ensimäinen kylpylääkäri, joka Kaarlossa oli
herättänyt luottamusta. Suomalaisia oli noin 20, useimmat, ihme kyllä,
fennomaaneja -- puhekieli sentähden suomi. Gabriel Lagus rouvineen,
vakavasti sairaana, oli jo lähtenyt, Kaarlon häntä tapaamatta.
Alituista katarriaan vastaan Kaarlo käytti m.m. nenä- ja kurkkukylpyjä,
joita hän kiittää. -- "Vielä kerran -- kiitos iloisista
matkamuistelmistamme, joihin sinulla oli niin suuri osa.
Oma Kaarlosi."

(Helsinki 19/7). -- "Olipa sinulla huono onni, kun et tavannut Ibseniä.
Sinun _täytyy kuitenkin välttämättömästi_ käydä hänen luonaan, kun olet
niin lähellä. Ei ainoastaan Rosmersholmin tähden, vaan kaikkien hänen
draamainsa tähden on hyvä että saat puhutella häntä. Winterhjelmit
pitivät suurena mielettömyytenä ollenkaan ajatella Rosmersholmia! Jos
ottaa kappaleen, niin täytyy olla valmis at tabe sine penger
[menettämään rahansa], sillä ei se menesty! hän selitti. Me olemme
tottuneet 'at tabe vare penger', ja minun mielestäni tulee meidän pysyä
päätöksessämme, jos Ibsen vaan suostuu." -- Emilie sanoo, Kaarlon
pyynnöstä, lähettävänsä [Jonas] Castrénin lentokirjan [Mikä on oikea
ohjelma suomalaisuuden asiassa?] ja A. Meurmanin vastauksen sekä
mainitsee Castrénin vielä jatkavan, nähtävästi estääkseen Meurmanin
valitsemista valtiopäiville.

(Laurvig 16/7). Kaarlo valittaa epäsuotuisia ilmoja, ainoastaan kaksi
kaunista päivää. Hän tekee laajasti selkoa alkavan näytäntökauden
ohjelmistosta.

(Helsinki 16/7). Emilie kertoo Inez Borgin matkallaan
Oulusta hengenvaarallisesti sairastuneen ja makaavan Turussa
vatsakalvotulehduksessa. Häntä ei siis saa ottaa lukuun teatterin
lähimmässä toiminnassa.

(17/7). "Tiistaina saapuivat tavaramme [teatteria varten] Parisista
hyvässä kunnossa; mutta tulli tuli hirveän kalliiksi. Niin varsinkin
silkkikankaista, vaikka oltiin niin kilttiä, että ne merkittiin
puolisilkiksi. Olen hyvin levoton saksalaisten tavarain tähden. Jos
sametti otetaan silkkisamettina, niin saamme maksaa kauheasti, mutta
toivon sen saavan mennä puuvillasamettina, jonka tulli ei ole kovin
kallis. -- Eilen tapasin rva Anni Levanderin (o.s. Canth) ja kuulin
Hilda Aspin olevan Lammella. Hän on rva Canthilta saanut Brandesin
Hovedströmninger käännettäväksi; ikävä olisi, jos hän sentähden olisi
jättänyt Rosmersholmin. Olen kirjoittanut hänelle siitä ja kysynyt,
ottaako hän Hansikkaan suomennettavakseen? -- Uskotko että minusta
Hansikas oli ensi muodossaan miellyttävämpi. Svavan rooli tuntuu nyt
pienemmältä ja Riisin suuremmalta." --

(24/7). -- "Hyvin hauskaa oli saada kirjeesi syksyn ohjelmiston kanssa,
mutta valitettavasti se ei pysy muuttamatta. -- Kaarola ja nti Stenberg
olivat pari päivää sitten kaupungissa ja oikein hupaista oli kuulla
mitä kertoivat Salasta. Hän oli ollut aivan väsymätön Oulussa: päivät
ja yöt teatterissa. Venetian kauppias oli ollut erinomaisen hyvin
järjestetty, ja molemmat sanoivat etteivät he käsittäneet, miten hän
sai kaikki niin hyvään kuntoon niin vähillä apukeinoilla." --

(26/7). -- "Vihdoin ovat tavarat Berlinistä tulleet. Hylkiöt olivat
antaneet niiden mennä Pietarin kautta, joten lähetys tuli kovin
kalliiksi. -- Olen saanut vastauksen Hildalta: Rosmersholm on valmis!
-- Castrén y.m. tyytymättömät ovat kiertokirjeellä kehottaneet
hengenheimolaisiaan kokoontumaan Viipuriin maanviljelysnäyttelyn aikana
keskustelemaan uudesta ohjelmasta ja uusista johtajista. Hän on
kerrassaan väsymätön." --

(Laurvig 26/7). -- "Olen saanut Castrénin lentokirjan ja Meurmanin
vastauksen. Tämä jatkuva polemiikki on tuskallinen. Castrén on
puolestaan kieltämättä taitavampi taistelussa kuin Meurman, mutta minun
mielestäni Meurman kömpelyyksilläänkin voittaa enemmän kuin Castrén
advokaattiviekkaudellaan, joka ei tahdo saada esiin totuutta, vaan
ainoastaan solmeta vastustajaa. Kirjeestäsi päättäen näyttää tämä vain
olevan alkusoitto ja oikea polemiikki vasta alkavan. Ja tämän
eripuraisuuden aikana liittyvät ruotsinmieliset yhä lähemmin keskenään.
Lähin tulevaisuus tarjoaa monta pimeää kohtaa. -- Jopa meille
persoonallisestikin. Inezin sairaus -- Inez parka! On kuin paha kohtalo
vainoisi häntä. Aina kiviä hänen tiellään. Hänen vastoinkäymisensä ovat
kovin koskeneet sydäntäni. -- Palaan kotia parin viikon päästä.
Tulevana perjantaina (5/8) matkustan Fredrikshavniin tavatakseni
Ibseniä." --

Tähän päätämme pienet otteet kirjeistä, joista useat ovat 2-3 arkkia
pitkiä ja aina niin täysiä kuin paperi myöntää. Otteet näyttävät mitkä
asiat enimmin kiinnittivät sisarusten mieltä. Kaarlon käynnistä Ibsenin
luona ei ole lähempiä tietoja.

Jo talvella teatteri oli saanut kutsun tulla _Viipuriin_ näyttelemään
elokuun loppupuolelta alkaen, koska silloin maanviljelysnäyttelyn
ja -kokouksen tähden sinne odotettiin paljon kansaa. Siellä seurue siis
kokoontuikin, ja julkinen toimi alkoi Yhdistysjuhlan esittämisellä
21/8. Ensi aikoina oltiin niin ahkeria, että annettiin 11 päivänä 10
näytäntöä, ja menestys oli samassa määrässä loistava: ensi iltana oli
tulo 550 mk, mutta sen jälkeen näyteltiin täysille huoneille. Saatuaan
tietoa tästä Emilie kirjoittaa Helsingistä 26/8:

"Rakas Kaarlo! Kuinka erinomaisen hupaista onkaan, että Viipurissa käy
niin hyvin. Olemmehan 4 ensimäisenä iltana saaneet yli 3,500 mk!
Käyköön edelleenkin niin. Alkaako seurue väsyä? Että sinä olet väsynyt
ja kovin rasitettu on selvää: olet kai ollut 16 tuntia vuorokaudessa
teatterissa näinä aikoina, oletan minä. Pahinta on ettet sinä tuskin
koko Viipurissaolon aikana saa huoahtaa. Minkälainen on mieliala ollut?
Onko Ida ollut kiltti? Voi jos kaikki ottaisi onnistuakseen tänä
vuonna!" --

Ja 29/8 nti Elfvingille: (mainittuaan loistavasta menestyksestä)
"Kaarlo parka on ollut tulessa: hän kirjoittaa olleensa teatterissa klo
8:sta aamulla klo 11:een ehtoolla, joka on luonnollista kun joka ilta
on uusi ohjelma. Viisi teatterin jäsentä erosi kesäkuulla. Lindfors on
Parisissa ja Borg makaa sairaana, siis seitsemän roolit luettavat ja
harjotettavat. Hauskaa on toki ollut, kun tulos on ollut niin
erinomainen kuin nyt; emmepä ole hemmoteltuja." (Ja sitten toisesta
ilon aiheesta.) "Voit uskoa, että matkamme oli hupainen! Kyllä oli
hyvin Berlinissäkin, mutta Parisissa oli aivan erinomaista. En koskaan
olisi luullut, että niin äärettömästi mieltyisin Parisiin, kuin todella
tapahtui."

Kaarlo puolestaan vastasi Emilien kysymyksiin m.m. seuraavaa: "Kaikki
ovat olleet ystävällisiä ja auliita. Ida Aalberg on ollut hyvin
rakastettava. -- -- Hamlet (sanotaan samassa kirjeessä) meni
täpötäydelle huoneelle. Jo aamupäivällä oli kaikki myyty. Tulo yli
1,100 mk. Vaikka ei oltu harjotettu koristusten kanssa, sujui kaikki
liukkaasti. Kun on mennäkseen, niin menee -- sen kokemuksen saa
semmoisissa tapauksissa." --

Keskellä tätä touhua, elokuun lopulla, Bergbom sai Minna Canthilta
kirjeen, jossa tämä omasta ja Yrjö Kiljanderin[86] puolesta hartaasti
pyysi, että teatteri Viipurista tulisi Kuopioon. He lupasivat hankkia
vapaan matkan, toimittaa että näyttämö laajennettaisiin, puuhata
pilettien tilauksen y.m. Tähän täytyi Kaarlon vastata kieltäen.

Arkadia Helsingissä, hän sanoi, oli jo vuokrattu, eikä ollut sopivaa
ohjelmistoa. Viipurissa näyteltiin "nuo ikivanhat Noorat, Leat,
Murtovarkaudet, Roinilaiset, Nummisuutarit, Saimaan rannalla, jotka
Kuopiossa esitettäisiin tyhjille seinille". Se ohjelmisto, joka olisi
ollut uusi Kuopiossa, oli hajalla useiden jäsenten poismenon kautta ja
samoin laulurepertoari, joka maaseudulla on välttämätön, Inez Borgin
sairauden tähden. Muitakin syitä hän lupasi mainita suullisesti, kun
hän saapuisi Kuopioon. "Silloin saamme keskustella toisestakin asiasta,
joka on paljo tärkeämpi kuin teatterin tulo Kuopioon -- Teidän uudesta
draamastanne. Siitä ette sano mitään. Voi, voi kuinka iloinen olisin,
jos siitä syntyisi jotain kelvollista. Sanotte olevanne liian
rauhallisella tuulella. Hankkikaa itsellenne Nya Pressen, niin kyllä
siitä Teissä sappea nousee. -- Saimi Svan oli toissa iltana
Sillankorvan Sanna ja menestyi jotenkin hyvin. Siitä ynnä muista
asioista (esim. Erkon draamasta) puhumme suullisesti." --

Kirjeestä Emilielle näemme, että Kaarlo 5/n lähti Kuopioon:

-- "Ylihuomenna matkustan Kuopioon -- hyvin vastahakoisesti, sen
tunnustan. Mutta Minnan uusi draama on meille niin tärkeä, että
kaikkien mukavuuskysymysten täytyy sentähden väistyä. Kuinpa se nyt
vain valmistuisi!" --

Teatterin tähden Bergbom viipyi Kuopiossa ainoastaan kaksi päivää,
jotka hän jakoi Minna Canthin ja Ossian veljensä perheen välillä, joka
asui siellä Savon rautatien rakentamisaikana. Palattuaan Viipuriin hän
kirjoitti sisarelleen:

-- "Minnan draama ei tahdo edistyä. Kolme näytöstä on tosin
kirjoitettuna, mutta kun minä kokonaan hylkäsin puolentoista näytöstä,
on ainoastaan ekspositsioni valmis. Leveä kuvaus rautatietyöläisten
elämästä on hyvä -- epäselvemmät olivat varsinaiset toimivat henkilöt.
Minna parka on joutunut vaikeaan umpikujaan. Hän ei tahdo kirjoittaa
suuttumus- (indignatsioni) draamaa eikä riittävästi hallitse ainetta
kuitenkin saadakseen yhtenäisyyttä, ilman ettei tämä yhtenäisyys synny
teennäisen tendenssin kautta. Kaikki tahtoo hajota episoodeiksi. Hän
sanoi: tuleva draamani on oleva säätyläisnäytelmä, minä en voi enään
ottaa kansandraamaa niin naivisti kuin ennen. Ettemme me Minnan uudesta
kappaleesta saa mitään Työmiehen vaimoa, katson varmaksi -- niin sekä
hyvässä että pahassa. Kuinpa se vaan ei tulisi liian heikoksi! Tämä
kaikki luonnollisesti meidän kesken. Kenties se selviää paremmin kuin
nyt voin ajatella." --

Paitse draamaa Minna Canth kirjoitti tähän aikaan novellejakin, ja
niistäkin tuli Bergbomin antaa arvostelunsa. Kuinka tärkeää tämä oli
kirjailijattarelle, näkyy seuraavasta. -- Vasta oli melkoista melua
herättävä novelli "Salakari" valmistunut ja Kaarlo oli sen lukenut
käsikirjoituksessa, mutta (niinkuin kohta saamme nähdä) pätevästä
syystä ollut mitään siitä sanomatta. Silloin Minna kirjoittaa 24/9:
"Ette ole kirjoittanut sanaakaan tuosta novellista. Oliko se Teidän
mielestänne hyvin heikko? Onko syytä jättää se tykkänään painattamatta?
Neuvokaa, hyvä Tohtori, sanokaa ajatuksenne." Ja hän vakuuttaa, ettei
hän lähetä sitä kustantajalle (G. W. Edlund) ennen kun tohtori sanoo,
onko se painettava vai pistettävä tuleen? Tähän Bergbom vastaa 29/9:

-- "Tulin juuri tänään Pietarista ja löysin kirjeenne pöydältäni. Koska
vielä tänään yöjunassa lähden Helsinkiin, ei ole aikaa pitkiin
kirjoituksiin."

"Ette voi aavistaa hämmästystäni, kun luin kirjeenne. Kun sain
uutelonne, annoitte sen seuraavilla ehdoilla: 'Te ette saa tehdä mitään
muistutuksia. Se on nyt niinkuin se on (!)' Ja nyt näen että olisitte
suvainnut muistutuksia, vieläpä olette odottanut semmoisia."

"Te kysytte, onko se niin huono, ettei se sovi painettavaksi? Ei
millään muotoa. Ei se tule kunniaanne kartuttamaan, mutta ei se tule
sitä vähentämäänkääu. Se on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on monta
hienoa kohtaa. Päämuistutukseni olisi se ettei ollenkaan tiedä mistä
nämä ihmiset tulevat. Mitkä ovat Annan [Alman] edellytykset? Mihin
piiriin hän kuuluu? Millaisesta kodista hän on lähtenyt? Kuinka
kasvatettu? Millainen on hänen uskonsa? Te sanotte semmoisia naisia
löytyvän meilläkin -- siinä olette ihan oikeassa -- ja mainitsette
esimerkkinä rva Strindbergin. Rva Strindbergin edellytykset ovat
kuitenkin hyvin mutkalliset ja tavattomat, niin että ne vaatisivat
paljon selityksiä, jos hän olisi jonkun novellin päähenkilönä. Kuinka
esim. ovat Alma ja miehensä ennen eläneet yhdessä?"

"John on hyvin onnistuneesti skitserattu, mutta Nymalm (tai Nymark --
oliko se niin?) on sitä epäselvempi. Onko hän rakastunut Almaan, vai
onko se hetken himollinen oikku, joka ohjaa häntä? -- Eikö Almassa
olisi enemmän vedettävä esiin noita esteettisiä motiiveja, jotka vievät
hänet harhatielle: hienosti sivistyneen naisen tyytymättömyys
pikkukaupungin proosaelämään, tuo hänen salainen vihansa miehen
käytännöllisiä toimia vastaan kävisi silloin luonnollisemmaksi."

"Mutta -- onhan mahdollista, että kaikki tämä on olemassa. Luin,
näette, uutelonne niin hätäisesti, ja kun olitte kieltänyt kaiken
kritiikin, niin en ollenkaan lukenut sitä arvostelijan silmillä. Nyt on
jo paljo haihtunut muistostani, ainoastaan pääpiirteet ovat jääneet.
Muistan vaan että koko ajan kysyin -- mistä Alma tulee? Hän on kuin 'en
Trane i sparvedans', mutta kuinka on tuo kurki joutunut varpusten
joukkoon?"

"Draamastanne ette kirjoita mitään. Minä mietin sitä usein. Tehkää väli
molempain insinöörein välillä likeiseksi. Isä ja poika? Tai ehkä
paremmin, vanhempi ja nuorempi veli. Sillä tuo vanhempi on pakotettu
suvaitsemaan nuoremman käytöstä, vaikka hän moittii sitä. -- --
Oletteko puhutellut Ossiania rautatieseikoista draamassanne? Tänään
näytellään Rosmersholm."

Viipurissaolon lopulla annettiin m.m. Luulosairas -- jossa Lindfors,
joka juuri oli palannut Parisista, "oli paljo voittanut tasaisuuteen ja
luonnollisuuteen nähden, se oli aika hyvä Molièrenäyte, samoin [nti]
Saleniuskin teki kaikin puolin onnistuneen debyytin Toinettena" --
Faust, joka tuotti kolme hyvää huonetta, joskin ensi rivi tavan mukaan
oli harva, ja Hilda Aspin suomentama Ibsenin _Rosmersholm_ ensi kerran
29/9. Siitä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (3/10):

"Viime viikolla kävin Viipurissa nähdäkseni Rosmersholmin. Se on hyvin
mieltäkiinnittävä, täydellinen yökappale. Se näytellään erinomaisen
hyvin, minun mielestäni paljo, paljo paremmin kuin Berlinin
Residenztheater'issa, jossa me näimme sen toukokuulla. En luule
kenenkään tulevan katsomaan Rosmersholmia kahta kertaa, niin että ei
siitä tule kassa- eikä aploodikappaletta."

Viimeinen näytäntö oli 2/10. Lopputulos oli semmoinen, että Bergbom
saattoi ilmottaa johtokunnalle tulojen riittäneen palkkoihin ja muihin
menoihin -- mikä ei suinkaan ollut tavallista.

_Helsingissä_ alotettiin 5/10 Rosmersholmilla, ja Emilien ennustus
toteutui: arvotuksellinen, pessimistinen näytelmä näyteltiin vain kolme
kertaa vähenevälle katsojakunnalle, eikä siitä saanut syyttää
Schumannin ja Buschin sirkuksia, jotka muuten tänä syksynä kilvan
tyydyttivät helsinkiläisten "kauneudenjanoa". Esitys oli kumminkin
etevä. Ida Aalberg kuvasi itsenäisesti luovan taiteilijattaren tavalla
salaperäisen Rebekan intohimoista sielunelämää tyynen ulkomuodon alla.
Oivallinen oli Leinokin Krollina ja kiitettäviä muutkin: Sala
Rosmerina, Ahlberg Ulrik Brendelinä, Lindfors Mortensgårdina ja nti
Stenberg matami Helsethinä. Tunnelma oli tukala kuin pitikin.[87] --
Echegarayn Parjauksen kirous, sekin Helsingissä uusi, meni samoin kolme
kertaa, ensi-ilta 19/10. Siinä nähtiin ensi kerran miten etelämaalainen
runoilija käsittelee uudenaikaista, realistista aihetta. Kirjallisuutta
harrastavat olivat siitä kiitollisia samoin kuin Rosmersholmistakin,
mutta suurempi yleisö jäi välinpitämättömäksi. Leino esitti
vaikuttavasti, kuinka Julianissa luonnollinen jalous tuskallisesti
kukistui parjauksen herättämän hirmukouraisen epäilyksen alle; rva
Rautio oli miellyttävä Theodorana, vaikka intohimoiset loppukohtaukset
olisivat sietäneet voimakkaampaa esitystä; Salalla oli Ernesto
runoilijassa luonteensa mukainen rooli ja menestyi siis samoin kuin
Weckman Pepitona, parjaajana. -- Vihdoin annettiin kuukauden
lopulla 26/10 kotimainen uutuus, R. Kiljanderin 1-näytöksinen
_Postikonttorissa_, samantapainen naurattava vähäpätöisyys kuin
T. Hagmanin Kyökissä, ja kauan ohjelmistossa pysynyt.

Lokakuulla vallinneen vastatuulen muutti myötäiseksi Schillerin
_Orleansin neitsyt_, joka meni ensi kerran 2/11 ja taas todisti, kuinka
otollisia suuret klassilliset näytelmät olivat Suomalaisen teatterin
yleisölle. Se näyteltiin näet täysille taikka hyville huoneille:
marraskuulla peräkkäin 7 kertaa, joulukuulla 3 ja vielä maaliskuulla 2
-- yhteensä siis 12 kertaa näytäntökauden kuluessa. Ja menestys oli
ansaittu. Ida Aalbergista Johannana lausuu U. S. ensi-illan jälkeen:
"Hänen olentonsa oli niin vieras ja ylimaailmallinen, jotta
mielikuvituksellekin oli vaikeata luoda mitään täydellisempää kuvaa
tuosta Ranskan pelastajahengettärestä." Myöhemmin arvostellaan
Valvojansa tyynemmin:[88]

"Nti Aalberg yritti nähtävästi tekemään sankaritarta niin todelliseksi
ihmiseksi kuin mahdollista. Niin hän lausui mainion jäähyväismonoloogin
kauniisti ja tuntehikkaasti tekemättä sitä miksikään bravuuriaariaksi.
Ensi kohtauksessa kuninkaan edessä hän oli tyyni ja maltillinen, antaen
kutsumuksensa suuruuden vaan ilmaantua sanojensa ja käytöksensä
vakavuudessa ja ylevyydessä. Soma oli äänen muutos, kun hän puhuttuaan
maallisille herroille, kääntyi piispan puoleen ja luottavaisesti,
melkein lapsellisesti kertoi kutsumuksestaan. -- Korkeimmilleen kohoaa
hänen taiteensa hänen lausuessaan suurta monoloogia neljännen näytöksen
alussa ja palavaa rukousta tyrmässä. Epätoivo toisessa ja uudestaan
herännyt luottamus toisessa esitettiin yhtä nerokkaasti ja
täydellisesti. Sanalla sanoen Orleansin neitsyt on tinkimättä
asetettava näyttelijättären entisten suurimpien luomien rinnalle ja
epäiltävää on, onko yksikään toinen johdonmukaisemmin toimitettu. -- --
Huolellinen yhteisnäytteleminen ja kappaleen taidokas näyttämöllepano
olivat menestyksen pääehtoja. Se tarkkuus, jolla johtaja, säästämättä
vaivojaan, oli koettanut puvuissa ja muissa laitoksissa uskollisesti
kuvata todellista elämää 15:n vuosisadan alkupuolelta on meidän
oloihimme nähden harvinaista, eikä ulkomaillakaan moni teatteri ole
semmoisissa asioissa niin harras. Useat puvut, niinkuin kuninkaan
ensimäinen ja Burgundin herttuan toinen erittäin loistokas vaatteus,
ovat tehdyt heidän aikuistensa kuvien mukaan ja muutkin mahdollisuuden
mukaan noudattaen ajan muotia. Erityistä kiitosta ansaitsee somasti
järjestetty, suurenmoinen kansankulkue vaihtelevine pukuineen -- siinä
kuuluu 115 henkeä olevan osallisena. Liiallista olisi siis enempää
vaatia näytelmän ulkopuoleen katsoen ja siinäkin, minkä teatteri jo
melkein on ottanut tavakseen yleisölle tarjota, on kenties vähän liikaa
-- ei ole kaukana se vaara, että yleisö rupeaa vaatimaan yhä enemmän ja
kenties pitämään tuota ulkonaista puolta näyttelemistä s.o. taidetta
tärkeämpänä."

Seitsemännen illan jälkeen keskeytettiin Orleansin neitsyen esittäminen
"esiintulleesta syystä". Ida Aalberg oli mennyt kihloihin lakitiedetten
kandidaatti _Lauri Kivekkään_ kanssa, ja hääpäivä lähestyi. Sitä ennen
annettiin 18/11 johtokunnan päätöksestä näytäntö näyttelijättären
hyväksi, joka itse oli valinnut Nooran ohjelmaksi. Huone oli
kukkuroillaan, ja "ilta muodostui täydelliseksi riemujuhlaksi
suositulle taiteilijattarelle". Toiselta puolen ihailtiin ja
ylistettiin hänen taidettaan tänäkin iltana (Noora oli entiseen
verraten täydentynyt, varsinkin viime näytöksessä, jossa loppusuoritus
Helmerin kanssa tapahtui tyynemmin, luonnollisemmin ja todenmukaisemmin
kuin kirjassa, jossa runoilija tuntuu Nooran sanoissa), toiselta puolen
ilmaistiin lahjoilla ja muuten sydämellistä osanottoa morsiamelle.
Toverit teatterissa antoivat hopeaisen hedelmämaljan, hämäläiset
ylioppilaat parin kandelabereita ja yleisö V. Vesterholmin maalaaman
maisemataulun uuden kodin koristamiseksi, puhumatta laakeriseppeleistä
ja runsaasta kukkasadosta. Innostuksenpurkaukset taukosivat
vasta kun illan sankaritar "astui esiin ja kiitti syvästi
liikutettuna ylenpalttisesta kunniasta, toivottaen että tämä yleisön
suosio vaikuttaisi elähyttävästi ja sammumatta Suomen nuoreen
näytelmätaiteeseen". -- Pariskunnan vihkiminen tapahtui 22/11
Nikolainkirkossa klo 7 i.p. Häihin saapui onnentoivotussähkösanomia
muun muassa Ibseniltä, Brandesilta, Lieltä, Kiellandilta ja
Svendseniltä.

Syyskauden viimeinen uutuus oli Salan suomentama Erkmann-Chatrianin
3-näytöksinen näytelmä _Fritz ystävämme_. Alarik Böök oli heikko
pääroolissa, mutta Olga Finne viehättävä naivina maalaistyttönä ja
Leino luontehikas rabbiini. Kappale -- ensimäinen, suuren menestyksen
saanut ranskalainen, realistinen näytelmä (Théâtre français'ssa ensi
kerran 1876) -- meni meillä vain kaksi kertaa (!). Paremmin vetivät
joulukuulla ja vuoden vaihteella Nummisuutarit (Pesonen oli Kalliolta
perinyt Sepeteuksen), Sota rauhan aikana y.m. vanhat tutut ohjelmat.

       *       *       *       *       *

Tultiin niin vuoteen 1888, joka silloin ilmestyneitten uusien
kotimaisten näytelmien tähden on pidettävä oikeana merkkivuotena
teatterin historiassa. -- Uudenvuoden ensimäinen premiääri oli 4/1:
3-näytöksinen laulunsekainen Komedia _Farinelli_ (Farinelli ou le
Bouffe du roi, Saint-Georges'n, De Forges'n ja de Leuven'in tekemä),
jonka soitannollisen puolen Bergbom oli uudestaan sommitellut,
yhdistäen katkelmia eri oopperoista, niin että musiikki oli tullut
pääasiaksi. Esiintyjistä mainitaan Vallenius (Farinelli), Lilli Kurikka
(Inez) ja Lindfors (Gil Perez); Robert Kajanus orkesterineen suoritti
säestyksen. Yleisö oli sitä enemmän mieltynyt kappaleeseen, kun viime
aikoina oli saatu kuulla vähän laulua näyttämöltä. Se menikin 6 kertaa.
Tänä vuonna täytti Z. Topelius 70 vuotta ja kun oli päätetty viettää
merkkipäivä suurella kansalaisjuhlalla ylioppilastalolla, asetti
teatteri juhlanäytäntönsä edelliseen iltaan 13/1.[89] Huone oli
ahdinkoon täynnä, ja kun runoilija omaisineen, 30-vuotisen sodan
marssin kaikuessa, oli asettunut ensi rivin peräaitioon ja
häntä tervehditty eläköönhuudoilla, nousi esirippu Regina von
Emmeritz-näytelmälle, joka esitettiin yhtä mainiosti ja pääosiin nähden
samoilla voimilla kuin 1885 [nyt oli: Lindfors Larsson, A. Böök
ruhtinas Emmeritz, Rautio Bertel, Lilli Kurikka Kätchen]. -- "Kun
näytännön loputtua esirippu jälleen nousi, seppelöitsi Regina
runoilijan rintakuvan orkesterin toitottaessa ja koko näyttämö täynnä
näytelmän kirjavaa kansaa; kun esirippu nousi toisen kerran, seisoivat
vain Regina ja Kustaa Adolf runoilijan kuvan luona kunniavahtina; mutta
kun esirippu nousi kolmannen kerran, nähtiin kuva yksinänsä, osotteeksi
kuinka nerollisen runoilijan maine on muuttumatta elävä nykyisen
näyttämön varjokuvien hälvettyä."

Kun sitte seuraavana päivänä kuntien, seurojen ja yhdistysten
lähetystöt, niin pääkaupungista kuin maaseuduilta, kävivät
onnittelemassa Topeliusta, esiintoi Kaarlo Bergbom yhdessä näyttelijäin
Leinon ja Ahlbergin kanssa Suomalaisen teatterin onnentoivotukset.
Vastatessaan runoilija, ensin kiitettyään edellisestä illasta, lausui,
että hän ei ollut uskonut Regina von Emmeritzin pysyvän näyttämöllä,
mutta niin esitettynä kuin hän oli sen nähnyt Suomalaisessa teatterissa
luuli hän sillä olevan tulevaisuutta. Kullakin teatterilla on
tehtävänsä. Suomalaisen teatterin ansio on se, että se on antanut
Suomen runottaren puhua näyttämöltä voimakasta kieltä. Sen johtajaa ja
näyttelijöitä ei Suomen kansa tule koskaan unhottamaan. -- Näin otti
Suomalainen teatteri tehokkaasti osaa suuren, unohtumattoman runoilijan
kunniapäivän viettämiseen, yksi niitä viimeisiä kansallisjuhlia, joihin
lähes kaikki sydämestään yhtyivät.[90]

Toinen premiääri tuli 25/1, jolloin näyteltiin Hilda Aspin suomentama
Björnsonin _Hansikas_. Ensi-iltana oli huone hyvänlainen, mutta toisena
oli jo niin vähä väkeä, että kolmas ja viimeinen näytäntö ei voinut
tulla kysymykseen yhdessä jaksossa, vaan seurasi puolentoista viikon
päästä. Kumminkin esitys oli hyvä ja enemmänkin.

"Rva Aalberg-Kivekäs näytti Svavan osan erinomaisen kauniisti,
hienotunteisesti ja hillitysti muodostuen näytösten mukaan. Ehkä hän
kuitenkin oli etevin ensi näytöksessä, joka jo sisältää koko hänen
tragediansa: avonainen, suloinen rakkaudeninnostus kohtauksessa
sulhasen kanssa, harvinaisen todellisesti värähtelevät lyhyet lauseet,
kun Hoff kertoo sulhasen salaisesta entisyydestä, ilman että hän asiaa
ymmärtää, vaikka se häntä vaivaa, ja sitte kauhistus kun Alfin tullessa
kaikki selviää -- kaikessa oli näyttelijätär yhtä oivallinen." --
Vallenius, jolla Riisinä oli entistä suurempi puheosa, teki luonteen
turhamielisyyden liian tärkeäksi, mutta Leino oli kelpo Christensen
samoin kuin Ahlberg nuhteeton Alf.

Miksi ei kappale vetänyt? Eiköhän vastaus ole siinä, että realistiset
draamat, joiden tarkotus oli "asettaa kysymyksiä keskustelunalaiseksi",
ylipäätään menettivät viehätysvoimansa niin pian kun päämäärä oli
saavutettu, se on kun kysymyksestä oli ruvettu väittelemään. Niin oli
juuri Hansikkaan laita. Kappale ei ollut enään uusi ja sen asettama
kysymys: eikö mieheltä ole vaadittava puhtautta niinkuin naiseltakin?
oli jo meilläkin ollut väittelyn esineenä. Sen lisäksi saattaa sanoa,
että "realismi" 80-luvun loppuvuosina jo alkoi väsyttää yleisöä.
Omituista on että Suomalainen teatteri juuri silloin kun tämä
tosiasia kävi tuntuvaksi oli valmis esittämään ensimäisen koko
sarjasta alkuperäisiä kotimaisia draamoja, jotka voitokkaasti
vaativat romanttisuudelle oikeutta olla olemassa. Ensimäinen
uusi kappale Hansikkaan jälkeen oli näet _Gustaf von Numersin_
"historiallis-romantillinen" näytelmä _Eerikki Puke, Korsholman herra_.
Mutta tämä ilmiö keskellä realismin rehottamisaikaa oli muutoinkin
outo. Se oli näet suomennos ja tekijän seuraavatkin draamalliset
tuotteet esiintyivät ensi kerran suomennoksina suomalaisella
näyttämöllä. Mistä tämä johtui, on lyhyesti selitettävä.

Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla
ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii.
Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli
kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat
kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää
halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin
toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla
yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882
antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin
itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin
draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen
joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger
ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian
esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan
sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan
kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla
suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen
asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle
kannalle".[91]

Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja
Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan"
(Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin
kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi
Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille,
mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja
sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei
tulisi mitään.[92] Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi
vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja
pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä
alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa.
Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta
kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti
kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään
tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista
eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi
yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta
kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä
luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja
viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen
näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten
teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan
näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin
määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet,
ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa,
joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa
Helsingissä, ja -- kaiken päätteeksi -- kun ruotsinkielinen alkuteos
oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt
yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan
tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen
todistaa jälkimäisen kirjeet.[93]

Siten Numers (6/9 1887) ilmottaa saaneensa valmiiksi "Eerikki Puken
uudet kuvaelmat" ja pyytää ensi "painoksen" konsepteja (mina konsepter
af den förra "upplagan"), voidakseen puhtaaksi kirjoittaa koko teoksen.
-- Edelleen hän l/11 kirjoittaa: "Tahdon vaan sanoa, etten koskaan voi
muuta kuin omistaa hra Tohtorille kunnian, jos kappale on onnistunut,
sillä Teidän kritiikillenne olen minä rakentanut sen ja sitä ilman
olisin kenties jäänyt seisomaan peräytyvälle (sackande) jalalle." --
Viikko myöhemmin (7/11) Numers tuskin uskoo "ihmeellistä kunniaa", että
Eerikki Pukea aiotaan näytellä; mutta niin myöhään kuin (28/12) on
kysymys uusista korjauksista, jota paitse Numers kiittää Bergbomia
viimeisestä keskustelusta: -- "se teki minulle hyvää -- luulin ennen
että riittäisi koettaa kirjoittaa luonnollisesti, niinkuin vuoropuhelu
todellisuudessa muodostuu, mutta tämä: että alottaa näytös hiljaisemmin
ja sitte lisätä enemmän ja enemmän höyryä sekä antaa esiripun laskea,
kun pannu on räjähtämäisillään -- on antanut minulle paljon ajateltavaa
tulevaisuuteen nähden -- niinhän se on oleva ainakin näyttämöllä!"

Nämä viimeiset sanat osottavat ilmeisesti kuinka välttämättömästi
Numers tarvitsi esteettistä ja näyttämöllistä "opastajaa" (vägvisare),
joksi hän Bergbomia nimittää. Lounasmaa ei ollut tuntea kappaletta
siksi Eerikki Pukeksi, jonka hän oli lukenut.

Eerikki Puken ensi-ilta oli 10/2, huone oli aivan täysi ja kappaleen
menestys ehdoton. "Innokkaita käsientaputuksia ja esiinhuutoja kesti
alusta loppuun saakka, ja viimeksi täytyi tekijänkin astua esiin
näyttämölle." Näytelmä meni seitsemän kertaa peräkkäin. Eikä menestys
ollut ansaitsematon, sillä joskin kappale on enemmän kansannäytelmä
kuin varsinainen historiallinen draama, on siinä, Engelbrektin
suurenmoinen kansanliike (1434) taustana, vaikuttava historiallinen
tunnelma kannattamassa vapaasti keksittyä toimintaa, edelleen kuohui
siitä meidän ajalle (huomaa, ennen sosialismia!) otollinen
kansanvaltainen henki, niin että kuolevan sankarittaren, Kreetan,
loppusanat: "Talonpoika -- herra -- yhdessä!" sisältävät teoksen
aatteen, ja vihdoin ovat useimmat yhdeksästä kuvaelmasta sangen
jännittäviä. Että Pohjanmaan tarmokkaan kansan kuvaus, yksityiset
henkilöt ja joku toiminnan piirrekin on vähemmän realistista kuin
romanttista Välskärin kertomusten tapaan ja näytti suoraan (jollei
tietoisestikaan) johtuvan näistä, ei suinkaan vähentänyt viehätystä.
Muutoin on näytelmässä paljo kiitollisia rooleja, joten näyttelijät
olivat harvinaisen innostuneita tehtäviinsä. Rva Aalberg-Kivekäs oli
rohkeamielinen Kreeta, Leino talonpoikaiskuningas Murkainen, Ahlberg
Puke, A. Böök tuimapäinen Niilo, Weckman (erittäin onnistunut) Mauno,
Falck tanskalainen kansanrääkkääjä Jürgen Jute, Vallenius hovimies
Aksel Kurki, Saimi Svan elämän katkeroittama Leena, Sala ja Rautio
kelpo talonpoikia -- kaikki voimat hyvin käytetyt. Näyttämöllepanokin
oli tehokas. Murkaisen avara pirtti, Puken kammio, mäntymetsä ja
käräjäpaikka Vöyrin kirkon luona olivat somat niinkuin puvut,
joita varten oli ohjeeksi otettu keskiaikaisten kirkkojemme
kalkkimaalauksia.[94]

Kun Eerikki Puke 26/2 oli näytelty viimeisen kerran, tuli viikon loma
sentähden että teatteri sisältä maalattiin Grahamin tulivärillä. Sitte
uudelleen alkaneitten näytäntöjen väliin pistäytyi 10/3 ilta, joka
erosi teatterin tavallisista. Näyttelijät, jotka innokkaasti
harrastivat eläkerahastonsa kartuttamista, olivat näet siksi päiväksi
toimeenpanneet arpajaiset ja naamiohuvit asian hyväksi. Voittoja oli
lähetetty maaseuduiltakin ja Pietarista, ja yleisö osotti niin suurta
osanottoa, että tilaisuus tuli kenties onnistuneimmaksi lukuisista
samanlaisista, joita vuosien kuluessa järjestettiin. Sinä iltana
myytiin varta vasten toimitettu _Nyyrikki_-julkaisu, joka ilmestyi sekä
suomalaisena että ruotsalaisena, kumpikin laitos käsittäen kaksi
lehteä. Suomalaisessa oli paitse runollisia lisiä "Suomalaisen
teatterin ohjelmalista vuosilta 1872-1888", ja ruotsalaisessa Kaarlo ja
Emilie Bergbomille omistettu Z. T:n runoelma, jossa somasti palautetaan
Suomalaisen oopperan muisto ja viitataan puhenäyttämön kansalliseen
merkitykseen, kaksi Gustaf von Numersin antamaa kohtausta kahdesta
valmistumattomasta draamasta "Hämäläisten taistelu" (Tavasternas strid
eller Birger Jaarls dotter) ja "Alkibiades ja hermespatsaat"
(Alkibiades och hermesstoderna), E. N(ervanderin) runoelma "Näyttämön
lapset" (Scenens barn) y.m. Vähän myöhemmin (14/4 ja 19/4) Nervander,
nojaten mainittuun Nyyrikin "ohjelmalistaan", julkaisi Finlandissa
kirjoituksen "Onko Suomalainen teatteri kansallisteatteri?" jossa hän
loi ensimäisen lyhyen teatterinhistorian luonnoksen. Samassa
kirjoituksessa, joka luonnollisesti antaa myöntävän vastauksen
asettamaansa kysymykseen, sanotaan muun muassa, että teatterin
ohjelmistoon oli ollut otettuna 231 teosta, nimittäin 53 kotimaista,
100 suurempaa ja 52 pienempää ulkomaalaista puhekappaletta sekä 26
oopperaa.

Eerikki Puken jälkeen ei tullut uutta ennen kun 18/3, jolloin Ibsenin
_Helgelannin sankarit_ meni ensi kerran. Ankarat talvipakkaset olivat
Bergbomissa herättäneet uinailevan reumatismin ja hänen sairautensa
hidastutti uusien kappalten harjottamista ja aiheutti senkin, että tämä
mahtava, aiheeltaan viikinkiaikuinen, mutta aatteellisesti
uudenaikainen draama, jonka jo Edv. Törmänen oli suomentanut ja jonka
esittäminen sattumain kautta oli myöhästynyt, sittekin tuli näyttämölle
olematta täysin kypsynyt. Ei edes rva Aalberg-Kivekäs, jonka
taiteilijaluonteelle -- se myönnettäköön kernaasti -- Hjördiksen
tapaisen sankarinaisen kuvaaminen tosin oli vierasta, tyydyttänyt muuta
kuin puoleksi. Muista oli Leino Örnulfina paras ja sen jälkeen ehkä
Weckman -- Thorulf ja Falck -- Kåre. Vaikuttavasta näyttämöllepanosta
mainittakoon meillä ensi kerran nähdyt liikkuvat pilvet. Näytäntö
uudistettiin neljä kertaa. -- Toinen ilta 20/3 oli tavallaan
juhlanäytäntö, sillä sinä päivänä täytti Ibsen 60 vuotta. Sen johdosta
lähettivät kappaleessa esiintyjät tervehdyssähkösanoman runoilijalle ja
samoin teki Bergbomkin. -- Vähäpätöisempiä uutuuksia olivat: Salan
suomentama A. L'Arrongen _Puutarhurin tyttäret_ (Hasemanns Töchter),
4-näytöksinen huvinäytelmä 4/4 ja 1-näytöksiset huvinäytelmät Ernst
Ahlgrenin (rva Benediktson) _Telefoonissa_ ja Hilda Aspin suomentama
Paul Heysen _Veljesten kesken_, molemmat 18/4. Ensin mainittu, puoleksi
ilveily puoleksi viaton tendenssikappale, esitettiin tavan mukaan
sujuvasti. Lindfors oli mitä herttaisin puutarhuri ja Weckmanin
sammaltava proviisori nauratti ja säälitti samalla kertaa, muita
mainitsematta. Siiri Telefoonissa oli hupainen ingénuerooli, jota
näytellessä Olga Finne varmensi jo vallottamaansa sijaa yleisön
suosiossa.

Aivan näytäntökauden lopulla sattui vielä oikea merkkitapaus, uuden
runoilijan ja uuden suuren draaman esiintyminen näyttämöllä, kun
_J. H. Erkon_ 5-näytöksinen "runoelma" _Tietäjä_ ensi kerran näyteltiin
20/4. Erkko, joka oli hyvin tunnettu nuoren Suomen etevimpäaä
laulurunoilijana, oli hänkin, epäilemättä teatterin vaikutuksesta,
viettynyt sepittämään draaman, jopa runomittaisen. Se oli jouluksi
ilmestynyt painosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta
kunniapalkinnon saanut, kun Bergbom otti sen esitettäväksi. Eikä se
ollut vähäinen tehtävä, raamatullinen aihe kun vaati kokonaan uusia
koristuksia ja pukuja. Sitä innokkaammin johtaja puuhasi, ja näytelmä
näyttäytyi niin ymmärtävästi, niin aistikkaasti näyttämölle
järjestetyksi, että syvämietteinen runoelma sen kautta tuli melkoisesti
nautittavammaksi ja vaikuttavammaksi. Miten havainnollinen olikaan
vastakohta häviöön syöksevän pakanakansan ja valtaan nousevan Israelin
välillä! Toiselta puolen aasialaisen velttohallitsijan turha loisto ja
hekkuma sekä Baalin palvelus kultavasikkoineen ja tanssijattarineen,
toiselta puolen köyhä, karaistua voimaa kysyvä telttaelämä aavikolla.
Siinä jo kuvastui se ajatus, jonka runoilija oli tahtonut julkilausua
kansojen tulevaisuuden ehdoista. Oliko Bergbom mainittavassa määrässä
vaikuttanut näytelmän sommitteluun, on tuntematonta, mutta näyttämöä
varten hän kumminkin oli tehnyt korjauksia jättämällä pois useita
välikohtia ja vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä. Näin hän enensi draaman
tehoa, ja etenkin se kohtaus, missä Bileam vasten tahtoansa siunaa
Israelia, oli jylhän vuoristomaiseman, ryhmien aistikkaan asettelun ja
ukkosilman kautta niin sanoaksemme vanhatestamentillisen mahtava.
Olematta suorastaan näyttämöä varten kirjoitettu draama, kiitos olkoon
näyttämöllepanon, menestyi se kuitenkin odottamattomalla tavalla.
Erkko, joka itse kurkkutaudin tähden oleskeli Berlinissä, kirjoittaa
siis syystä Bergbomille: "Tiedän ja tunnustan, että Teidän ansioksenne
on luettava, jos Tietäjä näyttämöllä menestyy -- olen aina ollut
vakuutettu jalosta tahdostanne sekä nerostanne ja toivon, että ne
tälläkin kertaa tuottavat parhaita seurauksia." -- Päärooli Bileam oli
Salan käsissä, ja hän täytti sen "sangen kiitettävästi" -- se oli,
saatamme nyt sanoa, nuoren näyttelijän, jonka ura oli oleva niin lyhyt,
etevin luoma. Hän loi havainnolliseksi sen kuvan, joka lukijassakin
syntyy tuosta jalosti ajattelevasta, mutta heikonlaisesta tietäjästä.
-- Draama esitettiin yhtä mittaa 5 kertaa.[95]

Toukokuulla teatteri niinkuin tavallisesti huonolla menestyksellä
kilpaili kevään kanssa. Uudistuksina mainittakoon Ainamo, johon Bergbom
oli lisännyt useita Schantzin sävelmiä, ja jossa Inez Borg oli Ainamo,
Vallenius Pärtty ja Lilli Kurikka Pikku. Se meni kolme kertaa
(viimeinen lastennäytäntönä) R. Kajanuksen orkesterin säestäessä, sekä
Porvari aatelismiehenä, oivallisesti esitettynä, Lindfors nimiroolissa
ja muiden muassa vasta-alkaja nti Salenius onnistunut Nicole.
Kotimainen uutuus agronoomi Kust. Blåfieldin 2-näytöksinen ilveily
_Pollarin kievarissa_ ilmestyi 21/5, ja "yleisö oli ystävällinen sitä
kohtaan", Emilie Bergbom kirjoittaa, "huolimatta kappaleen
mitättömyydestä". Senkin jälkeen tuli vielä ohjelmistolle uusi F. ja P.
Schöntanin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Sabinitarten ryöstö_ 25/5. Se
oli tuota lajia saksalaisia sepustuksia, joita Kaarlo Bergbom
sydämellisesti halveksi, mutta joita hän otti silloin tällöin yleisön
huviksi. Viaton ja naurattava kun on, aikaansai kappale meilläkin
tarkotetun vaikutuksen. -- Viimeinen näytäntö oli 27/5, ja alkoi sen
jälkeen kolmen kuukauden kesäloma.

Minna Canthin draama ei valmistunut täksi näytäntökaudeksi. Kirjeissään
hän valittaa ettei kelvollista tahtonut syntyä. Joulun jälkeen hän
hylkäsi kaikki ja alotti "ihka uudelleen"; maaliskuun alussa oli
hänellä "kaksi näytöstä konseptissa". Hänen aikomuksensa oli silloin
pusertaa aine kolmeen näytökseen tai neljään kuvaelmaan, jättää pois
kaikki "teatterieffektit" ja ainoastaan panna painoa "sisälliseen
totuuteen". Samassa kirjeessä (2/3), jossa nämä tiedot annetaan, on
jälleen yksi noita kiihkeitä mielenpurkauksia, jotka ilmaisevat
runoilijattaren tulisen luonnonlaadun. Hän arvostelee näet mitä
ankarimmin Jonas Castrénia, "Savoa" ja koko nuorta puoluetta: "Kuinka
kurjia meidän nuoret miehet ovat! Kuinka onnettoman kurjia! Mihin on
kansasta kadonnut rehellisyys, vakavuus ja mielenlujuus. Ja minä kun
yritin ruveta mokomien kanssa sovintoa hieromaan. En ikipäivinä. Tällä
hetkellä ja uudelleen sanoisin tuttavuuden 'ylös'." -- Pari kuukautta
myöhemmin 9/5 Minna kirjoittaa Kaarlolle (edelliset kirjeet olivat
Emilielle), että näytelmä "vihdoin ja viimein" oli valmis. Kuitenkin
oli vain ensi näytös toiseen kertaan kirjoitettu -- "mutta siihen olen
jotakuinkin tyytyväinen, minusta ainakin tuntuu, että se on niin hyvä
kuin nykyiseltä ihmiseltäni olla voi. Kun sitten seuraavat kolme
luonnistuisivat samoin. Olisi se jo luultavasti tykkänään valmistunut,
ellen olisi koko kevään täällä sairastellut." Niin näytelmästä, mutta
kirjeen alussa ja lopussa hän oikein rukoilemalla rukoilee Bergbomia
tulemaan teatterinsa kanssa syksyllä Kuopioon. Hänen henkinen
ihmisensä, hänen sielunsa kaipaa Bergbomin seuraa, sillä Kuopiossa ei
ole ketään, jolta hän voisi saada henkistä ravintoa; hänellä oli nyt
elämänfilosofiansa valmiina, selvyyttä ja sisällinen rauha, ja nyt
olisi työ alettava. -- Tähän Bergbom vastasi 14/5:

(Helsingissä 14/5). "Hyvä ystävä! Eläköön Minna-rouva! Jo rupesin
epäilemään, tulisiko enää mitään kynästänne, kun suureksi ilokseni sain
kirjeenne. Siis todellakin valmis -- tai ainakin niin valmis, että voi
toivoa sen oikein valmistuvan. Valitettavasti en saanut mitään kuulla
aineesta, tendenseistä, henkilöistä y.m., sillä tuskin on vanhasta enää
mitään jäljellä. Mutta rauhotuin nähdessäni että olette tyytyväinen,
silloin tiedän asian olevan hyvällä tolalla. Karttakaa nyt vain
toiselta puolen Työmiehen vaimon yksipuolisuutta ja toiselta Salakarin
välinpitämättömyyttä. Hupsu kuin olen -- annan Teille neuvoja. Ei --
kirjoittakaa oikein sydämenne pohjasta, kyllä siitä hyvää tulee."

