Title: Absalomin tukka
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Absalomin tukka" ***


ABSALOMIN TUKKA

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Kokoelmasta Nye fortaellinger suomensi Martti Raitio



WSOY, Porvoo, 1916.



I.


Harald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ikään. Hän ei enää
viettänyt raisua nuorenmiehen-elämäänsä, joka oli hyljeksinyt
kaikkinaista arvostelua ja harkintaa. Hänen huvipurttaan ei enää
nähty rannikolla kesäisin, hänen talvimatkoistaan Englantiin ja
etelään oli tullut loppu, eikä häntä edes klubissaan Kristianiassa
enää nähty kuin harvoin.

Ei myöskään hänen sankarivartalonsa enää tarvinnut kumartua ovissa
niinkuin entisinä aikoina; hän oli pienentynyt. Länkisäärinen oli
hän aina ollut, mutta polvien väliaukko oli nyt tullut suuremmaksi
ja pyöreämmäksi. Selän herkulesmainen kaarre oli myöskin tullut
pyöreämmäksi; hän kulki kumarassa. Hänen otsansa oli ennen ollut
leveimpiä; kenenkään toisen hattu ei ollut sopinut hänelle. Mutta
nyt se oli kaikkein korkeimpia. Hänellä nimittäin ei ollut tukkaa
jäljellä muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppele
niskassa. Nyt tarttui hän pikariin mieluimmin molemmin käsin, sillä
hänen kätensä vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet,
mutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.

Kun hänen piti sanoa "hiis vieköön", niin hän sanoi "hiish vieköön".
Kämmeniänsä hän aina oli pitänyt puoleksi suljettuina, ikäänkuin
jotakin niissä kantaen; nyt hänen käsivartensakin koukistuivat eikä
hän enää voinut ojentaa niitä suoriksi. Vasemman käden sakarisormen
oli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas löi lattiaan, palkinnoksi
purrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla kälmin
nielaisemaan sormen. Nykyään Kaas kernaasti istui sormentynkää
hieroskellen. Usein johtui tästä puhe hänen mainetekojensa tarustoon,
joka kasvoi ja kasvoi, sikäli kuin hän vanheni ja pysyi aloillaan.

Hänen pienet, viekkaat silmänsä olivat syvällä päässä ja katsoivat
jokaista raskaan kiinteästi. Hänen olemuksessaan oli voimaa ja mahtia
ja hänen kallossaan kiehuvaa järkeä; niinpä hän muun ohessa oli
etevä mekaaninen kyky. Hänen järkähtämätön itseihailunsa ei ollut
vailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota hänen sekä ruumiinsa että
henkensä tiukkui, häntä pidettiin merkkihenkilönä, erikoisihmisenä.
Minkävuoksi hänestä ei tullutkaan enempää?

Hän asui kartanossaan Hellebergenessä. Tilaan kuului suuria metsiä
pitkin rannikkoa ja ulkotiloja sisämaassa joiston varrella. Kerran
tila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut näille takaisin,
sillä kaikki tiesivät, että Harald Kaas ei ollut mikään Kaas, vaan
Kurt. Hän kokosi tilan jälleen yhteen, ja hänen tässä käyttämistään
keinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.

Tilan päärakennus sijaitsi lahdelle päin. Lahtea reunusti sikermä
saaria; niiden takana oli vielä saaria ja lopuksi aava meri.
Suhteettoman pitkässä rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaan
vanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen Harald
Kaasin asuntona, -- siinä hän eli elämäänsä. Rakennuksen molempia
siipiä yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joiden
päissä oli portaat. Omituista kyllä verannat eivät olleet meren, siis
etelän puolella, vaan peltojen ja metsäin, siis pohjoisen puolella.

Talon molempain siipien välillä oli sisällä puolueeton alue,
nimittäin tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yläkerrassa.
Viime vuosina ei kumpaakaan näistä huoneista oltu käytetty.

Harald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinen
hirvenpää, joka oli naulattu verannan otsikkoon. Itse verannalla
prameili paljous karhun, suden ja ketun nahkoja sekä täytettyjä
maa- ja merilintuja. Sisällä eteisessä oli nahkoja ja pyssyjä
pitkin seiniä. Huoneet niinikään olivat täynnä nahkoja, ja niiden
erikoisuutena oli petoeläinten ja pinttyneen tupakan kirpeä haju;
Kaas sanoi sitä "miehen hajuksi". Ken vain kerrankin oli sitä vetänyt
nenäänsä, ei unohtanut sitä milloinkaan. Kallisarvoisia, hienoja
nahkoja oli pitkin seiniä, lattioilla taljoja, ja vuoteessakin
käytettiin vain pelkkiä taljoja ja vällyjä. Harald Kaas makasi ja
istui nahkojen päällä, käveli nahkojen päällä, ja kaikki nämä nahkat
antoivat tervetullutta virikettä keskustelulle, sillä itsepä hän oli
kaatanut joka ainoan eläimen. Tosin oli niitä, jotka arvelivat, että
useimmat nahkoista olivat ostetut Brandt & K:nilta Bergenistä ja
että vain nämä kaskut olivat kotona ammutut ja nyljetyt. Mutta minä
puolestani luulen että tässä oli liioittelua. Olipa miten oli, peräti
valtava vain oli vaikutus, kun Harald Kaas istui lieden ääressä
korkeaselkäisessä nojatuolissaan, jalat karhuntaljalla ja aukaisi
paidanrintamuksen näyttääkseen merkkejä karvaisessa rinnassaan. Mitä
merkkejä ne olivat? Karhunhampaitten jälkiä siltä kerralta, jolloin
Harald Kaas upotti veitsensä kahvaa myöten pedon sydämeen. Kaikki
harvinaiset ruukut, kaapit ja leikkauksilla koristellut tuolit
kuuntelivat kertomusta totunnaisella tyyneydellään.

Harald Kaas oli kuusikymmenvuotias, kun hän heinäkuussa purjehti
lahteensa neljän naisen kera, jotka hän oli noutanut höyrylaivalta.
Niiden piti olla hänen luonaan elokuun loppuun. Yksi vanhempi
nainen ja kolme nuorempaa, kaikki hänen sukulaisiaan. Niiden piti
asua yläkerrassa. Sinne he kuulivat kuinka hän asteli ja murahteli
alakerrassa, ja he alkoivat miltei peljätä häntä. Kolmella heistä
olikin ollut erinäisiä epäilyksiä ennenkuin he ottivat hänen kutsunsa
vastaan, ja nämä epäilykset eivät hälvenneet, kun he seuraavana
aamuna näkivät Kaasin tulla taapertavan rannasta ilkialastomana.
He kirkaisivat ja painautuivat yöröijysillään toisiansa vasten,
neuvotellakseen eikö heidän pitäisi matkustaa heti paikalla. Mutta
kun yksi heistä sanoi: "Sinun ei olisi pitänyt kutsua meitä, täti,
silloin emme olisi nähneet sitä", niin rupesivat he kaikki nauramaan,
ja siihen jäivät matkatuumat.

Aamiaispöydässä olo tietenkin ensin oli kankeata, mutta kun Harald
Kaas kertoi heille vanhasta mustasta tammastaan, joka oli rakastunut
rovastin nuoreen oriiseen ja joka raivostui, jos joku muu ori yritti
lähennellä, mutta sitävastoin taivutti päätään sivulle ja "hirnui
kuin hieno röökinä" heti kun pappilan ori kiljuen ja teutaroiden
läheni -- -- no niin, silloin naiset huomasivat, että heidän oli
mukauduttava niin yhteen kuin toiseenkin. Jos he uteliaisuudesta
olivat tänne eksyneet, niin täytyi heidän sietää "_luontoa_",
-- niinkuin Harald Kaas sanoi (I vahvasti pyöristettynä). Siitä
huolimatta he seuraavana yönä peljästyivät puolikuoliaiksi; hän
näet ampui aivan heidän ikkunainsa alla. Vieläpä täti väitti, että
hän oli ampunut suoraan hänen avonaisesta ikkunastaan sisään. Hän
pyrähti pystyyn, ja toiset hyppäsivät korkealle vuoteistaan ja
seisoivat keskellä lattiaa ennenkuin tiesivät kunnolleen missä
olivatkaan. Sitten he asettuivat ikkunan ääreen ja kurkistelivat
ulos, vaikka täti vakuutteli että heidät heti ammuttaisiin. Pitihän
heidän toki huomata mistä oli kysymys. Aivan oikein, kirsikkapuiden
ja omenapuiden välissä he näkivätkin Kaasin kuljeskelevan pyssy
kädessä ja kuulivat kuinka hän kiroili. Kaikki puikahtivat suuresti
säikähtyneinä vuoteisiinsa takaisin. Aamulla he sitten saivat kuulla,
että hän oli ampunut haulipanoksilla yöjalkalaisia. Yksi niistä oli
saanut puoli panosta pakaroihinsa -- hiish vieköön! Vähät siitä
vaikka käyvätkin yöjalassa, mutta varokoot tulemasta tänne. --
Kyllä meissä on miestä pitämään ne loitolla, jos yrittävät." Nuo
neljä naista istuivat kuin neljä äsken sytytettyä kynttilää kirkon
ruunussa, -- kunnes yksi heistä hyppäsi pystyyn ja parkaisi. Sitten
he parkaisivat kaikki.

Naiset eivät ikävöineet täällä; siksi suuri oli Harald Kaasin kyky
keksiä mitä uskomattomimpia yllätyksiä, ja olihan sitäpaitsi suurissa
metsissäkin niin paljon "tunnelmaa"; metsiä ei oltu lainkaan hakattu
senjälkeen kun Harald Kaas otti tilan haltuunsa. Lisäksi oli joen
rannalla kauniita kävelyteitä ja itse joessa kaloja runsaasti. He
uivat, tekivät hauskoja purjehdusmatkoja kutterilla sekä myöskin
ajelumatkoja pitkin pitäjää, vaikka ajopelit suinkaan eivät olleet
uudet.

Nuorin heistä, Kirsten Ravn, alkoi pian jättäytyä pois toisten
retkiltä. Hän oli rakastunut rakennuksen itäiseen, keskentekoiseen
siipeen; siellä hän vietti yksinään monet tunnit avonaisten ikkunain
ääressä. Siellä kasvoi puita, suuria lehmuksia, hoitamattomia ja
salaperäisiä. "Teidän pitäisi rakentaa parveke tänne, merta kohti,
"sanoi hän Kaasille; "katsokaa, kuinka meri välkkyilee lehmusten
takaa!" Jos Kirsten sai jotakin päähänsä, niin ei hän hellittänyt
ennenkuin sai tahtonsa täytäntöön, ja kun hän neljä tahi viisi kertaa
oli tämän huomautuksensa tehnyt, lupasi Kaas noudattaa kehoitusta.
Mutta tuskin oli Kirsten saanut tämän myönnytyksen, kun hänellä
jo oli uusia toivomuksia. "Ensimäisen parvekkeen alla täytyy olla
toinen vielä leveämpi parveke", sanoi hän lempeällä äänellään. "Ja
sen kummaltakin puolelta täytyy olla portaat nurmikolle; se nurmikko
on niin sievä." Tämä kuulumaton häikäilemättömyys miellytti Kaasia.
Ennen pitkää suostui hän tähänkin vaatimukseen.

"Huoneet on laitettava kuntoon", käski Kirsten vakavana. "Tuo huone,
josta mennään alemmalle parvekkeelle, on maalattava öljyväreillä, ja
lattia on kiilloitettava." Hän ojensi kätensä näyttääkseen huonetta.
"Kaikki lattiat on kiilloitettava. Ylemmän kerroksen huonetta
varten saatte minulta piirustukset. Minä olen ajatellut, kuinka se
osapuilleen on järjestettävä", -- ja hänen suuret, kummastuneet
silmänsä paperoivat seinät, järjestivät ja sijoittivat huonekalut ja
ripustivat ikkunoihin erikoiskuosiset uutimet. "Minä tiedän myöskin
miltä muiden huoneiden tulee näyttää", lisäsi hän, meni sisälle
huoneisiin ja viivähti äänettömänä jokaisessa niistä. Kaas seurasi
kuin vanha hevonen taluttajaansa. Kun nuo neljä naista olivat olleet
talossa puolet ajastaan, niin Kaas sangen levollisena laiminlöi kolme
heistä kokonaan.

Hänen silmänsä kuvastivat kiihkeätä ihailua, kun Kirsten saapui luo;
hän etsi noiden toisten katseita saadakseen liittää heidän ihailunsa
omaansa; hän koikkaroitsi Kirstenin ympärillä kuin semmoinen vanha
valokuvauskone, jonka olettaisimme pysyvän itsestään jaloillaan.
Sittenkuin tyttö eräänä päivänä oli ottanut hänen kirjakaapistaan
esille erään ranskankielisen mekaniikan oppikirjan ja osoittanut,
että hän sekä ymmärsi sitä että oikeastaan omasikin suurimmat
taipumukset juuri mekaniikkaan, oli Kaas mennyttä miestä. Kun Kirsten
tämän jälkeen vain sattui paikalle, ojensihen Kaas hetikohta ja alkoi
sekä puhua että toimia. Heti aamulla nähdessään hänet erikoisen
näköiseen aamunuttuun pukeutuneena Kaas joko hiljaa hymyili tahi
tuijotti, tuijotti ja katsoi sitten toisiin. Kirsten ei puhunut
paljon, mutta jokainen sana herätti Kaasin ihastuksen. Enimmän hän
tunsi ihastusta kun Kirsten istui noinikään omia aikojaan eikä
puhunut ollenkaan eikä välittänyt kenestäkään; silloin Kaas muistutti
vanhaa papukaijaa, joka pää kallellaan odottaa sokeripalaa. Hänen
paidanrintamuksensa muuttui tästälähin liidunvalkeaksi; ennen hän
ei vähääkään välittänyt puvustaan. Nyt hän koreili raakasilkistä
tehdyssä hännystakissa, jonka hän kerran oli ostanut Algierissa,
mutta jonka hän heti oli ripustanut syrjäiseen naulaan, koska se
oli liian piukka. Se yllään hän muistutti tasaiseksi leikattua
pyökkiaitausta.

Ken siis oli tämä 21-vuotias leijonankesyttäjä, joka aivan
tahtomattaan, jopa suorastaan melkein mitään toimittamatta ja
puhumatta (hän nimittäin oli hiljaisin noista neljästä) sai
metsän väkevimmän pedon ryömimään edessään tomussa ja tuhassa ja
vilkuilemaan voitetun nöyrällä katseella?

Huomatkaa siis -- kuinka hän istuu tuossa valtoimin, kauniin
tummanpunaisin hiuksin, huomatkaa hänen leveä otsansa ja korkea
nenänsä, ja erittäinkin hänen suuret, ihmettelevät silmänsä!
Katsokaa hänen kaulaansa ja sen jatkoa, silmäilkää korkeata
vartaloa ja erinomaista sopusuhtaisuutta! Katsokaa tarkasti
hänen renessanssihamettaan, sen muotoa ja värejä -- ja tulettepa
uteliaaksi, sillä hän on jotakin puolestaan, hän.

Kirsten Ravnin äiti kuoli hänen syntyessään ja isä kun hän
oli viiden vuoden vanha. Isä jätti hänelle pienen omaisuuden
obligatsioneina, sillä nimenomaisella ehdolla, että pääoma jäisi
koskemattomaksi ja että Kirsten yksinään käyttäisi sen korot,
menipä hän naimisiin tahi ei. Siten hän tahtoi kasvattaa tyttärensä
luonnetta. Hänet kasvatettiin kolmessa laajan sukunsa perheessä --
suvun, jota oikeastaan pitäisi sanoa kansanheimoksi, jonka erikoinen
luonteenominaisuus oli halu ja pyrkimys pitää oma päänsä kaikessa.
Missä kaksi Ravnia tulee vastakkain, syntyy säännöllisesti riitaa
kaikesta mistä he keskustelevat; mutta juuri riita lujittaa heidän
yhteenkuuluvaisuuttaan. Niin, heidän silmissään ei mikään muu suku
voi olla "repäisevä" -- käyttääksemme aito ravnilaista adjektiivia.

Kirsten oli huomattavan lahjakas ja vastaanottavainen kyky; hän
luki kaikkea ja muisti kaiken, mikä oikeastaan osoittaa että hän
oli hyvin ajattelukykyinen; sillä muistaminenhan on vain ajatusten
järjestämiskykyä. Hän oli numero yksi kaikessa mihin kajosi; tämä,
sekä se seikka että hän oli semmoisten hoidossa, jotka koettivat
keinotella hänen kustannuksellaan, tietysti imarteli häntä ja
samalla enensi hänen olemuksensa rahallista arvoa. Hän ei ollut
missään määrin ylpeä; se ei ollut Ravnien ominaisuuksia. Mutta
kymmenvuotiaana hän ei enää halunnut leikkiä; hän meni metsiin
ja runoili sankarilauluja. Kahdentoista vuotiaana hän tahtoi
kulkea vain silkissä, ja huolimatta hiuskoreasta ja monin pitsein
kirjaillusta monisanaisesta tädistään hän ajoi tahtonsa täytäntöön.
Hän oli silkissään norja ja sulava ja edelleenkin numero yksi.
Hän laitteli runoja ritari Aagesta ja Else neidosta, linnuista ja
kukkasista ja hyvin suurista suruista. Tultuaan täyskasvuiseksi,
jolloin muut varakkaat nuoret naiset pukeutuvat silkkiin, hän
lopetti silkin pitämisen. Hän oli kyllästynyt "kiiltävään ja
kahisevaan". Nyt hän kiihkoili kaikkeen villaiseen ja erivärisiin
kalliisiin vaatekappaleihin. Renessanssihameet muuttuivat nyt hänen
lempipukineikseen, ja niitä hän rupesi oikein tutkimaan. Hän leikkasi
ne auki rinnoilta samalla tavoin kuin on Lionardon ja Rafaelin
naismuotokuvilla, joitten näköiseksi hän muutoinkin koetti itsensä
saada. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan kertomuksia, jotka
olivat tarkoin jäsennellyt ja kielellisesti puhtaat, mutta olivat
kaikkea muuta kuin välittömiä. Ne olivat lyhyitä ja _pointe_ oli
niissä kaikissa enemmän tai vähemmän huomattavissa. Tavallisesti
kahdeksantoistavuotiaan naisen kertomukset eivät juuri kapinoi, mutta
nämä olivat aivan erikoisessa määrässä rohkeita. Niiden ainoana
tarkoitusperänä oli silminnähtävästi ärsyttäminen. Hän ei pannut
kertomusten alle nimeään, vaan nimimerkin "Suukko". Mutta kuitenkin
oli aivan liian houkuttelevaa olla jollekin kertomatta, että se
kirjailija, joka tuona aikana, jolloin kaikki kirjailijat tahtoivat
ärsyttää, ärsytti kaikkein enimmän, oli hienon kasvatuksen saanut
nainen eräästä maan parhaista perheistä ja kahdeksantoistavuotias.
Pian tiesivätkin kaikki, että "Suukko" oli juuri hän, punaisine
valtoimine hiuksineen, "renessanssinainen Tizian-hiuksineen." Hänen
tukkansa oli erittäin tuuhea: se tumpuroitsi ja välähteli, se
liehui valtoimena olkapäillä ja rinnoilla -- tapa, jonka hän oli jo
lapsena omaksunut. Hänen suuret silmänsä näyttivät katsovan kaikkea
kuin ensimäistä kertaa; mutta kasvojen alaosa ei oikein näyttänyt
soveltuvan leveäotsaiseen yläosaan. Yläleuka näytti olevan taapäin,
korkean nenän alla oleva suu näytti pienemmältä kuin se olikaan,
ja alaleuka näytti olevan vain sitä varten, että sen alla olisi
vielä toinen pieni leuka, joka eroittautui varsinkin aina silloin
kun hänen päänsä taipui eteenpäin, mikä tapahtui sangen usein. Tämä
kaksinkertainen porras vaikutti myöskin kaulan eduksi, joka oli
hienon valkoinen, muodoltaan jalo ja pyöreä ja erinomaisesti rintaan
kiinnitetty. Tästä syystä hän ei koskaan peittänytkään kaulaansa,
vaan esiintyi avorintaisena; hänen rintansakin oli valkea, valkea
ja korkea. Hameen ylimmäinen reunus tuntui soveltuvan siihen kuin
valettu, siitä hän piti tarkoin huolen. Rinnat olivat matalalla
eivätkä pullistuneet esiin, mutta niiden kiinteä muoto, niiden alla
oleva solakka vyötärys, kohtalaiset lantiot piukassa hameessa, hänen
ryhtinsä, pyöreät käsivartensa, pitkät kätensä vaikuttivat että hän
näytti niin hienolta ja erikoiselta, että häntä täytyi enemmän kuin
katsella, täytyi tutkia. Kun vielä otamme lukuun kaikki puvun pienet
hienot yksityiskohdat ja koristeet, niin ymmärrämme, kuinka paljon
tähän kaikkeen oli käytetty älyä ja taiteellista makua.

Ympäristöään kohtaan hän oli ystävällinen, tasainen ja hiljainen;
aina oli hänellä jotain askaretta, aina oli hänen silmissään
kummasteleva katse. Hänen erikoiset, salamyhkäisen tapaiset,
tarkoin punnitut lauseensa eivät olleet usein kuultua. Sekä hänen
harvapuheisuutensa että koko olemuksensa vaikuttivat, että ihmiset
eivät oikein uskaltaneet häntä lähennellä. Varsinkaan ne, jotka
tiesivät kuinka viisas tämä nuori nainen oli ja kuinka laajat tiedot
hänellä oli.

Ystävättäriä hänellä oikeastaan ei ollut, mutta suuri suku, joka
ihastuneena parveili hänen ympärillään, piti huolta seurapiiristä,
ystävyyssuhteista, imartelusta, huvitteluista, vartioimisesta, --
jos hän olisi halunnut elää omassa rauhassaan, niin hänen olisi
täytynyt matkustaa ulkomaille. Hän oli suvun prinsessa, häntä ei
ainoastaan imarreltu, vaan hänet tahdottiin myös naittaa väen
väkisin, johon toimenpiteeseen nähden hän asettui ehdottomasti
vastakynteen. Koroistaan oli hän lapsuudestaan näihin päiviin saakka
säästänyt sievoisen summan, -- kuitenkin paljon vähemmän kuin
suku uskotteli. Taru hänen rikkaudestaan ei vaikuttanut niinkään
vähän siihen, että "kaikki" rakastuivat häneen, eivätkä ainoastaan
suvun miespuoliset naimattomat jäsenet -- sehän oli luonnollista
-- vaan myös taiteilijat ja taiteen harrastajat, enimmin kaikkein
elähtäneimmät näistä, parveilivat hänen ympärillään -- sanalla sanoen
koko _la jeunesse dorée_ (mikä Norjassa on jokseenkin ränstynyttä)
poikkeuksetta.

Hän oli elävä taideteos, sen ja sen hintainen, ihailtu ja ihmeen
siro, -- jokainen heistä toki tahtoi kantaa hänet kotiinsa ja
nauttia hänestä yksinään. Hänessä täytyi olla runsaasti vetovoimaa,
salaperäistä itseensä kätkeytymiskykyä, -- mikä juuri on
maailmaanväsyneiden korkein ihanne.

Hänen kanssaan he voisivat viettää mitä tyylikkäintä elämää
taiteessa, maussa, mukavuudessa; hänen sivistyksensähän oli mitä
hienointa ja täydellisintä ja vapautuneinta,... meidän pieni maamme
ei niihin aikoihin voinut tarjota maukkaampaa makupalaa. Kun he
näkivät hänet, eivät he tienneet kuinka esiintyä, mitä tehdä,
näyttäytyäkö sivultapäin vaiko päin naamaa, hymyilläkö vai murjottaa,
puhuako vai vaieta. Olen kerran nähnyt hyvin suuren narttukoiran,
jota liehakoi suuri joukko uroksia, jotka olivat sille kaikki aivan
liian pieniä. Minkävuoksi ei kukaan maalari ole ikuistanut tätä
koomillista aihetta? Hän ikävissään liehuen puolelta toiselle kuin
sairaloinen laulu, löytämättä --! He ikävöivinä mukana liehuen,
juopuneina hajusta ja halusta, pian raivokkaasti keskenään tapellen,
tuottamatta kenellekään hyötyä, vain itselleen vahinkoa.

Kuva ei ole sopiva, mutta se on valittu tarkoituksella. Ei ollut
kaikkein hienointa laadultaan se, mitä nämä joutilaat kosijat
istuttivat hänen kertomuksiinsa, hänen omituiseen vaatetukseensa,
hänen kummastuneisiin silmiinsä ja hänen hiljaisiin unelmiinsa.
He sillä tavoin koettivat parantaa toiveitansa ja lisätä
tarmokkuuttansa. Mutta ajatelkaakin heidän hämmästyksensä
rajattomuutta, kun syksypuoleen kerrottiin, että --

Neiti Kirsten Ravn oli naimisissa Harald Kaasin kanssa!

Naurettiin raivokasta röhönaurua, ivattiin, kiljuttiin. Aluksi ei
saatu muuta selitystä kuin että tuo kaljupää haikara oli uskaltanut
enemmän kuin muut.

