Title: Plumfieldin pojat
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Plumfieldin pojat" ***


PLUMFIELDIN POJAT JA MITÄ HEISTÄ TULI

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suomentaneet Elma ja Aarni Voipio

Jatkoa Pikku miehiin



Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi
WSOY:n kustantamana Porvoossa 1919.



SISÄLLYS:

  1. Kymmenen vuotta myöhemmin.
  2. Parnassos.
  3. Jo vielä kerran pulassa.
  4. Dan.
  5. Kesäloma.
  6. Jäähyväissanoja.
  7. Leijona ja karitsa.
  8. Josie näyttelee merenneitoa.
  9. Tomin uutiset.
 10. Demi vakiintuu.
 11. Emilin kiitosjuhla.
 12. Danin joulu.
 13. Natin uusi vuosi.
 14. Plumfieldissa näytellään.
 15. Odotus.
 16. Tenniskentällä.
 17. Tyttöjen kesken.
 18. Tutkintopäivä.
 19. Valkoiset ruusut.
 20. Henki hengestä.
 21. Aslaugan ritari.
 22. Viimeinen näytös.
     Loppusana.



1

KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN


-- Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia
täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut,
sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä
Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.

-- Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto.
Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä
kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto
pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka
olivat poissa.

-- Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme
haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain
minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja
yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä
ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin
pikku tyttönä.

-- Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret
ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth
olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen
äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.

Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa
katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.

Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä
rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta.
Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia,
niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko
ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta,
aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili
meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään
menoihin.

Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea
rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen
runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat
astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään
ja rinteisiin.

Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma,
ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla
länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen
asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien
vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan
vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki
ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi
oli alkanut.

Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston
rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten
toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin
ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen
äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas
Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien
opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme,
että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä
kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä
musiikkia ja muita taiteita.

Plumfieldin ensimmäiset kaksitoista poikaa olivat tietenkin vuosien
kuluessa hajaantuneet maailman tuuliin, mutta kaikki, jotka vielä
olivat hengissä, muistivat yhä vanhaa kouluaan ja palasivat
mielellään sinne kukin taholtaan kertomaan vaiheistaan.

Franz oli nykyään kaksikymmentäkuusivuotias, toimi erään sukulaisensa
liikkeessä Hampurissa ja menestyi hyvin. Emilin, Kommodorin, oli
eno lähettänyt pitkälle matkalle, jotta tämä saisi tarpeekseen
seikkailuista, mutta palatessaan poika oli ollut niin innostunut
merielämään, ettei voinut ajatellakaan muuta alaa. Niinpä hän palveli
nyt iloisena meripoikana saksalaisessa laivassa.

Dan vietti yhä kulkurielämää. Palattuaan geologiselta
tutkimusretkeltä Etelä-Amerikasta hän oli kokeillut lammasfarmia
Australiassa ja oli parhaillaan kaivostyöläisenä Kaliforniassa. Nat
puolestaan ahkeroi musiikkiopistossa ja hankkiutui juuri pariksi
vuodeksi Saksaan päättääkseen opintonsa. Tom luki lääketiedettä
ja yritti parhaansa mukaan innostua siihen. Jack oli isänsä
liiketoverina ja näytti paisuvan äveriääksi mieheksi. Doll luki
yliopistossa lakia yhdessä Nedin ja Pumpun kanssa. Pikku Dick ja
Billy-rukka puuttuivat joukosta -- molemmat olivat kuolleet.

Bhaerin poikia, Robia ja Tediä, sanottiin Karitsaksi ja Leijonaksi.
Rob olikin hiljainen ja hyvänahkainen poika, mutta äiti tiesi, että
hän oli lapsista velvollisuudentuntoisin ja että hänen lempeään
olemukseensa kätkeytyi yllin kyllin miehekkyyttä. Tedissä äiti sen
sijaan oli näkevinään kaikki ne virheet, oikut, innostuksenpuuskat ja
kujeet, joita hänellä itsellään oli nuorena ollut.

Ted oli Plumfieldin näkyvin henkilö, hän oli aina puuhassa, pitkät
kädet ja koivet huitoivat, päivänpaahtama tukka oli hurjasti pörrössä
ja ääni kaikui yli nurmikon. Noin kerran viikossa hänellä oli synkkä
hetkensä, ja hän vaipui syvälle epätoivon suohon, josta hänet kiskoi
kuiville joko äiti tai aina kärsivällisin Rob. Äiti tiesi, milloin
poika oli jätettävä yksin, milloin ravistettava hereille -- Ted oli
äidille ilo ja koettelemus. Pojan lahjakkuus näkyi niin monella
tavalla, että äiti tuli usein ihmeissään pohtineeksi, mitä hänestä
mahtaisikaan kehkeytyä.

Demi oli käynyt kunnialla jatko-opiston, ja Meg toivoi hänestä
pappia. Mutta John, joksi äiti Demiä nykyään nimitti, kieltäytyi
päättäväisesti opiskelemasta. Hän väitti saaneensa aivan tarpeekseen
kirjoista ja halusi nyt oppia tuntemaan ihmisiä ja maailmaa. Äitinsä
suureksi pettymykseksi Demi oli mennyt harjoittelijaksi sanomalehden
toimitukseen.

Meg-rouva oli niellyt murheensa ja antanut pojan seurata
mielitekoaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toivoi yhä, että
saisi nähdä vielä joskus Demin saarnatuolissa. Jo-tätikään ei
hyväksynyt pojan päätöstä, vaikka suhtautuikin suopeasti tämän
kirjallisiin harrastuksiin, sillä Jota närkästytti lehtimiesten halu
'pistää nenänsä toisten asioihin'. Mutta Demi tiesi mitä tahtoi ja
seurasi tyynesti suunnitelmaansa piittaamatta levottomista äideistä
tai toverien kiusoittelusta. Laurie-setä puolestaan rohkaisi häntä ja
ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta.

Tytöt kukoistivat kilpaa. Daisy oli yhtä herttainen ja taloudellinen
kuin ennenkin ja puuhaili äitinsä apuna ja seurana. Josie oli
neljäntoista ikäisenä hyvin omintakeinen nuori neiti, täynnä
kujeita ja päähänpistoja. Tätä nykyä häntä vaivasi niin ankara
teatterikärpänen, etteivät äiti ja sisar tienneet nauraako vai itkeä.

Bess puolestaan oli kasvanut pitkäksi kauniiksi tytöksi, joka näytti
monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja käyttäytyi yhtä viehkeän
pidättyvästi kuin aikoinaan pikku prinsessana. Molempien vanhempiensa
puolelta periytyneitä rikkaita lahjojaan hän oli saanut kehittää
kaikin keinoin, joita rakkaudella ja rahalla on käytettävänään.

Mutta koko yhteiskunnan ylpeys oli entisaikojen 'Nan Nokkonen'.
Tyttö oli täysin muuttunut, kuten usein tapahtuu nuoren ihmisen
löytäessä oman elämänuransa. Levottomasta, uhmamielisestä lapsesta
oli kehittymässä tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen. Hän oli
ryhtynyt kuudentoista ikäisenä opiskelemaan lääketiedettä ja päässyt
neljässä vuodessa sangen pitkälle. Lapsuudenhaave, jolla hän oli
pikku tyttönä kauhistuttanut lempeää Daisya, oli hyvää vauhtia
toteutumassa, ja tuo päämäärä kiehtoi häntä niin, ettei mikään mahti
olisi saanut häntä luopumaan valitsemastaan elämänurasta.

Muutamat nuoret miehet olivat koettaneet saada Nanin muuttamaan
mieltään ja valitsemaan Daisyn tyyliin 'sievän pikku kodin ja
perheen, josta saa pitää huolta'. Mutta Nan oli vain nauranut ja
karkottanut ihailijat tarkastamalla ammattimaisesti heidän kieltään
tai tarttumalla tarjotun käden valtimoon. Ja niin he kaikki olivat
luikkineet tiehensä -- paitsi eräs itsepintainen nuori mies, jota oli
mahdoton nujertaa.

Tom, tämä järkkymätön ihailija, oli yhtä uskollinen lapsuutensa
ihastukselle kuin tämä oli lääkärinpihdeilleen. Nanin takia Tom
opiskeli urhoollisesti lääketiedettä, vaikka hänen mielensä paloi
liikealalle. Mutta Nan oli luja ja Tom jatkoi sitkeästi toivoen
vain, ettei tulisi vastaisessa ammatissaan tappaneeksi kovin monta
lähimmäistään. Kaikesta huolimatta he olivat mainioita ystäviä ja
tuottivat hauskuutta toisille lystikkäällä kinastelullaan.

Molemmat lähestyivät Plumfieldia sinä iltapäivänä, jolloin
Meg-rouva ja Jo-rouva juttelivat kuistilla. Mutta he eivät tulleet
yhtä matkaa. Nan käveli yksin reippaasti tietä pitkin miettien
jotakin mielenkiintoista sairaustapausta, ja Tom uurasti perässä
yllättääkseen tytön muka sattumalta kunhan esikaupungit oli
sivuutettu.

Nan oli sievä tyttö, kirkassilmäinen ja punaposkinen ja sen verran
itsetietoisen näköinen kuin tarmokkaan nuoren naisen tuleekin. Hän
oli yksinkertaisesti ja järkevästi pukeutunut, käveli kepeästi ja
näytti reippaalta. Vastaantulijat katsoivat häntä mielikseen: oli
hauskaa nähdä hyväntuulisen nuoren tytön kävelevän maalle päin
kauniina päivänä. Ja punakka nuorukainen, joka paljain päin porhalsi
perässä malttamattoman näköisenä, oli selvästi yhtä mieltä heidän
kanssaan.

Äkkiä tuulen mukana kantautui hiljainen "hei". Nan pysähtyi ja koetti
näyttää hämmästyneeltä.

-- Kas vain, Tom!

-- Siltä näyttää. Arvelinkin että sinä ehkä lähtisit maalle tänään,
sanoi Tom lauhkeat kasvot loistaen.

-- Sinä tiesit sen. Kuinka kurkkusi laita on? kysyi Nan virallisella
äänellään, joka aina hillitsi liian innon.

-- Kurkkuni? Ai niin, se voi oikein hyvin. Sinun lääkkeilläsi oli
ihmeellinen vaikutus. En ikinä enää sano homeopatiaa huijaukseksi.

-- Sinun kurkkutautisi oli pelkkää huijausta, ja niin olivat ne
pilleritkin. Kannattaisikin merkitä muistiin, jos maitosokeri
parantaisi niin tehokkaasti kurkkumädän! Voi Tom, etkö sinä koskaan
voi lakata kujeilemasta?

-- Voi Nan, etkö sinä koskaan voi lakata rökittämästä minua? Ja he
nauroivat toisilleen kuin entisinä aikoina.

-- Tiesin etten tapaisi sinua kokonaiseen viikkoon, ellen keksisi
asiaa vastaanotolle. Sinä olet niin toivottoman ahkera, ettei sinulta
heltiä toiselle sanaakaan, nurkui Tom.

-- Ahkera sinunkin pitäisi olla eikä tuhlata aikaasi joutavaan. Ihan
totta, Tom, ellet paneudu vakavasti opintoihisi, et ikinä edisty,
selitti Nan järkevästi.

-- Saan niistä näinkin ihan tarpeekseni, vastasi Tom innottomasti. --
Täytyyhän ihmisen vähän kujeilla, kun on leikellyt ruumiita aamusta
iltaan. Minä en kestä sitä pitkään kerrallaan, vaikka eräät tuntuvat
nauttivan siitä äärettömästi.

-- Mikset sitten jätä koko puuhaa? Tarttuisit johonkin, joka sopii
sinulle. Olen aina pitänyt tätä hassutuksena, kuten tiedät, sanoi Nan
vähän huolestuneena etsien sairauden merkkiä kasvoista, jotka olivat
verevät kuin jouluomena.

-- Tiedäthän sinä, miksi minä tämän alan valitsin ja miksi aion
sillä pysyä, vaikka henki menisi. Ehkä minä en näytä heikolta, mutta
minulla on paha sydäntauti, johon ennemmin tai myöhemmin sorrun. Yksi
lääkäri voisi kyllä minut parantaa, mutta hän ei halua.

Nan rypisti otsaansa, mutta tottuneena Tomin vihjauksiin tiesi miten
poikaa oli kohdeltava.

-- Hänhän hoitaa parastaikaa tautiasi parhaalla ja ainoalla tavalla,
mutta sinä olet hankalin potilas, jonka olen ikinä tavannut. Olitko
tanssiaisissa, niin kuin määräsin?

-- Olin.

-- Ja osoitit huomiotasi sievälle Dora Westille?

-- Tanssin koko illan hänen kanssaan.

-- Eikö sillä ollut mitään vaikutusta tuohon herkästi tulehtuvaan
elimeesi?

-- Ei kerrassaan mitään. Vilkaisin häntä kerran, unohdin aivan
tarjota hänelle apetta ja huokasin helpotuksesta, kun sain työntää
hänet taas äitinsä liepeisiin.

-- Sama annos uudelleen niin usein kuin mahdollista ja tarkkaile
oireita. Ennustan että alat vähitellen kaivata tuota lääkettä.

-- En ikinä. Olen varma, ettei se sovi minun ruumiinrakenteelleni.

-- Sepä nähdään. Tottele vain määräyksiä.

-- Totellaan, tohtori, tuli alistuvasti.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuljettiin tuttujen paikkojen ohi
ja aivan kuin heittäen niiden takia pois riitakapulan Nan sanoi äkkiä:

-- Kyllä meillä oli ennen hauskaa tuolla metsässä! Muistatkos kun
putosit pähkinäpuusta ja olit taittaa niskasi?

-- Ja kuinka sinä liotit minua värivedessä, kunnes sain hienon
mahonginvärin, ja Jo-täti itki tärveltynyttä takkiani, nauroi Tom
muuttuen hetkessä pojaksi jälleen.

-- Ja kuinka sinä sytytit talon palamaan?

-- Ja sinä raahasit asemalta matkalaukkuasi?

-- Sanotko sinä enää koskaan "pala ja kipinöi"?

-- Sanooko sinua enää kukaan rasavilliksi?

-- Daisy sanoo. En ole häntäkään nähnyt kokonaiseen viikkoon.

-- Minä tapasin Demin tänä aamuna ja hän kertoi, että Daisy hoitaa
äiti Bhaerin taloutta.

-- Niin hän aina tekee, kun Jo-täti joutuu pyörremyrskyn kouriin.
Daisy on mallikelpoinen taloudenhoitaja; tekisit viisaasti, jos
heittäytyisit hänen jalkoihinsa, ellet nyt kerta kaikkiaan voi ruveta
puskemaan töitä ja antaa rakkauden odottaa, kunnes tulet aikuiseksi.

-- Nat iskisi viulun päähäni, jos katsoisin Daisyyn päinkään. Ei
kiitoksia! Minun sydämessäni on eräs toinen nimi, eikä se lähde
sieltä kulumallakaan enempää kuin sininen ankkuri käsivarrestani.
'Toivo' on minun tunnussanani, sinun taas 'älä antaudu'. Saa nähdä
kumpi pitää.

-- Te hupsut pojat olette yhä leikkivinänne viimeistä paria niin kuin
ennen vanhaan. Hei, katsopas Parnassoa, kylläpä se näyttää tästä
kauniilta, Nan sanoi vaihtaen äkkiä keskustelunaihetta.

-- Se on komea talo, mutta minä pidän enemmän vanhasta Plumista.
Eiköhän Marchin täti hämmästyisi, jos näkisi nämä muutokset, vastasi
Tom, kun he pysähtyivät suurelle portille katsomaan kaunista näkymää.

Äkkiä heitä hätkäytti kirkaisu. Pitkä, vaalea pörröinen poika
loikkasi pensasaidan yli kuin kenguru ja häntä seurasi lennossa
solakka tyttö, joka takertui orapihlajaan ja lysähti oksalle nauraen
läkähtyäkseen. Tytöllä oli tumma tukka ja sievät ilmeikkäät kasvot.
Hattu riippui selässä, ja hameessa näkyi jälkiä puroista, joiden
yli oli hypitty, ja puista joissa oli kiipeilty. Äskeisestäkin
loikkauksesta oli muistona muutama repeämä.

-- Voi Nan, auta minut alas. Ja pitele sinä, Tom, sillä aikaa Teddyä,
hän sieppasi minun kirjani, ja minä tahdon sen takaisin, huusi Josie
yläilmoista turvautuen odottamattomiin apujoukkoihin.

Tom tarttui heti rosvoa niskasta, ja Nan kiskoi tytön pensaasta
maahan.

-- Mikä hätänä, ystäväiseni? Nan kysyi tyynesti koettaen kuroa
nuppineuloilla pahinta repeämää sillä välin kun Josie tarkasteli
naarmuuntuneita käsiään.

-- Minä olin harjoittelemassa osaani raidassa, kun Ted hiiviskeli
sinne ja löi kepillä kirjan kädestäni. Se tipahti puroon, ja ennen
kuin pääsin maahan, tuo ilkiö oli jo tipotiessään. Senkin lurjus,
anna kirja heti takaisin tai minä löylytän sinut! huusi Josie nauraen
ja toruen yhteen hengenvetoon.

Päästyään Tomin kynsistä Ted heittäytyi haaveelliseen asentoon,
katsoi riutuvin silmin edessään seisovaa märkää ja repaleista nuorta
neitiä ja lausui ylhäisen raukealla äänellä erään muodissa olevan
näytelmän sankarin puheenvuoron, joka päättyi sanoihin: -- Pidätkö
kuvasta, rakkaani? Ja samassa hän itse esitti tuota kuvaa pitkät
koivet linkussa ja kasvot hirvittäviksi vääntyneinä.

Hulluttelun keskeytti kuistilta kuuluva kättentaputus, ja kaikki
neljä juoksivat lehtikujaa pitkin taloon melkein yhtä hyvää vauhtia
kuin Tomin entisaikainen valjakko, jonka virkuin menijä oli Nan.
Punaposkisina ja huohottaen Tom ja Nan tervehtivät kuistilla istujia
ja lysähtivät portaille lepäämään. Meg-rouva alkoi ommella kokoon
tyttärensä hametta, Jo pörrötti leijonansa harjaa ja pelasti häneltä
kirjan. Daisykin ilmestyi portaille tervehtimään vieraita.

-- Vohveleita illalliseksi, niin että kannattaa jäädä syömään. Daisyn
vohvelit eivät koskaan petä, sanoi Ted vieraanvaraisesti.

-- Hän on asiantuntija, ahmi viimeksi yhdeksän. Siksi hän onkin noin
paksu, Josie sanoi murhaavasti vilkaisten serkkuunsa, joka oli laiha
kuin tikku.

-- Minä olen menossa katsomaan Lucy Doven sormea. Siinä on paise,
joka täytyy puhkaista. Juon teetä opistossa, vastasi Nan ja koetti
taskuaan varmistuakseen, että instrumenttilaatikko oli mukana.

-- Kiitos vain, mutta minäkin menen opistolle. Tommy Merrywetherilla
on roska silmässä, ja minä lupasin ottaa sen pois, selitti Tom, joka
pysytteli epäjumalansa lähettyvillä milloin ikinä saattoi.

-- Olkaa hiljaa! Ei Daisy siedä kuulla teidän verisiä puheitanne
juuri kun vohvelit odottavat. Ted virnisti hyvillään ajatellessaan
tiedossa olevia herkkuja.

-- Kuuluuko Kommodorista mitään uutta? kysyi Tom.

-- Hän on kotimatkalla, ja Dankin taitaa tulla pian. Haluaisin
nähdä kaikki poikani koolla, ja olen pyytänyt kulkureita tulemaan
viimeistään kiitosjuhlaksi, vastasi Jo-rouva iloisena.

-- He tulevat kyllä joka ikinen, jos vain voivat. Jopa Jackkin
on valmis uhraamaan dollarin päästäkseen meidän kanssamme samaan
päivällispöytään, nauroi Tom.

-- Tuolla kalkkuna sen kuin lihoo juhlaa varten. En nykyään ajele
sitä, ahdan vain siihen ruokaa, ja tuo siunattu elukka pulskistuu
ihan silmissä, sanoi Ted osoittaen tuomittua lintua, joka ylpeänä
astuskeli läheisellä vainiolla.

-- Me voisimme järjestää Natille jäähyväisjuhlan, jos hän lähtee
vasta viimeisenä päivänä. Meidän livertelijästämme tulee Euroopassa
varmasti uusi Ole Bull, sanoi Nan.

Soma puna kohosi Daisyn poskille, mutta hän vastasi tyynesti:

-- Laurie-sedän mielestä Nat on tosiaan lahjakas. Setä uskoo, että
palattuaan opintomatkalta Nat ansaitsee täällä mainiosti elatuksensa,
vaikkei hänestä tulisikaan mikään kuuluisuus.

-- Parasta ettei odota mitään, sillä nuoret kulkevat aina omia
teitään, tuumi Meg-rouva hiukan huoahtaen. -- Pitäisi olla
tyytyväinen, jos lapsista tulee hyviä ja hyödyllisiä ihmisiä. Mutta
aina sitä vain toivoo, että he menestyisivät ja saisivat kunniaa.

-- Aivan. Lapset ovat ihan niin kuin minun kananpoikani, sanoi Ted
vakavana. -- Katsokaa nyt noita kukkoja. Kuka uskoisi, että tuo
komea tepastelija on hölmöin koko joukosta, pelkkä rähisijä ja
jänishousu. Sen sijaan tuo kurjan näköinen pitkäkoipinen rääpäle on
tarhan kuningas ja kiekuu hereille vaikka kaikki seitsemän unikekoa.
Siitä näette. Minuakin te aina motkotatte, mutta katsotaanpa, miltä
muutamien vuosien perästä näyttää! Ja oikaistessaan niskaansa Ted
muistutti niin ilmeisesti pitkäkoipista lemmikkiään, että kaikki
purskahtivat nauruun.

-- Minusta Danin pitäisi asettua johonkin. Poikahan on jo täyttänyt
kaksikymmentäviisi. Ei ole hyvä, että hän kiertää yhä maailmalla
vailla muuta kiintopistettä kuin sinä siinä. Meg-rouva nyökkäsi
sisarelleen.

-- Kyllä Dan löytää lopulta paikkansa. Hän ei ole vielä kypsynyt,
mutta joka kerta kotiin tullessaan hän on kehittynyt parempaan päin.
Voi olla, ettei hänestä koskaan tule suurmiestä tai rikasta pohattaa,
mutta minulle riittää täysin, jos hänestä tulee kunnon mies, sanoi Jo
puolustaen taistelunhaluisesti laumansa mustaa lammasta.

-- Hyvä, äiti, pysy sinä lujana. Dan vastaa kokonaista tusinaa
Jackeja ja Nedejä, jotka kerskailevat rahoistaan ja ovat olevinaan
suuria pomoja. Uskokaa pois, Dan saa vielä aikaan jotakin, josta
saadaan olla ylpeitä, lisäsi Ted, jonka kiintymys Dannyyn oli vuosien
varrella vain kasvanut ja muuttunut poikamaiseksi ihailuksi.

-- Totisesti, sen minäkin uskon. Hän on juuri sellainen veikko,
joka kiipeää Matterhornille, sukeltaa Niagaraan tai löytää ison
kultakimpaleen. Dan purkaa liikaa puhkuaan sillä tavoin, ehkäpä
viisaammin kuin me muut, sanoi Tom miettiväisenä.

-- Paljonkin viisaammin, sanoi Jo-rouva painokkaasti. -- Lähettäisin
toki mieluummin poikani näkemään Danin tavoin maailmaa kuin jättäisin
heidät yksin kaupunkiin keskelle kiusauksia, tuhlaamaan aikaa, rahoja
ja terveyttään. Danin täytyy itse raivata tiensä, ja se kasvattaa
hänessä rohkeutta, kärsivällisyyttä ja itseluottamusta. En ole yhtään
niin huolissani hänestä kuin Georgesta ja Dollista, jotka eivät
kykene huolehtimaan itsestään paremmin kuin pikkulapset.

-- Entä sitten Demi? Hänhän ravaa ympäri kaupunkia ja joutuu tekemään
juttuja vaikka mistä, sanoi Tom tuumien, että itse asiassa sellainen
työ olisi paljon mukavampaa kuin lääketieteen opinnot.

-- Demillä on kolme henkivartijaa -- hyvät periaatteet, tyylivaisto
ja viisas äiti. Ei hän joudu ikävyyksiin. Ja näistä kokemuksista on
hänelle paljon hyötyä sitten kun rupeaa kirjoittamaan, niin kuin hän
varmasti ennen pitkää rupeaa, aloitti Jo-täti profeetalliseen sävyyn,
sillä hän toivoi hartaasti, että edes muutamista hänen ankanpojistaan
tulisi joutsenia.

-- Siinä paha missä puhutaan, huomautti Tom, kun ruskeasilmäinen,
terveen näköinen nuori mies lähestyi lehtikujaa pitkin heiluttaen
sanomalehteä kädessään.

-- Sieltä tulevat kaupungin Iltauutiset! Viimeinen painos! Kauhea
murha! Pankkivirkailija karannut! Ruutitehdas räjähtänyt ja
latinankoulun pojat tehneet lakon! kiljui Ted ja lähti serkkuaan
vastaan loikkien sirosti kuin nuori kirahvi.

-- Kommodori on tullut! Hän katkaisee ankkuriköytensä ja laskee
myötäistä jahka irti pääsee, julisti Demi jo kaukaa.

Kaikki olivat innoissaan, ja lehti kulki kädestä käteen, jotta
jokainen saattoi omin silmin vakuuttua, että hampurilainen "Brenda"
oli onnellisesti laskenut satamaan.

-- Hän vaappuu tänne huomenna mukanaan tavanomainen kokoelma
merihirviöitä ja hurjia juttuja. Minä tapasin hänet, ja poika oli
iloinen ja tervainen ja ruskea kuin kahvipapu. Matka oli sujunut
hyvin, ja hän toivoo pääsevänsä toiseksi perämieheksi, kun nykyisen
jalka on katkennut, lisäsi Demi.

-- Saisivat tuoda sen minulle lastoitettavaksi, mutisi Nan
kiinnostuneena.

-- Miten Franz voi? kysyi Jo-rouva.

-- Hän on menossa naimisiin! Siinä onkin teille yllätys. Ensimmäinen
joukosta, täti, niin että saat sanoa hänelle hyvästit. Tytön nimi
on Ludmilla Hildegard Blumenthal, hyvästä perheestä, varakas, sievä
ja tietenkin enkeli. Poika toivoo vain enonsa suostumusta, sitten
hän aikoo vakiintua kunnon kansalaiseksi. Eläköön hän kauan ja
onnellisena!

-- Olipa se mukava uutinen. Tuntuu ihanalta, kun saa edes yhden
poikansa hyvän vaimon hoiviin. Jos kaikki on kohdallaan, niin minun
ei kai enää tarvitse olla huolissani Franzista, sanoi Jo-rouva
ristien tyytyväisenä kätensä, sillä hän tunsi usein itsensä
levottomaksi kanaemoksi, jolla oli siipiensä suojassa iso parvi
poikasia.

-- Niin, sitä minäkin, huokasi Tom vilkaisten syrjäsilmällä
Naniin. -- Nuori mies tarvitsee hyvää vaimoa vakiintuakseen. Ja
mukavien tyttöjen velvollisuus on mennä naimisiin niin varhain kuin
mahdollista, eikö niin, Demi?

-- Jos vain mukavia poikia olisi kylliksi. Mutta naisväkeä on enemmän
kuin miehiä, kuten tiedät, vastasi Demi nojaten äitinsä tuoliin.

-- Se on siunattu järjestelmä, sillä tarvitaan kolme tai neljä
naista, ennen kuin yksi mies selviää maailmaan, sen läpi ja siitä
pois. Te pojat olette kalliita otuksia, ja on hyvä että äidit,
sisaret, vaimot ja tyttäret rakastavat velvollisuuksiaan, sillä
muuten te kyllä katoaisitte maailmankuvasta, sanoi Jo-rouva
juhlallisesti ja avasi korin, joka pullotti täynnä rikkinäisiä
sukkia. Kunnon professori kulutti niitä kovasti, ja pojat olivat
tulleet isäänsä.

-- Ja näin ollen ylijäämänaisilla on yllin kyllin työtä pitäessään
huolta avuttomista miesparoista ja heidän perheistään. Huomaan
sen joka päivä yhä selvemmin ja olen iloinen, että minusta tulee
ammattini takia hyödyllinen ja riippumaton vanhapiika. Nanin
päättäväinen painotus sai Tomin huokaamaan.

-- Olen oikein ylpeä sinusta, Nan, ja toivon sydämestäni että
menestyt, sillä juuri sinunlaisiasi naisia maailmassa tarvitaan.
Minustakin tuntuu joskus, kuin olisin lyönyt laimin kutsumukseni
mennessäni naimisiin. Mutta velvollisuuteni näytti viittaavan tälle
tielle, enkä ole siitä pahoillani, sanoi Jo levittäen syliinsä suuren
ja hyvin rikkinäisen sukan.

-- En minäkään. Mitähän kummaa minäkin olisin tehnyt ilman
äitikultaa, lisäsi Ted syleillen äitiään niin, että molemmat
hävisivät sanomalehden taa, johon Ted oli ollut vajonneena vähän
aikaa.

-- Kultaseni, jos pesisit kätesi silloin tällöin, niin hyväilysi
olisivat vähemmän tuhoisia minun kauluksilleni. Mutta vähät siitä,
tulkoot ruohotäplät kaupanpäällisiksi. Lyhykäinen 'auringonpimennys'
näytti kovasti virkistäneen Jo-rouvaa, vaikka niskahiukset olivatkin
tarttuneet Tedin nappiin ja kaulus oli aivan vinossa.

Samassa Josie, joka oli tutkinut osaansa parvekkeen toisessa
päässä, päästi pienen parahduksen ja ryhtyi näyttelemään Julian
hautaholvikohtausta niin tehokkaasti, että pojat taputtivat käsiään
ja Nan mutisi: -- Ihan liian kiihottavaa hänen ikäiselleen.

-- Kyllä sinun varmaan täytyy alistua, Meg. Tuo lapsi on syntynyt
näyttelijäksi. Emme me milloinkaan esittäneet mitään noin hyvin, emme
edes 'Noidan kirousta', sanoi Jo-rouva ja heitti kirjavan sukkanipun
sisarentyttärensä jalkoihin, kun tämä lyyhistyi kynnysmatolle.

-- Tuo on varmaan rangaistus siitä, että minä niin kiihkeästi halusin
näyttämölle silloin tyttönä. Nyt tiedän miltä äidistä tuntui.
Meg-rouvan äänessä oli vähän moitetta, ja Demi kiskoi sisarensa
kynnykseltä ja komensi tätä olemaan hassuttelematta.

-- Laske minut, tai saatte kuulla 'Mielipuolen morsiamen'
hahhahhaineen kaikkineen, huusi Josie mulkoillen Demiin kuin
loukattu kissanpoika. Ja heti päästyään jaloilleen hän alkoi esittää
dramaattisesti Readen kuuluisaa rouva Woffingtonia käyskellen ylväänä
portaita alas Daisyn punainen huivi laahuksena perässään.

-- Eikö hän ole loistava! Täällä olisi julmetun yksitoikkoista, ellei
Josie pitäisi iloa yllä. Älä yritäkään tehdä hänestä mallikappaletta,
sanoi Ted rypistäen kulmiaan Demille, joka kirjoitti portailla
pikakirjoitusmuistiinpanoja.

-- Josien pitäisi olla minun lapseni ja Robin sinun, Meg. Silloin
sinun talosi olisi rauhan satama ja minun oikea hullunmylly. Minun
täytyy nyt lähteä kertomaan Laurielle uutisia. Tule mukaan, Meg,
pieni kävely tekee meille hyvää.

Ja pistettyään Tedin olkihatun päähänsä Jo-rouva lähti sisarensa
kanssa. Daisy jäi vahtimaan vohveleita, Ted lepyttelemään Josieta,
ja Tom ja Nan menivät järjestämään potilailleen kiusallisen
neljännestunnin.



2

PARNASSOS


Nimi oli hyvin valittu, ja muusat tuntuivat olevan kotosalla sinä
päivänä. Kulkiessaan avoimen ikkunan ohi tulijat näkivät kirjastoa
hallitsevan Kleion, Kalliopen ja Uranian. Melpomene ja Thaleia taas
oleskelivat hallissa, jossa joukko nuoria tanssi ja harjoitteli
näytelmää. Erato käveli puutarhassa rakastettunsa seurassa, ja
musiikkihuoneessa johti kuoroa itse Foibos Apollo.

Vanha ystävämme Laurie oli kypsään ikään ehtinyt Apollo; hän oli
yhtä hauskan näköinen ja sydämellinen kuin ennenkin, aika vain
oli kypsyttänyt oikullisen pojan mieheksi. Menestys seuraa toisia
ihmisiä ja he kukoistavat parhaiten auringonpaisteessa; toiset taas
tarvitsevat varjoa ja jalostuvat hallan kosketuksesta. Laurie ja Amy
kuuluivat edellisiin. Naimisiin menosta lähtien heidän elämänsä oli
ollut hyvin valoisaa -- ei vain iloista ja sopusointuista, vaan myös
vakavaa ja hyödyllistä.

Heidän talonsa oli mukava ja kaunis. Isäntäväki veti puoleensa
taiteilijoita ja piti heitä mielellään vieraanaan. Laurie avusti
anteliaasti musiikin harrastajia, Amyn suojatit taas olivat
eteenpäinpyrkiviä nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Ja hänen oma
taiteenharrastuksensa tuli hänelle entistä rakkaammaksi, kun Bess
varttuessaan jakoi hänen kanssaan työn ja huvin. Sillä Amy kuului
niihin, jotka osoittavat, että nainen saattaa olla hyvä puoliso ja
äiti uhraamatta omia erikoislahjojaan.

Sisaret tiesivät mistä Amyn löytäisi, ja Jo meni suoraa päätä
ateljeehen, jossa äiti ja tytär olivat täydessä työssä. Bess muovasi
lapsen päätä, ja äiti viimeisteli miehensä muotokuvaa.

-- Kas niin, tytöt, lopettakaahan savileipienne leipominen, niin
saatte kuulla uutisia! sanoi Jo astuessaan sisään.

Taiteilijat panivat pois työkalunsa ja tulivat tervehtimään
rauhanhäiritsijää. Hetken kuluttua ilmestyi Lauriekin Megin
hälyttämänä huoneeseen ja istahti sisarusten väliin kuuntelemaan
uutisia Franzista ja Emilistä.

-- Sillä lailla. Kulkutauti on siis puhjennut, ja tästä lähtien se
raivoaa vimmatusti, kunnes joukkosi on kerta kaikkiaan mennyttä.
Jo-rukka, saat valmistautua näkemään seuraavien kymmenen vuoden
aikana kaikenkirjavia romansseja ja hullutuksia. Poikasi heittäytyvät
suin päin ojasta allikkoon, kiusoitteli Laurie naureskellen Jo-rouvan
epätoivoista ilmettä.

-- Tiedän sen ja toivon hartaasti, että saan heidät kiskotuksi ehjinä
kuivalle maalle. Mutta minun hartioilleni lankeaa hirveä vastuu,
sillä tiedän hyvin, miten tässä käy. He tulevat minun luokseni ja
odottavat, että minä pystyn järjestämään heidän pienet rakkausasiansa
onnelliseen päätökseen. Vaikka hauskaa se minustakin on, ja Meg on
niin tunteellinen sielu, että mässäilee tuolla kaikella jo etukäteen,
vastasi Jo ajatellen huojentuneena, että hänen omat poikansa olivat
onneksi vielä liian nuoria 'heittäytyäkseen suin päin ojasta
allikkoon'.

-- Mitäs Meg sanoo, jos Nat alkaa pyöriä liian lähellä Daisya? Kai te
olette sen huomanneet. Musikaalisena neuvonantajana olen myös pojan
uskottu ja tahtoisin tietää, minkä neuvon hänelle annan, sanoi Laurie
suorasukaisesti.

-- Hiljaa! Sinähän unohdat lapsen, aloitti Jo vilkaisten Bessiin,
joka oli taas uppoutunut työhönsä.

-- Kaikkea vielä, hän on muissa maailmoissa eikä kuule sanaakaan.
Vaikka kyllä tytön pitäisikin lopettaa jo. Bess-kulta, pane
lapsukaisesi nukkumaan ja juokse ulos. Meg-täti on salissa, mene
näyttämään hänelle uusia kuvia, kunnes me tulemme, lisäsi Laurie
katsellen hellästi pitkää tyttöään, joka hänen mielestään oli
kauniimpi kuin yksikään talon monista veistoksista.

-- Menen, isä. Mutta sano ensin, onko tämä hyvä. Bess pani
kuuliaisesti pois työkalunsa ja jäi katsomaan veistosta.

-- Hemmoteltu lapsi, en voi olla toteamatta, että toinen poski on
toista pulleampi ja että otsakiharat muistuttavat liiaksi sarvia
ollakseen aivan täydellisiä. Muuten se vetää kyllä vertoja Rafaelin
laulaville enkeleille, ja minä olen siitä ylpeä.

Laurie nauroi puhuessaan, sillä nämä aloittelijan työt olivat niin
Amyn ensiyritysten kaltaisia, että vain ihastunut äiti saattoi
suhtautua niihin vakavasti.

-- Sinä nyt et oikeastaan ymmärräkään, että muukin voi olla kaunista
kuin musiikki, vastasi Bess ravistaen päätään, joka hohti vaaleana
ateljeen viileässä hämärässä.

-- Ymmärrän minä, että sinäkin olet kaunis, kähäräpää, ja ellet
sinä ole taidetta, niin mikä sitten? Mutta tahtoisin hätistää sinut
pois täältä kolkon saven ja marmorin keskeltä auringonpaisteeseen,
tanssimaan ja nauramaan niin kuin muutkin nuoret. Minä haluan
ilmielävän tytön enkä harmaaesiliinaista kuvapatsasta, joka ei välitä
muusta kuin työstä.

Isän puhuessa kiertyi kaksi töhryistä kättä hänen kaulaansa, ja Bess
sanoi vakavasti:

-- Välittääpä ainakin sinusta, isä. Mutta tahtoisin tehdä jotakin
kaunista, niin että voisit aikaa myöten olla minusta ylpeä. Nyt menen
sinun mieliksesi juoksemaan ja laulamaan ja olemaan ilmielävä tyttö.
Ja heittäen ison pellavaesiliinansa pois Bess hävisi huoneesta.

-- Hauskaa että sanoit noin. Tuo lapsi uppoutuu aivan liikaa näihin
taideharrastuksiin. Ja se on minun syyni. Olen itse niihin niin
innostunut, että unohdan olla järkevä, huokasi Amy peitellen Bessin
lapsen huolellisesti kosteaan pyyhkeeseen.

-- Minusta se juuri onkin suurenmoista, että me voimme nyt elää
lastemme mukana. Mutta koetan muistaa kuinka äiti kerran sanoi
Megille, että isien pitäisi enemmän osallistua kasvatukseen, ja siksi
Fritz ja minä vaihdamme silloin tällöin poikia. Robin levollisuus
tekee minulle yhtä hyvää kuin Tedin myrskyt hänen isälleen. Amy,
entä jos sinäkin antaisit Bessin jättää savikakkunsa joksikin aikaa
ja harrastaa musiikkia Laurien kanssa. Silloin tytöstä ei tule
yksipuolinen eikä hänen isänsä ole kateellinen.

-- Hyvä, Jo! sanoi Laurie tyytyväisenä. -- Arvasinkin että puhuisit
puolestani. Minä olen todellakin kateellinen Amylle ja tahtoisin
saada osani tytöstä. Mitäs sanot, rouvaseni, jos minä pitäisin Bessiä
kesän ja ensi talven. Kun menemme Roomaan, luovutan hänet taas
sinulle ja kuvaamataiteelle. Se olisi reilua peliä.

-- Hyvä on, minä suostun. Mutta älä unohda, että vaikka Bess onkin
vain viisitoistavuotias, hän on paljon kehittyneempi kuin useimmat
ikäisensä tytöt eikä häntä voi pitää enää lapsena. Minä toivoisin,
että hän voisi pysyä aina noin kauniina ja puhtaana.

Amy puhui alakuloisesti ja katseli ympärilleen hauskassa huoneessa,
jossa oli viettänyt monta onnellista hetkeä tyttärensä seurassa.

-- Kukin aina vuorollaan, se kuuluu leikkiin sopuisaan, niinhän me
ennen vanhaan hoimme kun tahdoimme kaikki yhtaikaa ratsastaa oksalla
tai pitää punaisia kenkiä, sanoi Jo reippaasti.

-- Niinpä niin, vastasivat Laurie ja Amy nauraen Jon leikkilorun
herättämille muistoille.

-- Sen vanhan omenapuun oksilla keinuminen vasta oli hauskaa. En ole
ikinä nauttinut oikealla hevosella ratsastamisesta sillä tavoin,
huokasi Amy katsellen ulos korkeasta ikkunasta, aivan kuin olisi
nähnyt taas vanhan puutarhan ja pikku tytöt siellä leikkimässä.

-- Minun herkullisimmat muistoni liittyvät makkaraan ja
paistinpannuun. Me pidimme aikamoista elämää. Kuinka pitkä aika siitä
tuntuukaan olevan, sanoi Laurie tuijottaen edessään olevia naisia
ikään kuin hänen olisi vaikea käsittää, että he joskus olivat olleet
pikku Amy ja vallaton Jo.

-- Älä vihjailekaan, hyvä herra, että alkaisimme muka tulla
vanhoiksi! Me olemme vasta täydessä kukassa, ja kaunis kukkavihko
tässä onkin, nuppuja ympärillä, vastasi Amy-rouva ja ravisti
vaaleanpunaisen musliinipukunsa poimuja tuntien samantapaista
tyydytystä kuin pikku tyttö uuden puvun saadessaan.

-- Puhumattakaan piikeistä ja kuihtuneista lehdistä, lisäsi Jo
huoaten, sillä hänelle ei elämä ollut milloinkaan ollut aivan helppoa.

-- Tule juomaan kupillinen teetä, Jo, katsotaan mitä nuoriso puuhaa.
Olet väsynyt ja kaipaat virkistystä, sanoi Laurie tarjoten käsivarren
kummallekin sisarelle ja taluttaen heidät iltapäivä teelle, jota
Parnassossa vuoti runsaasti kuin muinoin nektaria.

Tee oli katettu ilmavaan kesäsaliin, ja Meg istui siellä odottamassa
heitä. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaasti ja puiden humina täytti
huoneen, sillä sen kolme isoa ikkunaa olivat puutarhaan päin.

Amy ja Jo istuutuivat avonaisen ikkunan luo kuuntelemaan
musiikkisalista kantautuvaa laulua, ja Laurie kaatoi heille teetä.
Nat ja Demikin tulivat teelle kintereillään Josie sekä Ted ja Rob
isänsä kanssa.

Professori Bhaer oli harmaantunut, mutta yhtä eloisa ja innostunut
työhönsä kuin konsanaan. Hän istahti vaimonsa viereen ja viittasi
Natia tulemaan lähemmäs.

-- Olen kirjoittanut sinun puolestasi suosituskirjeitä vanhoille
ystävilleni Leipzigiin. On hyvä, että voit turvautua heihin, sillä
varmasti sinua vaivaa aluksi ankara koti-ikävä, hän sanoi antaen
pojalle kirjenipun.

-- Kiitos. Kai siellä tosiaan tuntuu aika orvolta, ennen kuin pääsee
alkuun, tuumi Nat, joka ajatteli tulevaa Saksan-matkaansa varsin
ristiriitaisin tuntein.

Nat oli nyt täysikasvuinen. Mutta hänen siniset silmänsä olivat
yhtä vilpittömät kuin ennenkin, suu hiukan pehmeä, otsa korkea ja
leveä niin kuin usein musikaalisilla ihmisillä. Vaatimaton, herkkä
ja tunnollinen Nat oli menestynyt tyydyttävästi, mutta ei mitenkään
loistavasti. Jo-rouva piti pojasta ja oli varma, että tämä yrittäisi
parhaansa, mutta ei voinut odottaa häneltä kovin suuria, ellei hän
opiskeltuaan ulkomailla ja jouduttuaan omille jaloilleen kypsyisi
taiteilijana ja ihmisenä. Natilta puuttui lujuutta.

-- Olen nimeillyt kaikki vaatteesi -- tai oikeastaan Daisy sen teki
--, ja heti kun saat kirjasi kokoon, voidaan ruveta pakkaamaan, sanoi
Jo, joka oli niin tottunut lähettämään poikia eri suuntiin, ettei
edes matka pohjoisnavalle olisi tuntunut hänestä ihmeeltä.

Nat punastui onnesta kuvitellessaan Daisya nimeilemässä N:ää ja B:tä
hänen halpoihin sukkiinsa ja nenäliinoihinsa. Sillä Nat palvoi Daisya
ja uneksi tulevaisuudesta, jolloin hänellä olisi soittajan paikka
ja Daisy hoitaisi heidän pientä kotiaan. Jo-rouva tiesi sen. Nat ei
ollut aivan se mies, jota hän olisi toivonut sisarentyttärelleen,
mutta toisaalta hän tunsi pehmeän Natin tarvitsevan juuri sellaista
huolenpitäjää kuin Daisy. Ilman taitavaa luotsia hänestä saattaisi
tulla rakastettava, mutta vastuuton ja päämäärätön ajelehtija,
jollaisia joskus näkee maailman väylillä.

Daisyn äiti asettui päättävästi vastustamaan Nat-paran haavetta.
Hän oli pojalle ystävällinen, mutta tässä asiassa niin luja kuin
hänen kaltaisensa lempeä sielu pystyi olemaan. Ja Nat pakeni saamaan
lohdutusta äiti Bhaeriltä, joka aina otti sydämestään osaa poikiensa
huoliin. Rakkausasioissa Meg-rouva oli tavallisesti sisarensa paras
neuvonantaja, sillä hän nautti niistä vielä yhtä hartaasti kuin
konsanaan nuorena tyttönä. Mutta Natin kohdalla hän kovetti sydämensä
eikä tahtonut kuulla taivuttelun sanaakaan. Nat oli hänen mielestään
liian tarmoton, ja musiikkimiehen elämä oli epävarmaa. Daisykin oli
vielä nuori; asia tulisi ajankohtaiseksi vasta viiden kuuden vuoden
perästä. Siinä kaikki, sillä kun pelikaaniemo ryhtyy vastarintaan,
se saattaa olla hyvin tiukka, vaikka muuten olisi valmis nyppimään
jälkeläistensä puolesta vaikka viimeisen höyhenensä.

Jo-rouva mietti kaikkea tätä, kun hän katseli Natia tämän
keskustellessa professorin kanssa, ja hän päätti puhua avoimesti
pojalle ennen tämän matkaa.

-- Platon ja hänen oppilaansa lähestyvät, kaikui Teddyn kuulutus, kun
herra March tuli huoneeseen mukanaan joukko opiskelijoita.

Bess meni heti hänen luokseen, sillä mummon kuoleman jälkeen isoisä
oli hänen erityishuolenpitonsa kohteena. Näytti herttaiselta kun
vaaleakiharainen pää kumartui hopeisen puoleen tytön vetäessä esiin
isoisän lempituolin tarjoillakseen hänelle hellän innokkaasti.

-- Sir, suvaitsetteko? kysyi Laurie, joka kierteli ympäriinsä
sokeriastia toisessa ja kakkulautanen toisessa kädessään.

-- Kiitos, tämä tyttö huolehtii minusta. Ja pastori March kääntyi
Bessiin päin, joka istui hänen tuolinsa käsinojalla ja piteli
maitolasia.

-- Kaunis vastalause laululle, jossa sanotaan, etteivät nuoruus ja
vanhus saata elää yhdessä, sanoi Laurie hymyillen edessään olevalle
parille.

-- Laulussa puhutaan äreästä vanhuudesta, isä. Siinä onkin aikamoinen
ero, sanoi Bess nopeasti.

    "Punaruusujen näetkö puhkeavan
    lumihangen helmasta valkean?"

laususkeli pastori March, kun Josie tuli istumaan hänen toiselle
käsinojalleen. Josie olikin kuin pieni okainen ruusu, sillä hän oli
ollut kuumassa sanakiistassa Tedin kanssa ja joutunut tappiolle.

-- Isoisä, pitääkö naisten aina totella miehiä ja myöntää heidät
viisaammiksi vain sen takia, että he ovat vahvempia, Josie huudahti
katsoen äkäisesti serkkuaan, kun tämä asteli ärsyttävä hymy
poikamaisella kasvoillaan, jotka aina näyttivät hassunkurisilta
pitkän vartalon päässä.

-- Kultaseni, se on vanhanaikainen käsitys ja sen muuttaminen vie
aikaa. Mutta minusta tuntuu, että naisten hetki on lyönyt. Poikien on
varmaan ruvettava ponnistelemaan parhaansa mukaan, sillä tytöt ovat
nyt heidän rinnallaan ja pääsevät ehkä ensimmäisinä määränpäähän,
vastasi herra March ja katseli isällisellä tyydytyksellä ympärillään
olevia nuoria naisia.

-- Pikku Atalante-raukkoja hämmentävät surkuteltavassa määrin
heidän tielleen heitetyt esteet, mutta arvelen, että he saavat
hyviä tuloksia, kunhan ovat oppineet juoksemaan paremmin, nauroi
Laurie-herra silittäen Josien pörröistä tukkaa, joka oli pystyssä
kuin vihaisen kissanpojan karvat.

-- Mikään ei pysäytä minua, jahka lähden liikkeelle. Vaikka edessä
olisi kokonainen lauma Tedejä, yrittäköötpä vain saada minut
kääntymään. Minä näytän Teddylle, että nainen voi näytellä yhtä hyvin
kuin mies, jollei paremminkin. Niin on käynyt ja käy vastakin. Enkä
ikinä myönnä, etteivät minun aivoni olisi yhtä hyvät kuin hänen,
vaikka ovatkin ehkä pienemmät, huusi kiihtynyt nuori neiti.

-- Jos viskelet noin rajusti päätäsi, turmelet nekin vähät, jotka
sinulla on; sinun sijassasi koettaisin suojella niitä, alkoi Ted taas
kiusoitella.

-- Mistä tämä kansalaissota sai alkunsa? kysyi isoisä.

-- Me ahersimme Iliaan kimpussa ja tulimme siihen kohtaan, jossa Zeus
käskee Heran olla utelematta hänen asioitaan tai uhkaa lyödä häntä,
ja Josie äkämystyi, kun Hera oli nöyrästi vaiti. Minä sanoin, että
se oli ihan oikein, ja olin yhtä mieltä tuon vanhan kaverin kanssa
siitä, etteivät naiset tiedä paljon mitään ja että heidän täytyy olla
kuuliaisia miehille, selitti Ted.

-- Jumalattaret tehkööt miten tahtovat, mutta kreikkalaiset ja
troialaiset naiset olivat raukkoja, jos välittivät sellaisista
miesnahjuksista, jotka eivät itse kyenneet taistelemaan taistelujaan
vaan joita Pallas Athenen ja Afroditen ja Heran piti yllyttää,
kun he olivat saada selkäänsä. Oli sekin ajatus, että kaksi
armeijaa pysähtyi ja istuutui katselemaan, kun kaksi sankaria
kivitti toistaan. Minä en anna suurtakaan arvoa teidän vanhalle
Homeroksellenne. Minun sankarini on Napoleon tai Grant.

-- Napoleonin Heralla oli hyvät päivät. Tyttöjen tapa on juuri
tuolla lailla tehdä johtopäätöksiä ensin yhtäänne, sitten toisaanne,
pilkkasi Ted.

-- Aivan kuin Johnsonin nuori nainen, joka ei koskaan lausunut varmaa
mielipidettä mistään, vaan aina kierteli, lisäsi Lauriesetä nauttien
äärettömästi väittelystä.

-- Minä puhuin heistä vain sotilaina. Mutta jos katsotaan asiaa
naisten kannalta, niin eikö Grant ollut hyvä aviomies ja rouva
Grant onnellinen nainen? Grant ei uhannut lyödä vaimoaan, jos tämä
kysyi jotakin. Ja jos Napoleon teki väärin Josephineä kohtaan,
niin osasi hän kuitenkin taistella, eikä minkään Pallas Athenen
tarvinnut hääriä hänen ympärillään. Kreikkalaiset olivat typerää
joukkoa, keikari-Pariksesta aina Akhilleukseen asti, joka kuhnusteli
laivoillaan, enkä minä muuta mielipidettäni jonkun Hektorin tai
Agamemnonin takia, sanoi Josie lannistumattomana.

-- Sinä ainakin osaat taistella kuin troialainen, ja me muut olemme
nyt ne kaksi tottelevaista sotajoukkoa, jotka katselevat syrjästä,
kun sinä ja Ted selvitätte asian, aloitti Laurie-setä. Hän asettui
sellaiseen asentoon, että muistutti keihääseensä nojaavaa sotilasta.

-- Luulen että meidän täytyy luopua siitä, sillä Pallas näyttää
laskeutuvan maan pinnalle ja vievän Hektorimme, sanoi herra March
hymyillen, kun Jo tuli muistuttamaan pojalleen, että illallisaika
lähestyi.

-- Taistellaan loppuun toisella kertaa, kun läheisyydessä ei ole
jumalattaria, jotka saattavat keskeyttää, sanoi Ted ja kääntyi
lähtemään aika vauhtia muistaessaan luvatut herkut.

Katsoen että hänellä naisena oli oikeus viimeiseen sanaan, Josie
juoksi pojan perästä, mutta ei ennättänyt keksiä mitään purevaa, kun
päivettynyt nuori sinipukuinen mies tuli juosten portaita ja huusi
iloisesti:

-- Hoi, hoi! Missä kaikki ovat?

-- Emil! Emil! huusi Josie, ja samassa Tedkin oli paikalla. Äskeisten
riitapukarien ottelu päättyi tervetuliaishälinään.

Vohvelit unohtuivat. Hinaten serkkuaan kuin jyskyttävät pikku höyryt
hienoa kauppalaivaa lapset palasivat olohuoneeseen.

-- En luullut pääseväni täksi päiväksi, mutta kun selvisinkin,
ohjasin suoraa päätä vanhaan Plumiin. Siellä ei ollut ristin sielua
ja niin tein luovin ja purjehdin kohti Parnassoa, ja täällähän te
olette joka iikka. Voi että on hauskaa nähdä teitä taas, huudahti
meripoika seisoessaan hajasäärin ihan kuin olisi jatkuvasti tuntenut
keinuvan kannen jalkojensa alla.

-- Sinäpä tuoksut laivalle ja tervalle, sanoi Josie nuuskien tuoreita
meren tuoksuja. Emil oli hänen lempiserkkunsa, ja hän puolestaan
Emilin lemmikki. Siksi hän tiesi, että sinisen puseron pulleissa
taskuissa oli aarteita ainakin hänelle.

-- Maltahan ja anna minun luodata ennen kuin sukellat, nauroi
Emil, sillä hän ymmärsi, mitä hyväilyt tarkoittivat. Ja pitäen
toisella kädellään tyttöä loitolla, hän kaiveli toisella taskustaan
kaikenlaisia rasioita ja paketteja. Niissä oli nimi kussakin ja hän
ojenteli niitä ympärilleen.

-- Tässä touvia, joka pitää veneen aloillaan edes viisi minuuttia,
hän sanoi ja heitti Josien kaulaan sievän vaaleanpunaisen
korallinauhan. -- Ja tämän merenneidot lähettivät Undinelle, hän
lisäsi ojentaen Bessille helmiäiskotilonauhan. -- Arvelin että Daisy
pitää viulusta, jatkoi meripoika nauraen ja purki kääröstä hienon,
viulunmuotoisen filigraanineulan.

-- Varmasti pitää, minä vien sen hänelle, vastasi Nat poistuen
hyvillään saamastaan tehtävästä.

Emil maiskautti suutaan ja otti esiin sievästi veistetyn karhun,
jonka pää irtosi niin että aukosta näkyi reilun kokoinen mustepullo.
Sen hän jalkaa raapaisten antoi Jo-tädille.