"Jos ei aine siihen pakota, älkää tehkö hyökkäyksiä uskontoa tai
kirkkoa vastaan. Teillä on jo kylläksi syytä tähän meidän nykyiseen
klerikalismiin; se kasvaa vain kasvamistaan tuommoisten hyökkäysten
kautta. Sitä ennustin -- jos muistatte -- jo pari vuotta sitten.
Silloin ette uskonut -- väititte vain vapaamielisen suunnan yhä enemmän
voittavan alaa. Tuskin elätte nyt samassa illusionissa. Tietysti
peruutan varotukseni, jos hyökkäykset kuuluvat asiaan. 'Hakkaa päälle'
sitte Herran nimessä."

"Muuten on draamanne erittäin nyt tervetullut. Tietäjän ja Eerikki
Puken perästä tarvitsevat näyttelijät vähän realismia, ja muualta sitä
ei saada, sillä Björnson ja Ibsen eivät näy enää huolivan siitä, niin
suuressa arvossa kuin muuten pidänkin Hansikasta ja Rosmersholmia.
Omalta kannaltannekin on hyvin suotuisaa, että saatte jotain
kunnollista toimeen nyt, sillä ainoastaan tositeoilla (eikä
huutamisella) saa yleisön taivutetuksi. Tätä nykyä se on kovin
vastahakoinen sekä realismille että radikalismille, mutta jos vaakaan
viskaatte taas jonkun mahtiteoksen, niin kyllä se jälleen on kallistuva
Teidän puolellenne. Siis, Minna-rouva, työhön ja voittoon."

"Tahdotte meidät Kuopioon jo tänä syksynä. Valitettavasti se ei käy
päinsä, olemme jo vuokranneet Turun teatterin. Ja muutenkin -- emme
tule Kuopioon, ennen kun rautatie valmistuu. Matka on niin kallis; se
nielee kaikki tulot. Totta on, Te olette ystävällisesti hankkinut
vapaan 'veskyydin' Lappeenrannasta Kuopioon sekä myöskin takaisin.
Mutta ensiksikin on hyvin ikävä tuolla tavalla pakottaa Teidät
vastenmieliseen toimeen. Ja sitte -- meitä on välistä ja erittäin viime
kertoina laivoilla kohdeltu niin nöyryyttävällä tavalla tuon vapaan
kyydin tähden ja siitä on aiheutunut niin monta rettelöä, etten
tahtoisi sillä ehdolla käydä Kuopiossa. Tuommoinen kerjääminen on aina
jotenkin alentavaista. Mutta kohta kun rautatie valmistuu, tulemme, ja
tulemme -- ainakin minun puolestani -- hyvin mielellämme Kuopioon. Jos
Ossianin sanoihin saa luottaa, se ei kestä kuin syksyyn vuoden päästä.
-- Silloin seuraa -- toivokaamme niin -- Ida Aalbergkin, joka ensi
syksynä olisi estetty tulemasta."

"Kaiken tämän saatte sanoa Kiljanderille, mutta tarpeetonta on siitä
puhua muille. Se luultavasti vahingoittaisi Aspegrenia, jos koko yleisö
tietäisi että tulemme. Hän voisi syystä valittaa, että maaseutulaiset,
vaikka hän on heitä varten perustanut teatterin, tilaavat itselleen
toisen teatterin. Hänen yrityksensä on niin kiitettävä, ettei sitä saa
lannistuttaa."

"Minä olen tänä keväänä ollut kovin sairas. Kylmät säät herättivät
vanhan reumatismin ja kuukauden makasin jotenkin liikkumattomana.
[Kaarlo mainitsee tuumineensa Emilien kanssa jonkun osan kesää kylpeä
Lappeenrannassa ja sieltä pistäytyä Kuopioon]. Ystävänne Kaarlo B."

Seuraavana päivänä, sen jälkeen kun Bergbom oli kirjoittanut tämän
kirjeen, hän lähti ulkomaanmatkalle. Emilie jäi tällä kertaa kotiin ja
otamme edellisen täydennykseksi pari kohtaa hänen tämänaikaisista
kirjeistään Betty Elfvingille:

(18/5). -- "Tämä vaivaloinen ja kirjava ('bråkiga och brokiga') vuosi
lähestyy vihdoin loppuansa. Kylmä talvi on ollut kova mörkö sekä
Kaarlolle että minulle, niin että me molemmat helmikuusta saakka olemme
olleet raihnaisia, minä kuitenkin vähemmän kuin Kaarlo, mutta sentään
niin että minun on ollut kovin vaikea kantaa suurta työtaakkaani.
Jotakin olisi minun tehtävä terveyteni hyväksi tänä kesänä, mutta ei
minulla vielä ole selvillä -- mitä? Kaarlo lähti pari päivää sitten
[15/5] ulos maailmaan, vähän ravistaakseen itseään. Mielelläni olisin
matkustanut mukana, mutta kassani on tyhjä. Hän viipyy noin kuukauden
-- arvattavasti koko ajan Berlinissä, jos keisari [Fredrik III] saa
elää, niin ettei teattereita suljeta. Hänelle on tärkeää nähdä jotain
uutta ja hyvää ja siten raitistaa vaikutelmiansa. -- Tampereen
laulujuhlaan lähden luullakseni kahdeksi päiväksi virkistääkseni
itseäni. -- Turussa alkaa teatterimme 15/9. Olemme sangen levottomia
sen johdosta, sillä Ida Aalberg ei tule mukaan. Hän on ollut koko
kevään heikonlainen, niin että hän ei ryhdy palvelukseen ennen kun
joulukuun 1 p:stä, siksi hän lepää." -- (2/6). -- "Huononlainen on tämä
vuosi ollut. Tappiomme tekee noin 8,000 mk, johon tulee 6,000 mk viime
näytäntökaudelta. Meidän täytyy siis välttämättömästi ajatella
takauskirjoituksen toimeenpanemista syksyllä, niin ettei tämä
näytäntökausi edelleen lisää vajausta. On julman vaikeaa aina tuntea
tuon damokleenmiekan riippuvan yllänsä. Ruotsalaisella teatterilla on
kaikkina näinä vuosina ollut noin 29 à 30 tuhannen markan takaus,
samalla kun ei meillä ole ollut muuta kuin valtioapu." --

Vaikkei näissä kirjeissä siitä puhuta, on mainittava Emilienpäivän
(19/5) vietosta, että silloin nti Bergbomia teatteriseurueen puolelta
kunnioitettiin laululla, jonka sävelmä oli Karl Sjöblomin ja sanat
Niilo Salan sepittämät:

    Sa hetkeksi nyt rientos heitä,
    Luo katse työsi toukohon!
    Ain' uskollisna aatteen teitä
    Sa kuljet, -- riennät voittohon.
    Ja miss' on jalkas kerran käynyt,
    Niin sinn' on muisto kallis jäänyt.

    Povessas leimuu innon liesi
    Ja mieli uljas rinnassas,
    Ja kauvas, kauvas tähtää tiesi,
    Ei säiky silmäs uskaljas,
    Ja sydän jalo, kullankirkas --
    Se ohjaa työs ja elon virtas.

Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 127 ja niissä seuraavat
kappaleet:

12 kertaa Orleansin neitsyt; 7 _Eerikki Puke_; 6 _Nummisuutarit_,
Farinelli; 5 _Tietäjä, Postikonttorissa_, Parjauksen kirous, Ei lempi
leikin vuoksi, Sota rauhan aikana, Puutarhurin tyttäret, Yhdistysjuhla,
Ei ollenkaan mustasukkainen; 4 _Regina von Emmeritz, Saimaan rannalla_,
Reviisori, Rosmersholm, Helgelannin sankarit; 3 _Työmiehen vaimo,
Ainamo_, Hansikas, Faust, Porvari aatelismiehenä, Telefoonissa,
Hardangerin harjulla; 2 _Lea, Murtovarkaus, Kyökissä, Roinilan talossa,
Pormestarin vaali_, Hamlet, Noora, Romeo ja Julia, Fritz ystävämme,
Sabinitarten ryöstö, Kotikahakka, Lemmenjuoma, Mestari Patelin,
Naimapuuhat, Veljesten kesken; 1 _Pollarin kievarissa, Pukkisen pidot_,
Kuningas ja katulaulajatar, Venetian kauppias, Kylänheittiö, Maria
Magdalena, Jane Eyre, Luulosairas, Lääkäri vastoin tahtoansa,
Kultaristi, Ensi lempi.

Näistä 51 kappaleesta oli 15 kotimaista ja 15 uutta (4 alkuperäistä
kotimaista).



XVII.

Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89.


Kaarlo Bergbom matkusti Berliniin Pietarin kautta, missä viipyi päivän,
nähdäkseen Egmontin Venäläisessä teatterissa -- se esitettiin
keskinkertaisesti, paitse kansankohtauksia, jotka menivät "sanomattoman
eloisasti". Päästyään Saksaan hän teki sen kokemuksen, ettei siellä
koskaan ole oltava matkalla helluntaiaikana! Oli kuin koko maan väestö
olisi ollut liikkeellä, joka asemalla sadottain meneviä ja tulevia, ja
joskus sullottiin toisenkin luokan vaunut täyteen kolmannen luokan
matkustajia, jotka eivät muualla saaneet tilaa. Ahdingon ja kuumuuden
rasittamana Bergbom vihdoin tuli perille, ja asetuttuaan "vanhaan
luolaansa" -- Dresdenerhofin pieneen hotelliin Friedrichstrassen
varrella, hän jo ensi iltana meni Deutsches Theateriin, nähdäkseen Don
Carloksen. Kumminkin hän oli niin väsynyt, että näytäntö, huolimatta
Kainzin nerokkuudesta, meni jotakuinkin hukkaan -- hän "nukkui pari
kuuroa sikeämmin kuin ukko B. (!)."

Vaikka Kaarlo tapansa mukaan kävi joka ilta teatterissa, oli hänellä
taas muutakin mielessä. "Pääsyy miksi jään tänne", hän kirjoittaa
Emilielle, "on se, että aion vakavasti suorittaa esitöitä Saksan
kirjallisuushistoriaani. Minä tahdon välttämättömästi saada sen
valmiiksi kahdessa vuodessa ja sentähden käydä siihen reippaasti
käsiksi. En tiedä parempaa paikkaa kuin Berlin näitä esitöitä varten.
Tarpeetonta on puhua tästä muille, sillä minulla on tuoreessa muistissa
kirjallisuushistoriani, jonka lupasin kirjallisuuden seuralle, mutta
josta ei mitään tullut. Luonnollisesti et tarvitse salata sitä
Augustalta." -- Tästä näkyy kuinka suuri halu Bergbomilla oli
kirjoittaa jotain sen tieteen alalla, johon hän oli niin erinomaisesti
perehtynyt; mutta hän ei aavistanut, että lähimmät vuodet tuottaisivat
hänelle uusia huolia, jotka olivat omansa masentamaan työhalun
ja -kyvyn.

Eräässä myöhemmässä kirjeessä (Norjan Gausdalista) Bergbom luettelee
mitä hän tällä kertaa näki Berlinin teattereissa:

"Don Carlos. Journalisten. Kätchen von Heilbronn. Faust (hyvin
mieltäkiinnittävä yksityiskohdiltaan, mutta yksityiskohdat tunkeutuivat
melkein liiaksi esiin; Maahinen varsin onnistunut tulipunaisen höyryn
kautta, joka kaikkialla nousi näkyviin; Margaretankin huone hyvin
runollinen; näyteltiin oivallisesti, joskaan ei nerokkaasti). Macbeth
(laitokset meillä yleensä paremmat, vaikka täkäläiset apukeinot
suuremmat). Hamlet (Sommerstorf jotenkin heikko: professori eikä
prinssi; tarpeettoman paljo otettu mukaan, esim. Fortinbras). Die
Weisheit Salomons (Paul Heysen suuri draama, 'jalo ja tunnelmallinen';
ei sovi meille). Die Makkabäer (sanomattoman nautintorikas ilta, ei
näyttelemisen tähden, joka harvoin nousi keskinkertaisuuden yli, vaan
mahtavan, melkein valtavan runoelman vuoksi; miksei meillä ole Leaa?
Kaarola? Hänellä ei ole innostusta, ja onhan hän sitä paitse poissa;
Leino täyttäisi kyllä Judan roolin ja Sala sopisi Eleasariksi). Emilia
Galotti (ei viehättänyt minua enemmän kuin ennenkään). Götz von
Berlichingen (näyttämöllepanon riemuvoitto Deutsches Theaterissa).
Kuningas ja talonpoika (viehättävä Lope de Vegan komedia, Halmin
mukailema; Kainz ja Förster näyttivät sen oivasti; mutta valitettavasti
meillä ei ole Kainzia, enkä siis uskalla luottaa että menestys meillä
olisi sama kuin täällä). Der Verschwender (vanhanaikainen). Onkel
Bräsig (näyteltiin hyvin ja miellytti minua; painamaton laitos, jota en
voinut hankkia; meidän täytyy kai tyytyä Gossmannin laitokseen, joka
meillä on; yleensä onkin yhdentekevä, minkä valitsemme, sillä eihän
mielenkiinto niinkään kohdistu toimintaan kuin Reuterin luomiin
henkilöihin ja jo romaanin kautta määrättyihin pääsituatsioneihin;
nähtyäni kappaleen luulen Lindforsin sopivammaksi Bräsigiksi kuin
Raution, joka on oleva oivallinen vanhana juutalaisena; Falck saa
Havermannista kauan ikävöimänsä roolin, ja Pesonen on kuin luotu
Jokumiksi). Die berühmte Frau (Schöntanin uusin komedia; paremmin
sommiteltu kuin saman entiset kappaleet; myöskin sangen huvittava;
roolit tuntuivat kiitollisilta, vaikka tietysti näkyi, että ne olivat
kirjoitetut varta vasten esittäjille; mutta ajatusjuoksu, jos
mahdollista, tavallista latteampi ja proosallisempi -- jos se näet _on_
mahdollista; protesti naisemansipatsionia vastaan mitä pöyhistyneimmän
hyödyllisyyden kannalta). Sitä paitse 4 pikkukappaletta yhtenä iltana
Schauspielhausissa. Yhdessä, Im Reiche der Mutter, sangen henkevä aate,
mutta paha kyllä se ei ollut saatavissa. Näin pari pientä
laulukappalettakin (latteita ja rivoja)."

"Vielä mainitsen ylioppilaiden esittämän 'Luther-spiel', nimeltä Luther
ja hänen aikansa, Trümpfelmannin tekemä, kohtauksia Lutherin elämästä
draamallisessa muodossa. Ansaitsee harkintaa. Kumminkaan emme ota (n.b.
jos ylipäätään tahdomme ottaa Lutherin) tätä laitosta, joka on laadittu
mitä vetisimpään Schiller-kaunopuhuja-mahtipontisuustyyliin, vaan
jonkun toisen (Herrig on esim. kirjoittanut paremman). Ylioppilaat
näyttelivät kovin huonosti, kaikki tehtävät kävivät heidän voimiensa
yli. Wormsin valtiopäivät komediantapaista. Oopperoja näin; Aidan, Fra
Diavolon, Turandotin (uusi, sangen sievä) ja Tellin (Mierzwinski,
vieraana, miellytti minua yhtä vähän nyt kuin Pietarissa kolme vuotta
sitten)."

Päivin Bergbom istui joko kirjastossa taikka kotona ja luki, tuskin
käymättä muualla kuin teatterissa. Eikä elämä Berlinissä tähän aikaan
ollutkaan mihinkään houkutteleva: vanha keisari oli juuri kuollut ja
uusi keisarikin taisteli kuoleman kanssa. Tästä Kaarlo kirjoittaa:

"Muutoin oli mieliala raskas Charlottenburgissa kehittyvän
murhenäytelmän tähden. Joka päivä tuli useita bulletineja tavan mukaan
toinen toistaan masentavampi. Ei tiennyt pitikö toivoa elämää vai
kuolemaa kovasti koetetulle. Ja niin raskaalta kuin hänen osansa
näyttääkin, kenties oli hänen kohtalonsa sittenkin suopea. Nyt hän
seisoo lempeänä, suloisena, rakkaana muistona kansojen lemmikkien
joukossa. Kenties hänen rauhaisa, ystävällinen luontonsa ei olisikaan
sopinut tähän armottomaan rauta-aikaan häikäilemättömine
taisteluhaluineen. Jos Aleksanteri II olisi saanut lähteä varhemmin,
olisi se ollut onneksi hänenkin muistolleen. Kanuunien ja sosialistien
välillä ei välittävällä ja sovinnollisella mielenlaadulla suinkaan ole
helppo tehtävä näinä aikoina."

Erkko kävi Bergbomia tapaamassa, vaikka hän nyt oli erään
"ihmetohtorin" hoidossa Leipzigissä (se on entisen käsityöläisen
Kuhnen parannuslaitoksessa, jossa käytettiin omistajan keksimiä
parannuskeinoja, omituisia kylpyjä ja kasviravintoa). Hän tunsi itsensä
paljon terveemmäksi ja näyttikin toisellaiselta kuin lähtiessään kotoa;
kuitenkaan äänen käheys ei ollut kokonaan kadonnut. Runoilija oli hyvin
iloinen näytelmänsä menestyksestä ja toivoi ensi vuonna itsekin
näkevänsä sen näyttämöllä. Hänen veljensä Eljas Erkkokin oli
Leipzigissä, kovin sairaana.

Keisari Fredrik III kuoli 15/6, ja nähtävästi Bergbom kohta sen jälkeen
matkusti Kööpenhaminaan, jossa tänä kesänä oli suuri pohjoismainen
näyttely ja aivan toinen tunnelma kuin Saksassa:

"Siellä oli kaikki iloista ja herttaista. Udstillingen ja Tivoli,
Tivoli ja Udstillingen -- siinä A ja O. Meidän osanottomme näyttelyyn
hyvin köyhä, huolimatta Jaakko Ahrenbergin reklaameista. Käsityön
ystävät esittelevät itsensä hyvin; muuten vaan vähäpätöisyyksiä, ei
karakteristista meille eikä yleiseltä kannalta mieltäkiinnittävää."

Bergbom oli usein yhdessä neitien Stråhlmanin ja Pastellin (Suomalaisen
teatterin puvuston hoitajan) kanssa, ja viime mainitun hän joka ilta
kutsui teatteriin -- "tahdoin osottaa hänelle jotakin huomaavaisuutta".
Edelleen Lindfors ja Weckman[96] olivat Kööpenhaminassa. "Lindfors on
kuin kotonaan. Käynnillä Fallesenin luona, käynnillä Emil Poulsenin ja
Schramin luona, hankkii tänään piletin itselleen, huomenna Weckmanille,
ylihuomenna Pastellille pääsyn vaatevarastoon j.n.e."

Kööpenhaminan teatterimuistoistaan Bergbom luettelee: "Erasmus Montanus
(jonka veljekset Poulsen ja rva Phister näyttelivät hyvin; vahinko
ettei [nti] Stenberg nähnyt tätä Nillaa). Näkymättömät (Olaf Poulsen
verraton). Elverhöi (rva Hennings ainoa valokohta ylen ikävänä iltana;
huudettu näyttämöllepanokin sangen jokapäiväinen ja keskinkertainen).
Betyn holhoojat (ei juuri vaikuttanut paremmin näyttämöltä kuin
lukiessa; Ada Nielsen varsin hupainen emansipeerattuna Ragnana). Under
Snefog (Hostrupin uusin näytelmä; hyväntahtoinen, mutta hirmuisen
leveä; näin sen toki tyydytyksellä, sillä siinä esitetään kappale
tanskalaista elämää; yhteisnäytteleminen loistava). Muuten näin noita
1-näytöksisiä vähäpätöisyyksiä, jotka ovat välttämättömiä
tanskalaiselle teatterille; niin myös baletteja: hyvin vähäisellä
'ylösrakennuksella'. -- Löysin pienen E. Böghin vähäpätöisyyden,
Laskiaispidot, josta aion tehdä Saimaan rannalla n:o 2. Meillä se ei
kuitenkaan ole asetettava laskiaisiin, vaan jouluaikaan, jolloin meillä
leikit, laulut ja tanssit ovat paremmin paikallaan. Annan Blåfieldin
mukailla sen, kun aluksi olen laatinut suunnitelman (scenarium) ja
määrännyt sopivat paikat lauluille." --

Augusta-sisarensa neuvosta ("hän on semmoisissa asioissa meitä molempia
ymmärtäväisempi", Kaarlo kirjoittaa Emilielle) Bergbom päätti kesäksi
asettua Norjan Gausdaliin. Matkustaen Kristianian kautta (jossa turhaan
haki Ida Basilieria) hän saapui sinne kesäkuun viime päivinä.
Ensimäisessä (päiväämättömässä) kirjeessä hän lausuu:

"Olen ollut täällä viisi päivää ja tunnen itseni erittäin
voimistuneeksi ja virkeäksi. Tämä luonnon sanomaton tyyneys ja
läpikuultava ilma vaikuttaa niin rauhottavasti hermoihin, että kaikki
levottomuus häviää. Totta on -- täällä on kylmä. Usein on yöllä ollut 2
à 3 astetta ja päivällä harvoin yli 8 à 10. Mutta tämä kylmyys ei tunnu
ollenkaan epämiellyttävältä sentähden, että se on niin kuiva ja siksi
helposti siedettävä. Nyt kun kirjoitan, ovat sormeni kankeat kylmästä
-- se näkyy kai käsialastanikin -- mutta siitä syntyvä tunne on
paremmin miellyttävä kuin päinvastoin. -- -- Tutkiessaan minua tohtori
antoi sen ikävän uutisen, että reumaattinen kuume ei ole ollut
koskettelematta sydäntäni. Minun täytyy sentähden tehdä vuorikävelyni
metoodillisesti eikä vaeltaa ympäri mieleni mukaan. Myöskin hän kielsi
käyttämästä kovin kylmiä kylpyjä. Erehtyy helposti niiden vaikutukseen
nähden -- hän sanoi -- syystä kun ne hetkellisesti virkistävät."

(11/7). -- Ei vaan tule lämmintä. "Tahtoo kuitenkin joskus nähdä
auringon, koska sanotaan olevan kesä. Vielä näkyy lunta siellä täällä
vuorilla. Suomalaisia on koko joukko, mutta niiden kanssa minulla ei
ole ollut tekemistä. Sitä enemmän norjalaisten kanssa, ja myöskin erään
tanskalaisen kuuluisuuden, valtioneuvos Kriegerin kanssa. Ihmeellinen
ilmiö. Hänellä on niin yksityiskohdittain selvillä kaikki olot miltei
kaikissa Euroopan maissa, kuin hän olisi maan oma lapsi. Niin hän
tuntee Suomenkin. Kuinka hyvin hän tietää kaikki, voit käsittää siitä,
että hän kysyi minulta, miksi Montgomery lähetettiin Pietariin ja miksi
Jonas Castrénin joukkue oli heikompi viime valtiopäivillä. Samoin hän
tuntee kirjallisuuden. Hän tuntee Topeliuksen ei ainoastaan runoilijana
vaan myöskin Luonnon kirjan ja Maamme kirjan tekijänä. Hän on
ensimäinen, jonka olen tavannut, joka on lukenut Schybergsonin
historian."

"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että
mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello
[teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä.
Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida
Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." -- --

Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli
nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli
syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän
arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista
kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä.
Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että
hän toivoi taiteilijattaren -- kun hän kerran oli terve -- voivan
lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.

Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen
sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina
oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen
hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä -- Ossian
oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä -- ja miten
hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen,
mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena
pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää
pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa
Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta
hän kirjoittaa (11/7):

"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti
järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema
ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan
loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se
teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin
läsnäoleviin ja -- poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet
ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin
lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovat
_ruotsalaisen_ kysymyksen, _suomalaisen_ kysymyksen sijaan' j.n.e.
Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa
virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta
sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. --
[Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään:] Jos sydämesi
todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs
paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja
voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi
vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. --
Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan
epätoivossa. Meidän _täytyy_ tänä vuonna asettaa kaikki toisin. On
oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla,
niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka
määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin
Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen
hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa
uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana.
Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p:ksi. -- Olen
kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian
laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä
on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on
Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin
asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun
matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on
ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat
oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut
kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan
sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä
lauseita."

Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme
seuraavat kohdat:

-- "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon
kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei
kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri
sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on
vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa
kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että
Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni
mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin
kirjeen, sillä silloin hän _uskoi_ täydellisesti esittäneensä Richterin
ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset
hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei' _jälkeenpäin!_ Olipahan
itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta
olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on
'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka
itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun
Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä
semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu -- sen
he ovat osottaneet."

"Torstaina päätän täälläoloni -- olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen
sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen
jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon
olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan
tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa
koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne
saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."

"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten.
Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin
johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua
kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin
puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000
kruunua. Totta on -- klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä
myös merirosvoutemme)." --

       *       *       *       *       *

Elokuun lopulla Bergbom saapui _Tampereelle_, ja annettiin ensi
näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9
iltaa -- viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska
niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin
ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.

Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa
(3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin
masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella."
Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi
sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme
jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja
kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin,
kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsä _Julius Krohn_
oli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen
taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden
suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän
aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli
ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse
vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä
katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.

Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg
(2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä
saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan
matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma
Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita
näytelmiä.

Tampereelta seurue näet muutti _Turkuun_, jossa oltiin kuusi viikkoa,
16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A.
L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmä _Tohtori Klaus_ 10/10; muutoin
oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei
onni ollut mukana, sillä Bergbom oli -- emme tarkoin tiedä kuinka
kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa -- sairaana, kykenemättömänä
työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti
Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti
Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.

Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua
kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja
hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta
kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta
minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä
syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin
muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana
tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En
koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita
muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen
kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua
olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten
jälkeen." --

Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän
näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida
Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän
oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa
viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja
Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.

_Helsingissä_ alkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta,
jolloin Minna Canthin uusi draama, _Kovan onnen lapsia_, esitettiin
ensimäisen ja -- ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen
seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia
piirteitä.

Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan
neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin
"huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa
ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen
"stiiliä".

"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun.
Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja
surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä
toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin
tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja
tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin
tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä
edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin,
niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään
hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista
elämää esiintuodaan." --

Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän
pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun
hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:

"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka
ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti
tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä
se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen
kertaan." --

Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja
noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna
Canthille.

Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja
Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'.
-- "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte
tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin
työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin
sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän
kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää
fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei
hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin
se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." --.

[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu:] "Mutta nimi? Köyhiä?
Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa.
Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä
koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On
kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi.
Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth
Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden
hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on
eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä
kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö
usko sitä parhaaksi?"

[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin.
Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut
perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat:] -- (2)
"Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia!
Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi
luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka --
itsestäänkin jo moitittava -- työmiehen suussa on kaksinkerroin
onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät
verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli
loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit!
No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus
väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." -- -- (3) "Liikuttava
lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet'
siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia
'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta
isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien
'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja
hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista."
-- -- (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian
Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät
kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi
semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen
tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä
sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." -- -- (15) "'Pöllö' riittää!
'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."

Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin
kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas
-- sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):

"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa!
Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja
yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1:nen kuitenkin --
eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta
suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." --

Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo
siitä seuraavaan tapaan:

"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin
kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia,
murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita,
käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin
eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota
nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos
tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa
mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna
Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa
katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten
kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi
ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen
deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi
helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä
aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti
oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain
vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö
väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän
työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" --

"Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. -- Hra Leino esitti
rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella
voimalla. -- Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin
sattuvasti: Jaaran -- Sala, Antti Vaarasen -- Rautio, Mehtolan --
Weckman, Kunnarin -- Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja
-- rva Rautio, Matlena -- nti Salenius, Maiju -- nti Finne. Nti Svan
näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri
täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."

Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain
vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta
kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen
oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville
pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka
päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen.
Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä
Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin
räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta
taasen kuultiin ensi kerran -- ja, saattaa väittää, ennen kuin
todellisuudessa! -- sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia
varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä
ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin
rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi
vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus --
nekin vain liiaksi todellisia -- sekä että rikokset eivät mitenkään
esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat
olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien
kärsivien hyväksi. -- Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin
jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta
aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian
pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet
Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut
kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se
vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä
innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta
puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki
tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea
myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin
ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin
johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A.
Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen,
jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan
seuraavin sanoin:

"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin
kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa,
Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa
tämän kappaleen enempi näytteleminen".[97]

Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan
tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi
vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä
selostaa sanomien lausuntoja. -- Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien
kirjeestä Betty Elfvingille:

(3/11). -- "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni
hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa
rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja
tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja
välttää seurustelua ja ponnistuksia." --

(20/11). -- "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme
julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein
saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme
jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän
iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi
huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut
kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan
näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa
jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle
turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin
ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut
siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun
_kaikki_ muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista,
niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein
tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että
virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli
kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista
deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja
kuolema." --

Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta
kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä,
että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja
sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen
herkkätuntoisuutensa.

(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n.
17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä
mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt,
että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä
näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan -- en edes
kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina
tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut:
Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka
se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu
minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään
tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni
kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin
katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua
työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan
elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni
murtunut."

"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt,
nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt
muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne -- minulla valitettavasti
ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."

Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja
Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti
ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:

"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha
Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi'
-- viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa
nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja
jatkaa:

"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan.
Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä
seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja
nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas,
vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä
Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee
olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne
vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua
painavien olosuhteiden vaatimuksiin."

"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi
kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se
toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä
ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut
puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. -- -- Teidän tähtenne soisin
niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja
lystiä, Roinilan talossa n:o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään,
ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa
tehdä sielulleen väkivaltaa."

"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan
vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut
näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen
ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä.
-- -- Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt
ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä
ainoata _huonoa_ ihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa
tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että
enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina
kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten
tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole
liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.

Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa
niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen,
sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä
draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten
varsinainen esine:

(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti!
Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko
laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin
vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku
sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun
haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, -- niin, jos
olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin,
uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn -- silloin todella Teitä
säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne
henki niin saattaisi alentua. -- Sanotte, että häpeä on ainoa tunne,
joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien
kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta
ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." --

Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten
haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee
asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee
vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä
päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta,
että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä
ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta
tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme
välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin
silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi.
Totta on -- ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä
sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen
sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin
olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita.
Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det
omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä
hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi
suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin -- onhan
vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka
tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman
muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla
sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti',
parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen,
kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi
ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana
humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen
lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka
erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin
tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei
kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain
semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä.
Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin
Villen kuolema ja Topra-Heikki."

"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo
harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta
pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani
kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini,
pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou
omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette
voinut -- ymmärrän kyllä miksi -- ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette
aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista
(ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei
elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos
hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä
se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan
tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä
virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater
Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel
Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Ja _jos_ sitte voisi olla niin
varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on
pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään,
pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta,
joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."

"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen
kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt
hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja
siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää
paremmin; itse _luonteeseen_ etevämpikään edustaja ei olisi voinut
tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi.
Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä
Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton;
samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä,
mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä
väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin
onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta
toisena kertana korjata erehdystä."

"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet
tätä nykyä -- ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin
ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin
surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan
kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että
valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä
ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin
sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä;
totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua
ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään
hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin.
Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila,
johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin
miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista
kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot
ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa
järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia
'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä
kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri
tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen).
Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio
sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti
Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä
kiitokseni etupäässä tarkottaa."

"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun
Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei
oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat
pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom
tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla,
jos kuopiolaiset tahtovat.

Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta
"ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut.
"Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on
kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja
Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö,
kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin
"syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin,
itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki
-- runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren
laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden
toivotuksilla.

Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä
vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin,
eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti
häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja
teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!

Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen
"tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä
tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja
näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin
elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse
historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken
viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä
lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava,
siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt,
jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa
teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen
kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan
perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle.
Asiakirja kuuluu näin:

    Koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään järjestystä;

    koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään sisällistä kuria;

    koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset,
    aina pakotetaan käymään ryysyissä;

    koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin
    väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat
    huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten
    toimettomia, nostavat suuria;

    koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella
    ja vieläpä tarpeettomalla työllä;

    koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta
    hyödyllistä työtä;

    koska Suomalaisen teatterin edistyminen johtajan kautta estetään;

    koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa
    näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;

    koska ohjelmisto aina on niin huonosti valittu, ettei se voi
    ketään huvittaa;

    koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä
    milloin tahtovat;

    koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu,
    että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää
    siitä mielensä mukaan;

    koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen,
    että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä
    osottaa;

    niin ehdotan,

    että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät
        itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin:
    että tulee parempi järjestys;
    että tulee parempi kuri;
    että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita;
    että oikeus vallitsee palkkoihin nähden;
    että työ vähennetään;
    että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa;
    että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä;
    että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä;
    että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin
        pylväisiin kuin nykyiset.

Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän
todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää
sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme
kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen
ruumiillisesti heikko -- taudin jälkeen Turussa -- ja mieleltään
katkeroittunut -- Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden -- hän
epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä
sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet
tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin.
Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun
alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä
itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen
teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät
vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä,
eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se
vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole
muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin -- toivossa että
tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli
olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla
taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun
kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja
todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai
vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti
suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.

Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni
16/11:sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa
huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin
kuskina, Lubowskina. -- Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli
mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta
uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v:lta 1880 tunnettu, uudestaan
harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida
Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta
ja jaloa taidetta oli esitys.

Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen
lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen
verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli
perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti
erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran
uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen
ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä
hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta
uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän
värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu;
katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley)
esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten
kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors
näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell,
joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen
häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti
teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi
kerran _Kaarle Halme_.[98]

Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön
jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä
meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei
kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen
ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo
kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti
luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön
kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa
siihen. Arvostelija[99] Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme
on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"

Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin
muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki
teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten
johtajakin esiin. -- Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta
pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon
suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä,
_Sorrentossa_", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E.
Labichen _Tuittupää_ (Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa
Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.

Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen
päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri
teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli
yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha
Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä
tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin
siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys
ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa
toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä
kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni
kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli
näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen
kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin
rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen
tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti
vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. -- Ensimäinen uusista kappaleista oli
Tuokon suomentama Calderonin _Zalamean tuomari_, jonka ensi-ilta oli
23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän
aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä
mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan,
sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin
uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä
kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli
oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää
mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen
nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön
suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava
näyttämömme kunniaksi. -- Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi
kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Erotaan pois_ (Divorçons). Ja tästä se tuli
näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että
tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista
säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli
jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan
nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta
kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän
rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli
tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä
kiittäminen.

Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi
hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista
totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä
näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita
näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen
nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa
oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi,
pohjoismainen väritys." -- -- Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka
näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja
luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla.
-- "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen
eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää",
päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman --
Adhemar, Vallenius -- de Clavignac, rva Rautio -- rva de Brionne, nti
Salenius -- Josépha, Rautio -- Bastien ja Pesonen -- ravintolan
vahtimestari. -- "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme
nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen
'konversatsionikappaleen' esittämisessä".[100]

"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän
huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas
Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa,
Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero
oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o.
Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.

Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille (8/2):

-- "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa
suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä
vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin
vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole
paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo
enää jaksaa niinkuin ennen. -- Teatterissa on tätä nykyä jotenkin
rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä,
mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää
huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien
kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden
kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein
hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida
Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta
kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija
kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren
kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. -- Parin kolmen
viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme
vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole
niin hyvä kuin Eerikki Puke." --

Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Ibsenin
_Meren tytär_ (Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen
vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle!
Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa
käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta
muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä
oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä
taikka jäädä.

Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan
sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun
ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän
teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän
rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä
vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon
näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli
aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen
suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin
elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että
tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin
Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin
Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen,
hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja
piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut
vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista,
ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja
kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan,
lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". -- Näyttämöllepano
oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui
vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.[101]

Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin
useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin
kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von Numersin _Tuukkalan
tappelu_, "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta
oli 15/3.

Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin
seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen
siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen
pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin
kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana
syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että
haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin
vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman,
Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei
sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan --
"Striden vid Tuukkala" -- tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887,
mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla
nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää
harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä
tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen
tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme
tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen
muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v:n lopulta
näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi
näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua.
Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen
käännöksen.

Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja
hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen,
polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat
naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä,
mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on
tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että
päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys
toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä
että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on
sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja
ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista
jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan
tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä
pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja
toiveita.

Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa
merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla
erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta
luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen
saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa
sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen
luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että
ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan -- esikuvaksi
se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen
ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta
muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna.
Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin
talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana,
kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti
Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli
luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".[102]

Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin
1-näytöksinen _Pahassa pulassa_, jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi
tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekä
_Alppimaja_ (Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka
esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel).
Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit: _Othello_ 5/4 ja _Setä
Bräsig_ 26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys
oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä
voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan
taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista
luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon
vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston
edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta
hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella
kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen,
luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin
pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja
suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan
lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää
näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva
Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala
Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa --
viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. -- Setä Bräsig, josta Kaarlo
puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa.
Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria.
Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni
ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue
matkusti Vaasaan.

_Vaasassa_ annettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja
viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5.
Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja
niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin
vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois.
Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun
seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen
kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät
kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta
hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.

       *       *       *       *       *

Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi,
joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli
näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut
keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä
vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion
korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle
näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan
vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan
toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia
lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa.
Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100
markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin
että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien
apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot
enemmällä kuin Smk:lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka
vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli
olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10.
Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat,
teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes
120,000 markkaa.

Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan
pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus;
6 Meren tytär; 5 _Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa_,
Othello, Sorrentossa; 4 _Nummisuutarit_, Telefoonissa, Tuittupää,
Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3 _Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan
poikia, Regina von Emmeritz_, Naimapuuhat, Venetian kauppias,
Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi,
Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret,
Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja,
Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1 _Kovan onnen lapsia, Saimaan
rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme_, Noora, Luulosairas.

Näistä 40:stä kappaleesta oli 12 kotimaista ja 14 ohjelmistolle uutta.



XVIII.

Kahdeksastoista näytäntökausi, 1889-90.


Toukokuun alkupuolella Bergbom-sisarukset jälleen lähtivät, Kaarlo
Vaasasta ja Emilie Helsingistä, yhteiselle ulkomaanmatkalle,
Kööpenhaminaan ja Tukholmaan. Turusta Betty Elfving liittyi Emilien
seuraan, niin että nämä kolme hyvää ystävää kerran saivat yhdessä
nauttia sitä virkistävää vapaudentuntoa, jonka lyhytkin irrottuminen
jokapäiväisistä puuhista ja huolista tuottaa. Mitä he kokivat
Kööpenhaminassa, siitä ei ole tietoja; mutta Tukholmassa, jossa he
oleskelivat toukokuun lopulta kesäkuun keskivaiheille (Kaarlo
kauemminkin), heitä kiinnitti Meiningiläisten vierailu. Kuuluisa
teatteriseurue antoi näet siellä kesäkuulla sarjan näytäntöjä, ja oli
sinne sentähden tullut myöskin muutamia näyttelijöitämme, nimittäin
hra ja rva Leino, nti Svan ja Niilo Sala. Esitetyistä kappaleista
mainitaan kirjeissä m.m. Orleansin neitsyt, Venetian kauppias,
Wallenstein-trilogia, Talvinen tarina ja Wilhelm Tell. Wallensteinistä
Kaarlo kirjoittaa Emilielle, joka kotimatkallaan oli poikennut
sukulaisiinsa Kuitiaan:

"Se pysyttäytyi jotenkin samalla asteella kuin Neitsyt. Erinomaisen
onnistuneita yksityiskohtia, mutta näyttelemiseltä puuttui innostusta.
Upseerien kemut ja Pappenheimiläisten ryntäys vaikuttivat mahtavasti,
mutta -- mutta -- kun oli kysymys draaman psykoloogisesta puolesta,
täytyi usein ottaa hyvä tahto teosta. Naiset (Berg, Otto-Lorenz,
Lindner) hyvinkin heikkoja." --

Juhannuksen aikana Kaarlo ilmottaa aikovansa Söderteljen
kylpyparantolaan. "Lienee yhdentekevä minkä paikan valitsee, kun vain
oikein hoitaa itseään." Suomalaisia näyttelijöitä hän ei ollut paljon
tavannut. Ne söivät Mosebackenilla ja sinne oli pitkä matka, puhumatta
"inhottavasta hissistä". Päivänsä hän oli viettänyt milloin lukusalissa
ja kirjastossa, milloin Eläintarhassa, jossa oli miellyttävä kävellä.
-- "Aikomukseni on koettaa vahvistaa hermojani. Viime talvi kävi niiden
kimppuun. Vahva päätökseni on tulevaisuudessa karttaa kaikkia aiheita
tuskallisiin kohtauksiin, jotka niin järisyttivät minua viime talvena.
Ihanteeni on tasainen, rauhallinen, mutta leppymättömän luja
käytöstapa. Pyydän ainakin pyrkiä siihen. Kun vain sinä, hyvä enkelini,
tahdot auttaa minua."

Nähtävästi Kaarlo kohta juhannuksen jälkeen lähti Söderteljeen. Hänen
olostaan siellä sekä muusta antavat hänen kirjeensä tietoja. Otamme
joitakuita piirteitä:

(Södertelje 4/7). "Rakas sisar! Sain juurikään kirjeesi. Kiitos! --
Olen iloinen että Inez Borg menee naimisiin. Kenties on se onnellisinta
hänelle ja meille. Sala on paraikaa luonani. Meiningiläiset päättivät
toissa päivänä. Hän on ihastunut Rosvoihin ja hyvin tyytyväinen
Telliin. Ennen teatteriintuloansa hän on suomentanut Tellin ja luuli
käännöksen vielä olevan olemassa." -- "Täällä on jotenkin
ykstoikkoista. En ole tehnyt ainoatakaan tuttavuutta [siellä oli, niin
hän oli ennen kirjoittanut, enimmäkseen vain Tukholman tukkukauppiaita
ja ylimyksiä, joita kohtaan hänellä ei ollut mitään sympatiiaa].
Muutoin ei ole mitään syytä oleskella itse kylpylaitoksen seutuvilla --
ei musiikkia, ei ravintolaa, niin että tuskin olen nähnytkään
kylpyvieraita. Olen joutunut jonkunlaiseen eristämisparannukseen, joka
lienee hyvä hermoille. Kylvyt ja sairasvoimistelu hyviä. Täkäläinen
lääkäri sanoi, niinkuin Torp Gausdalissa, että jollei minulla olekaan
sydänvikaa, löi sydämeni kuitenkin heikosti ja oli vahvistuksen
tarpeessa. Dieetti olisi välttämätön. Valitettavasti se on kallista,
sillä siihen kuuluu viiniä päivällisiksi, vieläpä Rheininviiniä, joka
ei ole huokeaa. Kuinpa nyt vain voisin koota voimia, niin etten antaisi
hetken vaikutelmien temmata itseäni mukaansa." --

Emilie kehottaa veljeänsä ehdottomasti noudattamaan lääkärin
määräyksiä, välittämättä siitä että dieetti on kalliimpaa kuin
tavallinen ruoka. Yksinäisyys ei liene haitaksi, jollei tule liian
ikävä olla. "On kai samoin kuin Naantaalissa?"

Kaarlon myöhemmistä (päiväämättömistä!) kirjeistä:

-- "Pelastusarmeija kääntää paraikaa Söderteljen yhteiskuntaa
ylösalaisin. Olen pari kertaa ollut sen kokouksissa. Vaikutus on
enemmän edullinen kuin päin vastoin. Humbuugi on tosin ääretön, mutta
samalla naivi. Apropos, ostin pari numeroa 'Sotahuutoa'. Siinä
kerrotaan 'marsalkka' ja 'marsalkan rouva' Boothin heinäkuun alussa
pitävän suurta kongressia Parisissa. Mukana olevien korkeampien
upseerien joukossa mainitaan ensi sijassa prinsessa Ouohtomsky [o.s.
Etholén]. Hän on siis julkisesti liittynyt liikkeeseen. Tokko
järjestelmäänkin?"

"Kävin nykyisin Tukholmassa vaihtaakseni kirjoja ja nuotteja
lainakirjastossa. Näin silloin Nya Pressenistä, että uusi suomalainen
sanomalehti [Päivälehti!] on päätetty asia. Ainoastaan yhden asian
tähden se huolestuttaa minua -- pelkään, että Viktor Löfgren ei kestä
sitä katkeraa ja pikkumaista polemiikkia, joka siitä seuraa. -- Mutta
puolueelle itselle tuottaa uusi lehti luullakseni ainoastaan selvyyttä.
Jonkunlaisen hajaannuksen se tietenkin aiheuttaa, mutta se ei voi olla
onnettomampi kuin nykyinen painostava tyytymättömyys salakavaline
hyökkäyksineen selkään. Teatterille on se kai onneksi, sillä kyllä se
seurannee sen esityksiä toisin kuin tähän saakka on tapana ollut, ja
silloin pakotetaan Uusi Suometar olemaan mukana." --

"Falkmanin kuolema [9/7] liikutti minua enemmän kuin tavallisesti siksi
vieraan henkilön poismeno. Hän eli kuitenkin omaa elämäänsä -- eikä
toisten."

Teatterin toimesta syksyllä oli päätetty, että se alotettaisiin
Tampereella. Mutta aivan odottamatta Kaarlo sai Tampereelta kirjeen,
jossa sanottiin ettei teatterirakennuksen laajennusta, johon siellä oli
ryhdytty, saataisikaan valmiiksi sovittuun aikaan. Se pakotti hänet
lähtemään Söderteljestä, ja saapui hän 7/8 kotia Helsinkiin. Tästä
Emilie kirjoittaa 9/8 nti Elfvingille:

"Keskiviikko iltana Kaarlo palasi sangen tyytyväisenä matkaansa. Hänen
täytyi keskeyttää kylpynsä viikkoa varhemmin kuin aiottu oli Tampereen
rettelöiden tähden. Jos olisimme ennen tienneet tästä, olisimme
luultavasti sopineet 3 viikon olosta syyskuulla Porissa ja 4 viikon
Turussa. -- Tänään aamulla täytyi Kaarlon matkustaa Tampereelle
katsomaan, oliko eräs sikäläinen raittiussali mahdollinen teatteriksi.
Jollei, alotamme täällä, koetamme tulla toimeen niin kauan kuin
mahdollista on. -- Ikävä on aina alottaa vastoinkäymisellä ja
laskuvirheillä. Kaarlo sanoo varmaan uskovansa, että hän voisi tulla
täysin terveeksi, jos hän vain saisi olla kokonaisen vuoden ulkona,
vapaana kaikista huolista ja harmista. Se unelma ei kumminkaan koskaan
toteutune."

Yksi syy, minkä tähden oli arveluttavaa alottaa Helsingissä, oli
naisnäyttelijäin rivin äkkinäinen harventuminen. Ensiksikin Ida Aalberg
keväällä oli kieltäytynyt enään sitoutumasta teatterin palvelukseen,
jonka lisäksi Inez Borg ja Lilli Kurikka kesän kuluessa menivät
naimisiin, edellinen hammaslääkäri W. Olanderin ja jälkimäinen johtaja
R. Kajanuksen kanssa, ja vihdoin oli Saimi Svan joutunut kihloihin
taiteilija Eero Järnefeltin kanssa.