Mutta vähemmän kauhistuneita eivät olleet nekään, jotka tunsivat
Kirstenin ja kunnioittivat häntä. He olivat enemmän kuin
hämmästyneitä, sillä tämä sana on tähän tapaukseen liian väritön,
heistä monet alkoivat suorastaan surra. Mikä kaiken nimessä oli tämän
aiheuttanut? Sillä kaikkihan, paitsi hän itse, tiesivät etukäteen,
että hän hukkasi elämänsä tällä teolla. Kirsten Ravnin taloudelliseen
riippumattomuuteen, vahvaan luonteeseen, itsenäiseen rohkeuteen,
tietoihin, lahjakkuuteen ja tarmokkuuteen olivat monet, ja
erikoisesti naiset rakentaneet toiveita naisasian hyväksi: hänhän jo
oli kirjoittanut häikäilemättömästi sen puolesta. Hänen taipumuksensa
kaikkeen erikoiseen ja arvoitukselliseen tietysti ajan mittaan
silenisivät pois sikäli kuin taistelu toisi hänet yhä enemmän esille,
ja lopuksi täytyisi hänestä tulla asian etumaisia taistelijoita.
Kirstenissä toki kaikki hieno ja jalo lopulta saisi ylivallan.

Mutta nyt --?

Ne harvat, jotka koettavat selittää elämän ilmiöitä mieluummin kuin
tuomitsevat niitä, huomasivat kaikki, että hänen kertomustensa uhma
ja oppositsioni suurin piirtein katsoen olikin turhamaisuutta, joka
saattoi johtaa pahoihin erehdyksiin. Toiset väittivät, että hän oli
kauttaaltaan romantillinen luonne, joka aina ja joka paikassa arvioi
sekä omat voimansa että elämän olosuhteet liian suuriksi. Taas toiset
olivat kuulleet jostakin, että aviopuolisot elivät erillään, kumpikin
eri päässä rakennusta, että kummallakin oli omat palvelijat ja että
kumpikin eli omilla varoillaan; toiset myös väittivät että Kirsten
oli pannut omilla varoillaan ja oman päänsä mukaan rakennuksen toisen
sivustan kuntoon ja siten perustanut uuden laadun avioliittoa. Mutta
jotkut väittivät myöskin, ettei mikään näistä seikoista aiheuttanut
tätä avioliittoa, vaan että siihen olivat syypäitä suuret lehmuspuut
Hellebergenen itäisen sivustan edustalla. Nämä puuthan suhisivat niin
omituisesti kesäiltoina ja niiden oksain välitse vilahteleva meri
kertoi mieltä hämmentäviä tarinoita. Vanhat metsät olivat hänelle
muka paljon arvokkaampia kuin mies, Harald Kaas; semmoisia metsiä ei
olekaan monta koko köyhässä Norjanmaassa. Hänen mielikuvituksensa
muka aina askarteli puissa; niin, ja sitten tuli Harald Kaas ja vei.
Mutta hän oli valinnut seudun, kartanon, ilmanalan ja vapaan aseman
omassa sivustassaan. Kaas oli jonkunlainen tonttu-ukko, joka pakosta
tuli talon mukana.

Mutta oli suuresti epäiltävää, osuiko tämä arvelu oikeampaan kuin
muutkaan; asiasta ei nimittäin koskaan päästy selvyyteen. Hän ei
ollut niitä, joilta on helppo kysyä ja helppo saada vastaus.

Kaikkeen katujuoruun, mielenkiintoisimpaankin, ihmiset lopulta
kyllästyvät. Lopulta kävi niin, ettei enää tahdottu kuulla
hänen nimeäänkään mainittavan, -- kunnes hän neljä kuukautta
naimisiinmenonsa jälkeen istui Kristianian teatterissa aivan
samanlaisena kuin ennen vanhaan, vain vähän kalpeampana. Kaikki
kiikarit suuntautuivat hänen punaisia hiuksiaan ja leveää otsaansa
kohti. Hän ei piiloutunut viuhkansa taakse; hän loisti vaaleassa,
melkein valkeassa puvussaan, joka ylhäältä oli nelikulmaisesti avoin
kuten aina. Hän katseli ympärilleen kummastelevin silmin, aivan kuin
ei olisi ollenkaan tiennyt että teatterissa istui muitakin tahi että
kenenkään päähän pälkähtäisi katsella häntä. Ja raivokkaimpainkin
täytyi tunnustaa, että hän sekä ruumiiltaan että sielultaan oli
ainokainen ja lajissaan sangen viehättävä.

Mutta juuri ehdittyään jälleen tulla puheenaiheeksi hän katosi.
Myöhemmin kuultiin että hänen miehensä oli käynyt noutamassa hänet
pois, vaikka tuskin kukaan oli ukkoa nähnyt. Pääteltiin että nyt oli
tullut solmu vyyhteen -- ensimmäinen.

Todellista selkoa heidän yhdyselämästään ei saatu koskaan.
Sukulaisten kaikki sekaantumisyritykset epäonnistuivat täydellisesti.
Vain senverran saatiin varmasti selville että Kirsten oli tullut
raskaaksi. Mitä tarkimmin oli hän koettanut salata sitäkin.

Ei saapunut mitään ilmoitusta eikä kirjeitä, mutta seuraavana kesänä
hän työnteli lapsenvaunuja Karljohanilla [puistokatu Kristianiassa.
-- Suom.] niin kummastunein katsein, että olisi saattanut luulla
jonkin tahallaan äkkipikaa jättäneen vaunut hänen pideltävikseen. Hän
oli nyt raikkaampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Vaunuissa makasi
poika, jolla oli hänen oma leveä otsansa, hänen oma punainen tukkansa
ja joka oli puettu ja "sisustettu" vaunuihin niin erikoisella ja
juuri hänen tavallaan, että kaikki ymmärsivät hänen vastauksensa, kun
joku tuttava onnentoivotustensa jälkeen kysyi: "Emmekö pian taas saa
uutta kertomusta teiltä?" -- "Uutta kertomustako? Sehän on _tässä_!"

Mutta huolimatta täydellisestä onnellisuudesta, jota hän esitti
Karljohanilla, ei voitu olla kauemmin huomaamatta, että hän oleili
enemmän poissa Hellebergenestä ja että hän ei koskaan lausunut
miehensä nimeä. Jos joku yritti virittää keskustelua miehestä, ei hän
koskaan siihen puuttunut.

Ja pian saatiin tietää, että hän oli aikeissa muuttaa pois
Hellebergenestä. Siihen aikaan taisi poika olla noin vuoden ikäinen.
Kirsten oli oleskellut Kristianiassa pitemmän aikaa ja matkusti
kotiin järjestääkseen muuttoa; hän sanoi palaavansa muutaman päivän
perästä.

Mutta hän ei palannut koskaan.

Seuraavana päivänä hänen tultuaan kotiin, juuri kun Hellebergenen
monet palvelijat ja muonamiehet vaimoineen ja lapsineen olivat
kokoontuneet pihamaalle -- oli perunankorjuun aika -- tuli Harald
Kaas kantaen häntä vasemmassa kainalossaan kuin jotain kääröä.
Kaas piteli häntä vyötäröltä, hänen kasvonsa olivat alassuin
Kaasin selän takana ja hiukset olivat valahtaneet silmille. Hänen
alaruumiinsa oli eteenpäin, jalat riippuivat milloin herpaantuneina
alas, milloin sojottivat jäykkinä suoraan eteenpäin. Hänen kätensä
olivat tarrautuneet lujasti Kaasin vasempaan reiteen. Kaas käveli
taakkoineen aivan levollisena, ja oikeassa kädessä hänellä oli kimppu
pitkiä tuoreita koivunvitsoja. Verannan edustalla hän pysähtyi.
Samalla kun hän asetti Kirstenin vasemmalle polvelleen, nosti hän
hänen hameensa ylös, repäisi auki hänen alusvaatteensa kuin olisivat
ne olleet paperia ja neuloilla kiinnitetyt, -- ja ryhtyi sitten
kurittamaan Kirsteniä paljaalle iholle.

Kirsten ei äännähtänytkään. Sittenkuin Kaas hellitti otteensa, hän
vavisten järjesti ensin hiuksensa. Hänen kasvonsa tulivat näkyville
juuri kun veri pakeni niistä takaisin; ne muuttuivat niin kalpeiksi,
kalpeiksi, häpeän ja tuskan kyynelet valuivat pitkin poskia, mutta ei
kuulunut ääntäkään. Hän oikoi pukuaan, mutta alusvaatteet näkyivät
riekaleina hameen alta hänen hitaasti mennessään sisälle. Hän sulki
oven jälkeensä, mutta sai avata sen uudelleen, sillä riekaleita oli
jäänyt oven ja kynnyksen rakoon.

Naiset seisoivat tyrmistyneinä paikoillaan; muutamat lapsista
kirkuivat pelosta, pelko tarttui kaikkiin lapsiin, niin että pian
kuului pelkkää ulinaa. Miehet, jotka olivat istuutuneet tupakoimaan,
hyppäsivät nopeasti jaloilleen. Väkivallanteko oli tapahtunut
niin odottamatta, äkkiarvaamatta, etteivät he säikähdykseltään
ja suuttumukseltaan edes huomanneet, että heidän olisi pitänyt
rientää sitä ehkäisemään. Kaiken ikänsä heitä tämän johdosta sitten
moitittiin ja pilkattiin; mutta enimmän he itse moittivat itseänsä.

Harald Kaas ryhtyi tähän tekoonsa vasta suurten tuskain jälkeen; nämä
olivat kuvastuneet hänen kasvoistaan ja olennostaan jo pitkät ajat
-- ja kuvastuivat vielä nytkin; mutta hän oli odottanut repäisevää
naurunhohotusta omituisen päähänpistonsa palkinnoksi. Tämä odotus
ilmeni niin selvästi suurellisessa, levollisessa tavassa, jolla
hän kuritustoimituksen suoritti ja vielä enemmän kostoniloisessa
katseessa, jonka hän teon tehtyään loi läsnäoleviin.

Mutta ensin kuolonhiljaisuus, sitten itku, sitten sudenulvonta ja
miesten suuttumus,... hän sai kuin ryöpyn niskaansa. Hän meni sisälle
kuin piiskattu, perinpohjin mukiloitu mies. Jokaisessa ottelussaan
tuon hienon naisolennon kanssa oli vanha pukari joutunut tappiolle.

Mutta Kirsten ei senjälkeen koskaan poistunut talosta. Ensi vuosina
hän ei näyttäytynyt kenellekään vieraalle, ja hädin omalle väellekään.

Hänen nähtiin joko työntelevän poikaa vaunuissa tahi myöhemmin
taluttelevan sitä kädestä, tahi kulkevan yksinään, säännöllisesti
kietouneena suureen shaaliin, jonka väri vaihteli puvun mukaan.
Shaali mukautui tiukasti hänen ympärilleen. Tämä oli hänelle niin
luonteenomaista, että minä vielä tänä päivänäkin kuulen sikäläisten
ihmisten puhuvan siitä, aivan kuin ei hän koskaan olisi ollut toisin
puettu.

Mitä hän toimiskeli? Hän luki. Kaunokirjallisuuden hän hylkäsi;
syystä tai toisesta oli se tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän
otti miehensä henkisen omaisuuden haltuunsa. Hän syventyi koko
harrastuksellaan matematiikkaan, mekaniikkaan, kemiaan, fysiikkaan,
teki laskelmia, analyyseja, ja kantoi kotiin kirjoja tutkimuksiaan
jatkaen.

Talon väki näki hänessä miltei jotain yliluonnollista. Ensi hetkestä
alkaen oli ihailtu hänen kauneuttaan ja hienouttaan; semmoiset
ominaisuudet ihastuttavat kaikkia, tosin eri asteilla olevia eri
tavoin. Ennen pitkää hän oli muuttunut ihmisten silmissä olennoksi,
joka ajatteli ja eli yläpuolella heidän ymmärryksensä. Hän ei etsinyt
ketään, mutta ne, jotka tulivat hänen luokseen, saivat poikkeuksetta
apua -- kuka enemmän kuka vähemmän. Antoipa hän vähän tahi paljon,
koskaan hän ei asettanut ehtoja. Hänen tarkoituksensa esiintyi
antimessa itsessään.

Mies suhtautui häneen sillä tavoin, että jollei hän olisi ollut niin
pidetty kuin oli, niin ei hän olisi voinut elää. Mies nimittäin
matkaansaattoi kiusaa ja vastusta niin paljon kuin ikinä kykeni;
mutta muut ihmiset heikensivät kaiken pahan vaikutusta.

Mutta poika -- eikö pojasta olisi voinut tulla välittäjää? Oli niitä,
jotka väittivät, että vanhempien välit menivät hullusti juuri pojan
syntymästä alkaen. Silloin kun isä ensi kerran näki pojan, huomasi
kätilö että hän tuli huoneeseen kuin rikas mies ja poistui siitä
kuin kerjäläinen; -- synnyttäjä sen sijaan maatessaan hymyili hymyä,
jommoista kätilö ei ollut nähnyt vielä kenelläkään synnyttäjällä.

Oliko Kaas odottanut, ettei mikään hänestä polveutuva voinut
muistuttaa muuta kuin häntä itseään -- ja sitten saanutkin nähdä
äidin kuvan.

Niin pian kuin poika kykeni jaloilleen, meni se mielellään isänsä
luokse, sillä siellä oli niin paljon hauskaa nähtävänä ja isä otti
hänet hyvin vastaan. Isä haasteli hänen kanssaan ja osasi asettua
hänen kannalleen. Isä myöskin aina tilaisuuden tullen leikkasi
hänen hiuksensa lyhemmiksi; äiti antoi niiden vapaasti kasvaa yhtä
pitkiksi kuin hänen omansakin olivat, ja isä ne sitten aina leikkasi.
Poika itse oli hyvillään päästessään hiuksistaan eroon, mutta vähän
vanhemmaksi tultuaan hän ymmärsi isän tarkoituksen ja koetti estää
leikkaamista. Kun talon väki kertoi hänelle taruhohteisia piirteitä
isän sankarivoimasta ja hänen maineteoistaan maalla ja merellä, alkoi
poika tuntea häntä kohtaan pelokasta ihailua. Mutta voimakkaammin
hän kuitenkin tunsi sen sietämättömän tuskallisen ikeen, jonka
isä sälytti äidin ja kaiken talonväen kannettavaksi. Pojalle tuli
salaiseksi uskonnoksi vastustaa isää ja puolustaa äitiä, sillä äiti
kärsi enimmän. Hän tahtoi olla äitinsä näköinen hiuskarvaa myöten,
hän tahtoi suojella, tahtoi kätkeä häntä. Hänestä oli sanomattoman
rakasta, kun isä tuotti hänellekin kärsimyksiä.

Niin, hän tuli ylpeäksi kun isä nimitti häntä "Rafaellaksi" Rafaelin
sijasta, joka oli hänen nimensä. Äiti oli antanut rakkaimman nimen
minkä tunsi.

Kukaan ei saanut käyttää veneitä, kukaan ei saanut ajella, kukaan ei
saanut kulkea metsän kautta, tie suljettiin. Kukaan ei saanut antaa
hevosille tahi lehmille edes tarpeellista hoitoa. Mitään korjauksia
ei pantu toimeen; jos rouva mitä yritti siihen suuntaan, ajettiin
työmiehet pois. Ei voinut enää olla epäilystäkään, että Kaas tahtoi
hävittää kaiken. Talo ränsistyi, ja metsä -- niin, se ei ollut
enää mikään salaisuus väen kesken, metsä oli tullut yli-ikäiseksi.
Suurimpiin ja parhaimpiin puihin ilmaantui vikoja ja tauteja, jotka
pian levisivät muuhunkin metsään.

Kahdentoistavuotiaana Rafael rupesi käymään koulua rovastin edessä
Helenen, rovastin ainoan tyttären kanssa, joka oli Rafaelia neljä
vuotta nuorempi ja josta poika sanomattomasti piti. Rovasti opetti
heille uskontoa, ainoata ainetta, jota äiti ei opettanut pojalleen.
Rovasti kertoi Davidista. Kertomus meni eteenpäin pysähdyksien ja
väliselityksien keskeyttämänä. Rafael näki sen kuvina edessään --
siten oli äiti opettanut hänelle kaikkea. Assyyrialaisia sotamiehiä
oli juutalaisia vastassa, piikkipartaisia sotilashaamuja vinoin
silmin ja soikein kilvin meni rivittäin hänen katseensa editse.
Viinitarhoja oli pitkin sinivihreitä mäkiä; tuuhealatvaisten palmujen
kapeita varjoja ja tomuisia teitä. Hän katseli juuri syvälle metsään,
jonka tuoksuavien puiden sekaan sotilaat paraikaa menivät -- kun
samalla tuli kertomus Absalomista.

Absalom nousi kapinaan isäänsä vastaan, ajatelkaa kuinka kauheata, --
sanoi rovasti, joka oli arvokas herra, -- nousi kapinaan omaa isäänsä
vastaan. Tietämättään katsahti rovasti Rafaeliin, joka heti punastui
korvia myöten.

Rafaelhan ei odottanut mitään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin hän
olisi niin miehistynyt että voisi nousta kapinaan isäänsä vastaan.

"Mutta Absalom sai rangaistuksensa hyvin kummallisella tavalla",
jatkoi rovasti. "Absalom joutui tappiolle taistelussa ja paetessaan
suurten metsäin läpi hän tarttui pitkästä tukastaan puuhun, hevonen
juoksi pois hänen altaan, ja hänet lävistettiin keihäillä kuoliaaksi
-- --."

Rafael näki Absalomin riippumassa -- ei pitkässä assyyrialaisten
mekossa, ei teräväpartaisena, ei, vaan hentona ja nuorena ja
puettuina Rafaelin ihonmukaisiin housuihin, jotka ulottuivat
peittämään polven kohdalla sukkia, ja hänen omaan mekkoonsa, ja hänen
omista punaisista hiuksistaan! Hän näki niin selvästi, niin selvästi,
kuinka hevonen juoksi hänen altaan, se harmaa isän hevonen, jolla hän
varkain ratsasti, kun isä nukkui päivällisuniaan. Hän näki hoikan,
pitkän nuorukaisen huojuvan ja kieppuvan ilmassa ja keihäs oli
pistetty hänen vatsansa läpi. Selvään, aivan selvästi!

Tästä näystä, josta hän ei kenellekään kertonut, ei hän päässyt
erilleen. Se oli kuin rangaistus: sillä hänkin oli noussut kapinaan
isäänsä vastaan ja ansaitsi joutua riippumaan hiuksistaan --!

Hän kyllä jo ennestään tunsi tämän kertomuksen, mutta koskaan ei se
ollut vaikuttanut häneen tällä tavoin.

Tämä tapahtui hänelle eräänä perjantaipäivänä, ja lauantai-aamuna
hän herätessään näki äidin seisovan hänen vuoteensa ääressä. Äidin
silmät olivat kummastelevammat kuin koskaan ennen. Hiukset olivat
vielä yöletillä, toinen leteistä kutkutti hänen nenäänsä, ja
siihen hän juuri heräsi. Äiti kumartui hänen puoleensa ja tuijotti
häneen kauhistuneen näköisenä; äidillä oli yllään pitkä yöpukunsa,
koristeltu ja nypläyksiä täysi, ja hän oli avojaloin. Hän ei koskaan
tahtonut näyttäytyä pojalleen tässä asussa; vain jokin kauhea tapaus
oli nyt ajanut hänet tänne. Miksi ei äiti puhunut? Vain tuijotti --
tahi eikö hän ollutkaan kauhuissaan?

"Äiti!" huudahti poika ja kohottausi vuoteessaan. Silloin äiti
kumartui aivan hänen lähelleen: "Ihminen on kuollut", hän kuiskasi.
Äiti nimitti isää "Ihmiseksi"; hän ei sanonut isää koskaan muuksi.
Rafael joko ei käsittänyt mitä äiti sanoi tahi herpaantui sen
johdosta kokonaan. Äiti kertasi ääneen, yhä kovempaan: "Ihminen on
kuollut, Ihminen on kuollut", ja sitten oikaisi itsensä, paljasti
jalkansa näkyviin paidan alta ja alkoi tanssia. Mutta vain pari
tahtia, jonka jälkeen hän hypähti pois huoneesta. Poika hyppäsi
vuoteestaan ja kiiruhti jälkeen; äiti oli suullaan sohvalla ja
nyyhkytti. Hän tunsi pojan olevan takanaan, nousi äkkiä, painoi hänet
lujasti rintaansa vasten, nyyhkytti. Poika tunsi että äidin koko
ruumis vapisi kuin kouristuksessa. -- --

Vielä silloinkin kun he seisoivat isän ruumiin ääressä tunsi poika
äidin kädestä, josta hän piteli, äidin vapisevan niin että hänen
täytyi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Hänestä tuntui että äiti
kaatuisi.

Kun hän myöhempinä vuosinaan ajatteli tätä, ymmärsi hän, mitä äiti
tuona hetkenä sai kestää, kuinka taipumattomaksi äiti oli saanut
kasvattaa tahtonsa ja mitä tämä kaikki oli äidille maksanut. Nyt hän
ei sitä ymmärtänyt. Hän luuli äidin kärsivän kaikesta kauheasta mitä
he näkivät edessään, niinkuin hänkin siitä kärsi. Isä, joka aikoinaan
kerskui puhtausharrastuksellaan ja vaati puhtautta kaikilta, makasi
tuossa törkyisenä, ruokkoomattomana, rasvaisten haisevien vällyjen
sisässä, ja puettuna niin likaisiin ja risaisiin alusvaatteisiin;
ettei pahempaa ollut kellään talon työmiehistä. Hänen eiliset
vaatteensa olivat tuolilla vuoteen vieressä kovasti nukkavieruina,
lian, hien ja tupakan kohvettamina ja löyhkäten niinkuin kaikki
täällä. Hänen suunsa oli tiukasti kiinni, kädet nyrkissä; hän oli
kuollut halvaukseen.

Ja kuinka täällä oli autiota ja yksinäistä hänen ympärillään!
Minkävuoksi ei poika ollut sitä ennen huomannut? Minkävuoksi hän ei
huomannut että hänen isänsä oli yksinäinen ja hyljätty?

Rafael puhkesi itkuun. Ja hänen itkunsa paisui niin että se täytti
huoneen, täytti pian kaikki huoneet.

He tulivat sisään, koko talonväki, yksi toisensa jälkeen. Pojan itku
oli niin selittävä, niin puhuva, että kaikki alkoivat katsoa asiaa
uusin silmin. Ukko joka nyt tässä makaa, oli ollut sanomattoman
onneton, hyljätty, avuton. Herra katsokoon armollisesti meidän
kaikkien puoleen!

Sittenkuin Harald Kaasin ruumis oli aseteltu, parta ajeltu, silmät
suljetut, silloin pehmeni myös piirteitten kovuus, ja silloin he
näkivät kasvojen tuskaiset, mutta samalla myös niin miehekkäät
piirteet. Hän oli heidän mielestään kaunis. -- --

Muutamien päivien kuluttua hautajaisista olivat äiti ja poika jo
Englannissa.



II.


Nyt alkoi pitkä opintoaika, jota varten äiti kaikenlaisissa
kieltäymyksissä eläen oli säästänyt rahoja, samalla antaen pojalle
alkeisopetusta. Kartanosta, hypoteekkirasituksineen ja metsineen,
joka viimemainittu kelpasi vain polttopuuksi, täytyi nyt ottaa
viimeinenkin mehu. Heidän naapurinsa rovasti, rehti ja käytännöllinen
mies, otti tilan hoitoonsa. Hävitystyön täytyi alkaa oitis, sillä
rahoja tarvittiin. Mutta äiti ja poika eivät tahtoneet olla sitä
näkemässä.

He saapuivat Englantiin kuin kaksi pakolaista, jotka pitkien ja
monien koettelemusten jälkeen etsivät uutta kotoa ja uutta kotomaata.
He heittelehtivät epäkäytännöllisinä ja tottumattomina sinne tänne
vieraassa vilinässä ja tulivat täten, jos mahdollista, entistä
lähemmin toisiinsa sidotuiksi. Poika oli silloin kaksitoistavuotias.

Ja kuitenkaan ei kulunut kauaa, kun he jo ensimmäisen kerran
riitaantuivat.

