Title: Viitta - Kertomus
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viitta - Kertomus" ***


VIITTA

Kertomus

Kirj.

N. V. GOGOL

Venäjänkielestä ["Shinelj"] suomentanut Huugo Jalkanen

Kirjallisia pikkuhelmiå III.



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



N. V. Gogol.


Nikolai Vasiljevitsch Gogol syntyi v. 1809 Vähä-Venäjällä, jossa hänen
isänsä eli kirjailijana. Jo nuorena ylioppilaana täytyi hänen isänsä
kuoltua itse ruveta elättämään itseään ja hän siirtyi silloin v. 1828
Pietariin, jossa toimi virkamiehenä, opettajana, näyttelijänä ja
sanomalehtimiehenä. Mutta hänen mielensä paloi kirjallisiin töihin, hän
tunsi palavaa halua luoda jotakin suurta, josta olisi kunniaa koko
hänen isänmaalleen. Nyt hän Puschkinia lukiessaan innostui
kotiseutuunsa ja kirjoitti ensimäisen suuremman teoksensa,
vähävenäläisen kansanelämänkuvauksen "Juhannusaatto". Nyt joutui hän
Pietarin paraimpiin kirjailijapiireihin, ja tästä lähtien käy hänen
kehityksensä nopeasti. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä kertomus "Viitta" on
käänteentekevä sekä hänelle että koko Venäjän kirjallisuudelle, sillä
se alkaa Venäjän varsinaisen realismin. Hän oli syventynyt kuvaajasta
tarkaksi elämän tutkijaksi ja tulkitsee erinomaisella lämmöllä ja
nerokkuudella ihmisten salaisimmatkin tuntemukset, sellaisetkin, joita
ei arkielämän pauhussa lainkaan huomatakaan. Kaikki sortoa kärsivät
saavat hänestä puolustajan, kaikki sortajat vihollisen. Purevalla
satiirilla, mutta samalla myös leikillisellä, sääliä herättävällä
huumorilla paljastaa hän koko senaikuisen venäläisen virkakoneiston
mädännäisyyden. 1838 ilmestyi hänen tunnettu teoksensa "Reviisori", ja
1842 toinen hänen kahdesta pääteoksestaan "Kuolleet sielut." --
Loppuijällään joutui hän pappien vaikutuksen alaiseksi, joutui tuskiin
sielunsa autuuden puolesta ja omantunnontuskiin siitä, että oli niin
paljon pilkannut lähimmäisiään. Näihin sisällisiin taisteluihin hänen
sielunsa ja ruumiinsa sitten vähitellen murtui, ja hän kuoli v. 1852.
Gogol on Venäjän kirjallisuuden tukipylväitä.

Suomentaja.



Viitta.



Virastossa -- mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä
mitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot,
rykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat.
Nykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa
kohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan.
Kerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä
piiripoliisipäälliköltä -- en muista mistä kaupungista -- joku
valituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että
keisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen
Majesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä
mahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun
romantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla
esiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan
juopuneessakin tilassa.

Siis on parasta kaikkien ikävyyksien välttämiseksi nimittää
puheenaolevaa virastoa vain _erääksi virastoksi_. Ja siis: _eräässä
virastossa_ palveli _eräs virkamies_, -- tosin virkamies sellainen,
jota ei juuri voi sanoa miksikään huomattavaksi; hän oli
lyhytkasvuinen, hiukan rokonarpinen, hiukan punatukkainen, vieläpä
vähän huonokuuloinen ja kaljupäinenkin; vielä oli hänellä ryppy
kummassakin poskipielessä, ja kasvonsa olivat hemoroidaalisen
väriset... Mitäpä tehdä! sellaista saa aikaan Pietarin ilmasto. -- Mitä
hänen arvonimeensä tulee (sillä meillähän täytyy ennenkaikkea ilmoittaa
arvonimi), oli hän n.k. ikuinen nimineuvos, joista, kuten tunnettua,
tekevät ivaa ja pilaa kaikenkarvaiset kirjailijat, jotka omaavat tuon
sangen kiitettävän tavan ivata niitä, jotka eivät voi puolustautua.

Virkamiehemme sukunimi oli Baschmatschkin. Nimestä kohta huomaa, että
se on joskus johtunut sanasta kenkä [sanaleikki mainitun virkamiehen
nimestä; kenkä on venäjäksi baschmák, siitä Baschmatschkin. Suom.
muist.], mutta tietämätöntä on milloin ja millä tavalla se on siitä
johtunut, sillä hänen isänsä, samoinkuin isoisänsä ja lankonsakin, sekä
kaikki täydelliset Baschmatschkinit olivat kävelleet saappaissa
vaihtaen vain kolmisen kertaa vuodessa puolianturoita.

Hänen ristimänimensä oli Akaaki Akaakievitsch. Se kuulostanee lukijasta
ehkä hiukan oudolta ja etsityltä; mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ole
millään lailla etsitty, vaan että seikka tosiaankin oli sellainen,
ettei muuta nimeä voitu millään lailla antaa. Tapahtumain kulku oli
seuraava.

Akaaki Akaakievitsch syntyi -- jollei muisti petä -- yöllä vasten
23:tta päivää maaliskuuta. Äiti-vainaja, joka oli virkamiehen vaimo ja
kerrassaan kelpo nainen, valmistautui, kuten tuleekin, ristimään lasta.
Äiti makasi vielä vuoteellaan vastapäätä ovea. Hänen oikealla
puolellaan seisoi kummi, arvoisa Ivan Ivaanovitsch Jeroschkin, joka
palveli osastonpäällikkönä senaatissa, ja kummitäti, harvinaisen
hyväsydäminen poliisiupseerin vaimo Ariina Semjoonovna Bjelobryschkova.
Äidille annettiin valittavaksi mieluisin kolmesta nimestä: Makija,
Sassija, tai jos nämä eivät kelpaisi, olisi lapsi ristittävä marttyyri
Hasdasaatan kaimaksi.

"Ei!" tuumi vainaja, "nimet ovat kaikki niin kummia..."

Tehdäkseen hänen mielikseen, avasivat kummit kalenterin toisesta
paikasta ja löysivät taas kolme nimeä: Trifiili, Duula ja Varahaasi.

"Johan nyt on kumma", virkkoi eukko; "minkälaisia ne kaikki nimet
onkaan! En ole tosiaankaan ikänäni sellaisia kuullut. Olisipa vielä
edes Vadát, tai Varúh, mutta Trifiili ja Varahaasi!"

