Title: Kadonnut maailma
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut maailma" ***


KADONNUT MAAILMA

Kertomus niistä hämmästyttävistä seikkailuista, joihin
äskettäin joutuivat professori George E. Challenger,
lordi John Roxton, professori Summerlee ja mr E. D. Malone.

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Suomentanut Martti Hela



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1916.



        Mun aikeeni on vain tää:
        Tahdon poikaa miehenlaista
        sekä miestä poikamaista
        lyhyen hetken viihdyttää.



Mr E. D. Malone pyytää saada ilmoittaa, että professori G.E.
Challenger on peruuttanut sekä julkaisua koskevan kieltonsa että
haasteuhkansa solvaavan kirjoitustavan johdosta sekä että hän,
tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei mikään tämän kirjan arvosteluista
tai kertomuksista ole sisällöltään loukkaava, on lupautunut olemaan
asettamatta esteitä tämän julkaisemisen ja leviämisen tielle. Mr
E. D. Malone pyytää myös saada lausua kiitollisuutensa Mr Patrick
L. Forbesille, Rosslyn Hill, Hampstead, siitä taitavuudesta
ja ymmärtämyksestä, jota hän on osoittanut valmistaessaan
Etelä-Ameriikasta tuodut luonnokset lopulliseen kuntoon, sekä
tunnustuksensa Mr W. Ransfordille, Elm Row, Hampstead, hänen
asiantuntemusta todistavasta arvokkaasta avustaan valokuvalevyjä
käsiteltäessä.

Streatham 1912.



ENSIMÄINEN LUKU

"Urotyöt ympäröivät meitä."


Mr Hungerton, tytön isä, oli todellakin maailman säädyttömin ihminen
-- turpea, pöhöttynyt, vanha papukaija, tosin perin hyvänahkainen,
mutta oman yksinkertaisen minänsä yltäkylläisyyttä uhkuva. Vain se
ajatus, että voisin saada tuollaisen appiukon, olisi voinut olla
omiaan vieroittamaan minut Gladystä. Olen varma siitä, että hän luuli
minun kolme kertaa viikossa tulevan "Kastanjoihin" vain kuulemaan
hänen mielipiteitään kaksinkertaisesta rahakannasta -- aineesta,
jonka auktoriteettina hän piti itseään.

Vähintäin tunnin minä tänä iltana istuin kuuntelemassa hänen
selvittelyjään hyvien rahojen väistymisestä huonojen tieltä, hopeasta
arvonmäärääjänä, rupian arvon alenemisesta, ja vaihtoliikkeen
oikeista ohjeista.

Olettakaamme, huusi hän mielettömästi innostuneena, että kaikki
maailman velat samalla kertaa langetettaisiin maksettaviksi. Mitä
tapahtuisikaan silloin nykyisten olosuhteitten vallitessa? Minä
vastasin häikäilemättömästi, että olisin silloin mennyttä miestä,
josta taas oli seurauksena, että hän hyppäsi pystyyn tuoliltansa,
moitti minun parantumatonta kevytmielisyyttäni, mikä teki kaiken
vakavan keskustelun kanssani mahdottomaksi, ja mennä köpitti
huoneesta pukeutuakseen ennen vapaamuurarikokoukseen lähtöänsä.

Näin minä siis vihdoinkin olin jäänyt kahden kesken Gladyn kanssa,
ja tuo kauan kaipaamani kohtalokas hetki koitti. Koko illan olin
tuntenut samaa, kuin tuntee sotilas, joka odottaa vaaralliseen
rynnäkköön kutsuvaa signaalia. Voiton toivo ja häviön pelko
vuorottelevat hänen mielessään.

Hän istui ylpeän hienon profiilin piirtyessä punaisten
verhojen taustalle. Oi, kuinka hän oli kaunis! Ja samalla niin
luoksepääsemätön! Me olimme olleet hyviä ystäviä, oikein hyviä
ystäviä, mutta kuitenkaan minä en voinut saavuttaa häneen sellaista
toveruussuhdetta, joka vallitsi minun ja _Daily Gazette'ssa_ toimivien
työtovereitteni välillä -- sikäläisessä ympäristössäni tunsin
itseni täydelleen vapaaksi, avomieliseksi ja ystävälliseksi, mutta
minkäänlaisia rakkauden vaikutelmia en siellä koskaan tuntenut.
Vaistoni sanoo, että ei ole lainkaan minua liehittelevää, kun joku
nainen suhtautuu minuun liian vapaasti ja luonnollisesti. Niin pian
kun rakkaus on herännyt, seuraa sitä ujous ja epävarmuus -- perintönä
noilta menneiltä raakuuden ajoilta, jolloin rakkaus ja väkivalta
usein kävivät käsikädessä. Painunut pää, alasluotu katse, kohoileva
rinta ja arka asento -- nämä, vaan eivät kiinteä katse ja reippaat
vastaukset, ovat intohimon todelliset tuntomerkit. Minäkin lyhyen
elämäni aikana olen huomannut tämän todeksi -- tai sitten olen
perinyt tämän vakaumuksen sinä synnynnäisenä tietoisuutena, jota me
kutsumme vaistoksi.

Gladys omasi suuren määrän naisellisia ominaisuuksia. Jotkut pitivät
häntä kylmänä ja kovana, mutta heidän tuomionsa oli rikollisen väärä.
Tuo hienosti pronssilta vivahtava, melkein itämaiselta vaikuttava
iho, sysimusta tukka, suuret loistavat silmät, täyteläiset kauneina
kaartuvat huulet -- kaikki ne puhuivat lämmöstä ja hehkusta. Mutta
minä tiesin varsin hyvin, että tähän asti en ollut osannut loihtia
esiin näitä tunteita. Oli miten oli, joka tapauksessa tahdoin
järkähtämättömästi saada ratkaistuksi tämän asian vielä tänään. Ei
voisi kuitenkaan sattua mitään hänen kieltoansa pahempaa, ja oli
parempi olla hyljätty kosija kuin hyväksytty veli.

Niin pitkälle ajatukseni olivat ehtineet, että aioin juuri katkaista
pitkän ja epämiellyttävän hiljaisuuden, kun kaksi tutkivaa tummaa
silmää kääntyi minuun päin, ja niiden omistaja ravisti ylpeätä
päätänsä, nuhtelevasti hymyillen.

"Minusta tuntuu ihan siltä, kuin te, Ned, aikoisitte kosia minua. Oi,
älkää viitsikö! Näin on paljon hauskempi!"

Minä siirsin tuolini lähemmäksi häntä.

"Kuinka voitte tietää, että minä aioin kosia teitä?" kysyin minä
teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Kyllä nuo oireet aina tuntee! Mahtaneeko nainen milloinkaan
valmistumattomana joutua tuohon tilanteeseen? Mutta, hyvä Ned, meidän
ystävyytemmehän on ollut niin todellista ja miellyttävää! Olisi
väärin särkeä sitä. Eikö teidänkin mielestänne ole ihanaa, kun nuori
mies ja nuori nainen voivat niin vapaasti seurustella keskenään kuin
me?"

"Enpä tiedä, Gladys. Katsokaahan, minähän voin puhua yhtä vapaasti
myös -- asemapäällikön kanssa." En voi ymmärtää, kuinka tämä
virkamies tuli sekoitetuksi asiaan, mutta niin nyt kerta kaikkiaan
kävi, ja me nauroimme molemmat. "Sellainen suhde ei minua tyydytä.
Minä tahdon kietoa käteni teidän ympärillenne, tuntea teidän päänne
rintaani vasten ja -- oi Gladys, minä tahdon --."

Hän oli hypähtänyt tuoliltaan huomattuaan, että minä aioin tekoina
toteuttaa mielihaluni.

"Nyt te olette särkenyt kaiken, Ned", hän sanoi. "Ennenkuin tällaista
sattuu, on kaikki niin vapaata ja luontevaa. Tämä oli todellakin
ikävää. Kuinka nyt ette voinut hillitä itseänne?"

"Syy ei ole minun", väitin. "Luonto ja rakkaus ovat minua
voimakkaammat."

"Ehkä on toista, jos molemmat rakastavat. Mutta minä en ole koskaan
kokenut mitään sellaista."

"Mutta teidän täytyy, teidän, joka olette niin kaunis ja niin
sielukas. Oi Gladys, te olette luotu rakkautta varten. Teidän täytyy
rakastaa!"

"En voi muuta kuin odottaa, kunnes rakkaus tulee."

"Mutta miksi ette voi rakastaa minua, Gladys! Minun ulkomuotoniko
tähden?"

Nyt hän vähän heltyi. Hän ojensi kätensä, hänen asentonsa oli
ystävällinen ja miellyttävä, kun hän kumartui puoleeni -- ja kohotti
päätäni. Uneksuvasti hymyillen hän katseli kasvojani.

"Ei, syy ei ole se", sanoi hän viimein. "Te ette ole mikään itserakas
poika, joten voin suoraan teille sanoa, että syy ei ole se. Se on
syvemmällä."

"Luonteeniko?"

Hän nyökäytti päättäväisesti.

"Mitä voin tehdä sen parantamiseksi? Istukaa ja puhelkaamme. Ei, minä
vakuutan, että pysyn tyynenä, kun te vaan istutte."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja epäillen, joka paljon enemmän
miellytti minua, kuin hänen avomielinen luottamuksensa. Miten
alkuperäiseltä ja raa'alta tämä tuntuukaan, kun se pannaan paperille.
Ja voihan olla, että tämä tunne on vain minun omituisuuksiani.

"No sanokaa nyt minulle, mitä minusta puuttuu?"

"Minä rakastan toista", hän sanoi.

Nyt oli minun vuoroni hypätä pystyyn tuoliltani.

"En ketään erikoisesti", hän selitti ja nauroi nähdessään kasvojeni
ilmeen, "puhun vain ihanteesta. En ole koskaan tavannut sellaista
miestä, jota tarkoitan."

"Kuvailkaa hänet minulle. Miltä hän näyttää?"

"Hän voisi olla jokseenkin teidän näköisenne."

"Miten rakastettavaa, että sanotte noin. No mitä avuja hänellä sitten
on, joita minulta puuttuu? Sanokaa suoraan! Onko hän absolutisti,
kasvissyöjä, ilmapurjehtija, teosofi, yli-ihminen -- minä koetan
tulla samanlaiseksi, Gladys, kun te vain sanotte, mikä teitä
miellyttää."

Hän nauroi luonteeni venyväisyyttä.

"Ensiksikin", hän sanoi, "minä en usko, että minun ihanteeni puhuisi
noin. Hän olisi ankarampi, jäykempi mies, eikä niin taipuvainen
mukaantumaan ajattelemattoman tytön oikkuihin. Mutta ennen kaikkea
hänen täytyy olla toimen mies, joka voi tehdä vaikutuksellista työtä
ja joka uskaltaa pelkäämättä katsoa kuolemaa silmästä silmään suurten
töitten ja harvinaisten kokemusten sankari. En koskaan voisi rakastaa
sellaista miestä, joka ei olisi saavuttanut kuuluisuutta, sillä se
heittäisi heijastuksensa minuunkin. Ajatelkaa Richard Burtonia!
Lukiessani hänen vaimonsa kirjoittamaa elämäkertaa hänestä, ymmärsin
niin hyvin hänen rakkautensa. Ja lady Stanley! Oletteko koskaan
lukenut tuon kirjan viimeistä lukua, jonka hän on kirjoittanut
miehestään? Kas, nuo ovat miehiä, joita nainen voi jumaloida koko
sielustaan ja kuitenkin kasvaa rakkautensa perustalla -- saaden
osakseen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden siitä, että on
voinut innostaa heitä tuollaisiin jaloihin urotöihin."

Hän oli niin kaunis innoissaan, että olin jo vähällä muut taa
puheenaihetta. Maltoin kuitenkin mieleni ja jatkoin ajatustenvaihtoa.

"Emmehän kuitenkaan kaikki voi olla Stanley'ta tai Burtoneja",
minä sanoin. "Sitäpaitsi eihän aina tarjoudu tilaisuuksia -- minun
kohdalleni ei ainakaan ole sattunut sellaista, Jospa kerran vain
sattuisi, niin kyllä minä koettaisin."

"Mutta meitähän ihan saartavat pelkät tilaisuudet. Ne miehet,
joista minä puhun, luovat itse itsellensä tilaisuuden. Urotyöt
ympäröivät meitä, odottaen sankariansa. Miesten velvollisuus on
ne suorittaa, naisten palkita sellaiset miehet rakkaudellansa.
Ajatelkaapa vain tuota nuorta ranskalaista, joka viime viikolla astui
ilmalaivaansa. Tuuli aivan hirveästi, mutta koska oli ilmoitettu,
että hänen ilmaannousunsa tapahtuisi juuri silloin, tahtoi hän
välttämättömästi suorittaa sen. Tuuli kuljetti häntä tuhatviisisataa
englanninpeninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja hän
laskeutui maahan kaukana sisä-Venäjällä. Kas siinä vasta mies!
Ajatelkaa sitä naista, jota hän rakasti, ja ajatelkaa kuinka toiset
naiset mahtoivat kadehtia häntä! Sellaisesta miehestä minä pitäisin
-- että muut minua hänen tähtensä kadehtisivat."

"Minä olisin mielelläni tehnyt saman miellyttääkseni teitä."

"Mutta teidän ei pitäisi menetellä näin vain miellyttääksenne minua.
Teidän täytyisi tehdä niin, koska ette voi muuta, koska tämä tuntuu
teistä luonnollisimmalta -- koska mies teissä vaatii oikeuksiansa,
päästäkseen esiintymään sankarina. Te kerroitte, mainitakseni
esimerkin, viime kuussa Viganissa tapahtuneesta räjähdyksestä. Ettekö
olisi voinut myrkyllisestä kaasusta välittämättä laskeutua tuonne
kivihiilikaivoksen syvyyteen auttamaan noita onnettomia?"

"Sen teinkin,"

"Mutta ettehän maininnut siitä mitään."

"Se ei ollut kerskaamisen arvoista."

"Sitä en tiennyt." Hän katsoi minuun vähän suurempaa mielenkiintoa
osoittaen. "Se oli reipas teko."

"Minun oli pakko tehdä niin. Jos tahtoo antaa hyvän kuvauksen
jostakin, täytyy olla silminnäkijänä."

"Mikä jokapäiväinen syy! Tapauksen runollisuus haihtuu jäljettömiin.
Mutta olkoot menettelynne syyt mitkä tahansa olen joka tapauksessa
iloinen siitä, että olitte kaivoksessa." Hän ojensi minulle kätensä,
mutta niin lempeän arvokkaasti, että minä ainoastaan kumarruin
sitä suutelemaan. "Minä olen suuri hupakko tyttöhaaveineni. Mutta
kuitenkin on tämä minussa jotain niin todellista, kuin osa itsestäni,
etten voi olla toimimatta sen mukaisesti. Jos kerran menen naimisiin,
tahdon saada kuuluisan miehen."

"Miksi ette sitten tee niin!" huudahdin minä. "Teidänlaisenne
naiset sytyttävät miehen rohkeuden. Niin olette tehnyt minullekin.
Antakaa minulle vain tilaisuus, ja saatte nähdä, että minä käytän
sitä. Muuten olette oikeassa sanoessanne, että miehen täytyy itse
hankkia itsellensä tilaisuuksia eikä odottaa kunnes niitä tarjoutuu.
Ajatelkaa vain lordi Cliveä -- tuota köyhää kauppapalvelijaa, joka
valloitti Intian. Tuhat tulimmaista, kyllä minäkin vielä jotain saan
aikaan maailmassa."

Tyttö nauroi minun irlantilaisen intoni äkillistä purkausta.

"Niin, mikäs teitä siitä estäisi", hän sanoi. "Teillä on kaikki, mitä
mies voi toivoa itsellensä -- nuoruus, terveys, voimaa, kasvatus ja
tarmo. Äsken olin pahoillani siitä mitä puhuitte, nyt olen siitä
äärettömän iloinen, koska se herättää teissä semmoisia ajatuksia."

"Ja jos minä --?"

Tunsin hänen sametinhienon kätensä huulillani.

"Ei sanaakaan enää, sir. Teidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten
olla toimistossanne täyttämässä velvollisuuksianne, mutta minulla ei
ollut sydäntä muistuttaa teitä. Jonkun ajan kuluttua, voitettuanne
itsellenne aseman maailmassa, voimme me palata asiaan."

Tässä syy, miksi minä tuona sumuisena marraskuun iltana juoksin
Camberwell-raitiotievaunuun palavin sydämin ja vakaasti päättäneenä,
että ei päivääkään saisi kulua minun etsimättä tehtävää, joka olisi
rakastamani naisen arvoinen. Mutta kuka olisi osannut aavistaa, mihin
uskomattoman merkillisiin vaiheisiin tämä urotöihin pyrkimys minut
saattoi, ja mitä ihmeellisiä askeleita sainkaan ottaa, ennenkun
pääsin sitä toteuttamaan.

Tällä esipuheella ei kai monen lukijan mielestä ole mitään tekemistä
itse kertomuksen kanssa. Ilman sitä ei kuitenkaan olisi mitään
kertomusta syntynyt. Vasta silloin kun mies lähtee maailmaan
tietoisena siitä, että tilaisuuksia sankaritöihin on kaikkialla,
ja valmiina käymään niihin käsiksi, vasta silloin hän uskaltaa
irroittautua tähän asti tuntemastaan maailmasta lähteäkseen
ihmeellisen salaperäiseen hämäränmaahan, jossa suuret seikkailut ja
suuri palkinto häntä odottavat. Näine mietteineni astuin minä _Daily
Gazetten_ toimitukseen, minä sanomalehden ehkä vähäpätöisin avustaja,
lujin päätöksin antautua johonkin uhkarohkeaan tekoon, joka olisi
minun Gladyni arvoinen. Oliko kovuutta vai itsekkäisyyttä, että hän
pyysi minua oman kunniansa tähden panemaan elämäni vaaranalaiseksi?
Tuollaisia ajatuksia voi nousta keski-ikäisen miehen mieleen, mutta
ei koskaan tulisen kaksikymmentäkolmevuotiaan, jonka rinnassa palaa
ensi rakkauden tuli.



TOINEN LUKU

"Koettakaa onneanne professori Challengerin luona."


Minä olin aina paljon pitänyt Mc Ardlesta, tuosta vanhasta
jöröstä, koukkuselkäisestä, punatukkaisesta uutistoimittajasta,
ja minä toivon, että hän myös piti minusta. Beaumont oli tosin
varsinainen toimituspäällikkö, mutta hän eli olympolaisen
korkeutensa ohennetuissa ilmapiireissä, josta hän ei voinut
erottaa mitään kansainvälisiä selkkauksia ja kabinettihajaannuksia
vähäarvoisempia tapauksia. Toisinaan näimme me hänen ylhäisyytensä
vetäytyvän kaikkein pyhimpäänsä tuijottavin katsein, henkensä
leijaillessa yli Balkanin vuorten ja Persian lahden. Hän oli meille
saavuttamattomissa. Mutta Mc Ardle oli hänen ensimäinen adjutanttinsa
ja hänet me kyllä tunsimme. Astuessani huoneeseen tuo vanha mies
nyökäytti päätänsä ja työnsi silmälasit otsallensa.

"Kaikesta päättäen te hoidatte hyvin tehtävänne, mr Malone", sanoi
hän ystävällisesti skotlantilaisella murteellaan.

Minä kiitin häntä.

"Kaivosräjähdys oli hyvin kuvattu. Niin myös Southwarkin tulipalo.
Teillä on kyky esittää asioita seikkaperäisesti. Mikä olikaan
asianne?"

"Pyytäisin teidän apuanne,"

Hän näytti levottomalta ja vältti katsettani,

"Hm. Mistä on kysymys?"

"Luuletteko, sir, voivanne lähettää minut jollekin pitkälle matkalle
sanomalehden laskuun? Koettaisin parhaani mukaan suorittaa tehtävän
ja lähettää teille luotettavia tietoja."

"Minkälaista matkaa te tarkoitatte?"

"Mitä tahansa, kunhan siihen vain liittyy seikkailuja ja vaaroja.
Minä vakuutan, että tekisin kaikkeni. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä
parempi minulle."

"Teitä näköjään haluttaa leikitellä hengellänne."

"Sanokaa mieluummin, että minä tahdon sen oikein käyttää."

"Rakas mr Malone, tuo kuulostaa hiukan liian tavattomalta. Pelkään,
että varsinaisten retkikuntain aika on mennyt. Tulokset tuskin
vastaavat enää kustannuksia, ja joka tapauksessa täytyisi tuollaisen
tehtävän saajan omata tunnettu ja yleisen luottamuksen saavuttanut
nimi. Suuret mustat aukkopaikat kartalla alkavat jo olla täytetyt ja
romantiikalla ei ole enää missään sijaa. Mutta odottakaahan!" ja hymy
levisi hänen kasvoilleen, "Nuo kartan mustat pilkut toivat mieleeni
erään ajatuksen. Mitähän, jos paljastaisimme erään petturin --
nykyajan Münchhausenin -- ja saattaisimme hänet naurunalaiseksi. Te
voisitte näyttää yleisölle, mikä valehtelija hän on. Mitä arvelette?
Eikö tämä huvittaisi teitä?"

"Minä suostun mihin tahansa -- matkustan minne vain -- ilman
vastaväitteitä."

Mc Ardle istui muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minä tässä juuri aprikoin, voisitteko jotenkin päästä tuon miehen
kanssa ystävälliseen sananvaihtoon", sanoi hän viimein. "Teillä
näyttää olevan taito tulla ihmisten kanssa tuttavuussuhteisiin. Olen
itse kokenut sen."

"Te olette aivan liian hyvä, sir."

"Miksi ette koettaisi onneanne professori Challengerin suhteen,
hänen, joka asuu Enmore Parkissa?"

Taisin näyttää hieman hämmästyneeltä.

"Challenger", huudahdin minä. "Professori Challenger, tuo kuuluisa
zoloogi? Eikö juuri hän halkaissut tuon _Daily Telegraf'issa_
työskennelleen Blundellin pääkallon?"

Toimittaja hymyili tuikeasti.

"Välitättekö te sellaisesta? Sanoittehan haluavanne seikkailuja."

"Niinpä kyllä, mutta jonkun todellisen tehtävän yhteydessä, sir."

"Sepä se onkin. Minä vakuutan, että hän ei ole aina niin
väkivaltainen. Blundell ehkä osui hänen luoksensa onnettomana
hetkenä, tai sitten ei osannut oikein suhtautua häneen. Ehkä teitä
paremmin onnestaisi. Tehtävä olisi erikoisesti teille sopiva, ja
_Daily Gazette_ kyllä julkaisisi tulokset."

"Minä en todentotta tiedä hänestä mitään. Minä muistin hänet vain
siitä, että hän löi Blundellia."

"Minulla on muutamia muistiinpanoja, jotka voivat hyödyttää teitä,
mr Malone, Olen jonkun aikaa pitänyt silmällä professoria," Hän otti
laatikosta erään paperin. "Tässä on hänen ansioluettelonsa. Se on
aivan lyhyt.

"'Challenger, George Edvard, _Syntynyt_ Largsissa, N. B, 1863,
Opiskellut Largsin alkeisopistossa ja Edinburgin yliopistossa
-- British Museumin assistentti 1892. Vertailevan antropologian
osasto-amanuenssi 1893. Erosi samana vuonna kiihkeän riidan
jälkeen. Saanut mitalin zoloogisten tutkimustensa tunnustukseksi.
Ulkomaalaisten seurojen jäsen' -- niin, siinä oli kahden tuuman
pituinen hienolla käsialalla kirjoitettu luettelo -- 'Societé Beige,
American Academy of Sciences, La Plata', y.m., y.m. _Julkaissut_:
'Muutamia huomioita erilaisista kalmukkipääkallomuodoista';
'Vertebraattien evolutsionin pääpiirteet' ja joukko kirjoitelmia,
m.m. 'Weismannismin pääerehdykset', joka aiheutti vilkkaan kiistan
Wienin zoloogisessa kongressissa. _Huvitukset_: 'Kävelyjä ulkoilmassa
ja alppimatkailuja. Osoite: Enmore Park, Kensigton, W.'

"Kas tässä. Ottakaa tämä. Muuta työtä ei minulla ole teille täksi
illaksi."

Pistin paperilapun kukkarooni.

"Vielä yksi sana, sir", sanoin minä huomatessani, että vastassani
oli kalju pää, eikä enää punainen naama. "En ole oikein selvillä,
minkätähden minun pitäisi etsiä tuota herraa. Mitä hän on tehnyt?"
Kasvot kääntyivät taas minuun päin. "Hän teki ilman seuraajia toissa
vuonna tutkimusmatkan Etelä-Ameriikkaan ja palasi sieltä viime
vuonna. Epäilemättä hän kävi Etelä-Ameriikassa, mutta kieltäytyy
sanomasta, millä tämän maanosan kolkalla. Ensin hän hämäräperäisesti
selosteli seikkailujaan, mutta kun hänen juttujansa alettiin
pitää tekaistuina, vetäytyi hän kuin etana kuoreensa. Jotakin
eriskummallista hän on kokenut, tai sitten hän on suurvalehtelija,
mikä onkin luultavinta. Hänellä oli matkassaan muutamia pilaantuneita
valokuvia, joita väitettiin väärennetyiksi. Hän on niin kiukustunut,
että hän solvaa jokaista, joka vain yrittää tehdä hänelle
kysymyksiäkään, ja heittää herrat sanomalehdenkertojat ulos ovesta.
Minun mielipiteeni mukaan hän on murhaamiskiihkoinen raivopää, joka
esiintyy tieteellisen naamarin suojassa. Sellainen hän on, mr Malone.
Menkää hänen luoksensa koettamaan, mitä saisitte hänestä heltiämään.
Te olette kyllin suuri pitääksenne puolianne. Olkaa aivan huoleton,
tunnettehan lain työnantajan vastuuvelvollisuudesta."

Tuo punahko naama vaihtui vielä kerran kaljuksi päälaeksi, jota
punertavat untuvat ympäröivät. Vastaanotto oli päättynyt.

Minä menin Savagen klubille, mutta sensijaan, että olisin mennyt
sisään, nojauduin minä Adelphi-terassin kaidetta vastaan ja
seisoin kauan katsellen ruskeaa öljyistä virtaa. Minä ajattelen
aina terveimmin ja selvimmin ulkoilmassa. Otin esiin professori
Challengerin ansioluettelon ja tutkin sitä sähkölampun valossa. Ja
silloin sain oivan päähänpiston. Sanomalehtimiehenä minä kaiken
kuulemani perustalla olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli
mahdotonta päästä puheisiin tuon tuittupäisen professorin kanssa.
Mutta nuo elämäkerrallisessa luettelossa kahdesti mainitut riidat
viittasivat selvästi siihen, että hän oli tieteellinen kiihkoilija.
Eiköhän tuossa olisi suojaton kohta, johon voisin iskeä? Ainakin
tahdon koettaa.

Astuin klubiin. Kello oli yksitoista ja suuri huone oli vasta
puolillaan koska suurin ihmistulva ei ollut vielä alkanut.
Katseeni osui heti pitkään, laihaan, luisevaan mieheen, joka istui
nojatuolissa lieden luona. Hän kääntyi samassa kun minä vedin tuolini
hänen viereensä. Hän oli tällä hetkellä paras neuvonantaja -- Tarp
Henry, _Naturen_ toimittaja, kuiva kuikelo, joka uhkui pelkkää
hyväntahtoisuutta tuntemiansa henkilöitä kohtaan. Kävin heti asiaan
käsiksi. "Mitä tiedätte professori Challengerista", minä kysyin.

"Challenger?" Hän rypisti otsaansa tieteellisen paheksuvasti.
"Challengerhan esitti noita mahdottomia etelä-ameriikkalaisia taruja."

"Mitä taruja?"

"Oh, jotain sekasotkua eriskummallisista eläimistä, joita hän
muka oli nähnyt. Luulen hänen myöhemmin peruuttaneen lausuntonsa.
Ainakin hän nykyään kokonaan vaikenee. Reuters sai haastatelluksi
häntä, mutta siitä nousi sellainen mylläkkä, että professori huomasi
parhaaksi peräytyä. Sangen häpeällinen juttu! Muutamat olivat kyllä
taipuvaisia ottamaan hänet toden kannalta, mutta heitä hän nolasi."

"Kuinka niin?"

"Hänen töykeytensä ja raakuutensa on ihan uskomaton. Ajatelkaahan
esimerkiksi tuota Zoloogisen laitoksen ukko Wadley-raukkaa. Wadley
kirjoitti hänelle: 'Zoloogisen laitoksen puheenjohtaja tervehtii
professori Challengeria ja pyytää lausua, että hänelle ja laitokselle
olisi mitä suurin kunnia, jos professori Challenger suosiollisesti
saapuisi ensi kokoukseen,' Vastausta ei voi painattaa."

"Voiko tämä olla mahdollista?"

"Lievennettynä kuuluisi se jotenkin näin: 'Professori Challenger
tervehtii Zoloogisen laitoksen puheenjohtajaa ja pyytää lausua, että
puheenjohtajan on paras mennä hornan kattilaan.'"

"Olipa se paksua!"

"Niin kai sanoi myöskin ukko Wadley. Minä muistan hänen kokouksessa
esittämänsä valitusvirren. Se alkoi näin: 'Viisikymmentävuotinen
kokemukseni ja seurusteluni tieteellisissä piireissä --.' Tapaus
lannisti todellakin tuota vanhusta."

"Tiedättekö mitään muuta Challengerista?"

"Minähän olen bakterioloogi. Minä elän yhdeksänsataa kertaa
suurentavassa mikroskoopissa, enkä suuresti välitä sellaisesta,
mitä näen paljain silmin. Minä olen tietämisen rajamaitten asukas
enkä ole omilla tulillani, kun jätettyäni tutkijakammioni joudun
kosketuksiin teidän suurten ja kömpelöitten olentojenne kanssa. Minun
oma toimialani on siinä määrin erillinen, etten joudu penkomaan
skandaaleja, yhtäkaikki liikkuessani tieteellisissä piireissä
olen kuullut yhtä ja toista Challengerista, sillä onhan hän mies,
josta ei voi pysyä tietämättömänä. Hän on loistavan nerokas --
tarmoa ja elinvoimaa uhkuva, mutta riidanhaluinen ja vastenmielinen
tiedemiespukari -- ja kaikki arkailu on hänelle vierasta. Hän on
jopa valmistanut muutamia väärennettyjä valokuvia, niillä muka
todistaakseen etelä-ameriikkalaisten kaskujensa todenperäisyyttä."

"Te sanoitte häntä pukariksi. Minkä asian puolesta hän kiihkoilee?"

"Niitä on tuhansia -- viimeinen koskee Weissmannia ja kehitysoppia.
Hän taisi esiintyä kauhealla tavalla tämän kysymyksen Wienissä
ollessa keskustelunalaisena."

"Ettekö voi tarkemmin selostaa jupakkaa?"

"En tänä hetkenä. Mutta pöytäkirjasta on olemassa käännös. Meillä on
se toimistossa. Haluatteko tulla sinne kanssani?"

"Mitä kernaimmin. Minun täytyy haastatella miestä ja tarvitsen
johtolankaa päästäkseni häneen käsiksi. Seuraan teitä, ellei ole
liian myöhäistä."

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin päästä minä istuin sanomalehden toimistossa paksu
nidos edessäni. Se oli avattu "Weissman contra Darwin"-käsittelyn
kohdalta ja nimikirjoitus kuului: "Voimakas vastalause Wienissä.
Kiihkeitä mielipiteenilmaisuja." Koska tieteellinen kasvatukseni oli
melkoisen laiminlyöty, en kyennyt saamaan selkoa kiistanalaisesta
kysymyksestä kokonaisuudessaan, mutta kaikesta huomasin, että
englantilainen professori oli huiminut oikealle ja vasemmalle ja
ankarasti suututtanut mannermaalaiset virkaveljensä. "Vastalauseita",
"kova melu" ja "yleinen vetoaminen puheenjohtajaan" olivat ensimäiset
kursivoidut sanat, joihin katseeni kiintyi. Minun puolestani olisi
selostus voinut olla vaikka kiinankieltä, sillä en ymmärtänyt siitä
juuri mitään.

"Voisitteko te kääntää minulle sen", sanoin minä, koettaen hellyttää
ystäväni mieltä. "Sehän on käännetty."

"Siinä tapauksessa minun ehkä pitäisi koettaa ottaa pohti
alkuperäisestä."

"Niin, tämä on kyllä vaikeatajuista maallikolle."

"Saisinpa tästä irti edes yhden ainoan ajatuksen, joka olisi minulle
inhimillisesti täysin tajuttava, olisi kaikki hyvin. No, tässä kai
on jotain, joka sopii. Luulen sen osapuilleen ymmärtävänikin. Minä
kirjoitan sen muistiin. Tämä on oleva liittymiskohta, josta pääsen
tuon kauhean professorin yhteyteen."

"Voinko auttaa teitä millään tavalla?"

"Kyllä, minä aion kirjoittaa hänelle, nähkääs, Jos saisin kirjoittaa
kirjeen täällä ja käyttää teidän osoitettanne, vaikuttaisi tämä
edullisesti."

"Mutta silloinhan mies tulee tänne, nostaa metelin ja lyö rikki
huonekalut."

"Tuskin sentään. Näytän teille kirjeen. Vakuutan, etten aio ärsyttää
häntä."

"No, tuossa on tuoli ja kirjoituspöytä. Täällä on paperia. Minä
haluan kuitenkin tarkastaa kirjelmänne, ennenkun sen lähetätte."

Se vaati hetken työn, mutta sen valmistuttua olin hyvilläni. Se
ei tuntunut lainkaan hullummalta. Hieman salaa ylpeillen luin sen
kriitilliselle bakterioloogille.

"Hyvä professori Challenger!" niin se alkoi.

"Niin vähäpätöinen kuin lienenkin, olen innokkaasti harrastanut
luonnon tutkimista, ja näin ollen aina tuntenut suurta mielenkiintoa
teidän spekulatsioneihinne Darwinin ja Weissmanin mielipiteitten
eroavaisuuksista. Aivan äskettäin sain tilaisuuden muistojeni
virkistämiseen lukiessani uudelleen --"

"Mikä julkea valehtelija", mutisi Tarp Henry.

"-- lukiessani uudelleen teidän Wienissä pitämänne erinomaisen
esitelmän. Tuo ihailtavan selvänäköinen esitys on mielestäni koko
kysymyksen viimeinen sana. Kuitenkin siinä on muuan näin kuuluva
lause:

    "'Minä vastustan jyrkästi tuota sietämätöntä ja aivan dogmaattista
    väitettä, että jokainen _olento_ erikseen on historiallisen
    rakenteensa ja sukupolvien aikana tapahtuneen hitaan
    kehityksensä tähden mikrokosmos!' -- Ettekö tahtoisi tulevien
    tutkimusten tähden tarkemmin määritellä tuota lausetta? Eikö
    se ole hiukan liian jyrkkä? Teidän suostumuksellanne pyytäisin
    saada keskustella kanssanne, sillä kysymys on minulle hyvin
    mielenkiintoinen, ja minulla on yhtä ja toista sanottavaa, jota
    en voi kyllin selvästi kehitellä muuten kuin henkilökohtaisesti
    keskustellen. Teidän luvallanne toivon saada kunnian käydä
    luonanne ylihuomenna -- keskiviikkona -- kello yksitoista
    aamupäivällä.

    Kohteliaimmin on minulla kunnia piirtää

                                        Teidän nöyrä palvelijanne
                                            Edward D. Malone."

"Kelpaako se?" kysyin riemuiten.

"Kyllä, jos omatuntonne sallii --"

"Se ei ole minua vielä koskaan pettänyt."

"Mutta mitä aiotte nyt tehdä."

"Mennä sinne. Kun olen onnellisesti päässyt hänen huoneeseensa,
niin löydän kai jonkun pakotien. Voin tarvittaessa käyttää vaikkapa
tunnustustakin apukeinonani. Jos hän on urheilija, voisi tämä
viehättää hänen vaistojansa."

"Mikä päähänpisto! Luulen että tuollainen hyvin vähän
häntä viehättää. Teidän on paras pukeutua rengaspaitaan tai
ameriikkalaiseen jalkapallopukuun. Mutta nyt hyvästi. Vastaus
odottaa teitä täällä keskiviikko-aamuna, jos hän nim. alentuu teille
vastaamaan. Hän on kiivas, vaarallinen, taistelunhaluinen mies;
kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin, vihaavat häntä, ja
ylioppilaat pitävät häntä pilkkanaan mikäli uskaltavat. Teille olisi
ehkä parasta, jos ette koskaan olisi saanut kuulla hänestä mitään."



KOLMAS LUKU

"Hän on kerrassaan mahdoton henkilö."


Ystäväni pelko tai toivo -- kumpi lie -- ei täyttynyt. Tullessani
hänen luoksensa keskiviikko-aamuna oli siellä West Kensingtonin
postileimalla varustettu kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu minun
nimeni piikkilanka-aitaa ilmeisesti muistuttavalla käsialalla.
Sisällys kuului näin:

    "Enmore Park, V.

    Sir! Olen vastaanottanut teidän kirjeenne, jossa te väitätte
    hyväksyvänne minun mielipiteeni, vaikka teidän tai jonkun
    muun hyväksyminen ei vähääkään vaikuta asiaan. Te olette
    häikäilemättömästi käyttänyt sanaa 'spekulatsioni' puhuessanne
    minun darvinismia koskevista lausunnoistani. Tahdon huomauttaa
    teille, että tuo sana on aivan sopimaton sellaisia asioita
    käsiteltäessä. Muuten sain sen käsityksen, että te olette
    enemmän tietämätön ja malttamaton kuin ilkeä, ja sen vuoksi
    unohdan koko tuon puolen asiasta. Te siteeraatte irrallisen
    lauseen esityksestäni, ettekä näytä sitä oikein tajuavan. Olisin
    luullut, että jokainen inhimillisellä älyllä varustettu indiviidi
    olisi voinut ymmärtää tuon asian, mutta jos se sittenkin
    kaipaa selvitystä, niin minä suvaitsen todellakin ottaa teidät
    vastaan määrätyllä tunnilla, vaikka vieraat ja vierailut ovat
    minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielisiä. Sen teidän
    arvelunne johdosta taas, että minä tarkemmin selostaisin teille
    mielipidettäni, ilmoitan teille, että ei ole tapanani tehdä sitä
    kypsyneen vakaumukseni perustalla antamani tarkasti mietityn
    lausunnon jälkeen. Tullessanne olkaa hyvä ja näyttäkää tämän
    kirjeen kuori palvelijalleni Austinille. Häntä on nimittäin
    käsketty kaikin voimin varjelemaan minua tungettelevaisilta
    konnilta, jotka kutsuvat itseään sanomalehtimiehiksi!

    Kunnioittaen

                                   George Edward Challenger."

Näin kuuluva oli kirje, jonka luin ääneen Tarp Henrylle, kun tämä oli
tullut aikaisin konttoriin kuullakseen minun uhkayritykseni tulokset.
Hän sanoi vain: "Luulen, että on olemassa joku uusi voide, nimeltään
cuticura tai joku sentapainen, joka taitaa olla parempi kuin
arnicatinktuuri." Muutamilla ihmisillä on aivan omat käsityksensä
huumorista.

Saadessani kirjeen oli kello jo lähes puoli yksitoista, mutta --
kiitos hyvän taksametriauton -- olin ajoissa perillä. Suurenmoinen
pylväskäytävä ja ikkunoissa riippuvat paksut uutimet todistivat, että
tuo kauhistuttava professori oli rikas mies. Oven avasi kummallinen,
tummahko, kuivahko epämääräisen ikäinen olento, jolla oli yllään
tumma nuttu ja ruskeat nahkasäärystimet. Päättelin itsekseni, että
hän oli autonkuljettaja, joka oli täyttänyt yhtä mittaa muuttelevien
tallimestarien paikan. Hän mittaili minua vaaleansinisillä silmillään
kiireestä kantapäähän.

"Odotettuko?" hän kysyi.

"Sopimuksen mukaan."

"Onko teillä kirje mukananne?"

Näytin kirjeenkuorta.

"Hyvä." Hän tuntui hyvin harvasanaiselta. Seurasin häntä läpi
käytävän, mutta äkkiä astui minua vastaan pieni nainen, tulleena
luultavasti -- ruokasalin ovesta. Hän oli säteilevän vilkas,
tummasilmäinen pieni rouva, näöltään enemmän ranskatar kuin
englantilainen.

"Vain silmänräpäys", hän sanoi. "Te saatte odottaa, Austin. Astukaa
tähän huoneeseen, sir. Saanko kysyä, oletteko ennen tavannut
miestäni?"

"En, rouva, minulla ei ole ollut kunniaa tavata häntä ennen."

"Silloin pyydän hänen puolestaan jo edeltäkäsin anteeksi. Minun
täytyy sanoa teille, että hän on mahdoton, kerrassaan mahdoton
henkilö. Kun tiedätte asian ennakolta, on teidän helpompi antaa
hänelle anteeksi."

"Olette hyvin hienotunteinen, rouva."

"Kiiruhtakaa huoneesta, jos hän sattuisi suuttumaan. Älkää jääkö
kauaksi aikaa puhelemaan hänen kanssaan. Muutamat ihmiset ovat
siten joutuneet suuriin ikävyyksiin. Voi syntyä julkinen skandaali,
ja minä ja me muut saamme paljon kärsiä. Ettehän vain aio puhua
Etelä-Ameriikasta hänen kanssaan?"

En voinut naiselle valehdella.

"Varjelkoon meitä taivas! Se aine on kaikista vaarallisin. Te
ette varmasti usko sanaakaan hänen puheistaan -- enkä minä sitä
lainkaan ihmettele. Mutta älkää sanoko sitä hänelle, hän raivostuu.
Olkaa uskovinanne häntä, niin pääsette ehkä koko jutusta ilman
vastenmielisyyksiä. Muistakaa, että hän uskoo itse kaikki. Siihen
voitte luottaa. Rehellisempää miestä ei ole koskaan elänyt.
Nyt te ette saa viipyä täällä kauempaa, muuten alkaa hän vetää
vääriä johtopäätöksiä. Jos hän näyttäytyisi vaaralliseksi hyvin
vaaralliseksi -- niin soittakaa kelloa ja pitäkää häntä loitolla
itsestänne siksi kun minä tulen. Hänen pahimmillaankin ollessaan saan
minä hänet tavallisesti taipumaan."

Näin rohkaisevasti puhuttuaan jätti hän minut tuon hiljaisen Austinin
haltuun, joka meidän lyhyen keskustelumme aikana oli odottanut
jäykkänä kuin pronssiin valettu kuva, ja niin vietiin minut käytävän
toiseen päähän asti. Koputin ovelle, eläimen lyhyt mylvähdys
huoneesta, ja minä olin kahden kesken professorin kanssa.

Hän istui kääntyvässä tuolissa suuren kirjoja, karttoja ja
piirustuksia täynnä olevan pöydän takana. Astuessani huoneeseen
pyöritti hän tuolia nähdäkseen minut. Hänet nähdessäni henkeni
salpautui kurkkuun. Olin kyllä valmistautunut kohtaamaan jotakin
tavatonta, mutta en ollut osannut edes kuvitella noin valtavan
suurenmoista personallisuutta. Täytyi hämmästyä hänen rajatonta
suuruuttaan -- suuruuttaan ja valtavasti vaikuttavaa olentoaan.
Pää oli ääretön -- suurin mitä koskaan olen ihmisellä nähnyt. Olen
vakuutettu siitä, että jos olisin rohjennut asettaa päähäni hänen
silinterihattunsa, olisi se pudonnut korvilleni ja ehkä pysähtynyt
vasta olkapäilleni. Hänen kasvonsa ja partansa toivat mieleen jonkin
assyrialaisen eläimen. Kasvot olivat punaiset, parta aivan siniseen
vivahtavan musta, joka puolelta yhtä leveältä leikattu, niin että
se aaltoillen peitti rinnan. Hiukset olivat omituisesti vedetyt
pitkäksi mutkaksi suuren otsan yli. Silmät loistivat siniharmaina
pensasmaisten mustien kulmakarvojen alla -- ne olivat hyvin kirkkaat,
hyvin arvostelevaiset ja hyvin käskevät. Pöydän takaa voi vielä
nähdä tavattoman leveät hartiat ja tynnyrimäisen pyöreän rinnan. Sen
lisäksi näkyivät muodottoman suuret, mustain karvain peittämät kädet.
Tämä näky sekä ärjyvä, jylisevä ääni olivat ensimäiset vaikutelmani
kuuluisasta professori Challengerista.

"No?" sanoi hän ylimielisesti minuun vilkaisten. "Mistä on kysymys?"

Minun täytyi jatkaa petostani vielä ainakin jonkun aikaa, muuten
olisi vierailu heti loppunut.

"Te olette ystävällisesti sallinut minun tulla luoksenne tähän
aikaan", sanoin nöyrästi ja osoitin kirjeenkuorta.

Hän levitti kirjoituspöydällä olleen kirjeeni eteensä levälleen.

"Jaha, te olette siis tuo nuori mies, joka ei ymmärrä äidinkieltään,
eikö niin? Ellen erehdy, olette te sentään hyväntahtoisesti
hyväksynyt minun loppupäätelmäni?"

"Täydellisesti, sir, täydellisesti!" Puhuin vahvasti korostaen
sanojani.

"Tietysti, tietysti! Se lujittaa asemaani huomattavasti, vai
kuinka? Teidän ikänne ja ulkomuotonne lisäävät apunne vaikutusta.
Te olette todellakin parempi kuin tuo wieniläinen sikalauma, jonka
röhkiminen ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaavammalta kuin jonkun
brittiläisenkään sian." Hän mulkoili minuun aivan kuin minä sinä
hetkenä olisin todellakin edustanut tuota eläinlajia.

"Millaista röyhkeyttä olettekaan saanut kokea."

"Vakuutan, että voin kyllä itse puolustautua ja että en millään
ehdolla kaipaa teidän myötätuntoanne. Antakaa minun olla yksinäni,
sir, oman varman selkänojani varassa. Niin tuntee G.E.C. itsensä
onnelliseksi. Hyvä on, sir, koettakaamme parhaamme mukaan lyhentää
tätä vierailua, joka teille tuskin on mieluinen ja minulle
sanomattoman ikävä. Olette ilmoittanut minulle, että tahdotte
tehdä muutamia muistutuksia väitelmässäni mainittujen vaatimusteni
johdosta."

Hänen raaka suorasukaisuutensa, jolla hän kävi asioihin käsiksi, esti
kaikki pakokeinot. Minun täytyi näytellä osaani eteenpäin ja odottaa
parempaa tilaisuutta. Asia oli ennakolta ajateltuna näyttänyt kovin
yksinkertaiselta. Eiköpähän irlantilainen kekseliäisyyteni auttaisi
minua nyt, kun sitä niin tärkeästi tarvitsin. Hän tähtäsi minuun
terävät, teräksenharmaat silmänsä. "Antakaa kuulua, antakaa kuulua",
ärjyi hän.

"Minä olen nuori ja kokematon", sanoin typerästi hymyillen, "tuskin
muuta kuin harras totuudenetsijä. Minusta tuntui kuitenkin, että te
olitte hiukan liian ankara Weismannia kohtaan tässä kysymyksessä.
Eivätkö myöhemmin ilmenneet tosiseikat ole pyrkineet -- vahvistamaan
hänen asemaansa?"

"Mitkä tosiseikat?" Hän puhui onnettomuutta ennustavan tyynesti.

"No niin, tiedän kyllä, että ne eivät ole mitään _varsinaisia_
tosiseikkoja. Minä tarkoitin vain tuota uutta ajatussuuntaa ja
yleistä tieteellistä käsitystä, jos niin saan ajatukseni ilmaista."

"Otaksun että tiedätte", hän sanoi ja alkoi kohta kohdalta kehitellä
lauseitaan, "että pääkallo indeksinä on pysyväinen tekijä?"

"Luonnollisesti", minä sanoin.

"Ja että telegonia vielä on _sub judice_."

"Epäilemättä,"

"Ja että protoplasma on jotakin muuta kuin partenogenetinen muna?"

"Varmasti on asia niin!" huudahdin minä rehennellen röyhkeydelläni.

"Mutta mitä se todistaa?" kysyi hän lempeällä mielistelevällä äänellä,

"Niin, sanokaa se", mutisin minä. "Mitä se todistaa?"

"Sanonko sen teille?" kysyi hän lempeästi. "Oi tehkää niin!"

"Niin, se todistaa", ärjyi hän ja nyt puhkesi vihdoin raivomyrsky,
"se todistaa, että te olette koko Lontoon pahin petturi -- alhainen
ryömivä mato, jossa on yhtä vähän tieteellisyyttä kuin ihmisyyttä."

Leimuava viha katseessaan oli hän hypähtänyt tuoliltansa. Tänä
jännityksen hetkenä en voinut kuitenkaan olla hämmästymättä
huomatessani, että hän oli lyhytkasvuinen, joten hänen päänsä
ulottui tuskin olkapäihini. Hän oli kokoonpuristunut Herkules,
jonka suunnaton elinvoima oli osittunut leveydeksi, vahvuudeksi ja
älyllisyydeksi.

"Sekasotkua!" huusi hän tukien sormillaan pöytään ja nyökytti
päätään. "Tieteellistä sekasotkua olen teille puhunut, sir.
Luulitteko viekkaudella voittavanne minut te, tuollainen lättäpää?
Te luulette kelpaavanne joka paikkaan, te kirotut kynäsankarit --
eikö niin? Te varmaan luulette, että teidän kiitoksenne voi nostaa
miehen, ja teidän moitteenne kaataa hänet. Meidän kaikkien täytyy
kumartaa teille ja koettaa saada teiltä suosiollinen arvostelu, eikö
totta? Toista täytyy auttaa oikeille jäljille, toinen saa kuulla
kunniansa. Kiistelevät syöpäläiset, kyllä minä teidät tunnen. Te
ette tiedä, missä teidän paikkanne on. Oli aika, jolloin teidän
korvanne leikattiin. Nyt te olette kokonaan kadottaneet tiedon
verrannollisuudesta. Ilmaan puhallettuja kaasuilmapalloja! Mutta
näytän teille teidän oikean paikkanne. Niin, sir, G.E. Challengeria
te ette nöyryytä. Vielä on yksi, joka on teidän herranne. Teitä
varoitettiin, mutta kun te kuitenkin tulitte, teitte sen omalla
vastuullanne. Maksakaa lunnaat, hyvä sir Malone, minä vaadin
lunnaita. Te olette antautunut vaaralliseen leikkiin ja minä melkein
uskon, että te olette sen menettänyt."

"Kuulkaahan, sir", sanoin peräytyen ovea kohti ja avaten sen, "voitte
olla kuinka hävytön tahansa. Mutta kaikella on rajansa. Te ette saa
koskea minuun."

"Enkö saa?" Hän lähestyi hitaasti ja kummallisen uhmailevalla
tavalla, mutta sitten pysähtyi hän ja pisti kätensä lyhyen takkinsa
taskuihin. "Minä olen muutamia teidänlaisianne heittänyt ovesta
pihalle. Te olette neljäs tai viides. Te maksatte minulle keskimäärin
kolme puntaa kappale. Kallista mutta aivan välttämätöntä. Miksei
teille voisi käydä samalla tavalla kuin teidän veljillenne. Pelkään
että niin tulee käymään!" Ja nyt alkoi hän taas astua hiipien ja
kannat ulospäin kuin tanssimestarilla. Olisin tietysti voinut rynnätä
ovelle, mutta se olisi ollut liian häpeällistä. Sitäpaitsi minä aloin
myöskin jo harmistua. Ensin olin tietysti syyllinen, mutta miehen
uhkaukset muuttivat aseman, niin että oikeus tuli minun puolelleni.

"Olkaa hyvä, älkää koskeko minuun, sir. Sitä en kärsi."

"Varjelkoon!" Hänen mustat viiksensä kohosivat ja valkea hammasluu
tuli näkyviin hänen uhkamielisesti hymyillessään. "Ettekö todellakaan
kärsi sitä?"

"Älkää olko lapsellinen, professori!" huusin minä. "Kuinka teidän
siinä kävisi? Painan viisitoista stoonea, minulla on raudankovat
lihakset ja harjoitan ruumistani joka lauantai urheilukilpailuissa.
Minä en ole --"

Juuri silloin hyökkäsi hän kimppuuni. Oli onni, että olin avannut
oven, muutoin olisimme menneet suorin main sen läpi. Me pyöriskelimme
halki käytävän. Matkalla saimme tuolin mukaamme ja se seurasi meitä
kadulle asti. Suuni oli täynnä hänen partaansa, käsivartemme olimme
kietoneet toistemme ympärille, ruumiimme olivat kiinni toisissaan,
ja tuo kirottu tuoli tunkihe jalkansa meidän ympärillemme. Aina
valpas Austin oli työntänyt hallin oven auki. Me syöksyimme takaperin
kuperkeikkaa ulkoportaiden eteen asti. Olen nähnyt jossakin
akrobaattiesityksessä Mac-veljesten tekevän tuollaisia temppuja,
mutta kyllä varmaan tarvitaan harjoitusta ennenkuin voi niistä
suoriutua itseään telomatta. Tuoli meni säpäleiksi ennenkuin olimme
alhaalla, ja me itse erosimme toisistamme vasta katuojassa. Siellä
pääsi hän jaloilleen ja puhisi kuin hengenahdistuksessa.

"Oletteko saanut kylliksenne?" läähätti hän.

"Te kirottu riitapukari!" huusin minä ja koetin tointua.

Me olisimme jatkaneet ottelua, sillä hänessä paloi taisteluhalu,
mutta kaikeksi onneksi pelasti minut eräs vastenmielinen seikka.
Poliisiviranomainen seisoi vieressämme muistikirja kädessään.

"Mitä tämä on? Teidän sopisi hävetä", sanoi konstaapeli. Ne olivat
järkevimmät Enmore Parkissa kuulemani sanat. "No", sanoi hän minuun
kääntyneenä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Tuo mies hyökkäsi kimppuuni", sanoin minä.

"Hyökkäsittekö hänen kimppuunsa?"

Professori hengitti syvään, mutta ei sanonut mitään.

"Eikä tämä tapahdu ensi kertaa", sanoi konstaapeli päätään ravistaen,
"Te saitte viime kuussa samasta syystä ikävyyksiä. Nyt on tuolla
nuorella miehellä sinelmä silmän luona. Syytättekö häntä, sir?"

Minä hellyin.

"En", sanoin minä, "sitä en tee."

"Miksette?" sanoi konstaapeli.

"Syy oli minun. Minä tuppauduin hänen seuraansa. Hän varoitti minua."

Konstaapeli pisti muistikirjan kiinni.

"Jättäkää tuollaiset esiintymiset", sanoi hän. "Kas niin, menkää
eteenpäin, eteenpäin!" Viimeiset sanat lausuttiin teurastajapojalle,
palvelustytölle ja joillekuille muille toimettomille vetelehtijöille,
joita oli kokoontunut meidän ympärillemme. Hän käydä tömisti katua
eteenpäin vieden tuota pientä joukkoa edellään. Professori katsoi
minuun ja hänen katseessaan oli jotakin veitikkamaista.

"Tulkaa huoneeseen!" sanoi hän. "En ole vielä kaikkea selvittänyt
teidän kanssanne."

Tuo kuulosti melko tuikealta, mutta kuinka olikaan, seurasin häntä.
Palvelija Austin, joka koko ajan oli seissyt kuin puusta veistettynä,
sulki portin meidän jälkeemme.



NELJÄS LUKU

"Lyhyesti sanottuna maailman suurin eläin."


Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun mrs Challenger syöksyi ruokasalista.
Tuo pikku nainen oli kovin kuohuksissaan. Hän asettui miehensä
tielle, kuten mieletön kananpoika asettuu verikoiran eteen. Hän oli
nähtävästi nähnyt minun jättävän huoneen, mutta ei ollut huomannut
minun palaavan.

"Sinä olet peto, George!" huusi hän. "Sinä olet loukannut tuota
kunnon nuorukaista," Professori näytti peukalollaan olkansa yli
minua. "Tuossa hän on takanani, terveenä ja reippaana." Rouva joutui
hämilleen ja olipa syytäkin. "Anteeksi, mutta en nähnyt teitä."

"Minä vakuutan, rouva, että ei ole mitään vaaraa."

"Hän on lyönyt silmäänne. Voi George, sellainen raakalainen sinä
olet! Yhä uusia skandaaleja. Kaikki ihmiset inhoavat ja pilkkaavat
sinua. Nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa. Tämä tapaus on pahin
kaikista edellisistä."

"Älä juorua perheasioita maailmalle!"

"Tämä ei ole enää mikään salaisuus", huudahti hän. "Etkö sinä usko,
että koko tienoo, koko Lontoo siinä määrin --, Menkää tiehenne,
Austin, emme tarvitse teiltä nyt mitään. Etkö sinä usko, että kaikki
ihmiset juoruavat; sinusta. Ajattele arvoasi, sinä, jonka pitäisi
olla tuhansien ihmisten kunnioittama, suuren yliopiston rector
magnificus! Ajattele toki arvoasi, George!"

"Kuinka on laitasi, suloinen ystäväni?"

"Sinä koettelet liiaksi minun kärsivällisyyttäni. Hirviö -- kehno,
lörpöttelevä karhu -- sellaiseksi sinä olet tullut."

"Ole nyt kiltti, Jessie."

"Karjuva, hoilaava riitapukari."

"Jo riittää! Nyt rangaistuspallille!" sanoi hän.

Hämmästyksekseni kumartui hän, nosti vaimonsa korkealle mustalle
marmorista hakatulle jalustalle, joka oli hallin nurkassa. Se
oli vähintäin seitsemän jalkaa korkea ja niin kapea, että hän
tuskin voi säilyttää siinä tasapainonsa. Ei voi kuvitellakaan
mitään hassunkurisempaa kuin hän tuossa istumassa, kasvot vihasta
vääntyneinä, potkien jalkojaan ja ruumis putoamisen pelosta aivan
kankeana.

"Nosta minut alas!" pyysi hän valittaen.

"Sano 'ole niin hyvä!'"

"Sinä ilkeä George. Nosta minut heti maahan."

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen, sir Malone."

"Tiedättekö, sir --!" sanoin minä katsoen hänen rouvaansa.

"Kuulehan, Jessie, mr Malone pyytää sinun puolestasi. Sano 'ole niin
kiltti', niin nostan sinut heti."

"Senkin peto! Ole niin hyvä! Ole niin hyvä!"

Hän nosti vaimonsa maahan kuin pienen linnun.

"Sinun täytyy olla kiltti, pikku ystäväni. Mr Malone on
sanomalehtimies. Huomiseen lehteen keittää hän tästä kaikesta
erinomaisen sopan ja myy tusinoittain lisälehtiä meidän
naapureillemme. Päällekirjoitus tulee kuulumaan: 'Kummallinen tapaus
ylhäisten parissa.' Sinä varmaan tunsit itsesi hyvin ylhäiseksi
tuolla jalustan kärjessä, vai kuinka. Pienemmällä painettuna on
otsikossa sanat: 'Katsaus erään riitaisen perheen kotielämään.' Hän,
mr Malone, kiskoo kappaleen kustakin, pitää hyvänään mitä roskaa
tahansa, kuten kaikki hänen laisensa -- porcus ex grege diaboli --
sika paholaisen karjassa. Se siitä asiasta. Mitä nyt, Malone?"

"Te olette todellakin sietämätön!" sanoin minä tulisesti.

Hän nauroi kuollakseen.

"Pian iskemme me jälleen yhteen", sanoi hän katsoen vuoroon minuun
vuoroin vaimoonsa samalla pullistaen laajaa rintaansa. Mutta
äkkiä hän muutti puhetapansa. "Suokaa anteeksi tämä kevytmielinen
perhepila, mr Malone," sanoi hän. "Kun huusin teitä tulemaan
takaisin, tein se vakavana enkä suinkaan aikonut sekoittaa teitä
meidän pieniin perhenapinoihimme. Nyt saat sinä, pikku vaimoseni,
mennä, äläkä enää ole pahoillasi." Hän asetti suuren kätensä vaimonsa
olkapäille. "Olet puhunut aivan totta, Jos olisin sinun tahtosi
mukainen, niin olisin kyllä parempi ihminen, mutta silloin en voisi
olla George Edward Challenger. Onhan paljon minua parempia miehiä,
mutta on vain yksi G.E.C. Pidä siis minut hyvänäsi sellaisena kuin
olen." Ja silloin suudella läimähytti hän häntä niin, ett siitä
raivostuin vielä enemmän kuin hänen pahuudestaan häntä kohtaan. "No,
mr Malone", sanoi hän äärettömät arvokkaasti, "saanko pyytää teitä
käymään tänne minun huoneeseeni."

Ja me palasimme siihen huoneeseen, jonka me kymmenisen minuuttia
sitten olimme niin meluisasti jättäneet, Professori sulki oven
huolellisesti, osoitti minulle nojatuolia ja toi savukerasian eteeni.

"Väärentämätöntä San Juan Coloradoa", sanoi hän. "Helposti
kiihoittuviin henkilöihin, jollainen tekin olette, vaikuttaa
narkotika tyynnyttävästi. Älkää herran nimessä purko sitä! Leikatkaa
-- ja leikatkaa kunnioittavasti.' Nojautukaa mukavasti taapäin ja
kuunnelkaa tarkasti, mitä minä suvaitsen teille ilmoittaa. Jos
tahdotte tehdä jotakin huomautuksia, niin jättäkää ne toistaiseksi.

"Ensin pari sanaa teidän palaamisestanne huoneeseeni hyvinansaitun
ulosheitännän jälkeen" -- hän kierteli partaansa ja katseli minua
röyhkeästi kuten ärsyttääkseen taisteluun -- "hyvinansaitun
ulosheitännän jälkeen, sanoin minä. Teidän tuolle hätäilevälle
poliisille antamanne vastaus oli syynä tuloonne. Olin huomaavinani
siinä hitusen oikeudentuntoa -- joka tapauksessa enemmän
oikeudentuntoa, kuin mitä teidän ammatissanne on tavallista.
Myöntäessänne antaneenne aihetta tapaukseen ja että syy oli teidän,
annoitte te näytteen ennakkoluulottomuudestanne ja käsityskykynne
laajakantoisuudesta, ja tuo vaikutti edullisesti minuun. Se
ihmissuvun alaluokka, johon te epäilemättä kuulutte, on aina ollut
minun älyllisen näköpiirini alapuolella. Teidän sananne kohottivat
asemaanne melkoisesti. Kiinnititte huomiotani. Senvuoksi pyysin teitä
tulemaan vielä kerran huoneeseeni, jotta voisin lähemmin tutustua
teihin. Tahdotteko ystävällisesti ravistaa savuketuhkanne tuohon
bambu-pöydällä olevaan pieneen japanilaismaljakkoon."