Poika oli tullut kouluun, oli alkanut oppia kieltä, sai tovereita
ja tunsi ankaraa halua koetella voimiaan. Hän oli hyvin pitkä ja
hoikka, mutta hän halusi olla myös väkevä. Hän rupesi urheilemaan,
mutta ei saavuttanut mainetta. Sensijaan oli hänellä enemmän tietoja
kuin tovereillaan -- kiitos äidin -- ja hänen onnistui tehdä
itsensä mielenkiintoiseksi niiden avulla, ja asemaa, jonka hän näin
saavutti, täytyi koettaa säilyttää. Mutta mikään ei vaikuttanut niin
kuin kerskuvat esitykset Norjasta ja hänen isänsä mainetöistä. Hän
kertoi näistä enemmän kuin saattoi oikeaksi todistaa, mutta tämä ei
ollut yksinomaan hänen syytänsä. Hän osasi tosin englantia, mutta
kielen keskivärit eivät olleet hänen hallussaan, joten hän käytti
aina helposti saatavissa olevia voimakkaita sanoja. Totta kyllä
oli, että hän oli isältään perinyt kaksikymmentä kivääriä, yhden
suuren purjealuksen ja useita pieniä, -- mutta kuinka suurenmoisiksi
muuttuivatkaan nyt kaikki nämä kiväärit ja veneet! Hän tahtoi --
niinkuin isänsäkin -- mennä pohjoisnavalle jääkarhuja ampumaan, jopa
hän jalomielisesti kutsui toverit retkelle mukaan. Hänen kuvaustensa
laajalla alueella pii kuitenkin paljon enemmän asioita kuin hän
tunsikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä joka päivä piti
ammentaa ravintoa yhä suurenevaan kitaan. Hänen täytyi suorastaan
opiskella ja keksiä milloin mitäkin, voidakseen pitää mielenkiinnon
vireissä. Tästä johtui myöskin, että hän eräänä iltana meni
toveriensa kera parturiin ja pyysi muitta mutkitta tätä leikkaamaan
häneltä kaiken tukan. Tottahan hiidessä _tämä_ riittäisi pitkäksi
aikaa! Hänen tukkansa oli ollut naurun aiheena, se häiritsi häntä
kaikissa leikeissä, hän vihasi sitä. Senjälkeen kun hän oli kuullut
kertomuksen Absalomin kapinasta ja hänen rangaistuksestaan, oli tukka
myös ollut salaisena kauhun aiheena. Mutta koskaan ei, hänelle tähän
saakka ollut pistänyt päähän mennä parturiin sitä leikkauttamaan.
Toverit nyt miltei kauhistuivat ja parturi oli sitä mieltä että
leikkaaminen oli hävitystyötä. Rafael tunsi ankaria kipuja vatsassa,
mutta juuri se seikka, että tämä kaikki oli niin kauheata, antoi
hänelle voimia. Nyt saivat kaikki nähdä mitä hän uskalsi. Parturin
päähän ei tietysti voinut pälkähtää, että tämä tapahtui pojan äidin
tietämättä, mutta koska hän, asuen saman talon alakerrassa, jossa
täysihoitola oli, jo ensi päivästä alkaen oli ihaillut sekä äidin
että pojan tukkaa, koetti hän estellä leikkaamista. Silloin tulivat
Rafaelin vatsanväänteet aivan sietämättömiksi. Mutta hänenhän täytyi
nyt saada tahtonsa täytäntöön. "Leikatkaa pois se vaan!" sanoi hän
ja istuutui kärsimättömänä tuoliin. "Minä en ole koskaan nähnyt
kauniimpaa tukkaa", sanoi parturi alakuloisesti. Hän tarttui samalla
saksiin, mutta epäröi yhä. Rafael näki että toverien jännitys oli
ylimmillään.

... "Pois se vaan!" toisti hän välinpitämättömällä äänellä.

Parturi leikkasi senjälkeen hiukset siten, että ne jäivät hänen
käteensä kauniina kimppuna, ja kääri ne paperiin. Poikain silmät
seurasivat toimitusta sivallus sivallukselta; Rafael sitä seurasi
korvillaan; hän ei katsonut peiliin.

Sittenkuin parturi oli päättänyt hiusten tasoituksenkin ja harjannut
pojan, tahtoi hän antaa tälle tukan. "Mitäpä minä sillä teen?"
Rafael vähän puisteli polviaan ja kyynärpäitään, maksoi ja poistui
toveriensa saattamana. Mutta mitään varsinaista ihastusta nämä eivät
osoittaneet.

Hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt kuvaansa peilistä, kun hän
huomasi olevansa hirveän näköinen. Hän olisi tahtonut antaa kaiken
mitä omisti (sitä ei ollut paljoa), ja hän olisi ollut valmis
kestämään minkälaisia tuskia tahansa, hän ajatteli -- jos hän vain
saisi hiuksensa takaisin. Hän näki selvästi äidin kummastuneen
katseen kaikkine vivahduksineen, hänen kurjuutensa oikein tanssi
hänen ympärillään, hänen turhamaisuutensa pilkkasi häntä, -- ja tämä
päättyi siten, että hän hiipi hiljaa ylös portaita huoneeseensa ja
paneutui nukkumaan ilman illallista. Mutta äiti odotti häntä turhaan,
ja kuultuaan lopuksi hänen rykäisevän hän kiiruhti ylös. Rafael
kuuli hänen kiipeävän portaita, kuuli hänen aukaisevan oven. Hänen
sisääntullessaan makasi Rafael pää pistettynä tyynyn alle. Äiti nosti
tyynyn pois,... ja nähtyään vain vilahdukseltakaan hänen kauhunsa,
joutui Rafael itse niin kauhean tuskan valtaan, että itku, joka oli
kurkussa nousemassa, pysähtyi. Kalpeana ja kauhistuneena seisoi äiti
siinä. Hän luuli ensin että joku oli ilkeyksissään tehnyt Rafaelille
tämmöistä väkivaltaa. Mutta kun hän ei saanut pojalta sanaakaan
selitykseksi, alkoi hän aavistaa pahaa. Rafael tunsi että äiti
odotti selitystä, puolustelua, anteeksipyyntöä, mutta hän ei saanut
sanaakaan suustaan, vaikkapa henki olisi mennyt. Eikä hän ymmärtänyt
mitä hän olisi voinutkaan sanoa. Sitten hän puhkesi väkivaltaiseen,
tuskaiseen itkuun; hän köyristyi kokoon ja peitti käsillä päätänsä,
jossa hän tunsi vain pistäviä, lyhyitä hiuksia. Kun hän jälleen
katsoi ylös, oli äiti jo poissa.

Lapsi upottaa kaiken uneen. Kun hän seuraavana aamuna saapui alas
hyvin nöyränä ja peräti häpeissään, makasi äiti vuoteessaan; äiti
ei voinut hyvin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtä silmäntäyttä.
Tämän kaiken sai poika kuulla jo ennenkuin meni äitinsä luokse.
Arastellen hän avasi oven. Tuossa makasi äiti surkeana. Ja Rafaelin
hiukset olivat pukupöydällä, valkoisella silkkinauhalla sidottuina,
järjestettyinä ja kammattuina. Äiti itse makasi pitsinypläyksissään
kädet ristissä sylissään ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan
pitkin.

Rafael oli tullut heittäytyäkseen hänen syliinsä ja rukoillakseen
häneltä tuhat kertaa anteeksi; mutta jostain selvisi hänelle heti,
ettei hän niin voinut tehdä, tahi ettei hän uskaltanut niin tehdä.
Äiti makasi ikäänkuin pilvessä, kaukana, hyvin kaukana. Äiti näki
näkyä. Jokin, joka oli yhtaikaa sekä pyhää että loukattua, oli
siirtänyt hänet toisaalle. Hän oli samalla sekä liikuttavan läheinen
että ikäänkuin ylös kohotettu. Rafael kääntyi hiljaa ovea kohti ja
lähti tallustamaan kouluun.

Äiti makasi sekä sen että seuraavan päivän, ja lähetti palvelustytön
mukana pojalle sanan, että hänen täytyi saada olla yksin. -- Hän oli
tottunut ottamaan surun siten vastaan, -- ja se seikka, että Rafael
oli noussut häntä vastaan, oli suurin suru, mikä häntä koskaan oli
kohdannut. Ja se yllättikin hänet kuin rankkasade keskellä ihaninta
päivänpaistetta. Nyt hän uskoi voivansa katsoa poikansa sieluun --
ja samalla omaansakin! Kaiken syyn hän sälytti pojan onnettomalle
isänperinnölle; hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että alinomainen
taiteellinen haihattelu ja liiallinen henkinen voimistelu kenties
olivat voineet ajaa pojassa riippumattomuushengen hereille.

Kun hän ensi kertoja sen jälkeen näki pojan paljaine päineen, joka
yhä enemmän alkoi saada isän piirteitä, itki hän ääneti. Kun poika
tahtoi lähestyä häntä, torjui hän yrityksen nostamalla hienon kätensä
eteen; Rafael ei _saanut_. Ei hän liioin puhellut pojan kanssa. Kun
Rafael puhui, niin äiti vain katsoi häneen, kunnes poika puhkesi
itkuun. Sillä poika kärsi tuskaa, joka voidaan kärsiä vain kerran,
silloin kun lapsen katumus on uusi ja senvuoksi rajaton ja kun lapsen
rakkaudenkaipuu saa ensimäisen kerran kylmän, torjuvan vastaanoton.

Mutta kun äiti viidentenä päivänä tapasi pojan portaissa -- hän
tuli ylhäältä ja poika alhaalta, -- pysähtyi hän kauhistuneena
huomatessaan minkänäköiseksi poika oli muuttunut. Kalpea, laiha,
arka, ja paljaspäisyys ehkä saattoi surkeuden näyttämään suuremmalta
kuin se olikaan. Vieraana ja avuttomana, silmissä lohduton epätoivo
poikakin pysähtyi;... silloin oli äidin mitta täysi, silloin hän
avasi sylinsä. Rafael oli jälleen päässyt paratiisiinsa, mutta
he itkivät molemmat, aivankuin heidän olisi täytynyt voittaa
ylipääsemättömiä esteitä, ennenkuin he voivat puhella keskenään.

"Kerro nyt se minulle!" kuiskasi äiti, -- tämä tapahtui äidin
huoneessa, jossa he olivat sanoneet toisilleen ensimäisen suloisen
sanan ja suudelleet toisiaan kerran toisensa perästä. "Kuinka
se saattoi tapahtua, Rafael?" kuiskasi hän taas, pää pojan pään
rinnalla, -- hän ei saattanut vielä kunnolleen katsella poikaansa
suoraan. "Mutta äiti", vastasi poika, "onhan vielä paljon pahempaa,
että ne hakkaavat maahan kaiken metsän kotona Hellebergenessä --."

Äiti käänsi päätään ja katsoi häneen. Hän oli ottanut hatun päästään
ja hansikkaat käsistään, mutta nyt hän pani ne nopeasti takaisin.
"Kuulehan, Rafael", sanoi hän, "menemmekö puistoon kävelemään, mitä?
Korkeiden vanhojen puiden alle, me kaksi?" Hän oli huomannut että
pojan vastaus oli nerokas. -- --

Mutta tästä tapauksesta alkaen äidillä oli jotain Englantia vastaan,
ja erikoisesti pojan tovereita vastaan. Hän keksi kaikenlaista
pitääkseen Rafaelin erillään tovereista loma-aikoina. Eikä tämä
tuottanut hänelle vaikeuksiakaan, sillä osaksi kertasi hän poikansa
kanssa kaikki tämän läksyt, osaksi he yhdessä alkoivat käydä
katsomassa ympäristön tehtaita ja kemiallis-fysikaalisia laitoksia;
äiti halusi itse nähdä kaikkea ja herätti tämän halun eloon
pojassakin.

Tehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, -- --
mutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata
poikaa, "eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä", sai
katsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti
selviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli
luonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei
ymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen
oli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin
tehtävä mitä hän saattoi ajatella.

Rafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta
13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista
ja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti
äiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin;
he läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli
vaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei
kukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo
siellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi.
Hän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että
kun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin
olla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän
osti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden
vapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki
muukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna
viisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana,
niin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi,
mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti
äitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin
nyt. "Äiti", sanoi hän, "mikä sinuun on tullut?"

Äiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli
mukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa
muuttaa väriään, -- ja meni huoneeseensa.

Siellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden
viereen ja itki. "Äiti, mikä sinuun on tullut?" Hän saattoi vastata:
"Rafael, mikä sinuun on tullut?" -- --

Hän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista,
aistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he
herättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä
retkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan
niin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan
mitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin
pidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan
höyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua.
Ja niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä
nokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi
saada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa
kuin koleraa, -- mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen
ja otsoonin katkuun. "Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain
elämän varjoa." Tahi: "Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu
on kirjallisuutta."

Poika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että _Notre-dame
de Paris_, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli
maittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma
_Mazel & fils_ haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa... äitihän itse
oli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä... ja
nyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää
ostamaan pojalle uusia kirjoja.

Mutta hän sai niitä kuitenkin.

He olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli
opettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan
saapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan
kolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata
ateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi
hakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki
huomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan
kuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa
toisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.

Tyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain
miellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari
ja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin
toisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie
ne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin
ja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman
hajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut
hänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia
olleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili
muiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei
ollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin
pojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin
olla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri
sulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin
tyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän
seurastaan.

Mutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja
aikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä
kokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä
varmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi
olla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka
täyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat
totuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan
omia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään
toistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli
heidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas
pani eräänä iltana merkille, että sanaa "rose" venytettiin pitempään
kuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä
viehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: "Mitä te
tarkoitatte ruusulla, lapset?"

Jos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa
toisiaan -- jota he eivät koskaan olleet tehneet! -- niin eivät he
olisi voineet sen enemmän punastua. --

Seuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta,
jonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.

Rafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri
silloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja
tullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan
pienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka,
jonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta
tähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi
ollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. _Nyt_
hän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin
hotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli
saanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; _hän_
sai koko hänen vapaa-aikansa.

Ja vielä enemmänkin, -- sillä tapaaminen tytön äidin luona ei
enää ollut kylliksi -- heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa!
Toisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan
tämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun
norjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa,
milloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän
näki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki
tämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko
päivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit,
laivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja
pyörinä laulavan ja soittavan:

    Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire
    Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!

[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani
ja kansani laskisin sinun polviesi eteen! -- Suom.]

Ja hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua
tytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: "Te olette
hyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä"; ja tyttö ei
puolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli
hänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: "Te ette ole samanlainen
kuin muut!" -- Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon
kolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta,
tietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt
asiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.

Tyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö
toistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä
juodessaan vettä. --

Eräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi
äiti lempeästi pojalle: "Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen
valmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja
tässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme
sinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs
sanot?"

Poika ensin punastui, sitten kalpeni, -- pani senjälkeen syrjään
leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.

Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin
tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen
luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se
hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi
äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat
tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä
seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael
käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli
piiskannut äitiä.

Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri,
että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä
puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.

Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt;
-- hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä
järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo
arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti
teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys
nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen
olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja
löyhkässä, nousi nyt _äitiä_ vastaan, joka asui omissa rikkaasti
sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa
huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin
ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin
oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen
määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen
syyksi.

Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut
äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi,
kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä.
Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin
kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen
ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta -- yhä kauemmas ja
kauemmas tähyten -- ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut
ajatella tätä kyyneltymättä, -- ja silloinkos hän vihasi!

Mutta lapsi on lapsi, -- ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se
häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia
merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina
oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin.
Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä
enää luopunut. --

-- Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin
hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti
hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä
halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina
kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.

Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin
toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli
jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.

Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset
puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa,
näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat
sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän
oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; -- kun he olivat riidoissa,
teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai
aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli
kapinan poika.

Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja
tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta
hajua, -- hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, -- hyi!" -- Ja
senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin
tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti
pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti
puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä
kohden: _"Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"_

Kirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä
kertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä
itsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt,
minkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.

Ja niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa
koko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään
kanssa, -- ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut
poikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.

Ranskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja
diplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo
alunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä
tämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän
oli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului:
"Monsieur, mon fils!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Monsieur!" --
"Madame, ma mere!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Madame!"

Rupesi näyttämään siltä että Rafaelille yhteen aikaan oli käydä
pahoin. Hänen nopea kasvunsa ja opinnot, joiden ääressä äiti piti
häntä lämpöisenä, vaikuttivat, ettei hänen rakenteensa kestänyt
ylenmääräisiä ponnistuksia.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän seisoi eräänä päivänä, ollessaan
19 vuotias, eräässä ranskalaisessa kemikaaliotehtaassa, ja huomasi
kuinka puolet tehtaan käyttövoimasta voitaisiin säästää. Näki sen
yhdessä välähdyksessä kuin salaman. Tehtaan omistajan poika oli hänen
opintotovereitaan, hän juuri oli Rafaelin tehtaaseen tuonutkin, -- ja
hänelle Rafael uskoi keksintönsä.

Voimansäästösuunnitelman he laativat yhdessä kuumeisella innolla
työskennellen -- pienimpiä yksityiskohtia myöten; se oli hyvin
monimutkainen, sillä siihenhän perustui koko tehtaan käyttäminen.
Suunnitelman tutki sitten itse omistaja tarkoin, apunaan poikansa ja
tehtaan apulaiset, ja se päätettiin panna toimeen!

Se onnistui täydelleen; käyttövoimaa tarvittiin _vähemmän_ kuin
puolet entisestä määrästä!

Silloin kun koe tehtiin, oli Rafael poissa; hän oli eräässä
kaivoksessa. Äiti ei ollut hänen mukanaan, sillä hän ei koskaan
tullut kaivoksiin. Heti kun Rafael tuli kotiin, kiiruhti hän
äitineen katsomaan työnsä tulosta tehtaalla. He näkivät sen, ja he
punastuivat molemmat huomatessaan työmiesten erikoisen kunnioittavan
käyttäytymisen. He tulivat aivan liikutuksiinsa, kun omistaja
kutsuttiin paikalle ja kun he näkivät tämän kiihkeän ilon ja riemun
keksinnön johdosta. Sampanja ja väkevät puheet silloin vuotivat
virtanaan. Ja äidille ojennettiin mitä sievin kukkaiskimppu.

Huumaantuneena puheista ja viinistä ja neroksi nimityksestä palasi
Rafael jälleen kotiin äitinsä kanssa. Hän tunsi kuin olisi hänen
toisella puolellaan koko maailma ja hän itse vain toisella puolella.
Äiti kulki kukkakimppuineen ylen onnellisena ja autuaana.

Rafaelilla oli yllään uusi päällystakki, juuri semmoinen jota hän
oli halunnutkin, hyvin pitkä ja rintataipeista silkillä reunustettu.
Hän tunsi olonsa riemulliseksi tämä päällystakki yllään. Oli kirkas
talvipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti silkkiin ja se paistoi
muuhunkin kuin siihen. "Kas, kuinka taivas on pilvetön, äiti. Siellä
ei ole pilkkuakaan", sanoi hän. "Eikä sinun päällystakillasi liioin",
lisäsi äiti. -- Vanhalla päällystakilla niitä nimittäin oli ollut
suuri joukko, ja kullakin niistä oli oma tarinansa. Rafael oli nyt
liian suuri suuttuakseen tämmöisestä huomautuksesta, ja liian iloinen
myöskin. Äiti kuuli hänen hyräilevän -- Norjan kansallislaulua. He
palasivat takaisin kaupunkiin kuin Elysiumin ihanuudesta; kaikki
vastaantulijat katsoivat heitä; ihmiset aavistavat onnen läsnäolon.
Olihan Rafael myöskin päätänsä pitempi kuin useimmat muut ja lisäksi
vaaleaverinen, ja hän talutti eleganttia äitiänsä kukkasineen
reippaassa kävelytahdissa ja katseli kuin aurinkoisista korkeuksista
ja valoseppel päässään pitkin bulevardia.

"Tämmöisinä päivinä tuntee itsensä kokonaan uudeksi ihmiseksi", sanoi
hän. "Tämmöisinä päivinä saa suurta luottamusta itseensä", huomautti
äiti. Rafael pusersi hänen käsivarttaan.

He tulivat kotiin, ottivat esiin paperipinkan ja katsoivat toisiinsa.
Kaiken sen luonnokset, minkä he nyt olivat nähneet käytännössä
toteutuneena, olivat siinä, ja lisäksi vielä muita piirustuksia.
Äiti otti ne ja kiersi kapeaksi rullaksi. "Rafael!" sanoi hän ja
asettui juhlalliseen asentoon hymyillen ja vavisten: "Polvistu, minä
lyön sinut ritariksi!" Pojasta tämä ei tuntunut luonnottomalta; hän
totteli. _"Noblesse oblige!"_ sanoi äiti ja kosketti rullalla hiljaa
hänen päätänsä.

Mutta samassa hän päästi sen kädestään nyyhkyttäen. Rafaelin täytyi
nousta ja ottaa hänet syliinsä. --

Illalla oli Rafaelilla iloinen istunto toveriseurassa, ja häntä
juhlittiin kovasti. Mutta yöllä hän makasi sängyssään valtavan
epäilyksen ja pelon valloissa. Koko tapaushan saattoi sittenkin
olla vain sattuma! Hänhän oli nähnyt ja oppinut niin paljon, ettei
tämän tarvinnut olla mikään keksintö. -- Vaan mikä sitten? Mikään
nero hän ei voinut olla, se tietysti oli liioittelua. Voiko olla
semmoista neroa, joka ei ole voitonvarma? Tahi oliko hänen omituinen
elämänsä vahingoittanut voitonvarmuutta? Yhtämittaista jännitystä,
joka heikonsi innostusta ja antaumusta. Yhtämittaista tunnontuskaa,
kauheata, kammottavaa tunnontuskaa. Tämä järkyttävä tuska -- olikohan
se enne? Ulottuiko sen vaikutus tulevaisuuteen? --

Puoli vuotta myöhemmin kokosi sähkö hänen kaikki monelle taholle
haarautuneet opintonsa -- ja vei heidät Müncheniin.

Näiden opintojen vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa. Ylioppilailla
oli yhdistys, ja tämän yhdistyksen kokouksessa piti hänen esittää
jotakin. Mutta se mitä hän kirjoitti, oli niin erikoista, että häntä
pyydettiin näyttämään professorille sitä, ja tämä puolestaan kiitti
ja kehoitti häntä kovasti. Professori myöskin sai aikaan, että hänen
ensimmäinen kirjoitelmansa painettiin.

Eräs norjalainen teknillinen aikakauslehti julkaisi yhden hänen
myöhemmistä kirjoitelmistaan -- ja tämä tuli ulkonaiseksi aiheeksi
siihen, että hänen ajatuksensa jälleen alkoivat askarrella Norjassa.

Norja esiintyi hänen mielikuvituksessaan sähkön jättiläismaana; sen
lukemattomien koskien voimalla voitiin valaista koko maailma! Hän
näki kuinka vesi sähköisen kehän ympäröimänä salaperäisesti kiilui ja
loisti talvisessa pimeydessä, hän näki veden myöskin rannalla olevine
maailmantehtaineen ja -laivastoineen. Nyt oli hänellä jotakin, jonka
vuoksi kannatti palata kotiin!

Hänen äitinsä ei omaksunut tällaista isänmaanrakkauden-tunnetta eikä
liioin tuntenut mitään vetoa Norjan elämää kohtaan. Mutta rahat,
jotka hän oli säästänyt Rafaelin opintoja varten, olivat aikoja
sitten huvenneet, ja Hellebergenekin oli vaatinut niistä osansa. Ja
korvausta ei kartano antanut; sehän oli metsätalo, ja uusi metsä oli
vielä alaikäistä.

Siis kotiin! Pari vuotta Hellebergenessä, -- niitä Rafael juuri
tarvitsi.

Mutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet
matkustaa, tuli jotakin esteeksi.

Ensin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea
patentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet,
joita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa
olemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle
agentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä
oli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa
tekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti
haettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis
voinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.

Mutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin
sai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn,
insinööri -- niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti
mieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan
Ravn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli
kuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin
hänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan
toista kuin muut.

Hans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi
matkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä,
ja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että
lähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.

Hans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli
Rafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin,
esim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista
apua.

Kaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja
ne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi
kunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka
matkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu
säilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit
hurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä
kummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.

Tästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut
aavistaakaan.

Ensinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli
saanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa
perheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö
rouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta
mitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun
hyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain
Rafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien
naisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli
kulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut
niin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen
kaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani
sen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin
auringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi
vielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.

Tullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta
kukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät
olleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan
täten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko
päivän, kertoi palvelijatar.

Vähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä;
he tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti
tuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva
Kaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin
ihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, -- kauas
kaupungista siis!

He söivät ulkona, samoin kuin moni muukin seurue heidän ympärillään.
Siellä oli musiikkia ja hilpeyttä ja illan pitemmälle hämärtyessä
vallitsi pehmoinen, aaltoileva tunnelma. Pimeän tultua heidän
toisella puolellaan oli suuren kaupungin valomeri, toisella
puolipimeys yksityisine valopisteineen, -- ja tätä käytettiin
kuvaannollisena aiheena niissä puheissa, joita pidettiin pois
matkustaville.

Pari naista kulki hitaasti ja merkitsevästi liikehtien Rafaelin
tuolin sivuitse. Rouva Kaas istui vastapäätä poikaansa ja näki tämän,
Rafael ei. Vähän kauempana naiset pysähtyivät odottamaan, mutta
heihin ei kiinnitetty huomiota. Sitten he jälleen palasivat takaisin
ja taas hitaasti hiihdättivät Rafaelin tuolin ohitse. Taaskin turhaan.

Tämä vei rouva Kaasin hyvän tuulen. Ja hän oli niin voimakas, että
hänen äänettömyytensä veti verhon koko seurueen ympärille. He
läksivät pois.