Vielä käännettiin lehtiä ja löydettiin Pavsikaahi ja Vahtiisi.

"No, jo minä huomaan, että hänellä on huono onni", virkkoi eukko.
"Parasta on nimittää lapsi isänsä mukaan. Isä oli Akaaki, niinpä olkoon
poikakin Akaaki."

Täten sai lapsi nimekseen Akaaki Akaakievitsch. Hänet kastettiin,
jolloin hän itki kovasti ja väänsi naamaansa niin julman näköiseksi,
kuin olisi jo edeltäpäin aavistanut joutuvansa nimineuvokseksi. Ja
siten kaikki tapahtui. -- Olemme esittäneet tämän kaiken vain
senvuoksi, että lukija voisi itse nähdä, että kaikki tapahtui
välttämättömyyden pakosta, ja ettei mitään muuta nimeä voitu antaa.

Kukaan ei voinut muistaa, mihin aikaan Akaaki Akaakievitsch oli tullut
virastoon, ja kuka hänet sinne oli toimittanut. Miten olikaan muuttunut
tirehtöörejä ja muita päälliköitä, hänen oli aina nähty istuvan
paikallaan samassa asennossa ja samaa puhtaaksikirjoittajan virkaa
hoitaen, niin että lopulta luultiinkin, että hän oli kaiketi jo
valmiina virkamiehenä maailmaan syntynytkin, virkatakki yllään ja kalju
paikka päälaellaan. Virastossa ei häneen kiinnitetty minkäänlaista
huomiota. Vahtimestarit eivät ainoastaan olleet nousematta seisaalleen,
kun hän saapui, vaan vielä lisäksi eivät edes katsahtaneetkaan häneen,
aivankuin olisi vain joku kärpänen lentänyt etehisen läpi. Päälliköt
kohtelivat häntä jotenkin kylmänylivaltaisesti. Kuka osastonpäällikön
apulainen hyvänsä pisti vain paperin suoraan hänen nenänsä alle
sanomatta edes: "Kirjoittakaa puhtaaksi!" tai: "Tästä saatte hupaista
työtä", tai jotain muuta sopivaa, kuten on tapana sivistyneemmissä
virastoissa. Ja hän otti paperin vastaan tarkastaen vain sitä,
katsomatta lainkaan kuka sen hänelle antoi, ja oliko tällä siihen
oikeutta, -- otti ja ryhtyi sitä heti puhtaaksikirjoittamaan.

Nuoret virkamiehet laskivat hänestä pilaa niin paljon kuin heidän
kansliajärkensä suinkin salli ja kertoivat hänen vieressään hänestä
tekaisemiaan juttuja; sanoivat hänen hakkailevan emännöitsijäänsä,
vanhaa, seitsenkymmenvuotiasta eukkoa; kysyivät koska he aikovat
viettää häitä; siroittivatpa vielä hänen päällensä pieniä paperin
palasiakin, sanoen niitä lumeksi.

Mutta Akaaki Akaakievitsch ei puuttunut kaikkeen tähän peliin
yhdelläkään sanalla, oli vain omissa oloissaan, aivankuin ei olisi
ketään ollut hänen ympärillään. Eikä tämä härnäys häirinnyt edes hänen
työskentelyänsäkään. Keskellä tuota hälinää ei hän tehnyt ainoatakaan
kirjoitusvirhettä. Ja ainoastaan joskus kun tuo karhunleikki kävi aivan
sietämättömäksi, kun tönäsivät häntä käsivarteen estäen häntä
kirjoittamasta, silloin hän hiljaa äännähti: "Jättäkää minut rauhaan!
Miksi minua kiusaatte?" Ja jotakin kummaa sisälsivät nämä sanat ja se
äänensävy, jolla ne lausuttiin. Niissä värähteli sellainen
surumielisyys, että eräs nuorukainen, joka juuri hiljan oli nimitetty
virkaansa, ja joka muiden esimerkkiä seuraten aikoi ruveta härnäämään
häntä, äkkiä peräytti aikeensa nuo sanat kuullessaan, aivankuin jokin
olisi häntä koskenut; ja sen erän perästä tuntui hänestä, kuin olisi
kaikki muuttunut hänen silmissään, kuin näkisi hän kaikki uudessa
valossa. Joku käsittämätön tunne vieroitti hänet tovereistaan, joihin
oli tutustunut siinä luulossa, että he olivat säädyllisiä, sivistyneitä
ihmisiä. Ja vielä kauvan tämän tapahtuman jälkeenkin ilmestyi keskellä
hänen hilpeimpiä hetkiäänkin hänen eteensä pienen virkamiehen kuva,
joka läpitunkevalla äänellä virkkoi: "Jättäkää minut rauhaan! Miksi
minua kiusaatte?" ja näitä läpitunkevia sanoja seurasi toiset: "Olenhan
veljesi". Ja tuo nuorukaisraukka peitti kasvot käsiinsä -- ja sitten
elämänsä varrella hän monta kertaa kauhistui huomatessaan, miten paljon
on ihmisissä epäinhimillistä, miten paljon julmuutta ja raakuutta
piilee hienostuneen ja sivistyneen ulkokuoren alla, vieläpä, Jumala
nähköön! niissäkin ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat jalosukuisia
ja rehellisiä...

Ei ole helppo löytää toista ihmistä, joka niin kokonaan olisi
antautunut tehtäväänsä. Ei riitä, jos sanoo, että hän hoiti virkaansa
hartaudella, ei, hän hoiti sitä rakkaudella. Virassaan, tuossa
alituisessa puhtaaksikirjoittamisessa, oli hänellä oma vaihteleva,
miellyttävä maailmansa. Kun hän kirjoitti ilmeni hänen kasvoissaan
todellinen nautinto. Erittäinkin olivat muutamat kirjaimet hänen
lemmikkejään, ja niitä kirjoittaessaan oli hän vallan haltioissaan. Hän
hymyili, vilkutti silmiään ja maiskutteli huuliaan, niin että hänen
kasvojensa ilmeistä saattoi lukea melkein joka kirjaimen, minkä hänen
kynänsä piirsi. Jos häntä olisi intonsa mukaan palkittu, olisi häh
suureksi hämmästyksekseen ehkä saanut valtioneuvoksen arvon. Mutta nyt
oli hän vain, kuten hänen toverinsa pilkaten sanoivat, palvellut
"soljen napinreikään ja hemoroidin suoleensa".

