Title: Kansa ja sen kuninkaat - Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi
Author: Heidenstam, Verner von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansa ja sen kuninkaat - Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi" ***


KANSA JA SEN KUNINKAAT

Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Ruots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar



WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

      I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö.
     II. Vanha Ane.
    III. Adilsin kultasepät.
     IV. Ingjald Ilkeämielinen.
      V. Lodbrokin pojat.
     VI. Ansgarius.
    VII. Kilpineito.
   VIII. Sigrid Äveriään kosijat.
     IX. Arnljot Jälliläinen.
      X. Kreikan kuninkaan talonvahti.
     XI. Vanha Sverker.
    XII. Vetehinen.
   XIII. Jättiläisnainen.
    XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas.
     XV. Kuka oli vieraamme.
    XVI. Birger Jaarli.
   XVII. Hovan tappelu.
  XVIII. Torkkeli Nuutinpoika.
    XIX. Nyköpingin pidot.
     XX. Joulu-yö Finnstadissa.
    XXI. Maunu Liehakko.
   XXII. Visby.
  XXIII. Kuningas Albrektin aikaan.
   XXIV. Engelbrekt.
    XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä.
   XXVI. Pikku Sisar.
  XXVII. Brunke-vuoren tappelu.
 XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä.
   XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet.
    XXX. Nuori herra Sten.
   XXXI. Tukholman verilöyly.



I.

LUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.


KANSA NURKUU.

Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja
pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea
sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja
kuollutta metsässä.

Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista
rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä
kuin koskaan ennen.

Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon
sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä
paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi.
Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä.
Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean
lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin
osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän
keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja
kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat
edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.

Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat
soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen
päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka
useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia
koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli
parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista
erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.

Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan
uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he
edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen
suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he
heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.

Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut
mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota
loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi,
ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.

Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat
valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan
sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.

Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli
hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät.
Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka
vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se
oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea.
Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin
peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin
muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset
kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä
keskenkasvuinen, hinterä poika.

"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien,
sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä
päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin?
Tule heittämään arpaa kanssamme!"

Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he
nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä
pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi,
jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"

Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän
omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan
ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi
hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä
uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".

Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä
vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun
muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.

Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka
heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se
merkitsi, että hän oli voittanut.

Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet
maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen
niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he
peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän
muukalaisen orjaksesi".

Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta
ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman
itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka
tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes
se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa
huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin,
nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".

Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä,
ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.

"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja
lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja
yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on
lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia,
emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole
pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä.
Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko
meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"

Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten
asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan
alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän
asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa
lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"

Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa
lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"

"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat
vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja
arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me
miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."

Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun
uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi
tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle.
Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja
jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat
kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli
heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat
ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista
arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin
lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.

Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat
mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli
huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin
halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet
koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka
metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana
sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut
mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."

Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen
kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla.
Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea
viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät
hiukan taaksepäin.

"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli
iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"

"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä
vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli
kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.

"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan.
Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö
varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään
kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin
ennenkin.

Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä
uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla
aikaisin!"

"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat
majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä
hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin
ryömivät ihmisten luo majoihin.


KARILAS UHRIKIVELLÄ.

Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään.
Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen.
Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja
suun.

Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan
ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan
mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin.
Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun
hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne
ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki
kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.

Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina
johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui
siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella
vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin.
Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille.
Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja
keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset,
makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei,
täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.

Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi
suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on
pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu
kiviveitsien paloiteltavaksi."

Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä
itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen
kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän
koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin
että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.

Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden
myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina,
lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän
ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan
usvaan peittynyttä.

"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti
hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin
kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin
sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä,
joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" -- tässä
huuli hiukan vääntyi viistoon -- "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot
huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".

Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat
syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin
astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat
liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla,
niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta
myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin
ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti
hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä
lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko,
joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi
villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa
tulenhohtavana.

Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun
uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he
kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa
hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon",
sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene
orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."


URA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.

Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta
ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä
levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".

Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet
kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta
pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden
tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin.
Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä,
että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä
voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset
kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten
luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.

Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa
harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen
lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä.
Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki
heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet
olivat heidän ylpeytensä.

Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli
raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja
lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti
hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua,
että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi
Karilas.

Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli
nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna
ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski
kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten
oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi
hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi
kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia,
hyrr, hyrr!"

Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi
voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä
päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän,
"saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan
pyörimään.

Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita
vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän.
"Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä.
"Terävä santa se vasta kiveä syö."

Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa.
Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo
ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä
kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas
tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."

"Puolisen päivää!" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli
pyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran
käpäliltä. "Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan
olen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren
koristeita."

Karilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän:
"Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?"

"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin", vastasi ukko. "Pahinta on,
että toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan
tiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista,
niin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule
vapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät,
kunhan et vain hellitä."

Seuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui
kirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat
orjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat
Karilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. "Sinä et kelpaa
mihinkään, orja", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät
sitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko
ruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.

Pari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa
päässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi;
reikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin
suuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta
pääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi
auringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.

He raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he
rauhoittuivat jälleen. "Päällikkö", sanoivat he orjien asettaessa
päähineitä paikoilleen, "sinun täytyy myöntää Karilas suureen
kokeeseen."

Silloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he
muistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli
tuomittu suureen kokeeseen.

"Sitä te vielä vaaditte minulta!" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi
ovi-aukossaan. "No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja
hyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä
minulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat
mitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin
olet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea
Ura-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu
hänen majansa seinillä?"

Karilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne
yhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. "Noin pitkälle osaamme
kaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?"

Karilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän
kirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.

Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen
tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli
yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon
menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä
uhrimajan seinillä".

Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle
omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä
selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan:
"Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja
lisäksi kaksi".

Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi
sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän
päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina,
laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut
tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on
korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa
moinen orja."


KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.

Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös
vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia,
hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä
alhaalla järven rannalla.

Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti
hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.

"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli
Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana,
sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät
pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän
vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja
minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".

Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.
Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.

"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä
taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi,
mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."

Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä
arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he
tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun
Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on
se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta
kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä
tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle
hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."

"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi
kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille
arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta
hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä
tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin
olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään.
Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi
pronssiharkoksi.

Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi
hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen
Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo
kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin
vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään
korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja
heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen
Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin
katosi hän vihdoin puiden sekaan.

Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo
järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä
veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin
sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa
ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja
nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan
orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme
pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää
hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."

Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena
käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan
unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä
hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä
paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi
suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi
ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän
kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa
rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin
värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat
pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset
nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli
silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita
pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja
villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.

Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat
vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta
Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen
kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä
mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.

Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen
erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi
hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti
pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa
ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän
kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu
lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä
kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä
auringon puolisoksi.

Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja
pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa
hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta
eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen
salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.

Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle,
mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi
liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä
hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti
silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi,
sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen
silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö
hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki
virittivät synkeän laulun.

Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan.
Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa
Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut
maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen,
ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain
vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt
vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän
näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana
uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."

"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat
miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan.
"Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on
tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta
nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin
Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta,
mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo
panna viljelykseen."

Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta
hän oli puolikuollut. -- Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat
silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa
kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas,
vakava mies.

Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä
kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta
aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita
ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat
niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin
mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle
kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan
Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja
miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"


URA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.

Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta.
Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista
nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.

Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat
päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat
he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja
anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"

Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten.
Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.

"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten.
"Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas
oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli
jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan
ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen
pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että
tulen saastaiseksi!"

Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti
sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli
luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme
mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet.
Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan,
ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he
menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat
suurimmat ja kummallisimmat."

"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli
heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa,
korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan
viljavainioilla."

"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä
kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen.
Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja
kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin,
susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina
kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa
Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."

Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän
peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin
vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.


KELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.

Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa
nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa
irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku.
Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan
moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät
pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne
mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä
ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi,
pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet
koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.

Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan.
"Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia",
selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän
sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä
vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä
sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli
muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin
nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai
tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli
pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".

Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari
harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan
ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita,
jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat.
Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että
kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin
kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet
kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".

Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski
maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita
olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet
punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi
kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset.
Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli
kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät
mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne
ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään
kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet
lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi,
auringosta turpeeseen asti!"

"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut
maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden
suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä
suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he
taistelemasta.

He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin
kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen
rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he
vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut,
vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan
minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata
otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon
minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä
kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"

Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.

Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main.
Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit
olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran
eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt
leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon
saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää.
Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako
Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.

Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne
veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että
varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi
kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä
kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"

Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli
hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan
ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi
Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko
ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään.
Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea
pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista
halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi
halveksuen poispäin.

Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli
ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta
Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin
ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.

"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen
majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa
hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat
hänen muistolleen."

Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä
siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja
vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta
kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä
kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus
oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja
maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä
silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa
säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma
asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.


URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.

Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan
ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he
pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa
ja soraa.

Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat
tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan
kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa
väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan.
Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen
hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun
harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin
asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa
hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he
sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla.
Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden
takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas
kesä-yö.

Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä
heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen
soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat
lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan.
Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului
hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.

"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat.
"Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua
istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun
pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole
pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja
aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana
ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"

Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet.
Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja
peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista,
ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja
ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on
jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa,
että nyt sinä haluat olla yksin."

Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti
päällimmäisten kivien raoista.

"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään
ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat,
kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen
arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme
me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän,
runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro
näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän
muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."



II.

VANHA ANE.


Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta
Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi
vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset
miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.

He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa,
jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia
olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin,
ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin
rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän
etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan
taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan
heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän
kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja
miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.

Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku.
Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet,
toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin
koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä
nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa.
Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja
oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen
ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn
räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun
upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana
kunniatuolissa istui, oli Ane.

Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän
mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa.
Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä
suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:

"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"

Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:

"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et
ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala
itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän
peltojamme."

"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat
uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt
kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse,
että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi
eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he
itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka
pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin
kupeella."

Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea,
kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen",
ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla
lainkaan kuolematta?"

Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille,
saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä
talvea.

Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan
poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala,
vastanneen:

"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi
vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."

Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin
voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän
kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa
riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan
yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni
lapsi.

Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän
enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli
lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja
komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon
tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen,
saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten
hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään
kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka
riipuksissa sängynlaidalta.

Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään.
Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta,
ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan
asti.

"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan
hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."

Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli
raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan
ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan
ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka
kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne
aamuisin täytti sarven.

Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä
päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä
korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.

Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi
kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut
elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka
kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla
koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton,
että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti,
nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.

Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen
metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei
kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui
kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi
vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain
vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat
he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä,
ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä
penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.

Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui
silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii,
sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan
hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat
tomupilvet.

Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen
verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.

Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään
ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti
muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi
tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet
niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta
ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.

"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä
löyhyttää to-omua."

"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain
Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.
Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian
rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."

Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän
sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin,
sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"

Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten
kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä
nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän.
"Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut
Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä
joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä
ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa,
kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita,
lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi
kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka
olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan
kylläkseen?"

Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa,
ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen
hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen,
nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja
kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.

"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina
kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on
kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"

"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi
hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja",
käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me
olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"

Runoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan
syttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla,
pursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka
syöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta.
Heidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä
näppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä
hautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului.
Äkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi:
"Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?"

"Hetket ovat vierineet lentäen", vastasi hän ja katsahti
taivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. "Minä kuulin
jo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä."

"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita
sinä et koskaan saa voittaa!" huudahtivat runoniekat liikutettuina
ja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut
reippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet
ja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.

Silloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja
velhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat
häntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta
muuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se
nostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi
hän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.

Katselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä
enemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin
kuninkaankartanosta. "Heretkää!" huusi hän, heti kun oli saanut sen
verran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. "Te viivyitte liian
kauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa
vuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa,
kun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta
ellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me
svealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte
peitset menemään ja nostatte hänet kilville."

Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään
Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä
Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.

Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen
hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli
kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että
Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota
oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut.
Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen
rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.

He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin
kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen
elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin
ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha
ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän,
se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme
tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi,
milloin vain kutsut minua."

Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan
sukukumpuun.



III.

ADILSIN KULTASEPÄT.


TULO ADILSIN HOVIIN.

Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä
pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien
asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä,
huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä
nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.

Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he
asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he
itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita
ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes
malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle
ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.

Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja
jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on
rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli
vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.

"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille
se ehkä lienee uutta", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa.
Siellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja,
ja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu
koristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti
kuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin.
Mutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän
kohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.