Seuraavana aamupäivänä -- Rafael oli jälleen ulkona
patenttiasioissaan -- soi ovikello. Piika toi laskun, jota sitäkin
oli eilen käytetty täällä. Lasku oli eräästä isommasta ravintolasta,
eikä se ollut niinkään pieni. Rouva Kaas ei voinut aavistaakaan,
että Rafaelilla saattoi olla velkoja, -- ja kaupanpäälliseksi
vielä kapakanisännälle! Hän käski vastata, että hänen poikansa oli
täysi-ikäinen ja ettei hän ollut poikansa kasööri. Soi taaskin, ja
piika toi uuden laskun, joka sekin oli käynyt täällä jo eilen; se oli
eräästä tunnetusta viinikaupasta, eikä sekään pieni. Soi taaskin,
ja nyt tuli kukkaislasku, oikein kelpo summalle. Sekin oli käynyt
täällä eilen. Rouva Kaas luki sen kahteen, kolmeen, jopa neljään
kertaan; hänen päähänsä ei mitenkään tahtonut mahtua, että Rafael
voi olla velkaa kukista; -- mihinkä hän niitä olisi tarvinnut? Kello
soi, kultasepältä tuli lasku. Nyt hermostui rouva Kaas siinä määrin
soitoista ja laskuista, että hän piti viisaimpana paeta. Tässä siis
oli syy, miksi Rafael ei halunnut matkustaa; hän oli ankkurissa!
Tämän vuoksi siis koko touhu patentin myymisessä; hänet toki piti
ostaa irti.

Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun esiin astui pieni kiltti
vanha eukko ja kysyi arasti, oliko se ehkä _Frau von Kaes._ Taaskin
lasku, ajatteli rouva Kaas ja alkoi silmäillä naista tarkasti. Tämä
oli kuin ohut, riistetty ruusupensas, josta vielä oli jäljellä pari
ylikypsää viimeistä kukkaa; hän näytti köyhältä ja kokemattomalta
kaikessa muussa paitsi nöyryydessä.

"Mitä te tahdotte minulta?" kysyi rouva Kaas osaaottavalla äänellä,
päättäen maksaa tälle raukalle muitta mutkitta, olipa kysymys mistä
tahansa. Pikku eukko pyysi _tausend Mal um Verzeihung,_ mutta hän
oli _eine Beamtenwittve _ ja oli lukenut sanomalehdestä, että nuori
_von Kaes_ tulisi matkustamaan, ja tämän johdosta tulivat hän ja
hänen tyttärensä niin epätoivoihinsa, että hän päätti mennä _Frau von
Kaesin_ luokse, joka oli par -- -- eukko alkoi itkeä tihuuttaa.

"Mitä teidän tyttärenne minulta tahtoo?" kysyi rouva Kaas jo koko
joukon viileämmästi. "_Ach, tausend Mal um Verzeihung, gnädige
Frau_!" -- hänen tyttärensä oli naimisissa _Hofrath von Rathenin_
kanssa -- _Ihrer grossen Schönheit wegen_"; voi, tytär oli niin
onneton, sillä _Hofrath von Rathen_ joi ja menosteli. Eräässä
taiteilijajuhlassa oli _Herr von Kaes_ tavannut tyttären, -- "_und
so wissen Sie, zwei so junge, reizende Leute_ --." Hän katseli ylös
rouva Kaasin puoleen kuin kellarinikkunasta sadeilmalla.

Mutta rouva Kaas oli jo saanut entisen piukean olemuksensa takaisin.
Korkealta toisesta kerroksesta kuuli pieni riistetty poloinen: "Mitä
teidän tyttärenne tahtoo minun pojastani?" -- _"Tausend Mal um
Verzeihung!"_ mutta heissä oli herännyt ajatus, että tytär saattaisi
tulla heidän mukanaan Norjaan. Norjahan oli niin vapaa maa -- _"und
die zwei Jungen haben sich so gern"_. -- "Onko poikani luvannut
sen hänelle?" kysyi rouva Kaas kylmänä kuin korkean talon varjo.
_"Nein, nein, nein!"_ tuli kauhistuneesti: _"nein, nein, nein!"_
Vain he kaksi, äiti ja tytär, olivat tulleet sitä ajatelleeksi
tänään, lukiessaan yhdessä sanomalehdestä että nuori _von Kaes_
matkustaisi. _"Herr Gott im Himmel!"_ jospa hänen tyttärensä yhdellä
iskulla pääsisi kaikista kärsimyksistään! _Frau von Kaes_ ei voinut
aavistaakaan, mikä uskollinen sielu hänen tyttärensä oli, mikä
aviovaimo..."

Rouva Kaas syöksähti alas lähimpään kerrokseen -- ei aivan kuin se,
joka juoksee hattunsa perään; mutta pikku ihmisestä, joka jälleen
seisoi varjossa ristityin käsin ja peljästynein silmin, näytti, että
hän katosi nopeammin kuin köyhän toivo. --

Seuraavassa kerroksessa seisoi nuori sievä kukkaistyttö odottamassa
tuota hienoa naista, joka pakeni eteenpäin: _"Bitte, gnädige Frau!"_
-- "Vieläkin yksi! ajatteli vainottu ihminen. Hän katseli ympärilleen
pelastusta etsien, puikahti suoraan kadulle, nopeasti, ylen nopeasti,
-- kun taas eräs nainen ilmestyi hänen eteensä ihan kuin maasta
nousten ja kiinnitti häneen omituisen katseen. Silloin rouva Kaas
poikkesi katukäytävältä ja pelastautui ajurinrattaille. "Mihin?"
kysyi ajuri, joka näki että oli kiire. Sitä ei rouva Kaas ollut
ehtinyt ajatella, mutta hän vastasi päättävästi: "Bavariaan!" Hän oli
todellakin aikonut ennen matkaansa käydä ihailemassa kaupunkia ja sen
ympäristöjä Bavaria-muistomerkin korkeasta päästä. Siellä oli paljon
ihmisiä, mutta rouva Kaasin vuoro kiivetä ylös tuli kuitenkin pian,
ja juuri kun hän oli päässyt jättiläisnaisen päähän ja asettautui
katsomaan ulos, kuuli hän erään naisen kuiskaavan takanaan: "Se on
hänen äitinsä!" Mahdollisesti oli Bavarian päässä tällä hetkellä
muitakin äitejä kuin hän, mutta hän kokosi helmansa ja kiisi takaisin
alas.

Rafael tuli kotiin noutaakseen äitiään päivälliselle. Hän oli
loistavalla tuulella, hän oli myönyt patenttinsa. Mutta äitinsä hän
löysi sohvan äärimmäiseltä laidalta suuri kaksoiskiikari kädessä. Kun
hän puheli äidilleen, ei tämä vastannut, vaan ojensi kiikarin häntä
kohti siten että pienet lasit olivat ulospäin ja suuret silmään päin.
Hän tahtoi saada pojan niin kauaksi kuin suinkin mahdollista. -- --



III.


-- Eräänä kauniina iltana kesäkuun alkupuolella he nousivat laivasta
kaupungin satamassa ja muuttivat venheeseen, jonka piti viedä heidät
Hellebergeneen. He eivät tunteneet ketään vastaantulleista miehistä,
vaikka kaikki olivat kartanosta. Venhe niinikään oli uusi. Mutta
saaret, joiden salmiin he pian sousivat, olivat entisellään. Ne
olivat kauan odottaneet heitä ja olivat nyt puhjenneet kukkeuteensa
heidän vastaanotokseen; ne siirtyivät yksi toisensa jälkeen siivosti
tieltä, jotta venhe pääsi vapaasti eteenpäin.

Kumpikaan heistä ei puhunut miesten kanssa, eikä heitä liioin
puhuteltu. He sulautuivat toistensa tunnelmaan, he nimittäin
olivat molemmat peloissaan. Tämä tunne iskeytyi heihin aivan
yhtäkkiä. Mikään ei tarjonnut tähän pelkoon lievitystä: ei
iloisesti heloittava ilta-aurinko meren ja saarien yllä, ei
maalta tuleva väkevä hyvä tuoksu eikä heidän ohitseen kulkevan
pikku rannikkohöyrylaivan työteliäs sätkätys. Nyt, kun tosi oli
kysymyksessä, nousi vastuunalaisuuden tunne sekä entisistä että
tulevaisista heidän mieliinsä. Ja miltähän mahtaisikaan perillä
näyttää, ja kuinkahan he nyt enää soveltuisivat ympäristöönsä täällä?
Pian olivat he sivuuttaneet sen kapean väylän, joka johti lahteen
ja samoin Helleberg niemen viimeisen nokan,... tuossa oli viheriä
kumpu heidän edessään, keskellä olevine rakennuksineen, noilla
harjuilla ennen rehotti tummana valtainen, varjoisa metsä... nyt
ne olivat paljastetut, alasvaipuneet, muodottomat, niiden pinnalla
näytti olevan viheriä samea kerros jotakin, eikä sitäkään ollut
joka paikassa. Kaikki mikä harjuihin ennen oli sisältynyt, oli
nyt painunut alas heidän itsensä keralla, oli pienentynyt -- ei
olemukseltaan, vaan heidän silmissään. He muistivat kuinka oli ennen,
ja he tunsivat olevansa laihoja ja ränsistyneitä.

Rakennukset olivat äsken maalatut, mutta paljoa pienemmät kuin
ne, jotka heidän muistinsa oli säilyttänyt. Ei kukaan tullut
heitä vastaan laiturille; ylhäällä portaiden luona vain näkyi
kaksi olentoa, hämilläänkö lienevät olleet vai epäluuloissaan.
Tulijat menivät sisään rouvan vanhoihin huoneisiin sekä ylä- että
alakerrassa; nämä olivat siinä asussa kuin olivat olleet heidän
lähtiessään ulkomaille, mutta kuinka ne tuntuivatkaan laskehtineilta,
ja kuinka ilma niissä oli ummehtunutta! Illallispöytä oli katettu; se
notkui raskaan ruuan painosta; mieleen tuli talonpoikaishäät. Vanhat
lehmukset -- poissa. Rouva Kaas alkoi itkeä.

Samassa hän yhdessä väläyksessä muisti jotakin: "Menkäämme toiseen
sivustaan!" Hän sanoi tämän semmoisella äänellä kuin pitäisi heidän
vasta siellä tuntea olevansa kotona. Porstuassa tarttui hän Rafaelin
käsivarteen. Rafael tunsi suurta jännitystä.

-- Isän vanhat huoneet olivat kokonaan uudistetut häntä varten! Sekä
suuressa että pienessä hän tunsi äidin maun, -- tämä oli pitkällisen
salaa tehdyn työn tulos, tässä oli siis ollut lavea kirjevaihto ja
rahaa oli tähän mennyt paljon. Kuinka kaikki olikaan täällä uutta ja
vapauttavaa! Huoneet oli tehty yhtä vieraiksi sille elämälle, jota
täällä oli vietetty kuin äiti itse olisi halunnut tehdä poikansa
sille vieraaksi.

He saivat kuitenkin varsin mukiinmenevän illallisen ja senjälkeen
he tekivät reippaan kävelyretken pitkin rantaa. Himmeästi loistava
majakantuli kaukana ulapalla ja hiljaiset mainingit kertasivat heille
vanhaa tarinaansa; kesäyö laskeutui hämärän tuttavallisuudessa heitä
kohti.

Seuraavana aamuna oli Rafael soutelemassa lahdenpoukamassa,
lapsuutensa leikkikamarissa. Huolimatta puolittain vajonneista ja
alastomiksi ryöstetyistä harjuista tunsi hän kuvaamatonta riemua
saadessaan taas olla täällä. Yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, jossa
ei kukaan eikä mikään häntä ahdistanut missään suhteessa. Kun
monivuotisen oleskelun jälkeen suurkaupungeissa istuu norjalaisessa
lahdenpoukamassa yksinään, niin tuntee kuin puolipäivän helteestä
ja touhusta astuisi korkeaan holvikirkkoon, jonne ei ulkoa kuulu
mitään, eikä sisäpuolelta myöskään mitään muuta kuin tulijan omat
askeleet. Pyhää, pyhää puhdistumista, antaumusta, hartautta,
-- mutta semmoisessa valaistuksessa ja vapaudessa, jota ei ole
missään kirkossa. Nykyisyys väistyy pois, ja sen keralla aika
ylipäänsä. Hänestä tuntui että hän oli ollut täällä jo eilen ja
toissapäivänäkin. Ulkopuolella tätä paikkaa ei kukaan tiennyt hänestä
mitään.

Kuvaamaton oli tunnelmarikkaus, jota hän tällä paikalla imehti;
koskaan ei hän ollut kokenut mointa. Uusi aistimuslaatu,
lapsuudenaikaiset kauneusvaikutelmat, joko aivan unohtuneina tai
toisin muistoonjääneinä, hiipivät nyt hänen sieluunsa ja puhuivat
hänelle kuin jälleen palanneet hyvät henget.

Kukkulain uudet ääripiirteet, vanha rakas tuoksu, värit, jotka
suhtautuivat toisiinsa aivan aavistamattomalla tavalla, taivas,
joka tosin oli lähempänä, mutta kuitenkin kauas vetäytynyt;
valovaikutelmat kylmemmissä, mutta keveämmissä, hienommissa
ilmakerroksissa. Ei missään leveätä tasankoa, rajatonta
jatkuvaisuutta, ei, vaan monenlaista, moniviivaista, typistettyä,
jyrkkää, levotonta ja samalla sanomattoman raikasta, hänen teki
mielensä sanoa: kapinallista.

Yhä enemmän ja enemmän hän sulautui muistoihinsa; hänellä oli
taipumusta tällaiseen. Joka aironvedon jälkeen hän lepäsi, tunsi
olevansa kuin omituisissa kahleissa. Venhe lipui yhä syvemmälle, hän
ei välittänyt, minne,... kunnes hän poukamasta kuuli aironloisketta,
joka ei voinut olla hänen soutunsa kaikua. Aironvedot seurasivat
toisiaan varmasti ja rivakasti. Hän kääntyi. --

-- Ylhäällä puutarhapengermällä käveli parhaillaan rouva Kaas
erinomainen kaksoiskiikari kädessään. Hän oli juonut kahvia ja
iloinnut katsellessaan lahtea, saaria ja merta. Rafael oli yhä
vesillä, sanottiin. Tuolla kaukana, niin, siellähän hän oli; rouva
Kaas nosti kiikarin silmäinsä eteen juuri sinä hetkenä, jona
valkeaksi maalattu venhe liiti Rafaelin ruskeaksi tervattua venhettä
vastaan. Valkeaksi maalattua venhettä sousi vaaleaan leninkiin puettu
nainen, -- -- grand dieu, onko täälläkin naisia! Rafael pysähdytti,
s.o. molemmat nostivat aironsa vedestä sinä hetkenä kun venheet
lipuivat toistensa ohitse...

Rouva Kaas näkee naisen mustan tukan ja sen alla vahvan kaulan;
mutta leveäreunainen olkihattu estää häntä näkemästä naisen kasvoja;
hattuhan on melkein ylösalasin. Nyt iskee Rafael airot veteen ja
huopaa naista kohden, ja tämä samoin huopaa Rafaelia kohden. Ovatko
he tuttuja? Heti kun venheet uudelleen ovat vieretysten, tarttuu
Rafael toisen venheen laitaan ja vetää sen lähemmäksi; nyt tarjoo
hän kätensä, ja toinen ottaa sen vastaan. Rouva Kaas näkee Rafaelin
kasvot puoliksi ja niin selvään, että huulten liike näkyy; Rafael
hymyilee! Hattu estää edelleenkin näkemästä naisen kasvoja, mutta
rouva Kaas näkee hänen täyteläisen rintansa ja voimakkaan käsivarren,
joka pistää esiin puolipitkästä hihasta. Heidän kätensä eivät
hellitä otettaan; nyt nauraa Rafael niin että leveä selkä hytkyy,
-- mitä tämä on, mitä tämä on...? Onko joku tullut heidän perästään
Münchenistä?

Rouva Kaas ei voi enää istua hiljaa paikoillaan, hän panee kiikarin
pois, hänet valtaa suuri tuska, hänessä puhkeaa hillitön viha. Kestää
kotvan ennenkuin hän rauhoittuu sen verran että voi ottaa kiikarin
käteensä ja tarkastella näkyä edelleen.

"Nainen" oli kääntänyt venheensä; nyt he soutelivat vieri vieressä,
nainen yhtä nopeaan kuin Rafael. Joka kerta kun rouva Kaas tarkasteli
poikaansa, näki hän tämän hymyilevän, ja "nainen" tuntui lakkaamatta
katselevan Rafaelia. Tuossa he kaartivat ja rupesivat soutamaan
pappilan rantaan päin... Oliko se Helene? Ainoa sivistynyt nainen
penikulmaisella alueella, ja tähän ainoaan oli Rafael takertunut jo
ensimmäistä päivää kotona ollessaan.

Nuo "naiset" -- ne eivät koskaan voineet katsoa häntä pikiintymättä
häneen heti paikalla! Tuossa laskevat venheet maihin, ei
kiviteloille, kivet kai olivat liukkaat, vaan savihietikölle, he
soutavat kumpikin venheensä savikkoon niin kovaan kuin jaksavat, ja
nainen hyppää venheestään maalle nopeasti ja kevyesti, sitten Rafael
vähän raskaammin, -- ja taas he kättelevät! Sepä naikkonen on valmis!

Rouva Kaas kääntyi heistä poispäin. Nyt hän tiesi, että hän tästä
hetkestä alkaen oli tullut vanhaksi huonekaluksi, joka siirretään
ullakolle. -- --

Helene se todellakin oli. Hän tiesi, että he olivat tulleet, hän
tahtoi soutaa kartanon sivuitse, ja tällöin hän tapasi Rafaelin,
joka oli vesillä vain soudellakseen. Kun molemmat olivat nostaneet
aironsa vedestä ja venheet äänettömästi liukuivat toistensa sivuitse,
ajatteli Rafael: "Onko se _hän?_ -- Hän ei ole kasvanut täällä; hän
on rakenteeltaan liian suuripiirteinen ollakseen täältä. Hän ei ole
tämän paikkakunnan henkeä."

Hän näki nimittäin edessään lujapiirteiset kasvot ja suuret harmaat
silmät, jotka olivat syvällä päässä. Levolliset, viisaat kasvot, --
joihin samassa ilmaantui aikamoinen annos veitikkaa... Tämän hän
tunsi vanhastaan, tämä oli aikoinaan tehnyt hänelle niin hyvää.
Kaiken jälleentuntemisen, kaiken mieleenpalaamisen ensimmäinen
vaikutelma (mikäli semmoisen saamiseen on tilaisuutta) on sen
jälleentunteminen ja muistaminen, mikä meille ennen on tehnyt joko
hyvää tahi pahaa. Tuo suuri suu, nuo raikkaat silmät, joista nyt
veitikka kurkistaa, ne ovat tehneet hänelle vain hyvää, vain hyvää...
"Helene!" huudahti hän ja iski aironsa veteen ruvetakseen huopaamaan.
"Rafael!" vastasi tyttö tulipunaisena ja iski myös aironsa veteen.
Hänellä oli pehmeävärinen alttoääni.

-- Kun Rafael tuli kotiin välipalalle, loistavana, kertoilevana,
tapasi hän kaksi suurta silmää, joiden ilme selvästi puhui: "Oletko
sinä jo heittänyt minut romuläjään?"

Rafael mykistyi raivosta. Syönnin aikana ilmoitti äiti
välinpitämättömän näköisenä, että hän ajaa rovastille kiittämään
huolenpidosta kaikkina näinä vuosina. Rafael ei vastannut. Siitä
äiti päätti, ettei hän halunnut tulla mukaan. Kesti kotvan ennenkuin
hän pääsi lähtemään; ajopelit olivat uudet, tallimies samoin uusi ja
harjaantumaton. Rafaelille hän ei sanonut mitään.

Rovastilla hänet otettiin vastaan mitä kunnioittavimmalla tavalla,
mutta kuitenkin samalla sydämellisesti. Rovasti oli pulska vanhus,
oiva käytännön mies; ruustinna taas oli syväluonteisempi. Molemmat
vakuuttelivat, ettei tilanhoidon valvominen ollut tuottanut heille
minkäänlaista vaivaa, vaan miellyttävää ajankulua. Sitäpaitsi oli
Helene viime aikoina ottanut sen toimekseen. Helene? Niin, kävi
nimittäin niin, että Hellebergenen ensimäinen hoitaja oli agronoomi
ja metsänhoitaja eräässä suuressa yhtiössä, joka niinä aikoina
lopetti toimintansa. Häneen tunsi Helene semmoista kiintymystä, että
hän kaikkina loma-aikoinaan seurasi tätä kaikkialle; se olikin oikein
erinomainen vanha mies. Näillä vaelluksilla opetti agronoomi tytölle
kaikkea mitä hän itsekin tiesi; hänellä oli erikoista taipumusta
opetukseen. Tytölle tämä merkitsi huomattavaa kehitystä, samalla kun
se tarjosi hänelle elinkeinon. Erä erältä oli Helene ottanut koko
tilanhoidon käsiinsä. Se oli hänelle koko elämän arvoinen tehtävä.

Rouva Kaas pyysi saada tavata Heleneä kiittääkseen häntä. Mutta
Helenehän oli juuri mennyt ulos Rafaelin kanssa! "Niin, se on totta",
sanoi rouva Kaas. Hänen täytyi esiintyä ikäänkuin hän olisi jo
tiennyt tästä, mutta pian hän pyysi valjastamaan hevosensa.

-- Samalla aikaa molemmat nuoret kiipesivät ylös harjun rinnettä.
He olivat noudattaneet rannikon suuntaa, Helene edellä, Rafael
jäljessä. Helene oli kasvanut metsässä, se oli varmaa jos mikä.
Kuinka notkea oli hänen voimakas vartalonsa; ja tuo tapa jolla hän
suoriutui hyppäämään puron yli, kiipeämään ylös kapeaa polkua myöten,
pujottautumaan nuorten havupuitten muodostaman pensaikon välitse,
joka ei tahtonut päästää häntä eteenpäin... tahi kun hänen piti
kaarrella savisessa mäessä tahi kallionhalkeamissa, joita täällä
oli kosolta -- nopeasti aina yhdestä toiseen. Ylösnousu joelta oli
vaikein ja samalla hauskin, ja senvuoksi he kiipesivät siitä kohden.
Rafael tahtoi myös olla mies puolestansa, hän oli alinomaa tytön
kintereillä, -- mutta luoja paratkoon, kuinka raskasta se oli!
Ensinnäkään hän ei ollut ollenkaan harjaantunut, ja -- --. "Tästä
on vähän vaikea päästä ylitse", sanoi tyttö. Puu oli viime sateen
aikana kaatunut kumoon, ylhäällä olivat sen juuret pystyssä ja täällä
alhaalla se sulki tien.

"Älä pidä siitä kiinni; se voi irtaantua ja viedä meidät mukanaan!"
-- Viimeinkin jotakin, joka näyttää hänestä vaikealta, ajatteli
Rafael. Hän näki Helenen liikehtivän eteenpäin pitkin puun suuntaa
kajoamatta puuhun: hän näki tytön miettivän hetken, ennenkuin tämä
tarttui erääseen haaraan, jonka yli hänen täytyi kiivetä, mutta
sitten Helene nosti hameen polvien tasalle ja kapusi yli nopeasti,
hyvin nopeasti, toisen yli samalla tapaa -- ja lopuksi itse rungon
ylitse, juuri siinä kohdassa, jossa ei enää ollut mitään oksia
tiellä. Sitten vinosti ylös mäkeä, kunnes hän seisoi korkealla
kukkulalla ja näki Rafaelin vaivaloisesti köntystävän alhaalla.

Rafaelin voimiin otti tämä hirvittävästi. Hengitys pyrki ihan
salpautumaan, hiki virtasi solkenaan. Kun hän vähää myöhemmin
kuin tyttö saapui kukkulalle, musteni maailma hänen silmissään
-- ja vaikkakin tosin vain noin puoleksi sekunniksi, niin riitti
se valaisemaan hänelle tytön tavattoman terveyden. Tämä seisoi
katsellen häntä. Hän punoitti ja oli lämpimissään, hänen silmissään
oli loistetta ja veitikkaa, ja hänen povensa nousi ja laski nopeassa
tahdissa. Mutta ei ollut vähääkään epäilystä, etteikö hän olisi heti
kohta jaksanut kiivetä vielä yhtä pitkää matkaa ja yhtä jyrkkää
rinnettä pitkin. Rafael ei jaksanut virkkaa sanaakaan. Tyttö sanoi:
"Nyt sinun täytyy kääntyä katsomaan merta."

Sanat vaikuttivat Rafaeliin kuin olisi ne sanonut itse suuri Pan,
joka katseli heitä kukkuloilta kaukana takana. Ne vaikuttivat häneen
kuin sen luonnon henkäys, jonka piiriin hän oli kiivennyt, ne
sivelivät häntä jääkylmällä kädellä ja ne sivelivät häntä jälleen
lämpöisellä kädellä, -- ja senjälkeen hän muuttui toiseksi.

