Title: Eläinten nahoissa - Tarina Ruijasta
Author: Aikio, Matti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eläinten nahoissa - Tarina Ruijasta" ***


ELÄINTEN NAHOISSA

Tarina Ruijasta


Kirj.

MATTI AIKIO


Tekijän luvalla suomentanut Juhani Siljo



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.

Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö.



Matti Aikio.


Se suomalaisniminen, lappalaissyntyinen kirjailija, joka nyt ensi
kertaa teoksella kääntyy suomenkielisen yleisön puoleen, on Norjan
kirjallisuudessa jo hankkinut itselleen tunnustetun aseman.

Matti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen
isänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan
germaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja
vasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi
tuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä,
opettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin
"Kong Akab" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.

Tässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on
ansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana.
Tosin "Kong Akabissakin" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja
tuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa
astuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan
päähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen
sekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan,
samalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen
olemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä
Napoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan
ja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen,
voittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta
merimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa
sankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa
pienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena
ja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä
välin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa
elpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja
ylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta
rikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.

Tämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee
eräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla,
nuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta
ei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.

Toinen Aikion kirjoista on "_I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken_"
(Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä
tarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy
Aikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla
niin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita
käsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan
heimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio
Ruijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän
mystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista --
toivotonta -- taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka
uhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä
tottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar
Oula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka
kaikkine heikkouksineen -- suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa
uhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään --
piirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.

"I Dyreskind"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio
julkaissut kaksi romaania, "_Ginunga-Gap_" (Hornan kita) ja
"_Hebraeerens Søn_" (Hebrealaispoika).

Edellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta
karannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle.
Tämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan
ja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu
paikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää
sinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen
maailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä
tulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat
ehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä
luonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään
teoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.

"Hebraeerens Søn" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on
juutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana
pohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee
maailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee
ankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman
tuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille,
jättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä
tietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön,
jonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. -- Tämä romaani on
psykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen
sielukuvauksissa on joskus -- varsinkin silloin kun tekijä esittää
päähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa
taiteilijamaailmassa -- unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä
ja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan
löyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset,
että tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan
tehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.

Kun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti,
että ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin.
Kaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta,
kaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja
raskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään,
ovat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä,
mutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti
päähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja
suuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti
sukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava,
oikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.

Aikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa,
elimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa
aina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja
lyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija
käyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä
tyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu
nim. toisinaan siltä -- kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin
on huomauttanut -- kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta
ikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että
näin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio
on harvinainen tuottava kielitaiteilija.

Aikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen
taidekirjailijana huomatun aseman. Että se on -- satunnaisten
olosuhteiden takia -- tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on
ollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja
mielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia
herätteitä antava voima.

Helsingissä, marraskuun 24:nä 1912.

V. A. K.



I.


Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten.
Aitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui
kruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.

Biettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa
seisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin
olisi hääpuhe kohdistuva, -- ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen
ristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.

Lasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen
nurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen
siepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten
äkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt
Biettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.

"Kuusi vaadinta" [vaadin, -- timen = emäporo], kuiskasi eräs mies,
joka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan
innokkaasti naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", kertasi hän. Ja
Lasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan
uusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin... Sitäpaitsi, oppihan
Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin
näkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi
olevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata
tähän synkkään, sontaiseen pesään.

Tuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien
Biettar Oulaa. "Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa
vuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi
tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle
harvinaisen tuuheaa partaansa. "Minä hoidan karjaani", sanoi hän.
Hän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta
hänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. "Täällä ihmisten
ilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin
rakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, -- niinkuin
tuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina". Silmäluomet, jotka muutoin
salasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät
värähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä,
niinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti
virittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee
miehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn
peskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla
nelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun
hän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli
suuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat,
paksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita
sääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka
oli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa
ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta,
vieläpä lajiaan jalointa.

Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset
silmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä
väliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut
ne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään
viime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren
voudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin
käsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen
korkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja
melkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen
kunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista
virkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi
aistilliseen hehkuun.

Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin
viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat
elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku
Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta
päällystakista: tshitshi, tshitshi!

Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein
peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni
siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä
heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla
karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei
pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.

Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina
pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun,
kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi.
Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen,
riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun -- ja
osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan
suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan.
Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan
"Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".

Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia
reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa
kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet
onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen
Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla
yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin.
Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli
täyttänyt viisitoista vuotta.

Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli
pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti
esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.

Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui
haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla
oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen
renki, käskettiin noutaa Lasse.

Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen
vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui
häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka
äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan
ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.

Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle,
seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin
että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät
olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi
paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui
ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat
olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle
nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan
oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä
melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen
viimeisetkin epäröimisensä.

Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä
säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli
nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä
tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään
aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi
hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.

Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas.
Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen
rinnastaan.

Lyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.

Ellen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti,
niin että sieramet kaartuivat värähdellen, -- niinkuin kauan
pidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon,
jos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka
Biettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt
monien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään
oli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä
vastaan, mutta aivan hyödyttömästi.

Sekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän
todistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan
kiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään
useita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä
ja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa
olivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet
mitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan
oli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa,
eivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti
nyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.

Mutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos
niikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli
alkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,
että hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt
mainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut
kaikki hunningolle.

Yleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että
Lasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli
vainua todellisesta asianlaidasta, -- lappalaiskylän koilliskulman
vakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.

Eivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat
kuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa
jännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa -- itse Biettar
Oulaa! -- vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt
päättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen
Biettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä
olisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä,
ja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.

Yleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia
kohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä,
pehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä
helpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän
virkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli
nimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat
kylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua
loksuttaessaan.

Sillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät
ryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla
suoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului
halkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat
ritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa
kuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi
viipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen
ympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin,
pyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.

Käräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He
seisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa.
Verkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia,
naukkien viinaa tiskin ääressä.

-- Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies,
nyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun
näet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut
suurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli
kuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt
alttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta
kuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi
odottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli
lopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan
oli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien
vaarallisin otus.

-- Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko
Nille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja
suupielistä pursusi harmaata vaahtoa.

-- -- -- Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta
en minä tahdo semmoisia poroja, jotka -- -- --. Vaistomainen
pelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän
heittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja
Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi
sepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] "Biettar
Oula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja
naisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin
sävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi
paksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun
läikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui
kostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat
lyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti
iloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita,
kaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja
punaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa
lasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja
kaikenlaista helyä ja kamaa.

Viimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla
tai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten
pysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. -- "Ri-riekko pa-arka,
riekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula
avasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli
tarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka
ponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.

Biettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. "Se
juodaan konjakkina!" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut
lappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina
hänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi
kelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti
huuliaan -- ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen
kaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna
oli mehevyyttään raskas.

Biettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja
hiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste,
tähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän
ympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.

-- Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen
poissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, --
niinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi,
kun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä
tihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin,
ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.

Biettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. "Oula!
Oula!" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta
ryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa:
"Se tappaa minut -- aa-aaaah!" Mutta Biettar Oula viisi veisasi
hänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi
yhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka,
antoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi
hänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui
jauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja
paukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.

Joukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä
heidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja
pureksivat jäkälää.

Elle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin,
kaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin
kärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja
sinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen
kaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos
pihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.

Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi
jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain
yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna
kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]

-- Aja edellä! sanoi hän.

Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät,
kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla
vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion
pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas
selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan
niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti
ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun
lumitantereeseen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin
tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä
oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula
äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui
eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon -- kuin petolintu,
joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.

Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko
ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen
joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi
tuli heleämmäksi.

Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa
jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään
ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä
kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin
tehdä".

Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen
vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan
"Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia,
rohkenematta sentään tulla näkyviin!

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan
kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän
tuli ulos, otti äijä -- ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä
-- hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?"
Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä
jatkamaan.

-- Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman
naisen Ellen -- jota sinä et saanut -- ja sinun vanhan, nilkun,
tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin
sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi.
Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua...
Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut
aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi
edessä. Äh, hyi saatana!

Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta
kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset
silmät tähysivät suoraan ilmaan.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee
-- hi hi hi hi hi!"

Totta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun,
nuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa
takia.

-- Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi
kaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia.
-- Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää
kuin rakki ihmisille?

Isku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla
kukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä
säälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.

-- Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi -- he he he, sanoi
muuan, nauraa hölöttäen. "Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta
-- he he he".

Mutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan
lyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen
näyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. "Sinut täytyy
pistää kiinni!" -- "Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin
mustalaispentu!" -- "Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen
edestä saavasi rääkätä äijäraukkaa" -- "Tuo rosvonulkki se nostelee
tyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli
ajaa sonnivasikan kuoliaaksi!" -- "Miten sitä ei olekaan pantu kiinni
ennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on
kruununmies täällä".

Syytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä
tuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa
pohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi
olla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle
ruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, -- ilman että hänellä aina
oli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla
niinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi
ladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi
liiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä...

-- Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.

Jussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat
pois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: "Paha juttu mennä kotiin
peski hajallaan".

-- Maltas, sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä
juoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja
tiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin
että sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä".

Silloin hymyili Nikko Nille. "Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko
huomispäivän minun porollani".

Jussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti
nimittäin vanhan Jongon luona.

Nikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä
hän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada
rauhassa juoda itsensä humalaan.

Täällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.

Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne
värähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat
kiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet,
jotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen,
vääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat
kuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit
säkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän
mäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli.
Väliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan
taivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.

Joen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen
hennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti
valkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot
näyttivät vain mustilta suonilta.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se
saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat
kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka
ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen,
ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan.
Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle...
Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi
lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.

Nikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää
lounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka
oli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri
sukeltanut esiin idästä.

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi
sattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: "Se voi sattua". --
Elle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna.
No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän
ojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana
tulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin
hän sanoo: "Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä
rakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme
häitä". -- Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta
Nikko Nille sanoo vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eikä
sano mitään muuta, vaan menee pois...

Nikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi
vaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin
räikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.

Herra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru
kasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän "menisi vielä
kolmannellekin!" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan!
Niinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten
valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin
nuorena ja kauniina ja lihavana! -- Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen
karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina
enemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan,
kerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän
salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. -- Alussa hän
oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään
ollut koskaan ollut. Vielä enemmän: -- hän oli tähän päivään asti
säilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa
kunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli
kihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen
mielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut
koskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että
joku toinen kuletti kynää.

Kuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti
varmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole
jälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.

Nikko Nille luovi kotiinpäin.

Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata,
koettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien
leikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko!
(Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä
alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.

-- Jussa! huusi Nikko Nille.

-- Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään
ja pehmeänä kuin lämmin suoli -- Avaimet -- Pyh! Ne lähtevät hänen
kädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.

-- Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?

-- Oh -- -- -- hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla
sisään, niin saat naukun häneltä.

Se oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti
avata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä
täyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän
hämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä
päreellä.

