Title: Reviisori - Huvinäytelmä viidessä näytöksessä
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Reviisori - Huvinäytelmä viidessä näytöksessä" ***


REVIISORI

Huvinäytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

NIKOLAI GOGOL


Suom. August Hjelt



Jyväskylässä,
J. Länkelän kustantamana,
1882.

Jyväskylän kirjapainossa.



Mitä runsain huumori, joka itse ivassakin korottaa sen tavan, jolla
Gogol tuopi esiin yhteiskuntansa puutteita, mitä sujuvin esitystapa ja
ennen kaikkea kauttaaltansa puhdas kansallinen henki, ovat ne
ominaisuudet, jotka ovat saattaneet tämän kirjailijan kansallensa
kalliiksi ja tehneet hänet tunnetuksi muittenkin kansojen
kirjallisuudessa. Avarain kieliaarteittensa käytännössä vetää hän
vertoja meidän Kivelle ja hänen teoksensa ovat samaten, kuin
viimemainitun, sangen vaikeat, paikoittain melkein mahdottomat toiseen
kieleen kääntää. Tätä seikkaa silmällä pitäen, ei kukaan mahtane
kummastella, huomatessaan, ett'ei aina ole voitu täydellisen
vastaavasti kuvata alkuteoksen ajatusta ja esitystä.

Tietysti semmoisen teoksen suomentaminen, jossa Gogolin omituinen
kirjailijaluonne kenties parhaiten kuvastuu, vaatii tarkkaa sekä
alku- että suomenkielen taitoa. Kaikeksi onneksi olen, työni kestäessä,
saanut nauttia ystävällistä apua venäjää ja suomea hyvin osaavilta
henkilöiltä. Pyydän saada täten lausua heille sulimmat kiitokseni.

Tuusulassa, Lepolassa, 17 p. syysk. 1882.

At. Ht.



HENKILÖT:

 _Anton Antonovitsch Skvosnik-Dmuchanovskij_, kaupungin päällikkö
    (poliisimestari).
 _Anna Andrejevna_, hänen rouvansa.
 _Maria Antonovna_, heidän tyttärensä.
 _Lukas Lukitsch Hlopov_, koulujen tarkastaja.
 _Nastenka_, hänen vaimonsa.
 _Ammos Fedorovitsch Liapkin-Tiapkin_, piirituomari.
 _Artemij Filippovitsch Semljanika_, sairashuoneen talousmies.
 _Ivan Kusmitsch Schpekin_, postimestari.
 _Peter Ivanovitsch Bobtschinski_,  | kaupunkilaisia tilanhaltijoita.
 _Peter Ivanovitsch Dobtschinski_,  |
 _Ivan Aleksandrovitsch Hlestakov_, virkamies Pietarista.
 _Ossip_, hänen palvelijansa.
 _Kristian Ivanovitsch Hübner_, piirilääkäri.
 _Fedor Andrejevitsch Lulukov_,    | eläkettä nauttivia virkamiehiä,
 _Ivan Lasarevitsch Rastakovskij_, | kaupungin "honoratiores".
 _Stepan Ivanovitsch Korobkin_.    |
 _Stepan Iljitsch Uhovertov_, alapoliisimestari.
 _Svistunov_,    |
 _Pugovitsin_,   | poliisipalvelijoita.
 _Derschimorda_, |
 _Abdulin_, kauppamies.
 _Fevronja Petrovna Popleschin_, sepän vaimo.
 _Alaupseerin leski_.
 _Mischka_, kaupungin päällikön palvelija.
 _Ravintolan palvelija_.
 Kauppamiehiä, vieraita, anomuskirjojen antajia.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Huone kaupungin päällikön kodissa.)


Ensimmäinen kohtaus.

    Kaupungin päällikkö. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies.
    Koulujen tarkastaja. Piirilääkäri. Kaksi poliisimiestä.

_Päällikkö_. Minä olen kutsunut teidät tänne, hyvät herrat,
ilmoittaakseni teille sangen ikävän uutisen: meille tulee pian
reviisori.

_Piirituomari_. Reviisori!

_Sairashuoneen talousmies_. Noh, eikös mitä! Reviisori!

_Päällikkö_. Niin, reviisori Pietarista. Hän tulee aivan inkognito ja
sen lisäksi hänellä on salaisia käskyjä.

_Piirituomari_. Herra Jumala, mitä sanotte?

_Sairashuoneen talousmies_. Niinkuin ei meillä ilman sitäkin olisi
vastuksia kyllin. Tämä vielä puuttui!

_Koulujen tarkastaja_. Oi Luojani! Ja vielä päälliseksi hänellä on
salaisia käskyjäkin.

_Päällikkö_. Sitä minä juuri aavistinkin. Viime yönä minä lakkaamatta
unessa näin pari hirveän suurta rottaa. En ole ikinäni semmoisia
nähnyt: aivan mustat ja niin tavattoman isot! Ne tulivat huoneeseni,
nuuskivat kaikkia,... ja juoksivat jälleen tiehensä!... Tässä luen
teille kirjeen, jonka äsken sain Andrei Ivanovitsch Tschmihovilta,
jonka tekin, Artemij Filippovitsch tunnette. No, hän kirjoittaa minulle
näin: "Rakas ystäväni, kummini ja suosijani"... Hm! (kirjettä joutuen
silmäillen mutisee epäselvästi)... "sinulle tietoa antaakseni..." Ah,
tässä se seisookin! "Ja muun muassa riennän sinulle ilmoittamaan, että
eräs virkamies aivan äskettäin on määrätty koko maakuntaa -- ja
erittäin meidän virkapiiriämme tarkastamaan. (Kohottaa sormensa ylös
arvelevaisen näköisenä). Olen saanut tämän sanoman hyvin luotettavasta
lähteestä. Hän on olevinansa aivan vaatimaton, yksityinen henkilö.
Mutta koska tiedän, että sinulla, niinkuin meillä kaikilla, on pieniä
syntejä ja kun olet ymmärtäväinen mies, etkä mielelläsi suotta laske
saalista verkoistasi...." Hm! (Taukoo yht'äkkiä lukemasta). No, ne
ovat hänen yksityisiä... "niin kehoitan sinua ryhtymään tarpeellisiin
varokeinoihin, sillä milloin hyvänsä hän saattaa tulla, -- joll'ei hän
jo ole saapunut ja inkognito majaile jossakin kaupungissanne...
Eilen..." Kas taaskin yksityisiä asioita. "Sisareni Anna Kirilovna on
miehensä Ivan Kirilovitschin kanssa käynyt meillä. Ivan Kirilovitsch on
paisunut erinomaisen lihavaksi, aika jaarikaksi, mutta soittaa yhä
vielä viulua..." Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nyt tiedätte,
millä kannalla asiamme ovat.

_Piirituomari_. Tämäpä on kummallista, sangen kummallista... Kyllä se
jotakin tietää, se on varma!

_Koulujen tarkastaja_. Mutta minkätähden, Anton Antonovitsch, minkä
tähden meille tuommoinen reviisori lähetetään.

_Päällikkö_ (huoaten). Niin, minkätähden? Se on Jumalan rangaistus!
(Huokaa taas). Tähän saakka, Jumalan kiitos, ovat he kyllä pysyneet
muissa kaupungeissa, mutta nyt on meidän vuoromme.

_Piirituomari_. Minun luullakseni, tietää tämä jotakin aivan toista; --
tässä piilee joku valtiollinen salaisuus! Ja tiedättekö, mitä tämä on?
Ei mitään muuta, kuin että Venäjä haluaa sotaa... ja ministeristö on,
näetten, lähettänyt virkamiehen tiedustelemaan, onko täällä
maankavaltajia!

_Päällikkö_. Oh, loruja! Ja vielä tahdotte olla järkevä mies!
Piirikaupungissa maankavaltajia! Aivan toinen olisi asian laita, jos
asuisimme rajakaupungissa; mutta meidän olisi kumminkin kolme vuotta
kulettava, ennenkun täältä ulkomaalle pääsisimme.

_Piirituomari_. Ja minä sanon teille, että asia on niin... noh, te ette
ymmärtäisi... Hallituksella on omat tuumansa. Se kyllä tietää, mitä
tahtoo... Olkoonpa vaan piirikaupunki... Sillä on viisi mielessä ja
yksi kielessä!

_Päällikkö_. Ajatelkoon se sitä tahi tätä! Tarkoitukseni oli vaan teitä
varoittaa, hyvät herrat! Olkaa nyt siis varoillanne! Mitä minuun tulee,
olen jo tarpeellisiin toimiin ryhtynyt ja kehoitan teitäkin samoin
tekemään. Varsinkin teitä Artemij Filippovitsch! Epäilemättä kaikki
teidän hoidossanne olevat laitokset kaikkein ensiksi tutkitaan;
laittakaa siis niin, että kaikki on hyvässä kunnossa. Toimittakaa niin,
että yömyssyt ovat puhtaat, ja ett'eivät sairaanne ole seppien
näköisiä, -- niinkuin ne tavallisesti teillä ovat!

_Sairashuoneen talousmies_. Puhtaita yömyssyjä -- noh, aivan
mielelläni! Semmoisia pian voi hankkia.

_Päällikkö_. Niin, ja jokaisen sairasvuoteen yläpuolelle pitää ripustaa
latinan- taikka muunkielinen päällekirjoitus... (Lääkärin puoleen
kääntyen). Mutta se on teidän asianne, Kristian Ivanovitsch. Siis
jokaisen vuoteen yläpuolelle lippu, johon on kirjoitettu sairaan nimi,
hänen tautinsa ja milloin hän sairastui... Ja sekin on väärin, että
sallitte sairastenne polttaa niin väkevää tupakkaa, että aina aivastaa,
sisään astuessa... Muutoin olisi parasta, ett'ei olisi niin monta
sairasta. Epäilemättä sanotaan sairaitten suuren paljouden riippuvan
huonosta hallinnosta -- taikka lääkärin taitamattomuudesta.

_Sairashuoneen talousmies_. Noh, mitä sairaitten puoskaroimiseen tulee,
olen jo siitä keskustellut Kristian Ivanovitschin kanssa ja siinä
asiassa olemme aivan samaa mieltä: mitä luonnollisemmin asiaa
toimitetaan, sitä parempi. Kalliista lääkkeistä emme huoli. Ihminen on
vaan yksinkertainen olento: jos hän kuolee, kerran hän kuitenkin olisi
kuollut; jos hän tulee terveeksi, niin hän tulee itsestänsäkin
terveeksi. Ja muutoin Kristian Ivanovitschin olisi sangen vaikeakin
puhua sairaitten kanssa -- hän, niinkuin tiedätte, ei ymmärrä venäjää
sanaakaan.

_Hübner_. (Lausuu äänen, joka on osaksi e:n ja vähän i:n kaltainen).

_Päällikkö_ (piirituomarille). Ja teitä, Ammos Fedorovitsch, kehoitan
vähän virkahuoneita tarkastamaan. Etehiseen esimerkiksi, jossa
käräjäväki odottaa, ovat palvelijanne majoittaneet hanhet poikinensa,
jotka kaakoittaen juoksentelevat jaloissa. On epäilemättä ylen
kiitettävä asia pitää huolta taloutensa asioista, mutta paikka,
näettekös, paikka ei ole hanhelaksi sopiva. Olen jo ennenkin aikonut
puhutella teitä tästä asiasta, mutta olen sen aina unhottanut.

_Piirituomari_. Minä käsken muuttaa sekä hanhet että hanhen poikaset
kyökkiin. Tulkaa, jos tahdotte, Anton Antonovitsch, luokseni
päivällisille!

_Päällikkö_. Paitsi sitä on paha, että istuntohuoneessa, vieläpä
virkatoimen kestäessä, kuivaatte kaikenlaisia rääsyjä ja että
kirjoituspöytänne yläpuolella aina riippuu lätkäpiiska asiakirjojen
seassa! Tiedän kyllä, että mielellänne metsästätte, mutta tällä kertaa
olisi kuitenkin paras, ett'ei piiska olisi näkyvissä; kun reviisori on
mennyt tiehensä, sopii teidän asettaa se takaisin tavalliselle
paikalleen. Ja sitten apulaisenne... noh, hän lienee kyllä virkansa
puolesta kelpo mies; mutta, suoraan sanoakseni, on hänessä semmoinen
eriskummallinen haju... tuntuu aina siltä, kuin hän suoraa tietä tulisi
viinatehtaasta, eikä sekään juuri sovi! Olen jo kauan aikaa aikonut
puhua teille tästä asiasta, mutta olen sen aina unhottanut. Apua siihen
kyllä saa, vieläpä jos tuo haju hänessä, kuten hän itse vakuuttaa,
olisikin synnynnäistä! Sopisi kehoittaa häntä syömään sipulia ja
pureskelemaan kynsilaukkaa. Muutoin on lääkkeitä kyllä tuommoista
vastaan -- vai kuinka, Kristian Ivanovitsch?

_Hübner_. (Lausuu taas samanlaisen äänen kuin yllä).

_Piirituomari_. Totta puhuen, minä en tiedä, onko mitään apua
semmoiseen. Itse hän väittää sen syntyneen kolahduksesta, jonka hän
lapsena sai imettäjältänsä. Siitä asti on hän muka aina viinalle
hajahtanut.

_Päällikkö_. Noh... minä vaan huomautan teitä. Mitä taas tulee niihin
"pieniin synteihin", joista Andrei Ivanovitsch kirjeessään mainitsee,
on minun todistaminen, ett'en minä tuota oikein ymmärrä! Hyvä Luoja!
Luullaanko siis ihan viattomia ihmisiä olevan auringon alla? Jumala on
kerran viisaudessaan niin asettanut, sanokootpa voltairilaiset mitä
hyvänsä. Itse kullakin ovat omat vikansa.

_Piirituomari_. Mitä te synniksi nimitätte, Anton Antonovitsch? On
eroitus synnin ja synnin välillä. Minä en tahdo salata, että otan
lahjoja vastaan, -- mutta minkälaisia lahjoja? Jahtipentuja! Sehän on
ihan eri asia.

_Päällikkö_. Pentuja tai muuta; lahja kuin lahja.

_Piirituomari_. Eipä suinkaan, Anton Antonovitsch. Jos joku
lahjoittaisi esimerkiksi viisisataa ruplaa maksavan turkin ja rouvalle
muhkean päällyshuivin...

_Päällikkö_. Ja mitäpä siitä, että te otatte jahtipentuja lahjaksi; sen
sijaan te ette usko Jumalaan ettekä käy koskaan kirkossa. Minä olen
kumminkin uskossa vahva -- niinä käyn joka sunnuntaina kirkossa. Mutta
te... noh, kylläpä teidät tunnen. Kun rupeette maailman synnystä
puhumaan, niin nousee tukkani pystyyn.

_Piirituomari_. Omalla älylläni olen kuitenkin tähän asti toimeen
tullut.

_Päällikkö_. Välistä älyttömyys on liikaa älyä parempi. Muutoin voitte
olla aivan huoleti. Ei kenenkään mieleen voi juolahtaa pistää nokkaansa
teidän tuomaritoimiinne. Se on pyhä ala, joka on hyvän Jumalan omassa
huostassa. (Koulujen tarkastajan puoleen kääntyen). Mutta teidän, Lukas
Lukitsch, teidän tulee, koulujen tarkastajana, pitää opettajianne
tarkemmin silmällä. He tosin ovat viisasta väkeä, jotka ovat eri
yliopistoista tietonsa hankkineet; mutta heissä on joitakuita
kummallisia omituisuuksia, jotka luonnollisesti kuuluvat
opettajavirkaan. Niin on meillä esimerkiksi tuo, joka on niin
leveänaamainen... enpä koskaan muista hänen nimeänsä... heti kun hän
opetus-istuimellensa kiipee, ei hän voi olla irvistelemättä --
katsokaa, näin tällä tavoin (irvistelee). Ja sitten hän tunkee kätensä
kaulahuivinsa alle ja sivelee partaansa. Noh, olkoon menneeksi, että
hän noin irvistelee oppilaille, -- ehkä se kuuluukin opetukseen; sitä
en ymmärrä; mutta teidän on myöntäminen, että vaarallista on, jos hän
samalla tavalla irvistelee reviisorillekin vasten silmiä. Herra
reviisori, ja kuka hyvänsä ylimalkaan, voisi kenties luulla, että
opettaja ilvehtii hänelle, ja lempo tiesi, kuinka silloin kävisi.

_Koulujen tarkastaja_. Mutta, hyvät herrat, minkä minä hänelle teen?
Olen jo monta kertaa häntä nuhdellut; ja kuitenkin, kun hiljakkoin
esimies kävi luokassa, hän mitä hävyttömimmällä tavalla niuristeli
hänellekin vasten naamaa. Hän sen tosin teki puhtaasta sydämmestänsä;
mutta minua siitä nuhdeltiin... sanottiin, ett'ei ole luvallista
herättää nuorisossa vapaamielisiä aatteita.

_Päällikkö_. Myöskin historian-opettajaanne tulisi teidän silmällä
pitää. Että hän on tosi-tiedemies, näkyy jo ensi silmäyksellä. Hän on
hankkinut hirveän paljon tietoja, mutta innoissaan hän unhottaa itsensä
ja esityksensä. Kerran kävin itse hänen esitelmäänsä kuuntelemassa.
Hänen puheensa assyyrialaisista ja babylonialaisista kävi vielä
laatuun; mutta kun hän Aleksanteri suureen pääsi, niin on mahdotonta
sanoa, kuinka hänen kävi! Jumal'auta, luulipa valkean olevan
valloillaan! Innoissaan hän hyppäsi alas kateederista ja paiskasi
tuolinsa lattiaan. Aleksanteri suuri oli tosin mainio sankari, mutta
eihän kuitenkaan ole luvallista koulun huonekaluja rikkoa ja saattaa
kruunulle kulunkeja.

_Koulujen tarkastaja_. Aivan niin, mies on hiukan kuumaverinen. Olen
häntä siitä monta monituista kertaa muistuttanut ja nuhdellut... mutta
hän vastaa: "niin, voipi kyllä niin olla, mutta minä olen valmis
tieteelle henkenikin uhraamaan!"

_Päällikkö_. Se on salliman selittämätön laki: toinen on viisas, vaan
juoppo, toinen irvistää niin kamalasti, että ajaa jumalatkin tuvasta
pellolle.

_Koulujen tarkastaja_. Niin, minä vaan sanon, Jumala varjelkoon
opettajatoimesta. Jokainen tahtoo sekaantua asiaan ja näyttää jotakin
ymmärtävänsä!

_Päällikkö_. Niin, niin, mitäpä näistä kaikista, mutta tuo kirottu
inkognito! Äkkiä pistää nokkansa keskeemme sanoen: "kah täälläkö te
lapseni olettekin! Kuka teistä on piirituomari?" "Liapkin-Tiapkin."
"Tuokaa tänne se Liapkin-Tiapkin!... Ja kuka sairashuoneen talousmies?"
"Semljanika." "Tuokaa tänne heti se Semljanika!"... Sepä se juuri onkin
kaikkein ilkeintä!


Toinen kohtaus.

    Edelliset. Postimestari.

_Postimestari_. Sanokaa minulle, hyvät herrat, mikä virkamies tänne
tulee?

_Päällikkö_. Ettekö sitä jo ole kuulleet?

_Postimestari_. Herra Bobtschinski on minulle siitä asiasta puhunut.
Hän kävi äsken luonani postikonttorissa.

_Päällikkö_. Noh, mitä te asiasta ajattelette?

_Postimestari_. Mitä minä ajattelen? Saamme varmaan sodan turkkilaisten
kanssa.

_Piirituomari_. Osuipa yhteen, samaa minäkin arvelen.

_Päällikkö_. Molemmat osutte päin pilviä!

_Postimestari_. Aivan varmaan,... turkkilaisten kanssa,... ei
epäilemistäkään. Se on vaan ranskalaisten vehkeitä.

_Päällikkö_. Voi, voi, hyvät herrat, älkää hulluja höpiskö! Tämä ei
liikuta turkkilaisia, vaan meitä! Se on ihan varma; sen todistaa tämä
kirje!

_Postimestari_. Vai niin... noh ei sitten sotaa tulekkaan.

_Päällikkö_. Noh, mitä sitten arvelette Ivan Kusmitsch.

_Postimestari_. Hm! Mitä te arvelette?

_Päällikkö_. Hm, -- minäkö? Minä en ole mikään pelkuri, mutta tämmöiset
seikat voivat todella rohkeuttakin pelättää. Kaikkein enimmän
kauppamiehet ja porvaristo minua huolestuttavat. He sanovat minun heitä
köyhentäneen. Herra Jumala, jos olenkin heiltä jotain vienyt... niin...
niin... niin se ei pahassa aikomuksessa ole tapahtunut... Minä varon...
(Tarttuu postimestarin käsivarteen ja vie hänet syrjään)... minä
pelkään suuresti, että minua on salaa syytetty. Sanokaa itse, miksi
muutoin tämmöinen reviisori niskoillemme lähetettäisiin? Kuulkaapas,
Ivan Kusmitsch, eikö teidän, meidän molempain yhteiseksi hyödyksi,
sopisi hieman avata ja pikimmältänsä katsahtaa kaikkiin tänne tuleviin
ja täältä lähetetyihin kirjeisin, jotta saisimme tietää, löytyykö
niissä kanteita taikka muita vaarallisia asioita? Voisitte niitä
varovaisesti avata ja tarkastettuanne jälleen panna ne kiinni, joissa
ei ole mitään meille vaarallista. Eihän muuten vaaraksi ole, vaikka ne
avoiminakin lähetetään.

_Postimestari_. Ymmärrän... ymmärrän. Ei teidän tarvitse minulle
semmoisia opettaa! Siinä toimessa on minulla jo monivuotinen tottumus,
vaikka sitä tähän saakka olen ainoastaan uteliaisuudesta enkä
varovaisuudesta tehnyt... On erinomaisen hupaista saada tietää kaikki,
mitä maailmassa tehdään ja tapahtuu. Vakuutan, ett'ei sitä
huvittavampaa lukemista ole! Muutamat kirjeet ovat ylen
nautinnollisia... niissä on kaikenlaisia kohtia... Ja niin
opettavaisia, paljoa enemmän kuin Moskovskija Viädomosti!

_Päällikkö_. Noh niin, mutta sanokaa, ettekös ole mitään huomanneet
eräästä Pietarista tulleesta virkamiehestä?

_Postimestari_. En, en ole lukenut mitään pietarilaisesta, mutta
saratovilaisista ja kostromalaisista puhutaan paljo. On todellakin
vahinko, että te ette lue kirjeitä. Välistä tapaan aivan erinomaisia
seikkoja. Niin muistan esimerkiksi erään kirjeen, jossa muuan
luutnantti kuvailee, mitä riemua hän pidoissa oli nauttinut. Se oli
todellakin oivallista. "Täällä elän", kirjoittaa hän, "ikäänkuin
paratiisissa. Kaikkialla kauniita tyttöjä, musiikki soi, minä
riennän tuleen..." Kuten jo lausuin, kirjoittaa tämä nuori mies
tunteellisesti... Minä pidin tahallani tämän epistolan itselläni!
Luenko sen teille?

_Päällikkö_. Älkää, nyt ei meillä ole aikaa siihen. Te, Ivan Kusmitsch,
olette siis niin hyvä ja, jos sattumalta mitään valitusta tahi kannetta
saisitte käsiinne, pitemmittä mutkitta pistätte sen hyvään talteen?