Sillä hän oli hullaantunut, -- hullaantunut tyttöön silloin kun
tämä johti kulkua virran luota ylös harjulle. Tyttö suorastaan veti
itseensä uusia mahtavia voimia metsästä. Hän muuttui korkeammaksi,
solakammaksi, hän muuttui mahtavammaksi. Silmäin lämmin katse, äänen
täyteläisyys, liikkeet, muodot, sielukkuus huumasivat häntä jo tuolla
alhaalla laakson syvyydessä ja virranpauhinassa; ja hullaannus
yhä vain kasvoi kiipeämisen ja sen tuottaman vaivannäön keralla.
Ei mikään tanssisali tahi leikkikenttä, ei mikään voimistelu-
tahi ratsastuskoulu pysty näyttämään ruumiin voimia ja sielun
lennokkuutta, esittämään olemuksen yhtenäisyyttä niinkuin kiipeily
vuorilla ja metsissä. Lopuksi Rafael aivan hurmaantui. Hän ajatteli:
nyt minä kiipeän hänen jälessään porrasta myöten korkeimpaan onneen!
Tuonne ylös, ylös! Tytön pelottomuus hänen seurassaan, tytön
huolettomuus hänen katseistaan alkoi pyörryttää häntä. Tuonne ylös,
ylös!

Mutta kun he saapuivat vielä korkeammalle, tuli tyttö yhä
hehkuvammaksi ja hän yhä surkeammaksi.

Ja tuolla ylhäällä, ylhäällä -- maailma kerrassaan musteni hänelle;
pariin tuokioon hän ei voinut liikahtaakaan, ja vielä pariin tuokioon
hän ei voinut puhua, mutta silloin sanoi tyttö: "Nyt sinun pitää
kääntyä ja katsoa merta."

Sanotaan että naiset synnyttämisensä hetkenä saavat uutta
verta; joka pisara on senjälkeen erilainen kuin ennen. Jotakin
tämäntapaista tapahtui Rafaelille. Näky, joka oli hänen edessään
tänne kiivettäessä, tunteet, joita hän tunsi tänne kiivettäessä, --
täällä ne vaihtuivat tyyten toisiksi. Uusi tunne vastasi siihen mitä
tunturit puhuivat kaukana takana; hän muisti ne vielä lapsuudestaan.
Se vastasi merelle tuolla edessä, merelle kaukana saarten tuolla
puolen, merelle saarineen, merelle, joka antaa maalle muodon ja
elämän. Meri lepäsi himmeän kirkkaana puolihämyssä ja katseli
monimuotoista maata edessään kuin lempilasta, jossa huomaa olevan
elinvoimaa. Tavoittele sinä vaan suuria! Muuten koituu voima sinulle
perikadoksi.

Ja muutamia niistä keksinnöistä, joista hän oli uneksinut, kangastui
hänelle hämärästi; ne olivat siinä, ja riippui vain hänestä, tahtoiko
hän jonakin päivänä purjehtia niiden kera sisälle poukamaan.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi tyttö. Silloin hävisi häneltä tuo
kaikki; silloin hän heti oli täällä jälleen, vain täällä, ja hän
tunsi kuinka pyöreä ja lämmin oli tytön alttoääni. Silmänräpäystä
aikaisemmin olisi hän saattanut sanoa tytölle kaiken tuon ja
enemmänkin, ikäänkuin johdantona johonkin vielä enempään. Nyt
hän istuutui sanomatta mitään. Tyttökin istuutui. "Minä kiipeän
niin usein tänne ylös katsomaan merta", sanoi hän. "Täältä se on
silloin sekä alku että loppu. Tuolta alhaalta katsoen se on vain
purjehdusreittiä."

Rafael hymyili. Tyttö jatkoi. "Meren laita on niin, että tänne ylös
voi tuoda mukanaan kuvan siitä mitä sen pitäisi olla, -- mutta
täällä se kuva pian häipyy. Ja sen tiensä se muuttuu joksikin aivan
toiseksi."

Rafael käänsi katseensa tyttöön. "Niin, se on aivan totta", sanoi
tyttö ja punastui. -- "Minä en epäile sitä vähääkään."

Mutta Helenen ajatukset siirtyivät jo kokonaan muualle. "Katseletko
sinä näitä taimia yltympärillä?" -- "Katselen." -- "Tiedätkös että
viime vuonna oli semmoinen kuivuus että melkein kaikki kasvullisuus
kuivui täällä ylhäällä. Ja samoin kävi monilla muillakin paikoilla
harjujen tuolla puolen, katsohan tuonnekin." Hän osoitti kädellään.
"Kun tulee lahden poukamaan, näyttää tämä kaikki niin rumalta. Minä
kyllä ajattelin sitä eilenkin. Mutta sitten minä ajattelin myöskin,
että hänen ei tarvitse muuta kuin päästä maihin, kun hän jo huomaa
että hän on tehnyt meille vääryyttä. Sillä onko oikeastaan mitään
somempaa kuin tuommoinen männyntaimi tuolla kuopassaan? Ei, ja
katsohan värejä; se on terve mies, jos kukaan! Entä nämä ylpeät
kerkät! Entä nämä sievät neulaset!" Helenen ääni sai väriä lausutun
sisällön mukaan. "Mutta tuo tuolla kaukana on kuitenkin komein ukko
koko joukosta!" Hän lähti kulkemaan sitä kohti ja Rafael seurasi
häntä. Näetkö sitä? Sillä on jo kaksi haaraa! Ja minkälaisia ne
ovatkaan! Hän oli polvillaan sen ääressä. "Tällä pojalla on ollut
vanhemmat, joista se voi olla ylpeä! Sillä täällä on täsmälleen yhtä
paljon ja yhtä vähän suojaa niille kaikille. -- Hyi tuota ilkeätä
kärpästä!" Hän oli nyt syrjemmässä erään hennomman lapsen luona,
joka oli vähällä joutua suurempainsa saarrokseen. Hän vapautti sen
ja läksi noutamaan tuoretta multaa, jonka hän sijoitti varovasti sen
rungon ympärille. "Sinulta raukalta varmaankin puuttuu kosteutta,
vaikka onkin satanut kauheasti ihan äskettäin." -- "Käytkö sinä
usein täällä ylhäällä?" -- "Ei täällä muuten syntyisi mitään."
Helene katsoi Rafaeliin tutkivasti: "Sinä kenties luulet, ettei tämä
pikkuväki tuntisi minua? Ehei, joka ainoa niistä tuntee. Jos olen
kauemmin poissa, niin eivät ne viihdy; mutta jos käyn usein niiden
luona, niin pysyvät ne virkeinä." Hän oli polvillaan, toisella
kädellään hän tuki itseään, toisella hän nyhti erään ruohotupsun
maasta. "Nämä junkkarit, kun tahtovat varastaa minulta taimeni."

Jos joku pikku ihminen olisi sanonut kaiken tämän, -- avosuinen ja
vilkassilmäinen pikku ihminen; -- mutta Helene oli suuri ihminen,
jolla oli sisällään teräsvieteri; hänen silmissään ei ollut
ilkamoivaa katsetta, ja ne jäivät katsomaan sitä mihin ne kerta
osuivat. Suu oli suuri ja lausui sanat varovaisesti huolitellen,
täydellä todella. Jos joku on nopeaan ja sukkelasti lukenut sen mitä
hän sanoi, niin lukekoon sen uudelleen; hän sanoi sen hillitysti,
painokkaasti, joka tavun selvästi ääntäen ja huolitellusti korostaen.
Hän oli nyt kokonaan toisenlainen kuin virralla ja mäissä. _Siellä_
sinkautti hänen voimansa itsensä esille, aivan kuin olisi sen ollut
pakko ponnistautua; -- täällä se muuttui hienoksi talttumukseksi.

Eräs pohjolan kuuluisimmista naisista, jossa ilmenivät myös nämä
molemmat puolet ja joka teki suurta kummastakin, Johanne Luise
Heiberg [kuuluisa tanskal. näyttelijätär. -- Suom.] näki Helenen
juuri silloin kuin tämä oli tullut täysikasvuiseksi. Rouva ei voinut
erota hänestä, silmät ja korvat seurasivat tyttöä. Näkikö vanhus
-- tämä tapahtui hänen viimeisinä elinvuosinaan -- tytössä jotakin
omasta nuoruudestaan. Heidän ulkonäössäänkin oli yhtäläisyyttä.
Helene oli tumma, niinkuin rouva Heibergkin oli kerran, hän
oli samankokoinen ja hänen vartalonsa oli samanlainen, joskin
voimakkaampi, Helenellä oli suuri suu, suuret harmaat silmät niinkuin
hänelläkin; veitikka voi pilkistää Helenenkin silmistä esiin. Mutta
huomattavin yhtäläisyys oli olennossa, se oli ilmeessä, joka oli
samanlainen kuin rouva Heibergin silloin kun hän oli äitiydessään
rauhallinen ja vakava; sillä tämä oli hänen luonteensa perusrunko.
"Mikä terve tyttö!" sanoi hän, kutsui tytön luokseen, veti hänet
lähelleen ja suuteli häntä otsalle.

Lapsuudentoverukset olivat menneet harjun poikki toiselle rinteelle.
Rafaelin piti ehdottomasti saada nähdä "Lahosuo".

Mutta kun he saapuivat sinne, ei Rafael tuntenut sitä enää; sehän
kasvoi tervettä metsää! "Niin, siitä koituu kunnia vanhalle
Helgeseniile", sanoi Helene säteilevin kasvoin. "Hän näki että
keinotekoinen kastelu oli muuttanut tämän suuren tasangon suoksi,
ja siitä hän otti pohdin. Minä olin vain lapsi silloin, mutta minä
olin kuitenkin mukana siinä puuhassa. Minä sain pienen maapalasen
istuttaakseni siihen kaalia, ja sitä murua minä vartioitsin ja hoidin
koko kesän. Sitten sain muitakin peltotilkkuja. Niistä saaduilla
tuloilla me hankimme kylvettävää tänne ylös; neljäntenä vuonna
me ostimme taimia. Niin, tarkoitan, että hän tahtoi että kaikki
näyttäisi siltä kuin minä olisin ansainnut sen työlläni. Hän oli aika
velikulta."

-- Kun Rafael tuli kotiin, istui hänen äitinsä syömässä. Äiti
oli järjestänyt kaiken ympärillään siten kuin tulisi hänen syödä
yksinään, -- mikä oli varma merkki siitä että hän oli loukkautunut.
Kaikesta siitä mitä Rafael keksi hänen hyvittämisekseen, ei ollut
mitään apua, hän ei vastannut mitään ja poistui pian pöydästä.

Nyt tunsi Rafael itse, kuinka suloiselta äidistä olisikaan
mahtanut tuntua saada hänen kanssaan yhdessä kulkea löytö- ja
jälleentuntemisretkillä uudessa Hellebergenessä. Eilen he isän
huoneessa tunsivat olevansa kuin eroittamattomasti yhteenkuuluvat
koko elämän ajaksi... ja jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän
menossa toisen kanssa.

Tänä iltana ei voinut enää tehdä asialle mitään, sen hän tiesi;
mutta seuraavana aamuna hän pyysi sydämensä pohjasta, eikö äiti
kuitenkin tänä päivänä tahtoisi tulla heidän mukanaan, jotta he
näyttäisivät hänelle, mitä hän sai itse nähdä eilen. Äiti pudisti
päätään ja ryhtyi lukemaan kirjaansa. Päivä päivältä hän teki äidille
saman pyynnön, mutta samoilla tuloksilla. Näissä pyynnöissä äidin
mielestä ilmeni itsensä pakoittamista. Ja sitähän niissä jossain
määrin olikin. Rafael tahtoi sydämestään sovittaa syrjäytyksen,
hän tahtoi sydämestään näytellä äidille kaikkea, sillä hän tunsi
olevansa syyllinen, vaikka hänen mielestään hänen syyllisyytensä oli
niin helposti ymmärrettävää laatua. Mutta että äiti läsnäolollaan
hämmentäisi _heidän_ yhdessäolonsa suloisuuden, -- Rafael olisi
joutunut epätoivoon, jos äiti olisi myöntynyt.

Rovasti rouvineen ja tyttärineen tuli seuraavana sunnuntaina
vastaamaan heidän vierailuunsa. Rouva Kaas oli itse kohteliaisuus, ja
erikoisesti hän kiitti Heleneä siitä että tämä oli niin verrattomasti
hoitanut Hellebergeneä. Helene punastui itsekään tietämättä
minkävuoksi. Mutta kun hän näki että Rafaelkin punastui, punastui hän
vielä toisenkin kerran. Tämä oli ainoa erikoinen tapaus vierailun
aikana, mitään muuta ei tapahtunut.

Lapsuudentoverusten jokapäiväisillä retkeilyillä metsissä ja mailla
tyhjeni ennen pitkää Hellebergenen ainehisto. Asiat muuttuivat
siten, että nyt Rafael alkoi esitelmöidä, ja aineeksi tulivat
hänen keksintönsä. Opiskellessaan yhdessä äitinsä kanssa hän oli
saavuttanut erinomaisen kyvyn selittää selvästi ajatuksiansa,
ja Helenessä oli hänellä kuulija, jonka veroista hänellä ei
ollut koskaan ennen. Helene tunsi jo entuudesta niin laajalti
luonnontieteitä, että hän ymmärsi yleistajuista esitystä; mutta
yhtäkaikki ei tässä ollut kysymyksessä mitä Rafael esitti, vaan
hän itse, -- sen Rafael tunsi ja se lämmitti häntä. Helenen silmät
kirkastivat hänen ajatteluaan. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut
niin tervettä itseluottamusta kuin Helenen läsnäollessa. Ja tällä
kertaa ei jälestäpäin tullut mitään epäilyksen tuskia.

Mutta Helene ei ollut edeltäpäin tiennyt mitään hänen
epäilyksentuskistaan eikä niiden tuloksista. Rafael oli insinööri,
se oli kaikki mitä Helene oli hänestä kuullut. Sikäli kuin Rafael
puhui hän myöskin kasvoi, -- ja pian menetti Helene osan varmuuttaan
häneen nähden. Aluksi Helene ei tiennyt, minkävuoksi hänen _täytyi_
yhä enemmän ja enemmän vetäytyä taaksepäin; mutta myöhemmin löysi hän
aiheen olla kokonaan poissa Rafaelin matkoilta. Ja sitä mukaa kuin
vielä muutakin puuhaa tuli lisäksi, muuttuivat heidän kävelyretkensä
harvinaisiksi; "Helene oli saanut niin paljon tekemistä."

Rafael ei ymmärtänyt syytä tähän; hän otaksui että äiti tavalla tai
toisella oli syypää tähän (mikä muuten ei ollutkaan aivan väärä
otaksuma) -- ja raivostui. Jo se seikka että äiti uskalsi sekoittaa
sen mitä hän ennen oli etsinyt siihen mitä hän nyt etsi, loukkasi
häntä hirveästi. Hän unohti kokonaan, ettei tämäkään tunne ollut
aluksi puhdasta, että hän aluksi oli täälläkin etsinyt samaa kuin
muualla. Hän heittäytyi kokonaan rakkautensa valtoihin, ja se ei
sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, mitään estelyitä, se muuttui
yksinvaltiaaksi. Helenessä hän oli löytänyt tulevaisuutensa.

Rovastikin vetäytyi kuoreensa, koska rouva Kaas teki niin, ja tuli
aika, jolloin Rafaelin täytyi luopua monista yrityksistään tavata
Heleneä kahdenkesken.

Koskaan ei hän ollut kiintynyt niin intohimoisesti. Hän näki Helenen
edessään minne ikinä hän meni ja missä oli, hänen keveän käyntinsä
sopusuhtaisen pyöreyden, hänen harmaat silmänsä kiintyneinä hänen
silmiinsä,... miksi he kaksi eivät voisi mennä naimisiin vaikka
huomenna? Entä ylihuomenna? Mikä olisi luonnollisempaa kuin tämä,
mikäpä paremmin auttaisi häntä eteenpäin?

Jännitys hänen ja hänen äitinsä välillä kasvoi äärimmilleen, se tuli
kireämmäksi kuin se vielä koskaan oli ollut. Rafael aikoi täysissä
tosissaan hyljätä sekä äidin että koko isänmaan. Olihan hänellä
jonkun verran rahoja jäljellä patentinkaupasta, ja hän kyllä hankkisi
lisääkin.

Ja kuinka vastenmielistä hänestä olikaan käyskellä mailla ja metsissä
ilman Heleneä! Opiskella hän ei saattanut, eikä hänellä ollut ketään,
jonka kanssa hän olisi saattanut puhella. Mitä hänen oli tehtävä?
Hän läksi soutelemaan, -- soutelemaan pitkiä matkoja, mieluimmin pois
lahdesta, jopa aina kaupunkiin saakka.

Eräänä päivänä hän soudellessaan pitkin rannikkoa vasempaan lahdesta
huomasi, että harjujen ja mäkien savi- ja kalliomuodostumissa
täällä oli omituista harmaata väriä. Helene oli sanonut hänelle,
että "siellä näytti hyvin omituiselta siitä lähtien kun suuret puut
vedettiin pois." Mutta kun heidän olisi täytynyt mennä vesille
sitä nähdäkseen, oli Rafael sivuuttanut tuon lauseen semmoisenaan.
Nyt hän laski siellä maihin. Oli syvää ja jyrkkää rantaa alhaalta
ja jyrkkää ylempääkin, mutta hän kiipesi. Hän oli ajatellut että
täällä olisi ehkä kalkkia; -- mutta hän ei uskonut omia silmiään:
se oli sementtiä, aivan varmasti sementtiä! Kuinka pitkälle sitä
ulottui? Suonta ulottui niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, --
ehkäpä sitä ulottuisi kartanon tienoille asti. Joka tapauksessa oli
tässä voimakkaammallekin tuottajalle enemmän kuin kylliksi moneksi
vuodeksi, edellyttäen että savessa oli tarpeeksi hiilihappoa ja
kalkkia. Hän ei vitkastellut nostaessaan sitä muutamia möhkäleitä
veneeseen ja soutaessaan suin päin kotiin tekemään analyysiä.
Harvoin on kukaan soutanut nopeammin kuin hän nyt viiletti sivu
saarien lahden pohjukkaan, venevalkamaan rakennusten alapuolella.
Jos sementti sisälsi oikeat ainessuhteet, niin oli _tässä_ se, joka
tekee Helenen ja hänet riippumattomiksi noista kaikista, -- _ja heti
paikalla!_

Likaisin vaattein ja käsin, hiestynein kasvoin riehahti hän myöhemmin
päivällä äitinsä luokse kertomaan tulosta: "Kas tässä minä näytän
sinulle jotakin!"

Äiti istui lukemassa, katsahti ylös, tuli liidunkalpeaksi... "Onko
siinä sementtiä?" kysyi hän pannen kirjan luotaan. -- "Tiedätkö
_sinä_ siitä --?" kysyi Rafael mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.

"Voi, tiedän", vastasi äiti, nousi ylös, meni ikkunan luo, palasi
takaisin ja pusersi käsiään vastatusten: "Siis _sinäkin_ löysit
sementtiä! -- Vai siis sinäkin löysit sitä!"

"Kuka siis ennen minua --?"

"Isäsi, rakkaani, isäsi. Silloin kun minä ensi kertaa olin täällä, --
vähää ennen kuin meidän piti matkustaa." Hän vaikeni.

"Hän tuli samalla tavoin riehuen kuin sinä minun luokseni -- --
no, ehkä ei niin nopeasti, sillä hänen jalkansa olivat huonot,
mutta muutoin aivan samalla tavoin kuin sinä --". Hän loi omituisen
silmäyksen Rafaelin likaisiin käsiin; ne eivät olleet hienot, ne
kädet. Ne olivat juuri samanlaiset kuin isänkin.

Rafael ei huomannut tätä. "Löysikö hän siis sementtisuonen?"

"Löysi. Hän lukitsi oven jälkeensä. Minä nousin ja kysyin, mitä hän
teki. Hän saattoi tuskin puhua." Hän pysähtyi hetkeksi, muistelemaan
tuota kaukaista hetkeä ja eläytymään siihen uudelleen. -- -- "No
niin, semmoinen tapaus _se_ oli." --

"Mitä hän sanoi, äiti?"

Äiti hankkiutui lähtemään. "Isäsihän luuli että minun mukanani tulisi
onni taloon."

"Miksi sitä ei sitten tullut -- -- ?" Äiti kääntyi nopeasti häneen
päin. "Anteeksi, äiti, sinä käsität minut väärin! Miksi ei sementistä
tullut mitään, tarkoitan?" -- Äiti punastui.

"Sinä et tuntenut isääsi. Hänen luonteessaan oli liian monta mutkaa,
jotta mikään olisi kunnollisesti päässyt käyntiin." -- "Mutkaa?" --
"Niin, erikoisuus, itsekkyys, intohimoisuus -- ne häntä pidättivät."
-- "Millä tavoin hän menetteli tässä?" -- "Kenenkään ei pitänyt
päästä osalliseksi, kukaan ei saisi edes tietää siitä; hän vain
yksinään! Ja sitä varten piti metsät hakattaman maahan ja rahat
käytettämän siihen -- -- ja sitten kun olimme naimisissa, -- sitten
kun olimme naimisissa, oli aikomus käyttää koko minunkin omaisuuteni
siihen!"

Rafael näki kauhun, jonka muisteleminen oli nostanut äidin kasvoille.
Äiti eli uudelleen koko kamppailun, ja Rafael ymmärsi, ettei hänen
pitäisi kysyä enempää. Äiti jo ojensikin kätensä, kun Rafael vielä
kiiruhti kysymään: "Minkävuoksi et ole kertonut minulle tästä ennen?
Siitä että täällä on sementtiä?" -- "Senvuoksi että sinulle ei olisi
koitunut siitä mitään hyvää", vastasi äiti jyrkästi.

Rafael tunsi, jopa näki äidin tarkoittavan, ettei siitä koituisi
hänelle vieläkään mitään hyvää.

"Sinä olet kajonnut minun elämäni kipeimpään haavaan; jätä minut nyt
yksin." Hänen kätensä kohosi, Rafael meni.

-- Kun hän jälleen istui venheessään viemässä sanomaansa pappilaan,
ajatteli hän: "Tämä siis oli syynä isän ja äidin verivihollisuuteen,
-- sementti! Äiti ei luottanut häneen, hän ei halunnut luovuttaa
isälle omaisuuttaan oman itsensä lisäksi. Senvuoksi ei sementin
valmistuksesta tullut mitään! Ei edes metsiä hakattu. Isä oli
kuitenkin joka tapauksessa ehjä luonne. -- Niin, ja äiti myöskin.
Mutta Jumala armahtakoon minua --!"

Sitten hän laski kuinka paljon rahaa äidin omaisuudesta ja metsistä
yhteensä olisi tullut, ja paljonko niitä (ja sementtialuetta) vastaan
olisi lisäksi saanut lainaa. Hän ymmärsi isäänsä paremmin kuin
äitiänsä! -- Mikä omaisuus siitä olisikaan siinnyt! Mikä valta ja
voima, mikä ihanuus, -- mikä elo!

Rovastilla hän tempasi kaikki mukaansa. Rovastin senvuoksi että
tämä oli käytännöllinen mies, joka heti älysi minkäarvoinen asia
oli. "Te olette nyt rikas mies!" Ruustinnan, jonka hänen voimansa
ja innostuksensa nosti mukaan. Helenen? Helene istui äänettömänä ja
kauhistuneen näköisenä. Rafael kääntyi hänen puoleensa ja kysyi eikö
häntä haluttaisi soudella sinne katsomaan kaikkea. Hänen piti toki
saada nähdä kuinka suuri alue oikeastaan oli! "Mene toki mukaan,
rakkaani", sanoi rovasti.

Hän toivoi saavansa Helenen eteensä venheessä ja kiiruhti senvuoksi.
Sanaakaan sanomatta käveli tyttö hänen vierellään ja hypähti sitten
nopeasti yläairoille. Hänen täytyikin jäädä tytön eteen ala-airoille,
selin.

Tällä pikku kamppailulla se alkoi. Istuen Heleneen selin hän näki
vain kuinka vesi kohisten poreili Helenen airoista. Salaista
taistelua, hiljaa jäytävää ahdistusta ja pelkoa. Se kuulsi niistäkin
harvoista sanoista mitä lausuttiin. Sanat vain lisäsivät jännitystä.

Perille tultaessa molemmat palavissaan punoittivat. Nyt täytyi
Rafaelin tunnustella mihin kohti he voisivat laskea maihin. Ensin
soutivat he hitaasti koko sementtialueen pituudelta, niin pitkälti
kuin sitä tänne saattoi nähdä. Rafael siis istui Helenen yläpuolella
ja selitti. Helene katseli koko ajan rannalle ja loi vain pikaisen
silmäyksen häneen tahi ei katsonut häneen ollenkaan. He kääntyivät
jälleen takaisin laskeakseen maihin siinä kohti, johon Rafael arveli
olevan edullisinta perustaa tehtaan. Jonkun verran täytyi kaivaa
ja räjähdyttää täällä, jotta rakennuksille tulisi kylliksi tilaa.
Laivat kyllä uisivat aivan rantaan saakka, mutta satama olisi tehtävä
turvallisemmaksi, ja se maksaisi rahaa.

Rafael hyppäsi ensiksi maihin saadakseen auttaa Heleneä venheestä,
mutta tyttö hyppäsi ketterästi hänen sivuitsensa rannalle. Sitten
lähtivät he kiipeämään, poika edellä tietä näyttäen ja selitellen,
tyttö jälestä tullen äänettömänä, silmät suurina ja korvat avoimina.