-- No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan
Saaran kädestä naukun! Mitä -- Luuletko muka, ettei vanha Saara
antaisi naukkua pojalleen? -- Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa
välkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.

Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun
pitäisi päästä jalka-aittaan".

-- Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!... Enpä ole sinua
muiskannut sen jälkeen kuin -- -- --, niin, piru ties, olenko
ensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin
että läjähtää!

Nikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen
ollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi
opastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä
totta. Ei tässä auttanut mikään "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli
Nikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä...
Hän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira
Maritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi
pidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä
takaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.

-- Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua
nenäni edestä!

-- Hulluko olet, akka!

-- Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti
mielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle.
Kurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui
puolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa
kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen
puoli yläruumista paljaana, -- ja ämmä lojui liisteiden välissä,
lyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä
ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa.
Mutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti
puukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta
muiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.

Pullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen
väkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä
vatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri
kampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän
väliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä,
mitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne
ahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin
matalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.

-- Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella
kädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.

-- Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä
ylös. "Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi
lujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin".

Ämmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän
mennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira
Maritin syliin. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä!" Hän tarrautui
kilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla.
"Oletko sinä häntä muiskannut, hä?... Katso minua, hanhen sikiö!...
Usko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin
ainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!... Ymmärrätkö? Te
saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin
ja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille
väli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka
vuoksi elää!" -- -- Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira
Maritin pulleasta sylistä.

Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi
ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös
olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan
houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan
oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin.
Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat
armottomasti tuomitut tukahtumaan.



II.


Likinnä kylännientä, -- missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi
-- kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, -- keinuivat kevein, voimakkain
askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia
sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät
joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.

Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi
suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen.
Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa,
näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi
yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana
ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin.
Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja
värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan.
Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään,
täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.

Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka
vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja
ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei
valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.

Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen
nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja
haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta
yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet
silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään -- tuolla
hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän
painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä
kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan...

Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!... Oulatsham!"
(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.
"Näin vain unta! -- Aja eteenpäin!"

Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen
hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi
viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi
jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa
viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot
kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja
leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.

Kun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon,
saattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota
raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes
lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden
siivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat
räikäen, siivet levällään, pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana,
tummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli
kasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta,
peittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää
jääkuorta.

Täältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä
täällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat
vähitellen.

Tasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot
tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili
tiheässä.

Alanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan
viidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä
tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti
kaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli
joikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta
käheällä äänellä: "Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes -- kirjava,
täplikäs.] -- Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon
kielesi siitä ulos, senkin takkunahka!" -- Tuo pullea, hännätön, äkeä
otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa,
oli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen
määrään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin.
-- "Girjes!" -- Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan
laimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista
koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa
alaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon
kellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat
näkyivät.

Vihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut
muutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä
raivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta
mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi
savuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi
ulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, -- vainusi sitten talonväen
ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.

-- No, tekö siellä? -- sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen,
ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen
palvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.

Biettar Oulan rauhallinen ilme -- sekä se, että hän ensinnäkin oli
tullut takaisin -- vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja
kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt
Aslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi.
Yhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan.
Hän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista,
kuivaa honganjuurta --, mutta Elle esti hänet siitä. "Sinua voisi
luulla tyhmäksi kyläläismoukaksi", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei
ollut tottunut.

-- Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa,
"Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti
suoraan".

Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta,
heittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa
toinen naukku lisää!... Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi
matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".

Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.

Pata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä
puolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon
toiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin.
Biettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan
tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla
hampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat
silmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja
odottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.

Muori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä
Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten:
he halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä
etuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen
ostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.

Kyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin
nyt viime sunnuntaina.

-- Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten
samalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen
alla.

-- Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla
tarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa
kun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille
aika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana
ihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!

... Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo
ja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin
pistää sormensa joka paikkaan. "Mutta sinähän sanoit eilen, ettei
poika ole kotona kastettu", sanoi pappi ja katsoi minuun. "Hm, panin
minä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin,
etteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt
ohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan
omaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu".

-- Älä, -- sanoitko niin! lausui Aslak. "Mutta luinhan minä
ohjesäännön kaikki kirjaimet. -- Vaikka enhän minä ole pappisoppinut
enkä trondhjemilaisoppinut", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

-- Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan
pahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. "Pappi näes tuli jälkeenpäin
ja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä
tein, kun toimitin pojalle oikean kasteen".

Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan
kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy
yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden.
Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä -- se ei ollut
vain iloa onnellisesta tuloksesta --, kuinka notkeasti hän oli
pujottautunut verkosta. Mutta -- hän arveli --, eivätpä pykäläin
koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että
hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan
antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että
neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen
alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.

Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän
hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun
hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!...
Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden
vaatimen maitoakaan!" -- Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa,
taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin
ympärillä syvinä. -- "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan
tallukan kanssa! Lassen kanssa!... Ei uskoisi, että sinä olet muori
Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja
kirous, saanut raippaa!"

-- Niin mutta äitimuori, -- -- mitä pirua minä taisin tehdä,
kun -- -- --

-- Aa, lorua!... Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi
ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan
verkoista!

-- Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu sanoi Elle.

Muori Biettar haukkoi henkeään. "Jos nyt et ole vaiti, niin minä
annan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin... Jumala
armahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? -- Mutta
sinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän
niin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa
syyhyn... Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste:
enemmän minä lakia osaan kuin te!" --

Aslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja
kyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei
sopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin
olivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei
koskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen
porolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että
asianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua.
Muorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen
poikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta
verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat
lyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta,
hävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla
joikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.

Elle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin
raivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli
levähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken
herännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko
hänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden
lakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän
tunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään
korkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui
hänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä
--, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa... Nyt vouti nukkui
valkoiseen paitaan pukeutuneena... Ja niin surullisen lyhyessä ajassa
hän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä,
tuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita,
joissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi
jalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla
kylässä.

Ellen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak
huoahteli yhä.

Mutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin
tunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti
kaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. "Suurempia ja kauniimpia karjoja
kuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on
varjellut rosvoilta ja pedoilta, -- tämän karjan, joka kiitää elävänä
kultatuiskuna tunturien yli!"

Hän tarttui vanhaan, virkaheittoon noitarumpuun, joka oli viskattu
teltanseinän alle ja säilytettiin "huvin vuoksi". Hän paukautti sillä
poikaansa selkään. "Lyö sinä, Oula! Sinähän olet Biettar-vainaan
poika! -- Sinä olet sentään minun poikaani, minun... Katsotaanpa,
tuleeko Lasse takaisin vai ei".

Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja pani noitarummun,
suuren koivurenkaan, polviensa väliin. Nahalle, joka oli kiristetty
renkaan yli, oli lepänkuoren värillä maalattu erilaisia kuvioita:
porolappalainen, joka työnsi suksensa suoraan aurinkoon; darolainen
[norjalainen] seisoi toinen jalka teltan ja toinen pirun päällä, joka
taas varautui jumalan-kuvaan ja petäjään. Susi seisoi kirkon edessä
ja näytti harkitsevan, astuisiko sisään vai ei.

-- Aseta tämä hopeasormus auringon päälle! sanoi muori Biettar.

Biettar Oula alkoi lyödä, ensin hiljalleen, sitten yhä nopeammin.
Muori Biettar teroitti katsettaan ja varjosti kädellä silmiään
valonloimoa vastaan. Aslak unohti kokonaan rintansa kyhnimisen. Leveä
suu kureutui torveksi, ja suuret, tojottavat kulmakarvat tähtäsivät
värähtämättä sormukseen, joka lopulta alkoi tanssia darolaisen päällä.

-- Se merkitsee kuolemaa! sanoi Aslak. "Lasse kuolee".

-- Niin, hitto vieköön! sanoi muori Biettar. Eivätpä saa Trondhjemin
käärmeet imettäväkseen kovin maukasta maksaa -- -- Mutta terveydeksi!

-- Ei, se merkitsee sitä, että vouti aikoo tulla tänne ylös, arveli
Elle. Hän sanoi sen noin aivan välittömästi. Biettar Oula ei itse
huomannut, että hän nyt löi kovemmin, -- ei ennenkuin hän arvasi
hillitä itseään, ettei löisi kerrassaan säpäleiksi noitarumpua.

-- Antaapa hänen tulla! sanoi hän, lyöden vasaranvarren noitarummun
nahan läpi, ja singoten koko laitoksen sitten savuaukosta ulos.
"Ja jos hän minusta tahtoo jotakin kaivella, niin minä kaivelen
vuorostani hänen luunsa ytimiä myöten!"

Tuli oli sammumaisillaan. Hämärässä teltassa Elle näki miehensä
silmänvalkuaisten välkkyvän yltympäri mustien silmäterien.

-- Oh, ei! Biettar Oula ei uskonut ensinkään voudin aikovan tulla
sinne, paremmin yhden kuin toisenkaan asian takia...

Tuon suuren, vahvan miehen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut
uumoillakaan, ettei omistaisi Elleä kokonaan yksin, heitti epäilyksen
tuhoisa voima tällä äkillisellä hyökkäyksellä maahan. Hänet, joka
aina oli tottunut voittamaan eikä koskaan ollut päässyt tuntemaan
mitään mainittavaa kateutta!

Kun Elle yöllä työntyi hänen turkispeittonsa alle, peloissaan
kuiskien hänen korvaansa rukoilevia sanoja, puristi Biettar Oula
häntä reidestä, niin että häneltä oli päästä parku. Biettar
Oula tarttui häntä toiseen sierameen, ja vain ankarimmalla
itsensä-hillitsemisellä hän sai estetyksi kätensä repäisemästä sen
irti.



III.


Oikea hevoskaravaani oli matkalla kymmenpenikulmaisen tunturilakeuden
yli Lapjordiin ostamaan jauhoja ja muita tavaroita. Jussa oli ensi
kertaa matkassa.

       *       *       *       *       *

Hämärissä karavaani laskeutui erääseen kolkkoon tunturirotkoon.
Hajallisten kalliojärkäleitten välissä kasvoi jyrkillä kallioseinillä
yksinäisiä, merkillisen solakoita petäjiä, huojuen leppeässä
länsituulessa, mikä tohisi lakeuksien yli ja lähetti vilppaan
tuulahduksen alas laaksoonkin.

Jussan silmiin osuivat sähkölangat. Hänen täytyi hypätä reestä ja
potkaista erästä pylvästä. Se soi ja kumea metallinääni värähteli
hiljalleen lankoja pitkin. Pylvään juurella oli nelikulmioon
rakennettu kiviröykkiö; se oli siinä ikäänkuin prameutena.

Hevoset juosta ravasivat hietalaikallista joenjäätä.

Kainulaisten taloja sinivärisine ikkunanpielineen ja ovineen tuli
näkyviin, häipyen taas. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja
luonut suuria lumikinoksia pitkin aitovieriä. Koivumetsäiset harjut
olivat niin jylhän korkeita. Kaukaisten tunturiseinien punainen
hietakivi välkkyi kullalta talven ensimäisessä auringonpaisteessa ja
elostui lumihiuteista ja petäjistä ja halkeimien harmaankeltaisista
vesiputouksista.