Ei voi olla muuten huomauttamatta, että häneenkin oli sentään
jonkunverran huomiota kiinnitetty. Eräs tirehtööri, joka oli
hyvänluontoinen mies ja tahtoi palkita häntä pitkäaikaisesta
palveluksesta, oli käskenyt antaa hänelle jotakin hiukan tärkeämpää
työtä, kuin tavallista puhtaaksikirjoitusta, nimittäin kirjoittaa
jonkunlainen ote jo valmiista kirjelmästä johonkin toiseen virastoon.
Ero tämän työn ja puhtaaksikirjoituksen välillä oli vain siinä, että
hänen tuli vaihtaa päällekirjoitus ja muuttaa muutamia verbejä
ensimäisestä persoonasta kolmanteen. Tämä tuotti hänelle niin paljon
työtä ja päänvaivaa, että hän tuli hiestä aivan märäksi. Hän pyyhki
otsaansa ja sanoi viimein: "Ei, tämä ei suju; parasta on, että annatte
minulle jotakin puhtaaksikirjoitettavaksi".

Tästä lähtien sai hän aina vaan puhtaaksikirjoittaa, ja ulkopuolella
sen piiriä ei hänestä näyttänyt mitään olevan olemassakaan.

Hän ei pitänyt lainkaan huolta puvustaan, ja silläpä ei hänen
virkatakkinsa ollutkaan enään viheriäinen, vaan vivahti joltain
punertavanharmaalta. Hänen kauluksensa oli kapea ja matala, niin että
hänen kaulansa, joka ei suinkaan ollut pitkä, pisti siitä hyvin
pitkälle esiin, aivankuin niiden päätään liikuttelevien kipsisten
kissain, joita kiertävät kaupustelijat kannikselevat tusinamäärin
päänsä päällä. Ja aina oli hänen vaatteissaan joko heinänkorsia, tai
lankapätkiä, tai jotain muuta. Sitäpaitsi oli hänellä erityinen taito,
kaduilla kävellessään, osua aina ikkunoiden alle juuri silloin, kun
niistä heitettiin ulos tunkioita, ja siksipä hänen hattunsa päällys
olikin aina täynnä arbuusin- ja melooninkuoria ja kaikenlaista
mahdollista törkyä.

Akaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan
siihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat
virkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin
erinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella
katua oli katkennut housunlahkeiden hihna, -- mikä aina nosti veikeän
hymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin
katselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla
kirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen
tietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja
puhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan,
silloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan
pikemmin keskellä katua.

Tultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa
kaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan
huomaamatta sen makua, -- söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä
Jumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa
alkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi
puhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos
hän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen
itselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei
kauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin
uudelle tai tärkeälle henkilölle.

Ei edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja
koko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan,
osaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen
kynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä
kaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman
tarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään
hyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin,
mikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, --
mikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle
neitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän "tähdelle", -- mikä
mennen -- ja niin useimmiten tapahtuikin -- suoraa jonkun toverinsa
luo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa
vähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja
joissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain
pikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja
sisällä istumista vapaa-aikoina, -- toisin sanoen, silloin kun kaikki
virkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan
meluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera,
vetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä
kaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä
seurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan
eikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, -- tai jos ei ollut, mistä
jutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle
tultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli
katkaistu häntä; -- sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat,
silloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin
huvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään
iltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo
edeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää
puhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka
400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja
hän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi
olemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan
nimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien
sellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja
anna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.

Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka
pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu,
kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan
sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri
siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se
jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman
eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä.
Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää
pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan
aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun
juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja
tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä
kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.

Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen
selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän
koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän
tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan
sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta
kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka
oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan
rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen
pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja
nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen
näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä
käytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut
tekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.

Huomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki
Akaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui
jossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta
silmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä
menestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien
paikkaamista, -- nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä
hautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin
pitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi
esittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme
kaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.

Ensin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun
herran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä
lähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen
tavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman
erotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli
ristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille
ja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja
saksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin
hänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa
enempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua,
mutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut
suuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan
tirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja
päästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.

Kiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja
jotka -- totta puhuen -- olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja
löyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan
yleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, -- kiivetessään ylös
rappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch
määräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi
ruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli
päästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään
torakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän
huomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan
suurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle
ristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten
tavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti
ensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka
kilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle
sangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa,
ja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia
onnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden
kiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: "Etkö
luista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!"

Akaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut
sellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki
Petroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan
"kuraasissa", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: "oli pätkässä, senkin
yksisilmäinen piru". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti
hyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka
kerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli
ollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta
kymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen.
Mutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä,
itsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja.
Akaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa
käpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch
katsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki
Akaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: "Päivää, Petroovitsch!" --
"Toivotan terveyttä, herra!" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä
Akaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista
riistaa tämä toi.

"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota..." Akaaki Akaakievitschin tapana
muuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla,
adverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei
ollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen
vaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään
kesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: "Tämä on,
tosiaankin, kerrassaan tuota..." ei siitä syntynytkään sen enempää, ja
hän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.

"Mitä niin?" kysyi Petroovitsch samalla tarkastaen ainoalla silmällään
koko hänen virkapukunsa kauluksesta ja hihoista aina selkään,
liepeeseen ja napinreikiin saakka, mikä kaikki oli hänelle varsin
tuttua, se kun oli hänen omaa tekoaan. Se on muuten räätälien tapa; sen
he ensimäiseksi tekevät, kun heidät kohtaa.

"Minä, Petroovitsch, tuota... viitta, näes, verka... katsoppas,
kaikkialta muualta aivan lujaa... se on hiukan tomuttunut ja näyttää
sentautta vanhalta, mutta se on uutta ja on vain tästä yhdestä ainoasta
paikasta hiukan tuota... selästä, ja vielä, näes, vähän tältä yhdeltä
olkapäältä hieraantunut, ja tältä toiseltakin hiukan... näetkös siinä
on kaikki... eihän siinä työtä mitään..."