Kaiken tämän oli hän puhua jyristänyt aivan kuin suurelle
auditoriolle. Hän oli kääntänyt kirjoitustuolinsa niin että hän istui
nyt suoraan minua kohti, pöhöttyneenä kuin muodoton sammakko. Hän
nojasi päätään taaksepäin ja silmät olivat puoleksi ummessa. Nyt
kääntyi hän äkkiä sivullepäin ja ainoa, minkä voin nähdä hänestä, oli
tavattoman pörröiset hiukset ja punainen ulospäin taipunut korva.
Hän penkoi kirjoituspöydällä olevia paperipinoja. Hetken perästä
istui hän jälleen minua vastapäätä jokseenkin risainen skitsikirja
kädessään.

"Aion puhua Etelä-Ameriikasta kanssanne", sanoi hän. "Pyydän säästyä
kaikista huomautuksistanne. Ensinnä täytyy teidän tietää, että ei
sanaakaan siitä, mitä nyt teille puhun, saa tulla julkisuuteen ilman
minun nimenoomaista suostumustani. Todennäköisesti en koskaan anna
teille siihen lupaa. Ymmärrättekö minua?"

"Mutta tuo on liian kova määräys", sanoin minä. "Varmasti
asiaa-ymmärtäväisesti laadittu selostus --"

Hän pani kirjan takaisin pöydälle.

"Riittää jo", sanoi hän. "Keskustelumme on loppunut."

"Ei, ei, suostun mihin ehtoihin tahansa!" huudahdin minä. "Mikäli
voin ymmärtää, ei ole tässä valitsemisen varaa."

"Ei todellakaan."

"No siis minä lupaan."

"Kunnianne kautta?"

"Kunniani kautta."

Hän katsoi minuun ja minä voin lukea epäilystä hänen julkeasta
katseestaan.

"Mitä minä tosiaankaan tiedän teidän kunniastanne?" sanoi hän.

"Te käytätte sentään liian suuria vapauksia", huudahdin minä
harmistuneena. "Ei koskaan elämässäni ole kukaan minua näin
röyhkeästi loukannut."

Minun hyökkäykseni näytti häntä enemmän miellyttävän kuin suututtavan.

"Pyöreäkalloinen", mutisi hän. "Lyhytpäinen, harmaasilmäinen,
mustatukkainen, vivahtaa hiukan neekeriin. Luultavasti kelttiläinen?"

"Minä olen irlantilainen, sir,"

"Irlantilainen -- irlantilainen?"

"Niin, sir."

"Se selittää asian. Saadaan nähdä. Te olette luvannut pitää
luottamustani arvossa. Sanon teille mielelläni, että luottamukseni
ei ole täydellinen. Mutta joka tapauksessa annan teille
mieltäkiinnittäviä tietoja, Ensinnäkin tiedätte kai, että minä
kaksi vuotta sitten tein matkan Etelä-Ameriikkaan -- sillä on vielä
kerran huomattava sija tieteen historiassa. Matkani tarkoitus oli
varmentaa Wallacen ja Bateksen tekemiä loppupäätelmiä, ja tuo voi
olla mahdollista ainoastaan tutkimalla esitettyjä tosiasioita juuri
samallaisten ehtojen vallitessa. Vaikkapa ei matkallani olisi ollut
muitakaan tuloksia, olisi se ollut hyvin tärkeä, mutta oleskellessani
siellä sattui jotain odottamatonta, joka avasi tutkimukselle aivan
uuden suunnan.

"Te tiedätte -- tai luultavasti _te ette_ tänä puolisivistyneenä
aikakautena tiedä, että suuret osat Amazon-virran ympärillä
olevista maista ovat vielä tutkimattomia, ja että suuri joukko
lisäjokia, joista useimpia ei ole kartalle merkitty, laskee
pääjokeen. Velvollisuuteni oli käydä noissa vähän tunnetuissa
maissa tutkimassa niiden kasvikuntaa; ja tämä antoi arvokkaan
lisän suureen, monumentaaliseen zoologia-teokseeni, joka antaa
oikeuden olemassaololleni. Työni päätyttyä satuin paluumatkalla
viettämään yöni pienessä intiaanikylässä, joka sijaitsi erään
sivujoen yhtymäkohdassa pääjokeen. Sivujoen nimen säilytän omana
tietonani. Alkuasukkaat olivat cucamaintiaaneja, hyväluontoista
mutta rappiotunutta heimoa, jonka henkinen lahjakkuus nousee tuskin
keskinkertaisen lontoolaisen tasolle. Olin menomatkallani onnistunut
parantamaan muutamia heistä, ja persoonani oli tehnyt syvän
vaikutuksen heihin, jonka vuoksi en lainkaan ihmetellyt huomatessani
paluumatkalla, että minua oli odotettu. Heidän merkinannoistaan
huomasin, että joku mitä kipeimmin tarvitsi minun taitoani lääkärinä,
ja minä seurasin päällikköä erääseen luolaan. Astuessani sinne
huomasin heti, että sairas, jonka avuksi minua oli kutsuttu, oli
juuri heittänyt henkensä. Hämmästyksekseni hän ei ollutkaan intiaani,
vaan valkoihoinen -- hyvinkin valkoinen mies, tahtoisin sanoa,
sillä hän oli valkotukkainen ja hänellä oli muutamia albinoksen
tuntomerkkejä. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset, hän oli äärettömän
laiha ja näytti kauan kärsineen säästä johtuvista vaikeuksista.
Mikäli voin saada selkoa alkuasukkaitten puheista, oli hän heille
aivan outo ja oli saapunut perin uupuneena metsäin halki kulkien
heidän kyläänsä.

"Miehen laukku oli hänen vieressään ja minä aloin tutkia sen
sisällystä, Hänen nimensä oli kirjoitettu erääseen laukussa olevaan
nahkapalaan -- Maple White, Lake Avenue, Detroit, Michigan, ja tuolle
nimelle minä aina nostan hattuani. En sano liikaa väittäessäni, että
se kerran, kun asian todellista arvoa aletaan ymmärtää, kirjoitetaan
minun oman nimeni rinnalle.

"Laukun sisällyksestä kävi selville, että mies oli ollut
taidemaalari ja runoilija, joka oli matkustanut tänne vaikutelmia
keräilemään. Löysin joitakuita runonpätkiä. En pidä itseäni
pätevänä niitä arvostelemaan, mutta arvelen kuitenkin niiden olleen
jokseenkin ala-arvoisia. Siellä oli myös jokseenkin arkipäiväisiä
jokimaalauksia, värilaatikko, värillisiä liituja, muutamia
siveltimiä, tuo kirjoituspöydälläni oleva käyrä luu, nidos Baxterin
'Koi ja perhonen'-nimistä teosta, halpa revolveri ja muutamia
patruunia. Ei ainoatakaan vaatekappaletta näkynyt. Joko oli hänen
koko omaisuutensa laukussa tai olivat vaatteet matkan varrella
hukkuneet. Olen nyt luetellut ameriikkalaisen bohemin koko omaisuuden.

"Olin juuri menemäisilläni hänen luotaan, kun huomasin, että
jotakin pistihe esiin hänen resuisen takkinsa alta. Se oli hänen
skitsikirjansa ja se oli silloin aivan yhtä kulunut kuin nyt.
Minä voin vakuuttaa, että Shakespearen ensimäistä folianttia ei
ole säilytetty sellaisella kunnioituksella, jolla minä olen tätä
pyhäinjäännöstä aina tallettanut. Ojennan nyt tämän teille ja pyydän
teitä tarkastamaan sen sisältöä sivu sivulta."

Hän sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin tuolissaan, terävän
arvostelevin katsein seuraten, minkä vaikutuksen tämä asiakirja
minuun tekisi.

Olin avannut kirjan valmiina hämmästymään, mutta millä tavalla, siitä
ei minulla ollut vähintäkään aavistusta. Ensi sivu tuotti minulle
pettymyksen, sillä siinä oli vain hyvin lihavan miehen kuva ja alle
oli kirjoitettu: "Jimmy Colver postiveneessä." Ja sitten seurasi
luonnoksia intiaaneista ja heidän elämästään. Seuraavalla sivulla
oli iloista, hyvinvoipaa hengen miestä esittävä skitsi, kun tämä
leveälierinen olkihattu päässä istui hyvin laihaa eurooppalaista
vastapäätä, ja kuvan alle oli kirjoitettu: "Aamiainen Fra Cristeforon
kanssa Rosariassa." Naistutkielmia ja kuvia lapsista, sitten
eläinpiirroksia kuten: "Merilehmä hietikolla", "Kilpikonnia ja niiden
munia", "Mustia adjutia miritipalmun alla" -- eräs sikaa muistuttava
eläin. Viimeisenä oli kahden sivun suuruinen luonnos, joka esitti
pitkäkuonoisia ja hyvin epämiellyttäviä matelijoita. En käsittänyt
tästä mitään ja sanoin sen professorille. "Nuo taitavat olla
krokodiileja."

"Alligatoreja, alligatoreja! Varsinaisia krokodiileja ei esiinny
Etelä-Ameriikassa. Näiden ero --"

"Minä vaan tahtoisin sanoa, että en löydä kirjasta mitään tavatonta
-- en mitään, joka vahvistaisi teidän väitteenne."

Hän hymyili ylimielisesti.

"Kääntäkää lehti", sanoi hän.

En voinut yhtyä hänen ihastukseensa. Seuraavana oli kokosivun
suuruinen luonnos, karkeavärillinen maisemamaalaus -- sellainen,
jota ulkoilmamaalarit käyttävät apunaan valmistaessaan jotakin
suurta teostansa. Sen etualalla oli kalpean vihervä ruohikko, joka
pengermittäin kohoutui ja päättyi tummanpunaiseen ennen näkemieni
basalttimuodostumien tapaisesti ryhmittyneeseen kallioharjanteeseen.
Se muodosti taustalla keskeytymättömän muurin. Eräässä kohdassa oli
rotkon harjanteesta erottama ylöspäin suippeneva kallio, jota somisti
suuri puu. Kaiken tämän taustalla sininen, troopillinen taivas.
Kapea, kasvullisuutensa vuoksi vihreä juova reunusti punaista vuorta.

"Noo?" sanoi hän.

"Epäilemättä omituinen muodostuma", sanoin minä, "mutta minä en ole
siinä määrin geoloogi, että voisin sanoa tätä harvinaiseksi."

"Harvinaiseksi!" huudahti hän. "Se on ainoa laatuaan! Aivan
uskomaton! Ei kukaan ole vielä keksinyt tuollaista mahdolliseksikaan.
Jatkakaa tarkasteluanne!"

Minä käänsin lehteä ja huudahdin hämmästyksestä. Siinä oli koko sivun
täyttävä kuva ihmeellisimmästä eläimestä, mitä koskaan olin nähnyt.
Se oli ooppiuminpolttajan uni, mielipuolen näky. Pää oli linnun,
ruumis turvonneen sisiliskon, riippuvassa hännässä törröttivät piikit
ja koukkuisen selän pykälämäinen reuna näytti riviin asetetuilta
kukonharjoilta. Tämän eläimen edessä seisoi pieni kummallinen mies
tai ihmishaamuinen kääpiö katsellen eläintä.

"No mitä sanotte tästä?" sanoi professori riemuitsevana hykerrellen
käsiään.

"Tämä on ennen kuulumatonta -- luonnotonta."

"Mutta mikä on hänelle antanut aiheen tuollaisen eläimen
piirtämiseen?"

"Joltakin kauppamatkustajalta ostettu paloviina, sen vakuutan!"

"Vai niin, vai tuo on paras selitys, jonka te asialle keksitte."

"Niin, saanko kuulla myös teidän selityksenne, sir."

"Minun on aivan yksinkertainen. Tämä eläin on olemassa -- se on
piirretty luonnon mukaan."

Olisin nauranut leveästi, ellen olisi muistanut tapaa, millä äsken
menimme portaita alas.

"Epäilemättä, epäilemättä", sanoin minä myöntelevästi, kuten
mielipuolen puheisiin ainakin. "Minun täytyy myöntää", jatkoin,
"että tuo pieni ihmiskuva tuottaa minulle päänvaivaa. Jos se olisi
intiaani, todistaisi se ilmeisesti, että joku kääpiöheimo on olemassa
Ameriikassa, mutta minun mielestäni tämä on eurooppalainen, olkihattu
päässään."

Professori puhisi kuin vihainen härkä.

"Te olette todellakin tieteen raja-asteilla", sanoi hän. "Te
laajennatte minun mielipidettäni mahdollisesta. Aivohalvautumista!
Mentalista pehmentymistä! Perin ihmeellistä!"

Hän oli liian epäjohdonmukainen suututtaakseen minua. Vihastuminen
olisi vienyt voimia, sillä jos tuolle miehelle suuttuu, ei siitä tule
loppua koskaan. Tyydyin vetämään suuni heikkoon hymyilyyn. "Minusta
mies oli kovin pienen näköinen", sanoin minä.

"Katsokaa tuota!" sanoi hän eteenpäin kumartuen ja osoittaen kuvaa
makkaraa muistuttavalla, karvaisella etusormellaan. "Näettekö tuota
eläimen takana kasvavaa kasvia. Te kai luulette sitä voikukaksi tai
kaalinkuvuksi? Eikö mitä, se on elfenluupalmu ja se on viisikymmentä
tai kuusikymmentä jalkaa korkea. Ymmärrättekö, että mies on
tarkoituksen vuoksi tuohon asetettu. Ei hän olisi todellisuudessa
saanut rauhassa seistä tuota eläintä piirtämässä. Maalari on tehnyt
luonnoksen itsestään osoittaakseen oikeita suhteita. Hän oli --
sanokaamme viisi jalkaa pitkä. Puu on kymmenen kertaa pitempi, ja
tuommoinen on ennen kuulumatonta."

"Oi taivas!" huudahdin minä. "Te uskotte siis että eläin -- Charing
Crossin asema olisi ollut liian pieni karsina tuota elukkaa varten."

"Liioittelematta voi sanoa, että tämä on hyvin huomattava ilmiö",
sanoi professori hyvin tyytyväisenä.

"Mutta", huudahdin, "ei toki voi yhden ainoan luonnoksen
perustalla kumota koko ihmissuvun kokemuksia" olin selaillut
kirjan loppuun, eikä siellä ollut mitään toista samantapaista --
"tämähän on jonkun kuljeskelevan ameriikkalaisen taiteilijan tekemä
luonnos, taiteilijan, joka on tehnyt sen haschischin huumaamana
tai kuumehoureessa tai ainoastaan tyydyttääkseen oikukasta
mielikuvitustaan. Teidänlaisenne tiedemies ei voi puolustaa
tuollaista positionia."

Vastaukseksi otti professori esiin erään kirjan pöydältä.

"Tämä on hyvin lahjakkaan ystäväni Ray Lankesterin mainio
erikoistutkielma", sanoi hän. "Täällä on kuva, jonka luulisin teitä
huvittavan; Miltä jurakauden Dinosaur Stegosaurus näytti eläessään.
-- Yksin takajalka on kaksi kertaa niin suuri kuin täysi-ikäinen
ihminen! Noo, mitä tästä sanotaan?"

Hän ojensi minulle avatun kirjan. Minä peräydyin pari askelta
taaksepäin nähdessäni kuvan. Tämä hävinneen maailman uudelleen
muovailtu eläin muistutti suuressa määrin tuntemattoman taiteilijan
luonnosta.

"Tämä on epäilemättä perin kummallista", sanoin minä.

"Mutta ettekö myönnä, että se vaikuttaa ratkaisevasti?"

"Voihan yhtäläisyys olla satunnaistakin, tai ehkä tuo ameriikkalainen
on nähnyt samallaisen kuvan ja säilyttänyt sen epäselvänä
muistissaan. Aistihäiriön sattuessa on se voinut juohtua hänen
mieleensä."

"Olkoon asianlaita vaikkapa niinkin", sanoi professori
pitkämielisesti. "Tahdotteko ystävällisesti katsoa tätä luuta." Hän
antoi nyt minulle kuolleen omaisuudesta huomattavimman jäännöksen.
Luu oli noin kuusi tuumaa pitkä, peukaloani hiukan vahvempi ja
toisessa päässä näytti olevan rustontapainen pitennys.

"Minkähän tunnetun luontokappaleen luu tämä on?" kysyi professori.

Minä tutkistelin sitä tarkalleen koettaen loihtia esiin puoleksi
unohtuneita tietojani.

"Se voisi olla ihmisen tavallista vahvempi solisluu", sanoin minä.

Isäntäni kumosi otaksumani halveksivin kädenliikkein. "Ihmisen
solisluu on taipunut. Tämä sitävastoin on suora. Sen pinnalla on
syvennys, joka todistaa suuren jänteen kulkeneen sen poikki, eikä
niin ole asianlaita solisluussa."

"Siinä tapauksessa täytyy minun tunnustaa, etten tiedä, mikä se on."

"Teidän ei tarvitse hävetä tietämättömyyttänne, sillä minä luulen,
ettei koko South Kensington-museon henkilökunta voi sanoa tälle
nimeä." Hän otti eräästä pillerirasiasta herneen kokoisen luun.
"Minun ymmärrykseni mukaan", sanoi hän, "vastaa tämä ihmisruumiista
otettu luu sitä, joka on teidän kädessänne. Tästä saatte käsityksen
olennon suuruudesta. Rustomuodostuma todistaa, että tämä eläin ei
ole mikään kivettynyt jäännös, vaan elää meidän päivinämme. Mitä te
sanotte siitä?"

"Voisi ajatella, että elefantti --"

Hän teki torjuvan liikkeen aivankuin lauseeni olisi häneen sattunut
kipeästi.

"Älkää puhuko elefanteista Etelä-Ameriikassa! Jokainen kansakoulun
läpikäynyt --"

"No, joku muu etelä-ameriikkalainen eläin sitten", keskeytin häntä,
"esimerkiksi tapiiri."

"Te, nuori mies, voitte kyllä olla varma siitä, että minä tunnen
tieteeni alkuperusteet. Tämä luu ei voi olla tapiirin eikä minkään
muunkaan eläinopissa mainitun eläimen. Se on hyvin suuren, voimakkaan
ja -- kaiken verrannollisuuden perustalla -- hyvin julman eläimen,
joka kyllä elää maapallolla, mutta ei ole vielä tullut tutkimusten
huomioon. Joko nyt olette vakuutettu?"

"Minä olen ainakin hyvin innostunut."

"Silloin tilanne ei ole toivoton. Minä arvelen, että jossakin teissä
piilee joku määrä älyä ja sitä meidän juuri on etsiskeltävä. Nyt me
jätämme kuolleen ameriikkalaisen ja tarkastamme kuinka sitten kävi.
Arvannette, että en voinut jättää Amazon-jokea lähemmin tutkimatta
sitä. Muutamat seikat osoittivat, mistä päin kuollut vaeltaja oli
tullut. Intiaanilegendat olisivat olleet mainioita oppaita, sillä
minä huomasin että kaikkien jokiseudun heimojen kesken kerrottiin
yleisesti jostakin tuntemattomasta maasta. Te olette tietysti kuullut
puhuttavan Curupurista?"

"En, en koskaan,"

"Curupuri on metsien haltia, niin kauhea ja niin ilkeä, että sitä
täytyy paeta. Ei kukaan voi kuvata sen muotoa ja rakennetta, mutta
sen nimi herättää kauhua koko Amazon-seudussa. Kaikki heimot
ovat yksimieliset Curupurin elinpaikoista. Siltä suunnalta oli
ameriikkalainen tullut. Siinä oli jotakin kauhua herättävää. Minun
tehtäväni oli ottaa asiasta selkoa."

"Mitenkä menettelitte?" Kevytmielisyyteni oli hävinnyt. Tämä voimakas
mies vaati huomaavaisuutta ja kunnioitusta.

"Minä voitin alkuasukkaitten voimakkaan vastustuksen -- vastustuksen
sellaisen, joka meni niin pitkälle, että he eivät tahtoneet puhua
koko asiasta enää mitään, ja viisaasti käyttäen houkutusta ja
lahjoja pakkouhkailun ohella onnistuin saamaan kaksi henkilöä
oppaikseni. Monien vaiheiden jälkeen, joita en enää huoli kuvata,
kuljettuamme matkan, jonka pituutta en tahdo mainita, suuntaan,
josta vaikenen, tulimme vihdoinkin seutuun, jota ei koskaan ole
kuvattu, ja jossa ei kukaan muu kuin onneton edeltäjäni ollut käynyt.
Tahdotteko ystävällisesti katsoa hiukan tätä?" Hän ojensi minulle
puolilevynsuuruisen valokuvan. "Sen epäselvyys johtuu siitä", sanoi
hän, "että veneemme virran yli kuljettaessa kaatui ja laatikko,
jossa olivat meidän valmistamattomat filmimme, meni rikki surullisin
seurauksin. Ne vioittuivat joka ainoa, ja se oli korvaamaton
vahinko. Tämä on yksi niistä harvoista, joka osaksi pelastui. Teidän
täytyy hyväntahtoisesti tunnustaa tämän selityksen totuudellisuus
kaikkien puutteitten ja virheellisyyden suhteen. On paljon puhuttu
väärennyksistä. En halua kumota sellaista syytöstä."

Valokuva oli todellakin sangen erehdyttävä. Epäystävällinen
arvostelija olisi kyllä voinut selittää pahoin päin tahraisen pinnan.
Se oli harmaan epäselvä maisema ja kun lähemmin aloin erottaa
sen yksityisseikkoja, huomasin siinä pitkän, äärettömän korkean
vuorijonon, joka elävästi muistutti kauempaa nähtyä vesiputousta.
Etualalla oli viettävä osaksi metsää kasvava tasanko.

"Minä luulen, että tässä on aihe sama kuin tuossa maalatussa
taulussa", sanoin minä.

"Se on sama paikka", vastasi professori. "Minä löysin ameriikkalaisen
jäljet. Katsokaapa tätä!"

Hän näytti nyt lähempää otettua, vaikkakin hyvin vaillinaista kuvaa
samasta maisemasta. Voin selvästi erottaa erillään seisovan puitten
ympäröimän pyramiidin, joka oli erillään itse vuoresta.

"En epäile enää rahtuakaan", sanoin minä.

"Taas uusi voitto", lausui hän. "Eikö niin että jatkamme? Tahdotteko
ystävällisesti katsoa tuon vuoripilarin huippua. Näkyykö siinä
mitään?"

"Suunnattoman suuri puu."

"Ja puussa?"

"Suuri lintu", sanoin minä.

Hän ojensi minulle suurennuslasin.

"Niin", sanoin minä, "suuri lintu istuu puussa. Sillä näyttää olevan
melko suuri nokka. Taitaa olla pelikaani."

"En voi onnitella teitä näkemiskykynne vuoksi", sanoi professori.
"Pelikaani se ei ole, eikä edes mikään lintu. Ehkä teitä huvittaa
kuulla, että juuri tuon minä onnistuin ampumaan. Tämä oli
kokemuksistani säilyttämäni ainoa ehdoton todistuskappale, jonka
onnistuin tuomaan mukanani tänne."

"Teillä on siis se? Tuosta saan siis selvän todistuskappaleen."

"Minulla on ollut se. Se monien muiden arvokkaitten esineiden kera
hävisi surkeasti veneonnettomuudessa, joka pilasi valokuvani. Minä
tartuin siihen kohisevissa pyörteissä ja siivenpala jäi käteeni.
Maihin joutuessani olin tiedotonna, mutta suuremmoisen eksemplarini
kurja jäännös oli turmeltumaton. Minä näytän sen teille."

Eräästä laatikosta otti hän esiin jotakin, joka minun mielestäni
näytti olevan suuren yölepakon siiven yläosa. Se oli vähintäin kaksi
jalkaa pitkä taipunut luu, polvekemainen kudelma alapuolellaan.

"Suunnaton yölepakko", ehdottelin minä.

"Ei sinne päinkään", sanoi professori ankarasti. "Minunlaiseni
miehen, joka elää sivistyneessä tieteellisessä ilmapiirissä, on
vaikea käsittää, että zoologian kaikkein ensimäiset alkeet ovat niin
vähän tunnettuja. Voiko olla mahdollista, että te ette tunne noita
vertailevan anatomian alkeellisimpiakaan tosiseikkoja, että linnun
siipi vastaa käsivartta, kun lepakon siiven sitävastoin muodostaa
kolme pitentynyttä sormea, joita kalvot yhdistävät. Näin ollen ei
jalka vastaa käsivartta, ja näette kai itse, että tässä on vain yksi
kalvo, joka riippuu yhdestä ainoasta luusta siis tämä ei voi olla
lepakon luu. Mutta koska se ei ole lintu eikä lepakko, mikä se sitten
on?"

Pieni tietovarastoni oli nyt lopullisesti tyhjä.

"En tosiaankaan tiedä", sanoin minä.

Hän aukaisi taas tuon äskeisen erinomaisen teoksen.

"Tässä", sanoi hän osoittaen tavattoman kummallista lentävää ihmettä,
"on mainio tuota dimorfodonista tai pterodaktylista esittävä kuva;
tämä eläin on lentävä matelija jurakaudelta. Seuraavalla sivulla on
sen siipimekanikan piirustus. Olkaa hyvä ja verratkaa sitä kädessäni
olevaan kappaleeseen."

Hämmästyksen laine huuhteli rintaani tehdessäni vertailuja. Nyt
olin vakuutettu. Tästä ei voinut päästä minnekään. Yhteiset
todisteet olivat valtavia. Skitsit, valokuvat, kertomukset ja
tuo kappale jokaisen nähtävänä -- asia oli ratkaistu. Sen minkä
sanoin, sanoin lämmöllä, sillä minä käsitin, että professoria oli
oikeudettomasti kohdeltu. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan sulkien
silmänsä; suvaitsevaisesti hymyillen lämmitteli hän äkkinäisen
auringonpilkahduksen hetkellisessä valossa.

"Tämä on kummallisinta mitä koskaan olen kuullut!" sanoin, sillä
sanomalehti- eikä tiedemiesihastukseni oli herätetty. "Tämä on
jotakin valtavaa. Te olette tieteen Kolumbus, joka olette löytänyt
salatun maan. En voi sanoa, kuinka olen pahoillani, että teitä ensin
epäilin. Kaikki näytti niin mahdottomalta. Mutta nyt minä voin
tarttua oikeisiin todistuskappaleisiin kun näen ne edessäni, ja
näidenhän pitäisi kelvata kelle tahansa."

Professori kehräsi kuin kissa tyytyväisenä.

"Ja sitten, sir, mitä teitte te sitten?"

"Silloin oli sade-aika, mr Malone, ja varastoni olivat loppuneet.
Minä osittain tutkin tuon valtavan kallion, mutta en keksinyt mitään
keinoa, miten päästä sille. Nousu tuolle pyramiidin muotoiselle
kalliolle, josta ammuin pterodaktyluksen, oli helpompaa. Koska
olen jokseenkin tottunut alppikiipeilijä, onnistuin pääsemään sen
huipulle, ja siitä oli hyvä näköala yli tuon suuremman kallion
ylätasangon. Se näytti hyvin suurelta. En idässä enkä lännessä nähnyt
tuon viheriöivän vuorenselkämän loppuvan. Alapuolella on maa soista
ja karua, täynnä käärmeitä, hyönteisiä ja kuumehöyryjä. Se muodostaa
luonnollisen suojan tuolle kummalliselle maalle."

"Näittekö mitään muita jälkiä elävästä elämästä?"

"En, sir, en nähnyt, mutta sen viikon aikana, jonka vietimme
leiriytyneinä vuoren juurella, kuulimme toisinaan kummallisia ääniä
ylhäältä."

"Ettekö nähnyt tuota ameriikkalaisen piirustamaa eläintä? Kuinka te
tämän seikan selvitätte?"

"Meidän täytyy olettaa, että hän oli onnistunut pääsemään huipulle ja
siellä nähnyt tämän. Me siis tiedämme, että sinne korkeuteen on tie.
Me tiedämme myöskin, että sitä on vaikea kulkea, muutenhan eläimet
olisivat tulleet sitä myöten maahan ja levinneet lähiseuduille. Onhan
tämä aivan ilmeistä."

"Mutta miten voidaan selittää, että niitä on tuolla ylhäällä?"

"Sitä kysymystä ei olekaan helppo ratkaista", sanoi professori.
"Ainoastaan yksi selvittämistapa on mahdollinen. Etelä-Ameriikka,
kuten ehkä olette kuullut, on graniittimaanosa. Juuri tällä kohdalla
on maan uumenissa ennen kaukaisessa muinaisuudessa tapahtunut
valtava vulkaninen mullistus. Huomautan vain, että nämä vuoret
ovat basalttipitoisia ja siis käyneet läpi liekkien. Noin Sussexin
kokoinen alue on kohonnut kaikkine siinä olevine elävine olentoineen
ilmaan ja jäänyt äkkijyrkkien ja niin kovien vuorenseinämien
eroittamaksi, että ne syövyttävät muuta seutua. Mikä on ollut
seurauksena? Luonnonlait ovat muuttuneet toisiksi. Ne moninaiset
seikat, jotka vaikuttavat maailman olemassaolontaisteluun, ovat
tässä tehdyt tehottomiksi tai ovat ne muuttaneet muotoa. On olemassa
eläinlajeja, jotka kaikkialta muualta ovat hävinneet. Huomannette,
että niin hyvin pterodaktylus kuin stegosaurus ovat jurakauden
aikaisia eläimiä ja näinollen hyvin vanhoja. Noiden kummallisten
satunnaisten seikkojen on onnistunut merkillisesti säilyttää ne
maailmassa."

"Teidän todistuksenne näyttävät minusta kerrassaan ratkaisevilta.
Teidän täytyy vain jättää ne asianomaisiin virastoihin."

"Niin luulin minäkin kaikessa yksinkertaisuudessani", sanoi
professori katkerasti. "Voin sanoa teille, kuinka siinä kävi. Joka
käänteessä kohtasin vain epäilystä, milloin tyhmyydestä, milloin
kateudesta johtuvaa. Minun luonteeni ei taivu kenenkään edessä
matelemaan, enkä tahdo todeta tosiseikkoja silloin kun sanojani
ei uskota. Ensimäisen ottelun jälkeen en ole alistunut esittämään
omistamiani yhtäpitäviä todisteita. Aloin vihata koko asiaa -- en
tahtonut siitä puhua. Kun teidänlaisenne miehet, jotka edustavat
suuren yleisön mieletöntä uteliaisuutta, tulivat häiritsemään
minua omassa kodissani, en kyennyt heitä arvokkaasti ja tyynesti
kohtelemaan. Myönnän olevani luonteeltani tulinen ja minä menetän
tasapainoni, jos suutun. Pelkään, että te olette sen huomannut."

Peitin kasvoni käsilläni ja vaikenin.

"Vaimoni on tämän johdosta ehdotellut minulle yhtä ja toista, mutta
sittenkin minä arvelen, että jokaisen kunnon miehen on tehtävä juuri
niin. Tänään aion antaa näytteen tahdonkyvystä mielenkiihtymyksen
hallitsijana, Kutsun teitä luennolleni." Hän otti pöydältä kortin
ja antoi sen minulle. "Te kai tiedätte, että mr Percival Waldron,
jokseenkin tunnettu ja suosittu luonnontutkija, luennoi tänä
iltana kello puoli yhdeksän Zoloogisen laitoksen salissa aineesta
'Aikakausien todisteet.' Minua on pyydetty istumaan korokkeella
ja ehdottamaan luennoitsijalle yhteinen kiitoslausunto. Sen
tehdessäni aion mitä hienotunteisimmin ja täsmällisimmin lausua
joitakuita tosiseikkoja, jotka herättävät auditoriumin huomiota ja
ainakin joissakuissa kuulijoistani halun tunkeutua yhä syvemmälle
aineeseen. En aio sanoa mielipidettäni millään tavalla kehoittavasti,
ymmärrättekö, vaan ainoastaan koetan osoittaa, että juuret ovat
paljon syvemmällä. Tulen olemaan äärettömän rauhallinen nähdäkseni
voittaisinko sellaisella itsehillitsemisellä suosiollisempia
tuloksia."

"Ja minä saan tulla sinne?" kysyin innokkaasti.

"Olette tervetullut", sanoi hän ystävällisesti. Hänen olennossaan
oli nyt jotakin niin äärettömän voimakasta ja lämmittävää, että
se vaikutti melkein valtavammalta kuin hänen vihansa. Hänen
hyväntahtoinen hymynsä oli niin ihmeellisen miellyttävä, vaikka hänen
poskensa äkkiä muuttuivatkin hänen puoliummessa olevien silmäinsä
ja suuren mustan partansa välissä paistaviksi punaisiksi omenoiksi.
"Tulkaa kaikella muotoa. On lohdullista ajatella, että minulla
salissa on yksi puoluelainen, olkoonpa vaikka kuinka kykenemätön ja
tietämätön itse aineesta. Sinne tulee paljon väkeä, sillä vaikka
Waldron on lavertelija, on hänellä paljon ystäviä ja suosijoita. Ja
nyt, mr Malone, on aikaani kulunut kanssanne enemmän kuin aioinkaan.
Ihminen ei saa kätkeä itseensä sitä, mikä on aiottu maailmaa varten.
Hauska tavata teitä luennolla. Ymmärrätte kai, että te ette saa
julaista mitään mitä olen teille ilmaissut."

"Mutta Mc Ardle -- sanomalehden toimitussihteeri tahtoo tietysti
tietää, mitä olen tehnyt."

"Sanokaa hänelle mitä tahdotte. Muun muassa voitte sanoa hänelle,
että jos hän aikookaan lähettää tänne jonkun toisen minua
ahdistamaan, niin tulen häntä vastaan ratsupiiska kädessä. Luotan
siihen, ettei mitään tästä paineta. Hyvä, minä uskon teihin.
Siis Zoloogisen laitoksen salissa kello yhdeksän tänä iltana."
Sain viimeisen vaikutteen punaisista poskista, sinisen mustasta
aaltoilevasta parrasta ja kärsimättömistä silmistä, kun hän heilutti
kättään minun jättäessäni huoneen.



VIIDES LUKU

"Ratkaisematon kysymys."


Ylimielisyyteni oli jokseenkin lannistettu tuon ensimäisen
ruumiillisen ja toisen henkisen yhteenoton jälkeen professori
Challengerin kanssa. Iskusta polttavassa päässäni takoi alituisesti
ajatus, että tuon miehen puheessa oli jotakin totta, ja että tässä
olisi äärettömästi _Daily Gazettea_ varten kirjoitusaiheita, jos
joskus saisin siihen tilaisuuden. Tyhjät ajoneuvot odottivat kadulla,
minä hyppäsin niihin ja ajoin toimistoon. Mc Ardle oli paikallaan
kuten aina.

"Noo", huusi hän odottavan näköisenä, "kuinka kävi? Nyt olette
varmaan ollut kiirastulessa, nuori mies? Ei kai hän sentään
menetellyt kovakouraisesti?"

"Me olimme pienessä käsikähmässä aluksi."

"Sellainen konna! Entä sitten?"

"Hän tuli pian puheliaammaksi ja me juttelimme hetkisen. Mutta minä
en saanut hänestä mitään irti -- mitään julkaistavaa."

"Sitä minä en usko. Hän loukkasi teitä ja se on saatettava
julkisuuteen. Sellaista hirmuvaltaa ei suvaita, mr Malone. Meidän
täytyy opettaa miehelle, mikä on sopivaa, Huomenna suuntaan pienen
kirveltävän kirjoituksen häntä vastaan. Antakaa minulle vain
aineksia, niin kyllä minä poltinraudalla merkitsen tuon miehen
ainaiseksi. Professori Münchhausen -- sopisikohan tuollainen
päällekirjoitus? Sir John Mandeville redivivus -- Cagliostro --
kaikki historian pettureita ja ylvästelijoitä. Kyllä minä näytän,
että hän on oikea keinottelija."

"Siihen minä en myönny."

"Miksi ette?"

"Sen tähden, että hän ei ole mikään keinottelija."

"Mitä kummaa?" huusi Mc Ardle ulvoen. "Ette kai väitä, että uskotte
noita juttuja mammuteista, mastodonteista ja suurista merikäärmeistä?"

"Sellaisista en tiedä mitään enkä luule hänenkään niistä uneksivan.
Mutta minä uskon, että hän on keksinyt jotain uutta."

"Ryhtykää heti kirjoittamaan!"

"Tekisin mielelläni niin, mutta hän on uskonut minulle kaikki sillä
ehdolla, että en mitään päästä julkisuuteen." Muutamin lyhyin lausein
selitin, mitä professori oli kertonut. "Näin ovat asiat."

Mr Ardle näytti kummallisen epäilevältä. "Hyvä, mr Malone", sanoi
hän viimein, "ei kai kuitenkaan tuota tämän illan kokousta tarvitse
pitää salassa. Luulen että ei mikään lehti huolehdi siitä, sillä
Waldronia on täällä monin kerroin selostettu eikä kukaan tiedä, että
Challenger aikoo esiintyä. Siitä saamme hyvää ainesta, jos onni meitä
suosii. Tehän menette sinne ja hankitte meille mahdollisimman tarkan
selostuksen. Varaan tilaa lehdessä puoliyöhön asti."

Sinä päivänä oli minulla paljon tehtävää. Söin aikaisin päivällistä
Savage-klubissa Tarp Henryn kanssa, ja osittain kerroin hänelle
seikkailuni. Hän kuunteli epäilyksen hymyn värehtiessä hänen
kuopalleen painuneissa kasvoissaan ja nauroi menehtyäkseen
kuullessaan, että professori oli saanut minut uskomaan.

"Veli hyvä, eihän sellainen ole mahdollista todellisessa elämässä.
Ei kuka tahansa aivan odottamatta tee suuria löytöjä unohtaen
sitten takeet löytöjen todellisuudesta. Jättäkää nuo jutut
romaaninkirjoittajille. Mies miettii samallaisia kepposia, joita
näkee joka päivä eläintieteellisen puutarhan apinahuoneessa. Kaikki
on pelkkää lorua."

"Mutta tuo ameriikkalainen runoilija?"

"Ei semmoista ole ikinä ollut."

"Näinhän hänen luonnoskirjansa."

"Challengerin luonnoskirja."

"Olisiko _hän_ piirtänyt eläimen?"

"No varmasti. Kukas muu?"

"Mutta valokuvat?"

"Miten lienee valokuvien laita. Tehän sanoitte vain nähneenne linnun."

"Pterodaktyluksen."

"Hänhän niin sanoi. Hän pani teidät uskomaan, että se oli
pterodaktylus."

"Entäs luut sitten?"

"Toinen oli otettu lihakattilasta ja somistettu tätä tilaisuutta
varten. Jos on oikein kätevä ja asioihin perehtynyt, niin voi
petkuttaa luilla yhtä hyvin kuin valokuvillakin."

Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkäpä hän piankin olisi
voittanut uskoni. Mutta silloin keksin onnellisen ajatuksen.

"Tahdotteko tulla kanssani kokoukseen", kysyin.

Tarp Henry näytti empivän.

"Hänestä ei enää pidetä, tuosta kunnon Challengerista", sanoi
hän. "Monella on hänen kanssaan selvittämättömiä asioita. Hän on
luullakseni Lontoon vihatuin mies. Jos lääketieteen ylioppilaita
saapuu kokoukseen, niin varmasti syntyy meteli. En tahdo olla mukana
tuollaisissa mellakoissa."

"Kyllä teidän pitäisi olla häntä kohtaan edes sen verran
oikeudenmukainen, että kuuntelisitte, miten hän puolustaa itseänsä."

"Epäilemättä tekisin siinä oikein. No niin. Tulen kanssanne illalla."

Tullessamme saliin näimme, että osanotto oli paljon suurempi
kuin olimme odottaneet. Pitkä rivi sähkövaunuja toi kokoukseen
valkopartaisia professoreja vaatimattomampien jalankulkijani
loppumattoman jonon alkaessa tungeksia holvatussa käytävässä.
Kuulijakunta näytti siis tulevan sekä lukuisaksi että tieteelliseksi.
Heti istuuduttuamme paikallemme huomasimme, että nuorekas, melkeinpä
poikamainen mieliala vallitsi parvekkeella ja salin peräosassa.
Luodessani silmäyksen ympärilleni huomasin monta penkkiriviä
täpötäynnä noita mainittuja lääketieteen ylioppilaita. Varmaan
olivat kaikki suuret sairaalat lähettäneet tänne joukon kuulijoita.
Luentosalissa vallitsi hyväntahtoinen mutta vallaton mieliala.
Laulettiin riemullisia laulunpätkiä, ja oudolta tuntui sellainen meno
tieteellisen luennon johdatuksena; siellä täällä huomasi ivailunkin
halua, ja se ennusti hauskaa iltaa vaikka arvatenkin hieman
epämiellyttävää niille, jotka sattuivat joutumaan pilkan esineiksi.

Kun esimerkiksi vanha tohtori Meldrun, päässään kaikkien tuntema
suuri hattunsa ylöspäin käännettyine reunoineen, näyttäytyi
korokkeella, kysyttiin monelta taholta: "Mistä olette saanut tuon
savutorven?" niin että hän heti otti hatun päästään ja hämillään
piilotti sen tuolinsa alle. Luuvaloisen professori Wadleyn
nilkuttaessa paikalleen kysyttiin mitä lempeimmällä äänellä salin
joka puolelta, kuinka hänen varpaansa laita oli, ja hän näytti siitä
huomattavasti vihastuvan. Innokkaimmiksi paisuivat mielenosotukset
uuden tuttavuuteni, professori Challengerin, astuessa paikalleen
korokkeen ensi rivin päähän. Kun ensimäinen vilahdus hänen mustasta
parrastaan huomattiin, puhkesi sellainen tervehdyshuudahdusten
myrsky, että aloin epäillä noiden joukkojen tulleen tänne, ei
luennon takia, vaan kuultuaan huhuna, että professori ottaisi osaa
keskusteluun.

Muutamat mieltyneet naurunpuuskaukset etummaisissa penkeissä
istuvien hyvinpuettujen kuulijain taholta todistivat ylioppilaitten
mielenosoitusten hyväksymistä. Tervehdykset eivät itse asiassa
olleet muuta kuin huutamista, lihaa syövien eläinten häkistä
kuuluvaa mylvinää, kun eläinraukat kuulevat ruokaa tuovan vartijan
askelten lähestyvän. Tuo kaikki oli hyvin sopimatonta ja kuitenkin
se minusta tuntui vain meluisalta tervetulon-toitotukselta; he
vastaanottivat näin melskeisesti miehen, joka oli heitä enemmän
huvittanut ja ihmetyttänyt kuin vihoittanut tai herättänyt heidän
vastenmielisyyttään. Challenger hymyili laimeasti osoittaen
suvaitsevaista halveksimista, aivankuin hyväntahtoinen mies kärsii
pieniä nalkuttavia koiranpenikoita. Hitaasti hän istuutui, hengähti
syvään niin että rintakehä huomattavasti laajeni, siveli hyväilevästi
suurta partaansa ja katsahti silmät puoleksi ummessa hieman
ylimielisesti yli salin, joka oli väkeä täynnä. Hänen tulostaan
johtunut melu ei ollut vielä täysin tauonnut, kun puheenjohtaja,
professori Ronald Murray, ja luennoitsija Waldron astuivat esiin ja
toimitus alkoi.

Suokoon professori Murray minulle anteeksi, kun sanon, että hän,
kuten kaikki muutkin englantilaiset, ei voi puhua kyllin kuuluvalla
äänellä. Se seikka, että henkilöt, joilla on jotakin sanottavaa,
eivät viitsi nähdä sen verran vaivaa, että oppisivat taidon saada
puheensa kuulumaan, on yksi nykyajan kummallisia salaisuuksia.

Professori Murray suuntasi muutamia syvämietteisiä ajatelmia valkeaan
kaulaliinaansa ja pöydällä olevaan vesipulloon samalla leikillisesti
silmäten oikealla puolellaan olevaan hopeasauvaansa. Sen jälkeen hän
istuutui ja mr Waldron, hyvin mainehikas ja suosittu luennoitsija,
nousi puhumaan yleisen suosionsorinan kuuluessa. Hän oli ankara,
laihanpuoleinen, karkeaääninen pönäkkä mies, mutta hänellä oli
eräs mainio avu: hän osasi omaksua toisten ajatuksia ja esittää ne
kyllin tajuttavasti jopa jännittävästikin asiaa ymmärtämättömille.
Lisäksi hänellä oli taito esittää hupaisia käänteitä aivan
odottamatta, niin että hänen käsitteleminään tasauspisteitten
etenemiset ja luurankoisten muodostumat tuntuivat hyvin hauskoilta
kiistakysymyksiltä.

Hän kehitteli ajatuksiaan selväpiirteisesti, toisinaan hyvin
maalailevastikin, luomakuntaa ylhäältä katsoen. Hän kuvaili
maapalloa -- valtavaa määrää kiehumistilassa olevaa kaasupaljoutta,
joka kierteli avaruudessa. Sitten kuvaili hän sen tiheytymistä,
kokoonkutistumista, joka muodosti vuoret, hyöryä, joka muuttui
vedeksi, ja sen näyttämön hitaasti edistyvää valmistumista, jolla
elämän selvittämätöntä näytelmää esitetään. Itse elämän alkuperästä
lausui hän vain joitakin epävarmoja ja varovaisia viittauksia. Hän
piti jokseenkin epäilemättömänä, että elämän itu ei olisi voinut
säilyä sellaisessa tulikoetuksessa. Sentähden on se tullut myöhemmin.
Olisiko se syntynyt maapallon jäähtymisestä, epäorganisesta elämästä?
Paljon mahdollista. Olisivatko sen idut tulleet tänne muualta,
esimerkiksi meteoreista? Tuskin luultavaa. On viisainta, sanoi hän,
kun sen seikan selvitykseksi ei määrätä mitään tarkkoja oppeja. Me
emme voine -- emme ainakaan tähän asti ole voineet laboratorioissamme
saada organista elämää syntymään epäorganisista aineista. Kuolleen
ja elävän luonnon välisen kuilun yli ei meidän kemiamme ole vielä
siltaa kyennyt rakennuttamaan. Mutta luonnolla itsellään oli
korkeampi ja kehittyneempi kemia, joka, tehden työtä äärettömin
voimin pitkien ajanjaksojen aikana, varmaan on voinut päästä meille
saavuttamattomiin tuloksiin. Tähän täytyy meidän pysähtyä.

Nyt johtui puhuja animalisen elämän aloille; tämä alkoi alhaisissa
nilviäisissä ja heikoissa merieläimissä nousten yhä korkeammalle,
askel askeleelta, matelijoitten ja kalojen kautta, kunnes viimein
tultiin eläviä sikiöitä synnyttävään kengururottaan, imettäväisten,
siis myös jokaisen kuulijan, ilmeiseen kantaisään. -- "Ei, ei!"
huusi eräs epäileväinen ylioppilas etäältä salista. -- Jos tuo
punakaulaliinainen nuori herra, joka luulee, että hänet on kuorittu
munasta, tahtoisi odottaa häntä luennon päätyttyä, huvittaisi häntä
tavattomasti sellaisen harvinaisuuden näkeminen. -- Naurua. --
Oli kummallista ajatella, että luonnon kautta aikakausien jatkuva
kehitysprosessi päättyy tuon punaliinaisen miehen luomiseen.
Mutta olisiko prosessi jo pysähtynyt? Voisiko tätä herraa pitää
lopullisena tyyppinä -- kehityksen pysyväisenä huippukohtana? Hän
toivoi, että nuori mies punaisine kaulaliinoineen ei loukkaantuisi,
kun hän -- luennoitsija -- otaksui, että vaikka tällä herralla
olisi suuriakin avuja yksityiselämässään, ei sentään voitaisi pitää
maailmankaikkeuden suurta prosessia oikein määriteltynä, jos he nyt
täydellisesti lopettaisivat kuvaukseen hänestä. Evolutio, kehitys,
ei ole mikään jo purkautunut voima, vaan vaikuttaa se yhä edelleen,
vieläpä lienee yhä suurempia sen tuotteita odotettavissa.

Näin hetken ivailtuaan keskeyttäjäänsä yleisön nauraa
hihittäessä, kääntyi hän jälleen kuvaukseensa ammoisien aikojen
ilmiöistä, merien kuivumisesta, hiekkasärkkien synnystä, niiden
laitapuolilla vallitsevasta jäykästä ja tahmeasta elämästä,
täpötäysistä laguuneista, merieläinten taipumuksesta etsiä
turvapaikkansa rämeisiltä rannoilta, niitä siellä odottavasta
ruuan yltäkylläisyydestä ja tavattoman runsaasta kasvullisuudesta.
"Näistä, hyvät herrat ja naiset", lisäsi hän, "polveutuvat nuo
inhoittavat sisiliskolajit, jotka vielä peloittavat meitä Wealdonin
ja Solenhofenin liuskakivitasangoilla, mutta jotka onneksi olivat
kuolleet sukupuuttoon jo ennenkun ensimäinen ihminen eli meidän
planeetallamme."

"Ei ole todistettu!" jylisi ääni korokkeelta.

Mr Waldron oli ankara kurinpitäjä ja voi ruoskia huumorillaan --
kuten esimerkki punahuivisesta herrasta todistaa -- ja senvuoksi
oli vaarallista keskeyttää häntä. Tämä huudahdus tuntui hänestä
kuitenkin niin tahdittomalta, että hän ei tietänyt, miten hänen piti
tilanne käsittää. Niin käyttäytyy Shakespeare-ihailija mautonta
Baron-kiihkoilijaa kohtaan ja astronomi, jota kiusaa intoileva
maantonkija. Hän keskeytti hetkeksi puhettaan ja toisti: "Jotka
olivat kuolleet sukupuuttoon ennenkuin ihminen esiintyi."

"Ei ole todistettu!" kajahti sama ääni vielä kerran.

Waldron katsoi ihmettelevästi korokkeella istuvien professorien rivin
päästä päähän, kunnes hän keksi Challengerin, joka istui tuolissaan
taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja huvitetun näköisenä,
aivankuin hän olisi hymyillyt unissaan.

"Ymmärrän!" sanoi Waldron kohauttaen olkapäitään, "ystäväni
professori Challenger sanoi sen", ja yleisön nauraessa jatkoi hän
luentoansa, aivankuin tämä seikka olisi selittänyt kaiken, eikä muuta
olisi tarvittu.

Mutta siihen ei asia päättynyt. Mitä teitä luennoitsija osuikaan
menneitten aikojen asumattomiin seutuihin, johtivat ne aina
hänet lausumaan jotakin sukupuuttoon kuolleista olioista ja
esihistoriallisesta ajasta, ja heti kuului professorin mylvinä.
Kuulijakunta alkoi sitä odottaa ja karjua ihastuneena sen kuuluessa.
Nuo ylioppilaita täynnä olevat penkit säestivät ja joka kerta
kun Challengerin parta liikahti ennenkuin sana vielä oli ehtinyt
kuuluville, huusivat sadat äänet: "Ei ole todistettu", johon
kuului vastauksena ainakin yhtä monista suista: "Järjestykseen!",
"Hävetkää!" Waldron oli kyllä karaistu luennnoitsija ja voimakas
mies, mutta hän menetti otteensa. Hän alkoi empiä, kangertaa, toistaa
ennen sanomaansa ajatusta, sotkeutui pitkään lauseeseensa ja kääntyi
viimein raivoisana näiden häiriöitten aiheuttajan puoleen.

"Tämä on todellakin sietämätöntä!" huusi hän tähdäten vihaisen
katseen korokkeelle. "Minun täytyy pyytää teitä, professori
Challenger, luopumaan näistä tyhmistä ja epäkohteliaista
keskeytyksistänne."

Salissa tuli hiljaista ja ylioppilaat istuivat ihastuksen valtaamina
hiljaa, ollakseen todistajina Olympon korkeitten jumalien välillä
syntyneessä riidassa. Challenger kohotti hitaasti suunnattoman
ruumiinsa tuolista.

"Minä puolestani pyydän teitä, mr Waldron", sanoi hän, "herkeämään
väittämästä sellaista, mikä ei ole täysin yhtäpitävää tieteellisten
tosiasioiden kanssa."

Nämä sanat päästivät myrskyn valloilleen. "Hävetkää! Hävetkää!"
"Antakaa hänen puhua!" "Ajakaa ulos hänet!" "Työntäkää hänet alas
korokkeelta!" "Selvää pilaa!" huudettiin kahta puolta keskeltä
naurun hälinää, johon sekoittui voimakkaita paheksumishuutoja.
Puheenjohtaja oli hypännyt pystyyn, löi käsiään yhteen ja koetti
tulla huomioonotetuksi. "Professori Challenger -- henkilökohtaiset
-- mielipiteet -- myöhemmin", olivat kiinnekohdat, jotka voi
erottaa tuosta sekasotkusta. Alkuperäinen keskeyttäjä hymyili,
siveli partaansa ja istuutui jälleen. Waldron, tulipunaisena ja
taistelunhaluisena jatkoi luentoansa. Jos hän joskus lausui jonkin
väitteen heitti hän vihaisen silmäyksen vastustajaansa. Tämä näytti
nyt nukkuvan rauhallisesti äskeinen leveä onnellinen hymy kasvoillaan.

Viimein loppui luento -- arvattavasti aikaisemmin kuin mitä oli
aiottu, sillä yleissilmäys oli kiireellinen ja hajanainen. Todistelun
lanka oli armottomasti kulunut ja kuulijakunta oli levoton ja
odottavainen. Waldron istuutui, ja kuiskuteltuaan pari sanaa
puheenjohtajan kanssa astui professori Challenger esiin ja meni
korokkeen reunalle. Sanomalehteäni varten kirjoitin hänen puheensa
muistiin sanasta sanaan.

"Hyvät naiset ja herrat", alkoi hän, salin takapenkeiltä häntä
kaiken aikaa keskeytettäessä. "Pyydän anteeksi, tarkoitin naiset,
herrat ja lapset. Anteeksiantamaton virhe, sillä unohdin huomattavan
osan kuulijakunnastani", melua, jonka aikana professori seisoi
käsi kohotettuna nyökäyttäen hyväntahtoisesti suurta päätään,
aivan kuin olisi hän tahtonut antaa joukolle siunauksensa. --
"Minua on pyydetty kiittämään sir Waldronia juuri kuulemastamme
hyvin eloisasta ja suurta kuvittelukykyä todistavasta esityksestä.
Siinä oli erinäisiä kohtia, joiden suhteen minä en voi olla
samaa mieltä, ja velvollisuuteni oli toki huomauttaa siitä, kun
sellaista esiintyi. Siitä huolimatta on mr Waldron hyvin toteuttanut
aikeensa selostaessaan yksinkertaisella ja mieltäkiinnittävällä
tavalla planeettamme historiaa yleisen olettamuksen perustalla.
Kansantajuiset luennot ovat helposti kuunneltavia, mutta mr
Waldron", -- tässä hän hymyili ja vilkaisi luennoitsijaan -- "suokaa
anteeksi minulle, mr Waldron, väitteeni, että ne pakostakin ovat
pinnallisia ja harhaan johtavia, koska niiden täytyy soveltua
sivistymättömän kuulijakunnan käsittämiskykyyn." -- Ironista riemua.
-- "Kansantajuisia luennoitsijoita voi verrata loiseläimiin." -- Mr
Waldronin harmistunut vastustava kädenliike. -- "He tavoittelevat
mainetta tai himoitsevat rahaa työstä, jonka heidän köyhät
tuntemattomat veljensä ovat suorittaneet. Joku pieninkin uusi totuus,
joka on saatu selville laboratoriossa, yksi ainoa kivi, joka on
tieteen temppelirakennukseen liitetty, on arvokkaampi kuin tuollaiset
esitykset, jotka voivat huvittaa vapaahetkinä, mutta eivät voi jättää
mitään hyödyllisiä tuloksia. En lausu tätä yleistä totuutta millään
muotoa erikoisesti halventaakseni mr Waldronia, vaan huomauttaakseni
hänelle todellisista arvoista, ettei hän tekisi valtiorikosta." --
Kun professori oli ehtinyt niin pitkälle, kuiskasi mr Waldron jotakin
puheenjohtajalle, joka puoleksi kohottautui ja lausui joitakin
tuimia sanoja vesipullollensa. -- "Riittänee jo siitä asiasta!" --
Äänekkäitä ja kestäviä suosiohuutoja. -- "Siirryn aineeseen, joka on
paljon mieltäkiinnittävämpi. Missä kohdissa minä, joka ennen kaikkea
olen tutkija, asetin kysymyksenalaiseksi luennoitsijan lausuntojen
oikeudenmukaisuuden? Tein sen kosketeltaessa maapallon animalisen
elämän eräitten tyyppien olemassaoloa. En puhu aineesta ainoastaan
dilettanttina, enkä, saanen sanoa, kansantajuisena luennoitsijana,
vaan puhun niinkuin se puhuu, jonka tieteellinen omatunto pakottaa
häntä pysymään kiinni tosiseikoissa, sanoessani että mr Waldron on
aivan väärässä luullessaan, että koska hän itse ei ole nähnyt niin
kutsuttuja esihistoriallisia eläimiä, niitä ei olisi olemassakaan. Ne
ovat todellakin, kuten hän sanoi, meidän esi-isiämme, mutta ne ovat,
käyttääkseni tätä lausetapaa, meidän aikalaisiamme esi-isiä, joita
vielä voi löytää inhoittavine ja kauhistuttavine tuntomerkkeineen,
kun vaan on kyllin voimakas ja peloton etsimään niiden olinpaikkoja.
Olentoja, joiden luullaan kuuluvan jurakauteen,' ihme-eläimiä,
jotka voisivat kerralla nielaista meidän suurimmat ja julmimmat
imettäväisemme, on vielä olemassa." -- Nyt kuului huutoja: "Pötyä!"
"Todistakaa se!" "Kuinka te sen tiedätte?" "Ei pidä paikkaansa!"
-- "Kuinka minä tämän tiedän, kysytään. Tiedän sen siitä, että
olen käynyt niitten salaisissa olinpaikoissa. Tiedän sen, koska
olen nähnyt niistä muutamia." -- Kättentaputuksia, levottomuutta.
Eräs ääni: "Valehtelija!" -- "Olenko minä valehtelija?" Yleinen
raivokas riemu. "Kuulinko oikein? Sanoiko joku minua valehtelijaksi?
Tahtooko se, joka kutsui minua valehtelijaksi, olla ystävällinen
ja nousta seisomaan, että opin hänet tuntemaan." -- Eräs ääni:
"Täällä hän on, sir!" ja joukko ylioppilaita nosti ilmaan viattoman
pienen silmälasiniekan, joka kaikin voimin rimpuili vastaan.
"Uskalsitteko te kutsua minua valehtelijaksi?" -- "En, sir, en!"
huusi syytetty ja katosi kuin tuhka tuuleen. "Jos joku täällä
salissa olijoista uskaltaa epäillä minun totuudenmukaisuuttani,
puhun mielelläni pari sanaa hänen kanssaan luennon päätyttyä." --
"Valehtelija!" -- "Kuka sanoi niin?" -- Taas nostettiin ilmaan tuo
viaton huolimatta hänen rimpuilustaan, -- "Minä tulen sinne teidän
luoksenne --" Nyt huudettiin kuorossa: "Tule, rakas, oi tule!"
Tästä keskeytyi puhe hetkeksi, jonka ajan puheenjohtaja seisoi
huitoen molemmilla käsillään aivankuin olisi johtanut laulukuoroa.
Professori, tulipunaisena kasvoiltaan pullistuneine sieraimineen ja
ennenmainittuine partoineen, oli kauhean raivostunut. -- "Jokainen
suuri keksijä on kohdannut samanlaista epäluuloa -- varma hullujen
suvun tuntomerkki. Kun teille esitetään tosiasioita, ei teillä ole
sitä sisäistä havaintokykyä, sitä kuvitteluvoimaa, joka auttaisi
teitä käsittelemään asioita. Te voitte ainoastaan häväistä niitä
miehiä, jotka ovat uskaltaneet elämänsä avatakseen uusia aloja
tieteelle. Te vainootte profeettoja Galileita, Darwinia ja minua --"
Kestävää riemua ja täydellinen keskeytys.

Tämän olen kirjoittanut hätäisistä muistiinpanoistani, jotka antavat
heikon aavistuksen salissa vallinneesta sekamelskasta. Meteli oli
niin ääretön, että muutamat naiset lähtivät jo käpälämäkeen. Vakaviin
ja arvossapidettyihin senioreihinkin näytti sekä vallitseva henki
että arvostelu tarttuvan, niin että joku valkopartainen mies nousi
ja heristi nyrkkiään professorille. Koko luentosali porisi ja kiehui
kuin pata tulella. Professori astui askeleen eteenpäin ja kohotti
molemmat kätensä. Tuo näky oli niin valtavan miehekäs ja vaikuttava,
että melu ja huuto alkoi vähitellen hiljetä hänen käskevän liikkeensä
ja hallitsevan katseensa vaikutuksesta. Hänellä näytti olevan jotakin
erikoista sanottavaa, ja kaikki hiljentyivät kuullakseen mitä hän
aikoi lisätä.

"En tahdo teitä viivyttää", sanoi hän. "Se ei hyödyttäisi mitään.
Totuus on totuus, ja se melu, jonka jotkut mielettömät nuoret miehet
-- ja jotkut melkein yhtä mielettömät seniorit -- ovat nostaneet, ei
voi vaikuttaa mitään asioihin." -- Erinäisiä huudahduksia. -- "Ja
nyt asetan teidät koetukselle. Tahdotteko valita joukostanne yhden
tai useampia henkilöitä edustajinanne lähtemään matkalle, jotta
saataisiin selville esitysteni todellinen arvo?"

Mr Summerlee, vertailevan anatomian vanha koeteltu professori,
pitkä laiha töykeä mies, nousi yleisön joukosta. Hän oli aivankuin
kuivettunut teologi. -- Hänen tarkoituksensa oli, sanoi hän, kysyä
professori Challengerilta, oliko hän saavuttanut mainitsemansa
tulokset kaksi vuotta sitten tekemällään matkalla Amazonjoen
lähteille.

Professori Challenger sanoi ne siellä saaneensa.

Mr Summerlee halusi kuulla, kuinka oli mahdollista, että professori
Challenger väitti samoissa seuduissa tehneensä löytöjä, joiden ohi
Wallace, Bales ja monet tieteellisissä piireissä hyvin huomattavat
tutkimusmatkailijat olivat mitään keksimättä kulkeneet.

Professori Challenger vastasi, että mr Summerlee näytti sekoittavan
Amazonjoen Thimesjokeen, mutta huomautti että edellinen oli jonkun
verran suurempi. Ehkäpä mr Summerleeta huvittaisi tietää, sanoi hän,
että Orinocon kera, joka siihen yhdistyy, syöksyy tämä vesimäärä
viisikymmentätuhatta engl. peninkulmaa laajan alueen läpi, ja niin
suurella alalla voi helposti käydä niin, että toinen ihminen löytää
jotakin, jota toinen ei ole huomannut.

Katkerasti hymyillen selitti mr Summerlee, että hän on täydelleen
käsittänyt eron Thimesin ja Amazonjoen välillä, josta johtuu, että
jokainen edellistä koskeva väite voidaan tarkistaa, mutta ei silloin
kun on puhe jälkimäisestä. Hän olisi professori Challengerille
kiitollisuuden velassa, jos tämä voisi ilmoittaa sen maan latitudin
ja longitudin, jossa noita esihistoriallisia eläimiä on olemassa.