"Tämä on kultaa", selitti hän, "ja se on kallisarvoisinta kaikesta,
mitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän
kouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin
kunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni."

Öjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja
mestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: "Miten usein olenkaan
puhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta,
missä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä
rautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä
kultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän
miehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa."

Tole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa
kummastelusta. Sitten hän jatkoi: "Terve Adilsille, Skilvingarein
jälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle
nämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan.
Hän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja
osaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti
edellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani!
Tiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman
jalkani takia."

Öjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain
jaloin ja paljain säärin.

Oli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi
itselleen yösijan eräästä ladosta.

Siinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli
kertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan
reijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka
kerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran
pisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan
nousi hän viimein makuulta ja meni ulos.

Taivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla
kulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella
heitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: "Nyt syntyy
juuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai
vaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit
uhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana."

Sitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat
haravoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan
kimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.

Hän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki
valuikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin
vuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi.
"Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä",
mutisi hän. "Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä!
Minulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani
seuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa
käsissäni."

Poistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa
kasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan
kartanoa.

Uppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei
saatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä
eikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt
sinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli
laastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että
Tor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki
eukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.

Kuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui
korkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä,
paloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä
vastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka
valui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä
parhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia,
jota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla
saksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.

Adils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen
merkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi
hän: "Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut
luokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi
hänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin
kurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella
minun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies."

Yrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin
huonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan
kovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali
oli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin
kuulematta:

    "Tao taitavasti miekka
    Pojalleni, Pohjan sankarille,
    Ventona mi vierastaloss' istuu.
    Varoita ja varo!
    Nahkakaatut köyristävät selkää,
    Silmää pyörittävät seinän pylväät."

Ne olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta
ja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet
Öjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa
oli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut
hänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa
ensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä,
Själlandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta
miestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa
isänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.

Öjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja
asteli niin talon pajaan.

Hetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä
tuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä
suoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä,
kumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään
ukkosenjyrinöineen.

Adils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena
sekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa
ääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän
ventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti
kielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän
mekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden
korvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän
ymmärtänyt mitään.

Silloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös.
"Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla,
mikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle", sanoi hän. "Mutta nyt on
hän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä
sääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti,
ei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi
kunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä
taoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee,
mutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!"

Tole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet
veivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla
jalkakahleella.


PAJASSA.

Öjar oli paisunut niin ylpeäksi, ettei hän enää viitsinyt
tervehtiäkkään entistä mestariaan, vaan seisoi selin alasimen
ääressä ja koki korjata Sveagris-rengasta. Mutta hän ei ollut mikään
taitoniekka sepäksi ja hänen täytyi piankin jättää rengas Tolen
käsiin. "Tao myös kaksitoista hyvää miekkaa!" käski hän lyhyeen ja
alkoi sukia Adilsin vaatteita ylleen. Ne olivat kylläkin komeat,
vaikka ne arkusta oli huonoimpina otettukin. Hän vain ei oikein
tiennyt, miten niitä tuli käyttää. Kaatioiden alapäähän oli neulottu
pari lyhyitä sukkia. Kärsimättömänä riipaisi hän sukat pois,
voidakseen kävellä paljain jaloin, kuten oli tottunut. Paremmin ei
käynyt viitan. Sen sisäpuoli oli mitä hienointa kangasta, ja siksi
heittikin hän sen päälleen nurinpäin, sisäpuoli ulos. Niin lämpimästi
ei hän ollut koskaan puettuna, ja hikihelmet otsalla tarttui hän
suureen vesikulhoon juodakseen. Mutta kun hän ahneesti nosti astian
kuiville huulilleen, vetäytyi hänen kurkkunsa kokoon, niin ettei hän
voinut nielaista tippaakaan. Hän yritti kerran toisensa jälkeen,
mutta tuntui, kuin olisivat näkymättömät kätöset kuristaneet häntä
kurkusta. "Suuttuneet vedenhaltijat rankaisevat minua, koska heidän
lähteensä samensin", arveli hän kalveten ja työnsi luotaan kulhon
yhtä janoisena kuin ennenkin.

Toiset sepät kuroivat suutaan ja katsahtelivat happamesti häneen,
vaikkeivät uskaltaneetkaan tehdä ilmipilaa Adilsin suosikista. Ei
Tolekaan puhunut mitään. Hän mietti: "Jos minä paljastan totuuden ja
minua uskotaan, ottaa Adils häneltä hengen. Ja ellei minua uskota,
ottaa hän minun henkeni. Mikäli tunnen Adilsia oikein kuulopuheista,
saattaa hän surmauttaa meidät molemmatkin, jos vihansa siksi yltyy.
Parasta on siis vaijeta."

Ja hän ei puhunut sanaakaan, ei takoessaan, ei levähtäessään
vasaranvartta vasten. Siksi eivät muutkaan virkkaneet hänelle mitään
-- paitsi kerran, ensimäisenä yönä.

Sveagris-rengas loi näet niin voimakasta valoa hänen
sitä korjaellessaan, että hänen kätensä paistoivat aivan
kirkkaanpunaisina. Kun hän nopsasti ja taitavasti oli korjannut
renkaan, ripusti hän sen monien valmiiden tai puolivalmiiden
kultasepäntöiden joukkoon seinänaulalle. Rengas loisti yhä kuin paras
lamppu ikään, ja Tole hypitteli yhä vasaraansa.

Silloin virkkoi muuan kultasepistä: "Kuuleppas nyt, vanha romuseppä!
Adils kulki muinen kaukaisilla, voitokkailla viikinkiretkillä, mutta
hän ei saavuttanut mielestään koskaan tarpeeksi mainetta, vaikka
hän olikin urhokkain soturi, ja peljätty, mahtava kuningas. Kun hän
huomasi nuoruutensa kuluvan ilman, että hän oli vielä hankkinut yhtä
suurta sotamainetta kuin useat hänen esi-isänsä samassa ijässä,
muuttui hänen mielensä murheelliseksi."

"Luulenpa tuosta kuulleeni", vastasi Tole ja nosti hehkuvan raudan
alasimelle.

"Silloin tapahtui sellaista, joka vieläkin saattaa minut vapisemaan,
kun siitä kerron", huudahti seppä. "Vendelissä, päivän matkan
päässä täältä, ovat monet Adilsin esi-isistä ja heimolaisista
saaneet viimeisen leposijansa. Niin loistavia päällikönkypäröitä,
niin upeita aarteita kuin Vendelin maan poveen kätketyt, ei liene
milloinkaan haudattu muuanne pohjoisiin maihin. Eräänä iltana, kun
Adils ratsasti siitä ohi, huomasi hän jotakin kiiltävän muhkeimmasta
sankarihaudasta, ja kun hänen miehensä alkoivat liikuttaa maata,
syntyi siitä sellainen loiste ja kimallus, että he olivat hetkisen
aivan kuin sokaistuina."

Tole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.

"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja
kypärä päässä", jatkoi seppä kertomustaan. "Hänen käsivarttaan
kiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta
muihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo
monta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan
hohteensa. -- Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas
ei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten
haamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle
perintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein
mahtavuudesta. -- Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi
voittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. --
Tao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa
mitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi,
muuten emme voi tuolta paisteelta nukkua."

Tole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten
taidokkaasti miekan toisensa jälkeen.


FYRISKENTÄN VILJA.

Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti
talvet Lejressä sotatovereineen.

Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua
Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui
jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista
soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli
lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.

Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa
Bodvar Bjarke Norjasta.

Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana
nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät
pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka
hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä
taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa
suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi
hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui
hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti
hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä
päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin
muutkin.

Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He
seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja
oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan
kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen,
mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja
muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.

Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat
koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat
täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä
vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten
karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät
reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä
isku kohtasi aina iskun.

Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole
oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen
piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle
valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"

Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä
saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut
sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja
puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin
ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta
moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin
niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman
pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat
sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää
pyörittävät seinän pylväät."

"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi
pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen.
"Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme,
mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin
mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."

Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti
miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää,
ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet
sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan
auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto
kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden
silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden
tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat
Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin,
ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he
ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.

Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon
valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä
hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta,
haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit
olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä.
Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat
niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin
hypyin.

Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet
hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin
pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin
hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin
rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät
niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä
rautapaitaisia miehiä.

Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka
hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven
reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui
seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.

"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän
hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka
minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava
hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."

Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti
kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui
niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti
sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa,
ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat",
huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän,
keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä
lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä
olisi nostanut äidin pojan satulaan.

Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän
tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät,
ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa
ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.

"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee
olemaan kiire korjata", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta
tielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja,
vaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan
eteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin
lähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti
Rolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää
voinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä
varrella. "Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle,
hän, joka antoi vieraalle tämän renkaan", huokasi hän.

"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän", pilkkasi
Rolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä
loppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen
vahingoitta pälkähästä.

Adils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja
hänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun
hänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut
kullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta
yhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän
oli aivan menehtyä janoon.

Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin,
viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja
laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha
mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan
voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä
meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on
oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen,
jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi
kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"

Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa
työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja
suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.

Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen
ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon
havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki
viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.

Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään
vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan
ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun
takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä
puhutella kuningasta.

Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua
kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja
kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin
vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä
ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut
häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä
niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin
minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut
siitä hetkestä alkaen."

Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän,
"niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut
kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin,
ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me
keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin
jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."

Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan
pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput
riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa
jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas
Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää
koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.

Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille,
veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He
kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.

Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään,
mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka
hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka
päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista,
jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka
uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen
eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin
kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se
merkitsi.

Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils
istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän
ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman,
mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi
päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat
ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä
maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat
toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että
he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat
auran ja miekan rautaa.

Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin
Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.



IV.

INGJALD ILKEÄMIELINEN.


Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää
läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat
vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla
tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen
välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin
Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa
kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää
aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän
toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski
ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia,
helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat
erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet
saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset
Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan
uinailemassa simasarvien ääressä.

Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan,
kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien
jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään
kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat
uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka
suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien
välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan
Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.

Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan
pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan
rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan,
ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata
myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki
luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä
poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita
koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja
joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.

Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki
kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi
mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.

Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven
uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja
poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut
johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö.
Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet
kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet,
ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin
juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat
täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla
hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus
oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen
äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin
sinnekkään.

Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon,
katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan
Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"

"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf,
sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen
etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli,
oli parasta joka suhteessa.

Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten
toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai
minä?"

Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja
jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat
kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen
parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja
peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli
heikompi ja sai selkäänsä.

Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten
huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena
hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.

Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi
kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän
ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan
metsästäjän taidolla.

"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan
poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä
nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta
suoniisi!"

Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin
oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut,
mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.

Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan
nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän
jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että
hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden
halki maanvieremä surmannut.

Ingjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille
pikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen
isänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin
seitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita
koristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä
roihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.

Pianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita
päänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja
seinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään
ränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen
ja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain
tapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa,
vanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he
asettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.

Arvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla
istui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi
hän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli
liekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen
molemmin käsin. "Svitjodin oikeat kuninkaat", sanoi hän ääntään
ylentäen, "ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten
kuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta
asti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin
aikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä
Bragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani
puolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni."

Sarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi
sen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet
kunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko
isänperintönsä haltuunsa.

Pikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä
näyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta
he tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria
sanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja
ylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja
pöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden
väliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan
torkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon
hetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja
kaikkien sankarein muistoksi.

Sitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät
kaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui
silloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti
hän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin
että kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.

"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!"
ilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien
riehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille:
"Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu
suurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla."
Olavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi,
niin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.

Muutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald
tuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten
lopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman
kahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.

Vuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin
Fogdsaarella ja tuijotti tuleen.

Hänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen
hänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan
huudelleet: "Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista
oli sinua mahtavampi?" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa
voitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten
hangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt
makasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät
tyhjinä pöydillä.

"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää", sanoi kuningas ja
heristi korviaan. "Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin
vihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen."

"Oma tyttäresi", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään.
Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin
hoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista
tukkaansa.

"Tukkasi on märkä", sanoi kuningas.

"On kyllä, lumesta", vastasi tytär ja hengähti syvään. "Minua
vihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa
pakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä."

"Oletko yksin?"

"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain."

Ingjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä
ollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:

"Entä puolisosi?"

Åsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. "Hänet minä
tapoin", vastasi hän puoleksi laulaen. "Sen tempun opin minä
isältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon
puolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet
tappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren
sotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla
kostamaan meille."

Hänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri
tukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen
ja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin
niin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.

"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä
niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.

"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai
hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän
nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä
pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan
tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi
Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit
kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa
katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"

"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja
nousi seisaalleen.

Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen
osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen
liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen
miekka", sanoi hän.

Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä
tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja
miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli
pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän
soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi:
"Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken
ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."

Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä
yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on
voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun
sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein
selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt
sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat
tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä
ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä
niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen
olevan."

Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään.
Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden
reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin
mukavaksi kuin mahdollista.

"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt
hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken
putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi
vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten
hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista
sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko
svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne
ja sinun isäsi!"

Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko
kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.

Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen
siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen
Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan
ja hänen sukunsa polveutuneen.



V.

LODBROKIN POJAT.


Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora
Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen
lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan
makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja
tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan
ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi
koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman
henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi
vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen
härkä.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo
tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö
kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi,
tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan
tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli
ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui
hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.

Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi
luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka
voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin
tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas
keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän
oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja
suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa
nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne
pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin
hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.

Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä
hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti
kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän
oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta,
joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät
viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta
kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo
rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti
sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja
heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään,
vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja
purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän
sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.

Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa
ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan
hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne
törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen
meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin
Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään
Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään
olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan
puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet,
missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun
he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista.
Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja
temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän
jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat,
jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He
olivat Afrikassa!

Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä.
Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja,
joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui
koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!"
huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta
missä _on_ Rooma?"

"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka
seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti
sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja
jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.

Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he
äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä
syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään
lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat
nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.

Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä.
Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen,
ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut
tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää
sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen
väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".

Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja
sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä
muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi
Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut
kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä
heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli
silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö
saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi,
että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä
paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat
niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja
välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.

Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille
paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa,
heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään
ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa
suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat
piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi
tulinen ottelu.

Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista
ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä
orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja,
otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois.
Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki,
jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen
rantakaupunki Luna.

"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta
urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt
mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös
ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli
mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat
he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan
kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan
herttuakunnaksi.

Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf,
koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja
hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään
keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan
jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun
hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti
kuninkaan jalan huulilleen.

Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa,
ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa
suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin
loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että
hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten
Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta
syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren
merkkinä kuulumista normannein sukuun.



VI.

ANSGARIUS.


Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi.
Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi",
koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta.
Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja
lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine
tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty
savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien
sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien
seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja
siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia,
pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on
saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla
näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen
kannattivat satamasiltoja.

Siellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.

Eräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka
eivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella
lehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja
laulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä
kyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä
viileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu
hirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella,
kuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.

Vilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita
ulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin
villakudoksilla oli suunnaton menekki.

Maihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset,
mutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen,
kahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista
Pikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli
Ansgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja
suuteli häntä molemmille poskille.

"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi", puheli hän
reippaan ja iloisen ystävällisesti. "Ne ottivat meiltä kaiken
omaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme
keisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä
maksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan
tahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?"

Mies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin
tuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö
Härger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta
vanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli
epäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat,
sekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan
kansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: "Kuningas Björn on metsällä."

Kaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan
vanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen.
"Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan", puheli hän, "ellen saisi
teitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto
siinä on hieman matala."

Ansgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti
peseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he
levolle.

Seuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella
heitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa,
Ansgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja
hän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat
hänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.

"Koska kuningas Björn on poissa", alkoi Härger teeskennellyn
leppeästi, "olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat
pidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne
jälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä
maittavia ruokia."

"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä", vastasi
Ansgarius nöyrästi ja hiljaa. "Siksipä kudommekin nuottaa,
voidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle
emännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän
paha olla."

Tultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: "Tässä on
aimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten
ovenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella."

Ansgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi
hän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. "Tästä saimme
ehtoollisviiniä kuoleville", sanoi hän. "Säilyttäkää sitä hyvin, äiti
Frideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!"

Birkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä
oli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he
ilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina
siitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet
birkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: "Ansgarius,
milloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?"

"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki", vastasi hän ja astui
oven eteen auringonpaisteeseen. "Kiitollisena tunnen sydämessäni,
että te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä
olen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden
metsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta
minkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin
viljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa
telmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt
monen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten
kunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren
päällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut
merikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin
muistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi."

Kumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt
oli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa.
Sodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta
rauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä,
ja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.

Härger kuiskasi hänelle: "Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on
ihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän
on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja
olen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran."
Sitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: "On oikein ja
laadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun
jumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan
sen ihmeellä."

Ansgarius vastasi: "Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani
ihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta
ja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä
rakennetuksi ensimäisen kirkonkin."

"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut",
vastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja
huudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: "Mutta jos sinä haluat
kirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et
saa sitä jumallinnaasi pystyyn."

Ansgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui
vuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen.
Se kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla
hänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut:
"Ansgarius", sanoi ääni, "päällikkö puhui totta".

Hän kauhistui ja nousi aikaisin ja souti verkoilleen. "Varo
vastaista rantaa", huusi Frideborg hänen mennessään. "Siellä vuorten
vinkaloissa asuu vielä monta jättiläistä."

Se johti hänen mieleensä vielä kerran äänen sanat. Tuolla etäällä
kohosivat kalliot torneina, ja kun hän nosti päätään, luuli hän
melkein näkevänsä jättiläisten istuvan siellä ylhäällä, ja heidän
ihonsa oli kuin kaarnaa, ja heidän sormensa olivat kuin kouristuneet
valtavain paatten ympärille, ja heidän tukkansa oli valahtanut
otsalle.

Päivän ensi tuuli suhisi mäntyjen latvoissa, ja Ansgarius risti
kätensä silmien yli. Niin istui hän hetkisen ajatuksiin ja kyselyihin
vaipuneena. Vähitellen syttyi hänen sielussaan sisäinen valo ja antoi
heti toisen mielen äänen sanoille.

Hän käänsi ruuhensa jälleen Birkaa kohti, ja kun hän oli päässyt
rannalle puiden ja pähkinäpensaiden sekaan, leikkasi hän itselleen
korkean ristin. Sen heitti hän olalleen ja meni kedolle, minne kansa
juuri kokoontui käräjiä pitämään.

Niin kuin Ansgarius puhui sinä päivänä, ei hänen vielä koskaan
eläessään oltu suotu käytellä sanan lahjaa. Ei ollut lopulta
enään ainuttakaan ihmistä Birkassa, joka ei olisi rientänyt häntä
kuulemaan. Sairaat ja vanhukset, jotka tuskin kykenivät liikuttamaan
jalkojansa, orjat, kauppiaat ja lapset, kaikki ohjasivat askeleensa
käräjäkedolle. Toiset istuivat ruohostossa, toiset kantoivat vielä
olallaan lapioitaan tai muita työkalujaan, ja suuret joukot antoivat
pukea itsensä valkoisiin vaatteisiin, ja heidät kastettiin rannalla.
Vihdoin ryhtyi kuningas Björn kyselemään jumalilta, sallivatko
he Ansgariuksen rakentaa huoneen uudelle jumalalle. Ansgarius
seisoi voitonvarmana ja iloisena hänen vieressään. Kuningas veisti
siis muutamia lastuja ja piirsi niihin riimukirjaimia. Kun hän
sitten heitti lastut maahan, asettuivat ne niin, että vastaus tuli
myöntäväksi.

Hetket olivat sillä välin kiirehtineet, ja vielä kerran alkoi ilta
hämärtää. Vienot kultapilvet kuvastuivat järveen, metsissä vaikenivat
vähitellen kaikki äänet, ja kuusten latvat ulottuivat jo auringon
alisyrjään.

Otsa rypyssä ja silmät salamoiden, etäisyyteen tähdäten kohotti
Ansgarius ristin eteensä, ja hurmautunut kansa seurasi häntä molemmin
puolin. Astuttuaan muutamia askeleita ylenevälle kummulle, iski hän
ristinsä lujasti maahan.

Vielä äsken niin voimakas ääni vapisi. "Vihdoinkin on hetki tullut",
puhui hän melkein kuiskaten. "Tähän on tuleva kirkon kynnys, ja
tuonne, minne varjo osoittaa, alttari. Joka vuosi saman pyhimyksen
päivänä kuin tänään, kun tuoksu yhtä suloisena leviää niityiltä ja
puista, on viimeinen auringonsäde kulkeva samaa tietä kuin nyt varjo
ja valaiseva ovelta alttarin kultaa."

"Onko sinulla itselläsi tarpeeksi kultaa moista huonetta
rakentaaksesi, sinulla, joka elät vedellä ja leivällä?" kysyi Härger.

Ansgarius vastasi: "Jos minun jumalani on voimakkain, silloin tiedän
minä myös, että niiden jättiläisten, jotka rakentavat hänen kirkkonsa
avaraksi saliksi yli koko maan, täytyy olla niin väkeviä uskossa ja
tahdossa, etteivät he hiero kauppaa omaisuudesta eikä palkasta. Ja
sinut itsesi on valittu kasvamaan sellaiseksi jättiläiseksi, Härger.
Siinä on se ihme, jota pyysit. Valkoiset vaatteet odottavat sinua, ja
huomenna minä sinut kastan."

Kansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin,
että se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.

Härger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan.
Hän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät
piirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään.
Vihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä.
"Tehkää kuten minä", neuvoi hän. "Ottakaa kirveenne ja seuratkaa
minua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva
kaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme."

Vaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi
voineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt
seuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven.
Puhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.

Suuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin.
Ansgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä
Pohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän
paluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja
tuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti
vastaan.

Mutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa
lahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut
rikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi
toisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa.
Olipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi
kuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä
pyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän
kaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. "Tiputa sinä
ne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut", pyysi hän
tytärtään, "ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme".

Kuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja
uhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan.
Joka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää
syödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen
omaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius
lähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin
paraiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan
Frideborgin huulille.

Ansgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa
Birkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin
piispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.

Myöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat
Sigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat
virolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät
Sigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen
Neitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin
pitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta
hyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja
tornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.

Lähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi
muistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä
muuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin
rakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle
maahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.



VII.

KILPINEITO.


KUUN PAISTEESSA.

Torgrim oli mahtavin talonpoika Roslagenissa ja eräänä iltana istui
hän tarinoimassa vieraittensa kanssa. Seinänrakoihin pistetyt päreet
paloivat vähitellen loppuun, mutta kuu paistoi katto-aukosta ja
levitti pehmeätä, ystävällistä valoaan yli pöydän ja kunnia-istuimen.
Mahtavuuden ajat olivat koittaneet niin svealaisille kuin
götalaisillekin, ja puhuttiin vain urotöistä ja seikkailuista, sillä
talonpoikaistuvan vieraat olivat hiljattain palanneet sotaretkeltä.

Silloin juoksi muuan orja tupaan ja laski kypärän keskelle pöytää
Torgrimin eteen. Sitä koristi neljä piikkiä, ja se seisoi niiden
nojassa kuin pata jaloillaan. Kypärässä virui äsken syntynyt alaston
tytöntylleröinen ja se takoi käsiään ja potki ja huusi.

"Sinun maasi ovat avarat, isäntä", sanoi orja. "Kuka on ne perivä
ja kuka niitä hoitava? Tähän asti olit lapseton, mutta tänä iltana
sinulle syntyi tytär. Voi meitä, ettei se ollut poika!"

Vieraat purskahtivat nauruun, ja kypärä pantiin kiertämään pitkin
pöytää, niin että jokainen sai nähdä lapsen ja pidellä sen pieniä
käsiä. "Niinpä niin, Torgrim", sorisivat iloiset äänet, "tästä
sinä sait oikean auramiehen! Tätä sinun sopii pukea ja laitella ja
lellitellä ja istutella. Mutta suurta hyötyä et hänestä saane koko
hänen elinaikanaan."

Kun kypärä oli vaeltanut kädestä käteen ja saapunut niin pöydän
alapäähän, minne kuun valo ei ulottunut, vaan missä pimeys vallitsi,
otti orja sen kainaloonsa ja asteli ovea kohti.

"Talonpoika", sanoi hän, "on kai viisainta minun viedä tämä lapsi
metsään kuolemaan."

Mutta samassa joutui hän kuljettamaan pienokaista kuun valojuovan
poikki, niin että Torgrim näki sen vielä kerran.