Petroovitsch otti kapotin, levitti sen aluksi pöydälle, tarkasteli
kauan, ravisti päätään kuroittaen ikkunanreunalta pyöreän nuuskarasian,
jonka kannessa oli jonkun kenraalin kuva, -- mutta kenen, sitä ei
voinut kuvasta nähdä, sillä sen kasvojen paikka oli sormella puhkaistu
ja sitten liimattu siihen nelikulmainen paperipala. Nuuskattuaan otti
Petroovitsch kapotin uudelleen käsiinsä ja tarkasteli sitä tulta vasten
ja taas ravisti päätään, sitten käänsi hän sen vuoripuolen päälle ja
ravisti uudelleen päätään, otti sitten taas rasian paperilla
liimattuine kenraalinkuvineen, vetäsi nuuskaa nenäänsä, sulki kannen ja
pani rasian taas pois ja sanoi viimein: "Ei sitä voi korjata; kovin on
vaate huonoa!"

Akaaki Akaakievitschin sydän vavahti hänen nämä sanat kuultuaan.

"Miksikä ei voi, Petroovitsch?" sanoi hän melkein lapsellisen
rukoilevalla äänellä, "eihän se ole muuta kuin olkapäiltä hiukan
kulunut; on kai sinulla jonkinlaisia tilkkuja?..."

"Niin kyllähän tilkkuja voisi löytyä, kyllähän tilkkuja aina on",
vastasi Petroovitsch, "mutta neuloa ei voi; kangas on aivan mätää, jos
siihen neulalla koskee -- niin se jo hajoo."

"Antaa hajota, pane sinä paikka päälle."

"Mutta eihän tässä ole, mihin tässä paikan panee, eihän se ilmassa
pysy; vaate on liiaksi kulunut. Eihän tämä ole kuin nimeksi verkaa, ja
jos siihen tuuli puhaltaa, niin se hajoo ilmaan."

"No, vahvista sinä sitä. Eihän se oikeastaan tuota!..."

"Ei", sanoi Petroovitsch päättävästi, "ei sitä voi korjata. Kangas on
jo liian huonoa. Parempi on, että teette siitä itsellenne jalkarievut,
kun tulee kylmempi talvisaika, sillä sukat eivät lämmitä. Saksalaiset
ovat ne keksineet, voidakseen siten kiskoa enemmän rahaa. (Petroovitsch
pilkkasi tilaisuuden sattuessa mielellään saksalaisia). Mutta viitta on
teidän teetettävä uusi!"

Kuullessaan sanan "uusi", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin
silmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin.
Selvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan
paperilla paikatun kenraalin kuvan.

"Miten uusi?" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.

"Niin uusi", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.

"No, mutta jos pitäisi uusi -- niin mitä se sitten tuota...?"

"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?"

"Niin."

"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon", sanoi
Petroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi
mielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen
kokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon
ällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.

"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!" huudahti Akaaki Akaakievitsch
raukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui
aina hiljaisella äänellä.

"Niinpä niin", vastasi Petroovitsch, "mutta ei sitä sittenkään vielä
niin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori
kapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan."

"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että
edes vielä vähän aikaa kestäisi!" sanoi Akaaki Akaakievitsch
rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä
Petroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.

"En, ei käy päinsä -- työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon",
virkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan
aivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen
mentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön,
tyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt
räätälinammattia.

Kadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. "Mitä
ihmettä", puheli hän itsekseen, "en olisi tosiaankaan luullut sen
käyvän tuota..." -- sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan:
"niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi
voinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota..." -- Tämän
jälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: "Olkoon
miten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota...
tätä en mitenkään... sellainen se on asianlaita!" Tämän sanottuaan hän,
sensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen
suuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs
nuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria
ruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen
päällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi
erästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa
viereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle
kämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että
poliisivartija ärähti: "Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään
trottuaali riitä?" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja
kääntymään kotiin päin.

Sinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja
oikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei
enään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän
ystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. "No", sanoi
Akaaki Akaakievitsch, "nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella,
hän on nyt tuota... vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä
menen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän
jälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman
päänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa
kymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, -- hän on
silloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota..."

Siten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja
odotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että
Petroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen
luokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti
silmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta
kaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys,
sanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: "Ei voi, suvaitkaa
tilata uusi." Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä
kymmenkopeekkaisen. "Kiitoksia paljon, herra, juon teidän
terveydeksenne", virkkoi Petroovitsch, "mutta mitä viittaan tulee, niin
se ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa
varma, sehän on sovittu asia."

Akaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta
Petroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: "Uuden
minä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt
siitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät
käpälähaat."

Nyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa
tullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin
tiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista
ylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin
menoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka
vanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata
neulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita
on sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat
menivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin
niin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta
neljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle
niin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara
meressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä
ensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan
voinut pidättäytyä huudahtamasta: "Onkos sun pääs mennyt pyörälle,
senkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt
kiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen." Hän kyllä
tiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta
mistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys?
Puolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi... ehkäpä hiukan
enemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?... Mutta lukijanhan
täytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.

Akaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään
ruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka
kannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden
kuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan.
Siten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo
suurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa;
mutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä
ruplaa?

Akaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää
jokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi.
Piti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää
ja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen
työskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa
astua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta
eivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin
harvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne
aina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen
yönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti
säästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin
rajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään,
-- vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän
kehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista
ihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen
olemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt
naimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan,
ikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä
elämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen
kanssaan, -- ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva
ihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine
vuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi,
niinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen
päämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään
epäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet.
Toisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä
pälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus
oikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet
hajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä
virheen, niin että melkein ääneensä huudahti: "Uh!" ja teki
ristinmerkin.

Joka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia
puhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka,
ja minkä väristä, ja minkä hintaista, -- ja vaikkakin hiukan
huolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen,
että kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan
ja viitta tehdään.

Ja se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan.
Tirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä
ruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista
kuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki
Akaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin
sattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut
kaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain
kulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista -- ja Akaaki
Akaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan
korville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi
sykkimään kiihkeästi.