"Julmaa on", Emilie huudahtaa kirjeessään nti Elfvingille, "kuinka nuo
naimiset ovat vaarallisia teatterille. Kuinpa me edes saisimme pitää
Olga Finnen; minä olen aivan levoton. Saimi Svan jää vielä täksi
vuodeksi, mutta tietysti hän on mukana vain puolella mielenkiinnolla,
puolella sydämellä ja puolilla ajatuksilla. Kyllä nämä alituiset
naimiset ovat olleet teatterin suurin vihollinen; niin pian kun tytöt
ovat saaneet vähän näyttämötottumusta ja rutiinia -- niin yks kaks
vihille! Suomalainen teatteri on koko olemassaolonsa aikana ollut
täydellinen naimistoimisto (!)" --

Lopultakaan ei ollut muuta neuvoa kuin näytellä Helsingissä. --

"Seurueen jäsenet", Emilie kirjoittaa 5/9, "ovat poikkeuksetta
ihastuneita kun saavat alusta alkaen olla täällä. Ne ovatkin usein
kehottaneet meitä tähän, mutta Kaarlo ja minä olemme levottomia. Saa
nähdä kuinka meidän onnistuu, varsinkin kun syksy on niin kaunis. Hyvin
ahkeria on meidän oltava. Nyt harjotetaan saksalaista komediaa,
Kuuluisia naisia, ja Ibsenin Kansanvihaajaa, sitte tulee Lear ja muita
uudistuksia ja marraskuun alussa Julius Caesar. -- Missä Ida Aalberg
on, sitä en tiedä. Hän lähti heinäkuun lopulla miehensä kanssa
ulkomaille ja aikoi viipyä jouluun asti, vaikka hän [mies] olisi
palaava jo tähän aikaan. Walterin [Runeberg] aikomus muovailla Kaarlon
rintakuva meni myttyyn, kun Kaarlo oli leikkauttanut tukkansa aivan
lyhyeksi ja ajattanut huulipartansa, niin että hän oli tullut aivan
tuntemattomaksi (!)" -- Kaarlo oli muuten virkeä. Elokuun lopulla hän
oli käynyt Haminassa ystävänsä Otto Morellin luona ja viihtynyt siellä
hyvin.

Näytännöt alkoivat 8/9, ja tuli -- Tuukkalan tappelun, Nummisuutarien
ja Murtovarkauden jälkeen -- 18/9 ensimäinen uusi ohjelma: Anni
Levanderin suomentama Schöntanin ja Kadelburgin huvinäytelmä _Kuuluisia
naisia_. Kappale, joka oli otettu uutuutensa eikä arvonsa tähden (kts.
ylemp. s. 309), meni vain kolme kertaa. Miellyttävin rooli oli Olga
Finnen esittämä vallaton, naivi Herma. Verrattomasti merkillisempi
uutuus oli Ibsenin _Kansanvihaaja_ 25/9, ja parempi oli esityskin,
syystä kun luonteet ovat todellisempia ja herättivät aivan toisenlaista
harrastusta näyttelijöissä. Leino tohtori Stockmanina sai oivallisesti
näkyviin tieteelleen elävän miehen lapsellisuuden ja kokemattomuuden
käytännöllisessä elämässä, mutta hätäillen lausumisessaan hän
jätti neron mahtipuolen varjoon. Etevin hän oli suuressa
kansankokouskohtauksessa, joka näyteltiin oikein illusionia
herättävästi. Ahlberg pormestarina kuvasi selvin piirtein virkamiestä
tohtorin vastakohtana, osaamatta kuitenkaan kätkeytyä tyyppiin. Siihen
Lindfors pystyi nyt niinkuin monesti ennenkin: hänen nahkurimestarinsa
Martti Kiil oli itsenäinen ja erinomainen poroporvarisuuden esikuva.
Onnistunut oli niinikään Rautio -- Aslaksen, jota paitse kiitosta
ansaitsivat Weckman -- Billing, Falck -- Horster ja tohtorin poikina
esiintyvät neidit Finne ja Salenius. Mutta huolimatta tästä ja hyvästä
yhteisnäyttelemisestä yleisö pysyi kylmänä. Näytelmä meni syksyn
kuluessa kuusi kertaa, mutta vain kolmantena iltana paremmalle kuin
puolelle huoneelle. -- Jälleen siis nähtiin, että teatterin yleisö oli
saanut kyllänsä realismista. Melkoista parempi oli seuraavien ohjelmien
menestys, vaikka olivat uusinnoita: Kuningas Lear ja Parjauspesä.
Nämäkin näyteltiin kumpikin kuusi kertaa. Learia näytteli Leino yhtä
etevästi kuin kolme vuotta ennen ja samaan tapaan; sitä vastoin
Lindfors osotti suuresti edistyneensä. Ontuvan, kuhmuselkäisen narrin
esiintymisessä, jonka kasvoista puhui elämän kärsimys ja terävä äly,
oli jotakin, niin sanoaksemme, historiallisen todellista, joka
vastustamattomasti viehätti katsojaa, varsinkin kun Lindfors yhtä hyvin
sanattomana kuin puhuessaan pysyi kiinni syvästi inhimillisessä
roolissaan.[103] Uusia rooleissaan olivat rva Rautio (Goneril), nti
Svan (Regan) ja nti Finne (Cordelia). Parjauspesä esitettiin nyt
niinkuin kymmenen vuotta ennen hyvällä yhteisnäyttelemisellä.
Varsinaiset pääosat, sir ja lady Teazle, olivat Lindforsilla ja rva
Rautiolla.

Syyskauden tärkein näytännöllinen tapaus sattui 13/11, kun mainioin
Shakespearen kolmesta roomalaistragediasta, _Julius Caesar_, ensi
kerran näyteltiin. Valmistuksista oli kauan huhuiltu, ja odottaen
jotain tavatonta yleisö jo ensi iltana täytti huoneen permannosta
kattoon. Eikä odotus pettynytkään. Kuvaelma esitettiin kuvaelman
perästä niin näyttämölaitoksiin kuin näyttelemiseen nähden aikakauden
ja tunnelman mukaisesti järjestettynä ja tasaisesti, vaikuttavasti
toimitettuna, ja jännittynyt mielenkiinto lämpeni lämpenemistään
vaihtuakseen lopulta syväksi ihastukseksi ja innostukseksi, joka
purkautui esiinhuutoihin ja sydämellisiin suosionosotuksiin pääosien
esittäjiä, Salaa, Ahlbergia ja Leinoa, sekä johtaja Bergbomia kohtaan.
Näyttämöllepanossa oli Meiningiläiset otettu esikuvaksi, mutta
kuitenkin niin, että kaikki oli itsenäisesti mukailtu silmällä pitäen
pienen näyttämön mahdollisuuksia. Totta on ettei Helsingissä koskaan
ennen oltu historiallista näytelmää niin täyteläisesti näyttämölle
järjestetty, mutta silti oli järjetöntä tuhlausta vältetty ja johtavana
silmämääränä pidetty sitä, ettei mikään laiminlyönti puvuissa taikka
laitoksissa häiritsisi historiallista luonnetta. Tämän ohella oli
suurta painoa pantu yhteisnäyttelemiseen, sillä jos missään kappaleessa
on se juuri tässä vaikutuksen pääehto. Näin olikin todella saatu
draaman neljä tärkeintä kuvaelmaa erinomaisen tehokkaaksi:
kohtaus Bruton puutarhassa, Caesarin murha, suuri kansankohtaus
puheineen forumilla sekä yökohtaus Bruton teltassa Sardeen luona.
Murhakohtaukselle pelastettiin täydelleen sen jylhä luonne eikä
näyttämöllämme ole nähty vaikutukseltaan tenhosampaa kansankohtausta
kuin forumilla tapahtunut -- siinä oli vilkkautta taikka oikeammin
mukana elämistä, nousevaa ja laskevaa intoa ja raivoa niinkuin myrskyn
pauhatessa, se kun ajottain on lauhtuvinaan sitte taas sitä ankarammin
kiihtyäkseen. Oli kuin Bergbomin luova taiteilijahenki hetkeksi olisi
tulistuttanut avustajajoukot.[104] Loppunäytösten surunsekainen
mieliala, joka niin ihmeen ihanasti sointuu viimeisten illusionien
häviämisen kanssa, tuli erittäin tuntuvaksi telttakohtauksessa.

Vaikka mahtava vaikutus riippui esityksen eheydestä, ovat muutamat
näyttelijät erikseen mainittavat. Sala Brutuksena osasi antaa
esiintymiselleen sen ihanteiden maailmassa elävän miehen tyvenen
vakavuuden, joka on sankarille omituinen. Hän erosi toisista ei
ainoastaan sanojensa vaan käytöksensäkin kautta. Ahlbergkin sai
melkoista tunnustusta Antoniostaan, mutta hänen käsityksensä ja
näyttelemisensä oli kuitenkin ulkonaista. Leino oli verraten tyydyttävä
Caesarina, hänen parrattomissa kasvoissaan ja koko ryhdissään oli siksi
kaukaisluontoista, että hahmo häiritsemättä sulautui etäiseen
historialliseen kokonaiskuvaan. Ansiokkaimpia oli rva Rautio Portiana.
Lyhyt tehtävä suoritettiin kerrassaan moitteettomasti, joten
puutarhakohtauksen loppuosa muodostui suloiseksi lepohetkeksi ankarassa
näytelmässä. Vihdoin näytteli Olga Finne Luciusta niinkuin pitikin
hiljaisella luonnollisuudella.

Julius Caesar meni 8 kertaa, joista viimeistä edellinen varta vasten
koulunuorisolle ja viimeinen kansannäytäntönä. -- Lähinnä sen jälkeen
tuli Björnsonin Konkurssi, uusittuna; mutta se esitettiin vain kolme
kertaa huonoille huoneille -- "valitettavasti näyttää teatterin yleisö
miehissä sairastavan influensaa!" huudahti eräs arvostelija.

Emilien kirjeistä Betty Elfvingille näkyy, että syksyllä ajateltiin
Pietariinmenoa, vaikkei siitä mitään tullut. Kaarlo kävi sitä varten
Pietarissa, jonka suomalaiset kyllä mielellään olisivat nähneet
teatterin tulevan, mutta varmaa sopimusta ei tehty, pääasiassa
sentähden ettei tietty tulisiko Ida Aalberg mukaan vai ei. Siitä
riippui näet ohjelmisto ja huoneusto, koska vanha kauppiasklubi oli
liian ahdas Reginaa, Romeota ja Juliaa y.m. varten eikä taas
kannattanut ottaa isompaa ja kalliimpaa, jollei niitä näyteltäisi. --
Samassa kirjeessä (7/10), josta tämä on otettu, Emilie kertoo Minna
Canthin tulevan kuukaudeksi Helsinkiin ja kehottaa nti Elfvingiäkin
tulemaan tehdäkseen hänen tuttavuuttaan. "Teidän pitäisi sopia
erinomaisen hyvin yhteen." -- Teatterista mainitaan, että Sala nyt oli
ohjaaja ja "Kaarlon paras tuki". Hän oli tunnollinen ja täytti erittäin
hyvin velvollisuutensa. "En voi sanoa", Emilie lisää, "kuinka
tyytyväinen olen, että hän on ottanut tämän työn."

Nti Elfving tuli kuitenkin Helsinkiin vasta jouluna viipyäkseen
muutamia viikkoja uudelle vuodellekin, ja oli tällä matkalla erikoinen
syynsä. Ennen nimimerkillä Aura julkaistuaan historiallisen kertomuksen
"Härkmannin pojat" hän oli nyt kirjoittanut suuren draaman,
_Sprengtportenin oppilaat_, joka oli ollut Kaarlolla tarkastettavana,
ja oli siihen yhteistoimin korjauksia tehtävä. Vähän ennen joulua oli
Kaarlo pienessä piirissä lukenut näytelmän ääneen ja kirjoitti Emilie
sen jälkeen (23/12):

"Teoksesi teki kovin hyvän vaikutuksen, kun se luettiin perjantaina.
Sala lupaa suomentaa sen, mikä on sangen tärkeää, sillä hän osaa hyvin
pitää silmällä kielen karakterisuutta. Tuukkalan tappelussa hän teki
siinä kohden oikean suurteon. Onko loppukuvaelma jo suunnilleen valmis?
Kaarlo pyytää saada luonnoksen siitä niin pian kuin mahdollista." --

Näytelmä korjattiin tekijän ollessa Helsingissä ja suomennettiin yhtä
menoa, sillä Bergbomin aikomus oli kohta toimittaa se näyttämölle.
Emilie ilmottaakin 25/2 kappaleen olevan kollatsionoidun ja harjotusten
alkaneen sekä että toivottiin sen valmistuvan maaliskuun 19 tai 21
päiväksi. Siksi pitäisi nti Elfvingin tulla Helsinkiin, jossa asiat
niin järjestettäisiin että hänen täälläolonsa pysyisi salassa -- hän
kun näet ei tahtonut julkisesti esiintyä tekijänä. Valitettavasti oli
tämä kaikki turhaa puhetta ja puuhaa, sillä sensuuri astui väliin ja
teki lopun hankkeista -- tosin niin myöhään, että yritykseen oli
uhrattu paljon aikaa, työtä ja kustannuksia. Ensin tuli "varma, kalpea
_ei_", mutta kun Kaarlo tarjoutui tekemään muutoksia, näytti asia taas
mahdolliselta. Kaarlon mielestä, Emilie kirjoittaa 14/3, voitaisiin
suostua pyyhkimään vähemmän tärkeitä kohtia, vaikkei semmoista, "joka
antaa teokselle ydintä ja väriä". Mutta kaikki turhaa.

-- "Sprengtportenista ei ole mitään sanottavaa", lausutaan kirjeessä
29/4, "sensuuri kieltää, ilmottamatta varsinaista syytä -- ainoastaan
verukkeita esitetään. Ensin vaadittiin 2 _painettua_ kappaletta; monien
taistelujen ja neuvottelujen jälkeen tyydyttiin 2 _kirjoitettuun_
kappaleeseen, ja painoylihallituksen puheenjohtaja pyysi Kaarlon (!)
merkitsemään reunaan kaikki paikat, jotka mahdollisesti olivat
sopimattomia, jonka Kaarlo tekikin. Kun sitte molemmat käsikirjoitukset
olivat maanneet 3 viikkoa painoylihallituksessa, saatiin ne vihdoin
takaisin -- ilman näyttelemislupaa, koska muka 'kappaleet eivät olleet
aivan yhtäpitäviä!' Olisimme tietenkin voineet pakottaa heidät antamaan
lähemmän selityksen, mutta meistä on viisaampaa jättää asia syksyksi,
semminkin kun yleisesti katsotaan sopimattomaksi _nyt_ esittää mitään
suomalaisia itsenäisyystuumia koskevata. Myöskin kuvernööri
ja poliisimestari olivat _pyytäneet_, ettei kappaletta nyt
näytettäisi." -- --

Kun nti Elfving jo ennen oli ilmottanut mieluummin näkevänsä, että
kappale jäisi näyttelemättä kuin että se esitettäisiin silvottuna ja
heikonnettuna, oli asia täten kielteisesti ratkaistu -- ei ainoastaan
syksyksi, niinkuin Emilie kuvitteli, vaan ainiaaksi.

Kerrottuamme yhdessä jaksossa tämän vastoinkäymisen, palaamme uuden
vuoden alkuun. -- Ensimäinen uusi kappale oli Salan suomentama George
Sandin 3-näytöksinen _Claudie_ 10/1, joka meni kolme kertaa. Sirkkaa
muistuttavassa näytelmässä olivat pääroolit: nti Finnellä (Claudie),
Leinolla (Remy), rva Rautiolla (Rose Legrand), Weckmanilla (Sylvain) ja
Rautiolla (Denis). -- Topeliuksen päivänä annettiin Regina von
Emmeritz, jossa _Ida Aalberg_, palattuaan Firenzeen saakka ulotetulta
matkaltaan, alotti kolmiviikkoisen vierailunsa. Taiteilijatar esiintyi
neljä kertaa Reginana, kaksi kertaa Cypriennenä Erotaan pois
kappaleessa ja neljä kertaa _Thérèse Raquinina_ E. Zolan
samannimisessä, Hanna Aspin suomentamassa draamassa, joka näyteltiin
ensi kerran 29/1 ja jonka esittäminen näyttämöllämme on luettava
näytäntökauden merkkitapauksiin. Huolimatta näytelmän kirjallisesta
merkityksestä Bergbom tuskin olisi ilman erikoista aihetta ottanut
tämän ultrarealistisen draaman esitettäväksi. Kuvataanhan siinä kahden
murhaajan sieluntuskia niin kauhean räikeästi, että Kovan onnen lasten
kurjuus siihen verraten oli pelkkää idylliä, ja kuitenkin oli jo
jälkimäinen saanut yleisömme tasapainostaan[105]. Kappaleen ottamisen
aiheuttikin se, että Ida Aalberg paraikaa tutki Thérèsen roolia
näytelläkseen sitä (saksaksi) Berlinissä, Freie Bühne-yhdistyksen
näytännöissä. Olihan se taiteilijattarelle paras harjotus saada
edeltäkäsin täällä esiintyä samassa roolissa. -- Tudeerin arvostelusta
Valvojassa teemme joitakuita otteita:

Thérèse Raquin näyteltiin mallikelpoisesti. Näyttelijämme ovatkin
skandinavilaisten ja kotimaisten näytelmien kautta hyvin koulutetut
pitämään todellisuutta silmämääränään ja kuvaamaan sitä. Muuten Thérèse
Raquin on kyllä omiaan näyttelijöitä harrastuttamaan, sillä teksti on
sitä laatua, että se enimmäkseen tarjoaa heille vain ulkopiirteet,
jotka heidän on itsenäisesti täyttäminen ja elähyttäminen. Kaikki
näyttelijät olivatkin käsittäneet tehtävänsä erittäin hyvin, ja he
saivat myöskin aikaan mitä eheimmän, elävimmän kokonaiskuvan.

Tullakseen täysin todenmukaiseksi Thérèse Raquinin rooli vaatii
näyttelijältä tavattoman paljo alttiiksiantavaisuutta, ja pysyäkseen
eheänä, kokonaisena se vaatii suurta intelligenssiä ja hienoa taitoa.
Rva Aalberg täytti nämä vaatimukset mitä suurimmassa määrässä.
Ainoastaan kolmannen näytöksen alussa -- -- hänessä ehkä on velttoa,
hienoa _grande damea_ enemmän kuin rooli oikeastaan sallii. Muuten oli
hänen näyttelemisensä alusta loppuun todella loistavaa. Ensi
näytöksessä tapahtuva jyrkkä käänne jöröstä välinpitämättömyydestä
tuliseen lemmen hehkuun, kolmatta näytöstä täyttävä ääretön tuska,
neljännessä näytöksessä ilmaantuva ulkonainen ja sisäinen
rappeutumistila ynnä yhä kasvava kauhu, kaikki ne esitettiin
semmoisella todenperäisyyden voimalla, ettei katsoja niitä ikinä
unohda. -- Ahlbergin Laurent oli hänen parhaita roolejaan. Hänen
onnistui siinä tavallista paremmin vapautua omasta itsestään ja
mukautua tehtäväänsä, niin että hänen Laurentinsa todella herätti niitä
kauhun, inhon ja säälin tunteita, joita tekijä on tarkottanut. --
Lindfors teki Grivet höperöstä erittäin onnistuneen tyypin;
ensimäisissä näytännöissä hän höperöimisellään ehkä liiaksikin veti
yleisön huomiota pois päätoiminnasta. -- Rva Raquinin roolin suoritti
nti Stenberg odottamattoman hyvin. Hänen näyttelemisensä oli luontevaa,
teeskentelemätöntä; yhtä liikuttava kun hän oli hellänä ja surevana
äitinä, yhtä kamala hän oli viimeisessä näytöksessä elävänä
kuvapatsaana, joka ainoastaan silmien katseilla voipi lausua ilmi sitä
ääretöntä vihaa ja sitä hurjaa kostonriemua, joista hänen sydämensä
oli pakahtua; oli ikäänkuin kaikki elämä mikä halvaantuneen
liikkumattomassa ruumiissa oli jäljellä, olisi kokoontunut noihin
palaviin silmiin. Katselija täydelleen tajusi, etteivät Thérèse ja
Laurent voineet niiden katsetta kestää. -- Rooli mahtoi olla hyvin
rasittava. -- Näyttämön asu ja yleensä koko 'mise en scène' kuvasivat
erittäin todenmukaisesti niitä oloja, joihin näytelmän toiminta
perustuu.

Paitse jo mainituissa rooleissa Ida Aalberg esiintyi Runebergin
päivänä, lausuen Maamme-laulun ja näytellen Lean. Se innostus, jonka
hän tällä vierailulla herätti, tuli varsinkin näkyviin kun Erotaan pois
4/2 annettiin hänen hyväkseen ja kun hän 7/2 Thérèse Raquinina esiintyi
viimeisen kerran.

Helmikuullakin oli kaksi premiääriä, joista edellinen, Salan suomentama
A. Wilbrandtin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Maalarit_ (14/2), annettiin
vain kaksi kertaa herättämättä mitään suosiota, mutta jälkimäinen,
G. von Numersin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä _Kuopion takana_,
muodostui sitä suuremmaksi, jopa harvinaisen suureksi menestykseksi.

Kuopion takana on samoin kuin muutkin Numersin suomenkielisinä
julkisuuteen tulleet näytelmät lopullisen muotonsa saanut hänen ja
Bergbomin yhteistyön kautta. Ensi kerran se mainitaan Numersin
kirjeessä 5/12 1888:

"Minä kyhäilen nyt pientä uudenaikaista kappaletta nykyään
riidanalaisesta kysymyksestä: kuka oikeastaan on oleva herra talossa,
vaimoko vai mies, ja tulen minä siihen epätoivoiseen päätökseen, että
kyllä se on mies. Siis hansikka Pohjoismaiden naisille. Vaimoni
mielestä on kappale -- surullinen, ja hän suuttuu kun hän näkee sen. Se
on muutoin komedia." -- Toisen kerran tekijä puhuu siitä 9/2 1889:
"Olen juuri päättänyt vetisen jäljennöksen 'Noorasta' -- kolmessa
näytöksessä -- mutta minun herrasväkeni ovatkin ainoastaan kihlatuita!
Otan kai sen mukaani [tullessani Helsinkiin]."

Nämät otteet ovat tuskin ristiriidassa sen kanssa mitä kirjan tekijä
muistaa Bergbomin sanoneen, nimittäin että kappale alkuaan oli ajateltu
vakavaksi nykyaikaisdraamaksi; todellisuudessa siitä sukeutui mitä
hyvätuulisin huvinäytelmä, jonka pääajatus on kokonaan vastakkainen
yllämainitulle. Miten siinä annetaankin letkauksia oikealle ja
vasemmalle, on toki päätös se, että ohjakset ovat naisen kädessä
taikka, niinkuin Numers itse lausuu edellisiä vuotta myöhemmässä
kirjeessä: "nainen hallitsee kyllä ilman kuninkaallista kruunua ja
ilman 'oikeuksia'".

Kun Bergbom toukokuun alussa 1889 matkusti Vaasaan siellä
järjestääkseen teatterin vierailua, pysähtyi hän vuorokaudeksi
Suinulaan Numersin luokse, ja silloin luultavasti Kuopion takana
yhdessä uudestaan suunniteltiin. Mutta varmaankaan se ei ollut ainoa
neuvottelu asiasta. Kirjeissä kappale mainitaan jälleen vasta 9/1 1890,
jolloin Numers lausuu:

"Lähetän tänään rautatiepakettina kolmannen näytöksen. Lisää ja ota
pois niinkuin tahdot, kun vain saat siihen pontta ('ruter'). -- Kun
minulle on selvinnyt, että se todella näytellään, on mielenkiintoni
jälleen herännyt. Anna nyt nti Nissisen[106] alottaa kolmannen
näytöksen suomentaminen ja palauta rauhallisesti tänne 1:nen ja 2:nen
näytös,[107] niin että saan kirjoittaa ne uudestaan, 'kunniasanallani'
saat ne takaisin korkeintaan 3:ssa päivässä." -- (Kirjoittaja
julkilausuu tyytyväisyytensä siitä, että Olga Finne tulee Lilliksi ja
Saimi Svan nimismiehen rouvaksi.) -- "Niin lähetä nyt tänne alkupuoli
ja ajattele sitten päivän iskusanoja (slagord), joita ei kasva täällä
metsässä".[108] -- Edelleen saamme samasta kirjeestä tietää, että
mainiot säkeet:

    'Sä oikeutes tietää tahdot, nainen?
    Rakasta, kärsi, ahkeroitse vainen!'

olivat pitkästä (ruotsinkielisestä) runosta, jonka tekijää Numers ei
tuntenut, mutta joka oli lausuttu ja suurella suosiolla vastaanotettu
eräissä häissä Ilmajoella. [Vielä myöhemmässä kirjeessä] Numers
hyväksyy, että Naema ensi näytöksessä esitellään apulaisen jalkojen
juuressa, että jälkimäisen nimeksi pannaan Jussilainen y.m.

Tämä kaikki todistaa teoksen olevan, niinkuin jo sanottiin, yhteistyön
tulos, ja kun Numers 20/3 tunnustaa saaneensa 600 markkaa
tekijäpalkkiona[109] hän samassa sanoo olevansa hämillään vastaanottaa
niin paljon kappaleesta, "jossa Sinulla ja teatteriseurueella on
kummallakin yhtä suuri osa kuin minulla". Tämä on vaatimattomasti ja
kauniisti lausuttu Numersin puolelta, jolta alote ja alku kuitenkin oli
lähtenyt ja jonka nuoruuden muistoja epäilemättä piilee pappilan elämän
kuvauksessa.

Myöhemmin syntyi, niinkuin vastedes on kerrottava, erimielisyys
Bergbomin ja Numersin välillä siitä, mikä osa kummallakin oli heidän
kappaleissaan. Silloin Bergbom eräässä kirjeessä[110] (josta alustelma
on käytettävänämme) seikkaperäisesti tekee selkoa vaikutuksestaan
Kuopion takana näytelmän syntyyn:

"Olen ajatellut mikä osuus kappaleeseen minulla on, ja olen tullut
seuraavaan päätökseen":

"1) Olen, niinkuin itse olet myöntänyt, kriitillisesti tarkastanut
(siktat) sen. Sen johdosta kappale on tullut oleellisesti
toisenlaiseksi molempien pääroolien muuttamisen kautta. Läpikäyvien
korjausten, lievennysten, pikku muutosten, pyyhkimisten kautta
Apulainen on raa'asta, idioottimaisesta karrikatyyristä muutettu
jotakuinkin inhimilliseksi olennoksi, ja Lilli suurisuisesta,
äkäisestä, liehakoitsevasta 'buffetshikasta' tullut -- siksi mikä hän
on. Rovastia, ruustinnaa, Naemia tämä kriitillinen työ ei ole koskenut."

"2) Sen ohella olen suoranaisesti antanut joukon motiiveja kappaleeseen.
Minä ehdotin esim. kolmet rouvat. Jopa luonnostelin heidät. Mitä
ruustinnaan [! lue: pastorin rouvaan] ja nimismiehenrouvaan tulee,
noudatit luonnostani, kauppamiehen rouva on kokonaan sinun omasi.
Edelleen on Jussilaisen esitelmä-aate minun. Minä ehdotin,
yksityiskohdittain koko esitelmäkohtauksen ja kohtauksen Lillin ja
apulaisen välillä kolmannessa näytöksessä. Ylipäätään minä annoin
kolmanteen näytökseen, jota ei ollut olemassakaan, ensiksi kohtaus
kohtaukselta ehdotuksen, jota harvoilla muutoksilla (keskellä)
noudatitkin."

"3) Mutta sitä paitse olen suoraan kirjoittanut useita kohtia. Ne
kuuluvat kuitenkin minulle eri määrässä. Muutamissa paikoin toimitin
uudestaan mitä sinä olit ennen kirjoittanut, toisissa lisäsin kaikki
omasta päästäni. Olen punaisella lyijykynällä merkinnyt kappaleeseen
mitä on suorastaan minun kirjoittamaani. Tiedän mitkä paikat ne on,
sillä ne ovat erikseen liisteroidut kuiskaajakappaleeseen taikka
kokonaan liitetyt siihen."

Kuopion takana meni ensi kerran 28/2 ja oli se teatterin onnistuneimpia
premiäärejä, sillä se laski perustuksen kestävälle suosiolle kappaletta
kohtaan. Numers huudettiin tietysti useat kerrat esiin. Huone ei ollut
aivan täysi (791 mk), sillä yleisömme on aina hiukan epäilevällä
kannalla uusia ohjelmia kohtaan, mutta jo seuraavana iltana oli huone
täynnä (1,157 mk) ja näyteltynä kaikkiaan 9 kertaa (useamminkin se
olisi mennyt, jollei näytännöt olisi päättyneet huhtikuun alussa)
tuotti se 8,364 mk eli keskimäärin 930 illalta.

Näytteleminenkin oli mitä parhainta. "Rovastista (Pesonen) ja
ruustinnasta (nti Stenberg) alkaen palvelustyttöön asti kaikki roolit
näyteltiin hyvin." Erityisesti kiitettiin Olga Finneä Lillinä. Hän on
erinomaisesti käsittänyt kuvattavan luonteen; tuo "moderni" neitonen,
joka Helsingistä tullen, 'uusilla aatteillaan', somilla vaatteillaan,
varmalla, vapaalla -- jopa vallattomallakin -- käytöksellään panee
pappilan asukkaat ja naapurit ymmälle, oli kauttaaltaan uuden ajan
älykäs ja reipas lapsi. -- Entäs nuo naapurit sitten! Kuinka
todenmukaisia, kuinka ihka eläviä, kuinka mainion koomillisia he
olivat! Niin tarkkaan havaittuja ja niin luontevasti näyteltyjä
tyyppejä oman maan elämästä, kuin nimismiehen rouva (Saimi Svan) ja
pastorin rouva (Naemi Stenbäck) on harvoin saatu nähdä näyttämöllä.
Suurimman kiitoksen ansaitsi kuitenkin Sala apulaisena. Rooli on sitä
laatua, että se miltei houkuttelee näyttelijää laatimaan narrillista
irvikuvaa. Mutta Sala ei siihen hairahtunut. Hän näytteli apulaispappia
erittäin hienosti, ilman vähintäkään liiottelua. Siten hän saikin
aikaan mitä täydellisimmän illusioonin; katselija ei hetkeäkään
epäillyt kuvauksen todenperäisyyttä. Ja sen kautta roolin koomillinen
vaikutus vaan lisääntyi. Salan apulaispappi oli kaikin puolin etevä
taideteos.[111]

Tähän on vain lisättävä että samoin kuin koko näytelmä sen esityskin
suomalaisella näyttämöllä oli erinäisen rakastettavan huumorin
leimaama, niin ettei ivaan eikä nauruun ollut mitään katkeraa
sekottunut. Se se juuri oli, joka teki että näytelmä, samalla kertaa
koskien sydäntä kuin nauruhermoja, jätti katsojaan niin herttaisen
vaikutelman. Kun kappale sittemmin esitettiin muualla ruotsiksi
käännettynä ja m.m. Jussilainen mongersi huonoa ruotsia, katosi siitä
melkoisessa määrässä runollisuus, ja koko vaikutus tuli karkeammaksi,
alhaisemmaksi. -- Syystä kun Sprengtportenin oppilaat kiellettiin, ei
maaliskuulla ilmaantunut muuta uutta kuin Anni Levanderin suomentama
Molièren _Sievistelevät hupsut_ 12/3. Näytäntö annettiin Lindforsin
hyväksi, ja teki hänen Mascarillensa mainion ilveilyn ohjelman
loistokohdaksi. -- Kolme päivää tämän näytännön jälkeen lauantaina 15/3
oli suuret arpajaiset ynnä naamiohuvit eläkekassan hyväksi. Ohjelmasta
ansaitsee mainita "Pohjolan häät", kuvaelmasarja, jonka taiteilijat A.
Gallén ja E. Järnefelt olivat järjestäneet. Emilie Bergbom, jolle tämä
yritys oli tuottanut paljon vaivaa, kirjoittaa Turun ystävälleen
olevansa tyytyväinen tuloon, joka nousi 9,600 markkaan (netto pari
tuhatta vähemmän). -- Viimeinen näytäntö Helsingissä: Kuinka äkäpussi
kesytetään, uudistettuna, oli 9/4.

Kun Helsingissä ohjelmiston puute uhkasi, oli teatteri päättänyt
kevätpuolella lähteä _Kuopioon_, johon sitä viime vuosina niin monesti
oli pyydetty. Tämä oli ilosanoma Minna Canthille. Ilmottaen
tyytyväisyytensä ja tarjoten "tohtorille" entisen asunnon talossaan,
hän 24/2 kirjoittaa Emilielle:

-- "On minulla tekeillä taas omakin näytelmä [Papin perhe], mutta se ei
tietysti valmistu ennen kun syyspuoleen. Jos sanon, että aihe on
keskisäädystä, niin tohtori varmaankin säikähtää ja sanoo: 'herskapi
Wörsky!' Ei -- ei Wörskyn herskapi siinä paradeeraa. Mutta muuta tuskaa
se kyllä antaa, kun sen pitäisi olla todellinen, s.o. nykyisestä
tosielämästä, ja samalla draamallinen! Kuvata näitä säännöllisiä
ihmisiä pienine tunteineen, säännöllisissä oloissaan, säännöllisessä
kamarielämässään ja saada siitä jotain draamallista! Yhtä jos panisivat
hevoset juoksemaan ja hyppimään ahtaissa pilttuissaan, joissa ovat
syntyneet, kasvaneet ja ikänsä eläneet, tottumuksen kautta vallan
tyytyväisinä." --

Maaliskuun lopulla Minna ilmotti, että tilauksia oli karttunut niin
paljo, että ne, "rabatit poisluettuna", nousee 212 markkaan iltaa
kohti. Samalla hän sanoo olevansa onnellinen jo edeltäpäin, että
tohtori on luvannut tulla tarjottuun kortteeriin. "Ei teatterin
tännetulo muuten olisi miltään maistunutkaan. -- Eikähän kumma, sillä
elämäni rikkaimmat hetket ovat olleet ne, jotka tohtorin seurassa olen
saanut viettää." --

Kuopiossa annettiin 18 näytäntöä 13/4-15/5; enempää ei ajateltukaan,
sillä tänä keväänä oli promotsioni, ja siksi oli teatteri palaava
Helsinkiin. Ohjelmisto oli Helsingistä tunnettua, paitse kahta uutta
kappaletta: E. Törmäsen suomentama Th. Overskoun laulunäytelmä
_Paholaisen voittaja_ 30/4 ja Tuokon runomittaisesti kääntämä
Calderonin _Elämä on unelma_ 13/5. -- Kaarlon kirjeistä teemme
seuraavat otteet:

(11/4). -- "Minna-rouva on rakastettava niinkuin aina. Hänen uusi
draamansa on luonnoksena valmis kolmessa näytöksessä, mutta kun hänellä
ei ole vielä aavistustakaan kuinka molemmat viimeiset näytökset ovat
kehitettävät, niin siitä tuskin tulee mitään ennen joulua. Silloin
tulee [nti] Finnekin kotia, joka tarvitaan yhteen päärooliin."
[Näyttelijätär oli Kuopiosta lähtevä opintomatkalle ulkomaalle.]

(14/4). "Ensi näytäntö [Sirkka] antoi 450 mk. Siis sangen hyvin. Täysi
huone tuottaa 550. Ennen se antoi 600, mutta nyt on 14 hyvää paikkaa
'poissahattu', jotta herroilla olisi mukavampi pääsy buffettiin (!) --
On ollut niin paljo työtä, etten kahteen päivään ole ennättänyt käydä
Ossianin luona. -- Minun täytyy harjottaa Paholaisen voittajan köörejä.
Sitä paitse istua ja jankuttaa laulajia, jotka luonnollisesti eivät
osaa mitään: 'odottaneet, että tohtori olisi mukana harjotuksissa'." --

(16/4). "Kansanvihaaja tuotti yhtä paljon [enemmänkin] kuin ensi
näytäntö. En tiedä miellyttikö se. Tusina henkilöitä melusi tosin
kovasti joka näytöksen jälkeen, mutta luullakseni oli se kaviaaria
muille." -- Vanha tuttu, Kivinen-Franck, oli tarjoutunut jälleen
teatteriin.[112]

(28/4). "Kuopion takana antoi tietysti täyden huoneen, ja
suosionosotukset olivat hyvin vilkkaita -- usein aploodeja
näyttelemisen keskellä. Kaikki hyvällä tuulella." [Toisellakin kerralla
melkein täysi huone, mutta kun Emilie oli arvellut, että kappale oli
annettava kolme ja Almberg neljäkin kertaa, Kaarlo kirjoittaa:]
"Huomaan kuinka vähän tunnette pikkukaupunkien teatterioloja. Jo eilen
oli ensi näytännön innostus kokonaan kadonnut. Aploodeja tuli joka
näytöksen jälkeen, mutta ei kertaakaan näytöksen keskellä." --

(1/5). "Paholaisen voittaja tuotti 432 mk. Esittäjistä oli vain Weckman
oivallinen ja nti Stenbergkin, jolla oli oikein liikuttavia kohtia
Veronican osassa."

Kirjeet ovat muuten niin täynnä kaikenlaisia päivän teatteriasioita,
että Kaarlolla nähtävästi ei ollut aikaa ajatellakaan muuta. Toukokuun
keskivaiheilla hän palasi seurueineen Helsinkiin, vähän yli 700 markkaa
voittoa kassassa.

_Helsingissä_ annettiin promotsioniaikana kuusi näytäntöä 18/5-30/5,
joista kolmessa esitettiin pääkaupungissa uusi Paholaisen voittaja.
Tulot olivat kuitenkin huonommat kuin Kuopiossa. Kun mainittu
laulunäytelmä näytäntökauden viime iltana näyteltiin, Otto Vallenius
esiintyi viimeisen kerran suomalaisella näyttämöllä. Oltuaan kuusi
vuotta seurueen jäsenenä ja laulutaidollaan voitettuaan monta ystävää
hän nyt erosi lähteäkseen Parisiin aikeessa antautua oopperalaulajaksi.

Teatterin johtokunta, jonka jäsenet olivat K. Bergbom, A. Almberg,
Jaakko Forsman, V. Löfgren ja K. F. Wahlström sekä varajäsenet Emilie
Bergbom ja B. F. Godenhjelm, oli lähes puolitoista vuosikymmentä
pysynyt muuttamatta. Tämän johdosta heräsi sen omassa piirissä ajatus,
että uudistus oli toimeenpantava, joskin vähitellen. Neuvotellen tästä
johtokunnan jäsenet sopivat keskenään että professori Forsman saisi
ensiksi erota ja sen mukaan ilmotettiin kannattajain kokouksessa 5/5,
että hän toivoi päästä vapaaksi monivuotisesta toimestaan. Silloin
hänen sijaansa valittiin tohtori _Eliel Aspelin_.

Vaikka Emilie Bergbom nimellisesti oli ainoastaan varajäsen
johtokunnassa, oli hän, niinkuin edellisestä kyllä on nähty,
todellisuudessa teatterin hyväksi toiminut enemmän kuin yksikään muu
johtokunnan jäsen -- paitse tietenkin hänen veljensä. Itse asiassa hän
oli tavallansa Kaarlon rinnalla ollut toinen "toimitusjohtaja" taikka
oikeammin, kiitos olkoon hänen apunsa, Kaarlo oli toiminut
kahdenkertaisella voimalla. Niissä, jotka tämän tiesivät ja osasivat
arvostella kuinka erinomaisen tärkeä hänen osansa oli ollut ja
edelleen oli kansallisen taidelaitoksen synnyssä, kehityksessä ja
ylläpitämisessä, oli kauan asunut ajatus että kansalaisten velvollisuus
oli kerrankin julkisesti esiintuoda se kiitollisuus ja tunnustus, jonka
Emilie Bergbom väsymättömällä, suurisuuntaisella toimellaan oli
ansainnut. Tänä keväänä tuo ajatus muuttui teoksi. Päätettiin näet
tehdä Emilienpäivä, toukokuun 19, kansalliseksi juhlapäiväksi, jolloin
Emilie Bergbomille julkilausuttaisiin ne tunteet, jotka hänen
elämäntyönsä oli laajoissa piireissä herättänyt.

Varhain aamulla kävi päivän sankaritarta tervehtimässä sekaääninen
kuoro, parhaasta päästä niitä henkilöitä, jotka oopperan loistoaikana
olivat olleet sen kuoron pylväitä. Sitten saapui nti Bergbomin luokse
teatterin ystävien lähetystö, joka kutsui hänet päivällisille
Kaivohuoneelle. Tänne, jossa niin monta kevätjuhlaa on vietetty,
kokoontui klo 4 "täysi huone", jossa alusta alkaen lämmin tunnelma
vallitsi. Puhujana esiintyi kutsujain puolesta tämän kirjan tekijä, ja
otamme tähän loppupuolen puhetta.

Huomautettuaan ensin kuinka Suomen kansa oli päässyt sille asteelle,
että se itsetietoisesti harrasti kaikinpuolista edistystään, ja
mainittuaan Suomalaisen teatterin olevan yhden "niitä tämän aikakauden
tuloksia, joista kansan tulee kiittää semmoista miestä, jonka nero on
sallinut hänen luoda jotain uutta, Suomessa ennen olematonta", puhuja
viittasi taidelaitoksen merkitykseen sivistyselämässämme sekä myöskin
siihen miten teatterin johtajaa ja jäseniä monesti oli heidän hartaasta
työstään kiitetty. Sen jälkeen hän jatkoi: "Tällä kertaa on erityisesti
kiitos lausuttava eräälle henkilölle, jonka työ saman asian hyväksi on
ollut yhtä väsymätöntä, yhtä uhraavaista kuin kenenkään muun, vaikka
kyllä vähemmän tunnettua ja tuskin koskaan julkisesti tunnustettua.
Kaikki tietävät minun näillä sanoilla tarkottavan sitä jaloa naista,
joka tänään on kunniavieraanamme. Hän on toiminut tuon kansallisen
yrityksen palveluksessa, niinkuin nainen ammoisista ajoista on tottunut
toimimaan, nimittäin näkymättä -- tällä kertaa sanan oikeassa
merkityksessä -- kulissien takana. Ainoastaan lähimmät tietävät mitä
taitoa, neuvokkaisuutta ja kestäväisyyttä on kysytty niissä tuhansissa
puuhissa, joissa hän on ollut veljensä apuna. Ainoastaan lähimmät
tietävät ja aavistavat, miten hän, naisen ihmeteltävällä kyvyllä
mukautuen hetken vaatimuksiin, on osannut tukea tuota horjuvata alusta,
joksi teatterin pikku yhteiskuntaa voi sanoa, kun perämies
ruumiillisesta ja henkisestä väsymyksestä on ollut uupua ja vihaiset
vihurit ovat sitä ahdistaneet sekä salaiset ja vedenpäällisetkin karit
ja kalliot ovat uhanneet edessä ja takana. Ei se vähennä johtajan
ansiota, jos syystä voidaankin epäillä hänen tähän saakka kestäneen
ilman sisarensa apua. Mutta jos etäämmällä seisovat eivät tiedäkään
arvostella, mitä sama henkilö on niissä kohden tehnyt, joihinka nyt
olen viitannut, niin ymmärtää kuitenkin jokainen ajatteleva, minkä
erinomaisen siveellisen voiman on teatterillemme tuottanut ainoastaan
se tosiasia, että johtajan rinnalla on alati toiminut ja laitoksen,
niin sanoakseni, jokapäiväiseen elämään lakkaamatta vaikuttanut niin
hienosti sivistynyt, niin ylevämielinen nainen kuin neiti Bergbom.
Tietääkseni ei yhdenkään muun kansan teatterin historialla ole mitään
kerrottavana, jota voisi tähän verrata!"

"Neiti Bergbom! Te näette tässä ympärillänne Suomalaisen teatterin
ystäviä, jotka sydämestään kiittävät Teitä siitä mitä olette sen
hyväksi tehnyt. Tällä ei kumminkaan tarkoteta, että Teidän ansionne
kansalaisena siihen rajottuisi. Samalla aikaa ja jo aikoja ennen olette
Te lukuisissa tehtävissä jalolla ja nerokkaalla tavalla edustaneet
Suomen naista ja kansaakin. Tästä kaikesta me Teitä kiitämme, Teitä,
jossa virkeämpänä ja kirkkaampana kuin yhdessäkään toisessa
suomalaisessa naisessa on elänyt ja elää _sen_ ajan henki, jolloin
Suomen suuret nerot panivat alkuun ne pyrinnöt, joita nyt jatketaan.
_Sen_ aamun ajan oikeana tyttärenä me Teitä tervehdimme ja
kunnioitamme. Jumala suokoon Teille onnellista elämää ja pitkää
vaikutusaikaa. Eläköön neiti Emilie Bergbom!"

Sana juhlasta oli mennyt Z. Topeliuksellekin. Hän oli kuitenkin estetty
tulemasta, mutta lähetti sen sijaan kirjeen, josta näemme mitä jalo
runoilija ajatteli Emilie Bergbomista ja hänen työstään. Me otamme sen
tähän kirjamme kaunistukseksi:

(Koivuniemi 18/5 1890). "Minua ilahduttaa, että yksi, joka niin vähän
on hakenut ja niin harvoin on saanut toisten tunnustusta pitkästä
vaivastaan viljellä erämaata, vihdoin tulee muistetuksi ainakin
muutamien tahoilta, jotka ymmärtävät hänen elämäntyönsä. Minä luen
itseni näihin, ja olisin äärettömän halukas olemaan mukana, mutta
paitse kevättöitä ja promotsionia tulee tänään Maria Wiik maalatakseen
muotokuvani Tyttökoulua varten. Jään siis tänne ja annan sinivalkoisen
lipun liehua sinulle huomenna."

"Kun en voi olla mukananne huomenna, tahdon ainakin tällä tavoin
ystäviesi kanssa Kaivohuoneella yhtyä sydämelliseen onnentoivotukseen.
Emilienpäivä on minulle vanhastaan rakas: toivon että se nyt tulee niin
kauniiksi toukokuunpäiväksi kuin sen lähimmät edelläkävijät. Toivon,
että se tulee sinulle tavallista merkillisemmäksi sen tietoisuuden
kautta, ettet tee työtä kenenkään ymmärtämättä, kenenkään kiittämättä,
yksin Kaarlon kanssa, ettei sinun kohtalosi ole näyttelijän, joka näkee
koko jälkimaailman ohi rientävässä hetkessä. Teitä molempia tullaan
muistamaan niin kauan kun sydänkään vielä sykkii suomalaisen taiteen ja
tositaiteen edestä."

"Minä panen suuren, -- jopa suurimman painon siihen, että teidän on
onnistunut yhdistää nämä kaksi asiaa. Kenties omatuntosi lausuu
vastaan: lisää sitten: mahdollisuuden mukaan! Mutta ajatelkaa teidän
sijassanne herra ja rouva Aspegren suomalaisen näyttämön perustajina!
En sano heistä mitään pahempaa, kuin että ovat tehneet mitä heille on
ollut mahdollista; mutta te olette verrattomalla rohkeudella ja
kestäväisyydellä tehneet mahdottoman mahdolliseksi."

"Ikävä että teatteri seisoo markkinatorilla. Ikävä että teillä
molemmilla ei ole 100,000 markan valtioapu ja valta valita
valiojoukosta, kun toinen rettelöi ja toinen menee naimisiin. Tekisi
mieli lisätä: miksi tuhlata huvimajaan tarmoa, joka on osottautunut
voivan rakentaa palatseja?"

"Tämä on Herramme arvotuksia. Olen kysynyt häneltä teatterista, sillä
siinä on monta _mutta_. Vastaus ei ole vielä käynyt selväksi, sillä se
koskee kaikkea taidetta."

"Terveisiä Kaarlolle! Sinä uskollinen työntekijätär, joka tässä
realistisessa, itsekkäässä ajassa uhraat itsesi yhdelle aatteelle, --
minä puristan kättäsi! Z. T."

       *       *       *       *       *

Vuoden tilinpäätös oli hyvänlainen. Alussa tekivät velat 17,067:23,
mutta lopussa 9,281:29 mk. Tämä johtui vähemmän itse toiminnan
tuloksista kuin runsaista avustuksista. Paitse valtioapua saatiin näet
kannattajain varoja 10,630 mk, eräästä teatteria harrastavien naisten
toimeenpanemasta keräyksestä 5,652 mk[113] ja Helsingin kaupungin
valtuustolta 4,000 mk. Tämä viimeinen apuraha maksettiin
anniskeluyhtiön voittovaroista sillä ehdolla että teatteri toimittaisi
erityisiä helppohintaisia kansannäytäntöjä. Annettuna tänä vuonna ensi
kerran se seuraavina vuosina uudistettiin joka kerta erityisen
hakemuksen johdosta; Ruotsalaisella teatterilla oli samallainen apuraha
valtuustolta. --

Näytäntöjä annettiin 107 ja niissä 11 kertaa _Kuopion takana_;
9 Parjauspesä; 8 Julius Caesar, Setä Bräsig; 7 _Pahassa pulassa_,
Kuningas Lear, Kansan vihaaja; 5 _Postikonttorissa_, Sievistelevät
hupsut, Paholaisen voittaja, Sorrentossa; 4 _Tuukkalan tappelu, Regina
von Emmeritz_, Claudie, Thérèse Raquin, Sirkka, Hardangerin harjulla; 3
_Kihlaus_, Kuuluisia naisia, Kuinka äkäpussi kesytetään, Konkurssi; 2
_Nummisuutarit, Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla_, Hellät
sukulaiset, Maalarit, Erotaan pois, Reviisori, Farinelli; 1 _Lea_,
Telefoonissa, Kahden kesken, Elämä on unelma.