"Ei, hyvät tupani vieraat", huusi hän ja hypähti seisaalleen.
"Toista pitää teidän havaitseman. Kun tyttö kerran ojennettiin
minulle kypärässä, jota nuoruudessani niin usein kannoin, kun omalla
laivallani ulapoita lasketin, niin otan minä nyt seinältä kilpeni
ja saarnikeihääni ja lasken nekin sen viereen. Pese tyttöä lumella,
orja, ja pistä palanen karhunydintä sen suuhun, niin se lakkaa
kirkumasta. Tytär, tässä kirkkaassa kuunpaisteessa annan minä sinulle
nimen, ja nimitettäköön sinua Kypärättäreksi."

Sarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat
lapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.


RIIMUKIRJOITUKSET.

Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa
yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään
halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti
kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen
polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä
punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt
lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden
tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä
ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.

Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka
Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä
kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka
perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa.
Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän
saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.

Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti
metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli
niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi
niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean
tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien
olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen
katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja
siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.

Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa,
tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat
istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä,
sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä
Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin
erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan
jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja
Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten
mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi
niin oikopäätä metsään.

Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta
lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi
elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan
kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää
muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja
kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän
havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä
kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi
vavista.

Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden
välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina
kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja
tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin
vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää
pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä.
Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen
kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste
Torgrimin tuvassa.

"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän
ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon.
"Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset
marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."

Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo
oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän
kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä
sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän
vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi
myös: "Nimeni lienee Unhe".

Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar,
pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat
terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä,
ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi
etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut
tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten
vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin
toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen
Unhe, hänkin."

Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.

Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin,
sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti
kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli
ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja
käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan
ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta
pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.

Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo
täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.

Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka
asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.

Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän
käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut
metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta,
mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää?
Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni.
Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua
mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin
Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."

Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän
tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas
orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on
viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen
rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä
oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan
kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme.
Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä
te olette surmanneet unheen."

Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti
hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään
sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni
matkaansa.

Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella,
ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen
itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla
äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle
taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja
painakoon sen mieleensä."


KYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.

Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän
päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.

Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä
vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja
kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli
jäänyt yli nenän ulottuva arpi.

"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole
ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla
ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki
hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."

"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.

"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville
ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi
hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois
käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."

"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä
poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.

Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja
hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt
näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea
mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen.
Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja
ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen
kuninkaankartanoon.

Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat
koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan
päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin
lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa.
Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä
paikallaan.

Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua
kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa
kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat,
kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät
kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat
iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät
tallissa.

Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki
kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen
ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään
myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"

Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi
voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.

"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta
vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi
kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä
olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä
kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi
sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!"
Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa
lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut
keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti
liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle,
välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli,
nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta
laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia
kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli
rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan
kuningasta, en tahdo elää."


STYRBJÖRN MERELLÄ.

Hän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai
lisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä,
missä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.

Sitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien
sisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa
sopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö
oli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain
sataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista
sateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä
muuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin
sotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja
Styrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi
paatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat
auki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat
silloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat
ja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.

Ketään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi
viittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla
karaistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta
yksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli
todellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin
melkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan
saanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä
sitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin
siihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin
heittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea,
mitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei
vain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä
hautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald
Sinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle
tyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä
ylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä
yrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin
laivoin saapumaan luokseen.

Kokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen
satamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä
lasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä
metsäisempiä saaria kohti.

Saatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten
laivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä
purtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta
kuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän
itselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. "Joko minä pian istun
kunnia-istuimella Uppsalassa", mumisi hän, "tai luodaan minulle
hautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun".


FYRISKENTÄN TAPPELU.

Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas,
oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten
sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että
kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.

Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille.
Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies,
joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat
minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon
sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin.
Sellainen on ihmisen kohtalo!"

Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen
jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti
kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein
askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua
annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat
minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut
puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään
painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu,
ojensi hänelle keihään ja katosi.

Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa
häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa
oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen,
ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen
ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki
Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen
sadekuuro nuolia ilmaan.

Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen
viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä
heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi
esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin,
ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä
koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho
punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt
kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti
pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä,
vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin
huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä
laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin,
ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi
hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat
samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi,
että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi
hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut
kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.

Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään
pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi
Sylikuningas.

Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika.
Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä
ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut
runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on
runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän
kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin
katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä
ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.

Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat
jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen.
Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia,
ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin
sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle,
missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä
hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat
kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa
rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.

Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti
ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina
herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän
valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta
kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin
vietiin hänet Odinin saliin.

Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat
kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat
sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan
miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta.
Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista
välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän
raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun
niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."

Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim.
Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti:
"Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan
sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin
miekaniskuihin."

Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.

Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä
etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki
tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen,
seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä
ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita
siitä, että hänellä oli tytär!"



VIII.

SIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.


Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan,
Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista
kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.

Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin
kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta
ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista
kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin.
Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja
näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa.
Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä
kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä
hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta,
mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja
poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta
johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan
naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.

Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat
kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren,
kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät
he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa
itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi
hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen!
Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt
Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa
häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan
ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät
lähestyy."

Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle
käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi
tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa,
jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla
kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.

Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä
punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään.
Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät
pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta
täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he.
Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän
pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa,
muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen
virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.

"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena.
Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä
tapaamaan.

Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen
hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain
aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi
Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein,
kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän
ripustanut kilpensä."

Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille
kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta
liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta
kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä
talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi
antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin
synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti:
"Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen
tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."

Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä
hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan
sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui
kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun
jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin
poistuessa laivoilleen.

"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta
soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä,
eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet
hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa
Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja
kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä
kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.

Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään
kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa.
Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety
raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin
ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli
merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi
havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet
kuningattarekseen.

Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein
yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta
kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita.
Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja
sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta
sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan
etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun
myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja
lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.

Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli
luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän
usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista,
mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat
häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.

Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous
rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme.
Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan
Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme.
Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin
kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää
koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa
väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle.
Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti
etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.

"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin
kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian
saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty
Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle
Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko
ja muhkeimmat laivat mukanaan.

Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin
lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi
Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi
Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi
kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui
peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli
perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja
käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa
suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana,
että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat
saarelle tappelua katselemaan.

Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa
edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi
te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö,
että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan
kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen
alituisesti kuulostavan oveen päin.

Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana
tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean
kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä.
"Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren
kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä
Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin
muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko
veteen. Se oli Pitkä Käärme."

"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti
ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa
kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."

"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston
valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas!
käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen
ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan
kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen
kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa
kannelta kannelle. -- Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman
ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. -- Norja käsistäsi,
kuningas! vastasi mies. -- Minä olin silloin raivannut itselleni
tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni
laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo
anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."

"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään
hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina,
että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen,
jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna.
"Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja
syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi.
Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan
urhokkaimman uroon."

Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten,
vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään
avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin
autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja
saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä
nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään
valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin.
Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat
pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan
valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko
soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa.
"Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui
johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies
olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt
kuollut."

Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui
harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä
kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli
loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta.
"Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan
valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä
ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko
vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"

Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat
hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella
hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se
loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä.
Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua
nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä
ylväs ja kallionkova kuin hänkin.



IX.

ARNLJOT JÄLLILÄINEN.


MURHA.

Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.

Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien
ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat
nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he
nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä
ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät
hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan
hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan,
miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden
mukana pöydässä.

Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen
vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan
todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen
ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon
pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat
häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään
moisen tihutyön tekijäksi.

Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli
talon tytär.

Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt,
mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona
tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin
sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää,
mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa
matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua
hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen
sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita.
"Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat
käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin
kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun
päin. "Ingefrid!" sanoi hän.

Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä
tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.

Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen
kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun
paitaan sydämen kohdalle.

Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan
käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän
käräjiä.

Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet
syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet,
etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi
vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen
sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska
heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi.
Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko
käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta
saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi.
Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan
tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."

Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa
pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat
muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet
siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan.
Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut
pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.

Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka
neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.

Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli
pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa
kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika,
ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin
vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat
hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli
silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat
pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi
hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.

Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen
mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen
laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli
kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen
ilme.

"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla
olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia,
talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"

"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni
Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla
nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää
metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun
minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä
tulleen takaisin oikeaan aikaan."

"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja
hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä
niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne
asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä
mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta
supattelevatkaan!"

Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän
murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä
juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista
uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten
valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä
viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen
läikän paitaan."

"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään
hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin
sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla
suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi
kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että
syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole
ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo
kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan
voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut
omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja
hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."

Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.

Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut
turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä
virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni
rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.

"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä
vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta
jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja
sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni
usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa
tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten
onnistunut."

Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu
kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa
ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta
kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen
eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän
kankeen.

Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä
mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja
kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa
päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja
vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu
uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."

Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan
riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot,
voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan
hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja
hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään
kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä
saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen
menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli
täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni
asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen
sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta
hengensakkoon."

"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla,
"sitä sakkoa saatte te odottaa!"

Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja
sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista
sudenkosto sille lainuhmaajalle!"

Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja
kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja
vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään
sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta
tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois
täältä, susi!"

Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa
ja lauloi samalla:

    "Sutena, sutena saat sinä kulkea,
    Sutena surmaasi syöstä, julkea!"

Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja
vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille,
jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette
taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa
lukea totuutta ihmissilmästä -- teille julistan minä ikuisen sodan!"
Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli
takaisin taloon.

Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat
hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia
isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun
oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.

Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja
eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa
humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti
kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla
vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen
ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia
naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka
oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös
paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi.
Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he
ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan,
joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he
loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä.
Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui
ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa,
kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"

"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain
on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole
uskaltaneet lähellekkään."

"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten
ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain
talokas höyhenpatjoilleen.


ERÄMAAN KAIPUU.

Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle.
Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein
tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu
tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä
kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden.
Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta.
Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri,
lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden
poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä.
Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista
itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.

Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun
rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski
keihäänsä pois.

"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.
"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään
eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot
Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?
Eikö olisi siis syytä itkeäni!"

Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland
tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani,
kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni.
Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan
talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon.
Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja
iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut
taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän
herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan.
"Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä
kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin
väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah,
sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule!
Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten
lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule
siipiniekka!"

Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi
sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti
pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja
mannerten.

Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun
seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä
huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja
sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen
naisen Ingefridiksi.

"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään
mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin
sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa
kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä,
että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo
pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä
häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä
siinä, mitä hän ymmärtää."

Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi
silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi
hän ajatella untansa.

"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen
säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta
auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu
usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein
ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas
seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja
puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla
olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika
nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen
punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen
varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän
ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä
hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista
ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä
sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."

Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä
lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän
uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja
ystävä.

Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana
tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen
minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa
sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä
sinä, mitä sinä ajattelet?"

"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat
ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin
jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee
lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville
siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja
viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.

Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka
heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin
komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos
reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi
Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan,
mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten
kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot
Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.

Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut
vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen
suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista
taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot!
Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa
vauhtia.

Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja
tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät
pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi.
Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio
majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan
lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen
ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan
hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin
ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette
tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista
miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän
antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja
sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"


STIKLASTADIN TAPPELU.

Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.

Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan
ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän
hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta
takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi
hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan
tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella
rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on
täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen
norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."

Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi
sissiä.

Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen
leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa.
Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa,
Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin
ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:

    "Päivä on noussut,
    kukko jo kiekui.
    En herätä minä teitä viinikemuihin,
    en kauniin kultakutrin kuiskeisiin,
    vaan veriseen miekanmittelöön
    herätän minä teidät!"

Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille
palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.

Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat
lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat
sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit,
mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan
etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen
katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi
kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi.
Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat
vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja
sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut
omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."

Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään
yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain
kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän
itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä
askeleella epäröimään."

Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet
sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin,
eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"

Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä
tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien
yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"

Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset
ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä
nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni
tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi
linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin
myrskyrakeita.

Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas,
joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja
siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.

Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen
ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan
kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä
ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin
hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."

Tormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: "Ei minussa
mitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani
auki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen
nuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin
kallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta."
Nainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja
punaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui
hengetönnä nurmelle, sanoi hän: "Hyvin on kuningas meitä syöttänyt,
koska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani."

Kuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein
erääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön
kuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin
hyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja
että tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin
vihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut,
ei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin,
että kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa
käärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin
pää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa
eronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin
sitten Norjan suojeluspyhimyksenä.

Mutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja
lappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen.
Kokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan
alakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään
lappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta.
"Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa", kuiskasi hän murheellisesti
hymyten. "Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja
vapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan
Olavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen.
Kun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo
kaatunut."

Ingefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen
katseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei
milloinkaan paimenen torvi raikunut. "Miehet, te, jotka asutte
alhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette", mumisi hän,
"talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy
teidän parhaiten!"



X.

KREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.


Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan
takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.

Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla
liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja
kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa.
Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he
pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa,
tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan,
ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja
poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut.
Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun
joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän
muistolleen.

Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen
kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin
vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien
edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä
kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli
rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo
jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää
kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen
ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi
hyvinvointia taloon.

Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He
tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti
kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka
oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta.
Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta
silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että
hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin
silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.

Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda,
veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle!
Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään
tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet
näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät
kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat
ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät,
jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti
kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää
menestyksestämme."

Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika
hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti
ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea,
melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät
loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska
nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa,
kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi
hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni
painanut.

Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa.
Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti
rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati
koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi
puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän
siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon
vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin
ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.

"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon
veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan
niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet
oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen
joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."

Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti
jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin
suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä
sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä
vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta
henkivartijaa."

Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa,
sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle
metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään
ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina
tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua
tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja
akanoita.

Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei
jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi
kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme
talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin
veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään
kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla!
Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet
kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos
puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä
käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."

Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen.
Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He
ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen -- ja
pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.

Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste
käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti
Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren
valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma
meidän!"

Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi
alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta
kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan
ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa
ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja
kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti
pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen.
Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä,
tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli
Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat
varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.

Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata
pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö
vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli
tuonut Svitjodista.

Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki
toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita
viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he
tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.

Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita.
Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?"
kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen
puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa!
hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet
Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja
sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo,
vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja
on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän
viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule
siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet
pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."

Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."

Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella.
Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan
kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy
aina niinkuin minä tahdon."

Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä
ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat
maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän
istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena
ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan
sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja
lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja.
Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja
koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua
pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan
päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena
istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja
täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin
vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin
suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken,
kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.

Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin
hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin
ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä,
ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi
leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut
auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän
valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja
sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa?
Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen
marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat
purjeesi."

Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä.
Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He
olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi
käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä
kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta
tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea
erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät
ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen
takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan
temppelivuorelta.

Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset
perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat
he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet
eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se
oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan,
ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.

"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä
pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan.
"Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe,
että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet
herroiltasi."

"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin
että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan,
joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet
isännät."

Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja
alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret
riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin
ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin
koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien
vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen
tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut
käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän.
"Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin
monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten
kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua
tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti,
vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin
käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"

"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja
niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet
viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.

Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä
Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen
nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti
hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista
pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen
pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja
kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.

Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle
veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin
rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka
seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.

Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan
imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut
sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa.
"Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit
minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä
olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta
kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä,
lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi
minulle!"

Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja
kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului
hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon
alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti
hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat
levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota
lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle
opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu
ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".

Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen
satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja
veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei
ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia,
jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on
erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja
laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja
merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä
tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat
marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää
voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle
minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on
kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.



XI.

VANHA SVERKER.


Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus
kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain
götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta
mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi
ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä
penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa
valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat
asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne
paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän
ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta
temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen.
Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata.
Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen,
ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen
kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen.
Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle
rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa
ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.

Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite
lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli
Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli
enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä
Om-vuorta kohti.

Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari
kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi,
missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat
pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset
luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja
toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat
he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli
haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat,
miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän
oli aina ollut heille hellä äiti.

Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker
akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät
kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut
götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain
vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui
löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä,
mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin
olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut
tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille
lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret
istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet
tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.

Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja
metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen
elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi
heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja
riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin,
olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla
pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän
ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen
repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"

"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat
tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.

Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua
kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita
rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven
voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen
voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä
auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on
vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa
pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa
ajatuksineni."

Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa,
astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas
Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin
päin?"

"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."

"Katsoppas hetkinen minuakin!"

"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."

Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei
seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen
ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin
luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on
salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen
huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker,
niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", -- hän kumartui hänen
korvaansa ja alensi ääntään -- "että sinulla on vihollisia minun
maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät
salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat
silmät ummessa, kuningas Sverker!"

Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti.
"Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat
rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin
apua -- turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana
yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti
iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen
kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana
maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin
me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon
rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden
taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä
ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja
rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea
orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken
antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä
saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän
sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten
yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne
ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"

Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä
penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua
eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja
Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli
pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä
viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen
selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat
kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus
oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.

Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana
mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta
sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen
oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa.
Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti
molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli
käräjille, lyötiin hänet hengiltä.

"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker
riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen
tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje.
Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa
asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat
valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen
kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla
hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli
huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä
ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi
salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali
lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi
sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta
vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien
kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on
tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä
olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän
tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en
kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on
sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."

Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan
kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin
läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa
taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia
hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä
muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä
sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan
saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä
lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen
luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin
peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen
Värendissä.

Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen,
missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla
oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja
muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun
kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja
alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle,
ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai
voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen
päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin
sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja
rautapaitaan.

Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui
kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille,
jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita,
että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat
ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun
talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen
kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista
kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.

"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän
on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle
tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän
hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö
me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot,
mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin
miehet!"

Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon
oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi
määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni
vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä,
ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme
ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän
helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"

Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot
järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei
näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät
käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä
parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet
kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja
nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda
seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet
yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.

Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen
vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat
näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti
sisäänkäytävä tukkoon.

Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin
illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä
tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean
viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui
loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä
monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi
sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he
itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja
rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä
näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.

Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja
Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme
me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan
perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin
kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker,
joskus sietää sentään läimähytelläkin!"

"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas
Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä.
"Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja
kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan
minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."

Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen
pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi
tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi
nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen
kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja!
Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo
hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."

Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka
hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen
tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja
Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin
lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen.
"Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi
vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää
Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja
kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti
miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui
verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi
luostarin portille.

Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin,
ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron
partaalle on pystytetty muistokivi.

Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan
kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle
yleni solakka tammi.



XII.

VETEHINEN.


Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu
kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän
pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän
luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi
empimättä myöntävästi.

Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän
oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään
oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa
kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä
peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan
kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä
tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin,
mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana
ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa
silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa
nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on
kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".

Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen
pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka
kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin,
ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä.
Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen
pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja
-helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän
astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta
sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan
sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja
sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi
kun saa oikein itkeä."

Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa
minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit
vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."

Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin
nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan
kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta
sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka
lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki
istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa
maistamattakaan.

"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä
vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka
silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.

Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen,
mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää
vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän
valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa
salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne
säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta
niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei
ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän
pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy
mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle
ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo,
ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan
ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän
palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai
tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele
taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"

Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki
menivät hyvin aikaisin levolle.

Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin
hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu
oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden
olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli
ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.

Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran
sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän
viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki
sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse
näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi
oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä
aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten,
keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne
autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki
sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä
henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"

Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an
läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt
heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä
sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä
hellittänyt avainta luotaan.

Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti
isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi
sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen
auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain
soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu
ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja
sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal -- kaikki väreili valoa,
ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.

Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten
nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se
elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä
äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin
yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta."
Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä
olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että
tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi
ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä
jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin
kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen,
ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi
maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen,
mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi
tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista
vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit
ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei
voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua
vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an
aina joen rannalle saakka.

Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät
vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan
mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen.
Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän
ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä
minun, Toa!"

Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä
koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa
veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola,
missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon
hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää
tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet
kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin
pahaako sinä minulle suotkin?"

Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili
kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän
tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle:
"Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan
seinältä... jos hän vielä siihen kykenee."

Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi
hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja
tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle.
Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei,
minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian
kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen
autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa
kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän
vapahtajani elävän."

Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi
näkyvistä.

Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana
kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli
hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää
milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.



XIII.

JÄTTILÄISNAINEN.


Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja
häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun
paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar,
sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo
ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"

Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli
tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi
siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata
tukkaansa.

"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä",
sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne
kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli
kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.

Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista
jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein,
"vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä
tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa,
mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa
ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä
uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi
hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin
jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee
sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello,
joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se
pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa
nukkua."

Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti
vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.

Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja
värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria
kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa
komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa,
mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät
ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe,
ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle
mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana,
vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.

Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se
paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren
kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että
kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.

Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän
rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan
voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän,
"mutta kyllä se täksi illaksi välttää".

Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja
kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi
ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän
yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä
töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän
kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi
hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui
kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli
aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui,
että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun
kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi
ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät
kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.

Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella
pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia
sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja
piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat
kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta
ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta,
vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma
istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin
iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.

Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä
sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä
yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan
kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä
se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset,
rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua
kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä
kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."

Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen,
astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi
sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin,
kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin
kuulet minun huutavan sinua!"

Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä
palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti:
"Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"

Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan
kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt
ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä
jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin
kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina
odottelemassa.

Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli
hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi
alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen
Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla
ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.

Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo
kotona!"

Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja
alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten
hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä
muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä,
olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut
niin heikko?"

"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää,
niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja
minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se
liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."

Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello
veti hänet mukanansa syvyyteen.

Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt
paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä
kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui
kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti,
ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä,
tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa
kaukana, kaukana maailmalla.



XIV.

EERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.


Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja
kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat
myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin
kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä
saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.

Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua
sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan
upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu
kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan.
Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli
sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan
hautakumpujen keskeen.

Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon,
jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään
ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei
häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä.
Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.

Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen
ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki
ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä
vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia
taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui
jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta.
Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa.
Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen
vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.

"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken
vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli
tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko
hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt
muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori
lumoihinsa."

"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä
enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".

"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja
hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista
korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas
ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja
sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että
kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä
komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja
katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle
tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan
vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa
ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin
sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla
hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he
saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.

"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet
toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa.
Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti
tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina
seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä
hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa.
Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri,
kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.

Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa
lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala.
Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan
metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin
taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se
on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset
rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle
ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti
ja taitavasti."

Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä
kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen
jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli
Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se
niin kumisi ja lauloi.

"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."

Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka
pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset
kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet,
miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.

"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä
säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on
aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän
messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä
kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta
köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän
menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen
tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi
seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.

"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan
saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on
ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä
tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."

Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus
levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki
oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan
sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien
välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.

"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja
että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän
hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota
kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me
ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille
rakkaampaa kuin henki."

Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta
lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen.
Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä
poikki.

"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja
tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.

Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti
nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin
maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli
rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana,
kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin
koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian
ja taivaallisen autuuden hetki."

Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas
lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa,
ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen
ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena,
ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää
ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen
luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten
ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa
Uppsalan tuomiokirkossa.

Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta
vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni.
"Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja
vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt,
kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa
itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä
eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän
luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."

Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät
pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule
vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.



XV.

KUKA OLI VIERAAMME?


Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa.
Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen
valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan
sanomatta ovensuupenkille.

Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat
kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden
heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui
papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun
jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.

"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli,
joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna,
"mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet,
muukalainen?"

"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti
vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja
äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä
minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella
käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien
ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat,
silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."

Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän
välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen.
Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja,
jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa.
"Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä
olen kuningas Sigurdin sisar."

Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin
pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti
pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin
sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä,
joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen
hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun
olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea
papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin,
rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee
teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"

Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin
ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle:
"Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän
kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan
itsellesi yöpuuta."

Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan
Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän
mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle:
"Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta
vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu
norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän
rouva Birgittan kustannuksella."

Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän
kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki,
mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän
lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän
huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi
ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään
ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna,
rakkaat hovimiehet!"

Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet
muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen
sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla
se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat
tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme
on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin
hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."

"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on
meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin,
että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa
kuin puhua totta."

Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija
tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika.
Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin
Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien
turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan,
jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen
katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"

Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja
Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka
tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä
kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä
hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti
hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton
yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven
pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä.
Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen
uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas
kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän
sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet,
"päälliköksi olet sinä syntynyt!"