Pieneksi hupeni nyt kaikki mitä hän, Helene, oli työskennellyt
Hellebergenen hyväksi ja mitä oli siitä uneksinut aina lapsuudestaan
lähtien. Kestäisi monta vuotta ennenkuin metsäkään rupeaisi
tuottamaan. Tämä sitävastoin tuotti hyvinvointia heti paikalla ja
rikkautta myöhemmin, -- mikäli Rafaelin päätelmät osuivat oikeaan, ja
sitä ei Helene epäillyt ollenkaan.

Tämä nöyryyttää häntä, Heleneä, panee hänet pois viralta, tai kuinka
hän sanoisi. Mutta Rafaelin se tekee suureksi.

Soutelu, kiipeäminen ja jännitystila, jossa hän oli, antoi
vauhtia Rafaelin esityksille. Hänen katseensa ja koko olentonsa
ilmaisi jäntevyyttä. Helene tunsi yhtäkkiä, että hänen pitäisi
pelastautua venheeseen ja soutaa pois yksinään. Mutta hän oli liian
ylpeä paetakseen. Rafaelin silmät ja olemus ilmaisivat hänelle
valloittajaa; mutta hän ei halunnut antautua. Mutta myöskään ei hän
tahtonut esiintyä siten että näyttäisi kuin olisi hän istunut täällä
ja keinotellen odottanut Rafaelin kotiintuloa. Sellainen epäluulo
olisi ollut suorastaan samaa kuin jos häntä vastaan olisi suunnattu
kaikki, mikä hänen elämässään oli epäitsekkäintä, rakkainta.

Jotakin Rafaelissa hän pelkäsi, jotakin, jota Rafael kenties itse ei
voinut hallita, -- tuota Rafaelissa esiintyvää myrskyä. Se ei ollut
meluavaa eikä säikyttävää; se oli säteilevää, sisimpiin tunkevaa
innostusta, se riisti voimat häneltä itseltään ja tahdon Heleneltä.
Ja tätä ei Helene halunnut.

Vasta kun he olivat saapuneet niin ylös että saattoi, nähdä ulos
merelle, saariin, alas lahteen, Hellebergeneen ja pappilaan sekä
joelle lahden perukassa, kääntyi Rafael ja loi silmänsä tyttöön
kaikesta tästä. Helene seisoi siinä aaltoilevin povin, ja hänen
silmänsä eivät uskaltaneet palata mereltä... "Helene!" kuiskasi hän
ja tuli lähelle. Hän tahtoi ottaa tytön syliinsä.

Heleneä vapisutti, mutta hän ei kääntynyt Rafaeliin päin. Mutta
samassa hän ilman muuta lähti kiirehtimään hänen luotansa alaspäin.
Ja hän jatkoi pakoaan siihen saakka kun saapui venheen luokse.
Hän aikoi irroittaa sen, -- mutta samassa hän hillitsi itseänsä
huomatessaan että se olisi raukkamaista. Niinpä hän vain pysähtyi
katsomaan tuliko Rafael jäljestä. -- "Helene sinä --!" kuului ylhäältä
Rafaelin ääni. "Minkätähden sinä pakenet minua?" -- "Rafael, sinä
et saa --!" vastasi Helene silloin kun poika tuli alas. Kaikki
sekä rukouksen että käskyn mahti, minkä voimakas ihminen omistaa,
sisältyy niihin sanoihin.

Helene istui venheessä, Rafael seisoi maalla hänen edessään. Heidän
silmänsä kävivät kaksintaisteluaan liekehtien, heidän hengityksensä
oli katkonaista, molempien, -- kunnes Rafael astui venheeseen,
irroitti sen ja laski vesille.

Helene istuutui. Mutta ennenkuin Rafael teki samoin hän sanoi: "Sinä
kai toki huomasit, mitä minä aijoin sanoa sinulle --?" Hänen oli
vaikea saada sitä esiin.

Helene ei vastannut, vaan pisti aironsa veteen; itku oli
tulemaisillaan.

Kotimatkalla he eivät soutaneet yhtä nopeasti kuin tänne tullessaan.

Leivonen liverteli heidän päänsä päällä, kuhankeittäjä kujerteli maan
puolella. Rantasipi lensi suorassa linjassa melkein vedenpintaa,
pitkin heidän matkansa suuntaan ja lokki viiletti siivet sojossa ja
hiljaa kirahdellen sen jäljessä. Perillä varmaankin jokin odotti.
Nuorten havupuiden ja uuden kanervan tuoksu tuli heitä vastaan;
kauempana seisoivat Hellebergenen kedot kesäisessä kukoistuksessa.
Kaukana niiden takana ja hyvin korkealla liiteli kotka tuntureilta ja
sitä seurasi rääkyvä varisparvi kuvitellen ajavansa sitä takaa.

Rafael huomautti Helenelle tästä kulkueesta. "Niin, kas vaan!"
sanoi tyttökin, jolle tuotti suurta helpoitusta saada sanoa pari
luonnollista sanaa. Rafael katsahti taaksensa häneen ja hymyili. Ja
tyttö hymyili vastaan.

Rafael tunsi seitsemännen taivaan autuuden mielihyvää. Mutta mitään
siitä hän ei tietysti saa mainita! Vain soutaa, soutaa tahdissa: "Hän
-- on mi-nun! Hän -- on mi-nun! Hän -- on mi-nun!

Tosiaankin, sanoi hän itselleen, hänen vastustelunsa on tuhat kertaa
ihanampaa kuin -- --.

"Kummallista, etteivät merilinnut enää pesi näillä saarilla!" sanoi
hän.

"Se johtuu siitä, etteivät saaret enää pitkiin aikoihin ole olleet
rauhoitettuja. Linnut ovat muuttaneet ulommaksi."

"Niinpä rauhoitamme nämä saaret! Katsomme että saamme linnut
takaisin; -- eikö niin?" --

"Niin."

Rafael kääntyi oitis tyttöön päin.

Tuota "niin" sanaa ei ehkä olisi pitänyt sanoa, ajatteli Helene;
Rafaelhan oli puhunut "meistä".

Näyttääkseen kuinka kaukana hän oli tuollaisista ajatuksista katsoi
Helene ylös maalle päin. "Apilas ei menesty tänä vuonna."

"Eipä näy. -- Mitä aiot tehdä sille ensi vuonna?" Mutta siihen ansaan
ei tyttö mennyt.

Rafael kääntyi, mutta Helenen katsetta hän ei tavannut.

Virran kohina soitteli heidät tuhannen parin karkeloon, ja virtaava
vesi keinutteli venhettä hiljaa. Rafael katseli sinne, missä he kaksi
olivat yhdessä kävelleet silloin ensimmäisenä päivänä. Hän käännähti
katsoakseen eikö Helenekin ehkä katselisi sinne. Niin, hänkin katseli.

He soutivat pappilan valkamaa kohti, ja Rafael yritti pari kertaa
puhua. Mutta Helene oli oppinut, että se oli vaarallista. He
laskivat rantaan. "Helene!" sanoi Rafael kun tyttö lyhyeen "hyvästi"
sanottuaan -- ikäänkuin sivumennen -- hyppäsi maihin. "Helene!" Mutta
tyttö ei pysähtynyt. "Helene!" Rafaelin huudossa oli niin paljon,
että Helene kääntyi -- ja katsoi häneen, mutta ei pysähtynyt.

Enempää ei tarvittu. Hän souteli kotiin kuin suurin voitonsankari
mikä ikinä oli näillä vesillä purjehtinut tai täällä nähty,
-- aina siitä saakka kun viikingit tapasivat toisensa täällä
lahden sisimmässä poukamassa ja jättivät jälkeensä hautakummun,
joka vieläkin näkyy pappilan luona, -- niin, aina siitä saakka
kun alkuhirvi korkeasti haaroittunein sarvin ui tänne voitetun
kilpailijansa luota, omansa luokse; -- aina siitä saakka kun
ensimmäinen muurahaisparvi, auringonpaisteesta juopuneena viuhkan
tavoin leijaili ilmassa sinä ainoana päivänä kuin sen suotiin lentää,
-- niin, aina siitä saakka kun ensimäinen uroshylje pulikoitsi sen
luokse, jonka se näki paistattavan päivää Hellebergin rantakalliolla.

-- Rouva Kaas oli nähnyt heidän menomatkansa, nähnyt heidän soutavan
kuin hengen edestä. Hän oli myöskin nähnyt heidän soutavan takaisin
hitaasti. Hän arvasi kaiken.

Siis sementtialueella piti heidän...! Hän väänteli käsiään, hän itki.

Hän ei uskonut Rafaelin vielä vakaantuneen, ja sitäpaitsi oli
Rafaelin joka tapauksessa liian aikaista kiinnittää itseänsä tänne;
hänelle oli toki jotakin aivan muuta tarjona! Ei sementti pakenisi
hänen luotaan eikä hänkään, -- mikäli asia nyt oli otettava toden
kannalta. Tätä juttua Helenen kanssa hän arvosteli vain kuin kiskojen
murtumaa rautatiellä; Rafael ei päässyt eteenpäin!

Rafael sousi niin että kokka kohisi. Nyt oli hän perillä, nyt veti
hän venheen maalle niin kevyesti kuin olisi se ollut leppäkaukalo,
nyt hän kiiruhti sisään pitkin askelin.

Peljästyneenä, epätoivoisena pakeni Kirsten kuten aina sohvan toiseen
päähän, veti tällä kertaa jalat perästään, -- kirkaisi kun Rafael
hyöksähti sisään ja alkoi puhua. "Taisez-vous! Des égards, s'il vous
plait!" Hän ojensi kätensä puolustautuakseen.

Mutta tällä kertaa tuli Rafael rakkauden siivillä ja onnen
rohkeudella; hänellä oli tulevaisuus mukanaan. Hän teki mitä hän ei
koskaan ennen ollut uskaltanut tehdä, nimittäin tarttui äidin käsiin,
painoi ne alas, syleili häntä, suuteli häntä -- ensin otsalle,
sitten poskille, suulle, silmiin, korviin, kaulalle, leukaan, mihin
ikinä ylettyi, puhumatta mitään, aivan huumautuneena. "Mieletön
poika!" ähkyi äiti, "des égards --! Mais, Rafael, donc! -- Que --
--!" Ja lopuksi hän heittäytyi poikansa syliin ja pani kätensä hänen
kaulalleen. "Nyt sinä siis hylkäät minut, Rafael!" hän itkien lausui.

"Hylkäänkö sinut, äiti! Kukaan ei sido talomme kahta sivustaa yhteen
niin hyvin kuin Helene!" Ja nyt hän piti ylistyspuheita tytöstä ilman
mittaa ja määrää ja huomaamatta että hän kaiken aikaa kertasi yhtä ja
samaa.

Sitten kun hän rauhoittui ja pysähtyi hengähtämään, -- pyysi äiti
saada olla yksinään. Tähän oli Rafael tottunut.

Illalla tuli äiti sitten hänen luokseen ja sanoi, että heidän ensin
tuli matkustaa Kristianiaan hankkimaan asiantuntijoita, jotka
tutkisivat sementtialueen, ja kuulostamaan mitä senjälkeen olisi
tehtävä. Hänen serkkunsa, virastonpäällikkö, kyllä antaisi neuvoja.
Ja muut hänen sukulaisensa myöskin: niistähän oli suurin osa
insinöörejä ja virkamiehiä.

Hän ei mielellään halunnut lähteä Hellebergenestä juuri nyt, sehän
äidin toki piti ymmärtää! Ja olivathan he sitäpaitsi sopineet, että
he matkustaisivat vasta syksyllä! Mutta äiti sai hänet taipumaan
selitettyään että tämä oli suorin tie Helenen luokse. Sitä vain hän
pyysi, että Rafaelin suhde Heleneen jäisi juuri sille asteelle, jolla
se nyt oli, -- kunnes he olivat tehneet Kristianian matkansa. Tästä
vaatimuksestaan hän ei luopunut.

Se sai siis olla niin.

Tapansa mukaan panivat he heti paikalla matkatavaransa kuntoon. Ja
vielä samana iltana he ajoivat jäähyväisille rovastilaan.

Siellä tuli mieliala hyvin hilpeäksi; -- rouva Kaasin toimesta, sillä
hän oli levoton ja tahtoi salata tunteensa eloisalla esiintymisellä;
rovastin toimesta, sillä häntä todellakin innosti tuo suuri löytö,
joka ennusti varallisuutta sekä Hellebergenelle että koko seudulle;
-- ruustinnan toimesta, sillä hän aavisti jotakin. He toivottivat
lähtijöille sydämellisesti onnea matkalle.

Rafael oli käyttänyt hyväkseen yleistä hilpeyttä saadakseen puhua
muutamia sanoja kahden kesken Helenen kanssa jossain nurkassa. Täällä
hän pusersi tytöltä lupauksen vastata hänen kirjeisiinsä. Mutta hän
varoi ilmaisemasta tytölle, että hän jo edeltäpäin oli keskustellut
kaikesta äitinsä kanssa. Hän tunsi että Helene pelästyisi tuommoista
tekoa, joka hänestä näytti niin luonnolliselta.

Heidän pois ajaessaan istui Rafael hattuaan heiluttaen niin kauan
kuin pappilaisia näkyi. Sieltä huiskutettiin takaisin -- ensin
kaikki, lopuksi vain yksi.

Kesäilta oli valoisa ja lämmin, mutta ei tarpeeksi valoisa, ei
tarpeeksi lämmin -- eikä tarpeeksi suurenmoinen. Rafael ei tahtonut
mahtua siihen, eikä siinä ollut niin korkeita värejä kuin hänen
riemunsa tarvitsi kuvastuakseen. Hän ei voinut nukkua, ei puhella
kenenkään kanssa. Hän ei voinut olla yksinään, mutta ei myöskään
muiden seurassa. Hän jo ajatteli täydellä todella palata takaisin
pappilaan ja koputtaa Helenen kamarin ikkunaan: hän oli jo matkalla
rantaan ja työnsi venheen vesille. Mutta ehkä hän säikyttäisi tyttöä
jotenkin tahi pilaisi asiaa jollain tavoin. Niin hän alkoi soutaa
ulos merelle -- uloimmaisia saaria kohti, ja siellä hän säikytti
linnut pahanpäiväisesti. Kun hän laski maihin, nousivat ne lentoon,
ensin yksitellen, sitten parvittain, sitten kaikki tyyni, ja panivat
vastalauseensa hirmuisella rääkynällä -- ja vielä muullakin tavoin!
Hän oli vihaisen pilven sisällä, se oli todellinen lintuhelvetti.
Mutta hän ei menettänyt hyvää tuultaan. "Odottakaahan!" sanoi hän
niille, soutaessaan pois koko parvi kintereillään: "Odottakaahan, --
kunhan Hellebergenen saaret rauhoitetaan -- niinkuin koko kartanokin!
Silloin te tulette pitämään meistä toisella tavoin! Näkemiin siihen
saakka!"



IV.


Niinkuin korkea laiva, juhlallisesti ja liputettuna hän saapui
Kristianiaan; hänen rakkautensa vastasi laivaorkesteria. Suuri
suku oli jo kauan ollut valmiina vastaanottoon. Sen monet
insinöörit olivat _à jour_ kaikesta mitä hän oli kirjoitellut, ja
se oli pitänyt huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Sillä oli
käsissään joukko maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, ja tästä
koitui sitoumuksia oikeaan ja vasempaan. Suku oli jälleen saanut
keskuuteensa neron, s.o. sellaisen, jonka vuoksi sen kannatti
pyrkiä korottamaan mainettansa. Rafael kulki seurapiiristä
seurapiiriin, esittelyistä esittelyihin, ja missä ikinä hän tahi
hänen äitinsä esiintyi, tapahtui se suuren seurueen liehakoimana.
Tämän seurueen muodostivat varsinkin suvun naiset, jotka olivat
vielä innokkaampia kuin sen herrat, niin että nuo kaksi eivät
olleet oleskelleet kaupungissa kuin puoli viikkoa, kun jo kaikki
käsittivät, että heistä oli tullut kaupungin sensatsioni. On
niitä aina semmoisia, jotka eivät kelpaa tähän tarkoitukseen, ne
ovat kuin noetut kattilat soinnittomia, tahi kuin heikot lapset,
jotka eivät tahdo, tahi kuin vanhat koirat, jotka murisevat.
Mutta _hän_ oli niin ehdottomasti laatuisa -- ensimmäinen ehto!
-- oikein kiltti poika ja erinomaisen hyväluontoinen päälliseksi.
Ja hänellä oli myöskin ulkonäköä; hän täytti kolme kyynäräänsä,
ja kaikki nämä kolme kyynärää olivat puetut hienoimman muodin
mukaan. Hänen suurissa terävissä silmissään vilkkuivat juhlavalot;
hänen leveältä otsaltaan heijastui sähköistä hohtoa, hänellä oli
kyky tehdä toisillekin selväksi se mikä häntä itseään innosti, ja
hän oli kaunis sitä tehdessään. Hän oli maailmanmies sormenpäitä
myöten, puhui monia kieliä kosmopoliittisilla päivällisillä, jotka
olivat suvun erikoisharrastuksia. Hän oli yksi harvoja todellisten
kartanoiden omistajia Norjassa, ja hänellä oli, sanottiin,
huomattava omaisuus talletettunakin. Jo puolet tästä kaikesta
panisi kaikki kellot soimaan. Suvusta siirtyi hänen juhlimisensa
seurapiiriin, seurapiiristä kaupunkiin. Hän oli kaupungin lemmikki
neljätoista päivää. Täytyy tuntea Kristianialaakson arvostelevat,
mutta mielikuvitusköyhät alkuasukkaat, jotka päivittäin ruokkivat
toisiaan vain puutteella, -- on täytynyt nähdä kuinka he nieleksivät
rutikuivia, omituisia raamatunselityksiä, huomatakseen mitä voi
syntyä, kun he kerran saavat oikean todellisen keskusteluaiheen!
Mikään ei kohoa vaarallisempaan lentoon myrskyssä kuin erämaan
hieta; mikään sensatsioni ei ole niinkuin Kristianian. Kun tuli
tunnetuksi, että kaksi asiantuntijaa suvun keskuudesta oli erään
huomatun geologin ja vuorimestarin sekä Rafaelin kanssa käynyt
Hellebergenessä ja siellä huomannut että hänen löytönsä todella oli
sementtiä, rynnättiin hänen kimppuunsa parikymmentä kertaa päivässä.
Semmoinen vaatii kestävyyttä! Mutta hän oli muuttumattomassa
vireessä kuin piano eikä hän ollut sen herkkusuisempi kuin että
hienoimman ja herkullisimman lomassa myöskin voi nieleksiä pikku
nauloja ja köydenpäitä. Joka suhteessa tuo nuori hurjimus pysyttelihe
nahoissaan, niin että hän jaksoi olla yhtämittaisessa kiertokulussa
yötä päivää, mikä vei voimat kaikilta muilta, paitsi häneltä
itseltään. Myöskin hupaisia seikkailuja hän koki, -- niin harvinaisia
ja erikoisia, että olisi voinut panna päänsä pantiksi siitä, että
semmoinen oli Kristianiassa tuiki mahdotonta. Mutta: "kova kuivuus
kiihottaa janoa". Hän oli sillä tuulella kuin poika hillopurkissa:
suut, nenät, otsat, kädet hillosta tahmeina. Semmoisista lapsista
pitävät naiset eniten; silloin ne ovat suloisinta mitä maa päällään
kantaa. Korkea, täyskypsä marjapuu tuhannen rastaan ympäröimänä --
semmoinen elämä kuhisi hänen ympärillään. Puuttui vain hänestä olisi
tehty jumala, -- ja sekin hänestä tehtiin.

Kuljeksiessaan eräänä päivänä useissa tehtaissa hän antoi viittauksen
siellä, toisen täällä, (hänellä oli runsaasti kokemusta ja terävä
silmä), ja jokainen viittaus kantoi hedelmän. Lopuksi hän eräässä
tehtaassa, joka harjoitti samaa tuotantoa kuin se tehdas, jolle
hän Ranskassa oli keksinyt voimansäästölaitteen, antoi samanlaisen
viittauksen; hän näytti itse paikalla kuinka muutos piti tehtämän.
Sanoma tästä läksi kiertämään kaupunkia, se kasvoi, kasvoi kuin
meri monipäiväisen läntismyrskyn aikana. Tuosta uudesta nerosta,
joka oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, kasvaa varmaankin vielä
koko maan ihme. Ennen pitkää tuli muotiasiaksi, että jokaisen
tehtailijan piti saada hänet käymään tehtaassaan, ja sitten kun
nämä olivat tulleet vakuutetuiksi, että heidän keskuudessaan oli
jumala, muuttui tämä kaikkien mielipiteeksi. Sillä vasta tehtailijain
ihastus on riittävää. Tätä suurta hetkeä naiset olivat odottaneet
omituisella tavalla: heittäytymällä viimeisen asteen järkevyydestä
viidennen asteen hullutuksiin. Heidän silmänsä tanssivat cancania
hänessä niinkuin auringonsäteet leikkivät kiiltävän metallin
pinnalla. Hän taas puolestaan ei sanottavasti muutellut asteitaan
eikä lämpötilaansa, hän oli liian hyvänpäiväinen rakastettavassa
onnellisuudessaan, ja liian autuaassa mielentilassa.

Väkevänä tekijänä koko tässä kuohunnassa pidettiin suvun
temperamenttia, sillä sehän oli niin samanlainen kuin hänenkin.
Hän oli Ravn kiireestä kantapäähän, -- niin, ja ehkäpä hänessä oli
pieni osa myöskin Kaasia. Hän oli mitä he nimittivät "oikeaksi
ravnilaiseksi" -- kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän heidän
silmissään polveutui suvun alkutekijöistä, sen nerokkaista
alkuvoimista. Upea ruumiillinen kasvu oli ehkä kasvattanut nämä
voimat kaksinkertaisiksi, mutta itse voimista suku korjasi kiitoksen
itselleen. Hans Ravniin tutustuessaan oli Rafael päässyt suvun
makuun, ja nyt hän jatkoi! Joka ainoaa sanaa varten minkä hän sanoi,
oli ymmärtämyksen nauru valmiina; hänen ympärillään ihan kipinöitsi.
Kun hän poikkesi yleisestä mausta, entisajan ajatuksista, yleisestä
moraalista, poikkesi niistä sukukin; missä hänen nuori ymmärryksensä
määräsi johonkin suuntaan, siinä sukukin heti yhtenä miehenä oli
kannattajana. Niin, tuo suku oikeastaan meni hänestä edelle; se tiesi
edeltäpäin, mihin hän pyrki. Kun hän oli iältään ja luonteeltaan
nuori ja tiesi paljoa enemmän kuin nuoret tavallisesti, niin soveltui
hän sekä nuorten että vanhain seuraan; -- voi, kuinka hyvin hän
viihtyi Norjassa!

Hänen äitinsä seurasi kaikkialla mukana. Kirstenin elämähän oli
kerran sukulaisista näyttänyt tarkoituksettomimmalta mitä saattoi
ajatella. Mutta juuri siten hän oli tehnyt suurinta. Hänen
päämääriään ja lujaa tahtoaan kohtaan suku tunsi suurta kunnioitusta,
ja se osoitti tunteensa hänelle. Mitä siroimmin pukeutuneena,
olennoltaan hentona ja ylhäisenä hän kulki seurapiiristä
seurapiiriin, huvimatkalta huvimatkalle, kunnes sai kaikkea liiaksi.

Kaikki menikin liian pitkälle, kaikki alkoi loukata hänen
tahdillisuuttaan, hän alkoi peljätä. Mutta juhlasaattue kulki
eteenpäin ilman häntäkin, -- niinkuin vaunujono, joka jatkoi
matkaansa Rafaelin kera, välittämättä siitä että hän oli pudonnut
tielle. Hänen katseensa seurasi etenevää pölypilveä ja hän kuuli
juhlamelun kaukaisen kaiun.

Entä Helene, -- mitä ihmettä tulisi Helenestä? Oliko Helenekin
joutunut pois rattailta? Kaukana siitä! Rafael oli niin varma
hänen mukaantulostaan kuin kultakellosta liivintaskussa sydämensä
kohdalla. Jo ensimäistä päivää kaupungissa ollessaan hän kirjoitti
Helenelle. Kirje ei ollut pitkä, sillä hänellä ei ollut paljon
aikaa, mutta se oli häntä itseään joka sana. Hän sai vastauksen
heti; täysihoitolan emäntä itse sen toi hänelle, ja hän tuli niin
hillittömän iloiseksi, että emäntä, joka oli nähnyt postileiman
ja oli sukua rovastilaisille, vainusi koko asian, -- mikä huvitti
Rafaelia suuresti.

Mutta Helenen kirje oli välttelevä; ilmeisesti tyttö ei vielä
tuntenut häntä tarpeeksi, uskaltaakseen ryhtyä avomieliseen
sananvaihtoon.

