Title: Taavetti Anttilan kohtalo - y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä
Author: Zilliacus, Konni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taavetti Anttilan kohtalo - y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä" ***


TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO

Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Kirjoittanut

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

JUHANI AHO



Werner Söderström, Porvoo, 1898.



SISÄLTÖ:

 Taavetti Anttilan kohtalo
 Elias Möykän Ameriikan matka
 Översti Beckridge ja hänen gorillansa
 Kun Eerikki Käykkä särki pankin
 Pastori Lahti
 Antti Ulukka



Taavetti Anttilan kohtalo.


Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo
melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä
koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen
rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään
louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä
etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä
lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on
voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä
valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma
herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat
pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä
rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen,
neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, -- se mikä
heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen
eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin
tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa
pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain
määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja
vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä
köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja
satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin
muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja
lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä
teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi
vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin
viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta
vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin.
Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on
siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen
ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä
kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia
mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton
kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä
takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa -- ja ne ensi
vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria
penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta
sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin
ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä
kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta
elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen
yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä
kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla
lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin
ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain
neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien
mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä
kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän
harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään
sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi
pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista
harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton
huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja
ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko
muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua
äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu
talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa
ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On
mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita,
pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia,
jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein
vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen.
Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin
vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten
vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan
mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi
pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan,
pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa;
usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun
hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa
löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä
kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat
auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on
tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa
aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa
vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on
hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan
olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" -- jota hän ajattelee
sanoessaan "kotona".

Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne
vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa,
asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai
Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa
Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin -- ja "muinoin" ei tarvitse
merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa -- raivaamattomimpiin
ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä
elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta
kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan
sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta
asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo
aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden
heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä
Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen
heidän talonsa -- kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin
oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina
herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana
pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja
rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on
jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan
rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat.
Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan
sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä
ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan
ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja
kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi,
hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot
vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat
jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään
metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan
pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse
estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos
uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin
tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja
silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat
eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset
uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren
rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa
sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien,
järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien,
ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä
jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he
keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän
matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on
vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan.
Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden
välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta
ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon
kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä
yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla
metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa
kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi
valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole
juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja
työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei
metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla.
Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa
pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä
tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan
työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet
kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta,
ystävistä ja ihmisten seurasta -- sanalla sanoen kaikesta, joka
jossain määrin lieventää elämän vaivoja.


Aavikolla.

-- Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!

Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa,
seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan
sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se
se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun
taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä
ei ole huomattavissa.

-- Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan
seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on
hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. -- Mutta jos
tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi
tuli tällaisessa pakkasessa.

-- Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, --
mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin
hangessa.

Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta.
Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle
ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo
kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta
siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.

Mutta isä -- Tuomas Anttila -- oli jo kaksi vuotta työskennellyt
kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia
säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen,
jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan.
Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.

Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli
työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen
viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja
samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet
oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He
eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään
muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin
suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä
ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa
osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka
tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa
omin neuvoin.

Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut
työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä
kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään.
Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.

Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin
suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran
ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli
tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että
teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin
vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet
hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin
myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa
kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä
merkkiäkään teistä tai poluista.

Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan
turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla
saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli
jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky
sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista,
vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa
kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat
lämmitelleet itseään.

Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin
perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet.
Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi
päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää
mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut.
Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli
mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että
hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan
kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä
savutorvea kohti.

Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet
ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla
sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla
kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti
laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa
jotain ääntä aitansa maakuopasta.

Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista.
Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa
ja vaikeroivaa.

Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja
hyppäsi alas isänsä luo.

-- Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda
lunta, niin että se pyrynä pölisi. -- Eikä niillä ole tulta, vaikk'on
näin kylmä!

Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut
väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään
lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei
ollut edes lukittu.

Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin
oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi
itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen
kohdalla vastapäisellä seinällä.

He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka
puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota
he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.

-- Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi
tukehduttamalla nyyhkytyksellä.

Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät
ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet
kuolleeksi.

-- Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään
jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas
vierasten puoleen.

-- Mama cold! sanoi hän vakavana. -- Katie cold too!

-- Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen.
-- Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!

Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat
nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut
kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli
tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.

-- Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä,
heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää
lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.

-- Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan,
mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. -- Get up mama! lisäsi
hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi
liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.

-- So sleepy -- mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen
ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.

Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni
häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.

-- Hungry, sopersi hän. -- Katie very hungry.

-- Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä
vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden
tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa,
ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja
keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei
ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi
pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.

-- Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä
kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.

Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan
ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä.
Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet
rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän
pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän
murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.

-- Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa
selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää
pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen
syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista
maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.

-- Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä
kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen
sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi
pitänyt.

-- Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä
kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta
englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä
pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut
niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin
hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä,
nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti
peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti
hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi
polttaa.

Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken
kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen
vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät
joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän
ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen
huolellisesti kuolleen päälle.

-- Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta
suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.

-- Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee
kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.

-- Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme,
tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi.
Tiesi milloin hän tulee kotiin.

-- Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa,
vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. --
Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän
kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää
hiukan leipää.

-- Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa,
saneli Taavetti varmasti. -- Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy
olla yksin.

-- Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän
syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.

-- Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti
vihastuen. -- Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet
selässäni vaikka kuinka kauvas.

-- Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä
saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden
lapsia hoitoonsa.

Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin
mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi
kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen
ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen
tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin
hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi
tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä
kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä
yhden piipullisen, ennenkun pani maata -- niin lähelle poikaansa,
että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.

-- Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti
oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.

-- En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi
sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä
asiasta.

-- Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä
sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa,
päätteli isä. -- Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita
auttaa.

Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi
taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan
vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta
sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan
isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.

-- Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen,
ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta
Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi
lapsen omaan villapeitteesensä.

Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin
Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista
ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi
olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä
päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä
auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista
harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää
ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva
koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain
tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka
olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.

Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen
taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun
uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja
Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet
kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa,
kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut
ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen
isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla
kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja
joukolleen.

Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he
houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä
kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa
oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian
pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt
ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua
hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta.
Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei
ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.

He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli
tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään,
koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä
lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen
puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän
kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli
kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun
he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän
nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään.
Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet
jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta
lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.

Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan
sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin
kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman
päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen
hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän
voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut.
Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat
kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja
sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa
tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.

Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi
ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen
muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat
naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa
niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla
asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin
"gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta
kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka
tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän,
ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin
mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt.
kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia
tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla
hän oli kuollut.

Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa,
mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit
olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan
osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka
olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin
kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen
toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa,
että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi
asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon,
joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä
mieltä olivat he kohta kaikki.

Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella,
katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat
ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka
koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.

Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku
lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti
hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei
kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli
hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää
tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi
hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen
avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään
tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu
vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän
vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja
että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.

-- Vai niin! sanoi hän, -- vai vaivastaloon? Eivätkö ole
voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta
vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.

-- Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. -- Nyt sinä olet varmaan
tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään
tekemisissä hänen kanssaan.

-- Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti
-- aivan niinkuin eilen. -- Sanokaa heille, että jos he antavat
minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan
ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani
Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. -- Vai niin, vai tahtovat he
laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen
ja silitteli hänen hiuksiaan -- silloin varmaankin tulet kernaammin
minun kanssani?

Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään
kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin
ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he
nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, -- sitten kun
Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut
tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä
ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan
varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta
ottanut turvattoman huostaansa.

Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet
olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että
eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua
matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin
tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se
selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.

Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle,
kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan
tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila
seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen
ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi
päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.


Metsässä.

Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä
kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa
päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä
ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä
joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan
rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka,
jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti
pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia
kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti
särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa
oikeastaan vaan yön aikaan.

Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta
työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta
iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona
hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan
silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita
kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan
niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja
silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.

Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan.
Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä
on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä
yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit
kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä
sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja
vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa.
Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi
luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja
havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi
hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.

Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka
tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään.
Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka
ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu
tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja
kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren,
halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.

Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu
oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on
kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa
ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset
kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat
runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan
paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän
toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin
pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa
padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.

Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa
hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi.
Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle
hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi
kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.

Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin
hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja
heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä
vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan
tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa,
ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija,
joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia
ilmiöitä täällä metsässä.

Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota
mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on --
eihän toki -- onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon,
ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa
ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.

-- Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.

-- Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään
erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin
sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä
mitään näin hurjaa.

-- Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu,
vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen
lisämuistutuksiinsa. -- Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt
tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.

Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun
taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli
varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun
hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt
silmiään pois nukkuvasta lapsesta.

-- No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, -- kun et edes
ymmärrä tuoda lasta lämpimään.

-- Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään -- -- alkoi Taavetti
ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut,
sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi
sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä
vyötäisten ympärillä.

-- Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki
avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet
sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes
herännyt.

Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa
vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.

-- En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen
äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.

-- Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen
ainoaan lyhyeen sanaan.

-- Dakotassa.

-- Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?

Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla
jonkunlainen tiedoton kunnioitus.

-- Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin
puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. -- Ja isäkin
auttoi tiellä.

-- Missä hän on?

-- Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia
täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet
ottaa minua lapsen kanssa.

-- Ne p--leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista
metsässä. -- Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?

-- Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää
huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään,
joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.

-- Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? -- koko lailla
löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen
suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän
itse hyvin miettivän näköinen.

Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta
ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen
eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain
töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.

-- Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. -- Me -- -- --

-- Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan
äänellä, joka koetti olla hillitty. -- Täällä on lapsi, joka nukkuu.

-- Lapsi? -- Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa
muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään
varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.

Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen
nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi
siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne
erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä
vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat
heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä,
kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli
käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja
harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.

-- Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän
ihmettelynsä -- te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois
sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.

-- Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne
kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta
tovereilleen.

Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella
pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin
etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu,
ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain
kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön
löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli
selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä
luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään
pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.

-- Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia
miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies
-- hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka
sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. -- Kun me vaan
voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain
tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.

-- Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa
minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi
pistänyt hänen päähänsä. -- Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja
minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän
kuin tämä hääriminen patojen keskessä.

Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko
seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin
ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, --
sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa
yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa
säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut
sanaakaan, paitse Taavetti itse.

-- Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän -- en ole
tottunut semmoiseen toimeen.

-- Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun
keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. -- Kyllä minä voin
näyttää, mitenkä täällä keitetään.

-- Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen
kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus,
mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.

Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli
Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan
oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.

-- Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän
ajatuksensa, -- ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki
ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun
keitoksillasi.

-- Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta
ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie
oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän
heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.

He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi
leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut
lohduttaa pienokaista.

-- Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä
miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.

-- Kyllähän se on kaunista, myönsi hän -- mutta ei se suinkaan ole
hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän
päällä? kysyi hän Taavetilta.

Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli
saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että
antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän
tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.

Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat
taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta
joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen
toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät
heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin
komennon mukaan.

Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua
leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.

-- Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö -- it nice.

-- No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.

-- Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.

Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin,
jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari
askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen
tungettelevaisuuttaan.

Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin
kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja
kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja
sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia
ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta
tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.

-- Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti
miehistä muuan.

-- Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.

-- Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen
muassa, kehoitti kolmas.

-- Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian -- ja ripustamme
ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.

Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle
paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten
kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään
varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet
asetettiin makuulle.

Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä
tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.

-- Katsokaapa näitä!

Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti
noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön
jalkain mukaan.

-- Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi
Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin
miehiin. -- Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista
dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta
meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.

-- Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, -- ainakin siksi,
kunnes opin edes keittämään.

-- Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki.
Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten
pitää tulemasi omin päisi toimeen.

-- Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?

-- Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta
maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että
olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies -- mutta luullakseni
ajattelevat he kaikki samoin.

Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen
asiaan.

Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään,
joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin
Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä,
jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki
poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja
senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin
hauskaksi kuin mahdollista.

Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi
mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa
oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään
selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä
mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla
hänelle mieliksi.

Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä
ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja
kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa
perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia
uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa
salaisuudessa.

Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä
palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista
hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt
kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten
lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut
suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille,
yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi
silminnähtävästi samassa määrässä.

Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan
aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt,
niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten
muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten
tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen
jälkeen.

Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja
kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät
edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään
muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin
alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että
syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun
pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää
yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.

Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja
hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle,
ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli
nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin
vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen
äänekkäästä metelistä pöydässä.

Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun
Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö
kirkaisten heräsi.

Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään,
vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua
kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen
ajatus.

-- Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin
askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.

-- Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän -- juo, sinä pikku
ryömijä, niin tulet iloiseksi.

-- Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
-- Sitä sinä et saa tehdä.

-- Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. -- Parempi mies
pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.

-- Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.

Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän
hänet jotensakin tiukasti sivulle.

-- Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. -- Mutta tässä
on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!

Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli
maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen
hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui
pöytää vastaan.

Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti
lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen
vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään
oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli
uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin
ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.

-- Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi,
unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.

Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla
pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään
niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut
nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.

Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen
puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti
vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki
pidätti toiset loitompana.

-- Elkää tulko tänne, varotti hän. -- Tapahtuu jotain ihmeellistä,
jos koetatte.

Aapeli Korhonen astui myös väliin.

-- Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän -- näettehän, että tyttö
parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä,
kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja
rupeappas sitten tappelemaan!

-- Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi
niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. -- Sitä ei kukaan
tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole -- ei hän
mitään pahaa tarkottanut.

-- Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei
Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut
nyt -- aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!

-- Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen
piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin,
että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. -- Nyt ne
luulee, että minä aijoin sen surmata -- lapsen, jota en, tahtoisi
sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos
lienenkin hiukan humalassa.

Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä
vaikutuksesta.

-- Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. --
Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi -- ja kyllä meille
muillekin.

Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää
erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen
esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään
uneen.

Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin.
Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta,
ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan
valitti olevansa kipeä.

Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi,
niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti
hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.

-- Ei tuule ollenkaan, sanoi hän -- ja varmaan olisi niistä kaikista
hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä
selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen
arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että
pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.

Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut
pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan
hoitaisi lasta.

Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan
kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä
kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista
whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen
tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.

-- Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä
itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä
sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on
elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme
ottaneet hoitoomme.

Ja siihen se jäi.

He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan,
erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua
tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä
heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden
sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle
Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa
häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.

Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin
ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu
loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt,
kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään
Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan
pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes
torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes
torppia.

Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli
ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää
Ameriikasta.

-- Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.

-- En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan
olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina
maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista
peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada
sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että
pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö
vaalittavanasi.

Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan
varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin
yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken
alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää,
ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti
soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä,
harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää
kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.

Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin
kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein
arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun
yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi
seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin
että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman
maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan
voivansa viljellä.

Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi
empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.

-- Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä
tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin
myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi
nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.

Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi
ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta
centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka
kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin
hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän
kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut
palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti
lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.

Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt,
ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan
jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja
sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja
kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.

-- Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli
Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, -- eikä Anttila yksinään
voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.

Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin.
Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin
sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin
höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.

Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse
käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni,
valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset
auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään
aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat
Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen
pirttiinsä.

Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle,
niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin.
Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön
salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin
alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta
lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän
ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."


Uudisasukkaan elämää.

Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi
erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.

Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli
yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista
lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne
hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.

Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie
tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona
työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn
takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella
niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia
vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan
englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.

Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se
ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen
pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että
oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli
Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.

Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas
heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi
vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin
tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi
laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle
kuin mitä hänellä oli.

Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä
jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale
syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut
kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa
lehmälle ja hevosille.

Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut
parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan
erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan,
työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.

-- Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot
pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella
aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin
viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun
ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen
tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja
aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt
mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin
puolin tyydyttävä.

Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt
tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden
ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti
kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä
kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon
piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta
paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti
hänet Kalle Lehtiseksi.

-- Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.

-- No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten
kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet
siipeenammuttuja kumpikin.

-- Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että
tuskin ansaitsee ruokansa.

-- Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin
Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän
koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.

-- Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon
jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet
piippunsa ja ne sytyttäneet.

-- Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri
välitettävääkään mitään.

-- Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen
leikillään. -- Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee
vahvasti viljaa ensi vuonna.

-- Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, -- vaan eihän
tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.

-- Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo
osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt
voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin
olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.

-- Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.

Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti
vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.

-- No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee
työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa
farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana.
Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.

-- Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain
tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti --
mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.

-- No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa
maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön
pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.

Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut
koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää
siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi
apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää
vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.

-- Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi
asian. -- Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.

-- Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. -- Tänä syksynä
ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos
voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat
ovat huonot.

Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.
Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.

-- Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!

-- Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen
puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi
näyttää. -- Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on
hänellä sentään vähän makeisia!

Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti
oli kesän kuluessa saanut aikaan.

-- Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän
syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla
niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko
muhkeat nyt.

-- Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.

-- Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä
maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien
ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.

-- Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne
yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat
saavat jäädä ansaitsematta.

-- Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion.
Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät
paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.

-- Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.

-- Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi
Lehtinen. -- Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai
parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein
ilmaiseksi.

Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa
ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin
ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän
yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri
siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet
olivat niin tavattoman pienet.

Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen
omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli
kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli
ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko
muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi
tullut ajatelleeksikaan.

Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli
tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään
niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen
lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.

Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne
odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä
tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan
ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava
toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin
suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin
kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja
lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen
mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi
mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.

Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja
vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.

-- Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi,
sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.

-- No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin,
arveli Korhonen -- joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen
ollut tarjona näillä seuduin.

Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.

-- Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, --
varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat.
Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et
saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin
niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei
sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.

-- Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä
päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.

Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta,
joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi
niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli
pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.

Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti
joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei
milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä
lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti
Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista
muuta pientä tarvetta pyhiksi.

Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia
rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle,
mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.

-- Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan,
ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin
hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa,
ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa
täytetyksi.

Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei
Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän
ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä
siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin
hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä
uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi
vuodeksi oli loppunut.

-- Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten
tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. -- Tänä kesänä aijon minä
aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja
peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani.
Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun
tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

-- Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna
minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa
kokoontunut, vietteli Taavetti.

-- Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen -- ja tietysti
olisi minulla enemmän säästöä. -- -- Ja, sopiihan koettaa jonkun
viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen
takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?

-- Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät
tänne?

Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä
niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla
olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut.
Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei
voinut pitemmältä viipyä.

-- Minua oikein vedättää pois, sanoi hän -- ja silloin ei auta
vastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu
kumminkin kodilta.

Taavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat
turhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi
niin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin
säästöihinsä.

-- Pidä sinä ne, sanoi hän. -- Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan
niitä. Minä menettäisin ne kumminkin.

Koko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli
mennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna
lähti hän ennen auringonnousua matkaansa.

Taavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut
vähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi
paljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan
ollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian
meni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä
niinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen
kintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.

Vasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli
päättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä,
huomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.

Ei ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat
olivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita,
jotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat
etsivänsä.

Kiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. -- Niillä
ei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että
ihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää,
joll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä
työtä.

Hänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle
vaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän
"kotiin", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän
voinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan
matkasta.

-- Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa
puoli päivää eli niin, kertoi hän. -- Mutta kyllä sillä välin sai
kävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon
parempi!

Vaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.

Talven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin
vuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen.
Ja lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten
ei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle
ylämaahan Kanadaa kohti.

-- Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa
Columbiassa, selitti hän -- ja nyt tahdon koettaa onneani siinä
kaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä
kertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.

Niin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä
vuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista
kuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin
ett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana
kevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään
säästöillä lähiseutuun.

He olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat
sentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi
varmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka
ei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon.
Eipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä
lapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä
talo.

Ja Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui
lähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.

Puoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut
siellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut
verrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt
oli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi
Kalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.

Tämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään,
mutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut
useimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista,
johon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä
pysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.

Viidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun
kylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät
vihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella
palasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa
puuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata,
mistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.

Silloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko
uudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui
tehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti
niiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.

Kalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta
uudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen
säästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut
hyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.

Jo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli
käyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun
maailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi
arvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa
korvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen
omaisuuden.

Mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin
tarjouksiin, -- paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä
ei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi -- joll'ei
hän tahdo jäädä tänne.

Tyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa
keskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan
ilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan
muu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin
suinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla
Katielle parasta lajia.

Katiellekin oli "Uncle Dave" vielä koko maailman keskus, huolimatta
kaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä
lukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin
osoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden
lapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla
eikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään
kohtaan osoitettu ystävyys.

Se teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi
hän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen
rajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä
tahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan
täytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se
riippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan.
Mutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten
toiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.

Senvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita
pyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren
kaupungin kouluun.

Hän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän
suurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui
suurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään.
Hän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun,
jossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi
naiseksi.

Taavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi
enemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle
antaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä
kaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta
tahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle
Lehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa
kysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun
opettajatarkin piti sen parhaana.

Mutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty
lähetettäväksi.

-- Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. -- Minä en
tiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten
kuin omain ihmisten kanssa. -- Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä
häntä kouluun?

Tällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui
hän heti paikalla toimeen.

Heti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin
valtakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro
kaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.

Katie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän
jäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan
ajatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin
vaikeana pitänyt.

Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta
hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän
ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän
jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.

-- Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. -- Miltähän maailma
näyttää, kun se takaisin palaa? -- palanneeko ollenkaan.

-- Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen -- mutta ikävä häntä
tulee.


Taavetti Anttilan kohtalo.

Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta
hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä
entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta
iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää
raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja
antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa.
Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli
alkanut vetää koko runsaasti rahaa.

Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet,
mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut
vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen
täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia
jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että
piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.

Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse
ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut,
meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin
luettavakseen.

-- Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. -- Minä olen
kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.

Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka,
käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.

-- On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä,
huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja
sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille
asialle.

Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä
rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on
mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo
myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat
jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan.
Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä
nousemassa.

Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti
Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan
tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin
suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.

-- Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli
hän. -- Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.

Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla,
jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt
itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan
nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät
Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja
samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.

Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta
kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa
Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin
uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon
taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein
täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli
Katieltä sekä säännöllisesti että usein.

Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja
käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että
he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo
antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he
usein koko illan hänen luonaan.

Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli
kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen,
niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha
ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään
jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa
seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan
esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla
kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.

Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin
herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös
pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin
heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä,
niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet,
hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan
arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.

Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia
ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että
sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.

Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi
mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti
oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi
paljon ylempänä Kallea.

Eihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita
vuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että
helposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän
tehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.

Vaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei
ollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan
hänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin
ja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut.
Ja sitä oli jotenkin paljon.

Kuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta
ne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin
paljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana
parhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli
levolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.

-- Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä
katsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.

-- Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä
voi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut
aikoinani -- ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä
kauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun
entisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.

-- Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä,
päätteli Taavetti. -- Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?

-- Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän
minä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä
maassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja
sanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.

Taavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.

-- Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi
käynyt vieläkin pikemmin. -- Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se
taitaa käydä, kun kerran rakastuu.

-- Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa
koulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. -- Ja tiesi hänet,
kuinka kauvan se kestää.

-- Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja
tarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on
asia mennyt ja onneksi olkoon!

Hyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti
esiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.

Ei kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar
jo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä "Misstres Charles
Lehtinen", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen
pitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen
omistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi
lehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja
katsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi
kutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.

Katieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti
millään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä
ketään voitu lähettää häntä noutamaan.

-- Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän --
ja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.

Vanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut
Taavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta
näytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä
kartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen.
Paras todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen
aikomuksensa matkustaa Bostoniin.

Sen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen
häitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan
muuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu
sileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet
tuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli
hän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen
rouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai
muuta.

-- Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin
kysymyksiinsä. -- Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua
kohtaan oli hän ihan ennallaan -- niin iloissaan nähdessään minut,
että nauroi ja itki, kun olin tullut.

Syytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan
ilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.

-- Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. -- Minähän
en oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä
ehdin minä kyllä sanoa sanottavani. -- Mutta ikävä näytti kumminkin
Katiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa
mietteissään.

-- Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun
he Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. -- En koskaan ennen ole
pitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään
ollenkaan näytä.

-- Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa
viisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.

-- Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva
merkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä
itseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt
niin mitään.

Alunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta.
Vähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä,
ja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä
toimiin Anttilassa.

Katielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin
ennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan
kiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen
ollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta
pyöriä.

Suurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt
suurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia
kuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan
ulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen
puutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin
uudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille,
elettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun
sitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan
toisella tavalla.

Kuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa,
joissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat
vielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia,
kammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen
viimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi
se kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.

Päätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä
kauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.

-- Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten
oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. --
Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut.
Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme
sinua sitä rakentaissasi!

Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien
tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin
tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän
matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta,
josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin.
Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen
pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka
tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.

Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen
valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa
kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.

Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä
oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta -- -- -- --

-- Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää
jatkuu, päätti hän lopulta. -- Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada
hienoa.

Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea
rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä
paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut.
Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta
kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut
kylliksi hyvä.

-- Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. -- Se tulee siinä
pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.

Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä
rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden
välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne
olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne
asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin
mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman
täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan,
ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki
ostokset oli suoritettu.

Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden
rakennuksensa ovet lukkoon.

-- Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. --
Sitten pidetään siellä tulijaiset.

Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään,
niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän
puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko
asiasta.

Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun
kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään
kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta
sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa
Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut.
Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän
kirjoittaisi taas.

Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi
kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota
hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan
kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja
sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin
Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.

Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi
Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus
voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun
niin pian jo tulisi kotiin.

Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi
hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään
mitään.

Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti
teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa
varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.

    "Rakkain Uncle Dave!"

    "Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, -- en minä enää ole yksin sinun
    Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja
    viisain ihminen maailmassa -- lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti
    sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" -- --

Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki.
Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa
ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut
ollenkaan lämmin.

"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui
sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.

"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas
ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.

Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja
istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja
keskeytti hänen mietteensä.

-- Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille -- --
Milloinka Katie tulee?

-- Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. -- Hän on
mennyt naimisiin.

-- Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta -- -- --

-- Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.

-- Niin, niin -- niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut
-- -- -- se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä -- -- --

-- Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen --
mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.

Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä,
miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea,
mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän
oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja
ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt.
Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet,
kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään,
vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti
sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että
siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä
on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän
pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että
olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään
matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä
jäämäänkin.

-- Vai niin, he tulevat tänne -- jo muutaman päivän päästä! Siinä oli
kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.

-- Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen -- koska
Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.

-- Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä
talossahan voi kyllä elää.

Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema
Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.

-- Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. -- Meidänkin emäntä on kyllä
utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.

-- Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.

Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla
ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes
tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän
läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.

-- Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä
on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. -- Minä aijon
täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.

-- Mihin aijot matkustaa?

-- En tiedä varmaan -- johonkin länteenpäin katsastelemaan
ympärilleni.

-- Ja talosi? Kuinka sen käy?

-- Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen
ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi
tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.

-- Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan
tunne?

-- En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. -- Täällähän voi vaimo omistaa
mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.

-- Ja mihin aijot itse ryhtyä?

-- Voinhan tehdä työtä. -- Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen
talon. Joutilasta maatahan on kyllä.

Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli
aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta
perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän
hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.

-- Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen
oli keventänyt sydämmensä hänelle. -- Sinä olet kyllä hyvä mies,
Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa,
minkä hän voi tehdä.

Ja sitten alkoi hän itkeä.

Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti
niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään
vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan,
suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää
mitään vastaväitteitä.

-- Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin
ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.

-- Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.

-- En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on,
että teemme kauppakirjan.

-- Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se
siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.

-- Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli
kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen,
ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.

-- Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin.
Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle
viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.

-- Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän
kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.

-- Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy
täydestä.

He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan
oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun
neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.

-- Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin
toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.

-- Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle?
Kentiesi ne jo huomenna tulevat.

-- Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?

-- Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen
käsittää asian.

-- Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. -- Ne ovat valmiit silloin.
Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän
kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin,
miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.

Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu.
Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi
heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja
sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten
näkisi paraaksi kääntyä.

-- Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.

Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia
avaimia.

-- Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. -- Kun ne tulevat niin vie
nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.

-- Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?

-- Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää
perille huomeniltaiseen junaan.

Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen
kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari
saappaita.

-- Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja
pudisti heidän kättään.

Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen
nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa
häntä.

-- Elä itke, sanoi hän -- elä itke! -- Vaikka kyllä sitä miestä pitää
itk -- -- --

Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.



Elias Möykän Ameriikan matka.


Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään
ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.

Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä -- hän
ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran -- erehdyksestä
vallan, kuten huomattiin -- oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin,
ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta
päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään
muuksi kutsuttu.

Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa
enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana,
kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen
syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän
kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan
ymmärrettävää sanaa.

Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli
kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli
leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön
pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä
tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä
ja hän itse oli Elias.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä
pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa
tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli
pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada
häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut
kirjoilla.

Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi
uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt
pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä
oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään
hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen -- sama jos olisi piessyt
sahapukkia.

Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden
puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin
maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi
paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He
olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän
olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät
häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa
mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten,
vasikkain ja lehmäin joukossa.

Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin,
eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun
talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien
kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun
joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän
pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa,
mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.

Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin
häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain
lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään
lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen
ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.

Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä
pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun
viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen
tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti
hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.

Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon
kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä
niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat
herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen
olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä
-- oikeastaan ainoa tärkeä asia -- että hän nyt jossain määrin
oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän
tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että
hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat
hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja
mennä palvelukseen, mihin itse halusi.

Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun
Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi
muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton
saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi
ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä
ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias
ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki
elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta
tarjoukseen.

Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän
sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän
pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut;
olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle
tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei
milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden
lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun --
vastaiseksi, sanoi hän.

Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei
isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja
pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät
tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään
vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut
liikaa hevoseltaan.

Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut
joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa.
Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden
nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat
vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin.
Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.

Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota
pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen
mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on
vähänkään onnea -- jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut.
Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta --
erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.

Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa
oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen
tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän
ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin
viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta,
kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat,
menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa
päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.

-- Onko se kaukanakin? kysyi Elias.

He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, -- niin
kaukana se on. Ja nauroivat.

Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli
tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen
markkaa päivässä -- -- -- vaikka olivathan ne maininneet pari kolme
tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin
palattuaan ostaneet talon. -- -- --

Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen
ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet
-- -- -- Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten
puheissa. -- -- --

Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä
-- se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki
talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä
siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit -- niin, silloin
saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla
ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.

Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan
päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista
siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi
jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei
Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien
saappaiden paikat matkaa varten.

Naurakoot! ajatteli Elias -- kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin
menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!

Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta,
joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän
mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi
pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi
hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän
humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.

Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta
maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin -- kun hän oli
leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista
Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri
yritys.

Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen
perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli
käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia
rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.

-- Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.

Sitä ei Elias tiennyt.

-- No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä
tarvitset?

-- Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen -- päästäkseni Ameriikkaan.

Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi
kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä
tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään
ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi
jättää palveluspaikkaansa.

-- Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.

-- Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet
pestiä, väitti Elias hiljaisesti.

Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti
mielensä kirota -- kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan
hölmöistä! -- Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä
kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.

Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi
kahdeksalta vuodelta -- ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi
iltaan mennessä.

Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla,
jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta
tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen
esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä
haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin
kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.

-- Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla,
epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä
omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän
kirjoittamaan kuittiin.

Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin
Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan
määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän
vaivata päätään siitä asiasta.

       *       *       *       *       *

Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan
matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä
olisi ajanut isäntänsä hevosia -- ja jättänyt säästönsä hänen
talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä
hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä
kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella
ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja
välikannella oli vallan sietämätöntä.

Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut
järjestään, sekä yöllä että päivällä -- -- se oli kauheata kurjuutta!
Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun
he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten
ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä
heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään
kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.

Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä
ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet
ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen,
mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin,
että useimmat olivat kipeitä.

Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään
nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla
Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla
ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta,
maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna -- niin avutonna,
niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.

-- Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi
silmänsä ja loi ne häneen.

-- Hiukan paremmalta, kiitos vaan -- -- täällä ylhäällä tuulessa.
-- -- Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään
jotain ruokaa sisässäni. -- --

-- Tahdotteko koettaa syödä jotain?

-- Kun voisi saada yhden silakan -- oikein suolasen -- -- mutta ehkä
kahvitippakin auttaisi -- -- niillä ei mahda olla silakkaa!

Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli
kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi
hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin
veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi
nojautua sitä vastaan.

Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan
turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka,
kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla
omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen
häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin
parhaansa mukaan.

Päivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä
paikkaan Ameriikassa hän aikoi.

-- En oikein tiedä -- -- Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun
pitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat
neuvoa, mitä minun olisi tehtävä.

Eliaasta se tuntui kummalliselta -- hän kun itse oli jo etukäteen
määritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt
mitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat
huonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.

-- Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen -- jos joku vaan
huolii minua palvelukseensa.

-- No miksikä ei teitä?

-- Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet
papereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole
minkään helppoa.

Elias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin
istui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä
ja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän
kertoa itsestään:

Että hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla
-- -- puotimiehen kanssa -- -- eikä se ottanut häntä, niinkuin
oli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä
vanhemmista ollut kumpikaan elossa. -- -- Sitten syntyi lapsi -- --
ja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton -- --
vaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria
häntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa -- siihen se oli kaikki
merkitty -- ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut
mitään tietää hänestä -- käski hänen hakemaan toista, niin raivostui
hän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. -- --

-- En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän -- mutta hän
kysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi
matkan -- -- ja sitten minä läksin.

Elias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu
sellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla
hyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. -- -- Mutta kun hän
oli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin
oli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. -- --

-- Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun
oli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. -- Minä olen kuullut, ett'ei
siellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.

-- Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?

-- Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman -- -- ei ollut suurta eroa
piletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.

-- Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät -- --

-- Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias

-- ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu
ansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.

-- Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?

-- Niin -- en tiedä, sanoi Elias -- mutta -- mutta -- sitähän täytyy
auttaa, joka on avun tarpeessa.

Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi
puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. -- Oli todellakin
suuri ero ihmisten välillä. -- --

-- Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken
päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan
Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.

Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin
selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia
aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen
tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin
asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli
koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.

Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään
todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki.
Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen
elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu
kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle
nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan
naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen
mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa
hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.

Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin
Ihspemingiin. Hänen omat rahansa -- tahi puotimiehen -- olisivat
tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä
parasta, että ne säästettäisiin.

       *       *       *       *       *

Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota
siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti
lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä;
päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat
tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin,
sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön!
Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan.
Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi
maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria
viikolta -- paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan
ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin
valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden
velassa Eliaalle.

-- Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari
viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista
alakuloisemmalta.

-- Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian
kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.

-- Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi -- tai
nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani
onkin lopussa.

-- Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä
maksamaan, kun minulla on palkka.

Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi -- eikä voinut sillä hetkellä
edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.

-- Pitkällekö se riittää? -- Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.

-- Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se
sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata
minulta.

-- En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!

-- Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa -- niinkuin itse
sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.

Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin
voinut pysyä hengissä -- joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta
nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita,
jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin
pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen
viikon loppua.

-- No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana
maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.

Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun
Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle
pian koko asiain tila.

-- Oi sinä miesparka! huudahti hän -- se ei kelpaa ollenkaan. Nyt
minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että
saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille.
-- -- Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku
pyytäisi!

-- Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias,
katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.

-- Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.

Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa,
vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta
pahemmin oli vaatetten laita.

Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi
niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan
olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut
ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo
ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla
kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää
kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa,
joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan
katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.

Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta
kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien
kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä
oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia,
löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja
tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä
heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän,
joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin
varovainen.

-- Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta,
sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä.
-- Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden
samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.

Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää
ryövärinä -- häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan!
Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista,
huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä
voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän
seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että
tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt
levolle.

Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan
jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona
kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.

Kun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin
ja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.

-- Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. -- Mutta minä
leikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.

Elias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.

-- Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan
hiuksien leikkuun -- -- Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja
-- -- -- Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä
naimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi
leikillään. -- Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!

Elias totteli, mutta hitaasti se kävi -- -- Voisikohan se todellakin
ajatella naimakauppoja hänen kanssaan? -- -- Mutta ehkä sekin
pilkkasi häntä -- niinkuin kaikki muutkin -- --

-- Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan
hänelle takkiaan -- -- mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle
-- -- --?

Elias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli
täysi tosi mielessä.

-- Etteikö kelpaisi? -- aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi
iloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! -- -- Herra
Jumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta -- -- ja nyt se on pistetty
papinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!

Hän puhkesi itkuun. Ja Elias -- hän olisi varmaan syleillyt ja
suudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt.
Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen
olkapäitään.

-- Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän
-- ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!

Enempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin
kyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti
sen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja
kun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja
läksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:

-- Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.

-- Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa --
mutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin
sydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan
kadunkulmaan saakka.

Mutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaa
Kristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena,
jos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana.
Sellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!

Joll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut
paikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän
voinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä
tapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. -- -- Ja jos ne taas
ilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin
näyttää paperinsa! -- -- Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin
tavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa --
tottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!

Pari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta
pikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät
nähneet toisiaan.

Mutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli
kävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä
siihen seisomaan ja värisemään kylmästä. -- Tule sisään, sanoi hän
päättävästi. -- Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä
tahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan,
joll'et saa lämmitellä.

He hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta
kyökkiin. Kaikki kävi hyvin.

-- Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina -- niin minä menen ylös
vinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä
tulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.

Hän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.

-- Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi
ulos. -- Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.

Pitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten
oikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti
hiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla
kolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.

Elias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän
ylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.

-- Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.

Elias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei
vastannut mitään:

-- Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.

-- Minä luen kolmeen saakka -- yksi -- kaksi

Elias oli vaiti.

-- Kolme!

Laukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty
ankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun
Kristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.

Silloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta
kaatui suulleen, kasvot lattiaan.

-- Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.

Isäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti -- itse kalpeana
pelästyksestä -- nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun
he käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään
hyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat
kuulan menneen suoraan sydämmeen.

Monta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen
kuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.

-- Liian tyhmä hän olikin elämään -- vallankin vieraassa maassa! oli
emännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.



Översti Beckridge ja hänen gorillansa.


Ne olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla
vähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty
Koloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan
noihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin
sieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia
pettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä.
Mutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin
kokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei
kullan kaivaminen onnistunutkaan.

Sillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää
kultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on
runsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran
liikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin
ennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa,
vaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.

Alussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa
kultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi
siitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden
kääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin
seutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni,
olisi tuuminut ruveta kääntymään.

Eihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta
likeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän
aikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista,
ett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin
vuoronsa on kerran tuleva.

Sen "leirin" -- kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään
--, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin
kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan,
sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa
siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä
kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät
noudattavat.

Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä
ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä,
valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita
hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä
tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää
mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä
oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen
päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että
tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan
muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka
lähimmältä rautatieasemalta.

Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä
miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon
viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen
leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua
eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa,
retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla
jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.

Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty
avata kolme -- kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut
muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat
pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä
jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa
kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen
ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä
hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan
ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.

Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo
paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut
enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä
kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla
kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli
räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen
siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä
kultasuonta.

Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei
koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka
vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti.
Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa
löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja
joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun
ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu
kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön
läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.

Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli
maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin -- "claims" -- ja joka
palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta
kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas
siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta
saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta
kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut
haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.

Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa
maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi
niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin
kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä
kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.

Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin
minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin
viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua
hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli
miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.

Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja
olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa
jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani,
herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen
kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa
pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai
oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän,
että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat
ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini
haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään
kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden
ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä,
sitä enemmän huvitti hän minua.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan
irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä
yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan
isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan
pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä
korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat -- puhumattakaan
pienistä, viekkaista silmistä -- tekivät hänestä niin täydellisen
apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa,
"viheriänsaaren" miesten joukossa.

Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja
alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden
ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että
minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka
toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan.
Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään
taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian
irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.

Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan,
mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta
kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin
oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.

Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä
vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään
onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan,
asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun
tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.

Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat
olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli
vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja
köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä,
jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin
minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä
sikari hampaissa.

-- Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni
hänen olkapäälleen.

-- Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni!
Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni
sydämmellisesti.

-- Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen,
nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.

-- Niin, niin! -- Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin
tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet
toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.

-- Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa
hengittämään?

-- En suinkaan. Chicagon ilma on minulle tarpeeksi hyvää, vaikka
onkin paksua, enkä olisi lähtenyt liikkeelle, ell'eivät ajat olisi
niin kurjat. Siellä ei ollut mitään tekemistä ja sen vuoksi lähdin
minä länteen päin.

-- Siis vaan huviksenne?

-- En suinkaan! Sekä huviksi että hyödyksi. Vaikka huvi tällä kertaa
on suoraan sanoen kovin keskinkertainen ja hyödynkin toiveet ovat
mitättömän pienet. Minä kulen näyttelemässä konstintekijöitä, ilmaisi
hän sitten pitkän esipuheensa jälkeen.

Minä nauroin katketakseni. Översti näytti ensin vihaiselta, mutta
nauroi lopulta hänkin.

-- Ka, mitäs hittoa täällä muutakaan! Voitin koko roskan -- teltan,
vaunut, hevoset, vahakuvat ja kaikki muut -- korttipelissä niiden
entiseltä omistajalta, joka ei voinut maksaa puhtaassa rahassa. Ja
kun en voinut niistä saada suunnillekaan hyväksyttävää hintaa, päätin
itse ruveta koetteeksi liikettä harjoittamaan. Olisi tainnut olla
parasta antaa hänen pitää kaikki tyyni.

-- Kuinka niin? Onko parrakas nainen rakastunut ja ajattanut
partansa? Vai onko lihava tyttö laihtunut niin, ett'eivät kupit enää
pysy tarjottimella?

-- Eikö hei -- -- marisi översti. Tulkaa ottamaan lasi whiskyä, niin
kerron teille koko jutun. Irvistelkää sitten minkä haluttaa.

-- Museoni varustaminen ja siihen kuuluvat kalut arvosteltiin
puoleentoista tuhanteen dollariin, kertoi översti, sittenkun olimme
juoneet whiskymme -- paitse gorillaa, joka yksin maksoi kaksisataa.
Tuhat neljäsataa olin voittanut, niin että sain pudistaa omasta
pussistani kolmesataa puhdasta rahaa. Liike on vedellyt aika hyvin
täällä lännessä, vaikka menot ovat luonnottoman suuret. Mutta minä
otan viisikolmatta senttiä kymmenen asemasta kaupungeissa. Kaikki
tahtoivat nähdä gorillan, joka osasi polttaa tupakkaa ja tehdä
muutamia muita konsteja. Muusta roskasta eivät ne paljoa välittäneet.
Mutta viime maanantaina kuoli gorilla -- niin, oikeastaanhan se
oli vaan suuri babiaani. Sihteerini oli humalassa lauvantai-iltana
ja unhotti sulkea vaunun ikkunan. Sunnuntaina sairastui se
keuhkokuumeesen ja maanantai-iltana se kuoli. Sen jälkeen tuottaa
liike vaan tappiota eikähän tässä kurjassa kylässä ole ketään, joka
osaisi edes täyttää elukan nahkan.

Översti näytti hyvin huolestuneelta, mutta siitä huolimatta katselin
minä yhä asiata iloiselta kannalta.

-- Union-hotellissa on pieni irlantilainen kyyppari, sanoin minä
suutani nauruun vetämättä -- joka sopisi aivan mainiosti gorillaksi,
jos vaan sopisi babiaanin nahkaan.

-- Aate ei ole niinkään hullu, arveli översti aivan tosissaan, mutta
tehän tietysti taas laskette leikkiä, lisäsi hän suuttuen, kun en
voinut pysyä totisena.

Vakuutin niin totisesti kuin voin, että puheena oleva kyyppari
todellakin oli apinan näköinen enemmän kuin mikään muu ennen näkemäni
ihminen, mutta en sanonut tietäväni, suostuisiko hän esiintymään
gorillana.

-- Rahasta ja whiskystä tekee irlantilainen mitä tahansa, vakuutti
översti. Ja kun hän niin pian kuin suinkin tahtoi ottaa selkoa siitä,
olinko puhunut totta, lähdimme me siihen hotelliin, jossa minä asuin.

Nähtyään irlantilaisen myönsi hän heti minun olleeni oikeassa.

-- Totta vieköön ei Jumala ole sen ihanampaa epäsikiötä ennen luonut!
huudahti hän, kun lyhytjalkainen kyyppari keikutteli pulloilla
täytettyä tarjotinta tungoksen läpi. -- Naama itsessään maksaa jo
rahaa ja muu osa miehestä on kuin tekemällä tehtyä gorillaa.

Minäkin tilasin nyt ohimennen pari whiskyä. Kun irlantilainen toi sen
kulettaen taas tarjotinta pitkällä kädellään korkealla ilmassa yli
ihmisten päitten, vaikka hän itse olikin kaikkia muita lyhempi, oli
översti tehnyt päätöksensä.

-- Haluttaisiko teidän ansaita kymmenen dollaria päivässä? kysyi hän,
kun kyyppari asetti laseja pöydälle.

Hänen viekkaat silmänsä kävivät vieläkin viekkaammiksi, vaikka kasvot
yhä pysyivät yhtä naurettavan totisina.

-- Hyvinkö likaista työtä? kysyi hän vaan.

-- Ei ollenkaan, vakuutti översti. Tulkaa "Kultalaan" niin pian kuin
olette vapaa, niin saamme tuumia.

-- Kello yksitoista, vastasi hän ja livisti tiehensä toiseen päähän
huonetta.

Istuimme vielä vähän aikaa paikoillamme. Översti oikein nautti siinä
jokaisesta gorilla-ehdokkaamme apinamaisesta liikkeestä, kun tämä
puikkelehteli väkijoukon keskessä. Ja sitten siirryimme me siitä
hiljalleen "Kultalaan" päin.

-- On hän sentään koko joukon suurempi kuin se babiaani-vainaja,
tuumaili översti kulkeissamme, mutta jos me leikkaamme nahkan auki
selästä, niin ehkä hän mahtuu siihen. Takki on auki vaan rinnasta. Ja
sitten on hänellä punaset housut ja kultatupsuiset saappaat.

Irlantilainen saapui määrälleen, mutta kun hän kuuli, mistä oli
kysymys, ruopi hän punaista tukkaansa.

-- Kyllähän tarjous on hyvä, myönsi hän -- mutta jos joudun kiinni,
niin ammutaan minut.

-- Te ette mitenkään voi joutua kiinni, jos vaan esitätte osanne
oikein, vakuutti översti. Ei kukaan saa nousta näyttämölle. Eikä
siitä missään tapauksessa tulisi muuta kuin tervaa ja höyheniä. Ei
nyt ihmisiä sentään enää ammuta semmoisista syistä. Tulkaa aamulla
varhain vaunulle, niin laitamme me pukunne kuntoon ja pidämme
harjoituksen. Sanokaa hotellissa, että aijotte matkustaa pois.

En ole elämässäni nähnyt niin hullunkurista näköä kuin sen, kun me
seuraavana aamuna koetimme saada irlantilaista sopimaan babiaanin
nahkaan. Hän hikoili ja kiroili ja koetti muuten tehdä parastaan,
mutta vaikka nahkaa olikin kasteltu ja venytetty laajemmaksi, oli se
auttamattomasti liika pieni.

-- Me jatkamme sitä, ehdotti översti viimein. Jos me leikkaamme
alapuolesta, niin saamme tarpeeksi millä jatkaa. Ja siellähän sitä ei
tarvita.

Tuumasta toimeen. Babiaanin jaloista, reisistä ja aliruumiista saimme
runsaasti ainetta, jonka avulla me parin tunnin kuluttua teimme puvun
valmiiksi. Nyt sopi se mainiosti, vaikka nahkassa siellä täällä oli
vähemmän luonnollisia poimuja.

Babiaanin tukka oli vaaleanpunaista, vaaleten otsan puolella, niin
että meidän vaan tarvitsi leikata pois naama ja sukia irlantilaisen
oman tukan reuna apinan nahkan päälle. Parran reuna teki saman
tehtävän alempana ja kun naama oli maalattu kuparin karvaiseksi, ei
kukaan olisi voinut eroittaa häntä gorillasta, ei ainakaan kukaan
näistä kullankaivajista.

-- Lyön vetoa, ett'ei hänen oma äitinsäkään voisi tuntea häntä,
vaikka poikansa häntä kaulaan kavahtaisi, sanoi översti tyytyväisenä,
kun pukua oli tarpeeksi koeteltu ja katseltu. -- Olkaa nyt vaan vähän
koukussa kävellessänne -- ja liikkukaa hiihdätellen, silloin tällöin
vähän hypähtäen. Jalat vähän enemmän koukkuun! -- Kas niin! Sehän käy
aivan mainiosti!

-- Saatte kymmenen prosenttia puhtaasta voitosta aatteenne
palkkioksi, sanoi hän minulle. Se on rehellisesti ansaittua, mutta
sitten te ehkä autatte minua hiukan. Minun täytyy harjoittaa
joukkoani tänä iltana ja on siellä kaikellaista muutakin
toimittamista.