Näistä 34 näytelmästä oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 10.



XIX.

Yhdeksästoista näytäntökausi, 1890-91.


Toukokuun viime päivinä Kaarlo matkusti Ruotsiin ja sieltä hän kesäkuun
alussa kirjoitti Emilielle:

"Rakas sisar! Olen nyt ollut yhden viikon Tukholmassa taikka oikeammin
sen ympäristössä, sillä enemmän aikaa olen viettänyt höyrylaivalla ja
maantiellä kuin kaupungissa. Olen lepuuttanut hermojani, jotka olivat
äärimmäisyyteen saakka kiihtyneet Kuopiossaolon ja yleensä talven
ponnistusten jälkeen. Tuskallinen levottomuus alkaa vähitellen
helpottaa, eikä olemassaolon tuska minusta enää tunnu niin raskaalta."

-- "Turussa tapasin Betty Elfvingin vuoteenomana, mutta miten hän
olikin riutunut ei entinen uskallus ollut häntä jättänyt. -- --
Matkalla luettavaksi otin Ahrenbergin 'Hihhuliitteja'. Se on
pintapuolinen ja lakea, mutta aine on niin erinomaisen kiitollinen ja
antava, että sokea kana ei ole löytänyt yhden vaan monta jyvää.
Kieltämättä lukee kirjan jännitettynä. Eliel Aspelin on oikeassa, siitä
voi saada hyvän kansandraaman. Olen jo alkanut draamallista
sommittelua. Toiminnan voi kehittää seitsemään kuvaelmaan: 1. Aatto
Topiaksen luona. Brandt tulee ja tiedustelee kuka on solvannut häntä,
ja kun hän saa tietää että se on Topias, kieltää hän tältä pääsyn
Herran ehtoolliselle. Silloin -- -- mutta ethän sinä ymmärrä
suunnitelmaani, kun et ole lukenut kirjaa. Koeta hankkia se itsellesi,
niin lähetän luonnokseni. Itse en kuitenkaan voi sitä suorittaa, sillä
en tunne riittävästi kansan kieltä ja ajatustapaa, varsinkin
itäsuomalaista. Jos vain Sala kykenisi minua avustamaan! Mutta hän on
liian väsynyt ja kaipaa lepoa tänä kesänä. Matti Kurikka? Hän on niin
lapsellisen turhamielinen, että hän arvattavasti katsoisi sitä arvoansa
alentavaksi." -- --

"Olen nähnyt muutamia jotenkin mieltäkiinnittäviä näytäntöjä -- kiitos
olkoon rva Henningsin ja Olaf Poulsenin vierailun. Ohjelmisto on toki,
lukuunottamatta Holbergin Näkymättömät, enimmäkseen ollut arkiruokaa.
Muun muassa [Gunnar Heibergin] Kuningas Midas. Sitä on aivan liiaksi
kiitetty. Tuskallinen ja ohut. Perustelu samalla etsitty ja
jokapäiväinen. Björnsonin irvikuvaus äärettömän taitamaton, varsinkin
kun ajattelee kuinka kiitollisen aiheen irvikuvaukselle Björnson
tarjoaa. Olen oikein iloinen että kappale on niin ala-arvoinen kuin se
todella on -- se vapauttaa kiusauksesta ottaa se esitettäväksi."

"Hedvig Winterhjelm on ollut rakastettava kuin ainakin. --- Hänen
oppilaansa Skånberg on hyvin lupaava kyky, ainoa terve nuorten
joukossa. Olen nähnyt hänet useissa rooleissa ja aina tyydytyksellä.
Hedvig näyttää olevan kovin mieltynyt opettajatoimeensa."

"Oletko kuullut kuinka Idan esiintyminen Berlinissä oikein on
onnistunut. Että hän on suuri kyky sen huomasivat tietysti kaikki,
mutta mitä mahdollisuuksia hänellä on _saksalaisena_ näyttelijättärenä,
se olisi meidän tärkeä tietää." --

"Lähden huomenna Jemtlantiin. Kirjoita ensi kirjeesi osotteella:
Östersund, poste restante." --

Emilie puolestaan oli päättänyt viettää yhden kuukauden, se on koko
lomansa, Kuopiossa, jossa oli avattu uusi kylpylaitos. Sinne hän lähti
12/6 ja sieltä hän seuraavana päivänä kirjoitti Kaarlolle pitkän
kirjeen, josta otamme seuraavat tiedot:

-- "Minä puhuin Lindforsin kanssa [joka oli lähtemäisillään koko
näytäntökaudeksi opintomatkalle] ja hän oli hyvin suostuvainen
palaamaan huhtikuun 1 p:ksi. Hän matkustaa huomenna suoraa päätä
Lontooseen, jossa hän viipyy korkeintaan yhden kuukauden, vähintäin
viikon, ja sitte Parisiin. Sala matkusti ensin Padasjoelle, myöhemmin
hän lähtee ehkä Marianhaminaan. Hänkin oli sangen väsynyt ja
rasittunut. Hän otti mukaansa [Strindbergin] Mäster Olof näytelmän. --
Numers kävi joku päivä sitten luonani matkalla Karjalaan (kts. ylemp.
s. 357); hän ei vielä tiennyt minne hän asettuisi. 'Elinan surman' hän
lupasi valmistaa syksyksi. Pieni 1-näytöksinen kansankappale on hänellä
valmiina ja korjattuaan hän lähettää sen tänne Kuopioon minulle; minä
koetan saada sen täällä käännetyksi. -- Gabriel Lagus antaa meille
mielellään 'Uuden apulaisen', mutta hän tahtoo tehdä siinä muutoksia,
niin ettemme saa sitä ennen kun 5-6 viikon päästä. Hanna Asp kääntää
sen kernaasti. -- Ida Aalbergista en tiedä muuta kuin mitä Berliner
Tageblatt kertoo. Sähkösanoma Päivälehdessä ilmottaa hänen esiintyneen
toisenkin kerran Juliana ja sitte yhden kerran Louisena Kavaluudessa ja
rakkaudessa. Kainz oli silloinkin mukana. Kyllä hän on meiltä mennyt,
ajattelen minä. -- Minna oli rautatiellä vastaanottamassa minua. --
Huomenna menen hänen luokseen ja olen niin kauan, että saan kuulla
hänen uuden kappaleensa." --

Syystä kun nti Elfving oli sairas, Emilie kirjoitti hänelle tavallista
useammin ja sitä tietä saamme tietää hänen viihtyneen erittäin hyvin
Kuopiossa. Hän nautti suuresti kauniista luonnosta ja sisämaan
puhtaasta, kuivasta, havuntuoksuisesta ilmasta, hän kylpi ahkerasti ja
oli varsin tyytyväinen kylpylaitokseen. Ossian-veljen perhe asui
kaupungin ulkopuolella, ei liiaksi rasittavan kävelymatkan päässä;
mutta useammin hän kävi Minnan luona, jolle kaupan hoitaminen, suuri
perhe, kirjailijatoimi ja kaikellaiset extrapuuhat antoivat
loppumatonta tehtävää. -- Kirjeestä 8/7 otamme seuraavaa:

"Ainoa ihminen, jonka kanssa täällä seurustelen, on Minna Canth;
vahinko ettet ole ollut tilaisuudessa tutustumaan häneen. Et sinä
ollenkaan pelkäisi häntä, vaan pitäisit hänestä, siitä olen varma.
Ylhäisö ('noblessi') täällä on tietysti peloissaan hänen vapaista
mielipiteistään, mutta kuinpa vaan kaikki, jotka voivottelevat häntä,
vaeltaisivat yhtä totisesti Kristuksen rakkaudenhengessä kuin hän." ---

Melkein kuukausi kului ennen kun Emilie sai mitään kirjettä Kaarlolta.
Vihdoin hänelle saapui kirje, joka oli päivätty Mössilissä 3/7, ja
siitä näkee, että yksi kirje oli hävinnyt. Kiihkeäluontoinen kun oli,
sisar oli ollut kovin levoton. Kaarlo kirjoittaa:

-- "En ole kuullut sanaakaan kotoa, en kirjeiden enkä sanomalehtien
kautta, mutta oletan, että kaikki on hyvin. -- Minä olen kuleksinut
täällä Jemtlannissa jalkasin ja kyydillä ajaen, höyrylaivalla ja
rautatiellä. Kaksi viikkoa olen ollut Mössilissä, koska ilma ei ole
sallinut tehdä huvimatkoja. Sade, tuuli ja kylmä ilma on vaihdellut
kylmän, tuulen ja sateen kanssa. Usein olen ajatellut palata, mutta
sitte olen taas arvellut että kesä luultavasti on yhtä epämiellyttävä
muuallakin. Kaunis kevät oli kalliisti maksettava. Heinäk. 24 p. olen
kai jälleen Tukholmassa ja menen sieltä Söderteljeen tai Söderköpingiin
kylpemään. -- Matkaltani ei ole paljo kerrottavaa. Olen saanut jotenkin
kylläkseni kiipeämisestä vuorien ja mäkien yli ja vielä enemmän
kalliista kyytihevosista ja rautatieasemista. Suomalaisia olen tavannut
runsaasti: Alexandra Gripenbergin, Betty Ingmanin, Oscar Toppeliuksen,
Otto Donnerin, Toini Topeliuksen, H. Gebhardin, Renforsin j.n.e.
Renforsin kanssa (Kajaanista) olen ollut paljo yhdessä. Vaatimaton,
luotettava mies -- mutta pitää luonnollisesti Nya Presseniä, vaikka hän
on jonkunlainen fennomaani. Minua hän ei ole saanut sitä lukemaan. --
Kirjeitä sinulta en ole saanut. Se kai odottaa Trondhjemissä. --
Trondhjeminmatkan yhdistän muutamiin lappalaismarkkinoihin (lappmessa),
jotka pidetään Kålåsenissa (lähellä Norjan rajaa) ja joitten sanotaan
olevan mieltäkiinnittävät. Tervehdi kaikkia rakkaita omaisia minulta ja
sano että olen terve. Kuinpa terveys vaan kestäisi, sillä viime kevät
oli sangen vaikea. En ole tehnyt mitään työtä, sillä aika rientää
ihmeellisesti tämmöistä matkalaukkuelämää viettäessä." --

Emilie sai kirjeen 13/7 päivää ennen kun hänen täytyi lähteä Kuopiosta,
jossa hän mielellään olisi kauemmin viipynyt, jollei virka olisi
kutsunut häntä Helsinkiin. Vastauksesta otamme muutamia riviä:

"Minna Canth voi hyvin ja on hyvällä tuulella. Tavasta me tosin
väittelemme kuumasti 'vanhoista fennomaaneista', jotka taas ovat
erittäin epäsuosiossa; niiden osakkeet ovat hirmuisesti laskeneet ja
Päivälehden nousseet, niin että hän väittää kaikki voimat pantavan
liikkeelle, jotta lehti ei kuolisi! Hän jatkaa yhä kappalettaan,
mutta ei ole päässyt kolmatta näytöstä edemmäs, eikä hän oikein tiedä
onko siinä oleva 4 vai 5 näytöstä. -- Numers on paraikaa täällä,
kotimatkalla Karjalan retkeltään. Hänen 'torpparikomediansa'
valmistuu parin viikon päästä ja silloin annan sen rva Levanderin
käännettäväksi,[114] jolla 'Les Effrontés' on valmis." -- Olga Finne
oli kirjoittanut Parisista, että kenraalikuvernöörin suosituskirje ei
ollut tepsinyt, Venäjän lähetystö ei ollut suositellut häntä
teattereille. [Myöhemmin Kaarlo kirjoitti Ruotsista suosituskirjeen,
joka lienee vaikuttanut paremmin -- ei lähetystössä vaan teatterein
johtomiesten luona.]

Jos Emilie palatessaan Helsinkiin olikin paremmissa voimissa kuin
sieltä lähtiessään, niin ei hänen mielialansa kuitenkaan voinut olla
kevyt. Valtiollinen taivas oli pilvessä ja postimanifesti oli saanut
kaikki kansalaiset, jotka kykenivät maan yleisiä asioita arvostelemaan,
syvään masennukseen. Siitä Emilie kirjoittaa 18/7:

-- "Suuren vaikean iskun, että posti on meiltä viety (slopad), tiedät
kai ruotsalaisista lehdistä. Mieliala täällä on kovin masentunut ja
raskas; näyttää siltä että ollaan vakuutetut, ettei tämä onnettomuus
tule yksin. -- Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä tänä koettelemuksen
aikana. Kyllä on vaikea olla heittämättä kirvestä järveen ja luopumatta
kaikesta harrastuksesta ja kilvotuksesta parempien olojen hyväksi.
Sanotaan postimanifestin tulleen vastauksena Mechelinin kunniaksi
toimeenpannuille mielenosotuksille. Nya Pressen saarnaa alituisesti
yksimielisyydestä sekä että puolue-etujen tulee väistyä, mutta sillä on
kuitenkin ollut 2 (jollei 3) kirjoitusta Troilista ja Koskisesta, että
heidän pitää erota mielenosotukseksi laittomia toimenpiteitä vastaan!
Merkillisen hurjistuneita ovat viikingit Troilia kohtaan. Minä toivon
kuitenkin, ettei hän tee heille sitä iloa että hän vapaaehtoisesti
luopuu." --

Seuraavana päivänä Emilie jo kirjoitti toisen pitkän kirjeen, josta
otamme vain tämän:

"Kaksi kovaa koettelemusta on meitä taas kohdannut, siten että kaksi
reipasta, kunnollista, lämminsydämistä miestä on temmattu pois heidän
paraimmassa toimiajassaan. Berndt Ahnger ja rehtori J. G. Geitlin ovat
molemmat odottamatta tulleet poiskutsutuiksi. -- Joka kuolemansanan
tullessa mieli tulee liikutetuksi ja surulliseksi, ja kuitenkin on se
ainoa mitä meillä on varmaa tässä elämässä." --

Jälleen meni pitkä aika ilman tietoja Kaarlolta. Vihdoin tuli 31/7
päivätty kirjekortti Tukholmasta, jossa hän selittää syyn. Paluumatka
Trondhjemista oli sairauden tähden kestänyt kokonaisen viikon. Kolme
päivää myöhemmin, 3/8, hän kirjoittaa olevansa niin terve, että on
käynyt lukemassa suomalaisia sanomalehtiä. --

-- "Kuinka koko meidän ahdistetun asemamme katkeruus valtasi minut!
Mutta en minä kuitenkaan saanut sitä tuntoa, että kirves on heitettävä
järveen. En voi käsittää, ettei tämä ole ohimenevää. Kun me vain
voisimme seisoa lujina ja arvokkaina. Mutta tämä meluava
kimnasistibravuuri Pressenissä, ja sen kaiku ruotsalaisissa
sanomalehdissä. Kuinka surkea se onkaan! Miten kuultaakaan
turhamielinen halu näytellä sankaria ensi sijassa, silloin kun
todellinen isänmaanystävä säästää sanansa välttämättömään. Ja tämä
ilettävä asianajajatemppu, että nyt käyttää tilaisuutta saada Troil ja
Koskinen pois, siinä varmassa toivossa että ne poroporvarit, jotka
tulevat sijaan, ovat ainakin verrannollisesti ruotsinmielisiä. Koskisen
poismeno tällä hetkellä olisi korvaamaton isku. Seisokoon hän
väsähtymättä. Naurettavaa on ettei Pressen käänny viikinkien puoleen
senaatissa. Olisihan nyt Alfthanilla ja kumpp:lla loistava tilaisuus
näyttää isänmaallisuuttaan." -- --

"Ihmeellistä millä innolla Kreuz-Zeitung puolustaa asiaamme. Siinä on
tavan takaa hyökkäyksiä Venäjää vastaan meidän tähtemme. Se seisoo
lähellä korkeita sotilaspiirejä. Olemmeko vedetyt laskelmiin tulevista
selkkauksista? Että Wilhelm keisari ja kuningas Oscar ovat
keskustelleet meidän oloistamme, luullaan täällä yleisesti, mutta mihin
on heidän neuvottelunsa ulottunut? Parempi on kuitenkin nykyinen asema,
jos saamme siinä pysyä siedettävillä ehdoilla." --

"Tammikuulla on Grillparzerin riemujuhla. Pidämmekö häntä niin etevänä,
että se on vietettävä? Ja millä? Saffolla? Medealla? Herolla ja
Leanderilla?" (Sitte seuraa muistosanat Ahngerin kuoleman johdosta kts.
I s. 131.)

"Tänä iltana lähden kahdeksi viikoksi Sätraan kylpemään. Se on lähellä
Upsalaa. Panen pääpainon voimisteluun. Lauantaina -- noin 20 p. -- saat
minut kotia. Minä ikävöin sinua sanomattomasti. Valitettavasti ei
kotimaata, sillä siellä on kyllä raskasta minun ennestään raskaalle
mielelleni." --

Tieto Kaarlon sairaudesta sai Emilien taasen äärettömän levottomaksi.
Hän ei näy tietävän mitä tehdä, mitä ehdottaa. Eikö Kaarlo voisi tulla
kotia ja asettua johonkin parantolaan täällä?

-- "Minulla on ollut sinua niin kauhean ikävä tänä kesänä, niin että
jos olisin vapaa, niin olisin tullut Tukholmaan, mutta valitettavasti
en pääse. -- Kirjoita kuitenkin rehellisesti, kuinka voit, ja jollet
itse voi kirjoittaa, niin pyydä nti Lundmarkia kirjoittamaan. Jos olet
oikein sairas, niin täytyy minun jollakin tavoin asettaa niin, että
voin tulla luoksesi. Onhan [Alexander] Boehm niin erinomaisen kelpo ja
myötätuntoinen, että keksimme jonkun keinon." -- -- Sitte seuraa
kertomus Ida Aalbergin sairaudesta ja heikkoudesta, joka oli seuraus
liiallisista ponnistuksista [näytellessään Berlinissä]. Kuitenkin hän
nyt oli tointumaan päin.

Tiettävästi Kaarlo palasi kotia sinä aikana kun oli aikonut, valmiina
uusiin ponnistuksiin.

Näytännöt alkoivat 7/9 -- nytkin Helsingissä. Viime vuoden pakollinen
alkaminen pääkaupungissa oli siis käänteentekevä: Helsingissä alkaminen
muuttui tavaksi. Ensin annettiin kolme kansannäytäntöä, joissa m.m.
esitettiin kaksi kertaa Murtovarkaus. Helenana esiintyi ensi kerran
Aspegrenin seurueesta tullut nti _Hanna Kunnas_,[115] joka niin
vasta-alkaja kuin olikin solakalla vartalollaan ja miellyttävällä
äänellään teki sangen edullisen vaikutuksen. -- Ensimäkien uusi kappale
tuli 24/9: Anni Levanderin suomentama E. Augierin komedia _Hävyttömät_.
Näyttelemisestä kiitettiin varsinkin Leinoa (Vernouillet) ja rva
Rautiota (markiisitar d'Auberive), joiden ohella Ahlberg oli markiisi,
Rautio Giboyer, Sala Charrier, Weckman Henri; mutta huolimatta toisen
keisarikunnan yhteiskuntaoloja kuvaavan näytelmän arvosta ei sillä
ollut parempaa menestystä kuin tavallisesti verraten vierasta elämää
esittävillä kappaleilla: se meni vain kolme kertaa. -- Sitten
näyteltiin pääkaupungissa uusi Calderonin _Elämä on unelma_ 1/10 ja
meni se kaikkiaan kuusi kertaa kohtalaisille huoneille. Esitys oli
ylipäätään ansiokas, joskin runomittaisen tekstin lausuminen aiheutti
muistutuksia esim. Ahlbergia kohtaan, joka muuten oli sopiva
Sigismundiksi; vähemmän ehdollinen kiitos tuli Leinon (Clotaldo), Salan
(Basilio) ja rva Raution (Rosaura) osaksi. Kaunis, runollinen näytelmä
jäi pitkiksi ajoiksi ohjelmistoon. -- Seuraava uutuus tuli jo 10/10,
kun ensi kerran esitettiin I. Latun suomentama 3-näytöksinen A. N.
Ostrovskin huvinäytelmä _Älä istu toisen rekeen_. Vaikka kappale
näyteltiin niin luontevasti, että läsnäolevien venäläistenkin
sanotaan olleen tyytyväisiä, ei se herättänyt mainittavaa huomiota.
Kritiikki oli toki myötätuntoinen ja kiitti m.m. suomentajan, Latun,
lystillistä ravintoloitsijaa. -- Toista oli kun Olga Finnen palattua
ulkomaanmatkaltaan Kuopion takana taas (ensiksi 22/10 ja kaikkiaan
näytäntökautena 10 kertaa) otettiin esitettäväksi. Lilli oli hurmaava
kuin ennen ja enemmänkin -- kuinkas sitten, kun oli Parisissakin
käynyt. Huoneet täyttyivät, ja ilo oli ylimmillään. -- Eikä ollut
Hamletinkaan uudistus epäonnistunut, se kun tuotti kuusi kertaa
hyvänlaisen huoneen.

Viime mainittujen näytäntöjen lomassa valmistettiin uutta, ja 14/11
näyteltiin ensi kerran Hanna Aspin suomentama, jo kymmenen vuotta ennen
Ruotsalaisessa teatterissa esitetty Gabriel Laguksen näytelmä _Uusi
apulainen_. Tämä kotimainen draama, joka vain loppupuolella on
draamallisesti jännittävä, ei herättänyt suosiota: se meni vain kolme
kertaa. Kumminkin Sala kuvasi eheästi ja vaikuttavasti pääluonteen,
pappismiehen, joka vaiteliaalla alistuvaisuudella kantaa kohtalonsa
kuormaa. -- Otollisempi uutuus tuli 26/11, nimittäin Niilo Salan
suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draama _Kunnia_, jonka
vaikuttavaisuus ei meilläkään pettänyt. Se näyteltiin kuusi kertaa
hyville huoneille, sillä kappaleen näyttämöansioiden lisäksi tuli hyvä
esityskin. Sala sopi hyvin Robertiksi ja hän esitti oivallisesti hänen
ihanteellisen, jalon luonteenlaatunsa, ja onnistunut oli niinikään rva
Rautio Lenorena, jonka sydämellisyys ja arvokkuus ovat samaa maata.
Olga Finne, joka näytteli Almaa -- tyttöä joka jo molemmin jaloin
seisoo turmeluksen tiellä, mutta sittenkään ei oikein tiedä mikä vaara
häntä uhkaa -- osasi taitavasti välttää liiottelun; Almasta, jolle veli
sanoo: "nuo silmät eivät saata valehdella", täytyi vielä voida pitää.
Kreivi Trastia, maailmankokenutta pakinoitsijaa, kuvasi Leino, oikein
ylemmyydellä, kyeten herättämään myötätuntoisuuttakin. Mutta hyviä
olivat muutkin, niinkuin Heinecken pariskunta -- Rautio ja nti
Stenberg, Kurt -- Weckman, kauppaneuvos -- Ahlberg, Michalsky -- Falck
j.n.e. -- Syystä kun kappale ulkomailla oli herättänyt suurta huomiota,
sattui että se meillä oli otettu esitettäväksi molemmissa teattereissa,
jopa samalla aikaa. Tämä sai vertaamaan esityksiä toisiinsa, ja
tunnustettiin että käsitys suomalaisella näyttämöllä oli syvempi ja
lämpimämpi ja että siellä yksityiset näyttelijät, aatteellisesti ja
taiteellisesti oikeammin, mukautuivat kokonaisuuteen, pyytämättä vetää
erityistä, liiallista huomiota puoleensa -- mikä tietenkin oli luettava
johtajan ansioksi. -- Vuoden lopulla ei enää tullut eikä kaivattukaan
uutta, sillä pitkän ajan päästä esiintyi jälleen Ida Aalberg Juliana
Shakespearen Romeossa ja Juliassa ja Ilka-neitinä Moserin Sodassa
rauhan aikana. Se toi loistoa ja vetovoimaa joulukuun näytännöille.

Tässä vuoden vaihteella vilkasemme jälleen Emilien kirjeisiin nti
Elfvingille:

-- "Teatterilta oli syksy kulunut hiljaa ja tasaisesti", hän kirjoittaa
4/12, "emme voi kerskailla loistavista voitoista, mutta eipä ole
tappioitakaan valitettavana. Kunnia menee hyvin ja on herättänyt
melkoista suosiota. 'Suuri' yleisömme vaatii nyt kerta kaikkiaan
suuria tragedioja kostyymeineen taikka kansannäytelmiä, muuten se ei
lämpene; se ei tyydy 7-8 henkilöön näyttämöllä, vaan tahtoo paljon
väkeä ja elämää; mutta kirjallinen yleisö on ollut tyytyväinen
kappaleeseen.[116] Ensi keskiviikkona menee Romeo ja Julia Ida
Aalbergin kanssa, etkä voi uskoa kuinka meistä on hupaista taas saada
hänet näyttämölle; näyttää siltä kuin hän ei keväällä aikoisi
matkustaa, sillä hän puhuu esiintymisestä useissa uusissa rooleissa.
Tyytyväisiä olemme siihen, että hän viipyy edes jonkun ajan, sillä hän
on toki taiteilija 'Jumalan armosta' ja täytyyhän hänen vaikuttaa
elähyttäen ja sytyttäen ympäristöönsä." --

-- "Suuri joukko kotimaisia kappaleita on meille tänä kesänä ja syksynä
lähetetty", Emilie kirjoittaa 17/11, "mutta suureksi suruksemme emme
ole voineet hyväksyä niitä näyteltäväksi. Joku päivä sitten tuli yksi
komedia ja yksi suuri tragedia (Piispa Tuomas ja hämäläiset), jotka
molemmat olivat hyljättävät; tänään tuli taas pieni komedia, mutta en
tiedä kelpaako sekään. Kaarlo on ollut Numersin luona kohentamassa
häntä ja hänen työvoimiansa. Hänen kauan sitte ilmotettu komediansa ei
ole valmistunut, eikä Elinan surmastakaan kuulu mitään." --

Se, jolta jotakin kelvollista tuli, oli Minna Canth, ja nyt kerromme
piirteitä hänen jo ennenkin mainitun viidennen draamansa, _Papin
perheen_, valmistuspuuhista. Minna rouva kirjoittaa siitä 11/9:

-- "Näytelmäni on siksi edistynyt, että ensi näytös on viimeisen kerran
puhtaaksi kirjoitettu. Kyllä siitä ehkä tulee jotakuinkin hyvä.
Neljänteen näytökseen ja loppuun olen jokseenkin tyytyväinen. Mutta
heikompi se on kuin Kovan onnen lapset, ei siitä pääse mihinkään.
Se muuten on luonnollinen seuraus jo itse aineen luonnosta ja
laadusta." --

Emilien kirjeestä Betty Elfvingille (25/10) saamme sitte tietää, että
Minna lokakuun alussa tuli pariksi päiväksi Helsinkiin tarkastuttamaan
näytelmäänsä "ja oli hän hyvin tyytyväinen Kaarlon antamiin
muuttamisneuvoihin". Sitten hän palasi kotia kirjoittamaan kappaletta
uudestaan 5:ttä tai 6:tta kertaa. Tämä työ päättyi marraskuun
loppupuolella, ja silloin hän kirjoittaa Bergbomille (19/11):

"Rakas Tohtori! Nyt lähetin juuri postiin papin joukkoineen. Ja olen
utelias kuulemaan, kuinka hyväksi ystäväksi Tohtori heille rupeaa."

"Eihän se ole mitään 'suurenmoista'. Mutta kun elämä ympärillä ei
mitään suurenmoista tarjoa, niin mistäpä sen silloin otti! Luonnotonta
tai epätodellista siinä en luule olevan. Miltä kuitenkin tuntunee tuo
pastorin äkillinen kääntyminen neljännen näytöksen lopussa? Siitä olen
ollut vähän kahden vaiheilla. Mutta luulisin sentään, että se on
motiveerattu tavallaan. Nimittäin siten, että Elisabeth ja Hanna
kaikessa hiljaisuudessa ovat häneen vaikuttaneet, että hän kolmannessa
näytöksessä jo horjui vakuutuksissaan, vaikka suuttumuksesta taas
kovensi luontoaan. Että ankaruuden pohjana siis neljännessä näytöksessä
on enemmän viha kuin oikeudentunto, ja sen mielenliikutus pian kumoo,
jolloin naisten vaikutus häneen pääsee selvemmin ilmi. Kuinka nyt
lieneekään, mutta tällä kertaa en jaksanut sitä paremmaksi saada.
Pianhan sen muuttaakin, jos Tohtori siksi näkee, ja kunhan olen
muutamia viikkoja levännyt, tai ainakin ajatellut muita asioita." --

Ettei Bergbom vieläkään ollut tyytyväinen, huomaamme Emilien kirjeestä
Betty Elfvingille 4/12. Siinä näet sanotaan: "Kaarlo on tehnyt parin
päivän matkan Kuopioon neuvotellakseen Minna Canthin kanssa hänen
neljännestä näytöksestään", ja toisessa paikassa samaa kirjettä: [Papin
perheen] "alku on erinomaisen onnistunut ja hyvin kirjoitettu, mutta
päättyminen, loppu ei täysin vastaa sitä; kenties Minna voi kuitenkin
nyt tehdä semmoisia muutoksia, että viimeinenkin näytös tulee hyväksi.
(Tämä kaikki on tietysti _kokonaan_ meidän kesken.)" -- Kaarlon käynti
aiheuttikin uusia muutoksia, niinkuin näkyy Minnan kirjeestä 4/12:

"Ensimäisen ja toisen näytöksen panen menemään tänä päivänä. Jos
Tohtori sitten hyväntahtoisesti antaisi ne Otavalle, kun on tehnyt
korjaukset toiseen manuskriptiin. Ensimäisessä näytöksessä tein
ainoastaan pari pientä stilististä muutosta. -- Toiseen näytökseen tuli
nuo lisärepliikit, joita Tohtori ehdotti 2:lle, 38:lle ja 45:lle
sivuille." -- --

"Neljännen näytöksen toivon saavani parissa viikossa valmiiksi.
Ensimäisen kohtauksen olen jo kirjoittanut uudelleen. Se tuli paljon
pitemmäksi nyt, 13 sivua, -- mutta ei suinkaan se ole sen
vaarallisempaa. Kun nyt kestäisi tätä intoa loppuun asti, niin toivon,
että kappale näiden muutoksien kautta tulee kymmentä vertaa paremmaksi.
Kylläpä Tohtori on koko taikuri. En mitenkään olisi enää omasta
voimastani saanut siihen halua. Olin sen suhteen tuiki tympistynyt ja
tyhjentynyt."

"Nyt minulla olisi pieni lapsellinen mieliteko. -- Olen aina odottanut,
milloin kirjoittaisin jotain semmoista, jota kehtaisin Tohtorille
omistaa. Nyt ei tässä ole yhtään vihaa, ei yhtään ivaa eikä mitään
pahaa. Herra tiesi, kirjoitanko enää milloinkaan näin viatonta. Nyt se
siis kävisi laatuun? Jos Tohtori siihen suostuu, niin pankaa sitten
myötäseuraava paperi manuskriptin ensimäiselle sivulle, ennenkun sen
annatte Otavalle."

"Mahdollisesti tämä neljäs näytös nyt tulee pitkänlainen. Mutta ei
suinkaan se haittaa?" --

Edellisestä näemme, että Bergbom on yhtä tehokkaasti vaikuttanut "Papin
perheenkin" kuin tekijättären varhaisempien näytelmien lopulliseen
muotoon. Yhä uudistuneet neuvottelut ja matkat todistavat, että hän ei
siinä kohden säästänyt aikaansa eikä voimiaan, vaan niin sanoakseni
piti asiaa kuin omanaan, vaatimatta minkäänlaista hyvitystä, yksityistä
enemmän kuin julkistakaan. Hän suostui kyllä Minna Canthin pyyntöön
saada omistaa teos hänelle, mutta jos oikein tunnemme hänet niin
tapahtui se ainoastaan sillä ehdolla että omistussanat laadittiin niin
yksinkertaisiksi kuin ne todella ovat. Kirjan ensi lehdellä luetaankin
ainoastaan sanat: "Tohtori Kaarlo Bergbomille omistanut tekijä", jotka
eivät anna aavistustakaan siitä kiitollisuudenvelasta, joka Minna
Canthilla todellisuudessa oli avustajalleen.

Jätämme nyt Papin perheen vähäksi aikaa mainitaksemme vielä pari kohtaa
niistä kirjeistä, joita olemme tässä käyttäneet. -- Yhdestä Minna
Canthin kirjeestä (19/11) saamme tietää, että Kaarlo ei suinkaan ollut
täysissä voimissa:

-- "Huolestuneena olen aina muistellut Tohtorin väsynyttä katsetta
viimein [lokakuun alussa] siellä käydessäni. Ja epäilen joka kerta tuon
dieetin hyötyä. Tarvitseeko sitä todella seurata niin radikaalisesti?
'Kohtuus kaikessa' on hyvä sananparsi. Pieni pala leipää aterialla ei
varmaankaan tappaisi. Ja pieni lasi olutta tai portteria silloin
tällöin -- ei sekään tappaisi. Onko hyvä antaa voimien mennä noin
vähiin?"

Juuri ennen joulua 22/12 Emilie kirjoittaa ensimäisen vaikutelmansa
eräästä toisesta uudesta kappaleesta, joka samoin kuin Papin perhe
ennen pitkää nähtiin näyttämöllä:

"Minkä viiltävän epäsoinnun Ibsen taas onkaan lähettänyt maailmaan!
Hedda Gabler on saanut minut oikein aaveita pelkäämään. Miksi
runoilijat esittävät näitä kelvottomia, surkeita ihmisiä, ilman
korkeampia henkisiä harrastuksia ja tarpeita? Luettuani kirjan olen
oikein huonolla tuulella. En vielä tiedä, otammeko kappaleen
esitettäväksi; minä olen aivan asiaa vastaan, enkä voi käsittää että
joku taiteilijatar voisi mieltyä tähän tehtävään. Saa nähdä mitä Ida
Aalberg sanoo siitä." --

Uudenvuodenpäivänä -- Aleksis Kiven päivänä -- annettiin Kuopion takana
ja sen ohella Kiven Yö ja päivä ja Kihlaus. Olga Finne näytteli Lilliä
ensinmainitussa, mutta myöskin sokeaa tyttöä liikuttavassa idyllissä
ja teki hän sen erittäin somasti, "ihmeen tasaisesti"; Kihlauksessa
olivat nyt: Rautio Aapeli, Wuori Eenokki ja nti Stenbäck Herrojen Eeva.
-- Ensimäinen uutuus tuli jo 6/1: G. von Moserin huvinäytelmä
_Kukkaistuhlari_, joka Saksassa oli saanut melkoisen menestyksen, mutta
meillä meni vain kolme kertaa. Päärooli oli Weckmanilla, joka pirteästi
näytteli preussilaista husaariluutnanttia. Seuraava ohjelma 11/1
käsitti koko kolme 1-näytöksistä kappaletta, nimittäin Niilo Salan
suomentaman Leon Hennique'n (Emile Zolan novellin mukaan) kirjoittaman
_Jacques Damourin_, Saimi Svanin kääntämän A. Dreyfusin huvinäytelmän
_Rajuilma_ ja Ellein (Eliel Aspelin) suomentaman Giovanni Vergan
_Talonpojan ritarillisuuden_ (Cavaleria rusticana). Ensi kappaleessa
näytteli Leino taitavasti Jacquesia, maanpakolaista, joka palatessaan
tapaa vaimonsa toisessa avioliitossa; närkästyneen vaimon "rajuilmaa"
taasen esitti toisessa kappaleessa viehättävästi Olga Finne, ja
kolmannessa, lyhyessä, kiihkoisessa tragediassa esiintyi vihdoin Ida
Aalberg Santuzzana, pannen kuvaukseensa sitä kiehuvaa intohimoisuutta
jota sisilialainen luonne vaatii, Leino -- Alfion ja Ahlberg --
Turiddun asianmukaisesti säestäessä häntä. Huolimatta siitä että
ainakin ensimäinen ja kolmas näistä näytelmistä olisivat ansainneet
enempää mielenkiintoa,[117] ne kaikki ikäänkuin unohtuivat suurempien
alle -- niitä näet ei toista kertaa esitetty. -- Topeliuksen päivänä
meni nimittäin taas Regina von Emmeritz, ja Tudeer (Valvojassa) väittää
Ida Aalbergin nyt "osanneen antaa päähenkilölle enemmän todenmukaista
inhimillisyyttä, enemmän elonlämpöä kuin ennen" -- eikä ole syytä
epäilläkään sitä, sillä olihan taiteilijatar kuluneena vuotena jälleen
nähnyt ja kokenut semmoista, joka oli omansa kypsyttämään hänen
taidettaan.

Kohta kun Minna Canthin draama oli valmis, oli Bergbom tavallisella
tarmolla ryhtynyt harjottamaan sitä, ja 23/1 oli _Papin perheen_
ensi-ilta, laatuaan loistavimpia teatterin historiassa. Huone oli
täyteen ahdettu: "lippu luukulla!", ja yleisö seurasi kasvavalla
jännityksellä tätä näytelmää, joka ei ainoastaan sommittelun puolesta
ollut tekijän edellisiä etevämpi, vaan siinäkin otollisempi, että se
lämmitti, niinkuin vain kotimaisten olojen sattuva kuvaus saattaa
lämmittää, ja että se syvästi kosketteli ajan kysymyksiä, käyttämättä
tuota katkeraa ivaa, joka repii haavoja ja karkottaa sovinnollisuuden.
Rva Canth ei ollut saapuvilla, mutta innostuneelle yleisölle
ilmotettiin, että onnittelutervehdys sähköteitse lähetettäisiin
tekijälle. -- Näyttelemistä Tudeer arvostelee hyväksi, lausuen muun
muassa:

Vallan oivallisesti näyteltiin etenkin kappaleen varsinainen päärooli,
pastori Valtari. Leino olikin tykkänään antautunut tehtäväänsä ja siitä
luonut tuoreen tyypin, jossa ei ollut mitään istaantunutta maneeria.
Erittäin taiteellisesti hän osasi pitää koossa tuon tulisen
luonteen näennäisesti ristiriitaiset puolet; rakkauden tarve ja
itsekylläisyys, hellyys ja tylyys yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, täysin
luonnonmukaiseksi, osanottoa herättäväksi ihmisolennoksi. -- Maijun
rooli oli nti Finnelle kiitollinen. Hän sai varsin hyvin näkyviin sekä
lapsen hilpeän veitikkamaisuuden että sen levottoman, herkkähermoisen
huimapäisyyden, jota nerokkaassa nuoressa naisessa vaikuttaa tuo omaan
luontoperäiseen toimintaan pyrkivä sisäinen voima, jota hänen omaisensa
eivät ymmärrä, vaan jota äiti turhaan koettaa hillitä, isä tukehduttaa
tai johtaa omien tarkotusperäinsä mukaan. Alkupuolella hän kuitenkin
oli liian raju ja jyrkkä, mutta viimeisessä näytöksessä esitys oli
kaikin puolin taiteellista: se oli hillittyä ja samalla täynnä
luontevaa tunnetta. Siinä tuli heti näkyviin että tosielämän vakavat
riennot jo olivat ennättäneet painaa Maijuun leimansa. Elävästi
kuvattiin tuo kimmoavainen taiteilijaluonne, hermostuttavine
jännityksineen ja hurmaavine menestyksen iloineen. -- Salan Jussilta
puuttui ylioppilaan reippaus. -- Hannan roolin näytti sympaattisesti
nti Kunnas. Siinä oli selvää ymmärrystä ja luontoperäistä tunnetta.
Hänen liikkeensä ovat jäykät, mutta niissä ei ole mitään maneeria, ääni
on soinnukas, lausuminen selvää ja sielunliikutuksia kuvaava.

Papin perhe meni 9 kertaa täysille ja hyville huoneille. -- Kun
sähkösanoma ensimäisen näytöksen jälkeen tuli perille, makasi Minna
Canth sairaana influensataudissa.[118] Parannuttuaan hän matkusti
maaliskuulla Helsinkiin ja näki (14/3) kappaleensa, kun se esitettiin
kahdeksannen kerran. Huone oli silloinkin täpö täynnä, ja katsojat
osottivat erittäin innokkaasti suosiotaan tekijää kohtaan, joka Leinon
ja nti Finnen mukana astui näyttämölle ja jota tervehdittiin
hyvähuudoilla ja kukkavihkoilla.[119]

Noin puolitoista viikkoa Papin perheen jälkeen tuli toinen merkillinen
uutuus, nimittäin Ibsenin _Hedda Gabler_, joka meni ensi kerran 4/2.
Niinkuin ote Emilien kirjeestä todistaa, ei tämä näytelmä ollut juuri
omansa herättämään myötätuntoisuutta, mutta sittenkin sen esittäminen
muodostui voitoksi teatterillemme. Kiitos olkoon taiteellisen
näyttelemisen ja erittäin Ida Aalbergin, tapahtui se kumma, että
kappale, joka muualla ei ollut menestynyt, onnistui suomalaisella
näyttämöllä. Se kokosi 6 täyttä huonetta. -- Tudeer kirjoitti pitkän,
seikkaperäisen analyysin taiteilijattaren tavasta tulkita tätä, hänen
myöhemminkin usein esittämäänsä loistorooliansa, ja päättää seuraavin
sanoin:

"Että Ida Aalberg niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen
tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on
voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on
todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se
intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat
jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän,
näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka
semmoista voipi saada aikaan, on _suuri_ taiteilija." -- Kiitettyään
näyttämöllepanoakin erittäin onnistuneeksi, arvostelija sanoo, että
muutkin esiintyjät olivat tyydyttäviä sekä yhteisnäytteleminen tasaista
ja hyvää. Sala teki Tesmanin hyvin eläväksi ja todenmukaiseksi. Nti
Stenberg oli herttainen poroporvarillinen Julle-täti. Leino oli
assessori Brackista luonut uuden, merkillisen tyypin, joka kokonaan
erosi hänen tavallisesta esiintymisestään. Ahlbergilla Lövborgina oli
hyviä kohtia, mutta toisinaan hän liiotteli ja näytti maneeria. Nti
Kunnas ei oikein pystynyt Tean rooliin, mutta esitykseltä ei kuitenkaan
puuttunut lämpöä eikä oikeaa käsitystä.

Jos luetaan pois Runebergin-päivän ohjelma (kuvaelmia Runebergin
runoelmista ja Saimaan rannalla), joka annettiin kaksi kertaa, ja pari
muutakin sekaohjelmaa, muodostivat Papin perhe ja Hedda Gabler
helmikuun ohjelmiston, ja Emilie saattoi (17/2) syystä kirjoittaa:
"Meidän on käynyt sangen hyvin tänä vuonna, se on ollut paraimpia
aikoja mitä teatteri on kokenut. Varsinkin on työ sujunut erinomaisen
reippaasti, kaikki ovat olleet terveitä, niin ettei häiriöitä ole
tapahtunut sairauskohtausten kautta."

-- Tällä ajalla sattui kumminkin kuolemantapaus, joka läheltä koski
teatteria. Nti _Hilda Asp_ kuoli näet keuhkotautiin 22/2. Erottuaan
teatterista (kts. ylemp. s. 271) hän oli ruvennut yhteiskoulun
opettajattareksi, mutta sekin ura tuli lyhyeksi. Turhaan yritettiin
ehkäistä kamalaa tautia Kochin keksimällä parannuskeinolla. Kun hänen
maalliset jäännöksensä toisena päivänä kuoleman jälkeen rautateitse
vietiin Tampereelle, kotikaupunkiin, haudattavaksi, lausui runoilija
J. H. Erkko hänelle lämpimät jäähyväis- ja muistosanat.

Maaliskuullakaan ei annettu mitään ohjelmistolle uutta, vaan näyteltiin
uusintoja, Faust (5 kertaa), Yhdistysjuhla y.m. Tämä ei kuitenkaan
ollut suunnitelman mukaista, vaan johtui erinäisistä asianhaaroista. Jo
ennen ohimennen mainittu ja pian laajemmin käsiteltävä Numersin uusi
näytelmä, Elinan surma, oli näet valmistunut, ja Bergbomin aikomus oli
ollut tänä keväänä toimittaa se näyttämölle, mutta Ida Aalberg
kieltäytyi -- terveydellisistä syistä -- näyttelemästä vaativaa Kirsti
Flemingiä. Kun myöskin rva Rautio oli estetty esiintymästä roolissa, ei
ollut muuta neuvoa kuin lykätä kappaleen esittäminen syksyksi. Mutta
tästä taas seurasi, että teatterin oli vaikea jatkaa näyttelemistä
Helsingissä. Eikä näytäntöjä jatkettukaan edemmäs kuin 19 p:ään huhtik.
Että niinkin kauan oli näyteltävää, oli Lindforsin ansio, joka
maaliskuun lopulla Parisista palattuaan esiintyi Saiturina ja Setä
Bräsiginä. Sitä paitse annettiin uusikin kappale, Hanna Aspin
suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä _Voimakkaita naisia_
(12/4), jossa tehdään pilaa amerikkalaisten "vapaista" naisista. Se
nauratti aika lailla yleisöä ja jäi pitemmäksi aikaa ohjelmistoon --
enimmin siinä ehkä miellyttivät Olga Finne, joka herttaisena Clairena
on amerikkalaisnaisten vastakohta, ja Weckman, joka Jonathanina
näytteli oikeaa amerikkalaista miespuolta. -- Viimeinen tai oikeammin
viimeiset näytännöt olivat 19/4, jolloin tietääksemme ensi kerran
annettiin kaksi näytäntöä samana päivänä, nimittäin klo 5 Saituri ja
klo 8 Elämä on unelma, kumpikin täydelle huoneelle. Tästä Emilie 20/4
kirjoittaa Betty Elfvingille:

"Yleisö kasvaa täällä vuosittain, totta kyllä köyhempi työläisyleisö,
mutta on hupaista voida tyydyttää sen esteettisiä tarpeita. Toisena
pääsiäispäivänä annoimme kaksi kansannäytäntöä ja oltiin siitä niin
kiitollisia, että paitse Suomettaressa julkaistua kiitosta, muutamat
työmiehet kävivät kotonamme yksityisesti, suullisesti kiittämässä
meitä. He eivät jaksa valvoa illoin, kun heidän täytyy niin varhain
aamulla olla liikkeellä mennäkseen työhönsä." --

Ensimäinen kiertomatka tehtiin jo maaliskuulla, kun Bergbom 15/3 lähti
niitten jäsenten kanssa, jotka esiintyivät Papin perheessä ja Kuopion
takana, _Hämeenlinnaan_ ja _Tampereelle_, antaakseen toisessa
kaupungissa kolme ja toisessa neljä näytäntöä, jotka tuottivat (1,109 +
2,227) yhteensä 3,336 mk. Sillä aikaa näyteltiin Helsingissä
Yhdistysjuhla ja Murtovarkaus -- roolit enimmäkseen oppilasten
esittäminä. -- Palattuaan tältä matkalta Bergbom matkusti Viipuriin ja
Pietariin sopiakseen esiintymisestä näissä kaupungeissa huhti- ja
toukokuulla. (Aikomus oli ollut käydä Turussakin, mutta siitä ei tullut
mitään, kun ruotsalainen teatterinjohtaja Selander, jonka hallussa
Turun teatterihuone paraikaa oli, ei suostunut edes muutamaksi illaksi
luovuttamaan sitä suomalaiselle seurueelle.)

_Viipurissa_ näytännöt alkoivat 22/4 Papin perheellä ja annettiin niitä
18, viimeinen 31/6. Lakkauttamatta näyttelemistä Viipurissa
pistäydyttiin välillä _Pietarissa_ ja esiinnyttiin siellä Kononovan
teatterissa kolmena iltana 8/5-11/5. Kun Ida Aalberg oli mukana, oli
ohjelmisto kauttaaltaan hyvä. Viipurissa taiteilijatar esiintyi
näytelmissä Romeo ja Julia, Hedda Gabler, Erotaan pois ja Sota rauhan
aikana, mutta Pietarissa vain kahdessa ensinmainitussa -- niiden
välillä meni Papin perhe. Otamme joitakuita piirteitä Kaarlon
kirjeistä:

Kiertomatkoilla antoi tavan mukaan enintä vaivaa suurten näytelmäin
esittäminen pienillä näyttämöillä, joilta puuttui milloin mitäkin
välttämättömiä koristuksia tai muita laitoksia. Silloin täytyi joko
tilata Helsingistä taikka paikalla valmistaa mitä tarvittiin. Kun
kysyttiin miten milloinkin oli pälkähästä pelastauduttava, Bergbom ei
läheskään näy olleen niin epäkäytännöllinen kuin yleisesti on luultu.
Kuinka kekseliäs hän saattoi olla, siitä tarjoavat hänen kirjeensä
Emilielle monta esimerkkiä. Kas tässä yksi semmoinen, joka ei ole
vailla humorististakaan sävyä:

"Nyt muistan jälleen jotakin Romeota koskevaa [hän oli juuri ennen
kirjoittanut muista tarpeista]. Tuo aita, joka erottaa hautaholvin
kirkkomaasta! Pietarin dekoratsionissa aukko on suurempi kuin meillä,
jota paitse kaunis musta, kullattu pystyaitamme on liian raskas
[kuljetettavaksi]. Mutta mitä arvelet seuraavasta ehdotuksesta? Setä
Bräsigin ensi kuvaelman aita on nyt [näöltään] hyvin mitätön, vaikka
muuten soma; mutta jos Heinänen rikkaasti kultaisi sen, niin se
menettäisi puutarhamaisen luontonsa ja kelpaisi hautaholviaidaksi.
Tietysti se on korotettava, mutta se voidaan kyllä tehdä Pietarissa.
Sillä on sekin ansio, että se on hyvin köykäinen eikä kuitenkaan näytä
liian halvalta, n.b. kun se kullan kautta saa tarpeellisen loiston.
Tietysti se ei ole 'le gendre que j'avais révé', mutta en keksi muuta
keinoa."