"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi
selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi
vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin
sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota
ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet
kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"

Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain
lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä
maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle
metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja
kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille
papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta
miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat
he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli
risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille
oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä
tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he,
"niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui
äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"

"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan",
vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi.
"Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan
päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus
Norjaan kuin minullakin."

Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta
he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten
tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta
päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"

Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet.
Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet
täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä,
mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen
ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska
meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret
Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä
korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.

"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi
kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena,
nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä
viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling
Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi.
Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu.
Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin
paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."

Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän
pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään
metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa
ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa
pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä
koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi
kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta
maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja
herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän
sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana
yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien
sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä
kynttilää.

"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka
mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan
tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat
koristivat vielä ovien pieliä.

"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä
kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein
keskeen."

Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta
ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa
vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä.
"Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää
kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos.
Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa
leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat
hovimiehiä ne... Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen
kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan
ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet
hengiltä... Pankaapa nyt tulta patojen alle!"

Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa
ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti
miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen
kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita.
Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan
kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät
teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää
vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja
marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin
täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin
laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen
vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska
pelkäsivät tulevansa ilmi.

Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret
tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän
Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä
pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten
nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia,
että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla
ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja
tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre
Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta
voitosta.

Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta
jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli
myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli
Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli
hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset
kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä
kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa
rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan
hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu
avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen
kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari
hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman
kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset
olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän
maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan
ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset,
ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään,
rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja
viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he
voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.

Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas
vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi
miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme
ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt
Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen
miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta
palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."

Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen
olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa
ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta
mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani
kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."

Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa
lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli
hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien
vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta
Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen
olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna
kaikki joutuvat surman omiksi."

Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi
ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta
minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani
kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon
kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat
hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa
ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä
tarpeeksi kauvan."

Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän
oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.

"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi
väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui
kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti
laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi:
"Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."

Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän
työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä,
kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut
polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki
katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä,
vielä kehkeymättömiä silmikkoja.

Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita,
rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita.
Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt,
ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus.
Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin
Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen
voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin
miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."

Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti
häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta
vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"

"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä.
"Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa
kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa
he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen
samanlainen nousee."



XVI.

BIRGER JAARLI.


Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie
oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.

Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse
sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja
ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä
puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän
katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan
ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu
paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta
hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan
pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä
loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon
tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin
ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi
sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon
huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin
sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen
pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.

Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja
paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä.
Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla,
auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen
nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka
oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi
Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet
seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa
kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja
minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."

"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän
katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."

Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa.
Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka
aaltoilevana valui mustalle puvulle -- siinä kaikki, mitä hämärässä
saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti
katon savu-aukosta yöhön.

Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta.
"Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa.
"Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä
seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain
sarkaa."

"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen
äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi
pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi.
Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin,
matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu
rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista
rouvaamme Ingrid Ulvaa."

Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän
kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman
avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva
Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia
hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet,
kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.

"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja
kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset
sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa
ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä.
Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne?
Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten
tarvitsee?"

Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän
vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua
tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin
lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta
muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten
aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä
jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."

Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään
puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt
näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput.
Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi.
"Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa
väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa
kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."

Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti
hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut
tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen
peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen.
Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä
hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi
muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä
ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen
piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan
voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin
kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten
ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia
sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin,
ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut
johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan
huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset
olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina
ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta.
Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen
helmirivan tukkaansa.

"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän
palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen
selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin
kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut
kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."

Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin
pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä
olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli
hampaissaan kuljetellut!

Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella
hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta
tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen
oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi
veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti,
joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain
teräsmiekkojen välissä.

"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.

"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid
Ulva töykeästi.

"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"

"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän
kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja
sitten kuivuvat oksat."

"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla
Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen,
mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin
paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän
näki?"

"Sarkavaatteisen orjattaren."

"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas,
vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut
kultasormuksestasi."

Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen
silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi
hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan
Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen
arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon --
kunhan se pian tapahtuisi! -- täytyy tuon naisen pojasta tulla minun
jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska
ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. -- Sellaisten
ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä
iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"

Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen
lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä
iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"

Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä
pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"

Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta,
Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"

"Entä jos seuraamme sinua?"

"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan
ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."

"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"

"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka
polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret
ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla
varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja
kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni
riittämään!"

"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia
ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin
nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten
Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.

Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän
maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten
sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa
ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt
seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit
ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat
ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa
pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja
he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään
sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili
puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli
ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky.
Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat
roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan
kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille.
"Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit,
ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän
viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka
ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien
välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat
he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet,
kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin
taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja
hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin
puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet
lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko
laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.

Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi
armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta
kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista.
Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen
kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan
ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt
tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten
keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.

"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille
piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää,
miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset
vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen
ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle
polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi
syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny,
käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua
kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta
Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho
kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti
pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti
liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin:
heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he
nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko
vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen
juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja
hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli
Jumala.

"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse.
"Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on
tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."

"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja
pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään.
"Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu
nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"

Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan
korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?"
kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä
saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan
rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."

Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella
kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla
rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin
miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi
valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.

Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä:
"Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi,
koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli
kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen
poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar
Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä
tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli
suunsa.

Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa
kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan
kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan
katkaistavaksi.

Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla
kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse
synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi
yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa,
mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon
alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja
hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen
tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa
viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen
kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja
äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen
lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti
hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken
ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat
he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää
Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa
kuninkaankruunua."



XVII.

HOVAN TAPPELU.


Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha
muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat
sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan.
Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin
kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.

Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä
siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja
sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa
majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu
oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt
etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.

Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia
olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä
ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan
kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka
uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat
lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat
he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan
sydämestä.

"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä", sanoi muuan
vanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, "joka päivä keksin minä
mustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en
ole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut."

Hän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa
ja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain
jättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista
puista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman
suurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei
ainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään
lentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää
ruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen
peittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä
latvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa
toinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli
niin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja
alhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.

Kuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi
aurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti
kättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan
pelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti
käännähti hän ympäri.

Hänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat
ikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta
olivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi
piileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.

Hänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka
oksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti
hajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä
näkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita.
Ne olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun
jumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten
kaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä
ja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin
piikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset
rakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja
murenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset,
keväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä
punakeltaisilla suomussiivillään.

Hulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili
muille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.

He kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät
viittansa naisten suojaksi. "Hovassa soitetaan", sanoivat he.
"Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar
kemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa
metsään ja meihin."

"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden
onnenpäivistä", vastasi Hulv Skumble. "Mutta kenelle? Maunulle
vaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää
ajan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne
soihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava
voiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon
minä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin
aikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä
auttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista
silmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt
tarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain
harmia ja katkeruutta."

Kun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti
pari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten
sidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan
suomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan,
heitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen,
painuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina
ja tulen hohteesta rävähtämättä.

Silloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he
singahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen
talutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta
siveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä.
Kukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän
Hannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen
vimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet
keihäänsä ritarien miekkoihin.

Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He
olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään
ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää
saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa
sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset
ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin.
Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä
päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän
pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin
että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat
heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka
olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin
jumalana.

Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin.
"Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin
sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"

Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa.
Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi
eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello
pimpatti vimmatusti.

Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat
ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut
asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin
maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot
putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei
ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu,
mutta tyhjä sali.

Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia
aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille
tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka
tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä
ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen.
"Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me
olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta
meitä!"

Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.

Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan
saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja
kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten
rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa
metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja
lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa
jälkeen.

Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien
hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä
rivi piikkinuijia ja keihäitä.

Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma
harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät
pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin,
raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän
miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin
käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten
kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen,
pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene
rauhassa! Jeesus Kristus elää."

Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden
huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie
eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja
pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]

He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he
tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen
ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös
kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin
silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin
aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät
ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan
kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen
tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen,
ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät
loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli
kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja
ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne
kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.

"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit
maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"

Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun
ympärillä:

    Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
    Antaos paistaa armosi tähden
    Kypärään, mi otsaamme suojaa
    Orpoin, kurjain, osatonten tähden!

Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat
alhaalla suon reunassa:

    Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
    Keskellä maailman kyynelteitä
    Sodista verisistä suojaa,
    Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!

Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä
paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko
ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään,
sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.

Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta
Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen
kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan
menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja
taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta
suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.



XVIII.

TORKKELI NUUTINPOIKA.


Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella
ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli
Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän.
"Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"

Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli
viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä
turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä
maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin
kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."

Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan
kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas
aikaisemmin nainut hänen sisarensa.

Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan
pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja
kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa
tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä.
Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin
huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän
peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia
lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu,
kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista
ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä.
Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä,
näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja
taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän
aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta
väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.

Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka
istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit
päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa
ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana
varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin
kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi
huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään
asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen
hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien
kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita
polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä
kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa
hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se
kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin
lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä
tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien
pidoissa.

Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän
tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän
sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa,
jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu
Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta
minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen
sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi
synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan
kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."

Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella
astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen
suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella
oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset
hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla
äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon
vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja,
inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger
löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos
pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle
kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka
ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin
hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä.
Ja niin oli Eerikki ritari.

Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen
kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti
komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin
sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän
kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli
tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden
piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta
vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen
kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille
sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen.
Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella
Ruotsin vallan laajentamista.

Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten
rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta
missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja
räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.

Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä
silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita
solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski
vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta.
Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset
leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti
Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti
sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi
vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän
luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän
oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun
tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.

Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään
ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa
selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi
painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan,
missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta
aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa
taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.

Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat
hänelle mitä suurinta kunnioitusta.

Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli
naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta
valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät
he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat
hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he
kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä
toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti
Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei
meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin
he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä
epäsopuun.

Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli
vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin
raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin
tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin
rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti
häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä
hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen
ystävänsä."

Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat
huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa
meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan
harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi
Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä,
kuningas, koko elinikäsi!"

Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen
jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten
lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin
aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset
oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon
Tukholmaan ja torniin suljetuksi.

Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa
kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut
herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset
viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden
valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja
sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo
sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle
tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni
asti."

Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori
nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa
parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan
miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin
hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa
ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen
onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun
kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien
kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon
muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko",
ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"



XIX.

NYKÖPINGIN PIDOT.


VAIHDOKKAAN LAHJA.

Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa
talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika
tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi
oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun
latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei
häneltä koskaan tuli loppunut.

Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen
ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen
ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne
olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne
iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan
kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia
köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä
ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne
niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat
permannolle.

Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että
kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat
kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun
aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa
oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä
häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa
takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä
tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."

Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen
ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta
pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa
metsästyslaukkua.

Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta
seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären
Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli
leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki
ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista
tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui
maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin
pitkät, että sormet laahasivat maata.

Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää
kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista,
sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho
jäi silloin yksikseen tupaan.

Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat
sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä
metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät
ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho
opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.

Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa
haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat
noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he
voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin
ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit
loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu.
Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi
ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi
hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan
sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma
harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:

    "Kuolonhirsi vihannoi,
    Kallo vainaan teutaroi,
    Hurme huppeloi.

          Hiiden ukon
          Uhri suuri:
          Jalka kukon,
          Lepän juuri.

    Musulavi, avi, extraborum,
    sumulus sumin peccatorum,
    ai ain et arri."

Kalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse.
Hänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta,
mutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna
ja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja
haukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä
kääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. "Minä olen kuningas
Birger", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. "Märta,
kuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin
varmasti hymyilisit!"

"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa
nauruun?" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.

Birger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. "Hänen huulenseutunsa
tästä näin ovat jäykät", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen.
"Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?"

"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle
noitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot." Ja hän ojensi Birgerille hiukan
nöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä.
"Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät", mumisi hän niin
hiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän
hiukan kovempaa: "Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun
kemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!"

Kuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten,
onnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen
metsän.


CICILLA METSÄSSÄ.

Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa
tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä
ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.

Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella
verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin
lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä
niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan
kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon
kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.

Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä
pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä
vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa
aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat
mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat
he vielä pitkät matkat hevosten välissä.

Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä
siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi.
Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa
mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka
illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden
hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja,
joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden
ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä
kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta
kasvattaa ritarin."

Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin
ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla
oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni
tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei
hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei
satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden
kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja
olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.

Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet.
Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset
olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle
pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja
uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta
kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.

Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi
hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen
kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia
ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja.
Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.

"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä,
täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata
vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut
suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että
olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä
olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat
elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"

"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.