_Postimestari_. Aivan mielelläni!

_Piirituomari_. Mutta katsokaa vaan eteenne... Kyllä siitä vielä kerran
käytte kiikkiin.

_Postimestari_. (Säikähtyneenä). Voi, hyvä Jumala!

_Päällikkö_. Oh, mitäs siitä! Olisi aivan toista, jos se julkisesti
tapahtuisi. Mutta näin meidän kesken...

_Piirituomari_. Niin, kylläpä paha päällemme päätyi!... Mutta minä
tulinkin suoraan puhuen, Anton Antonovitsch, lahjoittaakseni teille
pienen koirasen. Se on hurttakoirani, jonka hyvin tunnette, täysi
sisar... Olettehan kuulleet, että Sheptovitsch on haastattanut
Varckovitschin oikeuteen? Nyt minulla on päivät kuin papilla: minä
lasken asianajajana pyydykseni kummankin kalaveteen.

_Päällikkö_. Minä annan hiiden teidän pyydyksillenne: Minulla vaan tuo
kirottu inkognito hyörii ja pyörii päässäni. Minusta on joka hetki,
kuin ovi aukenisi ja...


Kolmas kohtaus.

    Edelliset. Bobtschinski ja Dobtschinski.

    (Hengästyneinä juoksevat huoneesen).

_Bobtschinski_. Tärkeä uutinen!

_Dobtschinski_. Arvaamaton uutinen!

_Muut_. Mikä niin?

_Dobtschinski_. Aivan odottamaton uutinen! Poikkesimme ravintolaan...

_Bobtschinski_ (keskeyttäen). Minä tulin Peter Ivanovitschin kanssa
ravintolaan...

_Dobtschinski_ (keskeyttäen). Älkää Peter Ivanovitsch! Suokaa anteeksi!
Antakaa minun kertoa asia!

_Bobtschinski_. Ei, sallikaa minun... sallikaa minun... Ettehän te
pysty puhumaankaan...

_Dobtschinski_. Mutta te sotkette, ettekä kaikkia muista...

_Bobtschinski_. Muistan Jumal'auta, muistan! Älkää tähän sekaantuko!
Minä kyllä kaikki kerron... (muille) Mutta laittakaa niin, ett'ei Peter
Ivanovitsch saa minua keskeyttää!

_Päällikkö_. Mutta Jumalan tähden, puhukaa vihdoin! Mikä nyt on? Minä
kuolen tähän tuskalliseen odotukseen. Tehkää hyvin ja istukaa, hyvät
herrat! Peter Ivanovitsch, tuossa on tuoli. (Kaikki istuvat molempain
Peter lvanovitschien ympärille). Noh, kertokaa, kertokaa suunne
puhtaaksi; -- mitä on tapahtunut?

_Bobtschinski_. Anteeksi, anteeksi... En voi kaikkia yhtähaavaa kertoa.
Heti sen jälkeen, kun olin jättänyt teidät, levotonna tuosta äsken
tulleesta kirjeestä,... niin... silloin... silloin... minä juoksin,...
mutta Peter Ivanovitsch, älkää häiritkö! Minä vakuutan, että tiedän
kaikki, kaikki!... No, juoksin siis Korobkinin luo. Korobkin ei ollut
kotona, ja siis juoksin takaisin Rastakovskijn luo ja, koska hänkin oli
mennyt kaupungille, poikkesin postimestarin luo, hänelle sitä uutista
ilmoittamaan, jonka olin teiltä kuullut, ja hänen luotaan lähteissäni
tapasin Peter Ivanovitschin.

_Dobtschinski_ (keskeyttäen). Aivan lähellä piirakkaleipurin kulmaa....

_Bobtschinski_. Aivan niin, lähellä piirakkaleipurin kulmaa.... Siis
tapasin, niinkuin jo mainitsin, Peter Ivanovitschin ja sanoin hänelle:
"joko olette kuulleet, minkälaisen sanoman Anton Antonovitsch aivan
luotettavasta lähteestä on saanut?" Mutta palveluspiikanne Avdotja,
joka jotakuta asiaa toimittamaan oli lähetetty Potschetschujevin luo,
oli sen jo hänelle kertonut.

_Dobtschinski_ (keskeyttäen). Hänen piti noutaman konjakki-lekkeri.

_Bobtschinski_ (työntäen Dobtschinskin käsiä edestään). Niin
konjakki-lekkeriä noutamaan hän oli lähetetty... Minä ja Peter
Ivanovitsch menimme siis Potschetschujevin luo... Peter Ivanovitsch,
olkaa niin hyvä; älkää puheeseni puuttuko... Menimme siis
Potschetschujevin luo ja kulkeissamme sanoi Peter Ivanovitsch minulle:
"Poiketkaamme", sanoi hän, "ensin ravintolaan! En ole aikaisesta
aamusta einettäkään syönyt... vatsaani oikein hiukaa... Ravintolan
isäntä", sanoo hän, "on äsken saanut tuoretta lohta, sitä mieleni tekee
maistella", sanoo hän. Tuskin olimme sisään tulleet, ennenkun nuori
mies...

_Dobtschinski_ (keskeyttäen). Sievänlainen ja hyvissä vaatteissa...

_Bobtschinski_. ... sievänlainen ja hyvissä vaatteissa astui huoneesen.
Hänen kasvojensa muodosta oivalsin heti jonkunlaisen arvonsatunnon...
hänen silmänsä,... katsantonsa, kaikki sen osoitti! (Otsaansa
osottaen). Paljon, sangen paljon! Minä jotakin aavistin ja lausuin
Peter Ivanovitschille: "tuo ei ole lystin vuoksi tänne tullut; ei toden
totta, lystin vuoksi hän ei ole tänne tullut." Ja Peter Ivanovitsch
vihkaisi salaa isännälle. Ja Vlas, isäntä -- hänen vaimonsa on vähän
aikaa sitten saanut vankan pojan, joka vastedes on jatkava isänsä
tointa -- noh, niin Peter Ivanovitsch viittasi isännälle ja kysyi
matalalla äänellä: "kukapa", sanoi hän, "tuo nuori mies lienee?" Ja
isäntä vastasi: "tuo", sanoi hän,... mutta älkää minua keskeyttäkö,
Peter Ivanovitsch! Minä kykenen puhumaan, mutta te ette saa sitä
kertoneeksi! Teiltä on etuhammas kadonnut ja te nielette sanat...
"Tuo", sanoi hän, "tuo nuorukainen on eräs virkamies Pietarista. Hänen
nimensä on Ivan Aleksandrovitsch Hlestakov ja hän on matkalla Saratovin
lääniin. Mutta kuinka eriskummalliset", sanoi hän, "hänen tapansa ovat?
Nyt hän jo kaksi viikkoa on tässä ravintolassani oleskellut... hän ei
koskaan mene ulos, ottaa kaikki velaksi, eikä koskaan maksamisesta
puhu." -- Heti kun hän oli tämän kertonut, äkkäsin minä asian. "Aha",
sanoin minä Peter Ivanovitschille.

_Dobtschinski_. Eipä, Peter Ivanovitsch, minäpä sanoin.

_Bobtschinski_. Ensin te sanoitte, ja sitten minäkin sanoin "aha":
"Aha" sanoimme siis yhdessä Peter Ivanovitschin kanssa. "Miksipä tuo
täällä aikailee, vaikka on Saratoviin menossa?"... Min, niin, hänpä se
on se virkamies Pietarista; hän se on eikä kukaan muu!

_Päällikkö_. Mikä virkamies?

_Bobtschinski_. Noh, virkamies, varmaan se, jota odotamme tänne
tulevaksi -- reviisori!

_Päällikkö_ (säikähdyksissään). Mitä te lausutte? Varjelkoon meitä
Jumala!... Mutta sehän on mahdotonta!

_Dobtschinski_. Eipä ensinkään mahdotonta, Anton Antonovitsch! Minä
vakuutan teille: hän se on! Hän ottaa kaikki velaksi, ei ensinkään käy
ulkona -- kuka muu hän olisikaan? Ja passissa on matka määrätty
Saratoviin!

_Bobtschinski_. Hän se on, jumaliste onkin! Kaikkia hän katseli,
kaikkia hän tarkasteli, ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Hän
myöskin näki, että minä ja Peter Ivanovitsch söimme lohta,...
pääasiallisesti sen tähden, että Peter Ivanovitschin vatsa,... niin,
hän tuijotti lautasiimme niin, että minun kävi aivan tuskalliseksi.

_Päällikkö_. Niin, Jumala olkoon meille syntis-paroille armollinen!
Missä hän asuu?

_Dobtschinski_. Numero viisi, portaitten alla.

_Bobtschinski_, Samassa huoneessa, jossa matkustavat upseerit viime
vuonna tappelivat.

_Päällikkö_. Kauanko hän on täällä ollut?

_Dobtschinski_. Jo kaksi viikkoa!

_Päällikkö_. Kaksi viikkoa! (syrjään). Oh Luoja, hyvä Jumala ja kaikki
pyhät! Ja sillä aikaa on alaupseerin vaimoa piiskattu! Vangeille ei ole
ruokaa annettu. Eikä katuja ole edes kertaakaan la'aistu! Laupias
Jumala, nyt hukka mun perii!

    (Tarttuu molemmin käsin päähänsä.)

_Sairashuoneen talousmies_. Noh, Anton Antonovitsch, täytyykö meidän
pukeutua univormuun ja lähteä ravintolaan?

_Piirituomari_. Ei, ei! Ensin meidän täytyy lähettää hänen luoksensa
papisto ja kauppamiehet; käsketäänpä kirjassakin, jonka nimi on Ivan
Masonin teot.

_Päällikkö_. Ei, ei! Jättäkää kaikki minun toimitettavakseni. Olenpa
elämässäni näin vaikeita kohtia kokenut... mutta Jumalan avulla olen
niistä päässyt, vieläpä kiitoksiakin saanut, .. toivon, ett'ei hän
nytkään meitä pulaan jätä! (Bobtschinskille). Hän on siis nuori mies,
vai kuinka?

_Bobtschinski_. Kahdenkymmenenkolmen tahi neljän vuotinen -- ei sitä
vanhempi.

_Päällikkö_. Noh, mitä nuorempi, sitä parempi! Nuoren perille pikemmin
pääsee. Pahempi, jos olisi joku vanha saakeli. Nuori enemmin
pintapuolelle katsoo... Olkaa nyt, hyvät herrat, kukin kohdastanne
valmiina. Minä lähden sinne yksinäni tahi Peter Ivanovitschin seurassa.
En ole mitään tietävinäni... olen ikäänkuin huvikseni kävelemässä ja
katsomassa, kohdellaanko vieraita hyvin. Kuule Svistunov!

_Svistunov_. Mitä suvaitsette?

_Päällikkö_. Juokse heti hakemaan ala-poliisimestaria! Mutta älä,
maltas! Minä tarvitsen sinua; käske joku toinen hakemaan hänet
puheilleni.

    (Poliisipalvelija juoksee suinpäin ulos).

_Sairashuoneen talousmies_. Menkäämme täältä pois, Ammos Fedorovitsch!
Jotakin onnetonta voisi todellakin tapahtua.

_Piirituomari_. Mitähän teillä olisi pelkäämistä? Te annatte sairaille
puhtaita yömyssyjä ja siinä kaikki.

_Sairashuoneen talousmies_. Puhtaita yömyssyjä, noh, se on tietty!
Mutta ohjesäännön mukaan pitää sairaitten saada kauralientä, -- ja
käytävissä on niin tavattoman ankara kaalin-haju, että nokka on
vaarassa.

_Piirituomari_. Siinä suhteessa minä olen aivan huoletta, sillä kenen
mieleen voisi johtua pistää nenänsä minun virkahuoneeseni? Ja jos joku
saisikin päähänsä katsahtaa asiakirjoihini -- niin pian hän siitä koko
elämäksensä kyllänsä saisi. Jo kuusitoista vuotta olen tuomarina ollut
ja kun vaan katsahdan asiapapereihin, viittaan kädelläni, sillä ei itse
Salomo kaikessa viisaudessaan voisi saada selville, mikä niissä on
oikeaa ja mikä väärää.

    (Piirituomari, sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja
    ja postimestari tapaavat, pois mennessänsä, ovessa palaavan
    poliisipalvelijan).


Neljäs kohtaus.

    Kaupungin päällikkö. Bobtschinski. Dobtschinski. Svistunov.

_Päällikkö_. Noh, ovatko ajopelit valmiina?

_Svistunov_. Käskynne mukaan, herra päällikkö!

_Päällikkö_. Mene kadulle, vaan... älä, malta! Missähän kaikki muut
ovat? Oletko aivan yksin? Käskinhän Prohorovia olemaan saapuvilla.
Missä hän on?

_Svistunov_. Hän on vahtikonttorissa... mutta hänestä ei ole
mihinkään?

_Päällikkö_. Kuinka niin?

_Svistunov_. Hän kannettiin sinne aamulla eikä tietänyt tästä
maailmasta mitään. Olemme jo kaataneet pari saavia vettä hänen
niskaansa, mutta hän on vieläkin yhtä tunnoton.

_Päällikkö_. Voi Jumalani! (Tarttuen päähänsä). Riennä heti kadulle...
tahi seis, malta, kuule! Juokse ensin huoneeseni -- kuule! -- ja tuo
tänne miekkani ja uusi hattuni! (Dobtschinskille). Ja nyt Peter
Ivanovitsch, eteenpäin Jumalan nimeen!

_Bobtschinski_. Noh, entäs minä sitten... minä... ettekö salli minunkin
seurata?

_Päällikkö_ En, en, Peter Ivanovitsch, se ei käy laatuun. Kolme miestä
-- ei sovi, eikä sitä paitse ole vaunuissa tilaa kolmelle hengelle.

_Bobtschinski_. Ei mitään, ei mitään! Minä juoksen jälessä, jälessä...
kunhan vaan pääsen oven raosta noin hieman näkemään, miltä hän noin
niinkuin näyttää.

_Päällikkö_ (poliisipalvelijalle, joka tuo miekan). Mene, juokse, minkä
käpälästä lähtee, ja kutsu kokoon kaikki kaupungin palvelijat, jotka
tapaat, ja ota... Mutta voi kuinka miekkani on käynyt naarmuihin. Tuo
häijy kauppias Abdulin! Näkee kaupunkinsa päälliköllä olevan vanhan
miekan eikä lähetä hänelle uutta! Voi noita konnia! Mutta anomuskirjat
riivatuilla ovat kyllä aina takkinsa alla... Jokaisen pitää ottaman
katu, ei... mitä puhun, pitää ottaman luuta ja lakaiseman se katu
päästä päähän, jonka varrella ravintola on, mutta siistiksi, puhtaaksi
-- kuuletko -- oikein puhtaaksi! Ja paina se mieleesi! Minä tunnen
sinut, niinpä niin, minä sinut varsin hyvin tunnen. Sinä olet hurskas
ja typerä olevinasi, sinä pöllö, mutta varastat ja kätket saappaan
varsiisi hopeisia teelusikoita. -- Ole varoillasi vaan, sen minä sanon.
Mitä koirankuria kauppias Tshernajevin luona teit? Hä? Hän antoi
sinulle neljä kyynärää verkaa univormuksi, ja sinä kaappasitkin koko
pakan. Ole varoillasi mies! Sinä jo varastelet liiaksi asemassasi.
Marss!


Viides kohtaus.

    Päällikkö. Bobtschinski. Dobtschinski. Ala-Poliisimestari.

_Päällikkö_. Mutta missä maailman ääressä te piileilette, Stepan
Iljitsch? Mikä häijy tapa se on?

_Ala-Poliisimestari_. Olinhan tässä portin takana!

_Päällikkö_. Kuulkaa, Stepan Iljitsch! Tuo virkamies Pietarista on
saapunut. Mihin toimiin olette ryhtyneet?

_Ala-Poliisimestari_. Olen tehnyt aivan käskynne mukaan. Olen
lähettänyt poliisipalvelija Pugovitsin ja kaikki muut poliisipalvelijat
katuja lakaisemaan.

_Päällikkö_, Missä Derschimorda on?

_Ala-Poliisimestari_. Hän lähti tuonne, jossa oli syttynyt nokivalkea.

_Päällikkö_. Ja Prohorov on tietysti humalassa?

_Ala-Poliisimestari_. Aivan niin, hän on humalassa.

_Päällikkö_. Kuinka te sen sallitte?

_Ala-Poliisimestari_. Mitäs sille voi. Eilen oli esikaupungissa tappelu
-- hän meni sinne järjestystä toimittamaan ja palasi sieltä itse
peukalot keppinä.

_Päällikkö_. Kuulkaa, mitä teidän en tehtävä! Tuon pitkän
kaupungin-vahtimestarin pitää seisoman sillan päässä järjestystä
voimassa pitämässä. Ja suutarin talon viereinen aita on purettava ja
paalutettava, että näyttäisi siltä, kuin olisi aikomus ryhtyä sen
korjaamiseen. Sillä mitä enemmän on revitty, sitä toimeliaammilta
näyttävät kaupungin hallitusmiehet... Ah, olin unhoittaa, että tuon
aidan viereen on kaadettu neljäkymmentä kuormaa kaikenlaista soraa!
Mikä ilkeä kaupunki; jos vaan asettaa johonkin paikkaan muistopatsaan,
taikkapa vaan aidankin... niin heti kaatavat sinne kaikenlaista roskaa
viereen! Ja jos tuo virkamies tulisi teiltä kysyneeksi, ollaanko täällä
tyytyväisiä -- niin vastatkaa heti paikalla, "täällä kaikki on hyvin,
ylhäinen herra!" Jos kuka rohkenisi mutista, niin minä sitten hänen
tyytymättömyytensä perästäpäin tyydytän ja kyyditän. (Syvällä
huokauksella,) Oh -- ho -- ho -- hoo! Voi minua syntis-parkaa! (ottaa
hatun asemesta hattukotelon.) Voi Luojani, ole minulle armollinen, niin
että eheänä hänen kynsistänsä pääsen; ja minä pyhitän sinulle isoimman
vahakynttilän, mitä kukaan ihminen tähän saakka on sinulle asettanut.
Kukin näistä koiramaisista kauppamiehistä on velvollinen siihen
antamaan sata naulaa vahaa! Voi Jumalani, Jumalani, lähtekäämme Peter
Ivanovitsch!

    (Hajamielisyydessään panee hattukotelon päähänsä.)

_Ala-Poliisimestari_. Te olette panneet pahvikotelon päähänne Anton
Antonovitsch. Tässä on hattunne.

_Päällikkö_ (heittää pahvikotelon pois). Kotelo, niin onkin; kotelo
onkin. Hiiteen kaikki hattukotelot!... Ja jos hän kysyy, minkätähden
sairashuoneen kirkkoa ei ole rakennettu, vaikka jo viisi vuotta sitten
rahat on siihen määrätty, -- niin muistakaa vaan vastata, että kyllä jo
oli alettu, mutta että se paloi. Olen siitä asiasta jo lähettänyt
virallisen ilmoituksen... Älköön suinkaan kukaan tyhmyydessään
tokaisko, ett'emme ole työhön ruvenneet! Ja sanokaa Derschimordalle,
ett'ei hän saa liiaksi käyttää nyrkkiänsä... sillä hän järjestyksen
vuoksi on aina valmis hosumaan sekä oikealle että vasemmalle ja lyö
sekä syyllisiä että syyttömiä. Mutta lähtekäämme vihdoin, Peter
Ivanovitsch! (Menee ja tulee takaisin.) Ja sitten ei saa laskea ketään
näistä renttuisista sotamiehistä kadulle. Nuo ryysyrehjat eivät ota
muuta kuin sotatakin päällensä, kun lähtevät ulos. Housuista ei
puhettakaan.

    (Kaikki menevät).


Kuudes kohtaus.

    Anna Andrejevna ja Maria Antonovna (tulevat juosten sisään.)

_Anna_. Missä he ovat? Missä he ovat? Voi hyvä Jumala! (avaa oven)
Anton, minun rakas pikku Anton!... (Tyttärelle) Taas on vika sinussa;
kokonaan sinussa! Aina sitä viivytellään: milloin neula vaan, milloin
taas huivi, milloin mitäkin puuttuu. (Juoksee ikkunalle ja huutaa)
Anton, Anton, mihin sinä menet? Kuka on saapunut? Reviisoriko? Onko
hänellä viikset -- isotkin viikset?

_Päällikön ääni_. Kohta, kohta, jahka joudun, sydänkäpyseni!

_Anna_. "Jahka joudun!" Mikä uusi tapa se on. Minä viisi siitä, milloin
sinä joudut... Sano vaan, onko hän eversti? Mitä? (Närkästyneenä) Vai
niin, hän menee tiehensä! Aivan oikein, hän todellakin menee tiehensä!
Kyllä sen sulle kostan, ukkoseni! (Marialle) Mutta se on sinun vikasi.
"Voi, odota silmänräpäys, äiti kulta. Olen heti valmis: jahka ehdin
panna huivin päälle!"... "Heti!" Kas niin vaan! -- Mutta sinä, Maria,
olet aina sen syynä, ett'emme mitään tiedä! Kaiken tämän syynä on tuo
riivattu keikailemisesi! Kun neitonen kuuli postimestarin olevan
täällä, niin heti neito peilin ääreen kurkistelemaan itseänsä joka
taholta, oikealta ja vasemmalta, edestä ja takaa -- ja sillä aikaa
menevät kaikki tiehensä!... Ehkäpä luulet, että hän sinusta huolii,
mutta päin vastoin tekee hän sinusta pilkkaa, jahka vaan käännyt selin
häneen.

_Maria_. Sitä minä en voi auttaa, äitiseni... Mutta eihän mitään hätää
olekaan: saammehan parin tunnin perästä tietää kaikki.

_Anna_. Parin tunnin perästä! Paljon kiitoksia! Kas sepä vasta vastaus!
Miksi et yhtä hyvin sano: parin kuukauden perästä? Silloin tiedämme
kaikki paljoa paremmin! (Puoleksi ikkunan ulkopuolella) Kuulepas
Avdotja! Oletko kuullut, onko ketään vierasta kaupunkiimme saapunut?...
Et, et ole kuullut; mitä semmoinen hanhi kuulisi. Sinä olet
parantumaton!... "Viittasi kädellänsä!" Viitatkoon vaan; sinun olisi
pitänyt kuitenkin kysyä. Et voinut saada tietää... kun pääsi on kuin
kaali, aina siinä hyörivät vaan sulhaset! Vai ajoivat liian kovasti?
Olisithan voinut juosta vaunujen perässä! Juokse heti, minkä voit, ja
kuulustele tarkkaan, mihin he menivät... mikä mies hän on ja minkä
muotoinen, Kurkistele avaimen reiästä ja tule sitten takaisin kaikkia
kertomaan. Katso, minkälaiset silmät hänellä ovat, mustat tahi
muunlaiset! Mutta muista, että tulet heti takaisin. Joudu, joudu,
joudu, joudu!!

    (Hän huutaa sanaa: joudu, kunnes esirippu laskee.)



TOINEN NÄYTÖS.


Pieni huone ravintolassa. Sänky, pöytä, matkalaukku, tyhjä pullo,
saappaat, vaateharja y.m.


Ensimmäinen kohtaus.

    Ossip.