Rafaelilla ei ollut aikaa kylliksi koettaakseen päästä kirjevaihdon
kautta tytön kanssa puheisiin. Hän tuli kotiin yöllä, heräsi unesta
päivällä, ja heti olivat ystävät hänen kimpussaan. Sitten palasi hän
kotiin vain vaihtaakseen pukua päivälliselle; alati seisoivat vaunut
oven edessä, sillä hän saapui joka paikkaan aina viime hetkessä.
Milloinkapa hän voisikaan kirjoittaa! Mutta pianhan tästä kaikesta
päästäisiin, ja silloin suoraa päätä Helenen luokse!

Sementtikauppa pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut. Hänen
äitinsä nimittäin teki esteitä; -- ei niin, että äiti olisi
vastustanut yhtiön perustamista, mutta hän esitteli kaikenlaisia
mielettömyyksiä, nähtävästi haluten ettei koko puuhasta tulisi
mitään. Rafaelilla ei ollut aikaa ruveta häntä taivuttelemaan, ja hän
ärsytti Rafaelia myöskin. Hän jätti taivuttelun emännän tehtäväksi.

Kummallinen ihminen, joka hallitsi täysihoitolaa, hoiteli asukkaiden
asioita ja kokonaista lapsilaumaa ilman pienintäkään ponnistelua. Hän
oli leski, pari lapsista oli jo lähempänä kahtakymmentä, mutta hän
itse näytti vain kolmekymmenvuotiaalta. Pitkä, solakka, lujatekoinen,
tumma, silmät kuin hehkuvaa hiiltä, varma ja nopea kaikissa asioissa,
vastauksissaan ja liikkeissään. Kuin pitkäaikaisen kokemuksen omaava
upseeri, johon aina luotettiin, jota aina toteltiin. Kaikki taipuivat
aina hänen lyhyeen, luonnolliseen tapaansa järjestää kaikki asiat
kohdalleen. Ja palvelevainen, jopa uhrautuvaisuuteen saakka hän oli
niitä kohtaan, joihin kiintyi, -- mutta niitä eivät olleet läheskään
kaikki. Tämä hänen avosydämisyytensä vaikutti, että häneen luotettiin
vielä enemmän.

Hän sai rouva Kaasin alunpitäin valtaansa, -- ennenkaikkea hän
huvitti Kirsteniä. Angelika Nagel käytti puheessaan uudenaikaista
kristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä.
Sanavalinnassa esim. "kauhea" liitettiin semmoiseen joka oli
kauheuden vastakohta ("kauhean hauskaa", "kauhean kaunis");
"räiskävä" liitettiin sellaiseen joka oli märkää ("räiskävän
hyvää punssia"). Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan "äärettömän
kauniilta" tahi "peloittavan kauniilta", ja päinvastoin taas ei
sanottu "kauheaksi" kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen
sanottiin "vähän kauheaksi". Kielen linttaan poljetut kengät, joilla
suurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustavat tietään, tulivat vasta
nyt muotiin Kristianiassa.

Kaikki tämä oli uutta, ja luonteenomaista irtonaisuudelle, joka
oli tullut kaiken sen teeskentelyn sijaan, johon rouva Kaaskin
nuoruudessaan oli antautunut. Ilmiö senvuoksi suuresti huvitti rouva
Kaasia; hän tutki sitä. Siten otti Angelika Nagel niskoilleen kaikki
hänen vaivansa käytännöllisissä asioissa ja suoriutui niistä kuin
leikkiä laskien. Niinpä otti hän hoteisiinsa sementtiyrityksenkin.
Ajattelemattomaan tapaansa hän sanoa paukautti mitä tämä tahi tuo oli
yrityksestä sanonut, ja siihen kiinnitti rouva Kaas huomiota.

Pian vei Angelika Nagel asian niin pitkälle, että tuli
välttämättömäksi keskustella Rafaelin kanssa. Mutta kun tätä oli
turha päivisin tavoitella, istui Angelika valveella myöhään yöhön,
odotellen.

Kun Rafael ensi kerran näki hänen avaavan ovea hänelle, tuli hän
aivan hämilleen, ja kuultuaan mitä toisella oli asiaa, hyvin
kiitolliseksi. Toisella kertaa hän riisti Angelikalta suudelman,
jolloin tämä juoksi sisään puhumatta hänelle mitään; sen hän sai
sopimattomasta esiintymisestään. Mutta Rafael oli tuntenut hänen
ruumiinsa kiinteän täyteläisyyden ja ruvennut himoitsemaan häntä.
Angelika jäi nyt kokonaan tulematta; ei edes päivisin Rafaelin
onnistunut tavata häntä. Mutta sitten aivan odottamattaan hän tapasi
Angelikan ovella; oli jotakin, joka emännän täytyi sanoa hänelle.
Silloin syntyi heidän kesken taistelu. Mutta sekin päättyi siten että
Angelika pujahti hänen käsistään ja katosi. Rafael kuiskasi hänen
jälkeensä niin kovaa kuin uskalsi: "Minäpä matkustan sitten!"

Vielä hänen riisuutuessaan hiipi Angelika hiljaa hänen luokseen.

Seuraavana aamuna, ennenkuin Rafael vielä oli kunnolleen
valveillakaan, toi postinkantaja hänelle 15,000 frangin
postiosoituksen. Hän luuli että oli tapahtunut jokin erehdys nimen
suhteen, -- tahi että tämä oli jotain tehtävää varten, jota joku
kenties pyytäisi häntä toimittamaan. Ei, se oli siltä ranskalaiselta
tehtaanomistajalta, jonka voimankulutus hänen oli onnistunut vähentää
puoleen entisestä määrästä. Tämä rohkeni lähettää Rafaelille
tuon summan vaatimattomaksi palkkioksi; aikaisemmin hän ei ollut
voinut tehdä tätä, mutta nyt ei hän enää viivytellyt. Hän odotti
Rafaelin kuittausta melkoisella jännityksellä, sillä hän ei ollut
vastaanottajan osoitteesta täysin varma.

Salaman nopeudella Rafael hyppäsi vuoteestaan, juoksi äitinsä luokse
ja jälleen takaisin. Mutta tuskin oli hän jäänyt silmänräpäykseksi
yksikseen kun tämä voiton ja onnen ylenpalttisuus alkoi kauhistaa
häntä. Nyt täytyy tästä kaikesta tulla loppu! Nyt tahtoo hän kotiin!
Omantunnontuskista hän ei tuntenut jälkeäkään, eikä ikävöintiä liioin
-- ennenkuin nyt. Yhdellä iskulla niin sanomattoman voimakkaasti!
Hän seisoi kukkulalla, puhtaana ja korkeana! Hän joutui tuskiinsa;
hänen täytyi päästä matkustamaan heti, sillä muutoin kävisi hänelle
hullusti.

Äidin sydämellisen ilon näkeminen tukahdutti tuskan. Äiti tuli
hänen luokseen kuultuaan että hän oli sulkeutunut huoneeseensa, ja
he haastelivat aivan säveästi keskenään. Lopuksi he haastelivat
talousasioistaankin. He asuivat "pensionissa", koska heillä ei
enää ollut varoja asua hotelleissa; kartano ei tuottanut mitään,
ennenkuin metsää jälleen voitaisiin myydä, eikä äidinkään pääoma
ollut enää koskematon, -- päätöksestä huolimatta. Nyt oli äiti
taipuvainen sementtiyhtiön perustamiseen. Tämän johdosta Rafael läksi
kaupungille, jossa hänen hovinsa pian kerääntyi hänen ympärilleen.

Mutta yritykseen tarvittavaa suurta rahasummaa ei saatu kokoon yhtenä
ainoana päivänä, siihen meni useita. Rafael tuli kärsimättömäksi,
hän tahtoi ja hänen täytyi matkustaa, ja lopuksi järjestettiin niin,
että äiti sai serkkunsa virastonpäällikön suostumaan osakeyhtiön
perustajaksi, -- ja he alkoivat valmistautua kotimatkalle.

Osaksi he kävivät jäähyväisvierailuilla, osaksi lähettivät
kirjekorteilla kiitoksensa ja tervehdyksensä. Kaikki oli valmista ja
lähtöpäivä valkeni, kun Rafael sai vuoteeseensa kirjeen rovastilta.
Rovasti kirjoitti että eräs nimetön kirjoittaja oli huomauttanut
hänelle Rafaelin elintavoista Kristianiassa; tämän jälkeen oli hän
itse hankkinut asiasta selon, ja tulos oli, että hänen tyttärensä
tänä päivänä matkusti ulkomaille. Muuta kirje ei sisältänyt.

Mutta Rafael kyllä osasi päätellä, mitä tätä ennen oli tapahtunut
isän ja tyttären välillä! Hän pukeutui niin kiireesti kuin osasi
ja hyökkäsi äitinsä luokse. Hänen vihansa niitä alhaisia ihmisiä
kohtaan, jotka olivat hävittäneet hänen ja Helenen tulevaisuuden, --
ketähän nekin lienevät olleet? -- sulautui yhteen hänen epätoivonsa
kanssa. Helenestähän hän vain piti, kaikista muista hän ei välittänyt
hittojakaan! Hän oli myöskin loukkaantunut senjohdosta että
rovasti tahi kuka hyvänsä uskalsi kohdella häntä tuolla tavoin, --
antaa hänelle matkapassin kuin jollekin palvelijalle, puhumatta
ensin hänen kanssaan, sallimatta hänen puolustautua! Äiti luki
kirjeen rauhallisena. Sitten kuunteli hän poikansa puheita -- myös
rauhallisena. Ja kun Rafael tämän johdosta yhä enemmän raivostui,
purskahti äiti nauruun. --

Heidän tapoihinsa ei kuulunut sanoin selvitellä välilleen
tulleita asioita. Mutta tällä kertaa välähti Rafaelin mieleen
äkkiä, että juuri äiti oli saanut hänet matkustamaan kaupunkiin,
ei sementtialueiden vuoksi, sen oli äiti tarkoin tiennyt, vaan
ainoastaan eroittaakseen hänet Helenestä. Ja tämän hän sanoi äidille.

Hän sanoi jopa näin: "Nyt käy minulle samoin kuin kävi isälle. Ja
tähänkin olet sinä syypää." Sen sanottuaan hän juoksi ulos.

Hetken kuluttua rouva Kaas matkusti. Saman päivän iltana matkusti
myöskin Rafael, mutta Ranskaan.

Ranskasta hän kirjoitti rovastille liikuttavan kirjeen, jossa pyysi
rovastia sallimaan Helenen tulla kotiin, jolloin he heti menisivät
naimisiin. Mitä ikinä rovasti liekin kuullut hänen elintavoistaan
Kristianiassa, ei niillä ollut vähintäkään tekemistä niiden
tunteitten kanssa, joita hän tunsi Heleneä kohtaan. Helene -- ja
Helene yksin -- omasi sen voiman, joka taltuttaisi hänet. Hänen
omakseen tahtoi Rafael tulla elinajaksi.

Rovasti ei vastannut.

Kuukauden kuluttua uusi kirje. Tässä hän tunnusti, että hän oli
käyttäytynyt houkkamaisesti. Mutta hän ei ollut osannut ajatella
elämäänsä tarkemmin. Se oli vain seurannut kuin niin monien
muitten asianhaarain jatkona, ja olosuhteet olivat olleet niin
harhaanjohtavat. Mutta, hän vannoi, siitä oli tuleva loppu,
hän näyttää että hän ansaitsee luottamusta. Niin, jopa hän oli
näyttänytkin sitä, aina siitä lähtien kuin hän jätti Kristianian.
Jospa rovasti lopultakin taipuisi; tällä tavoinhan rovasti oli ajanut
hänet maanpakoon, sillä ilman Heleneä hän ei voinut tulla kotiin
Hellebergeneen. Kaikki mikä siellä oli rakasta, oli tullut rakkaaksi
Helenen vaikutuksesta, kaikki mitä siellä voitiin tehdä, oli
suunniteltu yhdessä Helenen kanssa. Ja lisäksi hänen elämänsä meni
tällä tavoin ihan hukkaan. Hän suri ja hän ikävöi niin, että hänen
oli mahdotonta tehdä työtä niin tarmokkaasti kuin hän olisi tahtonut.

Tällä kertaa hän sai vastauksen, joskin lyhyen. Se sisälsi että vain
pitempi koetusaika saattoi rovastille vakuuttaa hänen aikomustensa
vakavuuden.

Ei siis kotiin! Ei työtä tekemään! Ei ainakaan siten, että siitä
tulisi jälkiä. Hän tunsi äitinsä liian hyvin, huomatakseen että nyt
oli sementtihankekin mennyt myttyyn, -- olipa yhtiötä perustettu tahi
ei. Kaupanpäälliseksi otti hän selon vielä tästäkin.

Hän oli jo kauan sitten kirjoittanut äidilleen ja rukoillut
sydämensä pohjasta anteeksi sanojaan; äitihän tiesi, että se kaikki
oli johtunut pikaisuudesta; äiti kyllä tiesi kuinka hän piti
äidistä, kuinka hän olikin onneton senjohdosta, etteivät he olleet
yksimielisiä siitä, mikä hänelle, Rafaelille, oli ja tuli aina.
olemaan kallista.

Äiti vastasi hänelle kauniisti ja pitkään -- mainitsematta sanaakaan
siitä mikä oli tapahtunut eikä liioin Helenestä. Hän kertoili
kaikenlaista, mainiten muun muassa myöskin, mitä rovasti suunnitteli
kartanoon nähden. Tästä Rafael päätti että äiti ja rovasti
seurustelivat keskenään. Ehkäpä rovasti lykkäsi asiat tämmöiselle
kannalle juuri senvuoksi, että tiesi, ettei äiti ollut Rafaelin
aikeesta hyvillään?

Kesä kallistui syksyyn. Kaiken epävarmuuden vallassa tunsi Rafael
olevansa kovin yksinään ja alkoi ikävöidä uusia tuttaviansa
Kristianiassa. Tästä kirjoittikin hän näille ja mainitsi tulevansa
kotiin, pysähtyen kuitenkin hetkeksi Kööpenhaminaan.

Kööpenhaminassa hän tapasi Angelika Nagelin jälleen. Angelika oli
parin hänen opintotoverinsa seurassa. Hän oli hillittömän iloinen,
loisti terveyttä ja kauneutta ja tuota raikasta vapaamielisyyttä,
joka teki nuoret miehet hulluiksi. Rafael oli koko tämän ajan
kironnut kaikkea tällaista, ja hän oli tullut tänne tuntematta
pienintäkään pakkoa uudistaa kaikkea. Mutta nyt hän tuli
mustasukkaiseksi ensi kerran elämässään! Se oli aivan uusi tunne,
jota vastaan hän ei ollut valmistautunut. Hän tuli mustasukkaiseksi
heti kun näki Angelikan jonkun toverinsa seurassa. Angelikan
esiintymisessä oli omituista, raikasta rohkeutta, joka pani hänen
verensä kovasti kuohuksiin.

Nyt alkoi heidän yhdyselämässään uusi vaihe. Se jakaantui raivokkaan
mustasukkaisuuden ja yhtä raivokkaan ihastuksen kausiin. Ja tämä
kaikki johti omituisenlaatuiseen kirjevaihtoon Angelikan lähdettyä,
ja tämä kirjevaihto veti Rafaelin hänen perästään.

Laivalla hän kuuli kuinka muuan siivooja ja siivoojatar
keskustelivat: "Se odotteli poikaa öisin, kunnes sai niinkuin oli
tahtonut. Ja nyt se on taas saanut sen käsiinsä!"

Mahdollista oli, ettei tämä keskustelu koskenut häntä, mutta myöskin
oli mahdollista, että piika oli ollut pensionissa Kristianiassa;
Rafael ei kuitenkaan tuntenut häntä.

Omituista on olo tuommoisissa suhteissa kuin Angelikan ja hänen, --
ollaan siinä uskossa, että on pysytty aivan näkymättöminä. Rafael
ajatteli että tähän saakka ei kukaan kuolevainen ollut tiennyt
asiasta tämän taivaallista. Ja nyt pelkkä epäilys päinvastaisesta
saattoi koko elämän vaivaiseksi. Pensioni, Angelika, kirjeet --
helvetti! Hän ei mistään hinnasta halunnut jatkaa tätä. Oliko
Angelika ehkä heittänyt verkkonsa ulos ja pyydystänyt hänet kuin
lihavan, tyhmän kalan? Tämä ei ollut kertaakaan välähtänyt hänen
mieleensä eikä koko juttu ollut merkinnyt hänelle mitään -- ennenkuin
nyt, kun hän tapasi Angelikan Kööpenhaminassa. Ehkäpä _tämäkin_
tapaaminen oli vain hyvin suunniteltu juoni!

Ei mikään voi syvemmin loukata miehen turhamaisuutta ja
valloittajatunnetta kuin huomio, että luulotellusta voittajaherrasta
onkin muuttunut vangituksi orjaksi.

Rafael ajelehti kannella suurimman osan yötä, ja kun hän tuli
Kristianiaan, asettui hän asumaan erääseen hotelliin. Sieltä hän
aikoi seuraavana päivänä matkustaa kotiin Hellebergeneen; kestäköön
tai katketkoon! Tämän -- ja kaiken samantapaisen piti nyt loppua
ainiaaksi; tämmöinen nosti paholaisen kaiken etunenään. Ja kun hän
pääsisi kotiin ja saisi tietää missä Helene oli, niin kaikki muu
menisi itsestään.

Hotellista hän meni Angelika Nagelin pensioniin sanoakseen että hänen
siellä olevat tavaransa olivat tuotavat hänen luokseen hotelliin
heti; hän matkustaisi iltapäivällä.

Hän oli syönyt päivällistä ja tuli juuri huoneeseensa pakatakseen
tavaroitaan, -- kun hänen silmänsä sattuivat Angelikaan, joka oli
tullut sillävälin sisään. Tämä seisoi hänen edessään hienona,
kauniina ja onnettomana; semmoisena Rafael ei ollut koskaan nähnyt
ketään. Eikö hän todellakaan ollut saattanut tulla Angelikan luo
asumaan? Täytyikö hänen heti matkustaa? Angelika itki niin ilmetyn
epätoivoisesti, että Rafael, joka oli valmistautunut kaikkeen paitsi
näkemään häntä lohduttamattomana, seisoi siinä ja vastaili vältellen.
Eihän heidän suhteellaan, sanoi hän, ollut muuta kuin tilapäisen
tapaamisen luonne; senhän he tiesivät molemmat. Siispä piti
Angelikankin tietää, että siitä ennemmin tai myöhemmin piti tulla
loppu. Ja nyt oli se hetki tullut.

Mutta Angelika sanoi että se oli merkinnyt enemmän; hän ei ollut
tavannut ketään, josta olisi pitänyt niin paljon kuin Rafaelista, ja
tämänhän hän kyllä oli näyttänyt Rafaelille. Hän oli tullut tänne
sanomaan että hän oli raskaana. Ja hän oli tästä niin epätoivoissaan
kuin kukaan voi olla; se olisi hänen ja hänen lapsensa surma. Koskaan
ei hän ollut ajatellut näin kauheita asioita, mutta hänen mieletön
rakkautensa oli vienyt hänet pois suunniltaan; -- niin että hän nyt
siis joutui makaamaan niinkuin oli vuoteensa rakentanut.

Rafael ei voinut vastata tähän mitään, sillä hän ei voinut ajatella.
Hän katseli Angelikan niskaa ja selkää ja näki niiden nytkähtelevän.
Hän näki Angelikan pienen jalan pistävän esiin hameen alta, hänen
vahvan käsivartensa, joka pisti lyhyen hihan alta esiin. Kasvonsa
Angelika peitti käsillään, kyynärpäät pöytään nojaten ja itki, huusi
ja kirkui.

Ja kuitenkin, -- mikä ensiksi kokosi hänen ajatuksensa yhteen, ei
ollut sääli olentoa kohtaan tuossa hänen edessään. Se oli Helene, se
oli rovasti, se oli äiti. Mitä he sanoisivat tästä? --

Angelika tunsi mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat ja kohotti
päänsä: "Tahdotko sinä todellakin matkustaa minun luotani!" Kuinka
epätoivoiset olivatkaan hänen kasvonsa; tuo väkevä ihminen oli
heikompi kuin lapsi.

Rafael seisoi hänen edessään avatun matkalaukkunsa luona, aivan
onnettomana hänkin. "Mitäpä hyödyttäisi jäädä tänne?" vastasi hän
alakuloisesti.

Angelikan silmät pälyilivät häntä, tulivat kirkkaammiksi ja yhä
kirkkaammiksi, saivat jyrkän ilmeen; sitten ne alkoivat loistaa,
salamoivat, suu aukeni ivahymyyn, hän kasvoi sekunti sekunnilta,
kunnes kohosi ilmaan: "Sinun pitää naida minut, jos olet kunniallinen
mies!"

"Minun naida -- sinut -- --!" huudahti Rafael, ensin kauhistuneena,
sitten ivallisena hänkin.

Nyt Angelikan silmiin tuli paha ilme, hänen päänsä kurottui
eteenpäin, koko olento kyyristäytyi hyökkäykseen kuin tiikerikissa.
Mutta hyökkäys supistui miehekkääseen kämmenen iskuun pöytää vasten:
"Niin, sinun _pitää_ naida minut, piru vieköön!" hän sähisi. Sitten
hän kiiti Rafaelin ohi ikkunaa kohti. Mitä hän aikoi?

Avata sen, huutaa ulos; -- Rafael ei kuullut selvästi, mitä.
Kurottautua kokonaan ikkunanpuitten ulkopuolelle ja kirkaista vielä
kerran, -- sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi Rafaeliin päin,
huohottavana, voitonriemuisena.

Rafael seisoi liidunvalkeana -- ei pelosta, vaan siitä syystä että
hän huomasi nyt saaneensa verivihollisen. Ja silloin hän nousi
taisteluun.

Angelika näki sen heti, näki hänen voimansa jo ennenkuin hän
liikahtikaan. Rafaelin silmissä ja ryhdissä oli jotakin, jota hän ei
koskaan saisi valtoihinsa. Oli voimaa ilmeessä ja asennossa, voimaa,
jonka kanssa ei kernaasti antautuisi kilpailuun. Jollei Rafael ollut
koskaan ennen nähnyt häntä, niin ei hänkään ollut nähnyt Rafaelia.

Mutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen
johdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa,
vaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun
ja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen --
murtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut
moista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun
jäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti
vain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä -- nyyhkyttämättä. Hän
tahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin
ahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä
raivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.

Mutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun.
Senjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin
olisi ollut siellä yksinään, -- ja sanoi että Angelikan pitäisi
itsensäkin huomata että se oli mahdotonta.

"Etkö usko", vastasi tämä hiljaa, "että minä voin kantaa kaikki
vaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä
mielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen
sinun äitisi kanssa?" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi
itselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja
jatkoi sitten: "Ja Hellebergene... tunnenhan minä senkin, minähän
olen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin
sopiva hoitamaan siellä kaikkea, -- etkö usko? Entä sementtikaivosi,
lisäsi hän, "minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun
siinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa."

Hän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan
sorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen
avutonta.

"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään -- ajattele vielä asiaa!"
lisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että
hänen täytyi ruveta lohduttelemaan.

Angelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. "Älä matkusta, älä
matkusta!" -- --

Hän tunsi että Rafael lämpeni. "En koskaan ole antautunut kenellekään
senjälkeen kun jäin leskeksi", hän kuiskasi -- "ja huomaathan sinä
itsekin --" hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti,
nyyhkytti.

"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni" sanoi Rafael. "Minä en
voi --"

"Niinpä siis mieti!" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä
nopeasti, "Oi, Rafael", - hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti
hänet tuleen.

Joku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti
tulla noutamaan tavaroita.

"Ei", sanoi Rafael ja punastui, "minä jäänkin tänne huomiseen saakka."

Mies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti,
riemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa!
Hän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin
nuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän
nyt poistui.

Mutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun
Rafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään
sohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei
hän enää voinut siltä sijaltaan nousta.

Mitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma,
joka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen
ruumiin näköinen.

_Tämän_ nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat
kaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se
ei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä
häneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen
raikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.

Mutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan,
joutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä
kunnian miehenä, ei edes hän itse.

Nyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä
suuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän
ajatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.

Ehkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi
hartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan
-- ja kantaisi kuormansa kuin mies,... ehkäpä hän silloin kykenisi
käyttämään kaikkia voimiaan?

Niin teki äitikin, -- ja pääsi perille.

Mutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi
nyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen
haudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.

Kaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän
muisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan.
Ne olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla
ja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli
rehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi
kertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.

He kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti
omituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko
Angelika todella raskaana.

Tämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta
epäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. -- Mutta saattoihan hän
erehtyä; -- hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti
häntä; -- mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän
luokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.

Seuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he
sanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille,
nimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei
säästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla
oli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada,
vasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa
naisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas,
sen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä
muuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli
oppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin
monta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi,
hän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat
kärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki
pitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta,
johon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä
Angelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty,
niin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun
kuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He
poikkeuksetta uskoisivat pahinta.

Mies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen
pitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi
pilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi
paraiten. "Niin", vastasi mies, "juuri niin ovat monet sanoneet, --
ja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan,
jotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi,
silloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti
semmoista juoruttaisiin." Angelika punastui taaskin ja hypähti
pystyyn. "Sanokoot mitä hyvänsä!" Ja hetken päästä: "Mutta Jumala
varjelkoon, _minä_ en tahdo saattaa häntä onnettomaksi." Salatakseen
liikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt,
hän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille,
vapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä
he saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä,
että hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi
koettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.