-- Kun tiedän, kuinka rakastat näitä jaloja eläimiä, toin tämän
kynääsi varten.

-- Mainiota, Kommodori! sanoi Jo-rouva mielissään.

-- Koska Meg-täti nuoruudestaan huolimatta aina käyttää myssyä,
sain Ludmillan hankkimaan muutaman pitsinpalan. Toivottavasti ne
miellyttävät. Ja pehmeästä paketista tuli esiin kaksi harsomaista
esinettä, joista toinen pian peitti Meg-rouvan kauniita hiuksia kuin
lumihiutaleet.

-- En voinut keksiä mitään kyllin hyvää Amy-tädille, koska hänellä
on kaikkea mahdollista. Siksi toin vain pienen kuvan, joka saa minut
aina muistamaan häntä Bessin lapsuusaikoina. Ja Emil antoi tädille
pitkänpyöreän norsunluusoljen, johon oli maalattu kultahiuksinen
Madonna pienokainen sinisessä viitanhelmassaan.

-- Sepä kaunis, huudahtivat kaikki. Ja ihastuneena Amy-täti heti
ripusti sen kaulaansa Bessin hiuksista ottamaansa siniseen nauhaan,
sillä kuva toi hänen mieleensä hänen elämänsä onnellisimman vuoden.

-- Ja Nanille olen mielestäni löytänyt mahdollisimman sopivan lahjan,
sievä se on vaikkei komea, eräänlaiset arvonmerkit, nähkääs, ja ne
sopivat hyvin tohtorille, Emil sanoi ylpeästi esittäen kaksi pienen
pääkallon muotoista korvarengasta.

-- Kamalaa! Bess käänsi katseensa omaan kauniiseen kaulanauhaansa.

-- Ei hän käytä korvarenkaita, sanoi Josie.

-- Hyvä, sitten hän pistää huvikseen reiät sinun korviisi. Hänhän on
silloin kaikkein onnellisin, kun saa kaivella ja koetella veitsellä
kanssaihmisiään, vastasi Emil hämmästymättä. -- Minulla on vielä
paljon saalista arkussani teille, pojat, mutta tiesin, etten saisi
hetkenkään rauhaa, ennen kuin lasti on purettu tytöille. Ja nyt
kertokaa kaikki kuulumiset. Istuutuen Amyn parhaalle marmoripöydälle
merimies heilutteli jalkojaan ja puhui kymmenen solmun nopeudella,
kunnes Jo-täti hätisti koko joukon pitkän pöytänsä ääreen juomaan
teetä Kommodorin kunniaksi.



3

JO VIELÄ KERRAN PULASSA


Monta ilon hetkeä oli Marchin perheen jäsenillä ollut vuosien
varrella, mutta suurimman yllätyksen he olivat kokeneet, kun 'ruma
ankanpoikanen' lopultakin osoittautui -- ei kylläkään joutseneksi,
vaan pikemminkin sadun kultahanheksi. Jo oli näet kymmenen vuoden
kuluessa saavuttanut kirjoillaan sellaisen menestyksen, että hänen
huimimmatkin unelmansa toteutuivat. Koskaan hän ei itse täysin
käsittänyt, miten ja miksi näin kävi. Hän huomasi vain äkkiä olevansa
kuuluisa, ja -- mikä parasta -- keränneensä sen verran maallista
mammonaa, että vaikeudet oli voitettu ja poikien tulevaisuus turvattu.

Tämä menestys alkoi eräänä onnettomana vuotena, jolloin Plumfieldissa
kaikki meni päin mäntyä. Oli tiukka aika, koulu kitui, Jo uurasti
yli voimiensa ja sairastui. Laurie ja Amy matkustelivat pitkään
ulkomailla, ja Bhaerit olivat liian ylpeitä pyytääkseen apua edes
heiltä.

Sairasvuoteellaan Jo pohti huolissaan perheen kurjia raha-asioita,
ja lopulta hän päätti turvautua viimeiseen oljenkorteen -- kauan
toimettomana olleeseen kynäänsä. Kun eräs kustantaja juuri silloin
etsi julkaistavakseen tyttökirjoja, Jo kyhäsi käden käänteessä pienen
tarinan oman sisarusparvensa nuoruudenaikaisista seikkailuista ja
lähetti sen liikoja odottamatta koettelemaan onneaan.

Mutta Jon elämässä olivat vasta- ja myötämäet aina olleet jyrkkiä.
Hänen ensimmäinen kirjansa, vuosikausien uurastuksen tulos, jonka
piti täyttää tekijänsä suuret toiveet ja kunnianhimoiset unelmat,
oli tuottanut katkeran pettymyksen. Sen sijaan tämä vaatimaton
kertomus, joka oli kyhätty muutaman dollarin toivossa, joutui
odottamatta myötätuuleen ja purjehti suoraan lukijain suosioon. Se
toi tekijälleen runsain mitoin kultaa ja kunniaa.

Hämmästyksekseen Josephine Bhaer näki pienen purtensa palaavan
satamaan liput liehuen ja tykit iloisesti jyskien. Ystävät
riemuitsivat hänen menestyksestään ja onnittelivat häntä. Ja tämän
ensi menestyksen jälkeen kaikki sujui helposti. Jo koki pelkkää
myötätuulta, ja jokainen uusi kirja auttoi eteenpäin niitä, joita hän
rakasti ja joiden hyväksi teki työtä.

Mutta kuten kaikella tässä kummallisessa maailmassa, Jon
menestykselläkin oli hullunkuriset ja hankalat puolensa. Alkuaikojen
hämmästyksestä ja riemusta toinnuttuaan hän alkoi varsin pian väsyä
maineeseensa ja kaivata menetettyä vapauttaan.

Hänestä oli äkkiä tullut ihailevan lukijakuntansa orja. Se puuttui
kaikkiin hänen toimiinsa, entisiin, nykyisiin ja tuleviinkin. Vieraat
halusivat katsella häntä, kysellä, varoittaa ja onnitella; he olivat
saattaa hänet suunniltaan hyvää tarkoittavalla huomaavaisuudellaan.
Jos hän kieltäytyi avaamasta heille sydäntään, he moittivat häntä.
Jos hän torjui tuntemattomien avunpyynnöt ja lahjoitusvaatimukset
eikä ottanut kantaakseen kaikkea ihmiskunnan hätää ja kurjuutta,
häntä sanottiin kovasydämiseksi, itsekkääksi ja ylpeäksi. Jos hänen
oli mahdotonta vastata saamiinsa kirjeröykkiöihin, hän laiminlöi
velvollisuutensa.

Ennen pitkää Jon kärsivällisyys loppui. Hän vetäytyi luolaansa ja
murahteli pelottavasti, kun häntä houkuteltiin sieltä ulos. Vapaus
oli aina ollut hänen kallein omaisuutensa, ja nyt siitä oli jäljellä
vain riekaleet. Jo oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella
voitiin vaatia, kun oli sirotellut ympärilleen runsain käsin
nimikirjoituksia, valokuvia ja elämäkertatietoja, kun taiteilijat
olivat kuvanneet hänen kotinsa joka taholta ja lehtimiehet hänet
itsensä siltä jöröltä puolelta, jonka hän aina näytti näinä
kiusallisina hetkinä, kun herttaisten pyhiinvaeltajien loputon
virta oli kuluttanut kunnioittavilla askelillaan hänen kynnyksensä
ja tuhonnut hänen pihanurmensa, kun palvelijat lähtivät talosta
jo viikon kuluttua väsyttyään kuulemaan aamusta iltaan ovikellon
soittoa, kun hänen miehensä sai suojella häntä aterioiden aikoina ja
pojat turvata hänen pakonsa takaikkunasta yritteliäiden vieraiden
ilmaantuessa sopimattomalla hetkellä.

-- Pitäisi säätää suojelulaki onnettomien kirjailijoiden turvaksi,
sanoi Jo eräänä aamuna, kun posti toi hänelle tavallista enemmän
kirjeitä. -- Se on minulle polttavampi ongelma kuin kansainvälinen
tekijänoikeus, sillä aika on rahaa ja rauha terveyttä, ja olen
menettämässä molemmat saamatta tilalle mitään. Mieleni tekee hurjasti
paeta jonnekin erämaahan.

-- Noille leijonanmetsästäjille tekisi hyvää vaihtaa hetkeksi osaa
takaa-ajettavien kanssa; silloinpa näkisivät, millaisena maanvaivana
he ovat. "Otin vapauden tulla ilmaisemaan ihastukseni viehättävästä
teoksestanne", matki Ted kumartaen äidilleen, joka tuijotti vihaisena
postista tulleita nimikirjoituspyyntöjä.

-- Yhden asian olen päättänyt, sanoi Jo topakasti. -- Tällaisiin
pyyntöihin en enää vastaa. Tuolle pojalle olen jo lähettänyt ainakin
kuusi nimikirjoitusta, ilmeisesti hän myy niitä. Ja jos vastaan tälle
tytölle, saan ennen pitkää kaikki hänen koulutoverinsa kimppuuni.
Emerson ja Whittier heittivät tällaisen postin paperikoriin, ja
vaikka minä olenkin vain kirjallinen puistotäti enkä tarjoa nuorille
muuta kuin moraalivelliä, aion tässä asiassa seurata suurten
esimerkkiä. Minähän en ennätä syödä enkä nukkua, jos yritän tyydyttää
näiden ajattelemattomien lasten toivomuksia. Ja helpotuksesta
huokaisten Jo pyyhkäisi koko läjän syrjään.

-- Minä avaan loput kirjeet, että saat lopettaa aamiaisesi, sanoi
Rob, joka usein oli äitinsä sihteerinä. -- Tässä on muuan etelästä
tullut. Kahdeksantoistavuotias kirjailija ehdottaa, että panet nimesi
romaaniin, jonka hän on kirjoittanut. Ensimmäisen painoksen jälkeen
sinun nimesi joutaa pois ja hänen pannaan tilalle. Selväsanainen
ehdotus. Mutta et taida suostua siihen, vaikka oletkin yleensä
helläsydäminen nuoria kynäilijöitä kohtaan.

-- Ei käy. Selitä se hänelle ystävällisesti, ennen kuin hän ehtii
lähettää tänne juttunsa. Minulla on tällä hetkellä hallussani
seitsemän käsikirjoitusta ja tuskin ehdin lukea edes omaani,
sanoi Jo-rouva. Hän onki maljasta pienen kirjeen ja avasi sen
huolellisesti, koska se alamäkeä luisuvasta osoitteesta päätellen oli
lapsen kirjoittama.

-- Tähän vastaan itse. Pieni sairas tyttö toivoo minulta kirjaa,
ja sen hän on saava; mutta en minä voi kirjoittaa jatkoa kaikkiin
kirjoihini vain hänen mielikseen. En koskaan pääsisi loppuun, jos
tottelisin näitä ahnaita Oliver Twisteja, jotka koko ajan huutavat
lisää! Entä sitten, Robin?

-- Tämä on lyhyt, mutta herttainen.

    'Rakas rouva Bhaer! Aion nyt sanoa mielipiteeni teoksistanne.
    Olen lukenut ne kaikki moneen kertaan ja sanon, että ne ovat
    loistavia. Olkaa hyvä, jatkakaa!

    Ihailijanne Billy Babcock.'

-- Tuosta minä pidän. Billy on järkevä ja arvostelukykyinen mies,
koska on lukenut kirjani moneen kertaan ennen kuin ilmoittaa niistä
mielipiteensä. Eikä pyydä edes vastausta. Kiitä häntä ja sano
terveisiä.

-- Tässä englantilainen seitsemän tyttären äiti tahtoo tietää, mille
uralle kasvattaisi kunkin tyttärensä. Vanhin on kaksitoistavuotias,
ei ihme, että äidin pää on pyörällä, nauroi Rob.

-- No, koetetaan vastata. Mutta vähät hän minun neuvoistani, kun
itselläni ei ole tyttäriä; luultavasti naisparka vain järkyttyy kun
sanon, että juoksennelkoot ja leikkikööt ja vankistukoot ennen kuin
elämänurasta ruvetaan puhumaan. Kyllä asia aikanaan selviää kun
saavat olla rauhassa eikä heitä valeta kaikkia samaan muottiin.

-- Tässä joku kaveri etsii morsianta ja kysyy, tunnetko ketään
sellaista tyttöä kuin kirjoissasi on.

-- Lähetä Nanin osoite, niin saadaan nähdä, kuinka äijän käy, ehdotti
Ted ja päätti lähettää sen itse kaikessa hiljaisuudessa jos suinkin
voi.

-- Tämä rouva toivoo, että ottaisit hänen tyttärensä ottolapseksi
ja lainaisit tytölle rahaa muutaman vuoden ulkomaisia taideopintoja
varten. Kaipa suostut?

-- Ei kiitos! Minä aion pysyä lestissäni. Mikä tuo suttuinen kirje on?

       'Rouva J.M. B:lle.

    Jos reseda oisin tai lilja,
    niin rupeisin runoilijaksi,
    ja tuoksua huokuisin hiljaa,
    mitä katselis silmää kaksi.

    Sä nouset kuin mahtava jalava,
    kun Phoibos aamuruskon kultaa.
    Oi ettei mun syömmeni palava
    sun tähtesi vain joutuis multaan!

    Mun suuni suloisesti haastaa.
    Sun tahdon omakseni raastaa
    kynäni piirtojen kautta.
    Se on kuin Karonin lautta.

    Oi, katsele kukkia kedon:
    ne loistavat paremmin työttä
    kuin Salomon; lyön vaikka vedon.
    Oi armahin: hyvää yötä!

                         James.'

Poikien hohottaessa tälle vuodatukselle heidän äitinsä jatkoi
kirjeiden lukemista. Muuan tyttö toivoi onnettomana uutta loppua
kertomukseen, jossa hänen suosikkisankarinsa oli kuollut. Eräs pappi
tahtoi tietää, mitä uskontoa rouva Bhaer tunnusti, ja epätietoinen
nuori nainen tiedusteli kumman kahdesta kosijastaan valitsisi.

-- Selvä on tältä päivältä. Nyt siivoan vähän ja käyn sitten käsiksi
työhön. Sano kaikille, Mary, etten ole tavattavissa. En ota vastaan
edes kuningatar Viktoriaa, mikäli hän sattuu tulemaan.

-- Sujukoon päiväsi hyvin, rakkaani, sanoi hänen miehensä, joka
oli ahertanut oman laajan kirjeenvaihtonsa kimpussa. -- Minä syön
opistolla professori Plockin kanssa, hänen pitäisi tänään tulla
käymään. Nuoriso voi lounastaa Parnassossa, niin että sinä saat
olla rauhassa. Ja tasoittaen suudelmalla väsymyksen rypyt vaimonsa
otsalta mies marssi tiehensä taskut täynnä kirjoja, vanha sateensuoja
toisessa kädessä ja toisessa pussillinen kiviä geologian tuntia
varten.

-- Jos kaikille naiskirjailijoille riittäisi aviomiehiksi
sinunlaisiasi enkeleitä, niin he eläisivät kauemmin ja
kirjoittaisivat enemmän. Vaikka ehkä siitä ei olisi maailmalle
paljonkaan siunausta, moni meistä kirjoittaa jo nytkin ihan liikaa,
mutisi Jo heilauttaen pölyhuiskua puolisonsa perään.

Emil oli jo lähtenyt kaupunkiin laivalleen, mutta Ted viivytteli
napatakseen haluamansa osoitteen, tyhjentääkseen sokeriastian ja
keskustellakseen äidin kanssa, sillä näillä kahdella oli yhdessä
kaikenlaisia kujeita.

Jo siivosi aina oman huoneensa ennen kuin ryhtyi työhön. Mennessään
vetämään alas ikkunaverhoa hän näki nurmikolla taiteilijan
piirtämässä ja vetäytyi harmissaan takaikkunalle pudistelemaan
pölyhuiskuaan.

Samassa ovikello soi ja tieltä kuului pyörien ratinaa.

-- Minä menen. Mary päästää heidät kuitenkin sisään, sanoi Ted ja
oikoi hiuksiaan lähtiessään eteiseen.

-- En ota ketään vastaan. Järjestä niin, että pääsen pakenemaan
yläkertaan, kuiskasi Jo valmistautuen pakoon. Mutta ennen kuin
hän ehti minnekään, ilmestyi ovelle mies kortti kädessään. Ted
tervehti häntä jäykästi ja Jo kätkeytyi verhojen taa odottamaan
pakotilaisuutta.

-- Kirjoitan sarjaa "Lauantain pakinoihin" ja tulin ensimmäiseksi
haastattelemaan rouva Bhaeria, aloitti vastatullut ammattikuntansa
silkoiseen tapaan.

-- Rouva Bhaer ei ota vastaan lehtimiehiä.

-- Mutta minä pyydän vain muutaman minuutin, sanoi mies tunkeutuen
yhä sisemmälle.

-- Ette voi tavata häntä, sillä hän on ulkona, vastasi Ted todettuaan
uhrin kadonneen -- luultavasti ikkunasta.

-- Sepä ikävää, minä tulen sitten uudestaan. Onko tämä kaunis huone
hänen työkammionsa?

-- Ei ole, sanoi Teddy työntäen miehen kohteliaan päättävästi
eteiseen.

-- Olisin kiitollinen, jos kertoisitte kuinka vanha rouva Bhaer on,
missä hän on syntynyt, milloin mennyt naimisiin ja kuinka monta lasta
hänellä on, jatkoi vieras häkeltymättä.

-- Hän on kuusissakymmenissä, syntynyt Novaja Zemljalla, mennyt
naimisiin päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten ja hänellä on
yksitoista tytärtä. Vieläkö muuta? Tedin totinen naama oli niin
hullunkurisessa ristiriidassa tuon pilailevan vastauksen kanssa, että
mies tunnusti joutuneensa tappiolle ja peräytyi nauraen, juuri kun
portaita nousi muuan rouva kannoillaan kolme kukoistavaa tyttöä.

-- Me tulemme Oshkoshista asti emmekä voi mennä kotiin näkemättä
rakasta rouva Bhaeria. Tyttäreni ihailevat kauheasti hänen kirjojaan
ja tahtovat välttämättä nähdä hänet. Tiedän kyllä, että on varhaista,
mutta me aiomme mennä katsomaan vielä Holmesta, Longfelleria ja muita
suuruuksia. Rouva Erastus Kingsbury Parlamee Oshkoshista, ilmoittakaa
hänelle. Ei väliä, vaikka saamme odottaa. Katselemme tässä hetken
ympärillemme, jollei hän ole vielä valmis.

Tämä kaikki tuli semmoisella vauhdilla, että Ted saattoi vain
tuijottaa reippaita neitosia, jotka olivat iskeneet häneen siniset
silmänsä niin anovasti, ettei hänen ritarillisuutensa voinut kieltää
heiltä ainakaan kohteliasta vastausta.

-- Rouva Bhaer ei ole nyt tavattavana -- ulkona kai parastaikaa.
Mutta voittehan katsella taloa ja pihaa, jos teitä haluttaa, hän
mutisi peräytyen, kun nuo neljä naista hyökkäsivät eteenpäin
silmäillen ahnaasti ympärilleen.

-- Oi, kiitos! Todella viehättävä paikka! Tässäkö hän kirjoittaa?
Onko tuo hänen kuvansa? Juuri semmoiseksi olen häntä kuvitellutkin.

Naiset olivat pysähtyneet vanhan kaiverruksen eteen, joka esitti
Caroline Nortonia, seitsentoistavuotiasta runoilijaneitoa, kynä
kädessä, innoittunut ilme kasvoilla, jalokivikoriste otsalla ja
helminauha kaulassa.

Koettaen pysyä vakavana Teddy osoitti oven takana riippuvaa
epäonnistunutta muotokuvaa, joka oli perheessä jatkuvana ilonaiheena.

-- Tässä on äitini, mutta se ei ole kyllä oikein hyvä kuva,
hän selitti nauttien suunnattomasti huomatessaan, miten tytöt
ponnistelivat salatakseen pettymyksensä. Nuorin heistä, kahdentoista
ikäinen, ei loppujen lopuksi voinutkaan peittää mielipahaansa.

-- Minä luulin, että hän olisi siinä kuudentoista. En minä enää
tahdokaan nähdä häntä, tyttö tokaisi rehellisesti ja meni eteiseen
jättäen äitinsä pyytelemään anteeksi ja sisarensa selittämään,
että kuva oli "erittäin miellyttävä ja runollinen, varsinkin otsan
kohdalta".

-- Tulkaa, tytöt, meidän pitää lähteä, jos aiomme selvitä tästä
päivästä. Voitte jättää albuminne ja saatte ne postissa, kunhan rouva
Bhaer on kirjoittanut niihin värssyn. Olemme oikein kiitollisia.
Parhaat terveiset äidillenne, oli ikävää, ettemme tavanneet häntä.

Puhuessaan rouva Erastus Kingsbury Parlamee tuli katsahtaneeksi
lukukammiolta näyttävään sivuhuoneeseen, jossa keski-ikäinen nainen
oli pyyhkimässä pölyä yllään iso, raidallinen esiliina.

-- Vilkaisen vain hänen pyhäkköään, kun hän kerran on ulkona,
huudahti innostunut rouva ja pyyhälsi joukkoineen hallin poikki,
ennen kuin Ted ehti varoittaa äitiään. Tämä oli jäänyt loukkuun,
sillä taloa piirittivät taiteilija toiselta ja lehtimies toiselta
puolen.

-- Nyt ne saivat hänet kiinni, pahoitteli Teddy. -- Turhaa hänen on
näytellä sisäkköä, hehän tuntevat hänet kuvasta.

Mutta Jo pani parastaan, ja varmasti hän olisi pelastunut, jollei
tuo kohtalokas kuva olisi paljastanut häntä. Rouva Parlamee pysähtyi
kirjoituspöydän ääreen, ja välittämättä merenvahapiipusta, pöydän
vieressä olevista miehen tohveleista ja isosta kirjekasasta, josta
paistoi osoite "Prof. F. Bhaer", hän löi kätensä yhteen ja huudahti
haltioissaan:

-- Tytöt, tällä paikalla hän on kirjoittanut nuo ihanat
kertomuksensa! Saisinko, saisinko minä ottaa paperinpalasen tai
käytetyn kynänterän tai edes postimerkin muistoksi tästä nerokkaasta
naisesta?

-- Olkaa hyvä, rouva, vastasi palvelijatar vetäytyen syrjään ja
vilkaisten poikaan, jonka silmät tuikkivat hilpeyttä.

Mutta vanhin tytär huomasi katseen. Nykäisten äitiään hän kuiskutti:

-- Tuohan on rouva Bhaer itse.

-- Eihän? On! Niin onkin! Todella, miten hauskaa! Ja tarrautuen
Jo-parkaan, joka oli jo pakotiellä, rouva Parlamee huudahteli
innoissaan: -- Suokaa anteeksi, teillä on varmasti kiire, mutta
haluaisin välttämättä puristaa kättänne ennen kuin lähdemme! Ja jos
joskus tulette Oshkoshiin, me kannamme teitä käsillämme, teidän ei
tarvitse varpaankärjellännekään koskettaa maankamaraa...

Kauhistuneena Jo päätti, ettei ikinä menisi tuohon ylenpalttiseen
paikkaan, mutta kirjoitti alistuneena nimensä albumeihin, lahjoitti
muiston kullekin tytölle ja suuteli koko kierroksen. Sitten naiset
lähtivät tapaamaan Longfelleriä, Holmesta ja muita suuruuksia --
joista kukaan toivottavasti ei ollut kotona.

-- Senkin lurjus, mikset auttanut minua livahtamaan? Ja mitä
hassutuksia puhuitkaan sille lehtimiehelle! Mutta toivottavasti
tätä kaikkea ei lasketa meille synniksi, pakkohan tässä on vähän
juonitella. Monta yhtä vastaan -- se ei ole reilua peliä. Ja Jo
ripusti esiliinansa hallin kaappiin maristen kovaa kohtaloaan.

-- Jälleen kansaa puistotiellä, ilmoitti Teddy, joka oli lähdössä
kouluun. -- Livistä nyt niin kauan kuin tie on selvä. Minä pidättelen
heitä vähän aikaa.

Jo karkasi yläkertaan ja saatuaan oven lukkoon katseli tyynesti
ikkunasta nurmikolle kerääntynyttä koulutyttöjoukkoa. Kun tytöiltä
oli kielletty pääsy sisään, he ryhtyivät huvikseen poimimaan kukkia
ja syömään eväitään huomautellen suorasukaisesti mitä kukin paikasta
ja sen omistajista arveli.

Seurasi muutama rauhallinen tunti ja Jo oli juuri pääsemässä kiinni
iltapäiväurakkaansa, kun Rob kävi kertomassa, että Nuorten miesten
kristillinen yhdistys oli tulossa opistolle ja että pari kolme tuttua
poikaa aikoi pistäytyä täälläkin.

-- Kohta alkaa kyllä sataa, niin että luultavasti he peruuttavat
koko retken. Mutta isän mielestä sinun oli kaiken varalta hyvä
tietää. Ainahan sinä otat vastaan pojat, vaikka paadutatkin sydämesi
tyttöraukoille, sanoi Rob, sillä hän oli kuullut veljeltään
aamullisista vieraista.

Alistuneesti Jo pukeutui mustaan silkkipukuunsa ja jäi odottamaan
vierailua -- rukoillen kuitenkin hartaasti sadetta.

Pian alkoikin ropista rankasti, ja arvellen jo olevansa turvassa
Jo pörrötti tukkansa, riisui kalvosimensa ja asettui työhön. Hänen
päiväurakkansa oli kolmekymmentä sivua, ja hän tahtoi sen hyvissä
ajoin valmiiksi ennen iltaa.

Josie oli tuonut kukkia ja oli panemassa juuri viimeisiä
maljakkoihin, kun näki rivin sateensuojia poukkoilevan rinnettä alas.

-- Täti, he tulevat, tyttö huusi portaiden alapäässä.

-- Pidä silmällä ja hihkaise, kun he ennättävät lehtokujaan! Parissa
minuutissa minä siistiydyn ja juoksen alas, Jo-rouva vastasi
kirjoittaen kuin henkensä edestä.

-- Heitä on ainakin puolikymmentä, sisäkkö-Anne huusi hallin ovelta.
-- Ettei vaan kymmenkunta.

-- Täti, he tulevat kaikki. Mitäs nyt tehdään? Josie jähmettyi
kauhusta nähdessään mustan jonon lähestyvän hyvää vauhtia.

-- Luoja paratkoon, heitä on satamäärin. Juokse panemaan takaovelle
saavi sateensuojia varten. Käske heidän pinota hattunsa pöydälle,
sillä naulakko ei kestä. Kynnysritilöistä ei tässä ole apua, voi
mattoraukkojani! Ja Jo meni alas vastaanottamaan hyökkäystä,
sillä välin kun Josie ja palvelijat lentelivät ympäri huoneita.
Sateensuojajono lähestyi vääjäämättä, jokaisen alla oli rapainen
jalkapari, sillä retkeilijöillä oli ollut kylliksi aikaa kuljeskella
kaupungilla eivätkä he antaneet sateen häiritä itseään.

Kop kop kop, hallissa kopisteli seitsemänkymmentäviisi kenkäparia.
Pian seitsemänkymmentäviisi sateensuojaa valutti kaikessa sovussa
vesiään vieraanvaraiseen saaviin sillä aikaa kun niiden omistajat
parveilivat ympäriinsä talon alakerrassa. Ja talon emäntä puristi
nurisematta seitsemääkymmentäviittä kättä. Salaperäisesti ilmestyi
pöydälle kortteja, joihin pyydettiin nimikirjoitusta. Ja aamullisesta
uhkauksestaan huolimatta Jo kirjoitti nimensä jokaiseen.

Josie pakeni takahuoneeseen, mutta nuoret löytöretkeilijät löysivät
hänet, ja eräs heistä loukkasi tyttöä verisesti kysymällä, oliko tämä
rouva Bhaer. Vierailu ei kestänyt kauan, ja se loppui paremmin kuin
alkoi, sillä sade taukosi ja sateenkaari loisti kauniina vieraitten
yläpuolella, kun he seisoivat nurmikolla laulamassa jäähyväislaulua.

-- Mukavia poikia! En kadu ensinkään puolituntistani, mutta
työni minun täytyy lopettaa, niin ettette saa laskea enää ketään
häiritsemään ennen teetä, sanoi Jo jättäen Maryn sulkemaan ovia.
Isä ja pojat olivat lähteneet vieraiden mukaan ja Josie oli juossut
kotiinsa.

Tunnin ajan vallitsi rauha, sitten ovikello soi ja Mary tuli
kikattaen ylös sanomaan:

-- Kummallinen rouvasihminen kysyy, saako hän pyydystää heinäsirkan
puutarhasta.

-- Minkä? huudahti Jo-rouva pudottaen kynänsä niin että mustetta
roiskui; kaikista omituisista pyynnöistä tämä oli kaikkein omituisin.

-- Heinäsirkan, rouva. Minä sanoin, että teillä on paljon työtä,
kysyin mitä hän tahtoo, ja silloin hän sanoi. "Olen saanut
heinäsirkkoja monen tunnetun ihmisen mailta ja tahtoisin mielelläni
kokoelmaani yhden Plumfieldistakin." Oletteko ikinä kuullut mokomaa?
Ja Mary jatkoi kikattamistaan.

-- Sano hänelle, että vie ne kaikki. Olen oikein iloinen, jos pääsen
niistä, nauroi Jo.

Mary lähti, mutta palasi hetken päästä. Hän nauroi niin että ei
tahtonut saada sanaa suustaan.

-- Hän käskee kiittää, mutta pyytäisi vielä vanhaa pukua tai
sukkaparia kuteeksi mattoon, joka hänellä on tekeillä. Hän on
saanut herra Emersonin liivit ja herra Holmesin housut ja rouva
Beecher-Stow'n leningin. Hän mahtaa olla hullu!

-- Anna hänelle tämä vanha punainen huivi, että pääsen isoisten
rinnalle tuohon ihmeelliseen mattoon. Nuo leijonanmetsästäjät ovat
kaikki hulluja, mutta tämä ei ainakaan kuluta aikaani, siunattu
ihminen, sanoi rouva Bhaer palaten työhönsä. Vilkaistessaan ikkunasta
hän näki hoikan mustapukuisen naisihmisen hyppivän hurjasti
edestakaisin nurmikolla -- ilmeisesti heinäsirkkajahti oli käynnissä.

Keskeytyksettä päästiin hämärään asti. Silloin Mary pisti päänsä
sisään ilmoittaakseen, että muuan herra kysyi rouva Bhaeria eikä
ottanut kieltoa kuuleviin korviinsa.

-- Mutta minä en tosiaankaan tule nyt alas. Tämä on ollut kamala
päivä, ja minä teen työtä, vastasi ahdistettu kirjailija.

-- Sanoin sen hänelle, mutta hän astui vain sisään hävyttömän
rohkeasti. Hänkin on varmaan hullu. Melkein pelkään häntä, hän on
niin iso ja musta ja kylmä kuin kurkku, vaikka onkin oikeastaan hyvän
näköinen, lisäsi Mary vähän typerästi hymyillen, sillä vieras näytti
rohkeudestaan huolimatta miellyttäneen häntä.

-- Koko päivä on mennyt pilalle, ja tahdon ehdottomasti käyttää
tämän viimeisen puolituntisen päästäkseni loppuun. Käske hänen mennä
tiehensä, minä en tule alas, puuskahti Jo tuohtuneena.

Mary meni, mutta hänen emäntänsä ei voinut olla kuuntelematta puheen
sorinaa. Sitten hän kuuli Maryn huutavan. Koska tyttö oli sievä ja
säikky, rouva Bhaer heitti kynänsä ja lähti pelastamaan häntä.

Jo laskeutui majesteettisen ylväästi portaita ja pysähtyi katsomaan
tunkeilijaa. Tämä näytti pyrkivän kohti portaita, joita Mary urheasti
puolusti. Jo-rouva kysyi hyvin kunnioitusta herättävällä äänellä:

-- Kuka tämä vieras on? Minähän olen kieltäytynyt ottamasta vastaan.

-- En tosiaankaan tiedä, hän ei sano nimeään, väittää vain, että te
olisitte pahoillanne, ellette tapaisi häntä. Mary väistyi punakkana
ja suutuksissaan paikaltaan.

-- Olisithan pahoillasi? vieras kysyi mustat silmät nauraen ja
hampaat välkkyivät valkoisina pitkän parran keskeltä, kun hän
rohkeasti kädet ojennettuina lähestyi kiivastunutta rouvaa.

Jo-rouva katsoi tarkkaan, sillä ääni tuntui tutulta, ja Maryn
hämmästykseksi emäntä lensi sitten rosvon kaulaan ja huudahti
riemuissaan:

-- Poikakulta, mistä sinä tulet?

-- Kaliforniasta, tulin sinua katsomaan, äiti Bhaer. Eikö olisikin
ikävää, jos lähtisin muitta mutkitta tieheni, vastasi Dan suudellen
häntä.

-- Ajatella, että käskin ajaa sinut ulos talosta, vaikka olen
odottanut sinua koko vuoden, nauroi Jo-rouva mennessään olohuoneeseen
juttelemaan kotiutuneen kulkurinsa kanssa, jota tämä pila
tavattomasti huvitti.



4

DAN


Rouva Bhaer mietti usein, mahtoiko Danissa olla intiaaniverta; siihen
ei viitannut ainoastaan pojan mieltymys vapaaseen kulkurielämään,
vaan myös hänen ulkomuotonsa. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä
Dan oli pitkä ja jäntevä, tummakasvoinen ja niin terävän näköinen
kuin ainakin mies, jolla on tarkat aistit. Hän oli täynnä tarmoa,
hiukan karkea käytökseltään ja nopea sekä sanoissa että teoissa.
Entinen liekki paloi hänen silmissään, hän näytti aina valppaalta
niin kuin olisi tottunut olemaan varuillaan, ja hänen koko
olemuksensa uhkui reippautta ja voimaa. Juuri tämä ominaisuus hänessä
viehättikin niitä, jotka tunsivat hänen seikkailijanelämänsä ilot ja
vaarat. Hän näytti hyvin valloittavalta jutellessaan äiti Bhaerin
kanssa vankka ruskea käsi tämän kädessä.

-- Unohtanutko? Kuinka voisin unohtaa ainoan kodin, joka minulla
koskaan on ollut! Ei, minulla oli sellainen hoppu kertomaan hyvästä
onnestani, etten jäänyt edes siistiytymään, vaikka olenkin kai
enemmän villipuhvelin näköinen kuin milloinkaan. Ja Dan heilautti
pitkää mustaa tukkaansa, sipaisi partaansa ja nauroi niin että huone
raikui.

-- Et näytä yhtään hullummalta. Minä olen aina ihaillut rosvoja, ja
sinä olet ilmetty ryöväri. Josie ei kai muista sinua, mutta Ted kyllä
tuntee Daninsa pitkästä parrasta ja heiluvasta harjasta huolimatta.
Kohta he ovat kaikki täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi, niin
että kerro minulle vähän itsestäsi ennen kuin he tulevat. Ajattele,
Dan, siitä on melkein kaksi vuotta, kun viimeksi olit täällä. Sinä
olet siis menestynyt! sanoi Jo, joka oli äitien tapaan kiinnostuneena
kuunnellut hänen kertomustaan Kaliforniasta ja erään pienen
sijoituksen odottamattomasta tuotosta.

-- Erinomaisesti. Minä en välitä rahasta, senhän tiedät, parasta
antaa sen mennä menojaan, ettei tule huolta omaisuudesta. Silti
on hauskaa saada rahaa, ettei tarvitse pihistää. Minun ei kannata
säästää, sillä minunlaiseni eivät milloinkaan elä vanhoiksi, sanoi
Dan. Näytti kuin hänen pieni omaisuutensa olisi rasittanut häntä aika
tavalla.

-- Mutta jos menet naimisiin ja asetut aloillesi niin kuin
toivottavasti teet, sinulla täytyy toki olla jotain millä aloittaa.
Ole vain järkevä ja sijoita rahasi johonkin. Kaikille tulee pahojakin
päiviä, ja sinä haluat olla oma herrasi, vastasi rouva Bhaer vakavan
näköisenä, vaikka olikin hyvillään, kun rahanhimo ei ollut tarttunut
hänen hyväonniseen poikaansa.

Dan pudisti päätään ja katseli huonetta aivan kuin se olisi tuntunut
liian ahtaalta.

-- Kukapa välittäisi tällaisesta virvatulesta? Naiset pitävät
tasaisista miehistä, eikä minusta koskaan tule tasaista.

-- Voi Dan, kun minä olin tyttö, pidin juuri sellaisista
seikkailijoista kuin sinä olet. Reipas ja rohkea, vapaa ja
romanttinen viehättää aina naisia. Älä ole toivoton. Löydät kyllä
vielä ankkurisi.

-- Mitä sanoisit, jos toisin sinulle intiaanitytön? Dan kysyi
veitikkamainen pilke silmissään ja tarkasteli nurkassa olevaa
kaunista Galateian rintakuvaa.

-- Toivottaisin sydämellisesti tervetulleeksi, jos hän olisi hyvä
tyttö. Onko sellainen jo tulossa? kysyi Jo katsoen uteliaana poikaa.

-- Ei toistaiseksi. Minulla ei ole ollut aikaa 'katsahtaa
ympärilleni', niin kuin Ted sanoo. Miten poika muuten jaksaa? kysyi
Dan vaihtaen puheenaihetta.

Rouva Bhaer oli heti vauhdissa ja kuvaili laveasti poikiensa
harrastuksia ja avuja -- kunnes asianomaiset itse ryntäsivät
sisään ja karkasivat Danin kimppuun kuin karhunpoikaset. Sitten
tuli professori, ja puhetta riitti Maryn sytytellessä lamppuja ja
keittäjän valmistaessa illallista.

Teen jälkeen Dan kulki edestakaisin avarissa huoneissa poiketen
välillä halliin hengittämään raitista ilmaa, jota hänen keuhkonsa
näyttivät kaipaavan enemmän kuin muiden ihmisten. Tällaisella
käynnillä hän näki oviaukossa vaalean olennon ja pysähtyi
katselemaan. Besskin seisahtui tuntematta vanhaa ystäväänsä ja
aavistamatta, kuinka sievältä näytti seistessään siinä pitkänä ja
solakkana kesäillan valoa vasten.

-- Onko tämä Dan? Bess hymyili ja ojensi kätensä.

-- Kukapa muu kuin vanha Dan. Mutta sinua en ollut tuntea, prinsessa.
Luulin henkiolennoksi, vastasi Dan katsoen tyttöä uteliaan hellästi
ja hämmästyneenä.

-- Tietysti minä olen kasvanut. Mutta sinä olet muuttunut kahdessa
vuodessa ihan toiseksi! Ja Bess katseli tyttömäisesti ihaillen
maalauksellisen näköistä nuorta miestä.

Dan ei ehtinyt vastata, sillä samassa syöksähti Josie sisään.
Muistamatta lainkaan vasta saavuttamaansa kunnioitettavaa ikää hän
juoksi suoraan Danin syliin, ja tämä lennätti tytön ilmaan kuten
ennen vanhaan. Vasta laskettuaan Josien maahan Dan huomasi tässäkin
tapahtuneen muutoksen ja puuskahti hullunkurisen kauhistuneena:

-- Varjelkoon, sinähän olet miltei täysikasvuinen! Mitä minä nyt
teen, kun täällä ei ole enää yhtään leikkitoveria. Ted kulkee tuossa
pitkänä kuin humalasalko ja Bess on jo nuori neiti, ja sinäkin,
sinapinsiemen, alat pidentää hameitasi ja opetella käytöstapoja!

Tytöt nauroivat. He olivat hauskasti toistensa vastakohtia -- Bess
vaalea ja hento, Josie raikkaan heleä kuin villiruusu. Dan nyökkäsi
tyytyväisenä katsellessaan heitä.

-- Kuulkaapas, tytöt, kukaan ei saa yksinoikeutta Daniin! huusi
Jo-rouva olohuoneesta. -- Tuokaa hänet tänne ja pitäkää vahtia,
muuten hän pääsee taas pujahtamaan vuoden parin matkalle ennen kuin
olemme edes kunnolla nähneet häntä.

Josie raahasi uhrinsa sisälle pitäen koko ajan meteliä siitä, että
Dan oli hänen mielestään etuillut miehekkyydessä muihin poikiin
verraten.

-- Emil on vanhempi kuin sinä, mutta hän hyppii yhä polkkaa ja
laulaa merimies viisuja ihan niin kuin pikkupoikana, hän sanoi
syyttävästi. -- Sinä olet ainakin kolmekymmenvuotiaan näköinen ja
iso ja musta kuin joku näytelmän roisto. Nytpä tiedänkin. Sinusta
tulee hyvä Arbaces Pompejin viimeisiin päiviin! Me aiomme ottaa
sen ohjelmistoon; gladiaattorit ja leijona ja maanjäristys ovat
jo tiedossa. Tim ja Ted varistavat säkkikaupalla tuhkaa maahan ja
vyöryttävät tynnyreittäin kiviä päälle. Muuta ei ole puuttunutkaan
kuin musta mies egyptiläisen osaan, ja sinä näytät oikein komealta,
kun sinut kiedotaan punaisiin ja valkoisiin huiveihin. Vai mitä
arvelet, Jo-täti?

Sanatulva sai Danin tukkimaan korvansa, ja ennen kuin Jo ehti vastata
suulaalle sisarentyttärelleen, tulivat Laurencet ja Meg perheineen
ja kohta heidän kannoillaan Tom ja Nan. Kaikki olivat uteliaita
kuulemaan Danin vaiheista ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.

-- Mielesi tekee kai takaisin Kaliforniaan odottamaan toista onnen
potkua, tuumi Laurie Danin lopetettua kertomuksensa. -- Mutta muista
että keinottelu on vaarallista peliä. Voit menettää hetkessä kaiken
mitä olet voittanut.

-- Oikeastaan olen saanut siitä pelistä kylläkseni, ainakin vähäksi
aikaa. Minua viehättää siinä vain jännitys, eikä sekään ole minulle
terveellistä. Aion lähteä länteen viljelemään maata. Se on hienoa
puuhaa jos on kylliksi lääniä, ja vakinainen työ saattaa maistua
oikein hyvältä pitkän kiertelyn jälkeen. Minä panen työn alulle, ja
te voitte lähettää mustat lampaanne minun tarhaani. Minähän yrittelin
lampaankasvatusta Australiassa, niin että tiedän niistä yhtä ja
toista. Mustistakin.

Danin vakava ilme suli naurahdukseen, mutta ne, jotka tunsivat hänet
parhaiten, aavistivat hänen joutuneen käymään San Franciscossa kovaa
koulua, johon hän ei kaivannut takaisin.

-- Se on hieno ajatus, sanoi Jo lämpimästi. -- Silloin mekin tiedämme
missä olet ja voimme käydä sinua tervehtimässä matkustamatta
maailman toiseen laitaan. Ted voi tulla maatilallesi. Hän on niin
levoton sielu, että se tekisi hänelle hyvää. Sinun luonasi hän olisi
turvassa, kun purkaisi liian tarmonsa työhön.

-- Kyllä minä lapiota ja kuokkaa osaan heiluttaa siinä kuin
joku toinenkin, mutta Speranzan kaivokset tuntuvat sittenkin
houkuttelevammilta, sanoi Ted tutkien malminäytteitä, jotka Dan oli
tuonut professorille.

-- Sinä perustat länteen uuden yhdyskunnan, ja kun me tässä alamme
parveilla, tulemme ja asetumme sinne. Siellähän tarvitaan pian
sanomalehteäkin, huomautti Demi.

-- Tuumasta toimeen, Dan! Tuo on hyvä idea ja me tuemme kaikki sinua.
Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että hankkisin itsekin vähän
preeriamaata ja muutaman hevospaimenen, sanoi Laurie-herra, joka aina
koetti saada pojat ponnistamaan eteenpäin.

-- Jos kaverilla on vähän rahaa pohjalastina ja hän sijoittaa sen
maahan, niin silloin on kyllä vahvasti ankkurissa -- ainakin jonkin
aikaa. Mieleni tekee koettaa mihin pystyn, mutta halusin keskustella
ensin teidän kanssanne ennen kuin päätän mitään. Voi olla, ettei
tuollainen puuha sovi minulle ajan mittaan, mutta pääseehän siitä
irti jos väsyy, tuumi Dan.

-- Et sinä sinne jää. Tuollainen maatila tuntuu varmaan hirmuisen
pieneltä ja tylsältä, kun on tottunut pitämään koko maailmaa
kotinaan, ennusti Josie.

-- Lännessä ei taideta harrastaa taide-elämää? kysyi Bess. Hän
teki mielessään mustavalkoista harjoitelmaa Danista, jonka kasvot
näyttivät maalauksellisilta sivultapäin lankeavassa valossa.

-- Mutta luontoa siellä on ainakin niin että riittää. Löydät sieltä
niin komeita eläimiä ja maisemia, ettei koko Eurooppa vedä niille
vertoja. Arkiset kurpitsatkin ovat siellä valtavia. Josie mahtuu
Tuhkimona vaikka istumaan sellaisessa, sitten kun hän avaa teatterin
Danin kaupungissa.

-- Minä tulen sinne lääkäriksi, ilmoitti Nan. -- Yritän valmistua
siihen mennessä, vaikka kaupungit kasvavatkin lännessä kovin nopeasti.

-- Ei Dan huoli sinne alle nelikymmenvuotiaita naisia ollenkaan,
tokaisi Tom harmissaan hyväksyvästä katseesta, jonka Dan heitti
Naniin.

-- Lääkärit ovat poikkeus, väitti Nan. -- Tosin Dansvillessä ei
paljon sairastetakaan, siellä kun kaikki viettävät terveellistä
elämää, mutta tapaturmia siellä varmaan sattuu vähän väliä.
Onhan siellä hurjapäisiä ratsastajia ja villejä elukoita ja
intiaanikahakoita. Minä oikein kaipaan katkenneita luita. Täällä on
kirurgille liian vähän tekemistä.

-- Tervetuloa, tohtori, ja pidäkin kiirettä, sillä lähetän hakemaan
sinua heti kun voin tarjota katon pääsi päälle. Nyljen päänahan
muutamalta punanahalta erityisesti sinua varten, nauroi Dan.

-- Kiitos. Annapas kun koetan vähän käsivarttasi, että näen mihin
pystyt. Ai miten mainiot jänteret! Pojat, tätä minä sanon lihakseksi.
Nan piti lyhyen anatomian luennon käyttäen havaintovälineenä Danin
käsivartta.

Tom synkkeni yhä enemmän ja vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan
tähtiä.

-- Tee Tomista haudankaivaja, hän kuoppaa mielellään ne potilaat,
jotka Nan tappaa, kiusoitteli Ted vilkaisten murjottajaan. Mutta Dan
ei näyttänyt kuulevan hänen huomautustaan vaan kiirehti puhumaan
toisesta ajatuksesta, joka oli syntynyt hänen toimeliaissa aivoissaan.

-- En ole lainkaan varma, että menestyn maanviljelijänä, ja tahtoisin
välttämättä tehdä jotakin vanhojen ystävieni, montanaintiaanien
hyväksi. Se on rauhallinen heimo ja tarvitsee kipeästi apua; satoja
montanoja on kuollut nälkään valtion laiminlyöntien takia. Siouxit
ovat sotaisia, heitä on kolmekymmentätuhatta, ja siksi hallitus
pelkää heitä ja antaa heille kaiken mitä he haluavat. Minusta se on
kirottu häpeä! Danin silmät säihkyivät, ja hän jatkoi nopeasti: --
Jos minulla olisi ollut rahaa silloin kun olin montanojen luona,
olisin antanut joka centin noille raukoille. Heiltä on petkutettu
kaikki elämänmahdollisuudet, kun heidät on ajettu omilta mailtaan
reservaattialueelle, missä ei mikään kasva. Rehelliset asiainhoitajat
voisivat tehdä paljon heidän hyväkseen, ja minusta tuntuu, että
velvollisuuteni olisi auttaa. Minä osaan heidän kieltään ja pidän
heistä. Minulla on nyt hiukan pääomaa, enkä tiedä, onko minulla
oikeutta asettua itsekkäästi nauttimaan siitä. Mitä sanotte?

-- Mene heidän luokseen, sanoi Jo syttyen heti.

-- Niin, mene ja ota minut apulaiseksesi, innostui Ted. -- Lähtisin
hirveän mielelläni noiden kaverien luo metsästämään.

-- Kerropa vähän enemmän asiasta, että voimme tuumia yhdessä, mikä
olisi viisainta, sanoi herra Laurence.

Dan kuvasi, mitä oli nähnyt dakota-intiaanien ja muiden
luoteisheimojen keskuudessa, kertoi heitä kohdanneista vääryyksistä,
heidän kärsivällisyydestään ja rohkeudestaan.

-- He sanoivat minua Dan Tulipilveksi, sillä minun aseeni oli paras,
minkä he koskaan olivat nähneet. Ja Musta Haukka pelasti henkeni
monta kertaa ja opetti minulle yhtä ja toista, josta on hyötyä jos
menen sinne takaisin. Nyt montanoilla on ollut vastoinkäymisiä, ja
minä maksaisin mielelläni velkani heille.

Kaikki olivat jo niin lämmenneet intiaanien asialle, että
Dansville-innostus alkoi laimeta. Mutta varovainen herra Bhaer
huomautti, että yksi ainoa rehellinen virkamies ei loppujen lopuksi
voisi tehdä paljonkaan intiaanien hyväksi. Asiaa sieti harkita
tarkoin, oli yritettävä saada vaikutusvaltaa oikealta taholta ja
tutkittava maaperää ennen lopullisen päätöksen tekoa.

-- Hyvä, minä teen niin. Käväisen Kansasissa katsomassa miltä siellä
näyttää. Oikeastaan kaikkialla on niin paljon tekemistä, ettei tiedä
mistä aloittaa. Toivon melkein, ettei minulla olisikaan rahaa, sanoi
Dan kulmiaan rypistäen.

-- Minä pidän huolta rahoistasi, kunnes teet päätöksen. Sinä innostut
niin helposti, että syydät omaisuutesi ensimmäiselle kerjäläiselle,
joka sinuun törmää. Anna rahasi minun huostaani, saat ne takaisin
heti kun tiedät mihin ne sijoitat, sanoi Laurie, joka oli saanut
melkoisen annoksen elämäntaitoa huolettomien nuoruusvuosiensa jälkeen.

-- Kiitos, olen iloinen päästessäni siitä lastista. Ja jos minulle
sattuu jotakin, niin auta rahoillani joku nuori lurjus elämän alkuun
niin kuin aikoinaan autoit minut. Tämä on minun testamenttini, ja
te olette kaikki todistajia. Nyt tuntuukin paremmalta. Dan oikaisi
selkäänsä kuin taakasta vapautuneena.

Laurie rupesi juuri selittämään miten hän sijoittaisi rahat, kun
ulkoa kuului iloinen ääni:

    "On Peggy tyttö iloinen,
    hei hiio hoi, hei hiioo,
    suo riemuin ryypyt Tomilleen,
    hei hiio hoi, hei hiioo.
    Ja meripoika maailmaa
    kun kiertää, Peggy odottaa.
    Hei hiio hoi, hei hiioo."

Emil ilmoittautui aina tällä lailla. Hänen mukanaan tuli Nat, joka
oli ollut kaiken päivää antamassa viulutunteja kaupungissa.

Huoneet eivät enää riittäneet nuorisolle, se siirtyikin kuistille ja
asettui portaille kuin parvi yölintuja. Herra March ja professori
vetäytyivät kirjastoon, Meg ja Amy neuvottelivat keittiössä, ja Jo
ja Laurie istuutuivat leveän ikkunan ääreen kuuntelemaan kuistilta
kantautuvaa rupattelua.

-- Joukko on taas koossa, sanoi Jo viitaten edessään olevaan ryhmään.
-- Toiset ovat kuolleet tai hajaantuneet taivaan tuuliin, mutta nämä
yksitoista pysyvät lohtunani. Kun Alice Heath lasketaan joukkoon,
heitä on koko tusina.

-- Kun katselee heitä, sopii oikeastaan olla aika tyytyväinen,
vastasi Laurie, ja hänen silmänsä pysähtyivät mustien ja ruskeiden
joukosta erottuvaan vaaleaan päähän.

-- Tytöistä ei ole huolta, mutta pojat näyttävät ajautuvan kauemmaksi
minusta joka kerran lähtiessään, huokasi Jo. -- Tietenkin he
itsenäistyvät, minä pitelen heitä enää hienon hienosta langasta, joka
voi katketa milloin tahansa niin kuin Nedin ja Jackin suhteen on
käynyt. Doll ja George pistäytyvät vielä täällä mielellään, ja Franz
on aina uskollinen. Mutta en voi olla hätäilemättä niiden kolmen
takia, jotka pian taas lähtevät maailmalle. Emil kyllä pysyy oikealla
tiellä, mutta Nat on häilyväinen poika ja Dan yhä kesyttämättä. Siinä
meillä taitaakin olla aika urakka.

-- Dan on hieno poika. Minusta on melkein vahinko, jos hän nyt
hautautuu tuonne erämaihin. Hänessä olisi ainesta oikeaksi
herrasmieheksi, jos hän pysyisi ihmisten ilmoilla, tuumi Laurie.

-- Enpä tiedä. Hän pitää työstä ja vapaasta elämästä, ja ne muovaavat
hänestä hyvän miehen. Ja se on toki tärkeintä. Me emme voi muuttaa
hänen perusluonnettaan, mutta voimme auttaa häntä kehittymään oikeaan
suuntaan.

Jo puhui vakavasti, sillä hän tunsi Danin paremmin kuin kukaan muu ja
näki, ettei varsan luontoa vielä ollut taltutettu. Ja hän tiesi, että
Danin kaltaiselle elämä tulisi aina olemaan kovaa.

-- Älä ole huolissasi. Jos Dan menettää innostuksensa farmiin, hän
voi toteuttaa tuon toisen suunnitelman. Ehkä se olisikin paras
ratkaisu. Hän sopisi erittäin hyvin tuohon vaikeaan tehtävään, sillä
taistelu sorrettujen puolesta pitäisi hänen vaarallisen sisunsa
aisoissa.

-- Toivottavasti. Mitähän tuolla nyt tapahtuu? Jo-rouva kumartui
kuuntelemaan Tedin ja Josien innostuneita huutoja.

-- Puhvelin pää Bessille, voi hyvä luoja, Dan! Miksi toit hänelle
tuollaisen kamalan kapineen? Nan kysyi.

-- Bessille tekee hyvää saada kunnon malli suoraan luonnosta. Ei
hänestä mitään tule, jos hän näpertelee joutavien jumalien ja
kissanpoikasten parissa, sanoi Dan halveksivasti, kun muisti, että
hänen viimeksi täällä ollessaan Bess oli kahden vaiheilla valitsisiko
mallikseen Apollon pään vai persialaiskissansa.

-- Kiitos, minä koetan muovailla sen, ja jollen onnistu, voimme
naulata pään eteisen seinään sinun muistoksesi, sanoi Bess
närkästyneenä, kun hänen epäjumaliaan oli loukattu. Hänen äänensä oli
makea ja kylmä kuin jäätelö.

-- Sinä et kai voisi ajatellakaan, että tulisit katsomaan minun
tulevaa siirtokuntaani. Liian sivistymätön paikka, vai mitä? Dan
kysyi tavoitellen nöyrää sävyä.

-- Minä menen Roomaan opiskelemaan vuosikausiksi. Kaikki maailman
kauneus ja taide on siellä, eikä yksi ihmisikä riitä sen
nauttimiseen, vastasi Bess.

-- Rooma on vanha homeinen hauta verrattuna minun suurenmoisiin
Kalliovuoriini. Usko pois, voisin näyttää sinulle sellaista,
joka lennättäisi vanhat mestarisi ilmaan kuin leijat. Ja ellet
satapäisestä villihevoslaumasta löydä kauneutta, silloin minä
antaudun, puuskahti Dan.

