Title: Kaupungin lapsi
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaupungin lapsi" ***


KAUPUNGIN LAPSI

Kirj.

Selma Anttila



WSOY, Porvoo, 1909.



I


Saima oli väikkyvä, iloinen kaupungin neito, poimutteli tukkaansa
palmikoilla ja kähertimillä, jotta se laveana ja liehuvana ympäröi
hänen valkeita kasvojaan ja varjosti mustia silmiä.

-- Oo, kuinka tämä elämä väliin on ihanaa! huudahti hän hypähdellen
siroissa kengissään loivia portaita alas monikerroksisesta
kivimuurista. Koko hänen olentonsa oli soma ja hyvin hoidettu, hieno,
hilpeä ja pehmoinen.

-- Ei laisinkaan -- ei tämä elämä ole sinne päinkään kuin sen pitäisi
olla, puhui hän vanhalle ystävälleen, koulun johtajattarelle, joka
arvokkaasti säilytti kasvoillaan äidillisen hymyn suosikkinsa
kaikissa tuulissa.

-- Ei ole! huudahti Saima vielä varmemmin kadulle päästyään. --
Minä tahtoisin päästä täältä pois sellaiseen paikkaan, missä
saisi reuhtoa ja laulaa ja huutaa ja kuulla kaiun vastaavan
suloisia haukkumasanoja, missä saisi uida rauhassa taivasalla ja
auringossa, kiikkua aalloilla ja puiden oksilla, kiivetä kukkuloille
ja nähdä kauas! Vaan sellaista paikkaa ei ole minun laiselleni
kaupunginnukelle!

Saiman iloisuus oli mennyt. Mustat silmät samentuivat, sirot kengät
kapsuttelivat laimeasti kivistä käytävää ja pehmeät hartiat painuivat
kumarruksiin.

-- Elämä ei ole ollenkaan hauskaa. Se on pelkkiä kovia katuja ja
kuumuutta, pistävää aurinkoa ja inhottavaa pölyä. Huh, mennään kotiin!

Seuralainen kohautti olkapäitään. Mentiin kotiin.

-- Etkö sinä tiedä yhtään paikkaa, minne minä voisin mennä? Sano
pian, sinä Vanha Viisas! Saiman jalka heilui nelistävää tahtia ja
itse hän lojui mukavassa leposohvassa, silkkinen patja selän takana.

-- Oo, minua kyllästyttää, kyllästyttää niin surkeasti. Minä ikävöin
täältä pois joka hiuksellani! Minä antaisin koko kaupungin vaipua
maan rakoon, jos sillä voisin ostaa itselleni jossakin suloisen
sopukan!

-- Kunpa olisin varma, että tuota halua riittäisi edes niin kauan,
että siihen sopukkaan ennättäisit, vaikkei sinne olisi päivänkään
matkaa, niin sanoisin minne voisit mennä, puhui Vanha Viisas.

-- Oi, sano, sano sukkelaan. Tai, älä sano. Minä haalin kampsuni
kasaan ja lähden, lähden suoraa päätä. Saima hypähti pystyyn
mukavasta asennostaan.

-- Miina, Fiina, Liisa, Kaisa, kaikki tytöt hoi! huuteli hän. Olisi
luullut heitä olevan puoli tusinaa. Fiina vain tuli naurussa suin.

-- Kyllä tuo neiti osaa. Antaa minulle koko allakan nimet joka päivä.

Neiti pyöri kiireenä hänen kintereillään ja yhdessä he väänsivät
laatikot ja vaatekomerot mullin mallin ja latoivat vaatteet koppaan.

-- Nyt sinä, Fiina, menet hakemaan hevosen. No, Vanha Viisas, olen
valmis!

-- Tuulihattu! Ei tänään enää kaupungin rannasta pääse. Voisit mennä
junalla.

-- Huh! En minä mene junalla. Eikö veneellä pääsisi?

-- Jaa, veneellä voit päästä. Tästä meidän kärjestä sivuuttaa eräs
laiva, joka menee sinnepäin ja ottaahan se selällä veneestä. Mutta
se on vaivaloista. Ennen sinuna menisin vasta huomenna, puhui Vanha
Viisas.

-- En minä mene huomenna. Minä menen nyt juuri tällä minuutilla. Sinä
ja Fiina tulette soutamaan. Kas, nyt on hevonen alhaalla. Tartuhan
kopan korvaan. Hei!

Alas mentiin ja vene saatiin rannasta, josta ennenkin oli
selälle saatettu. Vene keinui hiukan ja Saima heilutti sitä
vallattomuuksissaan.

-- Sano nyt, minne minun pitää mennä laivalla!

-- Voit pysähtyä Aidaskorven sillalle ja sieltä mennä junalla
Onkaloaholle, sitten on koko pätkä hevosmatkaa Kulanpäähän. Kulanpää
on vanha talo mäen laidassa, lahden pohjukassa. Sano vain, että Vanha
Viisas lähetti ja sinä saat kyllä siellä olla.

-- Saan olla, saan olla. Se on ihanaa! Enempää en kaipaakaan. Voi
taivas, kun saan siellä olla. Tämä on niin perin hassua ja hauskaa.
Aidaskorpi, Onkaloaho ja Kula-, Kula-, Kulanpää! Sehän maistuu
kuin villiriista. Ja nyt kiikumme aalloilla, ja kohta tulee laiva
niin korkea kuin vuori. Se kohisee ja kyntää niin syvältä, että
vesi vaahtona purskuaa ja kiskoo meidät nieluunsa. Me pyörimme ja
kiikumme, vaapumme ja vaivumme, puli, puli, pums -- järven pohjaan!

-- Hui, kauheata! Minä menen pois, laskekaa minut pois. Pian, minä
hukun! Fiina huusi ja vene heilui hänen voimakkaista tempuistaan.

-- No noo, Fiina! Ole hiljaa! Neiti taas hulluttelee. Eihän tässä nyt
mikä kuohu tai kiehu tyynellä. Pysy nyt! Vanha Viisaskin jo hermostui.

Laivan valkoinen kylki välkkyi jo auringossa ja kokka nousi ja
nousi yhä ylemmäksi veden pinnasta, mitä lähemmäksi laiva tuli.
Jo heilutettiin veneessä valkoista liinaa, ja mustakaula valkea
joutsen tervehti viheltäen, tuli hiljaa luo, veisti vettä kuin
hiotulla terällä aaltoa murtamatta ja heitti mukavat portaat
kyljellensä, tarttui veneeseen rautaisin kynsin niin lujaan, ettei
vene äännähtänytkään. Fiina nauroi kuin itkusta selvinnyt hupakko ja
ihmetteli:

-- Kuinka tämä nyt näin?

Saima heilui jo portaita ylös, ojensi kätensä kovaan, ruskeaan
kouraan ja kiikkuen hyppäsi laivan kannelle.

-- Oi, hyvästi, hyvästi, Vanha Viisas ja Fiina!

Siellä oli kiiltävää pintaa, joka nauraen välkkyi ja veitikkana iski
silmää.

Vanha Viisas heilutti vaaleata päivänvarjoaan ja huusi veneestä:

-- Sano terveisiä niille kuudelle!

-- Kuinka monelle? huusi Saima vastaan.

-- Niille kuudelle!

-- Kuudelle, kuudelle! hoki Saima. Se on väliin hupsu, tuo Vanha
Viisas.

Täällä oli sentään huumaavan vapaata. Ei muuta kuin vettä, saarta,
tuulta ja laivaa. Ja nuo oudot ihmiset, vaan viis niistä. Ne
kuuluivat maisemaan.

Saiman mustat silmät kiiluivat auringolle ja vedelle. Huntu hulmusi
tuulessa. Näin oli hyvä olla.

Hän pääsi Aidaskorven sillalle, osti lipun Onkaloaholle ja jännitti
junassa kärsivällisyyttään, yritti nukkuakin pätkällään pehmeällä
penkillä, mutta siinä oli kuin kuumassa kätkyessä, jota pahanilkinen
piika potkii huolettomasti ja äkeissään ja varistelee pölyä ja
tupruttaa savua naamaan. Ei, parempi oli sittenkin istua ja jurottaa.

"Sano terveisiä kuudelle." Joka ymmärtäisi! Kulanpää, onhan Vanha
Viisas siitä puhunut noin sivumennen. Isäntä kuollut, vanha emäntä,
ja lapsia -- ehkä heitä on kuusi!

Hän istui jo koppansa päällä Onkaloahon asemalla ja hengitti makeata
maalaisilmaa ja koivun runollista tuoksua. Oikein nauratti tämä
outona oleminen. Ei tunne ketään, ei tiedä minne mennä, keitä kysyä,
istuu vain koppansa päällä kuin mikäkin siirtolainen, hyräilee. Ehkä
joku kysyy. Hän sanoo vaan ruotsinvoittoisesti "Kulanpää". Ei mitään
muuta. Luulevat ummikoksi, rupeavat puhumaan hupsusta herrasväestä,
joka ei mitään ymmärrä, vaikka suitset päähän pistettäisiin.

-- Tarvitseeko neiti hevosta?

Saima hyppäsi pystyyn.

-- Tarvitsen, tietysti minä tarvitsen! huudahti hän pojalle
innoissaan unohtaen päätöksensä näytellä ummikkoa. -- Kulanpäähän,
onko se kaukana?

-- Eihän se kaukana, pari penikulmaa vaan.

-- Vaan, vai vaan! Ja teillä on tietysti rakkarinkärryt.

-- Ei, vaan linjaalirattaat, kehaisi poika.

-- Aijai, vai linjaalirattaat!

Poika myhäili ja heilautti kopan kärryjen peräpuolelle, istui itse
päälle, kohenti ohjat Saiman oikealle sivulle ja niin sitä mentiin
jyrisevää maantietä pitkin, metsien halki, peltojen poikki, kangasten
kautta, ylämaata, alamaata.

-- No, joko pian loppuu Onkaloaho? kysyi Saima, kun selkä alkoi väsyä
ja pöly kirveliä silmiä.

-- Eihän tässä vielä laidatkaan tunnu, sanoi poika.

-- Mitkä laidat?

-- Ne Onkaloahon laidat.

-- Onko sillä laidatkin? Saimaa alkoi väsyttää mykkänä istuminen.

-- Miksikäs ei olisi ja oikein jyrkät onkii.

-- Onko Kulanpäässä kuusi perillistä? kysyi Saima saadakseen
selville, mitä Vanha Viisas tarkotti.

-- On siellä kuus poikaa.

-- Ovatko ne pieniä?

-- Ei vallan, koko pitkiähän ne.

-- Tarkotan: lapsia.

-- Ei ne mitään lapsia. Nuorin on ylioppilaskoulussa viidennellä.

-- Taivasten tekijät! huudahti Saima ja ajatteli: Se on hupsu
ja häijy, se Vanha Viisas. Kun tietää, miten minä inhoan
pitkäkinttuisia, ilkeitä, ikäviä ja narrimaisia nulkkeja ja lähettää
minut...

-- Kuule, koska se laiva palaa, joka nyt meni?

-- Huomenna kai. Neiti pitää nyt hatustaan kiinni. Nyt ne laidat
alkavat, ja tässä laskee.

Ja kyllä siinä laskikin, viereni alas pitkää, kieroa mäkeä, jotta
sora räiski ja pyörät töykki. Alas, yhä alemmas, kunnes järven pinta
välkkyi puitten lomista ja Saima luuli hevosen nelistävän alamaan
vauhdilla suoraa päätä veteen, vaan samassa se kiekkasi syrjään ja
juosta hölkytti hiljempaa vauhtia tasaista tietä. Nyt tuli näkyviin
ahot, viljavat pellot ja niiden liepeellä kaunis uutisrakennus, joka
oli vielä kattoa vailla, ja lahden rannalla vanha kaksikerroksinen
talo kumartelevana.

-- Tuoko se on itse talo?

-- Sehän se on.

Kumma vanha talo ja jörö puisto. Ei yhtään värikästä silmää missään.
Pelkkää puuta ja heinää. Ja nuo vanhat harjuvaarit kahden puolen,
korkeat ja jurot. Päälaella niillä on puita kuin sakeaa tukkaa, ei
läpi näe, ei taivas vilahtele.

-- Nauraako täällä kukaan? kysyi Saima pojalta.

Poika myhäili, ajatellen mitä kaikkea herrasväki kysyy, läiskäsi
hevosta ohjien perillä ja ajaa hurahutti vanhan talon kuistin eteen.

Aurinko leimahti samalla paistamaan ja portailla seisoi vanha emäntä,
lyhyt, leveä, ilosilmäinen, taustanaan suuri lasikuisti täynnä
neilikoita, ruusuja, pelargoonia ja kukkivia liljoja.

-- Vanha Viisas käski terveisiä ja lähetti minut tänne
kesälaitumelle, sanoi Saima iloisille silmille.

-- Tervetuloa! Te olette kaiketi Saima, sanoi emäntä.

Saima seurasi emäntää.

-- Vien teidät tänne salin päähän toiseen kamariin.

Huone oli hämärä; ei mitään pehmeätä istuinta; puinen penkki, pöytä,
pari tuolia ja sänky.

-- Ahaa, tuolla on korkealla piirongin päällä pikkuruinen peili!
huudahti Saima. Tui, tui, uletunkohan minä näkemään nenäni, kun
nousen varpailleni.

Emäntä nauroi Saiman temppuja, niin että vatsa hytki.

-- Nostetaan se pöydälle, ehdotti hän.

-- Riemulla! intoili Saima. Minä tahdon nähdä itseni.

-- Tässä se asui Vanha Viisaskin, ehkä sopii Saimankin...?

-- Saanko minä sanoa äidiksi? Minulla ei ole äitiä, sanoi Saima ja
kirkkaat kyyneleet herahtivat suuriin silmiin -- eikä isää. Isä kuoli
vuosi sitten ja jätti minut Vanhan Viisaan huostaan, -- ja Saima
syleili emäntää niin hartaasti, että hän heltyi.

-- Voi, voi, kun olis minullakin tytär! huudahti emäntä vesissä
silmin.

-- Niin, teillähän on kuusi poikaa, eikä se Vanha Viisas sanonut
minulle niistä mitään.

-- Se on sellainen salalysti, hymyili emäntä. Täällä hän on asunut
monta kesää. Olli sen nimenkin keksi.

-- Vanhan Viisaan?

-- Niin.

-- Kuka on Olli?

-- Yksi pojista.

-- Niin, tietysti. Mistä te olette heille kaikille nimetkin keksineet?

-- He, allakasta ja kalenterista.

Emäntä nauroi.

-- Enkös minä sentään ole typerä? Saima heitteli vaatteitaan ylös
kopasta. -- Nyt menisin uimaan. Olen kuin vaeltava mustalainen,
hikinen ja kamalasti pölyinen.

Emäntä ihmetteli Saiman mustuutta, kun oli niin pikimusta tukka ja
silmät. Eihän tuo rumaa ollut, kun oli niin valkea iho, mutta outoa
se oli.



II


Vainiolla kellertävä vilja välkkyi ja lainehti tuulessa. Apila
täytti ilman huumaavan makealla tuoksullaan. Maa huokui lämpöä,
auringon säteet tuikkivat kuin timanttineulat ilmassa ja keveät
varjot leikkivät metsänreunassa. Käki kukahteli harvakseen ikäänkuin
ihmetellen itsekin, että keväällinen rakkaus houkutteli laulamaan
vielä keskikesälläkin.

Saima seurasi vanhaa, poljettua polkua, joka kiemuroi peltojen
poikki, heinäsarkojen halki suoraan rantaa kohti. Hän upotti itsensä
valon ja tuoksujen mereen, yksinäisyyteen ja linnunlauluun.

Tämä on riemua ja ihanuutta!

Hän heittihe pehmeään, viileään ruohoon polulle, sulki silmänsä,
risti kätensä ja palveli hengessään ympäristöään. Maakin tuoksui
ja huokui viileyttä hänen kuumaan ruumiiseensa. Kädet ristissä
niskan takana hän katseli taivaanlakea, lentävien, utuisten pilvien
vauhtia ja heiluvia puitten latvoja. Ja hän oli itse kuin pieni,
kiinteä piste suunnattomalla pinnalla, maahan liittyneenä kaikkeuden
hiukkasena, katseleva, kyselevä...

-- Kuka? Hän hypähti polvilleen, oli tuntenut maan heikosti jymisevän
lähenevistä askelista.

Polkua astui mies, kirves olalla, vaatteiltaan maamies, kasvoiltaan
--? Saima ei päässyt selville, mitä hän oli kasvoiltaan, näki vain
terveen, soman suun ja sen ympärillä hennot viikset, leveät hartiat
ja kaksi suoraa jalkaa hiukan erillään toisistaan, kun hän pysähtyi.

-- Kuka te olette? kysyi Saima ensiksi ojentaen kätensä miehelle.

-- Olenhan vaan -- sanoi mies hymyillen, vaan ei ennättänyt sanoa
nimeänsä, ennenkuin Saima huudahti:

-- Yksi kuudesta, minä arvaan: Olli, eikö niin?

Mies nyökkäsi: Kuusihan meitä on, ja minä olen Olli, mutta kuka te
olette? sanoi Olli levittäen silmänsä suuriksi. Kirves oli yhä hänen
olallaan, kun hän seisoi hajasäärin Saimaa katellen.

-- Minä olen Saima. Sen Vanhan Viisaan holhokki kaupungista. Joko
tunnette?

-- Tunnen. Tervetuloa! Olli laski kirveensä maahan.

Metsästä kuului kiihkeää koiran haukuntaa ja pellon rajaan juoksi
vasikoita, lampaita ja muuta karjaa.

-- Ovatko ne vihaisia? kysyi Saima pelokkaana.