"Muutoin Romeo ja Julia näytellään [Pietarin] Pienessä teatterissa
nousevalla viikolla, [Eleonora] Duse Juliana. -- Sano se Axel
Ahlbergille, ehkä hän haluaisi käydä sitä katsomassa." (Kirje on
Viipurista vähä ennen seurueen sinne tuloa.)

Pietarissa maisteri Jalmari Basilier hartaasti avusti Bergbomia.
Näytännöt annettiin Hyväntekeväisyysseuran nimessä ja se vaikutti vähän
ohjelmistoonkin. Seuran esimies, pastori Hakkarainen, oli närkästynyt
siitä että aiottiin näytellä ainoastaan semmoisia [moderneja]
kappaleita kuin Kuopion takana, Papin perhe ja Hedda Gabler ja oli
varottanutkin seurakuntalaisiaan käymästä katsomassa niitä. Silloin
päätettiin ottaa Romeo ja Julia vastapainoksi!

Viipurissaolo muodostui loistavaksi, Kaarlo kirjoittaa näet 5/5:

"Neljä loppuun myytyä huonetta yhdellä viikolla ja tänään saamme
viidennen. Ihmiset seisovat jonossa klo 6:lta aamulla. Voiko pyytää
parempaa menestystä? -- Koska nuo kolme Pietarin näytäntöä ovat
kokonaan ulkopuolella säännöllisiä näytäntöjä, eiköhän voitaisi määrätä
puhdas voitto niistä palkinnoksi parhaimmasta draamasta, joka
sisäänjätetään esim. ennen 1 p. tammik. 1893? Esitä asia johtokunnalle.
Päätös voidaan tehdä syksyllä."

-- [Valitettavasti Kaarlo kaikessa tässä touhussa oli sairas:] "On
mahdollista että minun täytyy käydä Helsingissä, ennen kun lähden
ulkomaalle. [Ennen oli sovittu, että sisarukset jälleen yhdessä
lähtisivät ulkomaalle, ja että Emilie toukokuun lopulla tulisi
Viipuriin, josta lähtö tapahtuisi.] Tiedät mitä itsepäistä
vilustumista, influensaa, katarria tai miksi sitä mainittaneenkaan,
olen tänä keväänä kärsinyt. Viimeiset viisi päivää olen ollut
vuoteenomanakin, vaikka taas olen jaloillani. Mutta pahempi on että
tauti on kohdistunut korviin, niin että saatan sanoa olevani melkein
kuuro. En esim. kuule kellon nakutusta, ennen kun se painetaan aivan
korvaa vasten. Jos se jatkuu Pietarin matkan jälkeen, täytyy minun
puhutella spesialistia, jommoisia ei ole Viipurissa. Minua hoitaa tri
[Paul] Collander, joka on määrännyt 'roppia', jotka ovat lieventäneet
säryn (sitä olen tuntenut, jopa hyvin ilkeää), mutta kuulo on tuskin
parantunut." -- Pietarissa Kaarlo luulee tulevansa toimeen ilman
Emilietä, mutta jos hän tulee kovin voimattomaksi, on hän
sähkösanomalla kutsuva sisarensa avukseen.

-- [Viipurissa kohtasi teatteria vastoinkäyminen, joka lisäsi johtajan
vaivoja:] "Voitko uskoa, ettemme saa sotamiehiä statisteiksi, vaikka
Arppe kyllä on saanut. Se johtuu siitä että De Pont on poissa ja eräs
titulus Londén -- äkänen svekomaani -- päällikkönä. Tunnettu nimi. Ja
hän kielsi. Oli tietysti vaikea saada avustajia, ja 'kaikenlaisilta ne
näyttivät', mutta menihän tuo kumminkin, sillä kaikki tekivät mitä
voivat."

Kuinka asiat sitten kävivät, näemme myöhemmästä kirjeestä (noin 15/5):

"Alan nyt tulla terveeksi, kiitos olkoon kauniin ilman ja suuremman
levollisuuden, jota nykyään nautin. Vaikka totta on että Pietarissa
minä oikeastaan paranin, huolimatta siitä että sain joka päivä istua
15 à 16 tuntia Kononovassa. Eikä se ollut vanha Kononova --
valitettavasti! Kaikki vanhat koristukset ovat poismyydyt, ja uudet
kurjia, pukuhuoneet kylmiä luolia (Ida Aalbergin täytyi pukeutua
karsinassa näyttämön vieressä). Oli vielä surkeampaa kuin entisessä
Prikashikassa. Yhdellä tärkeällä erotuksella: kaikki oli siistiä ja --
rehellistä."

"Pietarissakäynti osotti lopullisesti, että vierailumme siellä eivät
ole uudistettavat. Taikka oikeammin, että nykyinen tapamme esiintyä
siellä on ehdottomasti kelvoton. Joko tulee meidän esiintyä huokeasti
ja vaatimattomasti suomalaisille käsityöläisille Prikashikassa. Ja sen
asian hoitaa kyllä Aspegren. Taikka on meidän näyteltävä Pietarin
venäläis-saksalaiselle yleisölle. Sitä varten tarvitsemme impressarion,
ja semmoista tuskin saamme -- emme ainakaan rehellistä. --
Taloudellinen tulos oli, niinkuin saattoi ajatella -- ei voittoa eikä
tappiota. Laitokset ja järjestely olivat mitä surkeimpia."

"Taiteelliseen tulokseen voimme ylipäätään olla tyytyväisiä. Hedda
Gabler teki tosin täydellisen fiaskon (syy oli joko ilmotuksen
puutteessa taikka kappaleessa, johon Basilier yksin oli tyytyväinen),
mutta Papin perhe ja Romeo ja Julia onnistuivat sitä paremmin. S:t
Petersburger Zeitungin arvostelu oli hyvin ystävällinen, ja venäläiset
lehdet ihailivat ainakin Ida Aalbergia, vaikka ne eivät muutoin olleet
hyvänsuopia. Mutta totta onkin että hän varsinkin Juliana kohosi
taivaan korkealle muitten yli."

Toukokuun loppupuolellakin näyteltiin Viipurissa hyville huoneille,
joten koko tulo oli 11,861 mk (se on keskimäärin lähes 660 illalta).
Kun Pietarin tulot tekivät 3,978 mk, päättyi kiertomatkojen tili
melkoiseen voittoon, nimittäin 4,639:61 mk. --

Viime mainitussa kirjeessä Kaarlo ilmotti olevansa valmis lähtemään
lauantaina 23/5 ja kehotti Emilietä edellisenä päivänä saapumaan
Viipuriin.

Teatterin hyvä menestys Viipurissa vaikutti tietysti koko tilivuoden
lopputulokseenkin. Nytkin vajaus väheni, niin että se teki vain
7,502:63 mk. Mutta se olikin alin määrä, mihin se näinä vuosina
laskeutui; seuraavana kolmena vuotena vajaus taas kasvamistaan kasvaa.

Tänä keväänä luopui kannattajain kokouksessa 6/4 maisteri V. Löfgren
johtokunnan jäsenyydestä, ja valittiin hänen sijaansa professori _O. E.
Tudeer_. -- Sen yhteydessä mainittakoon teatteriin tulleita uusia
jäseniä.

Keväällä 1890 Bergbomin ollessa Kuopiossa _Hemmo Kallio_ ilmottautui
tälle halukkaana rupeamaan näyttelijäksi. -- "Miksi ette ole tullut
ennen?" tohtori kysyi. -- "No, kun olen näin pieni ja pahannäköinen,
niin en ole ennemmin rohjennut", toinen vastasi. Syksyllä oli
koenäytäntö, ja silloin Kallio pääsi teatteriin. Pieni kasvultaan eikä
muutenkaan kaunis Kallio kuitenkin osotti luontaisia lahjoja, varsinkin
naurettavaan, humoristiseen, ja ennen pitkää hänestä sukeutui uusi
Esko, muusta puhumatta.[120] -- Syksyllä joulun edellä otettiin nti
_Kirsti Sainio_, jolla niinikään oli pysyvä tulevaisuus näyttämöllä,
vaikka hän paremmin tunnetaan nykyisellä nimellään rva _Kirsti Suonio_,
jota hän omistaa v:sta 1895, jolloin meni naimisiin näyttelijä Evert
Suonion kanssa.[121] -- Vielä mainitsemme tältä näytäntökaudelta nti
_Cecilia Silénin_, joka silloin tuli kuiskaajaksi ja yhä edelleen
hoitaa tärkeätä virkaansa.[122] -- Vihdoin merkittäköön, että maisteri
_Ivar Wilskman_ näytäntökauden alusta oli ryhtynyt hoitamaan teatterin
rahastoa. Hän pysyi virassa (jota Wahlströmin ja V. Soinin jälkeen K.
ja F. Basilier olivat hoitaneet) toista kymmentä vuotta.

Näytäntöjen luku oli 118, ja näyteltiin niissä 13 kertaa _Kuopion
takana_; 12 _Papin perhe_; 8 Kunnia, Hedda Gabler; 7 _Kyökissä_, Elämä
on unelma, Romeo ja Julia; 6 Älä istu toisen rekeen, Hamlet; 5
_Kihlaus, Mestarin nuuskarasia_, Faust, Saituri; 4 Sota rauhan aikana,
Setä Bräsig; 3 _Uusi apulainen, Murtovarkaus, Saimaan rannalla_,
Työväen elämästä, Hävyttömät, Ei ollenkaan mustasukkainen,
Kukkaistuhlari, Yhdistysjuhla, Voimakkaita naisia; 2 _Pukkisen pidot,
Regina von Emmeritz, Tietäjä, Amalia ystävämme_, Sirkka; 1 _Yö ja
päivä, Hirvenhiihtäjät_, Jacques Damour, Rajuilma, Talonpojan
ritarillisuus, Erotaan pois.

Näistä 36 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 11.



XX. Kahdeskymmenes näytäntökausi, 1891-92.


Viipurista matkustivat siis Bergbom-sisarukset Berliniin. Syystä kun he
olivat yhdessä, on meillä taas vähemmän kerrottavaa heistä, sillä eivät
he koskaan kirjoittaneet vieraille niin usein kuin toisilleen. Ainoa
kirje Berlinistä on Emilien 31/5 Betty Elfvingille kirjoittama. Siitä
on seuraava ote:

"Täällä istun nyt ja lähetän Sinulle terveisiä Dresdener Hofista;
kaikki on paikallaan ja niin kuin kaksi vuotta sitten, paitse että
täällä kaikin voimin rakennetaan ja laajennetaan. 'Berlin ist
Kaiserstadt und Berlin wird Weltstadt'; iloitaan siitä että Berlin on
Euroopan kolmas kaupunki ja toivotaan, että se tulee toiseksi ja
rientää Parisin ohitse. Sitä se ei kuitenkaan voine, sillä ei se
koskaan voi hankkia itselleen Parisin vanhaa, suurta historiaa eikä
sitä merkitystä, joka Ranskan pääkaupungilla on ollut ihmiskunnan
kehityksessä, vaikka Berlin tietenkin tulevaisuudessa on näyttelevä
suurta roolia. -- Meidän päätarkotuksemme täällä on luonnollisesti
nähdä mitä teatterit esittävät ja paljon hyvää ja kaunista olemme jo
tällä viikolla nähneetkin. Kumminkin kärsin melkein entistä enemmän
saksalaisten kinnatusta paatoksesta ja luonnottomasta lausumistavasta;
tämä ylöspäin ajo sanojen selässä ja joka sanan alleviivaaminen tulee
ajan pitkään tuskalliseksi ja tavasta on minulla halu huutaa: 'kyllä
vähemmälläkin ymmärtää'. Ibsen on moderni: olemme jo näinä kuutena
päivänä nähneet Kuninkaanalut ja Villisorsan. Minusta tuntuu niinkuin
ei suuri yleisö oikein oivaltaisi vierasta runoilijaa, mutta täällä on
innostunut Ibsenseurakunta, joka voimakkaasti taputtaa käsiä ja meluaa
niin että kuuluu, ja niinhän oikeastaan meilläkin on laita. Mutta mikä
hätä onkaan saksalaisella näyttämöllä, jolla on oma suuri, rikas
kirjallisuus käytettävänään sekä saa näytellä yleisölle, joka tuntee,
rakastaa ja kunnioittaa tuota omaa kirjallisuuttaan, toisin on meidän
raukkojen laita! -- Tänään on tulevan viikon ohjelmisto ilmotettu ja
sen johdosta viivymme täällä vielä koko nousevan viikon. Saamme nähdä
Die Haubenlerche [Leivonen], joka syyskuulla menee meillä, sekä sen
ohella klassillisia kappaleita, jotka kenties otetaan esitettäväksi.
Ensi maanantaina matkustamme arvattavasti Parisiin, missä olemme 3
viikkoa, niin että minä tulen kotia heinäkuun ensi päivinä ja Kaarlo
luultavasti asettuu johonkin parantolaan Saksenin vuoristossa -- vielä
hän ei varmaan tiedä mihin. -- -- Jonkunlaisella surumielisyydellä
ajattelen yhteistä matkaamme 2 vuotta sitten: se matka oli niin lyhyt,
että Sinun kyllä olisi ollut tarpeen uudistaa se tänä vuonna. Hyvin
herttaista ja hupaista olisi ollut, jos me nytkin olisimme saaneet
yhdessä Sinun kanssasi iloita kaikesta suuresta ja kauniista, jota
tämmöinen ylellisyyskaupunki tarjoaa; kurjuutta, surua ja huolia on
täälläkin ja runsaasti, mutta ne ovat kätkössä vieraan silmiltä, ja
meille näyttäytyy ainoastaan loistava, kohiseva elämä. Tavasta tunnen
sydämessäni oikein kateutta -- on vaikeaa että kansamme on niin pieni
ja vähäpätöinen. Suurilla kansakunnilla on toki toisellainen itsetunto!
Kas niin, hyvästi nyt! tulenhan oikein sentimentaliseksi."

Päivin sisarukset odottaessaan illan näytäntöä tavan mukaan kävivät
ostoksilla, hankkiakseen teatterille mitä tarvittiin uusia kappaleita
varten. Tällä kertaa Shakespearen Kesäyön unelma oli mielessä, ja se
vaati paljon häikäisevää korua ja muun muassa suuren aasinpään, jota
Titania hyväilee -- kaikki ostettiin Emilien vastaanotettavaksi ja
tullattavaksi Helsingissä. -- Matkan jatko muodostui toisin kuin ensin
oli suunniteltu. Berlinistä sisarukset lähtivätkin Wieniin.
Sielläolosta Emilie 5/7 (Naantalista, johon hän paluumatkallaan oli
poikennut tavatakseen parannuksilla olevaa Augusta-sisartaan)
kirjoittaa Betty Elfvingille:

-- "Teatterissa näimme sielläkin hyvää ja kaunista, ja minä pidän
paljon enemmän sikäläisistä näyttelijöistä kuin berliniläisistä: ne
ovat luonnollisempia ja puhuvat paljo paremmin kuin pohjoissaksalaiset
toverinsa; näyttämöllepano ja kaikki laitokset yleensä ovat sitä
vastoin Berlinissä paremmat." --

Samoin kuin Parisi jäi Saksenin Sveitsikin käymättä. Wienistä Kaarlo
päätti matkustaa Baijerin Reichenhalliin, josta hänen ensimäinen
kirjeensä on päivätty 27/6:

"Rakas sisar, olet kai ollut levoton, kun en ole antanut tietoja
itsestäni, mutta olen nyt vasta tullut Reichenhalliin. Kun minun
Wienissä oli lähteminen junalleni, kuulin että se oli n.s. Bummelzug,
joka viipyi koko ikuisuuden tiellä. Päätin lykätä matkan iltaan. Mutta
kuinka olikaan, tulin Prateriin, ja siellä mustalaismusiikki kiinnitti
minua niin, että päätin lähteä vasta seuraavana päivänä. Niin teinkin.
Mutta silloinkin muutin vähän matkasuunnitelmaani. Päätin näet ensin
käydä katsomassa Berchtesgadenia, jota musikaalinen pöytänaapurimme
niin lämpimästi suositteli minulle, ja myöskin pistäytyä Salzburgissa.
Tämä matkustus on kestänyt neljä päivää, niin että vasta nyt lauantaina
olen saapunut Reichenhalliin. Matka oli erinomaisen miellyttävä --
mutta kallis, kallis, kallis! Kyllä hinnat ovat täällä toiset kuin
Jemtlannissa! Täällä Reichenhallissa olen toki onnistunut saamaan
jotakuinkin kelvollisen kortteerin -- n.b. jollei vain emäntäni
keittotaito aseta vatsalleni liiallisia vaatimuksia. Hotellissa
syöminen on mahdoton täkäläisten hintojen vuoksi. Ja kuitenkin on
Berchtesgaden vielä paljo kalliimpi."

"Minulla on ollut vähän ikävä Wieniä, joka kumminkin, sanottakoon mitä
tahansa, on miellyttävä kaupunki. Ennen katselin sitä ankarammin, mutta
mitä kauemmin elää, sitä enemmän oppii antamaan arvoa ihmiselliselle
vieraissakin muodoissa. Totta kyllä astuu siellä elämänhalu esiin
semmoisella välittömyydellä, jota emme koskaan voi hyväksyä. Mutta kun
on saanut niin kyliänsä 'kysymyksistä' ja 'kummittelijoista' ja
saarnoista, joissa on käsitelty korkeampaa siveellisyyttä ja korkeampaa
epäsiveellisyyttä, kuin me siellä kotona näinä vuosina, niin vaikuttaa
etelänlasten naivinen välittömyys raitistavasti. Se on kuitenkin
ihmisellisempi kuin se vihainen katkeruus, joka meillä haittaa ainakin
kaikkea kirjallista tuotantoa."

"Täällä Reichenhallissa viivyn viisi viikkoa tai kuusi. Sitte matkustan
Pragin, Dresdenin ja Berlinin kautta kotia. Kussakin kaupungissa viivyn
muutamia päiviä. Kenties Dresdenissä kuitenkin käyn Behrillä ja katson
mitä hänellä on valaistuskoneita [joita kai tarvittiin Kesäyön
unelmaan]. Ehkä hänellä on [semmoisia] muitakin kuin sähkövaloa varten.
Viipurissa oli kaksi suurta reflektoria, jotka olivat siirtonaisia --
jotakin samantapaista kuin meidän Faustissa käyttämämme vanhat, mutta
paljo parempia. Jos semmoisella voisi kohdistaa määrättyyn paikkaan
värillistä valoa, niin olisi sillä paljo saavutettu. Enemmän kuin pari
sataa markkaa semmoinen tuskin maksaa. Kentiesi voisi myöskin saada
prospektin, jota käytännöllisempi henkilö, esim. Ossian, pystyy
arvostelemaan. Siinä tapauksessa saat lähettää Dresdeniin muutaman sata
Reichsmarkkaa, sillä mitä minulla on, tarvitsen Berlinissä kirjoihin ja
nuotteihin. Meidän laulukirjastomme kaipaa välttämättömästi
raitistamista, sillä samat juomalaulut ovat kukoistaneet liian kauan ja
hengellistäkin musiikkia varten näyttämön takana aion ostaa muutamia
suurempia kuorokokoelmia. Noin 30 markkaa menee Mendelsohnin
Kesäyönunelman musiikkiin taikka, jos orkesterinuotitkin ovat painetut,
saman verran lisää."

"Kirje Augustalta Sinulle oli minua täällä vastassa. Hän sanoo että
minua on tylysti (styfmoderligt) kohdeltu uudessa rakennuksessa.[123]
Enhän saa sellaista kohtelua hänen kodissaan ja vielä vähemmän hänen
sydämessään, ovathan silloin seinät ja huonekalut pikkuasioita. Kuinpa
hän vain saisi olla terveempi. Mutta hän on varmaankin sairaampi kuin
hän sanoo ja se on pahin asia.[124] Olemmehan olleet onnellisia, kun
olemme saaneet elää sen tulikaupungin polttopisteessä, jossa
kansakunnan elämä on syntynyt, mutta olemme myöskin palaneet ennen
aikaamme tässä prosessissa." --

Seuraavista kirjeistä näkyy, että Kaarlo oli yleensä erittäin
tyytyväinen Reichenhallissaoloonsa:

"Täällä on ollut ihana ilma -- liian kuuma, moni valittaa, mutta minua
se ei vaivaa. Ympäristö on todella suurenmoinen ja vaihteleva.
Ainoastaan [ruotsalainen] nurkkaisänmaallisuus voi asettaa Jemtlannin
vuoret tämän rinnalle. Ja sitten upea, rikas kasvullisuus, niin
moninainen ja voimakas. Tuoksu, joka keskipäivänhelteessä lähtee
männyistä ja kukista alppien päiväpuolella, on huumaava. On kuin
makaisi luontoemon rinnoilla terveyttä imien. Yksi paha puoli on
kuitenkin olemassa ja sangen ikävää laatua, kaikki on kallista, ja
kaikki on maksettava. Ei askeltakaan voi ottaa ilman ettei juomaraha
tule kysymykseen. Kesäaikana koko Reichenhall on yksi ainoa ravintola
siihen kuuluvine 'Lohndienereineen', 'Lohnkutschereineen' ja
'Lohnführereineen'. Kävelyretket houkuttelevat, mutta jos opas on
mukaanotettava, niin rahanmeno vähentää nautinnon. Mutta kaikki
kaikessa, kun ajattelen miten minua paleli Gausdalissa ja Mörsilissä ja
kuinka toisin on täällä, niin kiitän onneani ja -- Augustaa, joka
neuvoi minua matkustamaan eteläänpäin. Ja sitte on täällä luettavaa ja
musiikkia -- kaksi tärkeää asiaa, kun on paha sää. Se on, ei tuota,
musiikkia, jonka hankkii itselleen rämisevän pianon avulla, vaan
semmoista, jota toiset tarjoavat kuultavaksi -- mikä tekee melkoisen
eron hupiin nähden. Lainakirjastokin on hyvin varustettu ranskalaisella
ja saksalaisella kirjallisuudella, puhumatta 60 sanomalehdestä
lukuhuoneessa. Parannusmaksu (kurtaxan) ei ole kovin kallis -- 15
markkaa kaikkiaan, se on tuskin enemmän kuin Lappeenrannassa taikka
Hangossa. Osotteeni on 'Villa Sonntagshorn'."

"En ole tehnyt paljon tuttavuuksia. Muuten on täällä kansaa kaikilta
ilmansuunnilta. Kumma kyllä vähän englantilaisia, mutta paljon
slaavilaisia aineksia, tshekkiläisiä, venäläisiä, puolalaisia, sekä
myöskin unkarilaisia ja rumanilaisia. -- Tein juurikään kahden päivän
retken korkeammille vuoriseuduille. Opas maksoi 10 markkaa. No, sen
tiesin edeltäpäin. Mutta ajatteles, kun minulta alppimajassa
illallisesta, yösijasta ja aamukahvista vaadittiin -- 20 markkaa. Ei
muuta kuin maksaa ja näyttää tyytyväiseltä. Kotona istuminen ja
käveleminen hiekkakäytävillä tulee kuitenkin ykstoikkoiseksi, kun
alppiluonto ympärillä houkuttelee. En uskalla sentään retkeillä ilman
opasta, minua kun niin helposti pyörryttää."

Näyttää siltä kuin Kaarlon mieltymys maahan ja oloihin olisi
saanut hänet tavallista hartaammaksi kirjeenvaihtajaksi. Toisia
mieltäkiinnittävämpi on seuraava kirje heinäkuun lopulta, jonka otamme
lyhentämättä:

"Armahani! Ei vielä koskaan ole kylpyaika rientänyt niin nopeasti kuin
tämä. Mutta täkäläiset seudut tasanko- ja alppiluonnon, Saksan ja
Itävallan, rajalla tarjoavatkin tavattoman rikasta vaihtelua.
Mieltäkiinnittävimmät 'havaintoni' näinä viimeisinä kahtena viikkona
ovat kuitenkin, omituista kyllä, olleet -- taiteellista laatua."

"Toinen oli Mozartin satavuotisjuhla Salzburgissa, joka vietettiin
kolmena päivänä, heinäkuun 16, 17 ja 18. Requiem, Figaron häät, G-moll
symfonia j.n.e., kolme konserttia ja yksi teatterinäytäntö. Olin sitä
ennen käynyt Salzburgissa (sinne on ainoastaan kahden tunnin
rautatiematka) saadakseni pilettiä, mutta vastaus oli 'kalpea ei'.
Monta tuhatta oli jo ilmottautunut saamatta pilettiä. Ei ollut siis
muuta kuin alistuminen edessä, mutta kuitenkin pyysin että minua
muistettaisiin, jos sattumalta joku piletti ehkä jätettäisiin takaisin.
Vanha teatterionneni ei nytkään kieltäytynyt. Juuri kun olin
menemäisilläni pois, toi postiljoni kirjeitä. Yhdessä niistä oli
peruutus, ja minä sain pilettini."

"Unohtumaton oli Requiemin vaikutus Salzburgin mahtavassa
tuomiokirkossa. Konsertit olivat kyllä mieltäkiinnittäviä ja Figaron
häissä myötävaikutti Saksan etevimpiä taiteilijoita, mutta ne
kalpenivat Requiemin rinnalla. Tunnelma oli ihmeellinen. Täällähän
Mozart oli syntynyt, täältä olivat hänen lapsuudenvaikutelmansa,
ja kuvastuuhan tämä hymyilevä, lempeä, iloinen luonto hänen
taiteilijaluonteessaan. Tiedäthän kuinka laajaperäinen
taiteilijaihailuni voi olla. Voivathan kaikki uudenaikaiset ihastuttaa
minua, Meyerbeer samoin kuin Wagner; Verdiäkin, joka alkuaan oli
minulle niin vieras, olen oppinut ymmärtämään. Mutta sydämeni on
Sarastron ja Paminan, donna Annan ja don Juanin luona. Kolmantena
juhlailtana, kun Figaro esitettiin, olin valitettavasti niin
tylsistynyt musiikista, juhlapuheista, alkajaisrunoista ja kävelyistä,
että minä, suoraan sanoen, koko illan taistelin unen kanssa. Salzburgin
kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka yli 10,000 juhlamatkustajaa oli
tullut saapuville, hinnat eivät olleet kinnatut niinkuin ne esim.
kuuluvat tänä vuonna olevan Bayreuthissä, johon mielelläni lähtisin,
kun nyt olen niin lähellä. Eihän itse matka ole kallis. Mutta
ensiksikin sanotaan hintojen hotelleissa olevan suorastaan mielettömiä,
ja toiseksi kuuluu siellä olevan niin hävytön pilettikeinottelu
vallalla, että mahdollisesti täytyisi palata mitään näkemättä. Paras on
olla kuulematta Parsifalia ja tyytyä hänen rakkaaseen pappaansa
Lohengriniin (vai onko se nyt Parsifal, joka päin vastoin on
Lohengrinin isä? -- Wagnerilainen sukuluettelo on aina sekava)."

"Ja sitte toinen taiteellinen 'Ausbeute'. Onnellisesta sattumasta olen
nähnyt nukketeatterissa -- Faustin -- tuon vanhan, oikean Faustin
'Puppenspielin', joka alkumuodoltaan polveutuu uskonpuhdistuksen
aikakaudelta ja joka antoi Goethelle ensimäisen herätyksen hänen
maailmanrunoelmaansa. Minä hieroin kauppaa Führerin, oppaan, kanssa,
joka tavallisesti seuraa minua retkilläni. (Hän on etevä
sitransoittaja.) Minä tahdoin saada hänet määräpäiväksi. 'Ei sovi --
sinä päivänä en voi tulla, sillä silloin on suuri 'Kirchweihe'
(kirkonvihkimisen muistojuhla) Grossgmainissa ja minun täytyy siellä
soittaa sitraa'. Kun olin utelias näkemään Kirchweihejuhlan, jossa
kirkollinen ja maallinen meidän protestantisen mielipiteemme mukaan
niin omituisella tavalla sekotetaan yhteen, lähdin sinne. Paikkakunta
on Itävallan rajalla, niin että puoli kylää (Grossgmain) on
itävaltalainen ja toinen puoli (Kleingmain) baijerilainen. Kirjavaa
kansanelämää. Juhlakulkueita, markkinavilinää, messua, tanssia, sitran
ja kitaransoittoa, vasta ripillelaskettujen lasten kirkollisia lauluja,
oivallista tyrolilaista viiniä ja myöhemmin yön tullessa (se episodi
jäi kuitenkin minulta näkemättä) asiaankuuluva tappelu itävaltalaisten
ja baijerilaisten 'Buain' (poikain) välillä. Paraillaan kävellessäni
sinne tänne näin suuren teatteriplakaatin ja siinä ilmotettiin --
Faust. Huomasin sitten että oli puhe marioneteista, nukeista. Luulin
että saisin nähdä jonkunlaisen 'adaption', mukailun, Goethen Faustista.
Mutta ei! Se oli kuin olikin se vanha rehellinen Puppenspiel, joka on
säilynyt näissä alppien sopukoissa. Ilveilijä, Kasperle, nauratti
yleisöä halpamaisilla sukkeluuksillaan koko sen ajan kun juhlallinen
toiminta kesti. Muutamat kohdat olivat, niin sanoakseni, omituisen
luonnonrunollisia. Faust ja Mefisto ovat tehneet välikirjan 24
vuodeksi. Mutta jo kahdentoista vuoden kuluttua Mefisto vaatii
oikeutensa, sillä 'hän on palvellut Faustia sekä öin että päivin'.
Faust koettaa silloin vapautua hurskaan petoksen kautta. Hän saa
Mefiston lupaamaan täyttää yhden toivomuksen. Faust pyytää silloin
Pietarinkirkon ristin Roomasta. Hän luulee, että Mefisto ei voi sitä
hankkia. Mutta Mefisto toimittaa sen paikalle. Faust huomaa kuitenkin,
että jotakin puuttuu ja se on [kirjaimet] J.N.R.J. (Jesus Nazarenus Rex
Judaeorum). Samassa kun hän mainitsee nämä sanat, Mefisto katoaa ja
Faust on pelastettu. Mutta Mefisto asettaa viekkauden viekkautta
vastaan. Hän loihtii esiin Helenan, Faustin vaimovainajan. Faust
heittäytyy hänen syliinsä, mutta syleilee hänen sijastaan Mefistoa ja
on nyt auttamattomasti kadotettu. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka
ilveilijä Kasperle saataisiin mukaan loppukatastrofiin. Mutta se
tapahtui sangen näppärästi. Kasperle esiintyy yövahtina. Faustin
tuskallisesti odottaessa että kello lyö 12, jolloin hänen aikansa on
ohi, tulee Kasperle ja huutaa ensin 10, sitten 11 ja viimein 12, joka
kerta laulaen yövahtilaulun siihen kuuluvine koomillisine lirityksineen
ja juoksutuksineen, jotka saivat kuulijat nauramaan kikahtuakseen. --
Olin elänyt melkoisen jakson teatterihistoriaa vaatimattomassa
ravintolasalissa. Minulle kävi jotenkin selväksi minkälaiset nuo
'Haupt- ja Staats-actionit' olivat. Ne esittivät jotakuinkin samoja
seikkoja niin, että ihmisiä esiintyi marionettien sijasta. Nämä nuket
olivat muuten melko kookkaita -- metrinkorkuisia. Johtaja osotti
todella hämmästyttävää kykyä johdonmukaisesti suorittaessaan eri
roolit. Olin olettanut, että ainakin kuusi henkilöä oli ohjaamassa
nukkeja; todellisuudessa oli niitä vain kaksi: johtaja ja hänen
vaimonsa."

Tuskin oli Bergbom lähtenyt kotimatkalleen -- se tapahtui 31/7 -- kun
häntä kohtasi seikkailu, joka oli sangen kiusallinen ja viivytti hänen
matkaansa kokonaisen viikon, vaikka se lopulta päättyi onnellisesti.
Hän oli näet menettämäisillään matkatavaransa ja -rahansa.[125] --
Berlinistä Bergbom 15/8 ilmotti olevansa valmis tulemaan kotia, mutta
hän viipyi kuitenkin vielä pari päivää nähdäkseen "tuntemattoman
kirjailijan uuden draaman 'Gleiches Recht', josta paljon puhuttiin".
(Tuntematon oli Richard Grelling, joka kiivaana naturalistina oli
asettanut koko myrskyisen työmieskohtauksen näyttämölle.)

       *       *       *       *       *

Virkistävän matkansa jälkeen Bergbom oli tavallista paremmissa
voimissa, kun syyskauden työ alkoi. Samoin oli näyttelijäinkin
laita, jotka olivat nauttineet lepoa, sitte kun he taikka osa
heistä (rva Leino, neidit Finne, Kunnas, Sainio ja Stenberg
sekä hrt Leino, Sala, Kallio ja ehkä joku lisäksi) oli kesäkuulla
antanut 4 näytäntöä Jyväskylässä, 3 Mikkelissä ja 6 Kuopiossa.
-- Näytännöt alkoivat kolmella kansannäytännöllä (Papin perhe y.m.)
6/9-13/9, jonka jälkeen 16/9, tuli ensimäinen uutuus, Anni
Levanderin suomentama E. Wildenbruchin 4-näytöksinen _Leivonen_
(Aukusti Langenthal -- Sala, Herman -- Weckman, Lene -- Olga
Finne, Schmalenbach -- Rautio). Näytelmä, joka vuotta ennen oli ensi
kerran näytelty Berlinissä, saavutti, niinkuin enimmäkseen
uudenaikaiset vieraat kappaleet, keskinkertaisen menestyksen: se
esitettiin 4 kertaa. Kertaa useammin meni toinen uusi näytelmä,
Anni Levanderin suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen _Työlakko_ (Das
verlorene Paradies) -- ensi-ilta 30/9 --, joka samoin kuin Leivonen
edusti sitä yhteiskunnallis-kansanvaltais-naturalistista suuntaa, johon
Saksan draamankirjoittajat ikäänkuin käskystä heittäytyivät 1890-luvun
alussa. Näyttämölleasettamiseen katsoen ansaitsee mainita, että Fuldan
näytelmässä ensi kerran nähtiin näyttämöllä tehdas käynnissä, niin että
lakon syntyessä sanan mukaan "pyörät pantiin seisomaan".

Sitte tuli kotimaisten uutuuksien vuoro, joista ensimäinen oli _Martti
Vuoren_ esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä _Ihmisten tähden_. Tekijä,
maisteri M. Bergh, virkamies valtiosihteerin virastossa Pietarissa, oli
ottanut kappaleessaan kuvatakseen "helsinkiläisiä" oloja, miten muuan
asessori (Raunio) joutuu taloudelliseen häviöön ja epätoivossa murhaa
itsensä -- kevytmielisen, tuhlaavan rouvansa tähden. Jo helmikuulla hän
oli lähettänyt teoksensa Bergbomin tarkastettavaksi, ja oli tämä
kirjoittanut siitä muun muassa seuraavat sanat:

"Näytelmänne on minua suuresti miellyttänyt. Kun sanon miellyttänyt, en
juuri tarkota draamanne kuivaa pessimismiä, joka tuntui hyvin
masentavalta. Enemmän sitten dialoogia, joka on erittäin sujuvaa, ja
kohtauksien ryhmittämistä, joka on taitavasti sommiteltu. Kipein kohta
on Betyn [rva Raunion] luonne -- se kaipaa psykoloogista syventämistä.
Onko hän vain hupakko vai myöskin daimooni?" --

Sittemmin tekijä Bergbomin kirjallisten ja suullistenkin neuvojen
mukaan ainakin joissakin kohden korjasi kappalettaan. Kun se esitettiin
16/10 täydelle huoneelle, menestys näytti melkoiselta -- Leino (Raunio)
ja rva Rautio (rva Raunio) näyttelivät oivallisesti -- ja saapuville
tullut tekijä huudettiin esiin; mutta kritiikki väitti, että kuvaus ei
vaikuttanut täysin todelliselta eikä alkuperäiseltä, ja näytäntö
uudistettiin vain kaksi kertaa. Emilie kirjoitti 19/10: "Olemme vähän
alakuloisia sen kovan ja väärän arvostelun johdosta, joka on kohdannut
näytelmää Ihmisten tähden -- emmekä me ainoastaan, vaan moni muukin
(asianymmärtävä) on hyvin pahoillaan."

Toinen kotimainen uutuus oli G. von Numersin _Elinan surma_, joka
vaatii laajanlaista käsittelyä.

Olemme jo ennen osottaneet, kuinka tuntuvasti Bergbom on vaikuttanut
Numersin näytelmien lopulliseen muotoon, mutta tällä kertaa on
erikoisen tärkeää kääntää huomio heidän yhteistyöhönsä, jonka tulos
Elinan surmakin on. Niin ei ainoastaan sentähden että tämä draama
aineen ja taiteellisen suorituksen puolesta on muita arvokkaampi, vaan
senkin vuoksi että heidän osallisuudestaan tähän teokseen on
julkisuudessakin ollut puhetta ilman että kysymystä sentään olisi
lopullisesti selvitetty. Onneksi on todistuskappaleita olemassa, jotka
luovat tyydyttävää valoa näytelmän syntyhistoriaan, ne kun näyttävät
missä kohden Numers kaipasi apua ja missä määrin sitä annettiin.
Tarpeetonta lienee sanoa, ettemme tässä kuitenkaan voi syventyä
yksityisseikkoihin, vaan rajotumme tärkeimpään.

Ensi kerran mainitaan kappale taikka oikeastaan sen perusaihe Numersin
kirjeessä 21/2 1888. "Elinan surma on vaikea", sanotaan siinä, "etenkin
syystä että silmäni vähitellen aukenevat näkemään mitä nykyajan
dramatiikka on". Samalla kirjoittaja pyytää Bergbomin kautta saada
[R. Tengström] "Finsk Anthologi'n", jossa Elinan surma-runo on
ruotsinnettuna, taikka [K. A.] Bomanssonin tutkimuksen "surullisesta
tapauksesta". Tästä päättäen he jo olivat keskustelleet aiheesta, eikä
liene rohkeata olettaa, että Bergbom, jolle se oli vanhastaan tuttu
(kts. I, siv. 155), oli suositellut sitä Numersille, joka tietenkin on
aivan pintapuolisesti, jos ollenkaan, perehtynyt suomalaiseen
kansanrunouteen. Kumminkin tulivat Tuukkalan tappelu ja Kuopion takana
väliin, eikä Elinan surmasta puhuta -- kirjeissä näet -- ennen kun
1890. Sen vuoden alusta on epäilemättä eräs päiväämätön kirjoitus,
jonka Numers on laatinut palattuaan Helsingistä (hän kävi siellä muun
muassa silloin kun Kuopion takana näyteltiin) ja jossa hän esittää
miten hän oli ajatellut näytelmän perusteltavaksi.[126] Siitä
mainitsemme pääpiirteet:

Klaus Kurjella on ensimäisen vaimonsa Sigrid [draamassa: Kaarina]
Flemingin kanssa poika, Arvid nimeltä, nuori pappi [sitten piispa]
Turussa. Laukossa emännöitsee Sigridin kaunis sisar, 30-vuotias Kirsti
Fleming. Klaus ja Kirsti palavat intohimoisesta rakkaudesta toisiinsa,
mutta kirkko ei salli aviota langon ja kälyn välillä, jota paitse heitä
erottaa salainen rikos -- ehkä on kansa oikeassa syyttäessään ylpeää,
vihattua Kirstiä enkelimäisen Sigridin kuolemasta. Parannuksen ja
sielunrauhan toivossa Klaus nai viattoman Elina neitsyen, mutta kun
Kirsti yhä jää taloon, kehittyy näiden kolmen taikka neljänkin elämä --
neljäs onneton on Klaun palveluksessa oleva nuori ritari, Uolevi Fincke
[sitte Frille], joka lempii Elinaa -- sietämättömän tuskalliseksi.
Silloin käy Arvid pappi kotona, huomaa isän ja tädin keskinäiset
tunteet, miten he koettavat salata niitä toisiltaan ja muilta, ja
nuhtelee heitä yhdessä. Tämä kiihottaa Kirstin katkeruutta ja hän menee
kihloihin Uolevin kanssa, sittenkään matkustamatta pois. "Pirullisen"
kaksinpuhelun jälkeen Klaus lähtee matkalle. Kirsti neuvoo Elinaa
menemään pikku rakennukseen, missä saisi nukkua rauhassa. On jo pimeä
kun huudetaan, että pikku rakennus palaa. Liian myöhään Kirsti ilmottaa
Elinan makaavan siellä. Kansa syyttää Kirstiä murhapoltosta, ja kun
tämä etsii suojaa Klaun luona, jonka tulipalon hohde on palauttanut,
hän työntää Kirstin kansajoukkoon, joka surmaamalla hänet kostaa Elinan
kuoleman. Klaus itse karkaa metsään ja hukkuu yrittäessään järven yli.
"Rikos on erottanut Klaun ja Kirstin toisistaan, heikkoudesta he
pysyvät lähellä toisiaan, ja se heikkous tuottaa heille julman koston."

Kuinka paljo tässä aineen vanhimmassa muodostuksessa jo on Bergbomin
omaa, on mahdoton tarkoin sanoa. Kuitenkin eräs Bergbomia lähellä
seisonut henkilö muistaa hänen ehdottaneen, että Kirsti oli tehtävä
Klaun vaimon sisareksi ja aatelisnaiseksi. "Muuten siitä ei tule
tragediaa", hän oli sanonut. "Jos Kirsti on 'piika', niinkuin runossa,
ei voi ymmärtää, että Klaus hänen tähtensä surmaa Elinan." Tämä muutos
onkin tärkein kohta, missä alkusuunnitelma eroaa kansanrunosta.

Syksyllä s.v. Numers kirjoittaa valmistuvasta draamasta:

(24/9). -- "Elina alkaa jo tulla liian vanhaksi talossa -- -- muuten
kummallinen kappale siinä, että Klaus ja Kirsti pakinoivat läpi viiden
näytöksen ja muut vain ovat läsnä ollen milloin mielissään milloin
pahoillaan -- -- ei mitään monoloogeja!!! ja laitokset hyvin helppoja,
enimmäkseen vain suuri sali -- mutta vaikea se on kirjoittaa kaiken
psykologian tähden. Se tulee lyhyenlaiseksi, ehkä 90 sivua --
tavallinen 5-näytöksinen näytelmä tekee yli 100 tai 110." --

(28/9). "Vai niin! Sinulla on jo Elinan kulkusuunnitelma valmiina --
lokakuu -- tammikuu -- hyvä! Kesällä olin pari päivää Laukossa. Elinan
surma on ensimäinen kappale, joka minua pelottaa ja jonka ensi-illaksi
en uskalla tulla. Liikun tässä vaarallisemmalla alalla kuin ennen. En
ole, suoraan sanoen, koskaan ennen ollut huolestunut. No, saammehan
nähdä mitä sinä aluksi sanot. -- -- Kaksi ja puoli tuntia luulen Elinan
kestävän, sillä näyttämömuutokset ovat helppoja -- kun vain loppu
onnistuisi. Koetan puhua suoraa kieltä, mutta kun ei saa käyttää
monoloogia, niin täytyy herrojen arvostelijain arvata ajatuskulku
liikunnoista. Mitä siihen mahtaa. -- Ehkä nyt istutaan jatkamaan
neljättä näytöstä ja piinataan hetken Kirstiä. -- Kuinka olisi
kuvitella Kirstiä vaaleakiharaiseksi, pohjoismaiseksi 30- tai
25-vuotiaaksi neitoseksi. Mustat pirut ovat niin vanhanaikuisia. Ei
silti että Kirsti on laisinkaan mikään piru." --

Tämän nojassa päätämme aikaisimman laitoksen valmistuneen lokakuulla
1890. Tästä laitoksesta on Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa
jäljennös,[127] joka pääasiassa pitää yhtä ylempänä selostellun
suunnitelman kanssa, paitse että Arvid on kokonaan jätetty pois.
Toiminnan kulku on yleispiirteiltään seuraava:

Ensimäisessä kuvaelmassa (tapahtuu Birgitanpäivän aattona, Laukon
metsäisellä järvenrannalla) saadaan kuulla kaikki pahat huhut Kirstin
ja Klaun suhteesta, Sigrid-vainajan kummittelemisesta y.m. Niitä
juttelevat Elina ja Uolevi kravustaessaan ja sitten (kun nämä ovat
rovastin kanssa soutaneet Suomelaan) kartanon alustalaiset. Tavatessaan
Elinan rannassa Klaus lupaa pian käydä Suomelassa. Kerjäläismunkki
esiintyy, mutta mitään puhumatta. -- Toisessa (tapahtuu samoin kuin
seuraavat kuvaelmat, paitse viimeistä, Laukon salissa) Klaus ilmottaa
Kirstille, joka haaveilee yhteistä onnea kaukomailla, että heidän
täytyy erota, sillä hän aikoo naida Elinan, ja huolimatta Kirstin
raivosta ja rukouksista hän jättää hänet epätoivoon kamarinsa oven
taakse.[128] -- Kolmannessa vietetään Elinan ja Klaun tulijaispidot
komeine menoineen ja tansseineen. Kirsti kehottaa onnetonta Uolevia
tulemaan palvelukseensa, hoitamaan Vääksyä. Mutta lähdöstä ei tule
mitään, niinkuin näkyy neljännestä näytöksestä (tammikuulla). Silloin
on kirkossakäynti ja juhla Laukossa sen johdosta, että Elina-rouva on
antava Klaulle perillisen. Turhaan vaativat Uolevi ja rovasti Kirstiä
lähtemään Laukosta, Kirsti vaan hurjistuu, uhkaa kamalasti Klauta ja
sanoo lopuksi, että hän itse kantaa sydämensä alla Klaun lasta, mutta
Elinan lapsi on Uolevin. -- Loppu on runon mukainen. Kirsti on sulkenut
Elinan ja Uolevin yhteen huoneeseen, jossa molemmat palavat rakennuksen
mukana. Raivostunut kansa saa Kirstin käsiinsä ja sitoo hänet, samassa
nähdään Klaun syöksyvän järveen. Kerjäläismunkki päästää Kirstin siteet
ja vie hänet mukaansa -- kansa sanoo pirun vieneen omansa.[129]

Tämmöisenä Elinan surma siis tuli Bergbomin käsiin ja kahden kuukauden
päästä, joulun edellä, hän näkyy kirjoittaneen muutosehdotuksensa
Numersille. Mitä hän neuvoi, se selvenee, kun vertaa valmista näytelmää
alkulaitokseen, sekä seuraavasta Numersin kirjeestä (21/12):

"Kunnon veli! Kiitos! kiitos! Onhan minulla nyt mistä ammentaa; teos
tulee niin suureksi, että tahdon alottaa sulattamalla yhden kuvaelman
kerrallaan. -- Ei ollut tarkotukseni yhdistää murhayötä edelliseen,
täytyy olla kaksi, huolimatta siitä että koko historia käsittää -- 8
(!) kuvaelmaa. Se joka voitaisiin jättää pois on sakaristokohtaus,
mutta se on niin _rikas_ aiheista, että minä nyt ryhdyn siihen. --
Ensimäinen kuvaelma on valmis ja paraikaa sitä puhtaaksi kirjoitetaan,
ei minulla ollut mitään hyötyä vanhasta käsikirjoituksestani. En ole
saanut sitä semmoiseksi kuin olen tahtonut; kyllä Kuopion takana oli
helpompi, jossa rouvat olivat minulle elävämpinä, mutta saat itse nähdä
ylihuomenna. Minä käytän pitempiä repliikkejä, ja pitkäksi se on
tullut, 20 sivua. Vähän päänvaivaa tuotti minulle saada siihen Elinan
ajatus Kurjesta (sinä kirjoitit siitä), mutta nyt se on siinä, ja
vaikuttakoon mitä se voi -- välttämätön se on, sitä enemmän kun emme
tapaa häntä ennen kun hän on rouvana, paitse sakaristossa, joka kohtaus
ei vielä ole oikein selvinnyt minulle. Näen että olet kaikessa
hyväksynyt ainehistoni järjestelyn (uppställning); sisällykseen katsoen
tulen luonnollisesti noudattamaan ohjaustasi, mutta minä tarvitsen
aikaa oikein perehtyäkseni semmoiseen ajatuskulkuun.[130] -- Saattaa
Uolevi ja Elina yhteen Vääksyssä on rohkea ja -- pirullinen [ajatus] --
kyllä siitä tulee hyvä. Että 'minun' kappaleeni nyt tulee 'meidän'
kappaleeksemme vaikuttaa ainoastaan, että minä sitä suuremmalla
mielenkiinnolla teen työtä sen eteen -- mutta se on saava esipuheen,
jossa sinulle kunnia tulee. Voinhan kumminkin saada kokoon
vuoropuhelun, mutta suurta ajatuskulkua -- -- siihen ei kykyni riitä,
eikä ihmistuntemukseni -- eikä opintoni. Sen tähden kiitos
sisällysrikkaista kirjeistäsi." -- "Sinun luvallasi tulen nyt sangen
usein kirjoittamaan sinulle mikäli teos edistyy. Varsinainen vaikeus
alkaa siitä kun Kirsti matkustaa Laukkoon ja silloin käyn pikimmältä
Helsingissä. -- Asun nyt siinä kamarissa, jossa vietit yön täällä --
saadakseni olla rauhassa. Lueskelen Strindbergin 'Svenska folket', se
on oivallinen sentapaisia teoksia varten kuin Elinan surma. Ystäväsi
Gustaf."

