Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pankinjohtajan tytär - Romaani Suomen suurlakon ajalta
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pankinjohtajan tytär - Romaani Suomen suurlakon ajalta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PANKINJOHTAJAN TYTÄR

Romaani Suomen suurlakon ajalta


Kirj.

SELMA ANTTILA



Otava, Helsinki, 1914.



                                Lokak. 15 p. v. 1905.

    Rakas serkku.

    Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat
    olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen
    siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan
    hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen
    kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota
    vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen,
    joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun
    tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni
    ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila
    kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua
    elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha
    ihminen -- kohta yksikolmatta -- alan ymmärtää elämää.

    Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä
    pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän
    kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista
    kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien
    varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään
    lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä.
    Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa
    viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan
    uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin
    kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin
    myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja
    reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa,
    emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa
    ja laulaa, puhumattakaan -- tanssista! Minun nuoruuteni on
    kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo
    onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei
    taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle.
    Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia
    siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen
    tyttärelleen sovi, ja minä -- alistun silkkisiteisiin.

    Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: -- Herää, herää,
    mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin
    käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel?
    Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet
    aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa
    unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi
    vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa
    vastausta eikä lopullista päätöstä.

    Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että
    todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki
    ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina
    kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle
    sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi
    eivät sovellu minuun.

    Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin
    tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua
    toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä
    minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan
    olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra -- jos tunteesi onkaan
    rakkautta, mitä vahvasti epäilen -- onhan sinunlaisesi filosofi
    tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus
    mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani
    sellaista tahdottomuutta.

    Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No
    niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä,
    jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen
    pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti,
    ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan
    onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti,
    että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi
    niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja
    varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää
    minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä
    monimutkaisilla mietteilläsi.

    Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan
    enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja
    milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa
    ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma
    sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus
    toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana,
    sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät
    onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon.
    Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille
    viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden
    laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan!
    Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo
    sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme
    valmiit.

                                                     Virva Auer.

                                              1 p. marrask. 1905.

    Rakas serkku.

    Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään
    tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään.
    Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset
    tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin
    kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen
    asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita.
    Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä
    työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään
    ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän,
    mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei
    hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä
    kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa
    ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin
    hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin.
    Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen
    merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se
    ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän.
    Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla
    pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa
    toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt!
    Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää.
    Kenties... minä aavistelen ja tahdon elää tai -- kuolla!

                                               Virva Auer.



II


Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset
rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus
ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin
merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.

Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon
hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä
mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen
mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa
ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne
oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.

Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin
asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni
jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen
silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin
tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.

Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa
ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme
muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.

Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni.
Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri
pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.

Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta
ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden
poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia
vetureista.

-- Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.

Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.

-- Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja
myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.

-- Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia...! yritti asemamies
puolustella.

-- Olemme olleet koko aamun ruuatta.

-- Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut
irrottamassa veturin osia.

-- Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.

-- Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa,
naurahti rautatieläinen, -- eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja
alkaa meloa.

-- No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, -- ja teiät
minä otan peräkaneettiin!

-- Lemmossa kanssa!

-- Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita
lanteitaan häviten joukkoon.

Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden
välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.

Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja
siltaa ja huudahti: -- Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he
olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan
täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon
mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja
hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan
äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen
hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen
vierasta katseillaan.

Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui
hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden
kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei
ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän
päästessään pois tungoksesta.

-- Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut
kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.

-- Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ.
Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme
komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa
sisareltaan.

-- Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki
osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.

-- Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren
komennusoikeudella.

-- Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä,
että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä
Pohjan kamaran puukkojunkkareita.

Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.

-- Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko,
ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.

He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.

Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen
hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.

-- Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.

-- Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, -- seison tässä
minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.

Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.
Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.

Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan
huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: --
eläköön, eläköön isänmaa!

Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja
lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja
voimakkaana isänmaalle.

Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas
istuimelta.

-- Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla
tullessamme.

-- Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa
käsivarteen, -- ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena
korviksi ja silmiksi.

Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan
hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun
laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille.
Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti
heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa
näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana
kirkonkellojen heleään soittoon.

-- Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä
torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen
ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi
sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä
pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista
valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön
aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan.
Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen
järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes
jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen
oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on
samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo,
hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa
kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!

Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja
juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden
käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean
valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta,
junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen,
tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista
seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.

Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja
"Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.

Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten
keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta
johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja
kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen
hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt
haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä
ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina.
Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa
kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden,
ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille
Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja
mukava vaate palelevalle.



III


Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa,
mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko
luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas
vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa
pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla,
toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti
asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei
saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle,
milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka
epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa
hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan
päässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat,
eivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan
sanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen
kanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät
tykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea,
kiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi.
Sellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi
häneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa
paremmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi
kuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia
mahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat
raha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että
kaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt
kodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden
omistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla
säästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan
tullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne
nousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta
toisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli
syntynyt "hopealusikka suussa", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.

Pankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva
kutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan,
samoin tervehdys -- kaksi sormea lakin reunassa -- housunlahkeet
saapasvarsissa ja vyö takin päällä.

-- Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin

Virva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti
poistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen,
tohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.

-- Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.

Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. -- He ovat jo
alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.

Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään
pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa,
totisena katsellen isää.

-- Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän
tekemiseen.

Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä
heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes
kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät,
että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt
pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer
pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.

-- Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut!
huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. -- Tästä tulee
oikein -- oikein repäisevää!

Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien
kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki
ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa
ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin
"äärettömän intressanttia".

-- Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat
kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä,
häpeä.

-- Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan
uskaltaneet pidättää...?

-- Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt.
Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä
on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.

-- Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä -- tarkotan, kunnes junat
lähtevät liikkeelle?

-- Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille -- kunnes arpa
lankeaa.

Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin
että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat
silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän
näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään
näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.

-- Nuoko -- hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi
sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien
liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja
petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa
tulvi -- nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat...?

-- Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.

-- Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja
nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. -- Minä annan tuhat
markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat
toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.

Hän katsoi Allasta ja Virvaa. -- Nekö sosialistit siellä nyt johtavat
teitä kaikkia?

-- Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.

-- Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa
Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt
pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla
jotakin... Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida
tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!

-- He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi
uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen
jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.

Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa
kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä
tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli
mielialansa ilmaissut.

-- Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti
silmien viivassa.

Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä
voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei
sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta
hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä
keltaista liekkiä.

Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän
oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät
kaupungille.



IV


Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava
sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta
koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna
ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili
sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys,
tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe
sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.

Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies,
oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena
rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana,
liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin,
kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.

-- Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä?
sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen
hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.

-- Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa,
meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.

-- Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.

-- Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, -- mutta
ne ovat kolmen päivän vanhoja.

-- Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes
vähän aikaa.

-- Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan
rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä
isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.

-- Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!

-- Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein
pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa
kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella -- ei suinkaan sitä sitten
voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.

-- Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.

-- Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?

-- Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, -- ja vapaudella. Se
kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.

Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan
sisään.

-- Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.

-- Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.

-- Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.

-- Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten
sohvalta.

-- Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä
asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu
mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki
yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.

-- Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?

-- Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme,
-- no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on
annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin
etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.

-- Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.

-- Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.

-- Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu
kauas.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Oluttehdasta.

-- Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.

-- Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.

-- Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.

-- Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa,
sanoi nahkuri.

-- Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut
sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin
eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti
kyyneleenkin silmäkulmastaan.

-- Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne,
ellei saada kosolta vahteja.

-- Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin -- mitään
ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi,
valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.

Nahkuri ärähti: -- Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki
kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa
muuan punainen julistus.

-- Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!

-- Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa,
murisi nahkuri.

-- Sitten ei auta muut kuin vahdit.

-- Ja volverit, lisäsi nahkuri.

-- Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.

Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät,
ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli
myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.

-- Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he
erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.

-- Olen ajatellut, että sanan voimalla..., yritti pastori.

-- Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.

-- Voin mennä itse.

-- Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.

Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus
oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten
kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.

-- Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. -- Kuka
ne nyt ruokkii sadat matkustajat?

-- Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.

-- Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te
keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.

-- Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.

-- Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.

-- On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa
nimessäni.

-- Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.

-- Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja
senkin -- toisen nimessä.

-- Kenenkä toisen?

-- No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari
kysyvinään suurin silmin.

-- Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja
poistui.

Tarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen
kauas kadulle.

-- Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.

-- Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.

-- Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.

-- Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!

-- Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia,
punaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.

Tytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet
sanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.

-- Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä,
katsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.

-- Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.

-- Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!

-- Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.

-- Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.

Valtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta
saattoi seurata asiain menoa, nähdä ja kuulla lähimmältä kadun
laidalta vielä yksityisten keskustelutkin.

Hänen silmänsä sattuivat heti vanhan liikeveikkonsa pankinjohtaja
Auerin tyttäreen, joka näytti olevan syventynyt tuttavalliseen
keskusteluun maisteri Poudan kanssa. Valtari oli nähnyt hänet
rautatien torilla puhumassa ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat
kuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka
sanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen
arvoista. -- Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko
itsekseen, -- onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka
korea ja sileä tahansa.

Tohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet
jatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat
keskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille
oikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.

Airi oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja
viittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa
ja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.

-- Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko
porvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.

-- Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla
porvarikin.

-- Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka
asian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan
Virvan käteen.

Käsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii.
Tänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia
kuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja
ihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi
sillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät
jokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.

-- Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.

-- Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin
tavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.

-- Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin -- välittömästi.

-- On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä
eikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun,
suut puhtaaksi puhua pitää!

-- Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.

-- Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen
pidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista
todenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt
voimaa, joka voi luoda uutta elämää.

-- Miksi juuri nyt?

-- Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.

-- Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?

-- Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni
täydellisesti -- uskossa.

-- Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta
miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.

-- Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.

-- Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet
minua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä
aikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän
kiinni vain ihmisyydestäni.

-- Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui
arkaan kohtaan.

-- Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa,
naamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.

-- Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.

-- Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole...?

-- Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta,
ja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen
käsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille
marraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.

Tuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin
seurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi
häneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän
hennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon
kuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille,
sillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan "höylätä" Virvaa ja hiukan
tasottaa hänen raapivaa pintaansa.

Allas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset
vaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle
ja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja
selvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes
uudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua.
Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien
huutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.

Syntyi aaltoilua kansanjoukossa, kiisteltiin ryhmissä ja
mieskohtaisesti, siirryttiin eri suunnille kuin jonkun salaisen
voiman pakottamina. Porvarit ja sosialistit, se oli nyt jaon
perusteena tai oikeammin niiden räikeät äärimmäisyydet. Porvarit
puhuivat laista ja oikeudesta vanhaan tapaan, mahdollisuuksien ja
punnitsevan järjen kannalla pysyen. Sosialistit tahtoivat kumota
kaiken vanhan järjestyksen ja tässä lakossa pysäyttää pikkuseikkoja
myöten kaiken elämisen koneiston. He tarttuivat kiinni järein kourin,
kun kerran oli päästy tarttumaan kymmeniä vuosia muokattuaan alaa
työväenyhdistyksissä. He tajusivat hetken tärkeyden täydellisesti ja
olivat suurimmaksi osaksi itse sen luojia, mutta laativat kiihkoisen
voimalla ja samalla sen sokeudella ohjelmansa nopeaan ja arvelematta,
joten se maistui liian paljon vallankumoukselta ja tyranniudelta
ja edellytti vähemmän kehittynyttä yleisöä kuin tämän kaupungin
enemmistö oli.

Puheiden tulva torilla ehtyi vähitellen ja yleisö hajaantui, ja
lakkokomitean piti kerääntyä piakkoin majataloon neuvotteluihin.
Nahkuri Karri oli eteisessä, kun Virva ja Pouta astuivat sisään.

-- Kylläpä siellä kiehuu kuin muurahaisten sodassa, sanoi Karri.

-- Eihän siitä ilman taida kysta syntyä, sanoi Pouta katsellen
tunnustelevasti Karria.

-- Herra Karri ja maisteri Pouta, esitti Virva. -- Mitä te luulette,
voiko syntyä vakavia selkkauksia?

-- Ei vielä, neiti, kaupungissamme on kyllä paljon laajempia mekkoja
kuin tämä minun, kyllä niihin miestä mahtuu, puhui Karri leveästi
hymyillen ja ravistaen Poudan kättä tuttavallisesti.

-- Maisteri on puhunut kuin mies ja niinkuin kansan omatunto.

-- Tuntuu siltä kuin meistä tulisi ystävät, vastasi Pouta
avomielisellä tavallaan ravistaen tukevan porvarin kättä.

-- Se vapaus taitaa olla ystäviksi tekevää, sanoi Karri ja siirtyi
saliin porvarillisten pariin.

-- Minä en vieläkään ole oikein selvillä, oletteko täysverinen
sosialisti, tarkotan, samaan tapaan kuin meidän työväenyhdistyksemme
vai oletteko ehkä vain aatteessa kumouksen mies? uteli Virva Poudalta.

-- Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten
toteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin
vastata sen monista erehdyksistä.

-- Teette parhaanne niitä estääksenne.

-- Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. -- Kun ihminen
antaa itsensä täydesti, niin siinä täytyy olla virheitä, missä
ansioitakin.

-- Niin kyllä, mutta ellei olisi lumousvoimaa, jolla te annatte
toivomuksien loimuta ilotulituksena, ja elleivät he tahtoisi tulla
petetyiksi...

-- Niin työmme olisi turhaa. Ei, te unohdatte parhaan, meillä on
usko. Vaikka enhän minä voi sen taikaa teille todistaa.

-- Päinvastoin -- kadehdin teitä ja uskon teihin.

Pouta pakotti katseellaan Virvan avaamaan silmänsä, mutta nyt hänessä
oli nainen varuillaan, ja miehen tähtäämä katse kilpistyi älykkäästä
hymystä.

Pouta huokasi sulkien silmänsä sekunniksi, mutta tuo tuskin
huomattava liikutus huumasi Virvaa eikä hän voinut hetken aikaan
hengittääkkään, häipyi maailmasta, unohti ympäristön eikä nähnyt sitä
silmäystä, jolla Pouta luomien alta häntä ihaili.

Hän palasi todellisuuteen kuullessaan Airin äänen: -- Tännekkö te
pakenitte? Aksel on lukenut heille lakia tuolla torilla ja sekös
vaikutti, nyt he ovat tukkanuottasilla.

-- Eikö olisi aika alottaa kokousta, huomautti tohtori Allas. Hän
oli nähnyt Virvan ja Anttu Poudan tuttavallisessa keskustelussa
astuessaan Airin kanssa kokoushuoneeseen.

Pouta katsoi kelloaan: -- Tosiaankin, akateeminen neljänneskin on jo
kulunut.

Hän astui oikealle pöydän taakse, punaisen lipun kohdalle, veti esiin
paperit laatikosta antaen ne kirjurille, joka jo istui paikallaan.
Huone oli täynnä väkeä, sekä komiteaan kuuluvia että yleisöä. --
Koska tämä on jatkoa aamulla pidettyyn kokoukseen, emme tuhlaa
aikaa pöytäkirjan tarkastukseen, vaan käymme käsiksi kiireellisiin
asioihin. Matkustajat, joita nyt on noin viisisataa, vaativat ruokaa
ja asunnoita taikka junat liikkeelle.