Professori Challenger vastasi että hänellä oli syytä säilyttää
toistaiseksi ominaan sellaiset tiedot, mutta että hän oli hyvin
halukas ryhtymällä erinäisiin varovaisuustoimenpiteisiin ilmoittamaan
ne kuulijakunnan valitsemalle komitealle. Tahtoiko mr Summerlee tulla
tuohon komiteaan _henkilökohtaisesti_ tutkiakseen hänen kertomuksensa
arvoa?

Mr Summerlee: "Tahdon tulla." -- Suurta suosiota.

Professori Challenger: "Siinä tapauksessa tahdon teidän
käytettäväksenne hankkia sellaista ainesta, joka auttaa teitä
löytämään tien. Koska mr Summerlee tahtoo tarkistaa minun esitystäni
on tietysti oikein ja kohtuullista, että minä saan lähettää yhden tai
kaksi henkilöä hänen mukanaan tarkistamaan hänen tiedonantojaan. En
tahdo salata, että sillä matkalla saa kokea vaaroja ja vaikeuksia.
Mr Summerleella pitäisi olla joku nuorempi kollega mukanaan. Onko
vapaaehtoisia?"

Näin äkkiä sattuu toisinaan miehen elämässä suuria käänteitä. Kuinka
olisin voinut tähän saliin astuessani aavistaa, että velvoittaisin
itseni ottamaan osaa rajuimpaan seikkailuun, mistä koskaan olen
voinut uneksia! Mutta Gladys -- eikö hän ollut puhunut juuri
tällaisista tilaisuuksista? Gladys olisi varmasti kehoittanut minua
lähtemään. Olin hypähtänyt seisomaan. Minä puhuin enkä kuitenkaan
ollut ajatellut, mitä minun piti sanoa. Vieressäni istuva Tarp Henry
nyki minua takin liepeestä, ja kuulin hänen kuiskaavan: "Istu,
Malone, älä tee itseäsi yleisön pilkan esineeksi!" Samalla näin, että
eräs pitkä, laiha, jotakuta riviä edessäpäin istuva mies, jolla oli
tumma punertava tukka, oli myös noussut. Hän mulkoili minuun kovin
harmistunein katsein, mutta minä en antanut perään.

"Herra puheenjohtaja, minä tahdon tulla mukaan", toistin kerta kerran
perästä.

"Nimi! Nimi!" huudettiin ympärilläni.

"Nimeni on Edward Duna Malone. Olen _Daily Gazetten_ toimittaja ja
lupaan olla täydelleen ennakkoluuloton todistaja."

"Mikä on teidän nimenne, sir?" kysyi puheenjohtaja pitkältä
kilpailijaltani.

"Olen lordi John Roxton. Olen jo ennen matkustanut Amazonjokea
sen lähteille, tunnen maan ja olen erikoisen sopiva tälle
tutkimusmatkalle."

"Lordi John Roxtonin maine urheilijana ja matkailijana on laajalti
tunnettu", sanoi puheenjohtaja, "mutta samalla olisi kyllä hyvä saada
joku sanomalehtimies tällaisen retkikunnan mukaan."

"Siinä tapauksessa ehdotan minä", sanoi professori Challenger,
"että molemmat nämä herrat seuraavat professori Summerleeta hänen
matkallaan etsimään ja antamaan tietoja löytöjeni todellisuudesta."

Ja näin oli riemu- ja hurraahuutojen kaikuessa meidän kohtalomme
ratkaistu, ja ovea kohti syöksyvän ihmisvirran mukana olin
kulkeutunut salista aivan huumaantuneena minua niin äkkiä
kohdanneesta suurenmoisesta tehtävästä. Tultuani kadulle näin
vilaukselta joukon nauravia ylioppilaita katukäytävällä, ja kuinka
joukon keskessä kohosi ja taas laski suuri tavaton sateenvarjo.
Solvausten ja hurraahuutojen sekoittuessa toisiinsa vieri heti
senjälkeen professori Challengerin auto katua alaspäin, ja minä
astelin Regent Streetin kirkkaassa valaistuksessa muistellen Gladya
ja ihmetellen uutta tulevaisuuttani.

Äkkiä tunsin jonkun koskettavan minua käsivarteen. Käännyin ja
näin edessäni ilkamoivan käskevän silmäparin. Ne olivat tuon
pitkäkasvuisen laihan miehen, joka oli tarjoutunut toverikseni
kummalliselle tutkimusmatkalleni.

"Mr Malone, ellen erehdy", sanoi hän. "Meistähän tulee matkatoverit,
eikö niin. Asuntoni on tuolla toisella puolella, Albanyssa. Ehkäpä
teillä on puolituntinen minua varten; tahtoisin sanoa teille yhtä ja
toista tärkeätä."



KUUDES LUKU

"Minä olin Herran ruoska."


Lordi John Roxton ja minä käännyimme yhdessä Vigo Streetille
ja astuimme tuon kuulun aristokratisen variksenpesän hämärään
porttisolaan. Pitkän puolipimeän käytävän päässä työnsi uusi ystäväni
auki erään oven ja kiersi sähkönappulaa. Joukko lamppuja, jotka
loistivat värillisten verhojen läpi, valaisi rikasvivahteiseksi
suuren huoneen. Seisoessani avonaisessa ovessa katsellen eteeni
sain ensimäiseksi vaikutuksen erinomaisesta mukavuudesta ja
loistosta, joka yhtyi miehekkyyteen ja voimaan. Kaikkialla
kävivät käsikädessä rikkaan miehen loisteliaisuus ja maku sekä
nuorenmiehen piittaamattomuus ja järjestyksen puute. Lattialle
oli levitetty kallisarvoisia nahkoja ja monivärisiä itämaalaisia
mattoja. Maalauksia ja vaskipiirroksia, joiden suuren arvon ja
harvinaisuuden minunkin tottumaton silmäni huomasi, upeili seinillä.
Skitsejä nyrkkitaistelijoista, tanssijattarista ja rotuhevosista
oli rinnakkain aistillisen Fragonardin, sankarillisen Girardetin
ja Turnerin kuvien kera. Näiden monenlaisten koristusten lisäksi
huomasin myös voitonmerkit, jotka heti toivat mieleen, että
lordi Roxton oli yksi aikansa huomattavimpia ja monipuolisimpia
urheilijoita ja voimamiehiä. Tummansininen ja vaaleanpunainen airo
toisiinsa kiinnitettyinä puhuivat soutumestaruuksista, säiläin ja
taistelukäsineitten todistaessa toista urheilulajia. Reunuksen tapaan
oli seinälle asetettu komeita eläimenpäitä; niitä oli kaikista
maanosista ja Lado Enclaven harvinainen sarvikuono työnsi ivallisesti
huuliansa toisten ohi.

Keskellä suurta punaista mattoa oli Ludvig XIV:nnen aikuinen
kultakoristeinen pöytä, ihana muinaiskalu, mutta nyt lasin
jälkien ja savukkeitten turmelemana. Pöydällä oli hopeatarjotin
savukekalustoineen sekä kullatussa pullossa jotakin juotavaa.
Vaikeneva isäntäni täytti pari lasia. Osoitettuaan minulle tuolin
ja pantuaan toisen laseista eteeni tarjosi hän minulle pitkän
hienon havannan. Sen jälkeen istuutui hän minua vastapäätä ja
katsoi kauan ja herkeämättä minuun ihmeellisine vilkuttavine
häikäilemättömine silmineen, jotka olivat kylmät ja vaaleansiniset,
aivan jääkerrostumain väriset. Savukkeestani nousevan kevyen sumun
läpi näin hänen kasvojensa yksityiskohdat, ja ne olivat minulle
monista valokuvista tutut -- tuo voimakkaasti taipunut nenä,
kuopallaan olevat ryppyiset posket, tummat punaiseen vivahtavat
päälaelta ohuet hiukset, kierretyt miehekkäät viikset ja pieni
piikkiparta ulkonevassa leuassa. Hänessä oli jotain, joka muistutti
Napoleon III:nnesta, jotain Don Quixotesta, ja samalla jotakin
perin tyypillistä maalla asuvalle englantilaiselle herrasmiehelle,
tuolle vilkkaalle reippaalle ulkoilmanystävälle, joka rakastaa
koiria ja hevosia. Hänen ihonsa olivat aurinko ja ilma muuttaneet
tiilenruskeaksi. Hänen kulmakarvansa olivat tuuheat ja antoivat
luonnostaan kylmille silmille villin leiman -- vaikutus, jota
lisäsi hänen kiinteä ryppyinen otsansa. Kasvot olivat laihat mutta
hyvin voimakkaat -- hän oli monasti näyttänyt, että vain harva
englantilainen kykenee kestämään sellaisia ponnistuksia, kuin hän.
Hän oli noin kuusi jalkaa pitkä, mutta näytti lyhemmältä harteittensa
pyöreyden tähden. Sellainen oli lordi John Roxton tuossa minua
vastapäätä istuessaan pureskellen tuimasti savukettaan ja tuijottaen
minuun läpitunkevin katsein pitkän kiusallisen hiljaisuuden
vallitessa.

"No niin", sanoi hän viimein, "nyt on arpa heitetty, nuori
ystäväni." Hän puhui skotlantilaisesi murtaen. "Te ja minä olemme
arvan nostaneet. Otaksun, ettei teillä saliin astuessanne ollut
aavistustakaan tällaisesta -- vai kuinka?"

"Ei aavistustakaan."

"Samoin oli minunkin laitani. Ei aavistustakaan. Ja nyt olemme
pääsemättömissä. On vain kolme viikkoa siitä kun tulin kotiin
Ugandasta; olen vuokrannut tilan Skotlannista, vuokrasopimuksen olen
allekirjoittanut ja kaikki sitä mukaan. Kyllä tämä on kaunista, vai
mitä te arvelette? Kuinka on teidän laitanne?"

"Tämä sattui minulle vallan sopivasti. Olen sanomalehtimies -- _Daily
Gazetten_ palveluksessa."

"Tosiaan -- tehän sanoitte sen ilmoittautuessanne. Apropos, minulla
on teille hiukan työtä, tahdotteko auttaa minua?"

"Varsin kernaasti."

"Eihän teillä ole mitään vastaansanottavaa, vaikka onkin kysymys
pienestä vaarasta?"

"Millaisesta vaarasta?"

"On kysymys Ballingerista -- hän on vaara. Olettehan kuullut hänestä
puhuttavan?"

"En."

"Nuori mies, missä te olette elänyt? Sir John Ballinger on seutunsa
paras hockey-pelaaja. Vain minä voin kilpailla hänen kanssaan
tasaisella pinnalla, mutta jos on kysymys vastuksenottamisesta, niin
on hän minua etevämpi. On tunnettu salaisuus, että milloin hän ei
harjoittele, hän juo lujasti -- ottaa häviönsä uudelleen, kuten hän
sanoo. Tiistaina sai hän viinahulluuskohtauksen ja on sen jälkeen
raivonnut kuin hornanhenki. Hänen huoneensa on tämän yläpuolella.
Lääkärit sanovat, että tuo kunnon mies kuolee, ellei hän syö jotain,
mutta kun hän makaa revolveri vieressä peitteellään ja vannoo
ampuvansa kuusi kuulaa jokaiseen, joka häntä yrittää lähestyä, niin
palvelijat ovat tehneet lakon. Häntä on vaikea käsitellä, ja hän
ampuu mainiosti, mutta eihän voi antaa Grand Nationalin voittajan
maata ja kuolla tuolla tavalla."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyin.

"Minä olin ajatellut, että te ja minä käymme häneen käsiksi. Hän
nukahtaa tietysti joskus, ja pahimmassa tapauksessa hän meistä toisen
tappaa, -- toinen voi silloin huolehtia hänestä. Jos voimme kietoa
peitteen hänen käsiinsä ja sitten telefonoida vatsapumppua, voimme me
saada tuon kunnon ystävän vatsaan sen ruuan, jota hän tarvitsee."

Tämä oli hiukan vastenmielinen ja odottamaton lisäys minun
viikkotöihini. Itse en pidä itseäni kovinkaan rohkeana. Minulla
on irlantilaisen voimakas kuvittelukyky, joka tuntemattoman ja
koettelemattoman tekee kauheammaksi kuin se onkaan. Toiselta puolen
olen kasvatettu häpeämään heikkoutta ja kauhua. Olen varma siitä,
että voisin heittäytyä äkkijyrkänteeltä alas -- kuten hunnit
historian oppikirjan mukaan -- jos rohkeuteni pantaisiin koetukselle.
Ylpeys ja pelko vaikuttivat minuun eikä mikään rohkeus --. Vaikkakin
jokainen hermoni pingoittui kauhusta ajatellessani tuota viskyä
täynnä olevaa miestä, jonka luulin olevan seuraavassa ylemmässä
kerroksessa, vastasin kuitenkin mitä surullisimmalla äänellä olevani
valmis seuraamaan lordia. Kun lordi Roxton vielä kerran huomautti,
kuinka vaarallinen yritys oli, aloin jo vihastua.

"Ei tämä asia puhumalla parane", sanoin. "Menkäämme."

Nousin ja hän teki samoin. Tyytyväisesti naurahtaen taputti hän minua
pari kertaa rinnalle ja työnsi minut takaisin tuoliini.

"Hyvä on, poikaseni", sanoi hän. "Olette sopiva."

Katsoin häneen ällistyneenä.

"Jack Ballingerista olen jo tänä aamuna itse pitänyt huolen", sanoi
hän. "Hän ampui reiän nuttuni hihaan onneksi hänen vanha kätensä
vapisi -- me saimme hänen ylleen pakkopaidan ja viikon perästä on
hän terve taas. Enhän vain loukannut teitä, nuori mies? Näin meidän
kesken sanottuna on tuo Etelä-Ameriikan juttu otettava vakavalta
kannalta, ja tahdon saada sinne toverikseni miehen, johon voin
luottaa. Panin teidät koetukselle, ja te kestitte sen oivallisesti.
Nähkääs, kaikki riippuu teistä ja minusta, sillä ukko Summerleeta
saamme alun pitäin hoidella kuin pientä lasta. Mutta -- ettehän te
vain ole se Malone, joka ehkä saa piakkoin Rugby-lakkinsa Irlannille?"

"Ehkä varajäsenenä."

"Olin tuntevinani teidät. Minä olin katsomassa kilpailuanne
Richmondin kanssa -- paras kilpailu koko sesongin aikana. En koskaan
laiminlyö Rugby-kilpailua, sillä _se_ jalkapallopeli on kaikkia
muita miehekkäämpi. Mutta enhän pyytänyt teitä tänne puhuakseni
kanssanne urheilusta. Ottakaamme selkoa matkasta. Thimesin etusivulla
ovat laivankulut. Keskiviikkona kahdeksan päivän perästä lähtee
Booth-höyrylaiva Paraan, ja jos voimme sopia professorin kanssa
matkasta, niin luulen, että lähdemme silloin -- vai kuinka? -- Jaha,
kyllä minä puhun hänen kanssaan. Kuinka on teidän matkavarustustenne
laita?"

"Sanomalehteni huolehtii niistä."

"Osaatteko ampua?"

"Jokseenkin samalla tavalla kuin kaikki muutkin ylioppilaat."

"Armias, ovatko asiat niin hullusti? Te nuoret miehet opettelette
viimeiseksi ampumaan. Te olette pistimettömien mehiläisten
kaltaisia, kun on kysymyksessä pesän suojaaminen. Taidattepa tulla
noloiksi jonakuna päivänä kun joku varastaa teiltä hunajanne.
Etelä-Ameriikassa opitte kyllä tähtäämään oikein, sillä ellei
professorimme ole hullu tai valehtelija, niin saamme nähdä
ihmeellisiä asioita ennenkun tulemme takaisin. Minkälainen pyssy
teillä on?"

Hän meni tammikaapille ja sen oven avautuessa näin loistavia
kiväärinpiippurivejä, jotka tuossa muistuttivat urkupillejä.

"Minä tässä katson, mitä voin luovuttaa teille tykistöstäni", sanoi
hän.

Ja niin otti hän toisen kauniin pyssyn toisensa jälkeen, aukaisi ja
sulki hanoja ja hyväili niitä kuin äiti lastaan. "Tämä kaunis kapine
teitä varmaan huvittaa. Minä ammuin tuon hirviön tällä." Hän osoitti
sarvikuonoa. "Vain kymmenen kyynärää ja tuo olisi liittänyt _minut
omiin_ kokoelmiinsa.

"Toivon teidän tuntevan Gordonninne, sillä hän on hevosen ja pyssyn
runoilija. Katsokaapa, tässä on mainio kapine: 470, _kaukoputken
näyttökyky, kaksinkertainen ejektori_, kantaa vaakasuorassa suunnassa
kolme ja viisikymmentä. Tätä pyssyä minä kolme vuotta sitten käytin
perulaisia orjarääkkääjiä vastaan taistellessani. Minä olin niiden
maanäärien Herran ruoska, sen takaan, vaikka sitä ei olekaan
missään Sinisessä kirjassa sanottu. Sattuu tilaisuuksia, nuori
mies, jolloin jokaisen täytyy nousta puolustamaan ihmisoikeutta
ja oikeamielisyyttä, jos tahtoo jälkeenpäin tuntea täyttäneensä
velvollisuutensa. Sen tähden ryhdyin pieneen sotaan omin voimin.
Suunnittelin sen itse, kävin sen itse ja lopetin sen itse. Jokainen
näistä koloista kertoo orjain murhaajasta -- niitä on aikamoinen
joukko, eikö totta? Tuo syvä jäi ammuttuani Pedro Lopezin, heidän
kaikkien kuninkaansa, Putomayo-joella. -- Mutta tässä on jotain aivan
teitä varten." Hän otti esiin kauniin ruskean hopeahelaisen pyssyn.
"Hyvä perä, tarkka ampumaan, viisi patruunaa kerrallaan. Tämän varaan
voitte uskoa elämänne." Hän ojensi sen minulle ja sulki tammikaapin
ovat. "Apropos", jatkoi hän istuu tuessaan, "mitä tiedätte professori
Challengerista?"

"Näin hänet tänään ensikerran."

"Niin minäkin. Kummallista, että me molemmat kuljemme aivan oudon
miehen käskettävissä. Hän tuntuu olevan kopea ukkoräähkä. Hänen
tiedemiesveljensä, eivät tuntuneet olevan erityisesti ihastuneita
häneen. Kuinka te innostuitte tähän asiaan?"

"Kerroin hänelle lyhyesti aamupäivälliset kokemukseni, ja hän
kuunteli hyvin tarkkaavaisena. Sitten otti hän esiin Etelä-Ameriikan
kartan ja levitti sen pöydälle.

"Minä luulen, että jokainen sana, minkä hän lausui teille, oli
totta", selitti hän vakavana, "ja te arvaatte, että minä voin näitä
asioita arvostella. Etelä-Ameriikka on maanosa, jota rakastan,
ja luulen että ylipäänsä Darienin ja Fuegon välinen seutu on
suurenmoisin, rikkain ja ihmeellisin maapallomme osa. Sitä ei
vielä tunneta, eikä voida aavistaa mitä kaikkea siellä piilee.
Olen matkustanut sen äärestä ääreen, olen viettänyt kaksi vuotta
näissä seuduissa, juuri silloin kun kävin sotaa orjakauppiaita
vastaan, josta äsken kerroin. Ollessani siellä kuulin todella monia
samantapaisia juttuja -- intiaanien perimätietoja y.m., mutta
aivan varmaan perustuivat ne tosiasioihin. Mitä enemmän te, nuori
mies, tulette tietämään tästä maasta, sitä paremmin ymmärrätte,
että sieltä voi löytyä mitä tahansa -- _mitä tahansa_. Siellä on
joitakuita vesistöjä, joita väestö käyttää kulkuväylillään, mutta
muuten on kaikki hämärän peittämää. Täällä Matto Grandessa" -- hän
näytti savukkeella erästä kartan osaa -- "tai täällä yläkulmassa,
jossa kolme maata yhtyy, ei mikään minua kummastuttaisi. Kuten
hän, tuo professorikuvatus, sanoi, on siellä viisikymmentätuhatta
peninkulmaa leveältä jokea, joka juoksee melkein Euroopan kokoisen
metsän läpi. Te ja minä voisimme olla toisistamme yhtä kaukana
kuin Skotlanti on Konstantinopelista ja kuitenkin olemme samassa
suuressa brasilialaisessa metsässä. Ihminen on vain sinne tänne
tuohon labyrinttiin jättänyt jälkiä itsestään. Joki nousee ja laskee
lähes neljäkymmentä jalkaa ja puolet maata on ylipääsemätöntä nevaa.
Miksi ei sellaisessa maassa voisi olla jotakin uutta ja ihmeellistä?
Ja miksi me emme voisi sitä löytää? Sitäpaitsi", lisäsi hän noiden
kummallisen laihojen kasvojen loistaessa ihastuksesta, "siellä on
urheilun mahdollisuuksia. Minä olen kuin vanha pallo -- kaikki
valkea väri on minusta jo aikoja sitten kulunut. Elämä voi heitellä
minua sinne tänne jättämättä minuun mitään merkkiä. Mutta urheilun
uljuus, nuori mies, siinä on olemassaolon höyste. Sen merkeissä on
elämä jälleen elämisen arvoista. Me alamme kaikki tulla aivan liian
aroiksi, hitaiksi ja mukavuutta harrastaviksi. Olisipa minulla
suuri autio maa ja avarat seudut kuljettavana, pyssy kädessäni
ja etsittävänä jotain, joka on löytämisen arvoista. Olen ollut
sotilaana, ilmapurjehtijana ja vaikka minä, mutta tuo eläinmetsästys,
joka muistuttaa unta hummeri-illallisesta, on minulle ennenkokematon,
uusi mielenkiihoitus." Hän nauroi ajatellessaankin sitä.

Ehkä olen aivan liian kauan kuvannut uutta tuttavuuttani, mutta
hänestähän tulee matkatoverini pitkiksi ajoiksi, ja senvuoksi olen
koettanut esittää hänet sellaisena, jollaiseksi hän näyttäytyi
ensi kerran tavatessamme, olen koettanut kuvata hänen omituista
personallisuuttaan ja hänen hauskaa puhe- ja ajatustapaansa.
Saadakseni kokouksen selostuksen lehteen täytyi minun vihdoin
lähteä hänen luotaan. Lähtiessäni istui hän tuossa ruusunpunaiselta
hohtavassa huoneessa rasvaten mielipyssynsä lukkoa ja koko ajan hän
myhäili ajatellessaan meitä odottavia seikkailuja. Olin päässyt
selville siitä, että jos meitä vaarat olivat uhkaamassa, niin en
olisi koko Englannista voinut löytää rohkeampaa ja kylmäverisempää
miestä toverikseni.

Vaikka olinkin päivän monista vaiheista hyvin väsynyt, istuin
kuitenkin kauan juttelemassa Mc Ardlen, uutistoimittajan kanssa, ja
selitin hänelle koko tilanteen, jota hän piti niin tärkeänä, että
asia oli kerrottava päällikölle, sir Georg Beaumontille. Sovittiin,
että minä lähettäisin kotimaahan selostuksia seikkailuistani
Mc Ardlelle osotettuina kirjeinä, ja nämä kirjeet sitten joko
säännöllisesti julaistaisiin _Daily Gazettessa_ tai piiloitettaisiin
joksikin aikaa ja vasta sitten julaistaisiin riippuen professori
Challengerin toivomuksesta, sillä emmehän tienneet, mitä ehtoja hän
lisäisi niihin määräyksiin, jotka veisivät meidät tuntemattomaan
maahan. Vastaukseksi puhelinkeskusteluumme emme saaneet muuta kuin
raivoisan hyökkäyksen sanomalehteä vastaan ja lopuksi lupasi hän,
että jos ilmoitamme, millä laivalla lähdemme, niin antaa hän juuri
ennen lähtöä tarpeellisiksi katsomansa tiedot. Toiseen kysymykseemme
emme saaneet vastausta, Hänen vaimonsa vaikeroiva ääni kuului
puhelimessa, ja hän sanoi miehensä olevan jo kovin huonolla tuulella;
olisi parempi, ettemme häntä enää kiusaisi. Kolmannen kerran
päivemmällä koettaessamme soittaa kuului rätisevää ääntä, ja heti
kohta keskusasema ilmoitti, että professori Challengerin johto on
mennyt epäkuntoon. Luovuimme yrityksistä päästä hänen puheilleen.

Ja nyt, kärsivällinen lukijani, en voi enää puhua suorastaan
sinulle. Tästälähin -- jos joskus joku kertomus tästä matkasta
joutuu luettavaksesi -- tapahtuu se edustamani sanomalehden kautta.
Jätän tämän selonteon ihmeellisen tutkimusmatkamme aiheuttimista
toimittajalle, jotta siinä tapauksessa, etten minä koskaan hengissä
palaisi kotimaahani, voitaisiin tästä saada muutamia luotettavia
tietoja tapahtumista. Nämä viimeiset rivit kirjoitan höyrylaiva
Franciskan salongissa, ja luotsi ottaa kirjeen mukaansa palatessaan
ja jättää sen mr Mc Ardlelle. Ennenkun suljen muistikirjani,
maalailen sinulle kuvan, joka on viimeinen muisto jättämästäni
maasta. On kostea, sumuinen myöhäisen kevään aamu. Sataa tihuttaa.
Kolme loistaviin sadetakkeihin kääriytynyttä olentoa rientää
katua pitkin suuren höyrylaivan nostosiltaa kohti, sillä lähtöä
osoittava lippu liehuu jo laivan katolla. Heidän edellään työntää
kantaja käsirattaita, jotka ovat täynnä matka-arkkuja -- huopia ja
kiväärilaatikoita. Professori Summerleen pitkä melankolinen haamu
kulkee tuolla laahustavin askelin ja pää riipuksissa jo vallan
tyytymättömänä matkaan. Lordi Roxton astuu reippain askelin, ja hänen
ohuet eloisat kasvonsa loistavat metsästyslaukun ja kaulaliinan
takaa. Minä puolestani olin iloinen, että matkavalmistelujen
ja sydäntäsärkevien jäähyväisten aika oli ohi, ja varmaan myös
käytökseni sitä todisti. Äkkiä juuri kun olimme astuneet laivaan,
kuului takaamme kauhea huuto. Professori Challenger lupauksensa
mukaan tuli meitä saattamaan. Hän saapuu huohottaen, tulipunaisena ja
vihoissaan.

"Ei kiitoksia", sanoo hän. "Tahdon päästä laivaan. Minulla on teille
pari sanaa sanottavana. Älkää luulkokaan, että minua teihin liittäisi
mitkään siteet, vaikka te lähdette tälle matkalle. Tahdon saada
teidät ymmärtämään, että minulle tämä on aivan yhdentekevää, ja minä
epään kaikki henkilökohtaisten sitoumusten vaatimukset. Totuus pysyy
totuutena, ja teidän tiedonantonne, millaisia ne sitten tulevatkin
olemaan, eivät vaikuta mitään, vaikka ne heikkolahjaisissa ihmisissä
herättävätkin ihmetystä ja uteliaisuutta. Minun tiedonantoni
neuvoineen ja opastuksineen ovat tässä käärössä. Teidän tulee avata
se saavuttuanne Amazon-joen varrella sijaitsevaan Manaoskaupunkiin
-- mutta vasta kuoressa olevana hetkenä. Olenko kyllin selvästi
lausunut ilmi ajatukseni? Panen kunnia-asiaksenne ennen esittämieni
ehtojen tarkan noudattamisen. En minä millään muotoa estä teidän
kirjeenvaihtoanne, mr Malone, koska teidän matkanne tarkoituskin
on erinäisten tosiseikkain tarkastelu, mutta minä vaadin, että te
ette koskettele määräpaikkaa koskevia yksityisseikkoja, ja toiseksi,
että mitään ei julaista ennenkun te olette palannut. Hyvästi, sir.
Te olette jonkun verran lieventänyt vihaani tuota kirottua ammattia
kohtaan, johon te onnettomuudeksenne olette antautuneet. Hyvästi,
lordi Roxton. Luuloni mukaan on tiede teille suljettu kirja, mutta
voin onnitella teitä uusien metsästyskenttien johdosta, joita
siellä tapaatte. Te varmaan _Fieldissä_ kerrotte sitten laajasti,
kuinka ammuitte ilmassa lentävän dimorfodonin. Hyvästi, professori
Summerlee. Jos te vielä olette kehitysmahdollinen, jota minä, totta
puhuakseni, epäilen, niin te palaatte Lontooseen varmasti viisaampana
miehenä, kuin minä nyt jätätte tämän kaupungin."

Ja niin käännähti hän ympäri, ja laivan kannelta näin paria minuuttia
myöhemmin tuon pienen jänterän miehen astumassa kaukana junaa kohti.
Ja nyt olemme me ehtineet kappaleen Kanaalia lounaaseen. Kello soi
viimeisen kerran kirjeiden hakua huomauttaen, ja se on luotsin
hyvästijätön merkki. Senjälkeen käy matka yli kuohuvan: aallokon.
Jumala siunatkoon kaikkia niitä, jotka jäävät kotimaahan, ja suokoon,
että onnellisesti palaisimme.



SEITSEMÄS LUKU

"Huomenna häviämme me tuntemattomaan maailmaani."


En tahdo väsyttää niitä, jotka mahdollisesti lukevat
tämän kertomuksen, selostamalla meidän komeata matkaamme
Booth-höyrylaivalla; en halua myöskään kertoa Parassa viettämästämme
viikosta. Tahdon kuitenkin lausua tunnustukseni Pereina da
Pinta-yhtiön meille osoittamasta suuresta hyväntahtoisuudesta,
kun tehtiin meidän varustuksiamme. Lyhyesti vain mainitsen, että
jokimatkallamme pitkin leveätä sameata ja liejuista vesistöä
kuljetti meitä hiukan pienempi höyrylaiva kuin se, joka oli tuonut
meidät yli Atlantin. Viimeksi olimme me kulkeneet Obidos-salmesta
ja saapuneet Manaos-kaupunkiin. Mr Shortman, brittiläisen ja
brasilialaisen kauppayhtiön edustaja, pelasti meidät kaupungin vähän
houkuttelevasta majatalosta. Hänen vierasvaraisessa haciendassaan me
kulutimme aikaa siihen päivään asti, jona saimme avata professori
Challengerin meille jättämän kirjeen. Ennenkun alan kertoa sen päivän
yllätyksistä, tahtoisin vielä kuvata uhkamatkani tovereita ja niitä
muita osanottajia, jotka jo olemme koonneet Etelä-Ameriikassa. Puhun
vapaasti ja avomielisesti ja ainehistoni jätän teidän, Mc Ardle,
käytettäväksenne ja hyväksyttäväksenne, koska tämä kyhäykseni teidän
toimestanne joutuu maailmalle.

Professori Summerleen tieteelliset ansiot ovat siksi tunnetut,
että en tahdo niitä enää toistaa. Hän on paremmin varustettu
kestämään rasittavia tutkimusmatkoja, kuin ensi näkemältä voisi
otaksua. Hänen pitkä laihajäntereinen ruumiinsa ei hevillä tunne
väsymystä, ja hänen kuiva, puoleksi pisteliäs, usein hyvin
epähieno esiintymistapansa ei välitä ympäristöstä. Vaikka hän on
kuudenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen, en ole koskaan kuullut
hänen valittavan matkojemme vaivoja. Olin pitänyt retkikunnallemme
vahinkona, että hän tuli mukaan, mutta nyt huomasin hänestä olevan
ainakin yhtä paljon hyötyä kuin itsestäni. Luonteeltaan on hän
karkea ja luulevainen. Hän ei alusta alkain ole salannut, että hän
piti professori Challengeria täydellisenä petkuttajana, ja että me
kaikki olimme lähteneet etsimään jotakin olematonta, sekä että me
todennäköisesti kaikkien vaivojemme palkaksi saamme vain pettymyksiä
ja vaaroja Etelä-Ameriikassa ja Euroopassa pilkkaa ja naurua. Koko
matkan Southamptonista Manaokseen väsytti hän meitä puhumalla aina
tätä samaa laihojen kasvojen vääristyessä ja ohuen pukinparran
tutistessa. Jätettyämme laivan ja noustuamme maihin, on kaunis ja
vaihteleva hyönteis- ja lintumaailma vienyt hänen koko huomionsa,
sillä hän on suurenmoisen rehellinen tieteellisyyshartaudessaan.
Kaiket päivät harhailee hän metsissä lintupyssy ja hyönteislippo
olallaan ja iltaisin täyttää hän monet hankkimistaan eläimistä.
Hänen toisarvoisiin ominaisuuksiinsa kuuluu myös se seikka, että
hän pukeutuu hyvin huolimattomasti ja polttaa pientä piippunysää,
jota ilman hänet harvoin näkee. Nuoruudessaan on hän ollut mukana
erinäisillä tieteellisillä tutkimusmatkoilla -- hän oli Robertsonin
mukana Papuassa -- eikä leiri- ja kanoottielämä ole hänelle
tuntematon.

Lordi John Roxton ja professori Summerlee muistuttavat osaksi
toisiaan, mutta osaksi ovat he toistensa täydelliset vastakohdat.
Edellinen on kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänen kasvonsa
ovat aivan yhtä laihat ja suoniset. Hänen ulkomuotonsa luulen
kuvanneeni jo siinä luvussa, joka jäi Lontooseen. Hän on aina hieno
ja pukeutuu aistikkaasti sekä ajelee partansa vähintäin kerran
päivässä. Toimenmiesten tavoin on hän puheessaan hyvin lakooninen,
mutta on nopea vastaamaan tehtyyn kysymykseen ja kärkäs yhtymään
keskusteluun sekä lausuu mielipiteensä kummallisen jyrkästi,
puoleksi huvittavasta. Hänen maailman- ja eritoten Etelä-Ameriikan
tuntemuksensa on hämmästyttävän laaja, ja hän uskoo järkähtämättömäsi
matkamme suuriin mahdollisuuksiin, eikä tätä uskoa järkytä professori
Summerleen ivahymy. Hänen äänensä on lempeä ja esiintymistapansa
hiljainen, mutta hänen tuikkiviin sinisiin silmiinsä kätkeytyy myös
raivoisa viha ja järkkymätön päättäväisyys. Hän puhui vähän omista
Brasiliassa ja Perussa saavuttamistaan ansioista, mutta sain niistä
käsityksen huomatessani miten ihastuneina hänet ottivat vastaan
jokiseudun asukkaat, jotka hänessä tervehtivät esitaistelijaansa
ja suojelijaansa. Punaisen päällikön -- niin he häntä kutsuivat --
urotyöt kulkivat satuna kansan suussa, mutta todetkin asiat olivat
kyllä hyvin kummallisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

Lordi John oli joitakuita vuosia sitten käynyt Ei-Kenenkään-maassa,
joka on Perun, Brasilian ja Colombian välisessä tuntemattomassa
seudussa. Tällä alueella kasvaa villiä kautschukkipuuta, joka on,
kuten Kongossa, tullut alkuasukkaille sellaiseksi vitsaukseksi, että
sitä voi verrata ainoastaan heidän pakkotyöhönsä espanjalaisten
hallussa olevan Darienin vanhoissa hopeakaivoksissa. Kourallinen
ilkeitä "puolirotuisia" hallitsi maata, asesti halulliset intiaanit,
teki muut orjikseen ja epäinhimillisesti kiduttaen pakotti heidät
kokoamaan kautschukkia, joka sitten jokea myöten lähetettiin
Paraan. Lordi Roxton ryhtyi noiden onnettomien puolustajaksi, mutta
sai osakseen vain uhkauksia ja soimauksia. Silloin julisti hän
todellisen sodan Pedro Lopezia, orjanomistajain johtajaa vastaan,
keräsi karanneita orjia, asesti heidät ja toimeenpani sotaretken,
joka päättyi siten, että hän omakätisesti tappoi tuon pelätyn
"puolirotuisen" ja kumosi hänen edustamansa järjestelmän.

Eipä siis ollut ihme, että tuota punatukkaista, silkinhieno-äänistä
ja siistiä miestä katseltiin hyvin uteliaasti tuon suuren
Etelä-Ameriikan joen rantaseuduissa, vaikka tunteet olivat tietysti
myös eroavia, sillä alkuasukkaitten kiitollisuus sai vastineekseen
sen ryhmän vihamielisyyden, joka tahtoi rahallisesti hyötyä
heidän ruumiinvoimistaan. Hänen edellisten kokemuksiensa tuottama
käyttökelpoinen hyöty oli taito puhua "lingoa geralia", joka oli
kummallinen sekoitus osaksi portugaliasta ja intiasta, ja jota
käytetään koko Brasiliassa.

Olen jo ennen maininnut, että lordi John Roxton oli eräänlainen
Etelä-Ameriikka-intoilija. Hän ei voinut innostumatta puhua tästä
suuresta maasta, ja tuo innostus oli tarttuvaa, sillä huolimatta
tietämättömyydestäni kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena ja
uteliaana. Kunpa minä voisin kertoa kaiken niin lumoavasti kuin
hän teki. Siinä oli yhdistyneinä asioitten tarkka tietäminen ja
voimakas mielikuvitus, joka antoi sanoille niiden tenhovoiman,
niin että vihdoin professorinkin ivallinen ja ennakkoluuloinen
hymyily katosi ja hän alkoi tarkasti kuunnella. Lordi kertoi
tästä mahtavasta joesta, joka jo aikaisin löydettiin -- sillä
muutamat ensimäisistä valloittajista matkustivat sitä myöten läpi
koko etelä-ameriikkalaisen siirtomaan -- mutta jonka alituisesti
vaihtuvain rantojen takaiset alueet olivat aivan tuntemattomia.

"Mitä tuo on?" huudahti hän pohjoiseen päin osoittaen. "Metsää,
rämeikköä, läpipääsemätöntä tiheikköä. Kuka voi tietää, mitä sinne
kätkeytyy? Sanokaa, mitä? Ja tuolla etelässä sitten? Liejuisia
metsäseutuja, joissa ei koskaan valkea mies ole käynyt. Kaikki on
tutkimatonta ja ennen aavistamatonta. Paitsi jokien kapeita uomia
ei mitään muuta tunneta. Kuka voi sanoa, mikä sellaisessa maassa
onkaan mahdollista! Miksi ei ukko Challenger olisi voinut puhua
totta?" Näiden kehoittavien sanojen johdosta palasi ivallinen hymyily
professori Summerleen kasvoille, ja hän alkoi hiljaa ja epäävästi
pudistella päätään, piippunysästään tupruavan savupilven takana.

Ja nyt lienen toistaiseksi sanonut kylliksi molemmista valkoisista
seuralaisistani, joiden luonne ja viat -- kuten omanikin -- ilmenevät
kyllä kertomuksen ohella. Mutta me olemme jo pestanneet joitakuita
palvelijoita, jotka ehkä hyvinkin suuresti vaikuttavat kohtaloihimme.
Ensimäkien oli Zambo-niminen neekeri, musta Herkules, yhtä
myöntyväinen mutta myös yhtä älykäs kuin hevonen. Hänet pestasimme
Parassa sen höyrylaivayhtiön henkilökunnasta, jonka palveluksessa hän
oli oppinut puhumaan hiukan englantia.

Samoin me Parassa otimme palvelukseemme Gomezin ja Manuelin, kaksi
joen yläjuoksussa asuvaa sekarotuista, jotka juuri olivat tulleet
sieltä lastinaan punapuita. He olivat molemmat asuneet elämänsä
ajan joen ylävesistöissä, jonne me juuri aioimme lähteä, ja tämän
tähden lordi John otti heidät palvelukseemme. Gomezilla oli vielä se
etu, että hän osasi puhua englantia. Nämä miehet olivat halukkaat
olemaan oppaina, keittämään ruokaa, soutamaan ja palvelemaan
kaikella tavalla viidentoista dollarin kuukausipalkalla. Sitäpaitsi
oli meillä palveluksessamme kolme Mojo-intiaania Boliviasta. Tämän
seudun asukkaita pidetään parhaina kalastajina ja laivanrakentajina.
Etevintä niistä kutsuimme me heimonsa mukaan Mojoksi ja toiset saivat
nimen José ja Fernando. Kolme valkeata miestä, kaksi sekarotuista,
yksi neekeri ja kolme intiaania muodosti siis retken henkilökunnan,
joka Manaoksessa odotti ohjeita ennenkun lähtisi oudolle matkallensa.

Pitkä viikko loppui vihdoinkin, ja odotettu hetki koitti. Kuvitelkaa
istuvanne Hacienda St. Ignation hämärässä arkihuoneessa, kahden
peninkulman päässä Manaoskaupungista sisämaahan päin. Ulkopuolelta
heijastui auringonvalon keltainen messinkiloiste, jota vastaan
palmupuiden varjot lankesivat tummina ja voimakkaina. Ilma oli
täynnä hyönteisten alituista surinaa -- troopillinen, monta oktaavia
käsittävä kuoro -- mehiläisten syvästä möyrybassosta moskiittien
heikkoon piipitykseen. Toisella puolella verantaa oli perattu,
kaktusaitauksen ympäröimä ja kukkivien pensaskasvien koristama
puutarha, jossa suuret siniset perhoset ja pienet hunajalinnut
lentelivät somina kaarroksina kukasta kukkaan. Me istuimme tuolla
huoneessa pöydän ympärillä, ja edessämme oli suljettu paperikäärö.

Kuoreen oli professori Challengerin terävällä käsialalla kirjoitettu
sanat:

"Ohjeita lordi John Roxtonille seurueineen. Avattava Manaossa
viidentenätoista päivänä heinäkuuta täsmälleen kello kaksitoista."

Lordi Roxton oli pannut kellon eteensä pöydälle.

"Vielä täytyy meidän odottaa seitsemän minuuttia", sanoi hän. "Tuo
kunnon vanhus on hyvin tarkka." Professori Summerlee hymyili
pilkallisesti tarttuessaan kääröön.

"Aivan yhtä hyvin voimme avata tämän nyt tai seitsemän minuutin
perästä, asia ei siitä muutu", sanoi hän. "Kaikki on keinottelua ja
mielettömyyttä, johon ikävä kyllä tämän kirjoittaja useasti on tehnyt
itsensä syypääksi."

"Sitä ei voi avata, meidän täytyy noudattaa pelin sääntöjä", sanoi
lordi Roxton. "Me olemme täällä professori Challengerin luvalla, ja
olisi hävittömän kehnosti tehty, ellemme noudattaisi sananmukaisesti
hänen määräyksiään."

"Tämä vasta on kaunista!" kivahti professori harmistuneena. "Enhän
tiedä mitä tuossa paperikäärössä on, mutta jos siitä emme saa kyllin
vakuuttavia ja todistavia tietoja, niin palaan minä takaisin Parasta
Bolivialla. Minulla on toki tärkeämpääkin tehtävää kuin koluta ympäri
maailmaa ja kumota tuon mielipuolen väitteitä. Nyt, Roxton, on kai jo
määrä-aika."

"Niin on", sanoi lordi John. "Nyt on aika." Hän otti kynäveitsen
taskustaan ja avasi kuoren. Siitä otti hän kokoonkäännetyn
paperiarkin, käänsi sen auki ja levitti pöydälle. Siihen ei ollut
mitään kirjoitettu. Hän käänsi sen. Myös toinen puoli oli tyhjä. Me
katsoimme toisiimme sanattomiksi hämmästyneinä. Hiljaisuuden katkaisi
professori Summerlee puhkeamalla äänekkääseen nauruun.

"Tämähän on julkinen tunnustus", huusi hän. "Mitä me vielä pyydämme.
Mies tunnustaa olevansa keinottelija. Nyt meillä ei ole muuta
tehtävää kuin palata kotimaahamme ja paljastaa hänet julkeana
petturina."

"Näkymätöntä mustetta", arvelin minä.

"Enpä luule", sanoi lordi Roxton ja piti paperia päivää vasten.
"Nuori ystäväni, teitä on turha yrittää pettää. Minä takaan että ei
koskaan ole mitään tälle paperille kirjoitettu."

"Saanko astua huoneeseen?" kuului jylisevä ääni parvekkeelta.

Valojuovan yli oli kulkenut hartiakkaan olennon varjo. Tämä
ääni! Tuo tavaton hartiain leveys! Hämmästyksestä änkyttävinä
hypähdimme me seisomaan, kun Challenger, pyöreä poikamainen
olkihattu päässään, Challenger, kädet housuntaskuissa ja puolikengät
ulospäin kääntyneissä jaloissaan näyttäytyi ovella. Hän heitti
päätään taapäin ja seisoi tuossa säteilevässä auringonpaisteessa
muinaisassyrialaisine partoineen, ja luonteenomaisen ylimielisyytensä
pilkistäessä puoleksi suljettujen silmäluomien alta.

"Pelkään" sanoi hän kelloonsa vilkaisten, "tulevani joitakuita
minuutteja liian myöhään. Tunnustan, että jättäessäni tämän
kirjeen teille, aioin estää teitä avaamasta sitä, sillä luulin
ehtiväni ajoissa luoksenne. Tämä ikävä myöhästymiseni johtuu osaksi
epävarmasta luotsista osaksi matkaamme estäneestä hiekkasärkästä.
Pelkään että virkaveljeni, professori Summerlee, on saanut
pilkkaamisen aihetta."

"Tunnustan, sir", sanoi lordi John vakavana, "että tuntui
helpoitukselta nähdä teitä täällä, sillä matkamme olisi muuten
päättynyt hyvin nolosti. Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi te olette
käyttäytynyt näin?"

Jättäen vastaamatta tuli professori Challenger puristamaan
tervehdykseksi minun ja lordi Roxtonin kättä, kumarsi hieman
halveksuvasti professori Summerleelle ja vaipui korituoliin, joka
ritisi ja ratisi hänen painonsa alla.

"Onko kaikki valmista matkaamme varten?" kysyi hän.

"Voimme lähteä huomenna."

"Siinä tapauksessa me myös lähdemme. Ette tarvitse mitään kirjallisia
neuvoja, kun teidän korvaamattomana apunanne on minun mukana-oloni.
Alusta asti olen päättänyt olla itse johtajana tutkimusmatkallanne.
Kuten tulette näkemään, voisivat kartat hyvin huonosti korvata minun
älyäni ja neuvojani. Pieni petokseni kirjekäärön suhteen johtuu taas
siitä, että jos olisin teille aikomukseni ilmaissut, olisitte te
kaikin keinoin koettaneet saada minua luopumaan matkastani."

"Minun mielestäni ei teillä siinä suhteessa ollut mitään pelättävää",
sävähti professori Summerlee, "onhan niin monta mahdollisuutta päästä
yli Atlantin."

Challenger löi häntä olalle suurella karvaisella kädellään.

"Olen aivan varma, että terve järki teille sanoo menetelleen! oikein
sekä että oli parasta minun näin itse huolehtia itsestäni, eikä
näyttäytyä ennenkun minua tarvittiin. Se hetki on tullut. Tästä lähin
olen minä retkikunnan käskijänä, ja minun täytyy pyytää teitä vielä
tänä päivänä järjestämään matkavalmistuksenne, niin että aikaisin
aamulla voimme lähteä. Minun aikani samoinkuin teidänkin, vaikka
vähemmässä määrin, on kallista. Ehdotan senvuoksi, että kulkisimme
niin nopeasti kuin mahdollista, kunnes minä olen näyttänyt teille
sen, jota tulitte tänne katsomaan.

"Lordi John Roxton oli vuokrannut meille suuren höyrylaivan nimeltä
Esmeralda, joka kuljettaisi meidät jokea ylöspäin. Ilmaston suhteen
oli samantekevää, mihin vuodenaikaan lähdimme matkaan, sillä
lämpömäärä vaihteli seitsemänkymmenen viiden ja yhdeksänkymmenen
asteen [Fahrenheit = 23-33 Celcius] välillä sekä kesällä että
talvella, ilman sanottavaa lämmön eroitusta. Sateen laita on
aivan toinen. Joulukuusta toukokuuhun kestää sade-aika, ja sillä
ajalla nousee joki noin neljäkymmentä jalkaa yli tavallisen
pintansa. Se kuohuu yli rantojen, leviää suuriksi laguuneiksi
yli äärettömien maa-alueiden ja muodostaa laajan alkuasukkaitten
Gapoksi nimittämän alan, joka on liian soista jalan kulkea ja liian
matalaa laivan päästä sen yli. Noin kesäkuussa alkaa vesi alentua
ja on matalimmillaan loka- ja marraskuussa. Meidän matkamme sattui
siis kuivana vuodenaikana, jolloin tuo suuri joki sivujokineen oli
normaalitilassaan.

"Virta on tässä melko vähäinen, sillä putous peninkulman matkalla
on vain kahdeksan tuumaa. Ei mikään vesistö voi olla soveliaampi
laivakululle kuin tämä kaakkoistuulella, jolloin purjelaiva voi
kulkea aina Perun rajoille asti ja sitten liukua takaisin virran
mukana. Matkamme sujui hyvin, sillä Esmeraldan voimakas koneisto
ei ollut tietääkseenkään veden virtavuudesta ja me menimme yhtä
nopeasti eteenpäin kuin tyvenellä sisämerellä. Kolme vuorokautta
laivamme puski luodetta kohti virtaa ylöspäin, joka sielläkin
tuhannen penikulman päässä suustaan oli niin leveä, että sen keskeltä
katsottuina molemmat rannat vain kapeina juovina häämöittivät
taivaanrannassa. Neljäntenä päivänä Manaoksesta lähtömme jälkeen
me poikkesimme eräälle sivujoelle, jonka suu oli yhtä leveä kuin
pääjoen. Se kapeni kuitenkin nopeasti ja parin päivän perästä me
tulimme erääseen intiaanikylään, jolloin professori välttämättä
tahtoi, että me nousisimme maihin ja Esmeralda lähetettäisiin
takaisin Manaokseen. Hän väitti meidän pian saapuvan niin virtaiseen
kohtaan, että höyrylaivalla oli mahdoton päästä eteenpäin. Hän lisäsi
kuiskaten, että me nyt lähenimme tuntemattoman maan rajapyykkejä
ja mitä vähemmän meillä oli ennakkoluuloja sitä parempi. Hän vaati
meiltä kunniasanamme, että emme julkaisisi emmekä millään muotoa
ilmaisisi kenellekään, mille kohdalle kartalla matkamme on meidät
vienyt, ja myöskin palvelijakunnan täytyi ottaa se valallensa. Tämän
tähden kirjoitan minä jonkun verran hämäräperäisesti ja tahdon jo
edeltäkäsin sanoa lukijoille, että mahdollisesti piirrettävissä
kartoissa tulee kyllä paikan suhde lähiseutuihin merkittäväksi
oikein, mutta kompassin merkit ovat tahallaan sekoitetut, jotta ne
eivät mitenkään voisi olla oppaina itse maahan. Olkootpa professori
Challengerin syyt asian salassa pitoon mitkä tahansa, ei meillä ollut
muuta neuvoa kuin hyväksyä ne, sillä hän olisi mieluummin luopunut
koko retkestä kuin perustellut meille asettamiaan ehtoja.

"Elokuun toisena päivänä me katkaisimme viimeisen siteen, joka oli
yhdistänyt meitä muuhun maailmaan, lähettämällä Esmeraldan takaisin.
Neljä päivää oli siitä kulunut, me olimme vuokranneet intiaaneilta
kaksi suurta kanoottia, jotka oli tehty niin kevyestä aineesta --
bamburuo'on kuoresta --, että me voimme ne vaivatta nostaa minkä
esteen yli tahansa. Näihin me olimme lastanneet kaikki tavaramme ja
pestanneet kaksi intiaania auttamaan soutamisessa. Kuulin niiden
olleen samat -- Ataca ja Ipetu -- jotka olivat olleet professori
Challengerin mukana hänen edellisellä matkallaan. He kauhistuivat jo
ajatellessaankin uutta samanlaista matkaa, mutta päällikkö on täällä
patriarkkaalisen itsevaltias, ja jos hän pitää asian edullisena,
on se heti ratkaistu. Huomenna me siis häviämme tuntemattomaan
maailmaan. Tämän selostukseni lähetän kanootilla myötävirtaan, ja
tämä voi olla viimeinen tieto meistä niille, jotka jännityksellä
seuraavat matkamme vaiheita. Sopimuksemme mukaan lähetän nämä teille,
Mc Ardle, ja saatte te muutella ja korjailla näitä mielenne mukaan.
Päättäen professori Challengerin esiintymistavan varmuudesta --
huolimatta professori Summerleen alituisesta epäluulosta -- tulee hän
vielä näyttämään väittämänsä asiat tosiksi, ja olen vakuutettu että
pian saamme kokea mitä kummallisimpia asioita."



KAHDEKSAS LUKU

"Uuden maailman etuvartiot."


Kotona olevat ystävämme varmaan iloitsevat kanssamme, sillä me
olemme saavuttaneet päämäärämme ja voimme lausua, että professori
Challengerin esitys tähän asti on osoittautunut totuudenmukaiseksi.
On kyllä totta, että emme vielä ole ylätasangolla, mutta me olemme
saapuneet sen juurelle ja professori Summerleekin on tullut hiukan
epävarmemmaksi. Ei hän hetkeäkään vielä ole myöntänyt, että hänen
kilpailijansa olisi oikeassa, mutta hän ei ole enää niin itsepäinen
väitteissään, vaan useimmiten vaikenee arvostelevasti. Tartun
kertomukseni lankaan siinä kohden, johon viime kerralla sen jätin.
Meidän täytyy lähettää kotiinsa eräs intiaanimme, joka on loukannut
itsensä, ja minä jätän kirjeeni hänelle, vaikka luulenkin, ettei se
koskaan tule perille.

Kun viimeksi kirjoitin, aioimme juuri jättää intiaanikylän, jonne
olimme tulleet Esmeraldalla. Minun täytyy alkaa tiedonantoni ikävin
uutisin, sillä ensimäinen henkilökohtainen epämiellyttäväisyys --
en puhu mitään professorien välisestä alituisesta torasta -- sattui
meille sinä iltana ja oli jo vähällä saada traagillisen lopun. Olen
jo ennen maininnut englantia puhuvan puolirotuisemme, Gomezin,
-- hyväntahtoisen kelpo miehen mutta taipuvaisen uteliaisuuteen,
jonka ominaisuuden luulen olevan hyvin yleisen sellaisilla
ihmisillä. Viimeisenä iltana hän taisi piiloutua lähelle sitä majaa,
jossa me teimme suunnitelmiamme, ja sieltä keksi hänet kauhea
neekerimme Zambo, joka on uskollinen kuin koira ja vihaa hirveästi
puolirotuisia; Zambo raahasi hänet meidän eteemme. Gomez tarttui
veitseen, ja ellei neekeri olisi ollut niin väkevä ja ajoissa
huomannut hänen aiettaan, olisi hän nyt vainaja. Asia päättyi
torumiseen, ja molempien riitaveljien täytyi sopia kättä lyöden,
ja minä toivon rauhan palautuvan. Molemmat oppineet herramme taas
riitelivät hellittämättömästi ja katkerina, Täytyy tunnustaa, että
Challenger on riidanhaluinen, mutta Summerleella on terävä, pisteliäs
kieli, joka pahentaa asian. Eilen illalla sanoi Challenger, että
häntä ei koskaan huvittanut kulkea Thimes-kujaa ja silmäillä virtaa
ylöspäin, sillä on surullista katsoa lopulliseen päämaaliinsa.
Hän on nimittäin vakuutettu siitä, että hänen luunsa joutuvat
Westminster Abbeyhin. Summerlee vastasi happamasti hymyillen, että
veli siis tietää, missä Millbankin vankila on sijainnut. Challengerin
itserakkaus oli siksi suuri, että mikään tuollainen ei häntä
loukannut. Hän vain hymyili partaansa ja toisti: "Oh, todellakin!
Todellakin!" myöntyväisellä äänellä kuten puhutaan lapsille. Ja
lapsia he ovatkin molemmat -- toinen äksy ja kärtyinen, toinen kauhea
ja raakamainen, vaikka molemmat nerokkaina miehinä olivat joutuneet
aikansa tiedemiesten eturiviin. Äly, luonne, sielu -- vasta tultuaan
tuntemaan elämää voi huomata, kuinka erilaisia nuo kolme ovat.

Jo seuraavana päivänä me todella lähdimme matkaan. Kaikki tavaramme
saimme mahtumaan molempiin kanootteihin ja itse majoituimme
niihin siten, että sovun vuoksi asetimme professorit erikseen.
Minä jouduin professori Challengerin toveriksi; hän oli mitä
parhaimmalla tuulella, liikkui kuin kuumeessa, ja hänen kasvonsa
loistivat pelkkää hyväntahtoisuutta. Olen jo oppinut tuntemaan hänen
mielialojensa vaihtelut, enkä ollenkaan hämmästyisi, vaikka ukkonen
jyrähtelisi päivän paistaessakin. On mahdotonta olla iloinen, ja yhtä
mahdotonta olla surullinen hänen seurassaan, sillä joka hetki tuntee
väristyttävää pelkoa siitä, milloin hänen vaarallinen luonteensa
tekee jonkun äkkikäänteen.

Kaksi päivää me matkasimme vastavirtaa, pitkin jokseenkin suurta
jokea; se oli noin satasen kyynärää leveä ja väriltään tumma
mutta läpinäkyvä, niin että tavallisesti pohja näkyi. Amazonjoen
sivujoet ovat enimmäkseen tällaisia, muutamat taas ovat valkeita ja
läpinäkymättömiä, riippuen maasta, jonka läpi ne virtaavat. Tummat
todistavat huonoa kasvullisuutta, kirkkaat taas savista maaperää.
Kaksi kertaa olimme vähällä osua pyörteisiin ja koskiin ja meidän
täytyi väistää niitä kantamalla kanootteja puoli peninkulmaa.
Vesistön molemmilla rannoilla kasvavat puut olivat ikivanhoja,
ja jokseenkin helposti voi tunkeutua niiden läpi, joten meidän
oli helppo kantaa kanoottejamme. En koskaan unohda tämän matkan
juhlallista salaperäisyyttä. Puiden korkeus ja runkojen paksuus oli
minulle, kaupunginlapselle, aivan uskomatonta. Ne kohosivat komeina
pilareina korkeuteen, kunnes me suunnattoman etäällä päittemme
yläpuolella erotimme hämärästi niiden haarautuvan göötiläisinä
ylöspyrkivinä polvekkeina, muodostaen yllemme laakean katon, jonka
läpi joku yksinäinen auringonsäde pääsi pujahtamaan ja heitti kapean
loistavan juovan tuohon majesteetilliseen pimeyteen. Astuessamme
tuota lahonneitten kasvien muodostamaa paksua pehmeätä mattoa,
hiipi sieluumme harras hiljaisuus kuten luostariholvin hämärässä,
ja professori Challengerinkin äänekäs puhelu muuttui kuiskaukseksi.
Yksin ollen en olisi tiennyt näiden jättiläispuiden nimiä, mutta
molemmat tiedemiehemme neuvoivat meitä maallikoita. Tämä maa on
kasvullisuutensa puolesta maailman rikkain seutu, mutta hyvin köyhä
animalisen elämän tuotteista. Kauniit orkideat ja kummallisen väriset
jäkälät ympäröivät puitten juuria, ja harhailevan auringonsäteen
sattuessa kultaiseen allamandaan tai kirkkaanpunaiseen tacsoniaan
tai ipomoean tummaan sineen, oli vaikutus suorastaan sadunomainen.
Näissä metsäseuduissa pyrkii elämä, joka kammoaa pimeyttä, aina
kohti valoa. Jokainen kasvi, pieninkin, yrittää ylöspäin ja ellei
itse jaksa, turvautuu se voimakkaamman ja pitemmän veljensä apuun.
Tavalliset köynnöskasvit ovat suuria ja reheviä, ja monet muut
kasvit, jotka eivät muualla tiettävästi kiertele, oppivat täällä
taidon päästä synkän metsän läpi. Niinpä esim. tavallinen nokkonen,
jasmiini ja jacitara-palmu köynnöstyvät setripuiden runkoihin ja
saavuttavat niiden huiput. Näissä majesteetillisissa holvikäytävissä
kulkiessamme emme nähneet jälkeäkään animalisesta elämästä, mutta
päittemme yläpuolella eli auringonpaisteessa käärmeitä, apinoita,
lintuja ja laiskiaisia kurkistellen syvyyteen meidän pieniä horjuvia
olentojamme. Aamun valjetessa huusivat mölyapinat kuorossa ja
päivemmällä kuului vain hyönteisten surina kuin etäinen kosken pauhu,
ja kaikki oli puunrunkojen ylhissä saleissa hiljaista. Kerran nähtiin
sentään vääräsäärinen vaaniva eläin -- joko muurahaisnieliäinen tai
-karhu vaivalloisesti kömpimässä eteenpäin varjojen keskellä. Tämä
oli ainoa Amazon-metsässä näkemäni elonmerkki.

Ja kuitenkin oli tässä salaperäisessä hämärässä jotain kummallista,
joka todisti ettei ihmiselämäkään ollut meistä kaukana. Matkamme
kolmantena päivänä kuulimme me kummallisen, syvän sykkivän äänen
ilmassa, rytmillisen ja juhlallisen, joka hiljeni ja taas kuului
koko aamupäivän. Molemmat veneet lipuivat eteenpäin vain muutaman
kyynärän päässä toisistaan kuullessamme ensi kerran tuon sykinnän,
ja intiaanimme istuivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiin
valetut, innokkaasti kuunnellen ja kauhun kuvastuessa kasvoilla.

"Mitä tämä on?" kysyin minä.

"Rumpuja", vastasi lordi Roxton huolettomasti, "sotarumpuja. Olen
ennenkin niiden äänen kuullut."

"Niin, sir, sotarumpuja", lisäsi Gomez. "Villejä intiaaneja; ne
vaanivat meitä joka askeleellamme, kunnes saavat meidät tapetuiksi."

"Kuinka ne voivat meitä vaania?" kysyin katsoen tyhjään avaruuteen.

Puolirotuinen kohotti leveitä olkapäitään. "Sen tietävät paraiten
intiaanit itse. Heillä on omat keinonsa. He vaanivat meitä. He
puhuvat rumpukieltä keskenään. Tappavat meidät, jos vain voivat."

Saman päivän iltapäivänä -- taskualmanakkani väitti sen olevan
tiistain, elokuun 18 päivän -- kuului vähintäin kuusi tai seitsemän
rumpua eri tahoilta. Välistä olivat lyönnit nopeat, toisinaan ne taas
harvenivat, toisinaan kuuli aivan selvästi, että ne olivat kysymyksiä
ja vastauksia -- kaukaa idästä kuului nopea staccato-pärinä, johon
pohjoisesta vastasi ukkosmainen jylinä. Tässä alituisessa pauhinassa
oli jotakin hermojatärisyttävää ja uhkaavaa, mikä näytti muodostuvan
tavuttain sanoiksi: "Me tapamme teidät, jos voimme!" joka toistui
loppumattomasti. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt. Luonnonrauha
ja lohdullinen tyyneys heijastui ympärillämme, mutta kaukaa kuului
kanssaihmistemme viestinä: "Me tapamme teidät, jos vain voimme!"