_Ossip_ (makaa herransa sängyssä.) Lempo tämmöistä kurjuutta kärsiköön!
Pelkäänpä jo nääntyväni nälkään. Vatsani kurajaa, kuin olisi siellä
puoli tusinaa rykmentinrumpaleja. Me emme näy enään mitenkään pääsevän
kotia. Nythän on jo toinen kuukausi kulunut siitä, kun Pietarista
läksimme! Rahat on tuo huimapää herrani humussaan ja tuhussaan
tuhlannut! Nyt hän on allapäin, pahoilla mielin, eikä ollenkaan
kiivastele. Rahoista ei tosin ollut puutetta, mutta kun tultiin
kaupunkeihin, niin piti joka paikassa kopeiltaman ja pöyhisteltämän!
(Matkii herraansa.) "Hei Ossip, mene ja valitse minulle huone ja
komein, mitä löydät, ja toimita myös oivallisin päivällinen! En voi
syödä tavallista päivällistä -- muhkeata pitää oleman!" -- Niinpä niin;
jos hän edes olisi jotakin, vaan kun hän on vaan turhanpäiväinen
tuhlaaja!... Ja sitten oli matkustavaisten kanssa tutustuminen....
korttia lyöminen... ja siinäkös mies nypittiin hyvänpäiväiseksi!...
Hupaiseksihan tämä tämmöinen elämä ajan mittaan vetää!... Ei; toista
oli kumminkin maalla olo! Siellä ei tosin eletä suuren kaupungin
tavoin, mutta siellä saa kumminkin rauhassa ehdoltaan syödä. Siellä
akkaseni on; siellä saa kaiken päivää peräpenkillä loikoilla ja pistää
piirakoita poskeensa... Totta puhuakseni, tosin ei mikään vedä
Pietarille vertoja... Kun vaan olisi taskut rahoja täynnä... Kas siellä
vasta elämä, joka kelpaa; tivaatteria, koiratkin tanssaavat sinulle --
ja kaikkea, mitä vaan tahdot!... Ja miten hienon hienosti siellä
puhutaan... ikäänkuin aatelisia oltaisiin!... Ja kun Tschukkin dvorissa
[eräs kauppapaikka Pietarissa] käydään, niin kauppamiehet heti
huutavat: "mitä tahdotte, armollinen herra!" -- Jos käyt veneesen
istumaan ja lähdet virran poikki... niin kuka vieressäsi istuu? Korkea
virkamies, näet!... Jos seuraa mielit, niin poikkee puotiin. Siellä
herra rakuuna kertoo leiristä, selittelee, mitä jokainen taivaan tähti
merkitsee, ihan niin selvään, kuin olisivat kaikki kämmenellä. Vanha
upseerin rouva hulluttelee ja kaunis sisäneitsyt luo sinuun silmäyksen
semmoisen, että...! Mutta hyi, hyi, Ossip! (Pudistaa naureskellen
päätänsä.) Saakeli vieköön; kaikki käytös on niin galanttia, niin
galanttia!... Epäkohteliasta sanaa et kuule, kaikki sanovat sinulle
"Te." Jos kävelemiseen väsyt, niin otat ajurin ja ajelet kuin hyväkin
herra; ja joll'et mieli maksaa, niin siitäkin helposti pääset. Joka
kartanossa on takaportti, ja siitä puikahtaa tipo tiehensä, niin ett'ei
lempokaan kiinni saa... Mutta asialla on toinenkin puolensa: tänään on
rattoisa elämä, huomenna ollaan nälkään kuolemaisillaan -- niinkuin
esimerkiksi on laitamme nyt. Mutta syy on tykkänään hänen. Vaan mitä
tehdä? Isä kyllä meille rahoja lähettää, -- vaan sen sijaan, että niitä
säästelisi, mitä vielä! Silloin ajellaan vaunuissa; joka päivä minua
lähetetään pääsylippua tivaatterista noutamaan... Mutta kun viikon
päivät ovat kuluneet, silloin on jo toinen ääni kellossa; silloin
myydään uusi frakki juutalaisille! Ja välistä myydään kaikki tyyni,
niin että jääpi vaan paita ja kulunut, kiiltävä takki!... Kas sepä oli
hyötyisä kauppa... ja miten erinomaista englannin verkaa se oli! Frakki
yksinään maksoi hänelle noin sata viisikymmentä ruplaa; kaksikymmentä
ruplaa maksoivat juutalaiset; housuista en huoli edes puhuakaan, -- ne
menivät polkuhintaan. Mutta miksi tämä kaikki, niin miksi? Sentähden,
ett'ei hän viitsi virkahuoneessansa käydä, vaan mieluummin käydä
pöyhkeilee perspektillä ja lyö korttia. Oi, jospa vanha herra sen
tietäisi! Hän ei suinkaan välittäisi siitä, että hänen herra poikansa
on hallituksen virkamies; -- hän luultavasti antaisi hänelle semmoisen
selkäsaunan, että häntä neljä päivää syyhyttäisi... Kun on virka, niin
pidä virastasi vaari! Ja tämäkin ravintolan isäntä ei sano antavansa
ruokaa, ennenkun olemme kaikki vanhat velat maksaneet... Hm, ja ellemme
maksa...? (Huokaa) Hyvä Jumala, jos nyt olisi edes jonkinlaista kaalia!
Luulenpa, että söisin koko sangollisen... Joku kolkuttaa -- luultavasti
on se hän.

    (Hypähtää ylös sängystä.)


Toinen kohtaus.

    Ossip. Hlestakov.

_Hlestakov_. Se, ota vastaan tämä...

    (Ojentua hänelle hatun ja kepin.)

No, taasen olet sängyssäni maata lojottanut?

_Ossip_. Minäkö maannut? Ikäänkuin en muualla sijaani saisi.

_Hlestakov_. Nyt valehtelet. Sinä olet sängyssäni loikoillut. Näkeehän
sen jo sängystäkin.

_Ossip_. Mitä minä sängystä? Tiedänhän minä, mitä sänky on. Onhan
minulla jalat seisoa; mitä minun tulee teidän sänkyynne?

_Hlestakov_ (Astuu edes takaisin.) Katso, onko kartuusissa tupakkaa?

_Ossip_. Tupakkaa! -- Mistä sitä olisi tullut? Johan on neljä päivää
siitä, kun viimeiset tähteet poltitte.

_Hlestakov_ (Yhä kävellen pureskelee huultansa; vakavalla ja uhkaavalla
äänellä.) Kuuleppas vaan, Ossip!

_Ossip_. Mitä käskette?

_Hlestakov_ (jotensakin alakuloisella äänenä). Sinun pitää menemän
tuonne alas.

_Ossip_. Mihin?

_Hlestakov_ (Melkein pyytäen). Alas ravintohuoneesen... Käske...
lähettämään minulle vähä ruokaa.

_Ossip_. Sitä en tee. En tahdo.

_Hlestakov_. Kuinka sinä, pöllö, tohdit?

_Ossip_. En; sitä en ikinä tee; ja jos menisinkin, niin ei se mitään
auttaisi; isäntä ei sano antavansa meille enää mitään ruokaa.

_Hlestakov_. Jospa hän vaan rohkenisi! Mitä joutavia.

_Ossip_. Niin; vieläpä hän päälliseksi uhkaa mennä kaupungin päällikön
luo sentähden, että me täällä olemme olleet jo kolmatta viikkoa, emmekä
ole ropoakaan maksaneet. "Sinä ja sinun herrasi", sanoo hän, "olette
oikeita hirtehisiä ja herrasi on muuten täydellisin veijari. Moisia
maankulkijoita ja roistoja olemme ennenkin nähneet", sanoo hän.

_Hlestakov_. Ja sinulle on tietysti erinomainen nautinto saada minulle
kertoa kaikki nuo hävyttömyydet.

_Ossip_. "Sitten he kömpivät tänne", sanoo hän, "ja asettuvat minun
luokseni ja velkaantuvat ja velkaantuvat; ja lopuksi ei saa niitä
talostansakaan ulos", sanoo hän. "Vaan minun kanssani ei ole hyvä
pelailla", sanoo hän vielä, "minä vihdoin valitan poliisille ja panetan
teidät velkavankilaan."

_Hlestakov_. Kylläksi, tolvana! Mene jo, mene ja sano hänelle vaan...!
Mikä törkeä konna se mies onkin!

_Ossip_. Eikö parasta olisi, että pyytäisin isäntää tulemaan teidän
puheillenne?

_Hlestakov_. Ei minulla ole hänelle mitään sanomista. Mene itse
sanomaan.

_Ossip_. Mutta toden totta, hyvä herra...

_Hlestakov_. Noh, mene siis hiiteen ja kutsu hänet tänne!


Kolmas kohtaus.

    Hlestakov (yksin.)

_Hlestakov_. Minun on hirveä nälkä! Kävelin vähäisen matkaa, toivoen,
että ruokahalu katoaisi -- vaan, lempo vie, se vaikutti päinvastoin!
Joll'en olisi Pensassa hurjasti elamoinnut, niin olisi minulla rahoja
tarpeeksi kotia päästäkseni. Tuo kapteini ymmärsi minun oikein nylkeä!
Kas, sepä mies, osasi korttia sekoittaa! Neljänneksessä tunnissa hän
minun perin puhtaaksi sai. Mutta kuitenkin tekisi mieleni koetella
miestä vieläkin kerran. Kun vaan sattuisin yhteen! Mikä kehno kaupunki
tämä kuitenkin on! Eivät edes ruokakauppiaat usko velaksi. Se on
hävytöntä!

(Alkaa viheltää ensin Robertia, sitten venäläistä kansanlaulua,
"punainen sarafan" y.m.) Eikö tänne tule ketään?


Neljäs kohtaus.

    Hlestakov. Ossip. Ravintolan palvelija.

_Ravint. palvelija_. Isäntä käski kysyä, mitä tahdotte.

_Hlestakov_. No, hyvää päivää ystäväni! Kuinka jaksatte?

_Ravint. palvelija_. Niin, Jumalan kiitos! Kyllähän sitä hiljakseen
mennään.

_Hlestakov_. Ja miten kaikki täällä ravintolassa teillä käypi?

_Ravint. palvelija_. Kaikki, Jumalan kiitos, kaikki käy hyvin.

_Hlestakov_. No, onko teillä paljo vieraita?

_Ravint. palvelija_. Kiitoksia, kyllähän niitä riittää.

_Hlestakov_. Kuulepas ystäväni, minulle ei ole tuotu mitään
päivällistä; ole siis hyvä ja mene alas ja laita, että se viipymättä
tänne tulee. -- Minun on heti syötyäni tärkeä asia toimitettava.

_Ravint. palvelija_. Niinpä kyllä, mutta isäntä on sanonut, ett'ei hän
enää huoli teille mitään antaa. Vähällä oli hän jo tänään mennä
kaupungin päällikölle valittamaan.

_Hlestakov_. Valittamaan? Mitä hän valittaisi? Ajattelepas itse
ystäväni! Täytyyhän minun syödä... Enhän minä voi nälkään menehtyä.
Minun on todellakin hirmuisen nälkä. Vakuutan, että se on totinen tosi.

_Ravint. palvelija_. Kyllä kai. Mutta isäntä sanoi: "minä en anna
hänelle mitään syötävää, ennenkun on edelliset maksanut." Niin hän
sanoi.

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä, mutta menepäs nyt kuitenkin alas ja puhuttele
ja taivuttele häntä.

_Ravint. palvelija_. No, mutta mitä minun pitäisi sanoman.

_Hlestakov_. Niin, haastele oikein vakaasti hänen kanssansa ja sano
hänelle, että minun täytyy saada ruokaa... Mitä maksoon tulee... niin
sehän on luonnollista... Mutta en minä ole semmoinen moukka, kuin hän,
joka ei välitä, vaikka olisi koko päivän syömättä. Kylläpä käskisi!

    (Ravintolan palvelija ja Ossip menevät.)


Viides kohtaus.

    Hlestakov (yksin.)

_Hlestakov_. Olisi kuitenkin jotensakin ilkeätä, jollei hän nyt
antaisikaan minulle ruokaa. En ole ikinäni tuntenut semmoista
ruoanhalua kuin nyt. Möisinköhän jonkun vaatekappaleen, möisinköhän
housut? Hm!... Ei; mieluummin tahdon nälkää nähdä ja palata kotiin
muodikkaassa pietarilaisessa puvussa. Vahinko vaan, ett'ei Joakim
tahtonut minulle vaunujansa lainata! Eipä olisi, lempo vie, niin hullua
ollut ajaa herrojen tilanhaltijain luo komuvaunuissa, lyhdyt edessä.
Ossip kiiltonappisessa takissa takana! Kuinka he silloin olisivat
ikkunoille rientäneet! "Kuka tuossa ajellen saapuu? Kukahan se saattaa
olla?" -- Lakeijani astuu esiin. (Matkii lakeijaa.) "Ivan
Alexandrovitsch Hlestakov Pietarista. Suvaitsetteko ottaa vastaan?"...
Mutta ymmärtävätkö nuo jörrit, mitä sisältää tuo lause: "suvaitsetteko
ottaa vastaan?"... Noitten ihmisten kesken on tavallista, että mikä
talonpoika-luntti, mikä pörrökarvainen kontio tahansa, sinänsä astua
tömistelee suoraa tietä saliin... Siellä tapaisin neitosen,
lähestyisin, lausuisin: "neitoseni, tohdinko?"... Huh! (sylkäisee.)
Noh, sepä pahuus, miten vatsani vonkuu! On todellakin varsin
kummallista, kuinka minun on nälkä.


Kuudes kohtaus.

    Hlestakov. Ossip. Sittemmin ravintolan palvelija.

_Hlestakov_. Noh?

_Ossip_. Heti tulee ruokaa.

_Hlestakov_ (Taputtelee käsiänsä ja rummuttelee hiljaa pöytään.) Tulee
ruokaa, ruoka tulee, tulee ruokaa.

_Ravint. palvelija_. Isäntä käski sanoa, että tämä on viimeinen kerta,
jolloin hän teille ruokaa antaa.

_Hlestakov_. Isäntä, isäntä... Hm! Isäntäsi saa mennä hiiteen. Mitä
sinulla siinä on?

_Ravint. palvelija_. Lientä ja paistia.

_Hlestakov_. Mitä sinä sanoit? Kuulinko väärin, vai onko sinulla
todellakin vaan kaksi ruokalajia.

_Ravint. palvelija_. Ainoastaan kaksi.

_Hlestakov_. Tämä on julkinen loukkaus. Siihen en voi tyytyä. Sano
isännällesi, että hänen käytöksensä on kummallinen... Se ei riitä.

_Ravint. palvelija_. Isäntä sanoo siinä olevan liiaksikin.

_Hlestakov_. Mutta miksi ei ole kastaketta?

_Ravint. palvelija_. Kastiketta ei ole!

_Hlestakov_. Miksi ei ole? Kyökin ohitse käydessäni minä omilla
silmilläni näin kastiketta aika lailla keitettävän... Ja ruokahuoneessa
istui aamupuolella kaksi tanakkaa miestä, jotka pistivät poskeensa
lohta ja kaikellaisia muita herkkuja.

_Ravint. palvelija_. Niin, kyllä kastiketta on, vaan ei sitä ole
kuitenkaan...

_Hlestakov_. On eikä ole; mitä se semmoinen lörpötteleminen merkitsee?

_Ravint. palvelija_. Niin... joll'ei ole, niin ei ole.

_Hlestakov_. Entä lohi, kalat, kotletit?

_Ravint. palvelija_. Varmaan, kyllä on, mutta ainoastaan niille, jotka
ovat niinkuin parempia.

_Hlestakov_. Sinä hävytön pöllö!

_Ravint. palvelija_. Ja-ah!

_Hlestakov_. Sinä porsas, ilkeä porsas!... En siis saisi, mitä muille
tarjotaan? Enkö minä ole samallainen vieras ja matkustaja kuin hekin?

_Ravint. palvelija_. Ette ole.

_Hlestakov_. Minkälaisia ne sitten ovat?

_Ravint. palvelija_. Ovathan ne tavallisia... mutta ne maksavat.

_Hlestakov_. Minä en tahdo sinun pöllön kanssa enään väitellä. (Aikaa
syödä lientä.) Mutta mimmoista lientä tämä on? Paljasta vettähän olet
vatiin kaatanut... Ei maistu miltään... puhdasta solkkuvettä... Tätä
lientä minä en syö; tuo tänne toista!

_Ravint. palvelija_. Hyvä, siinä tapauksessa vien tämänkin pois. Isäntä
sanoi, että joll'ei tämä teistä maistuisi, saisitte olla sitä syömättä.

_Hlestakov_ (Pitää kiinni lautasesta, jonka palvelija aikoo viedä.)
Älä, älä; anna sen olla, sinä pöllö! Sinä olet tottunut kohtelemaan
muita sillä lailla, mutta minun kanssani se ei käy laatuun; huomaa se,
ystäväni! (syö.) Voi herranen aika, mikä soppa! (syö syömistänsä.) Olen
aivan varma siitä, ett'ei yksikään ihminen maailmassa vielä ole moista
soppaa syönyt... Siinä ei ole rasvan mehuakaan, vaan viljalta höyheniä.
Paisti tänne! Ossip, tuossa on vähän lientä jälellä, -- ota sinä se!
(Leikkaa lihaa.) Vaan mikä paisti tämä on? Eihän se paistia olekaan.

_Ravint. palvelija_. Mitä sitten?

_Hlestakov_. Sen lempo tiesi, vaan paistia se ei ole; senhän jo
näkeekin... se on lihan asemesta paistettu kirves, eikä mikään paisti!
(syö.) Te konnat ja hirtehiset, tämmöistä te vieraillenne tarjoatte!
Täytyy pureskella leukapielet sijoiltansa saadaksensa palasta irti.
(Kaivelee hampaitaan sormellansa.) Moisia lurjuksia! Niin on kuin
kuusen kuorta! Ei saa millään uloskaan, -- ja vielä päällisiksi tulevat
hampaat siitä mustiksi. Mimmoiset roistot! (Pyhkii liinalla suutansa.)
Siis ei mitään muuta?

_Ravint. palvelija_. Ei mitään muuta!

_Hlestakov_. Rakkareja ja konnia te todellakin olette! Ei kastiketta
merkiksikään, ei mitään kotletteja! Ja niin te nylkyrit vieraitanne
kohtelette.

    (Ravintolan palvelija ja Ossip kantavat lautaset pois.)


Seitsemäs kohtaus.

    Hlestakov. Sittemmin Ossip.

_Hlestakov_. Tuntuu aivan siltä, kuin en olisi ollenkaan syönyt;
ruokahaluni on siitä päinvastoin kiihtynyt. Joll'en sattuisi olemaan
näin auttamattoman rahatonna, niin lähettäisin ostamaan leipää.

_Ossip_ (sisään juosten.) Kaupungin päällikkö on tullut tänne ja kysyy
teitä, hän haluaa teitä puhutella.

_Hlestakov_ (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä
tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo
minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin
hienolla tavalla... En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina
upseereja ja muuta väkeä kaduilla... Minä tahdoin osoittaa heille
oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle
verkkojani virittämään... Ei, ei! ei se käy laatuun... Mutta kuinka hän
todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen!
(Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle;
"kuinka on mahdollista, että te uskallatte..." (Joku tarttuu lukkoon;
Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)


Kahdeksas kohtaus.

    Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.

    (Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu.
    Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken
    säikähtyneinä toisiinsa.)

_Päällikkö_ (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen
saumoja.) Nöyrin palvelijanne!

_Hlestakov_ (Kumartaen.) Terve tultuanne!

_Päällikkö_. Suokaa anteeksi, että...

_Hlestakov_. Ei mitään...

_Päällikkö_. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään
huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin
kohdella.

_Hlestakov_ (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla
äänellä.) Niin, mitä sille voi?... Ei se ole minun vikani... minä kyllä
maksan... odotan paraikaa kotoa... (Bobtschinski pistää päänsä ovesta
sisään.) Vika on oikeastansa hänen... Lampaan liha, jonka saan, on
sitkeätä kuin nahka... ja liemen, lempo tiesi -- mitä hän siihen lienee
sekoittanutkaan... olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos... Ihan
ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä.
Miksi minun siis pitäisi...? Niin, kylläpä käskisi!

_Päällikkö_ (peloissaan.) Suokaa minulle anteeksi, mutta Jumala sen
tietää, vika ei ole minun! Liha torillamme on aina hyvää. Holmogorin
kauppamiehet tuovat sitä tänne myytäväksi -- ja ne ovat aivan
rehellistä ja kelpo väkeä. Todellakaan en käsitä, mistä hän huonon
lihan hakeekaan. Mutta joll'ei kaikki ole vaan... niin silloin...
sallitteko minun teille ehdottaa, että seuraatten minua ja muutatte
toiseen paikkaan.

_Hlestakov_. En, sitä en ikinä tee! Tiedän kyllä, mitä toisella
paikalla tarkoitatte -- te tarkoitatte vankilaa! Mutta millä
oikeudella, ja kuinka te rohkenettekaan... minä... minä olen virkamies
Pietarista (pöyhkeästi.) Minä... minä... juuri minä.

_Päällikkö_ (itsekseen.) Oi Jumalani, kuinka hän on kiivastunut! Hän
siis jo kaikki tietää! Nuo kirotut kauppiaat ovat hänelle kaikki
ilmoittaneet.

_Hlestakov_ (yhä rohkeammin). Vaikkapa toisittekin kaikki palvelijanne
ja alustalaisenne, niin minä en mene! Minä menen suoraan ministeriin.
(Lyö nyrkillänsä pöytää.) Kuka te olette? Hä? Kuka te olette?

_Päällikkö_ (aivan suorana ja vavisten). Armoa, armoa! Älkää minua
turmioon syöskö! Minulla on vaimo ja pienet lapset... Älkää valtion
kurjaa palvelijaa onnettomaksi saattako!

_Hlestakov_. En, sitä en tahdo! Se vielä puuttuu! Mitä se minua koskee,
että teillä sattuu olemaan vaimo ja lapset? Pitääkö minun siitä syystä
mennä vankihuoneesen? Sepä kaunista! (Bobtschinski kurkistaa ovesta,
katselee ympärilleen ja vetäytyy pelästyneenä takaisin.) Ei, ei, paljon
kiitoksia! Mutta siihen minulla ei ole halua!

_Päällikkö_ (vapisevalla äänellä). Kokemattomuus sen vaikutti, niin,
Jumala nähköön, kokemattomuus ja puuttuva varallisuus. Tehkää hyvin ja
arvostelkaa itse asiata: palkka ei edes teeksi ja sokeriksi riitä! Ja
vaikk'en olekaan lahjoja kokonaan halveksinut, niin ovat ne aina olleet
sangen vähäpätöisiä... yhtä ja toista talon tarpeeksi ja kenties
muutamia vaatekertoja... Mitä alaupseerin vaimoon tulee, joka on
kauppaa pitänyt -- niin se on puhdasta panettelua, että minä muka olen
häntä pieksättänyt -- Jumalan ja kunniani kautta, se on pelkkää
parjausta. Kadehtijani ovat kaikki nuo jutut vahingokseni kokoon
kyhänneet. Ihmiset ovat täällä niin ilkeitä, että ovat valmiit
murhaamaankin minun.