Heti seuraavana päivänä meni hän Petroovitschin kanssa kauppaan. He
ostivat erinomaisen hyvää verkaa -- eikä ihmekään sillä johan he
puolisen vuotta olivat tätä asiata tuumineet ja harva se kuukausi
käyneet kaupoissa tinkimässä. Senpätähden itse Petroovitschkin sanoi,
ett'ei verka enään siitä parane. Vuoriksi ostivat he sertinkiä, mutta
niin hyvää ja lujaa, että se Petroovitschin sanojen mukaan oli silkkiä
paljon parempaa, vieläpä kauniimpaa ja kiiltävämpääkin. Näädännahkaa he
eivät sentään ostaneet, sillä se oli liian kallista, mutta ostivat
sensijaan parasta kissannahkaa mitä vain kaupassa oli, -- sellaista,
ett'ei sitä etäämpää lainkaan näädännahasta erottanut.

Petroovitsch valmisteli viittaa kaikkiaan kaksi viikkoa, sillä siinä
oli paljon "tikkaamista", muuten se kyllä olisi ennenkin valmistunut.
Työstä otti Petroovitsch kaksikymmentä ruplaa -- sen vähemmällä ei
mitenkään voinut tehdä, sillä siinä oli hienot, kaksinkertaiset
silkkisaumat, ja joka sauman oli Petroovitsch omilla hampaillaan
"rässännyt", puristaen niihin kaikenlaisia kuvioita.

Ja sitten... vaikea on tosin sanoa, minä päivänä se nyt tapahtui, mutta
varmaankin oli se juhlallisin päivä Akaaki Akaakievitschin elämässä,
kun Petroovitsch viimeinkin toi viitan. Hän toi sen aamulla, vähää
ennen virastoon menoaikaa. Viitta tulikin mitä parhaimpaan aikaan,
sillä alkoi jo hiukan pakastella, ja kylmyys näytti olevan vain yhä
lisääntymässä. Petroovitsch toi viitan siten kuin hyvän räätälin
tuleekin. Hänen kasvoillaan asusti niin merkitsevä ilme, ett'ei Akaaki
Akaakievitsch ollut ennen moista nähnyt. Varmaankin hän täysin määrin
tunsi, ett'ei ollut tehnyt mitään pientä, ja että nyt näyttäytyi se
kuilu, joka erotti sellaiset räätälit, jotka vaan paikkaavat ja
korjaavat, niistä, jotka neulovat uusia. Hän otti viitan nenäliinasta,
jossa hän sen oli tuonut (nenäliina oli pesonjälkinen; hän kääri sen
sitten kokoon ja pisti taskuunsa käytettäväksi). Otettuaan viitan
esille, hän katsahti hyvin ylpeästi ja pitäen kiinni hioista asetti sen
hyvin kätevästi Akaaki Akaakievitshin hartioille; sitten venytteli ja
sovitteli hän sitä ilman hihoja hetkisen ja koetteli sen sopivaisuutta,
napit auki. Ikämiehenä tahtoi Akaaki Akaakievitsch koettaa hihojakin.
Petroovitsch auttoi hänen kätensä hihoihin, ja nekin olivat hyvät.
Sanalla sanoen; viitta näytti olevan erinomainen ja hyvin sopiva.
Petroovitsch ei unohtanut samalla huomauttaa, että hän teki niin
halvalla vain senvuoksi, ett'ei hänellä ollut kylttiä ja että asui
syrjäkadulla ja oli tuntenut Akaaki Akaakievitschin jo kauan, mutta
Nevskin prospektin varrella olisi siitä otettu paljasta tekopaikkaa
kahdeksankymmentäviisi ruplaa. Akaaki Akaakievitsch ei tahtonut väittää
vastaan, sillä hän pelkäsi niitä suuria summia, joilla Petroovitsch niin
mielellään sokasi toisten silmät. Hän maksoi Petroovitschille
työpalkan, kiitti ja läksi uudessa viitassaan virastoon.

Petroovitsch läksi heti hänen jälessään ja, jääden kadulle seisomaan,
katseli vielä kauan kättensä työtä etäämpää ja meni kadun toiselle
puolelle, kiirehtiäkseen poikkikatua toiselle kadulle, juostakseen
uudelleen edelliselle kadulle näkemään vielä kerta viittaansa toiselta
puolelta, se on suoraa edestä.

Sill'aikaa kulki Akaaki Akaakievitsch mitä juhlallisimmassa
mielentilassa tietänsä. Hän tunsi joka hetki, että hänen hartioillansa
oli uusi viitta, ja hän hymyilikin vielä muutaman kerran sisäisestä
tyytyväisyydestä. Itse asiassa olikin sillä kaksi hyvää ominaisuutta:
ensiksi, että se oli lämmin, ja toiseksi, että se oli hyvä. Matkaa ei
hän huomannut ollenkaan ja saapui tuossa tuokiossa virastoon. Eteisessä
hän riisui viitan, tarkasti sitä joka puolelta ja uskoi sen
vahtimestarin erityiseen huostaan. Kumma kyllä, tiesivät kohta kaikki
virastossa, että Akaaki Akaakievitschilla oli uusi viitta, ja ett'ei
kapottia enään ollut olemassa. Kaikki hyökkäsivät heti eteiseen
katsomaan Akaaki Akaakievitschin uutta viittaa. Sitten rupesivat he
onnittelemaan häntä ja paiskaamaan hänelle kättä. Akaaki Akaakievitsch
vain aluksi hymyili, mutta sitten häntä rupesi hävettämään. Ja kun
kaikki tunkeilivat hänen ympärillään ja rupesivat juttelemaan viitan
"krymppäämisestä", ja että hänen tulisi kaikin mokomin toimia heille
illatsut, joutui Akaaki Akaakievitsch kokonaan hämilleen, eikä tiennyt
miten olla, mitä vastata ja miten estellä. Hän oli jo muutaman hetken
kuluttua sangen punastuneena rupeamaisillaan aivan vilpittömästi
uskottelemaan, ettei se ollutkaan mikään uusi viitta, vaan että se oli
vanha. Viimein sanoi joku osastonpäällikön apulainen joka tahtoi
näyttää, ett'ei hän ollut lainkaan ylpeä, vaan että oli tuttavallinen
alempainsakin kanssa: "Minä pidän Akaaki Akaakievitschin sijasta
illatsut ja kutsun kaikki täksi illaksi teelle; sattuu muuten olemaan
minun nimipäiväni." Virkamiehet luonnollisestikin onnittelivat
osastonpäällikön apulaista ja ottivat hänen ehdotuksensa mielihyvällä
vastaan. Akaaki Akaakievitsch tahtoi kieltäytyä, mutta kaikki sanoivat,
että se olisi epäkohteliasta, suorastaan häpeällistäkin, eikä hän
voinut millään muotoa kieltäytyä. Muuten hän sitten tuli hyvilleen, kun
muisti, että hän sen johdosta saa tilaisuuden mennä illatsuihin uudessa
viitassaan. Koko tämä päivä oli Akaaki Akaakievitschille mitä suurin
juhlapäivä. Hän palasi kotiin mitä hilpeimmällä tuulella, riisui
viittansa ja ripusti sen varovasti seinään ihailtuaan vielä kerran
verkaa ja vuoria; ja sitten otti hän esille vertauksen vuoksi vanhan
kapottinsa, joka oli vallan hajoamistilassa. Hän katseli sitä ja
hymyili itsekin; suuri oli tosiaankin ero! Ja vielä syödessäänkin hän
yhä hymyili, muistellessaan kapotin kurjaa tilaa.