-- Muu, muu, ne ovat kauhean vihaisia! pelotteli Olli, jonka silmissä
kiilui veitikkamaisuus.

-- Narraatte!

-- Ette suinkaan te pelkää?

-- En, en minä pelkää, sanoi Saima asettuen uuden tuttavansa taa niin
lähelle kuin suinkin taisi ja piteli hänen paidanhihastaan kiinni.
Silmät seurasivat laukkaavia elukoita, ja kun ne jälleen hävisivät
metsään, nauroi Saima seuralaiselleen:

-- Enkös ollut rohkea? En juossut pakoonkaan.

-- Minnekäs jänö juoksee, kun on pää pensaassa! Ollin naama oli
niin ärsyttävän veitikkamainen, että Saiman täytyi hutaista häntä
huivillaan poskelle.

-- Nyt jänis kuitenkin juoksee. Ottakaa kiinni, jos saatte! huusi hän
juostessaan rantaan.

Olli antoi hänen päästä vauhtiin ja kapaisi perästä.

Saima juoksi hyvin, keksi veneen rannalla, melkein kokonaan vedessä,
työnsi sen järvelle sellaisella vauhdilla, että se ponnahti kauas
rannasta Saiman potkaistessa ja siihen hypähtäessä.

-- Ähä, piti, piti! huusi hän hengästyneenä Ollille.

-- Ei ole vielä laulun loppu. Teillä ei ole airoja, mutta minulla on.
Olli työnsi toisen veneen järvelle.

-- Jaa, jaa, jänis on typerä elukka, joutuu ansaan. Viekää minut
rantaan, mutta päästäkää sitten vapaaksi. Minä aion mennä järveen
ja upottaa sinne kaiken kaupunkilaisuuteni ja tulla sitten uutena
ihmisenä asumaan teidän kattonne alle.

Olli nosti lakkiaan muuttuen vakavaksi.

-- Näkemiin! Hän otti kirveensä rannalta ja lähti astumaan kotiin.

Saima istui kauan aikaa Ollin rannalle vetämässä veneessä, tuijotti
kimaltelevaa järven pintaa, missä kalat tavottivat hyttysiä ja
pyräyttivät eteneviä renkaita.

Saima ei nyt kuitenkaan nähnyt tuota, näki vain oman itsensä Ollin
edessä, sitten kaupunkilaiselämänsä ja taas tien pelloilla ja
niittypolun ja nyt -- --

-- Ei, ei, minä olen kaikista hupsuista hupsuin!...

Hän riuhtaisi vaatteet yltään ja mulskahti veteen. Se viilsi ja
hyväili. Pohjassa kuulsi puhdas, hieno hiekka, johon veden väreet
olivat painuneet. Saima koetteli sitä jalan ja hyväili käsin,
heittihe rannalle, painoi päänsä hiekalle käsiensä päälle ja lepäsi
vedessä. Veden väreet lipoivat rintaa, hypähtivät leuvalle ja
kutittivat korvia. Saima heitteli niitä kämmenin takaisin ja nauroi
kuin lapsi.

Huu, siinä vedessä oli salaperäistä, outoa voimaa. Se pelotti näin
yksin uimassa olevaa. Se oli niin itsekästä tuo vesi, vei voimat,
huuhteli ja imi itseensä. Se ei ollut kuin maa, lempeä ja uskollinen,
aina antava, ei ottava -- niin, ottaahan se kerran!

Saima nousi virkeänä ja järkevänä vedestä, puki hitaasti ylleen ja
mietti:

Kun olen kaikki ne kuusi kohdannut, niin olen kai viisas tyttö. Tää
ensimmäinen, Olli, on minulle paljon opettanut. Mokomakin moukka
-- ei kuin Olli -- ei, hän ei ole moukka. Miksikähän se mies minua
luulee? Ehkä mustalaisen musikaksi! Saima nauroi sydämessään omia
ajatuksiaan ja meni suoraa päätä taloon.

Istuessaan kuistilla hän kuuli karjan mylvinää, ihmisten huutoja,
koirain haukuntaa, mahtavaa melua, joka monistui kallioissa, eteni
järvelle ja paisui, mitä lähemmäksi karja pääsi.

Hetken kuluttua juoksi pihaan kolme pitkää poikaa kaarikkeet kädessä.
He olivat hikisiä, hengästyneitä, tukka likistynyt otsalle, märkänä
kuin vedellä huuhdeltu, kaulus auki ja paljas rinta ruskeana kuin
paahtuneet kädet ja kasvot.

Karja oli murtautunut niitystä kylvöheinään. Härkä oli puskenut aidan
kumoon, loikannut ensimmäisenä yli ja laukannut hillitönnä karjan
edellä pitkin heinäsarkoja.

-- Taivas, siellä minä olin juuri! huudahti Saima.

-- Ei lehmät ole vihaisia! vakuuttivat pojat.

Saima hymyili ja ajatteli kauhulla kaikkia sarvipäitä. Tyytyväisyys
täytti hänen sydämensä, sillä nuo kolme märkätukkaista sankaria
eivät voineet tuottaa hänelle suuria kärsimyksiä, olivat oikeita
miehenalkuja, rohkeita ja ruskeita, uskalsivat mennä karjalaumaan!
Heissä ei ollut vähääkään tuota yhteiskoululaisten mamsellimaisuutta,
ei keppulikinttuisuutta, ei käyrävartisuutta. Eivätkä he näyttäneet
ollenkaan tarvitsevan keppihevosekseen sananratsastamista,
hiuksenhalkaisemista, ei matematiikan märehtimistä eikä muitakaan
koukkuja.

-- Kuka teistä on viidesluokkalainen? kysyi Saima.

-- Minä! sanoi vaalein sankareista. Hän oli perin Ollin näköinen.

-- Kuules nyt, pikku Olli, tule vetämään sormikoukkua! Saima tahtoi
ärsyttää poikaa hyvin tietäen, että "pikku" koskisi pojan kunniaan.
Miksi hän olikin niin Ollin näköä!

Pojat tulivat kaikki kolme, antoivat kätensä kumartaen ja sanoivat
nimensä: Heikki, Tuomo, Väinö.

Väinö jäi odottamaan Saiman eteen, sillä aikaa kun Saima pyyhki
poikien käsistä kastuneita sormiaan. Vai niin, nämä olivat
kasvatettuja poikia.

-- Tässä on sormi, Väinö, vedäppäs!

Väinö tarttui rehellisesti Saiman keskiseen, asetti paljaan jalkansa
Saiman siroa kesäkenkää vasten ja veti vakavasti. Saima tunsi
sormensa olevan kuin rautarenkaassa, veti ja veti oikein toden
perästä, mutta Väinö ei hellittänyt, puristi innoissaan sormea kuin
pihdissä. Saima parahti, luuli sormensa katkenneen, niin kipeää se
teki. Samassa Väinö hellitti.

Saima katseli ja kannatteli kipeää sormeaan ja vedet kierielivät
silmistä.

Olli oli ilmestynyt kuistille juuri silloin kun Saima parahti, katsoi
Väinöön vihaisesti ja otti Saiman sormen käteensä.

Pojat menivät pirttiin kummastellen katseltuaan mustasilmäistä tyttöä.

-- Katsokaahan, ei tämä ole poikki eikä sijoiltaan, joka nivel
liikkuu, on kunnossa. Naurakaa nyt vähän, pikkusen vaan, noin, sanoi
Olli katsoen Saimaa silmiin ja sivellen sormea.

Saima nauroi kyynelten ohella.

-- Jo päivä paistaa. Sormi kyllä paranee.

-- Te olette mainio lääkäri!

-- Kuka on sanonut, etten olekin lääkäri, sanoi Olli, yhä sivellen
sormea ja hymyillen.

-- Oikeinko totta te olette tohtori?

Olli naurahti eikä päästänyt Saiman kättä, hieroi vain hiljaa
loukkaantunutta sormea.

Saima ei vetänyt pois kättään, hänen oli hyvä olla -- turvallista,
oo, tämä oli lepoa!

Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla
tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla
pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät
kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan
kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin
leukaan, suuhun ja silmiin -- ah!

-- Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun -- --

Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän
oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan
kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta
tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos
kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja
kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja
vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että
emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:

-- Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla;
vanhankin pitää nauraa.

-- Kuulkaahan, äiti! -- "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä,
että emännän sydän vavahti.

-- No!

-- Kaksi vielä kuudesta puuttuu.

-- Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa
höyläämässä.

-- Mitä he höyläävät?

-- Akkunalautoja.

-- Tuotako uutta taloa varten?

-- Uutta taloa varten juurii

-- Minne tämä vanha joutuu?

-- Tässä asutaan myös.

-- Kuka siinä uudessa asuu?

-- Joku pojista.

-- Miksi joku?

-- Joku ensiksi pesän perustaa. -- Saiman sydän sävähti.

-- Minä menenkin katsomaan, kuinka uutta taloa laitetaan! Saima
hypähti tanssiaskelin lattian poikki ja juoksi ulos. Keskellä pihaa
seistessään hän kuuli höylän kaapaisevan puuta säännöllisesti. Hän
lähti niinipuun vilpoisesta varjosta juosten ääntä kohti ja näki
suuressa vajassa pihan laidalla valkoisia paidanhihoja säännöllisessä
liikkeessä. Kaksi miestä kiskoi härkähöylää rosoisen laudan pinnalla.

Olli istui hajareisin hirrellä levitellen jäykkiä papereita eteensä.

-- Mitä nämä ovat? kysyi Saima tultuaan likelle.

-- Akkuna- ja ovipiirustuksia ja pilareita.

-- Siihen uuteen taloonko?

-- Uuteen taloon, sanoi Olli laskien paperin kääröön.

-- Kuka on piirustanut?

-- Minä ne olen kaavaillut, sanoi Olli ja kohotti samalla
akkunapuitetta.

Saima katsoi häneen pitkään ja epäillen.

-- Oletteko te arkkitehtikin?

-- Kuka on sanonut, etten olisi.

-- Oman talon arkkitehti.

-- Niin, oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi
hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima
kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat
kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.

-- Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden
pihkaista hajua.

Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja
Ollin rinnalla nuoria.

-- Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi
Olli.

-- Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.

-- Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.
Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.

-- Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat
Aapo ja Maunu?

-- Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan,
kädet yhä höylän sarvissa.

-- Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään,
sanoi Aapo.

-- Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.

Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili
siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli
numeroita ja sahasi.

-- Katsokaahan tuota akkunapuitetta, mitä pidätte siitä? kysyi Olli.

-- Ei minun pääni taida siinä kattoon ottaa? Saima asettui
alalaudalle seisomaan ja Olli piteli puitetta.

-- Saatte vielä kädetkin nostaa, eikä sittenkään satu, sanoi Olli.

Emäntä huuteli heitä illalliselle.

Oli jo myöhä. Vanhat harjuvaarit olivat synkistyneet ja niiden
juurella murjotti mustana tumma kuusikko.

Illallisen jälkeen Saima yritti istua hetken kuistilla, mutta väsymys
kietoi hänet pehmeisiin pauloihinsa ja hiljaisena kuin kiltti,
uupunut lapsi hän ojensi kätensä emännälle ja Ollille.

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä!

Hän nukkui ensimmäisen yönsä Kulanpään kartanossa unia näkemättä.



III


Seuraava päivä oli hehkuvan kuuma. Kun Saima yritti istua kuistilla,
huumasi päätä, suu kuivui ja lattia poltti paljasta jalkaa. Oli niin
hiljaista, että olisi voinut kuulla lehden puusta putoavan.

-- Missä ihmiset ovat? kysyi Saima emännältä, joka yksin hääräsi
tuvassa.

-- Heinässä. Olli ja Maunu ovat koko yön ajaneet heinää poikki,
ja nythän on kohta keskipäivä ja liiaksikin kuuma, kuivaa korret
rutosti, mutta täytyyhän ne korjata, kun kerran poutaa on, puhui
emäntä touhutessaan nisuleipiä ja kahvia suureen pesukoppaan.

-- Minä autan äitiä! huudahti Saima. Minua oikein hävettää, kun
makasin näin kauan ja äiti on yksin saanut puuhata.

-- Vai, eihän Saima nyt meikäläisten töihin, kun on tullut
kesälomalle, sanoi emäntä.

-- Äiti kulta, älkää sanoko koskaan niin, tahtoisin, voi, pyydän,
että äiti pitäisi minua oikein omana tyttärenään, opettaisi ja
käskisi. Olen perin outo, saamaton, typerä näissä töissä, mutta
tahtoisin oppia, koteutua! Saima puheli näin seuraten emäntää,
kantaen kuppeja, kannuja, maljoja ja pannua alas portaita pienille
kärryille, joilla kestitystä kyyditettiin heinävainiolle.

Emännän kasvot loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä. Tällainen
sydämellinen puhe ja luonnollinen välittömyys vallotti jäykkään
käytökseen tottuneen hyväluontoisen ihmisen. Ja sekin, että emäntä
kaipasi tytärtä, nuorta naista, joka ymmärtäisi uusia tapoja,
osaisi sellaista, mitä ei emäntä itse osannut, auttoi Saimaa hänen
suosioonsa. Mutta sittenkin hän epäili.

-- Saima taitaa sentään olla liian hieno näihin meikäläisiin oloihin.
Eihän sitä -- --

-- Millä voin teille vakuuttaa, etten ole liian hieno? Olen neuvoton,
äiti, aivan aseeton sellaista syytöstä vastaan. En voi muuta kuin
pyytää teitä uskomaan, että tahdon elää kuin te elätte, että tämä on
minusta ihanaa tosielämää ja että pidän teistä, äiti, kuin Vanhasta
Viisaasta, yhtä paljon!

-- Kyllähän Saima ihmiset voittaa, eilen illallakin piti sellaisen
riemun, että koko talo oli naurussa suin kuin kihlajaisissa.

-- Te nauratte, vaan ette luota minuun. Mutta minä tahdon, että
luotatte!

-- Totta kai sitä luotetaankin. Voi, voi, sellainen äly kun Saimalla
on! Riittäisi jo vähempikin.

-- Te uskotte, että voisin hyödyttää, voisin tehdä, mitä äitikin
tekee!

Saima pyöräytti emäntää pihalla ja unohti sillä hetkellä itsekin,
että koko hänen intonsa oli ollut alkuaan oikkua, miellyttämisen
tavottelua ja jotakin, mistä hän ei itsekään ollut selvillä, jotakin
uutta, huumausta -- taikaa!

Olkoon mitä on, se vie mukaansa ja viehättää, ja minä seuraan kuin
mehiläinen kukan houkuttelua ja elän, elän! hyräili Saima itsekseen
vetäen keveitä kärryjä pitkin jyrisevää maantietä.

Ruohossa sirisivät heinäsirkat, perhoset etsivät toisiansa,
kärrynpyörissä ratisi hiekka ja Saima kuuli omat askeleensa ja
sydämensä lyönnit. Metsästä tuli hieno kulon haju, mutta heinän
huumaavat tuoksut upottivat sen itseensä ja herättivät Saimassa
rohkeita lemmenkuvia.

Mistä, miten ne syntyivät? kysyi hän samassa itseltään, mutta silloin
ne haihtuivat.

-- Äiti, ovatko Olli ja Maunu olleet koko yönkin heinässä? kysyi hän,
kun oli päästy heinäväen lähelle.

-- Onhan ne. Mitä se nyt sitte nuorille ihmisille?

-- Ei sen vuoksi. Nyt minä laitan liinan nurmelle ja kaikki kupit
näin ja pannun tuohon. Tästä tulee juhlallista. Tuo suuri leipävasu
tuohon syrjälle, siitä minä haen tarjottimella aina uutta ja
tarjoilen. Joko käsketään?

-- Käsketään.

He huitoivat liinalla ja väki tuli aamupäiväkahville.

Saima katseli heitä, kun he lähenivät heinäsaroilta, eri haaroilta,
ja samassa hän siirtyi lapsuutensa aikaisimpiin vuosiin, jolloin oli
isänsä puodissa katsellut heitä ovenraosta ja kadulle tähystänyt
akkunasta ja pihalla tuijottanut heidän hevosiaan, kärryjään ja muita
tamineitaan pienen puistikon säleaidan rakosista.

Nyt he tulivat yhä lähemmäksi. Tunsiko hän heitä? Ei aivan; ennen,
niin silloin, lapsuuden aikoina, he olivat olleet suurempia,
muhkeampia, oudompia ja melkein äkäisiä siellä pihalla. Ja säleaita
oli välttämätön.

Nyt ei ollut säleaitaa. Eihän sitä olisi voinut käyttääkään. Nuo
tulijat tuolla olivat täällä kuin isännät kotonaan: ystävällisiä,
omaisia, aivan kuin kasvavat puut metsässä. Mutta he tähystivät,
katsoivat hiukan sivulta ja vilkaisivat ohimennen toisiinsa kuin
kysyen: mitä ihmisiä tuo lienee?

Ja Saima kysyi itseltään, leipää tarjoillessaan, mitä hän oikeastaan
heiltä tahtoi, isänsä vanhoilta ostajilta.

Samassa eräs vanha mies rykäisi, nosti lanteille valahtaneita
mekkohousujaan ja sanoi leipää poskeensa painaen: -- Kyllähän minä
tunsin teidän isänne ja tunnen teidätkin ukon näöstä.

Saima kuuli äänen vieressään ja katsoi samassa haljuihin silmiin
tuuheiden kulmakarvojen varjossa.

-- Tunsitteko, kävittekö meidän kaupassa?

-- Kävin kyllä, kerta kuussa vähintäin, ei mistään saanut niin hyvää
mahorkkaa kuin Ranta-Janhulta. Ei ryökkinä taida tietääkään siitä
nimestä. Rantaahan se kaupunginlaita oli ja meikäläiset antavat aina
nimen maata myöten.