_Hlestakov_. Mutta mitä nuo kaikki minua koskevat... (Mietiskelee
hieman.) Minä en ymmärrä, mitä te minulle puhutte roistoista ja
alaupseerin leskestä... Alaupseerin leski... olkoon menneeksi... mutta
minua te ette tohdi pieksää. Siksi on valtanne liian pieni!... Katsos,
mimmoinen herra... Minä kyllä maksan, mutta minulla ei ole tätä nykyä
rahaa. Olen täällä viipynyt ainoastaan siitä syystä, ett'ei minulla ole
kopeikkaakaan taskussani.

_Päällikkö_ (syrjään). Katsopas vaan, mikä ilveilijä! Mitä hulluja
juttuja hän panee kokoon! Mitä ihmettä hän niillä tarkoittanee? En
ymmärrä, kuinka minun pitäisi häntä kohteleman. Mutta koettaa täytyy,
menköön syteen taikka saveen! (ääneen.) Jos todella olette rahan
pulassa taikka muussa tarpeessa, niin ovat vähäiset varani
käytettävinänne. Velvollisuuteni on auttaa hädänalaisia matkustavaisia.

_Hlestakov_ (sukkelaan). Antakaa, antakaa lainaksi; minä heti maksaisin
isännälle. Jo kahdella sadalla ruplalla olisin autettu -- kenties vähän
vähemmälläkin.

_Päällikkö_ (Tarjoo setelikirjaansa). Tässä on säntilleen kaksi sataa
ruplaa -- ei maksa vaivaa lukea.

_Hlestakov_. Paljon kiitoksia! Lähetän ne takaisin, jahka joudun
kotia... Oli puhdas satunnaisuus... Huomaan, että olette kunnon mies...
Nyt on asian laita aivan toinen.

_Päällikkö_ (syrjään). Jumalan olkoon kunnia ja ylistys! Hän ottaa
rahaa! Nyt kyllä keskenämme sovimme. Kahden sadan sijasta annoin
hänelle neljä sataa.

_Hlestakov_. Ossip hoi! (Ossip astun sisään). Kutsu tänne ravintolan
palvelija! (Kaupungin päällikölle ja Dobtschinskille). Mutta hyvät
herrat, miksikä ette istu? Tehkää hyvin ja istukaa! (Dobtschinskille).
Olkaa hyvä ja istukaa!

_Päällikkö_. Kiitoksia vaan -- kyllähän jaksamme seisoakin.

_Hlestakov_. Älkää kursailko, hyvät herrat! Käykää istumaan! Nyt tunnen
sydämellisyytenne ja kohteliaisuutenne; ja minä luulin teidän tulleen
tänne siinä tarkoituksessa, että... (Dobtschinskille). Mutta kaikin
mokomin istukaa!

    (Kaupungin päällikkö ja Dobtschinski käyvät istumaan
    Bobtschinski pistää päänsä sisään ja kurkistelee.)

_Päällikkö_ (syrjään). Nyt vaan vähän enemmin rohkeutta! Hän näyttää
vieläkin tahtovan pysyä inkognitona. Hyvä; siinä tapauksessa
koettakaamme kumpikin parastamme ja älkäämme olko ensinkään
tietävinämme, kuka hän todellakin on! (Ääneen). Minä ja Peter
Ivanovitsch -- täällä asuva tilanomistaja -- olimme virkatoimissa
liikkeellä ja pistäydyimme tänne katsomaan, kohdellaanko vieraita
kunnollisesti -- sillä minä en ole muitten kaupunkien päällikköjen
kaltainen, jotka eivät semmoisista seikoista pidä väliä.
Hallintovirkamiehen velvollisuuksiin katsomatta, pidän jo puhtaasta
kristillisestä rakkaudesta lähimmäistä kohtaan soveliaana, että
jokaista hyvin kohdellaan -- ja pidän itseni tästä ihmisystävyydestäni
tavallaan palkittuna, kun minulla täten on tilaisuus päästä niin
hauskaan tuttavuuteen, kuin teidän.

_Hlestakov_. Onhan minullakin puolestani syytä kyllä olla iloinen. Voin
suoraan tunnustaa, että teidän avuttanne olisi minun ollut mahdotonta
päästä täältä pois: en ollenkaan tietänyt, millä maksaisin.

_Päällikkö_ (syrjään). Niin, sotkepa vaan juttujasi kokoon! Sinä siis
et muka tietänyt millä maksaisit! (Ääneen). Tohdinko kysyä, mihin
täältä aiotte matkata?

_Hlestakov_. Minä matkustan Saratovin lääniin, omalle maatilalleni.

_Päällikkö_ (syrjään ivallisella katsannolla). Kas vaan, eipä
punastukaan. Tässä on parasta olla varoillaan. (Ääneen). Hyvin hupaista
on matkailla!... Kaikellaista omituista saapi matkoilla nähdä...
Toiselta puolen on vastuksiakin, esim. kun täytyy kyytihevosia odottaa;
mutta toiselta puolen taas saa järki levähtää. Ratoksenne luultavasti
matkustatte?

_Hlestakov_. En, päinvastoin; sen teen isäukkoni käskystä. Ukkoa
harmittaa, että virkaylennykseni Pietarissa käy niin hitaasti. Hän on
kuvitellut mielessänsä, että niin pian, kun virkalaitoksiin on päästy,
pitää heti Vladimirin tähtein napinreijässä kiiltämän. Soisinpa, että
hän itse saisi vähän aikaa koettaa, miltä tuntuu virkahuoneissa
laahata!

_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä tuossa on liukas mies! Keksii vielä
isä-ukon itselleen. (Ääneen). Onko aikomuksenne vielä kauvankin
matkustella?

_Hlestakov_. Sitä totta tosiaan en tiedä... Isäni... no niin, ukko on
uppiniskainen ja tuhma, täydellinen jurri. Mutta minä aion sanoa
hänelle vasten naamaa: tehkää kuinka tahansa minun kanssani, vaan
muualla kuin Pietarissa en voi elää. Ja mistä syystä olisinkaan
tuomittu ikäni talonpoikain seurassa elämään? Nykyään on toiset
vaatimukset; sieluni janoo sivistystä ja valoa.

_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä on pannut hyvin valheensa kokoon.
Valehtelee, valehtelee, eikä puutu missään kiinni. Ja kuitenkin on niin
mitättömän näköinen, että luulisi voivan hänet kynnellä kuoliaaksi
painaa. Malta, malta, kyllä vielä tulet kiinni! Kyllä saan sinut
puhumaan asiat oikein. (Ääneen). Ajatuksenne on aivan oikea, korkea
herra! Mitäpä voipi yksinäisyydessä saada aikaan? Esimerkiksi täällä:
öitä en makaa, uhraan itseni kokonaan isänmaalleni, en mitään säästä,
tietämättä, minkä palkan vaivoistani saan. (Katselee ympärilleen).
Minusta täällä tuntuu kostealta.

_Hlestakov_. Niin, huone on tosiaankin kelvoton! Senkaltaisia kirppuja,
kuin täällä, en ole vielä iässäni nähnyt! Ne purevat kuin koirat.

_Päällikkö_. Onko mahdollista, että niin ylhäisen vieraan täytyy moisia
kiusaajoita kärsiä, joitten ei oikeastaan olisi pitänyt syntyä!
maailmaankaan -- se on liian hävytöntä... Eikö huone myöskin ole
jotensakin hämärä?

_Hlestakov_. Hirveän hämärä! Ja sitten on isännällä vielä tapana
kieltää tuomasta tänne kynttilöitä! Ei voi tehdä mitään! En voi lukea
enkä kirjoittaa, jos haluttaisi.

_Päällikkö_. Jos rohkenisin pyytää... vaan en, en sitä ansaitse...

_Hlestakov_. Mitäpä niin?

_Päällikkö_. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!

_Hlestakov_. Mutta mitä te tarkoitatte?

_Päällikkö_. Minä tarkoitan... jos tohtisin pyytää... Voisin teille
tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen... Mutta jo
itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia... Älkää
panko pahaksenne... vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta
sydämestäni...

_Hlestakov_. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on
paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.

_Päällikkö_. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni!
Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä,
erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus
on nämä sanat suuhuni saattanut -- ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole --
sanani lähtevät sydämeni pohjasta.

_Hlestakov_. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi
kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä
rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja
kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.


Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.

    (Bobtschinski kurkistelee ovesta.)

_Ravint. palvelija_. Mitä tahdotte?

_Hlestakov_. Tuo rätinki tänne!

_Ravint. palvelija_. Senhän olette jo aikoja sitten saaneet.

_Hlestakov_. Luuletko minun tuhmia rätinkiäsi tallentavan? Paljonko
olen velkaa?

_Ravint. palvelija_. Ensi päivänä otitte päivällisen, toisena päivänä
söitte ainoastaan lohta ja siitä saakka olette kaikki velaksi ottanut.

_Hlestakov_. Pöllö mitä siinä nyt lasket? Paljonko nuo kaikki yhteensä
tekevät?

_Päällikkö_. Älkää itseänne sillä vaivatko; hän saapi odottaa.
(Ravintolan palvelijalle.) Mene tiehesi; rätinki kyllä maksetaan!

_Hlestakov_. Niin, te olette todellakin oikeassa!

    (Pistää rahat taskuunsa.)

    (Ravintolan palvelija menee. Bobtschinskin pää näkyy oven raosta.)


Kymmenes kohtaus.

    Kaupungin päällikkö. Hlestakov. Dobtschinski.

_Päällikkö_. Ettekö tahdo tehdä hyvin ja käydä kaupungin yleisiä
laitoksia tarkastelemassa... Vaikkapa esimerkiksi... sairashuonetta ja
muita laitoksia.

_Hlestakov_. Onko niissä mitään katsomista?

_Päällikkö_. Noh, sopiihan nyt katsoa, kuinka asiat täällä ovat,
mimmoinen täällä on järjestys ja niin edespäin.

_Hlestakov_. Noh, miks'en; aivan mielelläni. Olen valmis.

    (Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.)

_Päällikkö_. Ja sitten, jos mielenne tekee, on teillä tilaisuus
pistäytyä täkäläiseen kouluun, tullaksenne vakuutetuksi, kuinka
oivallisesti ja millä menestyksellä meillä tieteitä harjoitetaan.

_Hlestakov_. Kuinka vaan tahdotte, sangen mielelläni!

_Päällikkö_. Ja jos sitten suvaitsette ottaa linnan ja kaupungin
vankihuoneen tarkastaaksenne, niin voisitte nähdä, millä tarkalla
huolella vankeja täällä hoidetaan.

_Hlestakov_. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta?
Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.

_Päällikkö_. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko
teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?

_Hlestakov_. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.

_Päällikkö_ (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää
sijaa.

_Dobtschinski_. Oh, ei mitään, ei mitään... Kyllähän minä pääsen!

_Päällikkö_ (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen
pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen
kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin,
että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun
kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni
hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?

_Hlestakov_. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja
kynä... vaan paperia... en muista onko... eikö teidän sopisi kirjoittaa
tämän rätingin toiselle puolelle?

_Päällikkö_. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu
syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on
syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon...
Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se
ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä
laatua, että se heittää norsunkin nurin... Mutta jospa vaan
ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.

    (Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu
    ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski,
    joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle.
    Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)

_Hlestakov_. Oletteko pahastikin loukkautuneet?

_Bobtschinski_. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti...
ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui... vähäpätöinen naarmu...
Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista
laastaria.

_Päällikkö_ (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei
mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois... Minä käsken
palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas,
ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin
päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa.
Nyt, jos saan kunnian... (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy
itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä
Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta
paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa
pitkäksenne lattialle, kuin... lempo tiesi mikä... (Menee Bobtschinskin
seuratessa.)

    Esirippu laskee.



KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)


Ensimmäinen kohtaus.

    Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä
    samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)

_Anna Andrejevna_. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen
tunti -- ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo
täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!...
Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista!
Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin
kaupunkimme olisi peräti kuollut.

_Maria_. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni
tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti,
äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.

_Anna Andrejevna_. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi
jonkun... Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee... Kukahan se
lienee?... Hän on jokseenkin pieni... Frakissa... Mutta kenhän se
lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!

_Maria_. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!

_Anna Andrejevna_. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina
äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.)
Kuulkaa, tulkaa tännepäin!... Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!

_Maria_. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.

_Anna Andrejevna_. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon
sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!

_Maria_. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta.
Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?

_Anna Andrejevna_. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet?
(Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä
nyt?... Ette saa sanaakaan suustanne?... Puhukaa vaan sieltä!...
Onko hän hyvin ankara? Mitä?... Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy
suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on
tullut sisään!


Toinen kohtaus.

    Edelliset. Dobtschinski.

_Anna Andrejevna_. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin!
Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin...
kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä
ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja
niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja
Lisankanne ristimamma.

_Dobtschinski_, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta
juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani... Hyvää huomenta,
Maria Antonovna!

_Maria_. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!

_Anna Andrejevna_. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?

_Dobtschinski_. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.

_Anna Andrejevna_. No -- mikä hän on? Kenraaliko?

_Dobtschinski_. Ei, kenraali hän ei ole -- vaan ei huonompikaan
kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!

_Anna Andrejevna_. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni
on ilmoitettu?

_Dobtschinski_. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme
ensimmäiset, jotka sen huomasimme.

_Anna Andrejevna_. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?

_Dobtschinski_. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän
Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että
ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli
muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua
vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen
keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle
päälle ja kaikki kävi onnellisesti... Paraikaa he ovat sairashuonetta
tarkastelemassa... Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi
arvelemaan, että salainen kanne... Minäkin jo vähäsen pelästyin.

_Anna Andrejevna_. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te
ole virkamies.

_Dobtschinski_. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaa
minut aina semmoinen pelon tunne.

_Anna Andrejevna_. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinen
hän on? Onko hän nuori, vai vanha?

_Dobtschinski_. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Mutta
hän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menen
tänne"... (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minä
mielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneeni
pimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.

_Anna Andrejevna_. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vai
vaaleat?

_Dobtschinski_. Kastanjan karvaiset... ja silmät niin vilkkaat, niin
säihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.

_Anna Andrejevna_. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaa
ja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylen
arveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuutta
kaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa..." (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hän
kurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?

_Dobtschinski_. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanut
konseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.

_Anna Andrejevna_. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalan
armosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista heti
vieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älä
mitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa Artemij
Filippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppias
Abdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänen
kellareissaan on, -- muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa.
Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik --
Dmuhanovski. -- Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä!
Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!

_Dobtschinski_ (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!

(Mischka tulee sisään).

_Anna Andrejevna_. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo... vaan
maltapas... minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuu
kirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen heti
lähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan.
Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaa
sänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.

_Dobtschinski_. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan,
miten hän tarkastelee.

_Anna Andrejevna_. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.


Kolmas kohtaus.

    Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Anna Andrejevna_. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatella
pukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'ei
hän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!

_Maria_. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jo
piirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskin
sinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.

_Anna Andrejevna_. Kirjavan!... Todellakin, sinä tahallasi teet aina
päinvastoin... Se sopisi sinulle paljoa paremmin -- sillä minä aion
ottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.

_Maria_. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulle
ensinkään sovi.

_Anna Andrejevna_. Minulleko ei keltainen sovi?

_Maria_. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi.
Siihen tarvitaan tummat silmät.

_Anna Andrejevna_. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis ole
tummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei ole
silmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.

_Maria_. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.

_Anna Andrejevna_. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liian
pitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juoksee
ulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä,
mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.

    (Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos
    soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)


Neljäs kohtaus.

    Mischka. Ossip.

_Ossip_. Minne nyt?

_Mischka_. Tänne, veliseni, tänne vaan!

_Ossip_. Annas minun tuokio levähtää... Tämähän on kurjaa elämää!
Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.

_Mischka_. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?

_Ossip_. Mikä kenraali?

_Mischka_. Teidän herranne ja isäntänne.

_Ossip_. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?

_Mischka_. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?

_Ossip_. Kenraali -- noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!

_Mischka_. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vai
alhaisempi?

_Ossip_. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!

_Mischka_. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista melua
pidetäänkin!

_Ossip_. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkela
poika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?

_Mischka_. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Te
tietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytään
istunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.

_Ossip_. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?

_Mischka_. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.

_Ossip_. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikki
kelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.

_Mischka_. On kyllä.

    (Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).


Viides kohtaus.

    (Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen.
    Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin
    päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen
    tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu
    laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan
    paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä
    ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).

_Hlestakov_. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimmin
miellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikä
kaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minulle
mitäkään näytetty.

_Päällikkö_. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissa
kaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin --
saatan sanoa -- täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella ja
tarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.

_Hlestakov_. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin.
Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.

_Päällikkö_. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.

_Hlestakov_. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan,
ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?

_Sairashuoneen talousmies_. (Juoksee esiin). Se oli labberdan.
[Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]

_Hlestakov_. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan?
Sairashuoneessako?

_Sairashuoneen talousmies_. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessa
teidän luvallanne.

_Hlestakov_. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaat
ovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin en
olisi niitä montakaan nähnyt.

_Sairashuoneen talousmies_. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei sen
enempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä on
kiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessa
vallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin -- tämä
seikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jo
mainitsin -- siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaat
kaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiin
päästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niin
paljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota me
noudatamme.

_Päällikkö_. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömän
mieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaa
vaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, -- sanalla sanoen hänellä
on todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa,
-- vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupungin
päällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä -- se on totinen
tosi -- minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyvä
Jumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisi
intoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sitten
palkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaan
omassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissa
on järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän
-- niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitään
palkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnalla
on kaikki vähäpätöistä!

_Sairashuoneen talousmies_ (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa panna
juttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.

_Hlestakov_. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee
mieleni mietiskellä -- milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin
taas pistelen runoksi.

_Bobtschinski_ (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein
lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset... Selvästi näkyy, että hän on
hyvin ja syvästi oppinut mies.

_Hlestakov_. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja,
missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?

_Päällikkö_ (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada
satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme
ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni
pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun
mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan
taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran
sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin
unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset
kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.

_Koulujen tarkastaja_ (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla
viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.

_Päällikkö_. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion
hyväksi.

_Hlestakov_. Noh, eipä juuri niinkään... Turhaan te nyt noin... Kaikki
riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan
lakata pelistä kun on toiselta voittanut... siinä tapauksessa olkoon
menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin
hupainen, sitä ei käy kieltäminen!


Kuudes kohtaus.

    Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Päällikkö_. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!

_Hlestakov_ (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva,
saadessani tutustua teidän kanssanne.

_Anna Andrejevna_. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä
kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.

_Hlestakov_ (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin
minä saan.

_Anna Andrejevna_. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan
kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!

_Hlestakov_. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan
koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun... Kuinka olen
onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!

_Anna Andrejevna_. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne
omistaa itselleni... Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen
voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.

_Hlestakov_. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa
elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa
ratustamaan... likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta... Ell'ei
välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee
kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.

_Anna Andrejevna_. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.

_Hlestakov_. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.

_Anna Andrejevna_. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle
liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.

_Hlestakov_. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te sen
ansaitsette.

_Anna Andrejevna_. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla...?

_Hlestakov_. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa,
lorisevat lähteensä... Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja!
Voi, Pietari! Sitä elämää!... Luulette kenties minua tavalliseksi
kirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävällisellä
kannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäälle
sanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitsee
ainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyä
virkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten,
virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinen
kynäherra... Kri... kri... kri... Kynä lentää paperia myöten! Vähällä
olivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen:
"mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin,
saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmiten
vähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkää
hyvin istukaa!

_Päällikkö_. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaa
seisoa...

_Sairashuoneen talousmies_. Kyllä me seisomme.

_Koulujen tarkastaja_. Älkää meistä välittäkö!

_Hlestakov_. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista,
käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minä
taas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiota
välttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menen
johonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!"
Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehet
riensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka oli
vanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinua
ylipäällikkönä!"

_Anna Andrejevna_. Noh! todellakin!

_Hlestakov_. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa
-- ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkin
kanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangen
hyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat,
veliseni Puschkin?" -- Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikki
niin sanoakseni..." Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!

_Anna Andrejevna_. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaa
kirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?

_Hlestakov_. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkin
kirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman."
Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinä
kokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herrat
teaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin,
veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi."
-- Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla on
erinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynyt
nimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "Moskovan
Sananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.

_Anna Andrejevna_. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroni
Brambeus?

_Hlestakov_, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin!
Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.

_Anna Andrejevna_. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavasti
on teidän sepittämänne?

_Hlestakov_. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.

_Anna Andrejevna_. Kas, senpä heti arvasinkin!

_Maria_. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskinin
kirjoittama.

_Anna Andrejevna_. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitää
tässäkin asiassa vastustaa.

_Hlestakov_. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; --
mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.

_Anna Andrejevna_. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonka
luin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!

_Hlestakov_. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta.
Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan
Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.)
Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua
katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja
talossani.

_Anna Andrejevna_. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja
hienot.

_Hlestakov_. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi
meluuni -- seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä
Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen
ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä
hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs,
Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan
käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt
portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua:
"kuulepas Martta, täss' on schinelli!" -- Mutta mitäs minä valehtelen?
Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan
yhdet portaat... Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa
etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä,
ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin... sch...
sch... sch. -- Joskus on siellä ministerikin... (Kaupungin päällikkö ja
muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen).
Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä".
Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma
historiansa. Herra esimies meni matkaansa -- mihinkä, sitä ei kukaan
tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen
paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa
hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät -- mutta
hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä
katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka
mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla
kuriirit... kuriirit... kuriirit toinen toisensa perästä... aatelkaa
vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä
heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti
kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!"
Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa..., todellakin
teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni,
mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten... te
ymmärtänette... "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan
vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin;
vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei... ei... ei... Korvat auki!...
Kyllä minä"... Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi...
oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet!
(Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta.
Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani
ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse
valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä,
näetten, olen niin... En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan
virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!"
Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä
huomenna jo nimitetään Sota... sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on
kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella
tukemaan).

_Päällikkö_. (Lähestyy vavisten). Yl... ylhäisyy... Yl...

_Hlestakov_ (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?

_Päällikkö_. Yl... Yl... Jos Teidän Ylhäisyy...

_Hlestakov_ (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!

_Päällikkö_. Yl... häi... häisyytenne, kenties tahtonette hetken
levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.

_Hlestakov_. Levähtää... joutavia! Levähtää... Noh, miksi en? Aamiainen
oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen!
(Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!

    (Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).


Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.

_Bobtschinski_. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisen
vasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurta
kunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaasta
pelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?

_Dobtschinski_. Eiköhän vaan kenraalin!

_Bobtschinski_. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaan
riitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan on
ainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee?
Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille ja
piirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.

_Dobtschinski_. Jääkää hyvästi, kummikulta!

_Sairashuoneen talousmies_. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän on
oikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kun
päällepäätteeksi emme ole univormussakaan... Mitä, jos hän herättyään
kirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujen
tarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi Anna
Andrejevna!


Kahdeksas kohtaus.

    Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Anna Andrejevna_. Ah, mikä viehättävä nuori mies!

_Maria_. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!

_Anna Andrejevna_. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy,
että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki... niin,
niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen
kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin
varsin hyvin, että olin hänen mieleensä... Hän katseli minua koko ajan!

_Maria_. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.

_Anna Andrejevna_. Ole nyt vaiti hullutuksinesi... Se käypi totta
tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!

_Maria_. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.

_Anna Andrejevna_. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta
kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka
sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?

_Maria_. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy
kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi
minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen
kanssa, katsoi hän taaskin minuun.