-- Minä tulen joskus isän kanssa katsomaan, vetävätkö sinun hevosesi
vertoja Pyhän Markuksen torin tai Capitoliumin kukkulan ratsuille.
Älä sinä pilkkaa minun jumaliani, minäkin koetan antaa arvoa sinun
jumalillesi, sanoi Bess rauhaa rakentaen.

-- Vanhalla maailmalla on kyllä etunsa, mutta ei toki kaikkia.
Englannissa Man-saarella naisilla on vaaleissa samat oikeudet kuin
miehilläkin, mutta meillä ei ole. Se on synti ja häpeä, intoili Nan.

-- Voi, älkää ruvetko puhumaan äänioikeudesta. Ihmiset riitelevät
siitä aina ja haukkuvat toisiaan. Ollaan sovussa ja hiljaa tänä
iltana, pyysi Daisy, joka inhosi väittelyä yhtä kiihkeästi kuin Nan
sitä rakasti.

-- Sinä saat äänestää niin paljon kuin tahdot meidän uudessa
kaupungissamme, Nan. Saat olla pormestari ja raatimies ja hoitaa
koko hallinnon. Siellä on kaikki vapaata kuin ilma, muuten minä en
voi elää siellä, sanoi Dan ja lisäsi nauraen: -- Huomaan että rouva
Rasavilli ja rouva Shakespeare Smith ovat yhäkin eri mieltä tärkeistä
kysymyksistä.

-- Jos kaikki olisivat yksimielisiä, ei edistyttäisi lainkaan. Daisy
on oikea kullanmuru, mutta näissä asioissa ihan pöhkö. Häntä pitää
ravistella yhtä mittaa.

-- Kyllä minä pidän Daisyn ajan tasalla, sanoi Demi hellästi ja
kietoi kätensä sisaren vyötäisille.

Dan katseli heitä haikeana ja mietti, kuinka hyvältä mahtoi tuntua,
kun vierellä oli sisar. Hänen yksinäinen nuoruutensa tuntui entistä
ankeammalta. Mutta Tomin äkillinen puuskahdus hälvensi tunteilun.

-- Minä haluaisin olla kaksonen. Olisi mukavaa, jos olisi joku
lohduttamassa, kun toiset tytöt ovat olleet julmia.

Tomin onneton rakkaus oli perheen alituisena pilailun aiheena,
ja hänen huokauksensa herätti naurunpuuskan. Nan otti esille
pillerirasian ja sanoen virallisen näköisenä:

-- Arvasin että söit liikaa hummeria. Ota neljä tablettia, niin
ruuansulatushäiriösi menee ohi. Tom huokailee ja on aina ihan hupsu
syötyään liikaa.

-- Olkoon menneeksi. Muuta hyvää sinä et minulle annakaan.

Ja Tom narskutti alakuloisena annostaan.

-- "Taikaa sull' eikö mielen tautiin, taitoa nykiä surun juuret
muistist' irti", lausutti Josie murheellisesti kaiteelta.

-- Lähde minun mukaani, niin teen sinusta miehen. Jätä pillerit
ja pulverit ja samoile vähän maailmaa, niin unohdat, että sinulla
sydäntä ja vatsaa onkaan, sanoi Dan tarjoten kaikkiin tauteihin omaa
parannuskeinoaan.

-- Tai lähde minun kanssani merille! Kunnon meritauti saa sinut
jaloillesi ja kaakkoismyrsky puhaltaa pois masennuksen. Tule
laivalääkäriksi -- helppo toimi ja lystiä loputtomiin!

    "Jos Nan on sulle suuttunut,
    niin nosta purje pois
    ja etsi tyttö sellainen,
    joka sopuisampi ois",

jatkoi Emil, jolla aina oli ystävilleen tarjolla laulunpätkä
murheeseen.

-- Saa nähdä, mietin ehkä asiaa, kun saan diplomini. En aio raahustaa
kolmea ikävää vuotta saamatta siitä paperia. Siihen asti...

-- En ikinä hylkää rouva Micawberia, keskeytti Teddy niiskuttaen --
ja lensi samassa Tomin tönäisemänä portailta märkään heinikkoon.

Kun muut olivat menneet, jäi Dan kuistille nauttimaan tuulesta, joka
puhalsi heinäpelloilta ja toi mukanaan kukkien tuoksua. Hän seisoi
siinä vielä nojaillen kuutamossa, kun Jo tuli sulkemaan ovea.

-- Uneksitko, Dan, kysyi Jo odottaen avomielisyyden hetkeä. Mutta
hän putosi nopeasti maankamaralle, kun Dan pyörähti ympäri ja sanoa
töksäytti:

-- Teki vain mieli tupakkaa.

Jo naurahti pettymykselleen ja vastasi ystävällisesti:

-- Saat polttaa omassa huoneessasi, mutta älä sytytä taloa!

Ehkä Dan huomasi pettymyksen, koska hän kumartui suutelemaan Jota ja
kuiskasi: -- Hyvää yötä, äiti. Ja Jo oli taas melkein tyytyväinen.



5

KESÄLOMA


Kaikki olivat iloisia siitä, että loma oli alkanut, eikä kukaan
kiirehtinyt seuraavana aamuna pois aamiaispöydästä. Äkkiä oviaukkoon
ilmestyi iso hirvikoira, joka tuijotti Dania liikkumatta.

-- Hei, vanha kaveri! Etkö jaksanut odottaa että tulisin sinua
hakemaan? Oletko sinä karannut? Reippaasti vain, ota selkäsaunasi
vastaan kuin mies, sanoi Dan ja nousi mennäkseen koiraa vastaan. Se
kavahti takajaloilleen, katsoi herraansa silmiin ja haukkui kuin
loukkaantuneena.

-- Hyvä on! Don ei valehtele; sanoi Dan ottaen eläintä kaulasta.
Nähdessään ikkunasta miehen ja hevosen lähestyvän, hän lisäsi:

-- Jätin saaliini yöksi hotelliin, kun en tiennyt, millainen tilanne
täällä oli. Tulkaa ulos katsomaan hevostani Oktoota, se on oikea
kaunotar.

Dan hävisi ja koko perhe virtasi hänen jäljessään tervehtimään
tulokasta. He näkivät hevosen pyrkivän portaita ylös isäntänsä luo
ohjaista pitelevän miehen suureksi kauhuksi.

-- Antaa sen tulla, neuvoi Dan, se kiipeää kuin kissa ja hyppää kuin
hirvi. No niin, tyttöseni, tahdotko sinä laukata, hän kysyi, ja
hevonen hirnahti tyytyväisenä, kun hän hankasi sen kuonoa ja taputti
sen kiiltävää kylkeä.

-- Tällaista hevosta jo kannattaa pitää, sanoi Ted haltioissaan,
sillä hänen oli määrä pitää huolta siitä Danin poissa ollessa.

-- Onpa sillä viisaat silmät! Näyttää ihan kuin se aikoisi ruveta
puhumaan, sanoi Jo.

-- Se puhuukin kuin ihminen, mutta omalla tavallaan. Ja melkein
kaiken se ymmärtää. Hei, vanha heila! Ja Dan painoi poskensa hevosen
poskea vasten.

-- Mitä Oktoo merkitsee? kysyi Rob.

-- Salamaa. Ja kohta saatte nähdä, että se kyllä ansaitsee nimensä.
Musta Haukka antoi Oktoon minulle vastalahjaksi pyssystäni, ja meillä
on ollut hienoja seikkailuja yhdessä. Se on pelastanut monta kertaa
henkeni. Näettekö tuota arpea?

Dan näytti pientä, puoleksi harjan peitossa olevaa arpea ja kertoi
sen tarinan käsi Oktoon kaulalla.

-- Musta Haukka ja minä olimme metsästämässä puhveleita, mutta emme
löytäneet niitä niin pian kuin olimme odottaneet. Eväät loppuivat,
kun me olimme noin sadan mailin päässä joelta, missä leirimme
sijaitsi. Luulin jo että olimme mennyttä miestä, mutta kumppanini
sanoi: "Näytän sinulle, kuinka voimme elää siksi kun löydämme
laumat." Oltiin paraikaa riisumassa satuloita yöksi pienen lammen
rannalla. Missään ei näkynyt elävää olentoa, ei lintuakaan, pelkkää
preeriaa vain mailikaupalla. Arvatkaa mitä teimme?

-- Söitte käärmeitä niin kuin australialaiset, sanoi Rob.

-- Keititte heiniä tai lehtiä, arveli Jo.

-- Tapoitte toisen hevosista, ehdotti Ted.

-- Ei, vaan annoimme toisen vuodattaa vertaan. Katsokaas, juuri
tuosta! Täytimme peltituopin, panimme vähän salvianlehtiä ja vettä
sekaan ja lämmitimme risuvalkealla. Se maistui hyvältä, ja me
nukuimme mainiosti.

-- Mutta Oktoo ei tainnut nukkua yhtä hyvin, sanoi Josie taputtaen
myötätuntoisesti hevosta.

-- Se ei ollut siitä millänsäkään. Musta Haukka sanoi, että mies voi
elättää itseään hevosella monta päivää ja silti ratsastaa, ennen kuin
eläin tuntee sen. Mutta seuraavana aamuna löysimme puhvelit, ja minä
ammuin sen, jonka pää on arkussani valmiina ripustettavaksi lasten
pelättimeksi. Se on aika huima otus, uskokaa pois.

-- Mitä virkaa tällä hihnalla on, kysyi Ted tutkien tarkkaan
intiaanisatulaa, yksinkertaisia suitsia, kuolaimia silmukkoineen ja
niskan yli kulkevaa hihnaa.

-- Siitä pidetään kiinni, kun maataan piilossa hevosen kupeella ja
laukaistaan kaulan alitse. Minäpä näytän.

Ja satulaan hypähtäen Dan meni menojaan lasketellen nurmella kovaa
vauhtia milloin Oktoon selässä, milloin sen sivulla jalustimesta
ja niskahihnasta riippuen, milloin taas kokonaan irrallaan juosten
hevosen rinnalla, kun se laukkasi tavattoman hyvillään leikistä. Don
viiletti riemastuneena perässä.

Se oli hauskaa katseltavaa -- kolme hurjaa, voimakasta olentoa niin
valloillaan, että hetken aikaa tasainen nurmikko oli kuin preeria.
Ja välähdys toisenlaisesta maailmasta sai katsojat tuntemaan oman
elämänsä kovin kesyksi ja värittömäksi.

-- Tämä on parempaa kuin sirkus! huudahti Jo toivoen, että olisi itse
vielä tyttö ja saisi ratsastaa tuollaisen salaman selässä. -- Näyttää
siltä, että Nan saa asetella luita paikoilleen aamusta iltaan, sillä
tuossa menossa Ted kyllä taittaa jokaisen luunsa.

-- Ei haittaa vaikka muutaman kerran putoaakin, ja uudet huolet ja
huvit ovat pojalle vain hyväksi. Mutta pelkään ettei Dan koskaan
malta astella auran perässä ratsastettuaan tuommoisella Pegasoksella,
sanoi herra Bhaer, kun musta tamma pyyhälsi portista ja tuli
lentäen lehtokujaa pitkin. Se pysähtyi heti komennuksesta ja seisoi
innostuksesta väristen paikallaan, kun Dan hyppäsi satulasta.

Ted halusi heti opetella, hän istui pian satulassa ja huomasi Oktoon
siivoksi kuin lammas, kun hän hölkytteli sillä tiehensä opistoa
kohti. Bess kiiruhti mäkeä alas nähtyään ratsastuksen kaukaa, ja
kaikki kokoontuivat kuistille, kun Dan väänsi kannen auki isosta
arkustaan, jonka ajuri oli jättänyt oven eteen.

Yleensä Dan piti tavaraa mukanaan vain sen verran kuin hänen
kuluneeseen laukkuunsa mahtui. Mutta kun hänellä tällä kertaa oli
rahaa, hän oli tuonut aika kasan tuliaisia, varsinkin intiaanitavaraa
ja metsästysmuistoja.

-- Koit kyllä syövät meidät, ajatteli Jo, kun karvainen pää tuli
esille ja sitä seurasi sudennahka hänen jalkojensa peitteeksi,
karhuntalja professorin työhuoneeseen ja ketunhäntien koristamat
intiaanipuvut pojille ja Josielle. Ted ja Josie pukeutuivat heti
niihin ja lähtivät hämmästyttämään ystäviään järjestämällä eri
puolilla kahakoita sotakirveet, jouset ja nuolet aseinaan.

Tytöt ihailivat kirjavia linnunsiipiä, töyhtöisiä pampasruohoja,
helminauhoja ja sieviä kaarna- ja höyhentöitä. Kivet, nuolenpäät ja
alkukantaiset piirrokset kiinnostivat professoria. Ja Laurie sai
Danilta sarjan haikeita intiaanilauluja koivuntuoheen kirjoitettuina.

-- Puuttuu vain teltta päämme päältä, niin kaikki olisi täydellistä.
Minun pitäisi kai tarjota teille paahdettua maissia ja kuivattua
lihaa päivälliseksi tämän hienon pow-wow'n jälkeen, sanoi Jo
katsellen isossa hallissa vallitsevaa maalauksellista sekamelskaa,
kun koko joukko lojui pitkin lattiaa huovilla ja taljoilla, kuka
koristautuneena milläkin tavoin sulilla, mokkasiineilla tai
intiaanihelyillä.

-- Hirventurvat, karhunpaisti ja käristetyt ydinluut olisivat
tietysti paikallaan, mutta olkoon menneeksi, tuo vain vaihteeksi
esiin lampaasi ja vihanneksesi, sanoi Dan arkulta, jossa istui kuin
suuri heimopäällikkö koira jalkojensa juuressa.

       *       *       *       *       *

Näin alkoi kesäloma. Monet nuoret jäivät opistoon loma-ajaksikin,
sillä he olivat enimmäkseen varattomia ja kotoisin etäisistä
valtioista. Pienen opiskelijayhteiskunnan rauhalliseen maailmaan Dan
ja Emil toivat mukanaan virkistävän tuulahduksen.

Emil oli hyvää pataa niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa ja
liikkui joukossa rentoon meripojan tyyliinsä. Dan sen sijaan
pysytteli mielellään kunnioittavan välimatkan päässä sievistä
opiskelijatytöistä ja mykistyi tuppisuuksi joutuessaan heidän
seuraansa, sillä hän tunsi olevansa kovin sivistymätön näiden
kirjaviisaiden joukossa. Poikien kanssa hän tuli paremmin toimeen.
Nämä ihailivat hänen miehisiä taitojaan, ja se kohensi hänen
itsetuntoaan. Tytötkin olivat puolestaan kyllä kiinnostuneita
vaiteliaasta 'espanjalaisesta', niin kuin häntä sanottiin, ja
koettivat kaikin tavoin saada häntä esiin kuorestaan.

Dan huomasi tämän ja koetti parhaansa. Hän yritti hillitä rentoa
puhettaan ja hioa käytöstään. Kotoinen ilmapiiri lämmitti hänen
sydäntään, ja eron aikana tapahtuneet muutokset sekä hänessä
itsessään että toisissa saivat vanhan kodin näyttämään kuin uudelta.
Hurjan Kalifornian-kauden jälkeen tuntui hyvältä nähdä ympärillään
tuttuja kasvoja; ne auttoivat häntä unohtamaan menneiden vuosien
aaveet.

Niin kului loma. Päivisin ratsastettiin, soudeltiin ja tehtiin
huviretkiä; iltaisin soitettiin, tanssittiin ja leikittiin.

Nat otti vaarin jokaisesta hetkestä, jonka sai viettää yhdessä Daisyn
kanssa ennen pitkää eroa, ja Megkin jätti vartiointinsa vähemmälle,
koska uskoi koko onnettoman romanssin raukeavan Natin matkan aikana.
Daisy puolestaan oli varma, ettei Nat unohtaisi häntä. Mutta hän oli
vanhanaikainen tytär, ja äidin tahto oli hänen lakinsa. Jos rakkaus
oli kiellettyä, niin ystävyys sai riittää. Siksi hän piti murheensa
omana tietonaan, hymyili iloisesti Natille ja piristi kaikin tavoin
hänen viimeisiä kotonaolopäiviään.

Tom ja Nan käyttivät kaiken opinnoilta liikenevän aikansa pitääkseen
Plumfieldissa hauskaa vanhojen ystävien parissa, sillä Emilin
seuraava matka ulottuisi kauas, Nat saattaisi viipyä Euroopassa
pitkään, eikä kukaan tiennyt milloin Dan palaisi lännestä. Kaikki
tunsivat, että elämä alkoi kääntää heille totiset kasvonsa. Vaikka he
noina iloisina kesäpäivinä hulluttelivat entiseen tapaan, he tiesivät
lapsuuden jääneen taakse ja puhuivat usein vakavasti suunnitelmistaan
ja toiveistaan, aivan kuin olisivat pyrkineet lähestymään ja
auttamaan toisiaan ennen kuin ajautuisivat kukin omille teilleen.

Heillä oli aikaa vain muutama viikko. Sitten Emilin "Brenda" olisi
valmiina lähtöön ja Natinkin oli astuttava laivaan New Yorkissa. Dan
oli päättänyt mennä saattamaan Natia, sillä hänen oma päänsä kiehui
täynnä suunnitelmia, joita hän halusi päästä toteuttamaan.

Parnassossa pidettiin jäähyväistanssiaiset lähtijäin kunniaksi,
ja koko joukko laittautui juhlaan parhaissaan ja loistotuulella.
Tom-parka joutui tapansa mukaan pahaan pulaan. Hän oli kastellut
päänsä läpimäräksi hajuvesillä yrittäessään saada kiharaisen päänsä
muodin mukaan sileäksi. Mutta vastahakoinen tukka käpertyi vain
entistä pahemmin, ja parturin haju istui tiukassa, vaikka hän koetti
vimmatusti karkottaa sitä. Nan ei päästänyt häntä lähelleenkään ja
heilutti ankarasti viuhkaansa, milloin ikinä Tom tuli näkyviin.

Pienen houkuttelun jälkeen Dan oli suostunut tulemaan juhlaan
meksikolaisasussaan; yllään nappiniekka housut ja väljä takki, vyönä
värikäs nauha ja hartioilla kukitettu serape. Hän tunsi olonsa
vapaaksi ja näytti komealta opettaessaan kannukset kilisten Josielle
uusia askelia tai pyöritellessään ihaillen mustia silmiään niille
neitosille, joita ei rohjennut puhutella.

Rouvat istuivat hymyillen ja rohkaisivat ystävällisesti varsinkin
niitä arannäköisiä nuoria, jotka olivat ensi kertaa tällaisessa
mukana. Oli hauska nähdä Amy kulkemassa käsikoukkua pitkän
maalaispojan kanssa, jolla oli paksut jalkineet ja leveä otsa, tai
Jo-rouva tanssimassa kuin nuori tyttö aran nuorukaisen kanssa, jonka
käsivarret heiluivat kuin pumpunvivut ja jonka kasvot punoittivat
pelosta ja ylpeydestä, kun hän sai astua rehtorinsa rouvan varpaille.

-- Tällaisissa tilaisuuksissa huomaan, etten enää ole nuori eivätkä
jalkani nouse yhtä keveästi kuin ennen. Kymmenen vuoden päästä me
olemme jauhosäkkejä, niin että malta ajoissa mielesi, puuskutti Jo
Megille vetäytyessään nurkkaan hiukset pörrössä.

-- Minusta tulee kyllä lihava, mutta sinä et vielä aikoihin pysy niin
aloillasi, että saisit lihaa luittesi ympärille, kultaseni, vastasi
Meg kiinnittäen puuhakkaasti sisaren ratkenneita röyhelöitä.

Laurie pistäytyi hetkeksi ikkunasyvennykseen.

-- Taidat olla tapasi mukaan vahinkoja korjaamassa, Jo? Sinä et ole
koskaan osannut liikkua repimättä itseäsi. Lähde vähän kiertelemään
ja vilvoittelemaan ennen illallista.

Jutellessaan Laurie vei Jon musiikkihuoneeseen, joka oli melkein
tyhjillään, sillä äskeinen tanssi oli ajanut nuoret puutarhaan ja
halliin. Pysähtyen suuren ikkunan ääreen hän osoitti kuistilla olevaa
ryhmää.

Herra March istui nojatuolissa ja Bess tyynyllä hänen jalkojensa
juuressa. Molemmat kuuntelivat Dania, joka pylvääseen nojaten puhui
tavallista innokkaammin. Vanha mies oli varjossa, mutta tyttö katseli
kuun valossa kertojaa kokonaan uppoutuneena tarinaan. Tummine
piirteineen, hartioillaan kirjava viitta Dan oli perin eksoottisen
näköinen, ja äkkiä Jo kuiskasi:

-- Minusta on hyvä, että hän lähtee pois. Hän on liian
maalauksellinen tänne haaveellisten tyttöjen joukkoon. Ei ihme jos
noiden lasten pää menee pyörälle.

-- Ole huoletta. Dan on aivan yhtä kömpelö kuin ennen vanhaan enkä
usko että hänestä on naissankariksi koskaan. Kylläpä prinsessa on
kaunis tuossa valaistuksessa!

-- Pikku kähäräpää näyttää hyvältä aina ja kaikkialla, sanoi Jo
hellästi kääntyessään jatkamaan matkaa.

Seuraavasta ikkunasta avautuva näky sai Laurien nauramaan makeasti.
Päässään iso nenäliina Tom oli polvillaan Nanin edessä, joka kaikesta
päätellen kaivoi neulalla hänen kämmenestään tikkua tai okaa.

-- Sattuuko pahasti? Nan kysyi kääntäen kämmentä valoon päin.

-- Ei yhtään. Tongi rauhassa, se on vain mukavaa, vastasi Tom.

-- Ei tämä kestä kauan.

-- Minusta tämä on pelkkää onnea, kestäköön vaikka tuntikausia.

Piittaamatta toisen hellästä sävystä Nan pani nenälleen suuret
pyöreät silmälasit ja sanoi ammattiäänellä:

-- Nyt minä näen sen. Vain pieni tikku, ja tässä se on.

-- Kädestä vuotaa verta. Etkö aio sitoa sitä? kysyi Tom.

-- Höpsis. Ime sitä vähän. Vilkaise vain huomenna, ettei siihen tule
tulehdusta.

-- Ainoa kerta, jolloin sinä olet ollut ystävällinen minulle,
vaikeroi Tom. -- Kunpa käteni olisi poikki!

-- Tai mieluummin pääsi, se haisee tärpätille ja lamppuöljylle
pahemmin kuin koskaan. Juokse puutarhan ympäri ja tuuleta sitä vähän.

Peläten hihityksensä kuuluvan puutarhaan katsojat hiipivät pois
ikkunan äärestä juuri kun haavoittunut ritari ryntäsi epätoivoissaan
tiehensä kovasydämisen kuningattaren luota.

-- Tom parka, ilmeisesti hän tarvitsee jonkin pahan kolauksen
miehistyäkseen, huoahti Jo. -- Kamalaa, mitä tuo meteli on?

Sitä sopi tosiaan kysyä. Ikkunasta hän näki Tedin tasapainoilevan
sälejakkaralla toinen jalka ojossa taaksepäin ja molemmat kädet
soutaen hurjasti ilmaa. Josie ja muutamia muita tyttöjä seisoi
ympärillä katsellen kiinnostuneena noita ponnisteluja ja puhuen
keskenään jotain siivistä, kultapunoksesta ja kultaisesta kypärästä.

-- Hän esittää varmasti lentoon pyrkivää Hermestä, sanoi Laurie
heidän kurkkiessaan ohuiden verhojen takaa.

-- Varjelkoon tuon pojan pitkiä sääriä, kuinka hän saa
koskaan pidetyksi ne järjestyksessä. He harjoittelevat jotain
kreikkalaisaiheista näytelmää, ja aika sopan he keittävät jumalista
ja jumalattarista, jos kukaan ei ohjaa heitä, nauroi Jo nauttien
suunnattomasti näystä.

-- Noin, nyt on hyvä! -- Loistavaa! -- Koeta olla liikkumatta!
kiljuivat tytöt riemuissaan, kun Ted onnistui pysymään sekunnin
ajan tasapainossa varpaillaan. Onnettomuudeksi jakkaran säleistuin
ei kestänyt yhteen paikkaan kohdistuvaa painoa, ja lentävä Hermes
suistui kolisten alas tyttöjen naurunremakan säestämänä. Tottuneena
suuriin ja pieniin kuperkeikkoihin Ted tointui heti ja lähti
hyppelemään iloisesti ympäri roikottaen mukanaan tuolia, jonka
istuimen hänen jalkansa oli puhkaissut.

Myöhemmin illalla koko joukko oli hajaantuneena rakennukseen ja
kuistille syömään.

-- Ikävä että poikien täytyy lähteä. Elämä käy hirveän
yksitoikkoiseksi ilman heitä. Nyt kun he ovat lakanneet kiusaamasta
ja ovat kohteliaita, heistä on oikein iloa, sanoi Nan, joka oli
hyvin suopealla tuulella tänään, kun Tomin oli pysyteltävä loitolla
tuoksuvan tapaturmansa takia.

-- Niin minustakin, ja Besskin suri sitä tänään. Hän on tehnyt
muotokuvaa Danista, eikä se ole vielä ihan valmis. En ole vielä
koskaan nähnyt hänen innostuneen mihinkään työhön sillä tavoin.
Dan olikin niin komea, että hänestä tulee mieleen joku kuoleva
gladiaattori tai muu antiikin urho. Kas tuossahan Bess onkin! Hän on
aivan suloinen tänä iltana, sanoi Daisy vilkuttaen prinsessalle, joka
kulki ohi isoisän kanssa.

-- Ei olisi uskonut Danin menestyvän näin hyvin. Muistatko, me
sanoimme häntä pahaksi pojaksi ja olimme varmoja, että hänestä tulee
merirosvo tai muu semmoinen, kun hän tuijotti meitä ja kiroili? Nyt
hän on pojista kaunein ja oikein hauska kertoessaan juttujaan. Hän on
minun makuuni, iso ja vahva ja vapaa. Olen kyllästynyt vetelyksiin ja
kirjatoukkiin, sanoi Nan päättäväisesti.

-- Ei hän ainakaan Natia kauniimpi ole, huudahti Daisy uskollisena.
-- Pidän kyllä Danista ja olen hyvilläni, että hän on menestynyt.
Mutta häneen väsyy, ja minä pelkäänkin vielä hiukan häntä. Minä pidän
enemmän rauhallisista ihmisistä.

-- Minä taas taistelijoista. Pojat ovat liian mukavuudenhaluisia;
he eivät käsitä, kuinka vakavaa elämä on eivätkä uurasta tosissaan.
Katso vaikka Tomia, joka tuhlaa aikaansa ja tekee itsensä
naurettavaksi, kun ei saa mitä tahtoo, ihan kuin pieni lapsi joka
mankuu kuuta taivaalta. Semmoisia houkkia en voi sietää, pauhasi Nan.

-- Useimpia tyttöjä tuollainen uskollisuus liikuttaisi. Minusta se on
kaunista, sanoi Daisy.

-- Sinä olet pieni helläsydäminen hanhi. Nat on totisesti
miehekkäämpi, kun hän palaa matkaltaan. Minusta Tom saisi lähteä
mukaan. Olen sitä mieltä, että jos meillä tytöillä on vähänkin
vaikutusvaltaa, meidän pitäisi käyttää sitä poikien hyväksi. Me emme
saa mielistellä heitä ja tehdä itsestämme orjia ja heistä tyranneja.
Näyttäkööt mihin kykenevät ennen kuin pyytävät meiltä mitään, ja
antakoot meidän tehdä samoin. Silloin tiedetään kuka kukin on eikä
tarvitse katua lopun ikäänsä.

-- Hyvä, hyvä! huudahti Alice Heath, Nanin hengenheimolainen, joka
oli valinnut elämänuran kuin järkevä nainen ainakin. -- Meiltä
odotetaan, että olisimme yhtä viisaita kuin miehet. Mutta miehiä on
autettu kaikin tavoin jo sukupolvia sitten. Meidän on saatava samat
mahdollisuudet kuin heillä on; katsotaan sitten muutaman miespolven
jälkeen mihin me pystymme. Minä vaadin enemmän oikeuksia naisille!

-- Taasko täällä raikuu vapauden sotahuuto, kysyi Demi kurkistaen
juuri sillä hetkellä kaiteen läpi. -- Nostakaa lippunne, minä annan
teille kaiken tukeni. Mutta jos sinä ja Nan johdatte hyökkäystä, ei
siinä kai apua tarvitakaan.

-- Minä luotan sinun tukeesi, Demi, ja hälytänkin sinut jos jotakin
sattuu, sillä sinulla on kunniantuntoa, sanoi Nan. -- Minä pidän
miehistä, jotka avoimesti tunnustavat, etteivät ole jumalia. Jos
näkisitte heidät sairaina, tietäisitte millaisia he ovat.

-- Älkää lyökö lyötyjä, vaan olkaa armeliaita ja tukekaa meitä,
silloin me puolestamme siunaamme teitä ja uskomme teihin
iankaikkisesti, pyyteli Demi kaiteen takaa.

-- Me olemme ystävällisiä, jos te vain olette oikeudenmukaisia. En
pyydä jalomielisyyttä, vain oikeudenmukaisuutta. Olin kerran viime
talvena äänioikeuskeskustelussa ja sen joutavampaa ja mitättömämpää
suunsoittoa en ole elämässäni kuullut. Ja nuo miehet olivat
edustavinaan meitä. Minä tahdon edustajakseni järkeviä miehiä enkä
pölkkypäitä, jos kerran en voi itse edustaa itseäni!

-- Nan pitää vaalipuhetta. Höristäkää korvianne, huusi Tom levittäen
sateenvarjon onnettoman päänsä suojaksi, sillä Nanin vakava ääni
kuului kauas ja tämän liekehtivät silmät suuntautuivat puheen aikana
sattumalta Tomiin.

-- Jatka, jatka! Minä teen muistiinpanoja, lisäsi Demi ottaen esille
kynän.

Daisy nipisti häntä nenästä kaiteen läpi ja kokouksessa vallitsi
hetken sekasorto, sillä Emil huusi: -- Seis, seis, tuulen puolelta
tulee vihuri, Tom paukautti rajusti käsiään, ja Nat ryhtyi Demin
aseenkantajaksi, koska tämän asema näytti edulliselta. Juuri
kun kaikki nauroivat ja puhuivat yhtä aikaa, Bess tuli pitkin
yläkäytävää kuin rauhanenkeli; hän katseli meluisaa joukkoa ja kysyi
hämmästyneenä:

-- Mitäs täällä on tekeillä?

-- Protestikokous. Nan ja Alice riehuvat ja me puolustaudumme
henkemme edestä. Tahtooko teidän korkeutenne ruveta puheenjohtajaksi
ja ratkaista asian, kysyi Demi kun äkkiä syntyi hiljaisuus.

-- Ei minusta ole siihen. Istun tässä kuuntelemassa. Jatkakaa vain,
sanoi Bess istuutuen toisten yläpuolelle viileänä ja tyynenä.

-- Nyt, naiset, puhukaa mitä teillä on mielessänne, mutta säästäkää
henkemme aamuun. Tässä tanssitaan vielä, ja Parnassos odottaa, että
jokainen tekee velvollisuutensa. Rouva Rasavillillä on puheenvuoro,
sanoi Demi.

-- Minulla on vain yksi asia sydämelläni, aloitti Nan totisena,
vaikka hänen silmissään oli sekä kujetta että vakavuutta. --
Haluaisin kysyä teiltä, pojat, mitä te oikeastaan ajattelette.
Kommodori, oletko valmis vastaamaan?

-- Valmis olen, kippari.

-- Onko naisten saatava äänioikeus?

-- Siunatkoon sinun sievää pöllöpäätäsi! Tietysti. Ja otan
miehistööni pelkkiä tyttöjä milloin vain käsket. Kai he saavat
kaverin irti ankkurista siinä kuin pestattu miesjoukkokin. Mehän
tarvitsemme jokainen tytön luotsiksi. Miksemme olisi samanarvoisia
yhtäläisesti maalla kuin merellä, koska auttamattomasti joudumme
haaksirikkoon ilman heitä?

-- Hyvä, Emil! Nan ottaa sinut ensimmäiseksi perämiehekseen, kun
puhut noin kauniisti, sanoi Demi tyttöjen taputtaessa käsiään ja
Tomin karahtaessa tulipunaiseksi.

-- Entä Dan? Sinä rakastat vapautta. Haluatko että mekin saisimme
vapauden?

-- Kaiken minkä ikinä voitte hankkia. Ja minä isken jokaista miestä,
joka ei soisi teille sitä.

Tämä lyhyt ja ponteva vastaus miellytti tarmokasta puheenjohtajaa, ja
hän katsoi säteillen Kalifornian edustajaa sanoessaan:

-- Nyt ei Nat uskaltaisi tunnustaa olevansa eri mieltä vaikka
tahtoisikin. Toivottavasti hän on tehnyt päätöksensä siihen mennessä
kun lähdetään taisteluun.

Rouva Rasavillin epäilykset kumoutuivat tehokkaasti, kun Nat nosti
katseensa punastuen mutta uusi, miehekäs ilme kasvoissaan ja sanoi
liikuttavasti:

-- Olisin kiittämätön ellen rakastaisi ja kunnioittaisi naisia
kaikesta sydämestäni, sillä heitä saan kiittää siitä mitä olen ja
mitä minusta milloinkaan tulee.

Daisy taputti käsiään ja Bess heitti kukkakimppunsa Natin syliin.
Mutta Nan jatkoi kuulusteluaan ja palautti koputtamalla järjestyksen.

-- Thomas B. Bangs, astu oikeuden eteen ja sano totuus, koko totuus
eikä mitään muuta kuin totuus, hän komensi.

Tom sulki sateensuojansa, nousi seisomaan, kohotti kätensä ja lausui
juhlallisesti:

-- Minä uskon naisten rajattomaan äänioikeuteen. Jumaloin jokaista
naista ja tahdon kuolla heidän edestään milloin hyvänsä, jos se vain
auttaa asiaa.

-- On raskaampaa ja siksi myös kunniakkaampaa elää ja tehdä työtä sen
puolesta. Miehet ovat aina valmiit kuolemaan meidän edestämme, mutta
eivät tekemään meidän elämäämme elämisen arvoiseksi. Halpaa tunnetta
ja huonoa logiikkaa! Saat mennä, kunhan et puhu pötyä. Kun kokous nyt
on lausunut mielipiteensä, hajaannutaan, arvokkaan liikunnan hetki
on koittanut. Iloitsen siitä, että vanha Plum on antanut maailmalle
kuusi todellista miestä, ja toivon, että he pysyvät uskollisina
Plumin periaatteelle, minne ikinä sitten joutuvatkaan. Nyt tytöt,
älkää istuko vedossa, ja karttakaa te pojat kuumissanne jäävettä.

Nämä luonteenomaiset sanat lausuttuaan Nan luopui virastaan ja tytöt
lähtivät nauttimaan niistä harvoista oikeuksista, joita heille oli
suotu.



6

JÄÄHYVÄISSANOJA


Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Plumfieldista lähdettiin suurella
joukolla kirkkoon. Daisylla oli päänsärkyä ja Jo-täti jäi kotiin
hänen seurakseen. Jo tiesi hyvin mistä särky johtui: taistelusta,
jota tyttö kävi mielessään eronhetken lähestyessä.

-- Daisy tietää minun toivomukseni, ja minä luotan häneen. Mutta pidä
silmällä Natia ja anna hänen ymmärtää, ettei mikään lemmenleikki tule
kysymykseen, tai muuten kiellän kirjeenvaihdon. Inhoan tällaista
julmuutta, mutta Daisyn on ihan liian aikaista sitoutua millään
tavalla, sanoi Meg-rouva. Hän kahisi parhaassa harmaassa silkissään
odotellessaan Demiä, joka aina seurasi hurskasta äitiään kirkkoon
sovittaakseen sen, ettei muuten täyttänyt tämän toiveita.

-- Minä väijyn kaikkia kolmea poikaa kuin vanha ristilukki ja aion
jutella perin pohjin jokaisen kanssa. He tietävät että ymmärrän
heitä ja uskoutuvat kyllä minulle ennemmin tai myöhemmin. Sinä olet
kuin palleroinen kveekkarinainen eikä uskoisi, että tuo iso poika on
sinun poikasi, lisäsi Jo, kun Demi tuli kiiltäen pyhäpuhtauttaan aina
kengänkärjistä pehmeään ruskeaan tukkaan saakka.

-- Älä yhtään imartele, en minä sillä lauhdu sinun poikaasi kohtaan,
vastasi Meg ja otti hymyillen vastaan hajuhernekimpun, jonka Demi
hänelle toi. Napitettuaan huolellisesti kyyhkysenväriset hansikkaansa
hän otti poikaansa käsipuolesta ja lähti nenä pystyssä kohti
ajoneuvoja, joissa Amy ja Bess jo odottivat. Ja Jo huusi heidän
jälkeensä ihan niin kuin mummolla oli ollut tapana:

-- Tytöt, onko teillä siistit nenäliinat? Tutut sanat hymyilyttivät
heitä kaikkia, ja kolme valkoista liinaa liehui, kun he ajoivat pois
jättäen ristilukin odottamaan ensimmäistä kärpästään. Eikä hänen
tarvinnut kauan odottaa. Daisy makasi sisällä kyyneliä vuodattaen,
ja siksi Jo lähti kävelemään pihalle keltainen päivänvarjo levällään
kuin mikäkin liikkuva sieni.

Dan oli mennyt pitkälle kävelymatkalle, ja Natin luultiin liittyneen
hänen seuraansa, mutta hän tulla hiiviskelikin takaisin, sillä
hänen oli tuona viimeisenä päivänä mahdotonta poistua hetkeksikään
Daisyn lähettyviltä. Jo näki pojan ja viittasi tätä tukevalle
puutarhapenkille vanhan jalavan alle, jossa he saattoivat rauhassa
jutella pitäen silmällä tiettyä valkouutimista ikkunaa, joka oli
puoliksi viiniköynnöksen peitossa.

-- Täällä on hyvä ja viileä olla. En välitä mennä Danin kanssa -- on
niin lämmin, ja hän porhaltaa kuin höyrykone. Hän suunnisti suolle
sisiliskojensa pariin, mutta minua ei haluttanut, sanoi Nat.

-- Hyvä että tulit takaisin. Istu tähän, niin jutellaan oikein
kunnolla. Meillä on molemmilla ollut niin kiire viime aikoina,
etten taida olla läheskään selvillä sinun suunnitelmistasi, ja ne
kiinnostavat minua kovasti, sanoi Jo.

-- En oikein tajua, että lähden niin kauas, ehkä sen käsittää vasta
merellä. Tämä on minulle suurenmoinen lahja, enkä tiedä kuinka voin
ikinä kiittää teitä kaikkia siitä, mitä olette tehneet, sanoi Nat
ääni värähtäen.

-- Parhaiten kiität meitä tekemällä kaikkea mitä sinulta toivotaan
ja odotetaan. Uusissa oloissa joudut moneen tulikokeeseen, ja sinun
on luotettava vain omaan älyysi ja ymmärrykseesi. Tietysti teet
erehdyksiä, niinhän me kaikki teemme -- mutta älä anna omantuntosi
vaieta äläkä heittäydy ajelehtimaan holtittomasti. Valvo ja rukoile,
Nat. Sitä mukaa kuin kättesi taito kasvaa, anna järkesi myös
viisastua, ja pidä sydämesi aina yhtä viattomana ja lämpimänä kuin
nyt.

-- Yritän kaikkeni, äiti Bhaer, koetan olla luottamuksen arvoinen.
Musiikissa minä tiedän meneväni eteenpäin, se on selvää, mutta minä
en ole mikään älypää. Ja mitä sydämeeni tulee, niin tiedät kyllä,
että jätän sen tänne hyvään talteen.

Puhuessaan Nat tuijotti ikkunaa, ja hänen hiljaisista kasvoistaan
näki, miten syvässä poikamainen kiintymys hänessä oli.

-- Minä tahtoisinkin puhua siitä. Annat varmaan anteeksi minulle,
vaikka olisinkin kova, sillä minä rakastan teitä molempia, sanoi Jo.

-- Niin, puhutaan Daisysta. Tiedän vain, että minun pitää jättää ja
menettää hänet. Minulla ei ole mitään toivoa -- mutta en mahda mitään
sille, että rakastan häntä missä ikinä olenkin, huudahti Nat niin
uhmaisan ja epätoivoisen näköisenä, että Jo hämmästyi.

-- Kuuntelehan, Nat. Kaikki me tiedämme, että Daisy pitää sinusta,
mutta hänen äitinsä on toista mieltä, ja Daisy koettaa totella.
Nuoret uskovat, ettei heidän mielensä voi muuttua, mutta niin
vain käy useinkin, ja ani harvat kuolevat sydänsuruun. Jo hymyili
muistellessaan muuatta toista poikaa, jota oli koettanut kerran
lohduttaa, ja jatkoi sitten vakavana:

-- Asia voi ratketa kahdella tavalla. Sinä löydät jonkun toisen jota
rakastat, tai paljon todennäköisemmin, paneudut musiikkiisi niin,
että odotat mielelläsi aikaa, jolloin teidän sopii selvittää asianne.
Daisykin voi lähdettyäsi unohtaa sinut ja silloin hän on hyvillään,
että olette vain ystäviä. Joka tapauksessa on viisainta, ettette
tee mitään lupauksia. Näin olette molemmat vapaat ja voitte vuoden
tai parin päästä tavata ja hymyillä rakkaudelle, joka ei auennut
nupustaan.

-- Ajatteletko todella noin? kysyi Nat katsellen Jota niin tarkkaan,
että totuuden täytyi tulla ilmi.

-- En, vastasi Jo.

-- Mitä tekisit minun asemassani?

-- Sanonpa sinulle mitä tekisin, vastasi Jo iloisen hämmästyneenä
Natin miehekkyydestä. -- Sanoisin itselleni: Minä näytän, että
rakkauteni on luja ja uskollinen. Daisyn äiti antaa vielä ylpeänä
tyttärensä minulle, sillä minusta ei tule vain hyvä muusikko, vaan
myös luotettava ja kunnioitettava mies.

-- Juuri niin olen aikonutkin, mutta halusin edes yhden rohkaisevan
sanan. Elämä on tosiaan aika kovaa, sanoi Nat tarttuen kaksin
käsin päähänsä kuin se olisi ollut halkeamaisillaan toivon, pelon,
mielitekojen ja suunnitelmien sekasorrossa.

-- Hyvinkin kovaa, mutta juuri taistelu tekee ihmiselle hyvää.
Sinun tietäsi on tasoitettu monella tavalla, mutta tästedes sinun
on itse soudettava venettäsi. Opettele välttämään virtapaikkoja ja
ohjaa suoraan siihen satamaan, johon tahdot päästä. Onneksi rakastat
musiikkia niin paljon, ettei mikään voi viekoitella sinua sen
parista. Kun vain et tekisi liiaksi työtä.

-- Voisin raataa kuin hevonen, mutta pidän kyllä varani. En voi
tuhlata aikaa sairastamiseen, ja olen saanut hyviä ohjeita, miten
ihminen pysyy kunnossa. Nat naurahti muistellessaan vihkosta, johon
Jo oli kirjoittanut hänelle neuvoja joka tilannetta varten.

Lisää tuli heti runsaanlaisesti. Päästyään näin mieliratsunsa selkään
Jo oli täydessä vauhdissa, kun Emilin nähtiin mittailevan vanhan
talon kattoa. Se oli hänen lempipaikkojaan, sillä siellä saattoi
kuvitella olevansa ulapalla, yllä sininen taivas ja raikas tuuli
ympärillä.

-- Tahdon puhua pari sanaa Kommodorin kanssa, ja tuolla ylhäällä
on mukavaa ja hiljaista. Mene sinä soittamaan Daisylle, niin
hän saa unta ja musiikki tekee teille molemmille hyvää. Istu
ovisyvennyksessä, että voin pitää sinua silmällä niin kuin lupasin,
ja taputtaen Natia äidillisesti olkapäälle Jo lähti kiipeämään
katolle, ei sentään seinäristikkoa myöten niin kuin ennen muinoin,
vaan sisäportaita pitkin.

Emil oli kattoparvekkeella kaivertamassa nimikirjaimiaan
puukaiteeseen merimieslaulun säestyksellä.

-- Astu laivaan, täti, ja ole kuin kotonasi, hän huikkasi
huolettomasti. -- Piirrän tähän puumerkkini, että muistaisit minut
paetessasi tänne vanhaan paikkaan.

-- Enpä taida unohtaa sinua vaikket piirtäisikään puustaavejasi joka
puuhun tai kaiteeseen, sanoi Jo ja istuutui kaiteella ratsastavan
sinisen hahmon lähelle miettien, miten aloittaisi sen pienen saarnan,
jonka hän aikoi pitää.

-- Hyvä ettet itkeä pillitä etkä ole kuin myrskynmerkki niin kuin
aina ennen minun lähtiessäni. On hauskaa painua matkaan hyvällä
säällä, varsinkin nyt, kun menee vuosi tai toistakin ennen kuin
palataan, sanoi Emil työntäen lakkinsa takaraivolle ja tähyillen
ympärilleen kuin hyvästelläkseen vanhaa Plumia.

-- Taidat saada katsella kylliksi suolavettä ilman minun
kyyneliänikin. Alan tuntea olevani oikea spartalaisäiti, joka
lähettää poikansa sotaan tunteettomasti sanoen: "Palaa kilpeäsi
kantaen tai sen päällä", pilaili Jo ja lisäsi hetken päästä: --
Minun itsenikin tekee usein mieli lähteä. Saatpa nähdä, että vielä
lähdenkin, sitten kun sinä olet kapteeni ja kuljetat omaa laivaa.

-- Sen laivan nimeksi pannaan "Jolly Jo", ja sinä saat olla
perämiehenä, lupasi Emil. -- Sitten pidetäänkin hauskaa, ja minä olen
mahtavaa poikaa, kun saan näyttää sinulle maailmaa.

-- Aion nauttia hurjasti meritaudista ja myrskyistä huolimatta. Minun
on aina tehnyt mieleni kokea haaksirikko, sellainen turvallinen vain,
jossa kaikki pelastuvat huikeasta vaarasta oltuaan sankarillisia ja
roikuttuaan ylimmästä raakapuusta.

-- Haaksirikko on vielä kokematta, mutta koetetaan noudattaa
asiakkaan toivomuksia. Kapteeni väittää minun tuovan mukanani hyvää
säätä, niin että koiranilmat säästyvät sinua varten, nauroi Emil
jatkaen laivan kaivertamista kaiteeseen.

-- Kiitos lupauksesta. Kommodori, tämä vuoden kestävä matka on
sinulle uusi kokemus. Oletko ajatellut, että kuulut nyt päällystöön
ja että sinulla on entistä enemmän velvollisuuksia ja vastuuta?
Välistä tuntuu kuin sinusta koko elämä olisi vain leikkiä. Mahdatko
käsittää, että joudut nyt käskemään etkä vain tottelemaan. Valta on
vaarallista, varo käyttämästä sitä väärin.

-- Naulan kantaan puhuttu. Olen nähnyt laivoissa aikamoisia tyranneja
ja luulen oppineeni jotakin. Minähän olen Petersin alainen, niin
etten saa kovinkaan kummasti heilua. Mutta aion katsoa, ettei miehiä
potkita päähän, kun Peters alkaa taas reivata liivaria. Hassua puhua
etukäteen, mutta nyt en aio sietää sitä.

-- Tuo kuulostaa salaperäisen kamalalta. Mitä kauheaa simputusta tuo
liivarin reivaaminen on? kysyi Jo kiinnostuneena.

-- Juopottelua. En tiedä ketään, joka sietää niin paljon väkeviä
kuin Peters. Hän pysyy aina jaloillaan, mutta elämöi kuin raivopää
ja panee pojat tanssimaan pillinsä mukaan. Kerran näin, kun hän iski
miehen keksillä kanteen, enkä voinut tehdä mitään. Toivottavasti
minulla nyt on parempi onni.

-- Koeta silti välttää rettelöitä ylempiesikin kanssa, Kommodori.
Sinä olet näyttänyt olevasi hyvä merimies, koeta olla myös hyvä ja
oikeudenmukainen upseeri.

-- Minä yritän. Juttelimme illalla pitkään enon kanssa. En unohda
hänen sanojaan enkä liioin mitä olen hänelle velkaa. Ja mitä
sinuun tulee, ensimmäinen laivani saa sinun nimesi ja sinun kuvasi
keulaansa, usko pois. Ja lupauksensa vakuudeksi Emil suuteli tätiään.
Tämä toimenpide huvitti kovin Natia, joka istui 'kyyhkyslakan'
ovisyvennyksessä hiljaa soitellen.

-- Minä alan jo ylvästellä siitä, kapteeni. Mutta haluan sanoa
sinulle vielä yhden asian. Luin kerran, että kaikkiin Britannian
laivaston köysiin on punottu punainen lanka, niin että tuuman
pituisen köydenpätkänkin alkuperä tiedetään, löytyi se mistä tahansa.
Siitä saan saarnani tekstin. Kunniantunto, rehtiys ja rohkeus ovat
sinä punaisena lankana, joka aina paljastaa hyvän miehen, vaikka hän
epäonnistuisikin. Sinun elämäsi on karua ja kovaa eivätkä toverisi
aina ole sellaisia kuin toivoisit, mutta sinä voit silti olla
herrasmies sanan oikeassa merkityksessä.

Jon puhuessa Emil oli noussut ja seisoi lakki kädessä vakavan
näköisenä kuin käskynjaossa. Tädin lopetettua Emil vastasi lyhyesti
mutta sydämensä pohjasta:

-- Jumalan avulla koetan!

-- Ei sitten muuta. Minä en juuri pelkää sinun puolestasi, mutta
heikko hetki saattaa yllättää ja toisinaan voi ohimennen lausuttu
sanakin auttaa ihmistä, sanoi Jo nousten.

-- Älä huolehdi minusta, tulen ensi vuonna kotiin sellainen kirstu
matkassani, että saat tusinakaupalla uusia jutunaiheita. Lähdetkö
alas? Hyvä, mutta varo laskuportaita! Minä ehdin sinne siksi, kun
saat kakkulaatikon esille. Viimeinen tilaisuus kunnon ateriaan maissa.

Jo lähti nauraen alas, ja Emil kaiversi vihellellen laivansa
valmiiksi. Kumpikaan ei osannut aavistaa, milloin ja missä tämä
katolla käyty keskustelu palaisi toisen mieleen.

Dania oli vaikeampi saada kiinni. Mutta iltapäivällä, kun Jo istui
yksin kirjastossa lukemassa, Dan kurkisti ikkunasta sisään.

-- Tule lepäämään, sinä olet varmaan väsyksissä pitkän retkesi
jälkeen. Jo viittasi isoa sohvaa kohti.

-- Taidan häiritä. Mutta Dan näytti tosiaan haluavan lepuuttaa
rauhattomia jalkojaan, koska hän heilautti itsensä ikkunasta sisään
ja heittäytyi sohvaan.

-- Tämä oli viimeinen päivä, mutta jostakin syystä minua ei haluta
ajatella koko lähtöä. Tavallisesti minä olen puolikyljin menossa
jo lyhyen pysähdyksen jälkeen. Eikö se ole kummallista? Dan kysyi
totisena nyppien heiniä ja lehtiä hiuksistaan ja parrastaan, sillä
hän oli loikonut nurmikolla mietiskellen monenmoista hiljaisessa
kesäillassa.

-- Ei ollenkaan kummallista, vastasi Jo. -- Olet lentänyt aikasi ja
kaipaat muutosta.

-- Niin, minun pitäisi kai juurtua jonnekin ja saada läheisiä
ihmisiä, joista pitää huolta, myönsi Dan. -- Olen väsynyt omaan
itseeni. Minä olen tietämätön kulkuri. Taisin tehdä aika typerästi,
kun läksin juoksemaan ympäri maailmaa enkä mennyt kouluun niin kuin
muut kaverit.

Hän katsoi kysyvästi Jota, ja tämä koetti peittää hämmästystään.
Tähän asti Dan oli aina halveksinut kirjoja ja kerskaillut
vapaudestaan.

-- Kai sinä teit oikein. Eiköhän vapaa elämä sopinut sinulle
parhaiten. Nyt kun olet mies, pystyt hillitsemään kuritonta
luonnettasi, mutta poikana sinun täytyi olla aina menossa, muuten
olisit tehnyt tuhotöitä. Elämä on mainio kesyttäjä, ja minä olen
vielä ylpeä villivarsastani, ruvetkoon hän sitten kyntämään peltoja
viljelykselle tai auttamaan kuormajuhtana nälkäänäkeviä. Dan hymyili
vertaukselle loikoessaan sohvannurkassa miettivä katse silmissään.

-- Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea
siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin
tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon
valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää
mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.

-- Kuinka niin, Dan? Koitko jotain oikein pahaa tämän viimeisen
poissaolosi aikana? Se on tullut muutaman kerran mieleeni, mutta
en ole kysynyt mitään, sillä tiesin sinun kertovan itse, jos voin
jotenkin auttaa. Voinko?

Jo katsoi kysyvästi Dania, sillä tämän kasvoille oli äkkiä noussut
synkkä ilme.

-- Ei mitään kovin pahaa. Mutta Frisco ei ole mikään maanpäällinen
taivas ja siellä on vaikeampaa olla pyhimys kuin täällä, Dan vastasi
hitaasti. Sitten hän kohottautui istumaan ja lisäsi nopeasti,
puoleksi uhmaten, puoleksi häpeissään: -- Kokeilin pelaamista, ja se
oli kyllä vikapisto.

-- Sillä tavallako sait rahasi?

-- En penniäkään. Ne on kaikki hankittu kunniallisesti, mikäli
liikemiehen puuha ei ole samaa pelaamista sekin. Voitin paljonkin,
mutta menetin rahat tai annoin ne pois ja jätin koko leikin ennen
kuin se nielaisi minut.

-- Jumalan kiitos. Älä kokeile uudestaan! Tuo intohimo johtaa
helposti yhä pahempaan, sen sinä tiedät varmaan paremmin kuin minä.

Dan nyökkäsi, ja nähdessään kuinka asia huolestutti Jota hän sanoi
keveämmällä äänellä:

-- Älä hätäile, kaikki on hyvin nyt. Turkkinsa polttanut koira
karttaa kyllä tulta. En ryyppää enkä tee muutakaan mitä sinä pelkäät.
Mutta kun kiivastun, en jaksa hillitä tätä pirullista sisuani.

Hirven tai puhvelin kanssa voi tapella, mutta jos iskee mieheen, saa
olla varovainen, olkoon toinen millainen konna tahansa. Kyllä kai
minä vielä jonkun tapan -- sitä minä pelkään. En siedä lurjuksia.

-- Minä tiedän, äkkipikaisuus on aina ollut sinun onnettomuutesi, ja
minä ymmärrän sinua. Minä itse olen koettanut hillitä luonnettani
koko elämäni ajan enkä vieläkään ole oppinut, sanoi Jo huoaten. --
Taivaan tähden, varo pahoja henkiäsi äläkä anna raivonpuuskan pilata
koko elämääsi. Rukoile, Dan. Inhimillisessä heikkoudessa ei auta muu
kuin Jumalan rakkaus.

Jon silmiin tuli kyyneliä hänen puhuessaan. Dankin oli liikuttunut ja
vähän hämillään, niin kuin aina kun uskonnosta tuli puhe.

-- On paljon helpompi väijyä piilossa olevaa karhua kuin omaa
sisuaan, hän puuskahti. -- Tulen mainiosti toimeen villipetojen
kanssa, mutta ihmiset ärsyttävät minua hirvittävästi, enkä silloin
saa purkaa sisuani selväksi tappeluksi. Tulen ehkä paremmin toimeen
vuoristolaisten kanssa ja jään heidän luokseen vähän pitemmäksi
aikaa -- kunnes minusta tulee kyllin kesy elämään siivojen ihmisten
parissa, jos koskaan tuleekaan.