Seuraavista kirjeistä -- niitä on vielä kuusi, joissa Numers puhuu
Elinan surmasta -- näkee kuinka uusi laitos edistyi: viimeisen,
seitsemännen, kuvaelman hän lähetti luotansa maaliskuun alussa. Tila ei
kumminkaan salli tehdä niistä otteita eikä se olekaan välttämätöntä
päämääräämme nähden. Osottaaksemme kuinka suuri Bergbomin vaikutus
näytelmään oli, riittänee lyhyesti palauttaa mieleen toiminnan kulku
valmiissa kappaleessa, semmoisena kuin se on esitetty Suomalaisessa
teatterissa ja 1908 painostakin ilmestynyt:

I kuvaelma, Suomelassa. Huhut Laukon väestä tulevat ilmi talon emännän
pakinoidessa vieraittensa, rouvien Linnunpään ja Kirveen kanssa.[131]
Samalla tutustumme Uoleviin Suomelan nuorten lapsuudenystävänä. Klaus
Kurkikin käy siellä vieraissa, tuoden kalliita lahjoja ja
kihlasormuksen Elinalle, ja kuvaelma päättyy tämän, kansanrunon
mukaiseen, huudahdukseen: "Isä -- äiti -- älkää antako minua Klaus
Kurjelle".

II kuv., Vesilahden kirkon sakaristossa. Elinan kevennettyä
huolestuneen sydämensä, Kurki, tunnustamatta pahimpaa rikostansa,
kullalla ostaa rovastilta synninpäästön, ja vihdoin Kirstikin, ylpeänä
ja katumattomana, maksaa syntiensä hinnan. Kun rovasti määrää
parannusta saarnaavan kerjäläisen vietäväksi Turun tuomiokapitulin
eteen, Kirsti ottaa hänet Vääksyn alustalaisena suojiinsa.

III kuv., Laukon salissa. Pääasiassa sama kuin edellisessä laitoksessa.

IV kuv., Suomelassa. Elinan häät Kurjen kanssa. Piiritanssit. Uolevi
vie morsiamen puolesta kukan Kaarina-vainajan haudalle. Kirstikin tulee
häihin, Vääksystä nimittäin, johon oli muuttanut, saaden kaikki paitse
viattoman Elinan hämilleen. Hän vie Uolevin mukanaan.

V kuv., Vääksyssä. Kirstin puheista Uolevin ja imettäjän kanssa
kuullaan, että hän ei ole rauhottunut, ja jälkimäinen ilmaisee
 hänen viiden kuukauden päästä synnyttävän pojan. Elina tulee
vieraisille. Kirsti tekee kaikkensa palauttaakseen Elinan ja
Uolevin hellän ystävyyden -- hänessä alkaa häämöttää kosto, ja hän
päättää, että heidän kolmen yhdessä on matkustaminen Laukkoon.
Saarnaajakerjäläinenkin on lähetettävä sinne, ehkä hyvityksenä papille.

VI kuv., Laukon salissa. Rovasti vieraana. Ballaadi Vuorentaan
herrasta, joka jalkavaimonsa kanssa poltti puolisonsa, määrää
tunnelman. Rovastin lähdettyä Elina menee Uolevin kanssa ajelemaan
kuutamossa. Raivoisa vuoropuhelu Kirstin ja Klaun välillä, Kirsti
ilmaisee olevansa raskaana,[132] ja sytyttää Klaun epäluulon Uolevia ja
Elinaa kohtaan. Klaus ratsastaa pappilaan, rovastin edessä on Elina
valalla todistava kenen lapsi on, jota hän kantaa.

VII kuv., Elinan huone Laukossa. Kirsti saa kamalilla puheillaan Elinan
suunniltaan, jopa hän julkeasti tahtoo ajaa hänet pois Laukosta.
Peläten henkeään Elina pyytää Uolevia suojelemaan häntä. Rauhottaen
Uolevi sulkee hänet syliinsä. Samassa hetkessä Klaus tulee, Kirsti
osottaa hänelle toisiinsa likistyneet, ja Klaus surmaa molemmat. Elinan
viimeinen sana ilmaisee Klaulle hänen erehdyksensä, ja Uolevi kutsuu
murhaajan Jumalan tuomiolle. Klaus tulee mielipuoleksi. Kerjäläinen
lausuu Kirstin ja Klaun tuomion.

Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan.
Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden
Vääksyyn ja muuttamalla lopun -- sekä totta kyllä myöskin keksimällä
rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen[133]
[kerjäläismunkin sijaan] -- hän on tehnyt toiminnan kulun
luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi;
kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi
kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen
oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on
oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä
expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.[134] Siten Bergbom
suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella
aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla
tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka
dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja
samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet
ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä
käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on
vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka
kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan
poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin
hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se
on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä,
sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että
näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa
oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan
-- Niilo Salan -- ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka
Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen
runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti,
ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan
kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä --
ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin
draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä
jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään
avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin
luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja
oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja
Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä
välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän
yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa
eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin
kärsi oli kansallinen näyttämömme.

Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun
Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui
näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu
ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin,
ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi
kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin
näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja
loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava
menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä
tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla
huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä
on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä
suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan
hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa
hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien
esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus
Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen,
hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana,
Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna
Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä
mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. -- Niin,
kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin
erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen
laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä
kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta
kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin
sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin
ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen
muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman
kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy,
Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. --

Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se
tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p.
Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg
tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni
vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3,
Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena
esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1
annettiin Numersin hyväksi.[135]

Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä
oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen
toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen _Kesäyön
unelma_, maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi
kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan
oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja
haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän
lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa.
Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen
niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan
Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme
vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys
oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan
surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön
unelma meni vain 6 kertaa, -- Joulukuulta mainittakoon pari pientä
uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin
suomentama Marie Barbieri _Pikku sisko_ ja nimettömän laatima _Tapanin
päivänä_, jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä
lauluineen, tansseineen y.m.

       *       *       *       *       *

Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin
teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun
nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin
hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa
kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen
aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa,
lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi
tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892
tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän
tuskin koskaan ennen oli kokenut -- ei ainakaan koskaan yhteen aikaan.
Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai
siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen
kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän
elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. -- Ne seikat,
joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä
kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä
mitäkin laatua.

Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli
asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä
kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti
26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli
kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä
päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat
kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori
Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli
päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä -- Suomalaisen
teatterin luomisen -- tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen
nautittavaksi 1892 v:n alusta.[136] Tämä julkinen tunnustus tuotti
tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän
kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään
omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi,
luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille
paljaille. -- Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin
uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet,
että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena
Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt
pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan
voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi
Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä
ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin
tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä
seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin
saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja
että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset
ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää
Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander
Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin
mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky
kävivät tavan takaa sairaan luona. -- Vielä on samalta päivältä ("siltä
torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä)
mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie
Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä
hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme
tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana
talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on
kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei
kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.

Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta
kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m.
vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman
vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui
lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota
paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita,
joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja
esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut
varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska,
milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut
teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande
näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär
lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse
Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen
resetti-illakseen,[137] annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma
raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa
sen enempää. -- Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi
vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan.
Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten
avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi
suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei
venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä
teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että
kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. -- Vielä
mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus,
maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut
ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa
kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin,
ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan
jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan.
Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä
tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen
eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä
oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".

Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea,
Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV:s n.) teosten
esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin
Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily
_Hullunkurinen temppu_. Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä
vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin
sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo.
Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio -- Topias, nti
Stenberg -- Martta ja Falck -- Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä.
Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan
vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi
edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta
koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle.
Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu,
nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat
pääroolit uusissa käsissä: Johanna -- nti Kunnas, Homsantuu -- nti
Salin, Risto -- Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta,
mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin
järisyttävä kuin alkuaan.

Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin
Maria Stuart, joka _Ida Aalberg_ nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3,
mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli
kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli
tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö
ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki
ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että
myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet
kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen
kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan,
niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten
hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla
ilmisaattaa tunteitaan -- itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo
varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme
tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. --
Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin
5-näytöksinen komedia _Koetusten ahjossa_ (La pierre de touche), meni
ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja
yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista
parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne -- Cecilia,
Leino -- Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta
sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina
niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin
yleisökin käy harvalukuiseksi.

Minkälaiset olot muuten olivat maaliskuulla, näemme seuraavasta
otteesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 18/3: "Kiitos
lähetyksistäsi eläkekassan arpajaisiin! Olet aina uskollinen ystävämme
hädässä ja ilossa. -- Muutamia päiviä ennen arpajaisia [5/3] sairastuin
äkkiä kovaan kuumeeseen ja vieläkin olen sairas; kuitenkin liikun jo
ylhäällä, mutta voimani ovat poissa. Kolme päivää peräkkäin olon
koettanut kirjoittaa sinulle, jaksamatta kyhätä muutamia riviä.
Kaarlokin on ollut sairas, häntä on ahdistanut kuume, vilutauti ja
ääretön väsymys. Et voi uskoa kuinka ikävöimme tämän vaikean vuoden
loppua ja kesälepoa; kaikki on niin ikävää ja pimeää, ettei tahdo
jaksaa olla olemassa. Ehkä mieleni keventyisi, jos edes jaksaisin ulos
raittiiseen ilmaan. Olemme epätietoisia minne lähteä keväällä; ensin
ajattelimme Turkua, mutta nyt olemme alkaneet peljätä, että siellä
kävisi kerrassaan huonosti ilman Ida Aalbergia. -- Olemme varmat siitä
että Ida ei tule Turkuun, eikä Lindforsin tauti näy hellittävän, hän on
vuoteen omana loppiaisesta saakka." --

Luonnollisesti asiat eivät mainittavasti parantuneet huhtikuullakaan,
eikä muuta voitu kuin vetää matka-arkut esiin ja lähteä maaseudulle.
Muun muassa annettiin kolme kertaa Kuopion takana. Lattu esiintyi nyt
Jussilaisena ja onnistui odottamattoman hyvin, osaksi kyllä noudattaen
Salan esimerkkiä, mutta enemmän sentään itsenäisesti muodostaen
kiitollista tehtävää. Viimeinen näytäntö Helsingissä oli 24/4
(Kansanvihaaja). Olihan se ikävä, että juuri tämän kevätkauden täytyi
tulla niin köyhäksi uutuuksien puolesta, mutta ei Bergbom siihen mitään
mahtanut. Ja kumminkin sattui juuri nyt, että eräs Ruotsalaisen
teatterin ystävä (tri Ernst Lagus) maaliskuun alussa Nya Pressenissä
vertaili toisiinsa ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön ohjelmistoa,
tullakseen loppupäätelmään, joka oli sangen kunniakas jälkimäiselle:

Ruotsalaisessa teatterissa oli annettu 7 kotimaista kappaletta, jotka
oli näytelty 29 kertaa, ja Suomalaisessa 13, jotka oli esitetty 51
kertaa. Kun ruotsalaisella näyttämöllä kaikkiaan oli annettu 31
näytelmää ja suomalaisella 27, tekivät kotimaiset edellisellä 25,6
pros. koko luvusta ja jälkimäisellä 48 pros. Operetteja oli
ruotsalaisella näyttämöllä esitetty 7 [Sköna Helena, Niniche, Lilla
hertigen y.m.] ja suomalaisella 0. Ruotsalaisessa teatterissa ei oltu
näytelty ainoatakaan klassillista kappaletta; suomalaisessa
ohjelmistossa tavattiin nimet: Calderon, Shakespeare, Schiller ja
Molière, paitse Ibsen ja Björnson.

Muissakin suhteissa, tarkastaja lausuu edelleen, voitaisiin toisiinsa
verrata teatterin ohjelmistoa, mutta miten katsookin on Ruotsalainen
kaukana toisen perässä. Arvottomampaa ohjelmistoa kuin Ruotsalaisen
teatterin tänä vuonna on vaikea ajatella pääkaupungin teatterissa, joka
ei vapaaehtoisesti lue itseään toisen luokan teatteriksi. Edelleen
myönnettänee, että moni ruotsalaisella näyttämöllä esitetty kappale on
sitä laatua, että se ei ole voinut kohottaa siveellisyyttä enemmän kuin
taideaistiakaan. -- Loppupäätelmä on, että Ruotsalainen teatteri, jos
se yhä on olemassa muuna kuin toisen luokan näyttämönä ilman
kansallista merkitystä, on ohjelmistoon nähden kokonaan uudistettava.

Minkä tunnustuksen Bergbomille ja hänen työlleen tämä vertailu ja
arvostelu sisältää, sen huomaa kun ajattelee mitä hän 1872 oli
kirjoittanut Ruotsalaisesta teatterista (kts. I, s. 257). Kun Bergbom
silloin ankarasti arvosteli ruotsalaista näyttämöä, oli hän muka
haaveilija ja julkea parjaaja; nyt kun hän oli toteuttanut haaveensa ja
luonut silloin olemattoman suomalaisen näyttämön, eräs ruotsalaisen
puolueen mies itse arvostelee tuota teatteria samoin kuin hän!

Ensiksi Bergbom seurueineen matkusti _Tampereelle_, jossa 27/4-15/5
annettiin 10 näytäntöä. Ohjelmistosta mainitsemme vain Elinan surman,
jossa Kirsti Flemingiä näytteli rva Saimi Järnefelt. Tehtävä oli vaikea
nuorelle näyttelijättärelle, joka harvoin oli esiintynyt suuremmissa
rooleissa, eikä kumma että hänen esityksensä oli kylmähkö verrattuna
Ida Aalbergin tuliseen intohimoon; mutta sittenkin hän osasi vaikuttaa
katsojiin ja tyydyttää niitä niin, että kappale (niinkuin ennen on
mainittu) toukokuulla meni vielä kuusi kertaa. -- Tampereelta teatteri
muutti _Hämeenlinnaan_, ja siellä annettiin 12/5-22/5 kuusi näytäntöä.
Täällä kävi Numerskin kerran katsomassa Elinan surmaa; Helsinkiin hän
ei ollut tahtonut taikka niinkuin hän kirjeessään sanoo (kts. ylemp. s.
407) "uskaltanut tulla". Bergbom ei enään Hämeenlinnassa ollut koko
aikaa mukana, vaan lähti hän 14/5, se on kohta kun näytännöt oli saatu
hyvään alkuun, Turun kautta ulkomaanmatkalle, Parisi päämääränään. --
Toukokuun viime päivinä palasi seurue vielä _Helsinkiin_, jossa
26/5-31/5 annettiin kevätkauden kolme viimeistä näytäntöä.

Emilie oli Helsingissä odottanut teatterin takaisin tuloa, mutta jo
samana päivänä kun ensimäinen näytäntö annettiin, lähti hänkin Turun
tietä ulkomaille. Hän oli iloinen että vapaa aika oli tullut ja toivoi
matkasta, jolla tietenkin oli yhtyvä Kaarloon, sekä ruumiillista että
henkistä virkistystä.

Tuskin tarvitsemme sanoa, että Suomalainen teatteri ja sen ystävät
hyvin muistivat taidelaitoksen tänä vuonna täyttävän toisen
vuosikymmenensä ja myöskin pitivät tapauksen viettämistä luonnollisena
asiana. Että juhla oli toimeenpantava, olikin jo päätetty ennen kun
teatteri lähti kiertomatkalleen, mutta juhlapäiväksi oli valittu 13/10,
jolloin ensimäinen näytöntö oli annettu Porissa, eikä 22/5, jolloin
teatterin kannatusyhdistys oli perustettu. Jälkimäisenä päivänä seurue
oli Hämeenlinnassa ja esitti Elinan surman, ja Helsingissä muistutti
sen merkitystä ainoastaan U. S:n pääkirjoitus, jossa luotiin katsaus
teatterin vaiheisiin ja arvosteltiin sen vaikutusta kansalliseen
sivistyselämään. Sille, joka on tämän kirjan lukenut, kirjoitus ei
sisällä mainittavaa uutta, mutta kuitenkin yksi kohta on tähän
otettava, syystä kun se koskettelee erästä seikkaa, joka vaatii
lähempää selostusta. Suomalaisen teatterin vaikutuksesta lausutaan
siinä näet muun muassa seuraavaa:

"Muistellessa miten heikolla kannalla draamallinen kirjallisuutemme oli
kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy tunnustaa, että Suomalainen
teatteri on saanut suuria aikaan. Missä olisivatkaan Minna Canthin ja
G. von Numersin tunnetut ja suositut teokset, jollei olisi ollut
taidelaitosta, jossa niitä olisi otettu näyteltäväksi? Erittäinkin
jälkimäiseen kirjailijaan nähden, jonka hyväksi nykyään kirjoitetaan
Nya Pressenissä siitä tavasta, jolla häntä muka on Suomalaisessa
teatterissa kohdeltu, voidaan varmuudella sanoa, että yksikään hänen
teoksistaan ei olisi päässyt pöytälaatikkoa edemmäksi, eikä ainakaan
yleisön suosioon, jollei Suomalaisen teatterin johtaja olisi ollut
avullisena niitten tekemimisessä näyttämölle kelpaaviksi draamoiksi. Jo
se kukoistus, jonka draamallinen kirjallisuutemme on saavuttanut, on
mahtavasti vaikuttanut kaunokirjallisuuden muihinkin aloihin. Ei ole
kiellettävissä, että yhdessä suhteessa karttunut tuotteliaisuus ja
suuremmat vaatimukset ovat virvottavana sateena vaikuttaneet esim.
novellikirjallisuutemme viime aikoina havaittavaan elpymiseen."

Otteen kolmas lause tarkottaa ikävää selkkausta, joka ei ainoastaan
tehnyt loppua Numersin ja Bergbomin yhteistyöstä, vaan muutenkin oli
häiritsevä ja kiusallinen. -- Jo vuodenvaihteella oli työtoverien
välillä syntynyt erimielisyyttä ja väärinkäsityksiä, joiden alkusyytä
ei selvästi näe käsillä olevista kirjeistä. Se vain näkyy, että
erimielisyys koski Bergbomin osallisuutta Numersin näytelmiin --
jälkimäinen kun väittää sen olleen ainoastaan "kriitillistä" laatua --
sekä siitä johtuvaa määräämisoikeutta Elinan surmaan. Mitä muutoin
kinastuksen ensi jaksoon kuuluu, jätämme sen vähemmän tärkeänä sikseen,
varsinkin kun meillä ei ole muita lähteitä kuin Numersin kirjeet. Ne
ovat, niinkuin luonnollista on, yksipuolisia, eivätkä anna tietoa siitä
mitä Bergbomin kirjeet hänelle sisälsivät.[138] Jutun toisen jakson
luemme huhtikuulta, jolloin Numers pyysi saada Elinan surman
käsikirjoituksen sentähden, että muuan tanskalainen (Åge Meier) tahtoi
kääntää näytelmän tanskankielelle ja oli muka tarjonnut siitä runsaan
palkkion -- "hienointa [finast] olisi johtokunnalta ilman enempää
polttaa koko kuitti [se on Numersin oikeudenluovutus!]". Koska pyyntö
koski teatterin omistusoikeutta näytelmään, tuli kysymys nyt
johtokunnan käsiteltäväksi, ja se ratkaistiin niinkuin nähdään
seuraavasta vastauksesta:

"Vaikka Suomalaisen teatterin Johtokunta mielellään olisi suostunut
Teidän pyyntöönne saada 'Elinan surma'-näytelmän käsikirjoitus
käännettäväksi ja julkaistavaksi tanskankielellä, katsoo Johtokunta
kuitenkin, velvollinen kun se on valvomaan Suomalaisen teatterin etua,
ettei sen vielä [ännu icke] tule luopua siitä yksinomaisesta
omistusoikeudesta kappaleeseen, jonka Te kirjelmällänne 20 p:ltä
maaliskuuta olette tälle laitokselle myöntänyt. Niinkuin muistanette
kuului tämä kirjelmä seuraavasti":

"'Herra Tri K. Bergbomilta olen tänään vastaanottanut kuusisataa (600)
markkaa Suomalaisen teatterin puolesta palkkiona murhenäytelmästä
'Elinan surma', jonka tähden tämä kappale, niin näyttelemisoikeuteen
kuin mihinkä muunlaiseen julkaisemiseen nähden tahansa, yksinomaisesti
on tämän teatterin oma, siksi kun se siitä toisin päättää --
tunnustetaan kiitollisuudella. Suinula, 20 p. maalisk. 1891.
Gustaf v. Numers.'"

"Jotta kumminkin olisitte vakuutettu siitä että Johtokunnan tarkotus ei
lainkaan ole pyytää kohtuutonta voittoa mainitusta omistusoikeudesta,
tahtoo Johtokunta täten julkilausua, että Suomalainen teatteri --
huolimatta siitä rajattomasta oikeudesta, jonka ylempänä otettu
kirjelmä sille antaa -- omasta puolestaan Teidän eduksenne luopuu
niistä palkkioista, jotka mahdollisesti voidaan saada myymällä
näyttelemisoikeus jollekin teatterille taikka kustannusoikeus jollekin
kustantajalle. Lisätodistuksena Johtokunnan toivomukseen kykynsä
mukaan pitää etuanne silmällä ottaa se muistuttaakseen, että se
vapaaehtoisesti toimeenpani sen resettinäytännön, jonka kautta Teidän
alkuperäinen palkkionne enennettiin 960 markalla. Helsingissä 11 p.
toukok. 1892."

Numers oli tyytymätön tähän vastaukseen ja lähetti sen Nya Pressenille
julkaistavaksi. Lehti painattikin asiakirjan ja liitti siihen omasta
puolestaan (samoin kuin Päivälehti pari päivää myöhemmin) mietteitä,
joiden pääsisällys oli se, että johtokunnalla epäilemättä oli ollut
laillinen oikeus kieltää, mutta että sen siveellinen oikeus
ehdottomasti oli suostua Numersin pyyntöön, sitä enemmän kun se muka jo
oli kappaleella ansainnut kymmeniä tuhansia[139] eikä sen painattaminen
vieraalla kielellä taikka näytteleminenkään ulkomaalla vahingoittaisi
teatteria. Juuri tähän se on kuin U. S. viittaa, mutta asian julkinen
käsittely ei rajottunut siihen. Asiaa kosketeltiin vielä Matinkin
kirjeessä (29/5), jossa Nya Presseniä ja Päivälehteä vastaan
huomautetaan, että Numers ei ollut Elinan surman "yksinomainen tekijä",
vaan oli siis eräällä toisellakin miehellä jotakin "sanomista, kun on
kysymys kappaleen julkaisemisesta ja kääntämisestä", että johtokunta
ainoastaan vastaiseksi oli kieltänyt luopua käsikirjoituksesta sekä
että tarkotus ei suinkaan ollut pitää sitä minään salattuna aarteena,
vaan on jo keskusteltu kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa näytelmän
julkaisemisesta suomenkielellä. Nämä huomautukset saivat Numersin
itsensä esiintymään julkisuudessa. Jonkun päivän päästä luettiin Nya
Pressenissä Numersin 30/5 laatima, Matille osotettu kirje, jonka
pääkohdat olivat seuraavat:

"Asian aluksi _en tunnusta niin mitään työnosallisuutta kenenkään
puolelta 'Elinan surmaan' enkä mihinkään muuhunkaan draamalliseen
teokseeni_".[140] -- -- "Minun luovutukseni maalisk. 20 p:ltä 1891
koskee ruotsalaista käsikirjoitustani sanasta sanaan sellaisena kuin se
silloin luovutettiin, ja kaikkein vähimmin suostun siihen, että se
julaistaan painosta siinä kunnossa kuin olen nähnyt sitä näyteltävän
Suomalaisessa teatterissa. Siinä oli muutoksia tekstissä, jotka
leikkasivat niinkuin soraäänet koko olentoani ja saattoivat minut
täyteen raivoon (!)" --

Kun tämä hämmästyttävä kirjoitus ilmestyi, oli Bergbom ulkomailla ja
riidan jatko jäi välttämättömästi myöhemmäksi. Koska kumminkin lienee
asianmukaisinta yhdellä rupeamalla suorittaa tämä ikävä juttu, jatkamme
tässä selostusta, joskin se vie meidät kauas muitten tapahtumain edelle.

Semmoisena kuin asia oli ennen Numersin kirjoituksen julkaisemista,
olisi se kaikesta päättäen ollut sovitettavissa. Johtokunnan "ei vielä"
johtui siitä, ettei se voinut pitää näytelmää loppuunnäyteltynä, vaan
katsoi luonnolliseksi velvollisuudekseen lykätä teatterin oikeuden
luovuttamisen vastaiseksi, ja Bergbom puolestaan tahtoi, että draama
ensiksi julkaistaisiin suomenkielellä semmoisena, joksi se yhteistyön
kautta oli muodostunut. Numersin kirjoitus pilasi kokonaan aseman. Jos
hän olisi kirjoittanut esim. siihen tapaan, että hän vaati yksinomaista
määräämisoikeutta kappaleeseen sentähden että Bergbom ei ollut
esiintynyt taikka tahtonut esiintyä tekijänä Numersin rinnalla, vaan
jättänyt tälle totta kyllä kunnian, mutta myöskin edesvastuun ja häpeän
mahdollisesta epäonnistumisesta, niin olisi ollut vaikea tehdä sitä
vastaan mitään pätevää muistutusta. Toista oli kun Numers julkisesti
kielsi Bergbomilta kaiken työnosallisuuden, jopa väitti hänen pahasti
turmelleen näytelmän tekstiä. Se oli suora, jopa törkeä loukkaus
entistä työtoveria ja ystävää kohtaan. -- Ymmärtääksemme kuinka Numers
saattoi näin kirjoittaa vastoin kaikkea sitä mitä hän ennen oli monta
kertaa kirjeissään lausunut, tahdomme jo tähän panna otteen toista
vuotta myöhemmästä kirjeestä (28/10 1893):

-- "Sanot minun Nya Pressenissä lausuneen, ettei sinulla ole mitään
osaa teoksissani. Sitä en ole koskaan tehnyt enkä olisi koskaan
_voinut_ sitä tehdä. Päin vastoin olen kaikissa tilaisuuksissa, sekä
harvojen että useampien henkilöiden seurassa, jossa kysymys on tullut
puheeksi, nimenomaan huomauttanut sinun _suuresta osastasi_ teoksissani
ja menestyksessäni. -- Nya Pressenissä sanon minä: 'jag erkänner intet
medarbetarskap af någon j.n.e.' [en tunnusta mitään työnosallisuutta
kenenkään puolelta] ja muistan kauan miettineeni tavatakseni oikeaa
sanaa. Minä ymmärrän sanan niin, että avustaja (medarbetare) on
yhtiökumppani, jolla yhtä suuren panoksen takia on yhtä suuri oikeus
[kuin toisella yhtiökumppanilla] määrätä teoksen hyvästä ja pahasta
sekä silloin myöskin panna nimensä alle ja siten ensi hetkestä vastata
siitä, jos se tekee fiaskon taikka ei. -- Sitä minä en voi sinulle
myöntää, sillä minun mielestäni on minulla suurempi osa." --

Jos nyt oletammekin, että Numers sepittäessään kirjoitustaan Mattia
vastaan ajatteli niinkuin hän tässä sanoo, niin ymmärrämme toiselta
puolen, ettei se mitään vaikuttanut asian menoon. Tavallinen lukija ei
voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin ehdottomaksi väitteeksi,
että Bergbom ei ollut häntä avustanut vaan päin vastoin pilannut hänen
kappalettaan -- selitys tuli 17 kuukautta aikansa jälkeen eikä
silloinkaan julkisena! Seuraus olikin, että jutun jatko ei vienyt
sovintoon.

Syyskuulla Numers kääntyi uudella kirjoituksella johtokunnan puoleen,
jossa hän viitaten siihen mitä oli Nya Pressenissä lausunut ja sanoen,
että hän oli (vaikkei sitä kirjelmässä sanotakaan) tarkottanut vain
yhdeksi vuodeksi luovuttaa oikeutensa teatterille. Tällä kertaa
johtokunta vastasi, että se lähettää Numersille hänen alkuperäisen
käsikirjoituksensa, mutta ei niitä käsikirjoituksia, jotka olivat
syntyneet yhteistyön kautta Bergbomin kanssa. Syynä näiden jälkimäisten
pidättämiseen johtokunta (paitse sitä että se viittaa edelliseen
kirjelmäänsä) "tahtoo myöskin huomauttaa, että kysymys menneestä
keväästä on joutunut uudelle kannalle, joka antaa lisää syytä olla
vastaiseksi luopumatta siitä oikeudesta kappaleeseen, joka
Suomalaisella teatterilla on. Niinkuin hyvin tiedätte, Bergbom ei ennen
ole julkisesti eikä yksityisesti esittänyt persoonallisia vaatimuksia
puheenaolevaan näytelmään nähden, mutta sitten kun Te olette katsonut
hyväksi loukkaavalla tavalla julkisesti kieltää sen osan, joka hänellä
on ollut draaman valmistamisessa, on hän sitä mieltä, että hänen tulee
vaatia oikeudelleen tunnustusta ja vastustaa sentähden kappaleen
luovuttamista Teille, ennen kun Teidän välillänne syntynyt erimielisyys
(kontrovers) on sovittu." Itse riitaan johtokunta ei voinut eikä
tahtonut sekaantua, mutta oli päättänyt pitää kiinni teatterin
oikeudesta, siksi kun se oli ratkaistu ja määräämisoikeus, mikäli se
riippui tekijöistä (författarskapet), oli selvillä.

Tämän mukaan Bergbom toimitti Numersille alkuperäisen käsikirjoituksen,
sitten kun hän oli jäljennyttänyt sen (kts. ylemp. s. 407). Nyt koitti
näennäinen rauhanaika, jota Numers, niinkuin seuraavasta voi päättää,
käytti uudestaan kirjoittaakseen näytelmän. Syksyllä 1893 riita
jälleen leimahti tuleen, ja se tapahtui näin. Jo 1892 Numers oli
kustannusosakeyhtiö Söderström et kumpp:lle myynyt Elinan surman
julkaisemisoikeuden, ja syyskuulla 1893 hän vihdoin lähetti yhtiölle
käsikirjoituksen. Kun tämän puolelta tiedusteltiin Suomalaisen
teatterin oikeutta teokseen, asia tuli Bergbomin tietoon. Jonkun aikaa
sen jälkeen saapui tälle kirje Numersilta, joka nyt oli päällikkönä
Lapin asemalla Pohjanmaalla ja joka, peruuttamatta julkista
lausuntoaan, uudisti vaatimuksensa, että hänelle annettaisiin takaisin
"välikirja", se on että teatteri luovuttaisi oikeutensa Elinan surmaan.
Bergbomin vastauksen, jonka alustelma on säilynyt, otamme tähän
kokonaisenaan, sillä se tarkottaa suorastaan Numersin kirjoitusta Nya
Pressenissä ja nähdään siis siitä mikä Bergbomin kanta oikeastaan oli.

"Rakas veli! Kirjeesi ei ollut odottamaton, sillä Nordmannin [juuri
mainitun yhtiön edustajan] käynnin kautta tiesin sen tulevan. Mutta se
oli tervetullut, sillä minä toivon yhtä hartaasti kuin koskaan sinä,
että tuskallinen erimielisyys välillämme tasotetaan. Jos olisit voinut
kirjoittaa vähemmän kiihtyneesti, olisi se ollut vielä tervetulleempi,
sillä mitä tyynempiä olemme sitä helpompi on välttää väärinkäsityksiä."

"Joku aika sitte kirjoitit V. Löfgrenille. Hän käsitti kirjeen
oikeastaan tarkottavan minua ja antoi minun lukea sen. Eihän se ollut
mitään epähienoa? -- Kirjeessäsi mainitset -- jos oikein käsitän asian
-- että minä olen antanut aatteita, mutta ettet sinä hyväksynyt
repliikkejäni, koska ne olivat 'mahdottomia'. Tämä on lähtökohta, josta
alkaen voimme selvittää asian. Sillä välttämätöntä on että me
selvitämme sen yleisölle. Sinä valitat että johtokunta on vain kuullut
minun selitystäni eikä sinun. Mutta siinä erehdyt. Ei se pyydä parempaa
kuin että annat selityksen. Ehdoton lausuntosi Pressenissä
valitettavasti ei selitä mitään, sillä se ei koskettele niitä
ristiriitaisuuksia, jotka yleisö ja kritiikki on havainnut ja joihin
sinun ja minun ystävieni kielittely on saanut niiden kiinnittämään
huomionsa. Voit ehkä sanoa että nämä ristiriitaisuudet ovat ainoastaan
näennäisiä. Sitä parempi sekä minulle että sinulle. Osota että ne ovat
näennäisiä, ja minä tyydyn."

"Tahdon mainita muutamia näistä ristiriitaisuuksista. Selityksesi
mukaan Pressenissä sinä et tunnusta mitään työnosallisuutta. Kuinka
selität sitte, että olet hyväksynyt kaikki ne kohdat Kuopion
takana-kappaleessa, jotka ovat minulta. Tämä ei tarkota suomalaista
käännöstä, josta voit sanoa että tahdoit antaa sen [julkisuuteen]
semmoisena kuin se oli näytelty Suomalaisessa teatterissa; mutta
ruotsalaista käännöstä -- siinä käytät, erottamatta omistasi, minun
kohtauksiani, motiivejani, repliikkejäni. Eihän ruotsalaisessa
käännöksessä ollut mitään pakkoa hyväksyä tätä yhteistyötä minun
kanssani, joka nyt näyttää sinusta niin vihattavalta. Siinähän olisit
aina vapaasti voinut käyttää omia kohtauksiasi, motiivejasi ja
repliikkejäsi -- miksi et tehnyt niin? Sinusta ne eivät silloin olleet
yhtä 'mahdottomia' kuin nyt. Kirjeessäsi sanoit, että toinen 'puoli'
kappaletta Kuopion takana oli minun omaani. Lausunnossasi Pressenissä
selitit, että minulla ei ollut siinä mitään osaa. Siinä on
ristiriitaisuus, joka vaatii selvitystä. Minä uudistan, kenties on se
näennäinen; no hyvä, osota se."

"(Tässä johtuu mieleeni pieni episodi. Ensi näytöksen loppukohtauksessa
puhuu Lilli 'eräästä miekkosesta'. Tämän olet ruotsalaisessa
käännöksessä -- ainakin siinä jonka Arppe antoi, painettua en ole
lukenut -- olettanut merkitsevän 'en herr Mikkonen'. Tämä naurettava
erehdys on ainoastaan siten ollut mahdollinen, että se kohtaus, jossa
repliikki tavataan, oli sinulle kokonaan tuntematon. Vähäpätöistä,
sanot sinä -- minä: mutta valaisevaa)."

"Entäs Elina! Sinä pyydät 'alkuperäisen' käsikirjoituksen. Sinä saat
sen. Mutta sinä et käytä sitä, vaan ruotsalaiseen käännökseen,
jonka tahdot painattaa, käytät yhä niitä aiheita, jotka minä olen
antanut, eikä omiasi. Sinä käytät rouvia, kerjäläistä, rovastia,
Vääksynkohtausta, loppua. Näin, vaikka kiellät kaiken yhteistyön. Siinä
on ristiriitaisuus. Mahdollisesti näennäinen -- osota se."

"Uudistan mitä ennen olen sanonut. Joko on selvitys tapahtuva meidän
kauttamme yhteisesti taikka sovinto-oikeuden kautta. Jos pidät
edellistä parempana, voisimmehan yhtyä Seinäjoella; sinä tuot kaikki
minun kirjeeni, minä sinun kirjeesi sekä käsikirjoitukset. Näiden
ainesten pohjalla laadimme yhteisen selvityksen, ja kaikki on kuin ei
mitään väärinkäsitystä olisi ollutkaan. Sillä väärinkäsitystähän tässä
on olemassa -- se on aina ollut vakaumukseni. Sinä sanot sitä
päähänpiintymäksi ('fix idé') minussa. Jos niin tahdot, mutta jos tämä
'päähänpiintymä' voidaan haihduttaa sinun antamasi selvityksen kautta,
näyttää minusta että sinä vanhan ystävyyden tähden voit siihen
suostua."

"Kun tämä selvitys on tapahtunut, saa Suomalaisen teatterin johtokunta
hoitaa kaiken muun ja tehdä uuden sopimuksen kanssasi. Minä olen
silloin vapaa asiasta enkä aio enään sekaantua siihen. Tuus K.
Bergbom."

"J. K. Kirjeessäsi Löfgrenille puhut uusista draamallisista
suunnitelmista Ruotsalaista taikka -- Suomalaista teatteria varten.
Olen sydämellisesti kiitollinen ettet ole sekottanut teatteria siihen
vastenmielisyyteen, jota viime aikoina olet tuntenut minua kohtaan.
Että olet sydämellisesti tervetullut, jos tulet uutta tuoden, siitä
voit olla vakuutettu, olkoon se Tuomas piispa taikka 'Kilttiä
tyttöjä'.[141] Ja minä lupaan olla varovaisempi hyvää tarkottavassa,
mutta ehkä joskus sopimattomassa (malplacerad) avustamisinnossani."

Numers hylkäsi Bergbomin ehdotuksen, sillä hänen mielestään tuottaisi
persoonallinen keskustelu Bergbomin ja hänen välillään yhtä vähän
tuloksia kuin kompromissista olisi hyötyä. Ja turhaan jatkui sitte
vielä kirjeenvaihtoa v:n 1894 alkuun. Kun Numers lopulta lupaa
esipuheessa kiittää Bergbomia "kritiikistä", joka tämän puolelta on
tullut hänen teostensa osaksi, Bergbom ehdottomasti pyytää siitä
päästä. --

"Kiitos, josta neuvotellaan, on naurettava ja alentava sekä kiittäjälle
että kiitetylle." -- "En ole tehnyt mitä olen tehnyt", hän vielä
jatkaa, "saadakseni kiitosta -- olin kokenut, että kiitos semmoisissa
tiloissa tavallisesti jää tulematta. En pyydä kiitosta, vaan totuutta.
Enkä ymmärrä kuinka sinä sanot sitä 'fraaseiksi'. Ja totuutta toivon
yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Erehdyttäviä huhuja on ollut
liikkeellä Kuopion takana ja Elinan surma -kappalten synnystä.
Sekä sinuun että minuun ovat väärät tiedot heittäneet varjoa.
Velvollisuutemme on poistaa erehdys." -- Tähänkin Numers vastasi,
mutta siitä riittää ottaa sanat: "Minä en ymmärrä sinua, etkä sinä
minua" (!) --

Julkisuuteen ei tämä riitakysymys enään tullut 1892 v:n jälkeen, eikä
Bergbom siis koskaan saanut mitään hyvitystä siitä hänen kirjailija- ja
johtajakunnialleen käyvästä loukkauksesta, jota Numersin kirjoitus
merkitsi. Että Bergbom ei itse julkisesti esittänyt kantaansa, riippui
hänen hieno- ja myötätuntoisuudestaan Numersia kohtaan -- sen tietää
tämän kirjoittaja, joka ainakin kaksi eri kertaa otti asian puheeksi
hänen kanssaan, kysyen, eiköhän se menettely kuitenkin ollut ainoa
perille vievä. Ei, hän katsoi julkista väittelyä entisen ystävän kanssa
mahdottomaksi, mieluummin hän vaikeni ja antoi ihmisten puhua mitä
puhuivat. Edellisestä lukija tietää, että hänellä Numersin kirjeissä
olisi ollut todistuksia enemmän kuin tarpeeksi. -- Mutta toiselta
puolen, kuinka on Numersin käytös selitettävissä? Miksi hän kieltäytyi
tunnustamasta sitä "totuutta", jota Bergbom vaati -- se on totuutta
heidän yhteistyöstään. Numers elää vielä ja olisi siis oikeastaan
häneltä itseltään kysyttävä, mutta varmaankin hänen lausuntonsa nyt
olisi samanlainen kuin 16-14 vuotta sitten. Sentähden uskallamme lausua
ajatuksemme, joka on se, että Numers vilkkaan mielikuvituksen miehenä
ei osannut arvostella Bergbomin avustuksen laajuutta ja merkitystä. Kun
Bergbom enimmäkseen vain uudestaan sommitteli ja lisäyksillä sekä
muodon puolesta täydensi näytelmäluonnoksia, jotka Numers oli pannut
alulle, mutta antoi tämän itse neuvojensa mukaan jatkaa työn
suoritusta, niin saattoi hän aivan vilpittömästi eläytyä siihen
harhaluuloon, että kaikki oli hänen omaansa. Toisin olisi kai ollut,
jos hän olisi ollut kehittyneempi taiteilija. Silloin hän arvatenkin
olisi paremmin käsittänyt saamansa avustuksen arvon, että se ei ollut
pelkkää "kritiikkiä", vaan kokeneen kirjailijan ja runoilijan
myötäluomista, jota ilman näytelmät olisivat jääneet vaille sitä
aatteellista syventämistä, draamallista suppeutta ja taiteellista
pyörentämistä, joka kieltämättä määräsi niiden menestyksen. Tämä
selitys on meistä ainoa otollinen, sillä se tekee mahdolliseksi
edelleenkin tunnustaa Numersia siksi suoraksi, rehelliseksi,
ritarilliseksi luonteeksi, jona olemme hänet aina tunteneet.

Mitä Numersin ja Bergbomin yhteistyöhön tulee, oli se ijäksi mennyttä.
Vuosia myöhemmin (4/5 1897) Numers kyllä ehdotti sen uudistamista ("Ei
ole hyvä tehdä työtä yksin!"), mutta silloin Bergbom vastasi: "Brändt
barn skyr elden!"[142]

Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. --
Huhtikuulla _Adolf Lindfors_ oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta
teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä
vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta
sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän -- erosi Suomalaisesta
teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä
vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa
teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän
suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja
tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä
kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri
sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli
taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio
kestettävissä. -- Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi
erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt,
luotettava puvustonhoitaja _Siina Pastell_. Hänelle Bergbom-sisarukset
21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.

Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva _Olga Salo_
(Aalto), nti _Mimmi Lähteenoja_ ja _Otto Närhi_, jotka kaikki tulivat
Aspegrenin seurueesta[143] ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa
ympäristössään.

Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti
taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin
edellisenä vuonna.

Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa _Elinan surma_; 8
Työlakko, Maria Stuart; 7 _Tapanin päivänä_; 6 Elämä on unelma,
Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 _Nummisuutarit_,
Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 _Ihmisten tähden, Kuopion
takana_, Kansan vihaaja; 2 _Pahassa pulassa, Roinilan talossa,
Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana_, Rajuilma, Taistelujen
välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 _Papin
perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz_, Pikku
sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.

Näistä 34 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 8.



XXI.

Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.


Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien
kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

-- "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla
kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli
masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on
käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja
riemua. -- Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian
valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin
mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin
rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin
savessa.[144] -- Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden
niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat
suljetut. -- En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä
tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se
oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset
sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä,
täsmällisessä repliikinvaihdossa. -- Usein olemme olleet kummassakin
salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin
salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä
saman katon alla." --

Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie
kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

-- "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan,
minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen!
Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai
minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen
Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin
jäähdyttävästi tunteisiini. -- Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja
minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna
Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään
paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia,
mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." --

Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa"
Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen
mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän
asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat
tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä
marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen
joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli
käynyt. -- Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta,
Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa,
vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille
tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen
hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St
Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta
päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa.
Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että
taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä,
kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil
Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat
näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä.
Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä
kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat
maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä
luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien
Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman
potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen
Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei
näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety,
Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä
toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa
lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa.
Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen -- ainakin
näennäisesti -- parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä
tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin
virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka
hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten
tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. -- Juuri Salan
tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä
Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin
tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että
hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin
kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna.
Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin
jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan,
paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee
ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja
Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut
hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

-- "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli
asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että
minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu --
minä ajattelin -- 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista
huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala
tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti
suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8
markkaa, minä 12. -- Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä
hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni
aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen
pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä
tuulella." --

"Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman
'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten
kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia
rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän
päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico
incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista
draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin
pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm
Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi
kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä
itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan
uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen
unohtanut yhden päävaltin -- Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee
kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi,
etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota
mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja
Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia
tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." --

Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka
idyllimäisesti he kahden elivät:

-- "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori
kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella,
soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin --
hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin -- kuluvat kutakuinkin
hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin
hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi
sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä
kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa.
Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla
kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen
takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch
sogar!' -- se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille
vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin
lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu
pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua,
vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme
kotona -- klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja
raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" --

Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä
Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U.
Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi
sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa
-- ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä
tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen
olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta
sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat
tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän
paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan
onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman
selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin,
oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää
Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että
teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S:nlaisen lehden
arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen
esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi -- ja näkyy teatteri
kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön
puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa
kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut
"vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti
tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa
viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli
sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena,
agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut
sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt".
Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta
kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä
teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin
tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa
harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli
rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen
henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut
kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa
mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset
ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä
että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen
kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin
kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin,
kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä,
jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista
päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä
siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin
makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt
olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä
silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi
syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta
eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä
yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan
luopuminen -- isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa.
On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka
kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä
nyt näyttää mahdottomalta -- mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan
mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota.
Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta
sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään
nuhteita. Mutta -- mahdollisuuden mukaan -- tasapuolinen esitys
asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa
myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin
kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli,
että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle
niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu
Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta
kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei
ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja
pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä
eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin
kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan
asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

-- "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä
ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun
joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella.
Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä,
mutta keskustellessaan: -- 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon
alainen, ei tiedä mitä tekee'. -- 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' --
'No, minä olen mies, mutta -- nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän
luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä
olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka
sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. --
Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet
sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa -- hänellä itsellään ei
ole mitään velvollisuuksia! -- Usein ajattelen, että sinun ehkä on
luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun;
sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu.
-- Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo
olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin
suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan
kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin
paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista,
kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. --
"Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua
rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata.
Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas
Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi
todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme
hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen
ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä
apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti
potkaisee tämän avun luotaan." -- "Jollet olisi niin todellisesti
pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit
helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta
ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa
valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa.
Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva
kestää koetusta!" --

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] -- "Että Sala
voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen,
että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole
mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me
olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet
että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on
tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita
perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas
sanoja -- se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan
sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän
panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden,
ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse
avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa
itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on
valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy
hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja,
sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta
riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että
ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle -- ovat
olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto,
vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on
aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene
luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion
minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän
lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen,
niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini.
Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä
asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari,
kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se
siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys
että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi
naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin
nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja
sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki
tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] -- "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni
tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä
itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut.
Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva
sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin
hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies.
Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä
voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että
hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi
Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja
perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa
suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa
teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä
jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui
kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen
intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus
paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta
tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys
onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin
[haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen
luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. -- Kaarlo
hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva
Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi -- "Minnan
menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme."
-- "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä
kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman
tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä?
Ajatus ei ole tyhmä." --

Viimeisestä Berchtesgadenin kirjeestä (postileimattu 7/8) otamme
seuraavaa:

"Kirjoitus Minna Canthille [s.o. Emilielle lähetetty konsepti] vaikutti
minuun erittäin hyvin. Kun sain sanotuksi mitä tahdoin, tulin täysin
levolliseksi. Nyt katson asiaa niinkuin se olisi sattunut minulle
vieraitten ihmisten kesken. Tuomioni pysyy samana, mutta se on niin
kerrassaan vapaa kaikista persoonallisista tunteista, että itsekin
ihmettelen sitä. Syy on kai se, että minä sisässäni niin kauan olen
odottanut tätä katastroofia".[147]

"Mitä sanot Salan kotiatulosta on 'niinkuin minun suustani otettu'
[Emilie oli näet arvellut parhaaksi, että Sala tulisi vahvistamaan
teatterin voimia]. Mutta en uskalla kosketella asiaa. -- -- En tiedä,
minusta näyttää kuin hän olisi entistäkin suljetumpi minua kohtaan.
Olemmekinhan niin erilaisia. Sitä paitse hän on jo niin terve, että
hänen itse täytyy määrätä itsestään. En voi ottaa edesvastuulleni
houkuttelemalla ikäänkuin pakottaa häntä."