Koko päivän rummut pauhasivat, milloin jylisten, milloin kuiskaten,
ja niiden merkitys kuvastui soutajiemme kasvoilla. Näyttipä
ylpeän puolirotuisenkin mieli olevan hyvin järkytetty. Mutta
ensi kerran olivat Summerlee ja Challenger rohkeuden, nimittäin
tieteellisen rohkeuden, edustajia. He pysyivät tyyninä kuin Darwin
Argentinassa gauchojen keskellä ja Wallace malajilaismetsästäjien
parissa. Armelias luonto on niin järjestänyt, että ihmisaivot
eivät voi ajatella samalla kertaa kahta asiaa, niin että ollessaan
tieteellisen innostuksen vallassa ei ihminen kiinnitä huomiotansa
henkilökohtaisiin vaaroihin. Välittämättä noista salaisesti
uhkaavista koko päivän kestävistä äänistä, panivat molemmat
professorit merkille jokaisen näkemänsä linnun, jokaisen rannalla
kasvavan pensaan, ja olivat monasti kiukkuisesti eri mieltä, jolloin
Summerlee mutisi ja Challenger pauhasi, mutta kumpainenkaan ei
kuullut intiaanien rummutusta; he istuivat yhtä rauhallisina kuin
ennen poltellessaan savukkeita St. James Streetin varrella olevassa
Royal Society-klubissa. Vain kerran alkoivat he puhua intiaaneista.

"Miranha- tai Amajucaintiaaneja", sanoi Challenger osoittaen
peukalollaan kaikuvaan metsään.

"Aivan oikein, sir", vastasi Summerlee. "Saamme varmaan todeta, että
näiden heimojen puhekieli on polysyntetistä, ja että ne itse ovat
mongooleja."

"Tietysti on se polysyntetistä", sanoi Challenger sääliväisestä
"Mikäli minä tiedän ei näissä seuduissa ole olemassakaan mitään muuta
kielityyppiä, ja minä olen kuitenkin tutkinut niitä yli sadan. Teidän
mongoolisuusteoriaanne epäilen suuresti."

"Ja minä kun luulin, että hyvin rajallisetkin vertailevan anatomian
tiedot olisivat näyttäneet sen todeksi", sanoi Summerlee katkerasti.

Challenger nosti leukaansa, niin että vain parta näkyi hatunreunan
alta. "Epäilemättä sen tieteenhaaran rajalliset tiedot johtaisivat
sellaisiin tuloksiin, mutta henkilö, jolla on tyhjentävät tiedot,
johtuu toisiin lopputuloksiin." He vilkaisivat toisiinsa uhmaten, ja
koko ajan kuului heidän ympärillään kuiskaus: "Me tapamme teidät --
me tapamme teidät, jos vain voimme!"

Sinä yönä ankkuroimme me kanoottimme raskailla kivillä virran
keskelle ja valmistauduimme mahdollisen hyökkäyksen varalta. Mutta
mitään ei tapahtunut, ja päivän koittaissa me jatkoimme matkaamme
rummunpärinän hiljalleen tauotessa. Kolmen aikaan iltapäivällä me
saavuimme jyrkän, enemmän kuin peninkulman pituisen vesiputouksen
kohdalle, jossa professori Challengerin venhe viime matkalla oli
kaatunut. Tässä oli ensimäinen joskin vähäpätöinen todistus hänen
kertomuksensa totuudesta.

Intiaanit kantoivat ensin meidän kanoottimme, sitten tavaramme nuoren
metsän läpi, joka täällä oli hyvin taajaa, ja me neljä valkoihoista
kuljimme pyssy olalla heidän ja niiden vaarojen keskellä, jotka
mahdollisesti uhkasivat meitä metsässä. Ennen iltaa olimme
onnellisesti väistäneet vesiputouksen ja tulleet siitä noin kymmenen
englannin peninkulman päähän, ja yöksi me pysähdyimme. Olimme silloin
minun laskuni mukaan kulkeneet noin sata peninkulmaa sivujokea myöten
sen jälkeen kun jätimme pääjoen.

Aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi matkamme varsinaisin ja
tärkein osa. Jo aamunkoitosta asti oli professori Challenger ollut
hyvin levoton ja pälyillen katsellut molempiin joen jyrkänteisiin.

Äkkiä hän huudahti hyvillään ja osoitti erästä puuta, joka
omituisesti käyristyneenä taipui yli joen.

"Miksi te tuota sanotte?" kysyi hän.

"Sehän on assai-palmu", sanoi Summerlee.

"Aivan niin. Tämä assai-palmu on tienviittani. Salainen ovi on
puolen peninkulman päässä täältä joen toisella rannalla. Ei mitään
koloa ole puiden välissä. Se seikkahan juuri on niin ihmeellinen
ja salaperäinen. Tuolla, missä näette vaaleanvihreitä kaisloja
tummanvihreiden kasvien välissä, tuolla suurten puitten keskellä on
minun oma tuntemattomaan maailmaan johtava oveni. Menkäämme sinne,
niin saatte nähdä!"

Todellakin omituinen paikka. Löydettyämme tuon vaaleanvihreän
ruovikon osoittaman kohdan työntelimme me kanoottejamme muutamia
satoja kyynäröitä ruovikon läpi ja silloin aukeni eteemme uusi tyven
suvanto, jossa vesi kirkkaana ja läpinäkyvänä kareili hietapohjalla.
Tähän laskeva pieni joki oli noin kaksikymmentä kyynärää leveä, ja
kasvullisuus sen rantamilla hyvin rikas. Ei kukaan, joka ei olisi
huomannut, että ruovikko jonkun matkan päässä vaihtui pensaisiin,
olisi voinut aavistaa, että siellä oli sellainen vesistö, eikä
uneksiakaan sellaisesta satumaasta, joka siellä avautui.

Sillä satumaa se oli -- ihmeellisin satumaa, mitä ihmisen
mielikuvitus voi esiin loihtia. Komeat kasvit yhtyivät meidän
päittemme yläpuolella poimuuntuneina toisiinsa muodostaen
luonnollisen suojuksen, ja tämän vihreän kaarikatoksen alla
virtasi kultaisessa hämärässä vihreä läpikuultava joki, kauniina
jo itsestäänkin, mutta noiden harvinaisten valoläikähdysten
kaunistamana, jotka kuin siivilöityinä ja vaimennettuina tunkeutuivat
läpi katoksen. Kristallinkirkkaana, peilityynenä ja vihreänä päilyi
joki lehtikatoksensa alla, ja jokainen aironveto synnytti tuhansia
kristallileikkeleitä sen loistavalle pinnalle. Tämä oli sopiva
tie ihmeitten maahan. Kaikki intiaanien jäljet olivat kadonneet,
mutta animalista elämää ilmeni enemmän, ja eläinten kesyys todisti,
että täällä asti ei yksikään metsästäjä ollut koskaan käynyt.
Toimeliaat pienet mustat samettiapinat, joilla oli lumivalkeat
hampaat ja loistavat veitikkamaiset silmät, lörpöttelivät meidän ohi
kulkiessamme. Toisinaan alligatori syöksyi rantaäyräältä veteen.
Kerran kurkisteli meitä tummakarvainen tapiiri pensaikosta ja mennä
lönkytteli sitten metsään. Mutta näimmepä myös keltaisen notkean
suuren puuman hiipivän vesakossa, ja sen vihreät ilkeät silmät
säkenöivät vihaa, kun se näki meidät. Lintumaailma oli sangen rikas,
erityisen paljon oli kahlaajia; haikarat ja ibikset kerääntyivät
valkoisiksi ja punaisiksi ryhmiksi rantojen puunkaroille ja
kristallikirkkaassa vedessä, jota me sousimme, vilisi kaikenmuotoisia
ja -värisiä kaloja.

Kolme päivää kuljimme me tässä vihreässä tunnelissa. Etäämpää saattoi
tuskin erottaa, missä vihreä vesi loppui ja vihreä holvikaari alkoi.
Luonnon rauhaa eivät täällä häirinneet ihmisten jäljet.

"Täällä ei ole intiaaneja. He pelkäävät Curuparia", sanoi Gomez.

"Curupari on metsien henki", selitteli Roxton, "mutta sillä nimellä
tarkoitetaan yleensä pahoja henkiä, Intiaaniraukat luulevat, että
täällä on jotain pelättävää, eivätkä sen vuoksi tule tänne päin."

Kolmantena päivänä huomasimme ilmeisesti, että kauan emme voisi
jatkaa kanoottikulkuamme, sillä uoma tuli yhä matalammaksi. Tämän
tästä veneemme tarttui pohjaan. Lopulta me vedimme veneet ruovikkoon
ja vietimme siellä yötä. Seuraavana aamuna lähdimme, lordi Roxton
ja minä, tarkastusmatkalle kulkien metsän läpi joen suuntaan, mutta
kun vesi yhä väheni, palasimme me takaisin ja ilmoitimme professori
Challegerin arvelun todeksi, nimittäin että olimme kulkeneet
kanooteillamme niin pitkälle kuin oli mahdollista. Me vedimme ne
sen vuoksi maihin, piilotimme ne pensaikkoon ja löimme kirveillämme
lähellä oleviin puihin rasteja, jotta palatessamme voisimme ne
löytää. Sen jälkeen jaoimme me kannettavamme -- pyssyt, ampumavarat,
ruokatavarat, teltan, huovat ja monet muut kapineet -- sälytimme ne
hartioillemme ja aloimme taivaltaa matkamme vaivalloisinta osaa.

Heti alussa sävähtivät meidän ruutitynnyrimme, kunnon professorit,
ilmi kiistaan, Challenger oli meihin yhdyttyään ollut koko seurueen
johtajana, ja se seikka oli koko ajan ilmeisesti suututtanut
Summerleeta. Kun hän nyt määräsi virkaveljellensä erityisen
velvollisuuden aneroidi-barometrin kantamisen -- niin puhkesi kauan
pidätetty rajuilma valloilleen.

"Pyydän kysyä, sir", sanoi Summerlee teeskennellyn tyynesti, "millä
oikeudella te annatte tällaisia määräyksiä?"

Challenger katsoa mulkoili häneen pöyhistelevästi.

"Minä teen sen, professori Summerlee, koska olen retkikunnan johtaja."

"Minun täytyy sanoa, sir, että minä en tunnusta teitä sellaiseksi."

"Todellakin!" Challenger kumarsi kömpelön ivallisesti. "Tahtoisitteko
täsmälleen määritellä minun asemani?"

"Kyllä, sir. Te olette mies, jonka totuudenmukaisuutta epäillään,
ja tämä komitea on tullut tänne ottamaan asiasta selkoa. Te, sir,
matkustatte tuomarienne seurassa."

"Oi, mitä pitää minun kuulla", sanoi Challenger ja istuutui kanootin
reunalle, "Siinä tapauksessa te taivallatte eteenpäin, ja minä tulen
jäljessä niin kuin minua haluttaa. Ellen minä ole johtaja, ei kukaan
voi vaatia, että minä johtaisin."

Onneksi oli joukossamme kaksi nerokasta miestä lordi Roxton ja minä
-- jotka estimme oppineita professorejamme riidanhaluisuutensa
ja houkkamaisuutensa tähden lähettämästä meitä tyhjin toimin
Lontooseen takaisin. Mutta kyllä tarvittiin monet puheet, monet
rukoukset ja selvitykset heitä rauhoittamaan. Viimein marssi
Summerlee uhmailevasti hymyillen piippuinensa edellä ja Challenger
astua köpitti mutisten perässä. Juuri näihin aikoihin huomasimme
me sattumalta, että nuo molemmat oppineet eivät voineet sietää
Edinburghissa vaikuttavaa tohtori Illingworthia. Siitä hetkestä asti
käytimme tätä pelastuskeinonamme; jos epäsopua syntyi professoriemme
kesken, mainitsimme me ohimennen tuon skotlantilaisen zoloogin nimen,
jolloin molemmat riitapukarit tulivat heti ystäviksi ja yksimielisinä
lausuivat suuren halveksumistunteensa yhteistä kilpailijaansa kohtaan.

Hanhenmarssissa kuljimme edelleen pitkin jokiäyrästä. Joki kapeni
tavalliseksi puroksi ja lopulta hävisi suureen, sienimäiseen,
vihreämättäiseen rämeikköön, johon me vajosimme polvia myöten. Seutu
oli aivan moskiittiparvien ja muiden epämiellyttävien hyönteisten
vallassa, niin että iloitsimme suuresti päästyämme kovalle maalle
ja löydettyämme tien, jota kulkien voimme välttää tuon myrkyllisen
nevan. Etäämmälle kuului kuin urkujen soittoa, niin kovaääninen oli
hyönteisten surina.

Toisena päivänä siitä kun olimme jättäneet kanootit huomasimme, että
seudun maisemat muuttivat luontoa. Tiemme kohosi keskeytymättä, ja
vähitellen metsät harvenivat ja menettivät troopillisen rehevyytensä.
Lietteisen Amazontasangon suunnattoman suuret puut väistyivät täällä
fenix- ja kookospalmujen tieltä. Kosteammissa syvännepaikoissa
levittelivät mauritiapalmut miellyttävästi riippuvia lehtiään.
Me matkustimme aivan kompassin mukaan, ja pari kertaa professori
Challenger joutui kiistaan molempien intiaanien kera, jolloin
-- toistaaksemme professorin harmistuneet sanat -- koko seurue
yksimielisesti "luotti enemmän kehittymättömien villi-ihmisten
puutteelliseen vaistoon kuin eurooppalaisen sivistyksen korkeimpaan
tuotteeseen." Kolmantena päivänä näyttäytyi todeksi, että olimme
menetelleet oikein, kun Challenger myönsi tuntevansa useita merkkejä
ensimäiseltä matkaltaan; eräässä kohdassa keksimme me tulen mustaamia
kiviä, jotka epäilemättä olivat leiripaikan jäännöksiä.

Kuljimme yhä ylöspäin ja meiltä meni kaksi päivää ennenkun pääsimme
erään kivisen rinteen yli. Kasvikunta oli taas muuttunut, ja
elfenluupuu oli ainoa, jota täällä vielä kasvoi, paitsi ääretöntä
määrää orkideoja, joiden joukossa opin tuntemaan harvinaisen
_Nuttonia Vexillorian_ ja cattleian sekä odontoglossumin
ihanat ruusunhohtavan tulipunaiset kukat. Piikivipohjaisia ja
sanajalkarantaisia puroja pulppusi esiin kukkulan kapeista solista,
ja joka ilta leiriydyimme me jonkun joenpoukaman rantamalle,
josta pyydystimme itsellemme herkulliseksi illalliseksi pieniä
siniselkäisiä, kooltaan ja muodoltaan Englannin forelleja
muistuttavia kaloja.

Yhdeksäntenä päivänä siitä, kun olimme jättäneet kanoottimme,
kuljettuamme noin satakaksikymmentä englannin peninkulmaa loppuivat
puut vähitellen ja niiden sijalla kasvoi vain pensaita. Mutta nyt
tuli eteemme oikea bambumetsä, niin taaja, että meidän täytyi raivata
tietä itsellemme intiaanien leveäteräisillä puukoilla. Tämän esteen
läpi tunkeutuminen vei meiltä aikaa koko päivän kello seitsemästä
aamulla kahdeksaan illalla -- paitsi kahta parin tunnin keskeytystä.
Ei voi ajatella mitään ikävämpää ja yksitoikkoisempaa puuhaa,
sillä kaikkein avonaisimmillakaan paikoilla en nähnyt muuta kuin
korkeintaan kymmenen kyynärää eteeni, ja tiheimmillä kohdilla oli
näköalani lordi Roxtonin pumpulinutun selkäpuoli ja puiden keltaiset
putket molemmilla sivuillani. Ylhäältä pilkisti kapea valojuova ja
viisitoista jalkaa päittemme yläpuolella näyttivät putkien huiput
huojuvan tummansinistä taivasta vasten. En tiedä, mitkä eläimet
asuvat tällaisissa tiheikkömetsissä, mutta usein kuulimme me suurten
petojen liikkuvan läheisyydessämme. Juuri pimeän maille laskeutuessa
pääsimme me pois bambumetsästä ja leiriydyimme heti lopen väsyneinä
tuon raskaan päivätyön tehtyämme.

Aikaisin seuraavana aamuna olimme taas liikkeellä ja huomasimme
maan jälleen muuttaneen luonnettaan. Takanamme kohosi bambumuuri.
Edessämme aukeni laaja tasanko, joka hiukan kohosi ja oli täpösen
täynnä sanajalkapuita. Aaltoilevana tuo maisema levittäytyi; vasta
kaukana näytti sen katkaisevan pitkä mutkitteleva harjanne. Sille
ehdimme me päivällisen aikaan, mutta sen takaa tuli näkyviin vain
matalahko laakso, joka vähitellen kohosi aina taivaanrantaan asti.
Mutta nyt sattui jotain, joka voi olla sangen tärkeätä -- mutta myös
aivan arvotontakin.

Professori Challenger, joka viimeksi pestattujen intiaanien kera
astui seurueen etunenässä, pysähtyi äkkiä ja osoitteli innokkaasti
oikealle. Samassa huomasimme me noin peninkulman matkan päässä jonkun
suuren, tumman linnun, joka hitaasti siipiään räpytellen nousi maasta
ja leijaili poispäin kadoten valtavien sanajalkojen sekaan.

"Näittekö sitä?" huusi Challenger haltioissaan. "Summerlee, näittekö
sitä?"

Hänen virkaveljensä katsoa tähysteli siihen suuntaan, jonne eläin oli
kadonnut.

"Miksi te tuota sitten luulitte?" kysyi hän.

"Olen vakuutettu siitä, että se oli pterodaktylus."

Summerlee alkoi nauraa hohottaa.

"Lorua! Sehän oli haikara, mikäli minä olen ikinä sellaista nähnyt."

Challenger oli niin suunniltaan, että hän ei voinut puhua. Hän
heilautti taakkansa selkäänsä ja jatkoi matkaansa. Lordi Roxton tuli
luokseni ja näytti entistä totisemmalta. Hänen kädessään oli hänen
zeiss-kaukoputkensa.

"Huomasin linnun ennenkun se lensi puiden väliin", sanoi hän. "En
käy päättämään, mikä lintu se oli, mutta metsästäjäkokemuksieni
perustalla voin väittää, etten ole koskaan eläissäni sellaista
nähnyt."

Näin ovat asiat. Olemmeko todellakin tuntemattoman maailman
kynnyksellä ja lienemmekö tosiaan kohdanneet sen uuden maan
etuvartiot, josta johtajamme puhuu? Olen kertonut teille tapauksen
sellaisenaan, ja te tiedätte nyt yhtä paljon kuin minäkin. Tämä oli
ainoa merkillinen tapahtuma, sillä muuta erikoista ei ole sattunut.

Ja nyt, arvoisat lukijani, sikäli kuin niitä koskaan saan, olen
kuljettanut teitä leveätä jokea ylöspäin, läpi korkean ruovikon ja
vihreän tunnelin, pitkää palmuja kasvavaa rinnettä pitkin, läpi
bambutiheikön ja halki sanajalkakentän. Määränpää oli nyt edessämme.

Noustuamme harjanteelle, järjestyksessä jo toiselle, aukeni eteemme
palmuja kasvava tasanko, ja me näimme tuon saman korkeitten
punertavien kallioitten rivin, joka oli minulle kuvasta tuttu.
Minulla on se nyt tätä kirjoittaessani edessäni, eikä kukaan epäile,
ettei se olisi sama. Sen lähin osa on noin seitsemän peninkulman
päässä leiripaikastamme, ja sitten jatkuu se silmänkantamattomiin.
Challenger käydä tassuttelee edestakaisin kuin kilpataistelukukko, ja
Summerlee vaikenee mutta näyttää yhä epäilevän. Yksi päivä vielä, ja
ainakin jotkut epäilykset ovat haihtuneet. Josén mukana, jonka käden
läpi tunkeutui katkennut bamburuoko ja joka välttämättä tahtoo päästä
kotiinsa, lähetän minä tämän kirjeeni ja toivon sydämestäni, että se
joskus joutuisi teidän käteenne. Kun tilaisuus sattuu, kirjoitan heti
jatkoa.



YHDEKSÄS LUKU

"Kuka olisi voinut sellaista aavistaa?"


Meille on tapahtunut jotain kauheata. Kuka olisi voinut sellaista
aavistaa? En näe mitään huoltemme loppua. Voi käydä niin, että
olemme pakoitetut viettämään koko elämämme tällä ihmeellisellä,
saavuttamattomalla paikalla. Minä olen vielä niin päästäni pyörällä,
että tuskin voin selvästi ajatella enemmän nykyisyyden tosiasioita
kuin tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minun hämmästyneet aistini
näkevät kaiken tapahtuneen aivan hirvittävänä ja vastaiset hetket
näyttävät pimeiltä kuin yö.

Eivät milloinkaan ole ihmiset joutuneet vaikeampaan asemaan eikä ole
mitään hyötyä siitäkään, että ilmoittaisimme paikan maantieteellisen
aseman ja kehoittaisimme ystäviämme lähettämään tänne apuretkikunnan.
Vaikkapa he sen voisivat tehdä, olisi meidän kohtalomme kaikkien
inhimillisten laskelmien mukaan ratkaistu jo paljon ennen retkikunnan
saapumista Etelä-Ameriikkaan.

Suoraan sanoen olemme aivan yhtä kaukana ihmisten tarjoamasta avusta,
kuin jos olisimme kuussa. Jos me pelastumme, riippuu se vain meidän
henkilökohtaisista ominaisuuksistamme. Seuralaisinani on kolme
etevää miestä, joilla on terävä pää ja lannistumaton rohkeus. Vain
tämän tosiasian perustalla on ainoa toivomme. Vain katsellessani
tovereitteni huolestumattomia kasvonpiirteitä minä näen valoa tässä
pimeydessä. Muuten toivon, että minäkin ulkonaisesti kyllä olen
yhtä huolettoman näköinen kuin hekin. Sisällisesti olen täynnä
vaaranpelkoa.

Sallikaa minun niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista kertoa
teille niiden tapahtumain sarjat, jotka johtivat tähän onnettoman
tilanteeseen.

Lopettaessani viime kirjeeni minä mainitsin, että me olimme seitsemän
peninkulman päässä punervain kallioitten julmasta jonosta, mikä
epäilemättä kaarsi professori Challengerin kuvailemaa ylätasankoa.
Kallioitten korkeus näytti minusta nousevan muutamin paikoin yli
sen määrän, minkä professori oli maininnut, sillä jotkut niistä
kohosivat aina tuhannen jalan korkeuteen, ja ne olivat ihmeellisen
uurteisia, sillä tavalla, kuin minun luuloni mukaan, on laita
basalttiylängöissä. Jotakin samantapaista saa nähdä Salisbury
Cracsissa Edinburgin luona. Huipulla näki selviä kasvullisuuden
merkkejä -- äyräs oli pensaitten reunustama ja korkeita puita näkyi
loitompana. Niin pitkälti kuin voi nähdä, ei ollut huomattavissa
mitään, mikä olisi viitannut eläimellisen elämän olemassaoloon.

Sinä iltana me sijoitimme telttamme aivan kallion alle karulle ja
autiolle paikalle. Seinämät yläpuolellamme eivät olleet ainoastaan
äkkijyrkät vaan vieläpä ne yläosassaan kaartuivat ulospäin, niin
että ei voinut olla puhettakaan kiipeämisestä. Läheisyydessämme
oli se korkea ja kapea pylväsmäinen kallio, josta minä kai jo
mainitsin tämän kertomuksen alussa. Se muistuttaa leveätä punaista
kirkontornia. Sen huippu on ylätasangon kanssa samalla korkeudella,
mutta suuri kuilu eroittaa ne toisistaan. Pylvään päässä kasvoi
korkea puu. Sekä pylväskallio että varsinainen kallio olivat verraten
matalat -- luulen, että ne eivät nousseet yli viiden- tai kuudensadan
jalan.

"Juuri tuonne", sanoi professori Challenger puuta osoittaen, "oli
pterodaktyli lentänyt. Minä kiipesin puoliväliin kalliota enenkun
ammuin sen."

Kun Challenger puhui pterodaktylistään katsoin minä professori
Summerleeta ja olin hänessä ensi kerran huomaavinani joitakuita
alkavan luottamuksen ja katumuksen merkkejä. Hänen ohuet huulensa
eivät vetäytyneet pilkkahymyyn, päinvastoin hänen kasvoissaan
kuvastui jännitys ja hämmästys. Myöskin Challenger sen huomasi ja
iloitsi voiton esimausta.

"Tietystikin", sanoi hän töykeän sarkastiseen tapaansa, "professori
Summerlee arvelee, että minä puhuessani pterodaktylistä tarkoitan
haikaraa -- kuitenkin sellaista haikaraa, jolla ei ole höyheniä
vaan nahkamainen iho, kalvomaiset siivet ja hampaita leuoissa." Hän
virnisteli ja iski silmää sekä kumarteli, kunnes hänen kollegansa
käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Nautittuamme seuraavana aamuna yksinkertaisen aamiaisen, kahvia
ja maniokia -- meidän täytyy säästää varastoamme -- pidimme me
sotaneuvottelun harkiten miten parhaiten voisimme päästä yllämme
kohoavalle tasangolle.

Challenger toimi puheenjohtajana ja käyttäytyi niin juhlallisesti
kuin olisi hän ollut hovioikeuden presidentti. Kuvitelkaa hänet
suurella kivellä istuvana hullunkurinen pieni olkihattu päässänsä,
puoliksi sulkeutuneitten silmäluomien alta sinkoavan ylhäisen
katseensa meitä hallitessa, samalla kun hänen suuri partansa huojui
sinne tänne, hänen hitaasti käsitellessään meidän nykyistä asemaamme
ja vastaisia liikkeitämme.

Hänen edessään olisitte nähneet meidät kolme, -- minut,
päivänpolttamana, nuorena ja voimakkaana jalkamatkan ja
ulkoilmaelämän vaikutuksesta; Summerleen juhlallisena mutta vielä
kriitillisenä, tuo ikuinen piippu suussansa; lordi Roxtonin, miehen,
terävän kuin partaveitsi hoikkine, notkeine muotoineen pyssynkahvaan
nojautuneena ja haukankatseensa innokkaasti puhujaan kiinnitettynä.
Takanamme seisoivat eri ryhmissä molemmat tummat puolirotuiset sekä
pieni intiaanijoukko, mutta edessämme ja yllämme kohosivat nuo
mahtavat, punervat kallioseinämät, jotka estivät meitä pääsemästä
määrämme päähän.

"Minun ei tarvitse sanoa", huomautti johtajamme, "että minä täällä
viimeksi käydessäni yritin kaikkia keinoja päästäkseni kalliolle, ja
missä minä epäonnistuin, siinä ei kaiken todennäköisyyden nimessä
kellään toisellakaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, sillä minä
olen tottunut vuorikiipeilijä. Silloin minulla ei ollut mitään niistä
kojeista, joita nyt varovaisuuden vuoksi olen ottanut mukaani. Niiden
avulla tiedän varmasti pääseväni tuon irrallisen kalliopylvään
huippuun, mutta kun suuri kallio on siitä erillään, on turhaa sinne
noustakaan. Viime kerralla minua kiirehti sadeajan lähestyminen
ja varastojeni vaillinaisuus. Nämä seikat rajoittivat aikaani ja
huomautan vain, että olen tutkinut vuorenseinämän kuuden penikulman
pituudelta tästä itään enkä löytänyt mitään tietä tuonne ylös. Mitä
nyt tekisimme?"

"Minun nähdäkseni on olemassa vain yksi järjellinen ratkaisu",
sanoi professori Summerlee. "Jos te olette tutkinut vuoren itäisen
kyljen, täytyy meidän seurata sen vasenta sivustaa etsien sieltäpäin
ylöspääsymahdollisuuksia."

"Aivan oikein", sanoi lordi Roxton. "Tämä ylätasanko ei luultavasti
ole kovinkaan suuri ja meidän on parasta kiertää sitä kunnes joko
löydämme tien, jota myöten helposti pääsemme tuonne ylös, tai sitten
tulemme takaisin lähtöpaikallemme."

"Minä olen jo sanonut tälle nuorelle ystävällemme", sanoi Challenger,
joka aina puhui minusta kuin kymmenvuotiaasta koulupojasta,
"että kaikkien helposti kuljettavien teitten olemassaolo on sula
mahdottomuus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kulkutie
olisi olemassa, ei huippu olisikaan eristetty eivätkä sellaiset ehdot
siellä vallitsemassa, jotka ovat niin ihmeellisesti vaikuttaneet
yleisiin säilymisenlakeihin. Minä kuitenkin myönnän, että voi löytyä
paikkoja, joista taitava kiipeilijä voi päästä huipulle mutta joista
kömpelö ja raskas eläin ei mitenkään voi laskeutua maahan. On aivan
varmaa, että _löytyy_ kohta, josta voi kiivetä ylätasangolle."

"Kuinka sen niin varmasti tiedätte, sir?" kysyi professori Summerlee
terävästi.

"Koska edeltäjäni, ameriikkalainen Maple White, on päässyt sinne
kiipeämään. Kuinka hän muuten olisi voinut nähdä tuon pedon, jonka
hän piirsi luonnoskirjaansa?"

"Nuo teidän pakinanne poikkeavat syrjään todistettujen faktojen
tieltä", intti professori Summerlee itsepäisesti. "Myönnän, että
teidän ylätasankonne on olemassa, koska olen sen nähnyt, mutta vielä
en ole tullut vakuutetuksi siitä, että se voisi tarjota nähdäksemme
mitään elämän ilmauksia."

"Sillä mitä te, sir, myönnätte tai olette myöntämättä on määrättömän
pieni merkitys. Olen kuitenkin ilahtunut huomatessani että kuitenkin
ylätasanko on mahtunut käsityskykyynne." Hän katseli ylös sitä kohden
ja meidän hämmästykseksemme hyppäsi heti alas kiveltä, kävi käsiksi
Summerleen kaulukseen ja väänsi hänen kasvonsa ylöspäin. "Katsokaa
nyt, sir", huusi hän käheänä innostuksesta, "Joko teille nyt käy
selväksi, että ylätasangolla on meille näytettävänä animalista
elämää?"

Minä olen maininnut, että tuuhea, vihreä pensasseppele kiersi pitkin
kallion reunaa. Näistä pensaista pistihe nyt esiin musta kiiltävä
esine. Kun se hitaasti ojentautui ja jäi riippumaan kuilun ylle,
huomasimme me sen olevan suuren käärmeen, jolla oli omituisen litteä,
lapiomainen pää. Se liikkui huojuen yläpuolellamme minuutin ajan ja
aamuaurinko kimalteli sen liukkaista kiemurtelevista silmukoista.
Sitten se hitaasti vetäytyi taaksepäin ja katosi. Summerleesta oli
tämä niin mielenkiintoista, että hän vastaansanomatta oli antanut
Challengerin kääntää hänen päänsä ylöspäin. Mutta nyt työnsi hän
virkaveljensä luotaan ja saavutti tavallisen arvokkaisuutensa.

"Minua ilahuttaisi suuresti, professori Challenger", sanoi hän, "jos
voisitte esittää päähänpistonne käymättä kiinni kurkkuuni. Ei edes
ylen yleisen pytonormin ilmaantuminen voi mielestäni oikeuttaa teitä
käyttämään sellaisia vapauksia."

"Mutta elämää on tuolla ylhäällä joka tapauksessa", vastasi toinen
aivan riemuitsevasti. "Ja kun minä nyt teistä jokaiselle --
olkoon joukossamme kuinka ennakkoluuloisia ja typeriä yksilöitä
tahansa -- olen kouraantuntuvalla tavalla todistanut tämän tärkeän
johtopäätöksen oikeudellisuuden, olen minä sitä mieltä, että teemme
parhaiten lähtiessämme liikkeelle, vasemmalta puolelta hakeaksemme
nousupaikkoja kalliolle."

Maa kallion juurella oli kivistä ja epätasaista, niin että
eteenpäinkulku oli hidasta ja vaivalloista. Äkisti me kuitenkin
näimme jotain, joka vaikutti meihin virkistävästi. Löysimme vanhan
leiripaikan jäännöksiä, muutamia tyhjiä Chicagon leimalla merkittyjä
säilykerasioita, pullon, jonka kyljestä vielä voi lukea sanan
"Konjak", rikkinäisen rasianaukaisijan ja joukon muita jätteitä,
jotka todistivat matkamiesten käyneen paikalla. Rääsyinen revelty
sanomalehti näkyi olevan _Chicago Democrat_, mutta siinä ei ollut
päivänmäärää.

"Se ei ole minun", sanoi Challenger. "Se on varmaan Maple Whiten."

Lordi Roxton oli mielenkiinnolla katsellut suurta saniaispuuta, joka
varjosti leiriä. "Katsokaahan tätä", sanoi hän. "Minä luulen, että se
on tarkoitettu tienviitaksi."

"Varmasti se on tienviitta", sanoi Challenger. "Mitä muuta se voisi
olla? Kun meidän tienraivaajamme huomasi olevansa vaarallisella
matkalla, jätti hän tähän tämän merkin, jotta se, joka mahdollisesti
seuraisi hänen jälkiään, tietäisi mitä tietä hän on kulkenut. Ehkä
tuonnempanakin tapaamme samanlaisia osoituksia."

Niin tapahtuikin, mutta ne olivat laadultaan kauheita ja kovin
yllättäviä. Aivan vuoren juurella kasvoi jono bamburuokoja,
samanlainen, jonka läpi matkallamme olimme kulkeneet. Monet niistä
olivat kaksikymmentä jalkaa pitkiä, ja niiden kärjet suippenivat niin
teräviksi, että ne olivat aivankuin vaarallisia keihäitä. Me kuljimme
bambumetsän sivua myöten, mutta silloin minä näin jotakin valkoista
sen keskellä. Tutkiessani huomasin sen olevan lihattoman pääkallon.
Se oli irtaantunut luurangosta, joka oli jonkun askeleen päässä
maassa. Käyttäen intiaanien suuria puukkoja raivasimme tieltämme
puita senverran, että voimme tarkemmin tutkia tämän murhenäytelmän
yksityisseikkoja. Vaatteista ei ollut enää paljon tietoa, mutta
lahonneissa jaloissa oli kengänriekaleita jäljellä, ja niistä voi
päättää kuolleen olleen eurooppalaisen. Luiden joukosta löysimme
New-Yorkissa olevan Hudsonin liikkeen valmistaman kellon ja perät
kynävarsineen. Myös oli siellä hopeainen savukekotelo, jonka kuoreen
oli kaiverrettu "J. C. -- A. E. S." Metallin kiilto todisti, että
onnettomuus ei ollut tapahtunut kovin kauan sitten.

"Kukahan hän mahtaa olla?" kysyi lordi Roxton. "Miesraukka, joka
ainoa hänen luistaan on ruhjoutunut."

"Ja bambu kasvaa hänen pirstoutuneitten kylkiluittensa
välissä", sanoi Summerlee. "Kyllähän se kasvaa nopeasti, mutta
käsittämättömältä minusta tuntuu, että tämä kuollut ruumis on voinut
maata tässä siksi, että ruoko on kasvanut kaksikymmentä jalkaa."

"Miehen identtisyyttä en epäile", sanoi professori Challenger.
"Kulkiessani virtaa ylöspäin, ennenkun saavutin teidät haciendassa,
kyselin tietoja Maple Whitesta. Parassa eivät tienneet mitään. Hänen
skitsikirjassaan oli kuva, joka esitti häntä syömässä aamiaista
erään papin kanssa Rosariossa, ja siitä sain tienviitan etsiessäni.
Onnistuin saamaan tietoja tästä papista, ja vaikka hän oli hyvin
halukas kiistelemään ja pani pahakseen, kun minä huomautin,
mikä käänteentekevä vaikutus nykyaikaisella tieteellä on hänen
uskonoppiinsa, antoi hän minulle tarpeelliset selvitykset. Maple
White kulki Rosarion kautta neljä vuotta sitten ja kaksi vuotta
ennemmin, kun minä näin hänen kuolleen ruumiinsa. Silloin hän ei
ollut yksinään, vaan ystävänsä, erään ameriikkalaisen, nimeltä James
Cover, kera, joka oli odottanut veneessä, eikä pastori niin ollen
ollut häntä tavannut. Luulen senvuoksi, että ei ole epäilemistäkään,
että nämä eivät olisi James Coverin maalliset jäännökset."

"Eikä myöskään ole epäilemistäkään, millä tavalla hän kuoli. Hän
on pudonnut tai työnnetty kallionreunalta ja on pudotessaan tullut
seivästetyksi. Kuinka voisi muuten selittää nuo ruhjotut luut ja
kuinka hänet olisivat lävistäneet hänen päänsä yläpuolelle ulottuvat
piikit?"

Seisoimme sanattomina noita pirstoutuneita jäännöksiä katsellen ja
tuntien todeksi lordi Roxtonin sanat. Kallion uhkaava reuna pistihe
yli bambuviidakon. Varmasti oli hän pudonnut tuolta maahan. Mutta
oliko hän todella _pudonnut_? Oliko tapahtunut onnettomuus? Vai
jo alkoivat pelottavat ja onnettomuutta ennustavat mahdollisuudet
keräytyä tämän tuntemattoman maan ympärille.

Me astuimme vaieten edelleen ja puikkelehdimme kallioitten ympäri,
jotka olivat tasaisia ja keskeytymättömiä kuin etelänapamaitten
jääkentät. Viiden peninkulman matkalla en nähnyt en rakoa enkä koloa.
Mutta yht'äkkiä keksimme jotakin, joka antoi meille uutta toivoa.
Sateensuojaisessa kallionsyvennyksessä oli nuoli, joka osoitti länttä
kohti.

"Taas Maple White", sanoi professori Challenger. "Hänellä näytti
olleen aavistus, että hänen jälkiään aletaan tutkia."

"Hänellä oli siis varastossaan liitua?"

"Löysin hänen matkalaukussaan olleitten tavaroitten joukosta laatikon
värillisiä liituja. Muistuttelen, että valkeata oli vain lyhyt pätkä
jäljellä."

"Siinä meillä on varma todistus", sanoi professori Summerlee. "Emme
voi muuta kuin seurata hänen ohjaustansa ja kulkea länteen päin."

Kuljettuamme noin viisi peninkulmaa löysimme taas toisen nuolen
vuorenseinämässä. Tässä vuori ensi kerran muodosti pienen halkeaman.
Siinä oli vielä toinenkin eteenpäin viittaava merkki, joka näytti
osoittavan, että etsittävä kohta oli korkeammalla kuin meidän
jalkaimme alla oleva maa.

Seisoimme juhlallisessa paikassa, sillä vuorenseinämät olivat
niin jättiläismäiset ja sinisestä taivaasta näkyvä juova niin
kapea ja vihertävän vuorenreunan varjostama, että vain hämärä
valonheijastus lankesi pohjaan. Emme olleet syöneet moneen tuntiin
ja olimme äärettömästi uupuneet kulkemisesta kivisellä tiellä ja
epäsäännöllisestä matkasta, mutta hermomme olivat niin jännittyneet,
että emme voineet pysähtyä. Annoimme intiaanien tehtäväksi leirin
pystyttämisen, ja me neljä molempien puolirotuisten kera tunkeuduimme
ahtaaseen solaan.

Sen suu oli vain neljäkymmentä jalkaa leveä ja kapeni äkkiä
loppuen terävään kulmaan, joka oli aivan liian jyrkkä ja liukas
kiivettäväksi. Tätä ei tienraivaajamme ollut voinut tarkoittaa.
Me käännyimme takaisin -- koko sola oli noin neljännespeninkulman
pituinen -- ja äkkiä keksi lordi Roxtonin terävä katse jotakin
erinomaista. Ylhäällä varjossa oli tummempi pyöreä kohta. Sehän ei
voinut olla muu kuin luolan suu.

Vuoren juurella oli tässä kohden joukko irtonaisia kiviä ja niiden
avulla voimme kiivetä. Päästessämme kolon luo, hälvenivät kaikki
epäilykset. Siinä oli vuorikäytävän suu, ja sitä paitsi sen toisessa
sivussa oli tuo sama osoittava nuoli. Tästä paikasta Maple White ja
hänen onnettomuustoverinsa olivat vuorivaelluksensa alkaneet.

Olimme aivan liian innostuneita palataksemme leiriin -- ensimäisen
tutkimusmatkan täytyi alkaa heti. Lordi Roxtonilla oli laukussaan
sähkölyhty, ja se oli meidän valoneuvonamme. Lordi kulki etunenässä
ja me seurasimme hänen kantapäillään.

Luola oli ilmeisesti veden syövyttämä, sillä sen seinämät olivat
kiiltävät ja lattia pyöreiden kivien peittämä. Se ei ollut
sen korkeampi, kuin että mies töin tuskin voi seistä siellä
taivuttamatta selkäänsä. Sen pituus suoraan vuoren sisään päin oli
viisikymmentä syltä, mutta sitten se muodosti 45 asteen kulman. Pian
se tuli yhä kaltevammaksi, ja meidän täytyi nelin kontin ryömiä
eteenpäin irtonaisten kivien yli, jotka pahasti pyöriskelivät
kulkiessamme. Äkkiä huudahti lordi Roxton. "Luola on tukossa!" sanoi
hän.

Me tungeskelimme hänen selkänsä takana ja näimme kellervän valojuovan
avulla muurin murtunutta basalttia, joka ulottui aina kattoon asti.
"Katto on sortunut!"

Turhaan irroitimme me muutamia pienempiä kiviä. Tästä oli seurauksena
vain se, että suuremmat kivet irtausivat sekä olivat vähällä
vieriä ja murskata meidät. Oli selvää, että emme kyenneet estettä
poistamaan. Maple Whitea päämääräänsä johtanut tie ei ollut enää
kuljettavissa.

Kovin apein mielin ryömimme me pimeän tunnelin läpi ja palasimme
leiriin.

Ennenkun jätimme solan tapahtui kuitenkin jotakin, jonka seuraukset
vaikuttivat ratkaisevasti.

Seisoimme rotkossa neljänkymmenen jalan päässä luolan suusta, kun
äkkiä suunnattoman suuri kivi vieri ohitsemme hirveätä vauhtia.
Itse emme voineet nähdä mistä päin se putosi, mutta palvelijamme,
puolirotuiset, jotka olivat seisoneet luolan suun kohdalla, sanoivat,
että se oli vierinyt heidän ohitsensa ja sen vuoksi oli sen täytynyt
pudota ylätasangolta. Silmätessämme ylöspäin, emme voineet kalliolla
huomata mitään liikettä. Ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään, että
kivi oli meitä kohti tähdätty, ja tämä taas ilmeisesti todisti, että
ylätasangolla oli ihmisiä -- pahansuopia ihmisiä.

Me peräydyimme kiireesti rotkosta innokkaasti puhellen uudesta
kokemuksestamme ja sen vaikutuksesta suunnitelmiimme. Tilanne oli
jo ennestään arveluttava, ja jos vielä luonnonesteisiin yhtyy
ihmisten tahallinen vastustus, niin on osamme toivoton. Eikä
sittenkään juolahtanut mieleemme, tuota muutamia satoja jalkoja
päämme yläpuolella olevaa vehreyttä pälyillessämme, kääntyä takaisin
Lontooseen tutkimatta sen salattuja syvyyksiä.

Tarkastellessamme asemaamme olimme yksimielisiä siitä, että oli
parasta jatkaa kulkemista ylätasangon ympäri ja koettaa löytää
tie tuonne ylös. Vuorenreunama, jonka korkeus oli huomattavasti
vähentynyt, oli jo alkanut suuntautua enemmän pohjoista kohden, ja
ympyrän piirin kaartumisesta päättelimme, että ympärysmitta ei voinut
olla kovinkaan suuri. Pahimmassa tapauksessa olisimme muutaman päivän
perästä lähtökohdassamme.

Sinä päivänä marssimme me noin kaksikymmentäkaksi peninkulmaa, mutta
ei tapahtunut mitään toivomaamme muutosta. Lienee sopiva mainita,
että aneroidibarometrimme näyttää meidän olevan kolmetuhatta jalkaa
merenpinnan yläpuolella, sillä me olemme taukoamatta kohonneet
ylöspäin sen jälkeen kun jätimme kanoottimme, Kasvi- ja eläinkunta
on muuttunut aivan toisenluontoiseksi. Olemme osaksi vapautuneet
noista kauheista hyönteisistä, jotka ovat troopillisten seutujen
matkustajien pahin vaiva. Muutamia palmuja ja joukko sanajalkalajeja
on vielä jäljellä, mutta Amazonseutujen puut ovat loppuneet. Näillä
karuilla kallioilla oli hauska löytää konvolvuluksia, ristikukkia ja
begonioita, jotka kaikki herttaisesti muistuttivat kodistamme. Siellä
oli aivan saman värinen punainen begonia, jonka olen nähnyt erään
Streathamin huvilan ikkunassa -- mutta nyt huomaan takertuneeni liian
yksityisluontoisiin asioihin.

Sinä iltana -- puhun edelleen kiertokulkumme ensi päivästä -- koimme
jotakin, joka täydellisesti kumosi kaikki epäilyksemme.

Kun te, hyvä mr Mc Ardle, nyt luette tätä, niin tulette huomaamaan,
että sanomalehti ei ole minua lähettänyt matkaan syyttä suotta,
vaan professorin annettua julkaisuluvan, saa maailma valmistautua
kuulemaan jotakin perin kummallista. En tahdo julaista näitä
artikkeleja, ennenkun voin Englantiin tullessani tuoda mukanani
varmat todistuskappaleet. Muussa tapauksessa minut kyllä
leimattaisiin sanomalehtitoimen Münchhauseniksi. Olen vakuutettu,
että te ajattelette niinkuin minäkin, ettekä aseta sanomalehtemme
mainetta tällaiseen uhkayritykseen, ennenkun voimme ottaa vastaan sen
arvostelujen ja luulevaisuuden myrskyn, jonka tällaiset kirjoitukset
ehdottomasti nostavat. Tämän ihmeellisen selostuksen, joka vanhassa
sanomalehdessä voisi saada jonkun ääretöntä huomiota herättävän
päällekirjoituksen, täytyy siis piiloutua toimittajan pöytälaatikkoon
odottamaan aikaansa.

Tuo sattumus tuli ja meni kuin salamanleimaus, eikä sillä ollut
seurauksia -- paitsi meidän henkilökohtaisiin mielipiteisiimme.

Tapahtui näet seuraavaa. Lordi Roxton oli ampunut ajoutin, joka on
pieni sianmuotoinen eläin, ja kun intiaanit olivat saaneet toisen
puolen, paistoimme me toista puolta nuotiossa. Hämärän laskeuduttua
oli ilma tullut koleaksi, ja olimme kaikki vetäytyneet hyvin lähelle
roihua. Ei ollut kuutamoa mutta tähdet loistivat, niin että voi
eroittaa kappaleen matkaa tasangolle päin. Silloin äkkiä tulla
viuhui pimeästä, tuosta mustasta yöstä jokin, joka suhisi kuin
aeroplani. Koko joukkueemme peittyi nahkamaisten siipien varjoon,
ja minä näin äkkiä pitkän, käärmemäisen kaulan, punaisen, nälkäisen
silmäparin ja näykkivän nokan, jossa hämmästyksekseni loisti rivi
valkeita hampaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli olento kadonnut
-- sekä meidän illallisemme. Suuri musta varjo, läpimitaltaan
kaksikymmentä jalkaa, leijaili ilmassa; parin sekunnin ajan estivät
nuo suunnattomat siivet tähtiä näkymästä, mutta sitten eläin hävisi
kallion reunan taakse. Istuimme joka ainoa äänettömänä nuotion
ympärillä, kuten Vergilius kertoo sankareitten istuneen raivotarten
heitä lähestyessä. Summerlee ensimäisenä otti puhevuoron.

"Professori Challerger", sanoi hän särkyneellä, liikutuksesta
väräjävällä äänellä, "minun täytyy pyytää teiltä anteeksi. Sir, olen
menetellyt väärin ja pyydän, että unhoittaisitte kaiken menneen."

Oli kaunista puhua noin, ja ensi kerran nuo miehet puristivat
toistensa kättä. Näin paljon voitimme, nähtyämme ensimäisen
pterodaktyluksen. Vähät siitä vaikka menetimmekin illallisen, kun
näimme kaksi sellaista miestä sovussa.

Mutta vaikka esihistoriallista elämää olikin vuorella, niin
todennäköisesti sitä ei ollut ylen runsaasti, sillä seuraavina
kolmena päivänä me emme enää nähneet mitään. Me vaelsimme
hedelmättömän ja vastenmielisen maa-alan läpi, jossa vaihtelivat
kiviset erämaat ja autiot nevat, ja kallioitten pohjois- ja
itärinteillä asusti villiä lintuja. Tältä kohdalta on paikka melkein
luoksepääsemätön, ja ellemme olisi löytäneet kovahkoa pengermää,
joka kiersi jyrkänteen rinnettä, olisi meidän täytynyt palata
takaisin. Monta kertaa ulottui liete ja muta aina vyötäisiimme asti
kahlatessamme eteenpäin vanhassa puoleksi troopillisessa suolammessa.
Asiaa pahensi melkoisesti se seikka, että jaracaca-käärme -- koko
Etelä-Amerikan myrkyllisin ja vaarallisin -- oleskeli mielellään
näissä seuduissa. Kerta kerran perästä tuli niitä vastaamme
kiemurrellen ja kaarrellen löyhkäävän suon pintaa pitkin, ja meidän
täytyi aina pitää pyssymme ampumakunnossa ollaksemme valmiina
hyökkäysten varalta. Eräs rämeikössä oleva, jäkälää kasvava syvennys
kangastelee alati mielessäni kaameana muistona. Se lienee ollut
noiden petojen pesäpaikka, ja koko rinne vilisi niitä. Kaikki
matelivat ne meitä kohti, sillä jaracaca-käärme pyrkii aina kohti
ihmisiä. Niitä oli aivan liian paljon voidaksemme ne ampua, sentähden
läksimme me käpälämäkeen ja juoksimme kunnes lopen uupuneina
vaivuimme maahan. En koskaan unohda näkyä, joka nähtäväksi aukeni,
kun sitten katsahdimme taaksemme. Etäällä kauheitten seuraajiemme
päät ja kaulat pistivät esiin kaislain keskestä. Olemme kutsuneet
paikkaa jaracaca-suoksi sillä kartalla, jota valmistelemme.

Täällä olivat kalliot kadottaneet punaisen värinsä ja muuttuneet
suklaan ruskeiksi; huippujen kasvullisuus ei ollut niin rehevää, ja
kallion korkeus näytti täällä olevan vain noin kolme- tai neljäsataa
jalkaa, mutta mitään keinoa ei ollut päästä ylöspäin. Päinvastoin
seinämät näyttivät vielä entistä jyrkemmiltä.

"Mutta lienee toki varmaa", sanoin minä miettiessämme asemaamme,
"että sateen jollakin tavoin täytyy päästä juoksemaan alas
ylätasangolta. Vuorissa täytyy olla vesikanavia."

"Nuori ystävämme on hetkeksi jättänyt pimeyden ja elää elämänsä
valohetkeä", sanoi professori Challenger taputtaen minua olalle.

"Totta kai veden jonnekin täytyy joutua", penäsin yhä.

"Hän ei luovu vakaumuksestaan. Surullisinta on, että me omin silmin
olemme nähneet, että vuorilta ei tule mitään vesikanavia."

"Minne vesi sitten joutuu?" kysyin.

"Luulen voivamme varmasti otaksua, että koska vesi ei pääse ulospäin,
täytyy sen juosta sisäänpäin."

"Ylätasangon keskellä olisi järvi?"

"Oletan niin."

"On todennäköistä, että järvisyvänne on entinen kraateri", sanoi
Summerlee. "Koko muodostuma on ilmeisesti vulkaaninen. Mutta haluanpa
päästä selville, viettääkö ylätasanko keskustaansa kohti, ja onko sen
keskessä järvi, joka on salaojittunut maanalaisten kanavien kautta
Jaracaca-suon liejuun."

"Ehkä haihtuminen estää vedenpinnan kohoamisen", huomautti
Challenger, ja niin syventyivät molemmat oppineet herrat
tieteelliseen väittelyyn, joka maallikolle oli pelkkää hepreaa.

Seitsemäntenä päivänä päätimme vuorikierroksemme, sillä saavuimme
ensimäiseen, erillistä vuoripilaria vastapäätä olevaan leiriimme.
Mielemme oli jokseenkin apea, sillä olimme etsineet tarkkaan, ja oli
aivan varma, että ei ainoastakaan kohdasta voi notkeinkaan ihminen
menestyksellisesti kiivetä. Paikasta, johon Maple White oli piirtänyt
liitumerkkinsä, ja josta hän oli kiivennyt ylös, oli nyt aivan
mahdoton nousta.

Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista
lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin
se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän
täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa,
ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme
yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä
iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta
ryömimme huopiemme alle.

Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui
nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää
käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että
minä toivotin hänelle hyvää yötä.

Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin
toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja
itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin
torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut
sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko
sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi,
rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan
hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa
Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon
monien muistomerkkien lukua.

"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi.
"Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on
ratkaistu!"

"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"

"Uskallan luulla niin."

"Ja missä?"

Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme
koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.

"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet
sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei
ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon
kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa
ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä
rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli
tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä
kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja
notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."

Nousu ei tosiaan ollutkaan niin vaikeata, vaikka toisinaan kyllä
hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Ensimäinen puolisko meni
kutakuinkin, mutta sitten kävi vuori yhä jyrkemmäksi, ja viimeisten
viidenkymmenen jalan matkalla pysyimme kiinni kalliossa lujasti
tarrautuen käsin ja varpain sen pieniin epätasaisuuksiin. En minä
eikä liioin Summerlee olisi koskaan päässyt perille, ellei Challenger
olisi huipulle ehdittyään kiinnittänyt köyttä siellä kasvavaan
paksuun puuhun. Oli omituista nähdä, että semmoinen miehen-möhkäle
kuin Challenger, oli niin notkea. Mutta köysi tukenamme kävi matka
epämukavaa tietä helpostikin, ja pian olimme kaikin pienellä
ruohikkoisella, kallion huipun muodostavalla tasolla, joka oli
läpimitaten noin kaksikymmentäviisi jalkaa.

Hengähdettyäni silmäsin ympärilleni tuota maata, jonka läpi
olimme kulkeneet, ja mitä suurenmoisin näköala aukeni eteeni.
Koko Brasilian tasanko näytti olevan aivan allamme ulottuen yhä
kauemmas ja kauemmas ja etäällä taivaan rannassa päättyen hämäriin
sinertäviin sumupilviin. Etualalla oli pitkä valtavan suurten kivien
ja sanajalkapuitten peittämä rinne; kauempana keskikohdalla, pistäen
esiin satulanmuotoisesta kukkulasta, vilahtelivat bamburuokojen
keltaiset ja vihreät kyljet, ja mieleeni muistui ponnistelumme
tuon aarniometsän läpi. Sitten kasvullisuus vähitellen lisääntyi
muodostaen lopulta komean metsän, joka ulottui silmänkantamattomiin,
varmasti kahtatuhatta peninkulmaa etäämmälle.

Nautin yhä tästä ihmeellisestä panoraamasta, kun professorin painava
käsi kosketti olkapäätäni.

"Tännepäin, nuori ystäväni", sanoi hän. "_Vestigia nulla retrorsum_.
Älkää koskaan katselko taaksenne, aina eteenpäin kohti meidän ihanaa
päämääräämme."

Kääntyessäni ympäri huomasin heti, että ylätasanko oli yhtä
korkealla kuin se paikka, jossa seisoin, ja sen vihreät pensaat
ja puut näyttivät olevan niin lähellä, että oli mahdoton uskoa,
että ne olivat yhä edelleen saavuttamattomissa. Välimatka meistä
ylätasangolle oli noin neljäkymmentä jalkaa, mutta aivan yhtä hyvin
olisi se voinut olla neljäkymmentä peninkulmaa. Pitelin toisella
kädelläni puunrungosta kiinni ja kurkistin syvyyteen. Tuolla
alhaalla häämöittivät palvelijaimme tummat haamut katsellen meihin
päin. Vuorenseinämä oli tässä kohden aivan pystysuora, samaten kuin
vastakkaisellakin sivulla.

"Tämä on todella kummallista", sanoi professori Summerlee kärtyisellä
äänellään.

Käännyin ja silloin huomasin hänen tarkkaavaisena tutkivan puuta,
josta minä pitelin kiinni. Tunsin sileän kaarnan ja pienet
röyheltävät lehdet. "Kas", huudahdin, "tämähän on pyökki."

"Niin onkin", sanoi Summerlee. "Kansalaisemme vieraalla maaperällä."

"Ei vain kansalainen, hyvä sir", sanoi Challenger, "mutta
myös käyttääkseni vielä tuota samaa vertausta, mitä arvokkain
liittolainen. Tästä pyökistä tulee meidän pelastajamme."

"Totta totisesti!" huudahti lordi Roxton. "Silta!"

"Niinpä niin, ystäväni, silta. En minä suotta eilen käyttänyt
tunnin aikaa, keskittääkseni älyäni asemamme ratkaisuun. Muistan
kerran tehneeni nuorelle ystävällemme sen huomautuksen, että G.E.C.
esiintyy enimmin edukseen silloin, kun hän on ahdingossa. Ja eilen
illalla olimme me kaikin pälkähässä -- sitä ei voitane kieltää. Mutta
missä tahdonvoima ja äly yhtyvät, siinä kyllä keino keksitään. On
hankittava nostosilta, jonka voi pudottaa kuilun yli. Sellainen on
tässä!"

Tämä on todellakin loistava ajatus! Puu oli noin kuusikymmentä
jalkaa pitkä, ja jos se vain putoaisi oikeaan kohtaan, ulottuisi se
mainiosti syvyyden yli. Challenger oli heittänyt kirveen olalleen
lähtiessämme kiipeämään. Nyt ojensi hän sen minulle.

"Nuorella ystävällämme on sekä lihaksia että jänteitä", sanoi hän.
"Hän on sopivin tähän työhön. Pyydän kuitenkin, että ystävällisesti
kokonaan herkeätte itse ajattelemasta ja teette juuri niinkuin minä
sanon."

Hänen käskynsä mukaan iskin kirveeni puuhun, niin että se varmasti
kaatuisi toivottuun suuntaan. Se oli kasvanut hiukan vinosti
ylätasankoon päin, joten tehtävä ei ollut vaikea. Iskin runkoon
kaikin voimin, ja lopuksi lordi ja minä vuorottelimme. Tunnin ajan
kuului ankaraa pauketta, puu huojui ja kaatui haudaten oksansa
toisella puolella oleviin pensaisiin. Katkennut runko vieri aivan
tasomme reunalle, ja hetken ajan luulimme, että se kieriäisi yli
sen. Mutta se pysähtyi muutaman tuuman päähän reunasta, ja tässä oli
meillä silta tuntemattomaan maahan.

Sanomatta sanaakaan puristimme me kaikki professori Challengerin
kättä; hän nosti olkihattuaan ja kumarsi syvään jokaiselle erikseen.

"Vaadin itselleni kunnian päästä ensimäisenä tuntemattomaan maahan",
sanoi hän. "Sopiva aihe johonkin tulevaisuuden historialliseen
maalaukseen."

Hän oli lähestynyt siltaa, kun lordi Roxton tarttui hänen
käsivarteensa.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "tämän en salli tapahtua."

"Ettekö te salli sen tapahtua?" Hän heitti päätään taaksepäin ja
parta työntihe eteenpäin.

"Niin kauan kun on kysymys tieteestä, seuraan teidän johtoanne, kuten
tiedätte, koska ei voida kieltää, että te olette tiedemies. Mutta
teidän on toteltava minua silloin, kun astutaan minun alalleni."

"Teidän alallenne, sir?"

"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun
käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla
täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti
tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti
vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."

Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.

Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,

"No, sir, mitä ehdotatte?"

"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse
pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten
sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan
satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää
ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita
olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon
noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten
joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina
häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko
koko seurue mennä toiselle puolelle."

Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä,
mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi
Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa.
Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa
kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös
puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä
tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka
kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset
patruunalaukut.

"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä
paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.

"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi
professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan
niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te
hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla
tienraivaajana."

Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi
eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja
heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!"
Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea
olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei
tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri
hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.

Summerlee oli toinen järjestyksessä. Hänen hintelän ruumiinsa
tarmokas sitkeys on todella hämmästyttävä. Hän tahtoi välttämättä,
että me panisimme kaksi pyssyä hänen selkäänsä, jotta hänen päästyään
toiselle puolelle molemmat professorit olisivat asestettuja. Sitten
oli minun vuoroni, ja minä koetin olla katsomatta tuonne kammottavaan
syvyyteen. Summerlee ojensi pyssynperänsä minua kohti ja sitten
tartuin hänen käteensä. Lordi Roxton sen sijaan _kulki_ aivan
tyynesti yli kuilun -- kulki aivan ilman tukea. Hänellä mahtoi olla
teräksiset hermot.

Ja niin olimme nyt me neljä siinä satumaassa, siinä kadonneessa
maailmassa, jonka Maple White oli löytänyt. Kaikki käsitimme tämän
olevan riemuhetken. Kuka olisi voinut aavistaa tässä piilevän syyn
meidän suurimpaan onnettomuuteemme. Suokaa minun muutamin sanoin
kuvata tuota musertavaa iskua.

Olimme kääntäneet selkämme siltaan päin ja kulkeneet noin
viisikymmentä syltä, kun kuulimme kauheata jyskettä. Yhteisen vaiston
ajamina me syöksyimme takaisin sitä tietä, jota olimme tulleetkin.
Silta oli poissa!

Alhaalta kallion juurelta keksin minä pian rykelmän oksia ja rungon
sirpaleita. Siellä oli meidän pyökkimme. Olikohan ylänteen reuna
murtunut ja silta sen vuoksi sortunut? Ensin selitimme kaikin asian
niinpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät puolirotuisen
Gomezin tummat kasvot vuoripilarin toiselta puolelta. Niin, kyllähän
se oli Gomez, mutta ei enää tuo entinen Gomez mielistelevine
hymyineen ja ystävällisine ilmeineen. Hänen silmänsä leimusivat,
kasvot olivat väännyksissä ilmaisten vihaa ja sädehtien tyydytetyn
kostonhimon hillitöntä iloa.

"Lordi Roxton!" huusi Gomez. "Lordi John Roxton!"

"Mikä on asianne?" vastasi hän. "Tässä olen."

Vihlova nauru kaikui yli kuilun.

"Niin, siellä te olette, te englantilainen koira, ja sinne täytyy
teidän myös jäädä. Olen odottanut ja odottanut, ja nyt viimein
sattui tilaisuus. Teidän mielestänne oli vaikea päästä sinne. Vielä
vaikeammaksi luulen paluun käyvän. Te kirotut narrit, nyt te olette
loukossa joka ainoa!"

Olimme niin hämmästyneet, ettemme osanneet puhua mitään. Me seisoimme
eteemme tuijottaen. Suuri murtunut, ruohikosta törröttävä oksa
osoitti, mistä hän oli saanut vipulaitteen hävittääkseen sillan.
Kasvot olivat kadonneet, mutta hetken perästä ne näkyivät entistä
enemmän vihaa uhkuvina.