-- Koeta sitä apua josta puhuin, äläkä anna periksi. Ja yritä etsiä
ihmisiä, joiden seurassa et ärsyynny. Täällä meidän joukossammehan
sinä olet laupias kuin lammas.

-- Kiitos vain. Silti tunnen olevani kuin haukka kanatarhassa, ja
välistä tekisi mieli iskeä ja repiä. Vaikka ei sentään yhtä usein
kuin ennen, Dan lisäsi naurahtaen Jon hämmästyneelle ilmeelle.
-- Muistan kyllä neuvosi, mutta eihän tällainen maankiertäjä voi
nirsoilla eikä valikoida seuraansa.

-- Sinun pitäisi lukea enemmän. Oikeanlaiset kirjat ovat aina hyvää
seuraa. Minä voin etsiä sinulle muutaman. Jo katsahti hyllyynsä.

-- Etsi vain, matkakertomuksia ja sellaisia. En huoli jumalisia
kirjoja, en saa niihin makua enkä viitsi teeskennellä, Dan tokaisi
katsellen haluttomasti hyllyssä olevia kirjarivejä.

Jo käännähti ja laski molemmat kätensä Danin olkapäille.

-- Kuulehan, Dan, älä koskaan pilkkaa hyviä asioita äläkä tekeydy
pahemmaksi kuin olet. Ei sinun tarvitse puhua uskonnosta ellet halua,
mutta älä sulje siltä mieltäsi, lähestyipä se sinua missä muodossa
tahansa.

Dan ei vastannut, ja hyvillään siitä, että uhmamielinen ilme oli
sulanut pojan kasvoilta, Jo otti hyllystä käteensä kirjan.

-- Katso, tässähän on vanha kunnon Sintram. Pidin aikoinani hänen
tuittuiluistaan. Tuossa hän ratsastaa kuolema ja paholainen
kintereillään.

Danin katsellessa kirjan kannessa olevaa Dürerin piirrosta, jossa
ritari, hevonen ja koira kulkivat vuorensolaa mukanaan ihmisen
tavalliset seuralaiset tässä maailmassa, Jo jatkoi:

-- Siinähän olet sinä, Dan, juuri tällä hetkellä. Vaarat ovat
lähelläsi, intohimot kiusaavat sinua, hurjat henget ajavat sinua
sinne tänne, kun etsit rauhaa ja itsekuria. Muistatko, että Sintram
etsi äitiään, jota hän rakasti ja kaipasi? Hän löysi etsimänsä
taisteltuaan urheasti loppuun asti.

Dan selaili liikuttuneena vanhaa kirjaa, katsoi kuvan toisensa
jälkeen, ja lapsena kuultu kertomus palautui elävänä hänen mieleensä.
Erämaissa Daniin oli tarttunut hiven intiaanien taikauskoa, hän uskoi
uniin ja enteisiin, ja Fouquén vertauskuvallisen kertomuksen maaginen
tunnelma tehosi häneen voimakkaammin kuin Jo aavistikaan. Mutta
sulkiessaan kirjan Dan ei sanonut muuta kuin:

-- Tämän minä otan, jos se joutaa.

Hän työnsi kirjan taskuunsa ja lähti päätä pahkaa joelle
selviytyäkseen yksinäisyydessä äskeisestä avomielisyyden puuskasta.

Seuraavana päivänä matkamiehet lähtivät. Kaikki olivat hyvällä
tuulella, ja ilmassa vilkkui valkoinen nenäliinapilvi heidän
ajaessaan pois. Kun raitiovaunun kolina hiljeni, Jo pyyhkäisi
silmiään ja sanoi kuin ennustaen:

-- Minusta tuntuu, että jollekulle heistä tapahtuu jotakin. Joko he
eivät palaa koskaan, tai sitten he palaavat uusina ihmisinä.



7

LEIJONA JA KARITSA


Poikien lähdettyä Plumfield vaipui hiljaiseloon ja perhe hajaantui
eri tahoille, koska elokuu oli tullut ja kaikki kaipasivat vaihtelua.
Professori Bhaer vei Jon vuoristoon. Laurencet viettivät lomaa
rannikolla, ja Megin perhe ja Bhaerin pojat kävivät heidän luonaan
vuoron perään, koska jonkun piti aina olla hoitamassa asioita.

Meg ja Daisy hoitivat tällä kertaa opiston kansliaa, ja Rob ja Ted
olivat juuri palanneet kotiin rannikolta. Nankin oli suonut itselleen
viikon loman ja oli viettämässä sitä Daisyn kanssa Plumissa.

Meri-ilma näytti kihonneen Tedille päähän, hän oli tavallista
levottomampi ja piti kujeillaan tätiään ja Robia alituisessa
jännityksessä. Hän ratsasti Oktoon näännyksiin ja komenteli Donia
yhtä mittaa hyppimään ja temppuilemaan, niin että koira teki
ilmikapinan. Opiston tytöillä oli sekä hupia että harmia niistä
aaveista, joita esiintyi milloin missäkin öiseen aikaan, ja niistä
hyytävistä äänistä, jotka häiritsivät heidän lukurauhaansa. Lopulta
sattui kuitenkin tapaus, joka sai Tedin järkiintymään ja teki
kumpaankin poikaan pysyvän vaikutuksen.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä -- sitä päivää pojat eivät koskaan
unohtaneet -- reippaan kävelyn ja hyvän kalaonnen jälkeen Ted ja
Rob loikoilivat ladossa, sillä Daisylla oli vieraita ja pojat
pysyttelivät syrjässä.

-- Uskotko, Rob, että Don on sairas. Se ei peuhaa, ei syö eikä juo
ja käyttäytyy kummasti. Dan tappaa meidät, jos koiralle sattuu
jotakin, sanoi Ted katsellen Donia, joka makasi koppinsa luona. Koira
oli vaeltanut koko päivän edestakaisin Danin huoneen ovelta pihan
varjoisaan nurkkaukseen, johon Dan oli sen jättänyt vartioimaan
vanhaa hattuaan kunnes palaisi.

-- Ehkä se johtuu helteestä. Mutta joskus minusta tuntuu, että se
ikävöi Dania. Koirathan ikävöivät, ja ukkorukka on ollut allapäin
siitä saakka kun pojat lähtivät. Tai ties vaikka Danille olisi
sattunut jotakin, Donhan ulvoi viime yönä. Olen kuullut semmoisesta,
Rob vastasi miettivästi.

-- Pötyä, se on vain pahalla tuulella. Minä lähden juoksemaan sen
kanssa, se tekee sille hyvää. Hoi, kaveri, herää. Ted napsautti
sormiaan Donille, joka vain muljautti häneen haluttomasti.

-- Anna olla. Viedään se huomenna tohtori Watkinsille, jos tuo ei
mene ohi, sittenpähän kuullaan mitä hän arvelee. Ja Rob heittäytyi
taas heinille katselemaan pääskysten lentoa ja parantelemaan
latinankielistä runoa, jonka oli sepittänyt.

Mutta Tediin meni itsepäisyyden paholainen. Vain uhmatakseen Robin
kieltoa hän jatkoi koiran härnäämistä muka piristääkseen sitä. Don
ei ollut huomaavinaan taputuksia tai komennuksia eikä kääntänyt
päätäänkään Tedin usuttaessa sitä liikkeelle. Lopulta poika sisuuntui
ja päätti nujertaa koiran väkipakolla. Hän sieppasi vitsan, mutta
oli kyllin viisas sitoakseen Donin, sillä tämä ei sietänyt lyöntejä
vierailta. Koira aavisti mitä oli tulossa ja nousi muristen
jaloilleen. Rob kuuli murinan ja nähdessään Tedin kohottavan vitsaa
juoksi väliin.

-- Älä koske siihen, hän huusi. -- Anna koiran olla rauhassa! Ei sitä
saa lyödä, Danhan kielsi!

Rob komensi harvoin, ja silloin kun hän sen teki, Tedin oli
taivuttava. Mutta poika oli nyt kuohuksissaan, ja Robin kielto vain
yllytti häntä. Ainakin yksi isku oli niskoittelevan koiran saatava.
Hän sivalsi vain kerran, mutta isku kostautui heti. Sillä vitsan
heilahtaessa koira karkasi murahtaen Tedin kimppuun, ja juostessaan
väliin Rob tunsi terävien hampaiden pureutuvan jalkaansa. Samassa Don
irrotti leukansa ja painautui Robin jalkoihin, sillä se piti pojasta
ja oli selvästi pahoillaan, kun oli vahingossa purrut ystäväänsä.
Rob taputti koiraa sovinnon merkiksi ja lähti nilkuttamaan latoon
kannoillaan Ted, joka häpesi nähdessään punaiset pisarat Robin
sukassa ja pienet haavat hänen jalassaan.

-- Olen totisesti pahoillani. Minkä ihmeen tähden tulit siihen? Tässä
on vettä, pese tuo haava, niin minä etsin riepua siteeksi, hän sanoi
nopeasti kastaen pesusienen veteen ja kaivaen taskustaan likaisen
nenäliinan.

Rob ei tavallisesti tehnyt numeroa tapaturmistaan, mutta nyt hän
istui ääneti katsoen punaisia jälkiä niin kalpeana, että Ted tuli
levottomaksi.

-- Mitä, et kai sinä pelkää tuollaista pikku haavaa? hän kysyi.

-- Pelkään vesikauhua, vastasi Rob irvistäen.

Pudottaen kauhistuneena sienen ja nenäliinan Ted tuijotti Robiin.

-- Voi, Rob, voisiko Don olla sairas! Mitä me teemme?

-- Käy hakemassa Nan, hän tietää. Mutta älä säikytä tätiä äläkä kerro
kenellekään muulle kuin Nanille. Hän on takakuistilla. Tuo hänet niin
pian kuin voit, minä huuhtelen sillä välin haavaa. Ehkä ei ole mitään
vaaraa. Ted, älä ole noin onnettoman näköinen. Minä vain arvelin,
että se on mahdollista, kun Don käyttäytyy noin omituisesti.

Rob yritti puhua rohkeasti, mutta Tedin jalkoja heikotti, kun hän
riensi hakemaan apua. Onneksi ketään ei tullut vastaan, sillä hänen
kasvonsa olisivat kavaltaneet kaiken. Nan loikoili ylellisesti
riippumatossa ja luki juuri suureksi nautinnokseen eloisaa esitystä
kuristustaudista, kun kiihtynyt poika melkein kiskaisi hänet laidan
yli ja kuiskasi:

-- Tule Robin luokse latoon! Don on sairas ja puri Robia, emmekä
me tiedä mitä tehdä. Kaikki on minun syytäni. Kukaan ei saa tietää
tästä. Pian nyt!

Nan oli heti jaloillaan, säikähtyneenä mutta valppaana. He lähtivät
ääneti ja pujahtivat talon taitse, kun Daisy jutteli pahaa
aavistamatta ystäviensä kanssa olohuoneessa ja Meg-täti nautti
päiväillistorkkujaan yläkerrassa.

Rob oli vetäytynyt valjashuoneeseen, jottei herättäisi huomiota.
Tapaus kerrottiin Nanille, ja vilkaistuaan Donia, joka nyt makasi
allapäin kopissaan, tämä sanoi hitaasti:

-- On olemassa yksi varotoimenpide, ja siihen meidän on pakko
turvautua heti paikalla. Ei ole aikaa noutaa lääkäriä eikä jäädä
katsomaan, miten Donin laita on. Minä tiedän mitä on tehtävä ja
teenkin sen, mutta se koskee kovasti, ja on kamalaa tuottaa sinulle
tuskaa.

Nanin ääni värähti varsin epäammattimaisesti, ja hänen katseensa
sumeni, kun hän näki edessään kahdet huolestuneet kasvot, jotka
luottavaisina odottivat häneltä apua.

-- Minä tiedän: haava pitää polttaa. Polta pois vain, kyllä minä
kestän, mutta Tedin on mentävä pois, sanoi Rob. Hän puristi
päättävästi huulensa yhteen ja nyökkäsi onnettomalle veljelleen.

-- En minä häiritse. Kyllä minä kestän siinä missä Robkin. Ja
oikeastaan minun pitäisikin olla hänen paikallaan, sanoi Ted niin
pahoillaan, pelästyneenä ja häpeissään, ettei hänen kestokykynsä
näyttänyt suinkaan luotettavalta.

-- Jääköön vain auttamaan, se tekee hänelle hyvää, vastasi Nan
töykeästi; sisimmässään hän vapisi tietäessään, mitä pojilla saattoi
olla odotettavana. -- Pysykää täällä hiljaa, tulen heti takaisin, hän
lisäsi ja lähti taloa kohti tehden nopeita suunnitelmia.

Oli silityspäivä ja tuli paloi vielä tyhjässä keittiössä;
palvelustytöt olivat menneet yläkertaan lepäämään. Nan pisti ohuen
rautavartaan kuumenemaan, ja istuutuessaan siihen odottamaan hän
peitti kasvonsa ja pyysi voimia ja rohkeutta suoriutuakseen vaikeasta
tehtävästään. Oli kauheata, että vaarassa oli juuri Rob, isän ylpeys
ja äidin ilo, kaikkien ystävä. Muutama kyynel tipahti pöydälle, kun
Nan koetti tyynnyttää mieltään ajattelemalla, että kaikki oli ehkä
erehdystä ja pelko aiheeton.

Varusteinaan hehkuva rautavarras, ruukullinen jäävettä ja muutamia
nenäliinoja, jotka oli siepannut kuivaustelineeltä, Nan palasi
hetken kuluttua vajaan hoitamaan vakavinta sairaustapaustaan. Pojat
istuivat kuin kuvapatsaat: toinen oli epätoivoinen, toinen alistunut.
Tehdäkseen työn nopeasti ja hyvin Nanin oli hallittava hermonsa,
joista hän aina kerskui.

-- Kas niin, Rob, hetki vain, niin kaikki on ohi. Pidä varasi, Ted,
häntä voi pyörryttää.

Rob sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja istui liikahtamatta.
Ted polvistui hänen taakseen valkoisena kuin lakana. Kaikki oli
silmänräpäyksessä ohi, kuului vain heikko voihkaisu. Mutta kun Nan
vilkaisi apulaiseensa saadakseen vähän vettä, Ted-parka oli pyörtynyt.

Rob naurahti, ja tämän odottamattoman äänen rohkaisemana Nan sitoi
haavan vapisematta, vaikka hänen otsallaan olikin hikikarpaloita.
Ja hän antoi kulauksen vettä ensimmäiselle potilaalleen ennen kuin
kääntyi uuden puoleen. Ted oli häpeissään ja masentunut, kun hän
toinnuttuaan tajusi, ettei ollut kestänyt tuota tärkeätä hetkeä, ja
hän pyysi ettei asiasta puhuttaisi; hän ei todellakaan ollut mahtanut
sille mitään.

-- Älä huoli. Kaikki on nyt hyvin eikä kenenkään tarvitse tietää
mitään, rohkaisi Nan, kun Ted-parka niiskutti Robin olkapäätä vasten
nauraen ja itkien yhtaikaa. -- Ja kuulkaa, pojat, Nan jatkoi. --
Parasta ettemme säikytä vielä ketään tällä jutulla, sillä minusta
tuntuu, että pelkäsimme turhaan. Don oli latkimassa vettä äsken kun
tulin, eikä se näytä ollenkaan sairaalta. Mutta kaiken varalta:
lähdetään nyt pienelle ajelulle kaupunkiin tohtori Morrisonin luo
ja annetaan hänen vilkaista tuota haavaa. Valjasta sinä hevonen,
Ted, minä käyn hakemassa hattuni ja jättämässä terveisiä Daisylle.
Kaupungissa voidaan käydä meillä haukkaamassa jotain, niin ei
tarvitse kiirehtiä takaisin teelle. Daisy saa seurustella rauhassa
vieraidensa kanssa.

Nan puhua pälpätti purkaen jännitystään, jota ammattiylpeys ei
sallinut hänen paljastaa, ja pojat hyväksyivät hänen ehdotuksensa
heti, sillä on aina helpompaa toimia kuin odottaa aloillaan. Ted meni
pumpulle pesemään kasvojaan ja hankaamaan vähän väriä poskiinsa,
ennen kuin valjasti hevosen. Nan nouti salaa hattunsa sisältä ja
jätti Daisyn neulatyynyyn kirjelapun, jossa ilmoitti lähteneensä
poikien kanssa ajelulle. Sitten hän riensi takaisin ja tapasi
potilaansa paljon reippaampina. He nousivat rattaille, asettivat
Robin jalka koholla takapenkille ja ja lähtivät matkaan niin
huolettoman näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tohtori Morrison ei ollut millänsäkään asiasta, sanoi vain, että Nan
oli menetellyt oikein. Mutta kun pojat keventyneinä laskeutuivat
alakertaan, hän kuiskasi Nanille:

-- Lähettäkää koira karanteeniin joksikin aikaa ja pitäkää poikaa
silmällä, mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Ilmoittakaa
minulle heti, jos jokin näyttää olevan hullusti. Tällaisissa
tapauksissa ei koskaan voi olla varma.

Nan nyökkäsi huojentuneena, kun vastuu oli poissa hänen harteiltaan.
Sen jälkeen kaikki kolme pistäytyivät tohtori Watkinsin luona
pyytämässä, että tämä tulisi tutkimaan Donia. Hauska teehetki Nanin
kotona virkisti poikia, ja kun he tulivat Plumiin iltaviileällä, koko
tapaturma tuntui perin kaukaiselta. Koska vieraat vielä juttelivat
etukuistilla, kolmikko vetäytyi talon taakse; Ted rauhoitti mieltään
keinuttamalla Robia riippumatossa ja Nan kertoi juttuja, kunnes
eläinlääkäri saapui.

Tohtori Watkins sanoi, että Don oli hiukan huonossa kunnossa, mutta
vesikauhusta ei näkynyt merkkiäkään sen kummemmin kuin kissanpojassa,
joka pyöri jokaisen jaloissa koko tutkimisen ajan.

-- Koira kaipaa isäntäänsä ja kärsii helteestä. Ehkä sitä on ruokittu
liian hyvin. Minä pidän sitä muutaman viikon ja lähetän sen terveenä
takaisin, sanoi tohtori Watkins, kun Don laski ison kuononsa miehen
käteen ja katseli häntä viisailla silmillään kuin vaistoten, että
vihdoinkin joku ymmärsi hänen koettelemuksensa.

Don lähti murisematta eläinlääkärin mukaan, ja salaliittolaiset
jäivät neuvottelemaan, miten Rob voisi lepuuttaa jalkaansa perheen
huomaamatta. Onneksi Rob vietti muulloinkin tuntikausia pienessä
kirjastossa, niin että hän saattoi huomiota herättämättä maata
sohvalla kirja kädessä niin kauan kuin tahtoi. Ja kun hän oli
luonteeltaan rauhallinen ja toiveikas, ei hän kiusannut itseään
turhalla pelolla, vaan toipui pian järkytyksestä.

Mutta Tediä oli vaikeampi saada rauhoittumaan. Hän kiemurteli yhä
katumuksen tuskissa ja tunsi olonsa aivan kurjaksi, kun ei edes
äiti ollut kotona. Päivät hän vietti Robin luona, hosui, jutteli
ja tuijotti tätä niin levottomana, että hyväntahtoinen potilas
kiusaantui, vaikkei antanut veljen sitä huomata. Mutta öisin oli
vielä vaikeampaa. Vilkkaan mielikuvituksen ruokkimat kauhukuvat
ahdistivat Tediä niin, että hän makasi valveilla ja käveli välistä
unissaan. Nan piti poikaa silmällä ja määräsi joskus rauhoittavia
lääkkeitä, luki hänelle, piti saarnoja ja tavatessaan Tedin yöllä
kummittelemassa uhkasi panna oven lukkoon, ellei poika pysyisi
vuoteessa.

Tämä vaihe meni aikanaan ohi. Mutta oikukkaassa pojassa tapahtui
muutos. Kaikki huomasivat sen jo ennen kuin äiti Bhaer palasi
kysymään, mikä oli taltuttanut Leijonan sisun. Poika oli hilpeä,
mutta ei yhtä vallaton kuin ennen, ja usein kun kiusanteon halu
vaivasi, hän luikki yksinäisyyteen purkamaan sisuaan.

-- Tässä on jotain kummaa, sanoi Jo oltuaan viikon kotona, hän oli
ymmällä nuoremman poikansa hyvästä käytöksestä. -- Ted on oikea
pyhimys, taidamme olla menettämässä hänet. Johtuuko se Megin hyvästä
vaikutuksesta vai Daisyn hienoista ruuista vaiko niistä pillereistä,
joita Nan hänelle salaa syöttää? Jotakin noituutta täällä on
harjoitettu minun poissaollessani.

-- Ted kasvaa, rakas ystävä, hänestä tulee aikuinen. Minusta Robkin
on muuttunut. Hän on entistä miehekkäämpi ja vakavampi ja pysyttelee
yhä enemmän minun seurassani. Nuoret voivat joskus hämmästyttää meitä
tällä tavalla, Jo.

Professori katseli puhuessaan miettivästi Robia ja Tediä, jotka
olivat juuri tulossa portaita ylös. Ted piti kättään veljensä
olkapäällä kuunnellen, kun Rob puhui innokkaasti kädessään olevasta
kivestä. Ennen Ted oli pilkannut Robin harrastuksia, pannut
tiilenpalasia hänen tyynynsä alle ja soraa hänen kenkiinsä tai
lähetellyt pikapostissa "professori R.M. Bhaerille" milloin mitäkin
törkyä. Mutta nykyään hän osoitti veljeään kohtaan huomaavaisuutta,
joka liikutti ja huvitti vaatimatonta Robia.

Robin jalka parantui hyvää vauhtia, mutta hän ontui vielä hiukkasen.
Perheelle hän selitti kompastuneensa portaissa ja varoi näyttämästä
haavaa muille kuin Nanille ja Tedille.

-- Me puhumme teistä, pojat. Tulkaapas kertomaan, mikä hyvä haltija
talossa on käynyt meidän poissaollessamme, kun täällä tuntuu
tapahtuneen muutoksia, sanoi Jo-rouva taputtaen sohvaa kummaltakin
puoleltaan. Pojat hymyilivät mutta tunsivat hiukkasen syyllisyyttä,
sillä tähän saakka äiti ja isä olivat aina tienneet kaiken, mitä
heille oli tapahtunut.

-- Se johtuu vain siitä, että Bobby ja minä olemme olleet niin
paljon kahden. Me olemme nykyään melkein kuin kaksoset. Minä hiukan
villitsen häntä ja hän taas rauhoittaa minua aika lailla. Niinhän isä
ja sinäkin täydennätte toisianne. Se on mukavaa, minä pidän siitä.
Ted selitti mielestään asian erinomaisesti.

-- Äiti ei kyllä pidä siitä, että vertaat itseäsi häneen. Mutta minä
olen ylpeä jos muistutan isää, sillä siihen pyrinkin, vastasi Rob
kaikkien nauraessa Tedin kohteliaisuudelle.

-- Kyllä minä pidän Tedin vertauksesta, sillä se on totta. Ja jos
sinä, Rob, autat veljeäsi läheskään niin paljon kuin isä on auttanut
minua, et tosiaan elä turhaan, sanoi Jo-rouva sydämellisesti.

-- Minustakin on hauskaa, että te pojat olette löytäneet toisenne,
sanoi professori Bhaer nyökäten pojilleen, jotka eivät oikein
tienneet, miten suhtautua kiitokseen. Rob pysyi hiljaa, sillä hän
pelkäsi sanovansa liikaa, mutta Ted ei huomannut pitää varaansa.

-- Minä vain olen havainnut, miten hyvä kaveri Bobby on. Hänhän
on aina ollut hirveän viisas, mutta minusta hän oli vähän lallus,
kun istui aina nenä kiinni kirjassa eikä tullut mukaan mihinkään
touhuihin. Mutta nyt minä tiedän, että vanha kunnon Rob on aikamoinen
sankari. Tekin olisitte samaa mieltä, jos tietäisitte kaiken.

Robin varoittava katse sai Tedin äkkiä vaikenemaan ja punastumaan.

-- Emmekö sitten saa tietää kaikkea? kysyi Jo nopeasti, sillä hän
huomasi hälytysmerkin ja tunsi, että häneltä salattiin jotakin.

-- Muutos ei taidakaan johtua pelkästä varttumisesta, hän jatkoi. --
Minusta tuntuu, että Ted on taas ollut pahanteossa ja Rob pelastanut
hänet jostakin kiipelistä. Siksi minun ajattelematon poikani on
laupias kuin karitsa ja minun tunnollinen poikani vääntelehtii
mielenvaivassa, sillä hän ei ole tottunut salaamaan mitään äidiltään.

Rob oli nyt yhtä punainen kuin Ted, mutta tuokion epäröityään hän
näytti helpottuneelta ja sanoi:

-- Olet oikeilla jäljillä, äiti, mutta kaikki on nyt ohi eikä
vahinkoa ole tapahtunut, niin että annetaan asian olla ainakin
toistaiseksi. Tuntui pahalta salailla teiltä, mutta nyt tiedätte niin
paljon kuin tarvitaankin. Meille molemmille tämä juttu on ollut vain
hyväksi.

Jo katsoi Tediä, joka räpytteli silmiään, mutta kesti katseen kuin
mies. Sitten hän kääntyi Robin puoleen, joka hymyili niin iloisesti,
että Jo uskoi asioiden olevan tolallaan. Mutta jokin piirre Robin
kasvoissa hämmästytti häntä, ja hän huomasi, että juuri tuo ilme sai
pojan näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta kuin ennen. Samassa hän
muisti Nanin ja poikien vaihtamat silmäykset, ja hänelle valkeni
äkkiä, että Rob oli ollut jossakin vaarassa.

-- Rob, sinä olet ollut sairas. Kerro heti, sillä sellaisia
salaisuuksia minä en salli. Pojat saavat joskus kärsiä koko elämänsä
sen vuoksi, että ovat olleet huolimattomia tai välinpitämättömiä
onnettomuustapauksissa. Fritz, vaadi heitä puhumaan!

Herra Bhaer pani paperinsa pois, asettui poikien eteen ja sanoi:

-- Te haluatte ehkä säästää äitiä ja minua, mutta se on turhaa.
Kertokaa totuus, pojat, me kestämme sen kyllä. Olkaa rohkeita.

Ted sukelsi sohvatyynyjen väliin ja pysyi siellä, niin ettei
hänestä näkynyt kuin punoittava korvapari, kun Rob kertoi tapauksen
vakuuttaen, että koko juttu oli loppujen lopuksi ollut aivan mitätön,
koska Don oli terve. Haavakin oli parantunut hyvin eikä vaivannut
enää juuri ensinkään.

Vakuutuksista huolimatta Jo kalpeni säikähdyksestä ja isä kääntyi
poispäin äännähtäen: "Ach Himmel", mikä sai Tedin lisäämään vielä
yhden tyynyn päänsä päälle. Vaimea ääni, joka muistutti tukehtuvan
henkäystä tai haukotusta, kuului tyynyjen alta ja Tedin pitkien
jalkojen asento ilmaisi niin selvästi epätoivoa, että äiti Bhaer
kumartui penkomaan tyynyjä, kunnes löysi pörröisen keltaisen pään,
silitti sitä ja naurahti rohkaisevasti:

-- Tule saamaan anteeksi, syntisraukka! Sinä olet kärsinyt ihan
tarpeeksi, enkä toru sinua sanallakaan. Mutta jos Robin olisi käynyt
huonosti, olisit tehnyt minut vielä onnettomammaksi kuin itsesi.
Koeta toki hillitä itsepäisyytesi ennen kuin on liian myöhäistä!

-- Äitikulta, en ikinä unohda tätä läksyä. Jollen minä siitä opi, ei
minusta ole mihinkään, vastasi Ted raastaen tukkaansa.

-- Kyllä sinusta on, kultaseni. Viisitoistavuotiaana minusta tuntui
ihan samanlaiselta, kun Amy oli hukkua; silloin mummo auttoi minua
niin kuin minä nyt koetan auttaa sinua. Olen monta kertaa kamppaillut
omaa itsepäisyyttäni vastaan ja joutunut usein tappiolle, mutta en
aina. Tule pahoina hetkinä minun luokseni, niin koetan auttaa sinua.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan. Äkkiä Ted nousi pystyyn, meni isänsä
eteen ja sanoi lapsekkaasti:

-- Minua pitäisi rangaista, isä.

-- Etköhän ole jo saanut kyllin suuren rangaistuksen, kun vain
et anna sen mennä hukkaan, vastasi professori ja syleili poikaa
häpeämättä vähääkään tunteitaan, jotka amerikkalaisisä olisi purkanut
läimäykseksi olkapäälle ja lyhyeksi "all rightiksi".

Jo katseli perhettään ja näky ilahdutti hänen romanttista mieltään.
Mutta poikien kertomus askarrutti yhä häntä, eikä hän voinut olla
ihailematta Nanin hienotunteisuutta ja rohkeutta.

-- Olen aina tiennyt, että siitä tytöstä tulee jotakin, ja tässä
on todistus. Joku toinen olisi voinut joutua pakokauhun valtaan ja
pyörtyä ja ruveta parkumaan, mutta Nanissa on lujuutta ja tarmoa.
Kuinka minä voin osoittaa hänelle kiitollisuuteni! hän huudahti
innostuneena.

-- Toimita Tom pois tieltä, että hän saa olla rauhassa, tokaisi Ted.

-- Tosiaankin, Tom on kuin iiliäinen Nanin kimpussa. Minä pidän
Tomista, mutta hän on Nanille maanvaiva, lisäsi Rob ja meni isänsä
avuksi kirjepinon kimppuun.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Jo päättävästi. -- Sen tytön elämänuraa
eivät hupsun pojan mieliteot saa katkaista. Jonain väsymyksen hetkenä
hän kenties myöntyy, ja silloin kaikki on mennyttä. Hankkikoon Nan
ensin itselleen paikan ja näyttäköön, että pystyy työhönsä. Sitten
hän voi mennä naimisiin jos haluaa ja sattuu löytämään arvoisensa
miehen.

Mutta Jon apua ei tarvittu. Sillä rakkaus ja kiitollisuus saavat
ihmeitä aikaan, ja kun kauneus, hyvä onni ja valokuvaus tulevat
avuksi, on menestys varma. Niin tapahtui myös tunteikkaalle Tomille
hänen aavistamattaan.



8

JOSIE NÄYTTELEE MERENNEITOA


Kun Rob ja Ted hankkivat kokemuksia kotona, huvitteli Josie sydämensä
pohjasta rannikolla Laurencein vieraana. Bess oli kovin kiintynyt
pieneen serkkuunsa, ja Laurie-setä nautti saadessaan soudella,
ajella, leikkiä ja vetelehtiä kahden iloisen tyttölapsen seurassa.
Josie kukoisti kuin kedon kukka tässä vapaudessa, ja molemmat tytöt
olivat naapurien suosikkeja tässä pikku yhdyskunnassa, missä huvilat
kiertelivät pitkin matalaa rantaa tai kallionharjoja kauniin lahden
ympärillä.

Eräs kiihkeä toive häiritsi kuitenkin Josien rauhaa, se kasvoi
intohimoksi ja piti häntä levottomana ja varuillaan kuin
salapoliisia, joka on saanut selvittääkseen rikoksen. Neiti Cameron,
suuri näyttelijätär, oli vuokrannut erään huviloista ja vetäytynyt
sinne lepäämään ja luomaan uutta osaansa tulevaa näytäntökautta
varten. Hän seurusteli vain muutaman ystävänsä kanssa. Hänellä oli
yksityinen uimaranta ja hänet nähtiin vain kun hän oli ajelulla tai
kun uteliaiden tirkistelijäin kiikarit sattuivat meressä kelluvaan
siniseen olentoon. Laurencet tunsivat hänet, mutta eivät halunneet
häiritä häntä ennen kuin hän itse ilmoitti toivovansa seuraa.

Mutta Josie oli kuin janoinen kärpänen suljetun hunajapurkin
ympärillä. Hän olisi välttämättä tahtonut nähdä, kuunnella ja
puhutella tuota kuuluisaa naista, joka lumosi taiteellaan tuhansia.
Jos ystävällinen neiti Cameron olisi aavistanut, kuinka kiihkeä
halu ja toivo polttivat sen tytön mieltä, jonka hän joskus näki
kiipeämässä kallioilla, polskimassa uimarannassa tai ratsastamassa
hänen porttinsa ohi shetlanninponilla, hän olisi toki suonut
ihailijalleen sanan tai edes katseen. Mutta talven työstä uupuneena
ja uuteen osaansa uppoutuneena neiti ei välittänyt nuoresta
naapuristaan enempää kuin lokeista lahden selällä. Portaille jätetyt
kukkavihot, piha-aidan takana pidetyt serenadit ja ihailevien silmien
tuijotus olivat niin jokapäiväisiä, että hän tuskin kiinnitti niihin
huomiota. Ja Josie tuli aivan epätoivoiseksi, kun kaikki hänen
yrityksensä epäonnistuivat.

-- Minä voisin kiivetä tuohon petäjään ja pudota mätkähtää hänen
kuistinsa katolle tai panna Sheltien paiskaamaan minut maahan huvilan
kohdalla, hän sanoi Bessille, kun tytöt olivat eräänä iltapäivänä
menossa uimaan. -- Ei kannata koettaa hukuttautua hänen silmiensä
edessä, hän vain lähettäisi jonkun miehen kiskomaan minut kuiville.
Mitä minä teen? Tahdon nähdä hänet ja kertoa toiveistani ja saada
kuulla hänen suustaan, että saan joskus vielä näytellä. Häntä äitikin
uskoisi. Ja jospa hän ottaisi minut oppilaakseen -- se olisi ihanaa.

-- Odota sinä vain aikaasi äläkä ole noin kärsimätön! tyynnytti
Bess. -- Isähän lupasi järjestää sinulle tilaisuuden ennen kuin
loma päättyy. Se on toki paljon parempi kuin nuo sinun hupsut
suunnitelmasi.

-- Minä vihaan odottamista, mutta kai minun täytyy. Voi jos hän
olisi uimassa nyt iltapäivällä. Hän oli sanonut sedälle, että hänen
täytyy uida illalla, sillä aamuisin ihmiset kiikaroivat ja tulevat
ihan hänen uimarannalleen. Tule, sukelletaan oikein kunnolla tuolta
suurelta kalliolta. Täällä on pelkkiä lapsia hoitajineen, me voimme
hyppiä ja polskuttaa mielin määrin.

Kun tytöt myöhemmin istuivat vettä valuvina isolla kalliolla, Josie
töytäisi äkkiä Bessiä niin että tämä oli luiskahtaa veteen, ja
huudahti innoissaan:

-- Tuolla hän on! Katso, hän tulee uimaan! Voi, jospa hän joutuisi
vähän vaaraan ja minä saisin pelastaa hänet hukkumasta!

-- Ole katsovinasi muualle, Josie. Ei olla näkevinämme häntä, sillä
hän haluaa olla rauhassa, vastasi Bess koettaen pysyä piilossa
purjeveneen takana.

-- Uidaan virran mukana sinne päin niin kuin oltaisiin meriruokoa.
Ei hän voi pahastua, jos me kellumme selällämme vain nenä veden
pinnalla. Sitten kun ei enää voida olla näkemättä häntä, uidaan aika
kyytiä takaisin niin kuin olisi erehdytty. Se tekisi vaikutuksen, ja
ehkä hän silloin tahtoisi kiittää kohteliaita nuoria neitejä, jotka
ottavat huomioon hänen toivomuksensa, ehdotti Josie, jonka vilkas
mielikuvitus suunnitteli aina jännittäviä tilanteita.

Juuri kun he aikoivat liukua alas kalliolta, näytti kuin kohtalo
olisi viimeinkin antanut periksi; neiti Cameron viittilöi kovasti,
hän seisoi vyötäisiään myöten vedessä ja katseli pohjaan.

-- Juokse, lennä! Hän tarvitsee meitä, hän tarvitsee meitä! Josie
huusi heittäytyen veteen kuin tarmokas kilpikonna ja ui hienointa
tyyliään kohti kauan kaivattua riemun satamaa. Bess seurasi vähän
hitaammin, ja molemmat tulivat vapisevina mutta hymyillen neiti
Cameronin eteen, joka silmiään nostamatta sanoi kauniilla äänellään:

-- Minä pudotin rannerenkaani. Se näkyy tuolla, mutta en saa sitä
ylös. Mahtaisitko, poikaseni, löytää minulle jostain pitkän kepin?
Minä pidän silmällä, ettei vesi kuljeta sitä mukanaan.

-- Minä sukellan kyllä mielelläni sitä hakemaan. Mutta en minä ole
poika, vastasi Josie nauraen ja ravisti kiharaista päätään, joka oli
saanut neidin erehtymään.

-- Anteeksi kovasti! Mutta sukella sitten! Se peittyy ihan kohta
hiekkaan. Se on minulle hyvin rakas. Olen aina ennen muistanut ottaa
sen pois uimaan mennessäni.

-- Kyllä minä sen saan, sanoi Josie ja painui veteen noustakseen ylös
koura täynnä pieniä kiviä, mutta ilman rengasta.

-- Se on mennyttä. Antaa olla -- omapa on syyni, sanoi neiti Cameron
pahoillaan, mutta häntä huvitti tytön nolous, kun tämä pudisti vettä
silmistään ja läähätti urheasti:

-- Eikä ole. Minä hankin sen vaikka saisin olla vedessä koko illan,
ja vedettyään pitkään henkeä Josie sukelsi uudestaan, niin että
hänestä näkyi vain kaksi sätkivää koipea.

-- Kunhan hänelle ei vaan kävisi huonosti, sanoi neiti Cameron
katsellen Bessiä. Hän tunsi tytön äidin näöstä.

-- Eikö mitä! Josie ui kuin kala. Se on hänestä vain hauskaa. Ja Bess
hymyili hyvillään serkkunsa toiveen toteutumisesta.

-- Te olette herra Laurencen tytär, eikö totta? Kuinka teillä
jaksetaan? Kertokaa isällenne, että tulen pian tervehtimään. Olen
ollut kovin väsynyt, mutta nyt alan virkistyä. Kas, siinä sukeltaja.
Miten kävi? hän kysyi kun kantapäät painuivat veteen ja märkä pää
pulpahti esiin.

Josie ei voinut aluksi kuin läähättää ja porskuttaa. Mutta vaikka
hänen kätensä olivat pettäneet, hänen rohkeutensa ei silti pettänyt.
Hän heilautti päättäväisesti märkää tukkaansa, katsoi kirkkain silmin
kookasta neitiä ja ahmien ilmaa keuhkoihinsa sanoi tyynesti:

-- "Älä hellitä" on minun tunnussanani. Minä hankin renkaan vaikka
saisin mennä Liverpooliin asti sitä hakemaan. Hei! Ja taas merenneito
painui veteen, nyt ihan näkymättömiin, ja kuopi pohjaa kuin oikea
merikrapu.

-- Sisukas tyttö! Semmoisesta minä pidän. Kuka hän on? kysyi neiti
Cameron istuutuen puoleksi veden peittämälle kivelle vartioimaan
sukeltajaa, kun ei enää nähnyt rengastaan.

Bess kertoi yhtä valloittavasti hymyillen kuin isänsä:

-- Josie haluaa näyttelijäksi ja hän on jo kuukauden päivät koettanut
nähdä teidät edes vilaukselta. Tämä oli hänelle suuri onni.

-- Siunatkoon sitä tyttöä! Miksei hän ole tullut käymään. Vaikka
kyllä minä tavallisesti vältän ihastuneita tyttöjä niin kuin
lehtimiehiäkin, naurahti neiti Cameron.

Samassa vedestä ilmestyivät näkyviin ruskea käsi ja kiiltävä
rannerengas, ja niitä seurasivat punakat kasvot. Josie oli
noustessaan niin pyörällä päästään, että tarrautui Bessiin melkein
menehtyneenä.

Neiti Cameron veti Josien viereensä kivelle, työnsi hiukset tytön
silmiltä ja sai tämän toipumaan sanomalla: "Bravo, bravo!" Josie oli
monta kertaa kuvitellut mielessään ensimmäistä kohtaamistaan jonkun
näyttelijättären kanssa -- miten hän arvokkaasti ja viehättävästi
esittäisi suuren toiveensa, miten hänellä olisi yllään tehoava
puku, miten järkevästi hän puhuisi ja miten hänen lupaavat lahjansa
tekisivät syvän vaikutuksen. Mutta ei koskaan, ei huimimpina
hetkinäänkään hän ollut ajatellut tällaista kohtaamista. Punaisena,
hiekkaisena, vettä valuen ja äänettömänä hän nojautui kuuluisaan
olkapäähän kuin sorea hylje, räpytteli silmiään ja läähätti, kunnes
saattoi hymyillä ja huudahtaa ylpeänä:

-- Löysin sen! Ihanaa!

-- Tyyntykäähän nyt, niin minullakin on hyvä olla! Olitte kiltti, kun
näitte tuon vaivan minun tähteni. Kuinka voin kiittää teitä? kysyi
neiti Cameron.

Josie läimäytti yhteen likomärät kätensä ja vastasi niin
rukoilevasti, että kovinkin sydän olisi siitä heltynyt:

-- Antakaa minun kerran tulla luoksenne, vain yhden ainoan kerran!
Tahtoisin kuulla teidän suustanne osaanko näytellä. Kyllä te sen
näette. Minä seuraan teidän ohjeitanne, ja jos arvelette, että
minusta on näyttelijäksi -- sitten joskus, kun olen oikein kovasti
opiskellut --, niin olen maailman onnellisin ihminen. Saanko tulla?

-- Saatte. Tulkaa huomenna kello yhdeltätoista. Jutellaan oikein
kunnolla. Näytätte sitten mitä osaatte, ja minä sanon teille
mielipiteeni. Mutta ei se ole teistä mieluista.

-- Ihan varmasti. En välitä vaikka sanoisitte, että olen pähkähullu.
Tahdon että tästä asiasta tulee selvä, ja niin äitikin tahtoo. En
minä sorru, vaikka sanoisittekin ei, mutta jos sanotte, että osaan
näytellä, en kyllä hellitä ennen kuin olen tehnyt parhaani -- niin
kuin tekin.

-- Lapsi kulta, se on raskas tie, ja vaikka ansaitsisitte lopulta
ruusuja, niissäkin on okaita. Teillä taitaa kyllä olla rohkeutta ja
äskeisestä päätellen sisuakin. Ehkä teistä on näyttelijäksi. Tulkaa,
niin saamme nähdä.

Neiti Cameron osoitti puhuessaan rannerengasta ja hymyili niin
ystävällisesti, että malttamaton Josie olisi tahtonut syleillä häntä.

-- Neiti Cameron ei pääse uimaan, ja vesi alkaa jo laskea. Tule,
Josie, sanoi ajattelevainen Bess, joka pelkäsi että he viipyivät jo
kauemmin kuin oli soveliasta.

-- Juoskaa lämpimiksenne rantaa pitkin! Monet kiitokset. Kättään
heilauttaen murhenäytelmien kuningatar lähetti pois hovinsa, mutta
jäi itse seuraamaan kahden solakan tytön juoksua hietikolla, kunnes
he hävisivät. Uidessaan hän mietti:

-- Tuolla tytöllä on näyttämökasvot, eloisat ja liikkuvat, kauniit
silmät, eläytymiskykyä, rohkeutta ja tahtoa. Ehkä hän kelpaa. Hyvää
ainesta -- lahjakas perhe. Sittenpähän nähdään.

Josie ei tietysti nukkunut silmäntäyttäkään; hän oli odotuksesta
kuin kuumeessa. Laurie-setää tapaus huvitti. Amy-täti valitsi
suurta kohtausta varten sievimmän valkoisen leningin, Bess lainasi
kauneimman hattunsa ja Josie itse samosi maita ja metsiä kootakseen
villiruusuista, valkoisista atsaleoista, sananjaloista ja muhkeista
heinänkorsista kukkavihon kiitollisuutensa osoitukseksi.

Kello kymmeneltä hän jo juhlallisesti sonnustautui ja istui sitten
katsellen sieviä hansikkaitaan ja solkikenkiään, kunnes oli aika
lähteä. Ajatellessaan että hänen kohtalonsa kohta ratkaistaan, hän
kävi kalpeaksi ja vakavaksi. -- Haluan mennä yksin, niin olemme
vapaampia. Rukoile, Bess, että hän neuvoisi minua oikein, hänen
sanansa merkitsivät niin paljon. Äläkä yhtään naura, setä, tämä on
minulle vakava hetki. Neiti Cameron tietää sen ja kertoo sinullekin.
Heilauttaen kättään niin kuin esikuvansa Josie lähti matkaan hyvin
sievänä ja hyvin peloissaan.

Varmana sisäänpääsystään hän soitti nyt rohkeasti tuolla ovella, joka
monille pysyi kiinni. Kun hänet ohjattiin varjoisaan olohuoneeseen,
hänen katseensa kiintyi muutamiin muotokuviin. Lukemansa perusteella
hän tunsi useimmat näistä näyttelijöistä ja muisti heidän roolinsa,
ja huomaamattaan hän rupesi jäljittelemään kuvasta näkemäänsä rouva
Siddonsia lady Macbethina. Niin syventynyt hän oli osaansa, että
neiti Cameron sai rauhassa katsella häntä muutamia minuutteja. Sitten
hän tytön hämmästykseksi jatkoi lady Macbethin vuorosanoja siitä,
mihin Josie oli jäänyt.

-- Minä en koskaan pysty esittämään sitä tuolla lailla, mutta minä
yritän, jos te olette sitä mieltä, huudahti Josie unohtaen innoissaan
kaikki käytöstavat.

-- Näyttäkää sitten mitä osaatte, vastasi näyttelijä hypäten
viisaasti suoraan asiaan, sillä hän tiesi, ettei mikään tavanomainen
jaarittelu tyydyttäisi tätä tosissaan olevaa nuorta neitiä.

-- Ensin tahtoisin antaa teille nämä. Arvelin että pitäisitte enemmän
metsäkukista kuin kasvihuoneessa kasvaneista, enkä osannut muutenkaan
kiittää teitä ystävällisyydestänne, sanoi Josie.

-- Ne ovat minun lempikukkiani ja huoneeni ovatkin niitä tulvillaan,
sillä jokin hyvä haltija ripustelee aina niitä porttiini. Totta
tosiaan, olen tainnut löytää sen haltijan, tästä kimpusta päätellen,
neiti Cameron lisäsi nopeasti.

Tyttö ja hänen pieni uhrilahjansa liikuttivat neiti Cameronia, hän
veti Josien puoleensa ja sanoi luonnollisesti: -- Pidän niistä ja
teistäkin. Ylistykseen väsyy, mutta ihailu tekee hyvää, kun se on
näin yksinkertaista ja vilpitöntä. Mutta näyttäkäähän nyt mihin
pystytte! Julia tietysti, kaikkihan aloittavat siitä. Tyttöriepu,
kyllä häntä rääkätään!

Josie oli tosiaankin aikonut aloittaa Romeon uskollisena morsiamena,
esittää sitten Bianca Paulinea ja muita teatterihullujen tyttöjen
suosikkiosia. Mutta äkkiä hän älysi, kuinka viisas Laurie-sedän
neuvo oli ollut, ja päätti seurata sitä. Hän ei purjehtinutkaan
neiti Cameronin odottamiin vuorosanoihin, vaan esitti Ophelian
hulluuskohtauksen ja suoriutui siitä oikein hyvin, sillä hän
oli harjoitellut sitä opistossa puhetaidon opettajan ohjaamana.
Tietystikin hän oli osaan liian nuori, mutta valkoinen puku,
hajallaan olevat hiukset ja kukat, joita hän sirotteli ympärilleen,
auttoivat asiaa. Ja hän lauloi laulut herttaisesti, kumarsi
juhlallisen kohteliaasti ja hävisi verhon taa.

-- Oikein hyvä. Esittäkäähän jotain muuta. Se meni paremmin kuin
osasin odottaakaan, kuului oraakkelin tuomio.

Josie lausui kappaleen Portian vuorosanoja. Sitten voimatta luopua
siitä, mitä piti suurimpana saavutuksenaan, hän antoi mennä
Julian parvekekohtauksen ja myrkytyksen ja hautaholvin. Hän uskoi
onnistuneensa paremmin kuin koskaan ja jäi odottamaan taputuksia.
Mutta tulikin raikuva nauru, joka sai hänet kihisemään kiukusta ja
häpeästä. Hän sanoi hämmästyneenä:

-- Ja minulle on kehuttu sitä. Ikävää että olette toista mieltä.

-- Hyvä ystävä, se on kovin ikävää. Eikä sille kai mitään mahda?
Mitä teidän kaltaisenne tyttö voi tietää rakkaudesta, pelosta ja
kuolemasta? Älkää yrittäkö sitä vielä! Antakaa murhenäytelmien olla,
kunnes kypsytte niihin.

-- Mutta tehän taputitte Ophelialle?

-- Niin, se olikin sievää. Kuka tahansa älykäs tyttö voi onnistua
siinä. Mutta Shakespearen todellista tarkoitusta ette vielä aikoihin
ymmärrä. Komedianpätkä oli paras. Siinä te osoititte tosiaan
kykyä. Se oli samalla hupaisa ja ylevä. Jatkakaa siihen suuntaan.
Se kehittää ääntä ja opettaa käyttämään sen eri vivahteita.
Teillä on hyvä ääni ja luontaista suloa, kumpikin avuja joita on
harjoittelemalla vaikea saavuttaa.

-- Hauska että on edes jotakin, Josie huokasi istuutuen.
Nöyryytettynäkin hän oli lannistumaton ja päätti kuulla tuomionsa
loppuun asti.

-- Rakas tyttöseni, minähän ennustin, ettette pitäisi siitä mitä
sanon. Mutta voidakseni olla avuksi minun pitää olla rehellinen. Sen
olen sanonut monelle teidän kaltaisellenne, mutta useimmat eivät ole
koskaan antaneet sitä anteeksi. Te olette vielä liian nuori. Neroja
on hyvin harvassa, eivätkä he useinkaan vielä viidentoista vuoden
iässä ole näyttäneet, mitä heistä voi tulla.

-- Voi, enhän minä luule olevani nero! huudahti Josie jo äskeistä
tyynempänä. -- Tahdon vain tietää, onko minulla sen verran lahjoja,
että kannattaa jatkaa. Tuntuu kuin minussa olisi jotakin, joka ei
pääse purkautumaan muuten kuin tällä tavalla. Minä olen näytellessäni
hyvin onnellinen. Rakastan Shakespearea enkä koskaan väsy hänen
henkilöihinsä.

Puhuessaan Josie unohti kokonaan itsensä. Hänen silmänsä loistivat
ja huulet värähtelivät, kun hän koetti purkaa sanoiksi tunteita,
jotka täyttivät hänet äyriään myöten. Neiti Cameron ymmärsi sen, hän
käsitti, että tämä oli enemmän kuin tyttömäinen päähänpisto. Ja hänen
vastauksessaan oli myötätuntoa, vaikka hän viisaasti pidättäytyikin
sanomasta kaikkea mitä ajatteli. Hän näet tiesi, miten kärkkäästi
nuoret rakentavat tuulentupia yhden ainokaisen sanan perusteella, ja
myös kuinka katkera pettymys on silloin, kun kirkkaat kuplat särkyvät.

-- Jos siltä tuntuu, en voi antaa muuta neuvoa, kuin tämän:
rakastakaa ja tutkikaa edelleen suurta mestaria, hän sanoi hitaasti.
-- Se on koulutusta jo sinänsä eikä ihminen koko elinaikanaan ehdi
oppia kaikkia hänen salaisuuksiaan. Mutta paljon teillä on työtä,
ennen kuin kykenette tulkitsemaan hänen sanojaan. Onko teillä
tarpeeksi kärsivällisyyttä ja rohkeutta ja voimia aloittaa alusta ja
laskea hitaasti ja työläästi perustus tulevalle työllenne? Maine on
helmi, monet sukeltavat sitä hakemaan, mutta vain ani harvat löytävät
sen.

Viimeiset sanat hän näytti lausuvan enemmän itsekseen kuin
kuulijalleen, mutta Josie vastasi hymyillen ja ilmeikkäästi:

-- Löysinhän minä rannerenkaankin, vaikka kitkerä suolavesi pisti
silmiini.

-- Niin löysittekin, sitä en unohda. Se oli hyvä enne. Pidetäänpä
mielessä.

He hymyilivät kumpikin, ja neiti Cameronin kasvot säteilivät Josielle
auringonpaistetta, kun hän ojensi kätensä kuin ottaakseen vastaan
näkymättömän lahjan. Sitten hän lisäsi ihan toiseen sävyyn ja
sanojensa vaikutusta tarkaten:

-- Nyt te petytte, kun minä neuvon teitä palaamaan kouluun ja käymään
sen läpi. Se on ensimmäinen askel, sillä kaikki oppi on tarpeen.
Kehittäkää henkeänne ja ruumistanne, sydäntänne ja sieluanne ja
tulkaa viisaaksi, suloiseksi, kauniiksi ja terveeksi tytöksi. Sitten
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäisenä alatte harjoitella ja
koetella voimianne. Parasta lähteä taisteluun vasta kun aseet ovat
kunnossa. Silloin säästyy monilta katkerilta opetuksilta joita saa,
kun ryntää päämääräänsä liian aikaisin. Osaatteko odottaa ja tehdä
työtä?

-- Osaan.

-- Sittenhän nähdään. Mutta muistakaa, pelkkä kauneus ja komeat
puvut eivät tee näyttelijätärtä. Minun sydämelläni on näyttämön
uudistaminen. Kaikki on nykyään silmänlumetta ja petosta. Miksi
yleisö tyytyykään pelkkään roskaan, kun kokonainen maailma
totuutta, kauneutta, runoutta ja henkeä odottaa tulkitsemistaan ja
nauttijoitaan!

Neiti Cameron oli unohtanut kenelle puhui, hän käveli edestakaisin
täynnä ylvästä paheksumista, jota jokainen sivistynyt ihminen tunsi
ajatellessaan näyttämötaiteen alennustilaa.

Keskustelu jatkui vilkkaana ja pysytteli teatterissa, kunnes Josie
yhtäkkiä nousi. Hän oli vilkaissut kelloon ja huomasi viipyneensä jo
kauan. Hattuunsa tarttuen hän lähestyi neiti Cameronia, joka seisoi
katsellen häntä niin tarkkaan, että Josie tunsi itsensä läpinäkyväksi
kuin lasiruutu ja punastui sievästi sanoessaan ääni värähtäen:

-- En osaa kyllin kiittää tästä hetkestä ja kaikesta, mitä olette
minulle sanonut. Teen niin kuin sanotte, ja äiti on iloinen, kun
näkee taas minut kirjojen ääressä. En kuvittele liikoja, vaan teen
työtä ja odotan ja koetan noudattaa neuvojanne, sillä vain siten voin
maksaa teille velkani.

-- Tuostapa muistankin, että minun velkani on vielä maksamatta. Pikku
ystävä, pitäkää tämä muistona minulta! Se sopii merenneidolle ja
muistuttaa teitä sukelluksestanne. Toivottavasti seuraavalla kerralla
sukellatte paremman jalokiven -- saamatta karvasta suolavettä
suuhunne!

Puhuessaan neiti Cameron irrotti kaularöyhelöstään akvamariinineulan
ja kiinnitti sen kuin ritarimerkin Josien rintaan. Sitten hän kohotti
tytön onnelliset kasvot, suuteli niitä hellästi ja jäi katsomaan, kun
Josie hymyillen poistui.

Kaikki kuuntelivat kiinnostuneina Josien kuvausta käynnistä
ja myönsivät, että neiti Cameronin neuvo oli hyvä. Amy tunsi
helpotusta, kun ratkaisu lykkäytyi, sillä hän ei olisi halunnut
sisarentyttärestään näyttelijää vaan toivoi tytön haaveitten
haihtuvan.

Tämä tapaaminen ei jäänyt viimeiseksi. Neiti Cameron oli todella
innostunut asiasta ja keskusteli monta kertaa vakavasti Laurien
kanssa.