Hän aterioitsi iloisella mielellä, eikä kirjoittanut mitään puhtaaksi
syömisen jälkeen, vaan loikoili tyytyväisenä vuoteellaan, kunnes ilta
pimeni. Sitten hän viivyttelemättä pukeutui, otti viitan hartioilleen
ja läksi ulos.

Emme, paha kyllä, voi varmuudella sanoa missä mainittu virkamies asui,
sillä muisti alkaa pahasti pettää, ja kaikki mitä Pietarissa ikinä on,
kaikki kadut ja talot ovat sulaneet yhteen ja sekoittuneet
päässä niin, että on vaikea saada sieltä mitään järjestyksessä esiin.
Miten liekään, se ainakin on varmaa, että tuo virkamies asui paremmassa
kaupunginosassa, siis hyvin etäällä sieltä, missä Akaaki
Akaakievitschin asunto sijaitsi.

Aluksi sai Akaaki Akaakievitsch kulkea useita tyhjiä ja huonosti
valaistuja katuja. Mutta kuta lähemmäksi hän virkamiehemme asuntoa
saapui, sitä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla, ja sitä kirkkaammin
olivat ne valaistuja. Jalankulkijoita oli enemmän, alkoipa näkyä
hienosti puettuja naisiakin. Miehillä näkyi majavannahkakauluksia. Yhä
harvemmin kohtasi ajurin, jolla oli puinen, kullatuilla puunappuloilla
koristettu reki, mutta sitä useammin pika-ajureita, joilla oli punaiset
samettilakit, lakeeratut reet ja karhuntaljat rekipeitteinä, sekä
vaunuja, jotka kiisivät katuja paiskellen pyöristään lunta ympärilleen,
ja joiden kuskeilla oli runsaasti koristetut puvut. Akaaki
Akaakievitsch katseli kaikkea tätä, kuin ainakin uutta, sillä hän ei
ollut enään useampaan vuoteen käynyt iltaisin ulkona. Hän pysähtyi
erään myymälän valaistun ikkunan eteen katselemaan jotakin taulua, joka
kuvasi kaunista naista, joka juuri riisui kenkää, joten hänen sievä
jalkansa oli näkyvissä; naisen takaa pisti viereisen huoneen ovesta
esiin miehenpää sievine poski- ja huulipartoineen. Akaaki Akaakievitsch
pudisti päätään, hymähti ja jatkoi matkaansa. -- Miksikä hän hymähti?
-- senkötähden, että kohtasi jotakin sellaista, mikä oli hänelle aivan
outoa, mutta josta jokaisella ihmisellä kuitenkin on jonkunlainen
aavistus, tai lieköhän ajatellut, kuten monet muutkin virkamiehet,
seuraavaan tapaan: "No voi noita ranskalaisia! Jos he vain jotakin
haluavat tuota noin, niin myös todellakin tuota!..." Mutta voipa olla,
ettei hän sitäkään ajatellut, sillä mahdotontahan on nähdä ihmisen
sieluun ja tietää kaikkea, mitä hän ajattelee.

Viimein saapui hän sen talon luokse, jossa osastonpäällikön apulainen
asui. Tämä samainen virkamies näkyi elävän aika komeasti, sillä portaat
olivat hyvin valaistut, ja hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa.

Saavuttuaan eteiseen, näki Akaaki Akaakievitsch seinänvierillä pitkät
rivit kalosseja, joiden välissä, keskellä huonetta seisoi pihisevä
samovaari, joka päästeli tuon tuostakin ilmaan höyrypilviä. Seinillä
riippui aika joukko viittoja ja kappoja, joista muutamilla oli oikein
majavannahkaiset kaulukset, tai samettiset käänteet. Seinän takaa
kuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja kovemmaksi,
kun ovi aukeni, ja lakeija astui eteiseen kantaen tarjotinta, jolla oli
kerma-astia, korppukori, ja joukko tyhjiä laseja. Kaikki olivat jo
nähtävästi aikoja sitten saapuneet, ja ensi teelasit juotu. Riisuttuaan
itse viittansa astui Akaaki Akaakievitsch sisään, ja hänen eteensä
avautui näky, jossa sekaisin näkyi kynttilöitä, häliseviä virkamiehiä,
piippuja ja pelipöytiä; ja jokapuolelta kuuluva puheensorina ja
tuoliensiirtämisestä syntyvä kolina hämmensi kokonaan hänen kuulonsa.
Hän pysähtyi neuvotonna keskelle huonetta, koittaen ajatella, mitä
tehdä. Mutta kohta hänet kuitenkin huomattiin ja tervehdittiin meluten,
ja kaikki menivät heti eteiseen katsomaan uudelleen hänen viittaansa.
Akaaki Akaakievitsch hämmentyi hiukan, mutta puhdassydäminen mies kun
oli, ei hän voinut olla tuntematta iloa nähdessään, miten kaikki
kiittivät hänen viittaansa. Sitten kaikki luonnollisestikin jättivät
hänet ja hänen viittansa ja palasivat taas visti-pöytien ääreen. Kaikki
tuo melu, puheensorina ja tunkeilevat ihmiset, -- kaikki se oli
jotenkin vierasta Akaaki Akaakievitschille. Hän ei oikein tiennyt miten
olla, kuin eleä, minne pistää kätensä, jalkansa ja koko olemuksensa.
Lopulta istuutui hän pelaajien viereen, katseli kortteja ja yhtä ja
toista kasvoihin ja rupesi jonkun ajan kuluttua haukottelemaan, kun
tuntui ikävältä, -- etenkin, kun jo aikoja sitten oli mennyt se aika,
jona hänen oli tapana panna levolle. Hän olisi tahtonut jättää
jäähyväiset isännälle, mutta häntä ei laskettu menemään, vaan
sanottiin, että täytyy juoda välttämättömästi uuden viitan kunniaksi
malja samppanjaa. Akaaki Akaakievitsch pakotettiin juomaan kaksi lasia,
joiden jälkeen hänestä tuntui huoneessa kaikki hauskemmalta, vaikka ei
hän voinutkaan mitenkään unohtaa, että kello oli jo 12; ja että olisi
jo aikoja sitten ollut aika mennä kotiin. Ajatellen, ettei isäntä vain
voisi häntä mitenkään pidättää, meni hän salaa ulos huoneesta, etsi
eteisestä viittansa, jonka mielipahakseen näki makaavan permannolla,
pudisteli sitä, nyppi siitä pienemmätkin rikat pois, pani sen päällensä
ja meni portaita myöten ulos. Kaduilla oli vielä yhtä valoisa kuin
ennenkin. Muutamat sekatavarakaupat, nuo palvelijain ja muidenkin
ihmisten alituiset kokouspaikat, olivat vielä auki; toisista, jotka jo
olivat kiinni, tunkeutui ovenrakojen läpi pitkiä valojuovia, ilmaisten
siellä vielä olevan jäljellä ihmisiä, arvatenkin talon piikoja ja
palvelijoita, jotka siellä, piilossa isäntäväeltänsä, päättelivät
päiväisiä rupattelujansa.