_Anna Andrejevna_. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki...
Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"


Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset. Kaupungin päällikkö.

_Päällikkö_ (Astuu varpaillaan sisään). Tsch... Tsch!...

_Anna Andrejevna_. Mitä nyt?

_Päällikkö_. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Jos
vaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa).
Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitä
humalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaan
eihän valhettelematta voi kukaan puhua! -- Hän lyö korttia ministerin
kanssa ja käypi hovissa... Mitä enemmin asiaa ajattelen... Lempo tiesi,
mikä mies hän lopuksi lieneekään... Päätäni alkaa oikein pyörryttää ja
minusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahi
hirsipuun juurella.

_Anna Andrejevna_. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkään
levottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihin
tottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaan
minä en välitä.

_Päällikkö_. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaiset
teistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaan
joutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähän
piiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!...
Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin Peter
Ivanovitschia.

_Anna Andrejevna_. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme.
Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän...

    (Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).

_Päällikkö_ (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidän
kanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut!
(Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov ja
Derschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla.
(Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaan
eletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha,
hieno..., jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edes
päältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä,
joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikin
ravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja... tuhat
tulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksi
hän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kyllä
kaikesta, että hän vielä on nuori mies.


Kymmenes kohtaus.

    Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan,
    viitaten häntä sormellaan luoksensa.)

_Anna Andrejevna_. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!

_Päällikkö_. Tsch! Tsch! Tsch! -- Kuinka, kuinka, makaako hän?

_Ossip_. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.

_Anna Andrejevna_. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.

_Ossip_. Ossip, armollinen rouva.

_Päällikkö_ (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä!
(Ossipille.) No, ystävä -- onko sinua kunnollisesti syötetty?

_Ossip_. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, ani
oivallisesti.

_Anna Andrejevna_. Noh, sanopas minulle, isäntäsi -- eikö niin --
seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?

_Ossip_ (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvin
ruokittu, -- ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.)
Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.

_Maria_. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!

_Anna Andrejevna_. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän...?

_Päällikkö_. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua...
Sanopas ystäväni...

_Anna Andrejevna_. Mikä virka-arvo on isännälläsi?

_Ossip_. Noh...?

_Päällikkö_. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ette
salli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasi
luonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?

_Ossip_. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää oleman
tarkkaa ja täsmällään.

_Päällikkö_. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankin
olet kunnon mies. Jos sinä...

_Anna Andrejevna_. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai...?

_Päällikkö_ (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähän
edes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni on
vaarassa... (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siis
minua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt on
joksikin kylmä -- kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.

_Ossip_. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinen
herra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyvää
tehdään.

_Päällikkö_. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä
ystäväni...?

_Anna Andrejevna_. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi
mielestä kauniimmat?

_Maria_. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!

_Päällikkö_. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas,
ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä -- se on,
mitä hän enimmin rakastaa?

_Ossip_. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan...
mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja
hyvin kestitään.

_Päällikkö_. Hyvin kestitään...?

_Ossip_. Niin juuri, hyvin kestitään... Mitä minuun tulee, niin en
tosin ole kuin orja, -- mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin
on hyvä olla... Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin.
"Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti,
Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. -- "Vai niin", sanoi hän,
"huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!"
Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän
kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".

_Päällikkö_. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata.
Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.

_Ossip_. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa
rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.

_Anna Andrejevna_. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.

_Maria_. Ossip kulta, suutele isäntääsi!

    (Sivuhuoneessa kuullaan Hlestakovin yskäisevän),

_Päällikkö_. Tsch! (Kaikki käyvät hiljaan varpaillaan ja haastavat
keskenänsä kuiskutellen). Älkää Herran tähden melutko! Menkää vaan,
menkää vaan!

_Anna Andrejevna_. Tulepas Mariseni! Minun on sinulle jotakin
sanottavaa, minkä olen vieraassamme huomannut ja josta vaan meidän
kesken voipi puhella.

_Päällikkö_. Kyllä siellä nyt puhutaan; jospa menisi ja kuulisi, niin
kyllä korvat kipenisi. (Ossipille). Noh, ystäväiseni, sanopas...


Yhdestoista kohtaus.

    Edelliset. Derschimorda. Svistunov.

_Päällikkö_. Tsch! Lempo periköön nuo vääräsääriset kontiot
saappaineen! Pauhaatte, ikäänkuin heittelisitte kärryiltä
neljänkymmenen puudan painoja! Missä saakelissa te kuhnailette?

_Derschimorda_. Toimitimme, mitä käskettiin...

_Päällikkö_. Hsch!... (Panee kätensä hänen suunsa eteen). Mikä riivattu
rääkkyminen tuo on! (Matkii häntä). "Toimitimme, mitä käskettiin"...!
Mölisee kuin härkä! (Ossipille). Mene, ystäväni, ja valmista, mitä
tarvitset, ja käytä hyväksesi, mitä talossa vaan on! (Ossip menee). Ja
te käykää vahtiin tuonne portin edustalle! -- Älkääkä tuumaakaan
paikaltanne siirtykö... Älkää ketään kynnyksen ylitse päästäkö --
varsinkaan ei kauppiaita! Jos yksikään kauppias vaan pääsee, niin...!
Katsokaa tarkkaan, ett'ei kukaan kannekirjaa muassaan tuo -- niin,
vaikkapa ei olisikaan kannekirjaa -- ei ketään, ymmärrättekö, ei saa
päästää sisään ketään, jonka voisi luulla tahtovan valittaa! Pankaa
suoraan niskaan ja tällä lailla potkua! (Potkaisee jalallaan). Joko
ymmärsitte? Tsch! Tsch!

    (Menee ulos varpaillaan työntäen poliisipalvelijoita edellänsä).

(Esirippu laskee).



ELJAS NÄYTÖS.


(Sama huone kaupungin päällikön kodissa.)


Ensimmäinen kohtaus.

    Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Postimestari.
    Koulujen tarkastaja. Dobtschinski. Bobtschinski.

    (Kaikki täydessä univormussa astuvat varpaillaan sisään.
    Kaikki puhuvat kuiskutellen).

_Piirituomari_ (Asettaa kaikki puoliympyrään). Jumalan tähden, hyvät
herrat, asettukaa joutuin puoliympyrään! Järjestys ennen kaikkea!
Kunhan vaan menisi täältä Herran haltuun; hän käypi hovissa ja antaa
itse valtioneuvostollekin välistä kyydin! Astukaa asentoon, niin
asentoon! Te Bobtschinski, asetutte tänne sivulle ja te Dobtschinski,
seisokaa tässä näin.

    (Bobtschinski ja Dobtschinski kiiruhtavat kumpikin
    paikallensa varpaillaan).

_Sairashuoneen talousmies_. Eikö teidän mielestänne, herra
piirituomari, meidän pitäisi vähäisen koetella?

_Piirituomari_. Mitä koetella?

_Sairashuoneen talousmies_. No, kyllähän ymmärrätte.

_Piirituomari_. Pistääkö käteen?

_Sairashuoneen talousmies_. No, vaikkapa niinkin.

_Piirituomari_. Mutta sehän on vaarallinen asia... Jos hän siitä
nostaisi melua -- hän on hallituksen asiamies! Mutta jos hänelle
tarjoisimme jotakin kaupungin ja seudun aateliston antamana kiitos- ja
muistolahjana?

_Postimestari_. Taikka, eikö sopisi sanoa, että on postissa tullut
rahoja -- eikä tiedetä kenelle ne kuuluvat?

_Sairashuoneen talousmies_. Olkaa varoillanne vaan, ett'ei hän teitä
itseänne postissa lähetä sinne, missä ei kuu kumota, eikä päivä paista!
Tietäkää siis, että hyvin järjestetyssä valtiossa menetellään aivan
toisin! Mutta miksi on meitä tänne koko komppania kokoontunut? Olisi
pitänyt esitellä itseämme yksitellen ja sitten kahden kesken noin,
niinkuin... on tavallista, niin ettei korvakaan kuulisi! Sillä tavoin
sivistyneessä yhteiskunnassa menetellään. Te, herra piirituomari,
saatte alkaa.

_Piirituomari_. En, se tulee teidän itsenne tehdä -- teillähän korkea
reviisori söi aamiaisensakin.

_Sairashuoneen talousmies_. Ei, ei, ei! Silloin saa herra koulujen
tarkastaja, nuorison kasvattaja, alkaa.

_Koulujen tarkastaja_. En, en voi, hyvät herrat, sitä on minun tuiki
mahdoton tehdä! Minun täytyy tunnustaa, että olen niin kasvatettu, että
aivoni menevät aivan sekaisin niin pian, kun minun pitää puhutella
vähänkin itseäni ylhäisempää virkamiestä, suuni on ihan tukossa,
kieleni lyijyä raskaampi. Ei, hyvät herrat, päästäkää minut, päästäkää
minut!

_Sairashuoneen talousmies_. Toden totta, Ammos Fedorovitsch, ell'ette
te aloita, kuka sitten! Teillä on suu kuin Cicerolla!

_Piirituomari_. Kaikkia vielä! Cicero! Kylläpä osasitte! Mitäs siitä,
jos joskus innostuukin ja puhuu jahti- ja hurttakoirista.

_Kaikki_ (hänen ympärilleen tunkeillen). Ei ensinkään; ei vaan
jahtikoirista; kyllä te olette puhuneet Baabelin tornistakin. Ei, Ammos
Fedorovitsch, te ette saa meitä pulaan jättää! Olkaa meille isänä! Ei,
ei, Ammos Fedorovitsch!

_Piirituomari_. Antakaa minun olla, hyvät herrat...

    (Samassa Hlestakov kuuluu sivuhuoneessa kävelevän, yskivän ja
    syljeskelevän. Kaikki syöksähtävät ovelle, vaan ahdingossa
    ovat toinen toisellensa esteeksi, tuuppaavat ja loukkaavat
    toisiansa. Hillittyjä huutoja kuuluu).

_Bobtschinskin ääni_. Ai, Peter Ivanovitsch, ai, ai, voi, voi! Te
tallaatte minua varpaille!

_Sairashuoneen talousmies_. Mutta, hyvät herrat, hyvät herrat, älkää
minua peräti kuoliaaksi likistäkö! Te minut aivan tukehdutatte! En
jaksa tätä kauemmin kärsiä. Olen jo perin hukassa!

    (Ai ja voi huutoja kuuluu. Vihdoinkin ovat kaikki päässeet
    ulos ja huone on tyhjä).


Toinen kohtaus.

    Hlestakov (yksinänsä).

_Hlestakov_. (Näyttää uniselta). Olen tainnut nukahtaa aika lailla!
Olikin hirveitä matrasseja ja untuva-patjoja! Olen varsin hiessä!...
Varon saaneeni vähän hattuuni eilispäivän suuruspöydässä; pääni on
vieläkin pökkelönä. -- Muuten täällä, saakeli soikoon, kuluu aika hyvin
hupaisesti. Tämmöiset kunnon ihmiset ovat aivan mieleeni. Paljoa
parempi toki on tulla kestityksi näin puhtaasta hyväntahtoisuudesta,
kuin itsekkäästä voitonhimosta... Ja tuo tytär ei ole sitä hullumpi...
ja äitikin vielä semmoinen, että... Mutta kaikessa tapauksessa tämä
tämmöinen elämä minua miellyttää.


Kolmas kohtaus.

    Hlestakov. Piirituomari.

_Piirituomari_ (Astuu epäillen sisään; syrjään). Herra Jumala auta
minua pulasta! Oikein polveni vapisevat! (Ääneen, hattu kädessä ja
suorana kuin kyynäräkeppi). Saan kunnian esitellä itseäni, Liapkin
Tiapkin, piirituomari ja kollegiasessori...

_Hlestakov_. Olkaa hyvä, istukaa!... Te olette siis tämän paikkakunnan
piirituomari?

_Piirituomari_. Viisitoista vuotta sitten valitsi minut aatelisto tähän
virkaan kolmeksi vuodeksi ja siitä saakka olen virkaani hoitanut.

_Hlestakov_. Teidän virkanne lienee joksikin edullinen?

_Piirituomari_. Yhdeksän vuotta palveltuani olen saanut kunnian
vastaanottaa Vladimirin neljännen luokan, esimiesteni tyytyväisyyden
osoitteeksi. (Syrjään) Rahat ovat kourassani ja kourani on kuin
tulessa.

_Hlestakov_. Minä pidän Vladimirin tähdestä; se on Annan tähden
kolmatta luokkaa korkeampi.

_Piirituomari_ (Ojentaa vähäisen suljettua kouraansa eteenpäin ja
lausuu itsekseen). Voi, Herrani, en yhtään ymmärrä, miten minun pitää
tehdä. Tuntuu siltä, kuin neuloilla istuisin.

_Hlestakov_. Mitä teillä on kourassa?

_Piirituomari_ (Hämillään, pudottaa setelit). Ei mitään...

_Hlestakov_. Kuinka, eikö mitään. Rahojahan pudotitte!

_Piirituomari_ (Kovasti vavisten). En suinkaan! (syrjään). Voi Luojani,
nyt olen hukassa! Nyt jo on kahleet kaulassa!

_Hlestakov_ (Kokoo rahat). Niin, kyllähän nämä ovat rahaa!

_Piirituomari_ (Syrjään). Nyt olen auttamattomasti lutkassa!

_Hlestakov_. Kuulkaapas, lainatkaa nämä rahat minulle!

_Piirituomari_ (Kiireesti). Kyllä... kyllä... mitä suurimmalla
mielihyvällä! (syrjään). Rohkeutta, rohkeutta vaan! Oi Pyhä Maria auta
minut tästä pulasta!

_Hlestakov_. Minulla on nimittäin matkalla Matti massissa, sillä on
ollut hirveä joukko menoja, jos jonkinlaisia. Muuten saatte heti
rahanne takaisin, jahka vaan tulen kotia.

_Piirituomari_. Oh, ei millään muotoa, miksi niin? Älkää itseänne sillä
rasittako? Sehän jo on minulle suuri kunnia... Heikot voimani,
uutteruuteni, alhaisin alttiuteni hallituksen palveluksessa... Tahdon
aina vast'edeskin tehdä parastani... ansaitakseni suosotanne... (Nousee
tuolilta, aivan suorana, kädet pitkin housujen saumaa). En tohdi
kauemmin kallista aikaanne kuluttaa. Onko teillä muuten mitään
käskettävää.

_Hlestakov_. Mitä minulla olisi käskettävää?

_Piirituomari_. Jotakin. Minä tarkoitan, eikö teillä ole mitään
käskettävää täkäläiselle tuomiokunnalle.

_Hlestakov_. Mitä varten? En minä pidä sitä ollenkaan tarpeellisena!
Kiitän nöyrimmästi.

_Piirituomari_ (Kumartaa ja astun ulos; syrjään). Nyt on kaupunki
meidän.

_Hlestakov_ (Yksinään). Oikea kunnon mies tuo piirituomari.


Neljäs kohtaus.

    Hlestakov. Postimestari (univormussa).

_Postimestari_ (Astuu suorana, täysissä tamineissa, käsi miekan
tupella). Saan kunnian esittää itseni: Schpekin, postimestari ja
hovineuvos.

_Hlestakov_. Vai niin; terve tultuanne! Minä pidän paljon hupaisesta
seurasta. Käykää istumaan. Kaupungissako aina asutte?

_Postimestari_. Aivan oikein lausuitte.

_Hlestakov_. Tämä pikku kaupunki minua miellyttää. Väkiluku tosin ei
ole ylen suuri -- vaan mitäpä siitä, eihän tämä ole mikään pääkaupunki.
Enkö ole oikeassa; mikään pääkaupunki tämä ei ole?

_Postimestari_. Aivan oikeen.

_Hlestakov_. Ainoastaan pääkaupungissa on bon ton ja siellä vaan ei ole
maalaisia töllöjä. Vai mitä te arvelette?

_Postimestari_. Aivan oikein lausuitte (syrjään). Ylpeä hän ei
kumminkaan ole: hän kyselee kaikkia.

_Hlestakov_. Mutta saattaahan pikkukaupungissakin elää onnellisena --
eikö niin?

_Postimestari_. Aivan oikein lausuitte.

_Hlestakov_. Sillä mitähän hyvin viihtyäksemme tarvitsemme? Ainoastaan
kunnioitusta ja vilpitöntä rakkautta. -- Enkö ole oikeassa.

_Postimestari_. Aivan oikeassa.

_Hlestakov_. Hauskaa toki on, että siitä olemme samaa mieltä.
Minua pidetään tosin kummallisena miehenä, mutta luonteeni on
sellainen... (katsoo postimestaria silmiin; syrjään). Entäs jos
tältäkin vähän lainaisin? (Ääneen.) Matkalla tapahtui minulle
kummallinen seikka: matkarahani kokonaan loppuivat; saattaisitteko ehkä
lainata minulle kolme sataa ruplaa?

_Postimestari_. Vallan hyvin... vallan hyvin...! Pidän sen erinomaisena
onnena! Olkaa hyvä, tässä ne ovat. Olen aina altis teitä auttamaan
kaikin voimin.

_Hlestakov_. Paljon kiitoksia! Tahdon teille ilmoittaa, ett'en
matkaillessani mielelläni puutetta kärsi -- ja miksi niin tekisinkään?
Eikö niin?

_Postimestari_. Aivan oikein lausuitte! (Nousee ja käypi asentoon,
vasen käsi miekan kahvassa.) En rohkene kauemmin kallista aikaanne
kuluttaa... Onko teillä kenties mitään muistuttamista täkäläistä
postilaitosta vastaan?

_Hlestakov_. Ei, ei vähintäkään. (Postimestari kumartaa ja astuu ulos.
Hlestakov sytyttää sikarin.) Tuo postimestarikin näyttää olevan kunnon
ukko. Hän on ainakin auttelias -- semmoisista ihmisistä minä pidän.


Viides kohtaus.

    Hlestakov. Koulujen tarkastaja, (joka tuuppaamalla sysätään sisään;
    hänen takanansa huutaa joku puoleksi ääneen: mitä sinä pelkäät?)

_Koulujen tarkastaja_ (vavisten, selkä suorana). Pyydän saada kunnian
esittää itseni, Hlopov, koulujen tarkastaja ja nimineuvos.

_Hlestakov_. Oh, terve tultuanne! Istukaa, istukaa! Suvaitsetteko
sikarin?

    (Tarjoo hänelle sikarin.)

_Koulujen tarkastaja_ (arvellen: syrjään). Voi, Jumalani, tätä en
tiennyt ennalta aavistaakaan! Otanko vai en?

_Hlestakov_. Ottakaa, ottakaa. Sikarini ovat tavallista lajia, jos
kohta eivät vedä pietarilaisille vertoja! Kas sielläpä, herraseni,
siellä poltan sikareja, jotka maksavat noin viisikolmatta ruplaa sata
-- aivan nuolaisee sormiansa, kun saa polttaneeksi! (Ojentaa hänelle
kynttilää.) Tässä on tulta! No polttakaa vaan!

_Koulujen tarkastaja_ (koettaa sytyttää, mutta vapisee ankarasti).

_Hlestakov_. Toinen pää, toinen pää!

_Koulujen tarkastaja_ (pelästyksestä pudottaa sikarin, sylkäisee,
viittaa kädellään; itsekseen, syrjään). Lempo vie; tämä pelkurimaisuus
pilaa kaikki.

_Hlestakov_. Näen, ett'ette juuri ole polttomiehiä. Vaan minä sanon
suoraan, että olen aivan tupakan orja. Samaten en voi olla
väliäpitämätön naisille. Miten on teidän siinä suhteessa? Musta- vai
valko-veriset naiset teitä enemmän miellyttävät?

_Koulujen tarkastaja_ (ihan ällistynyt, eikä saa sanaakaan suustansa.)

_Hlestakov_. Tunnustakaa vaan suoraan: mitkä parempina pidätte,
musta- vai valko-veriset?

_Koulujen tarkastaja_. En rohkene tietää...

_Hlestakov_. No, kas nytpä kursaillaan, puhukaa suunne puhtaaksi!
Tahdon ehdottomasti tietää mielipiteenne...

_Koulujen tarkastaja_. Siinä tapauksessa uskallan ilmoittaa, että...
(syrjään). Tosiaankaan en ensinkään tiedä, mitä sanon. Kaikki on
päässäni mullin mallin.

_Hlestakov_. Vai niin! Ette tahdo siis sanoa. Varmaankin joku pikkuinen
mustaverinen veitikka on tehnyt teille tepposet. Sanokaa suoraan
vaan...

_Koulujen tarkastaja_ (on vaiti.)

_Hlestakov_. Vai niin, te punastutte! Kas, kas vaan! Miksi ette puhu?

_Koulujen tarkastaja_. Minä olen niin hämilläni. Teidän... jalo...
Teidän kor... Teidän yl... (syrjään.) Kirottu kieli petti taas!

_Hlestakov_. Vai hämillännekö? Minun silmissäni on siis jotakin, joka
saattaa ihmisiä hämille. Tiedän ainakin, ett'ei mikään nainen voi
vastustaa minun silmiäni -- vai mitä luulette?

_Koulujen tarkastaja_. Aivan oikein lausuitte.

_Hlestakov_. Olen vastikään joutunut eriskummalliseen asemaan.
Matkallani kulutin kaikki rahani. Voisitteko kenties lainata minulle
kolme sataa ruplaa?

_Koulujen tarkastaja_ (hakee taskustaan; syrjään.) Kuinka!... Mitä!...
Sepä olisi kaunista, jollei minulla olisikaan! (saa viimein rahansa
esiin ja ojentaa ne vavisten Hlestakoville).

_Hlestakov_. Suuri kiitos!

_Koulujen tarkastaja_. En tohdi kauemmin teitä läsnäolollani
viivyttää...

_Hlestakov_. Vai niin, no jääkää hyvästi!

_Koulujen tarkastaja_ (meikein juosten; syrjään.) Jumalan kiitos ja
ylistys! Ehk'ei hän tulekaan kouluun!


Kuudes kohtaus.

    Hlestakov. Sairashuoneen talousmies (univormussa, käsi miekalla.)

_Sairash. talousmies_. Pyydän saada teille esittää itseni: Semljanika,
sairashuoneen talousmies ja nimineuvos.

_Hlestakov_. Hyvää päivää! Tehkää hyvin ja istukaa!

_Sairash. talousmies_. Sain eilen kunnian olla teidän seurassanne ja
vastaanottaa teidät siinä laitoksessa, joka on minun hoitooni uskottu.

_Hlestakov_. Aivan oikein, nyt jo muistan. Te tarjositte oivallista
aamiaista.

_Sairash. talousmies_. Suurin onneni on pyhittää heikot voimani
isänmaalleni...

_Hlestakov_. En tahdo teiltä salata, että suuresti pidän hyvästä
ruoasta. Mutta kuulkaa -- minusta näyttää aivan siltä, kuin olisitte
entistänne pitempi -- ettekö ole eilispäivästä venyneet?