Jussan sydäntä paisutti vauhti sekä uudet näyt, jotka yhtyivät siihen
nautintoon, että sai nähdä oman nuoren, tulisen oriinsa johtamassa.
Kulkusten kilinä, jotka keikkuivat korkealla aisanpäiden väliin
jännitetyn luokin kaarella, oli kuin kiihoituslaulu oriille. Miten se
tarpoikaan tietä! Niinkuin sen kaikki lihakset ja jänteet ja kyljet
olisivat olleet voidellut. Myötätuuli pelmuutti häntää lautasille ja
muhkea harja valui alas uljaasti taivutettua kaulaa myöten. Kuiva,
kevyt lumijauho lainehti ja kuohui kuin sumupilvet.

Kirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista
vuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.

He ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä -- aivan koivumetsän
reunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri,
valkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset
ovenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten
reunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän
asetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita
ohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä
etemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat
meren maininigit välkkyen taivasta kohti -- taivasta kohti! Aallot
näyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.

Niinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi
itsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli
hetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia,
vaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia,
joilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili
oriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean
kaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä
korkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät
hehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui
päitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan
jamaten...

Näytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen
lumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen,
mustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa
sekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista
ja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät
eräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten
takaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.

-- Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! -- Pidä varasi, ettei se haukkaa
päätä sinulta, sanoi eräs katsojista.

Vanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti
kätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru
pielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin
lyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi
sortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta
taipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin
harmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan
tukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat -- melkein
kahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut
saanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli
sen täydennyksenä.

Jussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen
tenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei
joka toista ihmistä vihamieheksi. -- Mutta kun vanhuksen kasvoille
virisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.

-- Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.

-- Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä
sanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan
voitti hänet.

-- Vai niin, -- vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin
melkein arvatakin... Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha
kimo on saanut virkaeron? -- Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.

Jussa ei ollut ikinä nähnyt niin perin hyvää ja kaunista ukkoa.

-- Minä sanon tallipojalle, että se pitää hyvän huolen hevosestasi.
Ja itse saat makuupaikan porstuassa. -- Ja mennä viuhtoessaan hän
kertasi vielä: "Vai niin, sinä olet Jongon poika".

Jussa punastui ilosta ja ylpeydestä, kun oli saanut sellaisen huomion
osakseen.

Vaikka vanha Norum jo oli erillään liikkeestä -- sitä oli kauan
hoitanut eräs hänen pojistaan --, kävi hän siellä kuitenkin
ohjailemassa -- vanhan tavan mukaan. Hän ei voinut sietää ajatusta,
ettei hän enää pystyisi mihinkään. Hänellä oli pohjaton varasto
neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja muun väen täytyi
noudattaa -- ja usein heidän täytyi esittää, että oli muka hyvin
tärkeätä saada neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".

Hän oli juuri mennä ähkämässä portaita ylöspäin huoneeseen, kun hän
huomasi kyökkipiian samassa heittävän pesuveden suoraan kyökinoven
eteen.

-- Jolline!

Piika nosti säikähtäen silmänsä.

-- Tule tänne! -- Vanha, kumara selkä suoristui. --

-- Sinä keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut ryöttämään minun
kartanoni! Senkin paksumahainen luuska! Jos oikein tekisin,
niin pistäisin sinut makintynnyriin ja potkisin lantatunkioon
tallin taakse. Älä seiso siinä töllistämässä minua pyöreillä
pöllönsilmilläsi!

Hän kääntyi pariin kalastajaan päin, jotka seisoivat lähellä ja
hymyilivät hienosti. "Tiedättekö, hyvät herrat, miksi hänen nimensä
on Jolline? -- Hänen isänsä, laestadiolais-saarnaaja, on minulle
selittänyt sen arvoituksen. Hän on jollassa siinnyt, sanoi se
sananjulistaja minulle".

Tämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui
alas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi
hänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan
kumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa.
Hänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen
oli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä
tai tätä -- ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle -- Jumala ties,
miksi! -- tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän
sitten kutsui "työväen" "litviikiin", minkä toimituksen hän aina
suoritti juhlallisesti ja nautinnolla.

Niin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän
puolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata "nousukasten" sekoittuvan
asioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui
konkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.

Ei ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka
"olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa". Muinaisina aikoina,
jolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa
"noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät
vetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun".

-- Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin
ja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita
-- vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet
suurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja
Venäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden
rannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon
kummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan;
se vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää
ja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären
ulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka
ulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan
painonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin
unissaan pudistanut käpäläänsä.

Hän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä
ankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden
tämä kaikki oli, olivat varmaan suuria... Hänen mielensä masentui
taas ja hän kaipasi kotia.

Nuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti
jaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän
oli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut
kukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen
lakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti,
hauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi
aivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen
vaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä
lämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.

Hän katseli hetken Jussaa.

-- Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili
ystävällisesti.

-- Olen.

-- Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.
Voitko hankkia minulle parin niitä?

Kyllä hän voi. -- Mitä ne maksoivat? -- Eivät ne mitään maksaisi.
-- Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva:
hän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat
ilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! -- Ja hän punastui
yhä enemmän.

Ei, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi
tyttö, -- eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.

-- Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.

Kyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta
tyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua... "Niin, minä kysyn vain
siksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä".

Jussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti
itsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa
Biettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota
"synkkää, vahvaa miestä" kohtaan.

-- Luuletko, että hän taitaa loihtia? -- Minä en luule. Mutta hän
on kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun
opettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä
tarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään
rajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain.
Minun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen
kanssaan... Varmaankin siellä on hirveän erikoista -- siellä lakeuden
takana... Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin.
-- Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään
siellä, vaikka minä melkein pelkään... Minä luulen, että Biettar Oula
voi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.

Ja sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: "Hän on niin
äärettömän erikoinen, Biettar Oula!" -- Ruskeiden silmien katse tuli
äkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö
siirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion
tuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui
ylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa,
kaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että
oli ollut niin avomielinen. -- Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta
kahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.

Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt
ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.

Jussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti
silmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta... Vihdoin
hän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? -- Hän
melkein pelkäsi.

Rannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten
turvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen
välillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti
lahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia
ja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit
olivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina
liasta.

Jussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui
sitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen
että kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä
oli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi,
jossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain
neljä ovea.

Piika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen
häntä tekemään sen.

Nauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti
ruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja
Hukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään,
ja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin
ruokasalista.

-- Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä
hymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa
suurellisten kyökissä.

-- Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä
raadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän
ulos.

Tämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän
osasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.

Hukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa
tunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville,
miten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja
oli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. "Ei,
tule sisään!" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten
oviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin
salatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja
tuolien värit sulivat toisiinsa, -- niin ettei Jussa saanut selville,
mitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä
sinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti
siltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden
olemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän
näki eräässä sisähuoneessa.

Papin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien
ympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat,
trikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat -- näyttämättä
vähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat --,
eivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli
hassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!

Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa;
tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan
erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa",
minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon
kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset
eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän
tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän
tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui
pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. -- Ja tyttö oli sentään aivan
lapsi vielä!... Näky melkein lamasi Jussan... Jussa oli ennenkin
nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia;
mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten
vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien
täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen.
Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen
inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat
äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero
kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden
yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde
ilmaisi läikkyvän veren lämpöä... Mutta tässä olikin hänen eteensä
noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka
ja ryhdikäs, -- vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat
ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti!
Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton
ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista
kasvoista...

       *       *       *       *       *

Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn,
joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan
kallionyppylöitä vasten.

Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet,
oli tupaten täynnä väkeä.

Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli
synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat
sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli
Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.

Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin
ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan
sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi
verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön
raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta
kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen:
"Isä meidän, joka olet taivaissa!"

Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat,
huokailivat --, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun
hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella,
aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä
äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa
viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!"
-- silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen
tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit
Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin,
kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja
kuumina sen hermojen yli.

Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet
liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä
hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut
elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.

Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua
Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä.
Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät
sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi,
pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina
ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa
oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän
saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka
alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen
yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja
silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys
huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten
autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni
toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen
miten ihmismadot kierivät tomussa.

Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä
uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli
ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.

Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä.
Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä
sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on
valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän
vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän
silmistänsä". -- Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät,
hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös,
tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat
tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen
toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori,
lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle
polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut
ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen
helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".

Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen
humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme
syntimme!"

Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa,
kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä:
-- -- -- "muuan matkaileva veli -- -- kun nyt on pitkämatkalainen ja
lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa -- -- --", ja hän
kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä
vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan
muutaman riettaan jutun.

Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että
vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi
mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat
hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen
ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla
tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan.
Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa
kahvikupin toisensa jälkeen.

       *       *       *       *       *

Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki
asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis
kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui,
ja kun hän istui aivan vaiti... "Isä meidän joka olet taivaissa!"
-- Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti
ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät
hitaina, unisina lahden yli... Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin
Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!... Seisoa
kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään
joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa,
-- kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.

Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon
rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon
liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä
tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo
ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä
mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi.
Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan
valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta,
meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien
sihisten vierivän lahdessa.

Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että
Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien
verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden... Hän heräsi juuri siinä
hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.



IV.


Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan
viisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa,
vahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut
kokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa,
-- kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa.
Elle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, -- hienostuakseen.

Kun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta
tehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri
lähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain
askelin.

Äkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean
pattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen
lykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla
ja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen
ei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin
asia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä
ruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, -- sen kirotun
sudensyötin... Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme,
rohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan
epäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa
salattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon
leväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, -- niin hän
oli tänään tuuminut ja sanonutkin --, olisi tietysti ajanut takaisin
kotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut
näkemään, -- ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille
mitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen,
lähteäkseen pojan jälille tunturien taa...

Hukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet
ohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea
viha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän
seisahtui, varjostaen kädellä katsettaan... Ehkä sentään oli parasta
alkaa varovaisesti. "Biettar Oulahan siinä?"

Niin oli.

-- Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?

-- Niin, kolme penikulmaa täältä.

-- Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä
säällä? -- Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja
suuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty
haahkanuntuvilla... Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla
kasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa
lihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.

-- Niin niin, -- no onnea kotimatkalle!

Hukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä,
-- ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja
viipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros,
tuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi
itkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala
paratkoon -- eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan
jänislaukkaa!... Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että
käsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta
karvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten
kadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä
Arkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä
vuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia
ensi vuoteen. "Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!"

Ja vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt
ahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.

       *       *       *       *       *

Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu
polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista
kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi
auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; --
siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta,
jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti
lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.

Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä
syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet
oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi
heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu
kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan
aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas,
pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät
soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.

Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt
kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä,
jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä
ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä
pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro
luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden,
pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan
muuranrämeeseen.

Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä,
alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa
kajaili lakeuden yksinäisyys, -- ja laskeusi aroin, varovaisin
siivenlyönnein toiselle paadelle.

Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat
kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri
oli syvä kuin meren.

Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina
lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.

Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta
avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni,
pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen
kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta
pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot
päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät
häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään,
kädessään sauva ja koirat ympärillään.

-- Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa
harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion
ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.

-- Tervetuloa kotiin, Oulatsham! -- No -- -- miten onnistui matkasi?

-- Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa
istuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle
korjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa
oli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen
papiksi. "Hänestä tulee varmaan suuri herra", sanoi Elle. "Ja
uskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia
Jumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa".

Ja Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.

-- Niinkö -- vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu
kärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan... Ellei ämmä vaan
virkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.

-- Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, "lähettää Nikko Nillelle
pikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on
sen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä
makeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan
ajatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja
pyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon
meiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille".

Biettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies
lankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen
mielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein
vuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella;
silloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan... Niin että Biettar Oula
saattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli
oli valoisa ja kevyt.

Elle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään
alaspäin ja sanoi: "Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!"

Biettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä,
kun tämä herkesi puhumaan hänen "rajuista tavoistaan". Vahvempia
sanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai
Ellen niin hämilleen -- ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen
soman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella
ollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän
lapintakin alla.

-- Katsohan! sanoi Biettar Oula. "Kas vain!... Millainen käsi sillä
pojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se
tarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!... Pensas hosuu ja riitelee
vastaan kuin vasikka... Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun
arvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies".

-- Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja
vilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.

-- Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.

-- Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja
minä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada
vävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme
luona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä
saisi kosijoikseen kylän parhaat... Et tietysti halua miniää kylästä?

-- Miniää kylästä! -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle
vastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen
vaimon kylän tytöistä? -- "Kyllä se sotkisi meidän telttamme
navetaksi... Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa
teltassamme lavitsalla, -- lavitsa sen tietysti pitäisi saada.
Ja piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä
tupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! -- Sillä et kai
suunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja
tekemään heinää parille likaiselle lehmälle!"

He istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä
lumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät
tähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja
leuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.

Yksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat
jäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät
koirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja
nukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka
vielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa,
-- takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä
vastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.

Muori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan
ovesta. "Hyvää huomenta, Oula! -- Sinä olet palannut. Nyt saamme
lypsää vaatimet!"

Kun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot
hajautuivat laitumelle.



V.


Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä
olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.

Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat
tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä
arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen,
ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.

Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä
pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä
mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan
postimiesten polun alapuolelle.

Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja
-- kuten porovarkaat.

Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita
verhosi märkä harso. -- Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille
teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.

-- Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti
vastaan ja vieden hänet telttaan.

-- Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula,
heidän istuutuessaan poronnahoille.

-- Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien
porolaumoista.

-- Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.

Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti
salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen
ällistyneet kasvonsa.

Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että
vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä
päivän valon.

Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme,
niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista
vieraista poroista.

Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta
puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen
vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle
hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko
Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! -- Ja muori Biettar oli aikeen
hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän
julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli
sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei
myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän
sanonut.

Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan
syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar
Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon
paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä
ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana
takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle
kerrottiin.

Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon
iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi
halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen
hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja
kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.

Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen
ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.

Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [_komager_ =
pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja
hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja
ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden.
Ja eipä siltä -- hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän
jonakin päivänä lähtisi kylään -- yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä
kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle
-- noin täydessä ystävyydessä.

Herra isä -- kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!

Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt
hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.

-- Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.

-- Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään,
mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä
olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".

Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä
sydämestään.

Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen
näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen
pahkuran.

Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan
kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas
leikkaus.

Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui
oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei
näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen
vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan
pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi,
-- joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.

Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja
heitti, niin että viuhui vain, -- ja siellä kaukana lauman keskellä
kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän
veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.

Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta
hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan
olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista
kukaan ei vielä ollut saanut.

Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä
jonkinarvoisena!

Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!



VI.


Nikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.

Teltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti
saraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä
kivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja
viivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle
kalliolle kuivumaan.

Alituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon
reunaa, -- vanhan tavan mukaan.

Äkkiä hälyyttävät koirat. Hän komentaa niitä. Hän kuulee lahojen
oksien taittuvan, ja pudonneet lehdet kahisivat. Puunrunkojen
välitse vilahtelee kolme ihmistä, tullen postipolkua myöten. He
poikkeavat nuotiota kohti. Biettar Oula saa kohta vihin kahdesta, --
postimiehiä; mutta kolmas?

-- Kas -- kuolema ja kirous -- eikö olekin Lasse! sanoi Aslak, vallan
unohtaen nimittää häntä trondhjemiläis-seminaristiksi. Lassella
oli musta hattu, -- ja kalpea oli kuin mikäkin oppinut riiviö, --
hänellä oli vyö vyötäisillä -- kuten hurskaalla saarnamiehellä, eikä
lanteilla, niinkuin epäilyttävät miehet pitävät; hänellä oli lyhyt
leikkotukka, ja hän otti hatun päästään, tervehtiessään isäntäväkeä.
Hän oli sanalla sanoen tuollainen, josta Hukka olisi sanonut:
"rakastettava, hyviin tapoihin oppinut henkilö".

Sekä Biettar Oulaan että muihin vaikutti Lassen tulo kiusallisesti;
sitäpaitsi he eivät vielä olleet häntä oikein odottaneet. Biettar
Oula oli kyllä vannottanut hänellä tuiman valan, ettei hän koskaan
sanoisi julki salaisuutta, mutta sentään...

Lassea kohdeltiin joka tapauksessa kaikella huomaavaisuudella.
Biettar Oula antoi kuitenkin -- postimiesten takia -- sanoilleen sen
vivahduksen, ettei hänellä ja Lassella ollut mitään keskinäistä; hän
rupesi leikkisän pilkalliseksi Lassea kohtaan; mutta sanat tuntuivat
enimmäkseen väkinäisiltä.

Lasse käytti taajaan norjalaisia sanoja ja käänteitä; kertoessaan,
mitä hän oli tehnyt, hän sanoi norjaksi "jakkaran", "verkon",
"teräsvanteen" ja "kaunokirjoituksen".

Postimiehet päättivät olla yötä täällä. Heillä oli vielä matkaa kolme
penikulmaa karjamajoille, mistä he saivat soutaa edelleen jokea
myöten kylään.

Postimiehet kertoivat syödessään uutisia suuresta maailmasta.

-- Vadsön vouti on keskustellut Hammerfestin voudin kanssa.
Puheenalaisena oli eräs pykälä, josta he olivat erimielisiä, ja
hyvinpä he kuuluvatkin kuumenneen. Ne tuntevat kumpikin pykälänsä,
mutta parempi kuuluu Vadsön vouti kuitenkin olevan.

-- Mutta ei hänkään ole mitään asianajaja Lundan verroilla! sanoi
Aslak. "Siinä on poika, joka osaa olla viekas ja oppinut! Eipä sitä
pykälää, ettei hän taitaisi tarttua siihen... Mutta tyyris se onkin,
jumaliste!"

Biettar Oula kertoi Nikko Nillen olleen siellä iltapäivällä. Mutta
toisista ei kukaan tajunnut, mitä iloa postimiehillä oli siitä, että
Nikko Nille aikoi ajaa heilansa kanssa kylään. Totta kyllä Nikko
Nillen olentoon oli alkanut tarttua jotakin tavattoman hullunkurista,
mutta sentään... Ei kai vaan ämmä enää noussut jalkeilleen? -- Niin,
eihän ollut taattua sekään...

Ristiin rastiin haasteltiin asiat; mutta väliin he istuivat ääneti,
tuiottaen nuotioon ja mietiskellen puhelemiaan.

Punaiset liekit hulmusivat läpi turpean savupilven, mikä oli niin
musta, että pilvinen, yöntumma taivas näytti vaalealta sen pitkän,
levottomasti häilähtelevän kaaren takana. Tuulen viri puhalsi
silloin tällöin tulikielekkeet leveiksi, röyhelöisiksi lehdiksi,
jotka kohta taas oikenivat ylös ilmaan ohuina ja pitkinä, notkuivat
lentoon valmiina, erkanivat, mutta sammuivat äkkiä omaan tuhoiseen
tulisuuteensa. Tulenloimo levisi kauas ympäröivään viidakkoon, missä
märät, mädät lehdet paistoivat esiin ohuen, niljakkaan lumen alta.

Väki meni telttaan ja paneutui maata lattialle, takan ympäri
poronnahoista ja hienoista, notkeista koivunvarvuista tehdylle
vuoteelle.

Pimeys tunkeutui nuotion hiilten yli, joista vielä välkähti joku
elonleimaus. Viimeinen punainen pilkahdus hukkui riutuen yöhön.

Mutta kylmä-vetinen puro luikerteli ulisten kuin sokea koiranpentu
pimeyden halki, kuohui lepoa löytämättä uomassaan, joka luisui
mutkitellen ja valonarkana laaksonrinnettä alas.

Porot, joilla oli jo melkoisen tukevat talviturkit, lepäilivät
pehmoisella sammalella. Erään pensaan alla loikoivat paimenet, pää ja
kädet työnnettyinä peskin suojaan ja lämpimät, pitkäkarvaiset koirat
vatsan ja jalkojen peitteenä.



VII.


Pimeä antaa verta valon kalpeihin ajatuksiin. Pimeässä välkkyvät
pöllön silmät ja himo paisuttaa petojen suonia. Joka huokonen
poreilee ydinmehua, jota tulvii kuumina helminä yli kaikkien
hermojen...

Muori Biettar oli maannut valveillaan koko yön, sappi kiehuen, mieli
myrtyneenä siitä, että Lasse nyt tulisi vaatimaan noita kuutta
vaadinta. Kuinka hänen mielensä olikaan kuohunut, kun hän oli
huomannut poikansa raukean epävarmuuden Lassea kohtaan! Hän ärtyi ja
makasi nyt kiroillen ja älmentäen turkispeitteen alla.

Mutta sitten hän purskahti nauruun ja hänen täytyi pureksia
peskinreunaa, ettei herättäisi muita... Laumassahan oli vielä kolme
vierasta, merkitsemätöntä vasaa! Jos ei Lasse tyydy kun saa ne sekä
lisäksi rehellisenä uhrina yhden vaatimen, niin matkustakoon takaisin
seminaariinsa!... Piru kärventäköön muori Biettarin sisukset, ellei
sitä vedetä nenästä, tuota mäyräköntystä, tuota vaadin-kiskuria!...
Ja sillä vedolla kiertyy solmunuora, sen kaulaan, niin että siitä
tulee iäksi muori Biettarin kuuliainen orja. Kyllä hän tuhoo sen,
tuhoo!... Koettakoonpa vaan Elle mielensä mukaan pilata Biettar
Oulan harjoittamaan tyttölapsen-hyveitä, -- vaikka ei se vielä tähän
päivään ole saanut turmelluksi muori Biettarin poikaa.