Josie kirjoitti kotiin paksuja kirjeitä. Ja kesämatkalta tultuaan hän
ilahdutti äitiään käymällä niin kärsivällisen tarmokkaasti kirjojen
kimppuun, että se hämmästytti kaikkia.



9

TOMIN UUTISET


Kaksi korkeata polkupyörää mennä huristi Plumfieldin tietä
syyskuisena iltapäivänä satulassaan ruskea ja tomuinen polkija; nämä
näyttivät palaavan onnistuneelta matkalta. Vaikka jalat tuntuivatkin
raskailta, heidän kasvonsa loistivat, kun he katselivat yläilmoistaan
maailmaa tyytyväisinä niin kuin kaikki pyöräilijät opittuaan ajamaan.

-- Mene sinä, Tom, edeltä ja kerro koko juttu. Minä jään tänne.
Tapaamme sitten myöhemmin, sanoi Demi astuen pyöränsä selästä
Kyyhkyslakan ovella.

-- Jos olet kunnon kaveri, et puhu mitään. Anna minun ensin selvittää
asia äiti Bhaerin kanssa, vastasi Tom ja huokasi syvään ajaessaan
portista sisään.

Demi nauroi, ja hänen toverinsa ajoi hiljaa pitkin puistokäytävää
toivoen hartaasti, että reitti olisi selvä. Tom oli aivan varma,
että kuultuaan hänen uutisensa koko perhe saisi hämmästyksestä ja
tyytymättömyydestä halvauksen.

Suureksi ilokseen hän keksi Jo-rouvan yksin korjausarkkikasan
keskeltä. Tämä laski paperit käsistään tervehtiäkseen sydämellisesti
matkamiestä. Mutta ensi silmäyksellä Jo näki, että jotakin oli
tapahtunut, sillä viime viikkojen sattumukset olivat tehneet hänet
entistä terävänäköisemmäksi.

-- Mitä hätänä, Tom? hän kysyi, kun poika lysähti nojatuoliin
tiilenkarvaisilla kasvoillaan hullunkurinen ilme, joka kuvasti
yhtaikaa pelkoa, häpeää, iloa ja epätoivoa.

-- Minä olen pahassa pulassa.

-- Tietysti, sinähän tuot aina pulmia tullessasi. Mitä sinä olet
tehnyt? Ajoitko nurin jonkun vanhan naisen, joka vaatii siitä
laillista hyvitystä, vai? Jo kysyi hilpeästi.

-- Pahempaa, huokasi Tom.

-- Et kai ole myrkyttänyt ketään herkkäuskoista, joka on pyytänyt
sinulta lääkkeitä?

-- Vielä pahempaa.

-- Oletko jättänyt Demin huonoon seuraan ja puikkinut tiehesi?

-- Vieläkin pahempaa.

-- Minä luovun. On inhottavaa odottaa huonoja uutisia. Saatuaan
kuulijansa kylliksi innostumaan Tom jyräytti lyhyesti koko totuuden
ja jäi odottamaan sen tehoa:

-- Minä olen kihloissa.

Jon korjausarkit lehahtivat lentoon, kun hän löi kätensä yhteen ja
huudahti huolissaan:

-- Jos Nan on suostunut, en koskaan anna sitä hänelle anteeksi.

-- Ei hän olekaan. Se on toinen tyttö.

Tomin kasvot olivat niin hullunkurisen näköiset, ettei Jo voinut olla
nauramatta. Sillä poika oli samalla sekä hämillään että hyvillään,
vieläpä huolissaankin.

-- Sepä hauskaa, todellakin hauskaa! Välipä sillä, kuka hän on. Ja
toivottavasti menette pian naimisiin. Mutta kerro nyt koko asia,
kehotti Jo niin rauhoittuneena, että tunsi voivansa kuulla mitä
hyvänsä.

-- Mitähän Nan sanoo? Tom kysyi nolona.

-- Hän riemuitsee päästessään ikuisesta kiusanhengestään. Älä ole
huolissasi Nanista! Kuka tämä tyttö on?

-- Eikö Demi ole kirjoittanut?

-- Vain jostakin neiti Westistä, jonka kuulut keikauttaneen
kanootilla kumoon Quitnossa. Minusta siinä oli jo tietämistä ihan
tarpeeksi.

-- Se oli vasta alkusoittoa. Onnenpotku minulle! Tietysti minun piti
olla kohtelias pideltyäni pahoin tyttöraukkaa. Ihmiset olivat sitä
mieltä, enkä voinut muuta, ja niin oli kaikki mennyttä ennen kuin
aavistinkaan. Demin syytä se oli. Hän tahtoi ottaa kuvia. Katsokaa
vain näitä. Näin me kulutimme aikaa silloin, kun emme pelanneet
tennistä, sanoi Tom ja veti kourallisen valokuvia taskustaan;
monissa niistä hän itse oli varsin näkyvällä paikalla, joko pidellen
päivänvarjoa sievän tytön suojana kalliolla, loikoen tämän jaloissa
nurmella tai kiikkuen kuistin kaiteella.

-- Tämä on tietysti hän? kysyi Jo näyttäen sirokenkäistä naista,
jolla oli maila kädessään.

-- Se on Dora. Eikö hän olekin suloinen, huudahti Tom unohtaen
hetkeksi kaikki vaikeutensa ja puhui innokkaasti kuin rakastunut mies
konsanaan.

-- Oikein hauskan näköinen. Toivottavasti hän ei ole Dickensin Dora?
Tuo kiharainen pää on sen näköinen.

-- Ei vähääkään. Hän on etevä tyttö. Taitava talousihminen, ompelee
hyvin ja osaa paljon muuta. Kaikki tytöt pitävät hänestä, hän on
hyväsydäminen ja iloinen, laulaa kuin lintu, tanssii kauniisti ja
pitää kirjoista. Hänen mielestään sinun kirjasi ovat erinomaisia.

-- Tuon sanoit imarrellaksesi minua ja saadaksesi minulta apua.
Kerro ensin miten kaikki kävi, sanoi Jo ja asettui tarkkaavaisena
kuuntelemaan.

Tom siveli päätään otsasta niskaan asti kuin selvittääkseen
ajatuksiaan ja ryhtyi tarmokkaasti kertomaan:

-- Me olimme jo ennestään tuttuja, mutta en tiennyt, että hänkin
oli siellä. Demi tahtoi tavata erästä toveriaan, ja kun siellä
oli kaunista ja viileätä, viivyimme yli pyhän. Kohtasimme
muutamia hauskoja ihmisiä ja läksimme soutelemaan. Dora oli minun
kanootissani, ja me törmäsimme kirottuun kariin ja kaaduimme. Hän
osaa kyllä uida, niin ettei sattunut vahinkoa, pelästyimme vain ja
puku tietysti meni pilalle. Hän otti asian hienosti, ja meistä tuli
heti ystävät, kun kompuroimme kurjaan alukseemme toisten nauraessa.
Tietysti meidän piti jäädä seuraavaksi päiväksi katsomaan, oliko Dora
kunnossa. Demi tahtoi. Siellä oli Alice Heath ja pari muuta tyttöä
meidän opistosta, niin että tulimme viipyneeksi kauemminkin. Demi
otti valokuvia, me tanssimme ja panimme toimeen tenniskilpailun,
sehän on oikeastaan yhtä hyvää urheilua kuin pyöräilykin. Mutta
rehellisesti sanoen tennis on vaarallinen peli, siinä hakkaillaan
aika tavalla.

-- Minun aikoinani ei paljon pelattu tennistä, mutta minä ymmärrän
kyllä, sanoi Jo.

-- Totta puhuen, en aikonut vähääkään ruveta vakavaksi, Tom jatkoi
verkalleen. -- Mutta kun kaikki muut hakkailivat, niin minäkin.
Dora näytti pitävän siitä ja odottavan sitä, ja tietysti minusta
oli hauskaa kun huomasin, että minusta välitetään. Miehestä
tuntuu aika mukavalta, kun saa arvoa jonkun silmissä vuosikausien
halveksimisen jälkeen. Niinpä niin, teki hyvää nähdä sievän tytön
aina hymyilevän minulle, punastuvan suloisesti, kun sanoin hänelle
jotain kaunista, ilahtuvan tulostani ja käyvän surulliseksi, kun
läksin pois. Dora ihaili kaikkea mitä tein ja sai minut yrittämään
aina parastani. Semmoisesta kohtelusta mies pitää, ja sellaista hänen
kuuluu saadakin, jos käyttäytyy hyvin. Ei nenännyrpistyksiä eikä
olankohautuksia vuodesta toiseen, niin että tuntee itsensä höperöksi,
vaikka on tosissaan ja on rakastanut tyttöä uskollisesti pikku
pojasta asti. Totta totisesti, se on kohtuutonta.

Tom lämpeni ja tuli kaunopuheiseksi ajatellessaan kärsimäänsä
vääryyttä. Hän nousi kävelemään ympäri huonetta, heilutti päätään
ja koetti olla suutuksissaan, mutta huomasi ihmeekseen, ettei häntä
surettanutkaan yhtään.

-- Juuri niin. Jätä vanhat haaveesi -- sillä muuta ne eivät
olleetkaan -- ja tartu uuteen, jos se on kestävää. Mutta kuinka sinä
tulit kosineeksi? Jo uteli.

-- Se oli ihan vahinko. En edes tarkoittanut sitä, mutta aasipas
tarkoitti, enkä minä päässyt pulasta, muuten olisin loukannut Doran
tunteita, selitti Tom tuntien päässeensä kertomuksen huippukohtaan.

-- Taisikin olla kaksi aasia, vai mitä? kysyi Jo.

-- Se kuulostaa hassulta, mutta siitä olisi voinut tulla vaikka
mitä kamalaa, vastasi Tom synkkänä, vaikka silmien välkkeestä näki,
etteivät lemmenkoettelemukset olleet sokaisseet hänen silmiään
näkemästä seikkailun hullunkurista puolta.

-- Tytöt ihailivat meidän uusia pyöriämme, ja tietysti me halusimme
näyttää taitoamme. Otimme heidät mukaan pyörille ja hulluttelimme
yhdessä. Dora istui kerran takanani ja me ajoimme kauniisti pitkän
matkan, kunnes muuan aasinkoni juoksi suoraan tien poikki. Minusta
sen olisi pitänyt väistyä, mutta sepä ei väistynyt, niin että
minä potkaisin sitä. Se potkaisi takaisin ja siinä sitten mentiin
mukkelismakkelis, niin aasi kuin mekin. Aikamoinen sekamelska! Minä
ajattelin vain Doraa, ja hän oli aivan suunniltaan. Hän nauroi
ja itki, ja se peto rupesi kiljumaan, ja minä olin ihan pyörällä
päästäni. Kenelle ei niin kävisi, kun tyttö läähättää keskellä tietä
ja saat pyyhkiä hänen silmiään ja pyydellä anteeksi tietämättä onko
häneltä luita poikki vai ei! Minä sanoin häntä kullakseni ja menin
hädissäni niin pitkälle, että hän kalpeni ja sanoi: "Saat anteeksi,
Tom. Nosta minut ja jatketaan matkaa."

-- Eikö se ollutkin herttaista, minä olin sentään kaatanut hänet jo
toisen kerran? Se liikutti minua sydänjuuria myöten, ja minä sanoin,
että ohjailin vaikka kuinka pitkälle tuommoista enkeliä, ja -- en
tiedä mitä oikein mahdoin sanoakaan, mutta minut olisi voinut vaikka
höyhenellä sipaista maahan, kun Dora otti minua kaulasta ja sanoi:
"Rakas Tom, sinun kanssasi en pelkäisi leijoniakaan." Hänen olisi
kai pitänyt sanoa aaseja, mutta hän oli tosissaan ja säästi minun
tunteitani. Mutta nyt minulla on kaksi mielitiettyä yhtaikaa ja olen
hitonmoisessa pulassa.

Jon oli mahdotonta pysyä totisena, tämä Tomille luonteenomainen juttu
nauratti häntä niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia. Tom loi
häneen moittivan silmäyksen, mutta purskahti samassa itsekin nauruun
niin että huone raikui.

-- Tommy Bangs! Kukaan muu kuin sinä ei voisi joutua tuommoiseen
onnettomuuteen, sanoi Jo, kun hän taas sai vedetyksi henkeä.

-- Kaikki on ihan päälaellaan ja minut pilkataan hengiltä. Saan sanoa
hyvästit vanhalle Plumille pitkäksi aikaa, vaikeroi Tom pyyhkien
kasvojaan ja koettaen sopeutua kauheaan asemaansa.

-- Älä toki! Minä puolustan sinua, sillä minusta tämä on koko kesän
paras juttu. Mutta tahdon tietää ensin, oletko sinä tosissasi. Näissä
asioissa minä en hyväksy leikittelyä.

-- Dora kyllä katsoo olevansa kihloissa ja kirjoitti heti kotiinsa.
Minä en saanut sanaakaan suustani, kun hän suhtautui asiaan
niin vakavasti ja oli niin onnellisen näköinen. Hän on vasta
seitsemäntoista eikä ole koskaan pitänyt kenestäkään toisesta, ja
hän uskoo kaiken olevan kohdallaan, koska hänen isänsä tuntee minun
isäni emmekä ole kumpikaan ihan köyhiä. Minä olin niin ymmällä, etten
voinut sanoa muuta kuin: "Voitko sinä oikeastaan rakastaa minua, kun
me tunnemme toisiamme niin vähän?" Mutta hän vastasi hellästi: "Kyllä
vain, Tom. Sinä olet niin iloinen ja hyvä ja kunnollinen, etten voi
olla rakastamatta." Enhän minä voinut kaiken tämän jälkeen tehdä
muuta kuin antaa mennä, jäin sinne hänen ilokseen ja luotin siihen,
että koko sotku vielä selviää.

-- Aito tomimaista kevytmielisyyttä! Kai sinä kerroit asian heti
isällesi?

-- Kirjoitin hänelle heti ja sain kaiken mahtumaan kolmelle riville.
Näin: "Isä rakas! Olen kihloissa Dora Westin kanssa ja toivon, että
hän sopii perheeseen. Minulle hän sopii täsmälleen. Tom." Hän oli
hyvillään, sillä hänhän ei ole koskaan pitänyt Nanista, mutta Dora
miellyttää häntä kaikin puolin.

-- Mitä Demi sanoi näin vauhdikkaasta ja hullunkurisesta
rakkausseikkailusta? Eikö hän paheksunut sitä? kysyi Jo-rouva naurua
pidätellen, kun hänen mieleensä tuli kaikkea muuta kuin romanttinen
näky: aasi, polkupyörä, poika ja tyttö sikin sokin maantiellä.

-- Ei yhtään. Se kiinnosti kyllä häntä ja hän oli oikein
ystävällinen. Puhui minulle isällisesti. Demihän on aina kuin Salomo,
varsinkin kun sattuu itse olemaan samassa veneessä, vastasi Tom
ymmärtäväisen näköisenä.

-- Et kai tarkoita --? Jo läähätti säikähtyneenä.

-- Tarkoitanpa hyvinkin, juuri sitä. Demiä minä saan kiittää koko
sotkusta. Hän sanoi menevänsä Quitnoon Fred Wallacea katsomaan,
mutta ei tavannut koko kaveria, ei tietenkään voinut tavata, kun
Wallace ei ollut mailla halmeilla. Alicea hän sieltä haki, ja minut
jätettiin oman onneni nojaan, kun Demi ja Alice sipisivät kaksistaan
ja kulkivat ympäri kamera kainalossa. Tässä jutussa oli kolme aasia,
enkä minä suinkaan ollut niistä hölmöin, vaikka minulle tässä
nauretaan. Demi tietysti on vakavan ja viattoman näköinen eikä kukaan
sano hänelle mitään.

-- Juhannuskuume on siis puhjennut, ties kuka saa seuraavana
tartunnan. No, jääköön Demi äitinsä huostaan ja tuumitaan, mitä sinun
pitäisi tehdä.

-- En tosiaankaan tiedä. On kurjaa olla rakastunut kahteen tyttöön
samalla kertaa.

-- Ajattele toki asiaa järkevästi. Dora rakastaa sinua ja uskoo sinun
rakastavan häntä. Nan ei välitä sinusta etkä sinäkään tosissasi
hänestä, roikut vain hänen perässään pelkkää härkäpäisyyttäsi,
kun hän koettaa häätää sinut pois. Jos suoraan sanon, luulen että
olet rakastunut Doraan tai joka tapauksessa hyvää vauhtia menossa
sinnepäin; vaikka lasketkin leikkiä, sinä puhut hänestä ihan eri
sävyssä kuin olet ikinä puhunut Nanista. Pidä sinä nyt kiinni Dorasta
ja anna Nanin mennä menojaan; aikanaan näkyy, kuinka aito tunteesi on.

Tomin kasvot valkenivat Jon puhuessa, ja tämän päästessä loppuun ne
suorastaan paistoivat helpotuksesta.

-- Oikeastaan minun teki alun perin mieli vain kiusata Nania, hän
tunnusti. -- Käskin Demin kirjoittaa puuhistani Daisylle, jotta Nan
saisi kuulla. Mutta sitten kävi hupsusti: unohdin Nanin kokonaan enkä
ajatellut kuin Doraa, kunnes tuo siunattu aasi viskasi hänet syliini.
Mutta mitähän vietävää Nan nyt sanoo, kun saa kuulla!

-- Kuulla mitä? kysyi kirkas ääni, joka sai molemmat säpsähtämään ja
kääntymään, sillä Nan itse katseli heitä tyynesti ovelta.

Jo halusi päästää Tomin jännityksestä ja nähdä, kuinka Nan
suhtautuisi uutiseen, siksi hän sanoikin nopeasti:

-- Että Tom on kihloissa Dora Westin kanssa.

-- Ihanko totta? Minä tiesin, että reseptini saa aikaan
ihmeparannuksen, jos Tom vain noudattaa sitä kyllin kauan. Tom-kulta,
onpa se hauskaa! Ja Nan pudisti sydämellisesti pojan kättä.

-- Se sattui vahingossa, Nan, ei se ollut tarkoitus. Mutta minähän
aina sekoitan asiat, ja tästä sotkusta en ollut selvitä ollenkaan.
Äiti Bhaer kertoo sinulle kaiken. Minun täytyy lähteä siistiytymään.
Menen Demin luo teelle. Näkemiin.

Änkyttäen ja punastellen, ujon ja kiitollisen näköisenä Tom painui
ovesta jättäen naiset setvimään keskenään asiaa ja nauramaan tätä
odottamatonta käännettä. Nan tunsi Doran ja oli varma, että tästä
tulisi aikaa myöten Tomille mainio vaimo.

-- Tietysti minun tulee ikävä Tomia, kun hän haihtuu näiltä mailta,
mutta toisaalta tämä on helpotus sekä minulle että hänelle.
Joutilaisuus on pojalle pahaksi. Nyt hän menee isänsä liikkeeseen ja
menestyy hyvin ja kaikki tulevat onnellisiksi. Minä annan Doralle
tyylikkään lääkelaatikon häälahjaksi ja opetan häntä käyttämään
sitä. Tomille sitä ei voi uskoa, Silaskin sopisi lääkärin ammattiin
paremmin kuin hän.

Puheen loppuosa kevensi Jo-rouvan mieltä, sillä Nan oli aluksi
vilkaissut ympärilleen kuin olisi kadottanut jotain arvokasta,
mutta näytti piristyvän ajatellessaan lääkelaatikkoa ja Tomin uutta
vaaratonta elämänuraa.

-- Sinun orjasi on vihdoinkin vapaa. Anna hänen mennä menojaan ja
uppoa sinä työhösi, sillä sinä ainakin sovit lääkärin ammattiin ja
tuot aikaa myöten sille kunniaa, sanoi Jo rohkaisevasti.

-- Siitä muistankin, että kylässä on tuhkarokkoa. Sinun pitäisi
kieltää tyttöjä käymästä sellaisissa paikoissa, missä on lapsia.
Olisi ikävää saada tuhkarokkotartunta juuri lukukauden alkajaisiksi.
Nyt minä menen Daisyn luo. Saa nähdä mitä hän sanoo Tomille. Eikös
tuo poika olekin mainio? Ja Nan meni tiehensä naureskellen.

Jo jäi miettimään Tomin yllättävää uutispommia. Sen vaikutus saattoi
ulottua laajalle, sillä vaikkei yksi pääskynen kesää teekään, niin
yksi kihlaus saa helposti aikaan toisia, ja useimmat Jon nuorista
olivat tartunnalle alttiissa iässä.

-- Onneksi kaikki kaksitoista eivät sentään ole minun vastuullani.
Se veisi minulta viimeisetkin järjen rippeet, sillä arvaan hyvin,
että tulossa on paljon pahempia selkkauksia ja pulmia kuin nuo
Tomin kanootit ja polkupyörät ja aasit, mietti Jo palatessaan
laiminlyötyjen korjausvedostensa pariin.

Tom itse oli perin tyytyväinen siihen valtavaan kohuun, jonka hänen
kihlauksensa aiheutti Plumfieldin yhdyskunnassa. Useimmat Tomin
ystävät olivat niin ällistyneitä, etteivät tulleet edes härnänneeksi
häntä. Se että juuri hän, uskollisuuden perikuva, luopui palvontansa
kohteesta ja kääntyi vieraiden jumalattarien puoleen, järkytti
kaikkia romanttisia sieluja.

Hupaista kyllä, Tom sai näinä aikoina kokonaan uuden roolin, sillä
jutun hullunkuriset yksityiskohdat, jotka olivat vain harvojen
tiedossa, haudattiin ystävällisesti unholaan, ja Tom sukelsi esiin
täysiverisenä sankarina, joka oli pelastanut nuoren naisen hukkumasta
ja voittanut rohkeudellaan tämän rakkauden. Dora säilytti salaisuuden
ja nauroi sydämestään jutulle, kun hän tuli tervehtimään äiti Bhaeria
ja tutustumaan koko perheeseen.

Isänsä iloksi Tom luopui lääketieteestä ja valmistautui
liikemieheksi. Ainoa oka Tomin ruusukimpussa oli Nanin tyyni
suhtautuminen asioiden uuteen käänteeseen ja se silminnähtävä
helpotus, jota hän tunsi Tomin 'uskottomuuden' paljastuttua.
Tom ei toki halunnut Nanin kärsivän, mutta hänestä olisi ollut
mieluista, jos tyttö olisi tuntenut edes rahtusen murhetta
menetettyään ihailijansa. Niin monen vuoden uskollinen palvelus ja
vakava kiintymys olisi toki edellyttänyt apeaa ilmettä tai edes
muutamaa kateellista silmäystä, kun Tom kulki ohitse ihaileva Dora
käsipuolessaan. Mutta Tomin harmiksi Nan kohteli häntä pelkästään
äidillisesti ja taputti Doran kiharaista päätä suojelevasti ja
kokeneesti.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Tom sai entiset ja uudet tunteensa
sopivasti järjestykseen, mutta Jo auttoi häntä ja Laurie selitti
kokemuksesta, miten hämmästyttäviä hyppäyksiä ihmissydän saattaa
tehdä pelkästään tervehtyäkseen. Lopuksi Tom saavutti tasapainonsa,
ja kun syksy tuli, häntä näkyi enää harvoin Plumfieldissä, sillä
hänen uusi johtotähtensä oli kaupungissa ja liikeasiat pitivät häntä
lujasti työssä. Hän oli nyt selvästi oikealla paikallaan ja menestyi
ennen pitkää erinomaisesti.



10

DEMI VAKIINTUU


-- Äiti, saanko keskustella kanssasi vakavasti? kysyi Demi eräänä
iltana, kun he istuivat yhdessä nauttimassa syksyn ensimmäisestä
takkavalkeasta. Daisy oli yläkerrassa kirjoittamassa kirjeitä ja
Josie lukemassa pikku kirjastossa.

-- Tottakai, kultaseni. Toivottavasti sinulla ei ole huonoja uutisia,
sanoi Meg nostaen katseensa käsityöstään.

-- Taitavat pikemminkin olla hyviä, vastasi Demi hymyillen ja pani
pois sanomalehden. Hän meni istumaan äitinsä viereen pieneen sohvaan,
johon parahiksi sopi kaksi henkeä.

-- Kerrohan sitten.

-- Tiedän ettet pidä reportterintoimestani. Sinusta on varmaan
hauskaa luulla, että olen ottanut lähtöpassit.

-- Tosiaan hauskaa! Lehtityö on kovin epävarmaa, eikä siinä pääse
eteenpäin. Sinun pitäisi päästä hyvään paikkaan, johon voisit jäädä
pysyvästi. Haluaisin sinut virkauralle, mutta koska et itse pidä
siitä, niin jokin vauras liikeyrityskin kävisi laatuun.

-- Mitä sanoisit rautatiellä olosta?

-- Ei, siitä en pidä. Meluisa ja kiireinen paikka, jossa on
kaikenkarvaisia ihmisiä ympärillä. Toivottavasti et aio sinne.

-- Olisin voinut saada sieltä paikan. Entä miellyttääkö sinua
kirjanpitäjän paikka nahkatukkuliikkeessä?

-- Ei, tulet kumarahartiaiseksi kirjoittaessasi korkean pöydän
ääressä, ja kirjanpitäjä pysyy aina kirjanpitäjänä.

-- No, entä kauppamatkustajan toimi?

-- Ei se ainakaan. Kuolisit tai menettäisit terveytesi huonon ruuan
takia, onnettomuudet ja vaarat uhkaisivat joka puolelta ja saisit
yhtä mittaa olla menossa.

-- Voisin myös ruveta erään tiedemiehen yksityissihteeriksi, mutta
palkka on pieni ja työ voi ennen pitkää loppua.

-- Sellainen puuha olisi kyllä enemmän minun mieleeni. En tietenkään
vastusta mitään kunniallista työtä, mutta en soisi poikani ahertavan
parasta nuoruuttaan pimeässä konttorissa pienestä palkasta tai
heittelehtivän hiukan suuremman palkan vuoksi edestakaisin kehnoissa
ja tärisevissä vaunuissa. Tahtoisin saada sinut sellaiseen paikkaan,
jossa taitosi ja taipumuksesi kehittyvät ja ovat hyödyksi ja johon
voisit ehkä lopuksi päästä osakkaaksi. Silloin oppivuotesi eivät
kuluisi hukkaan. Puhuin tästä kaikesta jo aikoinaan isäsi kanssa.

Demi kiersi käsivartensa äidin harteille ja sanoi niin isänsä tapaan,
että äidin silmät kostuivat:

-- Äiti rakas, olenkin tainnut saada juuri sellaisen toimen, jota
sinä toivot. En halunnut puhua siitä ennen kuin asia oli varma,
sillä olisit vain huolehtinut ja hätäillyt, mutta Jo-täti ja minä
olemme olleet puuhassa jo jonkin aikaa ja nyt paikka on selvä.
Tiedäthän että Jo-tädin kustantaja herra Tiber on menestyneimpiä
miehiä alallaan. Lisäksi hän on aulis, ystävällinen ja ehdottoman
kunniallinen. Olen suorastaan himoinnut hänen palvelukseensa. Työssä
tarvitaan kirjallisuuden tuntemusta ja arvostelukykyä, siinä pääsee
kosketuksiin ihmisten kanssa ja se on hyvin kasvattavaa. Aina kun
käyn kustantajan luona Jo-tädin asioissa, tahtoisin jäädä tuohon
suureen kauniiseen huoneeseen, jossa herra Tiber istuu pöytänsä
ääressä melkein kuin kuningas ottamassa vastaan alamaisiaan;
suurimmatkin kirjailijat ovat siellä nöyriä poikia ja odottavat
jännittyneinä ratkaisua. Tietenkään minulla ei ole mitään tekemistä
tuon kanssa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Mutta sitä on hauskaa
katsella, ja koko ilmapiiri eroaa tyystin monista konttoreista,
joissa ei puhuta muusta kuin rahasta. Se on kuin toinen maailma, ja
minusta tuntuu siellä hyvin kotoiselta.

Tässä Demi pysähtyi vetämään henkeä ja Meg, jonka kasvot olivat
kaiken aikaa kirkastuneet puuskahti innokkaasti:

-- Juuri tuollaista minä toivoin. Oletko saanut sieltä toimen?
Poikakulta, on erinomaista, jos pääset tuohon hyvin järjestettyyn ja
menestyvään kustannusliikkeeseen.

-- Luultavasti pääsen sinne, vaikka en uskalla vielä olla aivan
varma. Voihan olla etten sovi tuohon työhön; minut otettiin vain
kokeeksi. Herra Tiber oli hyvin ystävällinen ja lupasi, että jos
selviydyn hyvin, pääsen kohoamaan niin nopeasti kuin toisiin nähden
on kohtuullista. Aloitan kuun ensimmäisenä päivänä, toimitan aluksi
tilauksia, käyn hankkimassa uusia ja teen muuta sentapaista. Se
on minusta mukavaa. Olen valmis tekemään mitä tahansa mikä koskee
kirjoja, vaikka vain tomuttamaan niitä, nauroi Demi tyytyväisenä
tulevaisuuden näkymiin. Kokeiltuaan monenlaista hän näytti viimein
löytäneen alan, josta piti.

-- Eikö Jo-täti ole mielissään tästä? kysyi Meg ja näki jo sielunsa
silmin kustantajan oven yläpuolella kilven: "Tiber, Brooke & kumpp."

-- Niin mielissään, ettei tahtonut millään malttaa pitää suutaan
kiinni. Minun suunnitelmani ovat tuottaneet sinulle niin usein
pettymyksen, että tahdoin tällä kertaa olla varma. Rob ja Tom
lupasivat pidättää Jo-tätiä kotona tämän illan, että saan itse kertoa
uutisen; hänellä oli kova halu hyökätä tänne päätä pahkaa. Äiti
kulta, tuntuu kuin olisin päässyt telakalta vesille!

-- Arvaan sen. Minustakin tuntuu hyvältä, sillä olen välistä pelännyt
olleeni sittenkin liian saamaton teidän suhteenne. Sinusta saan nyt
olla huoletta. Jos vain Daisy vielä pääsisi selville vesille ja Josie
jättäisi haihattelunsa, olisin ihan tyytyväinen.

Demi piti hetken tauon antaakseen iloisen uutisen vaikuttaa; sitten
hän aloitti suojelevalla äänellä, jota hän aina vaistomaisesti käytti
puhuessaan sisaristaan:

-- Mitä tyttöihin tulee, alan uskoa että isoisä on oikeassa: ihmisen
täytyy saada olla oma itsensä, se miksi hänet on luotu. Daisynkin
pitäisi saada kulkea omaa tietään. Jos Nat palaa onnellisesti kotiin,
niin sinuna minä antaisin heille siunaukseni. Ja sitten auttaisimme
yhdessä Josieta saamaan selville, onko teatteri hänen oikea uransa.

-- Daisy on kiintynyt Natiin, se on selvä, ja jos Natissä on kylliksi
miestä, he saavatkin tehdä tahtonsa mukaan. Mutta pelkään että
Josiesta tulee vielä hankaluuksia. Minä rakastan teatteria, mutta en
ymmärrä miten voisin antaa pikku tyttöni ruveta näyttelijäksi, niin
lahjakas kuin hän ilmeisesti onkin.

-- Kenenhän syytä hänen teatteri-innostuksensa on? Demi hymyili.

-- Tietysti minun. Minähän näyttelin Daisyn ja sinun kanssasi
"Metsän lapsia" ennen kuin osasitte puhua. Siinä sitä ollaan, äidin
taipumukset puhkeavat lapsissa, ja äidin täytyy maksaa syntinsä
antamalla lapsien tehdä oman päänsä mukaan. Meg nauroi, vaikka
pudistikin päätään sille tosiasialle, että Marchin perheessä oli
näyttelijänlahjoja.

-- Kuule nyt, miksi perheessä ei saisi olla näyttelijää yhtä hyvin
kuin kirjailija tai pappi tai kustantaja? Tunnusta pois, sinäkin
näkisit mielelläsi Josien loistokkaana parrasvaloissa. Anna vain
periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia
teitään.

-- En kai muutakaan mahda. Silti minua pelottaa, sillä
teatterimaailman jännitys nielaisee ihmisen niin, että siitä on
vaikea luopua vaikka haluaisikin. Minä tiedän siitä jonkin verran,
sillä luultavasti minusta itsestäni olisi tullut näyttelijä Marchin
tädistä ja kaikista kunniallisista esi-isistä huolimatta, jollei
siunattu isäsi olisi tullut väliin.

-- Vaikea sinun olisikin vastustaa tyttäresi uraa, varsinkin nyt,
kun aiot itse jouluna niittää laakereita näytelmän sankarittarena,
kiusoitteli Demi seisoen selkä takkatulta vasten siinä asennossa,
johon miehet mielellään asettuvat ollessaan voiton puolella.

Meg punastui. -- Hassua että lupauduin siihen, mutta en voinut
vastustaa, kun Jo ja Laurie sepittivät osan juuri minua varten ja
te lapsetkin näyttelette mukana. Ja heti kun saan päälleni tuon
vanhan äitimuorin vaatteet, minua värisyttää samalla tavalla kuin
ennen vanhaan näytellessämme ullakolla. Kunpa vain Daisy suostuisi
näyttelemään oman osansa.

-- Eikö sinusta Alice sopisi siihen paremmin? Daisy ei osaa näytellä
tippaakaan, mutta Alice saa eloa kuiviinkin repliikkeihin. Demi
käveli huoneen poikki, kuin tulen hehku olisi äkkiä saanut punan
kohoamaan hänen kasvoilleen.

-- Sopisi varmasti. Alice on suloinen tyttö, minä pidän hänestä. Mitä
hän tekee tänä iltana?

-- Pänttää kai kreikkaansa. Niin hän tavallisesti tekee, ikävä kyllä,
Demi mutisi tuijottaen kirjahyllyyn.

Meg oli ottanut käsityönsä esille ja tarkasteli keskentekoista
napinläpeä, niin ettei tullut huomanneeksi poikansa ilmettä.

Demi oli järkevä nuorimies, jolla oli malttia pitää salaisuutensa
ominaan. Niinpä Tomin lisäksi vain teräväkatseinen Josie oli
huomannut, että liikkeellä oleva kulkutauti oli iskenyt Demiinkin,
koska Josie tunsi terveellistä pelkoa isoaveljeään kohtaan, hän
asettui vain viisaasti väijyksiin valmiina hyökkäämään kimppuun heti
kun toinen paljastaisi heikon kohtansa. Demi oli alkanut iltaisin
soitella tunteikkaasti huilua. Meg ja Daisy eivät kiinnittäneet
mitään huomiota näihin iltakonsertteihin, mutta Josie kikatteli
pahanilkisesti itsekseen ja odotti kostonhimoisena aikaansa, sillä
hänen mielestään Demi asettui aina Daisyn puolelle, kun tämä torui
häntä vallattomuuksista.

Tänä iltana hän sai tilaisuutensa. Kun äiti oli syventyneenä
käsityöhön ja Demi kuljeskeli rauhattomana ympäri, viereisestä
huoneesta kuului kirjan paukahdus ja Josie ilmestyi huoneeseen
haukotellen, mutta silmissään pahanenteinen pilke.

-- Täällä mainittiin minun nimeni. Oletteko te panetelleet minua? hän
kysyi istahtaen tuolin käsinojalle.

Josie sai kuulla Demiä koskevan uutisen ja ilahtui siitä, mutta
oli huomaavinaan isonveljen suhtautuvan kovin armollisesti hänen
onnitteluunsa. Tytön mielestä moinen itsetyytyväisyys ei ollut
Demille hyväksi. Hän pisti heti piikin tämän ruusukimppuun.

-- Olen miettinyt meidän näytelmäämme ja keksinyt, että voin piristää
omaa osaani laululla. Miltä tämä kuulostaa? Ja istahtaen pianon
ääreen hän alkoi laulaa vanhalla sävelellä:

    "Oi kuinka sinulle sen kertoisin,
    mä että silmiisi kun katselin,
    sä uudeksi teit koko maailman.
    Suloinen tyttö. Sinua odotan."

Pitemmälle hän ei päässyt, kun Demi hyökkäsi kiukusta punaisena hänen
kimppuunsa, ja pöydät ja tuolit lennähtelivät, kun nopsajalkainen
nuori neiti ravasi ympäri huonetta kannoillaan Tiber & Kumppanin
tuleva osakas.

-- Senkin marakatti, kuinka sinä uskallat koskea minun papereihini,
karjui suuttunut runoilija tavoitellessaan julkeaa tyttöä, joka
hyppeli sinne tänne ja heilutti kiusoitellen hänen edessään
paperilappua.

-- Minä löysin sen tietosanakirjan välistä. Ähä, ähä, mitäs jätät
roskiasi joka paikkaan! Etkö sinä pitänyt laulustani? Sehän on oikein
herttainen.

-- Jollet anna tuota pois, saat oppia laulun, joka ei ole ollenkaan
herttainen, puhisi takaa-ajaja.

-- Tule ottamaan jos pystyt. Ja Josie katosi kirjastoon saadakseen
rauhassa kinata, sillä äiti ehätti sanomaan: -- Lapset, lapset, älkää
toki riidelkö!

Paperi oli jo liekeissä kun Demi tuli, ja hän rauhoittui nähdessään,
että riitakapula oli tiessään.

-- Hyvä että se paloi, minä en siitä välitä. Se oli vain erään tytön
tekele, johon koetin sepittää sävelen. Mutta tästedes jätät minun
paperini rauhaan, tai minä pyörrän äskeiset sanani. Minä näet neuvoin
äitiä, että hän antaisi sinun näytellä niin paljon kuin ikinä haluat.

Josien naama venähti hänen kuullessaan julman uhkauksen ja hän kärtti
Demiä kertomaan mitä oli puhuttu. Kooten tulisia hiiliä tytön pään
päälle Demi selosti keskustelun ja sai tällä valtioviisaalla tempulla
Josiesta heti liittolaisen.

-- Kunnon kaveri! Saat minun puolestani tästä lähtien haikailla ja
huokailla vaikka yökaudet, minä en sinua härnää. Jos sinä lupaat olla
minun puolellani, niin minä lupaan olla vaiti kuin muuri. Tuossa on.
Kirje Alicelta. Kai se kelpaa sovintolahjaksi?

Demin silmät välähtivät, kun Josie ojensi kolmikolkkaisen paperin,
mutta koska oli miltei varma, mitä se sisälsi, hän nolasi tytön
sanomalla huolettomasti:

-- Ei siinä mitään ole. Hän vain ilmoittaa, tuleeko hän meidän
kanssamme konserttiin huomisiltana. Lue itse jos haluat!

Naisten nurinkuriseen tapaan Josie menetti heti uteliaisuutensa,
kun sai luvan lukea kirjeen. Hän työnsi lappusen Demille, mutta jäi
vahtimaan, kun veli tyynesti silmäili nuo pari riviä ja viskasi
paperin tuleen.

-- Mutta hyvä mies! Minä luulin sinun säilyttävän jokaisen liuskan,
johon 'suloinen tyttö' on koskenut. Etkö sinä välitäkään hänestä?

-- Tietysti välitän, kaikkihan me välitämme. Mutta 'haikailu
ja huokailu' eivät sovi minulle. Tyttöriepu, näytelmät panevat
sinun romanttisen pääsi pyörälle, ja koska Alice ja minä joskus
näyttelemme rakastavaisia, sinä hupsuparka ajattelet heti, että me
olemme tosissamme. Älä vaivaa päätäsi typeryyksillä, vaan pidä huoli
omista asioistasi ja anna minun hoitaa omani. Saat anteeksi tällä
kertaa, mutta käytöksesi osoittaa huonoa makua, eivätkä tragedian
kuningattaret hassuttele.

Tämä tukki Josien suun; hän pyysi nöyrästi anteeksi ja meni
nukkumaan. Demi oli kohtalaisen tyytyväinen; mielestään hän oli
rauhoittanut viisaasti sekä itsensä että uteliaan pikku sisarensa.
Mutta jos hän olisi nähnyt tytön kasvot tämän kuunnellessa hiljaista
huilunsoittoa, ei hän olisi ollut siitä kovinkaan varma. Sillä tyttö
näytti ovelalta kuin vanha varis pyhähtäessään halveksivasti:

-- Älä luulekaan, että sinä minut petät. Puhu mitä puhut, mutta
serenadia sinä siellä soitat.



11

EMILIN KIITOSJUHLA


"Brenda" kulki täysin purjein nousevassa tuulessa, ja jokainen
laivassaolija oli iloissaan, sillä pitkä matka lähestyi loppua.

-- Neljä viikkoa enää, rouva Hardy, sanoi toinen perämies Emil
Hoffman pysähtyessään kahden naisen viereen kannen suojaiseen
nurkkaukseen.

-- Tuntuu varmaan hyvältä seistä taas tukevasti maankamaralla,
vastasi vanhempi nainen hymyillen. Emil oli hänen suosikkinsa,
sillä tämä oli ottanut huolekseen pitää seuraa laivan ainoille
matkustajille, kapteenin rouvalle ja tyttärelle. -- Nouseekohan
tuolta myrsky? rouva Hardy jatkoi vilkaisten levottomana länttä
kohti, jonne aurinko laski punaisena.

-- Vain lakillinen tuulta, juuri sopivasti puskemaan meitä eteenpäin,
vastasi Emil vilkaisten miettiväisenä taivaalle.

-- Laulakaa meille, herra Hoffman, me kaipaamme musiikkia, sanoi Mary
pyytävästi.

Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut
laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa
hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön
vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:

    "Hei, tuuli raikas antakaa
    ja hyökylaineen tyrskyt
    ja aimo aallonkyntäjä,
    jota ei kaada myrskyt!
    On hauska merta viilettää
    ja maiset kahleet heittää,
    kotimme kun on aalloilla,
    ne kerran meidät peittää".

Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät,
rouva Hardy huudahti äkkiä:

-- Mitä tuo on?

Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän
tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän
tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen
rauhallisesti:

-- Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.

Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen
hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:

-- Tuli irti ruumassa, sir.

"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista
vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä.
Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän
tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että
heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin.
Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä,
joista lieskat pyrkivät esiin.

Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona,
ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki
säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen
vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä,
sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.

Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli
toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä
vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi
kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta
vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä.
Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski
miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä
tahansa tapahtua räjähdys.

Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät
yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää.
Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta
loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat.
Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi
märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä
navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin,
että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri
antaa kuolleensa takaisin.

Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt
ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat.
Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin,
samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto
riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli
pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin
osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko
yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä.
Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa
pelastusta odottaen.

Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton
vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti
toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea
luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen
nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai
epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil
tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä
olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli
toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista,
että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.

Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä
hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi
pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään
tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli
pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut
vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.

Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku
purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut
heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi
kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot
hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän
saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta
aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää
hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko
hänen omassa sydämessään kasvoi.

Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil
ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille,
mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa
esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän
veneessä vallitsi rauha.

Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti
vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo
kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken
leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti
säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina
janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa
ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän
hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet
alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan
toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.

Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin
ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun
valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva
kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.

Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan
eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin
hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia
rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin
silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.

Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren
koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan
rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden
katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary
lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen
syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti
jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä
kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa
laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli
olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa
palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:

-- Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti.
Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan
täysin purjein!

Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli
tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: --
Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan
enää näkisi heitä.

Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara
ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan
pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa
tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa,
ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen
noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.

Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat
virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden
karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.

Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn.
Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja
tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet:
tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi
selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi
erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat
hahmot.

Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli,
huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva
lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.

Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat,
että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja
hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että
elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti
urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä
ilosta.

Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas
saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin
hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun
liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa
kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat
miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja
saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.

Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: --
Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt
ajantajun.

-- Kiitosjuhlan päivä, hyvä mies! Ja saatte oikean uusenglantilaisen
juhla-aterian jos tahdotte, vastasi lääkäri sydämellisesti.

Mutta Emil oli liian voipunut tehdäkseen mitään, hän lepäsi vain
hiljaa ja kiitti palavammin kuin koskaan ennen, olihan hän saanut
elämän siunatun lahjan, joka oli vielä autuaampi, kun hän tiesi
täyttäneensä uskollisesti velvollisuutensa.



12

DANIN JOULU


Missä oli Dan? Vankilassa. Samaan aikaan kun jouluvalot loistivat
vanhassa Plumissa, Dan istui yksin kopissaan lukien Jon antamaa
pientä kirjaa ja kaivaten kaikkea minkä oli menettänyt.

Niin, Dan oli pahassa ahdingossa. Niin kuin usein käy, tämä
suistuminen aallonpohjaan oli tapahtunut juuri silloin, kun hän oli
erityisen toiveikas ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.

Hän tapasi junassa hauskan nuoren miehen, Blairin, ja huomasi
saavansa tästä matkatoverin, sillä Blairkin oli menossa Kansasiin,
jossa hänen veljellään oli maatila. Tupakkavaunussa oli käynnissä
korttipeli, ja pitkään matkaan kyllästynyt poika -- hän oli vain
kahdenkymmenen -- kulutti aikaansa pelaamalla mukana.

Jolle antamansa lupauksen takia Dan ei halunnut liittyä peliin, mutta
hän katseli sitä kiinnostuneena. Hänelle selvisi pian, että Blairin
pelitoverit olivat parkkiintuneita huijareita; ilmeisesti he olivat
päättäneet kyniä pojan, joka oli ajattelemattomasti näyttänyt heille
pullean lompakkonsa. Dan tunsi aina suojelevaa kiintymystä nuorempia
ja heikompia kohtaan, ja tämä poika muistutti jollakin tapaa Tediä.
Siksi hän piti Blairia silmällä ja varoitti tätä pelitovereista.

Tietenkin se oli turhaa. Kun pysähdyttiin yöksi erääseen suureen
kaupunkiin, Dan vei pojan omaan hotelliinsa, mutta jo muutaman
tunnin kuluttua tämä oli hävinnyt. Saatuaan kuulla kenen kanssa
Blair oli mennyt, Dan lähti etsiskelyretkelle. Hän haukkui itseään
hulluksi ryhtyessään moiseen vaivannäköön, mutta ei hennonut jättää
herkkäuskoista poikaa oman onnensa nojaan.

Dan löysi Blairin. Tämä istui pahamaineisessa paikassa pelaamassa
korttia junatoveriensa kanssa, ja kun Dan ilmestyi näkyviin, hänen
huolestuneille kasvoilleen levisi niin huojentunut ilme, että oli
helppo havaita asioiden olevan hullusti. Poika oli liian myöhään
huomannut vaaran.

-- En voi tulla vielä -- olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne
on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi
Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää.
Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista
siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin.
Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman
käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa
vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan,
että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat
keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava
pois tieltä.

Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat
vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin
helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei
tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista
korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui
rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti
varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi
pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu
kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia
vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja
sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. -- Painu
pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!

Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista
jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin
seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa
ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni.
Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes
henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin
usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt,
ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain
vuoden kuritushuonerangaistuksen.

Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin
käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen
peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa.
Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta
hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua
ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.

-- Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan
pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki
edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi
ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta.
Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän
väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin
kiihtymys.

Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa
tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi
lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä
uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään
ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että
vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei
valittamaan.

Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli
hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla.
Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat
toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui
paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua
kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan
vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista
työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa
kädet edelläastujan olkapäillä -- kaikkea muuta kuin sotilaiden
reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä,
söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen
välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:

-- Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä
jonakin päivänä.

Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia,
jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen
vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat
Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita
rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen
ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.

Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit
saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää
kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin
yksityiskohdista ja pantaisiin -- jos mahdollista -- toimeen
äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.

Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain
sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja
sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa.
Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista
suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata
vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun
hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka
oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen
muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi
toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.

-- Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki
menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä
saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan
tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa
minua. Ei kekälettä voi pelastaa.

Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä,
minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes
armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki
hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.

Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli
vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä,
mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli
pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä
Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli
vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli
hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita
ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi
hänen kärsimyksensä.

Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä
tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien
väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan
auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa
valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä
'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan
tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa
tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle
vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan
kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi,
että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat
heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa
ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku
kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat
tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.

Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa.
Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi
ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli
miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti
Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta
sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat
olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui
ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen
pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut
enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen
ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.

-- Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita,
puhuja sanoi. -- Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava
alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen.
Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä
kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään
itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne
arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden,
niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat
teille hyvää.

Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa
huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni
kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään
koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä.
Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella
rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä
peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa,
josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään
rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi
uutta voimaa ystäviltään.

Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen
Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo
tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli
kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä
ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.

Pimeänä iltahetkenä pilkisti valo ovenraosta, salpa aukeni hiljaa ja
sisään astui vankilan pappi. Hän oli ennenkin odottamatta saapunut
Danin luo, mutta aina tavannut hänet jörönä, välinpitämättömänä tai
kapinallisena ja poistunut kärsivällisesti odottamaan aikaansa. Nyt
se oli tullut; vangin kasvoilla oli helpottunut ilme, kun valo sattui
niihin, ja ihmisääni kaikui oudon mieluisalta, kun oli tuntikausia
kuunnellut kopissa kummittelevaa intohimon, epäilyn ja pelon
kuisketta.

-- Kent, Mason on lähtenyt. Hän lähetti teille terveisensä ja tunsin,
että minun piti tulla tuomaan niitä heti, sanoi pappi istuutuen
tuolille ja katsoi ystävällisesti vuoteella makaavan jäykkiin
kasvoihin. -- Mason kuoli äkkiä, mutta muisti teitä ja pyysi minua
sanomaan nämä sanat: "Sanokaa ettei Dan ryhtyisi siihen puuhaan,
vaan koettaisi kestää, ja kun hänen rangaistusaikansa loppuu,
menisi suoraa päätä Maryn luo, sillä hänellähän ei ole ystäviä
näillä seuduin. Mary ottaa hänet kyllä vastaan minun tähteni.
Sanokaa hänelle minulta terveisiä ja hyvästi. Hän oli minulle hyvä,
ja Jumala siunaa häntä." Sitten hän kuoli rauhallisesti ja pääsi
kotiin saatuaan Jumalan armahduksen, kun ihmiset eivät sitä ajoissa
toimittaneet.

Dan ei sanonut mitään, nosti vain käsivarren silmilleen ja makasi
ääneti. Nähdessään että terveiset olivat tehneet tehtävänsä paremmin
kuin hän uskalsi toivoakaan, pappi jatkoi aavistamatta, kuinka
rauhoittavalta hänen isällinen äänensä kuulosti vangista, joka ikävöi
kotia, mutta tunsi menettäneensä siihen oikeuden.

-- Mason oli vaatimaton mies, mutta ette varmaankaan voi olla
välittämättä siitä, että hänen viimeinen ajatuksensa kohdistui
teihin. Tiedän että täällä on tulossa ikävyyksiä. Uskokaa pois, tuo
yritys ei onnistu -- ne eivät onnistu koskaan --, ja olisi vahinko,
jos pilaisitte siinä paperinne, sillä te olette täällä hyvissä
kirjoissa. Pysykää rohkeana ja lähtekää rangaistusaikanne päätyttyä
täältä vapauteen muistaen Masonin terveisiä. Teillä on nyt paikka
mihin mennä, ellei teillä ole täällä ystäviä.

Dan kuunteli pastorin sanoja aivan toisin kuin ennen, sillä
koti-ikävä, yksinäisyyden tunne ja kuolinsanoma olivat herkistäneet
hänen mielensä. Ja tänä iltana hänessä tapahtui muutos, vaikkei
sitä tiennyt kukaan muu kuin pastori. Toisia kohtaan Dan oli sama
vaitelias ja tyly mies kuin ennenkin. Hän käänsi selkänsä niin
pahoille kuin hyvillekin, ja hänen ainoana ilonaan olivat kirjat,
joita pappi hänelle toimitti. Niin kuin pisara kovertaa kiveä,
pastori voitti kärsivällisyydellään vähitellen Danin luottamuksen,
ja hänen opastamanaan Dan alkoi etsiä tietä eteenpäin. Hän sai
vielä kokea monta luiskahdusta, monta raskasta hetkeä, joina elämä
ei tuntunut elämisen arvoiselta ja Masonin kohtalo näytti ainoalta
pelastukselta. Kuitenkin koti-ikävä ja halu sovittaa menneisyys
paremmalla tulevaisuudella antoivat hänelle kärsivällisyyttä ja
voimia.

Jouluna Danille tuli niin ikävä Plumfieldiin, että hän mietti, kuinka
voisi lähettää sinne tervehdyksen ilmaisematta olinpaikkaansa.
Lopulta hän kirjoitti Mary Masonille ja pyysi tätä postittamaan
kirjeen. Siinä hän ilmoitti olevansa terve ja työssä ja luopuneensa
maamiehen urasta; suunnitelmistaan hän kertoisi myöhemmin. Hän ei
tulisi todennäköisesti kotiin ennen syksyä eikä kirjoittaisi usein,
mutta hän lähetti terveisiä ja toivotti hauskaa joulua kaikille.



13

NATIN UUSI VUOSI


-- En odota vielä tietoja Emililtä ja Nat kirjoittaa säännöllisesti,
mutta missä Dan on? Vain pari kolme kirjettä lähdön jälkeen.
Hänenlaisensa toimelias mies olisi tänä aikana ehtinyt jo ostaa
kaikki Kansasin maatilat, tuskaili Jo eräänä aamuna etsittyään
turhaan postissa tulleista korteista ja kirjeistä Danin kulmikasta
käsialaa.

-- Eihän hän koskaan kirjoita usein. Dan tuskin huomaa kuukausien
ja vuosien kulumista kaikkien suunnitelmiensa keskellä, vastasi
professori Bhaer syventyneenä Natin pitkään kirjeeseen.

-- Mutta hän lupasi kirjoittaa heti, miten hänen hankkeensa ovat
sujuneet, ja Dan pitää kyllä sanansa jos vain voi. Pelkään että
hänelle on tapahtunut jotakin, sanoi Jo ja lohduttautui silittämällä
Donin päätä, kun se isäntänsä nimen kuultuaan tuli katselemaan häntä
viisailla silmillään.

-- Älä sure, äiti. Se kaveri putoaa aina jaloilleen. Ennen pitkää
hän sukeltaa taas esiin ja tulla tallustelee kotiin kultakaivos
toisessa ja preeria toisessa taskussaan eikä tiedä murheista mitään,
vakuutti Ted, jolla ei ollut pienintäkään hoppua luovuttaa Oktoota
sen oikealle omistajalle.

-- Hän on voinut lähteä Montanaan ja hylätä farmisuunnitelmansa.
Minusta hän näyttikin pitävän enemmän intiaaneista, sanoi Rob ja meni
auttamaan äitiään valtaisan kirjepinon käsittelyssä.

-- Sitä minäkin toivon. Se sopisi hänelle parhaiten. Mutta olisi
hän toki kertonut meille, jos hänen suunnitelmansa ovat muuttuneet,
ja pyytänyt rahaakin. Ei, tunnen vanhoissa luissani, että jokin on
hullusti, sanoi Jo vakavana kuin kohtalotar.

-- Kyllä siitä tieto tulisi, sillä hyvä kello kauas kuuluu, paha
vielä kauemmas. Älä huolehdi turhia, Jo, vaan kuuntele Natin hyviä
uutisia! En aavistanutkaan, että poika välittäisi muusta kuin
musiikista. Hyvä ystäväni Baumgarten on auttanut häntä alkuun, ja
menestys tekee pojalle hyvää, kunhan hän vain pitää päänsä kylmänä.
Hän on kunnon poika, mutta kovin kokematon, ja Leipzig on täynnä
ansoja sille, joka ei ole varuillaan. Kunpa hän selviytyisi!

Nat kuvasi kirjeessä haltioissaan muutamia kirjallisia ja
musikaalisia kutsuja, joihin oli osallistunut, komeaa oopperaa ja
uusia tuttavia. Hän kertoi, kuinka ystävällinen professori Baumgarten
oli hänelle ollut, ja ihaili suunnattomasti viulunsoiton opettajaansa.