_Sairash. talousmies_. Se on kyllä mahdollista! (vaikenee hetkeksi.)
Tohdin, Teidän ylhäisyytenne, väittää, ett'en mitään itselleni vaadi ja
että tarkkuudella ja uutteruudella virkaani hoidan yhteiskunnan
hyväksi. (Vetää tuolinsa likemmäksi ja puhuu matalalla äänellä.) Mutta
täkäläinen postimestari esimerkiksi ei tee mitään; hän ei yhtään välitä
virkavelvollisuuksistaan, lähetykset loikoilevat konttorissa...
tahdotte kenties tehdä hyvin ja ottaa asiasta selkoa. Ja sitten meillä
on piirituomari, joka äsken oli puheillanne; -- se mies ei muuta tee,
kuin vaan juoksee jäneksien jälessä. Koiransa hän on tuomiosaliin
majoittanut ja hänen käytöksensä -- niin en voi olla sitä teille
ilmi antamatta, vaikka hän onkin sukulaiseni ja ystäväni; se on
velvollisuuteni, koska se isänmaatamme koskee, -- hänen käytöksensä on
ylen moitittava. Täällä asuu eräs tilanhaltija Dobtschinski, jolla
myöskin on ollut kunnia päästä eteenne. -- Niin pian kun tämä
Dobtschinski kotinsa kynnyksen yli astuu, piirituomari heti
seurustelemaan hänen vaimonsa kanssa; olen valmis vaikka valallakin
asiata todistamaan... Ja katselkaa vaan Dobtschinskin lapsia: niistä ei
yksikään vivahda Dobtschinskiin, mutta kaikki nuorempaan tyttäreen
saakaa ovat niin kuin tuomarin kuvia.

_Hlestakov_. Mitä sanotte! Sitä en voinut aavistaakaan.

_Sairash. talousmies_. Ja entäs koulujen tarkastaja sitten. Minun on
vaikea käsittää, kuinka hallitus on hänelle semmoista virkaa uskonut.
Hän on jakobiinia kauheampi... hän istuttaa nuorisoon vaarallisia
mielipiteitä, joita on vaikea kertoakin... Jos suvaitsette, niin esitän
kaikki kirjallisesti.

_Hlestakov_. Niin, tehkää niin, tehkää se. Se olisi vallan mieleeni.
Minä nimittäin, kun minun on ikävä... luen halulla jotakin hupaista...
Mikä nimenne oli? Minä aina unhotan.

_Sairash. talousmies_. Semljanika.

_Hlestakov_. Oikein, oikein, Semljanika. No, sanokaa, onko teillä
lapsia?

_Sairash. talousmies_. Viisi on minulla niitä, kaksi jo täysikasvuista!

_Hlestakov_. Ja kuinka he ovat noin... niinkuin?...

_Sairash. talousmies_. Tahtonette kai tietää, mitkä heidän nimensä
ovat?

_Hlestakov_. Niin, mitkä ovat heidän nimensä?

_Sairash. talousmies_. Nikolaus, Ivan, Elisabet, Maria ja Perpetua.

_Hlestakov_. Hyvä!

_Sairash. talousmies_. Mutta en tohdi kauemmin teitä rasittaa ja
kuluttaa teiltä niitä kalliita hetkiä, jotka aiotte käyttää pyhien
velvollisuuksien täyttämiseen...

    (Kumartaa ja aikoo lähteä.)

_Hlestakov_. Ette minua millään muotoa rasita. Olipa toki lystillistä,
mitä kerroitte... Ettekö vieläkin jonkun kerran, kun sopii... Sanalla
sanoen: tuontapaiset jutut huvittavat minua. (Kutsuu hänet takaisin.)
Kuulkaapas! Sanokaa, mikä... olen taas tykkönään nimenne unhoittanut.

_Sairash. talousmies_. Artemy Filippovitsch Semljanika.

_Hlestakov_. Odottakaa, Artemy Filippovitsch, tehkää minulle pieni
palvelus! Matkallani kulutin kaikki rahat. -- Oletteko tilaisuudessa
lainata minulle noin neljä sataa ruplaa!

_Sairash. talousmies_. Olen kyllä.

_Hlestakov_. No, sehän oli oivallista! Sulimmat kiitokseni.


Seitsemäs kohtaus.

    Hlestakov. Dobtschinski. Bobtschinski.

_Bobtschinski_. Minulla on kunnia esitellä itseäni! Olen täällä
kaupungissa asuva ja nimeni on Peter Ivanovitsch Bobtschinski.

_Dobtschinski_. Tilanhaltija Peter Ivanovitsch Dobtschinski!

_Hlestakov_. Oh, teidät olen muistaakseni jo ennenkin nähnyt! Tehän se
olitte, joka ravintolassa suinpäin romahditte huoneeseni! Miten on
nenänne laita?

_Bobtschinski_. Jumalan kiitos, saatte olla aivan huoletonna: nyt se jo
kuivi, aivan kuivi!

_Hlestakov_. Vai niin, hyvä että kuivi! No sepä hauskaa
kuulla...(Äkisti ja jyrkästi.) Onko teillä rahoja muassanne?

_Dobtschinski_. Rahoja? Kuinka, rahoja?

_Hlestakov_. Lainatkaa minulle tuhat ruplaa?

_Bobtschinski_. Voi, semmoista summaa ei jumaliste minulla ole! Onko
teillä, Peter Ivanovitsch?

_Dobtschinski_. Ei, minulla ei semmoista summaa ole. Niinkuin
luultavasti tiedätte, olen rahani sairashuoneen rahastoon tallettanut.

_Hlestakov_. Noh, ell'ei tuhatta ruplaa, niin ainakin sata?

_Bobtschinski_ (Kaivellen taskujaan.) Peter Ivanovitsch, eikö teillä
ole sataa ruplaa muassanne? Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä...

_Dobtschinski_ (Niinikään taskuistaan etsiskellen.) Minulla on yhteensä
vaan viisikolmatta.

_Bobtschinski_. Katsokaa tarkoin, Peter Ivanovitsch! Tiedänpä teillä
olevan oikeassa taskussanne läven, -- varmaankin ne ovat lävestä
luiskahtaneet.

_Dobtschinski_. Ei, ei ole lävessäkään!

_Hlestakov_. No, olkoon menneeksi! Jos kohta ei enempää, kuin
viisiseitsemättä ruplaa... sama se! (ottaa rahat.)

_Dobtschinski_. Saanko luvan puhutella teitä eräästä arasta asiasta?

_Hlestakov_. Mikä se olisi?

_Dobtschinski_. Niin asia on todellakin tukalaa laatua. Asia on näetten
niin, että vanhin poikani ilmestyi maailmaan vähää ennen häitä...

_Hlestakov_. Oh, todellako?

_Dobtschinski_. Se on: poika on minun oma poikani, aivan kuin
jälkeenkin häitten syntynyt, ja asia onkin lainmukaisella avioliitolla
korjattu. Tahtoni on, että hän pidettäisiin laillisena poikanani, ja
että häntä, niinkuin minuakin, nimitettäisiin Dobtschinskiksi.

_Hlestakov_. Hyvä, nimitettäköön vaan, miks'ei?

_Dobtschinski_. En mielelläni olisi teitä vaivannut; mutta pojan
luonnon lahjoihin katsoen... hän on todellakin tavattoman
toivehikas:... hän osaa ulkomuistilta lausua pitkät runot ja, kun hän
saa käsiinsä veitsen, veistelee hän heti pieniä vaunuja niin taitavasti
kuin täysi mestari! Sen voi Peter Ivanovitschkin todistaa.

_Bobtschinski_. Niin, kyllä hänellä on hyvät lahjat!

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä! Kyllä koetan, kyllä koetan... Toivon sen
mieliksenne päättyvän... Noh, niin! (Kääntyy Bobtschinskin puoleen.)
Entäs te, eikö teillä ole mitään sanottavaa?

_Bobtschinski_. Kyllä kaiketi, minullakin olisi nöyrä pyyntö...

_Hlestakov_. Noh?

_Bobtschinski_. Niin, tahtoisin suurimmassa alamaisuudessa teiltä,
jalosukuinen herra, anoa, että, Pietariin palattuanne, suosiollisesti
kertoisitte kaikille mahtaville herroille, senaatoreille ja
amiraaleille, että tässä kaupungissa asuu Peter Ivanovitsch
Bobtschinski. Ei muuta kuin tämä: sanokaa vaan, että Peter Ivanovitsch
Bobtschinski asuu täällä.

_Hlestakov_. Hyvä, kyllä sanon!

_Bobtschinski_. Ja jos joutuisi keisarinkin kuuluviin, niin sanokaa
hänellekin: "Teidän Keisarillinen Majesteettinne, siinä kaupungissa
asuu Peter Ivanovitsch Bobtschinski."

_Hlestakov_. Kyllä minä sen teen.

_Dobtschinski_. Suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme
vaivanneet!

_Bobtschinski_. Niin, suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme
vaivanneet!

_Hlestakov_. Se ei mitään tee, ei mitään. Olihan minun päinvastoin
hyvin hupaista.

    (Saattaa heidät ulos.)


Kahdeksas kohtaus.

    Hlestakov. (Yksinänsä).

_Hlestakov_. Täällä on paljo virkamiehiä. Näyttää siltä, kuin
luulisivat minua joksikuksi ylhäiseksi hallitusmieheksi. Varmaankin
tein eilen heihin mahtavan vaikutuksen. Kylläpä ovat aika pässejä!
Tästä minun täytyy Trapitschkinille kirjoittaa, -- siinä hänelle on
aihetta kyllin oivalliseen sanomalehden kertomukseen. Kuinka hän heidät
kylvettää! (Huutaa). Hoi Ossip! Tuo minulle kynä, läkkiä ja paperia!
(Ossip kurkistaa ovesta sisään ja vastaa: "kohta"). Mutta tuo
Trapitschkin... jos hän saa käsiinsä jonkun hupaisen aineen... kyllä
silloin lähimmäinen saa kyytinsä! Saadaksensa kertoa lystillistä juttua
tahi laskeaksensa kokkapuheita ei hän säästä omaa isäänsäkään... Ja
kyllä hän rahaakin rakastaa! Mutta muuten nämä virkamiehet ovat
oikein hyväntahtoisia! Se osoittaa heidän hyvää sydäntänsä, että
lainasivat minulle rahaa... Paljonko jo olen keräillyt: kolme sataa
piirituomarilta, samoin postimestarilta; se tekee yhteensä kuusi sataa.
Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksan... -- nämäpä, lempo vie, ovat
rasvaisia setelilappuja! -- Kahdeksan sataa, yhdeksän sataa. No, jopa
nyt jotakin! On jo toista tuhatta! Nyt, hyvä herra kapteeni, jos nyt
kynsiini joutuisit... niin nähtäisiin, kuka ketä...


Yhdeksäs kohtaus.

    Hlestakov. Ossip (tuopi läkkiä, paperia ja kynän.)

_Hlestakov_. No, pöllö, näetkö, kuinka minua kestitään?

    (Alkaa kirjoittaa).

_Ossip_. Jumalan kiitos! Tiedättekö mitä, Ivan Aleksandrovitsch?

_Hlestakov_ (kirjoittaen). No mitä nyt?

_Ossip_. Parasta jo lienee pötkiä tiehensä. Kyllä minusta jo on aika.

_Hlestakov_ (Kirjoittaen). Mitä loruja? Miksi niin?

_Ossip_. Niin vaan! Jääkööt Herran haltuun! Hummasimme jo kaksi päivää,
-- eiköhän se jo riitä? Miksikä täällä enään virumme? Sylkekää
kaikelle! Aika ei ole aina sama. Saattaa joku toinenkin tulla ja
silloin, Jumala meitä varjelkoon! Täällä on kelpo hevosia -- lähdetään
täältä pois!

_Hlestakov_ (Kirjoittaen), Ei, ei, tahdon täällä vielä vähäsen
elamoida. Huomenna lähden!

_Ossip_. Huomenna! Herran tähden lähtekäämme, Ivan Aleksandrovitsch!
Vaikka teitä pidetäänkin suuressa kunniassa, olisi kuitenkin parasta
lähteä. Huomaattehan itsekin, että teitä luullaan aivan toiseksi, kuin
olette -- ja isä-ukkonne närkästyy teihin, jos suotta kauaa viivytte...
Ja niin mainion hyvin, kuin nyt päästäisiin, ja niin mainiot
kyytihevoset, kuin nyt saisimme.

_Hlestakov_ (kirjoittaen). No, niin! mutta ensiksikin vie tämä kirje
postiin -- sitten saat mielesi mukaan heti hankkia hevoset ja vaunut.
Mutta pidä silmällä, että saamme oikein hyvät hevoset. Sano ajureille,
että juomarahoja annetaan ruplittain ja että ajaisivat, kuin lennossa,
ja laulaisivat lauluja! (Kirjoittaa kirjoittamistaan). Trapitschkin
kuolee varmaan naurusta.

_Ossip_. Minä, herra, lähetän jonkun tämän talon väestä toimittamaan
tämän asian ja itse panen kapineemme kokoon, ett'ei aikaa meiltä menisi
hukkaan.

_Hlestakov_. Noh, tee vaan niin: mutta toimita minulle ensin kynttilä!

_Ossip_ (Astuu ulos ja puhun näyttämiin takana). Kuulepas, veli kulta!
Viepäs tämä kirje postiin ja sano postimestarille, että hän lähettää
sen ilman maksua. Ja sano hänelle vielä, että hänen pitää oitis
toimittaa herralleni kolme parasta kuriirihevosta! Ja lisää, että maksu
ei tule kysymykseenkään -- kaikki käypi valtion kustannuksella. Ja
laita niin, että kaikki ripeästi toimitetaan, ett'ei isäntä suuttuisi.
Mutta maltapas, kirje ei vielä ole valmis.

_Hlestakov_ (yhä kirjoittaen). Arvelen juuri, missä hän nyt mahtanee
asua -- Posti -- vai Hernekadun varrella? Hän myöskin mielellään
muuttelee asuntopaikkaa, hyyryänsä maksamatta, Noh, minä kirjoitan
vanhaan asuntoonsa Postikadun varrelle.

    (Kääntää kirjeensä kokoon. Ossip tuo kynttilän ja Hlestakov
    sulkee kirjoen sinetillä).

_Derschimordan ääni_ (näyttämön takaa). Kuulepas, vanha halliparta,
minne nyt tunget? Tänne ei ketään päästetä!

_Hlestakov_. (Antaa Ossipille kirjeensä). Noh niin, viepäs se nyt
postiin.

_Kauppamiesten äänet_ (näyttämön takaa). Noh, päästä nyt, veli kulta,
meidät sisään. Sinä et saa meitä estää, me tulemme asioissa.

_Derschimordan ääni_. Pois, pois! Hän ei ota vastaan! Hän makaa.

    (Meteli yhä kasvaa),

_Hlestakov_. Mikä siellä nyt on, Ossip? Katsopas, mitä melua siellä
pidetään.

_Ossip_ (katsoo ikkunasta). Siellä on kauppamiehiä, jotka pyrkivät
sisään, mutta poliisipalvelija ajaa heitä pois. He huiskivat
papereilla. Näyttää siltä, kuin tahtoisivat teitä puhutella.

_Hlestakov_ (astuu ikkunan luo). Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?

_Ääniä_. Lähestymme Teidän armoanne! Käske, korkea herra, ottamaan
vastaan anomuskirjamme!

_Hlestakov_. Päästä heidät... Tulkoot vaan! Ossip, käske heitä
tulemaan. (Ossip menee. Hlestakov ottaa ikkunasta anomuskirjat vastaan,
aukaisee yhden niistä ja lukee). Hänen kaikkein korkeimmalle
Ylhäisyydelleen, Raha-asiain johtajalle kauppias Abdulinilta. Lempo
tiesi, mitä tämä merkitsee... Omituinen virkanimipä minulle
annetaankin!


Kymmenes kohtaus.

    Hlestakov. Kauppamiehet (tuoden suuren, korilla ympäröidyn
    viinipullon ja sokurikekoja kulissa). [Sokurikeot kannetaan
    nimittäin suuressa jauhomatossa (kulissa).]

_Hlestakov_. Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?

_Kauppamiehet_. Mitä nöyrimmästi rukoilemme Teidän armoanne.

_Hlestakov_. Mitä siis pyydätte?

_Kauppamiehet_. Älkää jättäkö meitä kurjuuteemme, armollinen herra!
Meitä sorretaan aivan syyttömästi!

_Hlestakov_. Kuka teitä sortaa?

_Yksi kauppamiehistä_. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista
kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän
saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut
meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy
partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me
koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää...
Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja
tyttärelleen, -- siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki
on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee
verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista
kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin
viisikymmentä kyynärää.

_Hlestakov_. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?

_Kauppamiehet_. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin
nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme.
Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle
kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta
ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa
hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään -- joka on Pyhän Antoniuksen
päivänä -- täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin,
vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän
väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me
kannamme Onufriuksellekin...

_Hlestakov_. Sehän on ilmeinen ryöväri!

_Eräs kauppias_. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian
laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, -- kohta paikalla
hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin
sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille
enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko
parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."

_Hlestakov_. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!

_Eräs kauppamies_. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä
pois -- vaikk'ei niinkään pitkälle -- niin kaikki olisivat sangen
tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan
tämä viini ja nämä sokurike'ot!

_Hlestakov_. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan
lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin
se olisi toinen asia.

_Kauppamiehet_ (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä
on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan
autat!

_Hlestakov_. Sama se... mutta lainaksi vaan...

_Kauppamiehet_ (Ojentaen rahat hopea-tarjottimella). Tehkää hyvin ja
ottakaa myöskin tarjotin!

_Hlestakov_. Noh, sama se, otetaan sekin!

_Kauppamiehet_ (Kumartaen.) Noh, ottakaa samalla sokuritkin.

_Hlestakov_. Ei, ei, minä en ota minkäänlaisia lahjoja.

_Ossip_. Vaan armollinen herra, miksi ette ota? Ottakaa vaan! Matkalla
kaikki kelpaa. Heittäkää tänne vaan keot ja kuli myös! Kaikki vaan
mukiin? Mikä se on? Nuora! No, anna nuorakin tänne. Matkalla nuoraa
kyllä tarvitaan. Vaunut tai jotakin muuta särkyy, ja silloin on hyvä
sitoa nuoralla.

_Kauppamiehet_. Olkaa meille armollinen, Teidän ylhäisyytenne! Ellette
te meitä auta, olemme kaikki huutavassa hukassa; silloin ei ole muuta
neuvoa kuin pistää nuora kaulaan.

_Hlestakov_. Voitte täydelleen luottaa minuun. Teen, mitä suinkin
mahdollista on.

    (Kauppamiehet menevät.)

_Naisen ääni_ (Näyttämön takana). Sinä et uskalla pidättää minua!
Kantelen sinustakin! Koetapas vaan potkia!

_Hlestakov_. Kuka se on? (Käy ikkunaan.) Mitä asiata sinulla olisi,
muori rukka?

_Kaksi naisääntä_. Armoa, hyvä isä! Oikeutta, armollinen herra! Kuulkaa
armosta meitä!

_Hlestakov_ (ikkunasta). Päästä hänet sisään.


Yhdestoista kohtaus.

    Hlestakov. Sepän vaimo. Alaupseerin leski.

_Sepän vaimo_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!

_Alaupseerin leski_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!

_Hlestakov_. Keitä te olette?

_Leski_. Minä olen alaupseeri Ivanovin leski.

_Vaimo_. Minä olen kaupungissa asuvan sepän vaimo Ferronja Petrovna
Poschlepkina.

_Hlestakov_. Malta, puhukoon nyt yksi kerrassaan! Mitä sinä tahdot?

_Vaimo_. Armoa! Polvillani rukoilen turvaa kaupungin päällikköä
vastaan. Suokoon Jumala sille riiviölle, mitä maailmassa on pahaa --
surma syököön sen roiston ja hänen lapsensa, setänsä, tätinsä ja koko
hänen sukunsa!

_Hlestakov_. No, mitä pahaa hän sitten on tehnyt?

_Vaimo_. Hän käski pistää mieheni vasten vuoroa sotaväkeen! -- Voi mikä
roisto! Ja paitsi sitä, se on laitonta, sillä mieheni on nainut mies.

_Hlestakov_. Mutta kuinka uskalsi hän niin tehdä?

_Vaimo_. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyvä
Jumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä on
täti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänen
kelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvan
tahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsi
on suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupungin
päällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsä
kauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejeva
lähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa -- ja sitten kävi hän
minun kimppuuni. -- "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enää
mihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän -- kelpaako vai ei. Se
on oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nyt
olekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkään
varastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." -- Ja
miten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, että
koko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niin
toivotan, että anoppikin...

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitä
sinä tahdot?

_Vaimo_ (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä!
Olkaa armollinen!

_Leski_. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.

_Hlestakov_. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!

_Leski_. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!

_Hlestakov_. Pieksättänyt; no kuinka?

_Leski_. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torilla
joutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sen
sijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'en
kahteen päivään kärsinyt istua.

_Hlestakov_. No, mitä sille nyt enää voi?

_Leski_. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestään
vetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaa
olisi minulle rahat hyvin tarpeen.

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta.
(Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitä
kestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuu
ikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip,
älä enään laske ketään huoneisin!

_Ossip_ (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa.
Tulkaa jälleen huomenna!

    (Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale
    pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä.
    Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)

_Ossip_. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?

    (Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin
    ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)


Kahdestoista kohtaus.

    Hlestakov. Maria Antonovna.

_Maria_. Ah!

_Hlestakov_. Mitä niin säikähdätte, neiti?

_Maria_. Oh! En minä säikähtänyt.

_Hlestakov_ (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minua
ilahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka...
Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?

_Maria_. En minnekään.

_Hlestakov_. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekään
aikoneet?

_Maria_. Luulin äitini olevan täällä...

_Hlestakov_. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niin
kummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.

_Maria_. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.

_Hlestakov_ (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikki
tärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin te
tulette kuin onnen ohjaamana.

_Maria_. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin...

_Hlestakov_. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko olla
niin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovi
tuoli; teille pitäisi olla valtaistuin!

_Maria_. Tosiaankaan en tiedä... oikeastaan minun pitäisi mennä pois.

    (Istuu.)

_Hlestakov_. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?

_Maria_. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttö
raukasta pilkkaa!

_Hlestakov_. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidakseni
kiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!

_Maria_. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte... Mikä
liina?... Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!

_Hlestakov_. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakin
ilmaa!

_Maria_. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!... Aikomukseni oli
pyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varma
siitä, että teillä on niitä monta muistissanne.

_Hlestakov_. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaa
vaan -- minkälaisia runoja tahdotte?

_Maria_, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.

_Hlestakov_. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.

_Maria_. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?

_Hlestakov_. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.

_Maria_. Runot ovat niin mieleisiäni!

_Hlestakov_. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne panna
esim. seuraavan:

    "Sä, ihmislapsi, surussasi
    Ain moitit Luojan sallimaa."

Tahi jotakin sen kaltaista?... Tällä hetkellä en muista niitä aivan
tarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teille
mieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne...

    (Siirtää tuolinsa likemmäksi.)

_Maria_. Jumalani, rakkaus!... En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on...
Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt...

    (Väistyy tuolineen.)

_Hlestakov_. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihan
olisi istua lähellä toinen toistansa.

_Maria_ (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä on
istua kauempanakin.

_Hlestakov_ (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.

_Maria_ (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?

_Hlestakov_ (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemme
lähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana... Oi, neitiseni, kuinka
autuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!

_Maria_ (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutse
lensi? Oliko se varis vai muu lintu?

_Hlestakov_ (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis se
Oli.

_Maria_ (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa... Moista
rohkeutta...

_Hlestakov_ (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi!
Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta...

_Maria_. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä...