Akaaki Akaakievitsch kulki hauskalla tuulella ja olipa vähällä lähteä
juoksemaan, tiesi miksi, erään naisen jälkeen, joka nuolennopeudella
kulki hänen ohitsensa, ja jonka joka ruumiinosassa oli havaittavissa
jonkinlaista outoa aaltoilemista. Hän pysähtyi kuitenkin heti alkuun ja
jatkoi taas matkaansa hiljalleen ihmetellen itsekin, mistä ihmeestä oli
semmoisen kiireen saanut. Pian saapui hän niille tyhjille kaduille,
jotka eivät päivästä aikaakaan järin hauskaa tunnelmata herätä, sitä
vähemmin vielä illalla. Nyt näyttivät ne entistään vielä synkemmiltä ja
yksinäisemmiltä; lyhtyjä oli sangen harvassa -- öljystä kai oli puute;
näkyi puutaloja ja aitoja; ei missään ristinsielua; lumi yksinään
kimalteli kaduilla, ja matalat, suljetuilla ikkunaluukuilla varustetut
mökkirähjät häämöittivät surullisina pimeässä. Hän lähestyi sitä
paikkaa, missä katu päättyi mahdottomaan toriin, jonka toisessa
laidassa olevia taloja tuskin näki, ja joka näytti äärettömältä
erämaalta.

Kaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti
olevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä
hiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen
vallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän
katsahti taakseen ja ympärillensä -- hän oli tosiaankin kuin keskellä
merta. "Ei, parasta on olla katsomatta", ajatteli hän ja sulki
silmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli,
näki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, -- keitä,
sitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen
rintaansa ahdisti. "Mutta tuo viittahan on minun!" sanoi yksi heistä
raa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli
jo huutaa: "Poliisi!" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä,
suuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: "Tuosta tulee, jos huudat!"
Akaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta,
että sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei
enään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa
ja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla
oli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan;
mutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan.
Epätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki
suoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa
nojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa
juoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki
Akaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä
lainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi,
ett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen
pysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen
tuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten
rähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka
otti viitan.

Akaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät
hiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat
aivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.

Hänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan
ankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea,
pidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan
oven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli.
Kun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä
yhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että
komisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee
sitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan
poliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu,
sillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään
poliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee
poliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän
näkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee
suopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen.
Kuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan
huoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti -- se jätettäköön sen
arvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.

Varhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä
sanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin
taaskin: "Makaa." Hän tuli yhdentoista aikana -- sanottiin: "Ei ole
poliisipäällikkö kotona." Hän saapui taas päivällisen aikaan, -- mutta
eteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja
tahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli
tapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran
elämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään
poliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää,
että hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa
heistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään
uskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan
poliisipäällikköä.

Poliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen
viitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse
pääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista:
miksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut
jossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch
hämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko
poliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.

Koko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen
hänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana
vanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto
viitan ryöstöstä, -- katsomatta siihen, että löytyi niitäkin
virkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki
Akaakievitschista, -- liikutti useita. Päätettiin paikalla panna
toimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän
summan, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet
rahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön
kehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten
kertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti
ainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei
tämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin
viitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin
huostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on
hänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään _vaikutusvaltaisen
henkilön_ luokse; että tämä _vaikutusvaltainen henkilö_ kirjoittaa
asianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.

Mitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen
henkilön luo. -- Mikä virkamies tuo _vaikutusvaltainen henkilö_ oli,
sitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että _eräs vaikutusvaltainen
henkilö_ vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta
että hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten
ei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna
muihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa
sellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on
vaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan
kaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli
oltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan
saa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy
käydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori
ilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri -- nimineuvokselle, tai
jollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu
hänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut:
kukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain
nimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen
kanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen,
nimitti sen "vastaanottohuoneeksi" ja asetti ovelle joitain
teatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa,
ja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä
kulki, vaikka tuohon, "vastaanottohuoneeseen" mahtui tuskalla
tavallinen kirjoituspöytä.

_Vaikutusvaltaisen henkilön_ liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät,
mutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus.
"Ankaruutta, ankaruutta ja -- ankaruutta", oli hänen tapana sanoa ja
viimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi
silmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut
pienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat
hänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin
tarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään
kaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki
huoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen
äänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta:
"Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka
seisoo edessänne?" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska
toveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan
pois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä
kokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän
sattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan
järkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui
joutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä
alempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain
ääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän
itsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen
silmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin
huvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta
häntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen
puoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain
senkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta
jäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen
vain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten
itselleen ikävän ihmisen nimen.