"Onko se joku rikas talonpoika?"

"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.
Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta
ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se
Eerikki Menvedkin on."

"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä
tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin
niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän
silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te
kasvatte niin suuriksi."

"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin
kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä
tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti
hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan
merkkejä kuusenrunkoihin.

Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä
katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran
siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä
itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää
viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein
yksinään.

Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat
sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota
sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön
erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä
juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen
kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä.
Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan
ikiselkeällä vedellä.

Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja
ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli
täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet
olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua
polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt
on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut
unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja
kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta
samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi
kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan
vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun
aurinko metsässä kulkee."


MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.

Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin
linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan
heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä
veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen
valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he
vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen
rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään
toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja
siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin
suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.

Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä
vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan
seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos
sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu
taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"

Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla
Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta
kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän
änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on
vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti
vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä
keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa
linnaan.

Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät
päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät
leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös
kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan
nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään
aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille
heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi
kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme
kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano
niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä.
Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."

Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua
ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia
ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti
miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion
janon. Anna pienten piipattaa!"

Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin
kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat
kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä
ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin
ja rummunpärinöin.

"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa.
"Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti."
Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama,
jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä
kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."

Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa
kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa
jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään
julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena.
Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä
neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä
valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies
oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi
hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin.
"Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät
otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä
uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä
olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."

Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan.
Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää
tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.

Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion
käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä,
veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian
astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä,
paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen,
mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui
Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko
Håtunan temppua!"

Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös
heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta,
kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui
koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja
varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas
Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki
kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"

Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa
hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan
vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät
kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja
kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen
silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.

Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti
linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen
naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet
kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle
yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt
huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän
ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika
Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat
rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.

Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili
rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin
ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti.
"Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos
lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia
entisen maani asukkaita."

"Halveksunta" -- Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa --
"on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät
eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi
mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan.
Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun
sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy
huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."

"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin.
Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta
useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti
suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen
jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.

Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään,
asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa
kanssa.

Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään
alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin
oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo
läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja
toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin
paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin
nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että
heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua
Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun
valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko
Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.

Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne
Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten
Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.

Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan.
Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle
kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat
kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja
poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja
lauloi:

    Kuin kuiva kaarna palakoot
    Sun, linna, seinäs jylhät!
    Ne taasen uhmin nostakoot
    Sun muuris uljaat, ylhät:
    Mutt' voivotukset nousevat,
    Kun myrskyt, viirit ulvovat,
    Sun maastas huokaavasta
    Ei surut, ruumissaattueet
    Sun porteistasi puuttuneet,
    Ei ennen eikä vasta!


MAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.

Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli
kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän
eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi
lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa
polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta
vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen
herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi
hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.

Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden
pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua,
sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa
luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin
tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä
lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä."
Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian
osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan
kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.

Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä
olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole
oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi
ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi,
suurin konna Folkungein suvussa... hänen tähtensäkö sinä tulet?"

"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki
ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon
ja täytyy minun taistella."

Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu
hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet
kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut
norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli
määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta
Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä
hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne
ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."

"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"

"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani.
Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle
uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla,
paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton
päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."

Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa.
Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois
sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili
tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.

Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin
laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat
soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin
tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen
päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu.
Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet
mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.

Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina,
eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger
oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut
Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit
oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi
siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana,
pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli
hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit
raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla
ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset
kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta
sitä hän ei voinut.

Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi
lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas
Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita
täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien
välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin.
Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi.
Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata
linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän
kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin.
Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he
hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen
neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu
valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli
tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä,
mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen
henkäyksensä.

Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten
kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin
täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli
liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja.
Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä
kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin
kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle
ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan
nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien
poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita.
Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin
pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan
Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi
muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla,
joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä,
oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä
näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut
ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri
kansanpaljous.

Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja
muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan
sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä
isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen,
mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen.
"Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja
perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena
kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas
Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla.
Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät
he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu
Latolukon haudalta.

Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki
Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia
aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar,
päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut
puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi
Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja
suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen
leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä
vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin
kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.

Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen
kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen
torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä,
joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He
ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli
vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus.
Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan
armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.

Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla
kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis
esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa
erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla
kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli
harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin
löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi
juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras,
oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen
metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden
nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä
nuo oudot sanat.

Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka
piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten
muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän
valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja,
jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin.
Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi
valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala
antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet
ristissä.

Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui
myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat
kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja
kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen
ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa
omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän
rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi
vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan
vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä
jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään
paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen
vaiheistaan.

Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon
alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet
muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin
joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!



XX.

JOULU-YÖ FINNSTADISSA.


Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar
Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen
selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä
tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää
pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana
ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen
käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten
karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.

Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville:
"Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava
Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies,
mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee
viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä
kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja
herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää
sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! -- Ulv,
sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"

Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja
vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen
pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen
täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"

Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.

Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät
pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja
sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut,
mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne
taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia
kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon,
mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina
kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä
täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen
taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa
nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät
tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen
lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät
pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa.
Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos
lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten
ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli
puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat
suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti".
Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!"
Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen
paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät
he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun
joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä.
Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska
kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja
kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia
vieraita. Kukahan nyt tulee?"

Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin
tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin
asioita mietittäväksi.

Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien
riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien
laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja
pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja.
Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi
oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren.
Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta
verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.

Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:
"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"

He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia,
sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja
kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana
kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan
alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä
louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet
järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti
manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan
yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän
lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten
lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä
kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven,
tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.

Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat
Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja
muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira
päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän
sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä
yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin
Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista,
mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger
Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä
nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle.
Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen
ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon
kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.

Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan
matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen
asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä
kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä."
Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi
siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa
olkapäitään myöten.

"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa
lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti
pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät,
jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan
minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan,
sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän
tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen
kello kaulassa.

Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui
yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän
kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän
kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut
noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat
sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."

Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi
yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut
pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän,
mutta nyt vapisi hänen äänensä.

"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [_Ihmissusi_ ruotsiksi "varulv"], vastasi
puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se
pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä
ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."

Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen,
mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän
ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita
he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole
tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton
käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä
Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin
pikarin."

Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan
jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten
lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin
isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja
taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli
häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.

Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle
kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun.
Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi
kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa,
vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui
varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen
ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän
säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin
pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa
aamukirkkoon."

Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan
pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel
kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja
kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin
uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa
katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä
unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella
Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me
muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko
milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"

"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten
oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari
oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää
eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel
seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista,
olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme
kokonaan unohtaneet."

Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä
horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti
käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun
valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste.
"Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.

Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt
paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin
jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui
kattohirsiin asti.

Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia,
karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei
sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä
hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen,
jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä
joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat
ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän
jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle.
Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen
toisensa käsiä.

Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän:
"Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä
parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja
elävät ylistäkööt silloin Herraa!"

Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki,
niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat
maljoja pitkistä sarvista.

Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin
avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen
lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää
pitkin.

Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen
helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin
ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin
askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli
hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä
syödä näpertelemään.

Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti
valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai
oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä?
Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät
kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi
loimoksi."

Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää
Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän
alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa,
ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin
hennon minä kertoa sitä unta muille."

Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi
yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa,
missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat
joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten
paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.

Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti
rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen
varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa
asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon.
Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.

"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja
pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"

Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi.
Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli
pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua
kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan
lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.



XXI.

MAUNU LIEHAKKO.


MORAN KIVILLÄ.

Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin
ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen
kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi
keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet.
Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat
kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja
uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta
halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla
kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä
saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.

8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan.
Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi
maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja
täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja
munkkikirjaimia.

Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn
kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat
ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin
ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi
saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin
kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki,
niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.

Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista,
upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit
valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista
ymmärtäväistä talonpoikaa.

"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka
mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa
yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan
kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella
on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä
muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään
vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni
seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne
yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan.
Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia
kuninkaita!"

Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja
Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika
käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin
arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on",
vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että
rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea
vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa
ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole
halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä
kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin
minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"

Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan,
ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden.
Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli
ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa
ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset
smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi
nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista
rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa,
pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko
Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut
teräspukeisten ritarien syleilyihin.

Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa
ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään.
Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.

Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun
vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi
kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä
arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta
säteilevässä kirkossa.


HERTTUATAR INGEBORG.

Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin
rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa
seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa
oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär.
Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut
ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat
he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he
taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine
joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.

"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi
rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä.
"Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille
läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä
yhä enemmän."

Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin
vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi
rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa
torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan
kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään
hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki
hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti
oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa,
haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei",
huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle
valtaa ja maata!"

Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista
lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään
onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran
niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus
ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään
pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki
koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta
teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen
alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren
säilössä.

Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin,
jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille
ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille
vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana
herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja
pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun
sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja
ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän
Porsen miekkaa, kärki alaspäin -- miekkaa, jolla piti valloitettaman
kuninkaankruunu.

Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän
ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien
vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja
lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan,
joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla.
Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti
kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet
katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan
häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se
mahtoi merkitä.

Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka
hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat
elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset
minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen
ylpeään, pystyyn asentoonsa.


SUURI VALTAKUNTA.

Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan
kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua
talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.

Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin
tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa.
Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja
itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina
ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen
kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli
hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.

Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan.
Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan.
"Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät
talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan,
että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan.
"Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja
hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä
kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri
sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.

Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky
ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan
yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja
ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä
taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut,
puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia
oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella
keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo
smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina
kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta.
Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt
painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti
viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen
ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen
kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli
kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.

Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa,
voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt
pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli
käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin
lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet,
mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat
ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja
kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki
erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden
kielen."

Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes
länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen
auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä
häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat
kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se
kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa.
Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman
kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.

Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan
seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen
viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen:
"Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen
kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin
Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."

Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten
maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen.
Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa,
mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi
totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt
olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä
siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän
vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.

"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar,
kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin
tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä
maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu
Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien
Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei
kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta
oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin,
jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja
peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas,
että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus.
"Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa.
Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki
rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri.
Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan
kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä
hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."

Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain
kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu,
täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa.
Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin
kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta,
mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.

Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen
viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään
kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän
nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa
silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta
heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo,
pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä
on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas
sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen
lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen
saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan
orjantappurakruunua!"

Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän
kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä.
Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja
pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin
pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen,
matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan
siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja
luuttujen säestyksellä.

Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja
jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen
valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja
suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta
pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi
ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra
Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja
vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun,
ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja
kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava
henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein
kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka
aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna
lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla
ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani,
mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen
rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."

Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten.
Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta
oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville
kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta
silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle:
"Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun
kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla
hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta,
saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia
myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun
takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."

"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui.
"Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku,
kuningas Maunu Liehakko!"

Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla.
Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä,
voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat
kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja
kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot
muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä
maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa.
Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja
luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat
ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja
porraskivillä.


MUSTA SURMA.

Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja
muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui
hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli
rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet
kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle
vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.

"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan
istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut
pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin
uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan
näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön
aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi.
Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja
mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!"
-- Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö
tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta
kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki.
Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän
haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko
kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto
on jo täällä kaupungissa."

Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon.
"Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?"
nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku
tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo
käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"

Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos
taakseen katsahtamatta.

Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä
vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata
häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän,
"mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa
ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat,
ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat
raunioiksi."

Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet
valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli
pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän,
"enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille
vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan
uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta
saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten
oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.

Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä
päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia
kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne
pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka
hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin,
vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.

Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni
sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet
olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse
sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan.
"Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla
kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion
takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin
luudallaan.

Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä
ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja,
joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle
Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi
poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat
makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."

Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli
vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin
piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin
kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi
tornissa.

"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli
koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna
minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"

"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin",
vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se
lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla
suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene
tiehesi, munkki!"

Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita
kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se
kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut
arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi
tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.

Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin
saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli
hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?"
Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään
halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi
ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.

Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta.
Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä
rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen
kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli
Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta
hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän
tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi
kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen
elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava
liekki.

Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin
ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä,
kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä
oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta
pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä
löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.

Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita,
paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle,
ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista.
Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa
vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli
hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui
hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan
ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty.
"Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen
ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun
häntä seurata."

Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen
tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän.
Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti
kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi:
"Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä
ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja
huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."