"Me aioimme surmata teidät sillä kivimöhkäleellä, jonka luolan
suulta vyörytimme", huusi hän, "mutta tämä tapa oli parempi, sillä
se on hitaampi ja kauheampi. Teidän luunne valkenevat siellä
ylätasangolla, ei kukaan tiedä, missä ne ovat, eikä tule niitä
hautaamaan. Kuolemanne hetkellä ajatelkaa Lopezia, jonka te ammuitte
Putomayojoella viisi vuotta sitten. Minä olen hänen veljensä, ja
tapahtukoon mitä tahansa, lähden elämästä onnellisena, sillä hänen
kuolemansa on kostettu." Mielettömänä heristi hän meille nyrkkiänsä,
ja sitten kaikki vaikeni.

Jos puolirotuinen olisi toteuttanut kostonsa ja sitten kadonnut,
olisi kaikki hänelle hyvin onnistunut. Mutta hänen narrimainen
vastustamaton latinalainen taipumuksensa esiintyä draamallisesti
aiheutti hänen perikatonsa. Roxtonia, joka kolmessa maassa oli
hankkinut itselleen nimen "Herran ruoska", ei niin vaan vaaratta
saanut parjata. Puolirotuinen laskeutui laaksoa kohti kallion toista
sivua, mutta ennenkun hän oli ehtinyt maahan, oli lordi Roxton
juossut ylätasangon reunaan sellaiseen kohtaan, josta hän voi nähdä
miehen. Kuului pyssynpaukahdus ja vaikka me emme mitään nähneetkään,
kuulimme parkatisun ja putoavan ruumiin synnyttämän jymähdyksen.
Roxton palasi, kasvot jäykkinä kuin graniitti.

"Olen ollut sokea tyhmyri", sanoi hän katkerasti.
"Ymmärtämättömyyteni on saattanut teidän tähän kurjuuteen.
Pitihän minun muistaa, että nämä ihmiset eivät voi antaa anteeksi
heimolaisensa surmaa ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi."

"Kuinka kävi tuon toisen? Tarvittiin kai kaksi henkeä viskaamaan
puuta paikoiltaan."

"Olisin voinut hänet ampua, mutta jätin hänet sentään henkiin.
Ajattelin, että hän ehkä oli syytön siihen. Ehkä olisi ollut paras
tappaa hänet, sillä -- kuten te sanotte -- hänhän oli apuna teossa."

Kun nyt olimme nähneet Gomezin teon, olimme kukin muistavinamme
jotakin onnettomuutta ennustavaa hänen käytöksessään -- hän oli
aina halunnut saada selkoa meidän suunnitteluistamme, seisoskellut
kuuntelemassa teltan ulkopuolella, meidän neuvotellessa keskenämme,
ja silloin tällöin olimme hänen katseessaan lukeneet salattua vihaa.
Me pohdimme yhä asiaa koettaen asettautua uuteen asemaamme niin
mukavasti kuin suinkin. Silloin outo tapaus kiinnitti huomiotamme.

Valkeapukuinen mies -- epäilemättä eloon jäänyt puolirotuinen --
juoksi henkensä kaupalla. Hänen perässään ainoastaan muutaman
askelen päässä näkyi Zambo -- meidän aulis neekerimme -- tuo
ebenholtsivärinen jättiläinen syöksyvän. Me näimme kuinka hän
saavutti pakolaisen ja takaapäin kietaisi kätensä hänen ympärilleen.
Molemmat kierivät nyt toistensa yli maahan. Hetken perästä nousi
Zambo, katsoi maassa makaavaa, heilutti iloisesti meille kädellään ja
alkoi juosta meitä kohti. Valkea ruumis lepäsi liikkumattomana maassa.

Molemmat vihamiehemme olivat nyt saaneet surmansa, mutta heidän
tuottamansa vahinko oli ja pysyi. Ei ollut mitään mahdollisuutta
palata pienelle kalliolle. Me olimme olleet maailmankansalaisia,
ja nyt oli meidän maailmamme supistunut tähän ylätasankoon.
Maailma ja ylätasanko olivat ehdottomasti erillään toisistaan.
Tuolla alhaalla oli kanoottejamme kohti viettävä tasanko. Kaukana,
sinipunervan autereisen taivaanrannan takana juoksi pieni joki,
joka vei sivistyksen yhteyteen. Mutta välirengas puuttui. Ei mikään
ihmisnero osaisi rakentaa siltaa nykyisen ja entisen elämämme välillä
olevan kuilun yli. Yksi ainoa silmänräpäys oli katkaissut kaikki
olemassaolomme ehdot.

Tällöin opin täydellisesti tuntemaan miehekkäät toverini. He
olivat tosin vakavia ja ajattelevaisia, mutta ehdottoman tyyniä.
Toistaiseksi emme voineet muuta kuin odottaa Zambon paluuta. Pian
hänen mustat rehelliset kasvonsa näkyivät kallioreunan takaa ja hänen
herkulesmainen vartalonsa ilmestyi kohta kalliotornin huipulle.

"Mitä minä teke?" huusi hän. "Te minulle sano ja minä teke."

Helppo kysyä mutta vaikea vastata. Yksi asia oli meille selviö. Hän
oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä, luotettava yhdysside.
Hän ei saanut meitä jättää millään ehdolla. "Ei, ei", huusi hän. "Ei
minä jättä. Mitä tapahtuu, te löytä minu aina täällä. Ei voi pitää
intiaani paikoilla. He sano jo liian paljon. Curupuri elää täällä
ja senvuoksi he mene. Kun te jätti, minä ei ole voinut pitää heitä
kurissa."

Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina
osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa.
Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä
pidättää.

"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän
kirjeen heidän mukanaan."

"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen",
sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"

Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki
erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja
heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa
paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme
voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä
varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran
toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se
vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi
kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista -- ampumavaroja
ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme
heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin.
Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että
hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.

Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin
kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän
asti on tapahtunut.

Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen
janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme
laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä
luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja
kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut
halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja
kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.

Huomenna -- tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun
tätä kirjoitan -- lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme
tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden
kirjoittaa -- saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla
alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan
kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!

P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se
tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon
reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja
käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta
ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian
heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt
ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton -- aivan toivoton!



KYMMENES LUKU

Hämmästyttäviä kokemuksia.


On tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita ja yhä vielä tapahtuu.
Minulla on käytettävänäni ainoastaan viisi muistikirjaa ja käärö
leveitä paperikaistaleita sekä yksi ainoa stylografikynä, mutta
niin kauan kun voin kättäni liikuttaa, aion kirjoittaa muistiin
kokemuksiani ja vaikutelmiani, sillä koska me olemme ainoat ihmiset
maailmassa, jotka ovat sellaisia ilmiöitä saaneet nähdä, on
äärettömän tärkeätä, että minä kirjoitan ne paperille niinkauan kun
ne vielä verekseltä muistan, ja ennenkun meitä alituisesti uhkaava
kohtalo meidät nujertaa. Viekö Zambo nämä kirjeet joelle, tai voinko
itse jollakin ihmeellisellä tavalla päästä kotiin, vai joku rohkea
tutkijako joskus huomaa jälkemme ja ehkä täydellisen lentokoneen
avulla pääsee tänne ja löytää tämän käsikirjoituspinkan, en tiedä
-- varmaa on vain, että nämä kirjoitelmani joutuvat jälkimaailmalle
seikkailujen vuosikirjojen klassillisina lisinä.

Sen päivän jälkeisenä aamuna, jona Gomez oli meidät halpamaisesti
pettänyt, ja me olimme suljetut ylätasangolle, saimme uuden lisän
kokemuksiimme. Tämä ensimäinen havainto ei tosin millään tavalla
vaikuttanut edullisesti käsitykseeni uudesta olinpaikastamme. Kun
aamun jo sarastaessa nukahdettuani heräsin, huomasin jalassani
jotakin kummallista. Housuni olivat kurtussa, niin että ihoni näkyi
puolisukan varren yläpuolelta. Ja tässä paljaassa ihossa oli kiinni
suuri purppuranvärinen viinamarja. Hämmästyneenä kumarruin ottaakseni
käteeni sen, mutta kauhukseni se särkyi hyppysissäni, ja siitä
pärskyi verta joka taholle. Inhonhuudahdukseni oli kutsunut molemmat
professorit paikalle.

"Perin ihmeellistä", sanoi Summerlee kumartuen pohkeeni yli. "Suuri
punkki, jolla ei varmasti vielä ole nimeä."

"Vaivojemme esikoinen", selitti Challenger ankaran pedantisella
tavallaan. "Kunnioittakaamme sitä nimellä _Ixodes Maloni_. Pistoksen
aiheuttaman tuskan korvaa varmaan se kunnia, että saatte nimenne
kirjoitetuksi zoologian kuolemattomiin papereihin. Onnettomuudeksi
rutistitte kuoliaaksi tuon kauniin eläimen juuri silloin kun se oli
imenyt itsensä kylläiseksi."

"Tuo inhoittava eläin!" huudahdin minä.

Professori Challenger kohotti paheksuvasti pensasmaisia
kulmakarvojaan ja laski toisen käpälänsä minun olkapäälleni.

"Teidän pitäisi kehittää tieteellistä silmäänne ja vapautunutta
tieteellistä aistianne", sanoi hän. "Minun filosofisen käsityskantani
mukaan on punkki suikulaisine imutorvineen ja venyvine vatsoineen
yhtä kaunis luonnonilmiö kuin riikinkukko tai revontulet. Loukkaannun
kuullessani teidän puhuvan siitä noin halventavalla tavalla. Toivon
kuitenkin että me kyllin uutterasti etsittyämme vielä löydämme toisen
samanlaisen."

"Niin, varmaankin", sanoi Summerlee pisteliäästi, "sillä sellainen
katosi juuri nyt teidän paidankauluksenne alle."

Challenger hyppäsi pystyyn ulvoen kuin eläin ja pyyhkien raivoissaan
takinkaulustaan saadakseen sen pois. Summerlee ja minä nauroimme
niin että tuskin voimme häntä auttaa. Riisuttuamme hänet näimme,
että hänen ihonsa oli ylt'yleensä mustan karvan peittämä, ja tässä
viidakossa me saavutimme kuljeskelevan punkin, ennenkun se oli
ehtinyt pistää häntä. Kaikki lähellä olevat pensaat olivat täynnä
näitä inhoittavia eläimiä, ja oli päivän selvää, että meidän täytyi
muuttaa leirimme toiseen paikkaan.

Mutta ensimäiseksi oli sovittava asiasta uskollisen neekerimme
kanssa, joka pian ilmestyi pilarikalliolle heittäen sieltä meille
kaakaopurkkeja ja keksilaatikoita. Varastostamme tuli hänen jättää
itselleen elintarpeita niin paljon, että hän voisi tarvittaessa elää
kaksi kuukautta. Intiaanit saisivat lopun palkakseen oppaina olostaan
ja siitä, että veivät kirjeemme Amazonjoelle. Jonkun tunnin perästä
näimme me heidän hanhenmarssissa kulkevan tasangolle päin, mytty
päänsä päällä, koettaen päästä samoamaan sitä tietä, jota me juuri
olimme tulleet. Zambo jäi meidän kallion juurella olevaan kotaamme,
muodostaen ainoan yhdyssiteen meidän ja alapuolellamme olevan
maailman kanssa.

Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme
leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä
vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta
puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin
mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi
suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä -- erikoisesti
yhden laulutapa oli meille tuntematon -- mutta muuten ei näkynyt
elonmerkkiäkään.

Ensinnä täytyi meidän ottaa tarkasti selkoa, kuinka paljon meillä oli
tarveaineita käytettävänämme. Yhteensä se, mitä itse olimme tuoneet
mukanamme, ja Zambon heittämät tavarat muodostivat tyydyttävän
varaston. Oli tärkeintä mahdollisesti uhkaavien vaarojen varalta,
että meillä oli neljä kivääriä ja niihin kuuluvia patruunia
tuhatkolmesataa. Sen lisäksi oli meillä haulipyssy, mutta siihen
vain sataviisikymmentä patruunaa. Ruokavaroja oli useaksi viikoksi,
olipa tupakkaakin, sekä joitakuita tieteellisiä kojeita, kuten suuri
kaukoputki ja hyvä kiikari. Me kokosimme tavaramme yhteen kohtaan,
ja ensimäinen varovaisuustoimenpiteemme oli kaataa kirveillämme ja
puukoillamme piikkipensaita, jotka me sitten ladoimme päällekkäin
läpimitaltaan noin viidenkymmenen sylen suuruiseksi ympyräksi. Tämä
oli meidän päämajamme -- meidän pakopaikkamme vaaran uhatessa ja
tavara-aittamme. Fort Challengeriksi me sen nimitimme.

Oli jo keskipäivä, ennenkun olimme saaneet turvatuksi asemamme, mutta
kuumuus ei ollut lainkaan tukahuttava, ja ylätasangon ilmasto oli
kasvullisuutensakin laatuun nähden lauhkea. Pyökkiä, tammia vieläpä
koivujakin oli meitä ympäröivien puiden joukossa. Valtava ginkopuu
[Salispuria adiantifolia] nosti latvaansa yli kaikkien muiden puiden
levitellen runsaita Venuskutrejaan rakentamamme linnoituksen yli. Sen
suojassa me jatkoimme keskusteluamme, samalla kun lordi Roxton, joka
ratkaisevalla hetkellä oli heti ottanut käskyvallan, ilmoitti meille
huomionsa.

"Niin kauan ei ole mitään hätää, kun meitä ei ole ainoakaan ihminen
tai eläin nähnyt tai kuullut", sanoi hän. "Siitä hetkestä, jona ne
saavat tietää meidän täällä olomme, alkavat meidän vastuksemme. Ei
mikään osoita, että meidät olisi huomattu. Meidän on parasta olla
hiljaa ja vakoilla maata. Olisi erittäin hyvä, jos saisimme tarkastaa
naapurejamme ennenkun seurustelemme heidän kanssansa."

"Mutta meidän täytyy päästä eteenpäin", uskalsin huomauttaa.

"Tietysti, poikaseni. Meidän täytyy päästä eteenpäin. Mutta me
emme saa koskaan mennä niin pitkälle, että emme voi peräytyä
varustuksiimme. Ennen kaikkea tulee meidän karttaa ampumista niin
kauan, kun ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä."

"Mutta te ammuitte itse eilen", sanoi Summerlee. "Tein sen, mutta
sitä ei voinut estää. Silloin tuuli sitäpaitsi ankarasti ja sen
suunta oli ylätasangolta poispäin. Ei ole luultavaa, että laukaus
kuului kauaksikaan ylätasangolla. Apropos, minkä nimen annamme
paikalle? Meidän tehtävämme kai on ristiä tämä lapsi?"

Useampia ehdotuksia -- parempia ja huonompia -- lausuttiin, mutta
Challengerin ehdotus voitti.

"Sitä voidaan kutsua vain yhdellä tavalla", sanoi hän, "Sen täytyy
saada löytäjänsä nimi. Tämä on Maple Whiten Maa."

Maple Whiten Maan nimen se sai -- niin kutsutaan sitä sillä
kartalla, jonka olen saanut tehdäkseni, ja niin mainitaan sitä myös
tulevaisuuden atlaksessa.

Ensimäinen tehtävämme on nyt ottaa selkoa Maple Whiten Maasta. Olimme
omin silmin nähneet, että paikalla asui tuntemattomia olentoja ja
Maple Whiten luonnoskirjan mukaan piti siellä löytyä vielä hirveämpiä
ja vaarallisempia eläimiä. Bamburuo'on seivästämä luuranko, jonka
oli täytynyt pudota ylhäältä päin, todisti, että maassa asui
ilkeämielisiä ihmisiä. Koska meidät ilman pakomahdollisuuksia
oli teljetty sellaiseen maahan, oli asemamme sangen vaarallinen,
ja järkemme kehoitti meitä hyväksymään kaikki lordi Roxtonin
kokemustensa perustalla laatimat varovaisuustoimenpiteet. Mahdotonta
oli meidän pysähtyä tämän salaperäisen maailman rajalle, kun me
jokainen sydänjuuriamme myöten vapisimme halusta tunkeutua eteenpäin
ja päästä sen sisäisen olemuksen perille.

Me suljimme sentähden varustetun leirimme kulkutien, tukkimalla
sen suun piikkipensailla; pieni turva- ja varastopaikkamme oli nyt
kokonaan piikkiaidan ympäröimä. Hitaasti ja varovasti lähdimme nyt
käymään kohti tuntematonta kulkien lähteestämme alkavan puron vartta
myöten, joka neuvoisi meille paluutien.

Tuskin olimme päässeet alkua pitemmälle, kun saimme aavistuksen
siitä, että tällä matkalla näkisimme monia kummallisia asioita.
Kuljeskeltuamme muutaman satasen kyynärää taajassa metsässä, jonka
puulajit olivat aivan tuntemattomia -- Summerlee, seurueen botanisti,
arveli niiden olevan havupuiden ja käpypalmujen heimolaisia, jotka
jo aikoja sitten olivat hävinneet tunnetusta maailmasta saavuimme
seutuun, jossa puro alkoi leventyä ja lopulta laajeni suoksi. Maa
kasvoi runsaasti omituisenmuotoista ruokoa, joka kuului olevan
_Hippuris vulgaris'ta_ eli vesikuusta, ja sanajalkoja, jotka kaikki
huojuivat navakassa tuulessa. Äkkiä pysähtyi edellä kulkenut lordi
Roxton ja kohotti kättänsä.

"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen
kantaisän jäljet."

Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä.
Eläin -- mitä lajia lieneekin ollut -- oli kulkenut suon yli ja
kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria
jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu -- ja mikä muu eläin
olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä -- niin oli sen jalka
niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi
suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien
ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.

"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan
tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten.
Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan
-- tässähän on poikanenkin juossut."

Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten
ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden
kolmivarpaisten merkkien keskellä.

"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt
noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä
kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen
etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton --
varmasti ei ole mikään lintu."

"Nelijalkainenko sitten?"

"Ei, vaan matelija -- dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut
jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa
tutkijoille -- mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä
itse eläimiä."

Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin
hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi
rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille.
Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä
eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse
kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.

Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi -- kaksi täysi-ikäistä
ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin
olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia
kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven
väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta,
ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän,
voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan,
pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä
oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää
kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun
näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli
krokotiilimainen.

Kauan me liikkumattomina katselimme tuota omituista näytelmää.
Tuuli kävi juuri meitä vastaan, ja me olimme hyvässä piilossa,
joten uskalsimme rauhassa tarkastella. Poikaset leikkivät tehden
kömpelöitä hyppyjä vanhempainsa ympärillä. Ne ponnahtivat korkealle
ilmaan ja putosivat sitten mätkähtäen maahan. Vanhempien voima näytti
olevan rajaton, sillä kun toisen niistä oli vaikea ulottua syömään
erästä oksaa, kiersi se etujalkansa rungon ympäri ja katkaisi tuon
jokseenkin suuren puun, aivan kuin se olisi ollut vain heikko vesa.
Tuo teko osoitti minusta lihasten voimakasta kehittyneisyyttä,
mutta samalla aivojen alhaisasteisuutta, sillä kaatuessaan puu koko
painollaan osui eläimen päähän ja sai tämän kimeästi ulvahtamaan, --
joka taas osoitti, että vaikka eläin olikin suuri, ei se kuitenkaan
loputtomasti voinut kärsiä tuskaa. Tapaus sai sen epäilemään paikan
turvallisuutta, koska se nyt alkoi löntystää naaraan ja kolmen
poikasen seuraamana metsää kohti. Puunrunkojen lomitse näimme vielä
eläinten vuolukivenvärisen pinnan välähtelevän ja niiden päiden
pistävän esiin viidakon puiden yläpuolella. Sitten ne hävisivät
näkyvistämme.

Minä katsahdin tovereihini. Lordi Roxton tähysteli sormi pyssyn
hanassa, ja hänen terävässä katseessaan kuvastui metsästäjän into.
Mitä hän olisikaan tehnyt saadakseen tuollaisen pään Albanyyn
tupakkahuoneensa seinälle, lieden yläpuolelle, ristiinsidottujen
airojen viereen! Ja kuitenkin järki esti häntä, sillä tämän
tuntemattoman maan ihmeitten tutkiminen onnistuisi meiltä vain
sillä ehdolla, että maan asukkaat eivät saisi tietää meistä mitään.
Molemmat professorit olivat mykkiä ihastuksesta. Innoissaan olivat
he tietämättään tarttuneet toisiaan käsistä ja seisoivat kuin kaksi
lasta ihmettä katselemassa. Challengerin poskia kaunisti enkelimäinen
hymy, ja Summerleen virnistelevät kasvot pehmensi hämmästyksen ja
kunnioituksen tunne.

"_Nunc dimittis_!" huudahti hän viimein. "Mitähän tästä sanotaan
Englannissa?"

"Veli Summerlee, minä tiedän kyllä mitä Englannissa tullaan
sanomaan", -- lausui Challenger. "Väitetään yleisesti, että te olette
kirottuja valehtelijoita ja tieteen puoskareita -- aivan niinkuin te
ja monet muut sanoitte minusta."

"Mutta kun meillä on valokuvia, joita voimme näyttää heille?"

"Väärennettyjä, Summerlee. Kömpelösti väärennettyjä!"

"Mutta jos meillä on itse eläin mukanamme?"

"Sitten he kai uskovat. Voi kyllä tapahtua, että Malone ja muut
Fleet Streetin lörpöttelijät ovat pakoitetut piankin julistamaan
maailmalle meidän kunniamme. Elokuun kahdentenakymmenentenätoisena
päivänä näimme me viisi elävää iguanodonia Maple Whiten Maassa
eräässä notkossa. Kirjoittakaa tämä muistikirjaanne, nuori ystäväni,
ja lähettäkää uutinen lehdellenne."

"Ja valmistukaa sitten kiitokseksi tekemään tuttavuutta toimittajan
saappaananturoitten kanssa", sanoi lordi Roxton. "Asiat näyttävät
hiukan toisilta katsottuina Lontoon latitudilta, poikaseni. Hyvin
moni jättää kokemuksensa kertomatta, koska hänellä ei ole toivoa
tulla ymmärretyksi. Ja mitä moitittavaa siinä on? Jonkun kuukauden
kuluttua tuntuu tämä meistä itsestämmekin unennäöltä. Miksi te
nimititte eläimiä?"

"Iguanodoneiksi", sanoi Summerlee. "Niiden jalanjälkiä on kaikkialla
Hastingsin hiekkakivissä Kentissä ja Sussexissa. Olosuhteet ovat
muuttuneet, ja nuo pedot ovat jo kuolleet. Täällä sitävastoin
elinehdot ovat entisellään ja täällä pedot vielä elävät."

"Jos me täältä ehjin nahoin pois pääsemme, niin on minulla
tuollaisen elukan pää mukanani," sanoi lordi Roxton. "Luulenpa että
Somali-Ugunda yhdistyksen jäsenet olisivat viheriäisiä kateudesta,
jos he sen näkisivät. -- En tiedä, mitä te, hyvät ystävät, arvelette,
mutta minusta tuntuu, että me nyt kuljemme jokseenkin heikolla
jäällä."

Minulla oli sama salaperäisyyden ja ympäröivän vaaran tunne. Puiden
varjot uhkasivat, ja silmätessämme niiden oksia täytti kauhu ja pelko
mielemme. Näkemämme suuret ihme-eläimet olivat tosin kömpelöitä ja
sävyisiä, jotka eivät ketään yrittäneetkään vahingoittaa, mutta tässä
kummallisuuksien maassa olisi ehkä toisia -- hurjia, petomaisia
eläinlajeja, jotka vuorten ja metsikköjen kätkössä sijaitsevista
pesistään voisivat hyökätä kimppuumme. Tiesin peräti vähän
esihistoriallisen ajan merkillisyyksistä, mutta muistan kuitenkin
eräästä kirjasta lukeneeni, että silloin oli olemassa eläimiä, jotka
käyttivät elantonaan leijonia ja tiikereitä aivan niinkuin kissa elää
rottia ja hiiriä syömällä. Voisihan Maple Whiten Maankin metsissä
olla sellaisia! Kohtalojen kirjaan oli kirjoitettu, että meidän
samana aamuna -- ensimäisenä uuteen maahan jouduttuamme piti tulla
huomaamaan mitkä moninaiset ja kummalliset vaarat meitä todella
olivat uhkaamassa. Sattui inhoittava seikkailu, jota minä kauhulla
muistelen. Jos -- kuten lordi Roxton sanoi -- iguanodonien notkelma
kerran tuntuu meistä unennäöltä, niin varmaan pterodaktylien rimpi
ahdistaa mieltämme kuin painajainen. Mutta kuvaanpa asiat, niinkuin
ne tapahtuvat.

Me samosimme hyvin hitaasti eteenpäin, osaksi siitä syystä, että
lordi Roxton kulki edellä vakoilemassa ennenkun antoi meille luvan
tulla jäljessään, osaksi siitä syystä, että melkein joka toisella
askelella jompikumpi professoreista huudahtaen ihastuksesta
kumartui tutkimaan jotakin ennestään tuntematonta kukkaa tai
hyönteistä. Olimme kaiken kaikkiaan kulkeneet ehkä pari kolme
Englannin peninkulmaa pysytellen puron oikealla puolella, kun
saavuimme jokseenkin laajalle puuttomalle kentälle. Kaistale
metsää päättyi kalliolouhikkoon ja koko tasanko oli vierinkivien
peittämä. Me lähestyimme hitaasti noita kallioita kulkien pensaiden
keskitse, jotka ulottuivat vyötäisiimme asti; silloin me äkkiä
kuulimme kummallista matalaa vaakkumista ja viheltävää ääntä, joka
keskeytymättömästi täytti ilman ja tuntui tulevan aivan meidän
edestämme. Lordi Roxton kohotti kättään sen merkiksi että meidän
täytyi pysähtyä, jonka jälkeen hän itse -- kumartuneena juosten
-- pian raivasi itselleen tien kalliolohkareille. Me näimme hänen
katsovan alaspäin ja tekevän käsillään hämmästyksen eleitä. Koko
hänen olentonsa osoitti, että siellä oli jotakin ihmeellistä mutta
samalla vaarallista.

Hiivimme hänen luokseen ja kumarruimme katsomaan tuonne suurten
kivien väliin. Näimme silloin suuren syvänteen, joka mahdollisesti
muinoin oli ollut ylätasangon tuolivuori-aukko. Se oli maljan
muotoinen ja sen pohjassa, muutamia satoja kyynäröitä siltä
paikalta, jossa me seisoimme, näkyi vihreävaahtoisia kaislareunaisia
vesilätäköitä. Paikka oli itsessään satumaisen merkillinen,
mutta sen asukkaat saattoivat sen muistuttamaan jotakin Danten
seitsemän kerroksen kohtausta. Paikka oli pterodaktylien tyyssija.
Meidänkin nähdäksemme oli niitä siellä satoja. Aukeaman koko pohja
ja lätäkköjen ympärykset vilisivät niiden poikasia ja iljettäviä
naaraita, jotka hautoivat nahkamaisia kellertäviä muniaan. Tästä
rääkyvästä räpyttelevästä inhoittavien matelijoiden joukosta lähti
tuo ilman täyttävä epämiellyttävä ääni, sekä löyhkäävä ummehtunut
ilma, joka teki meidät aivan sairaiksi. Mutta hirvittävät harmaat
ja ryppyiset koiraat istuivat kukin omalla kivellänsä muistuttaen
enemmän kuolleita kuivattuja muumioita kuin eläviä eläimiä. Ne
istuivat aivan liikkumattomina, niiden punaiset silmät vain pyörivät,
ja silloin tällöin ne sieppasivat hiirenloukkusuuhunsa jonkun
ohi lentävän korennon. Niiden suuret kaivomaiset siivet yhtyivät
toisiinsa käsivarren mutkassa, niin että ne muistuttivat kauheisiin
hämähäkinseitin värisiin huiveihin kääriytyneitä jätti-eukkoja,
joiden inhoittavat päät kurkoittautuivat esiin. Suuret ja pienet
yhteenlaskettuina oli noita kauheita eläimiä kolossa ainakin
tuhatkunta.

Tiedemiehemme olisivat mielellään jääneet tänne vaikka koko
päiväksi, siinä määrin oli heille mielenkiintoinen tämä tilaisuus,
joka tarjosi heidän tutkittavakseen esihistoriallisten aikakausien
elämää. He kiinnittivät huomionsa kivikkoon heitettyjen kalojen ja
kuolleitten lintujen jäännöksiin, joista voi vetää johtopäätöksen,
minkälaista ruokaa nämä olennot syövät. Kuulin heidän onnittelevan
toisiaan selvitettyään kysymyksen, minkätähden juuri tämän
lentävän lohikäärmeen muinaisjälkiä tavataan niin runsain määrin
muutamilla pienillä aloilla, kuten esimerkiksi Cambridge Greenin
hiekkariutoilla; nythän oli nähty, että ne elävät laumoittain.

Lopuksi Challenger innoissaan, näyttääkseen Summerleelle jotakin,
kurkoittautui yli kallionpartaan ja oli vähällä tuottaa meille
kaikille perikadon. Heti paikalla päästi lähin koiras kimeän
viheltävän huudon ja lentää pyrähytti kaksikymmentä jalkaa pitkine
kalvomaisine silpineen ilmaan. Naaraat ja poikaset ryömivät toistensa
luo lätäkköjen lähelle, samalla kun vartioivain urosten koko lauma
kohosi lentämään. Oli ihmeellistä nähdä satalukuisen lauman noita
suunnattoman suuria ja innoittavan näköisiä olentoja joutsenten
tavoin terävin leikkaavin siivenlyönnein nousevan ilmaan; mutta me
huomasimme pian, ettei tämä näky tuottanut meille pitkäaikaista
nautintoa. Alussa nuo rujot eläimet leijailivat suuressa kehässä
päästäkseen vakuutetuiksi vaaran todellisesta suuruudesta. Mutta
sitten ne laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, piiri tuli yhä
ahtaammaksi ja lopulta kaartelivat ne aivan meidän ympärillämme;
niiden suurten vuolukivenväristen siipien kuiva ratiseva viuhina
täytti ilman sellaisella äänten paljoudella, että mieleeni muistui
Hendonin aerodromi kilpasoutupäiviltä.

"Nopeasti metsää kohti ja pysytelkää yhdessä!" huusi lordi Roxton
heiluttaen pyssynperäänsä. "Nuo konnat tarkoittavat täyttä totta."

Sinä silmänräpäyksenä kun me aioimme paeta, suppeni piiri niin
pieneksi, että lähimmät siivenkärjet olivat vähällä lyödä
meitä kasvoihin. Me koetimme iskeä eläimiä pyssyillämme, mutta
siitä ei ollut apua. Äkkiä pisti esiin sähisevä pitkä kaula
vuolukivenharmaasta renkaasta, ja julma ammottava nokka kurkottautui
meitä kohti. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas. Summerlee huusi ja
vei käden kasvoilleen, joista purskahti verta. Tunsin aivankuin
naskali olisi pistetty niskaani, ja kova isku sai minut horjahtamaan.
Challenger kaatui ja kun minä kumarruin häntä nostamaan, sain
taas iskun takaapäin ja suistuin hänen päällensä. Samassa
silmänräpäyksessä kuulin lordi Roxtonin pyssyn paukahtavan, ja
kohottaessani päätäni näin yhden eläimen raadelluin siivin ryömivän
maassa sähisten ja sätkytellen, suu ammollaan ja mulkoilevat silmät
veristävinä -- muistuttaen keskiaikaisten maalauksien paholaista. Sen
toverit olivat kohonneet korkeammalle pelästyttyään tuota kauheata
ääntä, ja räpyttelivät nyt siipiään meidän päittemme yläpuolella.

"No nyt!" huusi lordi Roxton. "Nyt on henki pelastettava!"

Me hoipertelimme pensasmetsän läpi, mutta juuri kun ehdimme puitten
läheisyyteen, olivat raivottaret taas kimpussamme. Summerlee
työnnettiin kumoon, mutta me nostimme hänet nopeasti pystyyn ja
vedimme hänet mukanamme puunrunkojen suojaan. Kun olimme onnellisesti
sinne päässeet, olimme pelastuneet, sillä eläinten suurilla siivillä
ei ollut täällä liikkumistilaa. Kun me sitten ontuen kuljimme
leiriin päin piestyinä ja lamautuneina, näimme me niiden korkealla
sinitaivaalla metsäkyyhkysten näköisinä lentelevän ja aivan varmaan
seuraten silmillänsä meidän matkaamme. Kun me tulimme syvemmälle
metsään, luopuivat ne metsästyksestä, ja me emme nähneet niitä enää.

"Perin mielenkiintoinen ja vakuuttava kokemus", sanoi Challenger
pysähtyessämme purolle ja ryhtyi hautomaan ajettunutta polveansa.
"Olemme päässeet täydellisesti selville, Summerlee, vihastuneen
pterodaktyluksen tavoista."

Summerlee kuivaili verta otsassaan olevasta uurroksesta, ja minä
samalla aikaa sidoin niskalihaksissani olevaa epämieluista haavaa.
Lordi Roxtonin takin olkakappale oli repaleina, mutta pedon hampaat
olivat vain hipaisseet hänen ihoansa.

"On huomattava", jatkoi Challenger, "että nuori ystävämme on
eittämättömästi saanut iskun niskaansa, kun sitä vastoin lordi
Roxtonin takki on kynsin revitty. Minä puolestani sain korvapuustin
niiden siivistä, joten olemme kokeneet kuinka eri tavoilla he
hyökkäävät vihollisen kimppuun."

"Me olemme hädin tuskin pelastaneet henkemme", sanoi lordi Roxton
vakavana, "ja minä puolestani en voi kuvitella inhoittavampaa tapaa
lähteä tästä maailmasta kuin joutua tuollaisten petojen uhriksi.
Minun täytyi ampua, mutta ei ollut enää mitään muuta keinoa."

"Jos te ette olisi sitä tehnyt, emme me nyt istuisi tässä", sanoin
minä syvällä vakaumuksella.

"Ehkäpä siitä ei ollut mitään vahinkoa", sanoi hän. "Näissä metsissä
kuuluu kyllä usein paukahtavia ääniä puitten kaatuessa ja taittuessa,
niin että ne muistuttavat pyssynlaukausta. Mutta jos olette kanssani
samaa mieltä siinä, että meillä yhden päivän osaksi on kyllin
ollut jännitystä, niin teemme viisaimmin, kun riennämme leiriimme
huuhtomaan karbolilla haavojamme. Kukapa tietää, mitä vaarallisia
myrkkyjä noilla pedoilla voi olla inhoittavissa leuoissaan."

Varmaankaan ei kukaan maailman luomisesta asti ole kokenut sellaista
päivää kuin tämä. Aina odotti meitä joku uusi yllätys. Kun me puron
vartta pitkin lopulta päädyimme omaan notkoomme ja näimme leiriämme
ympäröivän pienoisen barrikadin, luulimme seikkailujemme vihdoinkin
loppuneen. Mutta saimmepa vielä ankaran ajattelemisen aiheen,
ennenkun pääsimme levolle. Fort Challengerin kulkutie oli koskematon,
vallitukset ehjät, ja kuitenkin oli siellä poissaollessamme käynyt
jokin ihmeellinen ja voimakas olio. Ei ainoakaan jalanjälki ollut
osoittamassa sen laatua, ainoastaan gingkopuun taipunut oksa saattoi
meidät aavistamaan, miten se oli tullut ja mennyt. Sen ilkeydestä ja
voimasta antoi kyllä selvän näytteen varaston epäjärjestys. Tavaramme
olivat heitetyt sikin sokin, suuri säilykerasia oli rikottu ja sen
sisällys ryöstetty. Yksi patruunalaatikko oli aivan rikkimuserrettu
ja metalliprojektiilit särjettyinä sen vieressä. Taas täytti
uhkaavan vaaran tunne sielumme ja kauhistuneina katselimme meitä
ympäröivien puitten tummia varjoja, joissa mahdollisesti piileskeli
joitakin kauheita olentoja. Rauhoittavaa oli silloin kuulla Zambon
äänen ja, ehdittyämme ylätasangon reunalle, nähdä hänen istuvan ja
hyväntahtoisesti virnistelevän vastapäisen pylväskallion huipulla.

"Kaikki hyvin, Challengerin joukko, kaikki hyvin!" huusi hän. "Minä
pysy täällä. Ei pelkä. Te löytä minu aina täältä, kun tahto."

Hänen rehelliset mustat kasvonsa sekä tuo suurenmoinen näköala, jonka
ääret ulottuivat lähes Amazonjoen sivu-uomalle saakka, muistutti
meille voimakkaasti, että me vielä olimme tämän maan kamaralla
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, eikä meitä oltukaan jonkun
lumouksen kautta siirretty toiseen sivistymättömään kiertotähteen.
Oli vaikea uskoa, että tuo etäisen taivaanrannan sinipunerva juova
ei ollut kovinkaan kaukana suuresta joesta, jossa suuret höyrylaivat
liikkuivat ja jonka äärillä ihmiset tekivät pikku askareitaan,
samalla kun me, eläen menneitten aikojen kummallisten eläinten
parissa, voimme vain katsella tuonne kauas ja uneksia kaikesta siitä,
mitä elämä siellä voi tarjota.

Vielä yksi tuon ihmeellisen päivän muistoista väikkyy mielessäni, ja
minä lopetan kirjeeni sillä. Molemmat professorit, joiden mielialaa
kärsimämme vammat ja vahingot varmaankin olivat masentaneet,
alkoivat väitellä, olivatko nuo ahdistajamme pterodaktylusten vai
dimorfodonien sukua, ja joutuivat kiivaaseen sanasotaan. Päästäkseni
kuulemasta tuota menin hiukan etäämmälle ja istahdin kaatuneelle
puunrungolle tupakoimaan, kun lordi Roxton tuli käyden minua kohti.

"Kuulkaa nyt, Malone", sanoi hän, "muistatteko tuon petojen onkalon?"

"No varmasti minä sen muistan."

"Sehän oli jonkinlainen vulkaninen aukeama, eikö niin?"

"Epäilemättä", sanoin.

"Panitteko merkille, millaista oli sen maanlaatu?"

"Pelkkiä kalliomöhkäleitä ja kiviä."

"Mutta veden partailla, jossa kasvoi kaislaa?"

"Siinä oli maa sinertävää. Se oli hyvin saven näköistä."

"Aivan niin. Sinisen saven täyttämä vulkanisen torven suu."

"Mitä siitä nyt enää?" kysyin.

"No muuten vaan, muuten vaan", sanoi hän palaten pitkin askelin
väittelevien miesten luo, joiden äänet kuuluivat yhtenäiseltä
duetolta. Summerleen korkeat kimeät sävelet erottautuivat selvästi
Challengerin heleästä bassosäestyksestä. En olisi kiinnittänyt
huomiotani lordi Roxtonin kysymyksiin, mutta kuulin hänen vielä
yönkin aikana mutisevan itsekseen: "Sinistä savea -- savea
vulkanisessa torvessa!" Nämä olivat viimeiset kuulemani sanat; sitten
minä lopen väsyneenä vaivuin syvään uneen.



YHDESTOISTA LUKU

Kerran minäkin olin sankari.


Lordi Roxton oli lausunut oikean otaksuman arvellessaan, että
noiden kauheiden eläinten puremat olivat myrkyllisiä. Ensimäisen
seikkailumme jälkeisenä aamuna ylätasangolla saimme sekä Summerlee
että minä potea kovia tuskia ja kuumetta, ja Challengerin polvi oli
niin hellä ja ajettunut, että hän tuskin voi nilkuttaa eteenpäin. Me
pysyimme senvuoksi koko päivän leirissämme, ja lordi Roxton, meidän
vähillä voimillamme häntä auttaessa, koetti kohottaa ja lujittaa
linnoituksemme piikkiseiniä, jotka olivat meidän ainoa turvamme.
Muistan että minulla koko päivän oli se tunne, että meitä tarkasti
pidetään silmällä, vaikka en voinut tietää millä tavalla.

Tämä tuntemus oli niin voimakas, että minä kerroin siitä professori
Challengerille, joka kuitenkin pani sen kuumeesta johtuneen
kiihtymyksen tiliin. Yhtä mittaa minä pälyilin ympärilleni varmana
siitä, että jotain täytyisi näkyä, multa katseeni osui vain
piikki-aidan tummaan pensaikkoon ja yllämme humiseviin kaamean
synkkiin puihin. Siitä huolimatta tuli yhä voimakkaammaksi tuo
tunteeni, että jokin ilkeämielinen olento oli läheisyydessämme meitä
väijymässä. Ajattelin intiaanien taikauskoa, ajattelin Curupuria --
metsien vaanivaa henkeä -- ja olin valmis uskomaan, että me olimme
vihoittaneet tuon kauhean olennon, tunkeuduttuamme hänen etäisimpään
pyhäkköönsä.

Sinä yönä -- kolmantena Maple Whiten Maassa viettämistämme --
koimme me jotakin, joka teki meihin syvän vaikutuksen ja saattoi
meidät tuntemaan kiitollisuutta lordi Roxtonia kohtaan siitä,
että hän niin väsymättömästi oli työskennellyt saadakseen meidän
olomme mahdollisimman turvalliseksi. Nukuimme sammuneen nuotiomme
ympärillä, kun meidät äkkiä herätti kauhea huuto ja kiljunta, jonka
kaltaista en ole ikänäni kuullut. En osaa mihinkään verrata tuota
kamalaa rähäkkää, joka tuntui lähtevän muutaman sadan kyynärän
päästä leiristämme. Se oli yhtä korviasärkevä kuin lokomotiivin
vihellyspilli, mutta kun tämän ääni on kirkas, konemaisen terävä, oli
se laajempi ja syvempi sekä hirveintä vaaraa ja pelkoa todistava. Me
tukimme korvamme käsillämme estääksemme tuota hermoja tärisyttävää
ääntä särkemästä niitä. Kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni, ja
kokemaini vaikutelmien kamaluus sai minut voimaan pahoin. Kidutetun
elämän kaikki kärsimykset, sen kauhu ja kirous, sen lukemattomat
surut tuntuivat yhdistyneen tähän kaameaan tuskantäyteen huutoon.
Ja tämän kimeän kirkunan ohella kuului toinen katkonaisempi ääni,
matala, käheä nauru, edellisen jylisevänä, sekaisena, ilkkuvana
säestyksenä. Kolme neljä minuuttia kesti tuo inhoittava kaksinlaulu,
pelästyneitten lintujen alkaessa puiden lehvissä pyrähdellä. Ja
sitten se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kauan aikaa me
istuimme sanattomina. Vihdoin lordi Roxton heitti risukimpun
hiillokseen, ja tulen loimu valaisi toverieni vakoilevat katseet ja
heitti lepattavan valon yllämme riippuviin suuriin oksiin.

"Mitä se oli?" kuiskasin minä.

"Siitä saamme pohtia aamulla", sanoi lordi Roxton. "Se oli meitä
hyvin lähellä -- aivan notkon alueella."

"Me olemme nyt saaneet kuulla esihistoriallisen murhenäytelmän,
kokeneet sellaisen draaman, joka esitettiin jonkun jura-lagunin
rantakaislikossa, kun toinen lohikäärme tappoi ja nujersi toisen
pohjamutaan", sanoi Challenger vakavammalla äänellä, kuin olin
koskaan kuullut hänen puhuvan. "Onneksi luotiin ihminen viimeiseksi.
Alkuaikoina oli liikkeellä sellaisia voimia, että ei mikään
inhimillinen mahti eivätkä mitkään keinotekoiset aseet olisi voineet
niitä vastustaa. Mitä olisivat miehen linko ja nuoli mahtaneet
taistelussa sellaisia voimia vastaan, joita olemme tänä yönä tulleet
tuntemaan! Yksinpä uudenaikainen pyssykin olisi todennäköisesti ollut
tehoton tuollaisten hirviöitten suhteen."

Summerlee kohotti äkisti kättänsä.

"'Hiljaa!" huudahti hän. "Minä kuulen koko ajan jotakin."

Hiljaisuudesta kuului tasaisia tassuttelevia askeleita. Selvästi
jokin eläin lähestyi -- pehmeitten mutta painavien, varovasti maahan
laskettujen käpäläin tömähdellessä. Se hiipi hitaasti leirin ympäri
ja pysähtyi käytävän suulle. Eläimen hengitys kuului matalana
nousevana ja laskevana huohotuksena. Vain heikko aita erotti meidät
tuosta yön aaveesta. Me olimme kaikin tarttuneet pyssyihimme, ja
lordi Roxton oli vetänyt syrjään erään aidan oksista avatakseen
tirkistysreiän.

"Pyhän Yrjänän nimessä!" kuiskasi hän. "Minä luulen näkeväni hirviön!"

Minä kumarruin katsomaan hänen olkansa yli. Tosiaan, minäkin näin
sen. Puiden tummista varjoista erottautui jotakin vielä tummempaa --
jotakin suurta, uhkaavaa, horjuvaa -- jokin villiä voimaa ja ilkeyttä
puhkuva olento. Se oli ainoastaan noin hevosen korkuinen, mutta nuo
hämärät ääriviivat todistivat kestävyyttä ja voimaa. Läähättävä
hengitys, tasainen ja kuuluva kuin työskentelevän höyrykoneen ääni,
todisti, että sillä oli jättiläisvoimainen elimistö. Kerran kun
se liikahti, olin näkevinäni kauhistuttavan vihreän silmäparin
leimuavan. Lehdet vapisivat aivan kuin eläin olisi pyrkinyt eteenpäin.

"Luulen että se aikoo hypätä", sanoin minä ja jännitin liipasinta.

"Älkää ampuko! Älkää ampuko!" kuiskasi lordi Roxton. "Pyssynlaukaus
yön hiljaisuudessa kuuluu peninkulmain matkan päähän. Säästäkää se
viime valtiksi."

"Jos peto pääsee aidan yli, olemme kuoleman omat", sanoi Summerlee ja
puhuessaan hänen äänensä muuttui hermostuneeksi nauruksi.

"Se ei saa tulla tälle puolelle", sanoi lordi Roxton, "mutta ampukaa
vasta viime hädässä. Ehkä minä saan tuon veitikan nöyrtymään. Joka
tapauksessa aion koettaa."

"Ja nyt teki hän rohkeimman teon, minkä elämässäni olen nähnyt.
Hän kumartui nuotiolle, otti palavan oksan ja pujahti käytävään
tekemästään laskuportista pimeyteen. Eläin läheni heti kauheasti
mylvien. Lordi Roxton ei epäillyt hetkeäkään, vaan riensi kepein
askelin sitä vastaan ja linkosi leimuavan kekäleen sen otsikkoon.
Näin nyt vilaukselta hirmuiset jättiläissammakon kasvot, joiden iho
oli käsnikäs, ja lerpattavan, verisen suun. Silmänräpäyksessä se
ryntäsi metsään päin, ja meidän kauhea vieraamme oli kadonnut."

"Minä arvasin ettei hän pidä valkeasta", sanoi lordi Roxton hymyillen
palatessaan luoksemme ja heittäessään oksan nuotioon.

"Teidän ei olisi pitänyt antautua sellaiseen vaaraan?" huusimme
hänelle kaikin.

"Muu ei auttanut. Jos se olisi päässyt tänne joukkoomme, olisimme me
ampuneet toisiamme, koettaessamme hätyyttää sitä. Jos taas olisimme
ampuneet aidan yli ja haavoittaneet sitä, olisi se kyllä pian ollut
kimpussamme puhumattakaan siitä, että me olisimme herättäneet
koko seudun yö-unestaan. Pää-asiahan on että olemme jokseenkin
onnellisesti selvinneet koko jutusta. Mikähän tuo veitikka mahtoi
olla?"

Oppineet herrat katsahtivat toisiinsa epäillen.

"Minä puolestani en voi sitä varmasti luokittaa", sanoi Summerlee ja
otti tulen piippuunsa nuotiosta.

"Evätessänne lausuntonne, osoitatte te melkoista tieteellistä
vaiteliaisuutta", sanoi Challenger pöyhkeän alistuvaisesti. "Itse
koetan käyttää ymmärrettävää sanamuotoa ja teen sen todenmukaisen
väitteen, että me tänä yönä olemme olleet tekemisissä jonkun
lihaasyövän dinosauruksen kanssa. Olen jo ennen viittaillut siihen
suuntaan, että niitä eläisi tällä ylätasangolla."

"Meidän ei pidä unohtaa", huomautti professori Summerlee, "että on
ollut olemassa paljon esihistoriallisia olentoja, jotka eivät koskaan
ole tulleet meidän tietopiiriimme. Olisi julkeata väittää, että me
voimme antaa heti nimen kaikille olennoille, joita me mahdollisesti
täällä tapaamme."

"Aivan niin. Meidän täytyy tyytyä oletettuun luokitteluun. Huomenna
saamme varmaan uusia todistuksia, jotka ehkä ovat vakuuttavampia.
Mutta ennen sitä käykäämme jatkamaan keskeytynyttä untamme."

"Mutta ei ilman vartiaa", tokaisi lordi Roxton päättävästi.
"Tällaisessa maassa on hyvä olla aina varuillaan. Tästälähin on
kullakin kahden tunnin vartiopalvelus."

"Minä alan, polttelenpahan samalla piippuani", sanoi professori
Summerlee.

Ja sen yön perästä emme uskaltaneet koskaan nukkua ilman vartiaa.

Aamulla me pian huomasimme, mistä oli aiheutunut tuo kauhea meteli,
joka meidät yöllä oli herättänyt. Iguanodon-kenttä oli ollut julman
teurastuksen näyttämönä. Luulimme ensin, nähdessämme vihreällä
nurmikolla suuria verilätäköitä ja lihankappaleita, että paljon
eläimiä oli tässä saanut surmansa, mutta kun lähemmin tutkimme
jäännöksiä, huomasimme, että koko tämä teurasvarasto muodosti
yhteensä vain yhden suunnattoman suuren eläimen, jonka toinen ehkäpä
ei suurempi mutta raatelevaisempi peto oli voittanut.

Professorimme antautuivat syvämietteisiin todisteluihin ja laskelmiin
tutkien tarkasti kaikki nämä palaset, joissa näkyi terävien
hampaitten tai suurien kynsien jälkiä.

"Me emme voi vielä sanoa lopullisesti ratkaisuamme", sanoi professori
Challenger istuessaan suuri valkoinen lihankappale polvellaan.
"Jotkut merkit panevat ajattelemaan sapelihampaista tiikeriä,
jollaisia vielä tapaamme breccialuolissamme, mutta tämä eläin oli
varmasti suurempi ja matelijain luokkaan kuuluva. Minä puolestani
olen taipuvainen pitämään sitä allosauriona."

"Tai megalosauriona", sanoi Summerlee.

"Niin juuri. Mikä lihaasyövä dinosaurio hyvänsä. Niiden joukkoon
kuuluvat animalisen elämän kaikkein kauheimmat tyypit, mitä
milloinkaan on elänyt maapallomme kirouksena ja museoitten
siunauksena." Hän nauroi äänekkäästi omalle sukkeluudelleen, sillä
vaikka hän ylimalkaan ei käsittänyt leikinlaskua, piti hän mitä
onnistuneimpina omia kömpelöitä sanasutkauksiaan.

"Mitä varovaisempia olemme sitä parempi", sanoi lordi Roxton
kuivasti. "Emmehän tiedä kuka tai mitä on läheisyydessämme. Jos
tuo äskeinen veitikka palaa syömään aamiaistaan ja yllättää meidät
täällä, niin silloin ei paljon naureta. Kesken kaiken, mikä tuo
iguanodonin ihossa oleva merkki on?"

Suomuksisessa vuolukiven värisessä nahassa vähän lapaluun yläpuolella
oli kummallinen asfalttimaisesta aineesta muodostunut rengas. Ei
kukaan meistä voinut ymmärtää sen merkitystä, vaikka Summerlee luuli
huomanneensa samanlaisia pari päivää sitten näkemissämme poikasissa.
Challenger ei sanonut mitään vaan oli hyvin ylpeän ja ylimielisen
näköinen, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän olisi kyllä voinut
puhua, jos vain olisi tahtonut. Lordi Roxtonin täytyi viimein pyytää
häntä avaamaan suunsa.

"Jos teidän armonne todellakin hyväntahtoisesti suvaitsee, niin
minä mielelläni lausun mielipiteeni", sanoi hän hyvin ivallisesti.
"En ole tottunut kuulusteltavaksi tavalla, jota te, mylord, pidätte
sopivana. En ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt pyytää teiltä lupa
harmittomaan pilaani."

Vasta kun lordi nöyrästi oli pyytänyt anteeksi, heltyi tuittupäinen
ystävämme. Kun hänen kiihoittuneet tunteensa olivat rauhoittuneet,
alkoi hän puhua pitäen kaatuneella puunrungolla seisten meille
pienen luennon tapansa mukaan sellaisella äänellä, että olisi
luullut sen olevan tarkoitettu tuhatpäisen kuulijakunnan arvokkaaksi
valistukseksi.

"Olen taipuvainen hyväksymään ystäväni, professori Summerleen,
mielipiteen, että nämä merkit ovat asfalttia. Koska tämä ylätasanko
on vulkaaninen muodostuma ja asfaltti on plutonisten voimain
vaikutuspiiriin kuuluva aine, en epäilekään, ettei sitä olisi
ollut vapaana juoksevassa tilassa, ja eläin on ollut sen kanssa
kosketuksessa. Paljon tärkeämpi on kysymys tämän lihaasyövän pedon
olemassaolosta. Mehän osapuilleen tiedämme, että tämä ylätasanko
ei ole tavallista englantilaista kreivikuntaa suurempi. Tällä
rajoitetulla alueella on lukemattomien vuosien aikana elänyt paljon
eläintyyppejä, jotka jo ovat kadonneet muusta maailmasta. On päivän
selvää, että jos nuo lihaasyövät hirviöt niin pitkien aikamäärien
kuluessa olisivat saaneet esteettömästi lisääntyä, olisivat ne
syöneet loppuun ruokavaransa, ja olisi heidän täytynyt luopua
elintavoistaan ja eläinruoasta, tai kuolla nälkään. Me näemme,
että niin ei ole tapahtunut. Meidän täytyy siis olettaa, että
luonnon tasapaino on säilynyt jonkun vastavaikutuksen avulla, mikä
rajoittaa näiden eläinten lukua. Perin mieltäkiinnittävä kysymys,
joka odottaa ratkaisuansa, on senvuoksi tuon vastavaikutuksen ja
sen käytäntöönsoveltuneisuuden keksiminen. Toivon että me myöhemmin
saamme tilaisuuden tutkia lähemmin lihaasyöviä dinosauruksia."

"Ja minä toivon, että emme enää ikinä niitä näkisi."

Professori kohotti vain kulmakarvojaan aivankuin tekee koulumestari,
kun joku ilkeä koulupoika on tehnyt nenäkkään huomautuksen.

"Ehkäpä professori Summerleella on jotakin sanomista tämän
asian yhteydessä", sanoi hän ja oppineet herrat kohosivat nyt
ohennettuihin tieteellisiin ilmapiireihin, joissa syntyneisyysmäärien
mahdollisuudet mitattiin elantotarpeiden vähentyneellä käytöllä,
olemassaolon taistelua tutkittaessa.

Sinä aamupäivänä me kartoitimme osan ylätasankoa, ja välttäen
pterodaktylien rimpeä me pysyttelimme puron itäpuolella. Sillä
taholla oli maa vielä taajan metsän peittämää, niin että me vaivoin
pääsimme eteenpäin.

Tähän asti ollen kuvannut ainoastaan Maple Whiten Maan kauhuja,
mutta oli sillä muunlaisiakin kokemuksia meille tarjottavana. Koko
aamupäivän kuljimme me ihanien kukkien keskessä -- huomasin,
että ne useimmiten olivat joko valkeita tai keltaisia, mitkä
värit professorien selvityksen mukaan olivat kukkaismaailman
alkuperäisimmät. Monin paikoin oli maa aivan niitten peittämä, ja
nilkkoihin asti me vajosimme tuohon ihmeelliseen pehmeään mattoon,
jonka tuoksu oli niin suloinen ja voimakas, että se aivan huumasi.
Tuttu Englannin mehiläinen surisi ympärillämme. Monet puut, joiden
lehvien alitse me kuljimme, ja joista toiset olivat tuttuja lajeja,
toiset outoja muunnoksia, nuokkuivat hedelmien painamina. Tarkastaen
millaisia puita eläimet karttoivat, vältimme me myrkyttymisen
vaaran ja saimme hyvältämaistuvan lisän ruokaamme. Kulkiessamme
näimme metsiköissä paljon polkuja, joita villipedot olivat tehneet,
ja pehmeämmissä kohdissa oli kummallisia jalanjälkiä, muun muassa
iguanodoksen. Eräässä viidakossa näimme kerran noita jättiläispetoja,
ja lordi Roxton voi kiikarinsa avulla todeta, että myös näiden iholla
oli asfalttitahroja, vaikka ei samoissa ruumiinosissa, kuin aamulla
näkemillämme eläimillä. Tätä ihmettä emme voineet selvittää.

Me tapasimme monta eläinlajia, kuten piikkisikoja, suomuisia
muurahaiskarhuja ja monivärisiä pitkäkoipisia villisikoja.
Vilahdukselta näimme erään kukkulan yli vinhaa vauhtia juoksevan
suuren tummanruskean eläimen. Se juoksi niin nopeasti, että emme
voineet erottaa yksityiskohtia. Mutta jos se, kuten lordi Roxton
väitti, kuului hirvien sukuun, niin oli se yhtä suuri kuin ne
suunnattomat irlantilaiset hirvet, joita silloin tällöin kaivetaan
esiin kotimaani rämeistä.

Tuon salaperäisen leirissämme tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen
me aina palasimme sinne hyvin arkoina. Tällä kerralla oli kuitenkin
kaikki koskemattomana. Samana iltana me pidimme laajan neuvottelun
nykyisestä asemastamme, ja minun täytyy se juurtajaksain toistaa,
koska se johti meidät saamaan täydellisempää tietoja Maple Whiten
Maasta, kuin mitä olisimme monen viikon tutkimusmatkoilla voineet
itsellemme hankkia. Summerlee aiheutti ensin väittelyn. Hän oli
ollut koko päivän hyvin riidanhaluinen, ja nyt sanoi lordi Roxton
varomattomasti jotakin meidän huomispäivän tehtävistämme, ja se sai
hänen pahantuulensa puhkeamaan ilmoille.

"Mitäkö me teemme tänään, huomenna ja aina tästälähin? Me etsimme
tietysti keinoa päästäksemme pois tästä loukusta, johon olemme
joutuneet. Te kaikki mietitte, miten pääsisitte tunkeutumaan yhä
syvemmälle tähän maahan. Minä pidän parempana, että ajattelemme
poispääsyä."

"Minua ihmetyttää, sir", raivosi Challenger sivellen majesteetillista
partaansa, "että tiedemies voi ajatella noin epäjalosti. Te olette
nyt maassa, joka kunnianhimoista luonnontutkijaa houkuttelee enemmän
kuin mikään muu maa maailman luomisesta asti, ja te ehdotatte, että
me lähtisimme pois ja jättäisimme kaiken tutkimattomaksi saatuamme
vasta mitä pinnallisimpia tietoja. En olisi sentään sellaista
odottanut teiltä, professori Summerlee."

"Teidän täytyy muistaa", vastasi Summerlee katkerasti, "että
Lontoossa on suuri auditorioni jokseenkin kelvottoman viransijaisen
käsissä. Tämä tekee minun asemani toiseksi kuin teidän, professori
Challenger, sillä mikäli minä tiedän ei teille ole koskaan uskottu
mitään kasvatustehtävää."

"Aivan oikein", sanoi Challenger, "olisi pyhyyden loukkausta käyttää
ala-arvoisiin toimiin tällaisia aivoja, jotka kykenevät mitä
korkeimpaan itsenäiseen tutkimustyöhön. Olen sentähden kieltäytynyt
kaikista koulutoimista, joita minulle on tarjottu."

"Esimerkiksi?" kysyi Summerlee ivallisesti. Lordi Roxton riensi
väliin kääntääkseen puheen muihin asioihin.

"Minun mielestäni tekisimme kunnottomasti, jos lähtisimme Lontooseen,
ennenkun olemme lähemmin tutkineet maata."

"Minä en liioin uskaltaisi mennä toimitukseen, vielä vähemmin ukko.
Mc Ardlen näkyviin", sanoin minä. -- Tehän suotte anteeksi, että minä
selostan sananmukaisesti, vai kuinka, sir? -- "Hän ei koskaan antaisi
minulle anteeksi, että niin paljon palstantäytettä jäisi käyttämättä.
Sitäpaitsi, mitäpä hyödyttää tuosta asiasta kiistellä, kun me emme
kuitenkaan voi päästä täältä pois, vaikka tahtoisimmekin."

"Nuori ystävämme korvaa monet sivistyksensä aukot luontaisen terveen
järkensä avulla", huomautti Challenger. "Me emme sekaannu hänen
surkuteltavan ammattinsa harrastuksiin, mutta, kuten hän sanoo, me
emme voi päästä pois täältä, joten on turha vaiva puhua asiasta."

"On turha vaiva tehdä mitään muuta kuin sitä", mutisi Summerlee
piippunysänsä takaa. "Sallikaa minun huomauttaa, että meidän
tulollamme on ollut määrätty tarkoitus, jonka meille Lontoon
Zoologisen laitoksen kokous on uskonut. Oli tutkittava professori
Challengerin väitelmien totuudenmukaisuutta. Velvollisuuteni on
tunnustaa, että me nyt voimme todistaa ne tosiksi. Varsinainen
tehtävämme on siis päättynyt. Tämän ylätasangon yksityisseikat
taas ovat siksi moninaiset, että tarvittaisiin suuri retkikunta
asiaankuuluvine varustuksineen tutkimaan niitä. Jos me nyt
ryhtyisimme tuohon työhön, olisi siitä ainoana mahdollisena
seurauksena vain se, että me emme koskaan palaisi takaisin edistämään
tiedettä tällä hankkimallamme lisällä. Professori Challenger hän
keksi keinon, millä me pääsimme tälle ylätasangolle. Nyt meidän tulee
vaatia häneltä yhtä suurta kekseliäisyyttä, päästäksemme takaisin
siihen maailmaan, josta olemme tulleetkin."

Myönnän että professori Summerleen tekemä ehdotus oli hyvin järkevä.
Myös Challenger kallisti korvansa tuolle huomautukselle, että hänen
vihollisensa eivät koskaan tulisi kumotuiksi, jos hänen väitelmiensä
todenperäisyysvakuutukset jäisivät julistamatta.

"Laskeutumis-kysymys on ensi näkemältä hyvin peloittava", sanoi hän,
"mutta luulen kuitenkin, että järki voi sen ratkaista. Taivun olemaan
samaa mieltä kollegamme kanssa siinä, että pitkä-aikainen oleskelu
Maple Whiten Maassa ei ole hyödyllistä, vaan täytyy meidän pian
ottaa puheeksi alaspääsyn mahdollisuudet. Minä kieltäydyn kuitenkin
ehdottomasti lähtemästä täältä, ennenkun olemme edes pintapuolisesti
tutkineet maata ja meillä on mukanamme kotiin vietäväksi
osapuilleenkaan luotettava kartta."