       *       *       *       *       *

Postimiehet olivat lähteneet.

Lasse makasi vielä, nauttien olostaan. Tämähän oli hänen
ensi päivänsä. Hän otti esiin rukouskirjan, jonka oli tuonut
"seminaarista" ja alkoi lukea.

-- Sanotaanko hartauskirjassa jotakin lupausten ja sopimusten
rikkomisesta? kysyi muori Biettar.

Lasse katsoi kauhistuen häntä ja hänen katsantonsa oli säälittävän
tuhma.

-- Niin, ällistele tarpeeksesi, senkin pöllö! sähisi muori Biettar,
heittäen kahvimyllyn takkaan, niin että säkenet suitsusivat
savuaukosta. "Ei -- jumaliste, vaikka olisit saada kolme sopulia
kolmen vaatimen asemesta!" -- Hän puhui koetteeksi vain kolmesta.

Aslak voi tuskin pidättää nauruaan. Hän oli ensin ajatellut, että
muori Biettar tahtoi ottaa härkää kiinni sarvista; mutta Lasse siinä
yhteydessä -- "ottaa härkää kiinni sarvista" -- näytti hänestä kovin
hassunkuriselta.

-- Minun pitää saada se, mikä minulle on luvattu, ynisi Lasse
itkevällä äänellä.

-- Luvattu?! -- Sinäpä oletkin oikea mies puhumaan lupauksista! --
O-ei! Ei sitä puhuta lupauksista jokaisen kulkiamen Pekan tai Paavon
kanssa. -- Mitä sinulle sitten on muka luvattu?

-- Kyllähän itse tiedät.

-- Mutta tiedätkö sinä, mitä minä sinulle lupaan? Minä ripustan
sinut koivista tuohon mäntyyn ja annan pitkin pakaroitasi, sen minä
lupaan, jos näytät yrittävänkään puhumaan vaatimuksistasi, hävytön
sanasi-syöjä!... Jos olisin tiennyt, että sinä olit sellainen
tomppeli oikeuden edessä, niin en ikinä olisi sopimuksiin käynyt
sinun kanssasi!... Mutta minä annan liian suuren arvon itselleni,
kohdellakseni sinua ansion jälkeen. Nouse jo ylös siitä ja tule minun
kanssani karjan luo, että pääsen sinusta niin pian kuin suinkin! --
Mutta syö ensin! -- Tuoss' on konttiluu, tuoss' on lämmintä makkaraa,
ja tuoss' on tuoretta, keitettyä nuoren poron selkälihaa. Syö ydintä
ja verta ja lihaa, poika!

Lasse nousi koneellisesti seisomaan, söi ja rohkaistui ja suli.

Sitten he lähtivät.

Sekä Elle että Biettar Oula olivat olleet vaiti. Elle olisi
mielellään varoittanut muori Biettaria houkuttelemasta Lassea
tuhmuuksiin, mutta ei uskaltanut, -- eikä viitsinyt, sillä se olisi
ollut hyödytöntä.

Muori Biettar oli varhain aamulla neuvotellut poikansa kanssa
aikeestaan, ja Biettar Oulasta se sillä hetkellä oli näyttänyt
hyvältä. Mutta kun Lasse räväytti auki viluiset, surkeat silmänsä,
niin Biettar Oulan valtasi raukea epävarmuus, ja silloin hän olisi
mieluummin toivonut Lassen saavan nuo kuusi vaadinta, jotka hänelle
oli luvattu; -- niin olisi jutusta tullut suti puti puhdas --
tavallaan. Mutta muori oli kuin kaksiterä-miekka, ja pojan piti
peräytyä. Hänen mielensä ja tahtonsa oli lamautunut tänä yönä --
vaikkei hän sitä oikeastaan tuntenut. Hän tunsi vain, että jotakin
hänessä tapahtui.

Lasse, joka vielä oli sisäopinnoista heikko, hiestyi ja väsyi
koettaessaan pysyä vanhan mankon kinterillä; tämä riensi kevyesti
ja äänettömästi kuin huuhkaja, -- hänen astuntaansa ei kuulunut
ensinkään.

Karjan luo tultuaan muori Biettar puhui Lasselle näinikään: "Täällä
on kolme vasikkaa, joita ei vielä ole merkitty; kaksi niistä on
vaadin-vasoja. Nyt sinulla on valittavana kaksi osaa. Tahdotko ottaa
nuo kolme vasaa ynnä yhden vaatimen lisäksi -- tai haluatko jäädä
aivan osattomaksi?"

Lasse, joka äkkiä oli joutunut pahimpaan pulaansa -- päätöksen
tekoon, ja nopean päätöksen --, hikoili yhä enemmän.

Mutta sitten, ikäänkuin peläten joutuvansa aivan osattomaksi
tai olevansa pakoitettu tavoittelemaan oikeutta kaikenlaisten
hankaluuksien uhallakin, hän kokosi kaiken tarmonsa ja vastasi
myöntäen.

Mutta samassa putkahti hänessä kasvamaan pieni, kääpiönsitkas
katkeruuden itu.



VIII.


Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin,
ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää
pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä,
ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa
hirvasta, -- täällä kylällä ei enää ollut talvikeli --, ja toisella,
oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit
on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän
kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi.
Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja
astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin
moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa
eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä
sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset
naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella,
että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen
vaimoksi... Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja
kaikkea, mitä tarvitaan.

Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta... Oo
Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa
ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista... On kuitenkin hyvä, että
on näin pimeätä.

He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä
Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan
puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan
selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan
läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.

-- Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän
vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.

-- Etkö sinä nähnyt häntä?

He seisoivat hetken henkeään pidättäen.

-- Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.

-- Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.

He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle;
nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan...

Ei -- ei häntä näy siellä...

No niin -- Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! -- Kunpa he
vain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.

Mutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: "No mihin
hittoon se hävisi? -- Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan
värttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!"

Äijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus,
joukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi
äijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista
laatikkoa rappujen luo.

-- Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me
nyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni
kuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin
ja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea
kuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle
ja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa
huuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan
yli ja sanoa joka kerta: "Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!"

Ja äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista
ämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden
luona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen
aterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle
ja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten
teurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan
kipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän
ei joutanut pitämään parannussaarnoja.

-- Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa.
Hänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin
hänen kimppuunsa.

Äijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.

-- Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan
päivän ajan! hän huusi. "No -- etkö halua jälleen arkkuun siitä? --
Tai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?"

Mutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella
oli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen
Nikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn,
sanoi: "Sinäkö se, poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!"

Joskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei
hän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin
ilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; -- mutta hän ei voinut
muuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän
hikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän
käteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan
luotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei
ämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut
ehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä
iskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos
sieramista.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia
päiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi
seuraavaa:

Eräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen
vaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen
itkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja
katsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee
suurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi... Hän
huomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii
äitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.

Hän ristii kätensä ja sanoo: "Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä
kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!" -- ja hän heitti
kolme kupillista vettä sen päälle.

Ja äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.

Tästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen.
Hän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään,
sanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että
kaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei
ollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.



IX.


Jussa oli tullut eilen.

Hän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani;
mutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi
kuin Jussaksi.

Matkan viimeiseen osaan -- Inari-järveltä saakka -- oli mennyt
kerrassaan kahdeksan päivää.

Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli
enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.

Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut
joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti
täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi
ensimäisten päivien ohi!...

Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja
tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta
ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.

Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään,
ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin
äkeissään, ettei edes katunut syntiään.

Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi
erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet,
ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.

Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi
tulvien hänen sieluunsa...

Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana... Hänen silmänsä
sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen
väliltä kuivaa jalansijaa.

-- Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! -- Te tuskin muistatte
minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. -- Hän
sanoi sen suomeksi.

-- Ettenkö muistaisi teitä! -- Neiti hymyili iloisesti. -- "Ei muuten
ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".

-- Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?

-- En, -- ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä
olen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä
pyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua
käymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia,
maailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin
hyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!...
Ja pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia
ja hauskoja!... Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt.
Eikö teistäkin näytä siltä? -- Hän hymyili. -- Oletteko kuullut
sellaisia kysymyksiä!... Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen
ennen ollut!

Hänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli
katseen totinen ilme?...

On kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy
niin paljon...

-- Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?

-- Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.

-- Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi... Mutta
jos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen
kuulemaan teitä.

-- Niin, luvatkaa se minulle! -- Silloin minä saarnaan vain teille,
yksistään teille!

-- Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi...
Kivikirkkohan siellä on -- rajapitäjässä?

-- Niin.

-- Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden
reunaan asti?

-- Aivan niin!

-- Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?

-- Ei, -- ei ketään muuta.

Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, -- aivan vitkaan, ja
antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä... Mutta
miten luulette tulevanne toimeen siellä?"

-- Se on sen ajan huoli! -- Minä en ole vielä pappi.

-- Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, -- joka tapauksessa!
Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.

Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit
ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen...

Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi
juuri sinne?"

-- Niin -- -- --. Minä sanon teille -- -- --, minä olin etelässä
pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin
täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin
täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin
teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla
pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon
lakeuteen asti -- -- Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar
Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne...

-- Aina, -- sanotte te?

-- Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. -- "Mutta milloin te aiotte
tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat
teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä... Mutta kyllä minun
nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja
katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"

Hän sanoi hyvästit ja lähti.

Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän,
täynnään vapaata elämäniloa.

Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen
aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. -- -- -- "Siellä -- --
siellä etelässä -- ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin
täällä"... Vielä kerran hän tuli näkyviin -- kirkonmäellä; hänen
tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin
solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!... Ne ihmiset --
niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin
rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, -- ja
nämä ihmiset, -- näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien
asujamet! -- Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat
alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja
häviöönsä...

Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa
paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma
oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista
solinaa.

Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä.
Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys
kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten
mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla
juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.

Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.

Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka,
nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen
suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi
pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä
autereessa... Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.

Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä
vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi
märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri
rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää
jäänreunaa vasten.

Valkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä
vuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja
sulivat kuohuviksi puroiksi.

Tukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli
autereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.



X.


On yö -- mutta valo ja auringonpaiste väräjää yli lakeuksien. Ja
on värähtämättömän hiljaista. Vain Jussan suksi suhajaa kevyesti
jääkuorta vasten.

Jussa hiihtää erästä kylän yläpuolella olevaa niittynientä pitkin.
Lumi peittää sitä vielä eteläpuolista metsänreunaa myöten.

Täytyy puhdistaa pyssynpiippu. Hän työntää sen lumeen ja laukaisee;
lumen alla jymähtää lyhyt, tukahdutettu paukaus. Vanha uuninputki oli
vähällä lyödä poikki hänen solisluunsa. Viidakoista kuuluu kiivaita,
tiheitä siiveniskuja, ja pari jänistä kiitää vihurina metsän
laidassa. -- Hän oli herättänyt sentään eläimiä ja lintuja niiden
tiloilta.