Sivukatseet muuttuivat omistaviksi. Nyt he tiesivät, kenen tytär ja
mitä ihmisiä hän oli.

Saima vilkaisi heihin rohkeammin ja sai hymyn vastaukseksi.

Aapo lauloi etäämpänä vainiolla:

    Hilsuni vietän Viipuriin
    ja lähden Amerikkaan,
    tai heitän hänet hiivattiin
    ja nainkin aika rikkaan.

Nauru remahti.

-- Kas, se poika keksii, sanoi vanha mies.

Säleaita haihtui Saiman mielestä, mutta väen mielestä ei haihtunut se
tosiasia, että Saima oli rikkaan Ranta-Janhun ainoa perillinen, ja se
oli jotakin.

Olli tuli viimeiseksi kahville, nosti hattuansa otsalta niskaan,
sipaisten tukkaa. Kasvot hehkuivat kuumuudessa, ja paljas rinta
paistoi paidan viilekkeestä.

Saimaa huumasi tuo luonnollisuus. Nuo toiset voivat olla miten
tahansa, mutta Olli!

-- Äiti, minä riisun myöskin hepsut kaulastani, koska muutkin ovat
täällä paitasillaan, sanoi hän katsoen uhitellen Olliin.

-- No, mitä niillä tässä kuumuudessa, sanoi emäntä.

Saima irrotti harsohuivin kaulaltaan paljastaen hohtavan valkoisen
niskan, astui pientarelta syvälle ruissarkaan ja poimi sieltä
ruiskukkia.

-- Ai, jai, sanoi vanha mies, rypistäen tuuheita kulmakarvojaan.
Astuisikohan ryökinä leivänkin päälle?

-- Minäkö, mitä te sellaista kysytte?

Olli katsoi ärsyttävän veitikkamaisesti Saimaan ukon takaa.

-- Poljettehan nytkin jumalanviljaa.

Saima punastui, astui pois saralta, mutta katsoessaan Olliin häntä
harmitti.

-- Taisin tehdä pahasti, sanoi hän lepyttääkseen vanhusta.

-- No, ei mitään, ei mitään. Minä olen vanha mies ja puhun suoraan
asiat. Mutta kuulkaas nyt, isäntä, parransänget poskissani syhyää ja
leukoihini on pari kertaa puhaltanut nuoskea henkäys. Yöllä on sade
niskassamme.

Kaikki katsoivat selvää taivasta.

-- Katsokaa tuonne, sanoi Olli, osottaen kädellään laajan selän
vastaista rantaa, ettekö näe tuolla taivaan kulmalla pientä,
valkoista hattaraa?

Katseet jännittyivät, kädet varjostivat silmiä ja myönnytyksen hyminä
kuului naisten ja miesten puolelta.

-- Ennen puoliyötä pitää olla eiliset ja täänpäiväiset kuivat
heinät korjussa! sanoi Olli päättävästi. Maunu, niittohevoset ovat
aamupäivän levänneet, saavat vetää häkkiä. Niistä saadaan kaksi
paria. Haravia ei kauaa enää tarvita, niistä saadaan toiset kaksi
paria. Nyt työhön ja hiki hattuun.

Hän heitti heinätalikon olalleen ja astui saran päähän, riisui
hevoset haravan edestä ja kiinnitti valjakon häkkirekeen.

Miehet ja naiset ryhmittyivät häkkien ympärille ja kärväät
tyhjentyivät huimaa vauhtia häkkiin. Naiset vetivät rippeet haravilla
sylyksiksi ja seurasivat kiitäviä hevosia karvaalta karvaalle.
Olli huusi: -- Häkki lujaan, miehet, survokaa! ja mies hyppi kuin
karamatti häkissä, samalla kun heinälyhteet pilvinä heittyivät hänen
päälleen.

Näin huhdottiin ensin kolmella, sitten neljällä saralla hengähtämättä.

Aurinko oli valkoinen, ilmassa kipinöi, heinän sängessä siritti,
perhoset etsivät kumppaniansa ja maa huokui kuumuutta janoissansa.

Saima auttoi emäntää huojuen melkein tajuttomana auringon paahteessa.
Silmissä säkenöi, ohimoissa takoi. Hän hillitsi itseään huutamasta:
varjoa, varjoa, vettä! Mutta keskellä huumausta hän ihmetteli:

-- Nuo ihmiset! Kuinka he kestävät? Katsokaas, äiti, Olli on aina
ensimmäinen ja viimeinen häkkinsä luona. Äiti, nyt en minä jaksa
enää, niskaani polttaa kuin tulessa, minä menehdyn!

-- Voi, voi tuota Saimaa, kun nyt paljasti aran ihon aurinkoon! Nyt
se on palanut ihan kuin paistikas. Täällä on vielä kermaa, voidellaan
ja pannaan sitten tämä liina peitteeksi. Voi, voi, kuinka se nyt
noin? Aurinkokin on tänään niin äreä, niin äreä, puheli emäntä
vetäen hänet pientarelle viljan varjoon ja hoidellen palanutta
niskaa. -- Kyllähän se Olli saa väen työhön, puhui emäntä jatkaakseen
keskustelua, sillä hän puhui aina mielellään Ollista.

Kaksi palvelijaa erkani väestä. He veivät kärryt ja menivät emäntää
auttamaan päivällisen laitossa ja karjan lypsyssä.

Saima jäi ruohoon lepäämään viljan varjoon. Miesten huudot hevosille
ja Ollin määräykset kaikuivat hänen korviinsa kuin yläilmoista ja
loittonivat yhä.

-- Olenko tosiaan samanlainen ihminen kuin nuo muut tuolla niityllä?

Hän hymyili ajatellessaan itseään nostelemassa jättiläissylyksiä
heinähäkkiin auringonpaahteessa, jota hän ei voinut kestää vähääkään.
Enkä minä viitsisi. Miksi Olli viitsii? Vanha Viisas pitää hänestä,
sanoo viisaaksi ja hyväpäiseksi, miksei hän sitten ruvennut järkenään
herraksi?

Samassa kuuma huumaus huuhtaisi kuin aalto kaikki järkevät mietteet,
ja hän antautui kuuntelemaan Ollin ääntä ja nousi seisaalleen
nähdäkseen heinäväet, jotka yhä kuumeisessa kiireessä heittelivät
heiniä suoraan ruvoilta häkkeihin, ja katseli hevosia, jotka kiisivät
nelistä suurelle ladolle, kiipesivät kiivain askelin laakeata siltaa
ladon keskukseen, jättäen kuormansa jättiläiskaton alle. Sieltä
kuului huutoa, naurua ja hevosten hirnumista. Kaksivuotias varsa
oli pantu polkemaan heiniä tiiviiksi latoon ja sen hurja riemu oli
tarttunut työn ja kuumuuden huumaamaan väkeen.

Saiman silmissä nuo ihmiset olivat jättiläisiä, luonnon rajua voimaa,
jota hän hiukan pelkäsi ja ihmetteli.

Hän riuhtaisi itsensä irti velttoudesta, palasi taloon, otti
käsiliinan ja riensi alas rantaan uimaan. Hän oli juuri heittänyt
vaatteet yltään ja upottanut polttavat jalkansa viileään veteen
istuen ruohoisella rantaäyräällä korkean heinän varjossa, kun
ruokakello soi. Samassa kuului hevosten kavioiden töminää pehmeällä
tiellä ja pikkupojat nelistivät suoraa päätä veteen.

Olipa onni, etten mennyt laiturin lähelle, ajatteli Saima ja
piiloutui äyrään ja ruohon taa.

Hevosten korskuminen vedessä ja uljas astunta rannalle välkkyvinä oli
Saimalle uusi ja outo näky, jota hän katseli ihaillen.

Tuskin olivat pojat uittaneet hevosensa, kun tuli Olli ratsastaen
ja ohjaten kahta hevosta riimusta. Hän talutti ne veteen sidottuaan
köyden riimuun ja astui itse laiturille. Kun pikku pojat olivat
uineet, veivät he kaikki hevoset pois. Saima hätkähti, kun Olli --
hän pidätti henkeään -- Olli heitti harvat vaatekappaleensa rannalle,
juoksi reippaasti laiturille, seisoi hetken käsivarret ristissä
rinnalla syvään hengittäen ja ulapalle katsoen. Saima katseli
lumottuna miestä auringon hohteessa voimaa uhkuvana, sopusuhtaisena,
elämästä riemuitsevana.

Hän huudahti säikähtäen. Olli oli nostanut kätensä pystyyn, liittänyt
sormet suipoksi pään yli ja syössyt syvyyteen.

Henkeään pidätellen Saima odotti, sillä laiturin taakse selälle päin
hän ei voinut piilopaikastaan rannalta nähdä. Mutta pian hän kuuli
vihellystä, joka eteni, ja nyt oli Saima yksin. Hän painui hiljaisena
veteen, nousi raukeana, puki hitaasti ylleen, liikkuen kuin unessa,
astui peltotietä -- yhä uneksien --, silmissä näky laiturilta, ja
se hymyili hänelle ja muuttui omaksi, aivan läheiseksi. Se oli
salaisuus, hänen yksin, nosti vedet silmiin ja oli niin uskollisen
hellä.

Myöhästyneet kullerot nuokkuivat norossa ja koskettivat hiljaa
keltaisilla kukillaan hienoja helmoja: Onnellinen uneksija!
kuiskasivat ne ja lemmikit ojassa nauroivat kuin lapset. Eikä Saima
ollut koskaan nähnyt niillä niin suurta kukkaa. Ja apila huusi
laajalta vainiolta: nauti elämän tuoksusta niin kauan kuin voit!

Niin on, niin on! visersi pääskynen tavottaessaan kärpästä kultansa
kanssa.

Peltotie loppui -- unta jatkui -- ja Saima astui portaita ylös, meni
pirttiin, näki väen pitkän pöydän ympärillä. Se oli kuin hääpöytä ja
sen päässä istui äiti ja hänen sivullaan -- Olli. Samako Olli? Sama
päivän paahtama, uskollinen hellyys silmissä, kasvoilla. Urheilupaita
ja kaulaliina. Köyhää koreutta! Hän itse on -- --

-- Saima, sanoi emäntä, olen hakenut ja huudellut pitkin. Saima tulee
tänne, täällä on tilaa, puhui emäntä vetäen häntä kädestä sivutsensa
Ollin viereen.

Unta jatkui yhä ja näky laiturilta oli muuttunut todelliseksi Olliksi
hänen rinnallaan.

-- Mikä Saiman on? kysyi emäntä, -- polttaako kaulaa vielä?

-- Onko kaula palanut? sanoi Olli nähdessään Saiman tulehtuneen
niskan. Totta tosiaan, tuommoinen voi olla hyvin kiusallista! lisäsi
hän siirtäen harsoliinaa hiukan syrjään.

Saima kalpeni ja sulki silmänsä, sillä uskollinen hellyys oli
katsonut häntä silmästä silmään -- eikä ollut unta!

Väki nousi pöydästä ja kukin etsi varjoisan lepopaikan viileällä
nurmella ruokaperäsiä ottaakseen.

-- Laitetaan kaulalle kääre, sanoi Olli, ja Saima totteli hänen
ohjeitaan tahdottomana. He istuivat kuistille lähetysten silmien
sopimuksesta ja Ollin katseissa oli raukea hellyys ja kysymys:
Uskallanko?

Vai oliko se tuon jättiläisvoimaisen miehen lepoa? epäili Saima.
Mutta koko hänen naisellinen suloutensa vastasi: Uskallat.

Ja niin he katsoivat toisiaan silmästä silmään, eikä se ollut unta.

-- Tänään on ollut kuuma päivä, sanoi Olli, mutta matala, värähtelevä
ääni sanoi: Sinä olet suloinen.

-- Olli, ettekö tahdo mennä lepäämään, olette ollut koko yön ja
päivän työssä, minä pyydän! Äänessä oli hellää huolta, jota ei
yritettykään salata.

-- Minä en ole väsynyt ja huomenna on sunnuntai ja tänään on -- hän
katkaisi sanansa -- voisin kantaa teidät tuonne harjun huipulle!
huudahti hän ja ojensi jäntevät käsivartensa kietoen ne lujasti
ristiin rinnalleen ikäänkuin vangitakseen vaarallista lumousta.

Saima näki hänen avoimissa silmissään polttavan tulen, nousi
seisaalle ja sanoi:

-- Se on hirveän jyrkkä. Minua huimaisi.

-- Ja minä tukisin, kuiskasi Olli aivan lähellä.

-- Menkää levolle! huudahti Saima itsekään tietämättä mitä sanoi.

-- Täytyykö minun?

-- Täytyy! huusi Saima kuin hädässä, sillä jos Olli olisi hetkenkään
viipynyt ja tullut lähelle, olisi hänen täytynyt heittäytyä hänen
syliinsä tai menettää tajuntansa.

-- Minä menen pellolle, sanoi Olli naurahtaen väkinäisesti ja katsoi
omistavasti Saimaan.

Olli astui vanhain niinipuiden ohi pitkin hiekkaista käytävää,
kääntyi vielä kerran portilla ja nosti lakkiaan.

Saima katseli häntä lumottuna ja lausui ääneen:

    Björn var en stark och fager sven
    med breda väldiga skuldror
    och smärtare midja än andre män.
    -- Slikt retar de snöda huldror.

Huldror! huusi hän vallattomasti ylös harjulle päin ja kaiku vastasi
selvästi. Saima säikähti ja jokin salainen pelko ahdisti häntä.

Unta, houreita, nyyhki hän itkien ja nauraen.

Olli kuuli tielle Saiman huudon "huldror!" sulki silmänsä ja näki
rinnallaan tytön, jonka ohuen puvun poimuista aavisti lujan, pyöreän
poven ja selän kauniin kaariviivan, hennot käsivarret, niin pehmoiset
ja valkeat, ja mustat silmät, jotka -- -- hän äännähti tuskasta.
Miksi Saima huusikin "huldror", tahtoiko hän ilkkua, leikkiä?

Nuoren miehen sieramet värähtivät ja huulet likistyivät yhteen.
-- Ei! huusi koko hänen olemuksensa. Hän on minun ja vaikka olisi
tuhatta kertaa hienompi... Mutta uhka pysähtyi ja surumielinen kaipuu
houkutti palaamaan Saiman luo, kysymään ja vaatimaan. Mitä? Hän
nauroi ääneen. Tuotako "huldraa" emännäksi maalaistaloon, leipomaan
paksuja kakkuja, huolehtimaan karjasta, navetasta, tuhansista
oudoista töistä? Miksi ei? Ja onnellinen hymy kaunisti somaa suuta ja
jälleen kaipuu houkutteli palaamaan Saiman luo, mutta jalat astuivat
tuttua tietä heinävainiolle. Hevoset hirnahtivat hänet nähtyään ja
hän vihelteli.

Hurravilli astui heinäsaralta luo ja tönäsi kuonollaan isäntää
tullakseen huomatuksi. Isäntä otti ohimennen harjasta kiinni ja
talutti hitaasti häkkireen eteen. -- Olisi voinut antaa hiukan leipää
-- Hurravilli yritti kahmaista taskua ja haistaa, oliko siellä, mutta
tuossa isäntä tuijotti eteensä, ei tullut lähelle eikä vienyt työhön.

Väki tuli tavallista pikemmin vainiolle ja kuumeinen kiire heidän
kintereillään, sillä pilvet nousivat yhä. Kuumuus oli hiukan
lauhtunut, mutta tukehuttava ilmanpaino puristi rintaa. Ihmiset
olivat ärtyneitä; katseet tummina, ääni terävänä ja kurkku kuivana
iski kukin työhön kuin haukka saaliin jakoon.

Ollin kasvoilla oli salaperäinen hymy, ja lumous piti häntä yhä
vallassaan keskellä työn humua.

Väen kunnia vaati pelastamaan kuivat heinät. Hevoset nelistivät,
pojat huusivat häkeissä heiniä survoessaan. Miesten heinäharkot
välkkyivät paljastuessaan korkealla häkin laidalla kahisevasta
taakasta.

Saima oli lähtenyt tahtomattaan, tietämättään väen jälestä vainiolle.
Nyt hän istui pientarelle, kuunteli melua, erotteli ääniä, kun ne
kajahtelivat harjusta harjuun.

He ovat kuin suuret linnut haaskan kimpussa, ivaili hän itsekseen,
mutta samassa iva kilpistyi häneen itseensä ja kuiskasi: --
vahanukke tanssikengissä, harsohameissa. Emännäksikö? Talveksi
näille lumimaille. Kulanpäähän? Jumalan tähden, ei! huusi hän ja
nousi. Samassa jyrähti, silmissä välähti, taas ja taas, samalla kun
jyrinät vierivät pitkin laaksoa. Hän katsoi aukeata taivasta. Laajan
selän yllä kaartui etäinen taivaanranta teräsharmaana, ja mahtavina
vuorimöhkäleinä vierivät ukonpilvet toisiaan tavotellen kuin voittava
sotalauma pakenevaa vihollista.

Jyrinä yhä koveni ja maa tärisi jalkojen alla. Saima sulki silmänsä,
mutta näki kuitenkin leimaukset, jotka risteilivät kaikkialla. Häntä
tukehutti ja pelosta vavisten hän seisoi kuin kivettynyt tuijottaen
kiitäviin pilviin, jotka raivottarina, hajahapsisina ajautuivat
kohti, ja kintereillä hurja myrskytuuli tarttui heiniin, kaatoi
karvaita, katkoi puita lakeudella. Ihmiset huusivat toisilleen,
hevoset hirnuivat, ja metsänrannasta kuului hurjistuneen karjan
mylvinä, kun ne peloissaan laukkasivat kotiin.

-- Miehet, viekää karja kotiin! huusi Olli läpi myrskyn. Raepilviä!
kuuli Saima.