Professori Summerlee puhkui kärsimättömyyttä.

"Olemme nyt tuhlanneet kaksi päivää maan tutkimiseen", sanoi hän,
"emmekä tiedä yhtään enemmän sen topografiasta. Tasanko on tietysti
kauttaaltaan metsän peittämä ja kestäisi kuukausia ennenkun ehtisimme
tunkeutua sen läpi ja tutkia sen eri osien aseman ja suhteet. Toinen
olisi asianlaita, jos sen keskikohdalla olisi jokin vuorenhuippu,
mutta mikäli olemme nähneet, viettää maa tästä joka suunnalle. Mitä
kauemmas menemme, sitä vähemmän on mahdollisuuksia yleissilmäyksen
saamiseen."

Silloin minä keksin oivan ajatuksen. Katseeni sattui valtavan suureen
kuhmuiseen gingkopuun runkoon ja sen komeisiin haaroihin. Koska
tämän runko oli kaikkia muita puita vahvempi, täytyi puun olla myös
naapureitaan korkeampi. Kun kerran ylätasangon reuna joka puolelta
kohosi, niin voisihan tämä valtava puu olla koko maata hallitseva
vartiotorni! Aina pienestä poikapahaisesta, jona juoksentelin
Irlannissa, olen ollut rohkea ja taitava puunkiipeilijä. Toverini
olivat etevämpiä vuorta kiivettäessä, mutta kun minä pääsin puun
oksille, niin olin heidän mestarinsa. Kun vain ensin saisin jalkani
alimmalle oksalle, niin kyllä totta totisesti keinottelisin itseni
latvaan. Toverit ihastuivat tästä ajatuksesta.

"Nuori ystävämme", sanoi Challenger ja naureskeli niin että hänen
punaiset poskensa pullottivat kuin omenat, "omaa nuorallatanssijan
avuja, jotka olisivat sopimattomia -- jonkun ylemmän ja
vaikuttavamman toimialan ihmisille. Minä suostun hänen päätökseensä."

"Totta totisesti, nuori mies, te löitte naulan päähän!" sanoi lordi
Roxton taputtaen olkapäätäni. "En voi ymmärtää, kuinka emme sitä
ennen keksineet. Meillä on valoisaa vielä noin tunnin ajan, ja jos
otatte muistikirjanne mukaanne, voitte heittää nopean yleissilmäyksen
yli tasangon. Minä asetan nämä kolme ampumatavaralaatikkoa puun
juurelle, ja sitten me hinaamme teidät alimmalle oksalle."

Hän nosti minua laatikoille, mutta samassa tuli Challenger ja antoi
minulle semmoisen sysäyksen, että minä nuolena lennähdin puuhun.
Kietoen molemmat käteni oksan ympäri, teiskaroin jaloillani, ja
viimein sain kun sainkin nilkkani ja sitten polveni oksalle. Vielä
kolme suurta oksaa oli voitettavana ja sitten oli helppo päästä
eteenpäin, ja minä kiipesinkin sellaista vauhtia, että pian en
nähnyt enää maata lainkaan vaan pelkkä vihreä puunlehvikkö oli
alapuolellani. Silloin tällöin sattui esteitä ja kerrankin sain
kymmenen jalan mitan kiivetä köynnöskasvia pitkin, mutta kaikki
kävi hyvin, ja Challengerin jylisevä ääni kuului kuin syvyydestä.
Puu oli tavattoman suuri, eikä vieläkään näkynyt lehtikatos ylläni
harvenevan. Kavutessani näin sivullani kömpelön esineen, jota arvelin
joksikin parasitiksi. Pistin pääni oksien rakoon nähdäkseni paremmin,
mikä se oli, mutta hämmästyin ja pelästyin niin äärettömästi, että
olin vähällä pudota puusta.

Parin kolmen jalan päässä katselivat minua eräät kasvot. Eläin oli
ryöminyt parasitin taa ja kurkisti sieltä juuri kun minä katsoin
toiselta puolelta. Ne olivat ihmiskasvot, ainakin inhimillisemmät
kuin minkään ennen näkemäni apinan. Ne olivat pitkät, vaaleahkot ja
käsnäiset, kuono leveä, alaleuka ulkoneva ja siinä karkea parta.
Tuuheiden pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella tähystelevät
silmät olivat eläimelliset ja julmat, ja kun eläin aukasi kitansa
muristakseen minulle kirouksia, kuten luulin, huomasin, että
sillä oli koukkuiset, terävät koiranhampaat. Silmänräpäyksen ajan
leimusivat nuo kauheat silmät vihaa ja uhkausta. Mutta äkkiä niihin
tuli ääretön pelon ilme. Oksat taittuivat, kun tuo ruma eläin
syöksyi pakoon. Näin vilahdukselta karvaisen ruumiin, joka muistutti
punertavaa sikaa, ja sitten se hävisi lehvien ja oksien sekaan.

"Miten on laitanne?" huusi lordi Roxton alhaalta. "Onko jokin
hullusti?"

"Näittekö?" huusin minä kiedottuani käteni oksan ympäri ja joka
hermoni jännittyneenä.

"Jokin rytisi aivankuin te olisitte pudonnut. Mitä siellä tapahtui?"

Olin niin järkytyksissäni tämän apinan äkillisestä ja oudosta
ilmaantumisesta, että aioin jo kavuta alas kertomaan tovereilleni
kokemukseni. Mutta olin jo päässyt niin korkealle, että olisi ollut
nöyryyttävää kääntyä takaisin toimittamatta asiaansa.

Hengähdettyäni kotvan ja koottuani uusia voimia jatkoin kiipeämistä.
Kerran astuin lahonneelle oksalle ja jäin riippumaan käsieni varaan,
mutta ylipäänsä kävi nousu hyvin. Vähitellen harveni lehväkatos,
ja kasvoihini tuntuva tuulenhenki todisti, että olin korkeammalla
kuin metsän muut puut. Olin päättänyt olla katsomatta ympärilleni,
ennenkun olin ehtinyt latvaan asti, ja sen vuoksi kiipesin aimo
vauhtia kunnes sain käsiini ylimmän, huojuvan oksan. Istahdin
tanakasti mukavaan haarautumaan ja katsahdin sitten tämän ihmeellisen
maan eriskummallista panoraamaa.

Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta
oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi
nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen
pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä
leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki
sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä
järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä.
Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset
hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa.
Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian
pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella
katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta
niiden muotoa en voinut erottaa.

Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi
pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella
puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä.
Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle
noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli
metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän
maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia
reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä
häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa.
Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin
vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten
kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon
suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä
yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä
nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen
tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi
kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan
yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.

"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.

"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että
meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori
Challengerille."

Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä
ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä
tuollaisia vaikutteita.

"Telepatian koko teoria --" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.

"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi.
"Sanokaa nyt" -- hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle --
"huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden
sisäsivun ylitse?"

"En, sitä en todellakaan huomannut."

"Oliko se hännällinen?"

"Ei ollut."

"Oliko sillä tarttumajalat?"

"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa,
jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."

"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy -- noin kolmekymmentä kuusi eri
apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon.
Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa,
eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu
vain Afriikassa ja Itämailla." -- Olin vähällä keskeyttää hänet
tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa.
-- "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka
panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa.
Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä
apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä
tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi
renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."

"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me
nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" -- minun täytyy toistaa
hänen sanansa -- "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa
velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä
kauheasta paikasta."

"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.

"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa
aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi
tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi
meille kartan."

"Hyvä," sanoi Challenger, "minä myönnän tulevani rauhallisemmaksi,
kun saan varmuuden siitä, että tutkimusmatkamme tulokset joutuvat
ystäviemme tietoon. Vielä en tiedä mitään poispääsy-keinoa, mutta
en ole vielä milloinkaan käsitellyt ongelmaa, jota eivät kekseliäät
aivoni olisi voineet ratkaista. Minä lupaan huomenna suunnata kaiken
huomioni paluukysymykseen."

Ja silleen sai asia jäädä. Mutta samana iltana valmistettiin nuotion
ja yhden ainoan kynttilän valossa tämän kadonneen maan ensimäinen
kartta. Jokainen yksityisseikka, jonka minä vartiotornistani olin
hätäisesti merkinnyt muistiin, sai nyt tarkasti määrätyn paikkansa.
Challengerin lyijykynä kaareili tuon suuren tyhjän paikan yli, joka
tarkoitti sisäjärveä.

"Kuinka me tämän nimitämme?" kysyi hän. "Miksi emme ikuistuttaisi
tähän teidän nimeänne?" sanoi Summerlee happamalla tavallaan.

"Minä toivon, sir, että minun nimeni tulee saamaan muita
henkilökohtaisempia hyvityksiä jälkimaailmalta", vastasi Challenger
jyrkästi. "Typerinkin ihminen voi ikuistuttaa nimensä liittämällä
sen johonkin vuoreen tai jokeen. Sellaista muistomerkkiä minä en
tarvitse."

Summerlee veti suunsa hymyyn aikoen tehdä uuden hyökkäyksen, mutta
lordi Roxton riensi nopeasti väliin.

"Teidän, nuori mies, on annettava järvelle nimi", sanoi hän. "Te
näitte ensimäisenä sen, ja jos te tahdotte kutsua sitä 'Malonen
järveksi', niin on teillä, toden totta, oikeus siihen."

"Aivan oikein. Nuori ystävämme saa antaa järvelle nimen", sanoi
Challenger.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä ja tunsin punastuvani, "annan sille
nimen 'Gladyn järvi'."

"Eikö teidän mielestänne 'Keskusjärvi' olisi sopivampi?" huomautti
Summerlee.

"Minä pidän edellistä parempana," Challenger katsoi minuun
osanottavasti ja ravisti suurta päätään. "Lapset ovat lapsia", sanoi
hän. "Olkoon sen nimi 'Gladyn järvi'."



KAHDESTOISTA LUKU

"Metsässä oli kaameata."


Olen jo sanonut -- tai ehkä en olekaan sitä sanonut, sillä muistoni
pettää minut usein nykyisin -- että olin tavattoman ylpeä, kun
kolme tovereitteni kaltaista miestä kiitti minua, arvellen minun
pelastaneen tai ainakin kerrassaan parantaneen aseman. Ollen nuorin
joukosta en ainoastaan ikääni vaan myös kokemuksiin, luonteeseen,
tietoihin ja kaikkeen siihen nähden, joka tekee ihmisestä miehen,
olin ensin ollut syrjäasemassa. Mutta nyt pääsin oikeuksiini. Oi,
kuinka tämä tuntui ihanalta! 'Ylpeys käy lankeemuksen edellä', sanoo
sananlasku, ja sen minäkin sain kokea. Tuo itsetyytyväisyyden tunne,
lisääntynyt itseluottamus saattoi minut samana yönä mitä kauheimpaan
seikkailuun, jonka pelkkä muistaminenkin tekee minut sairaaksi.

Kerronpa koko tapahtumain sarjan. Olin niin innostunut onnistuneesta
kiipeämismatkastani, että en voinut nukkua. Summerlee oli vartiana
ja istui kokoonkyyristyneenä pienen leiritulen luona. Hän oli
ihmeellisen kulmikkaan näköinen, pyssy oli hänen polvillaan ja
pukinpartansa heilahteli pään nuokkuessa. Lordi Roxton nukkui hiljaa
eteläameriikkalaiseen ponchoonsa [hihaton takki] kääriytyneenä,
ja Challenger kuorsasi niin että kaiku metsästä vastasi. Täysi
kuu paistoi kirkkaasti ja ilma oli raikas ja kylmä. Miten ihanaa
olisikaan tehdä tällaisena yönä pieni kävelyretki. Ja niin syntyi
ajatus: "Miksikä ei!" Hiipisin hiljaa täältä, tulisin Keskusjärvelle,
palaisin ennen aamiaista tarkat tiedot paikasta mukanani -- eikö
minua silloin pidettäisi seurueen tärkeimpänä henkilönä? Ja
Summerleen mielipide voittaisi, keksittäisiin joku poispääsy-keino
ja sitten palattaisiin Lontooseen tietoisina ennen muuta ylätasangon
keskusmysteriosta, jossa vain yksin minä olisin käynyt. Minä
ajattelin Gladya ja hänen lausettaan "sankarityöt ympäröivät meitä."
Olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän sanoi tuon. Ajattelin myös Mc
Ardlea. Kuinka mainioita kolmenpalstan kirjoituksia sanomalehteen!
Mitkä ylenemisen mahdollisuudet! Ensi suuren sodan kirjeenvaihtajan
paikkaa tarjottaisiin varmasti minulle. Tartuin pyssyyn -- patruunia
oli taskuni täynnä -- ja työnnettyäni piikkipensaat syrjään
piilopaikkamme kulkuaukon kohdalta, pujahdin nopeasti metsään. Heitin
silmäyksen tiedottomaan Summerleehen, kelvottomaan vartiaan, joka yhä
istui nuokkuen kuin kiinalainen porsliininukke hiipuvan hiiloksen
äärellä.

Olin tuskin kulkenut sata kyynärää, kun jo syvästi kaduin äkkinäistä
päätöstäni. Olen ehkä jo monasti tässä selostuksessa maininnut,
että minulla on liian suuri kuvittelukyky ollakseni rohkea, mutta
että minä hirveästi pelkään näyttää pelkurilta. Ja tuo tunne ajoi
minua eteenpäin. En voinut luikerrella takaisin toimittamatta
jotakin. Vaikkapa toverini eivät olisi minua kaivanneetkaan, eivätkä
koskaan saaneet tietää heikkouttani, jäisi sieluuni sittenkin
ainaiseksi sietämätön häpeän tunne. Ja kuitenkin minä väristin
asemaani ajatellessani ja olisin antanut kaikki mitä minulla oli
suoriutuakseni kunnialla leikistä.

Metsässä oli kaameata. Puut olivat niin taajassa, niiden lehvät
levittäytyivät niin laajalti, että en voinut nähdä kuutamosta
muuta kuin että korkeimmat oksat siellä täällä muodostivat
taidokasta filigraanikudosta tähtikirkasta taustaa vastaan. Kun
silmät olivat ehtineet tottua pimeään, huomasin että puiden välit
olivat milloin tummempia, milloin vaaleampia -- toiset niistä voi
erottaa, toiset taas olivat sysimustia kuin luolain suut, ja minä
kauhulla ohikulkiessani väistin niitä. Minä ajattelin tuon kiusatun
iguanodoksen raivokasta ulvontaa -- tuota pöyristyttävää huutoa, mikä
oli metsässä kaikunut. Ajattelin myös tuota vertatihkuvaa käsnäistä
kärsää, jonka olin vilahdukselta nähnyt lordi Roxtonin soihdun
valossa. Ja nyt minä olin sen eläimen metsästysmailla. Koska tahansa
voi se hyökätä esiin pimeästä ja heittäytyä kimppuuni -- tuo nimetön
kauhea hirviö. Pysähdyin, otin patruunan taskustani ja aioin ladata
aseeni. Mutta mitä huomasinkaan! Kiireessä olin ottanut haulipyssyn
kiväärin sijasta.

Taas tunsin että minun täytyisi kääntyä takaisin. Tässähän minulla
nyt oli oivallinen syy epäonnistumiseeni -- syy minkä tähden ei
kukaan pitäisi minua pelkurina. Mutta ylpeyteni nousi vastustamaan jo
tuota sanaakin "epäonnistua". Minä en voinut, en saanut tehdä noin.
Kivääri oli yhtä hyödytön kuin haulipyssykin sellaisten vaarojen
varalle, jotka minua ehkä uhkasivat. Jos palaisin leiriin vaihtamaan
asetta, niin tuskin pääsisin huomaamattomasti pujahtamaan takaisin.
Ja jos minut nähtäisiin, tulisi siinä kaikenlaisia selvittelyjä, enkä
minä enää saisi koettani pysymään omana tietonani. Hetken epäiltyäni
mursin luontoni ja jatkoin matkaani käyttökelvoton pyssy kainalossani.

Metsän pimeys oli herättänyt levottomuuttani, mutta vielä enemmän
kammotti minua kuun valkea aavemainen valovirta. Pensaisiin
piiloutuneena kurkistelin iguanodonien puutonta notkoa. Ei
ainoatakaan hirviötä näkynyt. Mahdollisesti tuon yhden surullinen
kohtalo oli karkoittanut toiset pois laitumiltaan. Sumuisessa
hopeanhohtoisessa yössä en nähnyt minkään elävän olennon jälkeäkään.
Tulin senvuoksi rohkeammaksi ja riensin tuon pienen kentän poikki.
Sen toisella puolella löysin taas joen, joka oli minun oppaani. Se
oli iloinen seuralainen, riemullisesti se huppelehti juostessaan,
aivan kuin kotiseutuni rakas vanha puro, jonka äärellä ennen lapsena
olin huvikseni illoin onkinut. Tätä seuraten tulisin varmaan järvelle
ja päinvastaiseen suuntaan kulkien saapuisin sitä myöten takaisin
leiripaikallemme. Usein täytyi minun jättää se näkyvistäni taajan
metsän takia, mutta aina kuulin sen lorinan ja loiskeen.

Vähitellen varsinainen metsä harveni ja pensaat sekä siellä täällä
kohouvat korkeat puut tulivat sijalle. Voin senvuoksi nopeasti
rientää eteenpäin ja nähdä itse, vaikka minua ei nähty. Minä astuin
juuri pterodaktylusten rämeen ohitse, kun kuulin räpyttävien siipien
suhinaa ja läheltäni lähti lentoon yksi noita suuria eläimiä,
joiden siipien väliä on vähintäin kaksikymmentä jalkaa. Kun se
leijaillessaan sattui varjostamaan kuuta, ja valo lankesi sen
kaivomaisten siipien läpi, näytti tuo eläin lentävältä luurangolta
valkeata troopillista sädeloistoa vastaan. Minä ryömin pensaiden
suojaan, sillä tiesin kokemuksesta, että tuon eläimen yksi ainoa
huuto kokoaa satoja samanlaisia inhoittavia olentoja pääni ympärille.
Vasta kun se oli laskeutunut maahan, uskalsin minä hiipien jatkaa
matkaani.

Yö oli ollut jokseenkin hiljainen, mutta kun minä nyt pyrin
eteenpäin, kuului korviini kumea, jymisevä ääni, taukoamaton humina.
Se kasvoi yhä ja viimein se kuului aivan läheltäni. Seisoessani
hiljaa oli ääni tasainen ja keskeytymätön, aivan kuin sen aiheuttaja
olisi pysynyt paikallaan. Se oli kuin kiehuva kattila tai poriseva
suuri pata. Pian keksin mistä se johtui. Näin järven tai oikeammin
lammikon, sillä se ei ollut suurempi kuin Trafalgar Squarella
oleva vesiallas. Suuri pikimäinen aine, jonka pinta nousi ja laski
suurina kaasukuplina, oli lammikon sisällyksenä. Sen yläpuolella
oleva ilma värisi kuumuudesta ja ympäröivä maa oli niin polttavaa,
että sitä tuskin voi käsin koskettaa. Oli aivan selvää, että suuri
vulkaaninen purkaus, joka ajast'aikoja sitten oli muodostanut
tämän kummallisen ylätasangon, ei ollut vielä kokonaan tyhjentänyt
voimaansa. Mustuneita kiviä ja laavakasoja olin jo ennenkin nähnyt
ylätasangon rehevän kasvullisuuden keskessä, mutta tämä asfalttilampi
oli ensimäinen täysin pätevä todistus; tässä oli nyt vanhan kraaterin
suu. Minulla ei ollut aikaa lähemmin tutkia sitä, sillä minun täytyi
rientää, jos aioin ehtiä aamuksi takaisin leiriin.

Kamala oli tuo retki, eikä sen muisto koskaan mielestäni hälvene.
Minä milloin hiljaa hiivin eteenpäin, milloin melkein ryömin
pysähtyen pamppailevin sydämin joka kerta kun kuulin oksien
taittuvan jonkun petoeläimen kulkiessani edelläni. Toisinaan kohosi
äkkiä näkyviin suuria mykkiä varjoja, jotka tuntuivat astuvan
sametinhienoin käpälin, mutta sitten ne taas hävisivät. Monasti
minä kyllä pysähdyin aikoen kääntyä takaisin, mutta joka kerta
voitti ylpeyteni pelon, ja minä ponnistelin eteenpäin saavuttaakseni
päämääräni.

Vihoviimein -- kelloni oli silloin yksi yöllä -- näin veden välkkyvän
viidakon pensaiden lomitse ja kymmenen minuutin perästä olin
Keskusjärven rannalla. Minua janotti kovasti ja niinpä laskeuduin
juomaan tuota raikasta kirkasta vettä. Leveä poljettu tie johti
rantaan, joten minä ilmeisesti olin eläinten juomapaikalla. Aivan
lähellä vedenkalvoa oli suuri erillinen laavalohkare. Minä kiipesin
sille, ja sen kupeella maaten oli minulla mainio näköala joka
suuntaan.

Heti ensi silmäyksellä näin jotakin perin kummallista. Kun kuvasin
suuren puun latvasta aukeutuvaa näköalaa, sanoin huomanneeni vastassa
kohoavien kallioitten juurella rivin tummia täpliä, joita arvelin
luolien suiksi. Katsoessani nyt samoja kallioita näin kaikkialla
pyöreitä valoläikköjä, punertavia selvästi eroavia pyörylöitä,
jotka pimeässä muistuttivat linjalaivan kanuunanreikiä. Ensin
luulin ilmiötä jostakin vulkanisesta purkauksesta syntyneeksi
laavahehkuksi, mutta sitä se ei voinut olla. Jos tuolla olisi ollut
liikkeellä vulkanisia voimia, olisi niiden alkukohdan täytynyt
sijaita syvyydessä eikä ylhäällä kallionkoloissa. Mitä ihmettä tuo
mahtoi olla? Kummallista mutta nytpä sen keksin. -- Näiden punaisten
pilkkujen täytyi heijastua luolissa palavasta valosta -- ihmiskäsien
sytyttämistä valkeista. Tällä ylätasangolla oli siis ihmisiä! Minkä
loistavan havainnon olinkaan tehnyt. Onnistunut oli tutkimusmatkani!
Nytpä meillä tosiaan oli uutisia Lontoossa kerrottaviksi!

Kauan minä siinä makasin tarkastellen noita punaisia lepattavia
valopilkkuja. Vaikka ne olivat noin kymmenen peninkulman päässä
minusta, voin kuitenkin selvästi havaita, kuinka ne toisinaan
kirkkaina loistivat ja toisinaan pimenivät jonkun kulkiessa niiden
ohi. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut ryömiä heidän
luokseen, tutkiskella heitä ja viedä tovereilleni pienen kuvauksen
tässä ihmemaassa asuvan rodun ulkonäöstä ja luonteenlaadusta!
Nythän en sitä mitenkään voinut tehdä, mutta emme me millään muotoa
saattaisi poistua tältä ylätasangolta, ottamatta tästä asiasta
todellista selkoa.

Gladysjärvi -- minun oma järveni -- päilyi peilikirkkaana, ja kuun
kilot heijastuivat sen kalvossa. Järvi oli jokseenkin matala,
sillä monin paikoin kohosi hiekkasärkkiä vedenpinnasta, jolla minä
alituiseen näin elonmerkkejä, milloin vain vesipyörylöitä, milloin
jonkun ilmaan singahtavan hopeasuomuksisen kalan, milloin jonkun
uivan merihirviön koukkuisine vuolukivenvärisine selkineen. Kerran
näin keltaisella hietikolla jonkin olennon, joka muistutti suurta
kömpelöruumiista ja pitkäkaulaista joutsenta ja joka velttona astua
tallusteli eteenpäin. Äkkiä se hyppäsi veteen ja heti senjälkeen
näin siitä vain taipuneen kaulan ja terävänokkaisen pään, ja vinhaa
vauhtia se kiiti yli veden. Ja sitten se sukelsi kadoten näkyvistäni.

Mutta pian siirtyi katseeni noista kaukana tarkkaamistani ilmiöistä
johonkin, joka kulki aivan ohitseni. Kaksi vyötiästä muistuttavaa
eläintä oli tullut juomapaikalle ja kyykistynyt vedenrajaan. Niiden
juodessa lipoi niiden pitkä, liikkuva kieli suuhun ja suusta
ulos. Komea haarasarvinen hirvi, ylpeä eläin, joka esiintyi kuin
kuningas, tuli naaraansa ja kahden vasikan kera juomaan asettuen
vyötiäisten viereen. Toista niin komeata eläintä ei ole varmaan koko
maailmassa, sillä ainakin ne hirvet, joita minä ennen olen nähnyt,
olisivat ulottuneet tätä tuskin rintaan asti. Äkkiä se varoittavasti
pärskähytti ja katosi joukkoineen kaislikkoon, ja samalla myös
vyötiäiset pötkivät pakoon. Uusi mitä peloittavin eläin lähestyi
astellen tietä pitkin.

Ensin minä ihmettelin, missä ennen olin nähnyt tuon kömpelön olennon,
sen koukkuisen kolmikulmaisen selän ja ihmeellisen lintumaisen pään,
joka ulottui melkein maahan asti. Mutta sitten minä äkkiä muistin.
Tämähän on stegosaurus -- juuri sama eläin, jonka kuvan Maple White
on piirtänyt luonnoskirjaansa ja joka ensimäisenä veti Challengerin
huomion puoleensa. Tuossa se nyt oli -- mahdollisesti vielä aivan
sama eläin, jonka amerikkalainen taiteilija oli tavannut. Maa tömisi
sen äärettömän painon alla, ja kun se ahmi vettä kitaansa, vastasi
läiskinään hiljaisen yön kaiku. Viisi minuuttia se oli niin lähellä
minun laavalohkarettani, että olisin käteni ojentamalla voinut
koskettaa sen selässä törröttäviä inhoittavia särmiä. Mutta sitten se
mennä hölkötti pois kadoten kalliolohkareitten keskeen.

Katsoessani kellooni näin sen jo olevan puoli kolme, joten minun
siis täytyi lähteä paluumatkalle. Minun oli helppo määrätä matkani
oikea suunta, sillä koko ajan olin tarkannut, että pieni puro
tuli olemaan aivan lähellä vasemmalla puolellani, ja se laski
Keskusjärveen kivenheiton matkan päässä siitä suuresta kivestä,
jolla minä olin pitkänäni. Lähdin siis matkaan sangen hyvilläni,
sillä olin mielestäni tehnyt suuren työn ja minulla oli tovereilleni
tuliaisina melko kaunis osinkolisä uutisia. Arvokkain uutinen oli
tietysti noiden tulella valaistujen luolien havaitsemus ja tieto
siitä, että niissä eli joitakin luola-asukkaita. Mutta sitäpaitsi
voin vielä kuvata Keskusjärveä. Voin vakuuttaa, että siinä eli paljon
ihmeellisiä eläimiä, ja että olin nähnyt monia muinaisaikaisia
lajeja, joita ei koskaan ennen oltu tavattu. Kulkiessani ajattelin,
että eipä mahtanut olla maailmassa monta ihmistä, jotka olisivat
viettäneet tätä ihmeellisemmän yön ja sen kuluessa enemmän
laajentaneet inhimillisen tietämisen piiriä.

Minä kapusin rinnettä ylös ja olin ehkä ehtinyt matkani puolitiehen,
kun ajatukseni palasivat nykyiseen asemaani, kuullessani ihmeellistä
ääntä takanani. Se oli korskahtelevaa murinaa, hillittyä, syvää
ja äärettömän uhkaavaa. Varmasti oli joku tuntematon eläin
läheisyydessäni, mutta kun en mitään nähnyt, kiirehdin ainoastaan
askeleitani. Olin tätä vauhtia kulkien ehtinyt ehkä noin puoli
englanninpeninkulmaa, kun ääni taas kuului takaani, mutta nyt
uhkaavampana. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun älysin, että eläin,
oli se sitten mikä tahansa, ajoi minua takaa. Polveni tutisivat ja
hiukseni nousivat pystyyn. Oli aivan luonnollista, että nämä hirviöt
paloittelivat toisiaan oman olemassaolonsa turvaamiseksi, mutta
hämmästyttävä ja kauhua herättävä oli ajatus, että ne kääntyisivät
nykyajan ihmistä vastaan ja seuraisivat tarkasti vaanien luomakunnan
herran jälkiä. Muistin heti nuo vertatihkuvat kasvot, jotka olimme
nähneet lordi Roxtonin soihdun valossa, ja tämä muistikuva oli kuin
kaamea näky Danten Helvetin alimmista kerroksesta. Vapisevin polvin
ja tuijottavin silmin seisoin tähyten kuun valaisemaa tietä takanani.
Kaikki oli hiljaista kuin unen maisemassa. Kuun hohde ja mustat
varjot olivat ainoa, minkä erotin. Mutta läpi hiljaisuuden kaikui
taas läpitunkevana ja uhkaavana, entistä voimakkaammin tuo kurluttava
ratiseva ääni. Nyt eläin aivan selvästi oli päässyt jälilleni ja
lähestyi minua joka hetki.

Olin aivan herpautunut ja katselin yhä äsken kulkemaani tietä.
Silloin minä sen äkkiä näin. Se liikkui pensaitten keskessä saman
kentän toisella puolella, jonka yli minä juuri olin tullut. Voin
havaita suuren mustan haahmon, joka sitten hyppäsi kuun valaisemalle
alueelle. Sanon tahallani "hyppäsi", sillä eläin liikkui voimakkailla
takaraajoillaan kengurun tapaisesti pystyasennossa etujalkojen
ollessa taipuneina sisäänpäin. Se oli äärettömän suuri ja voimakkaan
näköinen, aivan kuin takajaloillaan seisova elefantti, mutta
eläimen isokokoisuudesta huolimatta sen liikkeet olivat tavattoman
nopeat, Ensin nähdessäni sen muodon arvelin sitä vaarattomaksi
iguanodoniksi, mutta vaikka tiesinkin perin vähän näistä asioista,
huomasin kuitenkin pian, että se oli aivan toisenlainen eläin. Suuren
kasvissyöjän hirvimäisen pään sijassa oli tällä leveät litteät
rupikonnamaiset naamaosat, jotka paljon muistuttivat leirissämme
vieraillutta hirviötä. Sen villi huuto ja kauhistuttava tahdonvoima
saivat minut vakuutetuksi siitä, että tämä oli nyt suuri lihaasyövä
dinosaurus, kauhein eläin, mikä milloinkaan on maata polkenut.
Liikkuessaan laskeutui tuo hirviö nuuskimaan maata noin joka
kahdenkymmenen kyynärän päässä. Se vainusi minun jälkiäni. Toisinaan
se vähän erehtyi, mutta sitten se taas palasi sille tielle, jota minä
olin äsken tullut.

Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata
ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni.
Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota
tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain
ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista
melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni
oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella
tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni,
keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki.
Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä.
Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua,
sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni
luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota
en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja
kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni,
minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein
kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni
vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat
kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön
keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan
kintereilläni. Olin mennyttä miestä.

Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt
käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla,
ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta
lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä
johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se
oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu
valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit
välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa
etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa
vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas
läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku
ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja
pimeni.

Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut
voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa
pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen
lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun.
Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa
huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn
ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja
kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni
olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin
odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta
hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin
vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla
tavalla olin syöksynyt.

Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen,
tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli
suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella.
Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien
jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin
huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli
niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui
rasvaiselta.

Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani.
Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin
pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä
oli -- ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli
noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen
eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat
peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi
taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin
silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut
asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton
puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian
oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne
suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine
aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla
peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja
siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta.
Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.

Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta
kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon
ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa
odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani
Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista.
Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla
aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen
loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen
ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi
seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.

Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut
sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää
syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi
ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä
sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan
ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja
katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha
aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä
kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki
valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi.
Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja
minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun
matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas
tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni
kulkiessani kotiinpäin.

Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla
olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden
ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan,
mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi
ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin
keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen.
Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että
minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet
minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei
kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa,
eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää
heitä rauhoittamaan.

Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin
nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin
tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien
rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort
Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni
levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut
mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava
hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin
sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava
näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki
matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä
tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö
värjäsi nurmen punaiseksi.

Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani
ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että
syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin
tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään
vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en
koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana
tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt
olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan
sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta
minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini,
Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin
ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun
piti tehdä, ja minnepäin lähteä.

Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni
onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea
epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja
kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui.
Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua
silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa
oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat
lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja
ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja
levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen
sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat
kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä
alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin
mahdollista.

Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin,
niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto
olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne
tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö,
jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti
kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet
mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa.
Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa
selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en
löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle.
Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin
leirin.

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut
sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä
odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä.
Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä.
Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä
vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin
jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo
petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani.
Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi
Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään
kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä
minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.

"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette
sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa
Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."

"Kuinka pääsen pois, Zambo?"

"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä
lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."

"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja
köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."

"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."

"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"

"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla
alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."

"Kuka hän on?"

"Yksi meidän intiaani. Toiset hänet pieksi ja otti hänen palkan.
Hän tuli takaisin meidän luo. Hän valmis viemään kirjeen, noutamaan
köyttä -- teke mitä vaan."

"Vie kirjeen! Miksikä ei? Hän ehkä voisi hankkia apua. Joka
tapauksessa hän huolehtisi siitä, että me emme turhaan ole elämäämme
uhranneet ja että meidän tieteelliset saavutuksemme joutuvat
kotona olevien ystäviemme tietoon. Minulla oli kaksi kirjettä
valmiina odottamassa. Päätin käyttää päiväni kolmannen kirjeen
kirjoittamiseen, joka selostaisi nykyisiä kokemuksiani. Ja nämä
kirjeet intiaani sitten saattaisi maailmalle. Käskin siis Zambon
tulemaan takaisin illalla ja vietin nyt surullisen ja ikävän päivän
selostamalla edellisen yöni kokemuksia. Kirjoitin myös muutamia riviä
erikseen, ja ne intiaanin piti jättää ensimäiseksi kohtaamalleen
valkealle miehelle tai kapteenille. Vannotin siinä vastaanottajaa
toimittamaan meille köyttä, koska henkemme riippui siitä. Nämä
kirjoitukset sekä kukkaroni, jossa oli kolme sovereigniä, heitin
illalla Zambolle. Rahaa saisi intiaani kaksin kerroin, jos hän
palaisi takaisin köyttä tuoden.

"Ja nyt te, hyvä mr Mc Ardle, ymmärrätte, millä vaikealla tavalla
tämä tiedonanto tulee käsiinne, ja saatte myös tietää totuuden,
vaikkapa ette enää koskaan saisi mitään kuulla onnettomasta
kirjeenvaihtajastanne. Nyt illalla olen liian väsynyt ja alakuloinen
tehdäkseni uusia suunnitelmia. Huomenna täytyy minun keksiä jokin
keino, miten voin pysytellä Zambon leirin yhteydessä etsiskellessäni
onnettomia tovereitani."



KOLMASTOISTA LUKU

"Näky, jota en koskaan unhota."


Juuri kun aurinko laski tänä alakuloisena iltana, näin minä intiaanin
yksinäisen haahmon allani olevalla suurella tasangolla. Hän oli
meidän pelastuksemme ainoa heikko toivo, ja millä seurasin häntä
katseillani, kunnes hän haihtui illan sumuihin, jotka auringon viime
säteitten punertamina kohosivat minun ja etäisen virran väliin.

Oli jo aivan pimeä kun minä palasin hävitetylle leirillemme, ja
viimeinen minkä näin oli Zambon tulen punainen loimu -- alangon ainoa
valopilkku, samoinkuin tuo uskollinen palvelija oli minun synkeän
mieleni ainoa lohdullinen tukikohta. Ja kuitenkin minä nyt tunsin
olevani iloisempi kuin mitä olin ollut tämän ankaran kohtalon iskun
minua kohdattua. Tuntui toki hyvältä ajatella, että nyt maailma
ainakin saisi tietää, mitä me olimme toimineet, niin että pahimmassa
tapauksessakaan eivät nimemme hukkuisi ruumiittemme mukana, vaan
jälkimaailma saisi ne tietää yhdessä vaivojemme tulosten kanssa.

Kauheata oli nukkua tässä hirvittävässä leirissä, mutta ei ollut
muutakaan keinoa. Varovaisuus olisi kyllä vaatinut pysyttelemään
valveilla, mutta uupunut ruumiini sai minut vakuutetuksi siitä, ettei
se olisi mahdollista. Minä kiipesin suuren gingkopuun oksalle, mutta
en löytänyt mitään varmaa kiinnekohtaa, ja varmaan olisin pudonnut
niskani nurin, jos olisin siellä nukahtanut. Laskeuduin takaisin
maakamaralle ja tuumin mitä voisin tehdä. Lopuksi suljin leirin
sisäänkäytävän ja sytytin nuotion; syötyäni sitten tukevan aterian
vaivuin uneen, josta herääminen oli laadultaan yhtä odottamaton kuin
mieluinen. Aikaisena aamuhetkenä juuri päivän koittaessa laski joku
kätensä olkapäälleni. Rynnättyäni pystyyn ja tempaistuani pyssyni
jokainen hermoni jännittyneenä minä huudahdin ilosta tuntiessani
aamun sarastuksessa lordi John Roxtonin, joka oli laskeutunut
polvillensa minun viereeni.

Se oli hän -- ja kuitenkaan se ei ollut hän. Jättäessäni hänet
viimeksi oli hän ollut mieleltään tyyni, asultaan moitteeton
ja vaateparreltaan siisti. Nyt hän oli kalpea, katse oli hurja
ja hengitys läähättävä, ikäänkuin hän olisi juossut kauan ja
kovaa. Hänen laihat kasvonsa olivat revellyt ja veriset, hänen
vaatteensa roikkuivat riekaleina ja mitään lakkia hänellä ei ollut.
Minä tuijotin häntä hämmästyneenä, mutta hän ei antanut minulle
tilaisuutta kysymysten tekoon. Hän haali kokoon varastojamme
puhuessaan.

"Kas niin, pitäkää nyt kiirettä, nuori mies!" huusi hän. "Ottakaa
molemmat pyssyt. Minulla on toiset kaksi. Ja kaikki patruunat mitä
vaan saatte mukananne kulkemaan. Täyttäkää taskunne! Edelleen vähän
ruokaa! Puoli tusinaa läkkirasioita saa riittää. Hyvä on! Älkää
huoliko nyt puhua tai ajatella mitään! Pankaa jalat allenne, muuten
olemme hukassa!"

Voimatta unenpöpperöisenä käsittää mitä tämä kaikki merkitsi, juoksin
minä kuin mieletön hänen jäljessään metsässä, pyssy kummassakin
kainalossa ja erilaiset kompeet käsissäni. Hän syöksyi paksujen
pensaikkojen halki kunnes päätyi tiheään vesakkoon. Sinne hän
rynkäisi piikeistä välittämättä, heittäytyi suin päin pensaitten
keskeen ja veti minut kyyrysilleen kanssansa.

"Kas täällä on hyvä!" hän läähätti. "Täällä olemme turvan takana.
Aivan varmaan he ohjaavat tiensä leirille. Tämä aie on tietysti
heidän ensimäisensä, Mutta me vältämme heidät täällä."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä vähän vedettyäni henkeä.
"Missä ovat professorit? Ja ketkä meitä vainoavat?"

"Apinaihmiset", vastasi hän. "Ne ovat julmia petoja! Älkää korottako
ääntänne, sillä niillä on hyvä kuulo myöskin terävä näkö, mutta,
sikäli kuin olen voinut huomata, ei hajuaistia, joten minä en usko
heidän voivan nuuskia meitä täältä. Missä te, nuori ystävämme, olette
ollut? Oli hyvä, että pääsitte koko rytäkästä."

Lyhyesti minä kuiskailin, mitä olin kokenut, nähnyt ja kuullut.

"No ei sekään hauskaa ollut", sanoi hän kuultuaan kertomukseni
dinosauriosta ja kuopasta. "Seutu ei oikein sovi lepokodin paikaksi,
vai mitä arvelette? Mutta minulla ei ollut mitään käsitystä sen
mahdollisuuksista, ennenkun nuo hornanhenget hyökkäsivät kimppuumme.
Ihmisiä syövät papuanit saivat minut kerran käsiinsä, mutta ne olivat
perin herttaisia tuon hylkiömäisen joukon rinnalla."

"Kertokaahan miten kaikki on tapahtunut", pyysin minä.

"Oli aikainen aamu. Oppineet ystävämme olivat juuri heränneet. He
eivät olleet vielä edes joutuneet riitaan. Mutta silloin alkoi sataa
apinoita. Niitä putosi eräästä puusta kuin omenoita. Luultavasti
ne olivat pimeän aikana kokoontuneet, kunnes yllämme oleva suuri
puu ei enää kestänyt niiden painoa. Minä ammuin niistä yhden, mutta
ennenkun olimme ehtineet tointua hämmästyksestämme, olivat ne
iskeneet kyntensä meidän hartioihimme. Minä kutsuin niitä apinoiksi,
mutta niillä oli sauvoja ja kiviä käsissä ja ne räkättivät aivan
kuin olisivat puhuneet. Lopputulos oli se, että he sitoivat meidän
kätemme selän taa käännöskasveilla ja me totesimme heidän olevan
kaikkia muita eläimiä korkeammalla kehityskannalla. Apinaihmisiä
he ovat, puuttuvia renkaita, jotka minä toivoisin vielä nytkin
puuttuviksi. He kantoivat pois haavoittuneen toverinsa -- se vuoti
verta kuin teurastettu porsas -- ja heittäytyivät kyyrysilleen
meidän ympärillemme, ja jos koskaan jääkylmä murhaamisvimma kuvastuu
joillakin kasvoilla, niin kyllä nyt heidän. He olivat suuria
juntikoita, ihmisten kokoisia ja paljon voimakkaampia. Heillä oli
ihmeellisen lasimaiset silmät punaisten, sierettyneitten silmäluomien
alla, ja niin he siinä nyt kyttäsivät ja katsoa muljottivat meihin
taukoamatta. Challenger ei vähistä säikähtele, mutta jo hänkin hieman
kömmähti. Hän pääsi sentään jaloilleen ja kiljui heille, että he
kävisivät käsiksi ja tekisivät lopun näytelmästä. Minä luulen, että
tapauksen äkkinäisyys oli pannut hänen päänsä hiukan pyörälle, sillä
hän raivosi ja kiroili aivankuin olisi ollut järjiltään. Jos apinat
olisivat olleet joukko hänen rakastamiaan sanomalehtimiehiä, ei hän
olisi voinut solvata heitä pahemmin."

"No, mitä ne tekivät?" Minä olin aivan järkytetty tästä
tavattomasta kertomuksesta, jonka toverini kuiskasi korvaani, hänen
terävän katseensa koko ajan väijyessä ja ladatun pyssyn ollessa
ampumavalmiina.

"Minä luulin että viimeinen hetkeni oli tullut, mutta heille
näytti tulleen toinen tuuma. He räkättivät ja puhuivat täyttä
päätä keskenään. Sitten eräs heistä tuli Challengerin luokse. Nyt
te varmaan hymyilette kun sanon, että he olivat aivan sukulaisten
näköisiä. Minä en olisi tätä uskonut, ellen olisi omin silmin
nähnyt. Tuo vanha apinauros oli heidän johtajansa -- eräänlainen
punainen Challenger, jolla oli kaikki ystävämme kauneustunnukset
vain vielä jonkunverran enemmän kehittyneinä. Hänellä oli sama
lyhyt ruumiinrakenne, samat leveät hartiat, pyöreä rintakehä, ilman
kaulaa, suuri punertava parta, takkuiset kulmakarvat ja silmissään
sama ilme 'mitä tulimmaista te minusta tahdotte?' sekä kaikki
muutkin hänen omituisuutensa. Kun apinauros asettautui Challengerin
viereen ja laski kätensä hänen olkapäällensä oli yhtäläisyys aivan
hämmästyttävä. Summerlee oli vähän hysteerinen ja nauroi kunnes
alkoi itkeä. Apinaihmiset nauroivat hekin -- ainakin alkoivat he
narskuttaa niin että se tuntui naurulta -- ja sitten he ryhtyivät
kuljettamaan meitä metsän läpi. Pyssyihin ja laatikkoihin he
eivät koskeneet arvelivat kai niitä vaarallisiksi -- mutta kaikki
irtonaiset ruokavaramme he ottivat mukaansa. Summerlee ja minä saimme
osaksemme jokseenkin huonoa kohtelua matkalla -- jonka voi huomata
ihostani ja vaatteistani -- sillä he kuljettivat meitä suorinta tietä
orjantappuroitten ja pensaitten läpi; heidän oma ihonsa on paksun
nahan tapaista. Mutta Challengerilla ei ollut mitään hätää. Neljä
heistä kantoi häntä olkapäillään ja hän matkusti kuin roomalainen
keisari, Mitä se oli?"

Omituinen, napsuttava ääni, joka muistutti kastanjetteja, kuului
etäältä.

"Siellä ne ovat!" sanoi seuralaiseni ja latasi toisen kaksoispyssyn.
-- "Pankaa tekin kaikki panokset pyssyihin, sillä me emme antaudu
elävinä, emme missään tapauksessa. Kas tuollaista ääntä he pitävät
ollessaan vihaisia. Totisesti, me tuotamme heille mielipahaa, jos he
käyvät kimppuumme. Me emme antaudu kädenkäänteessä. Kuuletteko nyt
niiden räkätystä?"

"Etäältä."

"Heidän urkkijajoukkueitansa on kyllä hajaantuneina kaikkialle
metsään. Minähän keskeytin onnettomuustarinani. Pian olivat he
saattaneet meidät kaupunkiinsa -- tuhatkunta oksista ja lehdistä
punottua majaa, jotka sijaitsevat suuria puita kasvavassa lehdossa
lähellä jyrkänteen reunaa. Sinne on tästä kolme tai neljä engl.
peninkulmaa. Nuo saastaiset elukat sormeilivat minua kaikkialta
ja minusta tuntuu kuin en enää koskaan saisi itseäni puhtaaksi.
He sitoivat meidät nuoriin -- se joka käsitteli minua osasi tehdä
solmuja kuin merimies -- ja niin me jäimme makaamaan jalat pystyssä,
yhden juntikan nuija kädessä vartioidessa meitä. Kun minä sanon
'me' tarkoitan minä Summerleeta ja itseäni. Vanha Challenger istui
puussa, söi hedelmiä ja näytti pitävän hyvin hauskaa. Velvollisuuteni
on kuitenkin tunnustaa, että hän myös hankki meille vähän hedelmiä
ja omin käsin hellitti kahleitamme. Jos olisitte nähnyt hänen
istuvan tuolla ylhäällä ja narskuttavan kaksoisveljensä kanssa ja
voimakkaalla bassoäänellään laulavan: 'Kaikukohon laulu maamme,
niinkuin ukko jyrisee' -- sillä kaikenlainen musiikki tuntui heitä
suuresti huvittavan ette olisi voinut pidättää nauruanne, mutta,
kuten hyvin ymmärrätte, meillä ei ollut suurta naurunhalua. Hän sai
muutamin rajoituksin tehdä mitä hän tahtoi, mutta meitä vartioitiin
ankarasti. Meille kaikille oli suureksi lohdutukseksi, kun tiesimme
teidän juoksevan vapaana ja huolehtivan arkistosta.

"Ja nyt, nuori mies, saatte kuulla jotakin hyvin merkillistä. Te
sanotte nähneenne ihmisten jälkiä, nuotiopaikkoja, loukkuja ja
muuta sellaista. Voitteko uskoa, kun sanon, että me olemme nähneet
itse alkuasukkaita. Oikeita kuvatuksia he olivat, pieniä poloisia,
masentuneita raukkoja, mutta sitä ei sovi suinkaan ihmetellä. Nuo
oikeat ihmiset näyttävät asuvan sillä ylätasangon puolella, missä
te näitte luolia -- ja apinaihmisille taas kuuluu tämä puoli.
Alituinen sota käy heidän välillään. Sellaiset ovat olosuhteet, jos
minä ne olen oikein ymmärtänyt. Eilen näyttävät apinamiehet saaneen
saaliikseen tusinan oikeita ihmisiä ja kuljettaneen heidät vankeina
kaupunkiinsa. Ette ole milloinkaan kuullut mitään, mitä voisitte
verrata näiden eläinten räkätykseen ja kiljunaan. Ihmiset olivat
pieniä punaisia miehiä, ja niitä oli niin purtu ja kynsitty, että
ne tuskin pääsivät kulkemaan. Apinamiehet tappoivat kaksi heistä
paikalla -- yksinkertaisesti tempaisivat toiselta kädet irti -- ja
tuo näytti kovin vastenmieliseltä. Urhoollisia pikku veitikoita
he vaan olivat, tuskin kuuli ainoatakaan valitushuutoa. Mutta me
voimme sangen pahoin katsellessamme tuota. Summerlee pyörtyi ja
itsensä Challengerin oli vaikea pysytteleidä puussa. Nyt kai ne ovat
lähteneet loitommaksi, vai miten teistä tuntuu?"

Me kuuntelimme tarkasti, mutta metsän syvää rauhaa keskeyttivät vain
lintujen huudot. Lordi John jatkoi kertomustaan.

"Onni teille, kun pelastuitte tästä kirotusta sattumasta. Tuo
intiaanisaalis saattoi heidät unohtamaan teidän olemassaolonne,
muuten he varmasti olisivat kiiruhtaneet takaisin leiriin, ja silloin
olisi ollut teidän vuoronne. Tietystikin he, kuten sanotte, ovat
koko ajan istuneet puussa ja pitäneet meitä silmällä, ja he tiesivät
aivan hyvin, että me emme ole tavallisia ilmiöitä täällä. Nyt he
eivät kuitenkaan osanneet ajatella muuta kuin uutta saalistansa,
ja sentähden minä, eikä joukko apinoita, herätti teidät aamulla.
Kauheita asioita tapahtui sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. Te
kai muistatte ylätasangon juurella olevan bambupiikki-pensaikon,
missä me näimme tuon ameriikkalaisen miehen luurangon? Se on
aivan apinakaupungin alapuolella ja juuri sinne saavat heidän
vankinsa hypätä. Jos tutkisimme tarkoin, löytäisimme varmaan
suuren joukon luurankoja sieltä. Heillä on jonkunlainen raivattu
paraatipaikka ylhäällä jyrkänteen reunalla, ja menot suoritetaan
hyvin juhlallisesti. Kurjat pakanat saavat hypätä alas toinen
toisensa jälkeen, ja suurimman hauskuutuksen tuottaa katseleminen,
murskautuvatko he vain kuoliaaksi, vai seivästyvätkö bamburuokoihin.
He veivät meidätkin katsomaan näytelmää, ja koko lauma asettui
jyrkänteelle. Neljä intiaaneista hyppäsi, ja ruo'ot lävistivät heidät
kuin sukkapuikko voikimpaleen. Ei ollut lainkaan kummallista, että
ruoko kasvoi tuon löytämämme onnettoman yankeen reiden lävitse. Tämä
oli inhoittavaa, mutta mieltäkiinnittävää samalla. Tunsi eräänlaista
viehätystä, kun näki heidän noin sukeltavan syvyyteen, vaikkakin
ajatteli, että meidän vuoromme oli kai hypätä ensi kerralla.

"Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. He säästivät kuusi intiaania
täksi päiväksi -- niin olin minä ymmärtävinäni asian -- ja
luulenpa tarkoituksen olleen sellaisen, että me olisimme näytöksen
loistokohta. Challenger ehkä välttäisi kohtalonsa mutta Summerlee
ja minä olimme merkityt. Heidän kielensä oli enemmän kuin puoleksi
viittomista, joten ei ollut vaikeata heitä ymmärtää. Minä huomasin
ajan tulleen tehdäkseni jotain meidän pelastukseksemme. Olin jo
varemmin aprikoinut asiaa, ja yhtä ja toista oli minulle selvinnyt.
Kaikki riippui minusta, sillä Sumerleesta ei ollut mihinkään,
ja paljon paremmin ei ollut Challengerinkaan mahdollisuuksien
laita. Vain kerran he kohtasivat ja silloinkin joutuivat riitaan
keskenään, kun eivät olleet samaa mieltä näitten punapäisten petojen
tieteellisestä luokittamisesta. Toinen väitti, että tämä eläinlaji
oli Javan dryopithecus, toinen taas, että se oli pithecanthropus.
Selvää hulluutta, arvelin minä -- eikö totta? Mutta, kuten sanoin,
minulle oli selvinnyt yhtä ja toista, jota ehkä voisi käyttää
yhteiseksi hyödyksi. Ensiksikin, nämä eläimet eivät puuttomalla
maalla voineet juosta niin nopeasti kuin ihmiset. Niillä on, nähkääs,
lyhyet, väärät jalat ja raskas ruumis. Vieläpä Challengerkin voisi
niistä edistää muutaman kyynärän sadan matkalla ja te ja minä
olisimme heidän silmissään aivan ilmiömäisiä pikajuoksijoita. Lisäksi
tulee se seikka, että he eivät ymmärrä mitään pyssyistä. Minä en
usko heidän käsittäneen, kuinka se haavoittui, jota minä ammuin.
Voisimmepa vain päästä käsiksi pyssyihimme, olisi kaikki mahdollista.

"Minä nousin sentähden aamulla varahin, potkaisin vartiaani selkään,
niin että hän suistui suullensa, ja livistin täyttä vauhtia leirille.
Siellä minä löysin teidät ja pyssyt ja tässä me nyt olemme."

"Mutta professorit!" huudahdin minä aivan järkytettynä.

"Niin, kas kyllä me kiiruhdamme sinne noutamaan heitä. Minä en
voinut ottaa heitä mukaani. Challenger istui puussa ja Summerlee
ei ollut enää tarpeeksi voimissaan. Ainoa mahdollisuus oli hakea
pyssyt ja koettaa vapauttaa heidät. On kyllä mahdollista, että he
kostonvimmoissaan ovat lyöneet heidät kuoliaaksi. En kuitenkaan usko,
että he haluaisivat koskea Challengeriin, mutta Summerleen tilasta
en käy takuuseen. Hänet he kuitenkin joka tapauksessa olisivat
lopettaneet -- siitä olen aivan varma, niin että minä en ainakaan ole
pahentanut hänen asemaansa. Mutta kunnia vaatii meitä kiirehtimään
sinne takaisin ja tekemään kaiken voitavamme. Nuori ystävä,
valmistukaa siis kaikkein pahimpaan, sillä on aivan epätietoista mitä
ennen iltaa tapahtuu."

Olen koettanut selostaa lordi Johnin katkonaisen puheen, hänen
lyhyet, voimalliset lauseensa ja hänen puolittain leikillisen,
puolittain ylimielisen ajatustensa ilmaisutavan, mikä oli niin
hänen kaltaisensa. Mutta hän olikin syntynyt johtajaksi. Kun vaara
oli suurimmillaan, hänen huolettomuutensa vain eneni, ja hänen
lauselmissaan ilmeni entistä suurempi voima, hänen kylmät silmänsä
kipenöivät hehkuvaa eloisuutta ja hänen ylöspäin kierretyt viiksensä
liikahtelivat tuimasti ja iloisesti. Hänen intonsa antautua
vaaroihin, hänen seikkailujen jännittäväisyydestä nauttiva luontonsa,
hänen mielipiteensä että jokainen elämässä meitä kohtaava vaara
on vain urheilun muoto, kamppaus oman itsen ja kohtalon välillä,
kuoleman ollessa veikan varana, kaikki tämä teki hänet sellaisina
hetkinä korvaamattomaksi toveriksi. Me aioimme juuri nousta
piilopaikastamme, kun äkisti tunsin hänen kätensä ranteellani.

"Toden totta", hän kuiskasi, "tuossa niitä nyt tulee!"

Paikalta, missä olimme pitkänämme, näimme runkojen ja oksien
muodostaman pylväskäytävän holvineen. Tällä kertaa apinamiehet
liikkuivat käyden. He tulivat hanhenmarssissa väärine saarineen
ja kyttyräselkineen, käsien silloin tällöin viiltäessä maata, ja
yhtenään he kurottelivat paitansa oikealle ja vasemmalle eteenpäin
nilkuttaessaan. Niiden kumarainen asento vähensi niiden pituutta,
mutta otaksun minä niiden olleen ainakin viiden jalan mittaisia;
kädet olivat pitkät ja rinta valtavan suuri. Monilla niistä oli
sauvat käsissään ja etäältä katsoen ne muistuttivat pörröisiä,
epämuodostuneita ihmisolentoja. Hetken näin ne selvästi, sitten ne
taas katosivat näkyvistäni pensaitten taa.

"Ei tällä kertaa", sanoi lordi John, joka oli tarttunut pyssyynsä.
"Meidän on parasta olla hiljaa, kunnes he ovat lopettaneet
etsimisensä ja poistuneet. Sitten ottakaamme pohti, voisimmeko
päästä takaisin heidän kaupunkiinsa ja osua heidän kaikkein arimpaan
kohtaansa. Häärätkööt nyt aikansa, me lähdemme sitten liikkeelle."

Me käytimme aikamme avaamalla yhden säilykerasioistamme ja
käymällä käsiksi aamiaiseemme. Toverini ei ollut sitten eilisaamun
nauttinut muuta kuin vähän hedelmiä ja söi nyt kuin nälkiintynyt
ainakin. Lopulta me taskut täynnä patruunia ja pyssy kummassakin
kädessä lähdimme salaiselle retkellemme. Ennen sitä me kuitenkin
huolellisesti panimme merkille pensaikossa olevan piilopaikkamme ja
sen aseman Fort Challengerista katsoen, jotta me tarpeen tullessa
voisimme löytää sinne takaisin. Hiljaa hiivimme me pensaitten välissä
kunnes pääsimme kallion reunalle, vanhan leirimme lähistölle. Täällä
me pysähdyimme ja lordi John teki minulle selvää suunnitelmistaan.

"Niin kauan kun tiheä metsä meitä ympäröi, ovat nuo lurjukset meidän
herrojamme", sanoi hän. "He voivat huomata meidät, mutta me emme
näe heitä. Mutta avoimella kentällä on asianlaita toinen. Siellä me
voimme liikkua heitä nopeammin. Sentähden täytyykin meidän niin paljon
kuin mahdollista pysytteleidä puuttomalla maalla. Ylätasangon
ulkoreunoilla kasvaa vähemmän puita kuin sen sisäosissa. Sitä pitkin
meidän siis on kuljettava. Kulkekaa hitaasti, pitäkää silmät auki
ja pyssy valmiina. Ja ennen kaikkea, älkää antautuko vangiksi niin
kauan kun teillä on yksikin patruuna jäljellä. Muistakaa että tämä on
viimeinen neuvoni."

Kun me tulimme kallion reunalle, pilkistin minä alas ja näin
uskollisen, mustan Zambomme, joka istui kivellä tupakoimassa. En
tiedä mitä olisinkaan tahtonut antaa saadakseni huutaa häntä luokseni
ja kertoa hänelle, miten meidän laitamme oli, mutta se olisi ollut
hyvin varomatonta, sillä vihollisemme olivat ehkä kuulomatkan päässä.
Tuntui kuin metsät olisivat ihan vilisseet apinaihmisiä; tämän tästä
kuulimme heidän ihmeellisesti narskuttavan räkätyksensä. Me aina
silloin kätkeydyimme lähimpään pensaaseen ja olimme hiljaa, kunnes
äänet lakkasivat kuulumasta. Meidän kulkumme sujui näinollen sangen
hitaasti ja ainakin kaksi tuntia oli kulunut, ennenkun minä lordi
Roxtonin hitaista liikkeistä huomasin, että lähestyimme määräpaikkaa.
Hän viittoi minulle, että makaisin hiljaa paikallani, ja ryömi itse
eteenpäin. Seuraavana hetkenä oli hän taas luonani, kasvojensa
innosta vavahdellessa.

"Tulkaa!" sanoi hän. "Kiiruhtakaa! Minä toivon Jumalan nimessä,
ettemme tule liian myöhään!"

Tunsin vapisevani hermostuneesta jännityksestä ryömiessäni eteenpäin
hänen vierellään ja pensaitten välistä silmäillessäni edessäni olevaa
paikkaa.

Näkemääni en koskaan unhoita. Kaikki oli niin velhomaista, niin
mahdotonta, etten tiedä miten sitä kuvailisin, en liioin kuinka sen
itsekään voin uskoa, jos saan elää ja muutaman vuoden perästä istun
Savage-klubin sohvalla ja annan katseeni lipua Thimesin säännöllisen
yksitoikkoisilla rantamilla. Minä tiedän että tämä silloin tuntuu
minusta hurjalta painajaiselta, kuumehoureen kauhukuvalta. Minä sen
kuitenkin nyt kuvailen, kun se tuoreelta on muistossani, ja ainakin
löytyy yksi -- tarkoitan vieressäni kostealla nurmella lojuvaa miestä
-- joka tietää etten valehtele.

Suuri avoin kenttä oli edessämme -- muutamia satoja syliä kunnakkin
-- ja viheriä turve sekä matalat saniaiset peittivät sen aina
kallion reunaan saakka. Kenttää reunusti puitten puoliympyrä, johon
oli oksien lomiin, toinen toisensa yläpuolelle rakennettu lehvistä
punottuja majoja. Jos kuvailee mielessään varissiirtokuntaa, missä
kukin pesä on pieni talo, saa käsityksen näystä. Majojen ovilla ja
puitten oksilla kuhisi apinakansaa, jotka suuruussuhteista päättäen
olivat naaraita ja poikasia. He olivat taulun taustana ja kaikki
he vilkkaalla mielenkiinnolla katselivat samaa näytelmää, joka
kauhistutti ja järkytti meitä.

Kentälle oli lähelle kallion reunaa kokoontunut muutamiin satoihin
nouseva joukko noita pörröisiä, punapäisiä hyyppiöitä. Monet niistä
olivat tavattoman suuria ja kammottavan näköisiä. Eräänlainen kuri
vallitsi joukossa, sillä kukaan ei yrittänytkään särkeä muodostunutta
säännöllistä riviä. Sen edessä oli pienoinen intiaanijoukko; ne
olivat todellisia punanahkoja, joiden iho välkkyi auringon paisteessa
kuin kiilloitettu vaski. Pitkä, laiha valkea mies seisoi heidän
vieressään pää painuneena ja käsivarret ristissä, ja koko hänen
olentonsa todisti hänen olevan pelon ja kauhun vallassa. Ei voinut
erehtyä; tämä oli professori Summerleen luiseva haahmo.