"Olen ylipäätään epätietoinen, onko meidän itsepäisesti vaatiminen,
että hän tulee seuraajakseni vai ei. Jos tietäisi mitä hän
sydämessään tahtoo, mutta ottakoon siitä selvää se joka taitaa, sen
seitsenkertaisen verhon alta, jonka hienotuntoisuus, itsepäisyys,
epäonnistumisen pelko ja menestyksen toivo ovat käärineet hänen
ympärilleen. -- Että teatteri tarvitsee uuden voiman, joka voi tehdä
uusia _alotteita_, tulee minulle päivä päivältä selvemmäksi. Me elämme
nyt vain vanhoilla. Se voi käydä laatuun noin kymmenen vuotta
eteenpäin. Mutta sitten? Totta on että joka päivällä on huolensa, mutta
totta on myöskin että tänään on kylvettävä, jos tahdotaan huomenna
korjata eloa."

Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti
kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän
pysähtyi Müncheniin.

Pari päivää myöhemmin 9/8 Sala kirjoitti Emilie Bergbomille:

-- "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen
asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin.
Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään
soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä
valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa
apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua.
Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos
jollekin suunnalle. -- Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää.
Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla
maalla." -- --

Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie
Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo
Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat -- hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä
ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä
kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä
suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä,
epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä -- se ajatus on
hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja
ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään
omaisuuteensa y.m. nähden.[148]

Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja
sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani
täytäntöön päätöksensä! -- Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille,
että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä
Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista,
joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä
maahanpanijaisissa.

Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa
sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa --
tulen niin pian kuin suinkin voin."

Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen
"surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen
sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet
ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella
sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen,
hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin
harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana,
ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi
joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä,
mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä.
Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan
lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet
semmoisen lopun olevan pelättävissä.

Myöskin näyttelijänä Sala oli kohonnut teatterin etevimpien joukkoon.

"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä",
sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä
ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan.
Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi
monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin
useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei
käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista
koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut
tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista
taidettansa palavasti."

Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun
luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes,
Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi
tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen
on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko
näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja
rakkauden.

Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun
siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme
Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi
kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin
puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla
taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri
teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä
siltä puutu yleistäkään merkitystä.

Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi
ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]

"Minna Canthille."

"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta
siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta
erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että
omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti
en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki
on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä
sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin
itsensä, puoleen, jota asia koskee."

"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja
minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen
'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista
rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä
kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä
sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta
'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi
asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen
kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth
ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin
puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin
neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni
mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä
yksityiskohtaa?"

"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta,
joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle
tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta
vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä.
Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä
ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin
tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen
kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat,
voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön
jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi
viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi
semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä
kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa
vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli
johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman,
V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."

"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava.
Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri
siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse
hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi
ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin
n.s. nuoren puolueen jäseniin."

"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää
niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi
olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä
olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaan _koko maahan_
katsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset
tekivät voitavansa Pietarissa _asettaakseen fennomaanit ja nihilistit
yhdenvertaisiksi_. Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi.
Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin
ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon --
kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."

"Almberg puhui samaan suuntaan kuin Löfgren."

"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin
Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia
lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta
jos vihelletäänkin -- mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen.
Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti
jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää
selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt
suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita.
Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti
moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora
kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että
kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan
väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten
haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt
että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun
oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi
tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli
sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu
kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että
Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin
naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä.
Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta
epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse
Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth
taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa
neuvoille."

"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni
päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa,
hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä
vastaan."

"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että
kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."

"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti
katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me
nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on
oleva ansaittu rangaistuksemme.'"

"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti
esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin
Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin
tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth
sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa
Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on
suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se
tarkastuksen alaiseksi".[151]

Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta
Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka
sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois
-- minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä
tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain
kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu
sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin
sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli
päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä
kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom
yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa
itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta
niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. -- Muutoin
olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa
esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin
ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita,
ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.

[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä
ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? -- -- Yksistään tämä
haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on
kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan
kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se
antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko
ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset
sanovat'."

"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö
kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä
yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se
Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla
kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on
saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka,
ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan
ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin
ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä
on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka
Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden
maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu
näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen'
johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan
tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth,
jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se,
oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.]
Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä
kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä
vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko
se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift'
kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta
välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä
ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran -- kutka ovat
nuo kirjailijat?"

"Mutta -- Minna Canth ehkä huomauttaa -- te ymmärrätte väärin
ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää'
kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä.
Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän
'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä,
kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta
kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen -- vihan kansallista
kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla
koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin
tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi
vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla
kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on
Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta
toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten
kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään!
Kerrassaan ei mitään."

"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa
'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta
minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän
irvikuvaan?" --

"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei
aivan vähäpätöisiä seikkoja:"

"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen
teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä.
Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen
ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut
hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna
Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin
korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani
muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden
rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen
Topra-Heikistä) perustuivat _kaikkien_ arvostelijain lausuntoihin ja
olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei
hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö
hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää
vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä
sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut
yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En
tiedä."

"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä.
_Nyt_ olen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan.
Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen
mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet
toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten
minä kauemmin ole se, joka on seisova _ainoan_ kansallisen dramaattisen
_taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut
aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona
kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen
teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi
lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä -- nämä _yhden aikuiset_ tosiasiat
todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun
verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei
mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen
ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin
laajaperäiseksi, että minun _täytyy_ julkilausua kantani. Antoihan
Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen
kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion
rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista
että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä. _Silloin_ voin
tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti
mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee
asiaa ja sopii julkisuuteen."

"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään
julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä
tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän
'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta
eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois
leikistä? -- -- -- Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se
etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni -- n.b.
jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."

Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet
edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät
lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse
pääasiasta -- Minna Canthin luopumisesta:

"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat
aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä
niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä.
Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa
minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus
kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että
hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on
vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän
jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka
olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa
tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne
työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois
oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla
ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa
kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]

"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa
muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet.
Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en
usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa
suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon
viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut.
Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista
luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan
mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta
otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä,
mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät
hetken mieliteot ja hetken -- oikut."

Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja
sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.

Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut,
enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan.
Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä -- olen
lähtenyt, siinä kaikki. -- Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi --
pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen
itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille,
kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin
innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää.
Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja
yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä
lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että
teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa
tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa",
kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena
dramaturgina mahdottomaksi -- se totuus kävi minulle lopullisesti
selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä.
-- -- Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin,
läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä
senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena
tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun
menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. -- Rein taas itse
minulle selitti, että -- -- hän lukiessa oli saanut vallan toisen
käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen
alaspanemista. -- Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen
johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen
menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan
hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa.
Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen
'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."

"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale
yhden kerran näyteltiin. -- Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan
onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi
kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin
työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. -- Nyt selitetään,
että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät
kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa
Matin kirjeeseen U. S:ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy
ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania'
eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen,
ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää
tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen
vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan
tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on
jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista
henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä
se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee
senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." --

"Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin
kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi
suinkin sallii. -- Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi
kirjailijaksi'. -- Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi
koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja
raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia
myöskin itseäni kohtaan." -- Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen
hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S:n huomautus, miten teatterin johtaja
oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen
omilla voimilla. --

"Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin,
jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin
työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni
käyttää."

"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä
olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä
kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun,
niin potkaistaan syrjään (!)" --

"Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa
tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin
lyhyt." --

Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja
ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:

"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi
nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat
niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin -- sekä olot että
me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen.
Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa
ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se
myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." -- --

"Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja
pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin
toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman
henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat
Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin
puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."

"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät
korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään.
Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta
silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen
puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo
Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka
ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut,
että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini,
taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan
kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä
loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta.
Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan
vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi
kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia,
joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta -- arvelette kai --
koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi
ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo
riipu siitä. Totta sanotte -- ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys,
erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella
omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."

"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä
'kohtuuden' puutetta, johon _minä yksinäni_ olen syypää. Kun draamanne
sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen
ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen
palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne
panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka
ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän
välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni
voin korjata ainakin _sen_ erehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän
sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen
lapsista.]

"Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen:
Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko
Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt,
jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa,
eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte
olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut
suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki
teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin
seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että
meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin
olisitte tietysti antanut draamanne -- Arpelle."

"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei
hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä:
_Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen
vallita_?" -- --

Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.
Siitäkin vielä pari otetta:

"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos
olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on
silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni,
niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt
kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle
hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea -- niin hirmuisen vaikea.
Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunut _heidän_ suhteensa, herrojen
Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he
pitkitä vainoansa edeskin päin." -- --

"Viha antaa voimaa ja kuntoa -- ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha
vapauttaa, ystävyys kahlehtii -- siinä totuus, jota näinä aikoina olen
saanut kokea (!)" -- --

"Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin
vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada
mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte
muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä.
Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen
näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja
Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"

"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk:sta, jotka minulle lähetitte
palkkioksi Kovan onnen lapsista. -- -- En enään anna sille ajatukselle
sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä
kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis
semmoista uskomaan." -- --

"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja
Leinolle -- vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä
hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut
taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä
vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät
teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin
olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt
menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna
Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän
mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen
apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä
"luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien,
noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. -- Tila ei ole
sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä --
myönnettäköön kernaasti -- usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa
muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka
Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä -- eikä suinkaan yksistään hänen
näytelmänsä -- olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä
teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia
kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan.
Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että
kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen -- samalla kun myöskin on
merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista
johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän
vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä,
ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija
missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla?
Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen
kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset
vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat _aina_ ankaraa
vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät
ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta
suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän
oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi
hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat
häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen
näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin
Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen
nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi
heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen
ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei,
hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä
suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten
"vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin,
voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa,
Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta
teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen
lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka
Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että
hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan
onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana
näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli
parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin
perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon
apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää
sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä
jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin
Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että
hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä
asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin
tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi
kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa,
niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet
pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että
hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton,
hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin
sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä
ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin
"vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e.
Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja
seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia
Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa
vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana
se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi,
turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla -- ei aatteittensa
voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua
sanaakaan -- vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti
hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja
lähinnä skandinavilaisille näyttämöille -- niin hän luuli -- meni
Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. -- Kysyä saattaa, oliko Minna
Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan
päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen
selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät
eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen
näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa
ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka
Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin
"hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai
vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka
esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi
neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian
näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin
harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas
kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon
valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka
se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus
maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä
oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva
ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth
kirjoittaa näytelmää -- ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten.
Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma
Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan
Minna Canthilta -- suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin
palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset
vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin
syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia.
Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen
menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta
toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät
ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä
taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen
valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että
suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät
millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa
olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista
näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta
taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka
hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli
täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä,
jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta _heidän_
teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme -- osaksi
myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun
virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä
aristokraattiseen -- järjestään läheisesti liittyivät nuoriin
ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen,
eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen
luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut
Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli
vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin
oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa,
pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta
kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten
suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän
rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin
kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän _Sylvi_, jossa hän käsitteli
tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun
lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa.
Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen
loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija
sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa".
Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän
kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin
kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät
ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet
esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa
täydellisesti pettivät. --

Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin
perheellä -- "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi
kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun
huvinäytelmä _Liittolaiset_, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä
Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä
meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja
näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä,
Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis
ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. -- Suurempaa
huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty,
ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen
huvinäytelmä _Kansanedustaja Leveau_. Nimiroolia esitti taidokkaasti
Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges,
Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi
käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. -- Syyskuun viimeisessäkin
ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen
_Vieraita odottaessa_. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti
vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt
olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli
niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei
voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä
kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti
26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

-- "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas
Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en
tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen
vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla
teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen
ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me
uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata
niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin
hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen
nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen
niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että
tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta,
kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. -- Tästä tulee käänne
teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja
ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta
toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva,
ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi
puhuttelee Kasimir Leinoa. -- Taloudellisessa suhteessa vuosi on
alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa
kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki
vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle -- 'lippu
luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten
huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." --

Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran
annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä
_Ukkosilma_, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja
uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla
oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin
esitettiin etevästi: Marfa -- nti Stenberg, Varvara -- Katri Rautio,
Dikoi-- Falck, Fekluska -- nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas
nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen
lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale
uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo
haihtunut.

Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen
juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun
oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui
menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II),
Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja
Nummisuutarit (II) -- yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä
draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin
osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen
kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä,
teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu
kirjoitus:

        Kaarlo Bergbomille 1872-1892.

    Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,
    Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,
    Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannan
    Palkkioksi kaunihista minkä meille soit.
    Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehen
    Lehti sen on kuivunut ja maahan varissut --
    _Kuva_ vaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,
    Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.

Toisessa oli kirjoitus:

    Kaarlo Bergbomille, Uuden työalan raivaajalle
    suomalaisille naisille.

    Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.

Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti
Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä
kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. --
Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen
illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui
lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli
monta, nimittäin _Vilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm,
Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala_; A. Almberg puhui Kaarlo
ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin
kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja
tulevaisuuden maljan.

Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan -- tänä
syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli
taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri -- jatkettiin työtä
väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää
merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama Schillerin _Wilhelm Tell_.
Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty
on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä
kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään
yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon.
Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä
mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas;
Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen
onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana
onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja
seitsemännen toisena joulupäivänä. --

Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä
se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaan
_Karl A. Tavaststjernan_ sepittämä, Juhani Ahon suomentama
4-näytöksinen näytelmä _Uramon torppa_.[156] Tämä kansanelämän kuvaus
ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan
tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä
synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että
näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi
sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin
jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka
neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista
repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa
näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla
realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan
kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin
esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että
Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta
erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena,
Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja
uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta
miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli
niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi
tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän
onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen
vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. --
Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä,
meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa.
Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin
kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerran
_Hämeenlinnassa_ 23/11 ja kaksi kertaa _Viipurissa_ 26/11-27/11. Sen
ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran
Liittolaiset.

Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa
(5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin
suomentama Ibsenin _Villisorsa_ (9/12), joka meni vain kaksi kertaa.
Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti
Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa
Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme
Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.[157] --
Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmä _Prinsessa Ruusunen_
(30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale
herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan
näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen
nti _Helga Coranderin_, joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga
Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin
Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.

Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu
ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni
Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä
_Armeliaita rouvia_ 15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme
kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oli _Kalle
Ahon_ 3-näytöksinen draama _Bertha Brander_[158] 18/1, jonkunlainen
Noora-toisinto -- iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy
vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman)
alkaakseen uutta elämää -- mutta menestys oli heikko. Sen
jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmä
_Pappilan tuvassa_, joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi
ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli
G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Uusi pirtti_ (Nystu'dansen),
jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme
kertaa. --

Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu
siitä seuraavaa:

"Surut, sairaus ja -- pakkanen ovat minut niin masentaneet viime
aikoina, etten suorastaan ole jaksanut kirjoittaa Teille, vaikka olisin
tahtonut onnitella Teitä näytelmänne hyvästä ja ansaitusta
menestyksestä. Pappilan tuvassa on suuresti huvittanut yleisöä; koko
aikana naurettiin sydämen pohjasta ja hienommatkin tuntijat ovat
tyytyväisiä. Oivallinen pikkunäytelmänne jää epäilemättä ohjelmistoon.
Vaikka aihe ehkä on lainattu, voitte täydestä syystä katsoa sitä
alkuperäiseksi, kun henkilöt ovat niin peräti omituisia."

"Onneksi oli rva Kahilaisella sekä taitoa että rohkeutta näytellä
Leenaa niin hyvin kuin hän sen teki. Leveällä huumorilla ja samalla
kertaa niin luontevasti. Teillä olisi varmaan ollut iloa nähdessänne
häntä. Myöskin Rautio [Aaro] oli kerrassaan hyvä. Lattu oli luonteva,
mutta ei puhunut sujuvasti Savon murretta. Muutkin osat suoritettiin
moitteettomasti."

Helmikuu alkoi huomattavalla premiäärillä, kun 1/2 annettiin K. von
Gutzkovin murhenäytelmä _Uriel Acosta_,  mutta aika oli niin nurja,
ettei tämä aatteellisesti merkillinen, jännittävä kappale esitettynä
neljänä iltana kertaakaan koonnut edes hyvänlaista huonetta. Nimiroolin
Ahlberg näytteli kylläkin intohimoisesti, mutta myöskin osalta
totuntatapaan deklamoiden; rva Salolta, Judithina, oli toivottu enemmän
lämpöä; Leinon Ben Akiba oli mieltäkiinnittävää, taitavaa työtä. --
Runebergin päivänä (Vänrikki Stoolin kuvaelmia, Saimaan rannalla ja
ylioppilaslaulua) oli huone kumminkin täysi. Oikea myötätuuli tuli toki
vasta kuun lopulla, kun näyttämölle ilmaantui uusi, suuriarvoinen
alkuteos, nimittäin J. H. Erkon 5-näytöksinen "runo" _Aino_.[159] Tämä
merkillinen näytelmä, jossa Erkko -- laulajana ja ajattelijana samalla
kertaa -- on luonut tähän saakka kauniimman ja arvoltaan pysyvimmän
runoelman, mikä Kalevalan pohjalle on rakennettu, saavutti harvinaisen
menestyksen ensi-illasta, 24/2, alkaen, jolloin runoilija oli
myrskyisten suosionosotusten esineenä. Se meni näet tänä keväänä
Helsingissä 11 kertaa ja maaseudulla 8, siis yhteensä 19. Tämä on sitä
oudompi kuin kappaleessa, niinkuin aineestakin voi päättää, on vähän
toimintaa ja runsaasti lyriikkaa, joka ylipäätään näyttämöllä on
huonossa huudossa. Mutta ei mikään sääntö poikkeuksetta! Erkon lyriikka
on tässä niin sulavaa ja henkevää, että se vastustamattomasti lumosi
yleisön. Kumminkin on kiitos annettava esittämisellekin, sillä
näyttämöllepanon ja näyttelemisen ansioksi on luettava, että runoelman
hieno tunnelma säilyi puhtaana ja pääsi vaikuttamaan täydellä
voimallaan. Erittäin on vilpitön tunnustus myönnettävä Olga
Poppiukselle, joka oli unohtumattoman lempeä, puhdas viehättävä Aino,
ja Leinolle, joka Väinöönsä osasi niin yhdistää erilaiset piirteet --
mahtavan päällikön voiman ja valon sankarin ylevyyden ja virkeyden,
mutta myöskin valtaan päässeen tunteen tuottaman heikkouden ja kokeneen
miehen tyyneyden vastoinkäymisessä -- ettei hän kertaakaan vajonnut
ylhäisestä olemuksestaan. Niiden ohella onnistuivat toisetkin: Halme --
Jouko, rva Kahilainen -- Pohjolan emäntä, Saimi Järnefelt -- Sinikka,
Weckman -- Kirri ja Rautio -- vanha Jouko.

Vasta 15/3 tuli uusi ohjelma: H. Sudermannin 4-näytöksinen draama
_Koti_, joka vuoden vanhana oli jo siksi kuuluisa, että se meillä
esitettiin samaan aikaan kummassakin teatterissa. Magdaa (joka
sittemmin tuli yhdeksi Ida Aalbergin loistorooleja) näytteli rva
Rautio, esityksessään painostaen enemmän ja onnistuneemmin tyttären- ja
äidin- kuin loistavan maailmannaisen-piirrettä. Leino esiintyi
everstinä, Ahlberg pastori Heffterdinginä, Franck v. Kellerinä, nti
Kunnas Mariana. Valvojassa O. Relander vertasi toisiinsa teatterien
esitystä ja tuli hän jotenkin samaan tulokseen kuin aikoja ennen
E. Nervander, että näet ruotsalaiset näyttelijät osottivat enemmän
rutiinia, kuvasivat paremmin hienoston elämää, mutta suomalaisten
käsitystapa oli syvempi, tunne lämpimämpi. -- Ensi-illan menestys oli
hyvä, mutta seuraavat kolme huonetta olivat kumminkin huonoja.

Samoin kuin edellisenä vuonna oli tehty Elinan surmaan nähden, Bergbom
nytkin teki pikaturneen näytelläkseen mieltäkiinnittäviä uutuuksia.
Siten annettiin _Kuopiossa_ 17/3-19/3 Aino kaksi ja Uramon torppa yhden
kerran sekä _Mikkelissä_ 21/3-22/3 kumpikin näytelmä yhden kerran.
Puhdas voitto oli 1,300 mk -- "nätti summa kyllä!" niinkuin
teatteripiireissä oli tapana lausua Laululintusesta lainatuin sanoin.
-- Bergbom kävi siis itse Minnan kaupungissa, mutta tällä kertaa
entiset ystävät eivät edes tavanneet toisiansa. Erääseen kirjeeseen
Mikkelistä Emilielle Kaarlo on pannut seuraavan jälkikirjoituksen:
"Minnaa en tavannut. Hän tahtoi kohdata minut, mutta minä epäsin
(afböjde)."

Helsingissä annettiin 5/4 vielä yksi kotimainen alkuteos, nimittäin
näyttelijä _Kaarlo Halmeen_ 5-näytöksinen näytelmä _Purimossa_.
Kappaleeseen oli niinkuin vasta-alkajan kokeeseen ainakin koottu paljon
henkilöitä ja effektikohtauksia, jotka jälkimäiset olivat enemmän
tuskastuttavia kuin jännittäviä laadultaan. Näytteleminen oli
tavallisuuden mukaan realistisen voimakasta, ja esittivät päärooleja
Ahlberg (rustmestari roisto), rva Rautio (edellisen uhri, Hilma),
Weckman (Roope). Näytelmä meni vain kaksi kertaa.

Sen jälkeen sanottiin hyvästi pääkaupungille ja lähdettiin _Turkuun_,
jossa ei oltu käyty pitkään aikaan. Siellä annettiin 12/4-7/5
13 näytäntöä. Ohjelmisto sisälsi mitä viime aikoina oli parasta
näytelty: Elinan surma (3 k.), Aino (2 k.), Uramon torppa, Wilhelm
Tell, Koti, Prinsessa Ruusunen[160] y.m. Tavaststjernan draama, jolla
alotettiin, ei kuitenkaan tuottanut 400 mk enempää, mutta Aino
seuraavana iltana antoi 800 ("nätti summa kyllä", Kaarlo kirjoittaa
Emilielle), ja Elinan surma meni melkein loppuunmyydylle huoneelle (yli
1,000 mk). Ylipäätään menestys oli hyvä, kun alkuun oli päästy.
Kaarlolla oli tietysti puuhaa, niinkuin aina; mutta näyttää hänellä
silti olleen aikaa nähdä muitakin ihmisiä. Niin hän esim. kirjoittaa:
"Betty Elfving on sama vanha, kelpo Betty kuin aina. Olen joka päivä
hetken ollut hänen luonansa."

Turusta seurue muutti _Viipuriin_, jossa 5/5-28/5 näyteltiin 12 iltana.
Siellä alotettiin Ainolla. Bergbom oli lähettänyt "Ainolaiset" muitten
edellä Viipuriin, ennen kun viimeiset näytännöt Turussa oli annettu.
Kun sitte kaikki olivat saapuneet sinne, Bergbom valittaa yleisöä
kylmäksi, "erittäin turkulaisten intoon verraten". Huoneet olivat
huonoja. Elinan surma herätti sentään täälläkin "innostusta niinkuin
muualla". Lopputulos oli siksi hyvä, että palkat ja laskut suoritettiin
ilman apua Helsingistä. -- Viimeisessä näytännössä esitettiin Elinan
surma kolmannen kerran. Päivä, toukokuun 28, oli muistorikas
_Leinolle_, jonka 20:nes vuosi teatterin palveluksessa silloin umpeni.
Kun näytännöt teatterin puolesta olivat päättyneet, antoi seurue omasta
puolestaan vielä pari näytäntöä Viipurissa ja sen jälkeen lähti osa
näyttelijöitä vielä kauemmas itäänpäin, kesäkuulla vieraillakseen
paikkakunnilla, joilla ei koskaan oltu käyty. Siten annettiin
2/6-7/6 neljä näytäntöä Käkisalmessa, 11/6-15/6 yhtä monta Sortavalassa
ja 17/6-18/6 kaksi Pitkässärannassa. -- Bergbom puolestaan ilmotti
sisarelleen aikovansa tehdä "baltilaisen turneen", s.o. matkustaa
Inkerin ja Viron (Tarton, Räävelin) kautta Helsinkiin. Hänen teki mieli
kerran nähdä noita seutuja. Noin 10 p. kesäk. hän toivoi olevansa
kotona.

       *       *       *       *       *

Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä
edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se
kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että
Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaa _Uramon torppa_;
19 _Aino_: 13 _Prinsessa Ruusunen_; 9 Wilhelm Tell; 7 _Pappilan
tuvassa_; 6 _Elinan surma_, Liittolaiset, Koti; 5 _Vieraita odottaessa,
Uusi pirtti, Saimaan rannalla_, Mustalainen, Venetian kauppias,
Laululintunen; 4 _Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander_,
Ukkosilma, Uriel Acosta; 3 _Murtovarkaus_, Kansanedustaja Leveau, Fritz
ystävämme, Armeliaita rouvia; 2 _Runebergiana, Purimossa_, Villisorsa,
Elämä on unelma, 1 _Papin perhe, Tietäjä, Lea_, Remusen kotiripitykset,
Voimakkaita naisia, Parjauspesä.

Näistä 33 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 13.

Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se
kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa
seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti
toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen
draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen
saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta
jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton
ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia
kappaleita ja näistä oli _kuusi_ uusia, alkuperäisiä näytelmiä --
niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa,
joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on
kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen
ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä
kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä
viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä
20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei
suinkaan ole liiaksi -- koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti
yhden ohjelman -- niin tulemme siihen päätelmään, että _kaksikolmatta
osaa_ näytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että
ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa
osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin
mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon,
Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski,
Sudermann y.m. uudemmista.

Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli
todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa
sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei
ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen.
Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto
kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti
kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan
tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee
toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli
täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin
iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut
seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs!
Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta
teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään,
yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen
ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors
luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä
keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen
ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla.
Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen
jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta
vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille
tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että
lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät
olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan
erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta
olisikaan ollut, jos _kaikki_ olisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia
olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on
siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.



Viiteselitykset:


[1] Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on: _"Luettelo
seuranäytelmiksi sopivista kappaleista sekä neuvoja seuranäytelmäin
toimeenpanemiseen"_, Helsingissä 1879. -- Bergbomin arvostelun mukaan
olivat neuvot "makalöst praktiska" (verrattoman käytännöllisiä).

[2] Berliniläinen kirjakauppias (ei tanskalainen, niinkuin sanotaan
II s. 200).

[3] Alexander Strakosch, s. 1844 Unkarissa, oli ensin etevä näyttelijä
(Sonnenthalin oppilas) ja sitten, rammaksi tultuaan, kuuluisa lausunnon
opettaja. Hän toimi Lauben apumiehenä ensin Leipzigin ja myöhemmin
Wienin Stadttheaterissa.

[4] Näyttelijä Arthur Lundahl kuoli Tampereella 24 p. heinäk. 1879.

[5] Nti Börjessonin kirjoittama 2-näytöksinen ruotsalainen näytelmä,
jonka Kaarlo oli ehdottanut otettavaksi nti Avellania varten ja jonka
hankkiminen tuotti Emilielle paljon vaivaa, syystä kun se oli
painamaton.

[6] Ylioppilas K. Oronstedt, pankinjohtajan vapaaherra J. Cronstedtin
poika, oli alkanut innokkaasti harrastaa suomenkieltä ja
kirjallisuutta. Ainoa hedelmä, joka ennätti kypsyä, oli Beaumarchais'in
mestariteoksen Sevillan parturin suomennos. Se oli näet valmiimpi kuin
Emilie luuli. Keväällä 1880 se esitettiin Suomalaisessa teatterissa ja
ilmestyi sittemmin painettuna. Vuosi tapaturman jälkeen pystyttivät
Keuruulaiset vainajalle muistopatsaan Kangasjärven Kangassaareen. Siinä
on paitse nimeä ja kuolinpäivää kirjoitus: Kansalaiselle kansalaiset.

[7] Nimipastori, sitten provasti Herman Roschier oli Bergbom-sisarusten
äidin serkku. Hän oli 1864-79 suomalaisten siirtolaisten saarnaaja
Itä-Siperiassa.

[8] Eräässä toisessa kirjeessä mainitaan muutaman hienosti sivistyneen
naisen Tukholmasta nähtyään Parjauspesän lausuneen: "Jos suomalaiset
vain kävelisivät paremmin, niin olisivat he kerrassaan meitä etevämpiä
näyttämöllä."

[9] Alkuteos_, Den lilla Finskan, julinteriör i en akt_, on painettu
Morgonbladetin ensi numeroihin s.v.

[10] Nervander, joka näki näytelmän kummassakin teatterissa
(ruotsalaisessa se päättyi niin varhain, että hän ennätti Arkadiaan
siksi kun siellä alettiin), on eri kirjoituksessa (Mbl. 12/2) verrannut
esityksiä toisiinsa. Asettamatta nti Aalbergin Juliaa erittäin
korkealle katsoo arvostelija kuitenkin hänen luomaansa "sievää,
iloista, vapaata kuvaa" etevämmäksi kuin nti Wesslerin esittämää, joka
kyllä oli "tyylikkäämpi", mutta samalla värittömämpi ja vähemmän
uskollinen runoilijan luomaan verrattuna. Hra Agard, jonka
kiitollisimpiin rooleihin von Dann luettiin, oli tietysti parempi ja
arvokkaampi kuin Leino, joka oli sekä kokematon että nuori tähän
tehtävään. Axelin esittäjät, Arppe ja Ahlberg, olivat molemmat
heikkoja, eroten toisistaan siinä että edellisen lausunta oli parempi,
jälkimäinen lämpimämpi esityksessään. Mitä vihdoin kokonaisuuteen
tulee, oli se sävyltään runollisempi ja hienompi ruotsalaisella
näyttämöllä, mutta suomalaisella tuli rauhallisen ja onnellisen kodin
lämpö enemmän tuntuviin.

[11] Pikku piirteenä mainittakoon, että tarantellatanssin, jonka Ida
Aalberg esitti niin tulisesti, oli hän harjotellut aikanaan koko maassa
tunnetun rva Alina Frasa-Ahreniuksen johdolla. Tämä kuittasi 14/4 8:sta
harjotustunnista à 3 mk. yhteensä 24 mk.

[12] Tarkottaa Nervanderin käsitystä Nooran luonteesta, jonka hän on
esittänyt erityisessä pitkässä kirjoituksessa.

[13] Kun neiti Aalberg toisessa näytöksessä lankee polvilleen
Krogstadin eteen, hän tuskin menettelee tekijän tarkotuksen mukaan.
Ibsen, joka pienimpään saakka ohjaa näyttelijän liikunnot, olisi
varmaankin maininnut sen, jos hän olisi sentapaista ajatellut. -- Kun
Rank lausuu: "Minun loppuni on tulossa", terottaa näyttelijätär Nooran
sydämettömän repliikin "Teidänkö?" lisäämällä "Vai niin", joka tekee
kohtauksen vielä vastenmielisemmäksi.

[14] Salanimien ja merkkien takana piilevistä tunnemme vain kaksi:
"Ernst" oli tämän kirjan tekijä ja "Ignotus" (jota moni luuli J. V.
Snellmaniksi!) A. Hagman. Nervander esiintyi nimettömänä.

[15] Merkitty "Spartacus", mutta nähtävästi naisen kirjoittama.

[16] Kaunis kolmatta palstaa käsittävä puhe on painettu U. S:ssa 24/4.

[17] Venäläisen teatterin oopperanäytännöt alkoivat 30/3 ja annettiin
ensiksi Faust täpötäydelle huoneelle!

[18] Kokous pidettiin 11/4 ja oli siinä saapuvilla noin 50 henkeä.
Valmistelevat laskelmat olivat Bergbomin, Faltinin ja Saltzmanin
tekemät. Enemmistö hyväksyi ehdotuksen kaksikielisestä oopperasta, jota
vastaan yksityiset suomenmieliset ilmaisivat tyytymättömyytensä, heistä
kun oopperan kieli olisi pitänyt olla yksistään suomi.

[19] Vaillinki nousi yli 30,000 mk; mutta se ei tuottanut suurta huolta
teatterin ystäville, sillä johtaja N. Kiseleff suoritti sen omista
varoistaan.

[20] Painattamisoikeuden suomennoksiinsa Törmänen oli myynyt Hämäläisen
omistajalle A. W. Lindgrenille, joka 1878 oli alkanut julkaista
(sittemmin O. Y. Hämäläisen jatkamaa) näytelmä-kokoelmaa_, Suomalainen
teatteri-kirjasto_, johon seuraavina vuosina painettiin 20
suomalaisella näyttämöllä esitettyä kappaletta -- useimmat Törmäsen
kääntämiä.

[21] Emme ole saaneet käsiimme näiden vuosien pöytäkirjoja, jotka
luultavasti sisältävät seikkaperäisempiä tietoja.

[22] Wendla Katarina Rautio, s. 10/2 1864 Pietarissa, oli mekanikko
Sven Bengtssonin ja Gustava Karolina Wallinin tytär ja kävi ensin
Pietarin ruotsalaisen kirkkokoulun sekä sitten Hämeenlinnan ruots.
tyttökoulun.

[23] Tästä lähtien emme enään niinkuin edellisinä vuosina ota
tilinpäätöstä tekstiin, vaan painatamme eri vuosien tilinpäätökset
yhteen jaksoon teoksen loppuun.

[24] Merkitä ansaitsee, että nti Aalberg ei suinkaan ensin ollut
halukas esiintymään. Rva Seebach oli kovin ollut asiaa vastaan ja
pelottanut nuorta näyttelijätärtä. Opettajatar olisi mieluummin nähnyt
hänen näyttelevän saksan kielellä kuin suomen, joka muka voisi
suututtaa tulisia unkarilaisia!

[25] Tarkottanee sitä että Ida Aalbergin ja Leinon [Kööpenhaminassa]
poissaolon tähden täytyi harjottaa toisia täyttämään heidän sijansa. --
Leino oli opintomatkallaan kolme kuukautta ja liittyi jälleen
seurueeseen marraskuulla, Porissa. Hänen kotipitäjässään, Lapualla,
kerättiin arpajaisten kautta neljättäsataa markkaa näyttelijän
matkakustannuksiin.

[26] Brahejuhlan proloogin sepitti Wilho Soini.

[27] "Der Fechter von Ravenna" oli rva Winterhjelmin toivomuksesta
käännetty suurella kiireellä suorasanaisesti, sillä runomittaiseen
suomentamiseen ei ollut aikaa. Emilie Bergbom sai syyskuun lopulla eri
henkilöitä jakamaan työn keskenään: "K. Suomalainen otti kääntääkseen
1:sen näytöksen, Slöör 2:sen ja ehkä 3:nnen, Soini 5:nnen ja kenties
4:nnen; V. Löfgren lupasi ainakin pitää huolta siitä että 4:jäskin
tulisi suomennetuksi." Tietysti joku sitten tasotti kieltä.

[28] Ainoastaan ohimennen muistutamme tässä, että Finsk Tidskrift
katsoi sopivaksi uuden vuoden ensi numerossa niin loukkaavasti puhua
rva Winterhjelmin vierailusta, että hänen miehensä K. A. Winterhjelm
katsoi syytä olevan lähettämässään kirjoituksessa puolustaa häntä ja
myöskin suomalaista puoluetta. Morgonbladet (2/3) on ottanut koko
Winterhjelmin kirjoituksen ja julkaisee samalla myöskin Peranderin
hyvästijättöpuheen.

[29] Kirjeessä Bergbomille Kiljander kertoo jo ennenkin kirjoittaneensa
pikkukappaleita, jotka kuitenkin olivat joutuneet tulen saaliiksi. Niin
olisi arvattavasti tämänkin käynyt, jollei Minna Canth olisi sen
pelastanut. Tekijä antoi Bergbomille täyden vallan tehdä korjauksia,
jota valtaa tämä tietysti käytti kappaleen hyväksi.

[30] Julkaisu, jonka ruotsalainen nimi oli: _Tomten. Den 2:dra Februari
1881_, käsitti 21 sivua ruotsalaista ja 14 suomalaista tekstiä.
Teatterihistoriallista oli siinä: _Cendrillon, Z_. Topeliuksen Ida
Aalbergille omistama runoelma; _Tvänne minnesblad_, Emlekylin (E.
Nervander) muistelmia Aleksis Kivestä ja yksityisistä pidoista Kaarlo
Bergbomin kunniaksi 1869 Lea näytännön jälkeen; _Till Evelina Alma
Fohström_, tz'n (K. Hertzbergin) käännös laulajattarelle omistetusta
italialaisesta runoelmasta; _Afsked från Ida Aalberg_, saman käännös
unkarilaisesta runoelmasta; _Tili Naëmi Ingman_, ?:n sepittämä; _Tili
Lydia Lagus_, Emlekylin kirjoittama 14/9 1873; _Rouva H. O.
Winterhjelmille_ Suomalaisen teatterin jäseniltä, V. Soinin laatima
runoelma (kts. s. 70); _Neiti Ida Aalbergille_ 2/1 1880 (kts. s. 41).

[31] J. V. Snellmanin kunniaksi hänen täyttäessään 75 vuotta 12/5.
Nimien keräys tarkotti Snellmanille osotettua adressia Suomen naisilta.

[32] Porvoon lukion lehtori A. F. Borenius, kuollut 3/4 1881, oli
Snellmania kaksi vuotta nuorempi.

[33] Vaalissa, joka tapahtui 11/4, saivat enimmät äänet Gr. W. Walle
(343), E. G. Palmén (342) ja L. Kivekäs (319), lähinnä heitä olivat
J. J. Serlachius (301), M. G. Schybergson (292) ja A. Lille (275).

[34] Painettu Valvojassa 1881.

[35] Emilie lausuu eräässä kirjeessä puheen johdosta: "'Puolueeton'
Lagus luonnollisesti ei saanut puheessaan tilaa mainita, että
kotimainen näyttämö on olemassa taikka toivottaa sille onnea kun se
vierailee Viipurissa, yhtä vähän kuin hän kotimaisten taiteilijain
joukossa muistaa Ida Basilieria ja Emmy Achtéta! Uskomatonta on että
semmoisia henkilöitä kunnioitetaan isänmaanystävinä."

[36] _Niilo Edvard Sala_ (Sarelius), s. 1856 Kemijärvellä, oli
kruununnimismiehen poika. Käytyään Tornion alkeiskoulun hän köyhyyden
tähden luopui lukutiestä ja meni Chr. Ev. Barckin kirjapainoon Oulussa
latojanoppiin. Siellä hän työskenteli viidettä vuotta samalla omin
neuvoin kartuttaen kirjatietojaan. Sen jälkeen hän kunnialla kävi
Jyväskylän seminaarin ja pääsi kansakoulunopettajaksi Poriin. Siellä
hän näki Suomalaisen teatterin näyttelevän ja innostui niin
näyttämötaiteeseen, että hän syksyllä 1881 antautui teatterin
palvelukseen.

[37] Lähettikö Bergbom jo tämän kirjeen ohella joitakin muistutuksia
(eri lehdelle kirjoitettuina, niinkuin hän joskus myöhemmin teki), se
on epäiltävää, koska hän toisissa kirjeissä ehdottaa lisäyksiä ja
muutoksia mainitsematta mitään entisistä.

[38] _Lucina Hagman_ (Minna Canthin elämäkerta) sanoo Penttula-noidan
mallina olleen poppamies Kumpulaisen, josta s. 55 sanotaan, että hän
oli Jyväskylästä kotoisin, mutta s. 111 että rva Canth oli tavannut
hänet Kuopion lähellä. Kirjailijatar itse koskettelee asiaa kirjeessä
Bergbomille 16/5 1882 seuraavin sanoin: "Olen kuullut, että prof.
Ahlqvist olisi hyvin suutuksissaan siitä, että meidän oivat tietäjämme
ovat saaneet niin huonon taikka oikeammin ilkeän edustajan
Murtovarkaudessa. Täällä päin on vielä paljo tietäjiä, ja kaikkia niitä
kansa kammoo ja pelkää, ja ovat ne sangen huonomaineisia. Samaa muistan
jo lapsuudessani niistä kuulleeni. Ennen muinoin he kenties ovat olleet
toisenlaisia. Erinomaisen intelligentia he epäilemättä vieläkin ovat.
Kummallista on nähdä heitä haltioissaan! Hiukset nousevat pystyyn, koko
ruumis tärisee ja deklamatsioni on maailman mainiota! Ja tuo kaikki on
luontoperäistä taitoa -- sitä ei voi käsittää." -- Tästä voinee
päättää, että kuvaus ei ole _yhden_ mallin mukaan tehty, vaan nojaa
monipuolisempiin ja pitempiaikaisiin havaintoihin ja kokemuksiin.

[39] Rva Canth oli talvella 1880 muuttanut Jyväskylästä Kuopioon.

[40] Katkelma näytelmästä Kauppaneuvos Toikka -- luultavasti kaikki
mitä siitä valmistui taikka on säilynyt -- on painettu julkaisussa
"Suomalainen näyttämö 18 13/10 72 -- 18 13/10 97". Se käsittää
ensimäisen kohtauksen kauppaneuvoksen ja Amerikasta palanneen Kaipaisen
välillä.

[41] Taiteilijatar oli toista kuukautta viipynyt Tukholmassa, syystä
kun hän pelkäsi liian varhain alottaa työtä. Jo Kristianiasta hän oli
kirjoittanut, että hänelle oli tarjottu tilaisuus esiintyä Juliana
Tukholman kuninkaallisessa teatterissa -- joku rouva, joka oli nähnyt
hänet Juliana Helsingissä, oli muka puhunut hänen puolestaan.
Ymmärrettävästi johtokunta ei voinut pitää suotavana, että
näyttelijätär tuskin terveenä ryhtyisi niin vaaralliseen kokeeseen ja
se jäikin silloin sikseen.

[42] "Promemoria Regina von Emmeritziä varten: Näytös I. 2:sen ja 3:nen
kohtauksen väliaika vältetään, jos 1:nen ja 2:nen kohtaus esitetään
edustalla ja sen tausta nousee, niin että seuraava kohtaus esiintyy
peräalalla. -- Näytös II. Jotta hyökkäys ei tekisi fiaskoa, on olosuhde
paraasta päästä merkittävä levottomuudella ja pakenemisella sisällä
näyttämöllä -- alituinen pakenevien riento edestakaisin, alkaen
5:nnestä ja päättyen 9:nteen kohtaukseen. Säästävästi pamahduksia,
käytä mieluummin patarumpuja kestävän kanuunajyrinän jäljentämiseksi --
pari haavotettua ja joku kaatunut on saatettava näkyviin. -- Messua ei
pidä jättää pois niinkuin Uudessa Teatterissa -- se johtaa huomion pois
heikoista sotavarustuksista ja antaa hyökkäykselle jonkinlaista
todennäköisyyttä. -- Luultavaa on että Suomalainen teatteri on paremmin
kuin Uusi Teatteri onnistuva tässä vaarallisessa sotakokeessa. --
Toinen seikka, jonka Uusi Teatteri on laiminlyönyt, on näytöksen
lopussa välttämätön. Näyttämö kuninkaan ja haavotetun ruhtinaan
takana on oleva _kansan täyttämä_ ahdinkoon asti, koska Reginan
murhayrityksellä kuningasta vastaan ainoastaan semmoisessa tungoksessa
on joku näennäinen onnistumisen mahdollisuus. -- Näytös III. Koht. 5.
Valo kuninkaan huoneesta on näkyvä. -- Näytös IV. Koht. 6. Agardh on,
sen sijaan että olisi vetänyt ristin liidulla, käyttänyt rukousnauhassa
riippuvaa krusifiksia. -- Valitse kumpi näyttää sopivammalta.
Krusifiksi olisi parempi, jollei juurikään Hieronymukselta olisi otettu
_toinen_ krusifiksi. -- Näytös V. Koht. 4. Ripitys ja synninpäästö ovat
pakosta liiaksi supistettuja. Niitä ei siis pidä käsitellä lyhyesti ja
ohimennen, vaan yhtenä pääkohtana, johon pannaan painoa. Helmboldin
näennäisesti vähäpätöinen rooli on hyvin tärkeä katolisuuden kostona
Hieronymusta vastaan, -- niinkuin ruhtinaan kuningasta vastaan,
Kätchenin vastakohta Reginaa ja Bertelin Larssonia vastaan. -- Bertel
on heikosti kuvattu ja vaatii hyvää käsitystä. Harjota hyvin hänen
raporttinsa Stoltzenfelsista, joka ei koskaan ole tullut oikein
lausutuksi eikä oikein huomioon otetuksi ympäröivässä sotajoukossa
Uudessa Teatterissa. -- Koht. 7. Bertelin pitää lyödä käsivartensa
sivulle, kun Hieronymus ampuu. -- Koht. 14. Uusi Teatteri suvaitsi
viimein antaa kuninkaan _kävellä_ sisään. Situatsioni menettää kaiken
kärjen, jollei häntä kanneta. -- Koht. 11-14 on huomattava, että
Regina, joka ensin näkyy seisovana, Bertelin raportin lopussa vaipuu
alas penkille ja kuninkaan tullessa joutuu sotilaitten peittoon. Hän
jää istumaan tajuttomana, siksi kun hän huomattuaan kirjeen ryntää ylös
uudella voimalla, joka kirjettä lukiessa lannistuu ja sammuu. -- Moni
puute näyttämöllisissä laitoksissa voidaan peittää käyttämällä
riittävän lukuisasti harjotettuja statisteja."

[43] Nämä sanat ovat kirjeessä suomeksi kirjoitetut.

[44] _Aleksis Rautio_, s. 29/11 1857 Viipurissa, postiljooni Markus
Akkasen ja Karolina Ramsin poika, käynyt Wilken koulun ja 3 luokkaa
ruotsalaista yläalkeiskoulua, ollut apteekin oppilaana ja
kirjanpitäjänä. Tuli teatteriin 1/1 1882.

[45] Kats. _L. Hagman_, Minna Canthin elämäkerta, s. 137 ss.

[46] _Adolf Erik Lindfors_, kirjanpainajan poika Porvoosta, synt. 1857,
kävi ensin muutamia vuosia Helsingin alkeiskoulussa, oli sitte
valokuvaajanopissa ja meni vihdoin ruotsalaisen näyttelijän G.
Mallanderin yksityiseen teatterikouluun. Syksystä 1873 hän oli 7 vuotta
Ruotsalaisessa teatterissa saamatta tärkeämpiä tehtäviä, teki sen
jälkeen pari merimatkaa, esiintyi näyttelijänä Göteborgissa ja
laulajana Fiorinin italialaisessa oopperassa Helsingissä.

[47] Kirjottajan sanojen selvittämiseksi muistutettakoon, että H. D:n
päätoimittajan, R. Lagerborgin, kuoltua (5/11 1882) perustettiin
ultraviikinkiläinen lehti Nya Pressen, joka kohta yhtyi siihen
parjauskonserttiin suomenmielisiä vastaan, joka muissa samankarvaisissa
julkaisuissa jo ennenkin oli paisunut äärettömän äänekkääksi. Tähän
aikaan se näet oli kun ensiksi täydessä voimassaan esiintyi tyystin
suunniteltu harrastus tehdä suomalaisuuden ystävät epäluulon alaisiksi
niin hyvin venäläisten ja kotimaisten hallitsevien piireissä, kuin
kansan syvissä, itsetiedottomissa riveissä. He olivat muka valtiolle ja
yhteiskunnalle turmiollisia, "kavalia jesuiittoja", "sosialisteja",
"nihilistejä" ja semmoisina poissuljettavat kaikista vaikuttavista
valtion ja kunnallisista viroista.

[48] Uudenvuodenpäivänä ei ollut mitään näytäntöä, luultavasti
sairauskohtausten tähden.

[49] Nti Emma Katarina Chydenius, s. 1827 Turussa, oli tuomiokapitulin
notariuksen, sittemmin Jomalan kirkkoherran Jak. Gust. Chydeniuksen
tytär. Äiti oli Marg. Katar. Bergbom, senaattori Bergbomin, Kaarlo ja
Emilie Bergbomin isän, sisar. Emmy Chydenius oli serkkujensa uskollinen
ystävä ja nähtiin usein hiljaisena ja vaatimattomana heidän kodissaan.
Hän harrasti suomalaista kirjallisuutta, kävi ahkerasti suomalaisessa
teatterissa ja osotti lahjotuksellaan tahtovansa edistää kansallista
yritystä.

[50] Niin sanotaan kirjeessä, mutta Orleansin neitsyt näyteltiin vasta
1887 ja Paljo melua tyhjästä jäi kokonaan esittämättä -- yksi
lukuisista esimerkeistä, kuinka pienen teatterin johtajan täytyy
mukautua siihen mitä olot myöntävät. Sairaus- ja kuolemantapaukset y.m.
seurueen kokoonpanoon vaikuttavat seikat pakottivat luopumaan milloin
mistäkin tuumasta.

[51] Falck jäi kuin jäikin teatteriin. Hänen lahjansa tosin eivät
myöntäneet korkeaa nousua, mutta rajotetulla alallaan (vakavia
kansanmiehiä y.m.s.) hän harvinaisen rehellisellä työllään saavutti
kunnioitettavia tuloksia. Hän oli s. 7/7 1851 Helsingissä, oli ennen
ollut metallityöntekijä ja jonkun aikaa saanut opetusta Hillbergin
teatterikoulussa Tukholmassa.