Tällaisen _vaikutusvaltaisen henkilön_ luokse ilmaantui Akaaki
Akaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen,
mutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle
henkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja
keskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan
lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt.
Juuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku
Baschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: "Kuka hän on?" -- vastattiin:
"Joku virkamies". -- "Odottakoon, nyt ei ole aikaa", vastasi
vaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö
valehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa
aikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja
taputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: "kas niin,
Ivan Abraamovitsch!" -- "niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!" -- mutta
siitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan,
saadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut
palvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen
eteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä
enemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa,
kenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi
sihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä
varten: "Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää
hänen tulla sisään."

Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan
virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä
teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän
jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä
viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki
Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa,
hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun
kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin
"tuota", -- että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli
epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen
luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra
ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan
takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian
tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti,
"ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita
ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän
olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se
olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle..."

"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen
vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä
hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä
sentähden, että sihteerit tuota... ovat epäluotettavaa väkeä..."

"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette
saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne
saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja
ylempiä kohtaan!" -- Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään
huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis
olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen,
verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. --
"Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne?
Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi
jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään
Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan
jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät
vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi
hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta
vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli
vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada
ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen,
minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi,
että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä
itsekin tunsi pelkoa.

Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten
pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut
sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta.
Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes
jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta
neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli
se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta
sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on
toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä
ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla
huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun
lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin
kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas
jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti
hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka
jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän,
muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen
arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."

Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia
sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän
vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? -- sitä on mahdoton
tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki
lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän
Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset
ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja
kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen
peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha
kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta;
milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa
viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi,
Teidän ylhäisyytenne!" -- milloin hän taasen sadatteli, laskien
suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun
ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät
sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin
puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua.
Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa
liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.

Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä
tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut
perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin
kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli
tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo
lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra
nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen
kirjoittajaa.

Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman
Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut
olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei
kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä
häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa
nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, --
olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä
tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona,
ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan
elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka
maailman mahtavimmatkin lannistaa!...

Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty
vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu.
Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla,
ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen:
"Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää
sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki
Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi
virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään
kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja
epätasaisemmalla. --

Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki
Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä
muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen
yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin
tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta
sadunomaisen lopun.

Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan
luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään
virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa,
viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta
ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta
viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta,
pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta,
karhunnahkaisilta, -- sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja
nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi.
Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen
Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että
hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei
voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä
kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua
yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä
hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen
vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois.
Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen
kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka
kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin
poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo
saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää
pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka
aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni,
huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi
ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen
taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä.
Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää
aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei
poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo
aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen
silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen
aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen
tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät
aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni
eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene
tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin
sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.

Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet _erään vaikutusvaltaisen
henkilön_, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että
muuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea
vaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että _eräs
vaikutusvaltainen henkilö_ heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan
poistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan
hänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin
ominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja
kun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui
hänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi
hänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki
Akaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta
antamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä
siihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen
jonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän
jollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki
Akaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama
olisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja
hän oli koko päivän pois tolaltaan.

Haluten hiukan huvitteleida ja haihduttaa ikävät ajatukset, läksi hän
illalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä
vielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi
itsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen
mielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja
sydämellinen -- toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti.
Illallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, -- seikka, joka ei
tietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai
hänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei
päättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen,
Karoliina Ivanownan, luokse, -- naisen, jonka sanottiin olevan
saksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä
suhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo
ikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista
toinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär,
jolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu
suutelemaan hänen kättään virkkaen: "Bonjour, papa!" Hänen puolisonsa,
vielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli
ennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin
käännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta
vaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt
kotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä
suhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä
ystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan;
mutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden
arvosteleminen kuulu meille.

Vaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja
sanoi ajajalle: "Karoliina Ivanownan luo!" Ja hän vaipui,
kääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen
tilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, -- kun ei
nimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat
päässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja
keksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia
kohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan
naurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän
toistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä
yhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että
hän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät
häntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat,
Jumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin
paiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet
hänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla
törmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan...
Äkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin
kovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan
lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet
kauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat
kuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu
kasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja
kuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: "No,
siinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua
kaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun... ja
vielä haukuit -- annappa nyt omasi!" -- Vaikutusvaltainen henkilö parka
oli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin
ja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen
miehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: "Ah, miten voimakas
luonne!" tunsi hän kuitenkin nyt -- kuten epäilemättä hyvin moni muukin
sankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt -- niin
hirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa
jonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja
karjasi oudolla äänellä ajajalle: "Kotiin täyttä kyytiä!" Kuultuaan
äänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä,
ja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin,
tuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin
muuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo
asuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja
ilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina
Ivanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön
kuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna
teenjuonnin jälkeen virkkoi: "Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea".
Mutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli
tapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.

Tämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän
tästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: "Miten uskallatte?
ettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?" Ja jos näin huudahtikin, niin
tapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta
vielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen
haamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen
hartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään
olisi riistetty viittaa.

Jotkut toimekkaat ja huolenpitävät ihmiset eivät kuitenkaan tahtoneet
rauhoittua ja kertoivat virkamiehen haamun vielä näyttäytyvän kaupungin
laitapuolilla. Ja eräs poliisivartija Kaloomenin seutuvilla oli omin
silmin nähnyt, miten erään talon takaa tuli näkyviin aave; mutta ollen
syntymästään hiukan heikonlainen, -- niin että kerran eräs tavallinen,
täysikasvuinen juottoporsas, joka tulla törmäisi jonkun poliisiupseerin
talosta, kaasi hänet kumoon, josta ympärillä seisoskelevat issikat
räjähtivät aika nauruun, mistä pilanteosta hän sitten kiristi heiltä
kaksi kopeekkaa tupakkiin, -- ollen siis hiukan heikonlainen, ei hän
uskaltanut käydä siihen käsiksi, vaan kulki pimeän suojassa sen
jälessä, kunnes se viimein äkkiä rupesi tähyämään tarkasti ympärillensä
ja virkkoi pysähtyen: "Mitäs sinä tahdot?" ja puisti samalla niin isoa
nyrkkiä, ettei sellaista ikinä elävillä ole. Poliisivartija vastasi:
"En mitään", ja palasi paikalla takaisin. Aave oli jo kuitenkin paljoa
suurempi kooltaan ja oli varustettu julmalla parralla ja, suunnaten
askeleensa Obuhowin sillalle päin, häipyi se pian yön pimeyteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viitta - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.