Ääni riipaisi hänet pelon vallasta, antoi voimia. Hän juoksi, juoksi
ääntä kohti, poikki sarkojen, yli ojien ja pysähtyi hengästyneenä
Ollin häkin luo, joka oli valmiina lähtöön.

-- Astukaa häkin säleelle, kädet tänne!

Silmänräpäyksessä hän oli Ollin sylissä ja hurjistuneet hevoset
kiitivät hillittöminä vainiolla, vapisevina ja vaahtoisina, sillä
tulta iski ja jyräykset rämäyttelivät kuin maata repien.

He tulivat tajuihinsa tuntien heinähäkin heilahtavan. Olli kiskaisi
ohjat tiukalle, iski silmänsä eläimiin ja ohjasi latoa kohti.

Saima oli polvillaan heinissä, kädet ristissä, kalpeilla kasvoillaan
onnellinen hymy.

Ilmassa kuului huminaa, kaikki pimeni ja räiskivät rakeet piiskasivat
kasvoja, ihoa läpi ohuen puvun. Samassa he kuulivat päänsä päällä
mahtavan humun, hevoset pysähtyivät, ja puolipyörryksissä tunsi Saima
olevansa katon alla.

-- Ei hätää! kuului Ollin ääni. -- Ollaan katon alla!

Hän oli jo ennättänyt hypätä alas, irrottaa hevoset häkin edestä
nostamalla koukan reen kenosta ja rauhottaa eläimet.

Saima ei voinut nähdä mitään, ilma oli pimennyt rakeista. Hevoset
hirnahtelivat, mutta pysyivät rauhallisina tuntien olevansa katon
alla ja isäntänsä käsissä.

Muu heinäväki oli saanut osansa rakeista ja saapui paraassa ryöpyssä
ladolle. Hetken kuluttua valkeni, rakeet räiskyivät katolla
väsyneesti, tuuli hellitti ja ahdistava painostus hävisi. Pääskynen
pesässään ladon kurkihirrellä visersi pojilleen: kui, vik! ja samassa
se jo lehahti ulos. Aurinko pilkisti mustien pilvien lomasta,
synkkeni, hymyili uudestaan.

Syvä huokaus, ja luonto, ihmiset, eläimet kohottivat virkeinä ja
ylpeinä päätään kuin joutsen aalloista noustessaan.

-- Olipa se ryöppyä, sanoi vanha mies, mutta kuinka tuo ryökkinäkin
tähän ilmaan joutui?

-- Sallimuksesta kai, sanoi Saima punastuen, mutta satunnainen
vastauksensa tyydytti häntä itseään ja aivan luonnollisesti hän
jatkoi: Nyt olen oikein kiitollinen sallimukselle, sillä tämä on
ollut komea seikkailu, oikea rajuilma!

-- Hm, hymähti äijä, milläs kengillä sitä nyt rakeissa kotia mennään?
Ei ainakaan noilla kiinankengillä.

Saima istui purkamattomalla heinäkuormalla kurkottaen kengänkärjellä
häkin sälettä, aikoen rohkeasti hypätä alas korkeudesta heiniin.

-- Saan kai kauniisti olla täällä siksi, kun rakeet sulavat ja maa
kuivaa, sanoi Saima.

-- Tai ajaa selkähevosella kotiin, ehdotti äijä.

-- Miksikäs ei, kun olisi satula! huudahti Saima.

-- Mikä vielä, hajareisinhän sitä paremmin pääsee, hymähti ukko.

Väki nauroi täyttä kurkkua ja Saima katsoi hämillään Olliin, joka nyt
loikoessaan tyytyväisenä heinissä puri kortta ja hymyili.

-- Kuulkaa! Mitä ääntä se on? huudahti Saima.

-- Rakeet ovat harjulla sulaneet ja valuvat nyt vanhaa uraa purona
alas vainiolle, sanoi Olli hypättyään ovelle. Nyt kai mekin
uskallamme kotiin.

Kuiva maa oli janoissaan imenyt kosteuden ja maantiellä oli vain
syvennyksissä pieniä lammikoita. Saima astui kevyenä; poissa oli
painostus, tuska, -- lumous. Ja ellei Olli, pelto, väki olisi olleet
hänen ympärillään, olisi hän varmaan uskonut nähneensä tuskallista
unta. Myrsky oli pyyhkinyt pois kaikki epäilykset. Elämä oli jälleen
kevyttä, suloista.

Kun illallinen oli syöty, oli jo kesäinen yö alulla.

-- Hyvää yötä!

He menivät kumpikin kamariinsa salin päähän.

Saima oli hiljaa, niin hiljaa, ettei itsekään omia liikkeitään
kuullut. Hän tunsi naapurinsa läheisyyden, aivan kuin olisi ollut
samassa huoneessa, ja se lumous, joka oli hetkeksi väistynyt,
heräsi uudestaan kesäyön salaperäisyydessä, kuiski ja kiehtoi
yksinäisyydessä, piti hereillä, viritti ihania, ennen tuntemattomia
onnensäveliä, hymyili, punoi helliä pauloja.

Vasta aamulla Saima nukahti ja heräsi, kun suuruskello soi. Hän
hypähti ylös. Salista kuului Ollin matala ääni ja äidin hiljainen
puhe. Tuossa tuokiossa hän oli valmis. Silmät loistavina, ruumiissa
huumaavan unen suloisuus hän astui saliin äidin ja Ollin luo. Se oli
kuin jatkoa yön uinailuihin, eilisen päivän seikkailuihin.

Ja Olli omisti hänet katseillaan, sitoi ja vangitsi niin, ettei
voinut irtaantua, ei poistua. He seurasivat toisiaan katsomatta,
puhuttelematta, istuivat kuistille äidin kanssa, unohtuivat siihen ja
kuuntelivat omia aavistuksiansa.

-- Tuolta harjun huipulta mahtaisi olla ihana katsella tänne
laaksoon, sanoi Saima.

-- Sinne menee polku, sanoi emäntä.

-- Minua pelottaisi nousta sinne.

-- Minä kannan sinut! kuiskasi Olli.

-- En, en minä uskalla. Minä en tiedä -- -- se on niin hirveän jyrkkä
tuo harju. Onko siellä kukaan teistä ollut?

Olli nauroi ja äiti hymyili:

-- Meidän pojat ovat kaikki siellä käyneet monet kerrat, sanoi äiti
ylpeänä.

-- Äiti, uskallanko minä?

-- Ollin kanssa voit, lapseni, uskaltaa vaikka minne!

Saima katsoi äitiin kyynelsilmin ja syleili häntä.

-- Hyvästi, äiti, minä uskallan,

Sirkat sirittivät tien varrella heinässä ja perhoset parveilivat
heidän edellään. Ilmassa lauloi ja soi; metsässä yhtyi laakson
riemuun juhlallinen humina.

Olli oli vakava kuin vihille mentäessä.

-- Nyt alkaa nousu, astutaan hiljaa, varovasti. Tästä kaartuu polku,
kulkee kiemuroina tuonne kivelle ja sieltä --

-- Entä sieltä?

-- Saamme nähdä kohta.

He tulivat kalliolle. Ammottava syvyys levitti kitansa
kallionrepeämässä. Olli nosti Saiman syliinsä ja hyppäsi kuilun
ylitse, ennenkuin Saima oikein tajusi, miten voisi päästä kuilun
toiselle puolelle.

Huumaantuneena Saima seurasi opastaan, turvasi hänen käsivarteensa,
sulki silmänsä syvyyksien reunalla ja katsoi etäälle ja ylös. Polku
kiersi yhä jyrkkenevää rinnettä huipun ympäri ylemmäs ja ylemmäs,
kunnes he seisoivat aukeamalla, tasaisella kukkulalla, jonne
pysähtyivät. Saima huokasi syvään, seisoi omin neuvoin, hiljaa
irrottuen Ollin käsivarresta.

Laakso supistui heidän silmissään pieneksi lakeudeksi ja harjut
siirtyivät lähemmäksi toisiaan. Vedet aukenivat lahden suusta
leveiksi seliksi ja saaret ripottuivat niiden pinnalle kukkeina ja
vihreinä.

-- Ah, täällä on kevyt olla, luulisi voivansa lentää. Emmekö ole
askelta lähempänä taivasta? Sano -- ja maa, maa on kaunis ja avara.
Oi, Olli, tuo laaja vesi, saarten paljous ja manteren tummanvihreät
viivat taivaanrannalla -- tämä on meidän kehtomme!

Olli kiipesi puuhun, joka kurotti oksiaan jyrkänteeltä korkeuteen.
Hän tahtoi tehdä jotakin uhkarohkeata, huimapäistä.

-- Älä, älä, minä pyydän ja rukoilen, tule alas heti! Saima polki
jalkaansa, huusi tuskissaan ja juoksi jyrkänteen reunalle. Olli
hyppäsi maahan ja veti Saiman pois reunalta turvalliseen paikkaan.

He istuivat samalle kivelle, katselivat samoja näköaloja, koskettivat
toisiaan vapaina ja vakavina. Lumous, joka oli kahlehtinut heitä
alhaalla laaksossa, oli hävinnyt täällä korkeudessa. He istuivat
kuin kirkossa, puhtaina ja lapsellisina, ihailemassa luonnon suurta
alttaritaulua.

Olli laski painavan käsivartensa Saiman olalle ja katsoi häntä
vakavasti silmiin.

-- Oletko se, mikä näytät olevan? Kirkas kuin päiväpaiste, selvä kuin
puron vesi ja kallis kuin kulta?

-- Jos sinusta siltä näytän, niin tahtoisin sellainen olla. Vaan -- --

Olli vavahti ja tuskallinen pelko ahdisti häntä.

-- Vaan -- --?

-- En minä tiedä. Minua pelottaa -- ei sentään nyt -- nyt on vapaa
hengittää ja hyvä olla. Sinä olet niinkuin minä ja -- --

-- Minä olen niinkuin sinä. Ja molemmat olemme kuin yksi minä.

He katsoivat toisiaan avoimesti silmiin.

-- Annatko minulle suuta?

Saima antoi hänelle huulensa, kosketti kevyesti kuin tuulenhenkäys
miehen puhdasta suuta.

Olli katseli häntä yhä, taukoamatta, koskettamatta kuin pyhää ihmettä.

-- Mennään alas, äiti odottaa, sanoi Saima.

-- Ei vielä, viivytään hetkinen edes.

Hetket kasvoivat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi ja kesäinen pitkä
päivä lehahti kuin unelma.

-- Saima, minusta tuntuu, ettet sinä ole oikein minun omani.

Saima katsoi häneen kysyen.

-- Sinä olet kaupungin!

Saiman katse häipyi etäisyyteen, kädet valahtivat helmaan ja vanhat
tutut mielialat kaupungin elämästä leikkivät ajatuksissa. Hänen
oma huoneensa, koulutunnit, illat pauhaavissa seuroissa, toverit,
ystävät, tanssiaiset, teatterit, koko täyteläinen, vilkas elämä kulki
hänen mielikuvituksensa silmien editse hymyillen ja houkutellen
viittomalla hänelle. Kuvat olivat voimakkaita, veivät hänet kauas
täältä harjun huipulta. -- Kerrankin seurahuoneella arpajaisissa --
siellä oli eloa, väriä, sointuja, siellä sykki ja paloi. Sitä hehkua
ja lumousta! Sellaista ei unohda, se menee vereen; se oli hänen
veressään, sitä hän ei voinut -- --

Olli katsoi ja katsoi hänen kasvojaan kuin se, joka lukee omaa
tuomiotaan, seurasi Saiman pakenevaa sielua ja upotti siitä syntyneen
tuskan omaan sieluunsa. Polttava kipu pakotti hänet kätkemään
kasvot käsiinsä, ja Saima heräsi mietteistään kuullessaan hänen
huokauksensa. Mutta Saima oli itse omien mielikuviensa vallassa, ei
kyennyt tajuamaan toisen mielialaa, ja jatkoi ääneen ajatuksiaan: --
Onhan se ihanaa ja minä uskon, että aina täytyy olla sitä elämää!

Olli nosti kasvonsa ja kysyi: -- Mitä sinä tarkotat?

-- Tietysti elämääni kaupungissa ja sitäkin, että minä olen luotu
juuri siihen. Kuule, Olli, oletko sinä pahoillasi? Saima yritti
irrottaa hänen käsiään, joihin hän jälleen nojasi kasvojaan.

-- Anna minun olla! huusi Olli luonnottoman töykeällä äänellä.

Saima nousi hiljaa, hiipi jyrkänteen luo, jossa puu kurkotti oksiaan
syvyydestä, istui oksalle ja kiikkui. Häntä ei huimannut, kaikki oli
yhdentekevää.

Olli istui yhä kasvot käsissä.

-- Joko mennään? kysyi Saima.

Olli nosti päänsä, näki Saiman vaarallisen asennon, nousi kalpeana ja
meni henkeään pidätellen puun luo ja nosti Saiman alas. Sanattomina
he seurasivat kiertelevää polkua jyrkän harjun laidalta alas laaksoa
kohti. Nouseminen oli ollut vaikeata, mutta laskeminen oli vieläkin
vaikeampaa, sillä maassa oli sileänään havuneulasia ja niiden päällä
lipesi jalka kuin liukkaalla jäällä. He kulkivat askel askeleelta
puista ja oksista pidellen. Kuilun yli heitti Olli kaksi paksua
puuta, ojensi kepin toiselta puolelta Saimaa vastaan ja veti hänet
turvallisesti yli.

Alas saavuttua uupui Saima. Polvet pettivät, ja hän pyysi saada yksin
jäädä lepäämään metsään.

-- Saima, minä pyydän! Äidin vuoksi pitää meidän olla yhdessä. Emme
saa häiritä hänen rauhaansa.

Saima aikoi kysyä, kenen rauhan hän oli rikkonut ja miten rikkonut,
vaan ei voinut, sillä hänen oma itsensä oli matkalla vaietessa
siirtynyt hetkeksi syrjään ja Ollin mielentila vaikutti häneen
lamauttavasti. Se oli vastenmielistä, harmillista, miksi Ollin piti
ruveta jurottamaan! yritti hän ivailla itselleen, mutta sittenkin
nousi oikea tunne pinnalle, heitti jälleen syrjään kevytmielisyyden.
Se oli sietämätöntä! Hän polki jalkaansa ja puristi sormet nyrkkiin,
mutta samassa hän rehahti nauruun ja puoleksi itkuun.

-- Me olemme koreita kihlatuita! Sulhanen jurottaa ja morsian pui
nyrkkiä. Tule tänne, Olli!

Olli katsoi häneen liikahtamatta seisten puuta vasten ja Saiman nauru
haihtui, kyyneleet tipahtivat tottelevista silmistä ja hän seurasi
tahdottomana miehen omistavaa katsetta. Se sama kahlehtiva lumous --
harjulla se oli ollut vapaata ja kirkasta onnen paistetta -- joka
näytti elävän täällä alhaalla laaksossa, pakotti kaikki muistot,
kaikki mieliteot, syyt ja vastaväitteet vaikenemaan ja väistymään
utuisen, houkuttelevan, oudon lumouksen tieltä. Nöyränä hän painoi
päänsä Ollin rinnalle.

-- Nyt minä -- --

Olli näki hänen raukean katseensa, tunsi vapisevat huulet
huulillansa, silitteli mustaa tukkaa.

-- Peitä minut syliisi, kas niin. Tunnustan sinulle jotakin. Eilen --
minä en voi!

-- Eilen, entä sitten, sano, sano, kuiskasi Olli kohottaen Saiman
hehkuvat kasvot ja katsoi silmiin.

-- Eilen minä näin sinut laiturilla. Sinä olit kuin nuori sankari!

-- Saima!...

-- Olli kulta, älä koskaan päästä minua luotasi, ei koskaan! Minussa
on kaksi voimaa, sellainen paha, kade ja itsekäs, lumottu, ja toinen
on sinun Saimasi, joka kaipaa rakkautta, janoo, rukoilee sitä!

-- Rauhotu, tyttöseni, sinähän olet kuin kuumeessa. Sinä olet nyt
minun, muista se, ja niin kauvan kuin näen rahtusenkaan rakkautta
silmässäsi, ei mikään voima meitä erota.

-- Olli kulta, olethan sinä minua järkevämpi, uskollinen ja lempeä
kuin maa, älä vaadi minulta kaikkea, ole kärsivällinen. Sinä olet
niin -- kuinka sanoisin -- olemukseni lepää sinussa. Elämä on suurta,
Olli!



IV


Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien
lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät
pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.

Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla
taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset
matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla,
itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.

-- Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän
astuessaan Ollin luo saliin.

-- Hm, taitaa olla.

Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.

-- Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka
armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä.
-- Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!

-- Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.

-- Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.

-- Vaikka kuuhun, kunhan vain pääsisi täältä korvesta jonnekin.
Minua kyllästyttää surkeasti. Kuulehan, meidän pitää lähteä yhdessä
jonnekin, ennenkuin menen kotiin.

-- Minä en voi, kuului Ollin lyhyt ja varma vastaus.

-- Sinä et tahdo.

Olli käännähti äkkiä kuullessaan Saiman äkäisen, sähähtävän äänen.

-- Saima! Meillä on nyt kaikkein kiirein aika ja minun täytyy olla
työssä.

-- Rengin töissä.

-- Rengitkin niitä tekevät ja minä myös.

-- Sinun ei tarvitse, voit tehdä parempaa työtä.

-- Saima, sinä olet viisas tyttö, et ajattele, mitä nyt sanot.

Syntyi pitkä äänettömyys. Olli seisoi neuvottomana ovellaan, siirtyi
pöytänsä luo, jossa oli suuri pino tilikirjoja. Pian kuului kynän
yhtäjaksoista rapinaa. Saiman mustissa silmissä välähti ja pää nousi
ylpeästi.