Vankien murheellisen ryhmän edessä ja ympärillä näkyi muutamia
apinamiehiä, jotka tarkasti heitä vartioivat, niin että heidän oli
mahdoton päästä pakenemaan. Mutta jyrkästi erillään kaikista muista
ja lähellä jyrkännettä seisoi kaksi olentoa, jotka olivat niin
tavattomia ja näissäkin olosuhteissa niin hullunkurisen näköisiä,
että ne ehdottomasti kiinnittivät huomiota puoleensa. Toinen
oli toverimme, professori Challenger. Hänen takkinsa jäännökset
riippuivat repaleina hänen olkapäillään, mutta hänen paitansa oli
kadonnut aivan jäljettömiin ja hänen suuri partansa sekoittautui
hänen valtavan rintansa mustaan pörröön. Lakkinsa hän oli kadottanut,
ja matkamme aikana kasvanut tukka liehui hurjassa epäjärjestyksessä
hänen päänsä ympärillä. Yksi ainoa vuorokausi näytti muuttaneen
hänet, nykyaikaisen sivistyksen korkeimman tuotteen, kaikkein
edustavimmaksi Etelä-Ameriikan villi-ihmiseksi. Hänen vieressään
seisoi hänen herransa, apinamiesten kuningas. Hän oli, kuten lordi
John oli sanonut, professorimme jäljennös kaikessa, vain sillä
eroituksella, että väritys tässä mustan sijasta oli punainen. Sama
lyhyt, leveä haahmo, samat raskaat olkapäät, sama käsivarsien
eteenpäin riippuminen, sama tuuhea rinnalle lainehtiva parta. Ainoa
huomattava ero oli silmäkulmien yllä; apinamiehen vierevä otsa ja
matalana kaartuva pääkallo muodosti jyrkän vastakohdan eurooppalaisen
leveälle otsalle ja suurenmoiselle pääkallolle. Muuten kuningas joka
suhteessa oli professorin hullunkurinen irvikuva.

Kaikki tämä, joka on vaatinut niin pitkän ajan tullakseen
kuvailluksi, selvisi minulle parina silmänräpäyksenä. Mutta meillä
olikin muuta mietittävää, sillä muudan jännittävä näytelmä oli juuri
käynnissä. Kaksi apinamiehistä oli tarttunut erääseen intiaaneista
ja raahasi häntä jyrkänteelle. Kuningas kohotti kätensä merkiksi.
He tarttuivat tuon onnettoman käsiin ja jalkoihin ja heilahuttivat
häntä pari kertaa edestakaisin tavattoman väkivaltaisesti. Kauhealla
vauhdilla lennättivät he nyt tuon kurjan raukan reunaman yli. Hän
ihan kohosi kaarena ilmaan ennenkun alkoi vajota. Kun hän katosi
näkyvistä, ryntäsi koko seurue, vartioita lukuunottamatta, jyrkänteen
reunalle, ja tuli syvä hiljaisuus, jonka seuraavana hetkenä keskeytti
hurjan ihastuksen kiljunta. He juoksivat kehässä ja kieputtivat
pitkiä karvaisia käsiään ilmassa mylvien riemusta. Sitten he taas
vetäytyivät reunalta etäämmälle, asettautuivat riviin ja odottivat
seuraavaa uhria.

Tällä kertaa oli Summerleen vuoro. Kaksi hänen vartioistaan tarttui
hänen ranteisiinsa ja raastoi hänet julman väkivaltaisesti ylänteen
äärelle. Hänen hontelo ruumiinsa ja pitkät säärensä sätkyttelivät ja
ponnistelivat vastaan, aivankuin hän olisi ollut kananpoika, jota
vedetään ulos häkistä. Challenger oli kääntynyt kuninkaan puoleen
ja mielettömänä väänteli käsiänsä. Hän kerjäsi, pyysi ja rukoili
toverinsa hengen puolesta. Apinamies työnsi hänet töykeästi luotaan
ja puristi päätänsä. Se oli hänen viimeinen tietoinen liikkeensä
tässä maailmassa. Lordi Johnin pyssy pamahti, ja kuningas vaipui
maahan punaisena, matelevana massana.

"Ammu, poikaseni, ammu!" huusi toverini.

Arkipäiväisimmänkin ihmisen sielussa on ihmeellisiä punaisia
onkaloita. Minä olen luonteeltani hellämielinen ja monasti ovat
silmäni kostuneet, kun olen kuullut haavoittuneen koiran ulvovan.
Mutta nyt minut valtasi verenhimo. Minä olin hypähtänyt pystyyn ja
tyhjensin ensin toisen pyssyn, sitten toisen, latasin ja ammuin
uudelleen ja tuossa touhussani kiljuin ja huusin murhaamisintoa
puhkuen. Me kaksi saimme aikaan hirmuisen hävityksen neljällä
pyssyllämme. Molemmat Summerleeta hallinneet vartiat olivat kaatuneet
ja itse hän horjui sinne tänne kuin päihtynyt, hämmästyksessään
voimatta käsittää, että hän taas oli vapaa. Apinamiesten tiheät
joukot juoksivat puoleen ja toiseen, ihmetellen, mistä tämä
hävityksen kauhistus tuli ja mitä se mahtoi merkitä. He huojuivat,
liikehtivät, kirkuivat ja rohistuivat kaatuneitten kasaan. Äkillisen
päähänpiston saaneina ryntäsivät he sitten kiljuvana laumana puihin
suojaa hakemaan, jättäen tantereelle suuren joukon surmattuja
tovereitaan. Vangit olivat nyt yksinään jääneet kentän keskelle.

Challengerin nopeasti toimivat aivot olivat käsittäneet tilanteen
oikein. Hän tarttui hämmentyneen Summerleen käsivarteen ja molemmat
juoksivat meitä kohden. Kaksi vartioista yritti liikata jäljessä,
mutta lordi Johnin kuulat kaasivat heidät. Me kiiruhdimme ystäviämme
vastaan ja pistimme heidän kummankin käteen ladatun pyssyn. Mutta
Summerleen voimat olivat lopussa. Hän töintuskin jaksoi hoiperrella
eteenpäin. Apinamiehet alkoivat jo tointua tyrmistyksestään. Niitä
tuli esiin pensaista aikeissa sulkea meidän paluutiemme. Challenger
ja minä vedimme Summerleeta mukanamme ja tuimme häntä kumpikin
puoleltamme, lordi Johnin turvatessa paluumatkamme, ampumalla kerta
kerran perästä pensaikoista pilkisteleviä ilkeästi irvisteleviä
päitä. Englannin peninkulman matkan nuo räkättävät pedot olivat
kintereillämme. Mutta silloin taukosi vaino, sillä alettiin tuntea
meidän voimamme eikä tahdottu pitemmälti antautua varmasti tapaavan
pyssyn uhreiksi. Kun me vihdoin olimme päässeet leiriimme, katsoimme
me ympärillemme ja huomasimme olevamme yksinämme.

Niin me luulimme, -- mutta erehdyimme. Tuskin olimme sulkeneet
orjantappuraveräjämme ja puristaneet toistemme käsiä sekä
heittäytyneet pitkäksemme kuulimme me jalkojen töminää ja heti
senjälkeen hiljaista uikutusta oven ulkopuolelta. Lordi John
ryntäsi esiin pyssy kädessä ja aukaisi veräjän. Siinä nyt nuo neljä
henkiinjäänyttä pientä intiaania makasivat edessämme, pelosta
vavisten, mutta samalla rukoillen meiltä suojelusta. Ilmehikkäällä
kädenliikkeellä eräs heistä osoitti ympäröiviä metsiä, tarkoittaen,
että ne olivat täynnä vaaroja. Senjälkeen lankesi hän lordi John
Roxtonin eteen, kietoi kätensä hänen jalkojensa ympärille ja painoi
kasvonsa niitä vastaan.

"Kas nyt tulimmaista", huudahti päällikkömme ja aivan hämillään
kierteli viiksiänsä, "mitä merkillistä me teemme näille ihmisille.
Nouseppas nyt, ukkoriepu, äläkä hankaa kasvojasi saappaitani vasten."

Summerlee istui jo täyttämässä vanhaa piippuansa tupakalla.

"Meidän on vietävä heidät turvaan", sanoi hän. "Te olette temmaisseet
meidät muut kuoleman kidasta. Kunniani kautta, se ei ollut huonosti
tehty!"

"Aivan erinomaista!" sanoi Challenger. "Aivan erinomaista! Emme
ainoastaan me yksilöinä, vaan koko Euroopan tiede on teille tästä
kiitollisuuden velassa. Minä en epäile sanoa, että professori
Summerleen ja minun kuolema olisi aiheuttanut suuren aukon
nykyaikaisen eläintieteen historiaan. Teidän nuori ystävänne ja te
itse olette tehneet erinomaisen työn."

Hän katsoi meihin, tutun isällisen hymyn kuvastuessa kirkkaana hänen
kasvoillaan, mutta kyllä Euroopan tiede vaan olisi hämmästynyt,
jos se olisi nähnyt valitsemansa suosikin, tulevaisuutensa toivon
takkuisille hiuksineen, paljaine rintoineen ja riekaleisine
vaatteineen. Suuri läkkirasia oli hänen polviensa välissä ja
hyppysissään oli hänellä iso kappale austraalialaista lampaanlihaa.
Intiaani katsoi häneen, mutta huudahti äkkiä, kumartui syvälle ja
turvaa etsien takertui lordi Johnin jalkaan.

"Älä pelkää, poikaseni", sanoi päällikkö ja taputti edessään olevaa
takkuista päätä. "Hän ei rohkene katsella teitä, Challenger, ja,
totta totisesti, siinä ei mitään kummaa. No noh, rauhoituhan nyt,
mies parka, hän on ihminen niinkuin me muutkin."

"Mutta hyvä sir!" huudahti professori.

"On teidän onnenne, Challenger, että te olette vähän muista
poikkeava. Jos ette olisi ollut niin kuninkaan näköinen, niin --"

"Kunniani kautta, lordi Roxton, te otatte kovin suuria vapauksia."

"Vaan tämä on totta."

"Pyydän teitä, sir, siirtymään toiseen aineeseen. Teidän
huomautuksenne eivät kuulu asiaan ja ovat aivan käsittämättömiä.
Keskustelun alaisena ollut kysymyshän oli tämä: Mitä teemme näille
intiaaneille? Parastahan olisi viedä heidät kotiin, kun vaan
tietäisimme, missä he asuvat."

"Siitä kyllä on meillä tieto", minä keskeytin. "He asuvat
Keskusjärven tuollapuolella luolissa."

"Tämä nuori ystävämme tietää missä he asuvat. Sinne on varmaan pitkä
matka täältä."

"Ainakin kaksikymmentä peninkulmaa."

Summerlee päästi valitushuudon:

"Minä ainakaan en jaksa kävellä sinne. Minusta tuntuu kuin vielä
kuulisin noiden petojen narskuttavan jäljessämme."

Kun hän sanoi tämän, kuulimme me todellakin kaukaa metsän
kätköpaikoista apinamiesten räkättävää kirkunaa. Intiaanit alkoivat
taas hiljaa uikuttaa peloissaan.

"Meidän täytyy lähteä matkaan ja reippaasti sittenkin!" sanoi lordi
John Roxton. "Te, nuori ystävä, tahtonette ystävällisesti auttaa
Summerleeta. Intiaanit saavat kantaa varastoa. Kas niin, tulkaa nyt,
ennenkun he näkevät meidät."

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme ehtineet pensaikossa
olevaan pakopaikkaamme ja ryömineet sinne. Koko päivän me kuulimme
apinamiesten kiukkuisia huutoja siltä taholta, missä meidän leirimme
oli, mutta kukaan heistä ei tullut meidän luoksemme, ja väsyneet
pakolaiset, sekä valkeat että punaiset, lepäsivät pitkään syvään
uneen vaipuneina. Itse olin nukahtanut illalla sikeästi, kun joku
ravisti käsivarttani, ja näin Challengerin polvistuneena vierelläni.

"Tehän pidätte päiväkirjaa kaikesta, mitä matkalla tapahtuu, ja
tarkoituksenne on julkaista se vast'edes, mr Malone?" sanoi hän hyvin
vakavasti.

"Minä olen matkalla yksinomaan sanomalehtimiehenä", vastasin.

"Aivan oikein. Te kai kuulitte lordi John Roxtonin lausuvan muutamia
hyvin epäonnistuneita huomautuksia, jotka näköjään viittailivat
siihen, että löytyisi jotain -- jotain yhtäläisyyttä --"

"Kyllä, minä kuulin."

"Minun ei tarvitse sanoa, että jos jotain sellaista tulisi
julkisuuteen -- jos tapahtumain kuvauksessanne ilmenisi jotakin
tuontapaista pilaa, panisin sen hyvin pahakseni."

"Aion ehdottomasti pysytellä totuudessa."

"Lordi Johnin huomautukset ovat välistä sangen haaveellisia, ja hän
voi selvittää kaikkein mahdottomimmalla tavalla sen kunnioituksen,
jota alhaisimmat rodut aina osoittavat arvokkuutta ja luonnetta
kohtaan. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"

"Täydellisesti."

"Luotan teidän tunnollisuuteenne." Pitkän vaitiolon jälkeen hän
lisäsi: "Tuo kuningas oli todellakin aivan erikoinen ilmiö -- varsin
kaunis ja älykäs henkilö. Eikö teidänkin mielestänne?"

"Sangen merkillinen ilmiö", sanoin minä.

Ja keventynein mielin professori uudelleen nukahti.



NELJÄSTOISTA LUKU

"Ne saavutukset olivat todellisia."


Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet
meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että
olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään
lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä
kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo
olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti.
Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna,
tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta
kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.

Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten
mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee
oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta
tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei
suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen
neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme,
syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan
Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille,
joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat
siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille
heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme
tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata
keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään
ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä
Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja
että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle
tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.

Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja.
He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli
sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän
lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä
olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän
korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä,
todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka
apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme
ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja
kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat
sanan _"Accala"_, ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi.
Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat
nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: _"Doda! Doda!"_,
joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.

"Mikä on mielipiteenne heistä, Challenger?" kysyi lordi John.
"Päivänselvää on ainakin, että tuo pikku vekkuli, jonka otsalta
hiukset ovat ajellut, on muita arvokkaampi." Tosiaan oli ilmeistä,
että tuo mies erosi toisista, eivätkä he koskaan rohjenneetkaan
puhua hänelle osoittamatta syvää kunnioitusta. Hän näytti olevan
nuorin heistä ja kuitenkin hän oli niin ylpeä ja ylhäinen, että
kun Challerger laski suuren kätensä hänen päänsä päälle, vavahti
hän kuin hevonen kannustettaessa, hänen tummat silmänsä salamoivat
ja hän vetäytyi jonkun matkan päähän professorista, Laskien käden
rinnallensa hän arvokkaasti lausui tämän jälkeen useita kertoja sanan
_"Maretas"_. Professori ei ollut milläänkään vaan tarttui lähintä
intiaania olkapäähän ja alkoi pitää hänestä esitelmää, aivankuin hän
olisi ollut spriihin pantu esine luentosalissa.

"Tämä kansakunta", sanoi hän korkealla äänellä, "tutkittakoon
sen pääkallon muotoa, kasvojen kulmaa tai muita tunnuksia, ei
ole suinkaan alhaisasteinen, päinvastoin meidän on asetettava se
huomattavasti korkeammalle tasolle kuin kaikki tähän asti tuntemani
etelä-ameriikkalaiset heimot. On mahdotonta selittää, kuinka
tuollainen rotu olisi voinut täällä kehittyä. Muuten on olemassa
sellainen juopa apinaihmistenkin ja tällä ylätasangolla vielä elävien
primitiivisten eläinten välillä, että ei voi olettaa heidänkään
täällä voineen kehittyä."

"Miten kummalla he sitten ovat tänne joutuneet?" kysyi lordi John
Roxton.

"Sitä kysymystä tullaan varmasti innokkaasti pohtimaan kaikissa
Euroopan ja Ameriikan tieteellisissä seuroissa", vastasi professori.
"Minun tulkintani, minkä arvoinen se sitten lieneekin" -- hän
pöyhisti rintaansa tavattomasti ja katseli ympärilleen ärsyttävän
kopeasti sanoessaan viimeiset sanat -- "on sellainen, että kehitys
on jatkunut tälle maalle omituisten ehtojen vallitessa aina
luurankoisten tasolle saakka ja että vanhat lajit ovat säilyneet
ja eläneet yhdessä uudempien kanssa. Me löydämme täältä esim. niin
nykyaikaisia eläimiä kuin tapiirin -- jolla on kunnioitettavan
pitkä sukuluettelo --, suuren hirven ja muurahaisnieliäisen yhdessä
jurakauden matelijalajien kanssa. Tämähän on ilmeistä. Ja nyt me
tapaamme apinaihmisen ja intiaanin. Mitä sanookaan tiede heidän
ilmaantumisestaan? Minä voin selvitykseksi esittää vain ulkoakäsin
tapahtuneen maahantulon. On luultavaa, että Etelä-Ameriikassa on
elänyt ihmisenmuotoinen apina ja että se ammoisina aikoina on
löytänyt tiensä tälle paikalle sekä kehittynyt täällä kohtaamiksemme
olennoiksi, joista muutamat" -- tässä hän loi silmänsä minuun --
"ovat ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa puolesta siksi edistyneitä,
että jos niillä olisi vastaava määrä älyllisyyttä, ne olisivat --
en epäile sitä sanoa -- kunniaksi mille nykyään elävälle rodulle
tahansa. Mitä intiaaneihin tulee, niin päättelen minä niiden olevan
viimeisiä alhaalta tulleita vaeltajia. Nälänhädän ahdistamina tai
vainottuina he ovat paenneet tänne korkealle. Kohdattuaan täällä
villipetoja, pakenivat he noihin nuoren ystävämme kuvailemiin
luoliin, mutta he ovat saaneet olemassaolostaan taistella kovaa
kamppailua villipetojen ja ennen muita apinaihmisten kanssa,
jotka ovat pitäneet heitä tungettelijoina ja sotineet heitä
vastaan säälimättömästi ja suuremmille eläimille tuntemattomalla
viekkaudella. Tästä myös selviää, että intiaanien luku on sangen
rajoitettu. No niin, hyvät herrat, olenko tulkinnut arvoituksen
oikein vai löytyykö ehkä vielä joku hämärä kohta?"

Professori Summerlee oli niin perin heikko, että hän ei jaksanut
riidellä, mutta hän kiivaasti pudisti päätänsä osoittaakseen
omaavansa aivan toisen mielipiteen. Lordi John pyyhkäisi ohutta
tukkaansa ja teki tiettäväksi, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään
kiistaan, kun häneltä puuttui siihen edellytykset. Mitä minuun tulee,
siirsin minä tapani mukaan keskustelun aivan jokapäiväisille ja
käytännöllisille aloille, huomauttamalla, että yksi intiaaneista oli
kadoksissa.

"Hän on mennyt noutamaan vettä", sanoi lordi John. "Me annoimme
hänelle tyhjän läkkirasian ja hän lähti niine hyvineen."

"Vanhalle leirillekö?" minä kysäsin.

"Ei, vaan tuolle puitten välissä olevalle purolle. Sinne on
korkeintaan parisataa kyynärää. Miten kauhean kauan hän viipyy."

"Minä lähden ottamaan selvää hänestä", sanoin minä. Otin pyssyni ja
aloin astella puroa kohden jättäen ystäväni valmistamaan vaatimatonta
aamiaistamme. Teistä ehkä tuntuu että menettelin varomattomasti
edes täksi pieneksi ajaksi jättäessäni oivallisen suojapaikkamme,
mutta teidän täytyy muistaa, että me olimme monen peninkulman päässä
apinakaupungista, että, sikäli kuin silloin tiesimme, apinamiehet
eivät olleet keksineet piilopaikkaamme ja että minä en missään
tapauksessa peljännyt heitä kun minulla oli pyssy kädessäni. Minä en
vielä ollut oppinut tuntemaan heidän viekkauttaan ja voimaansa.

Kuulin puron lorisevan vähän matkan päässä, mutta sen ja minun
välillä oli tiheikkönä kasvavia pensaita ja puita. Aioin juuri
raivata tieni niitten halki kohtaan, joka oli tovereitteni näköpiirin
ulkopuolella, kun erään puun alla vesakossa näin jotakin punaista.
Kun tulin lähemmäksi kauhistuin nähdessäni siinä kaipaamani
intiaanin kuolleena. Hän virui kyljellään polvet koukussa ja pää
eriskummallisella tavalla vääntyneenä, niin että näytti siltä kuin
hän olisi katsellut oman olkapäänsä ylitse. Minä päästin kirkaisun
ilmoittaakseni ystävilleni, että jotain oli hullusti, riensin
paikalle ja kumarruin katsomaan kuollutta. Suojelusenkelini oli
varmaan silloin vierelläni, sillä jonkunlainen pelontapainen vaisto
tai mahdollisesti joku lehtien kahahdus sai minut katsomaan ylös.
Puitten lehvät ulottuivat melkein minun päähäni asti, ja niitten
lomista ojentautui hitaasti kaksi pitkää väkevää punakarvaista kättä.
Vain silmänräpäys ja nuo suuret, luihut kädet olisivat kiertyneet
kaulaani. Minä hypähdin taaksepäin, mutta vaikka liikkeeni olivat
nopsat, olivat nuo kädet vieläkin nopsemmat. Äkillisen hyppyni
takia niiden kohtalokas ote tosin jäi saamatta mutta toinen niistä
tarttui niskaani, toinen kasvoihini. Minä kohotin molemmat käteni
suojellakseni kurkkuani, mutta seuraavana hetkenä oli suuri kämmen
lipunut kasvoilleni ja levittäytynyt siihen. Minä melkein kohosin
maasta ja tunsin sietämätöntä painetta, joka pakotti pääni yhä
enemmän ja enemmän takakenoon, kunnes niskan pingoittuminen tuli
suuremmaksi, kuin mitä voin kestää. Olin pyörtymäisilläni, mutta
kiskoin kuitenkin kaikin voimin apinaihmisen kättä, saadakseni sen
irti leuastani. Kohottaessani katseeni näin kauheat kasvot kylmine,
vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat omiini. Noissa hirveissä
silmissä oli jotakin hypnoottista. En jaksanut kauemmin tehdä
vastarintaa. Kun peto tunsi, että minä hänen otteessaan lamauduin,
välkkyi pari suden hampaita ja peljättävä suu vetäytyi hymyyn,
leuan ote tuli lujemmaksi ja sitä painettiin yhä enemmän ylös- ja
taapäin. Kevyt, opaalinvärinen sumu laskeutui silmieni eteen ja
oli kuin pienet hopeakellot olisivat soineet korvissani. Kumeasti
ja kaukaa kuului pyssynlaukaus ja minulla oli jonkunlainen käsitys
siitä että pudota mätkähdin maahan ja jäin siihen tiedottomana ja
liikkumattomana.

Tullessani tajuihini makasin selälläni nurmella pensastossa olevassa
piilopaikassamme. Joku oli tuonut purosta vettä ja lordi John
Roxton kostutteli kasvojani, professorien huomattavasti levottomina
koettaessa pitää päätäni pystyssä. Hetken aikaa pilkisteli esiin
ihminen noitten tieteellisten naamioitten takaa. Pikemmin säikähdys
kuin mikään suoranainen vahinko oli aiheuttanut pyörtymiseni, ja
puolen tunnin perästä, huolimatta särkevästä päästäni ja kankeasta
niskastani, minä taas olin pystyssä valmiina ottamaan vastaan mitä
tahansa.

"Teidän henkenne oli hiuskarvan varassa", sanoi lordi John. "Kun
minä kuulin teidän huutonne ja näin päänne puolittain vääntyneenä
sekä koipenne ilmassa sätkyttelevän, luulin minä, että seurueemme
oli tullut yhtä henkeä pienemmäksi. Minä kiireessä ampua paukautin
petoa kohti, mutta hän joka tapauksessa päästi teidät käsistään ja
katosi kuin nuoli. Totta totisesti, toivoisinpa, että minulla olisi
viisikymmentä pyssyillä asestettua miestä! Silloin minä tekisin lopun
koko tuosta inhoittavasta roskaväestä ja jättäisin tämän maan hiukan
siistimmäksi kuin mikä se oli tullessamme tänne."

Oli siis aivan ilmeistä, että apinaihmiset olivat jollain tavalla
keksineet meidän piilopaikkamme ja että meitä vartioitiin joka
taholta. Meidän ei suuresti tarvinnut peljätä heitä päivän aikana,
mutta pimeän tultua he luultavasti ryntäisivät kimppuumme, niin
että oli parasta koettaa mahdollisimman pian päästä pois heidän
läheisyydestään. Kolmella puolellamme oli tiheää metsää ja siellä
he voivat väijyä meitä. Mutta neljännellä puolella -- sillä joka
vietti järveä kohti -- kasvoi parhaastaan vain matalaa pensaikkoa
ja joku harva puu, joiden väliin siellä täällä jäi aivan avoimia
kohtia. Juuri tuota tietä minä olin kulkenut yksinäisellä retkelläni
ja se vei suoraan intiaaniluolille. Kaikkien mahdollisten syitten
perustalla meidän oli valittava tämä suunta.

Vaikealta tuntui meistä vain vanhan leirimme jättäminen, ei
ainoastaan sinne jääneitten varastojen takia, vaan vielä enemmän
sentähden, että meidän näin ollen täytyi luopua yhteydestä Zambon
kanssa, joka oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä rengas.
Meillä oli tosin riittävä määrä patruunia ja kaikki pyssymme,
niin että me ainakin jonkun aikaa voisimme tulla toimeen omin
neuvoin, ja sitäpaitsi me toivoimme voivamme pian palata ja jälleen
päästä yhteyteen neekerin kanssa. Hän oli varmasti luvannut pysyä
paikoillaan ja me emme epäilleet, etteikö hän pitäisi sanaansa.

Varahin iltapäivällä me lähdimme taipaleelle, Nuori ylimys
kulki ensimäisenä tietä näyttäen, mutta hän jyrkästi kieltäytyi
kantamasta mitään kuormaa. Heti hänen jäljessään astuivat molemmat
henkiinjääneet intiaanit, meidän vähäiset kompeemme selässään.

Me neljä valkoista miestä muodostimme jälkijoukon ja ladatuin pyssyin
me kuljimme valmiina ampumaan. Lähtiessämme matkaan kuului takanamme
olevista tiheistä, synkistä metsistä äkkinäinen kiljunta, joka voi
merkitä pakomme herättämää raivoa tai pilkkaavaa halveksumista.
Katsoessamme taaksemme näimme vain puitten tiheät lehvät, mutta tuo
pitkällinen ulvonta puhui niiden suojassa vaanivien vihollistemme
määrättömästä paljoudesta. Me emme kuitenkaan huomanneet mitään
vainoamisaikeita ja pian olimme tulleet tasaiselle kentälle ja siis
heidän valtansa ulkopuolelle.

Kulkiessani siinä meistä neljästä viimeisenä, en voinut olla
hymyilemättä, katsellessani omituisen näköisiä tovereitani. Oliko
tuo komeutta rakastava lordi John Roxton, joka kerran oli istunut
Albanyssa persialaisten mattojen ja kallisarvoisten taulujen
keskellä värillisten lamppujen ruusunhohteisessa valaistuksessa?
Ja oliko tuo sama valtavan vaikutuksen tekevä professori, joka oli
pöyhistellyt suuren mahonkisen kirjoituspöytänsä takana kirjastossaan
Enmore Parkissa? Ja lopuksi oliko tämä sama juhlallinen ja ryhdikäs
herra, joka oli käyttänyt puheenvuoroa kokouksessa Zoologisella
laitoksella? Kolme kaikkein resuisinta souvaria Surreyn kylätiellä
ei olisi voinut olla näitä pahemman näköiset. Me olimme tosin olleet
ylätasangolla vasta viikon päivät, mutta meidän varavaatteemme
olivat alhaalla leirissä ja tämä viikko oli ollut meille kaikille
kovin vaikea -- vähimmin vaikea kuitenkin minulle, joka en ollut
joutunut apinaihmisten käsiteltäväksi. Kaikki kolme ystävääni olivat
kadottaneet päähineensä ja olivat sen tilalle sitoneet nenäliinoja,
heidän vaatteensa roikkuivat riepuina, ja heidän ajamattomat,
likaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi. Sekä
Summerlee että Challenger ontuivat aika lailla, ja minä puolestani
olin vielä niin väsynyt aamullisesta kauhukokemuksestani, että
vaivoin jaksoin laahustaa eteenpäin, ja kaulani oli kankea kuin tukki
tuon murhaintoisen pedon puristuksen jäljiltä. Me olimme todellakin
surullinen seurue ja minua ei lainkaan hämmästyttänyt huomatessani,
että intiaanimme silloin tällöin kääntyivät meitä katselemaan kauhun
ja hämmästyksen kuvastuessa heidän kasvoillaan.

Illan suussa me saavuimme järven rannalle ja päästyämme pensaikosta
kirkkaan vedenkalvon näkyviin, päästivät intiaanimme äänekkään
ilokirkaisun ja osoittelivat innokkaasti järvelle. Ja meitä kohtasi
todellakin ihmeellinen näky. Peilikirkkaalla järvellä kiiti
kokonainen suuri laivasto kanootteja meidän rantaamme kohti. Ne
olivat usean peninkulman päässä, kun me ensiksi ne huomasimme,
mutta ne lähestyivät sangen nopeaan, niin että soutajat pian voivat
eroittaa keitä me rannalla seisojat olimme. Samassa he päästivät
kaikuvan riemuhuudon, ja me näimme heidän nousevan teljoilta ja
hurjasti heiluttavan keihäitä ja airoja. Mutta sitten he taas kävivät
käsiksi työhönsä, lipuivat lentäen meitä vielä erottavan vesimatkan
yli ja ryntäsivät meidän luoksemme, heittäytyen voimallisin
tervehdyshuudoin nuoren ylimyksen jalkoihin. Lopulta muudan heistä,
vanhahko mies, jolla oli suurilla loistavilla lasihelmillä koristetut
kaula- ja rannerenkaat ja mustatäpläinen, merenpähkinänvärinen
kaunis talja harteille heitettynä, kiiruhti esiin ja syleili
pelastamaamme nuorukaista. Hän katsoi sitten meihin ja teki muutamia
kysymyksiä, jonka jälkeen hän hyvin arvokkaasti lähestyi meitä ja
syleili meistä kutakin vuorotellen. Hänen käskystään heittäytyi koko
heimo kasvoilleen maahan osoittaakseen meille kunnioitustaan. Minä
puolestani tunsin tulevani ujoksi ja hämilleni näin nöyrähenkisen
palvomisen esineeksi jouduttuni ja samoja tunteita voin lukea
Roxtonin ja Summerleen kasvonpiirteistä, mutta Challenger oikein
lekotteli ja levittäytyi kuin kukka päivänpaisteessa.

"Tosin tuo on kehittymätöntä kansakuntaa", sanoi hän ja siveli
partaansa heitä katsellessaan, "mutta heidän käyttäytymistapansa
korkeammalla asteella olevia henkilöitä kohtaan kelpaisi meidän
edistyneemmille eurooppalaisillemme esikuvaksi. Luonnonihmisen
vaistot ovat ihmeellisen välittömät."

Oli ilmeistä, että alkuasukkaat olivat sotaretkeltä, sillä kullakin
intiaanilla oli keihäs, luulla terästetty pitkä bamburuoko, ja
eräänlainen kivinen nuija tai taistelukirves, joka oli kiinnitetty
vyötäröille. Synkät, kiukkuiset katseet, joita he loivat meidän juuri
jättämäämme metsään, ja heidän alituinen "Doda"-sanan toistamisensa
todistivat selvästi, että he olivat muodostaneet apuretkikunnan
ja lähteneet matkaan pelastaakseen vanhan ylimyksen pojan tai
kostaakseen hänen kuolemansa, sillä kaikesta voi päättää tuon
nuoren miehen siksi. Koko heimo ryhtyi nyt neuvottelemaan istuutuen
ympyrään; me taas otimme paikkamme lähistölle asettautuen eräälle
basalttimöhkäleelle ja seurasimme sieltä keskustelujen kehitystä.
Kaksi tai kolme soturia puhui ja lopuksi meidän nuori ystävämme
piti voimallisen juhlapuheen, jota hän säesti niin puhuvilla
kasvonilmeillä ja liikkeillä, että me ymmärsimme kaikki, aivankuin
olisimme osanneet hänen kieltänsä.

"Mitä hyödyttää palata?" hän sanoi. "Ennemmin tai myöhemmin sen
kuitenkin täytyy tapahtua. Teidän toverinne ovat tapetut. Mitä siitä
vaikka minä olenkin onnellisesti palannut? Toiset ovat kuitenkin
saaneet surmansa. Meillä ei koskaan ole minkäänlaista turvallisuutta.
Nyt me olemme kokoontuneet ja valmiina." Ja sitten hän osoitti
meitä. "Nuo muukalaiset ovat meidän ystäviämme. He ovat suuria
taistelusankareita ja vihaavat apinaihmisiä yhtä kiihkeästi kuin
mekin. He hallitsevat" -- tässä hän viittasi taivasta kohden -- "he
hallitsevat ukkosta ja salamaa. Koska muulloin meillä on tarjona
tällainen etu? Rynnätkäämme heidän kimppuunsa ja joko kuolkaamme
nyt tai vastedes eläkäämme turvallisesti. Kuinka muuten häpeämättä
voisimme palata naistemme luo?"

Nuo pienet punanahkaiset soturit kuuntelivat tarkasti puhujan sanoja
ja hänen lopetettuaan suosionhuudot puhkesivat esiin ja miehet
heiluttelivat alkuperäisiä aseitaan ilmassa. Vanha ylimys astui
meidän luoksemme ja teki meille muutamia kysymyksiä osoittaen metsiin
päin. Roxton antoi hänelle merkin, että hän odottaisi vastausta, ja
kääntyi sitten meidän puoleemme.

"Teidän asianne on päättää miten menettelette", sanoi hän. "Minulla
puolestani on vielä hanhi kynittävänä tuon apinakansan kanssa, ja jos
juttu päättyisi siten, että me kerta kaikkiaan lopettaisimme heidän
olemassaolonsa, niin eipä taitaisi olla maaemolla siitä suurta surua.
Minä lähden noitten pikku vekkulien matkaan enkä totisesti aio jättää
heitä pulaan. Mitä te sanotte, nuori mies?"

"Tietysti tulen mukaan."

"Ja te, Challenger?"

"Kaikella muotoa aion avustaa."

"Entä te, Summerlee?"

"Minusta tuntuu siltä, että me sangen huomattavasti poikkeamme tämän
retkikunnan tarkoitusperistä, lordi John. Minä vakuutan teille, että
jättäessäni professorinpaikkani Lontoossa ei silmämääränäni ollut
lähteä villijoukon etunenässä sotaretkelle ihmisiä muistuttavien
apinoitten siirtokuntaa vastaan."

"Näin ihmeellisesti voi kuitenkin joskus käydä", sanoi Roxton
hymyillen. "Nyt on sitäpaitsi juuri siitä kysymys, ja mikä on teidän
päätöksenne?"

"Tämä on sangen epäiltävä yritys", sanoi Summerlee tapansa mukaan
taipuisana kysymysten perinpohjaiseen pohtimiseen, "mutta jos te
kaikin annatte suostumuksenne, en ymmärrä, kuinka yksinäni voisin
jäädä tähän paikoilleni."

"Asia on siis ratkaistu", sanoi Roxton, jonka jälkeen hän kääntyi
ylimyksen puoleen ja löi kädellään pyssyänsä.

Vanhus puristi meidän käsiämme intiaanien riemuitessa ja huutaessa
kovemmin kuin ennen koskaan. Oli liian myöhäistä ryhtyä samana iltana
rynnäkköön, ja siksi intiaanit asettautuivat nopeasti viritetyn
nuotion ympärille. Kaikilla puolilla alkoivat nyt heidän tulensa
välkkyä ja savuta. Muutamat heistä, oltuaan hetken aikaa poissa,
palasivat ajaen edellään suurta iquanodonia. Samoin kuin muilla oli
tälläkin kyljessään suuri asfalttiläikkä, ja vasta nähtyämme erään
alkuasukkaista nousevan ja omistajan ilmein antavan suostumuksensa
eläimen teurastamiseen, tajusimme me vihdoinkin, että nämä tavattoman
suuret eläimet olivat nautakarjan tapaan yksityisomaisuutta, ja nuo
meille niin paljon päänvaivaa tuottaneet merkit olivatkin omistajain
leimoja. Kun ne olivat avuttomia, hitaita ja ruohoasyöviä eläimiä,
joilla oli tavattoman suuret jäsenet mutta perin pienet aivot, voi
niitä lapsi paimentaa ja ajaa. Muutaman hetken perästä tuo suunnaton
eläin oli teurastettu ja sen kimpaleita riippui kymmenisellä
leiritulella yhdessä suurten suomuisten ganoidikalojen kanssa, jotka
keihäillä seivästämällä oli pyydystetty järvestä.

Summerlee oli paneutunut nukkumaan hiekalle, mutta me muut
kuljeskelimme järven rantamalla koettaen saada lisää tietoja tästä
ihmeellisestä maasta. Kaksi kertaa me tapasimme sinisiä savikuoppia,
jollaisia olimme nähneet pterodaktylien rimmellä. Ne olivat vanhoja
vulkanisia ilmareikiä ja jostain syystä ne herättivät Roxtonin
suurta mielenkiintoa. Challengerin mieltä taas erikoisesti kiinnitti
kuohuva, pulpahteleva mutalähde, jonka pinnalle joku kummallinen
kaasu muodosti suuria, halkeilevia rakkuloita. Hän pisti lähteeseen
onton putken ja huudahti ihastuksissaan kuin koulupoika, kun hänen
viedessään palavan tulitikun putken päähän kuului kova pamaus ja
näkyi sininen liekki. Vielä enemmän hän ihastui, kun hän, suljettuaan
nahkaisella tupolla putken pään, sai sen kaasun täyttämänä nousemaan
ilmaan.

"Palavaa ja epäilemättä ilmaa kevyempää kaasua. Minä uskallan
varmasti väittää, että siinä on suuri määrä vetyä tai ehkä
jotain muuta kevyttä kaasua, jota tieteemme ei vielä tunne. G.E.
Challengerin keinot eivät ole vielä läheskään loppuneet, nuori
ystäväni. Vielä minä varmaan voin teille näyttää, kuinka suuri nero
voi käyttää koko luontoa hyväkseen." Hän kopeili jostakin salaisesta
aikeestaan, mutta ei puhunut siitä sen enempää.

Rannalla emme nähneet mitään niin ihmeellistä, kuin mitä edessämme
karehtiva suuri vedenkalvo nähtäväksemme tarjosi. Meitä oli niin
paljon ja olimme pitäneet sellaista meteliä, että olimme pelottaneet
pois kaikki elävät olennot, ellen ota lukuun muutamia pterodaktylejä,
jotka leijailivat korkealla yllämme, vaanien itselleen teurastetun
eläimen jäännöksiä; muuten ympäröi leiriämme täydellinen hiljaisuus.
Toisin oli Keskusjärven laita, jonka pinta hehkui ruusunvärisenä
laskevan auringon sitä valaistessa. Siellä kiehui ja kohoili
harvinaisen elämän ilmiöitä. Suuria, liuskakiven värisiä selkiä
ja korkeita, piikkisiä selkäeviä nousi näkyviin hopeisen vaahdon
ympäröiminä, ja seuraavana hetkenä ne taas painuivat syvyyteen.
Etäiset hiekkasärkät kuhisivat omituisia ryömiviä olentoja, valtavia
kilpikonnia, kummallisia sisiliskoja, ja joukossa näkyi myös
tavattoman suuri litteä olio, joka muistutti suunnatonta matelevaa,
värisevää suuresta rasvaisesta nahasta tehtyä mattoa, hiljalleen
järveä kohti hivuutumassa. Siellä täällä pilkisti vedestä esiin
korkeita käärmeenpäitä, jotka kiitivät eteenpäin pieni vaahtoinen
hevosenkenkä edessään ja kauan värehtivä vanavesi jäljessään, kohoten
ja laskien miellyttävissä joutsenentapaisissa aaltokaarteissa. Kun
yksi näistä eläimistä oli tulla kohahtanut meistä vain muutaman
sadan sylen päässä olevalle hiekkasärkälle ja näyttänyt meille
sukkulamaisen ruumiinsa ja pitkän käärmeenkaulan takana olevat suuret
evänsä, Challenger ja Summerlee, jotka olivat kävelleet meidän
luoksemme, puhkesivat hämmästyksen ja ihastuksen kaksinlauluun.

"Plesiosaurus! Makeanveden-plesiosaurus!" huudahti Summerlee.
"Ajatelkaahan että minä saan nähdä tällaisen näyn. Ikionnelliset
olemme me, kunnon veli Challenger, kaikkien maailman alusta
eläneitten eläintieteilijäin rinnalla!!"

Vasta kun yö oli tullut ja villien liittolaistemme tulet alkoivat
hehkua pimeässä, meidän molemmat tiedemiehemme irroittautuivat tämän
muinaisjärven herättämästä innostuksestaan.

Heti päivän valjettua alettiin leirissämme liikkua ja tunnin
perästä olimme lähteneet unohtumattomalle sotaretkellemme. Minä
olen usein aprikoinut, että minusta vielä aikaa voittaen voisi
tulla sotakirjeenvaihtaja. Mutta niin hurja ei ole mielikuvitukseni
koskaan ollut, että olisin voinut uneksiakaan mistään sentapaisesta
taistelusta, joka nyt tuli kuvattavakseni. Kas tässä ensimäinen
pikaviesti taistelutantereelta.

Rivimme olivat yöllä vielä vahvistuneet, sillä luolilta oli
tullut uusi lähetys alkuasukkaita, ja meitä oli nyt noin neljän- tai
viidensadan miehen voimainen joukko samoamassa eteenpäin.
Muutamia tiedustelijoita pantiin kulkemaan rivien edellä ja heidän
jäljessään muu väki taajana armeijana nousi pensaita kasvavaa
rinnettä, kunnes saavuttiin metsän rintaan. Täällä jakaantuivat
miehet keihäänheittäjien ja kaarella-ampujain kahteen ohueen,
kevytliikkeiseen riviin. Roxton ja Challenger sijoittautuivat oikean
siiven päähän Summerleen ja minun ottaessa paikkamme äärimmäisiksi
vasemmalle. Tämä oli kivikauden aikainen sotajoukko jota me
seurasimme taisteluun -- me, joilla varustuksina oli St. James's
Streetiltä ostetut pyssynrakennustaiteen viimeiset tuotteet.

Meidän ei kauan tarvinnut odottaa vihollisiamme. Hurja, rämäkkä
kirkuna kuului metsän laidasta, ja äkisti ryntäsi esiin joukko
apinamiehiä aseinaan nuijia ja kiviä, aikeissa murtaa intiaanien
rintaman keskuksen. Heidän rynnäkkönsä oli urhoollinen mutta
mieletön, sillä suurina, vääräsäärisinä ja kömpelöinä he eivät
voineet aukealla kentällä olla tasavoimaisia kissamaisen notkeitten
vastustajiensa kanssa. Oli kauheata nähdä noiden hurjien petojen
vaahtoavin suin ja kiiluvin silmin ryntäävän tavoittamaan ketteriä
vihollisiaan, jotka aina väistyivät heidän tieltänsä, samalla kun
nuoli toisensa jälkeen iskeytyi heidän omaan ruumiiseensa. Eräs suuri
apinamies juoksi ohitseni tuskasta mylvien ja ainakin kymmenisen
nuolta rinnassaan. Armeliaisuudesta lennätin kuulan hänen otsaansa,
ja hän kaatua mätkähti aloepuitten sekaan. Tämä oli ainoa ampumani
panos, sillä hyökkäys oli kohdistunut rintaman keskukseen, ja
intiaanit olivat ilman meidän, apuamme torjuneet sen. En luule että
yksikään näistä metsänrannasta esiin rynnänneistä apinoista palasi
sinne takaisin.

Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen.
Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti
raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme.
Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien
kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi,
ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa
musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki
lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen
pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon
sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa,
heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin
kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne
saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina
alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet
tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt
vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti,
että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan
oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin
voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely.
Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret
eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten
kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan
pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt
kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus,
kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä
sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin
saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat
rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan
ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa
kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä
syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.

Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat
tulleet meidän puolellemme.

"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme
heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin
nukumme ensi yönä."

Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.

"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan
edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana
historiallisesti ratkaisevassa taistelussa -- eräässä noista
kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä,
hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa
mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset
hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat
tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä
oli voittajansa ja lannistajansa -- ne toivat matkassaan todellisia
saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on
tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen
tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."

Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin
traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki,
näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten
ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä
murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan
ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja
mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut
kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan;
taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme
kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä
-- viimeiset eloonjääneet uroot -- oli ajettu kalliojyrkänteen
reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme
näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit
kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli
kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa
paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään
alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä
bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa.
Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple
Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon,
apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen
ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli
saanut verisen päätöksen.

Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme
ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme
Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli
suuresti kauhistuttanut.

"Pois sieltä, massa -- pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa
lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy
siellä."

"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme
saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän
luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne,
Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että
pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata
sivistyneeseen maailmaan."



VIIDESTOISTA LUKU

"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."


Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että
ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan
pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä
mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin
masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä
tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko
pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia
tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15

Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme
käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon
herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden
sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme
auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan
heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin
kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse
he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet
alamaan tasangoille. Ennen oli -- sikäli kuin ymmärsimme heidän
merkkejään -- ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä
paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä
vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä
olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut
samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli
kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin.
Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään,
kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On
mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan
auttaa meitä täältä pois.

Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset
jäännökset ylätasangon toiseen ääreen -- heidän valitushuutonsa
olivat hirvittäviä -- ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien
läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi
työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä
vaikerrusta.

Kahden päivän kuluttua taistelusta olimme me liittolaisinemme
palanneet ylätasangon ylitse ja pystyttäneet leirimme heidän
kallioittensa juurelle. He koettivat saada meitä muuttamaan heidän
luoliinsa, mutta tähän ei Roxton millään muotoa tahtonut suostua,
koska me hänen vakuutustensa mukaan silloin olisimme joutuneet
heidän valtaansa, jos he olisivat olleet mieleltään petollisia. Me
säilytimme siis riippumattomuutemme ja aseemme olivat aina valmiina
kaiken mahdollisen varalta, vaikkakin meillä oli mitä parhaimmat
suhteet villien kanssa. Me kävimme myös usein vieraskäynneillä
heidän luolissaan, jotka olivat sangen merkillisiä asumuksia,
vaikkakaan emme voineet ratkaista, olivatko ne ihmiskäsin tehtyjä
vai luonnon muodostamia. Ne olivat kaikki samassa rivissä, erään
hauraan kivilajin muodostuksia, joka näytti olevan jonkunlainen
lomakerros yläpuolella punerviksi kallioiksi muodostuneen basaltin ja
alapuolisen kovan graniittiperustan välillä. Luola-aukot olivat noin
kahdenkymmenen jalan korkeudessa maankamarasta ja niihin päästiin
pitkiä kiviportaita myöten, jotka olivat niin kapeat ja jyrkät,
ettei mikään suuri eläin voinut nousta niitä. Sisältä olivat luolat
lämpöisiä ja kuivia ja etääntyivät eri kauaksi suoraan vuoren sisään.
Seinät olivat sileitä ja niiden koristuksiksi oli hiillytetyillä
kepeillä piirretty mainioita kuvia ylängön ihmeellisistä eläimistä.
Jos kaikki elämä tästä maasta loppuisi, niin saisivat tulevaisuuden
tutkijat näitten luolien seinistä toki todistuksia noitten
tavattomien eläinten dinosaurioitten, iguanodonien ja joutsenliskojen
-- hiljattaisesta olemassaolosta maanpäällä.

Saatuamme tietää, että alkuasukkaat pitivät noita valtavan suuria
iguanodoneja kesynä karjanaan ja että ne olivat vain pelkkiä
vaeltavia lihavarastoja, olimme tulleet siihen luuloon, että ihminen,
jopa noinkin alkeellisesti varustettu, oli anastanut tasangon
ylivallan. Tulimme kuitenkin pian näkemään, ettei asianlaita ollut
tällainen, vaan että hän sai olla siellä vain armosta. Kolmantena
päivänä siitä kun olimme tuoneet leirimme intiaaniluolien lähistölle
sattui onnettomuus. Challenger ja Summerlee olivat tuona päivänä
lähteneet järvelle, jossa muutamat alkuasukkaista heidän johtaminaan
keihästivät suurten liskolajien edustajia. Lordi Roxton ja minä
olimme jääneet leiriin, joukon intiaaneja ollessa asettuneina luolien
edustan ruohoiselle rinteelle, missä he tekivät kukin askareitaan.
Äkkiä kaikui räikeän meluisa merkinanto ja sana "Itopu!" kuului
sadoilta huulilta. Joka taholta tuli miehiä, naisia ja lapsia, jotka
kaikki ryntäsivät etsimään turvaa ja kiitivät hurjaa vauhtia portaita
ylöspäin.

Kun me kohotimme katseemme, näimme me heidän heiluttavan käsiään
ja viittovan meitä kiirehtimään luoksensa. Me olimme kumpikin
tarttuneet kivääreihimme ja juoksimme katsomaan mikä oli hätänä.
Lähimmästä lehdosta syöksyi samassa esiin kaksitoista tai viisitoista
intiaania. He juoksivat henkensä edestä ja heidän kintereillään tulla
möyrästi kaksi hirveätä petoa, juuri samoja, jollainen minuakin oli
vainonnut yksinäisellä vaelluksellani. Muodoltaan ne muistuttivat
suunnattomia sammakoita ja ne liikkuivat omituisesti loikaten, mutta
niiden mittasuhteet olivat kuulumattoman valtavat, suuremmat kuin
suurimmankaan elefantin. Me olimme ennen nähneet niitä vain pimeässä,
ja ne ovatkin yöeläimiä, jotka näyttäytyvät päivisin vain silloin kun
niitä niiden koloissa hääritään. Nyt me olimme aivan hämmästyksen
lamauttamia nähdessämme ne, sillä niiden täplikkäällä, käsnäisellä
nahalla oli aivan kalamainen loisto, ja auringonvalo heijasti siitä
alituisesti vaihtelevan sateenkaarivälkkeen eläimen liikkuessa.

Meillä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa niiden katselemiseen, sillä
kädenkäänteessä ne olivat saavuttaneet pakenijat ja aikaansaivat
suurta hävitystä heidän joukossaan. Niiden keinona oli koko
painollaan rynnätä uhrinsa päälle ja jättää se siihen vertavuotavana
ja murskattuna hypätäkseen sitten seuraavan päälle. Nuo onnettomat
intiaanit huusivat kauhusta, mutta vaikka he kuinka juoksivat, olivat
he avuttomia näitten jättiläiseläinten säälimätöntä päättäväisyyttä
ja uskomatonta ketteryyttä vastaan. Toinen toisensa jälkeen he
sortuivat maahan ja heitä oli jäljellä enää tuskin puoli tusinaa,
kun toverini ja minä olimme ehtineet auttamaan heitä. Meidän apumme
heitä kuitenkin vähän hyödytti ja itse jouduimme nyt samaan vaaraan.
Parin sadan kyynärän päästä me tyhjensimme pyssymme lennättäen
petoihin kuulan toisensa jälkeen. Seuraukset olivat joka tapauksessa
samat, kuin jos olisimme viskelleet heitä paperipalloilla.
Näitten matelijain hidas luonto ei suuresti välittänyt haavoista,
ja niiden gangliot, jotka eivät ole yhteydessä aivojen kanssa
vaan ovat selkäytimen haarautumia, ovat nykyaikaisilla aseilla
saavuttamattomissa. Ainoa minkä voimme oli se, että saimme niiden
eteenpäinmenon estetyksi, johtamalla niiden huomion pyssyjemme
pamauksiin ja tulenliekkeihin, ja täten saimme alkuasukkaille
ja itsellemme aikaa rynnätä pelastaville portaille. Mutta missä
kahdennenkymmenennen vuosisadan räjähtävät kuulat olivat tehottomia,
siinä alkuasukkaitten strophantus-nesteeseen kastetut myrkytetyt
nuolet, joihin vielä lisäksi oli hierottu mädännyttä lihaa, tekivät
vaikutuksensa. Tuollaisista nuolista ei metsästäjällä ollut
suurtakaan hyötyä, sillä niiden vaikutus oli tämäntapaisten eläinten
hitaan verenkierron takia varsin vitkallinen, niin että eläin ennen
taintumistaan olisi ehtinyt surmata vainoojansa.

Mutta nyt kun molemmat hirviöt tulivat jäljessämme aina portaille
asti, lensi niitä vastaan oikea nuolisade luolan kustakin aukosta.
Lyhyen hetken perästä ne olivat muuttuneet aivan sulkapeittoisiksi,
mutta osoittamatta mitään tuskanmerkkejä ne voimattomassa raivossa
kuopivat ja tömistivät uhriensa luo johtavia portaita, onnistuivat
pääsemään jonkun kyynärän ylöspäin, mutta lipuivat taas maahan.
Lopuksi kuitenkin myrkky alkoi vaikuttaa. Toinen eläimistä päästi
kumeasti jylisevän valituksen ja laski suuren litteän päänsä maahan.
Toinen alkoi ulvoen ja kirkuen tuskasta hypellä, mutta pian sekin
suistui pitkäkseen haavoittuneena vääntelehtien, ja muutaman hetken
perästä se virui kankeana ja liikkumattomana.

Äänekkäästi riemuiten kiirehtivät nyt intiaanit alas luolistaan ja
panivat toimeen hurjan voittotanssin kuolleitten eläinten ympärillä,
melkein hulluina ilosta, kun oli onnistuttu kaatamaan kaksi heidän
vaarallisimmista vihollisistaan. Samana iltana he hakkasivat
palasiksi ja veivät pois ruumiit, ei syötäväksi -- sillä myrkky
vaikutti yhä edelleen -- vaan jotta ne eivät tartuttaisi mitään
ruttomaista sairautta. Suuret matelijasydämet -- parin sohvatyynyn
kokoiset -- jätettiin kuitenkin paikoilleen, ja ne yhä hitaasti
sykkivät, laajentuen ja kokoonvetäytyen, osoittaen kauheata,
ruumiista erillistä elämää. Vasta kolmantena päivänä niiden toiminta
lakkasi ja nuo hirveät elimet olivat hiljaa paikallaan.

Joskus, kun saan läkkirasiaa paremman kirjoituspöydän ja tuhruista
lyijykynää sekä viimeistä ryvettynyttä muistiinpanokirjaa
paremmat kirjoitusneuvot, minä annan täydellisemmän kuvauksen
Accala-intiaaneista, heidän parissaan viettämästämme ajasta ja Maple
Whiten Maan ihmeellisistä olosuhteista. Muistini ei tällöin tule
minua koskaan pettämään, sillä niin kauan kuin elän ja hengitän,
tulee jokaisen täällä sattuneen seikan ja kokemuksen muisto säilymään
yhtä selvänä ajatuksissani kuin lapsuuden varhaisimmat merkilliset
tapahtumat. Mitkään uudet vaikutteet eivät voi piirtyä niin syvälle
mieleeni. Kun saan aikaa, tulen kuvailemaan sitä ihmeellistä,
järvellä viettämäämme kuutamoyötä, jolloin nuori ichthyosaurus
-- kummallinen puoleksi hylkeen, puoleksi kalan näköinen olento,
jolla oli luun peittämät silmät kuonon kummallakin puolella ja
kolmas silmä pään keskellä -- takertui erään intiaanin verkkoon
ja oli kaataa kanoottimme, ennenkun me onnistuimme saamaan sen
maihin. Samana yönä vihreä vesikäärme lennähti ylös vedenkalvosta
ja silmukoissaan vei syvyyteen Challengerin venheen soutajan. Tulen
myöskin kertomaan siitä suuresta, valkeasta, yöllisestä eläimestä --
vielä tänäänkään emme tiedä oliko se nelijalkainen eläin vai matelija
-- joka eli järven itäpuolella olevassa tympäisevän liejuisessa
rimmessä ja pimeässä liikkui sinne tänne levittäen ympärillensä
heikkoa fosforivaloa. Intiaanit pelkäsivät sitä niin suuresti,
ettemme saaneet heitä lähtemään mukaamme sinne; itse kävimme siellä
kahdesti ja kummallakin kerralla näimme eläimen, vaikkakaan emme
saaneet raivatuksi itsellemme tietä tuolle upottavalle rimmelle,
missä se oleili. Voin vaan sanoa, että se näytti lehmää suuremmalta
ja sillä oli omituinen myskinhaju. Tulen myöskin kertomaan siitä
suuresta linnusta, joka eräänä päivänä ajoi Challengeria takaa
aina luolien vapaakaupungille asti -- se oli suuri juokseva lintu,
paljon strutsia korkeampi, jolla oli korppikotkan kaula ja niin
kauhistuttavan näköinen pää, että lintu oli kuin kulkeva kuolema.
Challengerin kiivetessä portaille lintu ojensi nokkansa ja sieppasi
hänen toisen kengänpohjansa aivankuin veitsellä leikaten. Mutta
sillä kertaa nykyaikaiset aseet näyttäytyivät käyttökelpoisiksi,
ja tuo suuri lintu, joka jaloista päähän oli yhdentoista jalan
mittainen, sen nimi on phororachus, jos saa uskoa hengästynyttä mutta
äärimmäisen ihastunutta professoria -- sortui Roxtonin ampumana
maahan liehuvien höyhenien ja kolisevien luitten sekamelskana,
inhoittavien keltaisten silmien mulkoillessa tuosta kaaoksesta.
Saisinpa vain elää ja nähdä tuon lattean, julman kallon kerran
omassa lokerossaan muitten voitonmerkkien joukossa Albanyssa.
Lopuksi en olisi hiukan selostamatta toxodonia, tuota valtavaa,
kymmenen jalan suuruista marsua, ulkoisine torahampaineen, jonka me
kerran tapoimme, sen juodessa järven rannalla. Kaikkea tätä minä
kerran perinpohjaisemmin kuvailen, ja hermoja-ärsyttäneiden päivien
lomiin liitän noitten ihanien kesäiltojen kuvauksia, jolloin me,
kirkkaan sinisen taivaan yllämme kaareutuessa, hyvinä tovereina
lojuimme korkeassa ruohikossa ja ihmettelimme pilvissä leijailevaa
ihmeellistä lintua sekä kummallisia, tuntemattomia eläimiä, jotka
ryömivät esiin koloistaan meitä katselemaan, suurten pensaitten
aivan nääntyessä mehuisten hedelmäin painoon ja somien kukkien
pilkistellessä ruohikosta. Mielinpä myös kertoa noista pitkistä,
kuutamoisista öistä, joina me keinuimme suuren järven hohtavalla
pinnalla, vavisten ja hämmästyneinä katsellen satumaisten hirviöitten
molskahduksista syntyviä suuria pyörylöitä sekä vihertävää hohdetta
syvyydessä, mikä syntyi jonkun eriskummallisen eläimen liikkuessa
tuolla alhaalla pimeän rajoilla. Näihin kuvaelmiin mieleni ja
kynäni vielä tulevaisuudessa palaavat, antaakseni niistä silloin
yksityiskohtaisemman selonteon.

Mutta, kysytte te luultavasti, miksi näitä tarkasteluja ja
miksi tällaista viivyttelyä, kun teidän ja toverienne olisi
yötä päivää pitänyt suunnitella keinoja, miten päästä palaamaan
ulkopuoliseen maailmaan? Vastaan siihen, että yksikään meistä ei
ollut toimimatta tähän suuntaan, mutta kaikki meidän ponnistelumme
olivat tähän asti rauenneet tyhjiin. Erään asian olimme pian
tulleet huomaamaan. Intiaanit eivät millään muotoa tahtoneet auttaa
meitä lähtöaikeissamme. Kaikissa muissa suhteissa he olivat meidän
ystäviämme -- voisipa melkein sanoa: meidän nöyriä orjiamme -- mutta
kun otettiin kysymyksenalaiseksi, eivätkö he tahtoisi auttaa meitä
valmistamaan ja kuljettamaan siltaa erottavan kuilun ylitse, tai
kun koetimme saada heitä antamaan meille nahkavöitä tai köynnöksiä
punoaksemme niistä köyttä, kohtasi meitä hyväntuulinen mutta ehdoton
kielto. He hymyilivät, vilkuttivat silmiään, puristivat paitansa
eivätkä antaneet suostumustaan. Tuo vanha ylimyskin epäsi yhtä
jyrkästi meidän pyyntömme, ja ainoastaan Maretas, pelastamamme
nuorukainen, katseli meitä miettiväisenä ja liikkeillään merkitsi,
että hänestä oli ikävää, kun meidän toiveitamme vastustettiin.

Aina siitä asti, kun apinaihmiset niin ratkaisevasti oli voitettu,
he pitivät meitä jonkunlaisina yliluonnollisina olentoina, joilla
oli voitto ihmeellisen aseensa putkessa, ja he uskoivat, että
niinkauan kun me olisimme heidän luonaan, heitä onni seuraisi.
Meille tarjottiin ilmaiseksi pieni punaposkinen vaimo ja oma luola
kullekin, jos vain unohtaisimme oman kansamme ja kaikiksi ajoiksi
jäisimme ylängölle. Tähän asti olimme olleet heille ystävällisiä,
vaikkakin toiveemme kävivät toiseen suuntaan, mutta olimme
aivan selvillä siitä, että meidän oli pidettävä salassa kaikki
alaslaskeutumishankkeemme, sillä meillä oli syytä peljätä, että
hätätilassa voitaisiin käyttää väkivaltaa meidän pysyttämiseksi
paikallamme.

Dinosaurioitten vaarasta huolimatta -- mikä ei ole varsin suuri
muulloin kun öisin, sillä, kuten jo olen huomauttanut, ne ovat
elintavoiltaan parhaasta päästä yöeläimiä -- olen kahdesti viime
viikkojen aikana käynyt vanhalla leirillämme tapaamassa neekeriämme,
joka edelleen suorittaa vartiopalvelusta vuoren juurella. Minä
tähystelin allani olevaa laajaa tasankoa nähdäkseni siellä
pyytämämme apujoukon lähestyvän, Mutta tuo suuri kaktusta kasvava
alue levittäytyi tyhjänä ja autiona aina bambupensaitten etäiseen
näköalanrajaan saakka.

"Pian ne tulee, massa Malone. Ennenkun viikko on loppu, intiaanit
pala, tuo köysiä ja ottama teidät alas." Tällainen oli Zambon
rohkaiseva vakaumus.

Minulle sattui jotain hieman outoa palatessani tältä toiselta
leirimatkaltani, joka pakotti minut olemaan yönkin poissa
tovereitteni parista. Minä palasin taas tuota tuttua tietä ja olin
päässyt arviolta peninkulman matkan päähän pterodaktylien rimmeltä,
kun äkisti näin minua lähestyvän hyvin merkillisen ilmiön. Se
oli mies, joka kulki taivutettujen putkien telineessä, niin että
hän joka puolelta oli kuin kellomaisen häkin ympäröimä. Kun olin
tullut lähemmäksi, jouduin vielä enemmän ihmeisiini tuntiessani
miehen lordi John Roxtoniksi. Kun hän huomasi minut, ryömi hän pois
eriskummallisesta verhostaan ja tuli luokseni hymyillen, vaikkakin,
kuten minusta näytti, hieman hämillään.

"Kas hyvää päivää, nuori ystävä", sanoi hän, "kukapa olisi arvannut
täällä toisemme tapaavamme?"

"Mitä merkillistä te puuhailette?"

"Olen käynyt katsomassa ystäviäni pterodaktylejä", sanoi hän.