-- Matkustajat! kuului ääni joukosta. -- Köyhälistö on odottanut
maailman alusta kärsien vilua ja nälkää...

-- Asiaan! kuului huuto joukosta ja puhujan ääni vaikeni.

-- Pankinjohtaja Auer on lahjoittanut tuhat markkaa ja muut kaupungin
varakkaat keränneet samanlaisen summan tätä tarkotusta varten,
ilmotti tohtori Allas.

-- Komitean puolesta kiitän niitä kansalaisia, jotka ovat näin
auliisti velvollisuutensa täyttäneet, sanoi puheenjohtaja.

-- Hyvä, hyvä! huudettiin.

Komitean naisjäsenet saivat tehtäväkseen huolehtia matkustajien
mukavuudesta, ja kohta sen jälkeen otti puheenjohtaja
kansalliskaartin asian esille.

-- Olemme saaneet pääleiristä kehotuksen nyt heti järjestää
kansalliskaartin täälläkin.

Syntyi liikettä ja kohinaa sosialistien puolella, ja miehet
ryhmittyivät tunkeutuen puheenjohtajan pöydän ympärille.

-- Kehotan kokousta ehdottamaan toimihenkilöt.

Porvarit katsoivat toisiinsa levottomina ja ennenkuin he ennättivät
käsittää, mistä oikeastaan oli puhe, olivat sosialistit jo
järjestäneet koko asian, valinneet komentajaksi kaupungin ainoan
sotilaan, oman miehensä, entisen vääpelin. Sotilaiden värväys
alotettiin heti pihan puolella suuressa markkinaväen tuvassa. Jonkun
ajan kuluttua oli joka toisella pojalla housun lahkeet saapasvarsissa
ja punainen nauha lakissa. Sotilaallinen ryhti oli kyllä niin näin,
mutta urhoollista mieltä riitti yllin kyllin.

Salissa jatkettiin asioita, ja puheenjohtaja kehotti hiljaisuuteen.

-- Pyydän yleisöä esittämään ne asiat, jotka vaativat pikaista
ratkaisua. Kaikki muu järjestysvalta on nyt lakkautettu, ja tämä
komitea on siis velvollinen nopeasti ja auliisti auttamaan asiat
oikealle tolalleen.

Lakkokomitean jäsen, nahkuri Karri nousi paikaltaan vasemman pöydän
ääressä ja kysyi järeällä tavallaan: -- Saanko minä kääntää nahkani?

Kokous rehahti nauruun, mutta tohtori Allas otti puheenvuoron.

-- Lain selittäjänä tässä komiteassa ymmärrän asian niin, että
nahkuri Karri saa kääntää nahkansa ilman vieraan apua.

Karri nousi uudestaan ja puhui syvällä vakaumuksella: -- Kyllähän
tässä nyt joka pahinen on kääntänyt nahkansa näinä päivinä ja
näyttänyt oikean karvansa ja karvattomuutensa, niin että koko meno
vanhaa parkittua sydäntäni hytkäyttää, mutta nyt on puhe rehellisistä
raavaannahoista. Ellei niitä pikimmin käännetä, niin ne mätänevät, ja
kuka sen vahingon korvaa? Lakkokomitea kai? kysyi ukko ivallisesti,
veti partaansa ja istui.

-- Parasta lienee, että herra Karri kääntää nahkansa miten vain voi,
ellei siihen vain pyöriä tarvita, selitti Allas.

-- Tämä on lakon rikkomista! huudettiin joukosta.

-- Ei mitään etuoikeuksia eikä poikkeuksia porvarien vuoksi!
huudettiin sosialistien puolelta, mutta puheenjohtaja vaati
hiljaisuutta.

Kokous päättyi kuitenkin kinasteluista huolimatta pian, sillä yleisö
oli utelias näkemään kansalliskaartilaisten asettumista riviin
torille, sen "mönsträämistä" ja "kaseeraamista".



V


Majatalon emäntä, rouva Muukka, oli valittu johtamaan matkustajien
ruuanlaittoa. Hän otti luottamustoimen arvokkaasti vastaan,
pukeutui pariisilaisiin tamineisiinsa ja lähti ostoksille kahden
palvelijansa kanssa, purjehti leveänä joukossa, heitti silmäyksen
sinne, toisen tänne, viittasi, kuiskasi, käski ja kielsi. Kaikki
kävi kuin rasvattu. Sievät neitoset ja pojat kuljettivat lautasia ja
ruoka-annoksia tilapäisesti laudoista laadituille, pitkille pöydille.
Savolaiset ja hämäläiset ryhmittyivät eri pöytiin, ja puheen porina
kävi valtavana ryöppynä. Hanurit ja laulut kaikuivat milloin miltäkin
pöydän kulmalta. Miehet tupruttivat tupakkaa, ja ilma oli sakeana
sauhusta, mutta siitä ei kukaan joutunut huolehtimaan.

Toisen luokan odotushuoneessa neulottiin olkipatjoihin päällisiä.
Virva mittasi palttinapakoista kangasta ja toiset kaupungin neidit
ompelivat niitä koneilla kasaan säkeiksi. Koneiden kolke, puhelu ja
melu tuoksahti vastaan, kun Anttu Pouta astui sisään. Hänen katseensa
keksi heti Virvan naisten huoneen avonaisessa ovessa. Hän kallisti
hiukan päätään ja heilutteli nauraen vaatetta heittääkseen sen pöydän
yli neulojille.

-- Virvakin on riipaistunut irti juhlallisesta minästään, onkin aina
kuin mikä murhenäytelmän sankaritar. Ei mutta, katsos, kuinka hän
punastuu, puhui Airi Allaalle huomaamatta Poudan tuloa, mutta samassa
sukeltui Poudan tumma pää hänen näköpiiriinsä, ja Airin suu mutistui
hienoon vihellykseen: -- Ahaa...! hän ei sallinut serkkunsa sitä
huomata eikä ollut katsovinaan Virvaan.

Allas oli kuitenkin käynyt hajamieliseksi vyyhden pitäjäksi.

-- No, Aksel, pidä virastasi vaari, et osaa pitää puoliasi, katsos
nyt, kuinka koko vyyhti valuu pois käsistäsi.

Samassa Anttu Pouta nosti suuren kangaspakan lattialta Virvan
pöydälle, ja tytöt piirittivät hänet joka puolelta tahtoen riistää
sen häneltä, mutta leikki jatkui, ja Pouta piti yhdellä kädellä
pakkaa ilmassa torjuen tyttöjä toisella kädellään. Virva nauroi ja
koko sali joutui riemun valtaan.

-- Noin sinunkin olisi pitämät vallottaa tämä maa, tulla, nähdä ja
lumota, sanoi Airi serkulleen.

-- Ei minusta taitaisi olla sotamieheksi, sanoi Allas yhä tähystellen
Virvaa.

Melu lakkasi, kun rouva Muukka tuli kehottamaan kahville, ja Pouta
sai tilaisuuden puhutella Virvaa.

-- Lähtekää torille, sanoi hän, -- siellä puhutaan kuin hengen
edestä. Se on ryöppyä, kauan padottujen vesien purkamista. Tänne on
tullut oikea profeetta.

-- Profeetta, huudahti Airi -- sehän on perin hassua!

-- Hän on kansan suuri suosikki, kuuluu olevan oma lahkonsa ja
opetuslapsia mukana. Sanotaan "Maailman maalariksi".

Nuoret riensivät torille ja mäelle päästyä heilutti Airi liinaansa
huutaen: eläköön! nähdessään laajan torin täpö täynnä kansaa --
eläköön vapaus!

-- Ja veljeys! lisäsi Pouta äkkiä kääntyen Virvaan, joka oli astunut
Allaan kanssa keskustellen.

Tultuaan alas torille, pitivät he paraimpana mennä kokoushuoneeseen,
josta hyvin näki ja kuuli. He astuivat saliin, ja Pouta nosti kaksi
tuolia akkunan eteen.

-- Vallotetaan akkuna, kas noin, nyt näette koko torin.

-- Olkaa hiljaa, profeetta puhuu! varotti Airi.

-- -- -- maailmassa, elämän ahjossa on nyt tuskaa, hehkua ja sotaa.
Meidän taajaa, lukematonta joukkoamme pelätään ja -- rakastetaan.

-- Tuo ei ole aivan tavallinen manaaja, kuiskasi Virva.

-- -- -- herätä luonnon valtaa voimakkaampana. Vielä on yö, ja
ajassa tuikkii muutamia harvoja tähtiä. Me huudamme ja räyhäämme
kuin humalainen yössä voimaansa kehuen, sisumme kiehuu ja nyrkki
nousee nyrkkiä vastaan, hartia rynnistyy hartiaan ja silmä tuijottaa
silmään, pakko huutaa pakkoa, kun pääoma kerää väkensä ja työ asettuu
taistelurintamaan. Kahakoita syntyy siellä täällä ja sissisotaa
käydään, mutta pääarmeijat eivät voi taistelussa iskeä vastakkain,
sillä tuho olisi kauhistuttava! Toisaalla täytyy ratkaisun tapahtua.

-- Maailman koneisto voihkii sen taakan alla, minkä ihmisjärki
sille on sälyttänyt ja pakottaa sen yhä nopeammin, joustavammin ja
kauniimmin tuottamaan elämän keveyttä ja vapauttamaan sorron alaiset
orjuudesta. Se aika tulee ja sen täytyy tulla ihmisneron niinessä,
jolloin elämän sulous ja kylläisyys on jokaisen osa ja oikeus, aika,
jolloin ei enää toisen omaa pyydetä eikä työllä liiaksi orjuuteta.
Luonto taipuu valtaamme nöyränä ja alttiina kuin lempivä morsian, me
olemme silloin sen herrat, sen jumalat, niinkuin se ennen on ollut
meidän hallitsijamme ja jumalamme... Silloin voimme nauraa riemusta
ja onnesta ja huutaa kohtalolle: kussa on sinun kovuutesi! Silloin
olemme vapaata voimaa, omat herramme ja samalla koko maailman herrat,
sillä meidän rivimme taajenevat ja ulottuvat ympäri maapallon.
Silloin saamme elää, elää itsellemme ylitsevuotavassa kylläisyydessä
ja juoda suuruutta ja valtaa, joka ei ketään sorra. Me olemme
silloin keskipiste, lähtökohta ja voimapyörä, joka liikuttaa elämän
kylläisyyden rattaita.

-- Mitä on yhden ihmisen valta ja mitä ovat monet valtiot? Pois ne!
Uusi aika tasottaa voimat ja sotajoukot, uusi aika synnyttää yhden
maailmanvallan!

-- Vielä on, kuin kaksi mahtia taistelisi: pohjaton tylyys ja
mittaamaton rakkaus, ja oikeastaan on vain yksi voima elämää
ohjaamassa: pyrkimys! Kerran saavutamme ensimmäisen portaan, silloin
pysähdymme ja katsomme ympärillemme, näemme suuren valon ja rauhan
kaikkialla. Silloin ei enää ainetta jumaloida. Silloin astumme
toisille portaille, ja pyrkimys on yhä suurempaa, jumalaisempaa,
sillä _aineen aikakausi_ on mennyt. Uudet, tuntemattomat hyveet ja
uudet tuntemattomat paheet jäävät kiistakentälle, mutta ihminen on
jumalaisempi.

-- Silloin voi syntyä kamppailu luonnonvoimilla luonnonvoimia
hävittääkseen, sillä ihmissielussa on luomavoimaa ja on
hävitysvoimaa. Demoonin viha voi syttyä hänessä ja turmella elämän
lähteet, manata hävityksen maan uumenista ja upottaa ihmisneron
luomat pohjattomaan syvyyteen. Se taistelu saattaa olla hirmuisempaa
kuin nykyinen sota, aineen herran jumalaista taistelua!

-- Kuka tuo mies on? kysyi tohtori Allas, kun luinen mies oli astunut
lavalta alas ja hävinnyt joukkoon.

-- En tunne peijakasta, naurahti Pouta, -- mutta kuulin kerrottavan,
että hän on ollut Amerikassa ja tuntee perinpohjin työväenliikkeen.
Muuten hän lienee seikkailijaluonne.

-- Kuulkaa, kuinka siellä huudetaan, tuskin he sentään tajusivat,
mitä hän tarkotti. Mutta miehen ääni ja mahtipontisuus vaikuttaa,
sanoi Virva.

Allas oli vakava ja katseli yhä torilla virtailevaa ihmisjoukkoa.
-- Nyt heillä pitäisi olla intonsa mukaista toimintaa, muuten tuo
kuohuva mieliala puhkeaa arvottomiin tekoihin. Te puhujat ja johtajat
olette miehiä liehtomaan tunteita, mutta toimien ohjaus ei ole teidän
vallassanne, sanoi Allas.

-- Sen pahempi, olette oikeassa juuri tällä hetkellä, mutta antakaa
meille aikaa! huudahti Pouta.

-- Tuolla luisevalla miehellä oli luja usko, se teki oikein hyvää,
tuntui siltä kuin hän olisi oikeassa, sanoi Virva.

-- Otaksumiset voivat olla hyvin todennäköisiä, sanoi Allas.

-- Niin kyllä, mutta on yhtä ja toista, joka viittaa otaksuttuun
suuntaan, puolusteli Pouta. -- Ihmisten suurimmat viholliset:
sairaus, köyhyys ja typeryys, jotka meitä orjuuttavat ja tarraavat
kiinni meihin jo ennen syntymäämme, eivät kuitenkaan ole
voittamattomia, eikä niiden salaperäisyys enää kauaa voi meitä
eksyttää.

-- Olisi erinomaisen mukavaa valita vanhempansa ja syntyä terveenä,
viisaana ja rikkaana. Siihen lahkokuntaan minä riemulla rupeaisin!
huudahti Airi.

-- Ellemme usko, että joku ennakkolaki tai tahto määrää kohtalomme,
niin...

-- Tuskin olemme niin tärkeitä olioita, että joku korkeampi tahto
meistä viitsisi pitää noin mieskohtaista huolta, muistutti Virva.

-- Köyhyys, typeryys ja sairaus, nuo kolme mainitsemaani ilkeää
kohtalotarta kuuluvat varmasti inhimilliseen piiriin. Ja vaikkei
voikkaan aina selvästi osottaa, miksi tuo ja tuo syntyi köyhänä, niin
tiedetään jo nyt, mitkä suuret ja inhimilliset vääryydet kasaavat
hirvittävän köyhyyden ja rehentelevän rikkauden vastakkaisille
puolille. Ja nuo toiset surkeuden kohtalottaret ovat köyhyyden
tyttäriä taikka myös vanhempaimme erehdysten seurauksia, ei
salaperäisiä eikä siis välttämättömiä.