-- Kuulostaa hyvältä, sanoi Jo tyytyväisenä. -- Jo ennen Natin
lähtöä minusta tuntui, että hän on lujempi ja miehekkäämpi kuin
aavistimmekaan. Hänellä oli paljon hyviä suunnitelmia.

-- Saadaanpa nähdä. Varmasti Natinkin on maksettava oppirahansa,
nuoruus on sellaista aikaa. Toivotaan vain, ettei läksy ole
liian kova, vastasi professori, ja hän hymyili muistaessaan omia
ylioppilasvuosiaan.

Professori oli oikeassa. Nat oli saanut jo läksynsä ja edistyi sen
oppimisessa sellaista vauhtia, että se olisi hämmästyttänyt kotona
olevia ystäviä. Miehekkyys, josta Jo iloitsi, oli alkanut kehittyä
odottamattomaan suuntaan, ja hiljainen Nat antautui vilkkaan
kaupungin huvituksiin niin innokkaasti kuin kokematon nuorukainen
ainakin. Vapaus ja riippumattomuuden tunne kiehtoivat häntä. Kukaan
ei täällä tuntenut hänen entisyyttään, ja kun hänellä oli hyvin
varustettu vaatevarasto, sievä rahasumma pankissa ja Leipzigin paras
opettaja, hänen oli helppo astua seuraelämään, semminkin kun Laurie
Laurencella oli Leipzigissä paljon ystäviä, jotka mielellään avasivat
kotinsa ovet hänen lahjakkaalle suojatilleen. Näin Nat pääsi nopeasti
piireihin, joihin moni kunnianhimoinen nuorukainen turhaan pyrki.

Tämä pani Natin pään melkein pyörälle. Kun hän istui juttelemassa
naisten kanssa kahviseurassa tai pyöritti jonkun kuuluisan
professorin tytärtä tanssisalin lattialla koettaen kuvitella tyttöä
Daisyksi, hänestä usein tuntui, ettei hän voinut olla sama henkilö
kuin se pieni koditon katusoittajaparka, joka kerran sateessa seisoi
Plumfieldin portilla. Vähitellen Natin heikkoudet pääsivät pinnalle:
turhamaisuus vei harhateille, huvittelu päihdytti hänet, eikä hän
vähään aikaan ajatellutkaan muuta kuin tämän uuden elämän iloja.
Hän ei suinkaan halunnut pettää ketään, mutta tuli silti antaneeksi
ihmisille sen käsityksen, että oli varakkaan perheen poika, jolla oli
hyvät tulevaisuudentoiveet. Hän puhui mielellään Laurien rikkaudesta
ja vaikutusvallasta ja kehui sitä erinomaista oppilaitosta, jota oli
käynyt. Josta kerrottiin tunteellisille nuorille neideille, jotka
lukivat hänen kirjojaan.

Mutta kaikesta tästä oli ikävät seuraukset. Sillä ennen pitkää
Nat ei mielestään voinut asua halvassa asunnossaan tai viettää
suunnittelemaansa ahkeraa, hiljaista elämää. Hän vuokrasi paremman
asunnon hienommasta kaupunginosasta jättäen kelpo rouva Tetzelin
valittamaan menetystään ja musiikkia harrastavan naapurinsa neiti
Vogelsteinin pudistamaan huolestuneena harmaata kiharapäätään.

Se rahaerä, joka oli talletettu Natin käytettäväksi, oli hänen omasta
mielestään kokonainen omaisuus, vaikka se olikin pienempi kuin
antelias Laurie ensin oli ehdottanut. Professori Bhaer oli kehottanut
Laurieta varovaisuuteen, koska Nat ei ollut tottunut käsittelemään
rahoja ja täysi kukkaro saattaisi hyvinkin johdattaa pojan tuhlaamaan.

Soittaminen oli Natille yhä pääasia, eikä hän jäänyt kertaakaan
pois oppitunnilta. Mutta ne tunnit, jolloin hänen olisi pitänyt
kärsivällisesti harjoitella, kuluivat liian usein tanssiaisissa ja
ravintoloissa. Aluksi huveista ei ollut muuta haittaa kuin että hän
kulutti niihin kallista aikaa ja rahaa, joka ei ollut hänen omaansa.

Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan päin, ja hän oivalsi sen
myös itse. Ensi askelet ruusuisella tiellä veivät alaspäin eivätkä
ylöspäin, ja pysyvä uskottomuuden tunne, joka pian alkoi vaivata
Natia, saattoi hänet harvoina yksinäisinä hetkinä tuntemaan, etteivät
hänen asiansa olleet kunnossa.

-- Vielä kuukausi, sitten minä vakavoidun, hän mietti useammin kuin
kerran koettaen puolustautua sillä, että kotiväki toivoi hänen olevan
onnellinen ja että seuraelämä soisi hänelle tarpeellista silausta.
Mutta kuta useampia kuukausia kului, sitä vaikeampaa oli vetäytyä
pois tuosta kaikesta.

Natin tuttavien joukossa oli muuan miellyttävä rouva, jolla oli
musiikkia harrastava tytär; he olivat hienoa sukua mutta varattomia,
ja rouva toivoi tyttärensä Minnan löytävän rikkaan miehen.
Molemmat olivat ihastuneita Natiin, ja äiti alkoi kaavailla Minnan
tulevaisuutta tämän ystävyyden varaan. Nat kävi usein heidän luonaan,
sillä hiljainen kodin ilmapiiri tuntui rauhoittavalta vilkkaamman
seurustelun lomassa. Minnan äidille hän oli jo tuttavuuden alkaessa
kertonut olevansa kihloissa; niinpä hän ei voinut lainkaan aavistaa,
mitä toiveita rouva ja tytär hautoivat mielessään hänen suhteensa.

Jokunen vihjaus uusista kokemuksista pujahti tietysti myös
kirjeisiin, joita Nat uskollisesti joka viikko kirjoitti kotiin.
Daisy iloitsi hänen menestyksestään ja pojat nauroivat kuvitellessaan
'livertelijää' salonkileijonan osassa; sen sijaan vanhempia kirjeiden
sävy huolestutti, ja he pohtivat pitäisikö poikaa varoittaa. Mutta
Laurie sanoi:

-- Antaa hänen liehua vähän, poika on ollut kyllin kauan
lieassa. Pitkälle hän ei pääse niillä rahoilla, jotka hänellä on
käytettävänään, enkä usko hänen tekevän velkaa -- siihen Nat on
liian arka ja rehellinen. Poika maistaa nyt ensi kertaa vapautta,
nauttikoon siitä niin kauan kun voi. Sitä paremmin hän tekee työtä
aikaa myöten, uskokaa pois.

Kuukausi toisensa jälkeen vierähti, tulivat joulunpyhät lahjoineen
ja kutsuineen. Nat huvitteli sydämensä pohjasta -- kunnes hän uuden
vuoden päivänä sai maksaa kalliisti ajattelemattomuudestaan. Tuona
päivänä kaikki oli kuin noiduttua, kuin paha haltijatar olisi
valmistanut hänelle yllätyksen toisensa jälkeen.

Ensimmäinen koettelemus tuli aamulla, kun Nat meni kallis kukkakimppu
ja makeisrasia mukanaan Minnan luo kiittämään joululahjoista. Rouva
otti hänet herttaisesti vastaan, mutta kun Nat kysyi Minnaa, rouva
selitti, että nämä tiheät vierailut olivat jo aiheuttaneet juoruja ja
että Natin oli selvitettävä aikomuksensa tai pysyttävä poissa talosta.

Silloin Nat säikähti tosissaan, sillä hän huomasi liian myöhään,
että täällä asiat tulkittiin toisin kuin Amerikassa. Seurasi surkea
näytelmä; Natin oli pakko karistaa yltään kaikki kuvitelmat,
tunnustaa olevansa vain köyhä opiskelija ja pyytää anteeksi
ajattelemattomuuttaan. Minnan äiti oli erittäin loukkaantunut
huomatessaan tuulentupiensa luhistuvan, ja Nat lähti nöyryytettynä
talosta.

Toisen ikävän yllätyksen Nat koki ollessaan samana päivänä aterialla
professori Baumgartenin luona. Eräs opiskelijatoveri tuli hilpeänä
ilmoittamaan, että hän oli lähdössä Amerikkaan ja kävisi mielellään
tervehtimässä siellä professori Bhaeria. Natin sydän jähmettyi, kun
hän ajatteli mitä paljastuksia toinen voisi tehdä Plumfieldissä
-- hän ei toki ollut tahallaan petkuttanut kotiväkeä, mutta oli
jättänyt monen monta asiaa mainitsematta kirjeissään. Ja kun lähtijä
kiusoitellen vihjasi Minnaan ja sanoi, että hän voisi valmistaa
Natin ystäviä tulossa olevaan kihlaukseen, Nat huomasi hartaasti
toivovansa, että meri nielaisisi toisen ennen kuin tämä ehtisi
Plumiin asti. Mutta koettaen pysyä rauhallisena Nat antoi pojalle
niin sekavat matkaohjeet, että olisi ollut sula ihme, jos tämä
koskaan olisi löytänyt Amerikan manterelta professori Bhaerin. Tämän
keskustelun jälkeen Natin mieliala oli synkkä, ja hän poistui niin
pian kuin saattoi.

Kun Nat käveltyään pitkän aikaa kaupungilla vihdoin tuli kotiin,
siellä oli odottamassa kolmas harmin aihe, postissa saapunut
laskupino, joka hautasi hänet lopullisesti katumukseen, epätoivoon ja
itseinhoon. Laskujen yhteissumma oli niin suuri, että Nat kauhistui,
sillä hän ei todellakaan ollut tottunut käsittelemään rahaa.
Maksaakseen kaikki heti hänen olisi otettava viimeinenkin dollari
tililtään ja jäätävä puille paljaille seuraavaksi kuukaudeksi, jollei
hän sitten pyytäisi kotoa apua. Mutta siihen hän ei aikonut alentua
vaikka kuolisi nälkään.

Ensin Nat aikoi yrittää uhkapeliä, johon uudet ystävät olivat häntä
usein houkutelleet. Mutta hän oli luvannut herra Bhaerille välttää
pelisaleja eikä tahtonut enää jatkaa syntiluetteloaan. Mitä hän
saattoi tehdä? Tuntikausia hän käveli edestakaisin epätoivoissaan
ja keksimättä pelastusta. Sitten posti tuotiin huoneeseen, ja
uusien laskujen joukosta hän löysi kirjekuoren, jonka kulmassa oli
amerikkalainen postimerkki.

Se oli tervetullut! Ahnaasti hän luki kirjeen, johon jokainen kotona
oleva oli kirjoittanut muutaman rivin. Tutut nimet saivat hänen
silmänsä sumenemaan, ja kun hän pääsi lopussa oleviin sanoihin:
"Jumala siunatkoon poikaani. Äiti Bhaer", Natista tuntui, kuin
hänelle olisi ojennettu auttava käsi meren takaa.

Luettuaan kirjeen uudestaan Nat mietti tilannettaan, eivätkä
vaikeudet näyttäneet enää aivan voittamattomilta. Laskut oli
maksettava, joutavat tavarat myytävä ja muutettava pois tästä
kalliista asunnosta. Päästyään takaisin toimeliaan rouva Tetzelin
luo hän keksisi työtä, jolla elättäisi itsensä niin kuin moni muukin
opiskelija. Nat tiesi, että oli raskasta laskeutua jalustalta, tulla
ihmisten säälittelyn ja naurun kohteeksi, mutta hänen oli pystyttävä
siihen.

Uuden vuoden ensimmäisen viikon tuhlaajapoika käytti suunnitelmansa
toteuttamiseen. Hän kertoi kaiken professori Baumgartenille ja oli
huojentunut kuullessaan, ettei hänen tarinansa ollut kokeneelle
miehelle mikään yllätys. Professori lupasi pitää asian omana
tietonaan ja järjestää Natille pitkäaikaista työtä, jotta hän voisi
maksaa soittotuntinsa.

Syntymäpäivänään tammikuun alussa Nat asui jo entisessä pienessä
huoneessaan rouva Tetzelin luona. Hän istui sinä iltana yksin
ja allapäin takan ääressä muistellen vanhaa Plumia ja iloisia
lähtiäisiltaansa. Silloin koputettiin oveen, ja sisään purjehti
rouva Tetzel käsissään tarjotin, jolla oli viinipullo ja kynttilöin
koristettu kakku. Hänen kannoillaan sipsutteli vanha neiti Vogelstein
kantaen kukkivaa ruusua ja huudahdellen onnentoivotuksia 'rakkaalle
herra Blakille'.

Huvittuneena ja liikuttuneena Nat kiitti vieraitaan, ja nämä
istahtivat viettämään juhlaa hänen kanssaan. Pian kävi selville,
että heillä oli pari käytännöllistä ehdotustakin Natille, jonka
vaikeuksista he olivat hyvin selvillä. Rouva kertoi ystävästään,
joka antaisi mielellään Natille paikkansa erään pikkuteatterin
orkesterissa, koska hänen oli sairauden takia pakko luopua työstä.
Ja neiti Vogelstein puolestaan kysyi punastellen, voisiko Nat ruveta
antamaan englannin tunteja siinä tyttökoulussa, jossa hän opetti
piirustusta; palkka oli tosin vaatimaton, mutta tuntimääräkään ei
ollut kovin suuri. Nat suostui mielihyvin tarjouksiin, ja iloissaan
salahankkeensa onnistumisesta ystävälliset naapurit hyvästelivät
häntä.

Maailma näytti tämän jälkeen paljon valoisammalta, ja hyvät päätökset
versoivat Natin mielessä yhtä elinvoimaisina kuin neiti Vogelsteinin
ruusu, joka täytti huoneen raikkaalla tuoksullaan.



14

PLUMFIELDISSA NÄYTELLÄÄN


Kun jatko-opisto rakennettiin, sen yhteyteen tuli pieni teatteri,
jota käytettiin myös lausuntailtoihin, luentoihin ja konsertteihin.
Pääosien esittäjät ja avustajat, orkesterinsoittajat ja lavastajat
olivat kaikki kotoisia voimia. Tämän teatterin tarpeisiin Jo oli
Laurien avustamana kirjoittanut näytelmän, joka piti esitettämän
joulujuhlassa. Ystävykset nauttivat suunnattomasti yhteistyöstään
ja imartelivat itseään, kun näytelmästä tuli tosiaan hauska ja
esityskelpoinen.

Kaikki oli valmista. Joulupäivää vilkastuttivat kenraaliharjoitukset,
arkoja näyttelijöitä pelotti, unohdettuja esineitä etsittiin
ja teatterin koristelua viimeisteltiin. Metsästä tuodut
rautatammenlehvät, Parnasson kasvihuoneen kukat ja eri
kansallisuuksien liput loivat iloista tunnelmaa saliin. Orkesteri
viritti soittimensa tavallista huolellisemmin, kulissimiehet hoitivat
taitavasti tehtävänsä, kuiskaaja sijoittautui urheasti tukahduttavan
ahtaaseen kopperoonsa, ja näyttelijät pukeutuivat vapisevin käsin. Jo
ja Laurie olivat läsnä kaikkialla.

-- Onko hän tullut? kysyttiin kulissien takana, ja kun Tom, joka
oli näytelmän vanhus, ilmoitti näkevänsä neiti Cameronin vieraiden
joukossa, kävi kohahdus läpi koko joukon ja Josie vakuutti
innosta läähättäen, että hänellä oli ensi kertaa elämässään
esiintymiskuumetta.

-- Minä ravistan sinua jos pelkäät, sanoi Jo hiukset pörrössä.

-- Ennätät kyllä rauhoittua ennen kuin osuutesi alkaa. Alice ja minä
olemme parkkiintuneita teatterilaisia ja tyyniä kuin kalat, vastasi
Demi nyökäten Alicelle, joka oli jo valmiina markiisittaren puvussaan.

Illan aluksi esitettiin pienoiskomedia, jota oli näytelty jo
aikaisemminkin. Se oli hauska pikku kappale, jossa Josie piti
Alice-markiisittaren kamarineitona vauhtia yllä, kuunteli
avaimenreiästä, kurkisti kirjeisiin ja pujahti sisään ja ulos aina
kun huonoimmin sopi, nenä pystyssä ja kädet esiliinan taskussa,
vastustamattoman lystikkään näköisenä. Kaikki sujui hyvin, ja
näytelmä lähestyi loppuaan, kun kuului romahdus ja raskas sivukulissi
lensi kallelleen uhaten pudota Alicen niskaan. Huomatessaan
tapaturman Demi kiiruhti seisomaan seinän viereen ja pönkittämään
sitä selällään kuin mikäkin Simson. Vaara oli vältetty, ja hän
oli juuri lausumassa viimeisiä vuorosanojaan, kun hätääntynyt
kulissimies, joka oli kiivennyt tikapuille korjaamaan vahinkoa,
nojautui seinän yli kuiskaamaan "kaikki hyvin" vapauttaakseen Demin
hankalasta asennosta. Miehen kumartuessa vasara luiskahti taskusta ja
putosi suoraan Demin päähän.

Esirippu laskettiin nopeasti, ja yleisö menetti sievän kohtauksen,
joka ei kuulunut näytelmään; markiisitar kiiruhti tukkimaan
verenvuotoa huutaen hätäisesti: -- Nojaa minuun! Eikä Demi
kieltäytynyt tuesta, sillä häntä pyörrytti tosissaan, vaikka hän
kykenikin nauttimaan lähellään olevien kasvojen huolestuneesta
ilmeestä. Se teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän olisi
välittänyt, vaikka koko rakennus olisi romahtanut hänen niskaansa.

Silmänräpäyksessä Nankin oli siinä ensiapurasioineen, ja haava oli jo
sievästi laastaroitu, kun Jo riensi kauhuissaan kysymään:

-- Voiko hän enää jatkaa vai onko kaikki hukassa?

-- Sovin osaani vain entistä paremmin, haavakin on nyt omasta takaa.
Olen kohta valmis, älkää hätäilkö.

Siepattuaan lattialta peruukkinsa Demi hävisi kiittäen katseella
markiisitarta, joka oli hänen tähtensä tärvellyt kalliit hansikkaansa.

-- Kuinka hermojesi laita on? kysyi Laurie Jolta, kun he seisoivat
yhdessä henkeään pidättäen ennen kuin kello soi viimeistä kertaa.

-- Entä omiesi? vastasi Jo viittoen rajusti Megiä kohentamaan
myssyään.

-- Rohkeutta, kumppani, seison rinnallasi tuli mitä tuli.

Meg istui maalaismummona tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä,
souti kätkyttä ja parsi hyräillen sukkia kuin ei olisi elämässään
muuta tehnytkään. Hän ajatteli lapsiaan, Sam-poikaa, joka tahtoi
ruveta sotilaaksi, tyytymätöntä tytärtään Dollyä, joka uneksi
kaupunkilaisten hyvistä päivistä ja huvituksista, ja Elisa-raukkaa,
joka oli tullut kotiin kuolemaan ja jättänyt lapsensa äidilleen
siltä varalta, että kelvoton isä vaatisi sitä omakseen. Yksinpuhelua
säesti koukussa poriseva kattila, ison kellon naksutus ja piskuisten
sinisten kenkien huiske vauvan leperrellessä.

Kauheat kasvot ilmestyivät ikkunaan. Jo nykäisi Laurieta käsivarresta
ja sanoi:

-- Siinä on Demi. Toivottavasti kukaan ei tunne häntä, kun hän kohta
ilmestyy Samina. Minua harmittaa yhä, ettet sinä suostunut esittämään
tuota heittiötä.

-- Enhän minä voi ohjata ja näytellä samalla kertaa. Demin naamio oli
mainio, ja hän pitää tuollaisesta paisuttelusta. Hei, siinä hän tulee.

Sisään kompuroi hurjan näköinen mies. Silmissään häijy välke hän
vaati lastaan ja aikoi toisen vastustellessa ottaa sen väkisin.
Mutta silloin vaimo syöksyi sieppaamaan vauvan kätkyestä, sulki sen
suojelevasti syliinsä ja käski miestä Jumalan nimessä jättämään
lapsen rauhaan niin kuin kuolevan äidin viimeinen tahto oli. Meg
esitti osansa todella hyvin, ja väliajalla Jo syöksyi posket innosta
ja jännityksestä hehkuvina sisarensa luo.

-- Meg, sinä pelastat koko jutun! Kunpa sinä olisit oikea näyttelijä
ja minä oikea näytelmäkirjailija!

-- Älä intoile, kultaseni, vaan auta Josieta pukeutumaan. Hän on niin
innostunut, että pysyy tuskin nahoissaan.

Kohtaus kohtaukselta näytelmän juoni eteni. Josie, sievä Dolly,
pääsi kaupunkiin kyläilemään rikkaan sukulaisen luo ja sai
ylleen upean puvun ja laahustimen, jonka pituus tyydytti hänen
huikeimmatkin unelmansa. Hän sai myös rikkaan ja typerän kosijan,
jonka houkkamaisuus auttoi ennen pitkää huomaamaan, miten mitätöntä
se kaikki oli, mistä hän oli köyhässä kodissaan uneksinut. Demi
puolestaan virui sotasairaalassa Nanin asiantuntevassa hoidossa,
kunnes äiti löysi hänet ja vei haavoittuneen kotiin. Kaikki päättyi
iloon ja onneen, ja viimeisessä joukkokohtauksessa olivat mukana
kaikki Plumfieldin nuoret, Daisya ja Tediä myöten.

-- Eipä hullumpi näin esikoistekeleeksi, sanoi Laurie helpotuksesta
huoaten, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran ja näyttelijät
hajaantuivat.

-- Täydellinen menestys, intoili Jo alkaen jo mielessään suunnitella
uutta draamaa, joka -- todettakoon -- jäi kyllä kirjoittamatta
perheessä sattuneiden todellisten draamojen vuoksi.

Näytelmän loputtua vieraat siirtyivät ruokasaliin kahville ja
esiintyjät liittyivät pian näyttämöpuvuissaan heidän seuraansa.
Sekä Meg että Josie olivat mielissään saamistaan kiitoksista, ja
parasta oli kun neiti Cameron tuli Megin luo ja sanoi sydämellisesti:
-- Rouva Brooke, nyt tiedän mistä lapsenne ovat saaneet lahjansa.
Ensi kesänä teidän täytyy antaa pikku Josie minun oppilaakseni, kun
menemme rannikolle.

Kotimatkalla sanoi Jo nojaten professorinsa käsivarteen, kun he
kahlasivat pitkin lumista polkua:

-- Fritz, joulu on hyvien päätösten tekoaikaa, ja olen päättänyt,
etten ole enää koskaan kärsimätön tai kiukkuinen rakkaalle
aviomiehelleni. Tästä puoleen olen mallivaimo, sillä muuten en
ansaitse parasta ja kultaisinta miestä, jonka maa päällään kantaa. Ja
koska Jo oli dramaattisella tuulella, hän syleili elämänkumppaniaan
kuutamossa jäljessäkulkijain suureksi iloksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Jo Bhaer sai kirjeen Danilta. Se rauhoitti
häntä ja teki hänet onnelliseksi, vaikkei hän voinutkaan vastata
Danille, tämä kun ei ilmoittanut osoitettaan.



15

ODOTUS


-- Jo, minulla on huonoja uutisia, sanoi professori Bhaer tullessaan
sisään eräänä päivänä tammikuun alussa.

Jo pudotti työnsä ja nousi seisomaan kuin ottaakseen urhoollisesti
vastaan iskun.

-- Emilin laiva on kateissa eikä häneltä ole tullut mitään tietoja.

Oli hyvä että herra Bhaer oli ottanut vaimonsa vahvan käsivartensa
syleilyyn, sillä näytti siltä kuin Jo-rouva pyörtyisi. Hetken
kuluttua hän kuitenkin tointui ja kuunteli miehensä vieressä istuen,
mitä tällä oli kerrottavaa.

Joku pelastuneista oli lähettänyt tietoja tapahtumasta laivan
omistajalle Hampuriin, ja Franz oli heti sähköttänyt enolleen. Koska
yksi venekunta oli pelastunut, oli toiveita siitä, että toisiakin
selviytyisi. Nopeakulkuinen höyrylaiva oli tuonut nämä uutiset, ja
tarkempia tietoja saattoi odottaa minä hetkenä hyvänsä. Mutta Franz
jätti mainitsematta, että merimiehet arvelivat maston kaatuessaan
tuhonneen kapteenin veneen, vaikka savun vuoksi ei varmasti nähty
miten siinä kävi. Aikanaan tämäkin surullinen huhu kyllä kulkeutui
Plumfieldiin.

Kaikesta huolimatta Jo kieltäytyi uskomasta Emilin hukkuneen. Hän
selitti järkkymättä, että Emil kyllä kestäisi myrskyn kuin myrskyn ja
pulpahtaisi esiin terveenä ja iloisena. Professori Bhaer ei jaksanut
olla näin toiveikas, mutta häntä lohdutti suuresti muiden osoittama
myötätunto ja suru. Franz käytti ahkeraan lennätintä ilmoittaakseen
uutisia, Nat lähetti kiintymystä uhkuvia kirjeitä Leipzigistä ja Tom
kulki kaikki laivatoimistot ristiin rastiin saadakseen tietoja. Doll
ja George kävivät tuomassa kukkia äiti Bhaerille, ja hyväsydäminen
Ned matkusti Chicagosta asti puristaakseen ystäviensä kättä.

-- Tuo käynti teki oikein hyvää. Vaikka en muuta olisikaan opettanut
pojilleni, heillä on ainakin veljesrakkautta, ja sen voimalla he
tukevat toisiaan halki elämän, sanoi Jo, kun Ned oli lähtenyt.

Viikot vierivät hitaasti, ja sitten eräänä päivänä tuli sähke:
"Kaikki hyvin, kirjeitä tulossa." Silloin lippu kohosi salkoon,
opiston kellot soittivat tunnin päättyneeksi, Tedin kauan käyttämättä
ollut tykki kumahti ja ihmiset kulkivat ympäri nauraen ja itkien.

Odotetut kirjeet tulivat aikanaan ja niissä kerrottiin haaksirikon
kaikki vaiheet. Koko kapteenin perhe oli liittänyt Emilin kirjeeseen
oman tervehdyksensä. Milloinkaan ei kirjeitä ole luettu niin
tarkkaan, Jo kantoi sitä taskussaan aina kun se ei ollut professorin
mukana.

Professori hymisi taas kävellessään puistotietä opistolle kuin suuri
mehiläinen ja rypyt silisivät äiti Bhaerin otsalta, kun hän kirjoitti
levottomille ystäville kirjeitä ja antoi romaaniensa odottaa.
Onnittelutervehdyksiä tulvi.

Nyt alkoi uudenlainen odotus, sillä pelastuneet olivat matkalla
Hampuriin ja heidän piti viipyä siellä jonkin aikaa. Kapteenin oli
näet annettava Herman-sedälle, "Brendan" omistajalle, meriselitys, ja
Emil aikoi jäädä samalla Franzin häihin.

Tällä välin Nat kulki Leipzigissä vakaasti eteenpäin sitä tietä,
jonka oli valinnut, niin vaikea kuin se monesti olikin, sillä
maistettuaan kiellettyä hedelmää hän oli päässyt joutilaisuuden ja
huvitusten makuun. Rikkaruohoja hänen sadossaan oli, mutta hän niitti
rohkeasti mitä oli kylvänyt, ja löysi hyvääkin vehnää ohdakkeiden
seasta. Päivisin hän opetti ja illan toisensa jälkeen soitti viulua
rähjäisessä pikku teatterissa. Samalla hän opiskeli niin ahkerasti,
että opettaja oli häneen erittäin tyytyväinen ja lupasi muistaa
häntä, jos ilmautuisi etenemismahdollisuuksia.

Kevään tullessa asiat paranivat -- menot vähenivät, työ muuttui
hauskemmaksi ja elämä siedettävämmäksi. Velat eivät enää painaneet
Natia, ja vuosi oli melkein kulunut. Jos hän tahtoi vielä jäädä,
opettaja lupasi järjestää niin, että Nat voisi ainakin jonkin aikaa
olla riippumaton.

Nat sai palkinnon ahkeruudestaan pikemmin kuin odottikaan, ja se
oli suurempi kuin hän arveli ansainneensa. Eräänä päivänä Natin
opettaja ilmoitti, että hänet oli muutamien muiden lupaavien
oppilaiden kanssa valittu orkesteriin, jonka oli määrä matkustaa
heinäkuussa esiintymään musiikkijuhlille Lontooseen. Tämä oli arvokas
tunnustus opiskelijalle, mutta se avasi Natille muutenkin iloisia
tulevaisuudennäkymiä.

-- Koeta olla hyödyksi Bachmeisterille Lontoossa englannin
taidollasi, ja jos kaikki sujuu hyvin, hän ottaa sinut mukaansa
Amerikkaan, sillä hän lähtee sinne alkusyksystä pitämään konsertteja.
Olet edistynyt hyvin viime aikoina ja toivon sinusta pelkkää hyvää.

Tämä kiitos sai Natin työskentelemään entistäkin ahkerammin.
Tulevassa matkassa hänellä oli jo mielestään yllin kyllin ilon
aihetta, niin että kaikkien koettelemusten jälkeen tuntui miltei
ylenpalttiselta, kun Franz ja Emil kesäkuun alussa ilmaantuivat
pikavierailulle Leipzigiin mukanaan hyviä uutisia ja mieluisia
lahjoja. Nat oli riemussaan langeta heidän kaulaansa kuin ikävöivä
tyttölapsi; ennen pitkää hän purki ystävilleen koko surkean tarinansa
ja oli perin helpottunut, kun he nauraen tunnustivat, että oli heillä
itselläänkin ollut samantapaisia kokemuksia.

Sovittiin että Natkin tulisi Franzin häihin kesäkuun lopussa ja
liittyisi retkikuntaan vasta Lontoossa. Sulhaspoikana Nat ei voinut
kieltäytyä siitä uudesta puvusta, jonka Franz tahtoi tilata hänelle,
ja rahalähetys, joka parahiksi saapui, sai hänet pitämään itseään
miljonäärinä.

Samoihin aikoihin Dankin laski viikkoja elokuuhun, jolloin hän
pääsisi vapauteen. Ilta illan jälkeen hän tuuditti itsensä uneen
suunnittelemalla, kuinka Mary Masonin luona käytyään ohjaisi kulkunsa
suoraan vanhojen intiaaniystäviensä luokse, kätkisi erämaahan
häpeänsä ja parantaisi haavansa. Hän uskoi, että tehdessään työtä
monien ihmisten hyväksi hän sovittaisi sen, että oli riistänyt hengen
yhdeltä.

-- Mutta kun kaikki taas on kunnossa ja minulle on kertynyt
kerrottavaa, jota ei tarvitse hävetä, menen kotiin Plumfieldiin, hän
ajatteli. -- Ei vielä. Minun täytyy ensin päästä tästä. He näkisivät
ja tuntisivat vankilan tahran minussa, enkä voisi katsoa heitä
silmiin ja salata totuutta. En halua menettää Tedin rakkautta, äiti
Bhaerin luottamusta ja -- ja -- tyttöjen kunnioitusta. Ja Dan katseli
masentuneena ruskeaa kättään muistaen, mitä se oli tehnyt sen jälkeen
kun eräs tietty pieni valkoinen käsi oli luottavaisesti levännyt
siinä. -- Vielä he ylpeilevätkin minusta, eikä kukaan milloinkaan saa
tietää tästä vuodesta. Voin pyyhkiä sen pois ja niin teenkin, Jumala
minua auttakoon!



16

TENNISKENTÄLLÄ


Urheilua harrastettiin Plumfieldissä paljon. Joella missä ruuhi ennen
vanhaan keikkui täynnä meluisia poikia, oli nyt aikamoinen liikenne.
Siellä oli kaikenlaisia veneitä pienistä kalaruuhista aina komeaan
huvipurteen, ja tuon tuostakin siellä pidettiin soutukilpailuja.
Laaja niitty vanhan raidan luona oli nyt opiston urheilukenttänä,
jossa juostiin, hypittiin, heitettiin keihästä ja kiekkoa, silloin
kun siellä ei riehunut jokin pallo-ottelu. Tytöt viettivät aikaansa
turvallisen matkan päässä tästä Mars-kentästä; he pelasivat krokettia
jalavien alla, ja mailat löivät tarmokkaasti monella tenniskentällä.

Yhtä kenttää sanottiin Josien hoviksi, ja siellä tämä neiti hallitsi
kuin kuningatar. Hän oli innostunut tenniksestä, ja koska halusi
kehittää pelitaitonsa mahdollisimman täydelliseksi, hän oli jokaisena
vapaahetkenään jonkun uhrin kimpussa. Eräänä lauantai-iltapäivänä hän
oli pelannut Bessin kanssa ja voittanut tämän; vaikka prinsessa oli
joustavampi, hän ei ollut yhtä nopea kuin vilkas serkkunsa.

-- Voi sentään, sinä olet väsynyt, ja pojat rehkivät viimeistä myöten
tuolla typerässä baseball-ottelussa. Kenen kanssa minä pelaan?
huokasi Josie. Hän työnsi suuren punaisen hattunsa niskaan ja katseli
ympärilleen kuin vaanien uutta saalista.

-- Pelaan kohta, kun olen vähän vilvoitellut. Mutta se on tylsää, kun
en koskaan voita, vastasi Bess leyhytellen itseään suurella lehdellä.

Josie aikoi juuri istahtaa hänen viereensä puutarhapenkille, kun
keksikin matkojen päästä kaksi miesolentoa. Heidän siniset säärensä
näyttivät suuntaavan kohti baseball-ottelua, mutta he eivät
milloinkaan saapuneet perille. Ilahtuneena Josie pinkaisi niitylle
käyttääkseen hyväksi näitä taivaan lähettämiä apujoukkoja.

Tulijat pysähtyivät, kun tyttö lensi paikalle, ja kumpikin nosti
hattuaan. Pönäkkä poika kohautti sitä veltosti ja laski hatun heti
päähän kuin iloisena, että sekin velvollisuus oli ohi. Sen sijaan
toinen, hoikka nuori mies, jolla oli tummanpunainen solmio, nosti
hattunsa sulavasti kumartaen ja piti sitä hetken koholla niin
että hänen mustat kiharansa näkyivät. Doll oli hyvin ylpeä tuosta
kumarruksesta; se oli pitkän harjoittelun tulos. Kaikille sitä ei
kylläkään suotu, sillä Doll oli kiinnostunut vain huomionarvoisista
tytöistä, hän kun uskoi itsekin olevansa melkoinen hurmuri.

Josie ei ilmeisesti älynnyt antaa arvoa kunnialle. Hengästyneenä ja
innoissaan hän houkutteli poikia tenniskentälle huomauttaen ovelasti,
miten hikistä ja likaista puuhaa baseball oli näin kuumalla. Nämä
kaksi syytä tehosivat, sillä Pumpulla oli jo nyt liian kuuma ja Doll
oli sonnustautunut upouuteen valkotakkiseen pukuun, jota ei halunnut
liata.

-- Tullaan ilomielin, vastasi kohtelias poika kumartaen uudestaan.

-- Pelaa sinä, minä lepään, sanoi Pumppu, joka mieluummin keskusteli
rauhallisesti prinsessan kanssa vilpoisessa varjossa.

-- Hyvä, sinä voit huvittaa Bessiä, sillä minä hakkasin hänet juuri
ja hän tarvitsee vähän lohdutusta. Sinulla on tietysti jotakin
hyvää taskussasi, George. Ajaen saalista edellään Josie palasi
riemusaatossa hoviinsa.

Pumppu heittäytyi raskaasti penkille, joka narahti hänen painonsa
alla. Hän otti heti esiin makeisrasian, jota ilman ei liikkunut
missään, ja virkisti Bessiä sokeriorvokeilla ja muilla herkuilla
sillä välin kun Doll puski lujasti töitä pitäessään puoliaan. Josie
oli jälleen voitolla, sillä onnettomuudekseen Doll kompastui ja tahri
uudet housunsa, mikä teki hänet hajamieliseksi ja huolettomaksi.
Pelin päätyttyä Josie antoi Dollin levätä ja lohdutteli häntä hiukan
ivallisesti, koska housuille sattunut tapaturma nähtävästi painoi
raskaasti pojan mieltä.

-- Älä viitsi olla hupsu, voihan tuon puhdistaa. Sinä olet varmasti
ollut entisessä elämässäsi räätäli, jonka ainoana kutsumuksena ovat
vaatteet.

-- Älä lyö lyötyä, vastasi Doll nurmelta, missä hän ja Pumppu nyt
makasivat, että tytöt mahtuisivat penkille. Nenäliina oli levitettynä
Dollin alle ja kyynärpää nojasi toiseen, kun hän harmissaan tuijotti
vihreänruskeata tahraa. -- Minä haluan olla siisti, ei minusta
ole kohteliasta esiintyä naisten seurassa vanhoissa kengissä ja
kauhtuneessa paidassa. Meidän pojat ovat herrasmiehiä ja pukeutuvat
sen mukaan, täällä ei puvulla taida olla niin väliä, hän lisäsi
kiukuissaan räätälisanasta, sillä hän oli yhdelle mainitun ammatin
harjoittajalle kiusallisen paljon velkaa.

-- Niin ovat meikäläisetkin, mutta täällä eivät pelkät vaatteet
tee herrasmiestä. Me vaadimme aika lailla enemmän, sinkautti
Josie, joka heti oli aseissa puolustaakseen opistoaan. -- Saat
vielä nähdä, että kun sinä ja sinun hienot herrasi unohdettuina
solmitte kaulanauhojanne ja panette hajuvettä tukkaanne, muutamat
sinun halveksimistasi kavereista ovat kuuluisia miehiä. Minä pidän
vanhoista kengistä ja inhoan keikareita. Entä sinä, Bess?

-- En inhoa, jos he ovat ystävällisiä ja kuuluvat vanhaan joukkoon,
vastasi Bess nyökäten kiitokseksi Dollille, joka varovasti poimi
tiedonhaluisen toukan hänen pieneltä punaiselta kengältään.

-- Minä pidän naisista, jotka ovat kohteliaita eivätkä katkaise
miehen niskoja nurin, vaikka tällä olisikin omia ajatuksia. Entä
sinä, George? kysyi Doll hymyillen ystävällisesti Bessielle ja
vilkaisten Josieta harvardilaisittain nenäänsä pitkin.

Pumppu vastasi tyynesti kuorsaamalla, ja yleinen nauru palautti
rauhan hetkeksi. Josie kiusasi mielellään itsevarmoja luomakunnan
herroja, mutta jätti tällä kertaa hyökkäyksen sikseen, jotta saisi
pelata vielä erän tennistä. Kohteliaana ritarina Doll suostui ja
he jättivät Bessin piirtämään Georgea, joka loikoi pitkät koivet
ristissä ja pyöreä punainen naama puoliksi hatun peitossa. Tämän
ottelun Josie hävisi. Nolona hän palasi toisten luo ja rupesi
herättelemään nukkujaa kutkuttaen heinänkorrella tämän nenää.

-- Nouse pitämään meille seuraa! Te herrasmiehet saisitte kehittää
meidän tapojamme, sillä me olemme vain 'huonosti pukeutuneita
maalaistyttöjä'. Josie avasi taistelun muistaen, mitä Doll oli joskus
sanonut lukutoukkatytöistä, jotka välittävät enemmän kirjoista kuin
muodista.

-- Enhän minä sinua tarkoittanut. Sinun vaatteesi ovat all right ja
hattukin viimeistä muotia, sanoi Doll-raukka nolostuneena.

-- Sainpa sinut kiinni. Kuuluuko sinusta herrasmiehen tapoihin ilkkua
tyttöjä, jotka eivät pukeudu hyvin? Josie tunsi antaneensa kelpo
iskun hienostelevalle pojalle.

-- Siitä sait, kaveri. Josie on aivan oikeassa. Ette milloinkaan
kuule minun puhuvan vaatteista ja sellaisesta roskasta, sanoi Pumppu
tukahduttaen haukotuksen ja haparoi makeisia virkistyksekseen.

-- Sinä puhut ruuasta, ja se on yhtä tylsää. Menet naimisiin
keittäjän kanssa ja pidät vielä jonakin päivänä ravintolaa, nauroi
Josie iskien heti häneen.

Ennustus vaiensi Pumpun vähäksi aikaa, mutta Doll kokosi uudelleen
voimansa ja vaihtaen aihetta siirsi taistelun vastustajan alueelle.

-- Koska pyysit käyttäytymisneuvoja, niin salli minun sanoa, etteivät
seurapiireissä nuoret naiset tee henkilökohtaisia huomautuksia. Pikku
tytöt, jotka eivät vielä ota osaa seuraelämään, voivat pitää sitä
sukkelana, mutta vakuutan sinulle, ettei se kuulu hyviin tapoihin.

Josie oli hetken vaiti tointuakseen hämmästyksestään, mutta Bess
sanoi ylevällä äänellä, joka oli paljon musertavampi kuin Josien
nenäkkyys:

-- Se on totta, mutta me olemme täällä tottuneet järkevämpään
keskusteluun kuin teidän nuoret seurapiirinaisenne. Me koetamme
kaikin tavoin auttaa toisiamme, siksi voimme vihjaista toisen
virheistäkin. Me emme harrasta jonnin joutavaa lörpöttelyä.

Kun prinsessa moitti, pojat asettuivat harvoin vastahankaan. Niinpä
Dollkin pysyi hiljaa ja Josie töksäytti:

-- Meidän pojat pitävät siitä, että juttelemme heidän kanssaan, ja
ottavat onkeensa meidän vihjeemme. He eivät usko olevansa täydellisiä
kahdeksantoista ikäisinä niin kuin harvardilaiset näyttävät luulevan,
varsinkin kaikkein nuorimmat.

Doll oli ilmeisesti loukkaantunut, sillä hän vastasi kipakasti ja
katsoi merkitsevästi pallokentällä riehuvaa pölyistä ja meluisaa
joukkoa:

-- Teidän kaverinne tarvitsevat kyllä kaiken sen sivistyksen, mitä
voitte heille antaa. Meikäläiset taas ovat enimmäkseen maan parhaista
perheistä, niin ettei meillä tarvita tyttöjä opettajiksi.

-- Vahinko ettei teillä ole enemmän sellaisia kavereita kuin meillä.
Meikäläiset käyttävät hyödykseen kaiken, mitä opisto tarjoaa; he
eivät tyydy siihen, että pääsevät joten kuten lävitse. Ja mitä
tyttöihin tulee, teidän olisi parempi pysyä tieltä poissa, kun he
tulevat yliopistoon ja alkavat kilpailla teidän kanssanne niin kuin
me täällä.

-- Miksi sinä pukeudut meidän väreihimme, kun sinulla kerran on noin
kurjat ajatukset meistä? kysyi Doll kiusoitellen.

-- Enkä pukeudu. Minun hattuni on tulipunainen eikä karmiini, Josie
kivahti.

-- Tiedänpä vain, että hurjistunut härkä ajaisi sinut pian
käpälämäkeen, jos heiluttaisit tuota punaista pääkappaletta sen nenän
edessä, Doll vastasi.

-- Antaa härän tulla! Osaavatko sinun nuoret seurapiirineitisi tämän
tempun? Tai edes sinä itse? kysyi Josie, ja haluten näyttää uusinta
taitoaan hän juoksi portille, laski toisen kätensä ylimmälle puulle
ja kiepsahti sen yli keveästi kuin lintu.

Bess pudisti päätään ja Pumppu taputti laiskasti käsiään. Mutta Doll
loikkasi aidan yli koskematta siihen ja laskeutuen jaloilleen Josien
viereen kysyi tyynesti:

-- Osaatkos sinä tehdä tämän tempun?

-- En vielä, mutta ennen pitkää.

Saatuaan kiistakumppaninsa hiukan nöyryytetyksi Doll lauhtui ja
jatkoi ystävällisesti temppujaan huomaamatta ensinkään joutuneensa
ojasta allikkoon. Vastamaalatusta portista tarttui punaista maalia
hänen hartioihinsa, ja kun hän keikahti sen yli takaperin ja kohosi
hymyillen seisomaan, hän sai palkakseen ärsyttävän huomautuksen:

-- Jos tahdot tietää, minkä väristä karmiini on, niin katso selkääsi.
Tuo maali tuskin lähtee pesemälläkään.

-- Voi pahus! puuskahti Doll koettaen epätoivoisesti kurkistella
selkäänsä.

-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä, Doll, sanoi Pumppu, jonka mielestä
oli viisainta peräytyä ennen kuin uusi kahakka alkaisi.

-- Älkää hätäilkö, jääkää tänne vain makailemaan. Te tarvitsette
lepoa viikon ankaran aivotyön jälkeen. Nyt on meidän kreikkamme aika.
Tule, Bess. Hyvästi, herrat. Ja syvään kumartaen Josie lähti hattu
sotaisesti pystyssä ja maila voitonlippuna olalla. Saatuaan viimeisen
sanan hän katsoi voivansa vetäytyä pois voittajana.

Doll kumarsi Bessille viileästi, ja Pumppu säesti mutisten:

-- Pikku Josie on tänään äkäinen kuin ampiainen. Minä vedän vielä
torkut. On liian kuuma pelata.

-- Niin on. Olikohan se kiukkupussi oikeassa puhuessaan näistä
läiskistä? sanoi Doll ja istuutui hankaamaan takkiaan nenäliinalla.
-- Nukutko sinä? hän kysyi aherrettuaan hetken tuhisten ja
kärsimättömänä.

-- En. Tuumin vain, että Josie ei tainnut olla kovinkaan väärässä
puhuessaan laiskuudesta. Hävettää, kun tulee tehdyksi niin vähän.
En minä itse olisikaan välittänyt koko yliopistosta, mutta holhooja
pakotti minut sinne, Pumppu huokasi. Hänestä opiskelu oli kauheaa, ja
jäljellä oli vielä kaksi pitkää vuotta.

-- Katsos, se suo miehelle arvovaltaa. Mutta näin meidän kesken
sanottuna olisi tosiaan aika hauskaa, jos mukana olisi tyttöjä.
Kun tässä kerran on raadettava, sietäisi joukossa olla muutamia
kullanmuruja auttamassa. Vai mitä arvelet?

-- Aika mukavaa, jos tällä hetkelläkin olisi kolme -- yksi
vilvoittelemassa viuhkalla, yksi suutelemassa ja yksi tarjoamassa
jäälimonaatia, huokasi Pumppu.

-- Kelpaisikos kalja? kuului heidän takaansa. Ääni sai Dollin
loikkaamaan jaloilleen ja Pumpun kierähtämään ympäri kuin säikähtynyt
pyöriäinen.

Aitaan nojaavalla porraslaudalla istui äiti Bhaer kaksi pulloa olan
yli kulkevaan hihnaan kiinnitettynä, kimppu peltimukeja kädessä ja
vanhanaikainen aurinkohattu päässä.

-- Tiesin että pojat tappaisivat itsensä jäävedellä, siksi tallustin
viemään heille vähän kunnon kaljaa. He joivat kuin kamelit.
Silaksella oli toinen kuorma, niin että minun pullooni jäi vielä
tilkkanen. Tahdotteko?

-- Kiitos. Antakaa meidän kaataa!

Doll piti mukia, kun Pumppu ilomielin sen täytti. Molemmat pelkäsivät
kuollakseen äiti Bhaerin kuulleen heidän äskeiset puheensa. Pian
selvisi, että hän tosiaan oli kuullut, sillä istuessaan heidän
välissään kuin muonitusmestari pulloineen ja mukeineen hän sanoi:

-- Oli hauska kuulla, että haluaisitte tyttöjä yliopistoon, mutta
toivottavasti opitte puhumaan kunnioittavammin heistä ennen kuin he
tulevat, sillä sen opetuksen he antavat teille ensimmäiseksi.

-- Minä laskin vain leikkiä, änkytti Pumppu hotkaisten kiireesti
kaljansa.

-- Niin minäkin. Tietenkin minä -- minä kunnioitan tyttöjä, sammalsi
Doll kauhuissaan, sillä hän näki, että tulossa oli saarna.

-- Mutta et oikealla tavalla. Muutamista tytöistä on ehkä hauskaa,
jos heitä sanotaan pikku kullanmuruiksi, mutta ne tytöt, jotka
haluavat opiskella, tahtovat että heitä kohdellaan järkevinä
olentoina eikä pelkkinä hakkailun kohteina. Minä aion todella
pauhata, se on minun virkani, niin että nouskaa ja ottakaa saarna
vastaan kuin miehet.

Jo nauroi, mutta hän oli tosissaan, sillä viime talvisten
kuulopuheiden perusteella hän tiesi, että Doll ja Pumppu olivat
alkaneet 'katsella ympärilleen' tavalla, josta hän ei pitänyt.
Molemmat olivat kaukana kotoaan, heillä oli rahaa tuhlattavaksi ja he
olivat kokemattomia, uteliaita ja herkkäuskoisia niin kuin useimmat
ikäisensä pojat. Jo oli varoittanut poikia jo monta kertaa heidän
siirryttyään Harvardiin, mutta he eivät näyttäneet ymmärtäneen hänen
hyvää tarkoittavia vihjauksiaan. Nyt hän uskoi heidän ymmärtävän ja
aikoi puhua suunsa puhtaaksi.

-- Puhun teille kuin äiti, koska omat äitinne ovat täältä kaukana,
hän aloitti juhlallisesti aurinkohattunsa uumenista.

-- Suuri Scott! Nyt se tulee, ajatteli Doll harmissaan. Mutta
ensimmäisen iskun saikin Pumppu, kun hän koetti rohkaista itseään
toisella mukillisella kaljaa.

-- Tuo ei tee sinulle pahaa. Mutta minun täytyy varoittaa sinua
juomasta muita aineita, George. Olen kuullut sinun puhuvan viineistä
niin asiantuntevasti kuin välittäisit niistä enemmän kuin sinun
ikäisellesi on hyväksi. Älä rupea leikkimään tuolla vaarallisella
asialla 'huvin vuoksi', niin kuin sinä sanot, tai siksi että se on
muotia ja että toiset pojat tekevät niin.

-- Kunniasanalla, en juo väkevämpiä aineita kuin viiniä. Äitikin
sanoo, että minä tarvitsen jotain vahvistavaa, joka korvaa
lukemisesta johtuvan aivokudoksen kulutuksen, Pumppu vastusteli
laskien kannun maahan.

-- Kunnon pihvi ja kaurapuuro uudistavat sinun kudoksesi paljon
paremmin kuin moiset juomat. Työtä ja yksinkertaista ruokaa sinä
tarvitset. Kunpa saisinkin sinut huostaani muutamaksi kuukaudeksi,
niin opettaisin sinut juoksemaan läähättämättä ja tulemaan toimeen
ilman neljää, viittä ateriaa päivässä.

-- Minä olen paksu, mutta en mahda sille mitään, me olemme kaikki
lihavia. Se on suvussa, Pumppu puolustelihe.

-- Sitä suurempi syy sinun on elää varovasti. Tahdotko kuolla nuorena
tai olla hoidettavana koko ikäsi?

-- En toki.

Pumppu näytti niin nujerretulta, ettei Jo hennonut kovistaa häntä
enää muiden syntien takia. Hän lisäsi sen tähden leppeämmällä
äänellä ja läpsäyttäen hiljaa Pumpun lihavaa kättä niin kuin ennen
vanhaan, kun se oli kyllin pieni näpistelemään sokeripalasia hänen
sokerikostaan:

-- Ole sitten varovainen, sillä ihminen piirtää luonnekuvansa
kasvoihinsa, etkä varmaan tahdo näyttää syömäriltä ja juopolta.

-- En todellakaan. Laatikaa minulle terveellinen ruokalista, niin
seuraan sitä jos voin. Ei minusta ole hauskaa olla näin lihava,
minulla on sydämentykytystä ja päänkivistystä.

Pumppu huokasi osaksi surren kaikkea hyvää, josta lupasi luopua,
osaksi helpotuksesta kun sai kätensä vapaaksi ja saattoi avata vyönsä.

-- Minäpä laadinkin. Seuraa sitä, niin jo vuodessa olet mies etkä
jauhosäkki. Ja Doll, sanoi Jo kääntyen toiseen syntisäkkiin, joka
toivoi ettei olisi tullutkaan. -- Luetko sinä ranskaa yhtä uutterasti
kuin viime talvena?

-- En. Minusta se on ikävää -- toisin sanoen -- minä olen harrastanut
k-kreikkaa nykyään, Doll aloitti aavistamatta mihin odottamaton
kysymys tähtäsi, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti asia, joka sai
hänet änkyttämään ja tutkimaan tarkkaan kenkiään.

-- Eikä mitään kreikkaa. Doll lukee vain ranskalaisia romaaneja ja
käy varieteessa, kanteli Pumppu varmistaen äiti Bhaerin epäluulot.

-- Niinpä minä arvelinkin, ja juuri siitä aioin puhua. Ted sai äkkiä
halun oppia ranskaa samalla tavalla. Menin sen tähden itse katsomaan
tuota varieteeta. Teikäläisiä siellä oli joukoittain, ja teki hyvää
nähdä, kuinka monet nuorista olivat yhtä häpeissään kuin minäkin.
Monet vanhemmat miehet näyttivät olevan haltioissaan, ja kun tultiin
ulos, odottivat noita maalattuja tyttöjä kanssaan illalliselle.
Oletko koskaan mennyt heidän mukaansa?

-- Kerran.

-- Piditkö siitä?

-- En. Mi-minä tulin aikaisin pois, sammalsi Doll kasvot yhtä
tummanpunaisina kuin hänen solmionsa.

-- Tiedät hyvin, että sellainen seura voi tuoda vain ikävyyksiä ja
voi aiheuttaa nuorelle miehelle ikuisen vamman.

Jo-rouvan ponteva vastalause päivän muotihuvitukseen sai pojat
hämilleen, ja he odottivat hiljaa -- Pumppu iloissaan, ettei ollut
koskaan ollut mukana noissa iloisissa illoissa, ja Doll hyvillään,
että oli tosiaan lähtenyt ajoissa pois. Käsi kummankin olkapäällä ja
huolten häivät otsaltaan karkottaen Jo jatkoi äidillisesti:

-- Poika-kullat, jollen rakastaisi teitä, en puhuisi koko asiasta.
Tiedän ettei tämä ole hauskaa kuultavaa, mutta omatuntoni ei
anna minulle rauhaa. Kunpa minä voisin antaa teille rohkeutta
ja järkeä vastustaa yleistä mielipidettä ja välinpitämättömien
ihmisten kevytmielistä moraalia! Viime talvena Demin äiti oli usein
huolissaan, kun Demi oli myöhään ulkona uutisasioillaan, mutta kun
hän varoitti poikaa kaikesta, mitä tämä näki ja kuuli kaupungilla,
Demi sanoi vakavasti: "Tiedän mitä tarkoitat, mutta kenenkään ei
tarvitse mennä harhaan, jollei itse tahdo."

-- Se oli ihan Pastorin tapaista, huudahti Pumppu.

-- Demi on oikeassa, ja juuri siksi että hän ajattelee noin, me
kaikki kunnioitamme häntä, lisäsi Doll katsoen vilpittömästi
höyhentäjäänsä. Tämä huomasi koskettaneensa oikeata kieltä ja oli
miltei tyytyväinen saarnansa tuloksiin. Valmistautuen lähtemään
oikeusistuimelta, jonka edessä rikolliset oli tutkittu ja syyllisiksi
havaittu, mutta ehdotettu armahdettaviksi, Jo jatkoi:

-- Tämä löylytys voi tehdä teille hyvää, vaikken minä ehkä koskaan
saa sitä tietää. Ohimennen kaikessa ystävyydessä sanotut sanat saavat
usein ihmeitä aikaan, ja sitä vartenhan vanhat ihmiset ovat --
muuten ei heidän kokemuksistaan olisi mitään hyötyä. Nyt lähdetään
etsimään toisia nuoria. Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan
sulkea Plumfieldin portteja teiltä niin kuin muutamilta teidän
'herrasmiehiltänne'.