Ilmaisin suostumukseni kysymällä, mitä voisin tehdä.

-- Maalaatte kolme ilmoitustaulua -- tässä on paperia ja pensseli
-- kenkämustetta on tuolla nurkassa -- jossa ilmoitetaan, että
museo alkaa taas näytäntönsä tänä iltana uudella, vasta saapuneella
gorillalla. Näytäntöjä on joka tunti kello kuudesta kahteentoista,
pääsömakso on korotettu puoleen dollariin -- se naula vetää! Gorilla
tanssii jigiä, tupakoi ja juopi whiskyä. Te kai osaatte juoda
whiskyä? kysyi översti irlantilaiselta.

-- Niin minäkö? kysyi gorilla. -- Koettakaapa tarjota, niin saatte
nähdä!

-- Niin, ette sitä kumminkaan saa kuin pari lasia mielenne
rohkaisemiseksi. Mutta jos juotte itsenne humalaan, niin en vastaa
seurauksista. Silloin joudutte varmaan kiinni.

Maalasin ilmoitustaulut kirjaimilla, jotka kyllä olivat sekä vinoja
että vääriä, mutta tarpeeksi suuria näkyäkseen pitkän matkan päähän.
Sitten naulasin niistä yhden kuhunkin hotelliin.

Näytännöt pidettiin pitkässä, soikulaisessa teltassa, jonka eversti
oli pystyttänyt harjun rinteelle toiseen päähän leiriä. Teltan takana
olivat suuret neljän muulin vetämät vaunut, joihin sekä museo että
taiteilijat olivat sijoitetut. Vaunut olivat asetetut teltan päähän
ja erotetut teltasta kankaasta tehdyllä seinällä, jossa oli kaksi
ovea näyttämölle. Näyttämö oli laudoista tehty ja oli pari jalkaa
maata ylempänä; sen ja katsojain välillä oli puoli tusinaa lamppuja.
Katsojain puolelle mahtui viisikymmentä, enintäin kuusikymmentä
henkeä, mutta istumapaikkoja oli vaan kaksi penkkiriviä, enintäin
kolmellekymmenelle hengelle.

Ensimmäisessä näytännössä ei vielä ollut aivan täyttä huonetta.
Översti ja minä pysyttelimme näyttämön toisen aukon luona ja
sihteeri, joka nyt oli jotakuinkin selvä, kantoi ovirahat.

Ensimäinen esitys oli yhtä yksinkertainen kuin kansantajuinenkin
pantomiimi, jossa esiintyivät se lihava tyttö -- "joka oli vaan
seitsemäntoista vuoden vanha, mutta painoi kahdeksantoista leiviskää"
-- ja "elävä luuranko." Painoiko hän nyt todellakin kahdeksantoista
leiviskää, sitä en tiedä, vaan vanhempi hän ainakin oli kuin miksi
ilmoittihe, mutta se nyt on ainakin varmaa, että hän oli tavattoman
lihava. Sekä ylhäältä että alhaalta oli hänen pukunsa yhtä lyhyt
tanssijatarpuku, niin että hän näytti aivan kammottavalta, Ja hänen
rinnallaan ei elävällä luurangolla näyttänyt olevan luotiakaan lihaa
luun ja nahkan välissä.

Pantomiimi oli semmoinen, että luuranko siinä kaikella tavalla koetti
osoittaa ihastustaan lihavaan tyttöön. Esityksen loistokohta oli
se, kun lihava nainen nousi ylös, sipsutteli yli näyttämön, niin
että sekä siltalaudat että hän itse hytkyivät, ja palasi paikoilleen
kantaen rintainsa päällä tarjotinta, jossa oli pullo ja kaksi lasia.
Tukematta tarjotinta kädellään kaatoi hän whiskyä laseihin ja kilisti
ihailijansa kanssa, jonka tehtyä tämä asetti lasinsa takaisin
tarjottimelle, nuoleksi rajusti suutaan ja suuteli tytön toista
kättä, jolloin tämä ujosti peitti kasvonsa toisella kädellään. Käsi
oli kuin kohtalaisen kokoinen savustamaton siankinkku.

Mutta yleisö oli nähnyt sekä käden että hänen muut ihanuutensa ja
saanut niistä kyllänsä.

-- Gorilla, gorilla! kuulin ensin pari ääntä huutavan. -- Gorilla,
gorilla! yhtyivät kohta kaikki muutkin huutamaan. -- Hirttäkää nuo
hirviönne -- gorilla maalle!

Ja gorilla tuli maalle tehden pari pitkää hyppyä ja päästäen suustaan
parkaisun, joka siinä silmänräpäyksessä sai kaikki muut vaikenemaan.
Muutamat lähinnä istuvista nousivat puoleksi paikoiltaankin,
ikäänkuin eivät olisi tunteneet itseään oikein turvallisiksi, mutta
gorillalla oli kaulan ympärillä paksu ketju, josta hartiakas mies
häntä talutti, pitäen toisessa kädessään tukevata rottinkia.

Minä suorastaan olin koukussa naurusta, jota täytyi pidättää, samalla
kun gorilla, joka sekin näkyi käsittävän tehtävänsä hullunkurisuuden,
näytteli osaansa sitä paremmin kuta enemmän hän irvisteli.

Kun gorilla vielä oli tehnyt muutamia hyppyjä ja laukkoja, ojensi
näyttäjä piippunsa elukalle, joka irvisteli yhä isommin, suuteli
piippua ja päästi suustaan omituisia kurkkuääniä, siten ilmaisten
ihastustaan.

-- Ja nyt täytyy sinun tanssia vähän, kehoitteli näyttäjä, pudistaen
ketjua. Mutta gorilla näytti hampaitaan, röhki, mörisi ja päästi
lopulta haukkuvan äänen, jota ei kukaan olisi voinut tuntea ihmisen
ääneksi.

-- Vai niin, meidän täytyy kai taas tarttua keppiin, uhkasi
näyttelijä ja heilautti rottinkiaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
astua pari askelta eteenpäin, kun gorilla selkä kumarissa ja jalat
koukussa puhalsihe tanssimaan jigiä, jommoista harva ihminen lienee
ennen nähnyt. Ei olisi oikeakaan apina osannut tehdä sitä nokkelammin
ja vaikuttavammin. Mutta kylläpä se otettiinkin vastaan myrskyisillä
suosion osoituksilla.

Katsojat taputtivat käsiään, polkivat jalkaa ja huusivat: hyvä! hyvä!
kunnes gorilla oli melkein näännyksissä. Silloin kysyi näyttäjä eikö
kellään herroista mahdollisesti olisi taskumattia mukanaan, niin
saisivat nähdä, miten elukka ottaa ryypyn vahvistaakseen voimiaan.

Puoli tusinaa pulloa ojennettiin esiin, gorilla tuli näyttämön
reunalle, valitsi yhden pulloista ja kaatoi siitä aika kulauksen
poskeensa. Mutta hän irvisti kauheasti ja kumartui nielaistessaan
melkein kaksinkerroin yleisön suureksi ihastukseksi.

Se oli loppunumero. Huone tyhjennettiin heti, mutta sama ilveily
uudistettiin vielä viisi kertaa illan kuluessa niin täysille
huoneille kuin suinkin vaan oli mahdollista. Yleisö melkein tappeli
päästäkseen sisään, eikä kukaan välittänyt muusta ohjelmasta; kaikki
tahtoivat vaan nähdä gorillaa. Ja gorilla, joka oli perinpohjaisesti
karaissut voimiaan jokaisen tanssin jälestä, oli melkein pyörryksissä
hiihdätellessään ulos näyttämöltä kuudennen näytännön loputtua.

-- Tätä voisi melkein sanoa loistavaksi menestykseksi, sanoi
översti, kun me muiden mentyä seisoimme katselijain huoneessa --
mutta sittenkin minä pahoin pelkään, että tämä päättyy hävityksen
kauhistuksella. Mies on aivan liiaksi whiskyyn menevä ja meidän
täytyy antaa heidän tarjota, muuten ne eivät usko, että se on oikeata
tulivettä, jota hän nielee. Täytyy vakavasti varoittaa häntä huomenna.

-- Mutta muistaessani, lisäsi hän, -- niin luulen minä, että meidän
täytyy korottaa hinta huomenna sunnuntaipäivän johdosta dollariksi.
Täytyy levittää purjeitaan, kun tuuli on myötäinen.

Kaikki tähteenä olevat palkat maksettiin sunnuntai-aamuna ja
irlantilais-gorilla sai käskyn noudattaa suurempaa kohtuutta
maistellessaan yleisön whiskypulloista.

Ensin nauroi hän varoitukselle, -- kuusi ryyppyä kai nyt mies
kestänee, vaikka kuinka pitkää, intti hän. Mutta kun översti uskalsi
sitä epäillä, suuttui hän ja sanoi aikovansa siinä kohden itse pitää
huolta itsestään. Eikähän oltu tehty mitään välipuhetta siitä, miten
paljon hän saisi juoda.

-- Syyttäkää sitten myöskin itseänne, jos jotain tapahtuu, sanoi
översti. Ja kun gorilla oli vetäytynyt takaisin vaunuun, jossa häntä
päivällä pidettiin ankarassa kotiarestissa, näytti översti vielä
hyvin miettiväiseltä.

-- Minun nenääni kärskyää vähän, sanoi hän viimein. Jos kaikki käy
hyvin tänä iltana, niin lähdemme huomenna Leadilleen, jossa voimme
saada hyvästi väkeä ainakin kahden viikon kuluessa. Minulla on kaksi
hevosta, joilla ratsastelen vuorotellen matkoilla ollessani ja
toisen niistä voitte te saada käytettäväksenne. Ne pidämme valmiiksi
satuloituina tänä iltana, sillä jos jotain tapahtuu, niin riittää
täällä tervaa ja höyheniä muillekin kuin gorillalle!