    (Koettaa päästä erilleen hänestä.)

_Hlestakov_. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmasta
lemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkää
siitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltä
anteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi,
antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.


Kolmastoista kohtaus.

    Edelliset. Anna Andrejevna.

_Anna Andrejevna_ (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah,
minkälainen asema!

_Hlestakov_ (nousten seisaalleen). Piru vie!

_Anna Andrejevna_. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä
sopivata?

_Maria_. Voi, hyvä äiti kulta, minä...

_Anna Andrejevna_. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi,
äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan
minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen...

_Hlestakov_ (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi -- sangen sievä!
(Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!

_Anna Andrejevna_. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin
mokomin hyvin ja nouskaa -- lattia ei ole aivan puhdas.

_Hlestakov_. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä
kohtalon minulle sallimus määrää -- elämän vai kuoleman.

_Anna Andrejevna_. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä
tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.

_Hlestakov_. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa.
Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää
maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.

_Anna Andrejevna_. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt
siinä asemassa... minä olen naimisessa...

_Hlestakov_. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten
Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"... Siirrymme etäisen
rannan kalveesen... Saanko sydämenne, saanko sydämenne?


Neljästoista kohtaus.

    Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)

_Maria_. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä... (Huomaa Hlestakovin olevan
polvillaan). Ah, minkälainen asema!

_Anna Andrejevna_. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu!
Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on?
Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan... et
ollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi,
koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetun
neiden tulee...? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa ja
sievä käytös on?

_Maria_ (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt...

_Anna Andrejevna_. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otat
esimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun ei
pidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä... esimerkiksi
äitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.

_Hlestakov_ (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneamme
estäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!

_Anna Andrejevna_ (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis...

_Hlestakov_. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!

_Anna Andrejevna_. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinun
joutavan vuoksi polvillaan ja sinä -- sinä hyppäät sisään kuin hassu!
Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitse
sellaista onnea.

_Maria_. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästä
lähin...


Viidestoista kohtaus.

    Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).

_Päällikkö_. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee,
en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!

_Hlestakov_. Mikä teitä vaivaa?

_Päällikkö_. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallani
vakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepä
juuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli,
jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. -- Hän on itse
itseänsä piiskannut.

_Hlestakov_. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla ole
semmoiseen aikaa.

_Päällikkö_. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikki
tyyni!... Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitä
valhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpia
varkaita auringon alla.

_Anna Andrejevna_. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch on
suvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!

_Päällikkö_. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivan
täydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hän
on vähän hassahtunut... Hänen äidissään oli samaa vikaa.

_Hlestakov_. Minä todellakin kosin tytärtänne. Olen rakastunut.

_Päällikkö_. Sitä en saata uskoa, Teidän ylhäisyytenne!

_Anna Andrejevna_. Mutta etkös, jurro, kuule, mitä sinulle sanotaan...

_Hlestakov_. En laske leikkiä, puhun täyttä totta! Minä voin
rakkaudesta menettää järkeni.

_Päällikkö_. En uskalla, en rohkene sitä todeksi uskoa; en ole
semmoiseen kunniaan mahdollinen.

_Hlestakov_. Toden totta, jos kiellätte tyttärenne minulta, niin tiesi
lempo, mitä teenkään!

_Päällikkö_. En voi sitä uskoa; Teidän ylhäisyytenne, armollisesti vaan
laskette leikkiä.

_Anna Andrejevna_. Noh, mikä tukki! Kuinka monta kertaa pitää sinulle
selittää...

_Päällikkö_. Minä en saata uskoa!

_Hlestakov_. Suostukaa, suostukaa! Minä olen hurja mies... Ja kun
itseni ammun, niin kyllä teidät pahoista töistänne viedään keräjiin.

_Päällikkö_. Voi, Jumalani, syytön minä olen sekä ruumiillisesti että
henkisesti. Älkää, Teidän ylhäisyytenne, suuttuko! Tehkää nyt, niinkuin
tahdotte!... Nyt en tosiaankaan tiedä, kummoinen on pääni laita... Nyt
olen tyhmempi kuin koskaan ennen.

_Anna Andrejevna_. Noh, hyvä, hyvä, mutta siunaa nyt vaan!

    (Hlestakov ottaa Mariaa kädestä ja lähestyy.)

_Päällikkö_. Jumala teitä siunatkoon -- mutta syytön minä tässä asiassa
olen! (Hlestakov suutelee Mariaa. Päällikkö katsoa ällistelee.) No
tuhat tulimmaista, aivan toden totta! (Hieroo silmiänsä.) Suutelevathan
toisiansa, niin todella suutelevat toisiansa! Vallan kuin sulho ja
morsian! Kylläpä nyt Jumala onnella siunasi. Kukapa olisi luullut!


Kuudestoista kohtaus.

    Edelliset. Ossip.

_Ossip_. Hevoset ovat valjaissa.

_Hlestakov_. Hyvä... tulen kohta.

_Päällikkö_. Aiotteko lähteä?

_Hlestakov_. Aion.

_Päällikkö_. Ja milloin sitten?... Ellen erehdy, suvaitsitte itse
mainita jotakin häistä...

_Hlestakov_. Se tapahtuu aivan äkkiä... Lähden päiväksi vaan enoni --
summattoman rikkaan ukon luoksi. Huomenna olen jälleen täällä.

_Päällikkö_. En rohkene pidättää teitä; -- toivon teidän pian ja
onnellisesti palaavan.

_Hlestakov_. Kuinkas sitten, kuinkas sitten! Se tapahtuu aivan äkkiä!
Jää hyvästi, sydänkäpyni!... En voi, tosiaan en voi lausua, kuinka
syvästi... Hyvästi, kyyhkyseni!

    (Suutelee Marian kättä.)

_Päällikkö_. Ettekö mitään tarvitse matkalle? Jollen muista väärin, oli
kassanne vähän heikolla kannalla?

_Hlestakov_. Oh, ei ensinkään! (Miettii.) Noh, vaikkapa vaan...

_Päällikkö_. Paljonko suvaitsette?

_Hlestakov_. Te annoitte jo minulle kaksisataa ruplaa -- tahi oikeammin
neljäsataa! En tahdo erehdystänne käyttää väärin... No... jos saan
saman summan vielä lisäksi, niin kaikki tekee tasan kahdeksansataa.

_Päällikkö_. Heti paikalla! (Noukkii setelejä taskukirjastaan). Tehkää
hyvin, kaikki ovat ihan uusia setelejä.

_Hlestakov_. Kas todellakin! (Katselee setelejä). Sitä parempi!
Sanotaanhan, että uudet setelit merkitsevät uutta onnea.

_Päällikkö_. Aivan niin, ihan oikein -- uutta onnea!

_Hlestakov_. Herran haltuun, Anton Antonovitsch! Sulimmat kiitokset
vierasvaraisuudestanne. Minua ei ole missään niin erinomaisesti
kohdeltu kuin teillä. Jääkää hyvästi, Anna Andrejevna! Ja hyvästi,
rakas Mariani, näkemään asti, kultaseni!

    Näyttämön takana.

_Hlestakovin ääni_. Voi hyvin, Maria Antonovna, sinä lempeni tähti!

_Päällikön ääni_. Mitä tämä on? Tuollaisillako rattailla lähdette?

_Hlestakovin ääni_. Niin aion, olen niihin jo tottunut. Linjaalista
rupee päätäni kivistämään.

_Ajurin ääni_. Ptrruu.

_Päällikön ääni_. Pankaa kumminkin jotain allenne... joku matto
esimerkiksi... Sallitteko minun panna jonkun maton?

_Hlestakovin ääni_. Sitä ei ole tarvis. Se on turhaa... Ehkäpä se olisi
hyväkin?

_Päällikön ääni_. Kuule Avdotja! Juokse heti aittaan ja nouda sieltä
paras matto -- tuo turkkilainen, pohja sininen!

_Ajurin ääni_. Ptrruu!

_Päällikön ääni_. Koska meidän sopii odottaa teitä taas tänne?

_Hlestakovin ääni_. Huomenna -- viimeistään ylihuomenna.

_Ossipin ääni_. Kas tässä on matto! Levittäkää se sinne! No niin; mutta
ensin heiniä tänne näin!

_Ajurin ääni_. Ptruu!

_Ossipin ääni_. Tänne näin, tänne näin! Nyt vaan pikkuisen lisää!... No
niin, nyt on kaikki hyvin! (Lyöpi kädellä mattoa). Armollinen herra,
tehkää hyvin ja istukaa!

_Hlestakovin ääni_. Hyvästi Anton Antonovitsch!

_Päällikön ääni_. Hyvästi, Teidän ylhäisyytenne!

_Naisten äänet_. Hyvästi, Ivan Aleksandrovitsch!

_Hlestakovin ääni_. Jääkää hyvästi, äiti kulta! Hyvästi, kyyhkyseni!

_Ajurin ääni_. Hei heposeni, lintuseni! Lentäkää täyttä laukkaa!

    (Kellojen kilinää kuuluu).

Esirippu laskee.



VIIDES NÄYTÖS.


(Sama huone).


Ensimmäinen kohtaus.

    Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Päällikkö_. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaan
voinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minulle
suoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?...
Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiä
nousit sellaiseen sukuun!

_Anna Andrejevna_. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sen
tietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä,
koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeita
säätyhenkilöitä nähnyt.

_Päällikkö_. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni,
todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut
-- niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisia
lintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjoja
sepitelleet ja lähetelleet!... Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuu
sisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsu
tänne kauppamiehet!... Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minun
päälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaa
vaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaan
kainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiin
kaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa... ja ennen kaikkia ne,
jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkä
armon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naita
pois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle,
jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipi
tehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidän
kaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soita
kelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, ja
riemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani,
niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme
-- täälläkö vai Pietarissa?

_Anna Andrejevna_. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisi
jäädä tänne?

_Päällikkö_. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muuten
täälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikin
nyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?

_Anna Andrejevna_. No, se on tietty. Mitä se on -- kaupungin päällikkö!

_Päällikkö_. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaan
virkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa.
Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin pian
kenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna -- enkö voi piankin
kiivetä kenraaliksi?

_Anna Andrejevna_. No, mitenkäs muuten?

_Päällikkö_. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina ja
ripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna?
Punaisetko vai siniset?

_Anna Andrejevna_. Siniset ainakin!

_Päällikkö_. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt!
Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niin
ihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mieli
matkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttä
laukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! --
Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyy
kauniisti odottaa -- kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien,
kaupungin päällikköjen -- vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään.
Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupungin
päälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleet
tulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!

_Anna Andrejevna_. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyy
täydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirien
kaitsija -- tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovat
aivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaan
hienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan,
että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja,
jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.

_Päällikkö_. Oh, loruja, ei sana vielä ole ketään vahingoittanut.

_Anna Andrejevna_. Niin, se on tietty, jos olisit vaan kaupungin
päällikkö, mutta siellä on elämä ihan toinen.

_Päällikkö_. Aivan niin! Siellä sanotaan olevan kaksi kalalajia: sorvaa
ja kuoretta, jotka ovat niin makuisia, että sylki suuhun tulee niitä
nähdessä.

_Anna Andrejevna_. Sinä vaan aina ajattelet kalaruokaa. Minä sitä
vastoin toivon vaan, että meidän talomme tulisi pääkaupungin
ensimmäiseksi taloksi. Minun huoneessani pitää olla semmoinen ambran
tuoksu, että sinne on vaikea tullakin ja täytyy näin sulkea silmänsä...
(Panee silmät kiinni ja haistelee). Oh, miten ihanaa!


Toinen kohtaus.

    Edelliset. Kauppamiehet.

_Päällikkö_. Terve tultuanne, haukkaseni!

_Kauppamiehet_ (Kumartaen). Hyvää huomenta, hyvää huomenta,
kunnia-arvoinen isäntä!

_Päällikkö_. Noh, äijäseni, kuinka jaksatte? Kuinka kauppa käy?... Vai
niin, te teekeittiöt ja kyynärpuun ritarit, oletteko tekin ruvenneet
valittamaan? Vai te arkkiveijarit ja kelmit, te merta mittelevät valaat
rupeette valittamaan! Ja mitä arvaamattomia aarteita onkaan teiltä
sitten viety? Varmaan jo luulitte saavanne minut pönkän taa. Mutta
tietäkää, -- nyt teidät hiisi perii nahkoineen päivineen! Tietäkää
siis! --

_Anna Andrejevna_. Mutta, hyvä Jumala, rakas Anton, mimmoisia sanoja
sinä käytät?

_Päällikkö_ (Närkästyen). Sama se, mitä sanoja! -- Tietäkää siis, että
tuo korkea virkamies, jolle olette kannelleet, nai minun tyttäreni? Hä?
Mitä? Mitäpä nyt virkatte? Nyt minä, lempo vieköön, annan teille
kyydin!... Te varastatte koko maailmalta! Sinä esimerkiksi möit
hallitukselle mädännyttä verkaa ja siten petkutit itsellesi sata
tuhatta ruplaa. Ja jos sitten uhraatkin parikymmentä kyynärää nahkasi
pelastukseksi, niin pitää muitten siitä kohta sinulle palkinto
antaman!... Niin, jos vaan tiedettäisiin, miten olet menetellyt,
niin... Ja aina sitten tuuppaa möhö-mahoinensa esiin: hän on
kauppamies, häneen ei saa koskea; kauppamies muka ei ole huonompi
aatelismiestä... Aatelismiestä! Voi sinua marakattia, tiedätkö edes,
mitä aatelismies onkaan? Aatelismies on saanut sivistystä... Tosin hän
koulussa saa selkäänsä, vaan se tapahtuu siitä syystä, että hän oppisi
jotakin -- mutta sinä! Sinun ja sinun vertaistesi oppiminen alkaa
sillä, että teitä harjoitetaan kaikkiin varkaan kujeisin ja isäntäsi
sinua piiskaa, jollet osaa taitavasti peijata ostajaa. Jo pienenä
puotipoikana, ennen kun vielä osasit Isämeitää, osasit jo petollisesti
punnita. Vaan kun olet syönyt itsellesi möhömahan ja pullistanut
taskusi kolikoilla, silloin sinuun lentää ylpeyden lempo... Ja mitä
kummallisia otuksia te olettekaan! Tyhjennätte kymmenen keittiötä
päivässä ja sitten pöyhistelette. Mutta minä sylkäisen teille ja teidän
pöyhistelemisillenne.

_Kauppamiehet_ (Kumartaen.) Anteeksi, Anton Antonovitsch, anteeksi!

_Päällikkö_. Ja sitten vielä valittavat! Ja kuka auttoi sinua, kun
siltaa rakennutit ja panit rätinkiisi puutavaroita kahdenkymmenen
tuhannen ruplan edestä, vaikka sinulla ei niitä ollut enempää kuin
sadan ruplan edestä? Minä se olin, joka sinua autoin, sinä pörhöinen
pässinpää! Joko olet sen unhottanut? Jos vaan ilmoittaisin, mitä
asiasta tiedän, saisitpa pian matkalipun Siperiaan. Mitäs siitä sanot,
hä?

_Eräs kauppamies_. Syyllisiä olemme; pahahenki on meitä viekotellut.
Mutta nyt emme koskaan enää valita. Kyllä voimme sinut sovittaa -- älä
enää ole suutuksissasi meihin.

_Päällikkö_. "Älä enää ole meihin suutuksissasi!" Tuossa nyt ryömitte
polvillanne jalkani juuressa -- Ja minkä tähden? Sen tähden, että
voitto on minun. Vaan jos voitto olisi vähänkin teidän puolellanne,
niin kyllä te minut polkisitte likaan, vieläpä vierittäisitte pölkyn
päälleni.

_Kauppamiehet_ (Kumartavat jalkoihin asti). Armoa, armoa! Älä meitä,
Anton Antonovitsch, ihan onnettomiksi saata!

_Päällikkö_. Armoa, armoa! Kyllä nyt osaatte huutaa: "armoa, armoa!"
Mutta äsken... Kylläpä minä teidät voisin, jos tahtoisin... (viittaa
kädellään.) Vaan jääkää nyt Jumalan nimeen! -- No, minä en ole
pitkävihainen; mutta muistakaa: olkaa vast'edes viisaammat! Muistakaa,
ett'en naita tytärtäni millekään halvalle aatelismiehelle... ja että
tuotte kelvollisia onnentoivotuksia! Ymmärrättekö? Älkää luulko
pääsevänne savustetulla lohella tahi sokurikeolla! Menkää Jumalan
haltuun!

    (Kauppamiehet menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Edelliset. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Rastakovski.

_Piirituomari_ (Ovesta.) Onko todellakin totta, mitä huhu kertoo, Anton
Antonovitsch? Teidänhän on käynyt oikein onnellisesti!

_Sairashuoneen talousmies_. Minun on kunnia lausua teille
onnentoivotukseni tavattomasta onnestanne. Iloitsin sydämellisesti sen
kuultuani. (Suutelee Anna Andrejevnan kättä.) Anna Andrejevna.
(Suutelee Maria Antonovnan kättä.) Maria Antonovna!

_Rastakovski_. Anton Antonovitsch! Minäkin lausun sulimmat
onnentoivotukseni! Suokoon Jumala teille ja nuorelle pariskunnalle
pitkää ikää ja siunatkoon teitä monilukuisilla perillisillä kolmanteen
ja neljänteen polveen saakka! Anna Andrejevna! (suutelee hänen
kättänsä.) Maria Antonovna! (Suutelee hänen kättänsä.)


Neljäs kohtaus.

    Edelliset. Korobkin vaimoineen. Lulukov.

_Korobkin_. Minun on kunnia lausua onnentoivotukseni. -- Anton
Antonovitsch! -- Anna Andrejevna! -- Maria Antonovna!

    (Suutelee äitiä ja tytärtä kädelle.)

_Rouva Korobkin_. Sydämellisimmät onnentoivotukseni tämän uuden onnenne
johdosta, Anna Andrejevna!

_Lulukov_. Minun on kunnia toivottaa onnea, Anna Andrejevna! (Astuu
esiin ja suutelee hänen kättänsä; kääntyy sitten katselijoihin ja
maiskahuttaa reippaasti kielellään.) Maria Antonovna, minun on kunnia
toivottaa onnea.

    (Suutelee hänen kättänsä ja tekee samalla lailla.)


Viides kohtaus.

    Edelliset. Suuri joukko vieraita (juhlavaatteissa ja frakeissa
    astuu Anna Andrejevnan ja hänen tyttärensä luo, suudellen
    heidän kättänsä ja saneen: "Anna Andrejevna." "Maria Antonovna!"
    Bobtschinski ja Dobtschinski kiireessänsä tyrkkäilevät toinen
    toistansa.)

_Bobtschinski_. Saan kunnian lausua onnentoivotukseni...

_Dobtschinski_. Anton Antonovitsch, saan kunnian lausua
onnentoivotukseni...

_Bobtschinski_. ... niin iloisesta tapauksesta!

_Dobtschinski_. Anna Andrejevna!

_Bobtschinski_. Anna Andrejevna!

    (Molemmat rientävät samalla haavaa hänen kättänsä suutelemaan
    ja kolahduttavat päänsä yhteen.)

_Dobtschinski_. Maria Antonovna! (suutelee kättä.) Minun on kunnia
onnitella! Suotakoon teille paljon, paljon onnea, että saisitte
pukeutua kullankirjatuihin vaatteisin, syödä kaikellaisia herkullisia
liemiä, viettää aikanne mitä hauskimmalla tavalla...

_Bobtschinski_ (Häntä keskeyttäen.) Maria Antonovna, minun on kunnia
lausua onnentoivotukseni! Antakoon teille Jumala kaikellaisia aarteita,
kultaa oikein kosolta ja vikkelän, vankan poikanulkin, noin... tään
vertaisen... (Levittää kämmenensä), että mahtuu kämmenelle istumaan...
ja joka niin veitikkamaisesti huutaa: ääh, ääh, ääh!


Kuudes kohtaus.

    Edelliset. Koulujen tarkastaja rvouvineen.

    (Vieraita yhä astuu sisään; kätten suutelemista jatketaan.)

_Koulujen tarkastaja_. Minun on kunnia...

_Koulujen tarkastajan rouva_ (Heittäikse Annan syliin). Sydämellisimmät
onnentoivotukseni, Anna Andrejevna! (suutelevat toisiansa.) Voi kuinka
iloitsin, kun sen sain kuulla! Joku kertoi: "Anna Andrejevna naittaa
pois tyttärensä!" "Voi Jumala!" ajattelin itsekseni ja riemastuin niin
hirmuisesti, niin että sanoin miehelleni: "oletko kuullut, Luukakseni,
mikä suuri onni on Anna Andrejevnalle tapahtunut?" "Jumalan olkoon
kiitos ja ylistys", ajattelin itsekseni. Ja sitten sanoin hänelle taas:
"olen niin ihastuksissani siitä, että ihan kuolen malttamattomuuteen
saada itse sanoa Anna Andrejevnalle"... "Voi hyvä Jumalani", arvelin
itsekseni, "hän on niin hartaasti halunnut tytärtänsä oikein hyviin
naimisiin -- ja nyt soi sallima, mitä hän juuri oli halunnut!" En saa
sanotuksi, kuinka sydämellisesti olen tästä iloinnut... Itkuun minä
hyrähdin, niin toden totta itkin ja nyhkin -- niin että Luukakseni
viimein sanoi: "mutta mitähän nyt noin nyhkit, Nastenka?" -- "Voi
Lukke", sanoin minä, "sitä en itsekään tiedä; kyyneleet vaan virtana
vuotavat..."

_Päällikkö_. Hyvät herrat ja naiset, tehkää hyvin, käykää istumaan!
Kuulepas, Mischka, toimita tänne tuolia lisää!

    (Vieraat käyvät istumaan.)


Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset. Alapoliisimestari. Poliisipalvelijat.

_Alapoliisimestari_. Minun on kunnia onnitella teitä, teidän
jaloisuutenne, ja toivottaa teille pitkää ikää ja onnea!

_Päällikkö_. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvät
herrat!

    (Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)

_Piirituomari_. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurin
näin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alusta
loppuun!

_Päällikkö_. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytää
tytärtäni vaimokseen.

_Anna Andrejevna_. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla ja
hellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hän
minulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaisten
ansioinne sulimmasta ihailemisesta"... En ole sinä ilmoisna ikänä niin
huolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistä
miestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle,
"elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, että
olen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne..."

_Maria_. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!

_Anna Andrejevna_. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannu
toisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän... No
niin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olin
vastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan -- silloin
lankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla:
"Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaa
minulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää -- tahi kuolema
hurjan elämäni päättää!"

_Maria_. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!

_Anna Andrejevna_. Niin, se on tietty... kyllähän sinustakin puhuttiin
-- koska sitä olen kieltänytkään?

_Päällikkö_. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansa
luodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.

_Monta ääntä_. Todellakin!

_Piirituomari_. Kylläpä oli aika vehke!

_Koulujen tarkastaja_. Min, totisesti, totisesti, tämä on salliman
suomaa...

_Sairashuoneen talousmies_. Älkää toki sanoko "salliman", hyvä ystävä!
Sallima ei ole mitään muuta kuin "ankka"... Tässä, jos milloinkaan
ansio on ansaitun palkintonsa saanut. (Syrjään.) Lempo vie, että aina
onni syöksyy tuollaisten sikojen suuhun!

_Piirituomari_. Sanokaa, Anton Antonovitsch, tahdotteko tosiaan nartun,
josta olemme hieroneet kauppaa?