Tämä kauhea uhkaus painui unohtumattomasti Dollin mieleen ja syvän
kunnioittavasti hän auttoi Jon alas korkeuksista. Pumppu otti
tyhjät pullot kantaakseen ja vannoi juhlallisesti pidättyvänsä
kaikista väkevistä juomista, mikäli vain heikko liha kestäisi.
Tietysti he kahden jäätyään laskivat leikkiä äiti Bhaerin 'luennon'
kustannuksella -- mutta kaikessa hiljaisuudessa he olivat hänelle
kiitollisia, ja perästäpäin heillä oli monta kertaa syytä muistella
tätä tenniskentällä vietettyä puolituntista.



17

TYTTÖJEN KESKEN


Plumfieldissä uskottiin lujasti sekä molempien sukupuolten että
kaikkien värien, rotujen ja yhteiskuntaluokkien oikeuteen saada
opetusta. Siksi opistossa oli tilaa jokaiselle joka kolkutti, siellä
otettiin yhtä ystävällisesti vastaan niin pohjoisen nukkavieru poika
tai etelän vapautettu orja kuin jonkin hyvän suvun jälkeläinenkin,
jolta kalliimpien koulujen ovet olivat suljetut.

Ylemmillä tahoilla oltiin yhä ennakkoluuloisia, naurettiin asialle
ja ennustettiin kokeen epäonnistuvan. Mutta oppilaskunta koostui
iloisista, toiveikkaista nuorista, jotka olivat nähneet suurempienkin
uudistusten saavan alkunsa vähästä, ja luottamus opiston menestykseen
lujittui sitä mukaa kun nuorten joukko vuosi vuodelta kasvoi.

Itsestään syntyneiden tapojen joukossa oli eräs, joka oli
erityisen hyödyllinen ja kiinnosti tyttöjä. Se kehittyi vanhasta
ompeluhetkestä, jota Marchin sisarukset jatkoivat vielä kauan senkin
jälkeen, kun pienet ompelurasiat olivat paisuneet isoiksi koreiksi ja
pursuivat paikattavaa. He olivat kiireisiä naisia, mutta lauantaisin
he koettivat viettää yhteisen hetken jonkun ompeluhuoneessa.

Meg ensimmäisenä ehdotti pienen piirin laajentamista, sillä tyttöjen
huoneissa hän näki murheellisen paljon järjestyksen, kätevyyden ja
viitseliäisyyden puutetta. Latina, kreikka, korkeampi matematiikka ja
luonnontieteet kukoistivat erinomaisesti, mutta ompelukorit saivat
pölyttyä, kuluneet kyynärpäät jäivät paikkaamatta ja sinisukkia
olisi sietänyt parsia. Valtioviisaasti Meg sai muutamia kaikkein
huolimattomimpia houkutelluksi mukaan ja teki ompeluillan niin
hauskaksi, että nämä ymmärsivät tarkoituksen, olivat kiitollisia
Megille ja pyysivät saada tulla uudestaan. Kohta moni muukin pyrki
piristämään raskasta työviikkoaan, ja ompeluhetkestä tuli vähitellen
niin suosittu, että vanha museo kalustettiin uudestaan, sinne vietiin
ompelukoneita, pöytiä, kiikkutuoleja ja rakennettiin räiskyvä
tulisija, jotta neulat voisivat suihkia häiriintymättä satoi tai
paistoi.

Täällä Meg oli omalla alallaan. Hän käytti saksia, koetteli pukuja ja
neuvoi erityisapulaistaan Daisya muotoilemaan hattuja ja asettelemaan
pitsi- ja nauhareunuksia. Amy ratkaisi tärkeät värikysymykset ja
hankki myös luettavat kirjat, ja Bess puolestaan oli esilukijana.
Josie esitti runoja ja katkelmia näytelmistä, Jo piti lyhyitä
keskustelun alustuksia terveydenhoidosta, uskonnosta, politiikasta ja
muista kysymyksistä, joita hänen mielestään kaikkien tuli harrastaa.
Nämä avoimet jutteluhetket vaikuttivat ihmeen piristävästi tyttöihin.
Ennakkoluulot karisivat, välinpitämättömyys vaihtui kiinnostukseen,
ja älykkäät tytöt paneutuivat ajattelemaan, samalla kun nokkelat
oivallukset ja vilkas kieli höystivät virinnyttä keskustelua.

Eräänä päivänä puheltiin vilkkaasti naisten elämänurasta. Jo oli
lukenut jotakin tätä koskevaa ja kysyi kaikilta kahdeltatoista
tytöltä, mitä he aikoivat tehdä opistosta päästyään. Vastattiin kuten
aina: joku rupesi opettajaksi, toinen lääkäriksi tai opiskelemaan
taidetta. Mutta melkein kaikki lopettivat sanoen: "... kunnes menen
naimisiin."

-- Mutta entä jollette menekään naimisiin? Jo kysyi tarkaten
miettiväisiä, reippaita kasvoja.

-- Jäädään sitten vanhoiksipiioiksi. Kamalaa, mutta eihän sille mahda
mitään, kun naisia kerran on paljon enemmän kuin miehiä, vastasi
muuan vilkas tyttö, joka oli niin sievä, ettei varmasti ainakaan
vastoin omaa tahtoaan jäisi yksin.

-- On hyvä miettiä sitäkin ja valmistautua olemaan hyödyksi.

-- Ei vanhojapiikoja pilkatakaan enää läheskään niin kuin ennen,
kun muutamat ovat saaneet mainetta ja osoittaneet, ettei nainen ole
ihmisen puolikas, vaan täysi ihminen, ja hän selviää kyllä yksinkin.

-- Minusta se olisi sittenkin tylsää. Eihän meistä kaikista
kuitenkaan tule Florence Nightingaleja. Mitä me voisimme tehdä kuin
istua nurkassa ja tuijottaa eteemme, kysyi varsin tavallisen näköinen
tyttö tyytymättömänä.

-- Ainakin voi olla iloinen ja tyytyväinen, ellei muuta. Mutta
tehtäviä on tarjona niin paljon, ettei kenenkään tarvitse istua
laiskana tuijottamassa, ellei itse tahdo, sanoi Meg hymyillen ja
sovitti tytön päähän juuri koristettua uutta hattua.

-- Jos teidän täytyy ansaita leipänne, koettakaa toki tehdä se
makeaksi älkääkä surko sen karvautta, jatkoi Jo. -- Minä itse olin
nuorena katkera, kun minun täytyi pitää seuraa tuittupäiselle
vanhalle naiselle. Mutta ne kirjat, joita luin hänen yksinäisessä
huoneessaan, ovat sittemmin olleet minulle suunnattomaksi hyödyksi,
ja tuo vanha mummo lahjoitti minulle testamentissaan koko Plumfieldin
'iloisesta palveluksesta ja hellästä huolenpidosta'. Minä en suinkaan
ansainnut sitä, mutta yritin tehdä velvollisuuteni niin mieluisaksi
kuin suinkin, ja siitä saan kiittää rakkaan äitini apua ja neuvoja.

-- Jos minä voisin ansaita tämmöisen paikan, laulaisin päivät
pääksytysten ja olisin kuin enkeli. Mutta joskus saa tyytyä
kohtaloonsa ilman vaivanpalkkaa, ja se on raivostuttavaa, sanoi
lännestä tullut tyttö, joka oli viettänyt ankaraa elämää vähin varoin
mutta unelmat taivaita hipoen.

-- Minä uurastin aikoinani kokonaisen talven saadakseni mainetta ja
rahaa. Mutta kumpaakaan ei kuulunut, ja minä olin hyvin pettynyt.
Vuotta myöhemmin huomasin, että olin saanut kaksi palkintoa: sujuvan
kynän ja -- professori Bhaerin.

Jon nauru levisi hilpeänä tyttöpiiriin, sillä elävät esimerkit
piristivät keskustelua ja tytöt pitivät niistä.

-- Te olette hyvin onnellinen nainen, aloitti tyytymätön neitonen.

-- Ja kuitenkin hänen nimensä ennen vanhaan oli 'Onneton Jo', sillä
hän ei milloinkaan onnistunut saamaan mitä tahtoi ennen kuin lakkasi
sitä toivomasta, sanoi Meg.

-- Minäkin lakkaan heti paikalla toivomasta, saa nähdä toteutuuko
toiveeni. Minä tahdon vain auttaa kotiväkeä ja suoriutua hyvin
luvuista.

-- Ottakaa oppaaksenne sananlasku: "Pidä rukkisi valmiina, niin Herra
lähettää pellavia", Jo vastasi.

-- Niin meidän kaikkien pitää tehdä, jos meistä tulee vanhojapiikoja,
sanoi sievä tyttö lisäten valoisasti: -- Loppujen lopuksi vanhanpiian
elämä voisi olla mukavaakin, se on ainakin itsenäistä. Jenny-tätini
saa tehdä mitä tahtoo kysymättä lupaa keneltäkään, mutta äidin
pitää aina neuvotella isän kanssa kaikesta. Minä luovutankin
mahdollisuuteni sinulle, Sally, ja rupean ylijäämänaiseksi.

-- Sinä olet ensimmäisenä kahleissa, katsotaan vain. Mutta kaikesta
huolimatta: kiitos!

-- Hyvä! Minä pidän rukkini kunnossa ja otan vastaan pellavat,
tahtokoon kohtalo sitten millaista lankaa tahansa.

-- Rouva Brooke, mittaanko oikealta vai nurjalta puolelta, kysyi
luokkansa paras kreikantaitaja katsellen epätoivoissaan mustaa
silkkiesiliinaa.

-- Oikealta, neiti Pierson, ja jättäkää vähän laskosvaraa, niin siitä
tulee sievempi.

-- Minä en ikinä kyllä tee toista tämmöistä. Mutta suojeleehan se
vaatteita mustetahroilta ja on hyvä olemassa. Ja oppinut neiti
Pierson uurasti esiliinan kimpussa, vaikka se oli hänestä vaikeampaa
kuin kreikan kielen kantasanat.

-- Meidän paperintuhrijoiden täytyy oppia tekemään itsellemme
kilpiä tai joudumme tappiolle. Minä annan teille mallin semmoiseen
esiliinaan, jota itse pidin 'pyörremyrskykautenani', sanoi Jo
menneitä muistellen.

-- Minäkin haluaisin tulla kirjailijaksi. Jumaloin kuuluisia ihmisiä
ja aion vielä joskus mennä Lontooseen katsomaan kaikkia, jotka vain
saan säikytetyksi esille.

-- Jos tahdotte nähdä kuuluisan naisen, niin voinpa kertoa, että
rouva Laurence aikoo tänään tuoda erään tänne. Lady Ambercrombie
lounastaa hänen luonaan ja katseltuaan opistoa hän tulee meille. Hän
haluaa erityisesti nähdä meidän ompelukerhomme.

-- Varjelkoon! Ja minä kun olen aina luullut, etteivät lordit ja
ladyt tee muuta kuin ajavat vaunuillaan ja kuusivaljakoillaan, käyvät
tanssiaisissa ja tulevat esitellyiksi kuningattarelle pyntättyinä
hienoihin hattuihin, laahuksiin ja höyheniin, huudahti muuan nuori
suorasuu, jonka kotiin Maineen joskus eksyi kuvalehtiä.

-- Lordi Ambercrombie ainakin on täällä tutkimassa vanhainkotia, ja
hänen rouvansa tutustuu kouluihin. He ovat erittäin vaatimattomia ja
herttaisia ihmisiä. He pukeutuvat yksinkertaisesti eikä kumpikaan ole
enää nuori, niin että älkää odottako mitään häikäisevää.

-- Nousemmeko seisomaan? kysyi muuan tyttö odottaen hartaasti
juhlallista tapausta.

-- Olisihan se kohteliasta.

-- Annammeko kättä?

-- Ette. Minä esitän teidät kaikki yhtaikaa.

-- Kyllä kotiväki on kummissaan kun kerron, että täällä on käynyt
oikea lady, päivitteli joku.

-- Älä vain töllötä sen näköisenä kuin et olisi ikinä ennen tavannut
herrasväkeä. Emme me kaikki ole metsäläisiä, varoitti arvokas nuori
neiti, joka oli mielestään Euroopan kruunupäiden vertainen, koska
hänen esi-isänsä olivat tulleet Amerikkaan "Mayflowerilla".

-- Hei, nyt hän tulee!

Tytöt olivat todella pettyneitä nähdessään vieraan, jonka esi-isät
olivat kymmenissä polvissa kreivejä. Hän oli pitkä, vaatimattomasti
pukeutunut nainen, päässään nukkavieru hattu, paperikäärö toisessa
ja muistiinpanokirja toisessa kädessä. Mutta hänen kasvonsa olivat
hyväntahtoiset, ääni sointuva ja ystävällinen, käytös valloittavaa.
Koko hänen olemuksensa oli jollakin tavoin ylhäisen sukuperän
leimaama, niin ettei kauneudesta ollut väliä eikä pukua muistettu.

Jo johti pian keskustelun Englannissa suoritettuun yhteiskunnalliseen
työhön. Tyttöjen oli hyvä kuulla iltakouluista, joiden rahoittajina
ja opettajina toimivat tunnetut naiset; pontevasta protestista
oikeusturvan hankkimiseksi sorretuille perheenäideille;
vankeinhoidon uudistamisesta; rouva Taylorista, joka luovutti
huoneen historiallisesta kodistaan palvelijoiden kirjastoksi; lordi
Shaftesburyn uusista vuokrataloista Lontoon köyhälistökortteleissa.
Kaikki tämä vaikutti nuoriin syvästi, ja he tunsivat, että myös
Amerikassa oli vielä paljon tehtävää, ennen kuin se olisi todella
oikeamielinen, suuri ja vapaa maa.

Tytöt huomasivat, että lady Ambercrombie puhutteli kaikkia
vertaisinaan ja yhtä kiinnostuneena, ylväästä rouva Laurencesta pikku
Josiehen asti. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että hän omisti ison
talon Lontoossa, linnan Walesissa ja suuren tilan Skotlannissa, kun
hän puhui ihastuneena Parnassosta, kiitteli Plumfieldin kodikkuutta
ja totesi jatko-opiston tuottavan kunniaa kaikille, joilla oli sen
kanssa tekemistä. Sen kuullessaan tytöt tietysti kohottivat hiukan
päätään, ja ladyn lähtiessä jokainen pudisti sydämellisesti hänen
kättään.

-- Kunpa olisi yhtä tarmokas kuin lady Ambercrombie, huokasi joku
tytöistä.

-- Kiitän tähtiäni, että napinreiät ovat onnistuneet, sillä hän
katsoi niitä ja sanoi: "Aivan kuin ammattilaisen tekemät", lisäsi
toinen tuntien pumpulileninkinsä kohonneen arvossa.

-- Hän ei ollut ollenkaan ylpeä tai jäykkä, niin kuin odotin. Te,
rouva Bhaer, sanoitte kerran, että jalosukuisen ihmisen tuntee
kaikkialla. Nyt taidan aavistaa mitä tarkoititte.

Äiti Bhaer sanoi:

-- Tunnen kyllä sellaisen kun tapaan, mutta minusta itsestäni ei tule
koskaan käyttäytymisen mallikappaletta. Hauskaa että vierailu oli
teille mieleen. Jollette te nuoret halua, että jäämme Englannista
monessa suhteessa jälkeen, teidän pitää ponnistella sen rinnalle.
Sikäläiset sisaremme eivät hukkaa aikaa tuijottamalla luokkarajoja,
vaan käyvät työhön kaikkialla minne velvollisuus kutsuu. Tytöt
nyökkäsivät innostuneina ja marssivat pois käsityökoreineen tuntien,
että vaikkei heistä koskaan tulisikaan Elizabeth Browningeja tai
George Elioteja, heistä silti saattoi tulla hyödyllisiä ja itsenäisiä
naisia.



18

TUTKINTOPÄIVÄ


Päivä paistoi kauniisti Plumfieldiin, kun kevätjuhla tuli mukanaan
tavanomaiset tuomisensa: ruusut ja mansikat, valkopukuiset tytöt
ja hienoiksi sonnustautuneet nuorukaiset, koulun ystävät ja
arvohenkilöt, jotka olivat tyytyväisiä vuoden tulokseen. Tämän
laitoksen erikoisuutena oli opiskelijatyttöjen mukanaolo. Se loi
tilaisuuteen vilkkautta, joka puuttui tyystin niistä kouluista missä
kauniimpi sukupuoli oli vain katsomassa.

Jatko-opiston kukkulalla, Parnassossa ja vanhassa Plumissa parveili
iloisia ihmisiä. Laurie ja Amy kuuluivat vastaanottokomiteaan, Meg,
Daisy ja Josie auttoivat tyttöjen puolella myöhästyneitä pukeutumaan,
pitivät silmällä pöytien kattamista ja ohjasivat koristamista. Jolla
oli kädet täynnä työtä, ja lisäksi hänelle tuli aika urakka, ennen
kuin Ted saatiin esiintymiskuntoon.

Ei Ted pukeutumista vastustanut, kaukana siitä. Hän herrasteli
mielellään hienoissa pukimissa, ja juhliin hän kiskoi ylleen
frakin, jonka eräs turhamainen ystävä oli lahjoittanut hänelle. Se
näytti aika hullunkuriselta hänen päällään, mutta Ted piti sitä
itsepintaisesti toisten naurusta huolimatta. Silinterihatunkin hän
olisi halunnut, mutta sitä hän kärtti turhaan, sillä tällä kohtaa
vanhemmat tekivät tenän. Ted vetosi siihen, että englantilaiset
pojat käyttivät silinteriä kymmenvuotiaasta lähtien eivätkä olleet
hiukkaakaan hienostelevia, mutta hänen äitinsä taputti vain
tyynnyttävästi pojan keltaista harjaa.

-- Sinä olet jo ilmankin ihan tarpeeksi eriskummallinen. Jos antaisin
sinun pitää tuota naurettavaa päähinettä, johtokunta potkisi meidät
molemmat pois Plumfieldistä.

Kun tämä jalo miehuuden tunnus näin jäi pelkäksi unelmaksi, Ted
lohduttautui pukeutumalla tyrmistyttävän korkeaan ja kankeaan
kaulukseen ja rusetteihin, jotka olivat naisten silmissä kerrassaan
merkillisiä. Tämä päähänpisto oli kosto kovasydämiselle äidille,
sillä kaulukset saattoivat silittäjän epätoivoon, kun niitä ei saanut
moitteettomiksi, ja rusetit vaativat sellaista sidontataitoa, että
joskus kolmekin naista sai uurastaa, ennen kuin Ted oli tyytyväinen.
Kiiltävät ja puristavat kengät nähtiin Josien sanojen mukaan pitkän
mustan vaateripustimen toisessa päässä, toisessa taas nuoret mutta
juhlalliset kasvot. Vaaleat käsineet, keppi ja -- voi katkeraa
pisaraa ilon maljassa! -- halveksittava olkihattu täydensivät tämän
huomiotaherättävän pojan puvun.

-- Miltäs tämä nyt näyttää? hän kysyi ilmestyen pää kallellaan
äitinsä ja serkkujen pariin, joiden mukana hänen piti lähteä
juhlapaikalle.

Naurun pyrskähdys ja kauhun huudahdukset tervehtivät häntä, sillä
tuo vintiö oli kiinnittänyt huuliinsa pienet vaaleat viikset, joita
hän usein näytellessään käytti. Ne sopivat hyvin ja korvasivat Tedin
mielestä jotenkuten puuttuvan silkkipytyn.

-- Ota ne pois heti paikalla, senkin lurjus! Isäsi kauhistuisi
nähdessään sinun ilveilevän tuolla tavalla juuri tänään, kun meidän
pitää olla mallikappaleita, pauhasi Jo.

-- Anna hänen pitää ne, täti, nehän pukevat häntä. Kaikki luulevat
häntä vähintään kahdeksantoistavuotiaaksi, huudahti Josie, jota
valepuvut aina viehättivät.

-- Ei isä sitä huomaa, hän on niin syventynyt arvovieraisiin ja
tyttöihin. Eikä hätää vaikka huomaisikin, hän olisi mukana leikissä
ja esittelisi minut vanhimpana poikanaan. Rob ei näytä miltään,
kun minä olen täysissä tamineissa. Ja Ted asteli edestakaisin kuin
mikäkin riikinkukko.

-- Poika, tottele! Jo komensi sellaisella äänellä, että hänen
sanaansa oli uskottava. Myöhemmin viikset kuitenkin ilmestyivät
takaisin, ja moni vieras luuli varmaan, että oli olemassa kolme
nuorta Bhaeria. Näin Tedkin löysi edes yhden valonsäteen surkeuteensa.

Päivällistä ja kestitystä riitti varsinaisen päättäjäisjuhlan jälkeen
koko iltapäivän, mutta auringon laskiessa oli jo hiljaisempaa, kun
kaikki lepäsivät ennen iltatilaisuuksien alkua. Rehtorin vastaanotto
oli vielä jäljellä, samoin tanssiaiset Parnassossa.

Vaunuja tuli ja meni, ja nuoret, joita istui ryhmissä kuisteilla,
nurmikoilla ja ikkunasyvennyksissä, katselivat vieraita
kiinnostuneina. Heidän uteliaisuutensa vain kasvoi, kun Bhaerin oven
eteen pysähtyivät pölyiset ajoneuvot, joihin oli kuormattu paljon
matkalaukkuja, etenkin kun vaunuista hyppäsi pari ulkomaalaisen
näköistä herraa mukanaan kaksi nuorta naista, joita kaikkia
Bhaerit tervehtivät riemastuneina. Sitten koko joukko hävisi
taloon tavaroineen päivineen jättäen katsojat aprikoimaan, keitä
salaperäiset vieraat mahtoivat olla, kunnes muuan opistolainen
selitti, että he olivat kai professorin sisarenpoikia.

Hän oli oikeassa. Franz esitteli ylpeänä vaalean, tanakan morsiamensa
Ludmillan, ja heti perään Emil talutti esiin sievän Marynsä
ilmoittaen iloisesti:

-- Eno ja Jo-täti, tässä on teille toinenkin tytär. Onko teillä tilaa
minunkin vaimolleni?

-- Varjelkoon, miksette kirjoittaneet, että olisi voitu valmistautua
ottamaan vastaan kaksi morsianta yhden asemesta, nuhteli Jo,
joka näytti kuin myrskyn kourista karanneelta kampausnutussaan
ja neulat törröttäen päässä, sillä hän oli rynnännyt alas kesken
iltavalmistelujen.

-- Minä muistin, että Laurie-sedän naimisiinmeno oli teistä aikoinaan
mainio pila, ja päätin järjestää samanlaisen yllätyksen, nauroi Emil.
-- Toivoimme että ehtisimme perille jo eilisillaksi, mutta hyvä kun
päästiin edes ilonpidon loppuun.

Olohuoneessa kävi aikamoinen puheenpälpätys. Kaikilla oli paljon
kerrottavaa, varsinkin Emilillä ja Marylla. Heidän oli tarkkaan
kuvattava haaksirikko, pelastuminen ja vielä matkan onnellinen ja
odottamaton päätöskin, josta kotiväki ei ollut tiennyt mitään.

-- Maryn isä kehotti meitä odottamaan vähän, mutta minä sanoin, että
tuskin me sen pahempaan mylläkkään enää joudumme kuin oli yhdessä
kestetty ja että jollemme tämmöisen vuoden jälkeen tunne toisiamme,
ei meistä ikinä tuttuja tulekaan. Niin sain tahtoni läpi ja pestasin
itselleni pienen laivakumppanin.

-- Aiotko tosissasi lähteä Emilin mukana merelle? kysyi Daisy Maryltä
ihailevasti.

-- Ei minua pelota, Mary hymyili. -- Olen kokeillut tätä kapteenia
niin kauniilla säällä kuin myrskyssäkin, ja jos hän vielä joutuisi
haaksirikkoon, olisin mieluummin hänen mukanaan kuin rannalla
odottamassa.

-- Siinä on oikea merimiehen vaimo! Oletpa sinä onnenpoika, Emil,
sanoi Jo ihastuneena. -- Minä tunsin luissani, että sinä tulet
takaisin, ja kun muut olivat epätoivoissaan, minä väitin vain sinun
riippuvan jostakin raakapuusta.

-- Niinhän minä riipuinkin, sanoi Emil yksinkertaisesti. -- Ja koko
ajan mietin sitä punaista lankaa, josta puhuit ennen lähtöäni. Päätin
että jos palanenkaan köyttäni jää ajelehtimaan, niin siinä pitää olla
punainen säie.

-- Olihan siinä! Kapteeni Hardy todistaa sen ja tässä on palkkasi,
sanoi Jo suudellen Maryä.

Emil silmäili huonetta, jota ei ollut uskonut enää milloinkaan
näkevänsä, ja sanoi:

-- Kummallista miten selvästi pikku asiat muistuvat mieleen vaaran
hetkellä. Kun ajelehdimme kurjina ja nälkäisinä, olin kuulevinani
Tedin koluavan alakertaan ja Jo-tädin kutsuvan: "Pojat, tulkaahan
syömään." Tunsin kahvin tuoksun, ja kerran melkein itkin, kun heräsin
nähtyäni unta Pöpön piparkakuista. Elämäni katkerimpia pettymyksiä
oli herätä nälkäisenä, kun tunsi yhä nenässään tuon makean tuoksun.
Antakaa ihmeessä minulle piparkakkuja, jos niitä on!

Tädit ja serkut mutisivat säälivästi, ja Emil vietiin juhlasaatossa
syömään piparkakkuja, joita aina oli varastossa. Jo liittyi
sisarineen toiseen joukkoon kuulemaan mitä Franz kertoi Natista.

-- Heti paikalla kun näin, kuinka laiha ja nukkavieru hän oli, tiesin
että jokin oli hullusti. Mutta hän viis veisasi siitä, oli vain niin
iloissaan meidän käynnistämme, että en viitsinyt liikoja kysellä
häneltä. Mutta kävin professori Baumgartenin ja Natin opettajan,
professori Bergmannin luona. Heiltä kuulin, miten hän oli elänyt yli
varojensa ja koetti sovittaa asian ylimääräisellä työllä. Baumgarten
arveli, että se oli Natille vain terveellistä, eikä ollut puhunut
asiasta muille kuin minulle. Nat onkin maksanut velkansa ja ansainnut
leipänsä otsa hiessä, niin kuin kunnian mies ainakin.

-- Juuri tuosta minä Natissä pidän. Se on ollut kova läksy, ja hän on
oppinut sen hyvin, sanoi herra Bhaer tyytyväisenä.

-- Sanoinhan sinulle, Meg, että pojassa on ainesta ja että rakkaus
Daisyyn pitää hänet oikealla tiellä. Olisipa hänkin nyt täällä,
huudahti Jo unohtaen kokonaan viime kuukausien epäilyt ja pelon.

-- Olen siitä iloinen, ja kai minä taivun tässäkin asiassa niin kuin
aina, varsinkin kun täällä näyttää raivoavan oikea kulkutauti. Sinä
ja Emil olette panneet kaikkien pään pyörälle. Kai Josiekin on tässä
tahtomassa sulhasta ennen kuin ennätän edes kääntyä, vastasi Meg
epätoivoisesti.

Mutta Jo huomasi, että Natin koettelemukset olivat liikuttaneet
sisarta, ja hän kiiruhti kertomaan pojan menestyksestä, jotta voitto
olisi täydellinen.

-- Eikö tuo Lontoon matka ole Natille hieno saavutus? hän kysyi.

-- Kerrassaan. Nat saa erinomaista harjoitusta Bachmeisterin
orkesterissa. Minä onnittelin häntä, ja hän oli hyvin iloinen. Hän
ihailee yhä uskollisesti Daisya ja pyysi kertomaan kaiken hänelle.
Minä jätän sen puolestani sinun tehtäväksesi, Meg-täti, ja voit myös
kautta rantain kertoa, että Natilla on oikein tyylikäs vaalea parta.
Ludmillalla on valokuva hänestä.

Franz kuvaili Natin elämänvaiheita niin elävästi, että Meg oli
melkein voitettu. Hän päätti pitää pienen keskustelutuokion Daisyn
kanssa. Hän saattaisi heltyä vähitellen ja vaihtaa epäröivän
"sittenhän nähdään" sydämelliseen "tule onnelliseksi, kultaseni".

Kellonlyönti herätti Jon haaveista todellisuuteen ja hän huudahti
kauhuissaan:

-- Hyvät ihmiset, teidän pitää syödä ja levätä ja minun pukeutua
kiireesti, muuten saan ottaa vieraat vastaan näissä kauheissa
riekaleissa. Meg, saata sinä Ludmilla ja Mary yläkertaan ja pidä
heistä huolta! Franz tietää, missä ruokahuone on. Ja me, Fritz,
lähdemme siistiytymään.



19

VALKOISET RUUSUT


Sillä aikaa kun matkustajat asettuivat taloksi ja rehtorin rouva
pujottautui parhaaseen pukuunsa, Josie juoksi puutarhaan poimimaan
kukkia morsiamille. Jännittävien vieraiden odottamaton tulo oli
kiihdyttänyt haavemielisen tytön pois tolaltaan, hänen päänsä oli
täynnä sankaritekoja ja dramaattisia kohtauksia, samalla kun häntä
askarrutti naisellinen kysymys, aikoivatko morsiamet esiintyä
hunnuissaan. Hän seisoi tuuhean valkoisen ruusupensaan vieressä ja
valikoi kauneimpia ruusuja, jotka aikoi sitoa valkoisella nauhalla
kimpuiksi ja asettaa uusien serkkujensa peilipöydille. Kesken
puuhansa hän kuuli askelia ja näki veljensä tulevan polkua pitkin
käsivarret ristissä, pää painuksissa ja kasvoilla hajamielinen ilme.

-- 'Sinua odotan', sanoi Josie ja hymyili ymmärtäväisesti imien
peukaloaan, johon ruusunpiikki oli pistänyt.

-- Mitä sinä täällä teet, kujeilija, kysyi Demi, joka pikemmin tunsi
kuin näki, että joku oli häirinnyt hänen haaveitaan.

-- Poimin kukkia morsiamille. Eikö olisi mukavaa jos sinullakin olisi?

-- Morsian vai kukka? kysyi Demi tyynesti, mutta katseli äkkiä
kiinnostuneena ruusupensasta kuin jotakin hyvin harvinaista ilmiötä.

-- Molemmat. Jos hankit itse toisen, saat toisen minulta.

-- Jospa voisinkin, sanoi Demi poimien ruusunnupun ja huokaisten niin
syvään, että Josien sydän heltyi.

-- Mikset sitten tee jotakin? Nyt sinun on toimittava, jos ylipäänsä
aiot. Hän lähtee pian pois ainaiseksi.

-- Kuka? Demi kiskaisi irti puoleksi auenneen nupun ja oli niin
hämmentyneen näköinen, että Josieta nauratti.

-- Älä ole olevinasi. Tiedät ihan hyvin, että tarkoitan Alicea.
Ja Demi, minä tahtoisin auttaa sinua. Nämä kihlaukset ja häät ja
muut ovat niin jännittäviä, etten millään antaisi yksienkään mennä
sivu suun. Ota sinä vaarin minun neuvostani, puhu kuin mies suusi
puhtaaksi ennen kuin Alice lähtee.

Pikku sisko puhui niin tärkeänä ja tosissaan, että Demiä nauratti,
mutta neuvo oli erinomainen, sillä se sopi täsmälleen hänen omiin
mietteisiinsä. Siksi hän ei härnännyt tyttöä kuten tavallisesti, vaan
sanoi:

-- Kun kerran olet noin viisas lapsi, niin vihjaisepa vielä, miten
minä puhun 'suuni puhtaaksi'.

-- Hyvänen aika, onhan niitä tapoja. Näytelmissä kosijat polvistuvat,
mutta se on kamalaa, jos heillä on pitkät jalat. Ted ei milloinkaan
polvistu kunnolla, vaikka harjoitan häntä tuntikaupalla. Jos tahdot
olla hyväntuulinen ja leikkisä, voit sanoa: "Tule omakseni, tule
omakseni", niin kuin vanhus, joka heitti kurkkuja aidan yli rouva
Nickelbylle, tai sitten voit kirjoittaa jotakin runosotkua. Sitähän
olet koettanutkin tietääkseni.

-- Ole vakavissasi, Josie! Minä rakastan todella Alicea ja luulen,
että hänkin tietää sen. Tahtoisin sanoa sen hänelle, mutta minua
pökerryttää jo pelkkä ajatus.

Demi koetti puhua selkeästi, mutta unohti hämmennyksissään
arvokkuutensa ja tavanomaisen pidättyvyytensä niin, että nöyrtyi
kysymään pikku siskoltaan, kuinka olisi parasta kosia. Onnellisten
morsiusparien tulo ja myös Alicen loistava puhe kevätjuhlassa olivat
kiirehtineet hänen ratkaisuaan. Daisy oli tavallisesti Demin uskottu,
mutta nyt sisarella oli omat murheensa, ja Demistä olisi ollut
sydämetöntä kertoa hänelle toiveistaan.

Josie ja ruusupensas näyttivät tulleen kohtalon sormena Demin tielle,
ja hän turvautui pikku sisareensa kuin hukkuva oljenkorteen.

-- Ehkä minä kirjoitan hänelle, hän aloitti hitaasti hetken vaitiolon
jälkeen.

-- Minä keksin keinon, oikein hienon keinon, huudahti Josie äkkiä
hyppien. -- Se sopii hänelle erinomaisesti ja myös sinulle, koska
olet runoilija.

-- Mitä sinä keksit? Älä viitsi pilailla, rukoili ujo kosija
innoissaan, mutta hän pelkäsi hiukan tuota teräväkielistä naissuvun
edustajaa.

-- Se oli eräässä Edgeworthin kertomuksessa. Mies lähetti valitulleen
kolme ruusua: nupun, puoleksi puhjenneen ja aivan aukinaisen. En
muista minkä tämä valitsi, mutta Alice tietää, sillä hän oli mukana
kun se luettiin. Tässä on kaikki mitä tarvitset. Nuput sinulla jo
on. Taita nyt kaunein ruusu minkä löydät, niin minä sidon ne ja vien
hänen huoneeseensa. Hän tulee Daisyn luo pukeutumaan, niin että
kaikki sujuu kuin rasvattu.

Demi tuumi hetken, ja sitten hänen kasvoilleen levisi hymy, ja hän
liitti Josien kädessä olevaan kimppuun auenneen ruusun.

Ihastuksissaan siitä, että sai olla mukana näin romanttisessa
jutussa, Josie sitoi varret yhteen. Sillä välin Demi kirjoitti
korttiin:

"Rakas Alice! Tiedät mitä nämä kukat tarkoittavat. Tahdotko
kiinnittää yhden tai kaikki rintaasi tänä iltana? John."

Antaessaan sen sisarelleen hän sanoi niin että tyttö tunsi tehtävänsä
tärkeyden:

-- Luotan siihen, ettet nyt kujeile, Josie. Tämä on minulle tärkeä
asia.

Josie lupasi ja juoksi täyttämään tehtäväänsä. Demi jäi haaveilemaan
ruusujen keskelle.

Hymy ja kyynelet vuorottelivat Alicen kasvoilla, kun hän luki kukkien
mukana tullutta viestiä ja mietti, mitä siihen vastaisi. Hiukkaakaan
epäröimättä hän tiesi mitä olisi halunnut vastata, mutta velvollisuus
pidätti häntä. Kotona oli sairas äiti ja vanha isä, siellä tarvittiin
häntä ja rahallista apua. Hitaasti hän pani syrjään täysin puhjenneen
ruusun istuessaan peilin edessä tuumimassa elämän suurta kysymystä.

Olisiko oikein pyytää Demiä odottamaan ja sitoa hänet lupauksella?
Vai olisiko parempi olla edes ilmaisematta hänelle rakkauttaan? Demi
oli nuori ja saattoi unohtaa, ja hän itse ehkä pystyisi paremmin
täyttämään velvollisuutensa, jos malttamaton sulhanen ei odottaisi
häntä. Silmiä hämärsi ja käsi viipyi ruusunvarressa, kun hän asetti
puoleksi puhjenneen ruusun jo avoimen viereen ja mietti saattoiko
panna edes nuppua rintaansa. Se näytti hyvin kalpealta toisten
rinnalla, ja oli väärin antaa vähän toiveita, ellei kerran enempää
voinut.

Istuessaan siinä mietteissään ja alakuloisena hän kuuli Daisyn
ja tämän äidin juttelevan viereisessä huoneessa. Kaikkialla oli
hiljaista, ja avonaisista ikkunoista äänet kantautuivat niin
selvästi, että hänen oli mahdotonta olla kuulematta. Muutaman hetken
perästä hän ei enää saattanut vetäytyä pois, sillä he puhuivat
Demistä.

-- Kyllä Ludmilla on kiltti, kun toi meille kaikille oikeata
kölninvettä! Se virkistää näin väsyttävän päivän jälkeen. Johnkin
taisi saada pullollisen?

-- Niin sai. Näitkö miten hän hypähti pystyyn, kun Alice lopetti
puheensa päättäjäisissä? Hän olisi mennyt päätä pahkaa Alicen luo,
ellen minä olisi pidättänyt häntä. Enkä ihmettele, että hän oli ylpeä
ja hyvillään. Minäkin taputin käsineeni melkein riekaleiksi enkä edes
muistanut, että vastustan naisia puhujalavalla.

-- Onko John puhunut sinulle mitään?

-- Ei, ja arvaan kyllä miksei. Hän pelkää pahoittavansa minun
mieleni. Vaikka se on kyllä erehdys. Mutta minä tiedän hänen tapansa
ja toivon, että hänelle kävisi hyvin.

-- Hyvin hänen käykin. Ei kukaan täysjärkinen tyttö antaisi
rukkasia Johnille, vaikkei hänestä milloinkaan tule rikasta. John
kertoi muuten eilisiltana, mitä hän teki rahoillaan. Hän lähetti
Barton-raukan sairaalaan ja maksoi kulut, kunnes miehen silmät oli
pelastettu -- se oli aika kallis juttu. Mutta Barton kykenee nyt
työhön ja voi huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Hän oli epätoivon
partaalla, sairas ja köyhä. Kun John sai tietää asiasta, hän antoi
jokaisen penninsä eikä kertonut edes minulle ennen kuin pakotin hänet
siihen.

Alice ei kuullut mitä Daisy vastasi, sillä onnen tunne valtasi hänet,
ja päättävästi hän kiinnitti rintaansa ruusun.

Meg-rouva puhui yhä Johnista.

-- Jotkut sanoisivat, että hän menetteli tyhmästi ja
ajattelemattomasti, koska ei itsekään ole varakas, mutta minusta
hänen ensimmäinen sijoituksensa on hyvä ja varma, sillä se joka antaa
köyhille, lainaa Jumalalle. Ja minä olin niin tyytyväinen ja ylpeä
hänestä, etten tahtonut pilata asiaa tarjoamalla hänelle rahaa.

-- Luulen ettei hän puhu mitään Alicelle, koska hänellä ei ole mitään
tarjottavana. Mutta hän unohtaa, että rakkaus sinänsä on kaikki. Ja
tiedän että kuka tahansa nainen olisi iloinen hänen rakkaudestaan.

-- Niin, siltä minustakin aikoinaan tuntui, ja olin valmis tekemään
työtä ja odottamaan oman Johnini kanssa ja hänen puolestaan.

-- Niin Alicekin odottaa, ja toivottavasti heidän asiansa selviää.
Pitäisitkö sinä siitä, äiti?

-- Kaikesta sydämestäni, sillä parempaa tyttöä ei ole. Juuri hänen
laistaan vaimoa olen pojalleni toivonut, enkä aio menettää häntä,
mikäli se minusta riippuu. Alicen sydämeen mahtuvat kyllä sekä
rakkaus että velvollisuus. Ja Alicen ja Johnin on helpompaa odottaa
yhdessä -- sillä odotettava heidän tietenkin on.

Alice ei kuullut enempää, hän sulki ikkunansa kasvot loistaen vaikka
hiukan syyllisyydentuntoisena. Koko asia näytti nyt toiselta kuin
ennen. Hän tunsi itsekin, että hänen sydämensä oli kyllin avara sekä
rakkaudelle että velvollisuudelle. Hän tiesi, että äiti ja sisar
toivottaisivat hänet tervetulleeksi. Hän muisti Daisyn kohtalon,
Natin koettelemukset, pitkän odotuksen ja ehkä ikuisen eron --
kaikki nuo asiat tulivat niin elävästi mieleen, että oli julmaa
olla varovainen ja sulaa hulluutta uhrautua. Siinä miettiessään hän
pani nupun puoleksi auenneen viereen. Ja hetken perästä hän suuteli
auennutta ruusua ja liitti senkin kielittelijäkimppuun tuumien
itsekseen juhlallisesti kuin valaa vannoen:

-- Haluan rakastaa Johnia ja tehdä työtä ja odottaa hänen kanssaan ja
hänen puolestaan.

Oli hyvä, ettei Demi ollut saapuvilla, kun Alice pujahti alas
liittyäkseen vieraisiin, joita pian alkoi virrata taloon. Hänen
tavallisesti mietteliäistä kasvoistaan säteilevä ilo ei herättänyt
kummastusta, koska kaikki onnittelivat häntä puheesta, ja hämminki,
jonka saattoi nähdä aina uuden herraryhmän lähetystössä, meni pian
ohi, kun kukaan heistä ei huomannut hänen rinnassaan olevia kukkia.

Demi oli opastanut muutamia arvohenkilöitä ympäri opistorakennusta
ja auttoi isoisäänsä pitämään heille seuraa keskustelemalla
Pestalozzista, Fröbelistä ja muista, jotka hän olisi kernaasti
lähettänyt Punaisen meren pohjaan. Viimein hän luotsasi
'vaikutusvaltaiset ja kunnioitettavat herrat' onnellisesti
Plumfieldiin ja laski heidät maihin setä ja täti Bhaerin eteen.
Nämä ottivat vieraat juhlallisesti vastaan, professori paistoi
hyväntahtoisuutta kaikkia ja kaikkea kohtaan ja rouva hymyili
puristaessaan kättä toisensa jälkeen koettaen sivuuttaa huomiotta sen
ikävän tosiasian, että mahtipontinen professori Plock oli leiriytynyt
hänen samettisen juhlapukunsa laahukselle.

Syvästi huoaten Demi katseli ympärilleen nähdäkseen Alicen. Tuntui
mahdottomalta noin vain käden käänteessä keksiä valkopukuinen
tyttö joukosta, joka tunkeili vastaanottohuoneissa, hallissa ja
kirjastossa, mutta Demin silmät kääntyivät kuin magneettineula juuri
siihen nurkkaan, missä tumma palmikkokruunuinen pää kohosi -- hänen
mielestään kuningatarmaisena yli ympäröivän joukon.

Oli, oli Alicella kukka povellaan: yksi, kaksi, voi ihanaa näkyä!
Kaiken tämän Demi erotti halki suuren huoneen, ja hän huokasi niin
syvään, että neiti Perryn käherretty leikkotukka heilui. Avonaista
ruusua ei näkynyt, sillä pitsin poimu peitti sen. Ehkä olikin hyvä,
että onni tuli asteittain, muuten Demi olisi saattanut ällistyttää
vieraita hyökkäämällä suin päin epäjumalansa luo, sillä nyt ei ollut
Daisya pitelemässä takin liepeestä.

Muuan komea nainen, joka halusi tietoja, kävi Demin kimppuun tänä
tärkeänä hetkenä, ja pojan täytyi pakottautua esittelemään hänelle
merkkihenkilöitä. Totisesti Demi oli kärsivällinen kuin pyhimys,
mutta hänen ajoittainen hajamielisyytensä ja epäjohdonmukaisuutensa
saivat tuon kiittämättömän lesken kuiskaamaan ensimmäiselle
ystävälleen, jonka tapasi Demin päästyä livahtamaan:

-- En näe missään viiniä, mutta nuori Brooke on aivan varmasti
ottanut liikaa. Hän käyttäytyi kyllä moitteettomasti, mutta oli
selvästi hiukan päissään.

Ja niin hän todella oli, vaikka sen oli aiheuttanut jalompi viini
kuin se mikä kimalteli päivällislaseissa. Kun Demi selvisi naisesta,
hän kääntyi taas etsimään Alicea saadakseen kuulla edes yhden sanan
tämän suusta. Hän näki tytön seisovan pianon luona selaamassa
nuottivihkoa ja juttelemassa muutamien herrojen kanssa. Kätkien
intonsa Demi luovaili lähemmäksi valmiina astumaan esiin heti kun
onnellinen hetki koittaisi, ja hän panetteli kaiken aikaa mielessään
vanhoja ihmisiä, joiden piti itsepintaisesti ahdistaa nuoria sen
sijaan että istuisivat järkevästi ikäistensä seurassa. Vanhemmat
vetäytyvät vihdoinkin pois, mutta heidän tilalleen tuli heti kaksi
innokasta nuorukaista, jotka pyysivät neiti Heathia kanssaan
Parnassoon tanssimaan. Demi himoitsi heidän vertaan, mutta rauhoittui
kun kuuli Pumpun ja Dollin puhuvan Alicen kanssa tämän kieltäydyttyä.
Pumppu sanoi:

-- Ajattele, minä olen täysin kääntynyt yhteisopetusaatteeseen ja
toivoisin melkein että olisin jäänyt tänne. Kreikkakin tuntuu varmaan
helpommalta, kun näkee sieviä tyttöjä sen kimpussa.

-- Niinpä niin, pahus vie! Meidän poikien on pakko katsoa eteemme,
tai te tytöt nappaatte kaikki palkinnot meidän nenämme edestä. Sinä
olit suurenmoinen tänään, piti kuunnella joka sanaa, vaikka oli
niin kuumakin, että olisin varmasti livistänyt, jos joku muu olisi
esiintynyt, Doll koetti olla kohtelias ja osoitti todella liikuttavaa
ihailua. Hänellä oli ollut niin kuuma, että kaulus oli pehmennyt,
kihara tukka suoristunut ja hansikkaat menneet pilalle.

-- Opistossa on kyllä tilaa kaikille. Jos te vain jätätte meille
kirjat, niin me luovutamme mielellämme teille pallopelit, soutamisen,
tanssimisen ja hakkailun, jotka näyttävät teistä olevan pääasia,
vastasi Alice suloisesti.

-- Nyt sinä olet julma! Ei aina voi ahertaa, ettekä te
tytötkään näytä panevan pahaksenne noita viimeksi mainitsemiasi
opiskelunhaaroja, sinkosi Doll.

-- Jotkut harrastavat kyllä niitä ensimmäisinä vuosinaan. Mutta
myöhemmin lapsellisuudet jäävät. Älkää antako minun estää teitä
lähtemästä Parnassoon, ja hymyillen Alice nyökkäsi hyvästiksi
pojille, jotka katkerasti tunsivat olevansa vielä kovin nuoria ja
kokemattomia.

-- Siitä sait, Doll. Parasta olla ryhtymättä suukopuun tuollaisten
tyttölasten kanssa, sanoi Pumppu laahustaen tiehensä hiukan liian
kylläisenä.

-- Olipas tyttö kirotun ivallinen! Eikä varmaan ole paljonkaan
vanhempi kuin me. Tytöt kehittyvät aikaisemmin, mutta ei hänen silti
olisi tarvinnut kohdella meitä kuin isoäiti, mutisi Doll tuntien
uhranneensa karitsansa perin kiittämättömän Athenen alttarille.

-- Mennään hakemaan jotain syötävää. Minä olen väsynyt paljosta
puhumisesta. Vanha Plock sai minut käsiinsä ja pani pääni pyörälle
Kantilla ja Hegelillä ja muilla suuruuksilla.

-- Lupasin Dora Westille tanssittaa häntä vähän. Katsotaan missä hän
on. Dora on mukava pikku otus ja hänelle riittää, kunhan pysytään
tahdissa.

He löntystivät käsikoukkua tiehensä ja jättivät Alicen lukemaan
nuotteja, niin kuin seuraelämä ei häntä ensinkään viehättäisi. Kun
hän kumartui kääntämään lehteä, pianon takana seisova nuori mies
näki avonaisen ruusun ja mykistyi onnesta. Hän tuijotti sitä hetken
ja syöksyi sitten pianon viereen ennen kuin uusia kiusanhenkiä
ilmestyisi.

-- Alice, ihan tottako, ymmärsitkö? Kuinka voin kiittää sinua,
sammalsi Demi kumartuen muka katsomaan laulua, vaikka ei nähnyt
ainoatakaan nuottia tai sanaa.

-- Ei, älä nyt! Me olemme vielä liian nuoria ja meidän täytyy
odottaa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, John!

Ties mitä olisi voinut tapahtua tämän kuiskauksen jälkeen, ellei Tom
Bangs olisi hyökännyt Demin ja Alicen luo huomauttaen iloisesti:

-- Musiikkia, se on hyvä keksintö! Väki harvenee ja täällä tarvitaan
jotain virkistystä. Korvissa ihan surisee se tieteellinen sekasotku,
jota olen kuunnellut koko päivän. Laula tämä sievä skotlantilainen
laulu, Alice.

Demi murjotti, mutta Tom ei sitä huomannut, ja Alice arveli,
että laulu voisi kelvata vaikeasti kätkettävien tunteiden
varaventtiiliksi. Hän istuutui pianon ääreen.

       ODOTA VÄHÄN

    On isä, äiti köyhiä,
    heikkoja kumpikin.
    He eivät sitä kestäisi,
    jos heidät jättäisin.
    On puute leivän, särpimen
    ja karja pikkuinen.
    Ei rakkahimmat jäädä voi.
    Siis varro hetkinen!

John tiesi Alicen laulavan hänelle ja antavan vastauksensa
surumielisen balladin sanoilla. Hän ymmärsi tarkoituksen ja hymyili
niin lämpimästi, että tyttö nousi heti laulun loputtua kuumuutta
valittaen:

-- Niin, sinua väsyttää, eikä ihmekään. Tule ulos piristymään! Ja
muina miehinä Demi saattoi Alicen tähtien tuikkeeseen Tomin jäädessä
räpyttelemään silmiään aivan kuin hänen nenänsä edestä olisi lentänyt
raketti.

-- Varjelkoon! Pastori teki tosikauppoja viime kesänä, vaikkei
puhunut minulle mitään. Ja Tom lähti levittämään tietoa.

Mitä puutarhassa puheltiin, sitä ei koskaan saatu tarkkaan tietää,
mutta Brooken perhe valvoi sinä iltana myöhään ja utelias silmä olisi
voinut nähdä, kuinka Demi otti vastaan onnitteluja naisväeltä. Josie
oli hyvin tärkeä ja väitti järjestäneensä koko jutun. Daisy iloitsi
ja Meg oli niin mielissään, että Josien ja Demin mentyä rupesi
puhumaan Daisylle Natista ja sanoi lopuksi:

-- Odota kunnes Nat tulee kotiin. Silloin sinäkin saat kantaa
valkoisia ruusuja!



20

HENKI HENGESTÄ


Demin kihlauksesta kerrottiin vain omaisille, koska hänen
avioliittonsa joka tapauksessa siirtyisi kauas tulevaisuuteen.
Nuoret olivat niin onnellisia, että aika tuntui heistä pysähtyneen.
Ja viikon kuluttua he erosivat -- Alice mennäkseen kotiin ja John
ryhtyäkseen työhön uudella innolla.

Daisy iloitsi heidän onnestaan eikä koskaan väsynyt kuulemaan
veljensä tulevaisuuden suunnitelmia. Ja kun hän nyt kulki talossa
puuhakkaana ja laulellen, äiti tunsi, että alakuloisuuteen oli
löytynyt oikea lääke. Meg hautoi yhä huolia ja epäilyksiä, mutta
salasi ne taitavasti ja piti tarkasti silmällä Lontoosta tulevia
kirjeitä. Jokin salaperäinen viesti oli näet lentänyt valtameren
poikki ja Daisyn tyytyväisyys näytti kuvastuvan Natinkin nykyisessä
hilpeässä mielialassa.

Läpäistyään näin Wertherin ikäkauden ja kokeiltuaan pikkuisen
Faustia, johon näköjään kuului tutustuminen Mefistofeleeseen,
Blocksburgiin ja Auerbachin viinikellariin, Nat tunsi olevansa
Wilhelm Meister, joka palveli oppipoikana suuria elämän mestareita.
Päästyään selville Natin pienistä synneistä ja vilpittömästä
katumuksesta Daisy vain hymyili sille lemmen ja filosofian
sekoitukselle, jota hänen kirjeensä uhosivat.

-- Sydän hänellä on paikallaan. Ja hänen päänsä selvenee pian, kun
hän vain pääsee pois siitä tupakan, oluen ja filosofian katkusta,
jossa nyt elää. Raikas meri-ilma puhaltaa pois kaikki hulluttelut, Jo
sanoi iloissaan viuluniekkansa lupaavasta urasta. Natin kotiinpaluu
oli hänen mielipahakseen lykkäytynyt kevääseen, mutta viivästys oli
vain eduksi opinnoille.

Josie vietti kuukauden neiti Cameronin seurassa meren rannalla ja oli
heittäytynyt niin innokkaasti opiskeluun, että hankki uutteruudellaan
ja kärsivällisyydellään ystävyyssuhteen, josta hänelle oli paljon
hyötyä tulevina vuosina. Sillä pikku Josien vaisto osui oikeaan.
Marchien dramaattiset taipumukset puhkesivat hänessä vähitellen
kukkaan, ja hänestä tuli kuuluisa ja suosittu näyttelijä.

Tom ja hänen Doransa kulkivat rauhallisesti kohti vihkialttaria.
Isä Bangs pelkäsi niin kovasti, että hänen huikenteleva poikansa
muuttaisi taas mieltään ja yrittäisi kolmatta ammattia, että hän
antoi mielellään Tomin ankkuroitua mahdollisimman pian. Kaikesta
päättäen Tomista tulisi äveriäs mies, sillä liikemiesuralla hän oli
lahjakas.

-- Syksyllä menemme naimisiin ja asumme aluksi yhdessä isän kanssa.
Johtaja vanhenee ja meidän on pidettävä hänestä huolta. Myöhemmin
hankimme oman kodin.

Tämä oli heidän mieluisin puheenaiheensa ja sille hymyiltiin, sillä
kaikista jotka Tommy Bangsin tunsivat, oli kerrassaan hullunkurista
ajatella häntä perheenpäänä.

Näin hyvin olivat asiat; Jo arveli voittaneensa sen vuoden vaikeudet,
kun eteen nousi uusi pulma. Pitkien väliaikojen jälkeen Danilta
oli silloin tällöin tullut postikortti, osoitteena oli "M. Masonin
luona". Tällä tavalla Danin oli mahdollista saada uutisia kotoa ja
lähettää lyhyitä tiedonantoja. Viimeinen syyskuussa tullut kortti oli
päivätty Montanassa ja kertoi lyhyesti:

    'Vihdoinkin täällä, yritän taas kaivostyötä, vaikka en aio viipyä
    kauan. Kaikki hyvin. Luovuin maanviljelystuumasta. Kerron pian
    suunnitelmistani. Voin mainiosti, teen työtä ja olen _onnellinen_.

                                                       D.K.'

Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva
onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.

Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan
ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet
pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti
ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen.
Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes
väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen
mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon
toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän
ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön
että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan,
hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä
nöyrempänä.

Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa
perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha
vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi,
mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon,
jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista
nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:

-- Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse!
Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja
miten hän nykyään voi.

Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi
sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja
ja huohotti yhteen hengenvetoon:

-- Kaivos sortunut -- kaksikymmentä miestä sisällä -- kaikki
pääsytiet tukossa -- vesi nousemassa -- Dan tiesi vanhan aukon
-- pelasti heidät henkensä uhalla -- puolikuolleina -- kaikki
sanomalehdet täynnä -- minä tiesin, että hän on sankari -- eläköön
kunnon Dan!

-- Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun
lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.

Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaa
Tedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robin
kysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiin
Daniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.