Hän ampuu riekon, ja hänen verensä kuumenee laukauksen kiihoittavasta
jylystä, ja lumelle tippunut punainen veri herättää hänessä eloon
vanhan verenhimon; poikasena hän oli Biettar Oulalta oppinut juomaan
tuoretta eläimenverta. Hän painaa riekon suulleen, pusertaa sitä ja
imee suuhunsa veren. On niinkuin viinin ensimäinen lämpö virtaisi
kiihoittavana suoniin ja saisi silmät loistamaan. Joka pensas, mäki
ja tunturi ja kaikki eläimet ja linnut tervehtävät häntä muistoilla,
eikä mikään, ei mikään ohjaileva katse kiellä hituistakaan hänen
vapaudestaan -- Jumalan kiitos!... Hän ampuu vain ruutipanoksia
viidakoihin, istuen paljaalla mäellä keskellä niittyjä ja pureksien
pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, meille kaikille!

Jänis loikkaa ohi. Sitä vastaan tulee ruutipanos, se peräytyy tehden
pilvihypyn, mutta saa vastaansa uuden latingin ja juoksee suoraan
Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu takasilleen. Jussa pistää suuren,
pehmeän pihkapallon pyssyyn ja ampuu sen suoraan jäniksen turpaan;
jänis keikahtaa nurin, päristelee, pudistelee päätään ja loikkii
pois. Jussa nauraa hohottaa. "Anteeksi! -- Olisitpa voinut tehdä
tempun kehnomminkin, olisitpa kyllä voinut!"...

Hän on saapunut pienelle joelle, joka virtaa erään syrjälaakson läpi.

Äänettömästi kuin petoeläin hän pujoittautui viidakon läpi, erästä
mäkeä ylöspäin. Joen suulla, lammikoissa voi piillä sorsia tai
harmaahanhia.

Mutta siellä ei ollut mitään.

Ison joen jäällä sinervässä lumisohjussa näkyvät tiheät jäljet
ilmaisevat hänelle, että Biettar Oula äskettäin on lähtenyt
pohjoiseen. Ei kenenkään toisen karja kulje niin laajana ja taajana.

Jussa makaa viidakossa, miettien monenlaisia asioita.

Ympärillä kiimaiset riekot kukertavat käreällä äänellä. Jussa matkii
hempeätä naarasta. Ja urokset tulevat kumarassa, siivet syleilyyn
avattuina eivätkä arkaile hänen suurta ruhoaan; sillä kiima ajaa
heitä kuin metsäpalo... Suuret urokset rientävät haistellen naarasten
jälkiä ja käyvät toisiaan kurkkuun lemmenkateuden verenhimoisella
mielettömyydellä...

Tuolla ryntää jäälautta rantaa vastaan, ja jääpuikot kalisevat kuin
metallipalat toisiinsa.

Yhä valaa aurinko ohuen kultaisen harson mäkien ja tunturien
rinteille. Elna!... Kevätyö on täysi valoa ja suhinaa. Kaihojen
tulva virittää aistit... Miksi huojuu mäki, miksi keinuu maa?
-- -- -- Elna! Elna! "Kivikirkko autiolla lakeudella." Sinä sanoit
sen autereisin silmin, verenkuulto otsallasi!... Minun tukkani on
suuri ja musta, ja papinkaapu on kuin musta varjo, joka irroittaa
minun pääni saarnastuolista, se irroittaa minut kansastani,
maailmasta... Elna! Jos voisin tempaista luokseni ajan, sen ajan,
joka on niin kaukana, niin sinä tulisit mukana!... Astu sinä vain
maan pintaa, Elna, niin se keinuu enemmän -- -- --. Minä en kestä
tätä, minun rintaani polttaa, minun katseeni hukkuu sumuun... Elna!
Minä en kestä tätä. Aurinko nousee hitaasti, ja aika sulaa minun
ruumiini, minun sieluni! Herra, Jumalani, minä en kestä tätä -- -- --.

Jonkun eläimen askelet rapisevat lumikuorella. Jussa tarttuu
pyssyynsä. Susi juosta hölkyttää syrjälaaksosta päin -- kuono
poronjäljissä.

Jussa painaa pyssynperän poskelleen, katse tutkii eläimen turkin
värejä, suupielten nykäyksiä ja väkevien silmien kovaa loistoa...
Laukaus pamahtaa, ja susi kiitää kammon vauhdilla lammikon yli.

Jussa juoksee jälkeen, ryntää vettä pärskyttäen lammikon yli, ryömii
jäälle ja ajaa suksilla sutta takaa. Hän jännittää joka lihaksen,
hiki pusertuu ihosta ja tekee märäksi hänen ruumiinsa. Vauhti sekä
eläimen suuri, punainen kita kiihoittaa häntä veriseen intohimoon.
Suden jälkiin jää lumelle veritäpliä, se ontuu toista jalkaansa.
Se suuntaa silmänsä taaksepäin ja kiristelee valkoisia, vahvoja
hampaitaan häntä kohti.

Piru vie sinun hampaasi! Kyllä tunnen sinut ja sinun sukusi!

He kiitävät erään niemen vierustaa jäätä pitkin; jääpinta viiltää
terävästi suksenpohjia, ja suden kiivaasti huokuvista keuhkoista
syöksyy harmaana sauhuna lämmin hengitys.

Susi nousee maihin pohjoisrannalle. Jussa harppaa muutamia askeleita
suksilla pehmeän rantasaven yli, -- jättää sukset siihen ja juoksee
suden jälkeen rinnettä ylös. Usein hän kadottaa sen näkyvistään,
ja keuhkot takovat ylen ankarasti rinnassa! Mutta sudenkin täytyy
hiljentää vauhtia: haavaa pakoittaa, ja veri vähenee nopeasti. He
ponnistelevat ylöspäin jyrkkää, kivikoista tunturirinnettä, -- kun
vihdoin suden täytyy pysähtyä erääseen syvänteeseen. Jussa lataa
pyssynsä aika ruutipanoksella sekä kotona valetulla lyijykuulalla.
Sitten hän menee aivan suden viereen, jonka kidasta pursuaa vaahtoa
ja jonka silmät kipenöivät. "Nyt minä ammun sinut!"

Susi ammottaa suutaan, mutta ei saa alaleukaansa enää takaisin ylös:
kuula on musertanut sen. Jussa menee ja istuutuu kahareisin karvaisen
otuksen päälle ja työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.

Kädet vapisevat raukeudesta, ja hiki kirvelee silmiä, kun hän nylkee
sutta, palaen eläimellisestä saaliinhimosta.

Sitten hän ryömii kukkulan laelle. Siellä hän heittää kaikki vaatteet
päältään, vääntää ne ja levittää aurinkoon kuivamaan.

Hän istuu sudennahka yllään ja katsoo laakson yli. Tuolla missä
joki tekee äkkikaarroksen karjamaja-niemen kohdalla olevien hieta- ja
soramatalain ympäri, se on aivan vapaa jäästä. Hän tuntee joka
majan, hän on käynyt kaikissa. Hän muistaa ne laitumet, joilla
tavallisesti on enin mustikoita ja juolukoita, -- ja ne mäenrinteet,
mitkä syksyisin ovat tulvillaan veripunaisia puolukoita. Hän muistaa
kaikki polut, jotka kaartelevat mäkien ympäri. Tuossa syvässä
kuopassa, poukaman yläpuolella, hän on niin monena aamuna nähnyt
lohen välkkyvän hopeankiiltävänä verkossa. Ja kaikki avaran lakeuden
töyräät ja harjut ja tuvat hän tuntee. Hän on ollut täällä joka
paikassa...

-- No -- eikö Biettar Oula ole ehtinyt etemmäs?

Hän näkee pohjoisessa parin pensaita kasvavan mäennyppylän välistä
nousevan savua. Nopeasti hän vetää vaatteet ylleen ja rientää matkaan.



XI.


Koirat olisivat varmaan hävittäneet hänet, ellei Biettar Oula olisi
juossut väliin ja uhannut niitä suksisauvalla sekä laskettamalla
ryöpyn heliseviä sadatuksia.

-- Hm -- eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!

-- Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään
häntä hyvin liikutettuna. "Joko tuota lienet päähän asti lukenut?"

Jussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.

-- Jaa... sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!

No kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.

Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti
leiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin
oli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta
läpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta
ihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin
silmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä
hyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen
äidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä
emän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa
imeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on
valmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.

Biettar Oula vei Jussan telttaan.

Elle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.

Ja sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli
jo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi
selvän esityksen kihlakunnan "busjetista" -- raha-asiain tilasta.
Vieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.

... "Sitten me -- kunnallislautakunta -- olemme ajatelleet koettaa
saada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän
pitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada
kunnallis-busjetin tasapainoon". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen
huomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. -- "Sillä täältä
alkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet".

Hän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä
poroista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään
huomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi
hätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän
nautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään -- niinkuin
nuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.

Ja hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:

Kun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi
mukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista
poroistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin
se sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät
tahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä
ja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut
hänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi
totuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.

Kun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa
uuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää
itseään. Hän nauroi partaansa -- aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä
itsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki
itseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella
olikin sellainen! -- Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että
hän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.

Ja silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava
puhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi
kunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä
tahtonut olla rajoja.

Saarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen
kääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut
aikaan...

-- Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.

-- Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla
onnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta
sitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän
varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt
hän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien
köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin!
Eipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono
onni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän
mies, joka on kokenut parempiakin päiviä.

-- Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?

-- Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, -- kilpaa
parasten vaadinten kanssa.

Siihen Ellen täytyi hymyillä, -- hänellä oli avarassa sylissään
kolmas lapsensa, jota hän imetti ylen rehevästä rinnastaan. Hän
hymyili veitikkamaisesti ja punastuen: vertaus kutitti hänen tajuaan
naisen elämäntehtävästä.

-- Ja tuossa on Lassekin, sanoi Biettar Oula, kun Lasse tulla
kyyhötti teltan ovesta ja heittäytyi poronnahalle. "Hänestä on tullut
aivan kelpo mies. Se poika se on hoitanut hyvin poronsa! Hänestä on
nyt vuosien kuluessa tullut hyvävarainen mies".

Jussaan vaikutti vastenmielisesti, se, että Biettar Oula alentui
imartelemaan Lassea. Mutta Lasse nautti kiitoksesta, kasvoillaan mitä
vaateliain ilme.

Biettar Oulan alituisessa huomaavaisuudessa häntä kohtaan oli
sietämättömän ilmeinen levottomuus -- selvä pyrintö saada Lassen
kasvoille vakiintumaan tyytyväinen, säyseä sävy.

Jussan entinen sääli Lassea kohtaan muuttui vahvaksi
vastenmielisyydeksi; sillä hänen surkeassa, sääliä rukoilevassa
katsannossaan hän näki nyt verettömän, kelmeän pahansuopuuden, jota
Biettar Oulan taltuttava rakastettavuus ei pystynyt kukistamaan.
Oli tuskallista nähdä, miten karhumaisen voimakasta Biettar Oulaa
ahdisti painajaisena tämä keskentekoinen ihmisluonnos, jonka varhain
vanhennut iho ja kuiva ruumis näyttivät olevan tavallista halvempaa
ainesta.