_Päällikkö_. Paljon kiitoksia! En minä nyt jouda ajattelemaan teidän
narttujanne.

_Piirituomari_. No, miten vaan tahdotte; ellette nartusta huoli, niin
kaiketi sopinemme toisista koiristani.

_Rouva Korobkin_. Voi, kuinka teidän onnenne minua ilahduttaa, Anna
Andrejevna! Ette saata sitä ajatellakaan!

_Korobkin_. Mutta missä kuuluisa vieraamme on? Äsken kuulin hänen
lähteneen pois jonkin tärkeän asian tähden...

_Päällikkö_. Niin, hän lähti päiväksi erinomaisen tärkeää asiaa
toimittamaan.

_Anna Andrejevna_. Setänsä luo pyytämään hänen siunaustansa.

_Päällikkö_. Niin, pyytämään hänen siunaustansa; mutta huomenna...

    (Aivastan.)

_Kaikki vieraat_ (Huudahtavat samalla haavaa). Jumal'avita!

_Päällikkö_. Kiitos, kiitos! Mutta huomenna hän palaa...

    (Aivastaa.)

_Kaikki vieraat_. Jumal'avita!

    (Äänien joukosta kuuluvat muita selvemmin seuraavat huudahdukset:)

_Alapoliisimestarin ääni_. Jumal'avita, Jumal'avita, teidän
suurisukuisuuttanne!

_Bobtschinskin ääni_. Sadan vuoden ikä ja koko kuli kultaa!

_Dobtschinskin ääni_. Suokoon teille Jumala menestystä ja siunausta
aina neljänteen polveen asti!

_Sairashuoneen talousmiehen ääni_. (syrjään.) Auetkoon maa ja nielköön
sinut kitaansa!

_Rouva Korobkinin ääni_ (syrjään.) Vääntäköön sinulta paholainen niskat
nurin.

_Päällikkö_. Sulimmat kiitokset! Toivotan teille samaa!

_Anna Andrejevna_. Olemme nyt päättäneet muuttaa Pietariin. Täällä on
ilma niin... niin liian maalaista... Suoraan sanoen, minua suuresti
inhoittaa... ja samaten miestänikin... Hän saapi ennen pitkää kenraalin
arvon.

_Päällikkö_. Niin, puhuakseni suuni puhtaaksi, hyvät herrat, minua
tosin helkkarin lailla haluttaa tulla kenraaliksi!

_Koulujen tarkastaja_. Suokoon Jumala toivonne toteutua!

_Rastakovski_. Jumalalle ei ole mitään mahdotonta.

_Piirituomari_. Niin, kotkat koettavat aina korkealle.

_Sairashuoneen talousmies_. Ansion mukaan on arvokin.

_Piirituomari_ (syrjään). Kylläpä siitä tulee aika kukko kenraalina.
Olisi kuin aasi kultakannuksissa. Siksi on vielä monta porrasta
poljettavana.

_Sairashuoneen talousmies_ (syrjään). Nyt se saakeli kiipee jo
kenraaliksikin. Ja kai hänestä tuleekin kenraali. Jos ei vaan piru
peri, niin kyllä sillä siksi viisautta on. (Kääntyen kaupungin
päällikön puoleen.) Toivon, ett'ette silloin unhoita meitä, Anton
Antonovitsch!

_Piirituomari_. Ja jos sattumalta jotain tapahtuisi -- esimerkiksi
jotakin virkatoimissa, niin otatte kai meidät suojelukseenne...

_Korobkin_. Ensi vuonna lähetän poikani pääkaupunkiin, jotta hän
hyödyttäisi isänmaatansa; ja minä pyydän, että silloin ottaisitte pojan
siipienne suojaan ja olisitte hänelle isän sijassa.

_Päällikkö_. Kyllä koetan parastani, koetan parastani.

_Anna Andrejevna_. Voi, hyvä Jumala, kuinka olet valmis heti lupaamaan!
Ensiksikin sinulle ei jää aikaa ajatella semmoisia; ja toiseksi --
kuinka ja mitä varten voisikaan sitoutua sellaisiin.

_Päällikkö_. Mutta, miks'ei kyyhkyseni, voihan välistä...

_Anna Andrejevna_. Kyllähän sitä aina voi! Vaan en sittenkään ymmärrä,
minkä tähden pitää ruveta kaikkien pikkuporvarien puoltajaksi.

_Rouva Korobkin_ (Muutamille vieraille). Kuulitteko, miten hän meitä
kohtelee?

_Muutamat vieraat_. Niin, semmoinen hän on kaiken ikänsä ollut.
Tunnen hänen. Jos häntä pyydät pöytään istumaan, niin hän asettaa
jalkansakin...


Kahdeksas kohtaus.

    Edelliset. Postimestari. (Tulee juosten hengästyneenä,
    aukaistu kirje kädessä.)

_Postimestari_. Tämähän toki, hyvät herrat, on kummallinen juttu!
Virkamies, jota olemme reviisorina pitäneet, ei olekaan reviisori!

_Kaikki_. Kuinka? Eikö hän ole reviisori?

_Postimestari_. Ei, hänessä ei ole reviisoria niin rahtuakaan! Sen
tästä kirjeestä tiedän...

_Päällikkö_. Kuinka? Mitä? Mistä kirjeestä?

_Postimestari_. Hänen omasta kirjeestänsä... Postiin jätettiin kirje;
minä katsahdin osoitteesen ja luin: "Pietari, Postikatu." Minä
hämmästyin. "Kas vaan", ajattelin itsekseni, "hän on epäilemättä
huomannut jotakin postilaitoksessa moitittavaa, jota hän nyt
esimiehelleen ilmoittaa." Otin kirjeen, aukaisin sen...

_Päällikkö_. Aukaisitte, kuinka...?

_Postimestari_. En tiedä itsekään, miten menettelin; varmaankin joku
ylenluonnollinen voima minut siihen saattoi. Juuri olin sitä
lähettämäisilläni -- niin sellainen uteliaisuus, jommoista en ikänäni
vielä ole tuntenut, valtasi minun. "Et saa, et saa!" varoitti minussa
ääni. Mutta minä jouduin semmoiseen kiusaukseen, että koko ruumiini
vapisi... Minusta tuntui, kuin olisin kuullut äänen huutavan toiseen
korvaan: "älä avaa sitä, älä avaa, syökset itsesi kadotukseen!" Vaan
toisessa korvassa soi aivan, kuin joku paholainen olisi kuiskannut:
"avaa, avaa, avaa!" -- Kun mursin sinettiä, oli suonissani kuin
tulivirta; ja kun olin sen murtanut, jäätyivät hermoni, jumaliste
jäätyivät. Käteni vapisivat; päätäni huimasi...

_Päällikkö_. Kuinka te uskalsitte avata niin ylhäisen ja kaikkivaltiaan
miehen kirjeen?

_Postimestari_. Siinä se juuri onkin, että hän on yhtä vähän ylhäinen
kuin kaikkivaltias.

_Päällikkö_. Noh, mitä hän mielestänne on?

_Postimestari_. Ei sitä eikä tätä. Lempo sen tiesi... hän...

_Päällikkö_ (Kiivaasti.) Kuinka niin -- "ei sitä eikä tätä?" Kuinka
uskallatte sanoa hänestä: "ei sitä, ei tätä ja lempo tiesi mitä!?" Minä
käsken ottaa teidät kiinni!

_Postimestari_. Kuka, tekö?

_Päällikkö_. Minä juuri!

_Postimestari_. Siihen on valtanne liian lyhyt!

_Päällikkö_. Muista, mies, että hän nai minun tyttäreni ja että minä
itse tehdään ylimykseksi... ja että voin lähettää teidät vaikka
Siperiaan!

_Postimestari_. Vai Siperiaan, Anton Antonovitsch! Melkoinen matka on
täältä Siperiaan! Ennen lähtöäni tahdon teille lukea hänen kirjeensä.

_Kaikki_. Lukekaa, lukekaa!

_Postimestari_ (Lukee). "Riennän, veli Triapitschkin, sinulle
ilmoittamaan, mitä ihmeitä on kanssani tapahtunut. Matkalla eräs
jalkaväen kapteeni minut pahanpäiväisesti petti ja nylki -- vieläpä
nylki niin perinpohjin, että ravintolan isäntä jo oli puoleksi
päättänyt saattaa minun linnaan, kun hän ei saanut maksua -- vaan
silloin yht'äkkiä koko kaupunkikunta muodikkaan pukuni ja pietarilaisen
naamani johdosta äkkäsi minut matkustavaksi -- kenraalikuvernööriksi!
Ja niinpä asun nyt kaupungin päällikön kodissa; syön ja juon parasta,
mitä talossa on. Äitiä ja tytärtä armastelen ja puristelen, minkä vaan
ehdin -- vaan en vielä ole päässyt ihan selville, kumpaisenko otan.
Mielestäni muori itse ei vielä ole sitä hullumpi, hän kun näkyy olevan
valmis vaikka mihin. Vieläkö muistat, mitä kurjuutta olemme yhdessä
kokeneet: söimme, mistä saimme; ja miten sokurileipuri kerran syöksi
niskaani sen tähden, että olin pistänyt poskeeni muutamia piirakaisia,
jättäen maksun rikkaampien maksettavaksi? Nyt on aivan toisin! Kilvan
kaikki pyytävät kunniaa saada lainata minulle rahoja niin paljon, kuin
vaan tahdon. Eriskummallisia narreja ihmiset täällä toki ovat, -- sinä
kuolisit nauruun. -- Tiedän sinun kirjoittavan sanomalehtiin: pistäpä
nämä herrat sanomalehteesi. -- Ensiksikin täällä on kaupungin päällikkö
typerä kuin pläsivalakka..."

_Päällikkö_. Mahdotonta, mahdotonta. Niin siinä ei seiso!

_Postimestari_ (Näyttää kirjeen). Tuossa on, lukekaa itse!

_Päällikkö_. "Typerä kuin pläsivalakka..." Se ei ole mahdollista. Sen
olette siihen itse kyhänneet!

_Postimestari_. Kuinka minä saattaisin sen kirjoittaa?

_Sairashuoneen talousmies_. Lukekaa enemmän!

_Koulujen tarkastaja_. Lukekaa enemmän!

_Postimestari_. "Kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka..."

_Päällikkö_. Vieköön hänet saakeli! Minkä tähden sitä nyt tarvitsee
niin monasti kertoa? Seisoohan se siinä muutoinkin.

_Postimestari_ (Lukee eteenpäin). Hm -- hm -- hm... Siis...
"pläsivalakka". "Postimestarikin on hyvä mies..." (Taukoo). Hm, hän
puhuu minusta vähäsen sopimattomasti.

_Päällikkö_. Ei se haittaa; jatkakaa vaan!

_Postimestari_. Hm -- mitä se hyödyttää?

_Päällikkö_. Pentele vie, kun kerran luette, niin lukekaa kaikki!
Lukekaa kaikki tyyni!

_Sairashuoneen talousmies_ (Ottaa kirjeen). Sallikaa minun lukea!
(Asettaa silmälasit nenälleen ja lukee). "Postimestari on peräti meidän
vahtimestarimme Mihejevin näköinen. Hän näyttääkin aika kelmiltä ja
juopi viinaa..."

_Postimestari_ (Katselijoille). Mikä riivattu poikanulikka; tarvitsisi
aika lailla vitsaa; ei mitään muuta!...

_Sairashuoneen talousmies_ (Lukee). "Sairas-huo-neen ta-lous...
mies..." Hm -- hm -- hm! (vaikenee).

_Korobkin_. Minkä tähden ette lue?

_Sairashuoneen talousmies_. Käsiala... on... vähän epäselvää... Näkyypä
muuten, että hän on kelvoton mies.

_Korobkin_. No, antakaa kirje tänne. Luulen, että minun silmäni ovat
hiukan terävämmät, kuin teidän.

    (Tahtoo ottaa kirjeen).

_Sairashuoneen talousmies_ (Pitää kirjeestä kiinni). Malttakaahan...
Voidaanhan jättää tämä lause lukematta... Seuraavat rivit ovat
selvemmin kirjoitetut.

_Korobkin_. Ei, sallikaa minun... kyllä minä tuosta lauseesta selvän
saan.

_Sairashuoneen talousmies_. Osaanhan minäkin lukea... Vähä edempänä on
kirjoitus varsin selvä.

_Postimestari_. Ei, lukekaa vaan kaikki tyyni. Luettiinhan alkukin
kokonaan.

_Kaikki vieraat_. Artemij Filippovitsch, antakaa pois kirje
Korohkinille!... (Korobkinille). Lukekaa, mitä seuraa!

_Sairashuoneen talousmies_. Noh, olkoonpa niin, jos niin tahdotte!
(Antaa hänelle kirjeen). Tehkää hyvin... tässä... (Osottaa erästä
riviä). Tästä on jatkettava.

    (Vieraat kokoontuvat hänen ympärilleen).

_Postimestari_. Lukekaa, lukekaa! Mitä joutavia! Lukekaa kaikki tyyni!

_Korobkin_. "Sairashuoneen talousmies Semljanika on aivan kuin sika
patalakissa..."

_Sairashuoneen talousmies_ (Katselijoille). Tuo on muka sukkelaa.
Mitähän järkeä siinä on: "sika patalakissa". Kuka on koskaan nähnyt
sikaa patalakissa?

_Korobkin_ (Lukee). "Koulujen tarkastajasta leviää yltä-ympäri
tukehduttava sipulilöyhkä..."

_Koulujen tarkastaja_ (Katselijoille). Voi Herranen aika, minä kun en
ole jumaliste ikänäni sipulia suuhuni pistänyt!

_Piirituomari_ (Syrjään). Minut hän Jumalan kiitos unhotti!

_Korobkin_ (Lukee). "Piirituomari..."

_Piirituomari_ (syrjään). Siinäpä se nyt on! (Ääneen). Hyvät herrat,
kirje minusta toki tuntuu liian pitkältä ja mitä saakelia me rupeemme
kaikkia loruja lukemaan...

_Koulujen tarkastaja_. Lukekaa vaan!

_Postimestari_. Jaa, jaa, lukekaa vaan!

_Sairashuoneen talousmies_. Jatketaan vaan, kun on kerran alotettu.

_Korobkin_ (Lukee). "Piirituomari Liapkin-Tiapkin on mitä suurin
'mauvaiston'"... (Taukoo). Varmaankin se on ranskalainen sana.

_Piirituomari_. Hiisi tiesi, mitä tuo merkinnee! Saapi olla iloissansa,
jos on vaan petturi tahi pahantekijä. Mutta ehkä se on pahempaakin!

_Korobkin_ (Lukee). "Muutoin kaikki ovat kovin kohteliaita ja
vierasvaraisia ihmisiä. Hyvästi, veli Triapitschkin! Minä noudatan
sinun esimerkkiäsi ja rupeen kirjailijaksi. Muutoin ajan pitkään käypi
ikäväksi. Henkikin vihdoin vähäsen ravintoa kaipaa. Huomaan
luonnolliseksi tarpeeksi voida välistä nousta jokapäiväisyyttä
ylemmälle. Kirjoita minulle osoitteella: Saratovin lääniin,
Podkalitovkan taloon. (Kääntää kirjeen ja lukee päällekirjoituksen).
Herra Ivan Vasiljevitsch Triapitschkin, Pietari, Postikatu n:o 17 pihan
puolella, kolmannessa kerrassa, oikealla puolella."

_Eräs nainen_. Sepä vasta oli odottamaton pilkkakirja!

_Päällikkö_. Kylläpä löyhytti! Oikein ovat korvani kuumat! En näe yhtä
ainoata ihmistä edessäni; ainoastaan sian kärsät keikkuvat
silmissäni!... Hän on otettava kiinni, kiinni, kiinni!

    (Hosuu käsillään).

_Postimestari_. Vaan millä kurin mielitte saada miehen kiinni. Sillä
minä päälle päätteeksi käskin kestikievaria antamaan hänelle parhaat
hevoset! Ja piru varmaankin itse riivasi minut edeltäpäin lähettämään
joka paikkaan sanaa.

_Rouva Korobkin_. Kyllä tämä on tavaton häpeä!

_Piirituomari_. Ja tietäkää, hyvät herrat, että tuo heittiö minulta
kiskoi kolme sataa ruplaa lainaksi.

_Sairashuoneen talousmies_. Ja minultakin kolme sataa!

_Postimestari_. Oh, minultakin kolme sataa!

_Bobtschinski_. Niin, ja meiltä, minulta ja Peter Ivanovitschiltä hän
viisiseitsemättä ruplaa lainasi.

_Piirituomari_ (Kummastuksissansa levittelee käsiänsä). Mutta, hyvät
herrat, kuinka saatoimme olla noin yksinkertaisia?

_Päällikkö_. Entä minä... entä minä, vanha hullu! Joko nyt olen
joutunut vanhuuden höperöksi?... Kolmekymmentä ajastaikaa olen kruunua
palvellut: ei ainoankaan kauppamiehen, ei ainoankaan tavaranhankkijan
ole sinä ilmoisna ikänä onnistunut pistää minua pussiin! Kaikkein
paatuneimmistakin konnista olen voiton saanut, toisesta toisen perässä!
Kaikkein liukkaimmatkin vintiöt ja veijarit, jotka ovat Jumalaa ja koko
maailmaa pettäneet, ovat puuttuneet minun pauloihini!... Kolme
kuvernööriä olen peijannut -- mitä kuvernööreistä -- (viittoo
kädellään). -- mitä puhunkaan kuvernööreistä!

_Anna Andrejevna_. Mutta, Anton kulta, tämähän on tuiki mahdotonta...
onhan hän kihloissa Marian kanssa...

_Päällikkö_ (Kiivastuen). Kihloissa! Kihloissa! Pidä jo kitasi
kihloinesi!... (Kummastellen). Katsokaa minua, tuijottakaa minuun
kaikki tyynni! Koko maailma, koko kristikunta tulkoon katsomaan, kuinka
kaupungin päälliköstä on tullut narri! Sanokaa häntä pöllöksi,
harmaapääksi pässiksi! (Pui itsellensä nyrkkiä), Voi minua
lampaanpäätä! Pitää tuommoista huliviliä, ilmeistä piimäsuuta ylhäisenä
valtiomiehenä! Ja nyt hän irvisuin ajaa iloissaan täyttä neliä ja
kertoo tämän jutun koko maailmalle! Kaikkialla joudun pilkan ja naurun
ja tyhmien kokkapuheitten esineeksi!... Vaan mikä on vielä pahempi --
joku kyniä kaluava nurkkasihteeri panee minut sanomalehtiin ja laittaa
minusta komediian! Se on juuri katkerinta! Hän ei pidä väliä säädystäni
eikä virka-arvostani! Kaikki tyyni sitten nauravat ja taputtavat
minulle käsiään! Vaan mitä nauratte! Itsellenne nauratte!... Voi,
teitä, teitä!... (Kiukusta tömistää jaloillansa lattiaan), Voi, jospa
nuo sanomalehtien kynäsankarit olisivat kourissani! Nuo perhanan
vapaamieliset, nuo hornan sikiöt! Minä paiskaisin ne kaikki tyyni
pussiin ja mäikyttäisin ne vasten seinää -- että koko tukku kerrassaan
lentäisi hornan tuuttiin, pirun palttoon vuoriksi! (Huimii nyrkillä
ympärilleen ja lyö jalkansa lattiaan. Vaikenee tuokioksi). En toki
vieläkään voi mieltäni malttaa. Totta on, että ketä Jumala tahtoo
rangaista, siltä hän vie järjen! Ja mitä tuossa keikarissa olikaan
reviisorin näköistä? Ei mitään, ei niin rahtuakaan! Ja sitten yht'äkkiä
koko maailma kohti kurkkua huutamaan: "Reviisori, reviisori!" Kenen
päähän ensin se luulo pälkähti, että hän muka oli reviisori? Kenen, hä!

_Sairashuoneen talousmies_ (Ojentaa kätensä). En kuolemaksenikaan
ymmärrä, mistä se sai alkunsa! Piru on sotkenut miesten mielen!

_Piirituomari_. Kestä se lähti?... Näistä herroista, näistä juuri!

    (Osottaa Bobtschinskiä ja Dobtschinskiä).

_Bobtschinski_. En, jumaliste, minä ainakaan...

_Dobtschinski_. En minäkään...

_Sairashuoneen talousmies_. Niin, kyllä se teistä alkunsa sai!

_Koulujen tarkastaja_. Aivan oikein, teistä se lähti! Ravintolasta te
juoksitte kuin hullut, huutaen: jo saapui, jo saapui! "Ja ottaa kaikki
velaksi!" Kyllä hyvänkin löysitte!

_Päällikkö_. Juuri te, kaupungin porokellot, te kirotut valehtelijat!

_Postimestari_. Lempo vieköön teidät reviisorinenne ja juttuinenne!

_Päällikkö_. Päivät päästänsä juoksette kylää kielimässä, ja täytätte
lähimäistenne korvat valheella! Te päättömät harakat!

_Piirituomari_. Pirulliset kielikellot!

_Koulujen tarkastaja_. Pökkelöt!

_Sairashuoneen talousmies_. Lyhytnokkaiset varikset?

    (Kaikki tunkeuvat heidän ympärillensä).

_Bobtschinski_. Kunniani kautta, minä en se ollut -- Dobtschinskihan
ensiksi...

_Dobtschinski_. Ei. Herra varjelkoon -- Peter Ivanovitsch, tehän
ensiksi...

_Bobtschinski_. Ei! Tehän ensiksi...


Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset. Santarmi.

_Santarmi_. Pietarista nimenomaan määrätty virkamies on saapunut ja
käskee heti herroja luokseen. Hän asuu ravintolassa.

    (Kaikki seisovat kuin ukkosen lyöminä. Naiset huudahtavat
    yhtä haavaa hämmästyksestä. Koko seuran asema äkkiä muuttuu;
    kaikki jäävät tyrmistyneinä seisomaan).

        Äänetön kuva.

Keskellä seisoo päällikkö kuin kuvapatsas, levitetyin käsin, pää
taaksepäin. Oikealla puolella hänen vaimonsa ja tyttärensä
tuijottelevat häntä kysyvin katsein. Heidän takanansa postimestari,
katselijain puoleen kääntyneenä ja muuttuneena ilmeiseksi
kysymysmerkiksi. Hänen takanansa koulujen tarkastaja, jonka koko asento
osoittaa viattominta mielenhäiriötä. Taaempana samalla puolella
näyttämöä kolme naista, jotka kallistuneina toinen toiseensa,
ivallisesti katselevat päällikön perhettä. Päällikön vasemmalla
puolella sairashuoneen talousmies, pää kallellaan, ikäänkuin kuunnellen
jotakin. Lähellä häntä piirituomari, kädet ja sormet levällään, melkein
kyykkysillään, liikkuvin huulin, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "kyllä
nyt on tullut vihan päivä päällemme." Hänen takanansa Korobkin,
kääntyneenä katselijoihin, osoittelee iskien silmää kaupungin
päällikköä. Näkymön äärimmäisellä reunalla Bobtschinski ja
Dobtschinski, ällistelevät toinen toiseensa, suu ja silmät selko
selällään. Muut vieraat seisovat liikkumatta kuin patsaat. Koko seuran
noin puolen toista minuuttia täten seisottua, esirippu laskee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Reviisori - Huvinäytelmä viidessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.