-- Teillä on tosiaan kadehtittava kyky selittää kaikki oman uskonne
valossa. Te kai myös väitätte -- niinkuin tuo luiseva mies tuolla
torilla -- että joukkojen tahto, joukkojen valta, joukkojen etu ja
joukkojen sielu on ihmisyyden elinehto! huudahti Allas innostuneena.

-- Se on minun ymmärtääkseni kehityskausi korkeampaan ihmisyyteen,
mutta älkää pakottako minua pohtimaan pohjattomia ongelmia, sanoi
hän vedoten Virvaan, joka oli hartaana kuunnellut väittelyä. -- Minä
elän hetkessä, tartun onneen, toimin, toteutan. Tuolla torilla palaa
tulinen tahto, sillä on jumalallinen usko ja mittaamaton voima. Emme
saisi tuhlata hetkeäkään on aika tosiaankin johtaa ja toimia!

He olivat lähteneet kokoushuoneesta torille ja sekaantuneet joukkoon.
Virva liittyi Poudan kanssa keskustelemaan, ja Allas oli pakotettu
seuraamaan Airia.

-- Siitähän tohtori Allas äsken juuri huomautti, sanoi Virva. --
Mutta mitä se hyödyttäisi minä en oikein usko joukkoihin.

-- Äsken leimahti silmässänne innostuksen tuli, ja sen sytyttää vain
usko. Te olette yhtä sydäntä tämän joukon kanssa.

-- Ehkä, ehkä olen! huudahti Virva antaen Poudan vakuutuksen huumata
itseään. -- Mutta minä en tahdo antautua sokeasti uskomaan ja
kuitenkin pelkään teitä ja joukkoanne -- se on kiehtovaa!

Pouta painoi päänsä hiukan lähemmäksi seuralaistaan ja katsoi häntä
silmiin, ja Virvan suloinen hämmennys oli hänelle sanomattoman
kallista ja vaarallista. Hän tarttui hermostuneeseen käteen ja
likisti sitä tungoksessa.

-- Lumous on kallista ja sattuu harvoin kohdallemme, on kuin onnen
pyörä. Siihen pitää tarttua aikanaan, ehkei se koskaan enää satu
kohdallemme...

Heidän katseensa yhtyivät, ja Virva horjahti hiukan. Huumaus hämärsi
päivän, hetki hukkui ja liitti hänet siihen mieheen, jonka käsi hänen
kättään piteli, ja samalla sen joukon niveleksi, jonka keskellä hän
silmänräpäyksessä heräsi uuteen elämään.

Mitä oli tapahtunut? Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa
salaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.

-- Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis
elämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen
sanovan hänen korvaansa.

Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman
suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä
-- minne ja kuinka kauaksi?

Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen
syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan
sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se
ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei
viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi
ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja
vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei
sattuma, ei uni: -- ah, hyvästi!

-- Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.

-- Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.

-- Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin
portille, ja Virva veti kätensä irti.

-- Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.



VI


Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja
asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä.
Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja
torvien äänet vuorotellen.

Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä
kysymyksiä.

-- Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko
Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.

-- Niinhän ne hokee, naurahti Karri.

-- Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon
seuralainen.

-- Älä sie nyt sekota?

-- Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.

-- Joko on selvinnyt? kysyi Karri.

-- Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton
sie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.

Odotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli
kirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi
siihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.

-- Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us;
vel-je-ys, tasaa... kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit
tasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?

Maija tavaili yhä edelleen. -- Tasaa... minnekäs se sitte vielä
menee? Ärrä -- voisuus!

-- Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, -- tasa-arvoisuus.

-- Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. --
Tasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja
kaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin
yhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis -- samanlaisia!

-- Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?

-- Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.

-- Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on
tasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä,
onko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.

-- Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri
nauraen.

-- Niin justiisa, intoili Maija.

-- Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko
sytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.

-- Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa
ihmiin, niin saat nährä!

-- Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo
sillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko
oikein esimerkin kautta.

Maijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein
punaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:

-- Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne
sanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että
"oikeutes ota!"

-- Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko
levollisena vilkaisten Karriin.

-- Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, --
tasaamist se on!

Maijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän
huomasi joutuvansa tappiolle. -- Enkä mie enää viitti! huusi hän,
-- eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja
yötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se
näitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! -- Hän
heilutti nyyttiä uhkaavasti.

-- Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.

-- Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti
sen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan
pudonnut.

-- Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin
viereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. -- Mänköön nyt,
kylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut
hyvä sill on syrän.

Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha
lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia
varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa
järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen
seurata saliin takaisin.

Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti
Poudalle: -- Nytkös se on oikein tasajako?

-- Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. -- Porvarit ovat sen
jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.

-- Kutka porvarit?

-- Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.

-- Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako?
huomautti Maija.

-- Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.

Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen
rohkeasti: -- Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan
tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?

-- No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen
morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia
lasiin. -- Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!

-- Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja
joi.

Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma
Roima sisään touhuisena ja punaisissaan.

-- Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että
hänellä oli paljon sydämellään.

-- Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!

-- Kyllä tässä nyt näytetään "hörreille" kurssia! huudahti eräs
punakaartilainen.

-- Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu
ja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä
hengenvedolla.

-- Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella
rehellisesti, sanoi Pouta.

Salin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas,
alas! kuului yhä voimakkaampana.

-- Ei, ei! vastattiin heikommin.

-- Suomettarelaiset! kuului huuto.

Pieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat
nousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä
lujemmin:

-- Ei, ei!

Melu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia
saliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.

Mikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja
torkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta
painopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän
päivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen.
Hän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi
lusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin
ja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin,
mutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi
luopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi
myhäillen kylkeen:

-- Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.

-- Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii
juora, sanoi Maija ja hörppäsi.

Se sai jo eloa Mikkoon.

-- No, kun toit, niin anna!

-- Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, -- saan kai mie
toista. -- Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:

-- Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.

-- Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui
kurkkuun.

-- Häi meinaan, että ostan tiketin!

-- Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl
kotonakii olemist!

-- Lährettäis -- kukas muu sinne sitte lähtis?

-- Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella
äänellä.

-- Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka
ei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.

-- No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?

Mikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta.
Melussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri
kättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi.
Kyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa
ja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja
ihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa
taitavat tehdä.

-- Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, -- minuahaa ne pauhaa! ja sitä
seurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli
lopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari
Taavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo
rupesi helpottamaan.

-- Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan
tiketillää vierä... puhukoos viel! äkäili Maija.

-- No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita,
joka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.

-- Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. -- Ja mikäs
täss' muu eteen tulee ku piikuus.

Nuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan.
Iitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista
harmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja
Auerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut
tyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan
mielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle
kävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja
juuri oli.

-- Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, -- ei se ole
neljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.

-- Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli
jo kolmatta päivää kulussa.

-- Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, -- jos
tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.

Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa
hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä
hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin
ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä
selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja
soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä
kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli
liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta,
mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin
pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.

Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä
kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja
sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi,
jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi
saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin
paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät
kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista
riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.



VII


Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot
hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului
melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän
iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä
kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten
useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa
julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin,
ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu,
kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa
oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta.
Isänmaan puolesta! -- tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain,
hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan!
Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi,
rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin?
Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa
sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut
illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi
raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.

Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta,
ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi
Allaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka
selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen
tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä
ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan
hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta,
tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan
ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja
mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja
yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan
katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen
onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen
kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä,
todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja
mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se
olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. -- Niin,
olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, -- minäpä tiedän, tunnen
voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko
tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa?
Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi?
Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen
olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja
varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku
tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua
omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää
huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai
kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas
oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit
houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan
entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja
Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja
Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi
tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä
pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä
ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies
silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet,
mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla
nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.

Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita,
irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa,
jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan
mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella,
siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti
puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä
etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli
gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.

Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta
maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin
syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta
laajalla Suomen niemellä.

Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva
heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin
heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon
harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen
ajatuksesta kuulua siihen.

Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä
eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt
oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina
ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet
toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen
täytyi olla sattuman varassa.

Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan
salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt
tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.

-- Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva
tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi
lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen
leveän selkänsä väkijoukkoon.

-- Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. -- Onpas tämä
oikeata lihamuuria.

-- Tukehuttaako teitä?

-- Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.

-- Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta
mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti
väljemmälle katukäytävälle.

-- Minne menemme? kysyi Virva.

-- Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista
tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.

-- Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.

-- Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja
luonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla.
Pankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka
tahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.

-- Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös
kahvilan portaita.

-- Te ette tullut eilen illalla.

-- Minä olin hyvin väsynyt.

Pouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän
hiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.

-- Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.

Virva heitti veitikkamaisesti päätään: -- Näytänkö huonolta?

-- Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa
katsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.

-- Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset
hermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?

Poudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi
todistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä
tuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona
nuoren miehen.

-- Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä
sopimustamme?

-- Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.

-- Suvaitsetteko kahvia, kaakaota...?

-- Kiitos, kahvia, se virkistää.

-- Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.

-- Teoissannekin eikä vain sanoissa?

-- Niin, puuhaan osuuskuntia.

-- Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi
minun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin
teidän voittavan.

-- Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen
matkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa
ja käyttämätön koski -- niin, onhan siinä pieni myllypahanen -- ja
koko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin
kaipaavat.

-- He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä
aatetta.

-- Eihän vesi yksinänsä, mutta aate...

Kahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden
kodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.

-- Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että
pian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.

-- Saanko minä, toden totta, tahdotteko?

-- Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan
katsoen viehkeästi Poutaan.

Nuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se
vaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti
raukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä
Poudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.

He olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous,
tositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen
sanomattoman kalliiksi.

-- Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki
hänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa
hän veti kätensä pois ja jatkoi: -- Olemmehan oikeastaan niin hyviä
ystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.

-- Ellemme loruelisi...

-- Puheenne ei saa olla totta.

-- Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.

Virva hymyili jo rohkeammin. -- Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte
ensin niellä kultakalan ja sitten...

-- Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.

-- Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.

-- Entä jos niin olisi -- kaikki keinot luvallisia!

-- Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.

-- Minulla on tavallisesti onnea!

-- Teidän rohkeutenne... hän keskeytti sanansa punastuen, sillä
Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan
pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta
kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa
istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään
turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti
anastamasta ja taivutti jumaloimaan.

-- Ihailen -- jumaloin -- rakastan -- ei, ei, älkää kieltäkö -- ehkä
katuisitte -- rukoilen -- sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee
minut hulluksi -- ettehän henno -- katsokaa minuun, Virva, kallis...!

Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.

Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli
avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat
silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä,
mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti
hermostuneesti:

-- Ei, ei älkää luulko -- tämähän on leikkiä -- kujeilua -- lakkoa!

-- Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä,
huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.

-- Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne...?

-- Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä
myönnän...!

-- Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä
vaadin.

-- Sanokaa, mitä te vaaditte?

-- Voisitteko taipua meikäläiseksi -- porvariksi?

-- Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!

-- En suinkaan, olen ihan tosissani.

-- Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja
tointuen huumauksestaan.

-- On!

-- Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on
mennyt veriini.

-- Otaksutaan, että te rakastatte minua.

-- Minä rakastan teitä!

-- Minä vain otaksun ja -- otaksutaan, että minä rakastan teitä,
sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.

-- Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.

-- Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.

-- Niin, otaksutaan...! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä
ja nojasi pöytään.

-- Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.

-- Mihin, oi mihin?

-- Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.

Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.

-- Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin,
sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan.
Olen vallassanne, humaltunut lemmestä -- ja teidän on syy -- hyvä
Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä
sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat
meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta
raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla?
Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän
te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!

Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus
kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen
uhman ja terävän älyn.

-- En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne
sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen,
jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden
tulevaisuuteen.

-- Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?

-- Minä en sitä kiellä -- rakastan teitä!

Pouta oli sanaton ja nöyrä.

-- Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan
rakkaus yksin riittäisi -- niin, ei ainakaan miehen ja naisen
rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla
on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki
käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan
asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin
tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään
omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.

-- Puhuessanne noin olette kuin toveri -- kuin mies, ja se viehättää,
kaikki teissä viehättää...

-- Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä
viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto.
Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja
mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen
yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina,
mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.

-- Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!

-- Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.

-- Ne ovat kaksi eri asiaa.

Virva nauroi: -- Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä
ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri
asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse
aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen
paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se
on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta
teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani
saakka kiitollinen.

-- Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä -- antakaa minulle tilaisuus
voittaa teidät!

-- Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta -- tahdon vain
sanoa -- rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä
en myöskään luule -- en vielä usko teidän olevan oikeassa.

-- Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?

-- On, olemme nyt tasaväkisiä.

-- Kiitos! huudahti Pouta.

Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan
päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:

-- Siis rehellinen taistelu.

Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana.
Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut
tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.

-- He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te
heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!

-- Kutka menevät? kysyi Virva.

-- Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.

-- Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.

-- Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi
Virva.

-- Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.

Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki
hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel
kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.

-- Minun isäni, ymmärrättehän.

Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään
paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.

-- Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät
kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!

-- Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois
akkunasta.

He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin
kaikkein pyhimmässä.



VIII


Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot
harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen
sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät
kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot
antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti
vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin
tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa
se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa
kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän
hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.

-- Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.

-- Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.

-- Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.

-- Onko teillä pääkonttorin määräys?

-- Meillä on kansan määräys.

-- Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis
teitä poistumaan.

-- Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.

-- Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.

-- Mutta nyt on kaikkialla lakko.

-- On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat
kaikki olla työssä.

Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun,
joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan
mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja
kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan.
Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.

-- Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään
myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä
kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty
väkivaltaa.

Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin
Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi
heihin tuimasti ja astui ovelle:

-- Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui
huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun
ja palasi pankkiin.

Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen
kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet
poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan
vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.

Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.

Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla
äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.

-- Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.

-- Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että
sietäisi kerran omatkin...!

Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota
rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja
alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään
toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike
liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi
muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä
verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt
oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti
ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle,
mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui
valittajien puolelle.

Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan
liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.

-- Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin
ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten -- meneekö se
kuitenkin protestiin?

Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:

-- Ei mene, nyt on kaikki lakossa -- kyllä vekselinne pysyy koreasti
täällä.

-- Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer
ivallisesti.

-- Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset
lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt
tullut loppu!

Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa
lainlaatimisintoa.

Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan,
astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:

-- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!

Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo
horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen
käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.

Mies kiivastui ja huusi:

-- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!

-- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra
pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on
ainoa oikea keino ratkaista asia!

-- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer
kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.

Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen,
mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:

-- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä
lakosta?

-- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.

-- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei
ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.

Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin
hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan
viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan
ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.

Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.

Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.

-- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.

-- Herra pankinjohtaja.

Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti
valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan
poistunut pihan kautta.

Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta
katseli heitä hetkisen.

Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos
kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili
ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus
vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja
elinvoimia murtavaa vihaa.

Pouta poistui nyökäten Virvalle.

Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.

Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.

Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän
horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana,
ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta
maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti
kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.

Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa
hermostuneisuuttaan.

Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen
miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi,
selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko
ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen,
jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja
irrottanut...?

Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän
olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä
ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta,
kunnia, rakkaus...!

Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa
lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja
putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä,
katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin
silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun
verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä
pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti
hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos
-- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä
oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he
olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä
auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen
elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.

Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella
toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen
määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt
ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?

Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon
lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi
tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin,
luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja
väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea
vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä
seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi
takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti
vapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret
lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä
pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen
katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.

Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli
herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat
ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen
on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky
ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein
naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi?
Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!



IX


Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja
otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat
serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla
pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi
kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus
haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän
tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.

He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä
muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain
käytävään estäen pääsyn.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.

-- Pääsy kielletty!

-- Onko herra pankinjohtaja siellä?

-- Se on hänen asiansa!

-- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!

-- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi
mies.

-- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?

-- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse
ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.

-- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
Virva.

-- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. --
Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.

-- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva
läheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?

Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi
häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli
hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.

Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä
miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja
katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa
he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt
ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin
vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt
olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan
liikepaikkaan.

-- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi
alakuloisena.

-- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme
nähtävästi voi täällä mitään.

Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.

-- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli
sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen
käsissä pelosta tutisivat.

Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala
mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan
eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja
ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla
lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa
silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan
katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?

-- Minne sinä menet? kysyi Airi.

-- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.

-- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.

-- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella
asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.

He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.

-- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille
vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...

-- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi,
sanoi Virva.

-- Aseita on heilläkin.

-- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän
hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.

-- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme
aasia, ellemme tee samoin.

-- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen --
lapsellista, hymähti Allas.

Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli
tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa
mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei
kuitenkaan kahvia väkevämpää.

Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka
olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi
oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia
pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.

Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen
kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa,
jota kuitenkin vastustettiin.

Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin:
-- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä
usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä
pakko...

-- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on
kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se
sovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!

-- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla...
Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.

Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi
heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.

Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä
onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa
kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen
johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät
lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne
voisi muuttua...

Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa
kasvoilla ja huudahti:

-- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?

-- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on
tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja
houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.

Virva nauroi.

-- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan
kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin
olisit...

Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:

-- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen
kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä
vaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.

-- Iske, anna sähkövirran vieriä.

-- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta
isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia
sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.

Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman
ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen
maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut
sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta
pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti
pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen
toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja
sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa
serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.

Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin
patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja
tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä
onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken
Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty
pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana
lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret
liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat
puristaessaan niitä.

Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden
sanattomaksi.

-- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.

-- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin
tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen
niin neuvoton.

Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.

Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta
pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.

Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan
pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa
tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.

Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä
ja vihasta vapisevana.

-- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa
kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy
tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!

Eräs punanauhainen vastasi: -- Volverit esiin, herrat porvarit,
katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun
hyödyksemme saisimme!

-- Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.

-- Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä
olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.

-- Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi
joku.

Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.

-- Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku
tuli ja kertoi:

-- He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut
paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.

Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin
jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin
ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin
niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan
loitommaksi.

-- Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka
teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.

-- Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. --
Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden
puolesta. Eläköön kansa!

Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.

Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa
jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko
piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä -- niin hän
oli kaikkein silmissä muuttunut.

-- Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.

-- Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte
kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.

-- Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei
ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!

-- Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän
tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota
arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.

-- Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se
on lippuun painettuna.

-- Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.

-- Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?

-- Naa, huusivat miehet, -- ase kädessä uhmaa vaikka pirua!

-- Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.

-- Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. -- Vapaus ja
riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen
maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja
huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa
ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan
itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme
riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja
tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.

-- Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?

-- Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan
voittaneensa aikaa. -- Vapaus on järjestystä, yhteiselämän
viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä
suinkaan villi kasvi.

-- Jaaritusta.

-- Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.

-- Ja tapella, keskeytti taas joku.

-- Hiljaa! kuului vastaväite.

-- Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen
-- loukkaamatta muiden etuja!

-- Sepä monimutkaista.

-- Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi
hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.

-- Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella
tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja
ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.

-- Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa,
poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät
valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.

-- Tuo on niin oppinutta!

-- Hiljaa, huudettiin taas.

-- Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää.
Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka
eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!

Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän
vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen.
Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta
häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta
tungoksesta.

-- Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla!
lausui joku hiljaisuuden syntyessä.

-- Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, -- vapaus käsittää myöskin
veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan
aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme
maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä
valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman
sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta,
selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa
ääriviivoja.

-- Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden
vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja
jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä
ja kaikki aseenkantaminen -- yksityisen tai valtioiden -- on
yhteiskunnallinen rikos.

Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä
puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri
liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä
tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui
siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä
oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen
kauneuden?

Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään
silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä.
Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden
läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja
ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori
nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!

Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan
tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa.
Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän
katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen
kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen
voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien
suojassa.

Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä
hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen
johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.

-- Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin
pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan
odottaa niin kauan, sanoi Pouta.

Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
Poudalle.

-- Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.

Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.

-- Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän
madaltaen äänensä.

-- Luonnollisesti, näkemiin!

-- Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden
puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.

Poudan muoto synkkeni uudestaan.



X


Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet
kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista
syntyi miesten kesken.

-- Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.

-- Niin, mutta mikä? huudahti Airi. -- Suutari Taavetti on tosiaan
niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,
jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.

-- Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen
kai poliisilta.

Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka
hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta
nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa
heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun
Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.

-- Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?

-- En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.

-- Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, -- kun ne puhuu, että sielt'
pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.

-- No, sun vai, väkisinkö?

-- Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään
vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...

-- Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
Maijan sanatulvan.

-- Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.

-- Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on -- no,
kuinka sen nyt selittäisin -- Taavetti on sairas -- tullut noin --
hiukan sekapääksi -- ehkei nyt sentään hulluksi...!

-- Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?

-- Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.

-- Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. -- Maija
kiirehti Iitaa hakemaan.

-- Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. -- Luuletko, sinä
veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.

-- Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä
lähellä.

-- Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?

-- Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.

He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua
saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.
Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi
heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan
portaita ylös.

-- Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä
mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.

He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,
mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.

-- Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi
hänelle päästyään lähelle.

-- Ei, en mie uskalla -- hullut on -- hulluja! Iitan kimakka ääni
kuului kauas.

-- Vai siekös peuhaat?

-- Seis! huusi Taavetti, -- minulla on ase!

-- Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?

-- Kansalliskaartilainen.

-- Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!

-- Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti
kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.

-- Kyl mie sin vahrin!

-- Ole, ole, minulla on ase!

Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti
yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.

-- Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! -- Iita
läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. -- Parantaisit ensin oman
kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.

-- Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä
sysien.

Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: -- Toss' on, vahri sitte
noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin
mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!

-- Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita
tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. -- Vai jo vai sie rukoilet.
Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!

Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,
joka on saanut pääkomennon sodassa: -- Ota lapset syliisi!

Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden
kummallekin käsivarrelleen.

-- Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin
kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,
aletaan mennä jo!

Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen
näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista
hävinnyt.

Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle
huutaen isäänsä avaamaan.

Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: -- No,
veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne
sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset
keksivät taaskin ruveta meluamaan.

Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.

-- Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,
kohta päivällisaika, lähdetään vain.

-- Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.

-- Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa
salkussa, loput kassaholvissa.

He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti
kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.

Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä
lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin
vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan
Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.

-- Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?

-- En ole sattunut...

-- Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.

-- Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.

-- Vai jo, vai, häi tiketillä...

-- Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?

-- No, minnekkäs sitte...!

-- Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?

-- Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä
oikein voinut pidättää itkuaan.

-- Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.

-- No, sit niin tasajaon limonaatia.

Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti:
-- Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää
Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei
se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se
kuitenkin omalla tavallaan.

-- Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä
uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.

-- Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen
Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle
askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti
ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli -- että pysy tuossa!

-- Vai loruja, yritti Taavetti.

-- Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.

-- Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen
limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.

-- Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran
kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.

-- Mitäs -- eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. --
Saiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt
on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.

-- Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen
pimittää, varotti Iita.

-- Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija
itkemään. -- Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta
Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie
olen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!

Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta
akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:

-- Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan
yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!

-- No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä
oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. -- Mökkirähjä ja
suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja
voissa sen piankin hitkaisisin!

Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti
vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.

-- Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu
urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.

Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja
sylkäisi.

-- Älä tuossa roiski! huusi Iita, -- juo kahvia ja syö rievää, niin
tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.

Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe
ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien
leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi
tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata,
maidonsekaista lientä:

-- Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.

-- Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö
lutoontuu, pisteli Iita.

-- Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa
ryypätessään.

Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui
alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput
liehumassa.

Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja
punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan.
Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.



XI


Kotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä
tuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä
mielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista
hekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään
kuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.

-- Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän
torin sivulla astuttaessa. -- Ja muutenkin, eihän tämä taida niin
erittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun
sitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, -- mutta ei
se pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki
sammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?

-- Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai
kuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja
haudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää
elää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.

He olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin
kauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä,
jonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin
rakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta.
Kaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin
luomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu
taiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen
värien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.

-- Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.

-- Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon
astuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet
eivät ole pääasiana.

-- Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti
hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia
keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta
päästyään.

Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.

-- Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.

-- Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää
hämmästystään.

-- Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka
kuinka kauan, sanoi Airi. -- Setä Valtari ja minä...

-- Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. -- Se on
valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?

Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa
vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan
tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.

-- Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla
juhlallisesti: -- Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!

Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina
kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.

-- Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.

-- Minusta tuntuu, sanoi Virva -- että nyt on oltu suoria ja
rehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän
se ilveilyltä taitaa tuntuakin.

-- Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta
vaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.

-- Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä,
sanoi Auer ivallisesti hymyillen.

-- Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.

-- Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen
kääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.

-- Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi
huviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen,
nielaistessaan ruokaryypyn. -- Saamme olla kiitollisia, että meille
on suotu keskisäädyn siedettävät osat.

-- Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään
mielenkiintoisia, sanoi Virva.

Valtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: -- Onhan niitä
kylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja
rikollisuutta, jos se on intressanttia.

-- Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. -- Eikä mikään
estä meitä taputtamasta heille käsiämme.

-- Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.

-- Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti
Allas tasottaa. -- Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa
pelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan
vieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja
tulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa
yläpuolella pilviä.

-- Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. -- Pelko
on hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.

-- Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää
katsetta. -- Taikka oikeastaan hävittämishalu -- nykyinen sotalaitos.

-- Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin
ajatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin
tehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta
kuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin
luomaan kykenee, sanoi Allas.

-- Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.

-- Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun
heidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti
Valtari leikiksi.

-- Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa
ylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi -- tuskin, sanoi
Auer.

-- Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi
pikkuvanhasti.

-- Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.

-- Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan,
huomautti Virva, -- miten silloin on tehtävä?

-- Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. -- Kirjotetaan vekseleitä,
luvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit
vääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla
ijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää --

-- Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on
tehtävä? kysyi Valtari.

-- Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, -- kansa kirjottaa itse
vekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain
raaimmaksi.

Hänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen
halveksuminen kidutti häntä.

-- Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa
vekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin
huomattavalla uhalla.

-- Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden
ihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.

-- Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään
ruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?

-- Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.

-- Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis
vain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä
sanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen
vastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat
vekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki,
sillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa
fantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina
päivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin
luotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja --
tyrmä.

Pankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta
eikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä
tämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää
mieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin
silmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua
levittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi
pyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.

-- Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä
eteenpäin kulkua? kysyi Virva.

-- Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi,
sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että
yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät
keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.

-- Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.

-- Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.

-- Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.

-- Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.

Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan
vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.

-- Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka
sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä
vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja
Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.

Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun
valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen
alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana.
Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa.
Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään
epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa
voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen
tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai
jyskytti hillittömästi. -- Naisella sanotaan olevan hieno vaisto
erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän
punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin
ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.

Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö
vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska?
Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa... Hän
hymyili omia mietteitään. -- Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin
-- ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen
tietään -- olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu -- en muuta mitään!

Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski
äänettömästi tuolin selkään. -- Eikö mitään?

Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet
kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat
menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin
kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.

Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot
liekit.

-- Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. -- Anna leimahtaa,
muuten palat sisällisesti.

-- Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät
ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla
turvassa.

-- Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka
sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.

Virva nauroi hermostuneesti.

-- Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta
ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla
vääriä vekseleitä.

-- Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa.
Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata
omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle,
vain askel viivan ylitse -- et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua
ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan
ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.

-- Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.

-- Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.
-- Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin -- kuin --
Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki
kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?

-- Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. -- Minä
vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos
nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta
piiristäni poikkeavaa?

-- Astuisit yli viivan...! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi
levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi
hiljaa.

-- Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.

-- Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin,
mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.

-- Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle
rohkeimmankin. Ehken uskalla -- ehkä uskallan. Ritarillisuus ja
velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat
meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan
kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi,
Aksel!

-- Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät,
sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.

-- Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä
ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä,
eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta,
olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja
varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on -- toiveet voivat tehdä
ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin -- ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä
teenkin sen -- mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!

-- Minä... Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas
neuvottomana. -- Ehkä olen loukannut sinua -- tietämättäni.

-- Sinäkö -- et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat
luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt
tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä
olet pohjaltasi perin sivistynyt!

-- Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.

-- En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.

-- Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.

-- Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi
peruukiksi.

-- Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja
ja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti
katsellen Virvaa.

-- Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. -- Sinulla näyttää olevan
erinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta
toivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin
halukas.

-- Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.

-- Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!

-- Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?

-- Minäkö, en, minä en ole mitään.

-- Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli
Airi intoillen.

-- Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua
isketään, sanoi Virva.

-- Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen
sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.

-- Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. -- Hänen
ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. -- En kuitenkaan tiedä, mitä
on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen
sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.

-- Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.

-- Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista,
sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan
marraskuun iltaan läpi akkunan.

Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta
naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja
alistuva hellyys.

Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla.
Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa
erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.

-- Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin
hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.

-- Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.



XII


Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja
tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.

-- Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!

-- Anteeksi, taisin viipyä.

-- Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään
erityisempää kokouksen menossa?

Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka
vaiti.

-- On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna
saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.

-- Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren
miehen kanssa.

-- Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?

-- Kansa itse.

-- Sekö koko kansa?

-- Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä.
Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit
ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin,
lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli
taskussa, oma manifesti.

-- Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?

-- Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä.
Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän
kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu
olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta
vetäen taskustaan punaisen paperin. -- Emmekö mene tuonne kahvilaan
lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.

He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen
kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli
tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia
ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa
voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto
ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä
edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten
kansalaiset koolle asioita pohtimaan.

-- Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman
onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään
illalla kotiin. -- Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta
sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten
johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja
ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.

Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen
rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan
tamperelaista julistuskirjaa.

Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. -- Tässähän
naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin
valittaessa! Mitä tämä on? "Koska etuoikeutetut luokat eri
tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan
kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään
tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon
nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan
kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous
heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella
kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen
kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus". Mitä tämä
oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin,
ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin
etualalle.

-- Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.

-- Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.

-- Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi
uudelle.

-- Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli.
Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa "Suomen kaikilla
kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus". Minun
päässäni on varmaan kaikki sekaisin -- kaikille kansalaisille --
naisilleko myös?

-- Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja
ruhtinaallinen?

-- Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?

-- Niin, niin, neiti Virva!

-- Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja
me olemme kuin miehet, niinkö?

-- Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?