[52] Kirjeistä on tekijällä ollut käytettävänä Minna Canthin Emilielle
(ja Kaarlolle) lähettämät. Ovatko Emilien kirjeet säilyneet, sitä emme
tiedä; Kaarlon kirjeitä Minna Canthille on meillä ollut 17 käsissämme
ja sen lisäksi muutamia alustelmia (konsepteja).

[53] Asian raukeamiseen vaikutti myöskin taudinkohtaus, jota rva Canth
itse arveli vesitaudiksi, mutta joka lienee johtunut reumatismista.
Kuitenkin lääkäri varotti häntä liiallisesta puuhaamisesta. Bergbomien
varotukset taasen nojasivat pääasiassa siihen kokemukseen, että
sanomalehden toimittaja ei saa luottaa sivulla olevien lupauksiin, vaan
täytyy hänen olla selvillä siitä että kaikki huolet jäävät hänen
hartioilleen. Tietenkin he pitivät myöskin Minna Canthin draamallista
tuotantoa silmällä. Naisten lehti olisi luultavasti tehnyt lopun siitä.

[54] Hilda Asp oli rakennusmestarin tytär Urjalasta, synt. 30/7 1862.
Käytyään ruotsalaista tyttökoulua Tampereella ja Helsingissä sekä
ruotsalaisessa jatko-opistossa, hän tuli 1881 suomalaisen tyttökoulun
opettajattareksi Kuopioon. Siitä virasta hän erosi mennäkseen
teatteriin. Seuranäytännössä hän oli m.m. näytellyt Sirkkaa niin hyvin,
että ystävät pitivät häntä (niin Minna Canth kertoo eräässä kirjeessä)
parempana kuin Ida Aalbergia (!).

[55] K. E. Frisk, s. 29/4 1860 Kuopiossa, oli kirjanpainajan poika,
ylioppilas 1880. Ennen kun rupesi näyttelijäksi Frisk oli alkanut astua
sanomalehtimiehen uraa, jolle hän erottuaan teatterista 1886 palasikin.
Nyk. Hels. San. toimitussihteeri.

[56] _Ada Sofia Cajander_, s. 4/9 1864 Kuopiossa, oli kanttori Samuel
Cajanderin ja Solima Fredrika Zinckin tytär, kotikaupunkinsa
suomalaisen tyttökoulun käynyt. Oli tullut teatteriin 1883, mutta meni
jo 1885 naimisiin lehtori J. A. Lylyn kanssa ja erosi seurueesta.

[57] Professori Lemström kokeili näihin aikoihin, eikö tulisoihduilla
voisi karkottaa hallaa pelloilta.

[58] Emilie ja rva Canth olivat sopineet, että tapaisivat toisensa
laulujuhlassa. Edellisen matka jäi kuitenkin tri Sanmarkin sairauden
tähden tekemättä. Ida Aalbergin rva Canth tapasi Jyväskylässä, ja hän
luki hänelle Työmiehen vaimon. Näyttelijätär lupasi esittää Homsantuun,
joka häntä suuresti viehätti.

[59] Sala aikoi palata takaisin Wieniin syys- ja lokakuulla vielä
nauttiakseen Levinskyn opetusta.

[60] Minna Vyyryläinen, s. 1864 Uuraassa, lautatarhan työnjohtajan
Kristian Vyyryläisen tytär, käynyt koulua Viipurissa ja ollut
Sortavalan seminaarissa, tullut teatteriin 1883, sittemmin eronnut
mennäkseen naimisiin.

[61] Samoin kuin nti Kurikka oli Lattukin Inkeristä kotoisin, s. 21/7
1857 Kolppanan seurakunnassa, vanhemmat, Saara Kämpäs ja Abraham Lattu,
inkeriläisiä talonpoikia. Käytyään Kolppanan seminaarin hän oli ollut
yhdeksän vuotta (8 Tuutarissa) kansakoulunopettajana. Paitse
näyttelijänä, toiminut teatterissa kirjastonhoitajana, eläkelaitoksen
esimiehenä y.m. Suomentanut näytelmiä venäjänkielestä.

[62] Vihkonen oli nimeltä _"Marraskuun 4 p:nä 1884. Varjokuvia.
Muutamia muistoja kuvissa ja sanoissa Suomalaisesta teatterista"_ ja
käsitti 30 siv., 8:o, ja sisälsi 12 varjokuvaa: Kaarlo Bergbom, Emilie
Bergbom, Oskari Vilho, Ismael Kallio, Aurora Aspegren, Arthur Lundahl,
Benjamin Leino, Bruno Böök, Ida Aalberg, Kaarola Avellan, Anni Hacklin,
Axel Ahlberg sekä elämäkerrallisia tietoja samoista henkilöistä.
Julkaisu oli E. Nervanderin toimittama.

[63] Muotokuvan tekijäksi pyydettiin Edelfeltiä, joka antoi myöntävän
vastauksen, mutta erinäisistä syistä työn suoritus lykkääntyi aina
v:een 1902, jolloin vihdoin syntyi se suuri, näyttelijätärtä Hedda
Gablerina esittävä maalaus, joka koristaa Kansallisteatterin lämpiötä.
-- Yhden seppeleen nauhoissa, jonka Ida Aalberg sai tässä ensimäisessä
riemujuhlassaan, luettiin seuraava runo:

    Ei runotarta Suomen kantelen
    Ennen muinoin seppelöitty laakerilla;
    Hän lauloi hiljaa yössä salojen
    Yksin hongat vaan ja kuuset saapuvilla.

    Mutta aamu koitti, nousi päiväkin,
    Astui saloista se impi kuultavillen,
    Viritti soiton uusiin lauluihin,
    Jakain intonsa kansan lapsosillen.

    Ol' erinlaiset innon osingot,
    Neito nuori suurimman sai rintahansa:
    Hän lauluhun kun ryhtyi, hongistot
    Laakerlehdoksi ne muuttui kerrassansa.

    Nyt taide Pohjan hallat karkoittaa,
    Johtain meidät linnoillensa ihanille.
    Me kiitokseksi seppel sitokaa
    Laakerinen neidon puhtaill' ohimoille.

[64] Tästä kappaleesta maksettiin tekijälle 200 mk.

[65] Lucina Hagman on Minna Canthin elämäkerrassaan laajanlaisesti
tehnyt selkoa sanomalehtikiistasta ja arvosteluista. Paha vain että
esitys paikottain on enemmän jatkettua polemiikkia kuin objektivista
selostusta.

[66] Työmiehen vaimosta maksettiin tekijälle 500 mk.

[67] Lucina Hagman, Minna Canth s. 237.

[68] Vaikkei sitä kirjeessä mainita, kuuluu kamariherra Silfverstolpe,
jolle Emilie Bergbom oli [kiireen tähden] sähköttänyt nti Aalbergin
tulosta, tehnyt paljon hänen hyväkseen. Toiselta puolen sanotaan, että
kuningas itse huomauttamalla että kuninkaallisella näyttämöllä nykyään
puhutaan _monta kieltä_ oli vaikuttanut sen, ettei näyttelijättären
sallittu esiintyä toista kertaa, niinkuin luvattu oli.

[69] Näyttääksemme kuinka yleistä osanotto oli, merkitsemme tähän
lahjat: Helsingin suom. alkeiskoulun oppilailta 140 mk, Viipuri 167,
Nakkila 80, Kangasala 240, Nurmes 100, Mäntyharju 480, Salo 600,
Ylöjärvi 125, Räisälä 389, Noormarkku 630, Iisalmi 150, Raisio 300,
Sääksmäki 100, Ulvila 110, Turku 3,505, Kuopio 1,920, Pori 1,200,
Helsinki 11,891, Mikkeli 470, Tampere 2,209, Viipuri 4,212, Albumin
myynnistä 65, Heinola 226, Sortavala 1,200, Oulu 244, Sakkola 505,
Urjala. 115, Janakkala 223, Käkisalmi 216, Mikkeli 377, Hauho 125,
Jyväskylä 854, Parikkala 255, Kurkijoki 351, Joensuu 1,015, Hamina 923.

[70] Seikkaperäinen kertomus veneestä koristuksineen Finlandissa 6/8.

[71] Sanat tarkottavat tapaturmaa, joka todella mahtoi tuntua
kamalalta sille, jonka piti kaikesta vastata. Sattui näet niin että
Lappeenrantaan lähetettävät keisarinnan veneeseen kuuluvat tavarat
jostakin erehdyksestä lähtivät Vaasaan päin! Onneksi ne voitiin
palauttaa, ennen kun se oli liian myöhäistä.

[72] _Saimi Piia Svan_, s. 12/6 1867, vanhemmat maisteri C. G. Svan ja
Emilia Charlotta Malin. Meni 1890 naimisiin taiteilija Eero Järnefeltin
kanssa, mutta jäi kuitenkin teatteriin v:een 1893.

[73] _Olga Finne_, s. 17/7 1866 Kangasalla, vanhemmat G. A. Finne ja
Wilhelmina Vesterling. Meni 1892 naimisiin nimituomari V. Poppiuksen
kanssa, mutta esiintyi senkin jälkeen useita vuosia näyttämöllä.

[74] Näinä aikoina alettiin puhua _vanhoista_ (ensiksi "vanhoista
johtajista") ja _nuorista_, joka jälkimäinen mainesana ensin sukelsi
esiin muodossa "Nuori Suomi", lähinnä kai alkunsa saanut sen johdosta
että Ruotsissa tänä vuonna oli perustettu julkaisu nimeltä "Nuori
Ruotsi".

[75] Niin m.m. Sala, joka samoin kuin Bergbom asui Keisarinkadun
varrella 77 rva Spohrin luona ("hyväntahtoinen sage femme"). Huumoriin
taipuva Kaarlo kertoo sisarelleen emännän arvostelun hiljaisesta
Salasta tekstissä mainitussa kappaleessa: "Und unser Sala! Er kann ja
auch liebkosen! Das hätte ich nie geglaubt! So ein Schäfchen!"

[76] Paras näistä oli Epäilijä, joskaan ei mikään kypsynyt tuote.
Bergbom olisikin ottanut sen näyteltäväksi, mutta kun se 21/1 1886
luettiin julki johtokunnan kokouksessa, johtokunta "ei katsonut
voivansa puolustaa sen esittämistä", koska "sen sisällys oli sitä
laatua, että se epäilemättä tulisi loukkaamaan useimpien teatterissa
kävijäin uskonnollisia tunteita".

[77] Eräs "Syrjäinen" [Minna Canth itse, niinkuin sitten ilmeni] oli
Kuopion Tapio lehdessä perustettavaksi aiotusta "nuoren puolueen"
lehdestä lausunut kiihkoiset sanat: "Jos tämän uuden lehden kanta tulee
olemaan vapaamielinen, sitä ilolla nuorempi sukupolvi tervehtii, sillä
vanhojen fennomaanien jäykkä konservatismi on ollut sille
tukehduttavana ikeenä, joka onkin painanut alas kaiken vireämmän
henkisen elämän alun suomalaisella puolella, ja ollut siis paljon
tukalampana vastuksena kuin ikinä ruotsinmielisten kylmä
välinpitämättömyys (!)" -- Tähän U. S. 1/7 vastasi osottamalla, että
vanhat fennomaanit eivät suinkaan olleet vastustaneet muuta kuin
erinäisiä "löyhän" vapaamielisyyden ilmaisuja ja ratkesi lopuksi
"Syrjäiselle" kohdistettuihin sanoihin: -- "koska hänen elämänsä
vanhojen fennomaanien vaikutuksen alla käy tukalammaksi kuin
ruotsinmielisten kylmässä välinpitämättömyydessä, niin emme ollenkaan
ihmettelisi, jos kohdakkoin saisimme nähdä hänen vapaamielisyytensä
kanssa siirtyneen viime mainittuun leiriin, jossa Nya Pressen 'häntä jo
on ilolla tervehtinyt'." -- Eihän tämä nyt ole samaa kuin "yhdistykää
ruotsinmielisiin!" vaan polemiikeissa tavallinen kaiku ennen
lausutuista hyökkäyssanoista.

[78] L. Hagman, Minna Canthin elämäkerta s. 241.

[79] Bergbom on unohtanut mainita, että kattokin tykkänään uusittiin.

[80] Kun katto uusittiin, korotettiin se myöskin näyttämön kohdalta,
niin että kulissit voitiin vetää suoraan ylisille tarvitsematta enää
kääriä niitä kokoon niinkuin ennen. Tämän vuoksi olivat vanhat kulissit
yläreunaltaan korjattavat, jota paitse uusiakin maalattiin.

[81] Tätä ennen oli nti Avellan säännöllisesti näytellyt Leaa.

[82] Aihetta "protesteihin" ja selityksiin antoi varsinkin
esitelmänpitäjän väite että jonkun ruotsalaisen naisyhdistyksen
vaatimus, että miesten avioliittoon mennessään pitäisi olla
siveellisesti yhtä puhtaita kuin naiset, oli _"hävytön ja mieletön"_.

[83] Jo kesäkuussa Auk. Aspegren julkaisi kehotuksen asiaaharrastaville
kannatuksellaan edistämään uutta teatterihanketta. Kts. U. S. 1887
n:o 140.

[84] Oulussa käytettiin nimeä "Parjaus parittajana".

[85] _Naimi Armida Stenbäck_, s. 5/10 1867 Rautalammilla, koulumestari
Lauri Stenbäckin ja Hilda Granbergin tytär. Tullut teatteriin jo 1885
ja opiskellut nti K. Avellanin johdolla; mennyt 1891 naimisiin
silloisen ylioppilaan sitten kielenkääntäjän ja maisteria V. M.
Kahilaisen kanssa, mutta pysynyt teatterissa v:een 1898.

[86] Liikemies, Robert Kiljanderin serkku.

[87] Finlandissa teatterin johtoa kovasti nuhdeltiin siitä, että
kappale oli näyteltäväksi otettu. Tämän kirjan tekijä taasen lausui
tunnustuksensa teatterille ("Suomalainen teatteri", U. S. 14/10), että
se oli antanut yleisön tutustua merkilliseen teokseen. Eikä Ibsen
mitenkään ollut kuvannut henkilöitään miellyttäviksi, niin että
näytelmä voisi "katsojia turmella".

[88] Arvostelija oli tämän kirjan tekijä.

[89] Runoilijan vastauskirje kutsumukseen on päivätty: Koivuniemellä
12 p. tammik. 1888.

    Minä kiitän kutsumuksesta, jota, jos Jumala tahtoo, olen
    noudattava koko pataljoonan kanssa lapsia ja lapsenlapsia.
    Tälle joukolle tuottanee kai suurimman ilon sota toisessa
    näytöksessä.

    Ilmottakaa minulle millä välinäytöksellä saan tehdä lyhyen
    käynnin näyttämölle kiittääkseni näyttelijöitä! Mutta älkää
    huoliko näyttää minua esirippu ylhäällä!

    Ei yksikään näyttämö ole esittänyt Reginaa niin huolellisesti
    kuin Suomalainen teatteri. Sen ansio on ettei kappale jo ole
    mennyt kaiken maailman tietä vanhana deklamatsioniläksynä.
    Kiitos kaikesta ja paljosta enemmästä kuin köyhästä
    Emmeritzistä!

    Hoida kurkkuasi, sinä olet tarpeen tässä maassa! Ja sano
    terveisiä Emilielle teidän

                                      hartaalta Z. T:lta.

    J. K. Ajattele jos Björnson nyt tulisi Expressillä!
    Hänen pitäisi saada kuulla tshudien loihtivan!

[Huhu kävi jo tähän aikaan, että Björnson aikoi käydä Suomessa; mutta
hän tuli vasta toukokuulla.]

[90] Mahdoton on sanoa tinkimättä: _kaikki_, sillä ultraruotsinmieliset
tekivät parastaan häiritäkseen juhlaa. Kansakoulujen oppilaat
kiellettiin käymästä juhlatervehdyksellä, Taideyhdistys, jossa
Z. Topelius oli toiminut 33 vuotta, loisti poissaolollaan y.m. y.m.

[91] Näin Numers itse kertoo kirjeessä (17/4 1889) tekijälle, joka on
hänen nuoruudentuttaviaan.

[92] Väsyneenä odottamaan Numers 7/9 1885 oli kirjoittanut tekijälle ja
pyytänyt, että minä perisin hänen käsikirjoituksensa Hertzbergiltä ja
toimittaisin sen hänelle. Hertzberg lähetti sen kuitenkin suoraan
Numersille, joka silloin oli Vehmaisten asemalla. Kohta sen jälkeen hän
tuli Suinulan aseman päälliköksi.

[93] Katsomme velvollisuudeksemme mainita, että olemme Numersilta
turhaan pyytäneet käytettäväksemme Bergbomin kirjeet hänelle.

[94] Eerikki Pukesta maksettiin Numersille 500 mk, josta hän luovutti
ehdottoman näyttelemisoikeuden teatterille, mutta pidätti itselleen
(taikka myönnettiin hänelle) täysi oikeus painattaa se niin
suomen- kuin ruotsinkielellä.

[95] Tietäjästä suoritettiin Erkolle tekijäpalkkiona 500 mk.

[96] Kuultuaan Berlinissä, että Deutsches Theater aikoi heinäkuulla
näytellä Kööpenhaminassa, Kaarlo oli kirjoittanut Emilielle, että
Weckmanille oli annettava apua, niin että hän voisi olla pari kuukautta
Tanskassa, itse hän lupasi maksaa hänen meno- ja tulomatkansa. Weckman,
joka ei osannut vieraita kieliä, voisi näin hyötyä enemmän kuin
Saksan- tai Ranskanmatkan kautta. Weckman oli tietenkin iloinen
tarjoumuksesta. -- "Hän on vastaanottavainen hyviin vaikutelmiin
nähden", Bergbom arvostelee, "se näkyi, kun hän lyhyellä Pietarin
matkalla tutki Reviisoria."

[97] Laajempi selostus johtokunnan kokouksesta y.m. asiaan kuuluvasta
tavataan alempana 21:ssä luvussa.

[98] _Kaarle Halme_ (Sundgren), s. 4/12 1864 Hämeenkyrössä, tuli
palveltuaan Turun lääninhallituksessa ja oltuaan v.t. nimismiehenä
teatteriin syksyllä 1888.

[99] Tämän kirjan tekijä.

[100] Kirjan tekijä Valvojassa.

[101] Kirjan tekijä Valvojassa.

[102] Kirjan tekijä Valvojassa.

[103] Kirjan tekijä Valvojassa.

[104] Yhteisnäyttelemisen salaisuus forumkohtauksessa oli siinä, että
johtaja oli jakanut vähemmän kehittyneet avustajat ryhmiin, joita
varsinaiset näyttelijät johtivat. Samaa keinoa Meiningiläisetkin
käyttivät.

[105] Kuitenkin on merkille pantava että Zolan kappaleessa ei ole
mitään vallankumouksellista tendenssiä.

[106] Nti Alli Nissinen on kuitannut kolmannen näytöksen kääntämisestä
80 mk, ja rva Anni Levander näyttää kääntäneen 1:sen ja 2:sen näytöksen
[kuitissa on 3 näytelmän käännökset yhdistetty]. Luultavasti Sala
sitten viimeisteli suomennoksen.

[107] Tämä tarkottanee ei ensimäistä vaan jotakin myöhempää laitosta,
koska Numers luuli 3:ssa päivässä suorittavansa korjaustyön.

[108] Näitä päivän iskusanoja lisättiin kappaleeseen harjotuksissakin,
ja kuuluvat innostuneet näyttelijätkin siinä kilpailleen keskenään.

[109] Samassa kokouksessa, missä johtokunta määräsi Numersille tämän
palkkion, päätettiin hänelle antaa lisäksi 300 mk matkarahaksi, millä
hän matkustaisi Itä-Suomeen tutkiakseen kansanelämää.

[110] Kirje on laadittu tammikuulla 1892 Tampereella tapahtuneen
keskustelun jälkeen, jossa Bergbom turhaan oli koettanut "palauttaa
vanhan hyvän suhteen" Numersin ja hänen välillään.

[111] O. E. Tudeer Valvojassa.

[112] Toukokuulla johtokunta suostui ottamaan Kivisen teatterin
palvelukseen.

[113] Keräyspuuhan toimeenpanijat olivat rvat Anna Ahnger, Ida Aspelin,
S. Blomstedt, Hilma Gripenberg, Anna Stenroth ja Hilda Äyräpää jotka
huhtikuulla 1889 tekivät keskenään sopimuksen kehottaa ystäviänsä ja
ystävien ystäviä kutakin keräämään 10 markkaa teatterin vajauksen
vähentämiseksi. Niinkuin näkyy ei paljoakaan puuttunut, että kutakin
alkuunpanijaa kohtaan olisi kertynyt 1,000 markkaa.

[114] Tämä "torpparikomedia" on epäilemättä yksinäytöksinen
huvinäytelmä Uusi Pirtti (Nystudansen), joka tavallisuuden mukaan
valmistui paljon myöhemmin kuin luvattu oli. Se esitettiin näyttämöllä
vasta tammikuulla 1903.

[115] S. 2/9 1869 Kuopiossa; vanhemmat K. G. Blomqvist ja Johanna
Hoffrén. Liittyi Aspegrenin seurueeseen 1887.

[116] Toisessa kirjeessä Emilie lausuu paheksumisensa siitä, että
ruotsalaiset alkoivat näytelmän esittämisen vähän ennen. "Mutta siihen
emme voineet mitään. Esittämisoikeus oli erikseen myyty Venäjälle, ja
pitkä aika meni kirjeenvaihtoon siitä asiasta. Ruotsalainen teatteri
sitä vastoin käyttää Ruotsiin myytyä esittämisoikeutta. Jos olisimme
tahtoneet, olisimme voineet estää heidät näyttelemästä kappaletta."

[117] "Jacques Damour" oli yksi niistä neljästä pikkukappaleesta, jotka
muodostivat näytäntöohjelman, millä André Antoine Parisissa 30 p.
maaliskuuta 1887 perusti "Vapaan teatterin" (Théâtre libre). Myöskin
Vergan kuuluisan draaman oli Antoine 1888 näytellyt kaikkea sovinnaista
hylkäävässä teatterissaan.

[118] Syystä kun influensa oli hätyyttänyt häntä silloinkin kun hän
alkoi Papin perhettä kirjoittaa, sanoi hän sitä "oikeaksi
influensanäytelmäksi".

[119] Palkkiona suoritettiin Papin perheen tekijälle tähän aikaan
tavallinen summa, 600 mk.

[120] _Hemmo Kallio_ (Herman Puttonen), s. 2/4 1863 Jyväskylän pitäjään
Eerolan talossa, jonka Rautalammilta tullut isä oli saanut naidessaan
talon tyttären. Nälkävuosina meni talo menojaan, isä lähti maailmalle
työnhakuun, ja Hemmon täytyi kerjäten elättää itseänsä ja äitiänsä.
Sittemmin isä toki palasi, ja poika sai käydä 4 vuotta kouluakin
Jyväskylässä. V. 1878 hän pääsi oppilaaksi Weilin ja Göösin
kirjapainoon, 1882 hän muutti Helsinkiin, työskennelläkseen eri
kirjapainoissa, ja 1888 Kuopioon Backmanin vastaperustetun kirjapainon
johtajaksi. Tästä verraten turvatusta asemasta vastustamaton halu vei
hänet alalle, jolla taas oli oppilaana alottaminen. Kirjailijanakin
Kallio on toiminut, m.m. sovittanut Seitsemän veljestä näyttämölle.

[121] _Kirsti Sainio_, s. 24/7 1872 Helsingissä, vanhemmat työmies Erik
Johan Kjäll ja Erika Wass, suomalaisen kansakoulun käynyt ja yksityistä
opetusta nauttinut m.m. kielissä, Näyttämötaiteessa hän on nti K.
Avellanin oppilaita.

[122] _Cecilia Silén_, s. 13/8 1864 Helsingissä, oli Bergbom-sisarusten
suosikkeja. Tohtori risti hänet Sillaksi ja muisti häntä viimeisissä
määräyksissään. "Silla" puolestaan huvitti nti Bergbomia ja tohtoria,
kun tämä oli sairaana ulkomailla, kirjeillään teatterista.

[123] Tarkottanee sitä, että Kaarlon asuinhuone uudessa rakennuksessa
(Yrjönkatu 13) tulisi vaatimattomaksi.

[124] Rva Augusta af Heurlinin terveydentila oli edellisenä
talvikautena ollut hyvin huolestuttava.

[125] Ne kaksi kirjettä, joissa Bergbom kertoo kaikki mutkat, eivät voi
saada tässä tilaa, mutta pääseikka on kuitenkin mainittava. Syystä kun
oli nyrjäyttänyt polvensa, hän jäi yöksi Salzburgiin, joka on
ensimäinen asema Itävallan puolella. Mennessään hotelliin hän jätti,
niinkuin usein tehdään, koffertinsa aamuksi asemalle; mutta kun hän
aamulla kysyi sitä, oli se hävinnyt tietämättömiin. Asia oli sitä
ikävämpi, kun arkussa oli enin osa matkarahojansakin. Tästäkös syntyi
jupakka. Kun näet ruvettiin sähköteitse koffertia tiedustelemaan, alkoi
riita itävaltalaisten ja baijerilaisten virkamiesten välillä:
syytettiin toiset toisiaan hutiloimisesta. Eikä se siihenkään
rajottunut. Juuri näinä aikoina preussilaiset valittivat, ettei
baijerilaisilla rautateillä ollut tarpeellista 'kuria' (Zucht), vaan
oli muka välttämätöntä asettaa ne preussilaisen hallinnon alle.
Sentähden baijerilaiset olivat peloissaan, että juttu tulisi
julkisuuteen. Se taaskin teki, että Bergbomilla ei lainkaan ollut
aihetta syyttää viranomaisia välinpitämättömyydestä. Kyllä ne tekivät
parastaan, mutta päiviä kului ennen kun asia selvisi. Bergbomin
koffertti oli harmaja, ja Wienistä tuli harmaja matka-arkku, jota ei
kukaan ollut siellä perinyt. Se oli kuitenkin väärä. Oikea tuli viimein
-- Hampurista, ja nyt päästiin pulman perille. Bergbomin lähtiessä
Reichenallista oli ollut tavaton tungos asemalla, ja silloin vaihdos
oli tapahtunut hänen ja erään hampurilaisen herran harmajan koffertin
välillä. Asian selviäminen jälleen lykkääntyi sen vuoksi, että tuo
herra oli poikennut alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja vasta
viivyttyään kuka ties missä tullut Hampuriin ja huomannut saaneensa
väärän koffertin. -- Hädissään Kaarlo oli sähköttänyt Emilielle ja
pyytänyt rahaa. Tämä hätäileminen, jolla hän oli säikähyttänyt
sisartaan, oli hänestä kaikkein ikävintä.

[126] Kirjoitus, joka päättyy kirjeenmuotoisesti, alkaa
päällekirjoituksella: "Elinan surma -- senaste uppsättning". Sana
"viimeinen" viittaa edellisiin samanlaisiin, jotka kai olivat v:lta
1889 ja joita Bergbom jo oli arvostellut. "Tämän suunnitelman keksin
kotimatkalla", sanotaan kirjeen lopussa.

[127] Kun kysymys Elinan surman synnystä oli tullut julkisuuteen, ja
Numers vaati käsikirjoituksen takaisin, Bergbom lähetti aikaisimman,
mutta antoi sitä ennen jäljentää sen ja herrojen J. Brofeldtin, I. K.
Inhan, Alex. Slotten ja J. N. Reuterin tarkastaa ja todistaa
jäljennöksen ja alkukirjoituksen yhtäpitäväisyys. Todistus on
allekirjoitettu Helsingissä 10 p. lokak. 1892.

[128] Tämä kuvaelma kuuluu nähtävästi myöhempään laitokseen, sillä se
on niin yhtäpitävä kolmannen kuvaelman kanssa valmiissa näytelmässä.
Sitä paitse siinä on viittaus sakaristokohtaukseen, joka on myöhempi
lisäys. Tarkotamme Klaun kysymystä, mihin Kirsti on toimittanut
"kerjäläisen, jonka varasti papilta".

[129] Niinkuin lyhyestä selostetusta näkyy, on toiminnan kulku
yhtämittainen ja selvä. Kumminkaan ei kuvaelmia ole kuin viisi, vaikka
viimeinen on merkitty "seitsemäs". Oliko tarkotus jakaa pari niistä
kahteen, vai onko kaksi hävinnyt? Jos jälkimäinen olettamus on oikea,
niin pitäisihän toiminnan kulussa olla aukkoja. Kun ei ole sitä
kirjettä, joka arvattavasti seurasi lähetystä, on vaikea ratkaista
asiaa. Ettei tässä kuitenkaan perusteellisempaa erehdystä voi olla, sen
näkee seuraavasta, se on siitä, että Numers itse todistaa sen mitä
valmiissa draamassa on eroavaa ja uutta olevan Bergbomin antamaa.

[130] Lause näyttää sisältävän ristiriidan kun siinä toiselta puolen
sanotaan että Bergbom on hyväksynyt kaiken ja toiselta puolen, että
Numers on sisällykseen nähden alistuva hänen ohjaukseensa. Asia käy
kuitenkin selväksi kun huomaa, että Numers sanalla "uppställning"
(exposé) tarkottaa _ainehistoa_, s.o. draaman henkilöitä eri
luonteineen ja heidän suhteitaan toisiinsa. _Siinä_ Bergbom ei ollut
ehdottanut mainittavaa muutosta, sitä vähemmän kuin kaikki päähenkilöt:
Klaus, Kirsti, Elina, Uolevi ovat kansanrunosta saatuja; kumminkin
sommittelu muutettiin melkoisesti, ja samalla tuli traagillinen
selkkauskin syvennetyksi.

[131] Keksimällä pakinoivat rouvat Bergbom rikastutti kuvausta samoin
kuin ehdottamalla rouvat Kuopion takana kappaleeseen.

[132] Kirstin väite että hän on Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina,
vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä, tavataan jo Bergbomin
oopperasuunnitelmassa (kts. I s. 156).

[133] Kerjäläinen vastaa runon Kiesusta ("Kiesus äiänä käveli"), joka
kysyy mitä katuva Klaus itkee? -- Bergbom ajatteli häntä mieheksi,
joka mieron teillä kulkiessaan oli tutustunut hussilais- tai muuhun
1400-luvun lahkolaisoppiin. Kirjantekijä muistaa hänen kysyneen, olinko
missään kirjassa tavannut tietoja sen ajan lahkolaisista. Näin
käsitettynä tällä sivuhenkilöllä on merkitystä ajankuvauksen kannalta.

[134] Numersin oli niin vaikea luopua tulipalo-katastroofista, että
hän vielä viimeiseen puhtaaksikirjoitettuun kappaleeseen lisäsi:
"kerjäläisen puhuessa alkaa tulenhohde näkyä ja enenee enenemistään,
niin että esiripun hitaasti laskiessa yleisölle käy selväksi, että talo
palaa myrskyssä (!)"

[135] Puhdas tulo teki 960 mk. Jo keväällä oli Numers saanut
tekijäpalkkiona 600 ja jouluksi hallitukselta kunniapalkintona 2,000 mk
"erittäin" Elinan surmasta.

[136] Ehdotus saavutti myöhemmin hyväksymisen korkeimmassa paikassa.

[137] Tavallinen maksu Ida Aalbergin vierailuista näinä vuosina oli
150 mk illasta ja yksi "resetti" eli, niinkuin nykyään sanotaan,
"lahjanäytäntö."

[138] Muun muassa Numers puhuu eräästä käsikirjoituksesta, johon hän
oli tehnyt viimeiset korjauksensa ja jonka hän vähän ennen
näyttelemistä oli lähettänyt Bergbomille. Sen hän tahtoo takaisin,
koska hän muka oli lahjottanut sen eräälle naistuttavalleen. Ettei
Bergbom sitä antanut, riippui tietysti siitä, että se juuri oli sen
yhteistyön tulos, josta erimielisyys oli olemassa. Muutoin arvaamme
Bergbomin menettelyyn senkin vaikuttaneen, että Numers oli antanut
Kuopion takana kappaleen Arpelle, ja tuli tämä itse Helsinkiinkin
näyttelemään sitä ja siis Suomalaisen teatterin kanssa kilpailemaan,
ennen kun näytelmä oli suomenkielellä "loppuunnäytelty". Kun pitää tätä
esimerkkiä silmällä, ei ole lainkaan kummaa, että Bergbom teatterinsa
tähden piti kiinni luonnollisesta oikeudestaan Elinan surmaan.

[139] Koska tekstissä mainittujen lehtien huomautus että Suomalainen
teatteri olisi verraten vähäisellä palkkiolla lunastanut itselleen
tekijältä näyttelemisoikeuden, jolla se sitten oli ansainnut "kymmeniä
tuhansia" nykyaikana ehkä näyttää merkitsevämmältäkin kuin 1890-luvun
alussa, on tässä syytä muistuttaa että siihen aikaan 600 mk ei ollut
niinkään mitätön palkkio. Tosiasia on näet että Suomalainen teatteri
tässäkin kohden oli avaramielisempi kuin Ruotsalainen. Bergbom tahtoi
aina että maksettaisiin mahdollisimman runsaasti ja milloin ei
teatterin omista varoista katsottu voitavan antaa niin paljon kuin hän
olisi suonut, koetti hän vaikuttaa niin että tekijät muualta päin
saivat lisäpalkkiota. Siten oli hän myötävaikuttamassa siihen, että
sekä Minna Canth että Numers saivat palkintoja. Numers sai siten
Kuopion takana ja Elinan surma kappaleistaan, edellisestä 900 ja
jälkimäisestä 3,560 markkaa (kts. ylemp. s. 416). Mahdollista on että
nämäkin määrät tuntuvat pieniltä nykyään, jolloin kuulemamme mukaan
käännöksistäkin vaaditaan yhtä paljon kuin ennen alkuperäisistä
draamoista. Varmaa on kuitenkin että tekijät, heidän kirjeistään
päättäen, olivat sangen tyytyväisiä Bergbomin aikaiseen maksutapaan. --
Muutoin on huomattava, että suomalaisten kirjailijain palkkiot meillä
alkoivat nousta vasta sen jälkeen kun kustannusosakeyhtiö Otavan
perustamisen kautta (1890) tarpeellinen kilpailu kustantajain välillä
oli syntynyt. Tämän kirjan tekijä on tässä tavallaan asiantuntija,
sillä kun hän 1888 G. W. Edlundille tarjosi niin suuren (!) suomalaisen
kirjan kuin Johannes Takasen elämäkerran kustannettavaksi, sai hän sen
takaisin ivallisella hymyllä -- "Ei kannata, sehän on kokonainen
taidehistoria, jos itse maksatte painatuksen, niin otan sen
myytäväksi!" Silloin nolattu tekijä päätti, että suomalainen
kustannusyhtiö Helsingissä on perustettava, ja kahta vuotta myöhemmin
Otava alkoi toimensa. Sitä ennen Bergbom oli niitä harvoja, jotka
olivat kohdelleet suomalaisia kirjailijoita -- kirjailijoina.

[140] Meidän harventamamme.

[141] Numersilla oli ollut tekeillä kappale nimeltä "Snälla flickor".

[142] Tulen polttama lapsi pelkää tulta.

[143] _Olga Salo_, s. 29/12 1865, muurarimestari W. Piirosen tytär
Viipurista, yksityisen venäläisen koulun käynyt, vasta 16-vuotiaana
oppinut suomea, mutta niin hyvin siihen perehtynyt, että suomentajana
(venäjän- ja saksankielistä) ja kirjailijanakin toiminut. V 1887
liittynyt Aspegrenin seurueeseen, jonka jäsenenä jonkun aikaa nauttinut
rva Raa-Winterhjelmin opetusta Tukholmassa; naimisissa Oskari Salon
kanssa, joka vuotta myöhemmin muutti Aspegrenilta Suomalaiseen
teatteriin.

_Mimmi Lähteenoja_, s. 27/8 1865, korpraalin tytär Helsingistä,
kansakoulun käynyt, Aspegrenin seurueessa v:sta 1888.

_Otto Närhi_, s. Rautalammilla 1864, oli soittajana Kuopion
pataljoonassa ennen kun 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin.

[144] Tämä rintakuva, jonka Runeberg teki omasta alotteestaan, on nyt
pronssiin valettuna Kansallisteatterissa. Se samoin kuin ennen mainittu
(kts. ylemp. s. 419), samassa paikassa nähtävä, Rob. Stigellin
muovailema Emilien rintakuva valettiin -- Emil Vikströmin välityksellä
-- pronssiin Brüsselissä 1908. Kustannuksiin käytettiin sisarusten
hautapatsaan pystyttämistä varten kerättyjä, ylijääneitä varoja.

[145] Nämä sanat tarkottanevat "Kovan onnen lasten" aikoja ja
teatterissa tapahtuneita sisällisiä rettelöitä, joissa seurueen jäsenet
näyttäytyivät kovin vähän ymmärtävän panna arvoa johtajaan, joka heillä
oli.

[146] Niin oli tehty edellisenäkin syksynä ja oli siis Minnan
väite, että kappaletta U. S:n arvostelijan "kiellosta" ei oltu
kansannäytännössä esitetty, väärä.

[147] Suora viittaus siihen mitä oli tapahtunut nähdään paitse parissa
edellisessä otteessa eräässä Minna Canthin kirjeessä Emilielle
(15/7 1891), jossa hän -- kerrottuaan miten Kuopiossa "nuorten"
piireissä tapahtuneissa neuvotteluissa kirjailijayhdistyksen
perustamisesta voitolle oli päässyt (Minnan vastustama) mielipide, että
yhdistys on käsittävä myöskin ruotsalaisia kirjailijoita -- lausuu: "On
se luonnollista nykyisissä oloissa tuo liittyminen sveeseihin.
Ajatelkaamme vaan Ahon asemaa viime valtiopäivillä [se on m.m. 'Yksin'
kirjan arvostelua, kun oli kysymys kirjailijapalkkioista]. Ja mitä
minun kokemuksiini tulee, niin -- nehän tunnette. Ei minulla ollut
Kovan onnen lapsissani puolellani muut kuin Nya Pressen. Ja kun
Suometar viime vuonna kertoo Suomalaisen teatterin hyvästä
menestyksestä, ei se katso maksavan vaivaa edes mainitakaan, että
siellä myöskin oli näytelty kotimainen kappale [Papin perhe!].
Muistuipa silloin mieleeni, kuinka sveesit olivat ottaneet
Tavaststjernan huonot 'Affärit' vastaan. Fennomaanit eivät pane mitään
arvoa kirjallisuudelle, he ennemmin tahtoisivat sen tukahuttaa, jos
mahdollista. Kun ei omalta puolueelta saa minkäänlaista sympatiaa, ja
kun ruotsinmieliset ovat siihen määrään ystävällisiä kuin he ovat,
miksi emme silloin tarttuisi ojennettuun käteen. Että minä sen teen
haikealla mielellä on luonnollista, sillä minulla on vielä muistossa
entiset ajat, jolloin kaikki henkinen työ suomalaisella taholla sai
tukea ja kannatusta fennomaaneilta. Nyt päin vastoin. Niin ajat
muuttuvat. Nuoret ovat onnellisempia, sillä he voivat vapaammin
jättää entiset ystävät ja liittyä toisiin, taikka oikeastaan he
ruotsinmielisissä vasta saavat ystäviä. Muun muassa on nyt kysymys
Kalle Ahon 'Epäilijän' kääntämisestä ruotsinkielelle, jolloin se
myöskin tulisi otettavaksi Ruotsalaisen teatterin ohjelmistoon. Ei
suinkaan ole hänen syynsä, että näin käy. Eikä myöskään sovi ihmetellä,
jos hänestä, kaikista periaatteista huolimatta, sen jälkeen tulee
Ruotsalaisen teatterin palvelija. Syyt ovat ihmeteltävät ja ikävät, --
seuraukset ovat luonnolliset (!)." -- Näkeehän tästä, että Minna
Canthissa se kiihottunut mieliala kuvitteluineen, johon luopuminen
perustui, oli jo täysin kehittynyt kesällä 1891.

[148] Muillekin Sala kirjoitti jäähyväiskirjeitä, muun muassa nti
Emilie Stenbergille yhden, joka sisälsi viimeisiä sanoja ja
tervehdyksiä kullekin toverille erikseen.

[149] Nähtävästi kirjoittaja on Salaa varten sattuvasti käyttänyt
sanoja ja lauseita niistä muistosanoista, jotka Bergbom 1883 oli
kirjoittanut Vilhosta (kts. ylemp. s. 152). Bergbom itse ei ole voinut
Salasta kirjoittaa, aika ei olisi sitä myöntänyt.

[150] Meillä on käytettävänämme ainoastaan alustelma, johon korjauksia
on tehty. Mahdollista lienee, että joku kohta vielä muutettiin
puhtaaksikirjoittaessa, mutta pääasiassa sen sisällys epäilemättä on
sanasta sanaan semmoinen, jollaisena rva Canth sai sen luettavakseen.
-- Lukijaa kehotetaan silmäilemään Minna Canthin syytöksiä (siv. 444),
sillä kirjoitus kohdistuu niihin, toiseen toisensa perästä.

[151] Tämän jälkeen seuraa käsikirjoituksessa pyyhitty kohta, jossa
sanotaan, että kappaleen esittäminen Uudenmaan pataljoonan
seuranäytännöissä yksinkertaisemmin on siten selitettävissä, että
ruotsinmielisillä upseereilla ei ollut aavistustakaan Kovan onnen
lapsista, "oliko se kala vai lintu!"

[152] Arvostelija, jota tässä tarkotetaan, oli maisteri Rinne, joka
1890-91 kirjoitti teatterista U. S:een. Kun lokakuulla 1890 oli
näytelty Calderonin Elämä on unelma ja Shakespearen Hamlet, katsoi hän
syytä olevan muka yleisön nimessä moittia ohjelmistoa liiallisesta
klassillisuudesta. "Suomalaisen teatterin ystävä" (tämän kirjan tekijä)
esiintyi 11/11 ohjelmiston puolustajana sitä paremmalla syyllä kuin
tunnettu oli, että klassilliset näytelmät olivat säännöllisesti
menestyneet paremmin kuin uudenaikaiset. -- Se joka piti Papin perhettä
vähemmän sopivana kansannäytännöksi, lienee kuitenkin ollut toinen
tilapäinen arvostelija. Kun näet Papin perhe syksyllä 1891 oli
kansannäytäntönä annettu, julkaisi eräs "katselija" U. S:ssa pitkän
kirjoituksen, jossa hän laajasti puhuu niistä kasvatusperijohteista,
jotka hänen mielestään kappaleessa tulevat näkyviin. Arvattavasti luuli
Minna Canth tämän hänelle hyvin epäsuosiollisen kirjoituksen
vaikuttaneen Bergbomiin. Syy ettei Papin perhettä voitu
näytäntökaudella 1891-92 _useammin_ kuin yhden kerran esittää
kansannäytäntönä, oli kuitenkin tekstissä mainittu, Salan
ulkomaanmatka.

[153] Niille, joista Bergbomin sanat tuntuvat liian ankarilta,
muistutamme mitä tri Rolf Lagerborg ruotsalaistemme hirmulapsena
(enfant terrible) lausuu Framtid lehdessä 1906 n:o 19 puhuessaan
ruotsalaisten tulevaisuudesta kun suomalaisuus pääsee voitolle:
hallitsevien jälkeläisinä he muuttavat mieluummin pois kun taipuvat
"entisten renkiensä" alle, "kasvatettuina ylenkatsomaan suomalaisuutta"
on heistä, ruotsinkielen alistettu asema "arvokkaisuuden ja ihmisarvon
uhraus". -- Bergbom oli siksi kokenut, että hän, niinkuin vanha
lausetapa kuuluu, "tunsi Pappenheimiläisensä".

[154] Kuinka Minna Canth kahdeksan vuotta ennen -- silloin kun hän
todella rakasti Suomalaista teatteria -- puhui siitä, näyttää seuraava
ote kirjeestä Emilie Bergbomille (28/6 1884): "Ollakseni oikein
runollinen vertaan Suomalaista teatteria ihanaan puuhun, jossa me
kaikki olemme oksia ja jossa Tohtori ja Emilie ja Ida Aalberg ovat
kaikkien suurimpia oksia. Kuinhan en minä oksa vaan kuivettuisi ja
karsittaisi pois." -- Todellisuudessa hän itse repäisi itsensä irti
"ihanasta puusta".

[155] Valaiseva on erään tunnetun ruotsinmielisen vastaus kun
keskustellessa Bergbomin ja Numersin välisestä riidasta kysyttiin:
"Mutta mitä sitte, jos Numersilta ei enää mitään valmistuisikaan, kun
hän jää yksin?" -- "Se on yhdentekevä, kun vaan ei Suomalainen teatteri
ansaitse rahaa hänen kappaleillaan!"

[156] Lähteissämme ei ole mitään tietoja siitä että Bergbom olisi
vaikuttanut tämän draaman syntyyn. Kumminkin tiedämme niin tapahtuneen,
sillä samoin kuin hän kävi Numersin luona neuvottelemassa uusista
draamoista, kävi hän syksyllä ja talvella 1891-92, jolloin näytelmä
kirjoitettiin, Tavaststjernan luona, joka silloin asui Malmilla. Kirjan
tekijä on kuullut tämän Bergbomin omasta suusta. -- Runoilija koetti
aluksi kirjoittaa näytelmänsä suomenkielellä. Hän lähetti näet
23/11 1891 neljä "suorasti suomeksi" kirjoitettua kohtausta K. Leinolle
tarkastettavaksi. Myötäseuraavassa kirjeessä hän sanoo: "Koko tämä
juttu syntyi siitä, että minä tunsin ajattelevani suomeksi, kun panin
ruotsalaisia sanoja Pihlin ja Lehtimaan suuhun". (Nykyaika 1898 s. 241
ss.) Sittemmin hän kuitenkin luopui yrityksestään ja pyysi Ahoa
suomentajaksi.

Uramon torppa oli ensimäinen näytelmä, jonka esittämisoikeudesta
tekijän ja teatterin välillä (tanskalaisen mallin mukaan) laadittiin
välikirja. Näytteeksi suomennamme sen tähän:

    Sopimus Suomalaisen teatterin ja minun välilläni oikeudesta
    esittää 4-näytöksistä draamaani Uramon torppa.

    I. Niin pian kun johtokunta on hyväksynyt kappaleeni näyteltäväksi,
    saan minä palkkiona viisisataa (500) mk.

    II. Jokaisesta kolmestakymmenestä (30) ensimäisestä näytännöstä,
    joko ne tapahtuvat Helsingissä taikka maaseudulla, saan minä
    kymmenen (10) prosenttia teatterin bruttotulosta tekijäpalkkiona.

    III. Kaikista seuraavista näytännöistä saan viisi prosenttia
    teatterin bruttotulosta.

    Yllämainituilla ehdoilla luovutan minä tämän draamani
    esittämisoikeuden Suomessa Suomalaiselle teatterille, kuitenkin
    niin että sen yksinomainen esittämisoikeus on voimassa Helsingissä
    viisi vuotta eteenpäin tästä päivästä lukien, maaseudulla kolme
    vuotta.

    Helsingissä 7 p. marrask. 1892.

                                   Karl A. Tavaststjerna.

    Tämän sopimuksen hyväksyy:

                                   (Johtokunnan jäsenten nimet.)

[157] Tammikuulla olisi otettu uudempi Ibsenin näytelmä Rakennusmestari
Solness esitettäväksi, jos Ida Aalberg olisi suostunut näyttelemään
Hilda Wangelia, mutta vastaus oli kieltävä.

[158] Tekijäpalkkiona maksettiin K. Aholle 400 sekä M. Vuorelle ja
Numersille kummallekin 150 mk.

[159] Erkko oli niin erinomaisen arkaluontoinen, ettei hän pyytänyt
eikä ottanut neuvoja runoilijatoimessaan. Ainoa tapa millä Bergbom
lienee vaikuttanut tähän näytelmään oli se, että hän pyyhkimällä eli
poisjättämällä eräitä lyyrillisiä kohtia teki sen otollisemmaksi
näyttämölle. Oikeus "pyyhkimiseen" onkin, niinkuin tiedetään, niitä,
joista teatterinjohtaja viimeksi luopuu!

[160] Kaarlo toimitti kaikki asiat kirjoittamalla nti Elfvingille.
Eräässä kirjeessä 30/4 tavataan seuraava lystillinen kohta, joka koskee
Prinsessa Ruususta: "Ruususessa tarvitaan lapsibaletti. Tahdotko sanoa
sen affishörskalle, niin että hän ajoissa hankkii tanssijoita. Meillä
pitää olla kahdeksan 6 à 7-vuotista, kuusi 9 à 10-vuotista, kuusi
12-vuotista -- kaikki tyttöjä. Sitäpaitsi kymmenen poikaa noin
6--10-vuotista. Joka illasta, olkoon harjotus taikka näytäntö, maksamme
25 penniä. Jos sattumalta joku _taitava_ täysikäinen olisi saatavissa,
niin voidaan häntäkin käyttää -- jokapäiväisistä löntyistä emme huoli."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen teatterin historia III - Nousuaika, 1879-93." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.