Angelika sanoi: "Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain
hänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös
huomaa Rafaelin vastuunalaisuuden."

Rouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden
hän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin -- nopeasti,
täsmällisesti arkki arkilta.

Silloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen
sisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli
Angelikalle, -- molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.

Angelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi.
Rafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut
siihen tulokseen, että _hänen_ tähtensä ei Angelika lapsineen saanut
tulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa
vastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.

Angelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi
saamansa kirjeen moneksi kappaleeksi -- ja meni.

Rouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy
väistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä
että riittää.

Tämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta
silti se oli yhtä oikea. --



V.


Seuraavana päivänä heidät vihittiin.

Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa,
makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen
jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan.
_Hän_ ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla
ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen
päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä
koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli
toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa
syvimmältään kyynikko.

Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis
näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä
tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. -- --

Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan
juoruna.

Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet
hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut
valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille;
-- paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon.
Mielettömimpäänkö --? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.

Ja sitten se alkoi.

Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin
aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he
itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät
viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät
katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän
silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia,
-- mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.

Rafael Kaasko kaunis mies --? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso,
liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko?
Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja
sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa.
Ja sementtialue -- kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan
semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan,
jopa nerokkuudestaan; mutta _onko_ hän erikoisemmin lahjakas? Eikö
se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle
säästi puolet käyttövoimasta, -- eikö se ollut vain sen toistamista
mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli
nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan
neuvoistakin, -- vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt
enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin
puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne
kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut -- niinkuin nyt hiljattain
sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa -- voiko
semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö
hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa
aatteita muilta.

Rafael Kaas huomasi muutoksen -- ensinnä naisissa. Nämä olivat
kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään...
lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen
avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin
osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota
"oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä;
mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri
ominaisuuksista kokoonpaikattu.

Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi
kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa
oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta
että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä
ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.

Sinä päivänä jona hänet vihittiin -- aikaisesta aamusta siihen saakka
kun hän läksi vihittäväksi -- hän kirjoitti kirjettä äidilleen.
Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen
edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui
äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän
muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua:
että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa,
päällikkönsä, -- että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja
kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä
äiti.

Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja
siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan
ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei
hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje
oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden
taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.

Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin
hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen
antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki
unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän
luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut
kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti
ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä
syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.

Tietysti hän antoi äidille aikaa -- huolimatta Angelikan
levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi
pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet
lähestyivät ratkaisuaan.

Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän
sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole
vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn
itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään
kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti
saapua. Se oli saapunut:

"Rakas poikani, _sinä_ olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun
olet onneton."

"Sinä" oli alleviivattu.

Hän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan
huoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta
tuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin
kiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.

"Tiedätkös, Rafael, -- matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian
hullua, jos meidän tulevaisuutemme -- ja hänen toki kanssa, näet --
menee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.

Rafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita
ketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei
hän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?

Mutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa
sytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä
valloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti
muodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin
pisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä,
ja hänen paksut ranteensa...

"Niin, niin", sanoi Angelika, "ja loppujen lopuksi koko ilettävä
Hellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan."

Nyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon
edelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee
yhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.

"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä
on tapahtunut..."

Se ei sytyttänyt.

Kuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa
toimeen.

Hän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat
kuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä
johtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut
omani?

Kun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän
peräti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli
niin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen
ilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että
Rafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut
itsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt!
Tässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja
hyvää.

Rafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin
ja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa
pensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän
luonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä
vaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla
milloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä
alkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja
hän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat
lapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi --
nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt
hänelle kaikki.

Se oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin
mistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut
rajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa,
neuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea
hyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui -- ja vielä enemmänkin.
Sitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos
milloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena
palvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen.
Mutta _sanoin_ hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se
tapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista -- mutta
siihen se päättyikin.

Jos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa
kerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa
itseään, -- niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut
pelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli
pelastanut omastaan.

Miksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli
herättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen
-- vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet
avioliittoaan, kun _Angelika_ muuttui mustasukkaiseksi.

Ja oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen -- olkoonpa voimakkain
personallisuus mitä ajatella saattaa -- voittaessaan nuoren,
muodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan -- tietenkin tulee
elämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä
pois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän
oli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat
tekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä
jokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta
juuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa,
sillä tuo mustasukkaisuus oli _sitä laatua_. Hän ei kärsinyt että
Rafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun
kanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan;
hän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät,
hänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin
nakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun --
samantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.

Jos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael
alkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika
tämän liekin sammuksiin -- kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin
oli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään,
pyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi
kaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi
puhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää
tuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin
varmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton,
sekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi
kursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt
millään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika
sanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa,
sellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa
mielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään
muutakaan.

Kun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään -- Rafael tuli
myöhään kotiin ja oli nälissään -- lausui hän ilonsa senjohdosta
että oli ostereita. "Ostereita!" huudahti hän, "ja juuri nyt! Mutta
eivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? -- "Pyh, se oli se
vanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain
ne melkein ilmaiseksi". -- "Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut
ulkosalla?" -- "Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit
Emma Ravnin kanssa." -- Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä
ollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin:
"Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta
ja turmeltumatonta. --" -- "Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö
ennenkuin hän meni naimisiin." -- "Emmalta --! Emma Ravniltako?!"
-- Niin juuri, -- mutta kenen se oli, sitä en tiedä!" -- "Ei, mutta
tiedätkös Angelika, tätä minä en usko", sanoi Rafael juhlallisesti.
-- "Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa
hänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä
tiedän sen."

Rafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen
saattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen
valheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta
pienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, -- katsoivat nyt häneen
kaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka
semmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi
itsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi
pöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista.
Siitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä
tulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta
heitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat
kaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys.
Tämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen
itsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa
köyhemmäksi. Mitenkä _hän_ itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun
noin antoi kaikkien pettää itseään?

Koko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.

Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi
kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.

Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan,
saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei
muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä
joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui
vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli
erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella
varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan.
Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin
mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä
ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi
saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta
joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli
taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin
turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin
ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.

Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli
nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus
pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui
useampien hermosolujen kapinallisuudesta.

Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia.
Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli
senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin
Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että
se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai
tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä
kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt;
mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä
salamielisine viittauksineen.

Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia
ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että
Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen
itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita
verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla.
Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla
tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän
luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei
ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja.
Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa
Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet
epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!

Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi,
puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä
kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa
elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti
katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä
ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin
puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa
yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein
ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku,
joka "melkein lahjoitti sen".

Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri
senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin
toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei
osannut kieliä, ja suuri perhe --! Täällä kotona -- sen hän pian sai
huomata -- ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän
ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki
ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja
tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen
paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista -- ja jatkoi siten.

Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi".
Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet
pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden
täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä
hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään
enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä
alemmas ja alemmas.

Jos vain saisin _rauhaa_, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja
vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.

Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan
elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut.
Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei
Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon,
kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin
tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää
hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi
siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski
talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen
joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen
mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin
luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat
hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.

Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein
kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä
päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän.
Ja kummallista kyllä -- eräänä päivänä hän istui tehden jotakin
ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään
kevätauringon loisteessa... silloin aate antautui itsestään,
korkeana, hymyilevänä -- ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän
pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on
rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy
saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle
että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä
pelastaa meidät kaikki."

Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt
Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein
hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että
hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi
maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle
hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael
nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista -- 14 --
päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika
tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain
ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja
kuului:

"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden
huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei
olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti
jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta
purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista
ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja _hän_ oli yksi; yhdessä
olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti
ovat."

Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea
enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain
kopioinut sen jostakin.

Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän
oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin
ajatukset liikkuivat.

Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti
kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja
seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan,
istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.

Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja
sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä
sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi
-- sen emakon luona!"

"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli
häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että
Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu
häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen
kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:

"Mitä sinä uskallat --! Ketä sinä tarkoitat --?"

"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä
että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut
saadakseen?"

Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta,
joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."

Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen
sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän
näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli
kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut
aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa
hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet
velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät
olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,... uskaltaisiko
hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja
jäsenet alkoivat värähdellä...

"Sinä olet ottanut _minun_ omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen
ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne
ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti
Angelikan hengen.

Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin
takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt
häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt;
tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut
tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.

Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut
Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen -- --!

Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua
toistamiseen?

Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! -- Kummallista: hän alkoi
sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla
ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella
niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta
mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa
ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä
laskelma seurasi -- siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja
muiden vikoja -- ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin
tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan
itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan
kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin
anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.

Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen
synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut
sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä
ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan --
ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ,
jonka Angelika oli vainunnut.

Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla
hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä
pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä
enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi;
liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti
esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten
läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he
yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen
tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle
Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa
ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne
heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän
kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta
minkäänlaista onnea edes päiväkseen.

Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen
intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin
jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle
oli _voinut_ käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla
mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja
kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja
hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun!
Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi
yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään.
Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei
hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi
nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.

Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta.
Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla --
mutta jota ei tullutkaan.

Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää
tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin
häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä
lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos
Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! -- Rafael ei lopuksi
enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla
huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen
ettei Angelika saanut lapsia!

Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä
käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja
käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä.
Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei
kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo,
sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.

Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara
työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin
päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että
tahto.

Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja,
näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, -- kaikki kuvat
olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen
käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat
tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.

Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen
ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael
hänessäkin huomata muutoksia -- ainaiset taistelut ja sovinnon
teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei
valittanut sanallakaan -- sellaista hän ei osannut --; mutta hän
itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain
epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen
rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta
tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään;
hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista
valohohdetta.

Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön.
Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti
hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti
liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."

"No, mistä on kysymys?" --

"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut
kirje."

"Äidiltä --!"

He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien
kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.

"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."

"Hm, hm, vai ehdon."

"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on
matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet
rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."

"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"

"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".

Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin,
miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui
häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri
tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta
hänellä ei ollut rahaa -- enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen
juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä
Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli
annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut
näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. --

Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen
juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi
tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla
ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne
missä halusi suuttua.

Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään
Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli
Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen.
Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi
olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut
lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut
anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä
levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein)
tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta
aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä
iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin
-- nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet
kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko
sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle
rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla,
minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman
ihmislapsen kanssa. -- Voi, jospa tuntisit hänet!" -- "Ja kaunis
näkyy hän myös olevan!" -- "Ja kaunis on hän myöskin -- -- ja
tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet
nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" --
"En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen
tuttavan kanssa, -- mutta palasi sitten takaisin. -- "Sinä sanoit,
Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja -- -- --" Tarvitsetko?
Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? -- Voitko luovuttaa 200
kruunua?" -- "Tässä saat ne! -- Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa
tapaamisen kunniaksi! -- Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun
Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia
mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi
käyttää vapauttaan.

He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael
kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas
leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin
heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja
senjälkeen he hymyillen keskustelivat. -- Myöhemmin illalla, kun
piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He
tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot
olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti,
sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän
koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain
huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." --

Mutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt
hänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada
kostaa. Hans Ravnin -- ja varsinkaan tämän rouvan -- hilpeyttä hän
ei voinut sietää; sitten hän iski -- kerran, kaksi kertaa, kolme
kertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä
kummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta
ohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä
hyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja
silloinhan mikään ei pure.

Mutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä
ärsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi.
Näillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä
muut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut
olla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto -- kunnes Rafael
keskellä toisten hilpeyttä -- ja kaikella sanaan liittyvällä
sydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: "Senkin
vanha tamma!" -- "Tamma, was ist das?" kysyi ulkomaalainen rouva,
silmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän
koomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki
luulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho
viimeisen kerran.

Ei, -- vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen,
niin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja
juuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut
hymyilivät, -- ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen
Rafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän
taaskin: "Senkin nulikka!" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi
kiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan
elettä kostamatta, -- kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä
pahemmaksi kuin Angelika. -- "Mutta Jumala varjelkoon", sanoi lopulta
kiltti Hans Ravn, "kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" Ja Hansin
rouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei
sittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. "Ja, ich kann
es nicht mehr aushalten", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat
hänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja
vei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen,
lähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään
ja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, -- joka nauroi.
Rafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua
kuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet
siinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän
aikoi. "Ettekö voi hyvin, Kaas?" kuuli hän jonkun sanovan vierellään.
Hän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei
myöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli
mitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa
Angelika, -- taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi,
nähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä
selkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen
tekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen
luonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja,
jotka hän oli hukannut.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi
taivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin
hikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän
samalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua
odottaa, sinussa hyytyy kaikki.

Silloin tapahtui, että uusi -- siihen saakka käyttämätön voima, joka
oli ollut kätkössä kaiken muun alla -- purkautui ilmoille ja otti
ohjaajavallan. "Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se
on lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!"

Mitä se oli --? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen
ulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja
se sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän
kääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa,
arvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän
nukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien
vaivaamatta.

Sitten hän nousi. --

Seuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman
pienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen
edessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne
lävitse.

Luonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään.
Taontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää
sillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä
ravintolasta -- näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän
vaikutuksen ympärillä. --

Siitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan
ollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain
oli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti
sitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa
ja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi
päässyt niin pitkälle. _Tässä_ oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia
todistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle;
vielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia
kirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan
huolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä,
jotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana
kirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat
olivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis
äiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken
kokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä
kaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli
hyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei
ainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.

Se osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei
kuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi
todistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat
estäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia.
Tämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen
siitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin
valtoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä
ja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä
hänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä
hänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän
juossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin
hän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä
oli hänelle rakasta.

Hän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin
viime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi
huoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi
pois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät
ja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.

Mutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: "Mikä sinä olet, poikani,
mikä sinä olet?" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli
täällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi
kysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: "Mikä minä olen, --
voitko sanoa sen minulle?" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi
kuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia
sadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät
häntä.

Sinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä
osaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!

Niinkuin sinä -- niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi
sivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön!
Kuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän
puolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule
sitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois
tieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin?
Ja meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla.
Mutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille
saakka, -- me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään --
enkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin
tottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki
ympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää.
Se seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen.
Niin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä -- niinkuin
Absalom riippui pitkästä tukastaan.

-- Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi
ja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei
saanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä
syvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että _Absalomin
tarina olikin hänen oma tarinansa_.

Se alkaa kapinalla,... sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois
valtatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri
niin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.

Sitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. -- -- Mutta tekihän
Davidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan
riippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin
tukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa.
Aina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat
liian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se
alisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen
luotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain
lomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne
eivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän
otti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin
täpärällä -- monta kertaa!

Kas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä
riipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.

Nyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän
tahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon
kahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi
kuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja
mietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron
solinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa
ilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa
oli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja
valaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän
jotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä -- ei aivan
aukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän
riippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän
oli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti
ruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi;
tukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi
toisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana,
ikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla,
vielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista,
ohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja
murheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten
ollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja;
mutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori.
Sitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes
lapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli
tehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi
piti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä.
Hän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa
luonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran
tapahtui poikkeus -- hänen tavatessaan Helenen!

Hänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella,
ilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla
Helenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden
menestyminen riippui huolenpidosta. -- --

Hän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja
kurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä
se johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!

Omat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet
isän kasvojen näköisiksi!

Tänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä
näköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä
ilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä
jo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; -- niin tiheässä,
ettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei
kukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja
niin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: "Kuinka
sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" säikähdytti häntä. Varmaankin
hän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa
tappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan.
Ja sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut
ottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi
ollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. --

Hän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän,
milloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut
katsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin
hän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja
puitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja
vanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä
suuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin
juuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä
saada?

Enemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista
menee hukkaan.

Tänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat
toinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä
kuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja
täpärällä oli hänenkin, -- täpärällä!

Kummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin
monia muitakin.

Ahaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt
hänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen
onnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman
personansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen,
suuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana
säilyttäminen, -- -- hoo, miten pitkä tukka, -- hoo, kuinka äiti
riippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta
kärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman
esiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi
muistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt
hänellä oli siihen sekä voima että oikeus!

Hänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen
tympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja
kohdistuivat tähän ainoaan asiaan, -- sen saakoon äiti osakseen! --
Ihmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän
aitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä.
Tuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. --

Hän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, -- vaatteet
epäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa
nälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. -- Joi
sensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne
pariksi päiväksi nukkumaan.

Ihmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon
puoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin.
Silloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli
hikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän
aamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt
lääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää,
että oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli
ollut useampien äänien hälyä; -- mutta joka tapauksessa oli hänen
nyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja
kun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi
mitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi
pesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja
edestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten
hän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän,
että hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen.
Kuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö
hän ollut tullut harmaapäiseksi --?

Hän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan
katsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut,
törkyinen... Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin!
Tässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut
enää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla
siten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi
kelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi
päästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja
kotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille
sähkösanoma. Hän kirjoitti: "Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä
iltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan." Kas niin, nyt toinen
hattu päähän, ja kello, -- niin, nyt on kai aamu? -- sitten pakkaus,
sitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään
sähkösanomaa; mutta ensin --, ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna
oli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!

Oli niin ja näin että hän ehti mukaan -- sähkösanoman sai toinen
viedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo
ajatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä
kauhea äidin surmaaminen, pala palalta, -- nyt se selvisi hänelle,...
ja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin
metsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista.
Hyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt
sydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!

Mitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan
siitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli
määrääväksi koko elämälle?

Ehtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen
epätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?

Aatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain
kootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä
kai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä
oli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei
jaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti
nyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen
hyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen
arvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään
tuntui aivan kuin kiehuvan.

Mutta äiti ei tee mitään _heti_, hän ajatteli; -- äiti punnitsee
ensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää
toimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä
ei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee.
Hän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin
tuijottavan suurin silmin _omaan_ elämäänsä ja _hänen_ elämäänsä,
-- kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan
menneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä
kaikelta tuskalta iäksi.

Kuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä
hänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! -- --

-- Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja
lempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän
kai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin
tulisi taas kylmempää.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän
näki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle
seuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt
häntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri
hänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion
koko elämästään, -- -- ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken,
kunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa
kiirehtisi pahinta!

Tietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi
nousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.

Tuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen _täytyi_ antautua mitä
kauheimpiin kuvitelmiin,... hänen täytyi kuvitella minkälaisen
kuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne
tänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut --
mutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua.
Hänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, --
kunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi
muistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael
muisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään _niistä_ ei
äiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan
enää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti
pystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen
pystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat
hänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot
korkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla
kuin kasvot?

Vähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat
kysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi
jotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi
tutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava
Hellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta
sitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä,
oliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi
selville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan.
Mutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.

Ja venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.

Hetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin
omituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut
nousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin
pimeästä käytävästä valoon, -- hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi
nähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli
nyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa
etsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt
ennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse
tarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän
tunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen
päälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat
nämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan,
että saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan
torjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi
sitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei
lähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan
täällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja
vihaisen näköisinä kuin petoeläimet. "Soutakaa toki, miehet", sanoi
hän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä
koetta. "Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt
kerran mennä eteenpäin!" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan,
niinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?

Isän tahi ei -- mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta
taistelemaan niiden haamuja vastaan, -- hän tahtoi!

Ihmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen
voimansa toisensa, -- juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja
kääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan;
soutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut
peräsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista
vastaan. -- Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? -- Oli
se, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan
venhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin
henkensä edestä. "Oletteko te Hellebergenestä?" huusi Rafael, ääni
kovasti vapisten. "Ollaan", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että
vastaaja oli pehtoori. "Onko se Rafael?" -- "Olen. Mutta miksi ette
tulleet aikaisemmin?" -- "Sähkösanoma tuli juurikään!"

Hän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian
pieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään
kotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut
pitää perää.

Pian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten
sivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, -- tuolla oli Hellebergene
heidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka
loisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin
loistelivat valot, -- ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari
korkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.

Näin otti äiti hänet vastaan! Hän nyyhkytti niin, että soutumiehet
kuulivat sen, huomasivat ympärillään valoa ja kääntyivät katsomaan.
Heitä ihastutti näky niin, että he unohtivat soutamisen. "Ei, teidän
täytyy päästää minut maihin!" Hän sai sen hädin tuskin sanotuksi.

Hän ei muistanut kärsimyksistään mitään hypätessään reippaasti
veneestä. Ei hän myöskään kummastunut, ettei tavannut äitiä rannassa
tahi jossain täällä ulkosalla ja ettei nähnyt häntä penkereellä. Hän
syöksyi suin päin portaita ylös ja avasi, -- -- ikkunoissa olevat
kynttilät eivät valaisseetkaan täällä sisällä, niiden taakse oli
pantu jotakin verhoksi niin että täällä oli puolihämärää. Mutta hänen
silmänsä tulivat puolihämärästä, hän katseli ympärilleen nähdäkseen
äidin ja kuuli vain itkua perimmäisestä nurkasta -- siellä istui
äiti kokoonkyyristyneenä sohvan nurkassa, jalat allaan, niinkuin
vanhoina päivinä ollessaan pelon vallassa. Hän ei edes ojentanut
käsiään Rafaelia kohti, hän oli kokonaan pelon jäykistämä. -- Mutta
Rafael kumartui hänen puoleensa, hän polvistui hänen eteensä, painoi
kasvonsa hänen syliinsä ja itki hänen kanssaan. Hoikaksi ja laihaksi
oli äiti muuttunut, voi, hänethän ihan tuuli saattoi puhaltaa pois!
Hän salli Rafaelin ottaa hänet syliinsä kuin lapsen, suudella,
silittää, taputella; -- voi, kuinka hän oli tullut ruumiittomaksi!
Ja nämä silmät, jotka hän lopultakin sai nähdä, katselivat kyynelten
läpi suurista reijistä, mutta ne katsoivat viattomina kuin linnun
silmät pesästä. Otsalleen hän oli kietonut silkkivaatteen turbaanin
muotoon, hän ei halunnut näyttää kuinka hänen hiuksensa olivat
ohenneet. Rafael hymyili saadessaan äitinsä juuri tässä asussa.
Henkisempänä, ruumiittomuudessaan kauniimpana kuin konsanaan;
sisäinen minuus näytti vapautuneen kuorestaan.

Hänen hoikat, hennot kätensä hyväilivät Rafaelin tukkaa, ja nyt
hän katsoi poikaansa silmiin. "Rafael! Oma Rafaelini!" Hän syleili
Rafaelia ja istuutui uudelleen hänen syliinsä. "Tervetuloa!" Hän
kuiskasi sen. Mutta pian hän oikaisihen, nosti päänsä ja istuutui
erilleen; hän tahtoi puhua. Rafael ennätti ennen häntä. "Anna
anteeksi kirje!" kuiskasi hän ja hänen silmänsä sisälsivät pelkkää
rukousta -- samoin hänen äänensä ja kätensä ylhäällä äidin kaulassa.
"Minä näin sinun suuren hätäsi", vastasi äiti -- myöskin kuiskaten,
sillä tästä ei saanut puhua ääneen. "Ja silloin ei ollut mitään
anteeksi antamista", lisäsi hän. Taaskin hän painoi päänsä Rafaelin
ohausta vasten. "Ja sehän oli sitäpaitsi niin tosi!" kuiskasi hän
taaskin.

Hänellä on täytynyt olla täällä vaikeita päiviä ja öitä, voidessaan
sanoa noin, ajatteli Rafael.

"Äiti, äiti, se oli niin hirmuista aikaa --!" Äidin pieni käsi
tarttui hänen käteensä; se lepäsi hänen kädessään kylmänä kuin
pesästä hyljätty muna. Hän lämmitti sitä ja otti toisenkin. "Eikö
ilotulitus ollut kaunis?" kysyi äiti, ja nyt hänen kasvoilleen
tuli lapsen ilme. Rafael nosti verhoa, joka peitti kynttilöitä,
hänen täytyi nähdä äiti paremmin. Hän ajatteli rakkaan iloisesti
katsellessaan äidin kasvoja: Jos elämä näyttää hänestä vielä näin
kauniilta, niin vietämme vielä monta päivää yhdessä.

"Jos sinä olisit sanonut minulle tuon kaiken Absalomista, -- niin,
se kuva, jonka näit silloin kun kuulit Davidin historian, -- jospa
sinä olisit sanonut sen minulle aikaisemmin...!" Hän vaikeni ja hänen
suupielensä värähtelivät. "Kuinka saatoin sanoa sitä, äiti, kun en
itsekään ymmärtänyt sitä!" -- Äiti hymyili. "Ilotulituksen, niin sen
piti merkitä minun ymmärtämystäni. Sen piti ikäänkuin loistaa sinua
vastaan. Etkö huomannut sitä!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Absalomin tukka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.