-- Hyvää yötä, huomenna minä lähden kotiin. Nähtävästi sinä et minua
kaipaa.

Olli hyppäsi hänen luokseen, otti rajusti syliinsä ja kuiskasi: --
Saima, sinä et saa rikkoa väliämme, kuuletko, minä en luovu sinusta!

Saima tunsi voimattomuutensa lujassa sylissä, sulki silmänsä ja sanoi
hiljaa: -- Minä menen enkä palaa!

-- Katso minua silmiin, Saima!

Ääni oli niin käskevä, rukoileva ja vaativa, että Saima avasi
silmänsä.

He seisoivat liikkumattomina aivan lähetysten, silmä silmässä. Saima
katsoi uhmaten, pieni väreily luomissa. Raudanharmaa katse vastassa
ei värähtänyt. Hiljaa painui tumma pää miehen povelle.

-- Sinä tulet, kun koti on valmis!

-- Tulen.

-- Et pakosta, minä en vaadi, en pyydä, vaan omasta ehdostasi, et voi
muuta. Sinä olet ihminen ja sinä rakastat vain minua, olet antanut
elämäsi minulle. Ei ole ero enää meidän omassa vallassamme. Minä en
voi erota sinusta paitsi --

-- Paitsi?

-- Paitsi särkemällä elämäni.

-- Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka --

-- Sano kaikki!

-- Minä teen sinut onnettomaksi.

-- Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.

Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui
nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi
pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin
pimeys lapsia.



V


-- Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa -- tämä on vastaus
siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen -- kuulehan:
"Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee,
noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan
sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan
silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä
sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua
ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on
tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä
on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää.
Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen
karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?

-- Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas
levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole
kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän
olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.

-- Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi
nauraen, puoleksi kukertaen.

-- Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?

-- Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat,
kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.

-- No, olisi sitten jo ottanut!

-- Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en
voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.

-- Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen
pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen
sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä
vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja
tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän
koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.

-- Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.

-- Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista
elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.

-- Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu
siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä
tästä ymmärtäisit, vanhapiika!

Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin.
Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli
tummanpunaiseksi.

-- Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, -- vedä itsesi tukasta ylös.

Saima nauroi ja heittäytyi polvilleen lattialle vanhan ystävänsä
eteen.

-- Älä ole vihoissasi, olethan ainoani, auta minua!

-- Lapsi parka, et ymmärrä, kuinka rikas olet, kun sinulla on
ihminen, ymmärrätkö? Ihminen. Sehän on elämän suurin onni. Mene
Ollisi luo ja ole tyytyväinen.

-- Korpeenko? En voi.

-- Tyhjää puhetta, kun ihminen rakastaa, niin hän voi vaikka vuoria
siirtää.

-- Eikö se ole tyhjää puhetta?

-- Jos ihminen on heikko ja kehno, silloinhan se on vain puhetta,
sanoi Vanha Viisas väsyneesti.

-- Oletko sinä koskaan rakastanut?

-- Olen, -- kuului hiljainen vastaus.

-- Siirsitkö vuoria?

-- En.

-- Olitko heikko?

-- Luulin olevani vahva ja möin esikoisuuteni herneherkkuun.

-- Uhrasitko sinä rakkautesi?

-- Minä tuomitsin itseni elävänä haudattavaksi.

-- Sinä olet merkillinen ihminen, Vanha Viisas. Kuule, puhu minulle
suoraan, pyysi Saima kiihkeästi.

Vanha Viisas vilkaisi häneen ja sanoi:

-- Tahtoisin nyt sanoa sinulle: et ymmärrä, mutta ehkä opit jotakin
minun kohtalostani.

-- Juuri sen vuoksi tahdon tietää...

-- Minä rakastin; mies oli köyhä maalaispappi. Minun pääni oli
täynnä maailmaa mullistavia ajatuksia, olin mielestäni liian hyvä
metsänkorpeen menemään. Naisvapautus, itsenäisyys, rahanansio, ehkä
kunnianhimo, minulla oli monta epäjumalaa.

-- Entä sitten?

-- Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.

-- Entä sitten?

-- Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi
onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden
kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä
minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole
koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni...

Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen
huoneeseensa.

En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni...

Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana
paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti
tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.

-- Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.

-- Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.

Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat
vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli
yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.

-- Minusta ei tule soittajaa, sanoi hän masentuneena ystävälleen. --
En voi kuvitella eläväni, tahdon elää! Tiedätkö, mitä nyt teen?

-- Vaikea arvata, millä hangen harjulla pyry kulloinkin lunta
pöläyttää.

-- Vuokraan asunnon, oikein kauniilla paikalla. Sieltä ei saa puuttua
mitään nykyaikaisesta mukavuudesta. Sen pitää olla kuin satulinna.

-- Entä sitten?

-- Sitten kutsun Ollin.

-- Toisin sanoin, aiot pitää häitä.

-- Häitä, kulunut sana. Tahdon näyttää Ollille maailman ihanuutta, ja
hänen täytyy laskeutua polvilleen ja palvella sitä. Saatpa nähdä!

-- Sinunhan piti odottaa eikä kutsua.

-- Minä menehdyn!

-- Etkö pelkää joutuvasi Kulanpäähän?

-- Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin,
jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja
irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin --!

-- Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta,
Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa
ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki
aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä
tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.

-- Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. -- Sinäkin asetut
hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!

Vanha Viisas heilutti sormeaan: -- Saima, Saima, varo ettei sinusta
tule satusi syöjätär -- silloin --!

-- Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja
tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.



VI


    Olli kulta!

    En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen,
    kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä
    auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen.
    Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja
    saamattomia.

    Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina.
    Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet,
    tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat
    armaita ihmisiä.

    Kaikki on valmista, kun tulet -- nyt varmaankin sären sinun
    taivaasi -- mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten
    olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä
    kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi
    on minun tahtoni. Tule!

                                                     Saimasi.

Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:

    Lauantaina kuuden junassa.

Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan,
päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma.
Ellei olisi -- --! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan
ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.

Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi
valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti
erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui
hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat
mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa
peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.

Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti
pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä...

Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.

Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee
korkeammalle kuin linnut lentävät.

Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle
huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen,
ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan,
tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin
väentungoksesta.

He saivat hevosen.

-- Todellisuus on toista kuin kuvittelu, sanoi Saima. -- Minä
pelkäsin koko tätä vihkimishommaa, mutta sinä olet kuin vuori, niin
varma tuki ja nyt on hyvä olla.

Olli vain hymyili ja katseli häntä.

Papilla oli pieni, soma sali. Hän itse nuori, miellyttävä mies,
puhui politiikasta ja kirjallisuudesta ja liitti vihkimisen aivan
luonnollisesti keskustelun jatkoksi.

Nuoret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, kun "sanasankari" kätteli
heitä onnitellen.

Todistajina olivat pastorin rouva ja käly.

Olli oli hajamielinen ja Saima kuuli hänen äänessään väreilyä.

-- Tuskinpa kukaan noista kävelijöistä aavistaa, että olemme vasta
vihitty pari, sanoi hän kotimatkalla Saimalle.

-- Ei Vanha Viisaskaan tiedä, että meidät vihittiin tänä iltana,
kuiskasi Saima.

-- Olemme siis kahden maailmassa.

-- Olemme.

-- Pappia ja hänen naisiaan ei lasketa.

-- Ei. Ethän sanonut äidille.

-- En.

-- Sinä olet hyvä.

Käden puristus ja hiljaisuus.

He nousivat ylös laajoja portaita ja Saima sanoi: -- Katsohan tätä
valaistusta, kuultavaa se on. Eikö tämä ole hauska porras?

-- On komea kerrassaan, mutisi Olli hajamielisenä.

-- Tässä me asumme! Astuhan sisään. Täällä olemme kotona ja kahden.

Ollin kädet vapisivat ja huulet väreilivät, kun hän tarttui Saiman
päähän sitä hellästi silitellen, ja heidän katseensa yhtyivät pitkään
kysymykseen: miksi niin kauan erossa? Samassa lämmin tunne läikähti
heissä -- omistamisen riemu...

-- Kuule, Saima, missä me nyt oikein olemme?

-- Meren rannalla.

-- Niinpä kyllä, mutta -- --?

-- Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?

-- Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö
minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!

-- Elätkö sinä merestäkin?

-- Elän kylläkin.

-- Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän,
siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin
vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras
ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei
suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun
vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi
meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti,
kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti
oli mennyt. -- Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.

-- Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina
sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin
laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on
hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä
kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.

-- Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.

-- Imartelija!

-- Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi
Olli vakavana.

-- Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan
älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia,
enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet
tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin
aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä
limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja
houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin.
Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja
myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää
kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää --!

-- Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat
suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se,
unohda!

Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia
vastaan.

-- Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että
kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.

-- Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin
kanssa etkä minun?

-- Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.

-- Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.
Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.

-- Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.
Melkein unohdin sadun.

-- Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi,
vaikka surumielisyys piili silmissä, -- kun sinä lakkaat
filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.

-- Katsos tänne! huusi Saima. -- Nyt minä loihdin. Soitan tätä
kelloa... Kuuletko ratinaa?

-- Kuulen.

-- Sanotaan nyt: herkullinen illallisateria! ja avataan tämä kaappi.
Kas, eikö ole, puhui Saima ja lateli ruokia pöydälle, joka ennestään
oli katettu.

-- Tämäkö nyt on sitä uusinta mukavuutta. Ihan meitä varten, ei
tarvitse vieraita silmiä, saa olla kahden maailmassa.

-- Maljasi!

-- Sano nyt kerrankin, kenen tämä kaikki on. Ravintola -- arvaili
Olli.

-- Hyi, eihän toki.

-- Jonkun kotiko?

-- Meidän kotimme.

Olli punastui ja silmissä välähti. Syntyi hiljaisuus.

-- Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?

-- Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli
nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.

Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle
hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle,
kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät
puoleksi ummessa.

Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät
nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.

-- Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja
seisoi ovella.

-- Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa,
niin -- --

-- Säästä korviani!

Molemmat nauroivat.

-- Tiedätkö, mitä nyt teemme?

-- Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.

-- Tietysti, sinä nautintojen orja, entä sitten?

-- Sitten minä tahtoisin suullisen raitista ilmaa.

-- Mennään ajelemaan oikein vaunuilla.

-- Kehtaatko sinä minua näytellä?

-- Tulehan tänne ison peilin eteen, anna kätesi kainalooni. Sano,
emmekö ole kaunis pari? Sinun sininen pukusi on kuin Pariisista
tuotu. Olen tässä kummeksinut, kuinka maalaisräätäli on voinut luoda
tuollaisen ihmeen.

-- Miksi sen pitäisi olla maalaisräätälin tekemä?

-- Ethän sinä rakasta kaupunkilaisuutta.

-- Rakastathan _sinä_ kaikkea somaa ja hienoa, sanoi Olli nauraen.

-- Ajattele, jos me vähä vähältä muuttuisimme samanlaisiksi, samaa
tahtoviksi.

-- Niinhän vanhojen aviopuolisoiden käy. He tulevat toistensa
näköisiksi, sanoi Olli hypistellen vaaleita viiksiään.

-- Sinä saisit pitkän, mustan tukan ja silmäsi kävisivät kekäleiksi
ja minä viikset, leveät hartiat ja punaisen niskan ja -- --

-- Olisi sinussa silloin sylin täydeltä.

-- Hu, huu, kömpelö olet.

Saima hääräsi punasissaan keittäen hienolla spriikeittiöllään kahvia
ja Olli seurasi häntä katseillaan.

-- Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.

-- Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.

-- Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.

-- Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi
ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti -- --

-- Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa.
Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut
aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu -- --

Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan.
Siellä oli ajuri.

Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi
voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä
katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.

-- Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun
kanssasi, nauroi Saima. -- Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin
silloin kun olemme samaa mieltä.

-- Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko
viikoksi tänne?

-- Tietysti.

Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin
pois.

Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa
toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys,
ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.

Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein
voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen
hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi
pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.

Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa,
seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa
parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin
outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä
veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen
säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja -- taisi olla italialainen
laulu -- mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen,
josta ei voinut erehtyä.

Haa, -- sähisi Olli itsekseen --, ehkä tuo oli kaikki komeadiantin
temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan
heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen
ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona
ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla
hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton
rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken
ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli,
ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen,
painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.

Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti
toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa
toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään
hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti
parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi
johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli
surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän
luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.

-- Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.

Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty
päivällisille.

-- Me lähdemme kuitenkin.

Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.

-- Kuinka sinä voit tuolla tavalla -- --? Saima katsoi miestänsä ja
sanat tarttuivat kurkkuun.

Ollin silmissä paloi viha: -- Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.

Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.

-- Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri
syntyi ruokasalissa?

-- No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.

-- He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.

-- Ja mitä te luulette --?

-- Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.

-- Niin on, entä sitten?

-- Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä
puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te
ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä.
-- Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi
karille siinä suuressa sydämessä. -- Saima, sinä et saa salata
mitään, emme koskaan anna anteeksi... Hän olisi rupattanut kauankin,
mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.

-- Me olemme naimisissa.

-- Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin
linnun siivet.

-- Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä
saliin.

-- Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.

-- Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se
somaa, kutsuvieraat karkaisivat.

-- Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?

-- Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme
sisään. Anna käsivartesi.

Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus
punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen
tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman
sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.

He tulivat aikaiseen illalla kotiin.

-- Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.

-- Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret
arpajaiset ja minun pitää tanssia.

-- Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja
katsoi pitkään epäillen silmiin.

-- Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, --
yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen
kasvonsa vääntyivät tuskasta. -- Olli, kulta, sinä olet sairas,
silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.

-- Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren
kanssa?

-- Minä en ymmärrä, päästä käteni!

Olli heitti hänen kätensä ja murisi:

-- Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?

-- Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut
hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla
seurallani.

-- Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä
iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin
valmis kuristamaan sinut ja itseni.

Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.

-- Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se
näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa
leikkiä ja minä -- hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt
tuijottaen häneen -- minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen.
Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska
seuraihminen.

-- Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!

-- Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.

-- Sinä olet julma! huusi Olli. -- Se mies on onneton eikä ajattele
muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!

Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni
oli käheä.

-- Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä
tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin
sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit,
ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun
kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!

-- Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä
leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet
ovat leikkiä, pilkkaa!

Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.

-- Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!

Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.

-- Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä,
kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi.
Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska.
Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä,
kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita
sinun tahtosi!

Olli läheni häntä.

-- Saima kulta...

-- Anna olla, sanoi Saima tylysti. -- Satu on lopussa, nyt alkaa tosi
elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja
vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.

-- Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. -- Ääni oli entisen tyynen
ja varman Ollin.

Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.

-- Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".

-- En milloinkaan! -- Olli löi kädellään hiljaa pöytään.

-- Senkö verran sinulle merkitsen?

Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. -- Ha, ha, ha, sinä
olet sadun peikko!

Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: -- ei milloinkaan, ei
milloinkaan, -- riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan
-- kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa
milloinkaan!

Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.

-- Saima kulta, rauhotu, Saima!

Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.

-- Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.

-- Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi
ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.

Hän oli tahdoton.



VII


Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se
ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista,
jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa
laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka
sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne
eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa.
Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu
maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi
niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä
soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.

Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.

Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren
pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä
suuressa tuvassa.

Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin
väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon.
Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia
pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita
ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat
käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan:
Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa
harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee
imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää:
-- Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain
kouluun!

Hän hymähtelee, sillä "onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin
kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa".

-- Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun
nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.

-- Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia,
että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta
elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo -- --

Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen
kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista
kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.

-- Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti
aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.

-- Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut
sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa
maistaa, sanoi nuori renki.

-- Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia
ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!

Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka
juuri astui sisään.

-- Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne
paholaiselle, sanoi nuori renki.

-- Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena
rengille.

Olli hymähti ja sanoi Lienalle: -- Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan
nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.

-- Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen
ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun... Hän keskeytti
sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa
vetääkseen sitä kiinni.

-- Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.

He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.

-- Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.

-- Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni
toiseen huoneeseen.

Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti
sivuhuoneeseen.

-- Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.

-- Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi
pirttiin.

Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.

-- Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen
takominen! huusi Saima hermostuneesti.

-- Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit
iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin...

-- Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja
sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin
ulkomaan elukkaa.

-- Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli
hymyillen.

-- Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima
kääntyen äkkiä Olliin päin.

-- Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.

-- Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän
maalaisten menoa ja tuloa.

-- No, niin!

-- Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.

-- Sinä voit sen repiä alas.

-- Minä en voi enkä tahdo.

-- Miksi et?

-- Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat
leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei
mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä
haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat
karsaasti.

-- Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli
pyörähti äkkiä piaanotuolilla.

-- Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.

-- En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun
puolellasi ja toinen väen puolella.

-- Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!

Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja
puhui hiljaa: -- Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua
minulta. Tahdon sinut kokonaan!

-- Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi
puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.

-- Jospa unohtaisit tykkänään!

-- En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.

Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin
poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.

-- Kuule, Olli!

-- Kuulen.

-- Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä.
Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.

-- Sinulla on tarkat silmät.

-- Ja hyvät korvat.

-- Kuinka niin?

-- Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.

-- Sittenhän sinä tiedät!

-- Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi
selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.

-- Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian
talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.

-- Hän voi saada jonkun toisen talon.

-- Saima, tahtoisitko sinä -- --?

-- Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!

-- Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon
tulit. Sinä olet -- no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui
Olli ja tuli Saiman luo.

-- Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku
tyllerö tulisi emännäksi.

Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle,
kun hän puhui: -- Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin
näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja
vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.

-- Tiedän suun, joka on suloisempi.

-- Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein
reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen -- --

Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:

-- Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron
lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo
iltalypsyn aika.

-- Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.

-- Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.

-- Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta
lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja _minä_ annoin
heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.

-- Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle,
puhui Maunu.

-- Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa
muutti kenkiä ja takkia. -- Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?

-- Ei suinkaan mitään vaarallista?

-- Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta.
Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka -- --

-- Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin,
syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: -- Nyt, Aapo, laita Hurravilli
valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!

Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen
päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.

-- Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.

-- Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.

-- Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että
Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on
ollut kauan ajamatta.

-- Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.

-- Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet -- --

-- Heillä oli lupa, keskeytti Saima.

-- Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.

-- Minä!

Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran
vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti
ohjanperät rattaille.

-- Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka
höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja
Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi
ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia
soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat.
Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se
nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus
kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua,
vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä
Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin.
Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään.
Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.

-- Hurraa! huusi hän.

Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi
tyttöjen.

-- Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan
perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt
läähättäen juostessaan.

Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä
ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja
hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat
verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja
vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi
hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista
hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja
hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin.
Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli
jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja
nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt
karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen
sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen,
katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: --
Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!

Tytöt olivat jo ehtineet portille.

-- Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.

-- Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan -- --

-- Teitä hakemaan!

-- Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä
ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!

-- Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti,
minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa,
onko tässä vettä lähellä missään?

-- On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on
kiulukin. Tahtooko rouva juoda?

-- En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.

Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi
kääntää lauhana ja tottelevaisena.

-- Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi
kärryillä.

-- Eikö rouva tulekaan?

-- Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä
lypsää yksin lehmiä.

Isäntä, jestas!

Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä
lähteelle viemään kiulua.

Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun
itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi
jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.

Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville
kasvoilleen.

Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti
ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin
yksinäistä tietä.

Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän
ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi,
värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa
taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti
ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää,
sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei
uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien
yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän
tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä,
ettei hiekka narahtaisi.

Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se
oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa
veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.

Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia.
Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli
houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista
yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli
vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat
loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa
akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva
katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi
mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden
kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja -- ah!

Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!

Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on
-- lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki
nyt kuuluvasti hiekkaa.

Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana
tiepuoliin.

Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan
ohitse ajanut. Sitten hän huusi:

-- Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?

-- Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin
hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta
kiusanhenki tarttui häneen.

-- Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.

-- Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.

-- Kuinka sinä raaskit jättää elukat?

-- Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä
iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta
eikä voi auttaa.

-- Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?

-- Itsepähän sen paraiten tiedän.

-- Minä tiedän myös jotakin.

-- Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.

-- Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en
tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain
siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat
minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!

-- Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet
kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!

-- Sinun täytyy taipua!

-- Oho!

-- Saa nähdä kuka viimeisen sanan sanoo. Niin, Olli, lypsä vain,
sehän on sinun riemujasi.

-- Se kuuluu minun ammattiini.

-- Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua,
kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja
emäntä ajaa villillä hevosella.

Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen -- tuli
syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään -- hevonen ravasi tasaisesti
ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.

Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:

-- Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.

-- En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.

-- Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja
tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä
kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun
herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään
häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: "suostun". Minä rukoilen
sitä sanaa, minä janoon sitä!

Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi
istualleen ja sanoi hiljaa: -- En!

Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.

-- Olli, anna hevosen seistä.

-- Miksi, Saima? Ollin äänessä oli rauhattomuutta.

-- Se on minun asiani, anna seistä!

-- Sinä et ole oikein -- sinä olet kiihtynyt.

-- Juuri siksi, anna seistä. Minä näen voimattomuuteni, en tahdo
tulla aina ja aina nolatuksi.

-- Mitä sinulla nyt on mielessä, sano se ensin.

-- Tahdon vapauttaa sinut Kulanpäästä.

-- Aina sinä hoet samaa ja samaa, usko minua, kun tahtosi toteutuisi,
halveksisit miestä, joka heittää elämänsä tehtävän ja lähtee
nautintojen temmellykseen.

-- Hoo, nautintojen temmellykseen! -- Saima matki Ollin ääntä. --
Voisimmehan ostaa talon ja sinä hoitaisit sitä.

-- Ja sinä katselisit, kuinka miehesi möisi neliömetrittäin ihmisille
koteja, lattioita, seiniä, kuutiometrittäin ilmaa, tunnittain ja
minuutittain aurinkoa, sulkisi toiset pimeisiin koppiin, toiset
kellareihin, verottaisi heitä joka kadunkivestä ja tekisi niistä
sinulle ja itselleen leipää.

Hevonen pysähtyi portille ja talon vanhus ilmestyi kuin haamu heidän
luokseen, otti hevosen, ja he astuivat äänettöminä kotiin.



VIII


Aika astuu toisinaan vuosikymmenien yli yhdellä harppauksella, mutta
toisinaan se polkaisee jäljen vuodessa, kuukaudessa, päivässäkin,
jäljen kultaisen tai rautaisen, taikka sellaisen, jossa on tuhoa
ennustavia taikamerkkejä.

Kulanpään kartanossa se oli tänä vuonna hipaissut varpaillaan
kultaisen jäljen, mutta jalkaterässä oli jo rautaa ja kantapää täynnä
tuhon merkkejä.

Maunu ja Aapo kulkivat nyt niinkuin aina ennenkin yksissä kuin
parihevoset, vilkaisivat vähä väliin toisiinsa, olivat aina niin
tehneet, mutta katseissa ei ollut enää hymyä, ei vapaata elämäniloa.
Maunu oli miehistynyt, tarttui työhön lujin kourin, missä sattui
kulloinkin raatamaan. Hänen voimansa oli kuitenkin kohmettunut
jäykkyydeksi, se ei ollut vapaata, itsetietoista, kuten Ollissa.

Aapo oli vielä nuoruuden huolettomuuden liepeellä, vaikka ajan
kantapään loitsujäljet vähä väliin painuivat hänen tajuntaansa. Työ
ei ollut enää leikkiä, se oli raatamista, vaikka voimat yhä kasvoivat.

Pikkupojat leikkivät vielä työssä ja työstä tultuaan, ja heidän
iloinen naurunsa ja juoksunsa kartanolla iltasin ja varsinkin pyhinä
sai toisinaan koko talon hymyilemään.

Maunu, Aapo ja pikkupojat asuivat vanhan rakennuksen salissa ja
kamareissa.

Vanha Matti, talon vanhus, oli jäänyt hänkin vanhan pirtin
lämmittäjäksi, ja Lammas-Liena, joka ensin muutti muun naisväen
kanssa uuteen rakennukseen, ei viihtynytkään siellä, vaan kantoi
sänkynsä ja muut hynttyynsä vanhan pirtin nurkkaan, jossa hän oli
nukkunut yönsä aina siitä saakka, kun pienenä orpotyttönä oli taloon
tullut ja saanut Lammas-Lienan nimen, sillä lampaiden paimentaminen
harjun kalliorinteillä oli ollut hänen työtään.

Siitä saakka, kun Olli oli vienyt hänet saliin ja näyttänyt uutta
piaanoa ja "rouva oli ollut ylpeä", ei Lammas-Liena koskaan sanonut
sanaakaan Ollille ja vältteli Saimaa, pujahti piiloon, jos sattui
tielle.

Vanhassa pirtissä oli hyvä rauha, ei rouva sinne koskaan eksynyt, ja
Lammas-Liena toi nuoret karitsat luokseen, juotteli niitä maidolla ja
hoiteli, jos emät niitä hylkivät, ja usein sattui kivisillä mäillä
pirripahoille onnettomuus, nyrjähti jalka kiven koloon, tai eksyi
joukosta ja sai nääntymään saakka hakea ja määkiä. Ei koko pitäjässä
ollut niin komeita lampaita eikä niin pitkiä, hienoja villoja kuin
Kulanpäässä, ja Lienalle oli sanottu, että se oli hänen ansionsa.

Emäntä oli käskenyt Lienan säästämään kotitarpeiksi kaikkein
parhaimmat villat silloin, kun nuori rouva taloon tuli, sillä hänen
salainen toivonsa oli, että Saima rupeisi kudottamaan ryijyjä ja
mattoja ja kankaita kaikenlaisia, joita hän, vanha ihminen, ei
osannut, mutta olisi kuitenkin hartaasti halunnut saada taloon.

Emännän ja Lienan villa-aarteet saivat olla oloillaan, ei Saima
harrastanut kutomista. Hän kulki kaiken kesää omissa ajatuksissaan,
lauloi, soitteli, haki kaikenlaisia kukkia ja sovitteli maljoihin ja
ruukkuihin, neuloi korutöitä ja luki romaaneja.

-- Kyllähän ne laiskankin päivät kuluvat, sanoi Liena.

Emäntä silloin tulistui: -- Ei nyt kaikkien tarvitse raataa
meikäläisen tavalla. Saimalla on varaa olla niinkuin itse tahtoo. Hän
on parempia ihmisiä, saanut suuret koulut ja opit.

-- Kun on kerran saanut, niin sopisi antaakin, mutisi Liena. Ei hänen
aatelinsa siitä alenisi, vaikka muitakin ihmisiä huomaisi. Vielä muu
muunaan, mutta kun on isännänkin tehnyt niin surulliseksi. Se raukka
on niin kolistunutkin.

Emäntä vilkaisi levottomana keittiöstä pirttiin, oliko salin ovi
auki. Voisi vielä Saima kuulla. Hän oli nyt aina varuillaan, ettei
vaan Saima mitään saisi huomata väen nurjamielisyydestä ja kuulla
heidän puheitaan.

-- Joko sait perunat kuorituiksi? Tässä on lampaille suolaa ja pari
leipää. Kyllähän minä täällä touhuun tulen, sanoi emäntä Lienalle
saadakseen hänet lähtemään pois.

-- Onko se uusi piika hyvin hieno? kysyi Liena vielä ovella.

-- Sellainenhan se näkyy olevan kaupungin tapoihin tottunut, kysyi
heti ensi päivänä, oliko vesijohtoa.

-- Hi, hi, vai vesijohtoa. Tekeekö se mitään?

-- Eihän tuo vielä ole ehtinytkään, on Saiman apuna.

-- Niin, niin, tarvitseehan rouva itsekin palvelijan.

-- Enkä minä keittiössä apua kaipaa, sanoi emäntä.

-- Saisi tuota sentään piika-ihminen olla kysymättä vesijohtoa. Että
kehtaa! ja Liena lähti huuli lerpallaan.

Emäntä huokasi ja istui tuolille jalkojansa lepuuttamaan.
Perunakeitto porisi suuressa padassa tulella, ja siitä levisi
keittiöön makea luunytimen tuoksu. Hella oli tulipunainen ja padasta
roiskahtaneet tipat pihahtelivat. Mahtava, kuparinen kahvipannu
pulputti höyryä nokastaan ja takalävellä kiehui paisti. Se oli uuden
piian laitoksia, aiottu herrasväelle, sillä rouva ja isäntä söivät
nyt erikseen omissa huoneissaan.

Padasta tuli palaneen käryä, ja emäntä nosti kantta, kaatoi hiukan
kuumaa vettä ja kaikki oli taas hyvin. Hän katsoi uuniin, siellä oli
myös jotakin palamassa, mutta kun ei emäntä oikein ymmärtänyt, mitä
se oli, meni hän hakemaan sen laittajaa miniänsä puolelta.

-- Missähän se tyttö on? kysyi hän Saimalta.

-- Lähetin rantaan pesemään vaatteita. Mitä äiti tarvitsee?

-- Ne ruuat -- --

-- Minä sanoin sille, että kyllä äiti katsoo. Minä tulen myös.

Emännän silmät levisivät, sillä eihän Saima koskaan keittiössä käynyt.

-- Mitähän tämä täällä uunissa lienee? kysyi emäntä ja veti uunista
laatikon.

-- Kai se on jotakin hedelmäputinkia, pannaan jäähtymään.

Emäntä nosti esiliinallaan kuuman laatikon pöydälle ja riensi sitten
kahvipannun luo, joka nyt hurjasti pursusi pihisevälle hellalle.

-- Täälläpä on kuumuutta ja äidillä oikein hiki päässä. Kyllä jo
tarvitsisi apua.

Emäntä ei vastannut mitään, hän vaan huokasi ja istui tuolilleen
pöydänpäähän valitsemaan kaunoja kauraryyneistä.

-- Eikö äidinkin mielestä ole hassua, että minä olen talon emäntä ja
että minun mieheni kyntää peltoa ja -- --

Saima keskeytti sanansa, huomaten sanoneensa liikaa, sillä emäntä
katsoi häneen avoimilla silmillään ja lyhyt, lihava vartalo
vääntelihe levottomana tuolilla.

-- Minä tarkotan, että äidin pitäisi saada oikea rehellinen
maalaisminiä, joka osaisi auttaa ja josta kaikki pitäisivät.
Sellainen, kuin se Maunun morsian, se Paavolan tyllerö.

-- Ei nyt pitäisi Saiman puhua sellaista, ettei osaisi. Kun on niin
paljon oppia ja järkeä, niin kyllä vaan sopisi tyytyä, sanoi emäntä
tekeytyen iloiseksi.

-- Äiti, sanoi Saima hetken kuluttua niin lämpimästi, että emännän
sydän heltyi. Äiti, ettekö auttaisi minua eräässä asiassa?

-- Autan, autan, sanoi emäntä ja sekotteli jyviänsä.

Saima nyppi myöskin kaunoja ja pureskeli kauranjyviä.

-- Katsokaas, minä en oikein sovi tähän elämään ja tahtoisin
taivuttaa Ollin muuttamaan kanssani kaupunkiin; voisimmehan ostaa
siellä vaikka talon.

-- Eihän se nyt -- -- äänteli emäntä katsellen Saimaa suurin silmin.

-- Voi, äiti, taivuttakaa tekin Ollia antamaan talo Maunulle!

-- Vai Maunulle! Kyllähän minä voin Ollille puhua.

Emäntä vilkaisi salavihkaa Saimaan ja kysyi: -- Onko Saima kuullut
mitään Maunun ja Paavolan Hilman asioista?

-- En, eihän minulle kukaan kerro, sanoi Saima uteliaasti tarkastaen
emännän huolestuneita kasvoja. Onko jotakin tapahtunut?

-- On kai tapahtunutkin. Emäntä kävi hiljan täällä ja paavolaiset
tahtovat pitää häät jo tänä syksynä.

-- No, sehän on hauskaa, oikein iloinen uutinen, en ole pitkään
aikaan mistään niin riemastunut kuin tästä. Nythän Maunu voi ottaa
talon!

-- Eihän se taida käydä päinsä, sanoi emäntä levollisesti.

-- Miksi ei?

-- Maunu ei tahdo eikä voikaan maksaa samaa hintaa kuin Olli on
maksanut.

-- Me luovumme Ollin osasta.

-- Siihen ei Olli suostuisi, sanoi emäntä vilkastuen.

-- Miksei Maunu voi maksaa samaa kuin Olli?

-- Ei Maunu saisi maasta irti samaa kuin Olli! sanoi emäntä ja hänen
silmänsä hymyilivät.

-- Mutta minnekä Maunu vie emäntänsä?

Emännän kasvot synkistyivät jälleen ja äkeissään hän mutisi: -- Kun
laittavat asiansa kuin mitkä rengit ja piiat, niin saavat olla sen
mukaan. Asukoot vanhassa rakennuksessa siksi, kun sattuu sopiva
talonosto. Ei ole Ollillakaan nyt rahoja, kun tämä talonrakennuskin
vei.

-- Eikö äitikään tahtoisi päästää Ollia täältä pois? kysyi Saima
äkkiä.

-- Päästää, päästää -- niinkuin hän olisi minun päästettävissäni!
Vielä vai!...

-- Mutta jos äiti voisi määrätä hänen tehtävänsä, kysyi Saima
tarttuen emännän käsivarteen.

-- Voi, voi, ei Saiman pitäisi kuvitella sellaisia! huudahti emäntä
tuskastuneena ja katsoi arasti miniäänsä.

-- Niin, minä olin typerä. Eihän äiti voi tahtoa Ollia lähtemään,
sillä -- hän keskeytti sanansa ja katsoi anoppiinsa terävästi.

-- Mitä Saima tarkottaa? Emäntä oli säikähtynyt.

-- Sillä häntä tarvitaan pikkupoikien turvaksi ja hoitajaksi, ja hän
on luvannut maksaa talosta niin paljon, ettei kukaan muu kuin hän
voisi sitä suorittaa!

Saiman kalpeilla kasvoilla oli katkeraa ivaa ja emäntä väistyi askel
askeleelta taaksepäin hänen edellään.

-- Mutta minä sanon, että Ollin on eläminen itselleen ja minulle, ei
veljilleen eikä äidilleen eikä kotimäilleen!

Emäntä väistyi yhä ja puhui säikähtyneenä: -- Voi, hyvä Jumala, enhän
minä tahdo häntä pidättää, en millään muotoa. Kyllähän minä ja muut
poikani tyydymme vaikka kuinka vähään, jos niikseen tulee! Ja emäntä
oikaisihe pöydän päässä keittiössään ja katsoi suoraan miniänsä
leimuaviin silmiin.

-- Tahtooko äiti taivuttaa Ollia lähtemään täältä?

Syntyi jännittävä äänettömyys. He katsoivat toisiaan silmästä
silmään, ja emäntä painoi katseensa maahan eikä vastannut.

Saima odotti, seurasi anoppinsa joka liikettä kuin vaaniva kissa.
Vanha vaimo tunsi sen katseen, ja tuska nousi kuristamaan, mutta
vaikka hänet olisi kappaleiksi hakattu, ei hän olisi tahtonut
vastata. Hän seisoi vavisten ja hypisteli kauranjyviä seulassa
pöydällä.

-- Ha, ha, ha -- -- Saima nauroi ja itki, mutta nauru voitti ja
emännän suuret silmät levisivät kahta suuremmiksi ja hämmästyneenä
hän putosi tuolilleen, nojasi päänsä pöytään ja -- itki, itki
vanhan ihmisen katkeria kyyneleitä, jotka polttavat sydäntä kuin
väännettäisiin siellä hehkuvaa rautaa.

Saima riensi nauraen ulos keittiöstä, pirtistä, juoksi pihan poikki
paeten omaa itseään ja pysähtyi lehmusten alle nurmelle.

Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli.
Saima tyyntyi ja kuunteli:

    Heilani vietän Viipuriin
    ja lähden Amerikkaan --
    tai heitän hänet hiivattiin
    ja nainkin aika rikkaan!

Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu
heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut
kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän
kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto:

-- Älä, Aapo, hoilaa!

Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa
Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla
pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.

Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden
lanteille ja istahti itse Matin vieren.

-- Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.

-- Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että
täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja
mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.

Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden
mietteisiinsä.

Matti silmäili häntä yhä ja puhui: -- Muistuu mieleeni vaan teidän
vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita
tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti.
Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä
rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja
pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun -- --! Se oli
aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin
näitä peltoja. Sen ajan sahrat -- -- no, mitä niistä vanhoista! Nyt
kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja
siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin
voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.

-- Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.

-- Ja synti on päästää uusia herrastapoja -- --

Olli käännähti äkkiä.

-- ja pysytellä erillään.

-- Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.

-- Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin
ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.

-- Mitä te sitten valitatte?

-- Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.

-- Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta
ja astui auran taakse.

-- Kuka -- ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!

Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti
viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman
povensa ilman huuhdeltavaksi.

Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti
suupieleen: -- Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee
liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo
on orjan työtä, ja Olli on -- -- Jumala tietää, mitä hän on! Minä
tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut
tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan
suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista
vettä -- niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun
polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni
kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!

-- Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo
vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan
tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin
pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.

Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.

-- Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien
kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä
nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.

Liena seisoi portailla ja nauroi, vanha Matti oli tullut pellolta
ja Aapo juoksi uteliaana aidan poikki puutarhaan, yhtyi leikkiin ja
tavotti nyt vuorostaan Saimaa, joka nauroi ja juoksi.

Pian oli koko talon väki pihalla ja kaikki naurussa suin.

-- Pääskyset! mutisi Matti tyytyväisenä.

-- On niillä nyt kutut kotona, puhui Liena, ja laski pienen karitsan
helmastaan maahan.

Juuri silloin Saima pujahti siihen Aapon edellä ja kompastui
karitsaan. Hän ja valkoinen pikku määkijä vierähtivät nurmelle ja
Saima nauroi, tavotti karitsaa.

-- Voi, kuinka se on puhtoinen ja valkoinen ja pehmoinen, ja suu
vaaleanpunainen. Pää, sinä pikku pää!

Saima hyväili sitä ja koko talon väki katseli ja hymyili, ja juttu
kävi kuin ennen hyvinä aikoina.

-- Kah tota, kuinka nyt näin lehahti päivä paistamaan? kysäisi Matti
itseltään. Olkoon Ollin onneksi! huokasi hänen uskollinen sydämensä,
ja housujaan nykäisten hän hävisi vanhaan pirttiin.

Olli seisoi työvaatteissaan pihalla hiukan hajasäärin kädet
housuntaskuissa. Hän hymyili, ja päivettyneet kasvot loistivat
onnesta. Laskevan auringon säteet heittivät viehkeän loitsuvaipan
hänen ympärilleen, samalla kun ne kultasivat koko laakson, joka
näytti ylpeilevän lastensa onnesta ja viljelijänsä hyvästä uskosta.
Ja Olli uskoi tällä hetkellä Saiman ilon todeksi, uskoi väkeensä,
laaksoonsa, ulappaansa. Hän eli nyt niinkuin ainakin hetkessä ja
palveli kotijumalaa, oli levollinen ja varma. Hän hymähti ja katse
sanoi: Onhan niitä kaiketi muitakin hyviä jumalia, mutta hän oli
saanut tämän ja kiintynyt siihen ja tahtoi koko ikänsä kaikissa
vaiheissa palvella häntä.

Olli pyörähti ympäri, vihelsi iloista säveltä hiljaa, astui pirtin
kautta "säleaidan sisään" ja vaihtoi työvaatteet puhtaampiin.
Ilta-auringon säteet löysivät hänet täältäkin, leikkivät vallattomina
vaaleassa tukassa. Hän oikaisi lujatekoista ruumistaan, pysähtyi
akkunan eteen ja katsoi peltoja. Ennestään veitikkamainen katse oli
kirkastunut, avautui vakavana ja syvänä, niin ettei sen pohjaa voinut
nähdä, mutta halusta häneen uskoi.

Saiman nauru kuului ulkoa. Odottava, hiukan jännittynyt ilme syttyi
Ollin silmiin.

-- Vapaa, vapaa! huusi Saima ja heittäytyi tuolille hengästyneenä,
palmikot olalle valahtaneina, kasvot hehkuvina.

-- Huh, kuinka täällä on kuuma, akkunat auki! Minä tukehdun. Kunhan
tuosta edes saisi keuhkojen täydeltä raikasta meri-ilmaa ja nähdä
aaltohirviöiden tulevan vastaansa.

-- Kyllähän sen merenkin löytää, sanoi Olli levittäen rintaansa
aivankuin Saiman merenkaipuu olisi häntä elähyttänyt.

-- Ei, mutta Olli, kuinka sinä olet -- en osaa sanoa. Oletko ollut
pahoillasi minusta? Älä ole enää. Nyt olen niin kevyt, kaikki suonet
tykkii, tahtoisin vaikka lentää. Olisin kuitenkin onnellinen, jos
voisin -- --

-- No, mitä? sanoi Olli tarttuen Saiman ranteisiin vetääkseen hänet
syliinsä.

-- Jos voisin muuttaa viiksesi pehmeiksi, niinkuin ne ennen olivat.
Nyt ne ovat kankeat ja värittömät. Katsohan minua silmiin! Sinun
uskolliset silmäsi! Kun näen sinut näin yksinäni, en kapinoitse,
katson silmiisi, en näe pohjaa, aavistan -- muutun hartaaksi kuin
kirkossa, puhun hiljaa ja olen kuuliainen.

-- Saima!

-- Ei, minä olen jälleen kapinallinen! Katsos, nämä kädet, noin
suuret kuin jättiläisen kovat kourat! Olenhan minä liian hento niiden
pidellä. Se ärsyttää minua, tahtoisin, että kätesi olisi hieno, siro
ja pehmeä kuin itsekin olen.

Olli antoi käsiensä vaipua alas ja hymähti: -- Eihän se peltosarka
ole paperiarkki, eikä aura kynänterä, mutta en minä siltä vaihtaisi,
sillä jos on ase suurempi ja koura painavampi, niin on jälkikin
laajempi ja tuloskin tukevampi.

-- Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan -- --
et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun
silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!

-- Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan
kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin,
on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli
painavasti.

-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.

Olli hymähti. -- Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle
kylliksi työtä.

-- Työtä -- niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät
päivät kun astut juhtana?

-- Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen,
suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi
päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.

-- Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.

-- Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain,
että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy
vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen
nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan
hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja
sinä olet hellä.

-- Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää
hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman
silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti
sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi
keveällä arkiäänellä:

-- Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.

-- Se on vähän hankala paikka. Maunu menee kaiketi jo sunnuntaina
ottamaan kuulutuksen, sanoi Olli.

-- Ja sitten he muuttavat vanhaan rakennukseen.

-- Niin kai, siksi kun sattuu sopiva talonosto.

-- Miksei voida ostaa nyt heti?

-- Ei ole rahoja.

-- Minä annan! sanoi Saima huolettomasti.

-- Tahtoisitko sinä tosiaankin lainata Maunulle tai oikeammin
minulle, sillä osansahan Maunu saa?

-- Niin paljon kuin tahdot. Tahtoisin repiä hajalle koko avioehdon.
Tämä on perin kurjaa ja puolinaista!

Silmien hehku palasi jälleen ja Saima kääntyi äkkiä Olliin, kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa ja painautui lähelle.

-- Kuule, Olli, ota kaikki ja ota minut kokonaan; en kestä tätä
puolinaista, tätä tinkimistä. Minä tahdon sinut kokonaan ja annan
itseni kokonaan. Täällä en nuku öisin, en saa rauhaa päivällä, maa
polttaa jalkojeni alla. Tahdon pois täältä! Herran nimessä, seuraa
minua, ennenkuin se on myöhäistä! Rukoilen sinua, vaadin -- --

Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.

-- Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta
Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.

-- Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin.
Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten -- kissansilmiksi ja
kynnet kouraisivat sydäntäni.

-- Olli!

Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.

-- Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa
sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni
kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni
kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä
vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos
tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo -- -- no niin, minä
tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös.
Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan
vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani
seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita,
tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!

Olli tuijotti häneen.

-- Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista
päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?

-- Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät
nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!

-- Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on
väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.

-- Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät
itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.

-- Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän
ottaa vaimon?

-- Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen
kanssa.

-- Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.

-- Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.

-- En milloinkaan!

Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä
luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä
asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät
vihreinä hämärässä huoneessa.

-- Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi
makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.

Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista
tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö
illallista.

Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.

-- Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.

-- Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili
hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan
ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.

Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui
hänen luokseen ja sanoi leikillä: -- Jänö kulta, älä ole pahoillasi,
minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.

Saiman kasvoille lehahti riemu: -- Sinä suostut lähtemään täältä
kanssani?

-- Minne?

-- Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!

-- Siihen minä en suostu...

Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään
ovea ja sanoi:

-- Menetkö sinä vai menenkö minä?

Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä:
-- hyvää yötä!

Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi:
-- hyvää yötä!

Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta
kuin unessa.



IX


Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville
hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen,
pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää
uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti
äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton,
rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima
tuli lähelle -- ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen
tielleen -- piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen
kättään tarttumasta vaimoonsa.

Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi
kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja
vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä,
käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen
elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli
sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti
hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki
vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen
kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.

Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen
kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi
hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä -- ja nyt se, mitä
hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.

Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa
tekemään vaatimuksen "_noli me tangere_" niin tehokkaaksi kuin
suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.

Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä
yksinäisyyden hetkinä.

Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi
hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman
mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.

Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään
niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille.
Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita
veden toiselle puolelle.

Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli
runoruusuilla kukitettu.

-- Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.

-- Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti
hermostuneesti.

-- Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.

-- Hyi, mitä sanoja sinä käytät!

-- Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy.
Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt,
kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa
kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei...

-- Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.

Rannasta kuului naurunrähäkkä.

-- Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi
joku.

-- No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen
saakka, sanoi toinen.

Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa
kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.

Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät
tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.

-- Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.

Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja
änkytti: -- o-lin vä-ähällä vajota -- --

-- Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas,
kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä
kynsistään hevillä.

-- Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.

-- Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen
pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää
paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.

-- Niinhän sekin on, sanoi Aapo.

-- Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva
särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen
tunnustuksen.

-- Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut
Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on
minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden
ainoan kerran luopumaan jumalastaan -- silloin hän olisi vapaa!
Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta,
enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.

Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento
jännittyi.

-- Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo,
jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko
uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?

Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret
kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.

-- Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on
itsepäinen kuin härkä, -- sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. -- Jos minä
olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi.
Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin
sanomista.

-- Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun
sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima
hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada
puhua tästä sinulle.

Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä.
He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi
ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.

-- Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on -- kuinka
sanoisin -- jotakin keväistä, nuorta ja elävää.

Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän
sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut
nuoreen, koskemattomaan sieluun.

-- Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti
ja puristi Saiman sormia.

-- Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi
Saima.

-- Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.

-- Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?

-- Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä
oppisi.

-- Oppivathan ne muutkin.

-- Hm.

-- Osaatko sinä ruotsia?

-- Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki
luvut.

-- Miksi sinä koulun jätit?

-- Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista
tarvitse herroja tulla."

-- Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän
muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.

-- Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin
onni.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He
istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui
hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu
ääntäminen helpotti paljon.

-- Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen
huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.

-- Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.

-- Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta
katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken
sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin
häneltä kysyi.

Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa
kynnyksellä kädet taskuissa.

Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.

-- Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.

-- Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.

-- Sinä voit olla kiusallinen.

-- Ehkä.

-- Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa -- --

-- Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi
Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.

-- Se huvittaa sinua erinomaisesti.

-- Koko lailla.

-- Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka
silmissä ja meni pirttiin.

Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman
ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin
suusta ja juttu katkesi.

-- Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja
pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?

Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:

-- Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.

-- Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän
poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin
laajat.

-- Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä
suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.

-- Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!

Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.

-- Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.

Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.

-- Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.

-- Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.

Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina,
kun se ponnahti hyppiessään.

-- Se on niin lystiä, sanoi Väinö.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää.
Saatte komeat kahvit.

Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:

    "Hei, hei, hevosella hyvät
    viinat tuodaan,
    vihreällä pientarella
    vuosipalkka juodaan!"

-- Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki
mahtuu.

-- Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas
päällikölleen.

Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:

-- Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee
ottamaan täällä kupit ja kannut.

Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se
lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.

-- Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.

-- Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.

Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.

-- Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.

Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.

-- Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.

-- Kukko, kukko, sanoi Väinö.

-- Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas
työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.

-- Väinö, tule tänne, sanoi Saima.

Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.

-- Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin
lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No,
kili, kili -- kassis! Uudestaan, kili, kili -- kassis! Ainahan sinä
saat sormillesi.

-- Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.

He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin
sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen
ja leikki kävi todeksi.

Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen
otsalleen nousi tumma puna.

Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden
kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi,
hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät
puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo
nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla
ja huutaen: -- Karhu, siitä sait!

Aapo juoksi tavottamaan.

Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja
mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.

Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.

Saima huomasi sen ja säikähti -- mutta samassa uusi aatos leikkasi
kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja
iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja
sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja
nuori mies paloi.

Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.

Väki vaihteli katseita -- huolestuneita --

Leikkivät etenivät talon päädylle, josta Saima oli aikeessa pujahtaa
turvaan omista portaistaan, mutta Aapo saavutti hänet. Saima parahti:

-- Ai, Aapo, päästä, ha, ha, sinähän olet hurja, mieletön!

Aapo oli puristanut häntä syliinsä kiihkoisasti. Samassa poika
vaaleni, puri hammasta ja päästi Saiman.

Saima juoksi sisään. Olli istui pöydän ääressä jännittyneenä
tuijottaen ovea kohti. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli punaa, ja
syvissä silmissä paloi outo, kuumeinen hehku.

Saima läheni huohottaen, pehmeillä huulilla hymy, silmissä lempivän
hurmainen katse, vartalo notkuva, kuumaa suloa hehkuen, leikissä
sulanut syleiltäväksi. Katse Ollin katseessa, huulet lähellä janoovan
huulia, rukoillen äänetönnä syleilyä hän kosketti miehensä suuta.

Olli nousi, parahti tukehtuneesti ja työnsi hänet luotaan tylysti ja
hoippui huoneeseensa.

Saima jäykistyi, peitti käsiinsä polttavan häpeän punan, joka levisi
kasvoilta ja paloi kuumeena koko ruumiissa.

Työnsi kuin esineen luotaan!

Saima suoristihe, heitti ylpeästi päätään ja katsoi eteensä kuin
olisi Olli ollut läsnä. Samassa hän äkkiä kääntyi, kuunteli -- --
Olli itki. Jokainen nyyhkytys oli sieluun ja veriin raadellun miehen
tuskan äännähdys.

Saima astui miehensä ovea kohti surun ilme kasvoillaan, mutta tyly
kosketus poltti vielä hänen ruumiissaan ja kiireesti hän pakeni
toiseen huoneeseen.



X


Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa
kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt
yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli
maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.

Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä,
laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.

Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla
kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon -- pulloja ja laseja.

Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä
ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse
hevosen ja meni väsynein askelin sisään.

Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle
miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.

-- Saima! -- sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima
hätkähti ja kääntyi häneen päin.

-- Olin eilen liian -- -- äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten
sanojaan. Voitko unohtaa sen?

-- Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen
sinulta pyytänyt, sanoi Saima kiihkeästi.

Olli katsoi häneen.

-- Tahdon sinut kokonaan ja täältä pois.

Olli kääntyi hitaasti ja meni sisään.

Saiman kasvoille levisi jälleen ivanhymy ja pää nousi ylpeänä ja
kädet puristuivat nyrkiksi, kun hän astui pihan poikki tielle.

Aapo tuli vastaan lakki kallellaan, kädet taskuissa ja laulaen:

    Voi kuinka iloinen olin minä silloin,
    kun tanssista tanssihin kuljin ma illoin.
    Mut' sitten tuli tuttu
    ja loppui koko juttu.

Saiman mieleen laulu heitti hetkeksi valoisan tunteen ja hän huusi
Aapolle:

-- Laula vielä.

    Juur' kaksikymmentä vuotta minä täytin
    ja aika veikeeltä veijarilta näytin,
    mut' suru minut otti,
    kun järki hyvä petti -- -- --

Luuletko, että voisimme yhdessä laittaa siihen kauniimman nuotin?

-- Se on tietty, sanoi Aapo liian innokkaana.

-- Minä säestäisin piaanolla.

-- Vaikka millä! uhmaili Aapo ja seurasi Saimaa saliin.

-- Laula vielä se ensimmäinen värssy, pyysi Saima, ja Aapo asettui
lähelle Saimaa, laski kätensä hänen olalleen ja lauloi liian kovalla
äänellä.

Olli astui samassa huoneeseen ja sanoi Saimalle puoliääneen:

-- Etkö näe, missä tilassa Aapo on?

Saima kääntyi äkkiä Olliin, ja Aapo astui Ollin eteen huutaen:

-- Olenko minä missään tilassa!

-- Ole hiljaa ja mene pois! sanoi Olli hilliten suuttumustaan.

-- Annahan Aapon olla! sanoi Saima ja astui veljeksien väliin.

-- Etkö sinä, Aapo, häpeä laittaa itseäsi tuohon kuntoon ja
tulla -- --

Aapo asettui veljensä eteen, matki hänen ääntään ja sanoi:

-- Etkö sinä häpeä sekaantua muiden asioihin?

Saima nauroi: -- Oikein, Aapo. Me olemme kumpikin vapaita ihmisiä
ja teemme, mitä tahdomme, lisäsi hän ja uhka leimahti katseessa.
Lauletaan, Aapo.