-- En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin
sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista -- kuin olisin saanut
suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.

-- Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, --
ettekö kuule laulua tuolla torilla?

He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.

    Jo notkelmasta nousi merkkisauhu,
    se syömet sytti, puhkes innon pauhu.
    Kapula kiersi, vannoi valan kansa,
    se kauemmin ei kanna kahleitansa,
    ei saa se väistää vainon verisutta,
    siis rohkein rinnoin kohti vapautta!
    Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä
    ja liiton suuren pettää pelkomiellä,
    kun vaarassa on isänmaa ja kansa,
    häpeä ja herja olkoon palkkanansa!
    Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski:
    Nyt taistellaan,
    jo täytyy nousta päivä uus,
    vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!

[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä
tuntematon.]

Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.

-- Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa
sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää
voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven
rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä
tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme
sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan
aseilla.

Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:

-- Täällä on lähetti Tampereelta.

Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin,
joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.

-- Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.

-- Terve tuloa, tuotteko julistuksen?

-- Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan,
kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!

-- Kuinka tuota -- kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa
miehen tapaan.

-- Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä
julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko
kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja
juhlissa.

-- Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa
aivan pian, sanoi Pouta.

-- Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani
on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava
kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri
sellaisena kuin se on.

-- Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa
lähettiä. -- Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka
istui vasemmalla pöydän ääressä.

-- En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä,
siitä olen melkein varmakin.

-- Entä te itse, hyväksyttekö?

-- Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.

-- Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi,
ettekö sittenkään...?

-- Eihän se riitä riipu.

-- Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.

-- Minä en sitä usko.

Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi
katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.

-- Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme,
sanoi hän hiljaa.

-- Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva
vakavana.

-- Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna
tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?

-- Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette
itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.

Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja
painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä
hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.

-- Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja
vakaumusta.

Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen
pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului
hänelle -- eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi
heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen
ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes
alettaisiin, seurasi Pouta häntä.

He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun
Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi
hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi
hän kaatunut.

Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen
lempeästi nuoren miehen luotaan: -- Ei, ei, rakas, ei!

Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat
näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois
taakseen katsomatta.

Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä
tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun
pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina
pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää
palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?

Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki
katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä,
astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta,
ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä
oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia
kohtalojaan -- hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.

Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis
avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet,
toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet
muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi?
Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen
oikeutta?

Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys
totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä --
ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin
vastuunalainen hänestä kaikessa -- niin, ihan kaikessa. Hänellä ei
ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.

Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen
jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten
hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti
siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina
ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin
kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka
paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö
kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään
asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni
somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle
itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.

Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä,
välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden,
joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan
vastakkaista tietä.

Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä
sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin
yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja
nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni
ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto -- ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä
nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut
ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja
mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat
kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän
pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman
kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja
se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan -- mutta siellä oli
vaikeudet, työ ja vastuu...

Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin,
outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei.
Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen
ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus -- niin, ansaita
se!

Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja
katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät
epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.

-- Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta
penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä
vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi
tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.

-- Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen
taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. --
Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa
majataloon.

-- Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain
laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut
ottanut...! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan
voimassa. Hän rakastaa minua -- Jumalani, minua itseäni. Ja se on
niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!

Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu
sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään
punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa
ihastustaan.

-- Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?

Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit
järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen
vasemmalle omien lippujensa suojaan.

-- Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen
ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä
vetäännyttiin porvarien puolella.

Hilma Roima luki: -- Kuulkaa, esimerkiksi tämä: -- käytäntöön
sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme...

-- Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti,
ja luki itse toisesta kohdasta: -- uusi väliaikainen -- ei, tässähän
se on -- koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan
-- kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka
ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle,
silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu
Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies
siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!

Syntyi aika meteli ja huuto.

-- Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.

Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi
kimakalla äänellään: -- Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen
ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille --
kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin,
kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui
itkuun.

-- Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.

-- Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, -- äänioikeus ja vielä
vaalioikeuskin -- että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville,
juuri minä!

Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.

-- Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa
hämmästystään. -- Siitä taitaa syntyä uusi tahti!

-- Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa
ja niin tuppaa itkettämään.

-- Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi
painavasti.

-- Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle,
puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.

-- Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen
etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.

-- Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki
rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras
ja iski taas kämmenensä pöytään.

-- Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin
pahalla! huusi joku.

-- Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen
ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti
Hilma Roima.

-- Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus,
selitti Pouta.

-- Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo
takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian.
Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja
lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme
viimeiseen hengenvetoon!

-- Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.

-- Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni
kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti
Virvaa.

-- Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä
puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi
Virva.

-- Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän
ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä
tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. --
Tunnetteko julistuskirjan?

-- Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan
Poutaa puuttumasta puheeseen.

-- Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin,
juuri, halveksuvana!

-- Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva
hymyillen.

Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui
köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti
äänensä: -- Teillä on tosiaan oma tapanne -- jarrujen tapa se on! Ja
jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!

-- Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun
takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin
ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.

Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.

-- Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.

-- Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta
Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. -- Hän on jotakin puolueensa
yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma
itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan
ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan
edemmäksi kuin sitä tavotamme.

-- Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.

-- Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi
Virvaa. -- Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja
auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa,
käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja
suurta asiaa.

-- Minä en sitä vielä oikein usko.

-- Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän
tasollanne, käytämme toisia keinoja.

-- Olette ehkä oikeassa.

Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden
kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen
mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja
vakaumuksena.

-- Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa,
kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin -- on
minulle sanomattoman kallis todistus meidän...

-- Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden
samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää
tunnettaan. -- Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.

Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa
ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska
ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan
toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä
kuitenkaan olleet kahden.

-- Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että
pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain
vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa
huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.

Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki
ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta
otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän
ääreen.

-- Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan.
Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä
Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen
osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle
toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin
väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi
tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt
mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren
kauniilla kasvoilla.

-- Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.

-- Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.

-- Minkä verran ne lupaavat?

-- Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.

-- Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu
minun käskettäviini.

-- Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti
kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.

-- Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja
siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.

-- Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti
tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva
heilutti sormessaan. -- Te ette pitänyt sanaanne.

Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.

Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten
katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja
hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla
kuvastui.

Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa
serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.

Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi.
Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa
hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja
herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!

Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja
vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon
häntä odotettiin.

       *       *       *       *       *

Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan
manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt
tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin
vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa
ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.

-- Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta,
niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon -- povitaskuissa.
Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan
leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.

-- Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla,
naurahti Hirvi.

-- On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.

-- No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan
neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin
asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit
suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän
pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.

-- Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä
torilla.

-- Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin
sakea, että se sekottaa pään!

-- Oikein, oikein! huudettiin salissa.

-- Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria
oikein soihtukulkuein ja sakissa!

Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada
huimaavan vauhdin.

-- Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa
maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!

Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän
sekaantui puheeseen.

-- Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää
aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja
paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.

-- Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.

-- Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan
oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni
asiallisuuden päästä.

-- Ellei hän suostuisikaan...!

-- Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi
Pouta.

-- Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.

-- Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa
perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus
ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän
puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen
hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle
aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.

-- Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.

-- Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.

-- No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.

Miehet nauroivat.

-- Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen
saliin sivuhuoneesta.

-- Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse
nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.

-- No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin
olisi vainunnut jotakin käryä.

-- Siitä ei taru kerro.

-- Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä
alta kulmain.

-- Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.

-- Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.

Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut
neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi
olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei
mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset
haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä
täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä
valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä
kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku
kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla
muuallakin tehtiin -- oltaisiin lain ja järjen kannalla.

-- Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän
puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani
mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. -- Se kuuluu olevan heille hyvin
tärkeä seikka tällä hetkellä.

Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.

Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään
serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta
kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä,
mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi,
tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan
lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin
hipaisten häntä.

Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä
Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut
hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se
kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin
elävänä ja todellisena.

Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat
rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He
olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka,
leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen
vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän
oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan
sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä
nauranut unikuvaa.

Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle
ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta
veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja
näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.

Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät
hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto
tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt
seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei
kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.

Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat
vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.

Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta
puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä
puolittain kuiskaten:

-- Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.

-- Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen
samalla silmäyksen Allaan puolelle. -- Asia olisi kuitenkin saatava
läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät
kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.

-- Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä
valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.

-- Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. -- Huimia
miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden
välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. --
Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!

-- On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.

-- Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain
oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta
Karrille ja miehet nauroivat piirissä.

-- Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä
intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.

-- Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko
merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:

-- Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden
ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat
kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä
kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan
luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan
täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle
täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.

Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa

-- Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet
kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.

-- Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla
äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle.
-- Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta
nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen
manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!

-- Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva
Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.

Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen
punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella
kiihkolla: -- Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto
nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt
Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se,
mikä -- joko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen
todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen
sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne
kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.

Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:

-- Ei, ei!

Pouta jatkoi: -- Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin
kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa
sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja
luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä
marraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.

-- Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita,
sanoi Allas. -- Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset
poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät
vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä
enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.

-- Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä
iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle
porvarillisten puolelle seisomaan.

-- Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti
mieheen.

-- Me kansan edustajat!

-- Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!

-- Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa,
puuttui Pouta puheeseen, -- ja sen käskyt voivat koska tahansa
saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!

-- Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme
omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on
laadittu, sanoi Allas.

-- Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin
vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä
vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui
Pouta pyhän asiansa kannustamana.

-- Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy
julistuskirjaa, sanoi Allas.

-- Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.

-- Tosi on edessä, joko -- taikka! Meidän asestettu joukkomme
piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.

-- Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa
povesta ja naiset parkaisivat.

-- Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten
hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja
totisena.

Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja
rukoillen.

Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta
vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen
piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä
sopersi oudolla äänellä: -- suostukaa tai väistykää!

Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä
ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: -- Tulkaa järkiinne,
kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen
miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!

Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt
nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei
koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.

Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja
Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi
tovereihinsa sanoen:

-- Aseet pois, toverit!

Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.

Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut
ennättänyt saada häneltä katsettakaan.

-- Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.

-- Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan
joukkoonsa.

Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit
oikealle.

-- Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. -- He saivat tuta hiukan
hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään
pahaa tee.

-- Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.

-- Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä
hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka
tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä
raateli.

-- Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui
Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se
toisilta sattui katkeamaan.

-- Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies
lyöden Hirveä olalle. -- Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi
hän vilkaisten Poutaan, -- kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan
raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. --
Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on
pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!

-- Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle
laulamaan, ivaili toinen.

-- No, sehän se rakkaus.

-- Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä.
-- Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää.
Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta
tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä,
Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen
jatkosta.

Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja
miehetkin.

-- Kuinka sinä olit rohkea, Virva!

-- Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun
niin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.

-- Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?

-- No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen
käteen, rupattivat naiset.

-- Senkin susi, päätti rouva Muukka. -- Kiitos sinulle, Virva!

-- Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja
toiselle.

Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt
kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti
laulua ja sai käsiinsä muutamia "Suomalaisen seuran" jäseniä. Heihin
liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana
täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.

    Kohta on alkava kansani työ,
    kerran se sortomme maahan lyö!
    Aatokset nostan ma korkeita kohti,
    useinhan uskoni toivoa tohti,
    ettei kansani oikea tahto
    ole kuin aaltojen kuohuva vaahto.
    Se on kuin vuoksi ja luode meren,
    oikean voittoon syttää se veren,
    järjen se ottaa oppaaksensa.

Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin
kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua
ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:

    Nouse, kansa köyhä,
    kauas meistä jää,
    ken on veltto, löyhä!
    Eespäin rientäkää!
    Herää, joukko, sorron alta,
    syttyköön jo sota!
    Kerää taistoon voimas valta,
    oikeutes ota!

Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.

Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja
tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan
ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut
seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea
ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään
huoneeseen.

-- Tekö -- miten...? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta
hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.

-- Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!

Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli
uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen
valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen
kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi
rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni
kepposesta.

Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen
eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.

-- Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken
ase kädessä -- taivas, mikä hetki -- ja nyt täällä! Hyvä Jumala,
kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka
mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?

Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.

-- Vaaditteko -- minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta!
sanoi hän alistuvasti.

Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen
totta. Hän naurahti.

-- En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut
perin naurettavaan valoon täällä olollanne.

Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat
tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.

-- Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa
kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten
parvekkeen oveen, -- enkä taita niskaani, -- olen hyvin taitava
voimistelija.

Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja
osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi,
sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.

-- Millä oikeudella te...?

-- Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin,
mikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan
pitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet
oman elämämme -- eikö totta?

-- Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten
mielenkuohussaan.'

-- Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi
vielä tragediakin syntyä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena
Virvaan. -- Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne,
vaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.

-- Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?

-- Minun täytyi, en voi odottaa!

-- Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!

-- Antakaa minulle kätenne!

-- Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!

-- Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.

-- En, minä tahdon tulla avosilmin -- jos tulen!

-- Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte -- ja te
rakastatte, tiedän sen -- onhan kaikki muu silloin tyhjää.

-- Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.

-- En voi luopua silmästäni, en järjestäni!

-- Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.

-- Pelkäätte minua -- olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat
ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin
ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla
läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!

-- Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän
teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri,
puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. -- Olen vain
ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka
humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen
varma, ihan varma!

-- Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.

-- Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa
otsaltaan ja nousten nojatuolistaan.

-- Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä.
Teidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä,
ottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis,
huumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva...!

Virva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä
Pouta puhui hänen korvaansa.

-- Menkää -- minä en voi enää luottaa itseeni -- enkä tahdo
kuitenkaan!

Pouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja
heidän katseensa upposivat toisiinsa. -- Tee minusta altis mies --
jumaloin sinua!

-- Menkää -- ellette tahdo herättää sääliäni!

-- Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen
ylpeänä. -- Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi --
taikka en ensinkään!

-- Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvästi! Ovelle koputettiin.

-- Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle
kadoten yöhön.

Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.

Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.

-- Olen sinua etsinyt kaikkialta -- hän keskeytti sanansa nähdessään
Virvan liikutuksen. -- Oletko sairas?

Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli
lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on
viisaaksi tehnyt.

Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat,
hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä
pään alle ja silitteli tukkaa.

-- Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.

-- Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti
vastaansanomatta. -- Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei
enää itke. Miksi sinä itket?

-- En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.

-- Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?

-- Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva
kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, -- minulla oli aavistuksia.

-- Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan
sen liiankin hyvin.

-- Liianko hyvin -- Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet
toteen.

-- Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan
lähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin --
enhän tiedä, minne...?

-- Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen
sanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin
yhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.

-- Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun
on niin vaikea hillitä itseäni -- jospa tietäisit, kuinka vaikea!

-- Tiedän, tiedän!

-- Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo
minulle oikeus rakastaa sinua!

Virva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella
äänellä:

-- Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä
olit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota
nyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!

-- Minä en käsitä, Virva, sano!

-- Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?

-- Sano minulle vain -- voitko sinä?

Virva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.

-- En, Aksel, en voi!

-- Kerran sinä kuitenkin luulit...!

-- Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja
sanoihin.

-- Virva!

-- Se kosti!

-- Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa,
uudistuu...!

-- Ei, Aksel, ei milloinkaan.

-- Sinä olet -- kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.

-- Koska minä olen varma.

-- Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa...?

-- Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.

-- Oletko sinä...? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta
tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.

-- Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta
ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes
kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme -- köyhiä ja
värittömiä, ei ole siipiä.