Jussa valmistihe lähtöön. Mutta Biettar Oula sekä pikku Andi, joka
nyt näytti pitkältä isänkin rinnalla, veivät hänet ensin karjan luo
ja ottivat kiinni suuren hirvaan.

-- Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi, sanoi Biettar Oula. "Ja jos
sinä tulet papiksi rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan, kuinka
sinä julistat Jumalan sanaa".



XII.


Kotimatkallaan Jussa näki korppien kaartelevan kivirinteellä
sudenraadon ympärillä; ne rääkyivät käheästi ja alituiseen, mutta
eivät uskaltaneet laskeutua aivan alas, sillä ne olisivat helposti
joutuneet ketun hampaisiin.

Joki oli tulvillaan ja jää oli murtunut monin paikoin. Täältä hän ei
päässyt sen yli, vaan hänen täytyi kiertää pohjoisrannan niemille.

Kun hän illemmalla seisoi eräällä mäellä vastapäätä kylännientä, oli
jää jo liikkeellä.

Hän näki ihmisiä niemenpäässä -- Elna niiden edessä valkovaippaisena.
Hänen tukkansa kimalsi kultaisena ilta-auringon paisteessa. Jussa
huiskutti sudennahkaa. Ne huiskuttivat vastaan. Elna tuli aivan joen
äyräälle ja huiskutti; papinrouvan piti tarttua häntä vaippaan, ettei
hän putoisi veteen.

Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vastaan ja kohottivat
korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni.
Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen
hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia
pajupensaita. Mutta ylempänä niemen kainalossa oli avoin vesi,
missä purjehti jokunen jäälautta, silloin tällöin tarttuen kiinni
pohjaliekoihin. Kylänniemen muulloin korkeata, jyrkkää äyrästä näkyi
nyt vain verrattain matala kaista vedenpinnan yllä.

Eräs pitkä ukko-jäälautta raivautui verkkaan, mutta itsetietoisen
varmasti röykkiön läpi, ja syöksi kärkensä sirpaleiksi sitä töyrästä
vasten, jolla Jussa seisoi; ylös rannalle heittyi valkeina massoina
heliseviä jäähileitä. Yläpää alkoi painua kylännientä kohti, -- ja
siinä virui jättiläinen, siltana joen yli. Vesi avautui alempana
parissa paikassa ja kuohui mustina pyörteinä.

Jussa sitoi sukset jalkoihinsa ja laski menemään viivana yli
jääsillan. Poro oikoi eteenpäin niin että irtain jääsohju roiskui
suksenkärkien molemmin puolin.

-- Mutta Herra Jumala, Jongo, miten te säikäytitte meitä! sanoi Elna.
"Miten te keksittekin tuollaista ilmeisesti hengenvaarallista?!"

-- Näyttääkseni kuntoani -- tietysti! -- Ja sitten hän kuiskasi
suomeksi ja leikkisällä äänensävyllä: "Ja suoraan puhuen: jos te ette
olisi seisonut täällä, niin --".

-- Niin mutta te ette saa enää koskaan panna henkeänne vaaralle
alttiiksi minun tähteni. Toisin sanoen -- --.

-- Ei, neiti, ei se useammin tapahdukaan. Jussa kuuli itse äänensä
äkkiä tulevan kovaksi; tuskallinen värähdys veti hermoja kireälle,
eikä mielinyt päästää otettaan.

-- Toisin sanoen -- -- --; ja hämmennyksessään Elna ei keksinyt
selittävää ja sovittavaa sanaa.

-- Ette kai aikone sanoa sentapaista, että toisin sanoen toinen asia
on, jos minä saan teiltä erityisen suostumuksen pannakseni henkeni
vaaralle alttiiksi teidän tähtenne?

Tämä raaka huomautus lannisti Elnan kerrassaan, juuri siksi, että hän
itse niin sydämestään katuen tunnusti lausuneensa tyhmyyden.

Jussa sanoi hyvästin, nykäsi poron eteensä voimalla, jonka tuo
kiihkeä kiepaus hänen sielussaan oli vetänyt kireälle, -- ja meni.



XIII.


Elna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat
pajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan
leveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet
kissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata
kultaa.

Hyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten
keltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän
iltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.

Jussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta,
joka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma
kiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.

Mutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön
rinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen.
Se haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen...

Jussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän
väristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: "Miksi
olet niin surullinen, Elna?"

-- Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!... Minun täytyy sinulle
sanoa jotakin. -- Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi
nyyhkytykseksi. -- "Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin
etäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!" -- ja hän
painautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään
olevan tyhjän tilan.

Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. -- Häneen oli tullut jotakin
jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän
välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.

-- Sinulla on ikävä, Elna?

-- Niin -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä suutu minuun! -- Hän
kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun
silmäsi ovat, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua
kohtaan! -- Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi?
-- Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne,
-- vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata -- ja
ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula... Myöhemmin en niin usein sitä
ajatellut, -- en ennenkuin keväällä tapasin sinut, -- Juhani... salli
minun sanoa se -- en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut
jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen
pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit
jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin
ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova
kiilto. -- Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus
siitä, että olin pahoittanut sinua... Minun oli silloin niin paha
olla! -- Ei minua pakoittanut vain katumus... Sinä olit -- niin en
minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai
lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, --
vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin
ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin.
Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken
rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut --; minä olin
ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt.
Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä
välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina
minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en
oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se
sai minut ikäänkuin merikipeäksi".

Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin -- kuitenkin
minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin
siitä, -- ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana
minusta!... Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"

Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.

Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi
äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.

Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli
maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli
maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli
Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja
savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli
syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä
jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja
pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä... Oliko
meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?

-- Juhani! -- Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!...
Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä?
Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit.
Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja
voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko
kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat
minun silmiini; en minä itkenyt, -- mutta se vaikutti minuun niin
hirveän äkillisesti.

-- Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla
sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli
ylläsi sinertävä vaippa.

-- Näitkö todella minut?! -- Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani.
-- Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän
hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.

-- Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan
aurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi
kastepisaria.

-- Olinko minä kaunis? -- Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy
rakastaa minua!

Hänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin
siinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri,
ja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun
sisällä.

-- Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua.
Minä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä
aamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.

Sitten he taas vaikenivat.

-- Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?

Ei Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: "Millaiseksi olet
ajatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!"

-- Suhteemme! Suhteemme!... Niin, tosiaan -- emmehän ole siitä
koskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä
puhuneet?

-- Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään
suhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.

Elna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi
vapautumisen huokaus. "Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi
mukanani, kun lähden täältä, -- koko sinun rakkautesi, Juhani!"

Mutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui
kiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.

-- Juhani!

-- Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?

-- Kyllä! -- Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?

-- Et, -- et ole sanonut... Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä
olisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta...
Mieleeni juolahti kysyä sitä.

He vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.

Sitten hän sanoi: "Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä".
-- Vai niin! -- Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: "Hän
asuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia
sitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, -- hänet, jonka
sinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi".

-- En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.

Mutta Jussa ei vastannut mitään.

-- Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle.
"Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle
tyttöraukalle!"

-- Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos
seurastasi, Elna! -- Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. "Pahasta
välttyy parhaiten pakenemalla sitä".

Elna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. "Ei, -- ei voi olla
totta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, -- ei ainiaaksi,
Juhani!... Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En
voi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. -- Älä
katso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!"

Hän vaipui maahan, silmät sulkien. "Anna minun suudella sinua
vielä kerran!... Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!... Minä
luulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!... Oh ei, on aivan
turhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. -- -- Hivele myös minun
otsaani!... Kiitos!... Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse...
Sinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!... Kiitos,
Juhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!"

       *       *       *       *       *

Jussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.

Paha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun
eläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun
se tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin...

Jussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten.
Hän katsoo ylös.

Tuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä
niemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea.
He ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee
niemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.

Mies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö,
seisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä;
veneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi
punaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta
patjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille
saakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan
laskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä
työntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu
kokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.

Hietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut
veneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka
karjamajoille.

Pääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän
kanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja
katajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät
sääski- ja kärpäsparvien kimpussa.

Veneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja
tunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan
sinervään veteen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää
kesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla.
Tukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet
merenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.

Naiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä,
kehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä
seinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä
leyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.

... Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?

-- Oh ei...

Hän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole
joenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös...
Nyt hän kuulee aironlyöntejä. -- Mitäs jos hän menisi rannalle
sanomaan Elnalle hyvästi? -- Oh ei...

"Soutakaa rantaan!" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa
juoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.

Vähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken
jännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut... ja juoksee
taas alas.



XIX.


Vuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä
koskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu
kolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut
kokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt
purkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli
voimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin -- ja juuri sentähden
-- sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan.
Muori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli
hyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse
väljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat
yhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman
erikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa,
jotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.

Ja hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa
vieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan
otettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven
ihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, -- ainakaan
Biettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana
vahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja
vähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön,
tummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei
koskaan näkynyt pinnalla, -- että juuri se oli puristimena. Ja
sensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.

Tämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen
käsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut
ajan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä
pikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut
halveksimaan kateutta ja muuta sellaista.

Mutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli
tapahtunut Lassen ollessa poissa.

Idun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo
käräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli
joutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän
oikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi
yönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta
koituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois.
Tyhmiä kuvitelmia! Mutta -- joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan
hiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.

Lasse tuli -- ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan
tietämättä.

Tämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.

Mutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui -- sekin hänen
tietämättään --, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan
--, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen,
vieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän
paljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen
vastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman
ja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja
ja naurettavia huomionosoituksia -- vaikka hänellä oli enemmän
kuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt
Lassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, --
päinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.

Hän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen
kurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä
yönä.

Hän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut
vaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas
jännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, --
ne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa
lyödä --, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti
valo, -- oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen
vakuuttautuakseen että eli vielä, -- tuiotti ympärilleen... Kyllä
hän oli teltassa, -- ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin
hänen vieressään...

Seuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että
edellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät
sulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen... Silloin hän näkee
harmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? -- Kyllä... Mutta
hän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä
silmistään... Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen
kasvoiksi, -- niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja
harmaamman verettömät kuin koskaan... Hetken päästä ne muuttuvat
Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät...

Hän nousi ähkien. Elle heräsi: "Mitä nyt, Oulatsham?"

Biettar Oula ryömi Ellen peiton alle ja kätki kasvonsa tämän syliin,
pelokkaana ja vavisten kuin pieni lapsi...

Näihin aikoihin palasi hänen muistiinsa myöskin eräs vanha elämys.
Siitä oli jo monta monituista vuotta, eikä hän ollut sitä koskaan
ajatellut. Mutta nyt se tuli, ei vain muistona, vaan tuoden mukanaan
koko pusertavan voimansa... Hänelle tuli jälleen halu repiä Ellen
sieramia, puristaa häntä reidestä ja hän kuvitteli mielessään, kuinka
voudin luut ruskaisivat, jos hän... Mutta sitten hän pelästyi: hän
ei voinut vakuuttautua siitä, että hän itse suoriutuisi voittajana
taistelusta. Hänen ajatuksensa rohkeus horjui joka hetki, -- ja
seuraukset nostivat päätään ilkeinä kuin aaveet... Oh ei! Hän toivoi
voivansa välttää sellaista...