"Mutta miksi?"

"Ne ovat mieltäkiinnittäviä eläimiä, eivätkö olekin? Mutta eivät
lainkaan seuranhaluisia. Kauhean epäkohteliaita vieraille, kuten
hyvin muistanette. Otin sentähden hartioilleni tämän häkin, joka
estää heitä liiaksi lähentelemästä minua."

"Mutta mitä te aiotte tehdä tuolla rimmellä?" kysyin minä.

Hän katsoi minua terävästi ja minä näin hänen katseessaan
jonkinlaista epäröimistä mutta myöskin vihastusta.

"Ettekö luule, että muutkin kuin professorit tahtovat saada selvää
asioista ja olosuhteista?" sanoi hän viimein. "Minä tutkistelen noita
simasuita. Olkoon tämä kylläksi sanottu."

"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.

Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.

"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia
Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo
teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän
laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."

Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa
ihmeellisessä häkissään.

Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen
käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori
Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten
sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä
erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea
palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän
tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin
tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin
käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso
liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva,
jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä
Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja
lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa -- paitsi sitä
huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen
solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois
pälkähästämme -- eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.

Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja
palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä
olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä
hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko
kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen
selvää meille aikeistaan.

Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa
pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut.
Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli
leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti
olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku.
Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa
päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty
reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta
pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo
laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger
katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten
runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö,
ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että
sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen
isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä
partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti
hiljaisuuden.

"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen,
että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.

"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän
laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte
ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."

"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee
hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua
yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette
myönny tällaiseen mielettömyyteen."

"Keinot ovat monet, täytyy myöntämäni", sanoi päällikkömme.
"Tahtoisin halusta nähdä kuinka se toimii."

"Sen te pian tulette näkemään", sanoi Challenger. "Olen
tässä muutamina päivinä käyttänyt aivojeni kaiken voiman
laskeutumisongelman ratkaisemiseen. Olemme vakuutetut siitä, että
kiipeämällä emme voi päästä vuoriseinää alas ja mitään tunnelia ei
ole olemassa. Me olemme yhtä kyvyttömiä rakentamaan siltaa kuilun
ylitse pylväskalliolle, josta tulimme ylängölle. Miten sitten
voisin keksiä keinon päästäksemme täältä pois? Joku aika sitten
minä huomautin tälle nuorelle ystävällemme, että tavattoman kevyttä
kaasua tulvi esiin liejulähteestä. Ilmapalloajatus tuli silloin
mieleeni. Minä tunnustan, että tiiviin kaasusäiliön keksiminen tuotti
minulle paljon tutkimista ja päänvaivaa, mutta näiden mateli joitten
valtavien sisälmysten tarkastelu saattoi minut selviämään ongelmasta.
Kas tässä on tulos!"

Hän vei toisen kätensä rääsyisen takkinsa etukappaleelle ja osoitti
toisella ylpeästi keksintöänsä.

Kaasupussi oli nyt paisunut laajuussuhteiltaan varsin huomattavaksi
sekä huojui ja tempoi kiinnittimiään. "Tämä on sulaa hulluutta!"
intti Summerlee. Roxton sitävastoin oli peräti innostunut. "Hänellä
on pää oikealla paikallaan!" kuiskasi hän minulle ja sanoi sitten
ääneen Challengerille: "Mutta miten on gondoolin laita?"

"Se tulee nyt olemaan huomioni lähinnä seuraava esine. Olen jo
suunnitellut kuinka se valmistetaan ja kiinnitetään. Sitä ennen
kuitenkin näytän teille, että laite voi kantaa kunkin meistä
erikseen."

"Te kai tarkoitatte että kaikki samalla kertaa?"

"En. Suunnitelmani on sellainen, että kukin laskeutuu erikseen kuin
laskupurjeella, ja pallon vetää takaisin eräänlainen koneisto, jonka
minä vaikeudetta tulen täydellistyttämään. Jos se voi kantaa ja
laskea alas yhden ihmisen, on se täyttänyt kaikki vaatimukset, mitä
sille voidaan asettaa. Nyt minä näytän teille, mihin se kelpaa."

Hän osoitti erästä kohtalaisen suurta basalttikiveä, jossa oli
syvä kouru keskessä, niin että siihen voi helposti kiinnittää
köyden. Köyden olimme tuoneet mukanamme ylängölle käytettyämme sitä
apunamme kiivetessämme pylväskalliolle. Se oli ainakin sadan jalan
pituinen ja ohkaisuudestaan huolimatta hyvin kestävä. Hän oli tehnyt
nahasta jonkunlaisen vyön, josta riippui monia nahkasäikeitä. Tämä
vyö asetettiin pallon laelle ja riippuvat säikeet koottiin sen
alapuolelle, niin että paine tuli jakaantumaan suurelle pinnalle.
Basalttimöhkäle sidottiin kiinni säikeisiin ja nuora sai riippua
siitä alas, Challengerin kuitenkin ensin kiedottua sen kolmeen
kertaan käsivartensa ympärille.

"Nyt minä näytän teille palloni kantovoiman", sanoi professori
iloisen odotuksensa ihastuttamana. Sanottuaan tämän leikkasi hän
veitsellään poikki kaikki kiinnittimet.

Koskaan ei retkikuntamme ole ollut suuremmassa häviämisen vaarassa.
Pullistunut pallo lennähti kauhealla vauhdilla ilmaan. Häthätää
tempautui Challenger maankamaralta ja raahautui mukaan. Minä töin
tuskin ehdin iskeä käsivarteni hänen vyötäisillensä, kun jo itse
kohosin ilmaan. Pihtinä tarttui nyt lordi John minun koipeeni, mutta
minä tunsin, että hänkin kohosi maasta. Silmänräpäyksen ajan jo
olin näkevinäni neljä seikkailijaa nuoraan ripustetun makkaranipun
muotoisena rivinä leijailevan yli tutkimansa maan. Mutta onneksi
köyden jännityskyvyllä sentään oli rajansa, vaikkakaan ei sellaista
näyttänyt olevan tuon lurjusmaisen kaasun kantovoimalla. Se katkesi
ja me olimme ryökkiönä maassa nuoranpalasten ympäröiminä. Kun
me tuosta rytäkästä vihdoin selviydyimme jaloillemme, näimme me
korkealla sinitaivaalla pienen tumman täplän; basalttimöhkäle siinä
nousi avaruuteen.

"Ihanata!" huudahti koskaan kauhistumaton Challenger hieroessaan
loukkaantunutta käsivarttaan. "Erittäin perinpohjainen ja täysin
tyydyttävä näyte! En ollut voinut ajatella tällaista menestystä.
Hyvät herrat, lupaan viikossa valmistaa toisen pallon, ja te voitte
olla varmat siitä, että kotimatkamme alkaa täysin taatulla ja
turvallisella taipaleella."

Tähän asti olen järjestyksessä kuvannut kaikki sattuneet tapahtumat.
Nyt minä lopetan kertomukseni vanhassa leirissämme, jossa Zambo meitä
niin kauan on odottanut. Kaikki vastuksemme ja vaaramme ovat nyt
takanamme etäisinä kuin uni noilla suurilla punertavilla kallioilla,
jotka kohoavat päittemme yläpuolella. Me olemme vahingoittumattomina
päässeet laskeutumaan alas, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla,
ja kaikki on nyt hyvin. Kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä
olemme Lontoossa, ja ehkäpä tämä kirje ei tule käsiinne paljoa
ennen sitä, kun itse olemme ehtineet perille. Meidän sydämemme jo
malttamattomina lyövät ja ajatuksemme edeltäkäsin rientävät tuohon
meille niin rakkaaseen suurkaupunkiin. Ja sentään -- mitkähän
seikkailut meitä siellä odottavatkaan, kuinka kertomuksemme otetaan
vastaan? Vaistoni sanoo minulle, että kokemuksiemme viimeisestä
luvusta voi tulla kaikkein jännittävin ja vaiherikkain.

Sen päivän iltana, jona Challengerin omakätisesti rakentama pallo oli
tuottanut meille tuon kuvailemani vaarallisen seikkailun, tapahtui
meidän kohtaloissamme muutos. Olen jo sanonut, että vain pelastamamme
nuori ylimys oli osoittanut myötätuntoa lähtöyrityksillemme. Hän
oli ainoa, jolla ei ollut halua pidättää meitä vieraassa maassa
vastoin omaa tahtoamme. Tämän oli hän sanonut meille ilmehikkäällä
merkkikielellään. Sinä päivänä tuli hän leirillemme heti pimeän
langettua maille ja hän jätti minulle -- jostain syystä, luultavasti
siitä, että hän ja minä olimme enimmin samanikäiset, hän aina oli
kääntynyt minun puoleeni -- pienen tuohikäärön, jonka jälkeen hän
juhlallisesti osoitti ylempänä olevaa luolariviä, pani sormen
huulillensa pyytäen asian salassa pitämistä ja hiipi taas takaisin
kansansa luokse.

Minä otin tuohipalasen nuotion ääreen ja me tutkimme sitä kaikin
miehissä tulen valossa. Se oli noin jalan levyinen ja sen sisäsivulle
oli piirretty muutamia viiruja, jotka minä huolellisesti olen
kopioinut.

Ne olivat hiilellä selvästi kuvatut tuolle valkealle pinnalle, ja
ensin minä melkein luulin niillä olevan jonkunlaisen musikaalisen
merkityksen, arvellen niiden olevan joitakin nuotteja.

"Mitä lienevätkin, siitä vain olen vakuutettu, että ne ovat sangen
tärkeitä meidän kohtalollemme", sanoin minä. "Sen luin hänen
kasvoistaan, kun hän jätti käärön minulle."

"Ellei tuo nuori mies vaan ole luonnontilassa oleva velikulta",
huomautti Summerlee. "Luulisin että senluontoinen oliolaji on voinut
syntyä jo hyvin alhaisella kehitysasteella."

[Intiaanikartta luolista tuohipalaselle piirrettynä.]

"Ilmeisesti tämä on jonkunlaista kirjoitusta", sanoi Challenger.

"Se on aivan kuin helppohintaisen tavaran hintataulukko", arveli
lordi John, joka myös kurottautui sitä katsomaan. Mutta sitten hän
ojensi kätensä ja sieppasi hintataulukon itselleen.

"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo
pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta
näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa
vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."

"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin
minä.

"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on
kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat
lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin
miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon
kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen
luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."

"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.

"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein",
sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle,
niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen
tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme
siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla
kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa
jalkaa enempää."

"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.

"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin
minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."

"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.

"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään
vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan
selvää asiasta?"

Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji -- eräs
araucaria, sanoo botanistimme -- jota intiaanit käyttävät soihtuna.
Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa
kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty
ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko
suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän
kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää
intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet
muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta
sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa,
jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten
koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla
välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä
me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä
kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta
olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.

Murheellisina me katselimme odottamatonta estettä. Tämä ei ollut
minkään luonnonmullistuksen seuraus, kuten tuon kohoavan tunnelin
sulkeva seinä. Tämä oli aivan sivuseinien kaltainen. Tässä oli nyt ja
oli aina ollut umpikuja.

"Älkää sentään kadottako rohkeuttanne, ystävät", sanoi Challenger.
"Voittehan ainakin turvautua ilmapalloon, jonka olen lupautunut
käytettäväksenne valmistamaan."

Summerlee valitti ääneen.

"Voisikohan olla mahdollista, että olisimme tulleet väärään luolaan?"
minä huomautin.

"Älkää sitä kuvitelkokaan, nuori mies", sanoi Roxton osoittaen
sormellaan karttaa. "Seitsemästoista oikealta, toinen vasemmalta.
Kyllä se on juuri tämä luola."

Minä katsoin hänen osoittamaansa merkkiä ja päästin äkisti ilohuudon,

"Nyt minä ymmärrän, miten asiat ovat! Seuratkaa minua! Seuratkaa
minua!"

Soihtu kädessä kiirehdin takaisin samaa tietä jota olimme tulleet.

"Tässä", sanoin minä osoittaen muutamia edessämme olevia tulitikkuja,
"tässä me sytytimme soihdut. Tähän suuntaan menemällä pitäisi meidän
löytää oikealta kädeltä luolan pitempi haarautuma."

Niin kävikin. Emme olleet kulkeneet kolmeakymmentäkään kyynärää, kun
seinässä avautui suuri musta aukko. Astuimme sen sisään ja huomasimme
olevamme edellistä paljon suuremmassa luolakäytävässä. Henkeä
pidättäen ja äärimmäisen jännitettyinä riensimme me eteenpäin monta
sataa kyynärää. Äkkiä näimme holvikaarroksen mustasta pimeydestä
punaisen valon pilkoittavan. Hämmästyneinä pysähdyimme. Oli aivan
kuin palava salpa olisi asettunut tiellemme ja sulkenut sen. Nyt
me syöksyimme sitä kohti. Ei ääntä, ei lämpöä, ei liikettä ollut
havaittavissa, mutta yhä hehkui tuolla tuo suuri loistava valo,
hopeoiden koko luolan ja muuttaen hiekan hehkuviksi jalokiviksi.
Vasta tullessamme lähemmäksi näimme sen pyöreän reunan.

"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt
on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"

Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta
aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa
leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme
siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi
muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä
maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet
aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista
kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten
meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin
tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä,
että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme
palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.

Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska
intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme.
Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi
jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti
käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa,
varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille
vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta
pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella
vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme,
luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai
pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien
ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut
lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon
uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet -- meidän
maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla
puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen
valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä
kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja
ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri
järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä
kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto
kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille
jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva
meidän kotiin vievä tiemme.

Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion
juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille
jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen
ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla
sitä lähenimme, mutta näimme paikalla _yhden_ nuotiotulen asemesta
ainakin _kaksitoista_ sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti
kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan
paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan
rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen
ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle
Amazonjokea kohti.

Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni.
Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat
jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi
ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme
Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista
muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa
ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin.
Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani
puristaa teidän kättänne.



KUUDESTOISTA LUKU

Paluu.


Tahtoisin tässä lausua kiitollisuuteni kaikille Amazonvirran varrella
asuville ystävillemme heidän meille paluumatkallamme osoittamastaan
suuresta hyvyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Erikoisesti tahtoisin
kiittää signor Penalosaa ja niitä Brasilian hallituksen virkamiehiä
erinomaisista matkaamme helpottavista järjestelytoimenpiteistä sekä
signor Pereiraa Parassa, joka oli hankkinut meitä varten valmiiksi
tähän kaupunkiin täydelliset vaatekerrat kaikkine pienempinekin
tarpeineen, joten me saatoimme siistittyinä henkilöinä taas
näyttäytyä sivistyneelle maailmalle. Ehkäpä tuntuu omituiselta,
että tavallaan petoksella olemme palkinneet näitä isäntiämme ja
hyväntekijöitämme, mutta olosuhteet nyt kerta kaikkiaan olivat
sellaiset, että meillä ei ollut valinnan varaa, ja saan siis täten
ilmoittaa näille herroille, että he vaan tuhlaisivat aikansa ja
rahansa jos he yrittäisivät seurata jälkiämme. Nimetkin olemme
selostuksissamme muuttaneet muiksi, ja minä olen varma siitä, että
kukaan heistä ei edes kaikkein tarkimman tutkimuksen perustalla
pääsisi tuntematonta maata tuhatta peninkulmaa lähemmäksi.

Se vilkas mielenkiinto, joka meihin kohdistettiin niissä
Etelä-Ameriikan seuduissa, joiden kautta me matkustimme, oli
meidän luulomme mukaan laadultaan aivan paikallista, ja voin
vakuuttaa Englannissa oleville ystävillemme, ettei meillä ollut
aavistustakaan siitä tavattomasta huomiosta, jonka vaiheittemme
huhu oli herättänyt koko Euroopassa. Vasta höyrylaiva _Ivernialla_,
ollessamme noin viidensadan peninkulman päässä Southamptonista,
alkoi meille sanomalehdiltä ja toimistoilta sataa langattomia
sähkösanomia, joissa tarjottiin satumaisia summia tutkimustemme
tuloksia selostavan lyhyen vastaussähkösanoman maksuksi, ja meille
selvisi, minkälaista mielenkiintoa matkamme oli herättänyt ei
ainoastaan tieteellisessä maailmassa vaan myöskin suuren yleisön
keskuudessa. Me olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että mitään
selostusta ei sanomalehdille jätettäisi, ennenkun olimme tavanneet
Zoologisen laitoksen jäsenet, sillä olihan meidän velvollisuutemme
jättää ensimäiset tiedot tuolle yhdistykselle, jolta olimme ottaneet
vastaan meidät matkalle saattaneen tehtävän. Vaikkakin saapuessamme
Southamptoniin koko kaupunki oli täynnä sanomalehtimiehiä,
kieltäydyimme jyrkästi antamasta heille mitään selvityksiä, josta
taas oli seurauksena, että yleinen mielenkiinto kohdistui marraskuun
7. päiväksi ilmoitettuun kokoukseen. Eläintieteellinen sali, joka
oli ollut retkikuntamme perustamisen näyttämönä, oli tällä kertaa
aivan liian pieni ja Queen's Hall Regent Streetin varrella katsottiin
soveliaaksi huoneustoksi. Kuitenkin järjestäjät olisivat voineet
valita Albert Hallin. Tilaa ei olisi sittenkään ollut riittävästi.

Tuo suuri kokous oli määrätty tulomme seuraavaksi illaksi. Ensimäinen
päivä meni meidän omiin henkilökohtaisiin asioihimme. Omistani en
voi vielä puhua. Ehkäpä tuonnempana voin ajatella ja haastaa niistä
pienemmällä liikutuksella. Minä olen tämän kertomuksen alussa
kertonut lukijoille menettelyni aiheuttimet. Luultavasti on oikein
ja kohtuullista, että täydennän kertomuksen ja mainitsen tuloksen.
Varmaan kai sekin päivä tulee, jolloin en soisi, että olisi toisin
kuin on. Olen ainakin tullut ottaneeksi osaa ihmeelliseen kokemukseen
enkä voi muuta kuin olla kiitollinen sille voimalle, joka minut
siihen kannusti.

Ja nyt minä siirryn seikkailumme viimeiseen merkilliseen vaiheeseen.
Juuri vaivatessani aivojani keksimään parhaan tavan, millä kuvailla
sitä, osui katseeni lehteni tämänpäiväiseen numeroon -- marraskuun
8. päivä -- ja siinä oli täydellinen ja erinomainen selostus, jonka
ystäväni ja toverini Macdona oli kirjoittanut.

Mitä voin muuta kuin liittää tähän hänen kertomuksensa
päällekirjoituksineen, henkilökuvauksineen ja kaikkine päivineen?
Myönnän että kieli on hieman ylitsekuohuvaa, mutta lehtihän oli
lähettänyt matkalle oman kertojansa, ja toiset päivälehdet olivat
kateudesta vähemmän suurellisia tuomioissaan. Kas tässä Mac-veljen
selostus:

          KADONNUT MAAILMA.

    Suuri kokous The Queen's Hallissa,

            Katukahakka.
            Mikä se oli?
    Yöllinen meteli Regent's Parkissa.

Tuo jännityksellä odotettu kokous, jonka Zoologinen laitos oli
järjestänyt sitä varten, että siellä saataisiin kuulla viime vuonna
Etelä-Ameriikkaan lähetetyn tutkijakunnan kertomus, tutkijakunnan,
jonka tehtävänä oli ollut professori Challengerin esihistoriallisten
eläinten maan päällä löytymistä koskevien väitteitten pätevyyden
tarkastelu, oli eilen illalla Queen's Hallissa, ja voidaan huoleti
sanoa, että tämä päivä tullaan aina merkitsemään punaisella
kirjaimella tieteen historiaan, sillä ilmitulleet seikat olivat
laadultaan siksi ilmiömäisiä, ettei kukaan läsnäolleista niitä ikinä
unhoita. (Hyvä veli Macdona, mikä kauhean pitkä lause!) Ainoastaan
jäsenille ja heidän ystävilleen piti jaettaman pääsylippuja, mutta
jälkimäinen sana on venyvä käsite, ja jo paljon ennen kello kahdeksaa
-- jolloin kokouksen piti alkaa -- olivat tuon suuren salin kaikki
sopetkin täpö täynnä väkeä. Neljännestä vailla kahdeksan ulkopuolelle
jäänyt yleisö kohtuuttomasti närkästyneenä alkoi törmätä ovia vastaan
ja mielettömyydessään särki ne ankaran käsikähmän jälkeen, jolloin
monet loukkaantuivat ja poliisipäällikkö Scoblen toinen jalka
katkesi. Tämän anteeksiantamattoman rynnäkön jälkeen, jolloin eivät
ainoastaan kaikki käytävät täyttyneet, vaan sanomalehtimiehillekin
varattu tila aivan anastettiin, arviolta viisituhatta henkeä odotti
matkamiesten saapumista. Kun nämä vihdoin tulivat, asettuivat he
korokkeen etupaikoille, jossa heitä olivat vastassa ei ainoastaan
oman maan vaan myöskin Ranskan ja Saksan johtavat tiedemiehet.
Myöskin Ruotsin edustaja, professori Sergius, tuo Upsalan yliopiston
kuuluisa eläintieteilijä, oli saapuvilla. -- Neljän urotyöntekijän
saapuminen oli merkkinä valtavien suosionosotusten puhkeamiseen, koko
kuulijakunta kohosi seisaalleen ja tervehti heitä eläköönhuudoilla.
Riemua kesti muutaman minuutin ajan. Tarkkaava huomiontekijä
oli kuitenkin erottavinaan suosionmyrskyn seasta vastustaviakin
mielipiteenilmaisuja ja veti siitä sen johtopäätöksen, että asian
käsittely muodostuisi pikemminkin vilkkaaksi kuin sopusointuiseksi.
Kukaan ei kuitenkaan ollut niin tarkkanäköinen, että olisi voinut
arvata, minkä ihmeellisen käänteen se tulisi saamaan.

Noiden neljän tutkimusmatkailijan ulkomuodosta ei tarvitse paljon
sanoa, sillä jo muutamia viikkoja sitten heidän valokuviaan alkoi
näkyä kaikissa lehdissä. Heissä ei paljon huomaa niiden kärsimysten
jälkiä, joita heidän kerrotaan kestäneen. Mahdollisesti professori
Challengerin parta on tullut hiukan pörröisemmäksi, professori
Summerleen piirteet enemmän askeettisiksi ja lordi Roxtonin vartalo
vähän hontelommaksi, kaikki kolme on ehkä aurinko paahtanut
tummaverisemmiksi, kuin mitä he olivat jättäessään rannikkomme, mutta
muuten näyttivät he olevan mainioissa voimissa. Mitä tulee omaan
edustajaamme, niin hän, tuo tunnettu atleetti ja kansainvälinen
jalkapalloilija E. D. Malone, näytti olevan mitä parhaimmassa
kunnossa, ja hyväntahtoinen kiitollinen hymy levisi hänen
rumanpuoleisille kasvoilleen, hänen silmäillessään joukkoa. (Suuri
kiitos, Mac! Odotahan kunnes tapaan sinut kahdenkesken!)

Mielialan tyynnyttyä ja kuulijakunnan istuuduttua sekä retkeilijöille
kohdistettujen suosionosotusten lakattua, lausui puheenjohtaja,
Durhamin herttua, muutamia sanoja kokoukselle. Hän ei tahtonut,
huomautti hän, silmänräpäystä pitemmäksi ajaksi asettua yleisön ja
sitä odottavan ylen harvinaisen mielenkiihottimen väliin. Hänen
asiansa ei ollut edeltäkäsin ilmoittaa, mitä komitean esimies,
professori Summerlee, tulisi puhumaan, mutta huhu tiesi kertoa,
että retkikunnalla oli ollut aivan harvinaisluontoinen menestys.
(Käsientaputusta). Romantiikan aikakausi ei ilmeisesti ole sattunut
ikiammoiseen aikaan, mutta oli olemassa muudan yhteismaa, jossa
romaaninkirjoittajan hurjimmat mielikuvitukset saattoivat yhtyä
tieteellisen totuudenetsijän tosiksi todistettaviin keksintöihin.
Hän tahtoi vielä vain lausua oman ja kaikkein muittenkin yhteisen
ilon siitä, että nämä herrat terveinä ja reippaina olivat palanneet
vaikealta ja vaaralliselta matkaltaan, sillä epäilemätöntä oli,
että jos joku onnettomuus olisi kohdannut laadultaan tämänmoista
retkikuntaa, olisi eläintiede joutunut kärsimään suoraan sanoen
korvaamattoman vahingon. (Voimakkaita käsientaputuksia, joihin
professori Challengerin nähdään yhtyvän.)

Professori Summerlee nousi nyt paikaltaan, ja tämä aiheutti
vielä kerran voimakkaan ihastuksen purkauksen, jollainen myös
silloin tällöin keskeytti hänen esitystään. Hänen esitelmäänsä
ei tässä yhteydessä selosteta _in extenso_ siitä syystä, että
oman erikoiskirjeenvaihtajamme täydellinen matkakertomus tullaan
julkaisemaan lehden liitteinä.

Muutamat yleiset viittaukset siis riittäkööt. Kuvailtuaan matkan
alkuvaiheita ja omistettuaan kauniin kiitossanan ystävällensä,
professori Challengerille, sekä pyydettyään häneltä anteeksi nyt
täysin todistettuihin väitteisiin kohdistunutta epäluuloansa,
kuvaili hän retken vaiheita, kuitenkin huolellisesti välttäen kaikki
sellaiset tiedonannot, jotka olisivat voineet olla kuulijakunnalle
ohjeina tuon merkillisen ylätasangon paikan määräämiseksi. Muutamin
piirtein selostettuaan matkan päävirralta aina kallioitten juurelle
saakka, kiinnitti hän kuulijain mielenkiinnon niihin vaikeuksiin,
joita hän kuvaili retkikunnalla olleen, ennenkun se monien
epätoivoisten yritysten jälkeen, jotka olivat maksaneet kahden
uskollisen palvelijan -- kahden puolirotuisen -- hengen, onnistui
kipuamaan vuorelle. (Tämä puolirotuisia koskeva hämmästyttävä
tiedonanto oli tuloksena Summerleen pyrkimyksestä saada jutusta
eroitetuksi arveluttavat yksityisseikat.)

Näin mielikuvituksessa vietyään kuulijakuntansa ylängön laelle,
jätti hän sen sinne kiikkiin sillan suistuttua syvyyteen ja
siirtyi kuvailemaan tuon ihmeellisen maan vaaroja ja houkutuksia.
Henkilökohtaisista seikkailuista hän puhui vähän, pannen
pääpainon tieteen korjaamalle runsaalle sadolle ylätasangon
rikkaan imettäväis-, lintu-, hyönteis- ja kasvimaailman tultua
tutkimuksen piiriin. Varsinkin coleoptera -- kovakuoriaiset -- ja
lepidoptera -- perhoset olivat runsain lajivarastoin olleet täällä
edustettuina, ja muutamina viikkoina oli edellisiä saatu säilöön
neljäkymmentäkuusi ja jälkimäisiä yhdeksänkymmentäneljä uutta
lajia. Yleisön mielenkiinto kohdistui kuitenkin parhaastaan suuriin
eläimiin, varsinkin niihin suuriin eläinlajeihin, joiden oli luultu
jo aikoja sitten kuolleen sukupuuttoon. Hän esitti niitä pitkän
luettelon, mutta piti luultavana, että se karttuisi huomattavasti,
kunhan paikka perusteellisemmin tutkitaan. Hän ja hänen toverinsa
olivat nähneet vähintäinkin kaksitoista eläintä, useimmat kaukaa,
jotka eivät voineet olla mitään tieteen tähän asti tuntemia lajeja.
Hän mainitsi esimerkkeinä käärmeen, jonka siniseen vivahtava
purppuranvärinen ruumis oli ojentuneena ollut viidenkymmenenyhden
jalan pituinen, sekä suuren valkean olion, luultavastikin
imettäväisen, joka pimeässä loisti fosforinvaloisena. Hän puhui
myös suuresta mustasta yöperhosesta, jonka puremaa intiaanit olivat
pitäneet hyvin myrkyllisenä. Paitsi näitä aivan uusia lajeja, oli
ylängöllä runsaasti tunnettuja esihistoriallisia eläinmuotoja,
joista jotkut polveutuivat aina jurakaudelta saakka. Näiden muassa
mainitsi hän jättiläismäisen ja luonnottoman stegosauruksen, jonka
mr Malone oli nähnyt juomassa järven rannalla ja jonka kuva oli
piirustettu tuon kuolleen ameriikkalaisen matkamiehen luonnoskirjaan,
hänen, joka ensimäisenä oli käynyt tässä vieraassa maailmassa. Hän
kuvaili myöskin iguanodonia ja pterodaktylia -- kahta ensimäiseksi
kohtaamaansa ihmettä.

Sitten saattoi hän kuulijansa jännittyneinä pidättämään henkeänsä
tekemällä selkoa noista kauheista lihaasyövistä dinosaurioista,
jotka monta eri kertaa olivat vainonneet retkikunnan jäseniä,
ollen kaikista heidän kohtaamistaan eläimistä peljättävimpiä.
Sitten siirtyi hän kuvailemaan valtavaa ja saaliinhimoista
phororachus-lintua ja suurta hirveä, joka vielä nytkin kuljeksii
tuolla ylängöllä. Mutta vasta alettuaan puhua Keskusjärven
mysterioista hän saattoi yleisön mielenkiinnon ja jännityksen
äärimmilleen. Täytyi nipistää käsivarttansa tullakseen vakuutetuksi
siitä että oli hereillään, kun kuuli tuon viisaan ja käytännöllisen
professorin tasaisella äänellä kertovan tavattoman suurista
kolmisilmäisistä kalaliskoista ja mahtavista vesikäärmeistä, joita
eli tässä velhomaisessa järvessä. Sitten hän lausui muutaman
sanan intiaaneista ja ihmeellisestä ihmisenmuotoisten apinoitten
siirtokunnasta; hän mainitsi näiden apinoitten epäilemättä edustavan
Javan pithecantropusta korkeampaa astetta sekä että ne ovat
lähempänä n.k. "puuttuvaa rengasta" kuin mikään tähän asti tunnettu
eläinlaji. Lopuksi hän kuulijakunnan riemuksi kuvaili professori
Challengerin keksimää sangen nerokasta mutta perin vaarallista
ilmapurjehduskojetta sekä päätti muistosta haipumattoman esityksensä
kertomalla, miten retkikunta vihdoin pääsi pois ylängöltä ja voi
alkaa paluumatkansa sivistyneeseen maailmaan.

Oli toivottu että asian käsittely olisi päättynyt tähän sekä
että upsalalaisen professori Sergiuksen esittämä kiitos- ja
onnittelulauselma olisi saavuttanut kaikkien yhteisen suostumuksen,
mutta pian huomattiin, että asia ei päättyisi niin tyynesti. Illan
kuluessa oli silloin tällöin päässyt ilmoille vastalauseentapaisia,
ja nyt nousi paikaltaan edinburgilainen tohtori James Illingworth.
Tri Illingworth kysyi, eikö oikaisuehdotuksen pitäisi tulla
lausutuksi ennen päätöksen tekoa.

Puheenjohtaja: "Tietysti, jos sellainen katsotaan tarpeelliseksi
esittää."

Tri Illingworth: "Teidän armonne, pahoin pelkään että asian laita on
sellainen."

Puheenjohtaja: "Alkakaamme siis heti."

Professori Summerlee, joka on hypähtänyt paikaltaan: "Sallittakoon
minun saada ilmoittaa, teidän armonne, että tämä henkilö on
minun personallinen vihamieheni aina siitä ajasta asti, jolloin
polemiseerasimme _Quaterly Journal of Sciencessä_ bathybiuksen
todellisesta luonnosta."

Puheenjohtaja: "En katso voivani puuttua henkilökohtaisiin
suhteisiin. Jatkakaa."

Oli paikotellen hyvin vaikeata kuulla tri Illingworthin sanoja, sillä
ne herättivät voimakkaan oppositsionin tutkimusmatkailijain ystävien
taholta. Yritettiinpä tempaista puhuja alas korokkeelta. Mutta
kun hän oli tavattoman kookas ja väkevä-ääninen, sai hän melusta
huolimatta lopetettua puheensa. Ensi hetkestä asti oli ilmeistä, että
hänellä oli salissa paljon ystäviä ja liittolaisia, vaikkakin ne
muodostivat vain vähemmistön salin koko kuulijakunnasta. Suuri osa
yleisöä näytti asettuneen valppaan puolueettomuuden kannalle.

Tri Illingworth lausui huomautustensa johdatuksessa korkeasti
arvostavansa sekä professori Challengerin että professori Summerleen
tieteellisiä ansioita. Hän valitti suuresti, että oli tahdottu nähdä
jotain henkilökohtaista kaunaa hänen tieteellisen totuudenrakkautensa
aiheuttamassa esiintymisessään. Hänen asemansa oli nyt aivan
sama, kuin professori Summerleen viime kokouksessa. Silloin
professori Challenger oli esittänyt muutamia väitteitä, joiden
totuudenmukaisuuden hänen virkatoverinsa asetti kysymyksenalaiseksi.
Nyt esiintyi sama virkatoveri samoin väittein, kuvitellen, ettei
kukaan nousisi niitä vastustamaan. -- ("Juuri niin, Ei", ja pitkä
keskeytys, jonka aikana sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla
professori Challengerin pyytävän puheenjohtajan suostumusta
siihen, että hän saisi heittää tri Illingworthin kadulle.) --
Vuosi sitten _yksi_ mies väitti erinäisiä seikkoja. Nyt sensijaan
_neljä_ henkilöä toi kuultaviksi vielä hämmästyttävämpiä asioita.
Tarvitsiko tämän lopullisesti todistaa mitään, varsinkin kun esitetyt
selosteet olivat sisällöltään ja laadultaan äärettömän mullistavia
ja epätodenmukaisia? Olihan tuoreita esimerkkejä miehistä, jotka
olivat tulleet tuntemattomista seuduista valheellisin kertomuksin;
ne oli liian hätäpikaa uskottu tosiksi. Näyttäytyisikö nyt Lontoon
Zoologinen laitos yhtä herkkäuskoiseksi? Hän myönsi, että komitean
jäsenet olivat luotettavia miehiä. Mutta ihmisluonto on niin
monisäikeinen. Professoreitakin voi johtaa harhaan kunnian- ja
maineenhimo. Me olemme kaikki kuin valkean ympärillä räpytteleviä
perhosia. Kuuluisat metsästäjät tahtoisivat mielellään voida esittää
juttuja, joiden rinnalla kaikkien muiden saavutukset olisivat
vähäpätöisiä, ja sanomalehtimiehillä taas ei voi olla kuin yksi
mieli suurta hälinää nostavien uutisten julkaisemisesta, vaikkakin
sitten mielikuvitusvoiman täytyisi tulla tapahtuneitten asioitten
avuksi. Kullakin komitean jäsenellä on ollut omat syynsä saada
tulokset mahdollisimman suuriksi. ("Hävytöntä! Hävytöntä!") Hän ei
tahtonut ketään loukata. ("Niinhän juuri teette!" Keskeytyksiä).
Todistukset näiden ihmeellisten satujen todenperäisyydestä olivat
tavattoman heikot. Mitä ne muka olivat? Joitakin valokuvia. Voidaanko
väittää valokuvien tänä silmänkääntötemppujen aikana kelpaavan
todistuskappaleiksi? Tässä esitettiin kertomus köydellä maahan
laskeutumisesta, joka muka olisi tehnyt mahdottomaksi suurempien
esineitten mukaanoton. Mahdollista, mutta ei vakuuttavaa. On sanottu
lordi John Roxtonin väittäneen omaavansa phororachuksen pääkallon.
Hän voi niin väittää, mutta sitä olisi hauska nähdä.

Lordi John Roxton: "Väittääkö tuo mies minua valehtelijaksi?" (Melua
salissa).

Puheenjohtaja: "Järjestykseen! Tri Illingworth, pyydän
teitä lopettamaan huomautuksenne ja esittämään ehdotuksenne
oikaisulauselmaksi."

Tri Illingworth: "Teidän armonne, minulla olisi paljon enemmän
sanottavaa, mutta taivun teidän vaatimukseenne. Minä ehdotan,
että professori Summerleelle annetaan erikoinen kiitos hänen
mielenkiintoisesta esityksestään, mutta esitettyä asiaa älköön
pidettäkö todistettuna vaan annettakoon se suuremman ja, mikäli
mahdollista, luotettavamman komitean tutkittavaksi."

On mahdoton kuvailla sitä hämminkiä, minkä tämä oikaisuehdotus
aiheutti. Suuri osa kuulijoista ilmitoi syvän paheksumisensa
tästä arvoisia matkamiehiä kohdanneesta solvauksesta, meluttiin
ja huudettiin: "Sitä ei saa panna pöytäkirjaan!" "Peruuttakaa
ehdotuksenne!" "Ajakaa hänet ulos!" kuului monelta taholta. Toiselta
puolen tyytymättömät -- joita näköjään ei ollut vähän -- vaativat
oikaisuehdotuksen hyväksymistä ja huusivat "Järjestykseen!" "Herra
puheenjohtaja!" ja "Asiaan!" Takimmaisilla penkeillä ei selviydytty
kysymyksestä ilman käsikähmää, ja lääketieteen ylioppilaat, jotka
tungeskelivat salin tässä osassa, jakelivat häikäilemättä iskuja
toisilleen. Ainoastaan lukuisten naisten läsnäolo esti yleisen
tappelun syntymisen. Mutta äkkiä sattui keskeytys, tyynnyttiin ja
salissa tuli aivan hiljaista. Professori Challenger oli noussut
paikaltaan. Hänen ulkonäkönsä ja esiintymistapansa ovat omituisesti
vaikuttavat, ja kun hän kohotti kätensä kehoittaen yleisöä
palautumaan järjestykseen, vaikenivat nuo kuohuvat tunteet äkisti, ja
koko kuulijakunta odotti saada kuulla hänen puhuvan.

"Monet täälläolevista", sanoi professori Challenger, "muistanevat
varmaan, että äskeistenkaltaiset narrimaisen ja sopimattoman
käytöksen ilmaisut olivat senkin kokouksen tunnusmerkkejä, jossa
yleisöllä viimeksi oli tilaisuus kuulla minun puhuvan. Sillä kertaa
professori Summerlee ennen muita astui yli sopivaisuuden rajojen,
ja vaikkakin hän nyt on tullut toiselle mielelle ja katuu, ei
tuo asia sentään ole täysin unohdettu. Tänä iltana olen äskeisen
puhujan esittämänä saanut kuulla samantapaisia ja vielä solvaavampia
lausuntoja ja vaikkakin suuresti loukkaan itsetietoisuuttani
alentuessani tuon henkilön älylliselle katsantokannalle, koetan
kuitenkin sen tehdä poistaakseni ne kohtuuttomat epäilykset,
mitä olen muutamain kuulijain huomannut hautovan. (Naurua ja
keskeytyksiä). Minun ei tarvinne muistuttaa kuulijoitani siitä,
että vaikkakin professori Summerlee tutkijakomitean esimiehenä
on täällä tänä iltana puhunut, olen minä kuitenkin yrityksen
varsinainen alkaja, ja kaikki onnelliset tulokset ovat katsottavat
minun saavutuksikseni. Minä olen tyynesti vienyt nämä kolme herraa
ilmoittamalleni paikalle ja, kuten olette kuulleet, olen saanut
heidät vakuutetuiksi esittämäni selostuksen totuudesta. Olimme
toivoneet, että palatessamme emme tapaisi ketään, joka olisi kyllin
paksupäinen vastustaakseen meidän yhteistä todistustamme. Edellisen
kokemukseni varoittamana en kuitenkaan ole tullut tänne tuomatta
mukanani todistuskappaleita, jotka saavat jokaisen järkevän ihmisen
vakuutetuksi. Kuten professori Summerlee jo on sanonut, saivat
apinaihmiset leiriämme ryöstäessään käsiinsä kameramme ja useimmat
levyt menivät piloille. (Pilkallisia huudahduksia, naurua ja 'sitä
me emme usko' kuului salin takaosasta). Mainitsin apinaihmiset enkä
voi olla huomauttamatta, että jotkut nyt kuuluviini tulevat äänet
mitä elävimmin tuovat muistooni noitten mieltäkiinnittävien eläinten
parissa tekemäni kokemukset. (Naurua). Vaikkakin monet korvaamattoman
arvokkaat levyt ovat menetetyt, on meillä kuitenkin joukko valmiita
valokuvia, jotka esittävät ylätasankoa ja sillä vallitsevia
olosuhteita. Syytetäänkö meitä valokuvien väärennyksestä?" (Eräs
ääni: "Kyllä" ja kova melu, joka päättyi siten, että muutamia
henkilöitä työnnettiin ulos salista.) "Valokuvat jätetään kernaasti
asiantuntijoitten tarkastettaviksi. Mutta mitä muita todistuksia
heillä oli? Paon aiheuttamien olosuhteitten vallitessa oli tietysti
mahdotonta ottaa mukaan paljon tavaraa, mutta he olivat pelastaneet
kuitenkin professori Summerleen perhos- ja kovakuoriaiskokoelmat,
jotka sisälsivät monia uusia lajeja. Eikö tämä kelvannut
todistukseksi? (Monet äänet: 'Ei'). Kuka sanoi ei?"

Tri Illingworth, joka on noussut paikaltaan: "Me väitämme, että
sellainen kokoelma on voitu tehdä muuallakin kuin jollakin
esihistoriallisella ylätasangolla." (Käsientaputusta).

Professori Challenger: "Epäilemättä me, sir, kumarramme tieteellistä
auktoriteettianne, vaikkakin täytyy sanomani, että nimi ei juuri ole
tunnettu. Mutta jos nyt sivuutamme sekä valokuvat että entomologisen
kokoelman, kiinnitän minä huomionne siihen luotettavaan selontekoon,
jonka me voimme antaa monista tähän asti aivan hämäristä seikoista.
Minä mainitsen esimerkkinä pterodaktylin elintavat (eräs ääni:
'lörpötystä' ja melua), minä väitän, että me voimme luoda valoa
pterodaktylin elintapoihin. Minulla on salkussani ja voin näyttää
teille tämän eläimen luonnon mukaan tehdyn kuvan, joka on saattava
teidät vakuutetuiksi --"

Tri Illingworth: "Ei mikään kuva, olkoon millainen tahansa, voi saada
meitä vakuutetuiksi."

Professori Challenger: "Te tahtoisitte nähdä itse eläimen?"

Tri Illingworth: "Tietysti,"

Professori Challenger: "No uskoisitteko sitten?"

Tri Illingworth (nauraa): "Totta kaiketi."

Ja nyt seurasi illan suuri sensatsioni -- numero niin draamallinen,
ettei sellaista tule toista löytymään tieteellisten kokouksien
historiassa. Professori Challenger nosti kätensä merkiksi, ja
heti nähtiin hänen toverinsa mr E. D. Malonen kohoavan paikaltaan
ja astuvan korokkeen taakse. Hetken perästä hän tuli takaisin
jättiläiskokoisen neekerin seuraamana ja he kantoivat suurta
nelikulmaista laatikkoa. Se oli arvattavasti hyvin raskas,
sillä hitaasti he sitä raahasivat ja laskivat sen professorien
tuolirivin eteen. Salissa oli tullut aivan hiljaista, ja kaikki
seurasivat jännittynein katsein mitä korokkeella tapahtui.
Professori Challenger veti pois pyörillä liukuvan reiällisen kannen,
Kurkistettuaan laatikkoon näpäytteli hän useita kertoja sormiaan ja
sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla hänen hyväilevällä äänellä
puhelevan: "No tulehan nyt, pikku simasuu!" Vähän tämän jälkeen
laatikosta kuului rätinää ja sen pohjalta kohosi kauhea, iljettävä
eläin, joka asettautui istumaan laatikon reunalle. Ei edes se seikka,
että Durhamin herttua aivan äkkiarvaamatta putosi korokkeelta,
voinut herättää kauhistuneen yleisön huomiota. Olion ulkomuoto
muistutti kaikkein vääristellyintä, nurinkurisinta fysionomiaa, mitä
minkään järjettömän keskiaikaisen kuvaniekan mielikuvitus on saanut
aikaan. Se oli ilkeä ja hirvittävä, ja sen kaksi pientä punaista
silmää hehkui kuin hiilet. Sen leveässä, hurjassa kidassa oli kaksi
riviä haimaisia hampaita. Sen koukkuisilla olkapäillä poimutteli
jokin vanha harmaan shaalin näköinen laite. Se oli lapsuusajan
ruumiillistunut "mörkö". Salissa tultiin rauhattomaksi; joku päästi
kirkaisun, kaksi ensimäisellä tuolirivillä istunutta naista putosi
taintuneina lattialle ja korokkeella huomattiin yleinen pyrkimys
seuraamaan puheenjohtajaa orkesteriosastoon.

Ensi hetkinä oli syntyä yleinen pakokauhu. Professori Challenger
kohotti kätensä tyynnyttääkseen yleisöä, mutta tämä liike säikähdytti
ja saattoi rauhattomaksi hänen vieressään olevan kuvatuksen. Tuo
merkillinen shaali ojentautui ja alkoi räpytellä nahkamaisina
siipinä. Eläimen omistaja koetti tarttua sen koipeen kiinni, mutta
liian myöhään. Se oli kohonnut laatikon reunalta ja lenteli nyt
kehässä salia kiertäen, kymmenen jalan pituisten siipien pitäessä
kuivaa viuhinaa ja inhoittavan hajun levitessä koko huoneeseen.
Parvilla olijat alkoivat peljätä, hehkuvien silmien ja terävän nokan
heitä lähestyessä, ja heidän huutonsa säikäyttivät tuon räpyttelevän
eläimen aivan hurjapäiseksi. Se lisäsi vauhtiaan ja puski seiniä ja
kattokruunuja vastaan. "Akkuna, taivaan tähden, sulkekaa akkuna!"
huusi professori hypellen korokkeella ja epätoivoisena väännellen
käsiään. Mutta varoitus tuli liian myöhään. Heti senjälkeen tuo
yleistä kauhua herättänyt olio, joka oli pompahdellut seinästä
toiseen kuin koiperhonen kaasukuulassa, löysi aukinaisen akkunan,
työnsi inhoittavan ruumiinsa sen lävitse ja katosi. Professori
Challenger vaipui tuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä, koko yleisön
huoatessa keventynein mielin, päästyään eroon tuosta pedosta.

Ja kuinka kuvailla mitä sitten tapahtui, kun enemmistön kuohuva ilo
ja vähemmistön muuttuneet tunteet yhtyivät suureksi liikutuksen
aalloksi, joka vyöryi esiin salin takaovesta, kasvoi, lainehti
oskesteriosaston ylitse, nousi korokkeelle ja harjallaan vei pois nuo
neljä sankaria? (Ei hulluimmin sanottu, kunnon Mac!) Yleisö tahtoi
nyt hyvittää äskeisen oikeudentuntonsa niukkuuden. Kaikki olivat
jaloillaan. Kaikki huusivat ja liikehtivät. Joukko riemuitsevia
miehiä tungeskeli matkamiesten ympärillä. "Nostakaa heidät ilmaan!"
huusivat sadat äänet. Silmänräpäyksessä nuo neljä miestä lennähtivät
joukon päitten yläpuolelle. Turhaan he koettivat tempoa itseään irti.
Heitä pidettiin lujasti korkeilla kunniapaikoillaan ja vaikkapa
olisi tahdottukin laskea heidät alas, olisi se ollut kovin vaikeata,
kun joukko oli niin taaja. "Regent Streetille! Regent Streetille!"
huusivat äänet. Tiheään sulloutunut yleisö alkoi huojua, ja hidas
ihmisvirta, joka olkapäillään kantoi neljää miestä, vetäytyi ovea
kohti. Ulkona kadulla kohtasi katsojaa tavaton näky. Ainakin
satatuhantinen joukko odotti siellä. Tuo määrätön ihmismeri tervehti
neljää seikkailijaa kaikuvilla eläköönhuudoilla heidän joukon päitten
päällä tultuaan näkyville ja sähkölamppujen valaistessa heidän
kasvonpiirteensä. "Kulkueeksi! Kulkueeksi!" huudettiin. Ja tiheänä
falangina, sulkien kadut seinästä seinään, lähti joukko liikkeelle
kulkien Regent Streetin, Pall Mallin, St. James's Streetin ja
Piccadillyn kautta. Lontoon koko liikenne keskeytyi ja monia pikku
yhteentörmäyksiä lienee sattunut mielenosoittajien ja toiselta puolen
poliisin sekä ajurien välillä. Vasta puolenyön aikaan päästettiin
nuo neljä tutkimusmatkailijaa rauhaan ja heistä erottiin lordi John
Roxtonin nuorenmiehen-asunnon portilla Albanyssa, innostuneen joukon
kuorossa laulettua: "Niitä poikia kiitämme lauluin" ja päätettyä
ohjelman kuninkaanlaululla. Niin loppui eräs merkillisimpiä iltoja,
mitä Lontoossa pitkiin aikoihin on ollut.

       *       *       *       *       *

Näin kertoi ystäväni Macdona, ja hänen selostuksensa oli kyllä
aivan oikea vaikkakin hieman väritetty. Mitä tuohon voimakkaimmin
vaikuttaneeseen välikohtaukseen tulee, oli se yleisölle tietenkin
hämmästyttävä yllätys, mutta tarvitsee tuskin mainita, että sellainen
se ei ollut meille. Lukija kai muistaa, kuinka minä tapasin lordi
John Roxtonin suojelevaan krinuliiniin pukeutuneena, kun hän oli
menossa hakemaan professori Challengerille "pedon poikasta".
Minä olen myöskin maininnut siitä vaivasta, minkä professori
Challengerin matka tavarain kuljettaminen meille tuotti, lähtiessämme
ylätasangolta, ja jos olisin kuvaillut merimatkaamme, olisi minulla
ollut paljon puhumista siivottoman matkatoverimme ruokahalusta ja
mikä puuha meillä oli tyydyttäessämme sitä pahentuneilla kaloilla.
En ollut aikaisemmin tästä juuri maininnut, kun professori jyrkästi
vaati, ettei tuon kieltämättömän todistuskappaleen maahantuonnista
saisi herätä hämärintäkään aavistusta kenessäkään ennen sitä hetkeä,
jolloin hänen vihollistensa vastustus lopullisesti nujerrettaisiin.

Vielä sana Lontoon-pterodaktylin kohtalosta. Siitä ei voida sanoa
mitään varmaa. Kaksi säikähtynyttä naista todistaa, että se ensin
lensi Queen's Hallin katolle ja parisen tuntia istui siellä
liikkumattomana, kuin olisi se ollut raudasta valettu helvetillinen
ilmestys. Seuraavan päivän iltalehdissä kerrottiin, että sotamies
Miles Coldstreamkaartista oli vartioidessaan Marlborough Housen
sisäänkäytävää luvattomasti jättänyt vartiopaikkansa ja joutunut
sotaoikeuteen vastaamaan tästä rikkomuksesta. Sotamies Milesin
kertomusta, että hän oli heittänyt pyssynsä ja lähtenyt juoksemaan
katua pitkin, nähtyään kuun ja itsensä välissä äkisti paholaisen,
ei tosin oikeus ottanut uskoakseen, mutta lienee sillä jotain
yhteyttä kysymyksessä olevan asian kanssa. Ainoa todistus, mikä
minulla vielä on esitettävänä, on saatu hollantilais-ameriikkalaisen
postialuksen _Friesland'_in laivakirjasta, ja mainitaan siinä, että
laivasta oli noin kymmenen peninkulman päässä Englannin rannikosta
nähty merkillinen, puoleksi lentävää vuohta, puoleksi suunnatonta
nahkasiipeä muistuttava otus, joka kauheata vauhtia lensi lounaista
kohti. Jos kotiseudun vaisto ohjasi sitä oikeaan suuntaan, ei
ole epäilystäkään, etteikö Euroopan viimeinen pterodaktyli olisi
heittänyt henkeänsä jossakin kaukana Atlannilla.

Ja Gladys -- oi, minun Gladyni! -- mystillinen Gladysjärvi, jonka
nimi tästedes aina tulee olemaan Keskusjärvi, sillä koskaan en
minä tee hänen nimeänsä kuolemattomaksi. Enkö aina ennen ollutkin
huomaavinani jonkunlaista kovuutta hänen luonteessaan? Eikö minusta
vain silloinkin, kun ylpeillen olin totellut hänen käskyjänsä,
ollut tuntunut ihmeelliseltä tämä rakkaus, joka ajoi rakastetun
kuolemaan tai ainakin saattoi hänen henkensä vaaraan? Enköhän
minä sentään silloin tällöin koettaessani katsoa hänen kauniitten
kasvojensa ohitse suoraan hänen sielunsa sisimpään huomannut siellä
itsekkäisyyden ja oikullisuuden varjojen häilyvän? Rakastiko hän
sankarillisuutta ja kaikkea suurenmoista sen oman itsensä takia, vai
eikö hän pikemminkin olisi tahtonut saavuttaa siten itselleen, ilman
mitään vaivannäköä tai uhrausta, jonkunlaista maineen heijastusta?
Vai ovatko nämä ajatukset vain luulottelevaa viisautta, joka ilmestyy
vasta perästäpäin? Tämä oli elämäni raskain kokemus. Alussa se teki
minut kyynikoksi. Mutta kirjoittaessani tätä nyt viikon kuluttua ja
kun lordi John Roxtonilla ja minulla jo on ollut sangen merkittävä
keskustelumme -- no niin, pahemminkin voisivat asiat olla.

Koetan olla mahdollisimman suppea. En ollut Southamptoniin saanut
ainoatakaan kirjettä enkä sähkösanomaa ja kuumeisen rauhattomana
minä saavuin tuolle pienelle Streathamissa sijaitsevalle huvilalle
kymmenen aikaan illalla. Elikö hän vai oliko hän kuollut? Kuinka
toteutuisivatkaan unelmani avoimesta sylistä, hymyilevistä kasvoista
ja kiitollisista sanoista hänen rakkaalleen, joka täyttääkseen hänen
oikkunsa oli pannut oman elämänsä vaaranalaiseksi? Minä olin jo
laskeutunut alas korkeilta vuorilta ja kuljin peräti maajalassa. Jos
hänellä oli vaikenemiseensa hyvät syyt, niin voisin uudelleen nousta
pilviin. Minä ryntäsin puiston halki, kolkutin kaikin voimin porttia,
ryntäsin tyrmistyneen palvelustytön ohi ja astuin vierashuoneeseen.
Gladys istui suuren verhotun lampun alla olevalla pienellä sohvalla
pianon vieressä. Kolmella askeleella olin rientänyt lattian poikki ja
tarttunut hänen molempiin käsiinsä.

"Gladys!" huusin minä. "Gladys!"

Hän katseli minua hämmästyneenä. Hän oli jollakin merkillisellä
tavalla muuttunut. Tuo silmien ilme, kylmä tuijottava katse,
yhteenpuristuneet huulet olivat minulle ennen näkemättömiä. Hän veti
pois kätensä.

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi hän.

"Gladys!" huudahdin minä. "Miten ovat asiat? Olethan sinä kai minun
Gladyni -- pikku Gladys Hungerton?"

"En", sanoi hän, "minä olen Gladys Potts. Saanko esittää teille
mieheni."

Miten kohtuuton on elämä! Siinä minä nyt seisoin koneellisesti
kumartaen ja puristaen pienen punatukkaisen herran kättä, joka oli
istunut mykkyräisissään minulle ennen pyhitetyssä nojatuolissa. Me
kumartelimme ja irvistelimme toisillemme.

"Isäni antaa meidän asua täällä toistaiseksi. Me laitamme juuri omaa
kotiamme kuntoon", sanoi Gladys.

"Vai niin, minä ymmärrän", sanoin minä.

"Te ette siis Parassa saanut kirjettäni?"

"En ole saanut mitään kirjettä."

"Oh, miten ikävää. Se olisi selittänyt kaikki."

"Asia on selvä muutenkin", sanoin minä.

"Olen puhunut kaiken teitä koskevan Williamille", sanoi hän. "Meillä
ei ole mitään salaisuuksia. Minä olen hyvin pahoillani tähtenne.
Mutta mitään erittäin syvällistä se ei kai voinut olla, kun saatoitte
noin lähteä maailman ääreen ja jättää minut tänne yksin? Ette kai ole
vihainen minulle?"

"En mitenkään. Luulenpa että nyt lähden."

"Ottakaa joitakin virvokkeita", sanoi tuo pieni mies ja lisäsi
tuttavallisesti: "Kas tällainenhan on maailman meno, eikö totta? Ja
minkä sille mahtaa, kun ei kerran moniavioisuus ole sallittua -- minä
tarkoitan, niin no, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tarkoitan."

Hän nauroi kuin idiootti, minun käydessäni ovea kohti.

Olin jo astunut sen ulkopuolelle, kun äkisti sain haaveellisen
päähänpiston ja palasin takaisin onnellisen kilpailijani luokse, joka
heitti hermostuneen katseen sähkökelloon.

"Tahdotteko vastata kysymykseeni?" sanoin minä.

"Ellei se ole perin kohtuuton", sanoi hän.

"Kuinka te käyttäydyitte? Oletteko etsinyt ja löytänyt jonkun salatun
aarteen, oletteko käynyt pohjoisnavalla tai voittanut merirosvon tai
lentänyt Kanaalin ylitse, tai mitä te olette tehnyt? Millainen on
teidän romanttinen sädekehänne? Kuinka olette saanut sen hankituksi?"

Hän tuijotti minuun, toivottoman ilmeen kuvastuessa hänen
tyhjänpäiväisellä, kiltillä, partaisella pikku naamallaan.

"Arveletteko että tuo on jotakin henkilökohtaista?" sanoi hän.

"Vielä toinen kysymys. Mikä te olette? Mikä on ammattinne?"

"Olen asianajotoimiston kirjuri", sanoi hän. "Toinen mies Johnson ja
Marivalella, 41, Chancery Lane."

"Hyvää yötä", sanoin minä ja katosin muitten musertuneitten sankarien
lailla pimeään, surun, raivon ja naurunhalun kuohuessa minussa kuin
kiehuvassa padassa.

       *       *       *       *       *

Vielä erään kohtauksen lyhyt kuvaus, ja sitten lopetan. Eilen olimme
illallisella lordi John Roxtonin nuorenmiehenasunnossa, tupakoimme
ja hyvinä tovereina juttelimme seikkailuistamme. Tuntui varsin
somalta nähdä nämä hyvintunnetut kasvot tässä ympäristössä. Tuossa
istui Challenger alentuvine hymyineen, raskaine silmäluomineen,
suvaitsemattomine silmineen, tuuheine partoineen, valtavan rintansa
paisuessa ja puuskuttaessa, kun hän luki lakia Summerleelle.
Ja Summerlee sitten -- hänellä oli lyhyt ruusupuinen piippunsa
ohuitten viiksien ja harmaan pukinparran välissä, hänen laihojen
kasvojensa työntyessä kiivaan riidan kestäessä esiin, samalla kun hän
mahdollisimman pontevasti vastusti Challengerin kaikkia väitteitä.
Ja isäntämme sitten uurteisine kotkankasvoineen, kylmine, sinisine
jäätikkösilmineen, joiden pohjalla aina asui satiirin ja huumorin
hohdetta. Tällainen on viimeisin vaikutukseni heistä.

Illallinen oli jo syöty. Me istuimme hänen omassa pyhäkössään, tuossa
ruusunvärisen valaistuksen ja monien voitonmerkkien huoneessa,
ja lordi Johnilla oli jotain meille sanottavaa. Hän oli ottanut
muutamasta kaapista esiin vanhan sikarilaatikon ja tämän hän asetti
meidän eteemme pöydälle.

"Tästä asiasta minun olisi ehkä jo aikaisemmin pitänyt puhua teille",
hän sanoi, "mutta tahdon ensin tulla täysin varmaksi sen oikeasta
laidasta. Ei maksa vaivaa herättää toiveita, jotka sitten rohistuvat.
Mutta nyt on kysymys faktoista eikä enää toiveista. Te muistatte tuon
päivän, jolloin löysimme pterodaktylipesän suolta -- eikö totta? Maan
laatu siinä kiinnitti minun huomiotani. On mahdollista että ette
tulleet panneeksi merkille sitä, ja sanonpa sentähden nyt, mitä se
oli. Siinä oli vulkaaninen silmäke, jonka sinisavi oli täyttänyt."

Professorit nyökkäsivät päätään.

"Nyt on asia sellainen, että minä olen nähnyt vain yhden ainoan
paikan, joka oli vulkaaninen sinisaven täyttämä kraateri. Tuo paikka
oli tunnettu suuri De Beers-timanttikaivos Kimberleyssä. Olin siis
joutunut timanttikuumeeseen. Tekaisin häkintapaisen säilyttääkseni
henkeni noitten löyhkäävien petojen parissa ja vietin siellä
lapioineni onnellisen päivän. Nämä minä sieltä sain."

Hän aukaisi sikarilaatikon, kaatoi sen kumolleen, ja kaksi- tai
kolmekymmentä hiomatonta kiveä, joiden koko vaihteli herneen ja
kastanjan väliasteissa, vierähti pöydälle.

"Te ehkä arvelette, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt puhua
teille asiasta. Sen olisin tehnyt, mutta minä tiedän, että maailma
on täynnä varomattoman tielle viritettyjä ansoja ja että kivet
voivat olla miten suuria tahansa ja kuitenkin niillä on pieni arvo.
Minä otin ne sentähden kotiin ja jätin heti ensimäisenä päivänä
yhden Spinksille pyytäen, että se hiottaisiin ja arvonsa puolesta
määriteltäisiin."

Hän otti taskustaan pillerirasian ja pudotti siitä nähtäväksemme
säihkyvän timantin -- yhden kauneimmista kivistä mitä eläissäni olen
nähnyt.

"Kas tämä on tulos", sanoi hän. "Hän arvioi ne yhteensä vähintäin
kahdensadantuhannen punnan arvoisiksi. Tietysti meillä kaikilla on
yhtä suuri osuus niihin. Mikään muu ei voi tulla kysymykseen. No,
Challenger, mitä aiotte tehdä viidelläkymmenellätuhannellanne?"

"Jos te todella pysytte tuossa auliissa käsityksessänne", sanoi
professori, "niin luulenpa että perustan yksityisen museon, jollaista
jo kauan olen unelmissani hautonut."

"Entä te, Summerlee?"

"Minä luultavasti otan virkaeron ja siten saan aikaa antautuakseni
kalkkikivettymien luokitteluun."

"Ja minä käytän omani", sanoi lordi John, "varustaakseni retkikunnan
ja vielä kerran heittääkseni silmäyksen tuolle rakkaalle vanhalle
ylängölle. Mitä tulee teihin, nuori ystäväni, niin te kai käytätte
rahanne mennäksenne naimisiin."

"Enpä niinkään", sanoin minä surullisesti hymyillen. "Jos tahdotte
ottaa minut mukaan, tulen kernaammin teidän kanssanne."

Lordi John ei sanonut mitään, mutta ruskea käsi ojentautui pöydän
ylitse ja tarttui omaani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut maailma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.