-- Ei, Virva, sano syy, oikea syy!

-- Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. -- Älä puhu siitä nyt. Minä
pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut
ennenkuin hän tuli?

-- Sinä kysyt -- miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan
elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla
tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo
myöhäistä?

-- Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi
sydän verta vuotanut.

Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet
tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.

-- Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!
Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!

-- Vedota järkeeni -- järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi
siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt
puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin
minun sydämelleni. Minä olen herännyt -- ehkä sen keralla. Minä en
enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen,
kuka tahansa!

-- Sinä vain puhut, syy on toinen!

-- Tiedätkö sinä kaikki -- senkin, Aksel?

-- Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki
tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.

-- Minä en voi!

-- Oletko aivan varma?

-- Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.

-- Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.

-- Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska
puistatti hartioita, hän itki.

-- Aksel, Aksel, rakas ystävä!

-- Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.

Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu
sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa
serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen
tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä
äiti voi sitä antaa.

-- Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen
lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja,
kiinteitä siteitä.

-- Eikö ole mitään muuta toivoa kuin -- unohduksen?

Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi
tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä
hetkiä rakastettuaan näin lähellä -- nyt oli oikeus puhua.

-- Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii
kansanjohtajaa -- herkkäuskoinen...

Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.

-- Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia,
ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari...

-- Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan
kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat
lemmenjanoisina: -- Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa,
mitä tahansa -- minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin
sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä
toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen
lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!

-- Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari,
silloin...

-- Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt -- kuin aina ennenkin,
eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa
hijaa.

-- Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun
saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja
antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen
ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.

-- Älä nyt ole noin, noin -- alistuvainen, pää pystyyn, Aksel,
ajattelehan, minun täytyy puhua tästä -- isälle!

Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.

-- Aiotko sinä todenteolla...?

-- Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!

Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.

Molemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän
käden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:

-- Voinko niinä auttaa sinua?

-- Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin,
huudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. -- Huomenna
on uusi päivä!

Salista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.

-- Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.

-- Mitä sinä nyt? huusi Virva.

-- Setä Valtari on uhri!

-- Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi
Virva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.

-- Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään,
intti Airi, -- te vain ette malta kuulla.

-- Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi
Allas rauhallisesti.

-- Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on
mennyt Valtarille.

Virva ja Aksel katsoivat toisiinsa.

-- Mitenkä menneet?

-- Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat
tehtaalle.

-- Mitä he siellä aikovat?

-- Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi
sosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi,
nosti käden ja loi silmät ylös kattoon. -- Valukoot pitkin tehtaan
pihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa
raittiiksi ja vapaaksi!

-- Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. -- Ovatko he kaikki
siellä nyt?

-- Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa.
Kukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.

-- Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?

-- Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja
sitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.

-- Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.

-- Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. -- Ellei
vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne
puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.

-- Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.

-- Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.

Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja
kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan
kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.

-- Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli
aikeissa mennä pihaan. -- Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät,
Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät
pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä
on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen
Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat
kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen
kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.

Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat
säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen
joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat
hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät
oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja
katu olivat tulvillaan kansaa.

Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.
Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.

-- Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.
-- Hän on melkein aina Valtarilla.

-- Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.

-- Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.

-- Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin
ääni.

-- Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.

-- Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.

-- Alas! huudettiin uudestaan.

-- Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.

-- Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!

-- Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja
sulki akkunan.

Pihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien
jyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa
varastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.

-- Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. --
Katsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee
ovi!

-- Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.

-- Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan
tapaansa.

-- No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä
käytävästä askeleita.

-- Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret
pidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi
täällä näin ikävässä pälkähässä.

-- Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella
tavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli
kaukana. -- Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja
sinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.

-- Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni...

-- No, no, nyt minä tosiaan -- mennessäsi alas voisit sinä laittaa
liikkeelle huhun että -- kasakat tulevat!

-- Miten?

-- Kuulithan sinä sen! -- Kuulin, mutta...

-- Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän
vahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!

-- En minä ilkeä!

-- Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.

-- En totta totisesti...!

-- Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen
nähdäkseen...

He kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas
portaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään.
Heidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella
puolella tapahtui.

-- Setä Valtari voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva
levottomana, -- jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan...

-- Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina
härnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.

-- Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.

-- As, aina te takerrutte, intti Airi.

-- Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut
katoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.

Kiihkeitä "murtakaa" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta
kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi
otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia
lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä
seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.

Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään
äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä
välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.

-- Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa,
muurit vastassaan joka puolella.

-- Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä
ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen
jalallaan pimeässä.

-- Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, -- onhan
aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.

Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän
palasi takaisin parvekkeelle.

Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja
ärsytteli serkkuaan: -- Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden
niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan.
Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.

-- Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin
koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla
lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.

Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen.
Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä
pimeässä alas portaita.

-- Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.

-- Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon!
huusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.

Airi jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas
portaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen
haudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea
aaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä
kouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka
yhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja
hädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja
kirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.

-- Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja
silmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja
laskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa.
Neuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.

-- Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.

-- Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.

-- Hän meni alas. -- Minne, minne?

-- En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.

-- Minkä huhun?

-- Kasakoita tulee.

-- Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan
tullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?

-- Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.

Pouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua
hän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.

-- Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin
vaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.

-- Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön
ja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle
askeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:

-- Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!

Se kuului yli metelin ja Airi ja Pouta sanoivat yhtaikaa: -- Virva!

-- Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja
sen torjumiskeinoista. -- Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne.
Onko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä
näette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan
lakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän
katosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.

Virvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa
aluksi oikeaan suuntaan.

Airi sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä
ilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja
Poudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.

-- Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi
tunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään
likistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa,
luisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella
vaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon,
ja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden
väläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden
ulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana
surusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen
tietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina,
tukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä
naisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!

Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset
saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan
huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei
tule sotilaita!

Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle.
Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki
ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.

Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja
kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu
ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa.
Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli
Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen
verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.

Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin
ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta
survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja
hengenvaarallisesti loukkaantuneet.

He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun
hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:

-- Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.

Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen
päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan
huulilta.

Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin
työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä
auttamaan onnettomia.

Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten
yhä pelastajaansa.

-- Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.

Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja
katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.

Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen
suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin
lemmen muruista.

Airi oli etsinyt heitä pihasta.

-- Luojan kiitos, täälläkö te...? Ja aivan loukkaantumatta!

-- Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään
hänen kädestään.

-- Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri
vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?

-- Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän
tulevan tänne.

-- Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä
kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin
ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.

-- Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea
saadakseen.

Airi katseli heitä suurin silmin.

-- Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän
punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.

Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen
seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan
omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan
kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin
maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut
hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.

Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden
ratinaa.

-- Se on Aksel, sanoi Airi, -- minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja
ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.

-- Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi,
sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan
seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja
sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän
välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. -- Herätä meidät tästä
pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet
heidän kohdalleen.

-- Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.

-- Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen
kätensä Poudalle ja kuiskaten: -- näkemiin huomiseksi!

-- Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.

-- Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla
peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli
mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.

-- Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.

-- Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.

-- Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään
hevosellaan.

-- Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi.
Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät,
että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin
mukaan?

-- Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen
sinut kotiin.

-- Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se
voisi olla sangen mukavaa -- te olette kaikki kuin onnettomasti
rakastuneita!

-- Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin
lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen
suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta
kätensä Allaalle ja juoksi pois.

-- Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei
ajuri ymmärtäisi.

-- Se on parasta meille molemmille.

-- Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?

He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen
rauhaisella kadulla.

-- Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.

-- Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi
minulle kipeää.

He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan
sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien
huulten painuvan sormilleen.

-- Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä -- niin hyvä!

Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta
tukehuttamaan sanat.

-- Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.

-- Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota -- erota!

Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen
rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen
kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.

Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa,
painaen hänen kättään, ja kuiskasi: -- Hyvästi, rakas, minä tuotan
sinulle liian suurta tuskaa!

Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka
heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken
päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän
meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen,
jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja
tunteistaan.

-- Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se
rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska
Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko
rakastaa kahta miestä?

Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja
urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma.
Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja
mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja
uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin
vaikeata, raskasta ja tuskallista -- eikä sitä voinut uskoakaan,
eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!

Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen
miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu
ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli
seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu
kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy
huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka
häntä voi vastustaa? -- Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti,
oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä
uudestaan, uudestaan!

Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja
hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään
uneen.



XIII


Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin
pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan
yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen
käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella
kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi
yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin
tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden
pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli
kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia
ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen
ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus
nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut
nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi
työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi
akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen
tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan
kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin
ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua
jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille
ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä
paksujen luomien alta.

Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi
jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi
ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan
voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja
oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella,
jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi
enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon
vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen
voimalla, tätä mahtia se ei kaada!

Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen
oli valmis arkielämään.

Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä
myöskin saattoi olla mielenliikutusta.

Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi
odottava jännitys.

-- No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, -- mistä sinä tulet?

Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana
raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä
mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli
aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:

-- Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!

Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär
tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut
salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären
vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen
pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka
syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken
uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti
epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman
äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat
huulet kuiskasivat: -- Kuka...?

-- Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti
nostaen päätään.

-- Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan
kuin Virva oli tottunut näkemään.

-- Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?

-- En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.

Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä
täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä
päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi
isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän
sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti
ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka
pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan,
mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui:
-- Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.

Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja
heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten
kun pienenä tyttösenä.

Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi
luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat
mainingit voineet asettua aivan hetkessä.

-- Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä
Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.

-- Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies,
sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan
pois jonnekkin pohjattomuuteen.

Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski
tyttäreen terävänä.

Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti
ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.

-- Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva
ennättänyt punnita sanojaan.

-- Muutamia päiviä olen -- tuntenut hänet. Isän katse oli nyt
leppeämpi, mutta sanat jyrkät: -- Sinua en olisi otaksunut hupakoksi.
Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti
emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se
on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen
vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.

Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet
taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.

-- Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, -- olemme sen
lopullisesti päättäneet.

-- Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!

-- En minä voi!

-- Sinun täytyy voida!

-- Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.

Isä hymyili katkerasti. -- Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.

-- Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.

-- Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?

Virva ei vastannut.

-- Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä
parane!

-- Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni
lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia
teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.

-- Eikö sinuun mikään -- koske?

-- Koskee, isä!

-- Sinun -- se mies -- on merkattu -- ei voi tulla meidän piiriimme,
ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?

-- Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?

-- Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla -- kosketuksissa sinun --
teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?

-- Olen.

-- Sinun omaisuutesi...

-- Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.

-- Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua
punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä
asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja
pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.

-- Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.

Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat
korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun
silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen.
Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi
pidätetystä suuttumuksesta.

Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta
nähdessään isän horjuvan, hän läheni.

Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen
kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.

Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä,
joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan
ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt
saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään
oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä
Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan
tuttavan oikeudella: -- Saanko tavata isääsi, tyttöseni?

Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.

Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa
askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina
kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui
edellisen illan meteli.

-- Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen
herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä
vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa
hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka
Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan,
näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot
tiesivät jotakin.

-- Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.

-- En, vähän väsynyt. Istu!

-- Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.

-- Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.

-- Miten niin, minä en ymmärrä?

-- Ovat laskeneet maahan koko varaston.

-- Kutka?

-- Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien
olkapäitään. -- Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään
nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat -- hm, ne ketut eivät pistäneet
nenäänsä makasiiniin.

-- Ketä johtajia sinä tarkotat?

-- Maisteri Pouta...

Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.

-- Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?

-- Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? -- "Kansa itse." Ja
johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on
todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan
taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti:
"Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain,
mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos
viedessämme pidätte melua!"

-- Miten he pääsivät tehtaaseen?

-- Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!

-- Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?

-- Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt
ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.

-- Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten
Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.

-- Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa
vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen
kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha
Valtari!

-- Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?

-- Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja
sahoja, lienee koskikin käytettävissä.

Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.

-- Onko tietosi luotettava?

-- On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta.
Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi
täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.

-- Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa...?

-- Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu.
Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin
ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden
liikkeeseen.

-- Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat
entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla -- hän
osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt -- saavat
hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.

-- Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin
ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi -- kahdessa kuukaudessa
he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman
hallinto-oikeutta.

-- Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten --
ei ole edes poikaa!

-- Tyttäresi...

-- Annahan olla!

Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli
asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,
Herra nähköön!

Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva
irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran
maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja
koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin
ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan
markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja
eteenpäin.

-- Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu
kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.

-- Tarvitsetko luottoa?

-- Luonnollisesti, eikö ole jatkettava -- vai uhraatteko osuutenne?

-- Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?

-- Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja
kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.

-- Pidetään sitten neuvottelu -- kunhan nyt selvitään -- suo
anteeksi, minä olen väsynyt tänään.

-- Yksityisasiat...

Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa
kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen
tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi
mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin
selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin
nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin
kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi
ulos ovesta.

Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa
lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti
palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin,
mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.

-- Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.

Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.

-- Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä -- tahdon puhua
hänelle -- nyt kohta.

Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet
tasapainossaan järkkymään.

-- Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.

-- Voinee keskeyttää...

-- Minä menen...

-- Ei, lähetä -- vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja
ojensi Virvalle viisi markkaa.

-- Kyllä, kirjotan aivan heti.

Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään
kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena
ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä
sittenkin voisi -- ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa
sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni,
jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua.
Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!

Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu
rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen
sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään
ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen
paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä
pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät
olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden
silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle
välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen
tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa
poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän
sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun
keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen
lautakoju.

Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita
ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen.
Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies
pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli
halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun
uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli
arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen
pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen
sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa.
Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se
kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui
puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka
irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen
arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut
verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio
-- ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi
turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä
katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään
lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt
sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes
räyhäävää lausepartta.

Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen
avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi
majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit
olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua
rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä
pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla
tunnustamatta pelkäävänsä tuota -- tuota...

-- Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen
ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, -- enhän minä ukkoa nai!
Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!

Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka
naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä
kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään.
-- Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon
muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en
ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet
unohtaa, jos...

Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä
merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua
maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän
vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava -- lyötynä, murtuneena
miehenä.

Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä,
vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly
terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.

Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti
kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä
hänen olemuksestaan.

Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken
muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa
eteen.

-- Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan
isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet
toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja
sydämessä.

-- Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä
päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin
selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse
huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät
isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti
perin jäykille kasvoille.

-- Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut
pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.

-- Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi
molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?

-- Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.

-- Aiotteko luku-uralle?

-- En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat
minut pian kokonaan.

-- Onko se oma liike, vai johtajanako te...?

-- Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.

-- Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva
istuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.

-- Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa
rauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta
eikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä
sahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille
koskelle, mikä siellä on.

-- Minkälainen koski se on?

-- Noin sata hevosvoimaa.

-- Oo, se on aikamoinen!

-- Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.

Virvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen
voitonvarmuus. Isä hymyili.

-- Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.

-- Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja
sijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska
liike on pieni.

-- Aiotteko jatkaa samaan tapaan?

-- Niin on aikomukseni.

-- Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan
johtajatoimenne nojalla?

-- Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.

-- Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia
asioita?

-- Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.

-- Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka,
jota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla
tavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.

Poudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma
väittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.

-- Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen
toteuttaja, jatkoi Auer.

-- Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.
Eiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?

-- Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan
milloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on
aina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään
niinkuin syntyminen ja kuolema.

-- Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta
eri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja
samalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin
katsein.

-- Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden
varmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen
mieheen.

-- Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.

-- Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne -- minulle olisi
hyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille
hartioille -- te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen
työhön -- hyvin kallisarvoista -- mutta näkökantamme ovat perin
vastakkaiset.

Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet
oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa,
sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.

-- Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla
hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän
liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.

Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja
samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

-- Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei
sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.

-- Kuinka kauan sinä viipyisit?

-- Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. -- Jos asiat täällä kotona
sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle
tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä
oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä
ne!

-- Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi
Pouta. -- Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne
ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai
kuinka?

-- Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.

Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos
oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut
pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja
ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon.
Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä
tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei
vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa
sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs
silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui
avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti
suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.

-- Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän
tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.

Pouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa
nostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä
ottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.

Virva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.

-- Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, -- luuletteko
yksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston
salaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne
näyttävät teistä?

Pouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla
kun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet
painoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä
kaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.

-- Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?

-- Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden
numeroiden rinnalla.

-- Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo
huojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. -- Mutta aate on
aina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin
köyhemmästä kuin te nyt.

Pouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. -- Aate, näitä
numeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee
ylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua
vastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä...

-- Voivat siirtää vuoria.

-- Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen
ensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.

Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan
ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo
nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain
katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko...!
Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän
leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan
ottaen hänen käsivartensa.

Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa
hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret
olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin
kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan
kädellä ja laski sen sitten kirjalle.

-- Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän
aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua,
raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.

-- Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja
moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.

Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän
katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi
taaskin paksuun kirjaan pöydällä.

-- Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?

-- Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin
käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.

Vanha mies huokasi.

-- Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?

-- En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa
toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa
kieltä kuin olisi tahtonut.

-- Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.

-- Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.

-- Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!

-- Luonnollisesti!

-- Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein
epäilen teidän afäärineroanne.

-- Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä
afääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella
palkalla.

Pankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään
viivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi
varpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori
mies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa
uskossaan, mutta vaarallinen -- ei hänelle, rahamiehelle!

-- Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet
housuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. -- Oletteko
aivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin
tekin näissä asioissa?

-- Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?

-- Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon
kohtuullisen palkan puitteissa.

-- Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa
kuin nytkin.

Vanha mies seisoi jälleen neuvottomana.

-- Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi
-- voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt.
Oletteko sitä ajatellut?

-- En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.

Nyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen
läheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä
kaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu
tarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen
tulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon
vaativan ja armottoman isän edessä. -- En, en ole voinut ajatella
kaikkia mahdollisuuksia.

-- Niin, hymähti Auer, -- se on sentään vaikeampaa kuin luulette.

-- On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.

Samassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä
kuin apua pyytäen.

Virvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys
ja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.

-- Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän
jäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.

Airi seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän
oli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.
Hän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: --
Onnittelen!

Pouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla
kumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään
tuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti
hyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan
väkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä
Virvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.

Poistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.

Kun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet
masentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären
tuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua,
kuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta
yhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt -- poissa
oli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja
kasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.

Virvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä
saadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina
lapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä.
Olihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti
Virvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin
se oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin
outo tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään
mitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin,
ettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi
akkunan ääreen.

-- Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.

-- En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva
hiljaa.

-- Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.

-- On, isä.

Isä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä
katseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten
syvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.

-- Jos niin on, ei taida matka soveltua.

-- Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien
nenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei
ääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen
masentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären
levollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.

Pankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille,
koetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt
tyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli,
vaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.

-- No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin -- vain
yksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. -- Pyydän
sinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi
hän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.

-- Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti
Virva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.

-- Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.

-- Luulisiko isä hänen siihen sopivan?

-- Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan --
ei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt --
no, jaa, ehkä sinä onnistut.

-- Kielsikö hän?

-- Kielsi tällä kertaa.

-- Selittikö hän syynsä.

-- Selitti.

-- Silloin en minä mitään voi -- taikka minä uskon hänen olevan
oikeassa.

-- Tunnetko sinä hänen periaatteensa?

-- Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.

-- Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan
nuhtelevana.

-- Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja
hänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.

-- Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen,
noiden...!

Tumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti
häntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä
miehestä.

Virva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän
raskasta surua.

-- Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena
kohottaen päätään.

Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät
hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.

-- Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen
ottajan saaliina!

Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.

-- Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha,
koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta,
ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen
liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä,
mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille
tuntemattomat!

Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti
mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.

-- Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse.
Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse -- enkä
tarvitse minä teitä kumpaakaan!

Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin
joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen
ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.

Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka
kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori
tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki
hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta
kuin: pois, pois kauas!

Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan
oudosta tilasta.

-- Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti
hänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän
liittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä
tuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla.
Tämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä
kylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen
halu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto
siitä, ettei mitään voinut.

Äkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: --
Koskee, koskee!

Hän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa
nojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja
kyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho
lievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden
suoden vallan lämmölle ja suloudelle.

-- Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen
ensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän
jatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: -- Vie minut
pois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!

-- Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis
kahden ikuisiksi ajoiksi?

Virva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi
surunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä
kyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit
kuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia
tunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.

Airi oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa
heidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa
kysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?

Pouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti
kuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.

-- Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt
sisarensa mielentilan isän luota tullessa.

-- Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä
pyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.

Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää
tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja
järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia
tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin
isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.

-- Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän
hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan
ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta
lohdutellen.

-- Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen
rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.

-- Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.
Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!

-- Ja surut!

-- Surut ovat onnea sinun kanssasi!

-- Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä
kenestäkään, emme kenestäkään!

-- Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.

-- Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että
siitä oli ollut puhe.

-- Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.

-- Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata
vuotta naimisissa!

-- Näkemiin!

-- Näkemiin!



XIV.


Kokous oli päättänyt punaisen julistuksen kohtalosta. Se oli luettava
kansalle porvarillisten vaatimuksien mukaisesti muutettuna.

Sosialistit olivat raivoissaan syyttäen tappiostaan kaikkea muuta
paitsi ei asianmenon luonnollisuutta ja omaa vähemmistöään.
Ensimmäiseksi kohdistui heidän vihansa johtajaan, joka ei ollut
mukana edellisen illan metelissä eikä nytkään läsnä tärkeässä
kokouksessa.

Hirvi oli heittänyt tuon tuostakin kiihkeitä silmäyksiä Auerille päin
torin toiseen laitaan, toivoen Poudan saapuvan, vaikkei muuta niin
ainakin kuulemaan puolueensa harminpurkaukset ja syytökset tappiosta.
Kun Pouta sitten ilmestyi näkyviin, valmisti Hirvi tovereitaan häntä
vastaanottamaan.

-- Vihdoinkin pääsee mies irti, on kai apaja vedetty, mutta meillä on
myöskin mitta täynnä!

-- Välipä tuosta, hymähti Porras, -- mies saa, minkä pyytää.
Kai asia nyt on kypsä, onhan se sitä koko viikon keittänyt.
Hänen sosialisminsa on kai ollut pelkkää huiputusta, tuollaisten
nietuherrain kalastelua!

Poudan tulo herätti huomiota, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi
salissa hänen sisään astuessaan. Kaikki tiesivät pienessä
kaupungissa, mitä oli tekeillä. Poudan käynti Auerilla ja nuorten
peittelemätön tuttavallisuus ja ahkera seurustelu teki ihmiset
viisaiksi. Sekin seikka, että tohtori Allas oli lähtenyt kaupungista
juuri nyt, kun punaisen julistuksen käsittely ja edellisen illan
meteli olisi vaatinut kaikkien läsnäoloa kokouksessa, todisti jotakin
merkillistä tapahtuneen.

-- No, herra maisteri, tulitte kai toivottamaan meille onnea, sanoi
Hirvi.

-- Onko mennyt läpi? kysyi Pouta äkkiä.

-- On, ja aika kolo tulikin, mutta me kyllä täytämme sen omalla
johdollamme.

-- Vai niin kävikin, sanoi Pouta tyynesti ymmärtäen miehen
viittauksen. -- Ikävä on, että asia näin päättyi. Minä luultavasti
lähden aivan pian matkalle kotiin päin, on kiireellisiä asioita
järjestettävänä. Eihän se oikeastaan mitään tee, vaikka päätös täällä
menikin vähän vinoon, jos se muualla onnistuu täydelleen.

Joukossa syntyi äänekästä melua ja hälinää, kiisteltiin mies mieheltä
ja huudettiin ääneen.

-- Selvä pesäero! huusi joku punaisten joukosta.

-- Pois omaan koppiin!

-- Rihkama jääköön tänne! säesti muuan nuori mies katsellen
ivallisesti Poutaan.

Nyt ei enää peitelty katkeruutta, joka oli painostanut mieliä ja
Pouta sai kuulla suoria sanoja petturuudesta ja herruudesta.

-- Herralla on hattu ja se tarvitsee siipan ja kun siipalla
on miljoona ja silmät kuin samettia, niin hiis vieköön
sosialidemokraatit ja muut neuvoston raadit! laverteli muuan
velikulta pyörien joukossa kantapäillään ja hänelle naurettiin
halusta.

-- Maisterin metkut ovat olleet hemmetin monimutkaiset, sanoi Porras.
-- Pahasti teitte käyttäessänne puolueen nuottaa apajan vedossa. Hei,
pojat, pois anastajien parista ja köydet poikki, nyt mennään omia
teitä!

Melu yltyi yhä ja kun ulkoa kuului laulu, alettiin polkea tahtia,
jotta rakennus tuntui huojuvan. Kaikki hukkui huutojen, naurun ja
puhelun pauhuun, kunnes melu järjestyi rytmilliseksi polkemiseksi ja
laulun into nousi yhtyen viimein ääniin kadulla.

    Nouse, kansa köyhä!
    Kauas meistä jää,
    ken on veltto, löyhä.
    Eespäin rientäkää!
    Herää, joukko, sorron alta,
    syttyköön jo sota,
    kerää taistoon voimas valta,
    oikeutes ota!

Pouta istui yksin pöydän päähän huumaantuneena melusta. Sydän heidän
mukanaan hän jäi kuitenkin paikoilleen puolueen poistuessa. Ilkkuvat
sanat ja katseet eivät häntä liikuttaneet, nostattivat vain hymyn
miettiville kasvoille ja sekin hävisi ystävälliseen päännyökkäykseen
ja hän olisi tahtonut heille sanoa: hyvästi kunnon veikot ja
näkemiin, toiste tavataan tosityössä!

Huoneeseen jäi innokkaasti kiistelevä joukko maalaisia ja porvareita.
Maija läheni Poutaa hyvin tietäväisenä.

-- Kuulkaas, kun ne sanoo, ettei herra oliskaa oikea sosialisti.
Sithää miekii aattelin, ettei ne sentää niin höyliä oo, kun työ
oletten!

-- Niinkö ne sanoo?

-- Min on oikein hyvä mielein, kun etten ole! sanoi Maija
tyytyväisenä.

-- Mutta jos minä nyt kuitenkin olen?

-- Häi, narraatten!

-- Kuinka sen tasaamisen on käynyt? kysyi Pouta johtaakseen puheen
toisaanne muistaessaan edellisen keskustelun Maijan kanssa.

-- Kuinkas sen olisi käynyt? Häi, hullusti, Mikko, nähkääs, otti
suuttuakseen eikä lepy vaikka...! valitti Maija yhä tuttavallisemmin.
-- Kattokaas, tuol se on eikä ole tietääkseen, juttelee Karrin kanssa.

-- Oikeinko te olette vihoin? kysyi Pouta.

-- No, niin että Amerikkaan se tuppaa!

-- Entä te itse?

-- Mitäs min on väliä, aina mie olisin siin kun Mikkokii!

-- Odottakaas, minulla on asiaa Karrille.

-- Älkäi vaan puhu Mikolle, jos viel äkämystyy teitillekkii!

Pouta harppasi miesten luo ja pian kaikki kolme miestä naureskelivat,
ja Mikon naama alkoi loistaa tyytyväisyydestä.

Maija ei voinut melussa kuulla, mitä he puhuivat, ja livahti toisten
taa oven puoleen, missä puhe kävi porinana eikä kukaan hänestä
välittänyt.

Hetken kuluttua Mikko kaarteli pujotellen joukossa Maijan taakse ja
nykäisi hiukan hameesta.

Maija kääntyi äkkiä ja veti pois liepeensä.

-- Jokos nyt tulit sanomaan hyvästit? Luulin sin ilman lähteväs.

-- Sanonhaa mie hyvästit sille poikuurelle.

-- Mitä? äännähti Maija säikähtyen. -- Jokos nyt valaskii rikot ijäks
päiväks?

-- En, nyt se on vasta tehtäväkii! -- Mikäs sinua nyt oikein riivaa?

-- Mentäis pappilan kautta.

-- My-my-myökö mentäis?

-- Myö, kutkas sitte?

-- Mie vaan aattelin...

-- Aattelit, mitä aattelit, olethaa sie min Tipateijain!

-- Sus, siunaa! huudahti Maija, -- kun puhut niin kovaa, että kaikki
kuulee!

-- Kuulee ne sen vastakii, sanoi Mikko.

Pouta oli hyvästellyt tuttaviaan ja läheni nyt Mikkoa ja Maijaa.

-- Joko nyt ollaan selvillä? sanoi hän nähdessään parin sovinnolliset
hymyilyt.

-- Kiitoksia, herra maisteri, selvät ollaa, myö tasataan tän Mikon
kanssa! selitti Maija niiaten.

-- Se on oikein ja onneksi olkoon! hymyili Pouta tyytyväiselle
parille, kätellen heitä, ja poistui kokoushuoneesta.

       *       *       *       *       *

Sosialistit ja porvarit olivat tehneet täydellisen pesäeron. Punainen
lippu kannettiin Talolle, ja lakkokomitea kokoontui kahdessa paikassa.

Porras ja Hirvi pitivät joukkojansa yöt ja päivät Talolla vaihdellen
vahtivuoroja, lähetellen sanansaattajia toisille seuduille ja
vastaanottaen viestejä kuin sotaleirissä. Punakaartilaiset
harjottivat pihalla temppujaan -- ilman aseita -- hiki hatussa ja
vakavalla hartaudella. Naiset pohtivat "punaisen manifestin pykäliä"
Hilma Roiman johdolla ja pitivät huolta siitä, etteivät miehet
päässeet heitä aatteissa sivuuttamaan. Porvarillisia pidettiin
kurissa ja silmällä.

-- "Maailman maalarin" aate voidaan kyllä saavuttaa, oli Hilma Roima
vakuuttanut.

-- Se taitaa olla yhtä lähellä kuin kuu entisen pojan mielestä, kun
hän yritti sitä saunan katolta seipäällä alas hosua, sanoi muuan
porvarirouva.