Olkoon! -- -- Vouti oli ottanut Hukan tyttären Jussalta. Kaikki
ihmisethän olivat kertoneet, että Elnasta tulisi Jussan vaimo... Kuka
tiennee! -- -- --



XV.


Eräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven
rannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.

Eräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.

Vanha muori Biettar makasi viimeisillään.

Porojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja
kuulosti niin synkältä -- niinkuin aaveitten huounta --, ja vahvensi
hetken vakavuutta.

-- Etkö voi joikua vähääkään! -- Girjes! Hus! -- Muori hosui
sauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli
kiedottu.

Andi -- pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin -- istui takan
toisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu
tuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät
niin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla
katsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä,
eikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.

Elle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.

Revontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.

-- Nyt taivas palaa! -- Paetaan! -- Ja muori Biettarin silmät
tähystivät ylös savuaukosta.

-- Sotke veri lumeen, Oula!... Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa
merkin? -- Etkö? -- Leikkaa sitten korvat pois!

Biettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa,
joka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.

-- Lue Testamenttia, Elle!

Elle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli
silmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut
rippiaikansa jälkeen.

-- Etkö edes voisi hiukan rukoilla? Jaa -- mutta... ei hän keksinyt
yhtään rukousta, jonka olisi osannut ulkoa.

-- Mutta sano hänelle joku Jumalan sana! Kunhan hän vaan tapaisi
jonkun!

-- Emmekö veisaa virren, Elle?

-- Vain "Herra, Luoja taivasten". He taisivat sen kumpikin hyvin.
Mutta vain yhden värsyn.

-- Minusta meidän pitäisi se laulaa uudelleen, sanoi Biettar Oula. He
lauloivat sen neljästi ja heidän sydämensä lämpeni.

Kunpa he nyt osaisivat sanoa vielä jonkun Jumalan sanan!

Elle alkoi "Isämeitää". Ei hän kyllä kaikkea ehtinyt muistella; mutta
enimmät hän sentään sai sanotuksi...

-- Jeesus, kuului hiljaa muorin huulilta.

Ja juuri kun Biettar Oula avasi teltan oven, noutaakseen hiukan
puita, veti vanha muori Biettar viimeisen henkäyksensä; samalla
puhalsi kylmä syksyn viima lakeudelta hänen vuoteensa yli.

-- Eikö hän sanonut Jeesus?

-- Sanoi!

-- -- --

Ei ollut vielä rekikeli, ja hankalata oli saada ruumis kuljetetuksi
kylälle.

Pari päivää kuoleman jälkeen laskettiin muorin maalliset jäännökset
ahkioon ja haudattiin ylemmäs eräälle kivikkorinteelle.

Hänen vanha palvelijansa Aslak luki hautausluvun virsikirjasta.
Sitten hän rakensi kivistä korkean kummun ruumiin yli, jotta pedot
eivät kävisi sitä syömässä.



XVI.


Oli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju
hyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita
paikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.

Eräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja
Lasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen,
mutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.

Vihdoin Biettar Oula sanoo: "Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla
järven toisella puolen? -- Olisi ehkä paras ajaa ne järven
eteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa".

Jaa -- niin -- täytynee kai hänen se sitten tehdä... "Kai jää on jo
niin vahva, että minä pääsen siitä yli".

Biettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime
päivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä
ennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.

-- Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.

Lasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät
pitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä
kumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin... Biettar Oulaa
värisytti.

Lasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää...
Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä
huutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, -- -- --
mutta ääni ei pääse kurkusta, -- hän lysähtää kokoon ja saa esiin
huudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu... Lakki jäi kellumaan
aukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen... Ja
sitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.



XVII.


Huuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja
sen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee
muistuttamaan ihmistä: "muistathan sen rikoksen!"

Biettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan
saapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä
erään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea
kohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella
valo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle
kellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.

Biettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia,
tervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva,
kun pimeys peittää lakeuden...

Kuuluu kumea, pitkä "huhuhuu". Biettar Oula nostaa silmänsä ja
näkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan
tuultentuivertaman hongan latvasta...

Huuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin
kotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän
hiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta
loistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten
kasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen
reunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään
ja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän -- ja kaikki liikunta
lakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa...

Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio
kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä... Mutta
rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta...

Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti
laakson sumeaan yöhön...

Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen
pimeyden herra...

Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.

Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla
tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen
tärisevien kämmentensä välissä... Hän sytyttää kasan... Syysmyrsky
tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina
valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen
loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta
laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi...

Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös
jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä
pimeydessä.

Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen
levottomana suonissa... "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka
ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa,
kuivissa pensaissa...

Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.

-- Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu
hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien
läpi... Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat
myrskyn mukana". -- Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee.
"Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!... Hys!"

-- Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!... "Kenet sinä olet
tappanut? -- Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" -- Mutta
Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla,
ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin
"minä olen tappanut hänet"... Mutta seinällä hän näkee sanat "jää
on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä
sinkoilee ympärille...

Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:

"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"...

Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain
ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien
liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.

Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin
rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen
jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja
särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä
aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu
tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa
nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut
vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee
kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee
jälleen... Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa
viiltävä suhina, -- ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu
rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi
huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn
tohinaan jumalattomia sanoja...



XVIII.


Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen
ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin
vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin
saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.

Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi
ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko
matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.

Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen
peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon
pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein
kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren
rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.

Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän
tuli tähän virkaan, -- kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä
hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi
sitä...

Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy
hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen
palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat,
kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta
toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.

Hetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.

Vanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa
harjanteen takaa.

Ja Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.

Kirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka
liikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten
sitten tornin pitkään varjoon.

Jussaa ahdistaa näky.

Kirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän
sitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.

Tuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.

Jussa nousee.

Mies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu
katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.

Jussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo
kieltäen. "Hys!" -- Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan... "Oletko
yksin, Jussa?" kuiskaa hän.

-- Olen. Biettar Oulahan siellä?... Mene ovelle, minä tulen
päästämään. -- -- --

Biettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi,
hillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat
ja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä
suurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt
lapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi
ja tuskallisempi...

-- -- -- "Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta
niinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin
tukehtumaisillani... Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen
äänensä... Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! -- Aina
minä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!... Enkä
minä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi
tulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä
olen tuntenut pienestä pitäin".

He olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille,
kuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä
Jussan polviin.

-- Et sinä siksi, että sinun syntisi -- tämä sinun paha ajatuksesi,
josta puhuit -- sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja
ajatuksemme useimmiten, -- et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon.
Vaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi
oli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin
rikkaruohon siemen mehevässä mullassa... No niin, synti olkoon synti!
-- Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on
hävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara
hyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan...
Etkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?

Kyllä. -- Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän
huomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.

Ja he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.

-- Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?

-- Juuri nyt sinä voit.

Jussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon...

Biettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.

Suuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää.
Kylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti
harmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen.
Suuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä,
hillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus,
yksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua
ja lämpöä hänen sanoihinsa.

Ja kun kuuluivat sanat: "Niin hän otti myös kalkin", niin Biettar
Oulan kasvoja valaisi tyyni selkeys...

-- -- --

Jo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä
ylöspäin.



XIX.


Jussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan
tukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä
laihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa
iloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa.
Hänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän
joskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he
eivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen
katseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei
koskaan vetänyt oikein lähelle...

Mutta eräänä sunnuntaina -- oli kevätpuoli -- seurakunnasta
näytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta
levottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat
hillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään;
hän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja
se herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että
tiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat
oikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen...

Jussa oli kuullut jotakin Elnasta.

Tuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen
juurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän
horjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: -- se käänsi esiin
muistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, --
koska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli
liian monta mahdollisuutta...

-- -- -- Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei
ollut ehtinyt valmiiksi -- -- --.

Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä.
Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat
kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin
korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän
olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien
raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen
ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan
etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä
ollut ehtinyt valmiiksi...

Niin kerrottiin.

-- -- --

Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen
kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.

Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen,
ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran
kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on
lappalaispuvussa, mutta...

-- -- -- Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa
käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin...

Sitten hän kertoi seuraavaa:

-- Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään
kallioseinämään vedenalainen luola, -- kukaan ei tiedä, kuinka kauas.

Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän
ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat
kaukaisena kohuna sen sisään.

Nousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun
mainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja
sihisten, -- kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee
sisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.

Tarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.

Eräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut
kuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon,
ihmeeseen.

Ei kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori
nainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä...

Tuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.

Laineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää
voimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen
läpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän
päästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen
korvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana
meren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.

Hän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut
avautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren
naisen. "Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!" -- ja hän aikoo
syleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko
maailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: "Poistukaa,
mies! -- Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai
ettekö!"

Hän tahtoi sanoa: "Ei, ei! -- Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi;
en tarkoittanut pahaa tällä". -- Mutta samassa hänen kielensä taas
jäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.

Eivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat,
mitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi
tuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän
suuresta laulusta, -- ne sanat olivat: "Poistukaa, mies! Mitä se
minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"

Tuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo,
mutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen
kielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan.
Meren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä
hänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.

Nielu ahmasi hänet.

Ja minkä nielu vie, sen se pitää.

Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin
kuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset -- pitkin
väliajoin -- ilman kiirettä...

Jussa risti kätensä. "Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua!
Amen". --

-- -- --

Kun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä --
kaukana tiellä.

Hän piti itse suitsia. Hevonen oli lähdön innossa; mutta nainen
pidätti sitä.

Jussa seisoi liikkumatonna rappusilla. Käsi vavahteli, pyrkien
karvalakkia kohti. Mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja hän raukeni
sielunsa voimattomuudesta...

Nainen katsoi taakseen.

Leuka painui painumistaan olkapäätä vasten, mutta katse pyrki Jussan
luo, ehkäpä hänen verensäkin veti sinne; hän kalveni... Hevonen
nykäisi. Nainen ojensi ohjat kuskille. "Aja joutuin!"

Vasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään
huokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.

-- Aja joutuin!

Vauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava
tunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen
ajatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon
huimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys
vaippana ympärillään... Jospa Jussa tuleekin perässä?... Elnan täytyi
katsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo
arvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään...

Mutta sitten hän taas havahtui. "Aja joutuin!"

... Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen
lumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten
yhä tiheämpään; -- mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua
niiden verhon läpi... Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen
alle... Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut
kysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli
niin säälinyt miestään, kun "se alkoi" syksyllä, -- syksyllä, jolloin
Juhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen
mitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään
mahtanut...

Lahti ja meri tulivat näkyviin.

Kyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. "Juhani! Minä en
siihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin
ymmärtänyt"...

Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut
hänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.

-- Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys -- ja yksi on
kaikista pettymyksistä suurin --, niin älä usko, että jo ensimäisen
katkeruuden tuska on surua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eläinten nahoissa - Tarina Ruijasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.