Dan oli ollut ainoa, joka muisti kaivokseen johtavan vanhan
tukkeutuneen aukon. Hän laskeutui yksin alas ja käski muita pysymään
paikallaan, kunnes pääsisi varmuuteen siitä, ettei ollut vaaraa;
hän kuuli kuinka miespoloiset hakkasivat epätoivoissaan henkensä
edestä seinämän toisella puolella, hän ohjasi heidät koputuksilla ja
huudoilla oikeaan paikkaan ja johti pelastusjoukkoa, joka sai miehet
ulos ennen kuin vesi kohosi kaivoksessa liian korkealle. Kun hänet
viimeisenä hinattiin ylös, katkesivat kuluneet köydet. Dan putosi
ja ruhjoutui pahasti, mutta jäi kuitenkin henkiin. Miehet kantoivat
hänet sairaalaan, ja kaivoksen omistajat lupasivat hänelle loistavan
palkinnon urotyöstä.

-- Hänen täytyy jäädä eloon! Hänet on saatava kotiin hoidettavaksi
heti kun hän vain voi matkustaa, vaikka minun pitäisi itseni mennä
häntä hakemaan! Minä olen aina tiennyt, että hän tekee vielä jonkin
suuren teon, ellei häntä vain sitä ennen ammuta tai hirtetä jonkin
hurjan kepposen tähden, Jo sanoi kiihtyneenä.

-- Lähde hakemaan ja ota minut mukaan, äiti. Danhan pitää minusta ja
minä hänestä, Ted sanoi, ja hänestä tuntui, että siitä tulisi oikein
hänen mielensä mukainen matka.

Ennen kuin hänen äitinsä ennätti vastata, ryntäsi Laurie sanomalehteä
heiluttaen sisään melkein yhtä kovalla melulla kuin Teddy.

-- Oletko nähnyt uutisen, Jo? Mitä arvelet, lähtisinkö heti katsomaan
poikaa?

-- Olisi mainiota jos menisit. Mutta uutinen voi olla liioiteltu,
sellaista sattuu usein. Ehkä saamme piankin aivan toisenlaisen
kuvauksen tapahtumasta.

-- Soitan Demille, että hän ottaisi tarkasti selvää asiasta. Jos
uutisessa on perää, lähden heti. Ja jos Dan vain kykenee, tuon hänet
kotiin. Jollei, jään vähäksi aikaa hänen luokseen. Kyllä hän siitä
selviää, Dan ei kuole vaikka putoaisi pää edellä. Hänellä on yhdeksän
henkeä eikä hän ole menettänyt niistä vielä puoliakaan.

-- Setä, enkö minä saa tulla mukaan? Olisi hauskaa nähdä kaivokset ja
Dan ja kuulla kaikki ja auttaa. Minä olen hyvä sairaanhoitaja, enkö
olekin, Rob, kärtti Teddy.

-- Varmasti olet. Mutta kyllä minäkin lähden mielelläni, jos äiti
ei tule toimeen ilman sinua ja setä tarvitsee jonkun, Rob vastasi
tyynesti näyttäen paljon sopivammalta matkakumppanilta kuin kiihtyvä
Ted.

-- Minä en tule toimeen ilman teitä kumpaakaan. Minun poikani
joutuvat heti hankaluuksiin, jollen pidä heitä tiukasti kotona. Muita
minulla ei ole oikeutta pidättää, mutta teitä en tahtoisi päästää
silmistäni, ettei mitään tapahtuisi. Ikinä ei ole ollut tällaista
vuotta, haaksirikkoja ja häitä, vedenpaisumuksia ja kihlauksia ja
kaiken maailman mullistuksia, Jo huudahti.

-- Muuta et voi odottaakaan, rouvaseni, kun olet tekemisissä nuorten
kanssa. Pahin aika on sitten toivottavasti ohi, kun omat poikasi
lentävät pesästä. Koetan olla silloin sinun puolellasi, sillä sinä
tarvitset apua ja tukea, varsinkin jos Ted livistää. Jon voivottelut
huvittivat Laurieta.

-- En usko, että minua voi mikään hämmästyttää. Mutta Danista olen
huolissani, ja minusta jonkun pitäisi tosiaan mennä hänen luokseen.
Paikkakunta on kurjaa seutua, ja hän tarvitsee huolellista hoitoa.
Poikaparka, hänelle näyttää riittävän kolauksia. Mutta ehkä hän
tarvitsee niitä asettuakseen.

-- Demi ilmoittaa kyllä ennen pitkää mitä kuuluu, ja minä olen heti
valmis matkaan.

Lisätiedustelut vahvistivat uutisen. Laurie matkusti heti ja Ted
lähti hänen mukanaan kaupunkiin toivoen yhä pääsevänsä mukaan. Hän
viipyi koko päivän poissa. Mutta äiti Bhaer sanoi rauhallisesti:

-- Ted on kiukuissaan kun ei saanut tahtoaan läpi. Hän on varmaan
Tomin tai Demin luona ja palaa illalla kotiin nälkäisenä ja
leppyneenä. Kyllä minä hänet tunnen.

Mutta Jo erehtyi. Tediä ei kuulunut illallakaan kotiin eikä kukaan
ollut nähnyt häntä. Professori Bhaer oli juuri lähdössä etsimään
kadonnutta, kun tuli sähke, jossa oli Laurien matkan varrella olevan
aseman leima:

    'Löysin Tedin junasta. Otan hänet mukaani.
    Huomenna kirjoitan.

                                  Laurie.'

-- Älä välitä, äiti. Kyllä setä pitää hänestä huolen. Ja Danista on
hauskaa tavata hänet, Rob sanoi, kun Jo istui siinä käsittämättä,
että hänen nuorin poikansa todellakin oli matkalla kohti villiä
länttä.

-- Tottelematon poika! Kyllä minä sen junkkarin löylytän, kun saan
hänet takaisin. Ja Laurie on varmaan mukana juonessa. Ihan hänen
tapaistaan. Siellä ne lurjukset nyt pitävät hauskaa, saisinpa olla
heidän mukanaan! Eikä tuo hupsu poika varmaan ottanut mukaansa edes
yöpaitaa tai päällystakkia. Saadaan hoitaa kahta potilasta, kun he
tulevat takaisin -- jos ylipäänsä tulevat. Nuo hurjat pikajunat
suistuvat aina jyrkänteistä tai palavat poroksi tai törmäävät
toisiinsa. Voi Ted, rakas poikakulta! Ja Jon uhkaukset muuttuivat
helläksi vaikerteluksi niin kuin äideillä tavallisesti.

Mutta samaan aikaan poika mennä huristi manteren poikki hyvillään
ensimmäisen kapinansa onnistumisesta. Laurieta huvitti kun Ted
väitti, että koko idea syntyi hänen sanoistaan: "Jos Ted livistää."
Siksi Laurie tunsi olevansa pojasta vastuussa ja alistui heti, kun
tapasi karkurin vaunussa nukkumassa matkatavaranaan vain pullo viiniä
Danille ja kenkäharja itseään varten. Ja kuten Jo aavisti, näillä
lurjuksilla oli mainion hauskaa.

Katumuskirje tuli aikanaan, ja vihastuneet vanhemmat unohtivat
nuhteensa ajatellessaan Dania, joka oli hyvin heikko eikä moneen
päivään tuntenut ystäviään. Sitten alkoi paraneminen, ja kaikki
antoivat anteeksi pahankuriselle pojalle, kun tämä ylpeänä kirjoitti,
että Danin ensimmäiset sanat hänen tajuihin tultuaan olivat olleet:
"Kas, Ted", ja että hän oli hymyillyt mielissään nähdessään tutut
kasvot vierellään.

-- Hyvä että Ted lähti, en minä toru häntä enää. Mutta mitä me
lähetämme Danille? Ja Jo karkotti kärsimättömyytensä lähettämällä
toipilaalle niin paljon hoitovälineitä, että siitä olisi riittänyt
kokonaiselle sairaalalle.

Pian alkoi tulla ilahduttavia tietoja ja vihdoin ilmoitettiin, että
Dan kykeni jo matkustamaan, mutta hän ei näyttänyt haluavan vielä
lähteä, vaikka olikin loputtoman kiinnostunut kotiasioista.

"Dan on muuttunut", kirjoitti Laurie Jolle, "eikä vain tämän
sairautensa vuoksi, vaan myös jostain muusta syystä. En tiedä mitä
on tapahtunut, ja jätän kyselyt sinun asiaksesi. Mutta hourailusta
päätellen hänellä on ollut ikäviä kokemuksia. Hän näyttää kymmentä
vuotta vanhemmalta, mutta kehittyneemmältä ja tyynemmältä ja on
hyvin kiitollinen. On liikuttavaa nähdä, kuinka mielellään hän
katselee Tediä, niin kuin ei voisi saada kylläkseen hänestä. Hän
sanoo, että Kansas oli epäonnistunut yritys, mutta en halua kysellä
mitään, koska puhuminen rasittaa häntä. Täkäläiset ihmiset pitävät
hänestä ja hän näyttää olevan siitä hyvillään. Ennenhän häntä kiusasi
kaikki tunteiden osoittaminen. Nyt hän sitä vastoin tuntuu etsivän
ihmisten ystävyyttä. Mene tiedä, saatanpa erehtyä. Pian saat itse
nähdä kaiken. Ted on kuin jänis kaalimaassa, ja matka on tehnyt
hänelle tavattoman hyvää. Anna minun ottaa hänet mukaani Eurooppaan!
Esiliinan helmat eivät voi varjella häntä enempää kuin minua muutama
vuosisata sitten, kun ehdotin, että karkaisin sinun kanssasi
Washingtoniin. Eikö ollut ikävä ettet tullut mukaan?"

Tämä kirje sai Jon mielikuvituksen laukkaamaan hurjasti, ja Dan-parka
joutui kokemaan kaikki rikokset, vääryydet ja onnettomuudet, mitä
maailmassa ikinä oli tapahtunut. Jo odotti häntä hartaasti kotiin
ja kulutti enemmän aikaa houkuttelukirjeeseen kuin teoksiensa
jännittävimpiin kuvauksiin.

Sitä kirjettä ei saanut nähdä kukaan muu kuin Dan. Mutta se sai
hänet myös tulemaan. Ja eräänä lokakuun päivänä Laurie auttoi heikon
miehen vaunuista Plumfieldin ovelle ja Jo otti kulkurin vastaan kuin
tuhlaajapojan. Ted esitti kaiken aikaa sotatanssia ryhmän ympärillä
päässään villin näköinen hattu ja jalassaan ällistyttävät saappaat.

-- Suoraan yläkertaan ja vuoteeseen! Nyt minä olen hoitaja. Ja tämän
haamun täytyy saada ruokaa ennen kuin hän avaa suutaan, Jo käski
koettaen peittää hämmästystään, sillä Dan oli todella kalpea ja
kuihtunut, kuin entisensä varjo.

Dan totteli mielellään ja kävi häntä varten varattuun pitkään
leposohvaan katsellen ympärilleen tyytyväisen näköisenä kuin äidin
syliin päässyt lapsi. Jo hääri hänen ympärillään hilliten uljaasti
kielelle pyrkivät kysymykset. Dan nukahti pian matkan rasituksista
uupuneena, ja silloin Jo vetäytyi 'lurjusten' seuraan vuoroin toruen,
vuoroin kiittäen heitä.

-- Jo, luulen että Dan on tehnyt jonkin rikoksen ja saanut kärsiä
siitä, sanoi Laurie Tedin mentyä näyttämään tovereilleen saappaita ja
kertomaan hurjia juttuja kaivosmiesten elämästä. -- Pojalla on ollut
järkyttäviä kokemuksia, ja hän on murtunut niistä. Hän oli aivan
sekaisin meidän tullessamme, ja kun valvoin hänen vierellään kuulin
hänen retkistään vähän. Hän houraili jostakin johtajasta, kuolleesta
miehestä ja Blairista ja Masonista ja työnsi minulle kättään kysyen,
tarttuisinko siihen ja antaisinko anteeksi. Kerran kun hän oli
oikein rauhaton, tartuin häntä käsistä kiinni. Hän rauhoittui heti
ja rukoili, etten panisi hänelle käsirautoja. Oli totisesti hirveätä
kuulla, kun hän välistä houraili vanhasta Plumista ja sinusta ja
rukoili, että pääsisi kotiin kuolemaan.

-- Ei hän kuole, vaan elää katuakseen sitä mitä on tehnyt, olkoon se
mitä tahansa. Älä säikytä minua noilla hämärillä viittauksilla! En
välitä vaikka hän olisi rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan.
Minä puolustan häntä, ja niin teet sinäkin, ja me nostamme hänet
jaloilleen. Hän ei ole turmeltunut, se näkyy hänen kasvoistaan. Älä
puhu mitään kenellekään, minä otan ennen pitkää selvän kaikesta,
Jo vastasi yhä uskollisena pojalleen, vaikkakin masentuneena
kuulemastaan.

Muutaman päivän Dan lepäsi tapaamatta juuri ketään. Sitten hyvä
hoito ja tuttu kotoinen ympäristö alkoivat vaikuttaa, ja hän tuntui
olevan taas ennallaan, vaikkei halunnutkaan kertoa viimeaikaisista
kokemuksistaan. Hän vain vetosi siihen, että lääkäri oli kehottanut
välttämään puhumista. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, mutta hän ei
laskenut luokseen muita kuin vanhat ystävänsä ja kieltäytyi jyrkästi
sankarin osasta. Ted oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi halunnut
näyttää kaikille urhoollista Dania.

-- Jokainen mies siellä olisi tehnyt samoin. Miksi pidätte minusta
niin suurta melua? Dan kysyi enemmän häpeissään kuin ylpeänä
katkenneesta kädestään.

-- Mutta eikö tunnu hyvältä ajatella, että sinä pelastit
kaksikymmentä henkeä ja annoit hätääntyneille perheille takaisin
heidän rakkaansa, Jo kysyi eräänä iltana, kun he olivat jääneet
kahden kesken.

-- Tuntuu. Se yksin on pitänyt minua hengissä -- ainakin luulen
niin. Tämä merkitsi minulle enemmän kuin jos minusta olisi tullut
presidentti tai muu maailman mahtava. Kukaan ei voi aavistaa
kuinka lohdullista on ajatella, että olen pelastanut kaksikymmentä
ihmishenkeä maksaakseni niillä. Dan pysähtyi äkkiä katkaisten
mielenpurkauksen, jonka syytä hänen kuulijansa ei voinut käsittää.

-- Arvasin että ajattelet niin. On jaloa pelastaa ihmishenki omansa
uhalla, sanoi Jo toivoen, että Dan jatkaisi.

-- 'Joka kadottaa henkensä, hän pelastaa sen', Dan mutisi tuijottaen
takkavalkeaan, joka valaisi huonetta ja loi hänen kasvoilleen
punertavan hohteen.

Jo hämmästyi kuullessaan pojan sanat ja huudahti iloisesti:

-- Sinä olet lukenut sitä pientä kirjaa, jonka minä annoin. Sinä
pidit lupauksesi!

-- Luin usein sitä. En tiedä vielä paljon, mutta haluan oppia.

Ja onhan se jotakin.

-- Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on
taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi
kevenee.

-- Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään
et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin
pelkään painuvani pohjaan.

-- Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit
olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma
kääntäisi sinulle selkänsä!

Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että
ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien
varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta
kertaakaan ylös.

-- Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää
entistä vankia talossasi?

Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään
rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin
mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla
Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä
ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen,
joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon
ja ylpeyden.

-- Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme
sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että
olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.

-- Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi,
niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi.
Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.

Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä
sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä
kasvoille.

-- Minua järkyttää rikos, mutta olen hyvilläni ja kiitollinen
siitä, että olet katunut ja sovittanut sen ja valmis ottamaan oppia
kohtalostasi. Riittää kun Fritz ja Laurie saavat tietää asiasta.
Heillä on siihen oikeus, ja he ajattelevat samoin kuin minäkin,
vastasi Jo ymmärtäen, että avomielisyys oli parempi lääke kuin liian
suuri myötätunto.

-- Ei, eivät he ajattele samalla tavalla. Miehet eivät anna anteeksi
niin kuin naiset. Ja se on ihan oikein. Kerro sinä minun puolestani
heille, sitten se on tehty. Laurie sen kai tietääkin, vaikka hän
on ollut hyvin ystävällinen. Jaksan kyllä kestää, että he tietävät
asian. Mutta voi, älä kerro Tedille äläkä tytöille!

Dan tarttui Jon käsivarteen anovasti ja sai tämän kiireesti
vakuuttamaan, ettei kenellekään muulle kerrottaisi. Ja Dan rauhoittui
kuin häveten äkillistä pelästymistään.

-- Se ei ollut murha, se tapahtui itsepuolustukseksi. En aikonut
tappaa. Mutta minä en sure tuota tapausta niin kuin minun pitäisi.
Olen maksanut rikoksestani täyden hinnan, ja semmoisen roiston on
parempi joutua pois maailmasta kuin olla täällä näyttämässä pojille
tietä pahaan. Kyllä minä tiedän: sinusta on kauheaa, kun ajattelen
näin. Mutta en mahda sille mitään. Minä vihaan konnia. Ehkäpä olisi
ollut parempi, että hän olisi tappanut minut. Minun elämäni on
mennyttä.

Ja vankilan pimeys näytti taas luovan varjon Danin kasvoille. Jo
kauhistui nähdessään häivähdyksen siitä helvetistä, jonka halki Dan
oli kulkenut. Hän sanoi reippaasti:

-- Ei suinkaan mennyttä. Sinä olet oppinut pitämään elämääsi
suuremmassa arvossa ja käyttämään sitä paremmin. Tuo vuosi voi
osoittautua kaikista vuosistasi hyödyllisimmäksi. Koeta ajatella niin
ja aloita uudestaan! Me autamme sinua ja luotamme sinuun entistä
lujemmin. Teemme kaikki niin ja jatkamme yhdessä taistelua.

-- Entistä Dania minusta ei koskaan enää tule. Tunnen itseni
kuusikymmenvuotiaaksi. Antakaa minun jäädä tänne, kunnes pääsen
pystyyn. Sitten korjaan luuni enkä vaivaa teitä enää, Dan sanoi
masentuneena.

-- Sinulla on heikko ja nöyrä sydän. Se on hyvä. Vähitellen pääset
työhösi intiaanien pariin. Siellä tarvitset entistä tarmoasi, mutta
myös niitä ominaisuuksia, jotka nyt olet oppinut: kärsivällisyyttä,
malttia ja viisautta. Kerro minulle vielä siitä papista ja Mary
Masonista ja naisesta, jonka sanat auttoivat sinua. Tahdon kuulla
tarkkaan tarinasi.

Jon myötätunto vaikutti Daniin. Hän tuli hilpeämmäksi ja purki
kaiken, mikä koski tuota katkeraa vuotta. Hän tunsi olonsa
helpommaksi, kun oli saanut keventää kuormaa.



21

ASLAUGAN RITARI


Professori ja Laurie saivat siis kuulla Danin vaiheet, mutta
puhuessaan pojan kanssa he eivät viitanneet siihen sanallakaan,
ystävälliset katseet ja kädenpuristukset sen sijaan ilmaisivat
myötätuntoa ja ymmärtämystä. Laurie ryhtyi heti toimimaan. Hän
muokkasi vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa maaperää Danin
pyrkimyksille ja pani liikkeelle laajan koneiston, joka tarvitsee
paljon voitelua ennen kuin voidaan ryhtyä mihinkään, mikä koskee maan
hallitusta. Herra Bhaer piti puolestaan huolta siitä, että Danin
ajatuksilla oli askartelua, ja auttoi häntä ymmärtämään omaa itseään.

Pojat ajeluttivat Dania ja huvittivat häntä kujeillaan. Ja naiset
hoitivat ja hemmottelivat toipilasta niin, että hän oli kuin
uskollisen orjalauman ympäröimä sulttaani.

Dan kapinoi lääkärin antamaa liikkumiskieltoa vastaan. Tarvittiin
Jon koko vaikutusvalta ja tyttöjen kekseliäisyys pidättämään häntä
vuoteessa siihen asti, että venähtänyt selkä ja haavoittunut pää
olivat parantuneet. Daisy oli hänen keittäjänsä. Nan piti huolta
lääkkeistä. Josie luki ääneen lyhentääkseen hänen pitkiä toimettomia
tuntejaan, ja Bess toi hänen nähtäväkseen kaikki piirustuksensa
ja pystytti Danin erikoistoivomuksesta muovailupöytänsä hänen
huoneeseensa.

Iltapäivät olivat Danista päivän hauskin osa. Jo saattoi viereisessä
huoneessa työskennellessään nähdä kaikki kolme ystävystä ja
nauttia heidän reippaasta seurustelustaan. Tytöt pitivät potilaan
viihdyttämistä kunnia-asianaan ja olivat mielissään onnistumisestaan.
He seurasivat naisenvaistollaan Danin mielialoja. Kun hän oli hyvällä
tuulella, huoneessa kaikui nauru ja meteli. Hänen ollessaan allapäin
tytöt lukivat tai puuhailivat vaiteliaina, kunnes potilas reipastui.
Ja kun hänellä oli tuskia, he leijailivat sohvan ympärillä kuin kaksi
enkeliä, kuten Dan sanoi.

Dan kutsui Josieta usein pikku äidiksi, mutta Bess oli aina
prinsessa. Hän suhtautui serkuksiin hyvin eri tavalla. Välistä hän
hermostui Josiehen, kun tyttö hosui ja hälisi ja piti mielellään
äidillisiä nuhdesaarnoja Danin rikkoessa määräyksiä. Tytöstä oli näet
niin hauskaa komennella edes yhtä luomakunnan herraa, että hän olisi
hallinnut valtikalla, jos mies vain olisi siihen alistunut. Bessille
Dan ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä tai väsymystä, vaan totteli
hänen jokaista sanaansa, ponnisteli näyttääkseen reippaalta hänen
läsnäollessaan ja oli loputtoman innostunut hänen puuhistaan.

Näinä aikoina Jo oli pyörremyrskyn partaalla, sillä hänen kirjansa
valmistuminen oli lykkäytynyt viimeaikaisten kotitapahtumien
vuoksi. Kun Jo istui pöytänsä ääressä papereitaan järjestellen tai
hypisteli mietteissään kynäänsä innoitusta odottaen, hän unohti
usein mielikuvitussankarinsa ja jäi tutkimaan edessään olevia eläviä
malleja. Näin hänelle paljastui katseista, sanoista ja liikkeistä
pieni romanssi, jota kukaan muu ei aavistanutkaan.

Huoneiden välinen väliverho oli tavallisesti vedetty syrjään, niin
että hän saattoi nähdä sivuikkunan ääressä olevan ryhmän -- Bessin
muovailupöytänsä ääressä, Josien kirja kädessään ja heidän välissään
leposohvalla Danin yllään Laurien lahjoittama kirjava itämainen
viitta; hän käytti sitä tyttöjen mieliksi, vaikka piti paljon enemmän
vanhasta nutusta, jossa "ei ollut kirottua häntää kiusaamassa".
Danin kasvot olivat Jon huoneeseen päin, mutta hän ei näyttänyt tätä
koskaan huomaavan, sillä hänen silmissään oli vain hoikka neitonen,
jonka sirot kädet näppärästi muovasivat savea. Josie kiikkui hurjasti
pienessä tuolissa vuoteen pääpuolen kohdalla, ja hänen tytönäänensä
sorisi yhtä mittaa, ellei huoneessa keskusteltu kirjasta tai Bessin
muovailemasta puhvelinpäästä.

Danin silmät, jotka näyttivät laihoissa ja kalpeissa kasvoissa
entistä suuremmilta ja mustemmilta, katsoivat kiinteästi samaa
kohdetta. Niiden ilme alkoi kiinnostaa Jota ja hän rupesi seuraamaan
sen vaihteluita. Dan ei ilmeisesti kuunnellut kertomusta, sillä
häneltä jäi usein nauramatta tai huudahtamatta hullunkurisissa
ja yllättävissä kohdissa. Joskus hänen silmänsä olivat herkät ja
unelmoivat -- onneksi kumpikaan tyttö ei huomannut tuota vaarallista
ilmettä, sillä heidän puhuessaan se katosi --, joskus katse oli
innokas ja kiihkeä, mutta yleensä synkkä ja surullinen, ikään kuin
nuo silmät olisivat etsineet vankeudesta tietä kiellettyyn valoon tai
iloon. Tämä ilme toistui niin usein, että se jo huolestutti Jota ja
hänen teki mieli kysyä, mikä katkera muisto himmensi noita hiljaisia
hetkiä.

Hän ymmärsi, että rikos painoi yhä Danin mieltä. Mutta miksi varjon
piti synkistää juuri niitä hetkiä, jotka Dan vietti näiden viattomien
ja ystävällisten tyttöjen seurassa? He eivät näyttäneet sitä koskaan
huomaavan, ja heidän katsahtaessaan Daniin tai sanoessaan jotakin
vastaukseksi välähti hymy kuin päivänpilkahdus pilvistä. Jo teki
edelleen havaintojaan, kunnes muuan sattuma vahvisti hänen arvelunsa.

Josien piti eräänä päivänä mennä asioille, ja Bess tarjoutui työhönsä
kyllästyneenä lukemaan, mikäli Dan halusi.

-- Sehän hauskaa. Minä kuuntelen sinun lukemistasi mieluummin kuin
Josien. Hän laskettelee liian nopeasti, niin että minun tyhmä pääni
menee sekaisin ja sitä alkaa särkeä. Älä sano sitä hänelle, Josie on
hyvin kiltti, kun viitsii istua täällä huvittamassa minunlaistani
mörköä.

Dan hymyili kun Bess meni pöydän ääreen hakemaan uutta kirjaa, sillä
edellinen oli luettu loppuun.

-- Et sinä mikään mörkö ole, sinä olet hyvä ja kärsivällinen. Tuntuu
varmaan kauhealta olla vuoteen vankina, kun on aina ollut vapaa.

Jollei Bess olisi parhaillaan tutkinut kirjojen nimiä, hän olisi
nähnyt Danin kyyristyvän kuin iskusta. Mutta toiset silmät näkivät
sen ja ymmärsivät, että hänen olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja
rynnätä kukkulalle juoksemaan pitkän kierroksen, niin kuin hän oli
tehnyt ennen aina, kun vapauden kaipuu kävi sietämättömäksi.

Äkillisestä mielijohteesta Jo otti ompelukorinsa ja meni naapuriensa
seuraan. Hän tunsi että ukkosenjohdatin oli tarpeen, sillä Dan oli
kuin musta sähköinen pilvi.

-- Mitähän luettaisiin, täti? Sinähän tunnet Danin maun. Jotain
rauhallista, hauskaa ja lyhyttä. Josie palaa pian, Bess sanoi
käännellen yhä pöydällä olevia kirjoja.

Ennen kuin Jo ehti vastata, Dan otti pienen kuluneen kirjan
päänalusensa alta ja sanoi ojentaen sen Bessille:

-- Lue tästä kolmas kertomus. Se on lyhyt ja kaunis -- minä pidän
siitä.

Kirja aukeni oikeasta paikasta, aivan kuin kolmatta kertomusta olisi
luettu usein, ja Bess hymyili nähdessään nimen.

-- Hyvänen aika, Dan! En olisi uskonut sinun välittävän tästä
romanttisesta saksalaisesta sadusta. Muistaakseni se on aivan
tihkuvan tunteellinen.

-- Niin. Minä olen elämässäni lukenut hyvin vähän ja pidän eniten
aivan yksinkertaisista tarinoista. Aikoinaan minulla ei ole ollut
mitään muuta lukemista kuin tämä kirja. Taidan osata sen ulkoa
kannesta kanteen, mutta en koskaan kyllästy sen miekkailijoihin
ja taisteluihin ja enkeleihin ja suloisiin naisiin. Kunhan luet
'Aslaugan ritarin', saa nähdä, etkö sinäkin pidä siitä. Edvald oli
suurenmoinen, ja kultatukkainen henki tuo aina mieleeni sinut.

Danin puhuessa Jo asettui istumaan niin, että näki hänen kasvonsa
peilistä. Bess istahti isoon tuoliin Danin viereen ja rupesi sitomaan
tiukempaan niskassaan riippuvaa paksua pehmeää kiharakimppua.

-- Toivottavasti Aslaugalla ei ollut yhtä hankala tukka kuin minulla.
Odota vähän, olen kohta valmis.

-- Älä solmi sitä, anna sen riippua. Se kiiltää kauniisti juuri noin.
Se lepuuttaa sinun päätäsikin ja sopii hyvin kertomukseen, Kähäräpää.
Dan pyysi käyttäen lapsuudenaikaista nimeä ja oli itse poikamaisemman
näköinen kuin moneen päivään.

Bess naurahti, pudisti kauniin tukkansa levälleen ja alkoi lukea
hyvillään, että sai piilottaa kasvonsa, sillä hän kainosteli
kohteliaisuuksia, lausuipa niitä kuka hyvänsä. Dan kuunteli
tarkkaavaisena ja Jo, jonka silmät tuon tuostakin siirtyivät neulasta
peiliin, saattoi päätään kääntämättä nähdä, kuinka mies nautti joka
sanasta, aivan kuin niissä olisi ollut enemmän sisällystä hänelle
kuin muille kuulijoille. Hänen kasvonsa kävivät valoisiksi, hänen
ilmeensä muuttui niin kuin aina, kun jokin rohkea tai kaunis innoitti
häntä. Luettiin Fouquen kertomusta ritari Frodasta ja Sigurdin
kauniista tyttärestä, joka ilmestyi vaaleahiuksisena henkiolentona
rakastetulleen riemun hetkinä ja johti hänet urotekoihin, uhrauksiin
ja kieltäymykseen.

Olisi luullut, että mikä tahansa kirjan muista tarinoista olisi
miellyttänyt Dania enemmän kuin tämä, ja Jo ihmetteli, että
Dan ylipäänsä löysi noiden romanttisten kuvien alta tarinan
perusajatuksen. Mutta hän tiesi, että Danissa oli aina piillyt
syvällä rosoisen kuoren kätköissä tunteikkuutta ja hellämielisyyttä.
Kärsimykset olivat teljenneet hänen tunteensa, mutta nyt myötätunnon
lämmittäessä nälkäinen sydän alkoi kaivata sitä ravintoa, jota siltä
oli aina puuttunut. Tämän kaiken Jo saattoi lukea hänen ilmeikkäistä
kasvoistaan. Dan kaipasi kauneutta, rauhaa ja onnea ja näki sitä
kaikkea silmiensä edessä olevassa tytössä.

Tajutessaan tämän Jo säikähti, sillä hän tiesi, kuinka toivoton Danin
haave oli. Bessin täydellinen häiriintymättömyys osoitti, ettei
tytöllä ollut aavistustakaan asiasta. Mutta kuinka kauan kestäisi,
ennen kun paljon puhuva katse paljastaisi totuuden? Minkä pettymyksen
Dan silloin kokisi ja kuinka kauhistunut olisikaan Bess, tuo viileä
ja ylhäinen kuin marmori.

-- Elämä tulee käymään raskaaksi poikaraukalle! Kuinka voin
tuhota häneltä tuon unelman? Kun saan omat poikani onnellisesti
sijoitetuksi, se riittää, sillä tämmöisistä asioista sydän pakahtuu,
mietti Jo ommellen Teddyn takin hihaan vuorin erehdyksessä nurinpäin.
Kertomus oli pian lopussa, ja kun Bess heilautti hiuksensa
taaksepäin, Dan kysyi innoissaan kuin poikanen:

-- Etkö pitänyt siitä?

-- Se on hyvin kaunis ja ymmärrän, mitä se tarkoittaa, mutta olen
aina pitänyt enemmän Undinesta.

-- Tietysti, se sopiikin sinulle -- liljoja ja helmiä ja sydämiä ja
ja raikasta vettä. Sintram oli ennen minusta paras, mutta ihastuin
tähän ollessani -- hm -- kerran pahassa pälkähässä. Minusta tämä on
rohkaiseva, sillä siinä oli tavallaan henkinen tarkoitus, ymmärrätkö?

Bessin siniset silmät revähtivät ihmettelystä selälleen, kun hän
huomasi, että Dan harrasti 'henkistä', mutta hän nyökkäsi sitten ja
sanoi:

-- Muutamat pikku laulut olivat herttaisia ja niihin pitäisi saada
sävel.

Dan naurahti: -- Lauloin viimeistä niistä omalla sävelelläni joskus
auringon laskiessa:

    Taivaan lauluja kuunnellen,
    silmäsi selkeät suunnaten
    puoleen loistehen kirkkahan,
    siunattu ritari Aslaugan!

-- Aslaugan ritarihan minä olinkin, hän jatkoi kuiskaten ja vilkaisi
seinällä tanssivaan valoläikkään. -- Mutta vähät siitä. Lue minulle
lehteä! Päähäni sattunut isku teki minut ihan hulluksi.

Dan puhui lempeällä äänellä, mutta valo oli hävinnyt hänen
kasvoiltaan. Hän heittelehti levottomasti niin kuin silkkityynyt
olisivat olleet täynnä piikkejä. Huomatessaan Danin mielialan
muuttuneen Bess laski rauhallisesti kirjan kädestään, tarttui
sanomalehteen ja silmäili palstoja löytääkseen jotakin Danille
sopivaa.

-- Sinä et välitä rahamarkkinoista etkä musiikkiuutisista. Tässä on
murha. Sellaiset uutiset olivat sinusta ennen jännittäviä. Luenko
sen? Mies tappaa toisen...

-- Älä lue!

Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän
jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja
Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät
kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut
jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess
tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.

Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä
tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään
asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli
Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen
tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen
toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.

Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä
sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan,
joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.

Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se
mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka
oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.

-- En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan
nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin
kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu
valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa,
sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut
päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut
Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten
panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika
katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.

-- Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo
selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.

-- Näitkö sinä kuvan?

-- Näin.

-- Ja tiedät mikä hullu minä olen?

-- Tiedän, Dan, ja olen pahoillani...

-- Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät
sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain
minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole
ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei
tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.

Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään
mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:

-- Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä
olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden
jäädä meidän väliseksemme.

-- Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun
tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa
enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän
tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä
kirotussa paikassa.

Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi
tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:

-- Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin
kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja
voinko keventää sen kantamista.

-- Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille
meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin.
No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän
tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun
piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä
kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt,
ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella
lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista.
Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se
tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään --
täällä.

Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän
jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi
pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta
ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä
kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.

-- En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi
kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn
hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun
koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin
siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot.
Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen
pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä
olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua
kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi
luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen
tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan
kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy
rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa
kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.

Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa:
tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.

-- Niin, Dan, jos tämä viaton haave auttaa ja lohduttaa sinua,
säilytä se siihen asti, kun eteesi tulee todellisempi rakkaus, jolla
on edellytyksiä elää ja tehdä sinut onnelliseksi. Jospa vain voisin
antaa sinulle toivoa, mutta me tiedämme kumpikin, että tuo lapsi
on isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeys ja ettei heidän mielestään
kukaan mies ikinä ole hänen arvoisensa. Anna Bessin pysyä ylhäisenä,
kirkkaana tähtenä, joka saa sinut uskomaan taivaaseen.

Silloin Jo murtui, oli julmaa riistää se heikko toive, joka näkyi
Danin katseessa. Mutta hänen sydämellinen osanottonsa lohdutti, ja
Danin ääni osoitti, kuinka rehellisesti hän pyrki luopumaan kaikesta,
paitsi sen onnen varjosta, joka jollekin toiselle olisi saattanut
olla onnellista todellisuutta.

He keskustelivat pitkään ja vakavasti hämärässä, ja uusi salaisuus
liitti heidät vielä kiinteämmin toisiinsa kuin aikaisempi. Kun he
vihdoin nousivat kellon kilinän kutsumina, oli häikäisevä iltarusko
kadonnut ja talvisella taivaalla tuikki tähti, suuri, lempeä ja
kirkas. Jo seisoi hetken ikkunan edessä ennen kuin laski verhon alas
ja sanoi reippaasti:

-- Tule katsomaan, kuinka kaunis iltatähti on. Sinähän rakastat sitä.

Ja Danin seisoessa hänen takanaan hoikkana ja kalpeana, entisensä
haamuna, hän lisäsi lempeästi:

-- Ja muista, rakas ystävä, jollet saakaan suloista tyttöä, niin
vanha ystäväsi on aina täällä, hän rakastaa sinua, luottaa sinuun ja
rukoilee puolestasi.

Tällä kertaa Jo ei pettynyt. Jos hän olisi pyytänyt palkkaa monista
huolistaan ja vaivoistaan, nyt hän sen sai, kun Danin käsivarsi
kietoutui hänen ympärilleen ja poika sanoi kiitollisena:

-- Sitä minä en koskaan unohda. Sillä sinä olet ollut pelastamassa
sieluani ja olet saanut minut katsomaan korkeuksiin ja pyytämään
Jumalan siunausta.



22

VIIMEINEN NÄYTÖS


-- Totisesti, tuntuu kuin eläisin ruutikellarissa, koskaan ei tiedä,
mikä tynnyri seuraavaksi räjähtää ja lennättää minut ilmaan, Jo
mietti seuraavana päivänä laahustaessaan Parnassoon. Hän oli menossa
vihjaisemaan sisarelleen, että oli ehkä parasta palauttaa viehättävä
sairaanhoitaja marmorijumalien luo, ennen kuin haavoittunut sankari
saisi lisää vammoja. Hän ei paljastanut salaisuutta, mutta pelkkä
vihjaus riitti, sillä Amy vartioi tytärtään kuin kallista jalokiveä
ja keksi heti yksinkertaisen varokeinon. Laurie oli menossa
Washingtoniin Danin asioissa ja otti mielellään perheen mukaansa,
kun sitä sivumennen ehdotettiin. Juoni onnistui erinomaisesti, ja Jo
palasi kotiin tuntien itsensä pahemmaksi petturiksi kuin koskaan.

Hän odotti räjähdystä. Mutta Dan suhtautui uutiseen tyynesti, näki
selvästi, että hän ei toivonut mitään. Ja Amy oli varma, että hänen
sisarensa oli erehtynyt. Mutta jos hän olisi nähnyt Danin kasvot, kun
Bess tuli sanomaan hyvästi, hänen äidinsilmänsä olisivat auenneet.
Jo vapisi pelosta, että Dan paljastaisi tunteensa, mutta tämä oli
kovassa koulussa oppinut hillitsemään itsensä ja olisi selvinnyt
ankarasta hetkestä loistavasti, jollei tyttö olisi lapsellisessa
ystävällisyydessään pannut häntä liian kovalle koetukselle. Kun hän
tarttui Bessin käsiin ja sanoi sydämellisesti: "Hyvästi, prinsessa!
Jollemme enää tapaa, niin muista joskus vanhaa ystävääsi Dania", Bess
vastasi tavallista lämpimämmin:

-- Kuinka voisinkaan olla muistamatta, kun me kaikki olemme niin
ylpeitä sinusta? Jumala siunatkoon sinun työtäsi ja tuokoon sinut
terveenä kotiin takaisin!

Danin mieleen kohosi niin elävästi kaikki se, minkä hän menettäisi,
ettei hän voinut vastustaa haluaan ottaa vaaleata päätä käsiensä
väliin ja suudella sitä.

-- Hyvästi! hän sanoi ääni värähtäen ja ryntäsi huoneeseensa, ja se
tuntui hänestä uudelta vankikopilta, johon ei näkynyt kaistalettakaan
taivaan sineä.

Tämä hellyyden puuska ja äkkilähtö saivat Bessin hämmästymään,
sillä hän tajusi vaistomaisesti, että suudelmassa oli jotakin ennen
tuntematonta, ja hän katsoi Danin jälkeen punastuen ja huolekkaana.
Jo huomasi sen, ja torjuakseen kysymyksen hän kiirehti jo etukäteen
vastaamaan:

-- Anna hänelle anteeksi, Bess. Danilla on ollut paljon vaikeuksia,
ja siksi hän heltyy erotessaan vanhoista ystävistä. Ties vaikkei hän
enää tulisi takaisin siitä levottomasta maailmasta, minne hän on
menossa.

-- Tarkoitatko tuota putoamista ja kuoleman vaaraa? Bess kysyi
viattomasti.

-- En, kultaseni. Suurempia vaikeuksia kuin ne. Mutta en voi kertoa
sinulle enempää -- paitsi että hän on selvinnyt siitä urheasti. Siksi
sinun tulee luottaa häneen ja kunnioittaa häntä niin kuin minäkin.

-- Hän on siis menettänyt rakastettunsa. Dan parka. Meidän täytyy
olla hänelle oikein ystävällisiä.

Bess ei udellut sen enempää, vaan näytti tyytyvän omaan ratkaisuunsa
-- ja sehän olikin oikea. Jo vahvisti sen nyökäten, ja tyttö lähti
siinä uskossa, että sydänsuru ja pettymys olivat saaneet Danissa
aikaan sen muutoksen, jonka kaikki huomasivat.

Mutta Tediä oli vaikeampi tyydyttää, ja tavaton salaperäisyys
kiihdytti hänet aivan äärimmilleen. Äiti oli kieltänyt häntä
vaivaamasta Dania kyselyillä. Mutta kuultuaan Danin pian lähtevän Ted
päätti hankkia selvät ja tyydyttävät tiedot hänen seikkailuistaan,
joiden täytyi kuumehoureista päätellen olla jännittäviä. Niinpä
eräänä päivänä kun väylä oli selvä, Ted tarjoutui viihdyttämään
potilasta.

-- Hei, kuule. Jos et halua minun lukevan, niin kerro sinä sen sijaan
koko se Kansasin juttu, maatilasotkut ja muut. Montanasta minä
tiedänkin kaiken, mutta sinä unohdat aina sen aikaisemman vaiheen.
Ted sanoi tämän niin yllättäen, että Danin oli pakko irrottautua
synkistä mietteistään.

-- Ei, en minä unohda, mutta siinä ei ole mitään mielenkiintoista
muille kuin minulle. Minä luovuin maatilahankkeesta, hän sanoi
hitaasti.

-- Miksi?

-- Ryhtyäkseni muuhun.

-- Mihin?

-- No niin, harjantekoon muun muassa.

-- Älä pilaile. Puhu totta!

-- Ihan totta, minä tein harjoja.

-- Mitä varten?

-- Pysyäkseni erilläni pahanteosta, niin, ainakin siitä syystä.

-- Vai niin. Sinä olet kyllä kumma kaveri, ja tuo on kummallisinta
mitä olet tehnyt, Ted huudahti hiukan pettyneenä. Mutta hän ei
aikonut vielä antautua, vaan aloitti uudestaan:

-- Mistä pahanteosta, Dan?

-- Älä välitä siitä. Ne ovat aikamiesten asioita.

-- Mutta minä haluaisin tietää, koska olen sinun toverisi ja pidän
sinusta mahdottomasti. Anna tulla vain, kerro pois koko juttu.
Seikkailut ovat jännittäviä. Minä olen vaiti kuin muuri, jollet tahdo
muiden tietävän.

-- Oletko? Ja Dan katsoi häneen arvaillen, minkä näköisiksi pojan
kasvot muuttuisivat, jos hän saisi äkkiä kuulla kaiken.

-- Vannon vaikka nyrkkini kautta jos tahdot. Tiedän että se on
jännittävä juttu.

-- Sinä olet utelias kuin tyttö. Uteliaampi ainakin kuin Josie ja --
Bess. He eivät ole koko aikana kyselleet mitään.

-- He eivät välitä hurjista hommista. Heitä kiinnostavat vain
kaivospuuhat ja urotyöt ja muut. Niin minuakin kyllä, se oli minusta
uljas teko. Mutta sinun silmistäsi näkee, että ennen sitä on
tapahtunut jotakin muuta ja minun täytyy saada tietää, kuka oli Blair
ja kuka Mason, ketä lyötiin ja kuka karkasi ja kaikki muukin.

-- Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.

-- Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin
ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo
muistaa.

-- Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on
sekaisin.

-- En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja
minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin
kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.

Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä
kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita
ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen
uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.

-- Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen
oli -- oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin.
Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin
niin että hän kuoli. Riittääkö?

-- Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi?
Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?

-- Oli.

-- Taidan jo tietääkin kaiken.

-- Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoi
Dan koettaen näyttää hilpeältä.

Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti
poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.

-- Jos olet luvannut olla vaiti, ei sinun tarvitse myöntää vaikka
arvaisinkin oikein. Näen sen kasvoistasi enkä kerro kenellekään. Saas
nähdä, osunko oikeaan. Siellä lännessä tapahtuu hurjia selkkauksia,
ja sinä olet varmasti ollut mukana jossakin semmoisessa. En tarkoita
postiryöstöä tai Ku Klux Klania tai sentapaista, mutta olet
voinut olla puolustamassa uudisasukkaita tai hirttämässä jotakin
roistoa tai olet ampunut muutaman konnan, niin kuin joskus täytyy
itsepuolustukseksi. Älä huoli puhua. Tiedänhän minä kuinka silmäsi
välähtävät ja kätesi puristuu nyrkkiin. Ted pöyhisteli tyytyväisenä.

-- Jatka pois äläkä eksy jäljiltä, sanoi Dan tuntien omituista
lohdutusta näistä arvailuista. Hän olisi voinut tunnustaa rikoksensa,
mutta ei sitä seurannutta rangaistusta, sillä häpeäntunne oli yhä
liian suuri.

-- Tiesin että saan sen ilmi. Et voi kauan petkuttaa minua, Ted
aloitti niin ylpeän näköisenä, että Danin oli pakko naurahtaa.

-- Eikö helpotakin, kun sinun ei tarvitse enää yksin kantaa sitä,
sanoi Ted. -- Minulle voit uskoutua, mutta jos olet vannonut olevasi
vaiti, on juttu tietysti toinen.

-- Olen vannonut.

-- No, älä kerro sitten. Tedin mieli masentui. Mutta hän oli heti
entisellään ja sanoi maailmanmiehen tavoin: -- All right -- ymmärrän
-- kunnia sitoo -- vaiti kuolemaan asti ja niin edespäin. Hyvä että
puolustit toveriasi sairaalassa. Kuinka monta sinä tapoit?

-- Yhden vain.

-- Keljun miehen tietysti?

-- Kirotun roiston.

-- No, älä ole noin tuiman näköinen, en minä syytä. Pamauttaisin
itsekin semmoista verenhimoista roikaletta. Otit kai hatkat ja pysyit
hiljaa koko asiasta, vai mitä?

-- Hyvin hiljaa ja kauan aikaa.

-- Selvisit lopulta ja painuit sinne kaivoksille ja pelastit ne
miehet. Se oli totisesti jännittävää ja suurenmoista. Olisi mukava
tietää, mutta minä en lörpöttele.

-- Tietenkään et. Kuule, Ted, jos sinä olisit tappanut ihmisen,
vaivaisiko se sinua? Pahan ihmisen, tarkoitan.

Poika avasi suunsa sanoakseen: "Ei vähääkään", mutta pidätti
vastaustaan, ikään kuin Danin ilme olisi muuttanut hänen mielensä.
-- Jos se olisi minun velvollisuuteni sodassa tai tekisin sen
itsepuolustukseksi, en välittäisi. Mutta jos pamauttaisin
kiivastuksissani, niin minulla olisi kai aika paha olla. Ei kumma
vaikka mies kummittelisi minulle ja minä katuisin, niin kuin Aram ja
muut. Ethän sinä haudo sitä, vai haudotko? Se oli suoraa peliä, eikö
ollutkin?

-- Oli. Minä olin oikeassa. Mutta toivoisinpa totisesti, etten olisi
ollut mukana. Naiset eivät katso asiaa siltä kannalta, he kauhistuvat
kun kuulevatkaan semmoisesta. Se on kovaa. Mutta vähät minä siitä.

-- Älä kerro heille, niin he eivät tiedä surra, neuvoi Ted nyökäten
niin kuin ainakin mies, joka ymmärtää miten naisia oli kohdeltava.

-- En aiokaan surra. Muista pitää salassa mitä tiedät ja myös mitä
luulet, sillä jossakin kohdassa olet erehtynyt. Nyt voit lukea jos
tahdot.

Siihen keskustelu päättyi. Se tuotti Tedille tyydytystä ja hän näytti
siitä pitäen ovelalta kuin pöllö.

Seurasi muutama rauhallinen viikko, ja paikallaanolo alkoi vaivata
Dania. Kun vihdoin saapui tieto, että suosituspaperit olivat
kunnossa, hän halusi innokkaasti päästä matkaan.

Niinpä eräänä maaliskuun aamuna Sintram lähti liikkeelle hevosineen
ja koirineen kohdatakseen jälleen ne viholliset, jotka ilman taivaan
apua ja ihmisten sääliä jo olisivat voittaneet hänet.

-- Voi minua! Elämä näyttää olevan yhtämittaista eroamista, ja se
käy kerta kerralta yhä vaikeammaksi, huokasi Jo viikkoa myöhemmin
istuessaan eräänä iltana Parnasson suuressa salissa, jonne suku oli
kokoontunut tervehtimään Washingtonista palaavia matkamiehiä.

-- Mutta myös kohtaamisia, rakas sisko. Olemmehan me täällä, ja Nat
on vihdoinkin tulossa. Katso hopeareunaa, se tuo lohtua, niin kuin
äiti ennen sanoi, Amy vastasi iloissaan siitä, että oli kotona ja
ettei hänen lammastarhansa lähistöllä ollut enää sutta vaanimassa.

-- Minä olen ollut viime aikoina niin huolissani, etten voi olla
napisematta. Mitähän Dan mahtoi ajatella, kun ei tavannut enää
teitä? Se oli viisasta, mutta kai hän olisi mielellään vielä nähnyt
kotiväkeä ennen kuin lähti korpeen, Jo pahoitteli.

-- Paljon parempi näin. Jätimme kirjelapun ja kaikkea mitä vain
arvelimme hänen tarvitsevan ja pujahdimme tiehemme ennen kuin hän
tuli. Bess näytti helpottuneelta ja niin olin minäkin. Ja Amy
pyyhkäisi pois huolestuneen rypyn vaalealta otsaltaan ja hymyili
tyttärelleen, joka naureskeli iloisesti serkkujensa seurassa.

Jo pudisti päätään aivan kuin pilven hopeareunaa olisi ollut vaikea
löytää. Mutta hänellä ei ollut aikaa valittaa, sillä juuri silloin
Laurie tuli sisään tyytyväisen näköisenä.

-- Uusi taulu on saapunut. Katsokaapa musiikkihuoneeseen ja sanokaa,
mitä pidätte siitä! Minä annan sille Andersenin sadun mukaan nimen
"Viuluniekka vain". Miksi te sitä sanoisitte?

Puhuessaan hän lennätti pariovet selälleen, ja niiden takana seisoi
kirkaskasvoinen nuori mies viulu kädessään. Huudettiin: "Nat, Nat"
ja kaikki nousivat paikoiltaan. Mutta ensimmäisenä hänen luokseen
ennätti Daisy, joka tyystin unohti tavanomaisen pidättyväisyytensä
ja kiepsahti Natin kaulaan nyyhkyttäen hämmästyksestä ja ilosta. Tuo
itkuinen ja hellä syleily selvitti kaiken, sillä vaikka Meg riensi
irrottamaan tytärtään, hänen tarkoituksenaan oli vain siirtyä itse
tämän sijalle. Demi pudisti Natin kättä veljellisen lämpimästi ja
Josie tanssi heidän ympärillään kuin Macbethin kolme noita-akkaa
yhtenä hahmona ja joikui synkästi:

-- Livertelijä olit sä. Toista viulua soitat nyt. Ensimmäistä soittaa
saat. Hei, hei, hei!

Kaikki purskahtivat nauramaan ja tunnelma muuttui heti iloiseksi
ja meluisaksi. Sitten alkoi tavallinen kysymysten ja vastausten
tykkituli, jota pidettiin ripeästi yllä; pojat ihailivat Natin
vaaleaa partaa ja ulkomaalaista vaatetusta ja tytöt hänen
sievistynyttä ulkomuotoaan, sillä hän oli punakka hyvästä
englantilaisesta pihvistä ja oluesta ja raikas kuin merituuli, joka
hänet oli puhaltanut hyvää kyytiä kotiin.

Kaikki tahtoivat tietysti kuulla hänen soittavan, ja hän näytti
mielellään heille kykyään. Kun viulu -- inhimillisin kaikista
instrumenteista -- oli laulanut kauniin sarjan sanattomia lauluja,
Nat kysyi vanhoja ystäviään katsellen:

-- Saanko soittaa nyt kappaleen, jonka te kaikki muistatte, vaikka
ette pidä siitä yhtä paljon kuin minä.

Hän soitti saman katusävelen, jonka oli soittanut heille ensimmäisenä
iltanaan Plumfieldissa. He muistivat sen ja yhtyivät laulun
surumielisiin kertosäkeisiin:

    "Suru sydämeni täyttää,
    valitan ja kärsin vain.
    Vanhat mielessä on seudut,
    soisin olla kotonain."

-- Nyt on taas parempi olla, sanoi Jo, kun he kaikki marssivat mäkeä
alas. -- Jotkut meidän pojistamme ovat epäonnistuneet, mutta Nat
ilmeisesti menestyy, ja kärsivällisestä Daisysta tulee vihdoinkin
onnellinen tyttö. Natin menestys on sinun ansiotasi, Fritz.
Onnittelen sydämestäni.

-- Me voimme vain kylvää siemenen ja luottaa siihen, että se lankeaa
hyvään maahan. Minä ehkä istutin, mutta sinä vartioit etteivät
taivaan linnut syöneet siementä, ja Laurie piti huolen kastelusta.
Siksi saamme jakaa sadon keskenämme ja olla tyytyväisiä vähäänkin,
rakkaimpani.

-- Danin kohdalla siemen taisi pudota hyvin karuun maahan. Mutta en
hämmästyisi vaikka hän menestyisi paremmin kuin toiset, sillä katuva
syntinen tuottaa enemmän iloa kuin kymmenen vanhurskasta, vastasi Jo
unohtamatta mustaa lammastaan, vaikka koko lauma valkoisia asteli
iloisesti hänen edellään.



LOPPUSANA


Väsyneellä kertojalla on suuri kiusaus lopettaa tarinansa
maanjäristykseen, joka nieli Plumfieldin ympäristöineen päivineen
niin syvälle maan poveen, ettei kukaan koskaan löytäisi siitä
jälkeäkään. Mutta moinen melodramaattinen loppu saattaisi järkyttää
ystävällisiä lukijoita, siksi hillitsen itseni ja vastaan
todennäköiseen kysymykseen: "Mitä heistä lopulta tuli?" toteamalla
lyhyesti, että kaikki avioliitot onnistuivat.

Pojat menestyivät kukin kutsumuksessaan, samoin tytöt, sillä Bess
ja Josie saavuttivat kunniaa taiteilijoina ja löysivät aikaa myöten
itselleen hyvän elämäntoverin. Nan jäi naimattomaksi, hän oli
ahkera, reipas ja itsenäinen nainen ja pyhitti elämänsä kärsiville
sisarilleen ja heidän lapsilleen löytäen tässä todella naisellisessa
työssä pysyvän onnensa.

Dan ei mennyt koskaan naimisiin, vaan eli valitun kansansa
keskuudessa urheata ja hyödyllistä elämää, kunnes hänet ammuttiin
puolustustaistelussa ja hän sai vihdoin nukkua rakastamansa vihreän
luonnon helmaan, kultainen hiuskiehkura rinnallaan ja kasvoillaan
hymy, joka näytti kertovan, että Aslaugan ritari oli suorittanut
viimeisen taistelunsa ja oli turvassa.

Pumpusta tuli raatimies ja hän kuoli äkkiä halvaukseen erään julkisen
juhla-aterian jälkeen. Doll oli hieno seurapiirileijona, kunnes
tuhlasi rahansa loppuun, jolloin hän sai lahjojensa mukaisen toimen
räätälinliikkeessä. Demistä tuli kustannusliikkeen osakas ja hän
sai eläessään nähdä nimensä liikekilvessä. Ja Rob oli professorina
Laurencen jatko-opistossa.

Mutta Ted jätti heidät kaikki varjoon, sillä hänestä tuli lahjakas
ja kuuluisa pappi hämmästyneen äitinsä suureksi iloksi. Kun nyt
on koetettu tyydyttää kaikkia: on monta avioliittoa, vain muutama
kuolemantapaus ja niin runsaasti elämäniloa kuin asioiden luonteva
järjestys suinkin sallii, niin vaietkoon soitto, sammukoot valot ja
laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen ikuisiksi ajoiksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Plumfieldin pojat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.