Ihmiset olivat taaskin kerääntyneet asemalle odottelemaan junan
saapumista pääkaupungista. Olihan kulunut kolme päivää siitä, kun
lakkojuna sivutse kiiti ja ratkaisevia tietoja odotettiin kiihkeästi.
Huhut olivat kertoneet pääkaupungissa ratkaisun tapahtuneen; miten ja
milloin, siitä ei suuri yleisö mitään tiennyt, ainoastaan muutamat
porvarien johtomiehet olivat siitä päivää ennen manifestin julkaisua
saaneet sähköteitse vihiä. Pouta tiesi sen nyt junassa saapuvan ja
tuli sitä vastaanottamaan lukeakseen sen heti kansalle suurella
torilla.

Vielä kerran kokoonnuttiin sykkivin rinnoin, puoleksi toivorikkaina,
puoleksi pelokkaina, kuin tuomiotaan tai palkintoaan odottamaan ja
henkeä pidätellen kuunneltiin manifestin vahvistamaa Suomen suurta
ja ihanaa tulevaisuutta -- ansaittua, toivottuako? Siitä ei kysymys.
Se oli todellisuutta, jonka tieltä väistyivät haaveilut ja punaiset
toiveet.

-- "Maamme" laulu kajahti torin toisella syrjällä ja heti sen jälkeen
"Työväen marssi" toisella, kumpikin uhkuen hehkuvaa halua tarttua
työhön uutta uraa alkaakseen.



XV.


Suurlakko oli päättynyt, ja pienen kaupungin elämä jatkui kuumeisena
uudistusriennoissa ja lukuisten yhdistysten ja liikkeiden
perustamisella. Pato oli nostettu pois ja kerääntyneet innostuksen
voimavedet ryöppysivät pauhaavana ja kuohuvana elämänkoskena.

Anttu Pouta oli lähtenyt heti Pohjanmaalle järjestääkseen siellä
asiansa ja palasi vasta häihinsä, jotka vietettiin Virvan kotona
hiljaisella vihkimisellä, niinkuin pankinjohtaja oli tahtonut.

Pankinjohtaja Auer kävi konttorissaan torin laidassa kuten ennenkin,
ja työ veti hänet rautakourin koneistoa hoitamaan. Liike paisui päivä
päivältä vastoin hänen tahtoaan ja yli hänen voimiensa. Kaikki se
uusi mikä nyt raisuna ja koettelemattomana voimana pyrki määräämään,
teki vanhan ja varovaisen miehen levottomaksi ja epävarmaksi.
Ennen hän oli vapaana miehenä astunut omaa tietään viitottaen sitä
milloin erämaahan, milloin viljeltyyn alueeseen; nyt häntä ajettiin
kuumeisesti eteenpäin epävarmalla ja vajottavalla pohjalla. Hänen
nerokas silmänsä keksi kyllä hyviä ylimenopaikkoja, mutta ne vaativat
nuoren miehen tarmoa ja voimaa. Yhä kiinteämmin hänen ajatuksensa
pysähtyivät tyttäreen ja vävyyn, ja hän tinki itsensä kanssa monet
unettomat yöt siirtäen kuitenkin ratkaisun, kunnes se oli pakollista.

-- Ei ole aikaa yksityiselämän pikku huoliin, sanoi hän Airille,
kun tyttörukka kyynelsilmin pyysi häntä suomaan itselleen lepoa
nähdessään, kuinka isän voimat päivä päivältä yhä heikkenivät.

-- Minun ruumiini koneisto on kyllä vanha ja vähän ruostunut, sanoi
hän lohduttaakseen Airia, -- mutta käy hiljalleen, ellei joku vieteri
satu katkeamaan.

-- Eikö isä tahtoisi antaa sen vieterin hiukan levätä?

-- Ei ole minun vallassani sen lepuuttaminen. Liike on kello ja minä
olen sen viisari -- minun täytyy näyttää numeroita!

Eräänä aamuna Airi odotti isäänsä turhaan aamiaiselle. Levottomana
hän meni makuuhuoneeseen ja tapasi isänsä levollisena ja synkkänä
vuoteessa.

-- Onko isä sairas?

-- Olen, lapseni.

-- Miten on laita?

-- Oikea käsi ja jalka ei taida olla oikein kunnossa, en voi niitä
liikuttaa.

-- Minä pyydän lääkärin tänne!

Lääkäri totesi halvauksen tapahtuneen ja määräsi täydellistä lepoa.

-- Nyt se viisari pysähtyi, sanoi isä tyttärelleen lääkärin mentyä.
-- Olin yöllä tainnuksissa -- luullakseni monta tuntia -- palasin
tajuntaan vähitellen ja olen sitten miettinyt, mitä on tehtävä, sillä
liike ei saa pysähtyä. Sinä tiedät, missä he nyt ovat.

-- Tiedän, sanoi Airi varovasti.

-- Sähkötä heille ja pyydä tulemaan aivan heti.

-- Tännekö? kysyi Airi tuskin uskoen tajunneensa oikein.

-- Niin, tänne, sanoi isä huoaten raskaasti ja katsoi Airiin. --
Minun pitäisi nyt taipua tuntemattomien oikkuihin. Poutaan voin
luottaa. Ehkei taivu, no niin, tehköön omalla tavallaan, hänellä on
usko ja ehkä järkeäkin. Näillä uusilla täällä ei ole kumpaakaan.
Sähkötä, se poika on sentään mies!

He tulivat Ruotsista, jonne olivat ajaksi pysähtyneet palatessaan
pitkältä kiertoretkeltään ja aikoivat juuri suunnata matkansa kotiin
Pohjanmaalle, kun sähkösanoma heidät saavutti.

-- Olisipa nyt matkata lentokoneella, niin hidasta on tämä kulku!
valitti Virva. -- Isä parka, niinkö se häneen koski? Tiedätkö, Anttu?

-- Niin.

-- Luuletko sinäkin, että hän meidän vuoksemme...?

-- Ehkä, ehkei, hän on vanha.

-- On, mutta ellei meitä olisi ollut... -- Mahdollisesti.

-- Airi viittaa vähän siihen, että tulisi pyytämään sinua asiainsa
hoitoon. Mitä sinä sanot?

-- Luuletko sinä kutsun tulleen siitä syystä?

-- Se on tullut juuri sen vuoksi. Mitä sinä sanot, rakas, puhu!

-- Näyttää tosiaan olevan asioita, jotka eivät mahdu tarkalleen
meidän valmiisiin kaavoihimme.

-- Isä on siellä nyt avutonna, elämänsä työ lähellään eikä kuitenkaan
käden ulottuvissa, ajattele hänen tuskaansa voimattomuudessaan --
eikä kukaan tahtoisi auttaa -- kunniakasta vanhusta! Anttu, rakas,
ethän sinä voi kieltää!

-- Anna minun miettiä selvällä päällä. Kun sinä noin puhut, en voi
vastustaa.

-- Suo minun vain tämä ainoa kerta taivuttaa sinun sydäntäsi.
Minä en koskaan enää muuta pyydä. Se olkoon sinun ja minun suuri
sovitusuhrini isälle -- isälle, rakas!

-- Vain yhdellä ehdolla.

-- Sano!

-- Isäsi saakoon tietää, että hoidan asioita hänen hyväkseen, en
koskaan ominani tai tulevana omaisuutenani, jota käytettäisiin hänen
periaatteittensa mukaisesti. Tyydytkö siihen?

-- Tietysti minä tyydyn, sanoi Virva valtioviisaasti, vaikkei ollut
oikein selvillä, miten se todellisuuteen soveltuisi.

-- Mitä luulet isäsi sanovan?

-- Luulen hänen taipuneen -- muuten hän ei olisi kutsunut -- ehkä hän
suostuu vaikka sinun ehtoihisi -- nyt, kun...

-- Ei, sillä ehdolla en tahdo ajaa omaa asiaani. Tämä käy yhä
pulmallisemmaksi.

-- Niin, rakas, minä tunnen olevani kuitenkin isäni tytär, en ole
voinut irtaantua hänestä enkä entisyydestä. Enkä enää tahdokkaan
eroa, niinkuin ensin luulin. Tuntuu siltä, kuin pitäisi minun
välittää ylimenoa vanhasta uuteen. Rakas, ymmärrätkö sinä minua?

-- Ehkä -- ja ymmärrän hyvinkin, kun olet näin lähellä, nyt on kaikki
aivan selvää ja luonnollista, juuri niinkuin sinä sanot, mutta kun
jätät minut yksin, alan epäillä ja kysellä. Kuule, etkö sinä luule
näitä oireiksi?

-- Miksi oireiksi?

-- Että minusta on tuleva oivallinen tohvelisankari!

-- Sinä olet tosiaan suuremmoinen! Nyt meidän pitää ajatella järkeviä
asioita. Parasta on saapua kotiin aamulla, ettei rasiteta pahasti
isää. Minä sähkötän tulostamme ja lisään: luonnollisesti isän tahto?
Eikö niin, rakas?

-- Sinä aiot tehdä minusta valtioviisaan.

-- Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole?

-- Siitä voisi tulla vaikka kymmenvuotinen valhe taikka minä saisin
palvella seitsemän ja vielä seitsemän vuotta Rakelin tähden.

-- Minä unohdan aina, ettei hän ole sinun isäsi!

-- Virva rakas!

-- Sinä et siis tahdo?

-- Ainoastaan ajaksi, kunnes isäsi ennättää toisin järjestää.

Virva ei suotta ollut pankinjohtaja Auerin tytär. Hän tunsi miehensä
ja odotti, hymyili ja hurmasi hänet, niin ettei pieninkään hattara
päässyt hänen mieltään synkentämään.

Kotiin tultua hän järjesti elämän erittäin mukavaksi miehelleen,
ensin isän luona ja sitten omassa asunnossa, kun asiat isän kanssa
olivat toistaiseksi selvinneet. Virva vietti kaiket päivät vanhassa
kodissaan lukien isälle ja keskustellen sellaisella innolla, että
vanha herra unohti sairautensa ja virkistyi ennen pitkää ja pääsi
istumaan liikkuvaan tuoliinsa pöydän ääreen ja hoitamaan suurien
asioittensa "selkäydintä", niinkuin hän sanoi.

-- Mitä sinä luulet, sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, --
vieläkö Anttu uskoo siihen "kommunismikoppiinsa" siellä Pohjanmaalla?

Pouta astui samassa huoneeseen ja Virva nauroi:

-- Isä sanoo sinun yhtiötäsi "kommunismikopiksi".

-- Eikö ole sitten? Kourallinen ihmisiä, jotka eivät edes tiedä mitä
tahtovat, vahvisti pankinjohtaja.

-- Sepä siinä juuri onkin, sanoi Pouta miettivänä. -- Ei ole
kylliksi saada pienomistajahallinto, pitäisi olla nerokkaisuutta,
laajanäköisyyttä, sopua ja hienotunteisuutta, kun yritys on yhteinen.

-- Oikea täydellisyyden sopukka, säesti pankinjohtaja. -- Luuletko
sinä meidän sosialistiemme kesyvän siihen määrään? ivaili Auer
voimatta sulattaa vävynsä ihanteellisuutta.

-- Sosialismi on niin moninainen ja väärään vievä sana
merkitykseltään, ettei se ollenkaan enää kuvaa nykyistä suurta
yhteiskunnallista pyrkimystä. Nyt tahdotaan luoda "maailman valta",
kuten ennen katolinen kirkko, henkinen, vapaan personallisuuden
yhteys kaikkialla.

-- Kai sinä myönnät, että se maailman valta on nyt mahdoton toteuttaa?

-- Sähkövalo oli myöskin mahdottomuus, kunnes se keksittiin. Nyt se
on vallannut maailman ja helpottaa suuresti meidän "maailmanvaltamme"
toteutumista.

-- Sillä aikaa kuin sitä keksitään, on tehtävä työtä vanhaan tapaan,
sanoi vanha herra.

-- Uusien periaatteiden mukaan, lisäsi vävy hymyillen.

-- Näytähän tänne niitä uusia periaatteitasi, naurahti pankinjohtaja.
-- Miten sinä olet sopinut kivimiesten yhtiön kanssa?

-- He tarvitsevat luottoa.

-- Keitä siinä on? Annahan kun katson? Hän tähysteli paperia. -- En
minä tunne näistä yhtään miestä.

-- Minä tunnen heidät ja menen takuuseen.

-- Jos sinä hoidat kassan ja palkkaat kunnollisen kirjanpitäjän, niin
saatte luottoa, sanoi pankinjohtaja varmasti.

-- Teen senkin. Tässä on uusi yhtiö työväentaloa varten. He ovat
ostaneet entisen pormestarin talon huutokaupassa erittäin hyvillä
ehdoilla. Tarvittavat rahat he saivat silloin paikalla minulta, mutta
nyt olisi järjestettävä yhtiö.

-- Kai minun täytyy -- sinun vuoksesi pistää liuskani likoon siihen
lipeään, vaikka kyllä se kirpelältä tuntuu. Eihän se ole hullumpi
afääri, jos sinä olet sivulla. Sataviisikymmentä tuhatta. No, rahat
saatte, mutta pidä varasi, minä en hellitä saataviani!

Herrat jatkoivat neuvotteluaan uusista yrityksistä, joista melkein
jokainen kaatoi suuren työtaakan Poudan nuorille hartioille, ja
vanhus katsahti häneen toisinaan ilosta säteilevin silmin, hellittäen
ohjia kädestään tuuma tuumalta.

-- Yritätkö sinä kesyttää ihmiskuntaa näillä afääreillä? kysyi
pankinjohtaja päivällispöydässä vävyltään.

-- Lähennellään sitä ihmissydämiä ja palvellaan suurta aatetta ja
taidettakin kahvilla ja pullalla, saatikka yhtiöillä, puolusti
Airi. -- Minä aion ruveta Antun "maailman vallan" ensimmäiseksi
kansalaiseksi.

-- Kahvi ei maksa niin hiivatin suuria summia kuin yhtiöt, intti
pankinjohtaja.

-- Niin, sen pahempi, ei voi välttää vetämästä rikkaita yhä
lähemmäksi köyhiä, samalla kun nostetaan köyhiä varallisuuteen
osallisiksi, huomautti Pouta.

-- Kyllä niin, mutta kysy kalalta, tahtooko se tulla pyydetyksi
verkolla vai koukulla, sanoi pankinjohtaja.

-- Minusta on niin kaunista sovinnolla ojentaa kätensä
tulevaisuudelle, ennenkuin pakko saavuttaa, sanoi Virva.

-- Olen kyllä valmis seuraamaan vaikka itse kuolemaa, mutta minun
täytyy voida ensin uskoa, että siitä on minulle hyötyä, sanoi viisas
vanhus kohottautuen korkeammalle tuolissansa.

Hän hymyili ja nuoret nauroivat onnellisina, tuntien yhä enemmän
vapautuvansa elämän ahtaista arvoista tavotellessaan sille
valoisampia ja laajempia muotoja.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pankinjohtajan tytär - Romaani Suomen suurlakon ajalta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home