Olin oleskellut perjantaista lähtien siksi paljon överstin seurassa,
ett'en minäkään luultavasti jäisi ilman, jos hän saisi palkkansa.
Minun satulapussini olivat sentähden paikoillaan yhtä hyvissä ajoin
kuin. överstinkin ja hevosemme lähtökunnossa. Sidoimme ne vaunujen
rattaihin, niin ett'emme tarvinneet muuta kuin kiinnittää mahavöitä
ja päästää irti ratsastimet. Puolentoista minuutin kuluttua voimme jo
olla taipaleella.

-- Ja niin paljon ennen voinemme sentään toivoa pääsevämme
liikkeelle, arveli översti.

Ensimmäiset näytännöt onnistuivat mainiosti ja huoneet olivat
aina täydet, vaikka pääsymaksu olikin niin luonnottoman korkea.
Jokaisen näytännön jälkeen toi sihteeri kuusikymmentä dollaria ja
enemmänkin ja joka kerta oli hän saanut käännyttää ovelta koko joukon
sisäänpyrkijöitä. Mutta vasta neljännen näytöksen loputtua alkoivat
överstin kasvot vähän kirkastua.

-- Se kestää todellakin enemmän kuin luulinkaan, sanoi hän, kun
gorilla tuli näyttämöltä.

Viideskin näytäntö onnistui mainiosti. Gorilla oli erittäin
iloisella tuulella ja tanssi erinomaisesti, mutta tyhjensi melkein
puolen suurta pulloa, kun joutui loppukohtaukseen. Yleisö, joka oli
viettänyt sunnuntaita perinpohjaisesti, oli sekin iloisella tuulella
ja ihastuksissaan esityksistä.

Viimeisen väliajan kuluessa tarkastelimme översti ja minä gorillaa
hyvin tarkkaan, mutta emme voineet huomata pienintäkään merkkiä
siitä, että gorilla olisi alkanut käydä tajuttomaksi. Iloinen se vaan
oli.

-- Se käy hyvin sentään, uskalsi översti jo toivoa. -- Kerran vielä
voi hän varmaankin näyttäytyä tekemättä tyhmyyksiä. Nämä kaupat
kannattaa! lisäsi hän tyytyväisenä, kun sihteeri taas toi hänelle
kuutisenkymmentä dollaria viimeisestä näytännöstä.

Kuudeskin kävi toivon mukaan. Gorilla oli hullunkurisempi ja tanssi
jiginsä paremmin kuin koskaan ennen.

-- Ja nyt, hyvät herrat ja gentlemannit -- jos jollakulla sattuisi
olemaan taskumatti mukanaan. -- Voitte nähdä gorillan ottavan pienen
ryypyn, puhui näyttäjä tavalliseen tapaansa.

-- Tässä, kaunis poikaseni! sanoi muuan lähinnä seisovista ja ojensi
hänelle nahkalla päällystetyn pullon, jonka irlantilainen heti
paikalla keikautti huulilleen. Mutta yhtä pian pudotti hän sen maahan.

-- Pippuria! sinä kirottu koira! karjasi gorilla puhtaimmalla
englanninkielellä ja iski rystynsä nyrkkitaistelijan nopeudella
pilantekijän otsikkoon.

-- Hevoset! kuulin överstin äänen kuiskaavan korvaani ja kun me
ryömimme vaunun läpi, kuului teltasta viisikymmen-ääninen vihainen
ulvonta.

Tuossa tuokiossa olivat hevoset irti ja me satulassa.

-- Hiljaa nyt, varoitti översti, -- kunnes olemme päässeet teltan
ohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.

Ei ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin.
Kaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja
haukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu
teltassa.

-- Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti
hevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan,
näimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.

-- Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti -- ja ja'a tasan toisten
kanssa!

-- Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun
me samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen
minkä kaviot kykeni.



Kun Eerikki Käykkä särki pankin.


Översti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme
kullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin,
että vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet
liikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden.
Useimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin,
tulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten
valtioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana
lännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja
höyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat
ovat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa
käytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas
auttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko
siihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa
sattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut
gorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua -- -- -- -- no niin,
kuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.

Sen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin
alapuolella -- jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti
karvapeitettänsä höyheniksi -- ja katsoimme soveliaaksi hiljentää
vauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme
päässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä
oli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me
ennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.

Senjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella
ilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä
Cheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista
heimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa.
Omituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset,
jotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein
kirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.

Tämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa
maakunnissa -- n.k. intiaaniterritooriossa -- ovat miltei täydelleen
riippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat
pysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat
asiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he
saivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta,
ja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko
on opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä
elinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille
kilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita
varoja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan
ja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo
paljon -- vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla -- sitten on heillä
omat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka
monessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja
sen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes
keskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen
turvallisuuteen tulee.

Mutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat
täyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän
omansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata
ja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään
vuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on
vähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti
suuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän
luonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin
valkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten
päässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan,
joita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi,
lääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki
viihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan
hyvästi toimeen.

Sinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla
dollareillaan joitakuita hevosia -- ne ovat huokeita siellä päin,
mutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää --
ja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa
tehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta
mannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin
tarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse
on kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä
ole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen
oli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä
niitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli
huomisesta supistunut vähimpään määräänsä.

Vihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen
päivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät
enää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli
laskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä
hiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi,
jonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä
saisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita
ja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän
vierellä.

Mutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän
huudon "halloohoh!" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen
ratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.

Me pysähdyimme odottamaan häntä -- niin kohteliaita ollaan arolla
aina -- ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa
lännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista
sen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti
uskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.

-- Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään
hevosensa. -- Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy
-- -- jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin
pitkälle kuin meillä on sama tie.

Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme
vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin
kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset
ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta
vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin
oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta
ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.

Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei
enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle
itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä
olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina
alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies
oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.

-- Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä
myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää!
lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.

Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en
päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti
korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.

Silloin sanoi hän: "no -- nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä
heti huudahdin suomeksi:

-- Tehän olette suomalainen!

-- Olen -- -- kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän -- mutta
mistä herra voi arvata sen?

Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki
Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että
minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.

Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa
hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu
ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme
virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.

Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan,
kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa
Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa
etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta
itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa -- karjafarmissa -- oli
oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli
isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli
kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän
vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista,
päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää
mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli
matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin
paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata
kotiin ja joutua sotaväkeen, -- sitä hän ei tahtonut.

Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa -- miehestä, joka oli ollut kuusi
vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin
en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse
siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän
kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion
kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan
outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti
varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen,
ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti
ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon,
niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina
päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla
aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun
saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen
vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai
vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja
söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen
ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet.
Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen,
joka ei sekään maistunut huonoimmalta.

Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat --
jos mahdollista -- vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani
leireissä.

Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa
Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin
runsasta valikoimaa rosvonaamoja.

-- Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä
jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!

Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki
riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan
vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein
kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt,
kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus
petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän
voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin
ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän
siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta
juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.

-- Saatammehan sen tehdä, myönsi översti -- ja pitää vaikka hiukan
hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen
tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden
pelihimoa.

Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen
viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia
niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi
palloiksi ja antoi minulle.

-- Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin
kappaleen, sanoi hän. -- Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa
teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on
oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin
panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta
pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se
on hän, joka saa hauskaa.

Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä.
Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja
lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea
saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta
seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla
dollarilla.

-- Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan
joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia
pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.

-- Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi
hän. -- Valitkaa yksi korteista -- kuningas esimerkiksi -- niin otan
minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten
silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte
näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.

Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että
minä helposti näin, mikä oli kuningas.

-- Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen --
tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta
vielä!

Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin,
että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.

-- Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. -- Jos
tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta
enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna
peliin mitään?

Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta
vasenta silmäänsä.

Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin
vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin
pöydälle.

Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon
ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne
käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään
niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut
aavistaakaan mikä olisi kuningas.

-- Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte,
sanoi hän. -- Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä
lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.

Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti.
Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti
setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki
kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin
hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti
silmää.

Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen
rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle
ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.

Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja
naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt
sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki
numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen
hymynsä epätoivoisan happameksi.

Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi
jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi
vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen
naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun
Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.

-- Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa
monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin
usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.

Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä
oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta,
ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat.
Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei
intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä
kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.

-- Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon
hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja
naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten
lisäksi rahaläjäänsä.

-- Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa
sitten oli lakannut hymyilemästä. -- Eihän tällä lailla pääse
alkuunkaan.

-- Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas
kuninkaan.

-- Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän
oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki
kokoontuneet montepöydän ympärille.

-- Ei niin lähelle -- -- ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi
pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.

-- Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä
huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen
minuun.

-- Näittekö? kysyi hän suomeksi.

Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi
hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä
näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.

-- Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko
setelipakkansa pankinpitäjän eteen.

-- Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä.
Ja pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: "all right."

Mutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti
molemmat kätensä niiden päälle.

-- Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.

Pankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa
silmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.

-- Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita -- -- --
karjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin
revolveria.

Eerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä,
katsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä
revolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:

-- Kortit ovat väärät, sanon minä -- -- ja te olette varas!

Hän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti
seisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi
sen ja koetti peräytyä.

-- Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän -- niin annan asian
olla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!

Vastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin -- -- ja
niissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.

Ainakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä
pankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman
revolverinsa painua alas.

-- Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä
katsettaan pankinpitäjästä.

-- En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. -- Sata
kahdeksankymmentä.

-- Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit --
sata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.

-- Se ei ole oikein -- -- hän tiesi -- änkytti pankinpitäjä vastaan.

-- Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen,
sinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. -- Hirtettävä olisit
sittenkin!

Pankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli
jälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan
sitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki
taskunsa nurin.

Silloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti
muuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli
särkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään
kukkurapää lasi.

Mutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän
saakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan
kahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen
miehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla
hurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo
pimeyteen.

-- Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti
palatessamme hotelliin.

Sitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme,
ratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.



Pastori Lahti.


Anokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina
sunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan
talosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät,
mitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat
nelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa
salissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.

Aina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja
"kaupunki" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia
sinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta
oli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan
verran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat
toimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen
käydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta,
eikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla
jumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että
miehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.

Sillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia,
sekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen.
Ja kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja
ainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen
ylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan
hyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka
olivat hänen hartioillensa sälytetyt -- ja jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin
huomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi
englantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita
heille joskus sattui "ulkomaalaisten" kanssa, niinkuin he nimittivät
kaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.

Oikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina,
mutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla
ja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi,
ja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei
hänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli
juuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan
vaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi
muuttaa sieltä pois.

Oikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään
norjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia
paistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin
hän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen
kielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt
kansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen
tähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan
päästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko
joukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi
olikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.

Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun
ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä
eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta
eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen
-- kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut
kuoliaaksi erään farmarin koko karjan -- oli hän antautunut
pappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli
hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana
ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt
ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli
senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta
ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja
pastorille itselleen.

Saattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua,
mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu
jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat
jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja
höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin.
Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan
ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.

Hyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari
Tuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia
muita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu
seurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa
seurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille,
jotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan
matkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen
sentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun
hän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi
ollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen,
että koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.

Arvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli
askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi
ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa
suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet,
mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli
seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi
naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori
kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja
sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi
sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita
tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta
tyttöä nauramaan.

Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän
katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa
isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen
hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua
paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille
lavitsoille ja laudoille.

Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli
juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla
vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli
nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan
napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset
auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät,
jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla
kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain
käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."

-- Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen
silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli
ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti
hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua
synnistä -- sillä syntisiähän me olemme kaikki!

Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että
ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat,
joita Anokalaiset saivat kuulla -- he, jotka eivät milloinkaan olleet
joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun
kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja
joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan
pari kertaa vuodessa.

Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset
jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava
tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan
"pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä
kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen
niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää,
miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja
pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi
äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he
eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.

Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä
äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin
aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan
kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska
trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin
pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät
vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten
erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: -- Herra siunatkoon
teitä ja varjelkoon teitä. -- -- -- Sitten vetäytyi hän sisimpään
huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon
edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella
mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä
erittäin eteviltä.

Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä
hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän
ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin
tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan
valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne
hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki
muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei
pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön
kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle,
maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut
työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen
menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon
pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa
saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa
olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan
vähimmin.

Ainoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi --
tahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt
-- alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi
siitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä
sillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina
kun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi
hän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden
pitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä
Mills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia
mahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui,
naureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi
pitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään
kiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee
vähän perehtymään.

Tuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen
Anokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli
lastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus
ja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki,
niin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja
hirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä
oli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei
enää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina,
ja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi.
Oltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut
välittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä
hyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta
iloa vastaan.

Katselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia
kun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta,
mutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet
tanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin
kivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori
huostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa,
niin että "paali" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren
että vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai
oikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen
tunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko
joukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja
tai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen
mies tanssia hänen kanssaan.

Itse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän
heitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin
polkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt,
hyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse
hauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta
kirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli
Akaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki
lattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi
kirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.

Kun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä
seuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja
kokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan
viikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko
varoja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun,
ja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.

-- Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori,
mennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan
nähnyt hänen vertaistaan.

-- En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä
vieläkin enemmän, kun odotamme.

Seuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti
niin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista
ja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi
sunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla
kirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.

Kirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen
ja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia
naisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä
lehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta,
vaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät
köynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla,
johon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki
mahdolliset vajavuudet.

Ehtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia
ja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani
Tuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta
hän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi,
ja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä,
jotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut
ajatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki
kunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka
ei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa
kirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri
joukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja
pastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman
omassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä
muuttanut.

Sunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi
seutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta.
Järvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku
kehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi
tuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna
juhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan
rantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä
kummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla
kaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla.
Se oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla
pannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli
hankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.

Idästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen,
rattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin
viisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon
pastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja
pidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja
iltasaarna kello 6. _Huom.!_ kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.

Ukot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä
-- kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta -- ja istuutuivat sinne
tänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet
siellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.

Ja odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja
läheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi
suljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin
hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä
keskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä.
Lopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä
odotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen
kaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten
itsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen
ikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa
lautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran
sivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen
kasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän
putosi raskaasti maahan.

-- Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon
nenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi
vasta nyt, mitä poika oli tehnyt.

-- Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa
lattialla.

-- Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli
ja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja
katsomaan, kuinka asianlaita oli.

Ovi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se
aukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa
makasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.

-- Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.

-- Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten
meni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi
oli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan
yli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli
ovelta.

-- Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa
pienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja
nyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta
astiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin,
mutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää
sitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan
näkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se
oli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen
päivineen nesteessä.

Salmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän
silmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui
isäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.

-- Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme
ajaa hänet pois täältä -- jos muut ajattelevat samoin kuin minä.

Pari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät
vilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari
ja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli
tieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa
herranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka
kaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti
muristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.

Ne eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori
Lahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos
nuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu
järveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta.
Mutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista
tavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa
maata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa
häntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat
toimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinen _consilium
abeundi_, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein
niinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet
hiiskahtamatta mitään koko asiasta.

-- Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan
isäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän
puhuu.

Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa
pastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun
Salmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin
että hän saapui melkein yht'aikaa perille.

Pastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli
tapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle
kaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli
käynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen
huoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain
tila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa
rauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.

Salmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle
heti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei
ollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään,
miks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen
ja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja
tuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä
kukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut
edes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä
teille -- hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen
Salmelaisen nenän edessä -- tästä on teille tuleva kosto. Eikö
sanassa sanota -- --

Mutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän
vihastui aika lailla.

-- Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan,
me emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme
aivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit
sikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit
tilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä
Anokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun
pojat saavat sinut käsiinsä.

-- Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, -- alkoi
pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta
rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.

-- Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei
kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen
tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä
sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.

-- Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan
ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua
täällä niinkuin jollakulla muullakin.

-- No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä
tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa
ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä
vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä.
Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.

Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli
hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin
Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden
toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään
Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden
jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen
raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen
laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.



Antti Ulukka.


Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa
Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka
ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt,
kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan,
mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä
silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki
kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka
oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.

Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa!
Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan
ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan
avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka
säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.

Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja
niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä
pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta
vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja
vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut
vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.

Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä
maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta
oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla
kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli
hoitaisivat sillä aikaa taloa -- hän kyllä saisi työ-ansioillaan
kootuksi ainakin ruununveron ja korot.

Ja niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti
piletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin
valtatietä.

New-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli
hän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja
kotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen
laskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän
sentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen
itselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä
tarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.

Minulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään,
sillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta
samassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän
vastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa
ihan selvänä.

Minuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt
hyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä
vartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan
ja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä,
ett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon
rinnalla, joka meillä oli työmaallamme.

Mutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi
ja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen
suopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta.
Yleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä
milloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet,
otti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon -- ja oli
kerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on
kasvanut.

Yhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia
silloin ollenkaan koskenut häntä.

Leirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä
olevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa
vapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja
kulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja
samoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan,
estääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.

Kulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka,
mutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu
millään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin
iskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle,
että saattoivat käyttää sauvojaan.

Teurastaja itse peräytti kerta toisensa perästä hevostaan ottaakseen
vauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi
ulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan
eteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat
teurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan
kiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta
sekään ei auttanut.

Lopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa
takajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän
mölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.

Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä
kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa,
kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä
teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.

Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui
teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon,
että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi
yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.

Minä hyökkäsin ylös -- vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin
sanoa tai tehdä -- kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia
lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli
vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla
pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon
sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.

-- Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän
selvällä suomenkielellä -- mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten
kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.

Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin
kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin
toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat
nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän
mielestään liian kovakourainen.

Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään
voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä,
tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja
sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.

Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä
varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin
olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä
otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä
olisi ollut tarpeellista.

Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä,
oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin
ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin
kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli
kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut,
ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan
parhaimmalla tuulellaan.

Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan
kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi
katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta
Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut
sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt
kiirehtiä.

-- Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi
urakkamestari minulle. -- Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa
enemmän.

Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut
sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni
suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen
vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.

Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä
ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut
kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä
kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta
kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.

-- Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä
kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut
muuta mitään.

Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä
hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin
New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja
hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä
kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen
hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei
juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli
sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän
ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän
lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa
lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti
suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan
koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista
ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään
hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä
pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan
kekseliäisyyteeni.

Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja
uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa
kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa
milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin
tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua
"vaivoistani."

Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki
todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun
panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta
kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan,
niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että
kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä,
"jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle
kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän
mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi
täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän
oli jo itse katkerasti katunut -- -- ja paljon oli kirjeessä samaan
suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili
tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän
hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.

Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten
lisääntynyt pojalla!

Antilta putosi piippu suusta -- arvatenkin ensi kerran elämässään --
mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"

Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään
velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja,
joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä
vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun,
mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä -- vai poika!" Sitten nousi
hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.

Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä
ihan sikahumalassa -- ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa.
Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.

Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä
pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen
edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon
vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä
maahan ja siihen nukkunut -- sanomatta koko aikana sanaakaan
kellekään ihmiselle.

Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä
oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan,
eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan
piirteen silmissä ja suun ympärillä.

Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska
liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.

Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin
minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden
perheensäjäsenen suhteen.

Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu
ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta",
lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"

Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn
hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän
viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen
tilinsä.

Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja
lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti:
"joo-o, selkään sille pannaan!"

Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla
astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet
myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa
käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka
toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan,
olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.

Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön
taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt.
Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä
-- ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taavetti Anttilan kohtalo - y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.