Saima meni jälleen piaanolle, mutta Aapo jäi tuijottamaan veljeään
poikamainen uhka katseessa, kädet ristissä rinnalla.

Olli katsoi yhä Saimaan ja pyysi: -- Käske häntä menemään, minä
pyydän.

-- Minkä vuoksi? Minä en ymmärrä. Aapo on täällä ainoa ihminen,
joka minusta välittää. Muut rakastavat enemmän säästöpankkiaan,
vaivaisiaan, mäkiään, mäntyjään ja nautojaan!

-- No, veli, kumman meistä pitää lähteä? kysyi Aapo yhä tuijottaen ja
läheten Ollia.

Olli nousi hitaasti, siirsi varovasti tuolinsa syrjään ja tarttui
nuorukaisen hartioihin. Aapo riipaisi itsensä irti. Ollin kasvoille
nousi puna, hän tarttui uudestaan veljeensä ja työnsi ulos ovesta.
Aapo kompastui portaihin, jäi hetkeksi virumaan, mutta nousi jälleen
ja astui hoippuen pihan poikki vanhaan pirttiin.

-- Tätäkö sinä tahdoit? kysyi Olli, katseessaan vihaa.

-- Syytä itseäsi! huusi Saima. Sinulla oli vara valita, ehkei ole
enää.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Sitä, mitä sanoin.

-- Sinä sanot aina liian paljon.

-- Ahaa, ehkä olen hidastellut tehdä sanojeni mukaan.
Kärsivällisyyttä, mies, kyllä sekin vielä tapahtuu.

-- Puhut arvotuksia.

Saima kääntyi äkkiä raivostuneena.

-- Etkö sinä näe, kuinka minussa joka jäsen vapisee, vereni kiehuu ja
minulla on vain yksi ainoa toivo ja vaatimus!



XI


Aapo oli poissa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut. Ei mitään
sanaa, ei kirjettä, ei jälkeäkään miehestä. Pikku pojat tiesivät
hänen illalla olleen kamarissaan, mutta yöllä hän oli kaiketi
lähtenyt.

-- Se on peijoonien pitoa, mutisi vanha Matti, ja Liena vilkaisi
häneen ja huuli meni lerpalleen. Emännälle hän vihjaisi:

-- Eiköhän rouva tiennyt, että Aapon sellaisia piti tekemän?

-- Eihän Saima siitä voi tietää, sanoi emäntä hätääntyneenä.

-- Itsehän minä näin, kuinka Aapo sieltä tuli, kuiskasi Liena.

-- Mistä?

-- Isännän ja rouvan puolelta.

Emäntä oli tuskastunut, jaksoi tuskin liikkua. Matti kulki kyliä
omasta alotteestaan ja puhui kautta rantain:

-- Nyt se Aapo lähti, onkin kauan uhkaillut. -- Näin uskottiin Aapon
tosiaan menneen Amerikkaan.

Olli ja Saima katsoivat toisiinsa ja kammottava luulo kulki silmästä
silmään. Olli samoili metsiä ja rantoja aamusta iltaan palaten
uupuneena ja masentuneena.

-- Luuletko sinä, että hän olisi itsensä lopettanut? kysyi Saima.

-- Luulo ei ole tietoa, sanoi Olli vältellen Saiman katsetta. Hän
käveli lattialla rauhattomana.

-- Älä kävele, Olli, pyysi Saima.

Olli istui, mutta nousi pian ja alkoi uudestaan kävelynsä.

Saima istui sohvan nurkassa mykkärässä levottomana tuijottaen
miestään.

-- Minua kammottaa, sanoi Saima, pelkään öitä, kun en saa unta. On
niin pimeätä ja täällä ritisee ja paukkuu ja ulvoo, ja sitten minä
kuvittelen -- --

-- Mitä sinä kuvittelet? kysyi Olli hermostuneesti.

-- Aapohan voisi olla vaikka järvessä, sanoi Saima kuiskaten, ja
suuret silmät levällään hän tuijotti maahan.

-- Älä tee asiaa pahemmaksi kuin se on, sanoi Olli tuskaisena.

Saima painui sohvan nurkkaan ja värisi. Molempien silmät kääntyivät
oveen, sillä joku käänsi avainta ja Tuomo tuli hiljaa huoneeseen
sanoen:

-- Äiti on kipeä.

Olli työnsi pojan edellään pirttiin ja riensi äitinsä luo keittiön
perään kamariin.

Äiti makasi sängyssään punervat silmät kuivina, heitellen
rauhattomana työssä kangistuneita käsiään.

-- Etkö sinä tiedä Aaposta? kysyi hän.

-- Kyllä hän aikanansa kirjottaa, älkää äiti siitä huoliko, sanoi
Olli, istuen tuolille sängyn viereen, niin rauhallisena kuin taisi,
koetellen sairaan kuumaa otsaa.

-- Löi niin voimattomaksi, etten jaksa nousta. Ota tuolta naulasta
avaimet ja anna jauhoaitan säkeistä Lienalle mallasjauhoja. Suolan
sinä tiedät ja voit ja -- hän huokasi, sulki silmänsä heitellen
kättään.

Olli tarttui levottomaan käteen ja piteli sitä hetken, sitten hän
meni kuulumattomin askelin pois huoneesta ottaen avaimet ovensuun
naulasta.

Isännän huolet kasvoivat moninkertaisesti, sillä vanha emäntä oli
kaiken keskipiste ja hänen keittiöstään kulki näkymättömiä lankoja
kaikkialle. Hän näki katsomatta, tiesi tiedustelematta, antoi
määräyksiä hymyillen ja kävi katsomassa työn tuloksia.

Saima oli liukunut Ollin jälkeen pirttiin ja kun Olli tuli äidin
luota, meni Saima äänettömänä kuin varjo hänen ohitsensa äidin
kamariin.

Sairaan silmät kääntyivät kysyvinä miniään ja tyytymättömyyden varjo
levisi hänen kasvoilleen. Saima huomasi sen ja istui hiljaa tuolilla
hypistellen raidin tyysteitä.

-- Oliko Aapo sillä puolella ennen lähtöään? kysyi äiti katsomatta
Saimaan.

Saima liikahti ja sanoi äkkiä:

-- Oli kyllä ja -- --

-- Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.

-- Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen.
-- Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa
tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene
pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään -- --

-- Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.

-- Täällä on -- -- niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.

-- Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, --
kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.

-- Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä
polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.

-- Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.

-- Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla
noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle
mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.

-- Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.

-- Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.

-- Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien
raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli
jälleen vallalla. -- Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai
minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja -- --

Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen
hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:

-- Missähän Aapo nyt on?

-- Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni -- --? Saima katsoi
jännittyneenä äitiin.

Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.

Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos
taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.

Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.

-- Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.

-- Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.

-- Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon -- --

-- Sitä ei äidin tarvitse epäillä! huusi Olli ja syöksyi ovelle.

-- Älä mene, kuule! huusi Saima, mutta Olli oli jo äitinsä luona.

-- Mitä olette sanonut Saimalle? kysyi hän, hilliten ääntään
ilmaisemasta liikutusta. Äiti näki kuitenkin levottoman tuskan
pojassaan ja sanoi vitkaan:

-- En mitään pahentavaa, tietääkseni.

-- Ei mitään epäilyä Aaposta?

Vanhus katsoi poikaansa pitkään, sanoen:

-- Kyllähän totuus ilmi tulee. Minä en ketään syytä.

Olli meni Saiman luo.

-- Olet käsittänyt jotakin väärin, Saima.

-- Olen, ihan varmasti olen verisesti erehtynyt itsestäni, sinusta,
elämästä. Olen kahtia jaettu, en voi elää ilman sinua, en voi elää
täällä sinun kanssasi. Minulla ei ole rauhaa täällä, ja kaikki
pahenevat minusta. Etkö sinä nyt näe, kuinka mahdotonta on jatkaa
näin!

-- Saima, sanoi Olli hetken kuluttua, etkö voisi odottaa siksi, kun
saadaan Aaposta jotakin kuulla. Minä -- minun on mahdoton luopua
sinusta nyt -- nyt juuri, tämän jälkeen...

Olli sai vaivoin sanotuksi ja ääni tukehtui kuulumattomiin.

Saima oli oman tuskansa vallassa, muuten hän olisi säälinyt murtuneen
miehen surua, joka sanatonna ja äänetönnä repi häntä.

He seisoivat kumpikin erikseen katsomatta toisiinsa, -- Saima
irrotellen väkipakolla sydänjuuriaan, toistaen yhä itselleen: Minun
täytyy uskaltaa yksin elämään, hän on täällä kiinni, kiinni! --
Olli tuntien, kuinka hän jäi yhä varmemmin, kadotti osan itsestään,
tavotti sitä turhaan. Häntä tukehutti ja hän olisi tahtonut huutaa
tuskasta. Ja se, jota hän tahtoi huutaa, seisoi tuossa lähellä, hän
tarvitsi vain ojentaa kätensä ja -- vaan se ei olisi auttanut, he
olivat erillään, kokonainen maailma oli heidän välillään.

Saima kääntyi ja näki miehen epätoivoisen ja turtuneen katseen, mutta
itsesuojelemisen vaisto heräsi ja säälin tunne tukehtui. Hän sanoi
aivan levollisesti:

-- Minä jään, kunnes saadaan tietoja Aaposta.

Olli nousi äkkiä ja tarttui hänen käsiinsä ja veti syliinsä, mutta
Saima irrotti itsensä pysyen rauhallisena.

Saima näki nyt päivä päivältä, kuinka Olli tekeytyi iloiseksi, täytti
kaikki hänen pienimmätkin mielihalunsa, houkutteli mukaansa pitäjälle
ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen jokaiseen suosionosotukseen
hänen puoleltaan. Saima ei hennonut sanoa: Se ei auta, minä vierin
vastoin tahtoani, kuin kivi luisuvaa pintaa, omaa päämäärääni kohti.

Pitkinä, pimeinä puhteina he istuivat ajatuksissaan vieretysten
pöydän ääressä lampun punertavassa valossa, Saima yhä irrotellen
itseään ja ajatellen tulevaa elämäänsä ja Olli toivon ja
toivottomuuden vaiheilla, kumpikin vältellen polttopistettä.

He tiesivät, että Aapo oli laivalla lähtenyt kaupunkiin. Sen Matti
oli retkillään saanut selville. Odoteltiin lisätietoja. Äiti oli
tointunut kuultuaan Aapon olevan hengissä ja kaikki näyttivät talossa
rauhottuneen.

Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti
olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän
antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. -- Olli
tuli jälleen rauhattomaksi.

-- Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.

-- Saa nähdä. Entä sinä?

-- Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima
säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.

Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään
langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön
melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.

Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski
akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.

-- Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin!
sanoi emäntä.

-- En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.

-- Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii
kuin hyttynen.

-- Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.

-- Annetaanpas hiukan lääkettä, eiköhän tuota kissanpoikaa saisi
vireäksi! sanoi emäntä ja haki Ollin kaapista pienen, soman
konjakkipullon. Tätä minä otan kun sydänalaa pakottaa eikä ruoka
maita.

-- Ei, äiti kulta, minua ei auta ruoka eikä mikään. Ehkä sentään, jos
saisin oikein suuria rypäleitä, sinertävän mustia ja mehuisia ja jos
täällä olisi suuria saleja, valoisia ja kokonainen meri ihmisiä!

Saiman silmät paloivat hämärässä huoneessa, jota pöytälamppu yksin
valaisi tummanpunaisen verhon lävitse.

Emäntä katsoi häntä säälien vedet silmissä.

-- Saima on aivan kuin ne kaksi pääskystä, jotka kerran unohtivat
lähteä syksyllä pois täältä meiltä ja jäivät navettaan. Suurihan
se meidän navetta on, että kyllä siellä vain sopii elää niinkin
hyvälentoisten lintujen kuin pääskyset ovat, mutta kuinkas kävi? Niin
kauan kuin siellä oli eläviä kärpäsiä, tulivat ne visertäjät hyvin
toimeen, mutta annas, kun kärpäset iskivät nenänsä kiinni seiniin,
eivät pääskyset viitsineet -- ehkei luonto antanut myöten -- syödä
niitä ja silloin ne raukat tärisivät ja tutisivat niinkuin Saima nyt.
Ne piipittivät niin surkeasti, ja kerran aamulla ne olivat pudonneet
lattialle kuolleina.

-- Kuolleina! huudahti Saima ja mustat silmät levisivät luonnottoman
suuriksi.

-- Kankeina ja kuolleina.

-- Niiden oli kylmä ja ne pelkäsivät pimeyttä, kuiskasi Saima oudosti.

-- Ne kuolivat nälkään, sanoi emäntä vakuuttavasti.

-- Valon nälkään, ne pääskysraukat! Saiman oli vedet silmissä ja
ruumis hytki.

-- Siunaamaan, sainko nyt taas lapsiparan itkemään. Ihanhan Saima on
kipeä. Se Ollikin viipyy, mitäs minä nyt --?

Tuuli viuhui ulkona ja vihelsi akkunassa.

-- Kuunnellaan, eiköhän kuulu rattaiden tärinää?

Emäntä oli kuulevinaan. -- Taitaa jo kuulua. Nuorella on tarkemmat
korvat. Saima tulee nyt kuuntelemaan.

Hän tahtoi houkuttaa Saiman pois kymmenestä mykkärästä, mutta Saima
oli nyt omissa mietteissään ja emäntä pujahti pirttiin.

Olli olikin tullut ja riisui pois raskaita saappaitaan ja heitti
suuren sadetakkinsa penkille.

-- Kuinka Saima jaksaa?

-- Älä nyt hätäynny. Kyllähän se ikävöitsee.

-- Siellä on kaupungista tulleita tavaroita rattailla, ne olisi
tuotava sisään, sanoi Olli ja meni itse Saiman luo.

-- Onko jänöllä ollut ikävä? sanoi hän ovella.

Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: -- On. Täällä
on kylmä ja pimeä.

-- Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut
hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja
nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?

-- En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.

Olli piteli viuluaan -- hän oli pikku poikana harjotellut ja
syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella -- ja näppäili sitä
alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.

-- No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen
hänen päätään.

-- Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä
sohvan nojaan.

Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima
polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti
tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia
pitkin lattiaa laulaen:

-- Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään,
la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!

Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot
kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja
laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.

-- Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!

Hän lensi kuin siivillä ympäri lattian.

-- Ei, ei! huusi Olli ja heitti viulun, lakkaa, tuo on raivoamista!

Saima herkesi ja vaipui tuolille voimattomana. Äiti toi Saimalle
mustia rypäleitä.

-- Nekin sinä muistia, sanoi Saima Ollille.

Olli vain katseli häntä ja hymyili.

-- Ikävä, että minun pitää huomenna taas olla matkassa koko päivä.

-- Iltaan asti, niinkö?

-- Vielä kappale iltaakin.

Saima hiipi lähelle miestään, oli hellä ja hymyili surunvoittoisesti.

Aamulla hän saattoi Ollia vähän matkaa ja hyvästellessä kuiskasi
kiihkeästi: -- Minä odotan sinua aina, aina!

Kotiin palattuaan hän sulkeutui huoneeseensa ja pakkasi pienen
matkalaukun, meni sitten äidin luo ja sanoi: -- Olen pyytänyt Mattia
kyytiin asemalle, aion lähteä kaupunkiin.

Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat silmiin.

Emäntä aavisti, mitä Saiman mielessä liikkui, tarttui hänen käteensä
ja sanoi: -- Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaa!

Saima hoippui ovelle ja nousi kärryille.

Myöhään illalla Olli tuli kotiin ja äiti astui häntä vastaan Saiman
huoneessa, katsoi poikaansa silmiin ja viittasi pöydälle. Siellä oli
kirje Saimalta.

    _Olli kulta!_

    Kun tulet tyhjään kotiimme ja saat tämän kirjeen, muista silloin:
    -- minä odotan sinua aina, missä ikinä lienenkin!

    Sinä ymmärrät kyllä syyt, miksi lähden, niinkuin minä tajuan,
    miksi sinä et voi seurata minua, et ainakaan vielä, ehket
    milloinkaan.

    Olen ollut itsekäs, lapsellinen, taistelunhaluinen, rynnännyt
    tuulimyllyjä vastaan. Olen ollut tyttönen, nyt olen -- nainen.

    Miten sen nyt huomaan? kysynet.

    Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita,
    kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut
    päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut
    sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en
    viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa,
    minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.

    Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista.
    Ymmärrä minua oikein.

    Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan
    teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä,
    raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa
    rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin
    hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan
    luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä
    palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen
    elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat,
    ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän
    kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta,
    missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset
    voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin
    muuttuvat leiviksi!

    Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt
    veriini. Minä tahdon enemmän -- enemmän!

    Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!

    Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi
    maata, kaikkeasi.

    Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen
    somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota
    miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut
    hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: --
    minä olen sinun!

    Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: -- olemme omiasi,
    jää, viihdy!

    Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi,
    hyväksi, ylistettäväksi.

    Minun täytyy lähteä!

    Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne,
    teen pahaa tahtomattani.

    Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon
    voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa.
    Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.

    Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on
    pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle
    vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle
    suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.

    Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen
    elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat
    kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että
    minä olen toinen kuin ennen, -- toinen sinun kauttasi.

    Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan,
    vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun
    kauttasi muuttuneena.

    Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen
    päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen
    maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen
    salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään -- elämään!

                                               _Saimasi_.

Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.

Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti
siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi
kivettynyt -- nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: --
Saima! -- säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen
sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti
paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut
olla totta!

Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili,
jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa
riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin,
hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja
väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.

Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt
joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen
täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä -- elämän,
kukoistavan elämän sammuminen.

-- Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa -- --!

Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän
tunsi ja tiesi: -- hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua
virtana valumaan samaa uomaa.

Edessä oli elämän murjova ristiriita.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaupungin lapsi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.