VANKEUS JA MAANPAKO.

Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta,
ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet
isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta
ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.

Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä,
kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on
Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla
minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä
tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan.
Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan
tapaan."

Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat
ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen
osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen.
Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi
hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin
ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille
ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän
kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan
ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun
ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden
osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä
ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään
sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut,
sillä he ovat maan kirous."

Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut
paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä
kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja
hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden
kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja
sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."

Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli
käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet
Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin
tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt
yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä
kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja
julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan
metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet
kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.

Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien
haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä
kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet
vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän
seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa
valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina
se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa,
ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä
latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi
vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän,
pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan
kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan,
jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden
väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.

"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta
valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa
vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt
kerjäläiseksi."

Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi
akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä
lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta.
Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa
kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa
Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat
mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja
suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi
hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.

"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja
murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään.
"Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi",
vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei
hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä
poikaa huonompi?"

Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain
kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä
valtakunnasta.

Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu
laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä
joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän
näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi
hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä
kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen
maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa,
jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti
hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin
viimeinen Folkunga-kuningas.

Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.

Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin
paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä.
Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi
munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on,
siitä ei ole kenelläkään tietoa.



XXII.

VISBY.


Pengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein
kaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein
pengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli
ensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja
syvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja
lukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän
rikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa
peninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli
värikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin
rykelmä lyhtyjä.

Pietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä
purresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain
köyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa
ammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja
kasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän
näytti. "Uneksinko, vai olenko valveilla?" änkytti hän ja hinasi
matkalaukkua hartioilleen.

"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen", vastasi hänen
entinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti
nuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja
hiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin.
Väkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat
tulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti
kääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.

Torilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin
palttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari
Snugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta
myymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit
parhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja
keriä.

Vaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka
suojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt
luotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn
ylpeydeksi ja kunniaksi.

Tukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle
puvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. "Jos tahdot olla hurskas
poika ammattisääntöjen mukaan", sanoi hän Pietari Snuggille, "niin
laske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska
ilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!"

"Herra isä", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että
oli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. "Kunnia olkoon
ammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa
nöyrästi ja uskollisesti."

Vanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari
Siimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään
ja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden
tulokasta kohtaan.

Mutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä
kaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja.
Päivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet
ruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen,
liljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä
ovia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja
pähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi
saivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan
jäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta
kullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas
kynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen
maanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli
rakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä
ja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi
ihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso
karkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta
hirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle,
ja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti
täysin purjein satamaa kohti.

Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään
taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla
silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän
ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo
kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä
vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme.
Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn
suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka
monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi
emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa
aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"

Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet
lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He
paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen
jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen
Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä
aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi
käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein
isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että
paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui
penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo
säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään
ihmetellä.

Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen
lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli
hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta
sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi
hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin,
kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se
johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut
milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi
työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune
kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista
ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari
huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja
niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun
onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."

Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset
kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä
tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja
paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili
hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä
numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis
näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi
saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi
molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä
kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja
peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.

Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti
kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa
lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain
kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään
kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen,
nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan
peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on
olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä
onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti
lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön
tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän
molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja
molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana
en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin
mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä
haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan
ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa
minua!"

Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena,
sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää
hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi
tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise,
vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan
minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän
kostan."

Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia
kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti
ja kaksi kynttilää.

"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski
muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.

"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.

"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus
syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän
arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se
salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän.
"Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan
yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi
pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja
sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana,
sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin
sinä!"

Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti.
Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin
veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa.
Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen
lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko.
Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa
tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin.
Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä
säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä
paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta
pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä
koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli
ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista,
jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan
maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien
kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden
lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota
säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut
kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei
kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.

Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän
lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi
hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut
haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin
puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien
hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin
tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.

Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua
lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin
etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta,
koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se,
joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä,
on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä
toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi
pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu
minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä
varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa
taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien
kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin
vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy
minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen
minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"

Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan
maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä.
Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita
kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen",
sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi
kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten
poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä
verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag
tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."

Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli
kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki
hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä
seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen,
ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen
alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani
airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa
täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri,
ihana Visby.

Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin.
Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja
lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut.
Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset,
mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti
oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello
kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja
vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.

Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja
salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla
oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja
hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi
hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että
meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt
sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on
myös tulla kunnon kisälliksi?"

Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat
selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa.
"Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten
olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni
vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"

Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin
vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä
hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen
olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt
vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."

Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden
sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään
viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby
pelastettu.

Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli
palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia
lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn
väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen
nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen
työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä",
sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me
kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme
pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."

Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä
kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä",
puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös
unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi
otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia
poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa,
mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."



XXIII.

KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.


VERENIMIJÄT.

Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula
oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen
lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja
syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta
äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät
näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta
siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi
heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin
piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli
julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme
eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt
vanhaksi.

"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei
minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni
tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän
nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta
ja ojentaminen hänelle.

"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi
vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan
hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."

"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita,
jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat
ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää
tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista
markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä,
teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät
he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.

"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät
alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai
niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat
ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin
alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui
niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja
lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista
ja raastoivat sen mukaansa.

Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan.
Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli
etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä
haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo
pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi
läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan
hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin
itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa
asua. Minne pitää minun siis menemän?"

Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja
katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt
erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien
kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi
myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli
hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset.
Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja
vaelsi matkaansa.

Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön
metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja
pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon
saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa
kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja
kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja
nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä
yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja
uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui
nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon
ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko,
auringon lintu.

Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv
Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä
vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja
kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden
surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä
kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä
kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä
maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se
lentämään.

"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi
Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en
minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin,
rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem,
missä sinä olet?"

Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava
joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle.
"Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt
kuningas Albrektia vastaan."

Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän
yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia
sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren
Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski.
"Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane
ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman",
ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia
kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja
saksiaan eikä hallita valtakuntia.

Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa
erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan
kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten
hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat
liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa
näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka
nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli
kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea
kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen
partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea
tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa,
jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet
vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.

Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville,
ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen,
hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja
hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti
kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua.
Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella
puolestaan.

Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä.
Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat
linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko
kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia?
Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää
pitkä laahus."

"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella",
vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan
se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä
nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään
onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä
perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."

Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas
Tukholma.


HATTUVELJET JA KAAPPARIT.

Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia
sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät
he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan.
Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen
korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.

Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä,
että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain
aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä,
sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille
ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä
yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta
vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei
hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä
alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä
neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä
ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että
muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset
neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin
olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi
saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi
tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän
talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen
kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta
lähtien.

"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille,
"mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle
karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja
laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.

Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana
päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän
suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä
oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli
Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien
lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi
parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä
päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa
vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja
vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen.
He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat
riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita
niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä
muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla
äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille,
jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin
luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän
vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät
veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin
Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka
pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi
säteisiin.

Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän
koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade
kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi
hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia?
En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta
laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain
pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten
hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että
hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja
ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan
maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin
nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat
soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet
juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti
hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan,
missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin
kätkeytyi hän.

Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä,
oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja
vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä
matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet
pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat
kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto
Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti
suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet
tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat
pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa
pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt
alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva
keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.

Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä
saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät
huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi,
vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja
sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään
ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän
haastelustaan.

Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä
kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin.
Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista
urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja
huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa,
koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää
se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan
nuhaa vastaan."

Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin
kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että
ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän
laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että
hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin
tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi
entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä
maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole
milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija
kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka
auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä.
Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin
ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen,
enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan
ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole
ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"

Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen
rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet
tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen
laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka
oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen
pisti hän vaatteidensa kätköihin.

Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin
Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa
köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia
reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan
ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli
oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi
hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja
meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat
kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu
räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv
Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri
piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada
syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä
päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja
alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa
Roomaan.


BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.

Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen
kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli
seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli
siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat.
Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi
Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita
paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja
anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun
polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin
kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat
jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile
puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"

Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun
puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä
olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi
me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme,
sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme
tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"

Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu
Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä
valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon,
ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään.
Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi
kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja,
joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki
oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten
sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle.
Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten
nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen
"Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.

Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he
uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle.
Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana
ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja
naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli
vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta,
minne hänen luunsa oli viety.

Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja
kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein
vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.

Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen,
olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun
kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja
joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita,
humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan
piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja
saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet
tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat
ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo
keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi
niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten
valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.

Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen
joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä.
Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa
rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat
he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään
teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun
kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa
eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä
ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo
oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti
siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut
niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä
katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä.
"Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut
jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän
silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne
ikipäiviksi.

Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta
tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin
tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään
pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään
ja ystäviään vastaan.

Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti
hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja
elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä
päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista.
Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen
hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen
lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona
aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla,
eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.

Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan
aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein,
alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt
sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se
kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin
valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on
varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana
palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä,
sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta
milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."



XXIV.

ENGELBREKT.


TAALAALAISET.

Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä
avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua
täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.

Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan.
Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän
oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia,
tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön
vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin
vihkimisestä... Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä
Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan
miesvainajansa messusta..." Hän tutki ja haisteli huurteista
karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua
tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa,
tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä
suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.

Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"

Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista.
Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta
ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa
kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä
omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta
nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja
nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja
ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin
että koko ruumis hytkyi satulassa.

"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä
punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle
ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt
teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin
viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki
sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa
lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista
porsaistanne."

"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan
nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi
useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan.
"Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja
alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa,
jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat
heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen",
nauroivat sotamiehet.

Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja
kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka,
ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen
omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että
siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä
yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan.
Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä
suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa.
Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli.
"Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä.
"Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."

Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä
hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa
kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti
heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse.
Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen
värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti
häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.

"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu
auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli
hänelle uutta ja outoa.

"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule
pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö
tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen
lopun noista voudinheittiöistä?"

Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja
varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti
suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien
pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat
tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on
paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten
törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia
vuoltiin.

Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle,
joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi.
Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko
rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås
vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt
sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena
aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.

Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot
seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti
Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää
herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa.
Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.

Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen
vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän
muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että
sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia,
siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina
oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet
meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen
Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä
Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka
nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta
karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi
palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa
ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun
ristivetoon."

Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa
kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti
tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet
hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina.
"Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja
kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan.
Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te
kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta
uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien
minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."

Herrat tottelivat.

Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen
ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat
nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin
kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.

He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki
kiersi kaikilta puolilta.

Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa,
ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin
näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta
nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa.
Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko
laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan,
jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin
opit ukkostakin tekemään!"

Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle,
metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen
mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti
hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.

Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä
ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan
huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin
ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.

Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi
hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta
nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän,
"nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa
kukaan ennustaa."

Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa
linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli
kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin
siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä
laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä
rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli
aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.

Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa,
ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin
kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi
pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui
sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan
laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä
ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä
oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli
painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat
he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat
kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä
sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja
kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja
illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.

Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää
teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit
nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului
vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta
meitä ampumaan ruudilla!"

Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin
valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista,
joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin
puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli
vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä
pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia
virrasta miten paljon tahansa.

"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin
luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt
on tekeminen?"

"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy
palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa
povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti
liekehtiä.

Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi
palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja
linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin
häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.

"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän
oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä
olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi
huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen
toiselle puolen. Tulkaa!"

He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis
viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina
ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten
laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.

Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta
ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja
nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän
Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja
virittivät laulun:

    Herra apumme ja pyhimykset!
    Joutsi, käsi meidän varustukset.
    Jo alkaa taisto, jo leikki käy.
    Nyt, vouti, heti linnas heitä!
    Tai muuten uimaan ennättäy
    Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!

Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt
eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi
hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa.
Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja
meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta.
"Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän,
"ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"


KYNTTILÄJUHLA.

Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut
ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi
köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti
mustaan viittaansa kääriytyneenä.

Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon.
Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle
taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan
välkähti teräshaarniska.

"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari.
"Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle
jäähyväisiksi?"

Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus
on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi... että minä
itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä... että hän nyt istuu
Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin
suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa.
Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa
neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"

"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen,
"olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän
Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme
myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne
hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas
taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja
asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."

Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä
halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on
ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat
kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin
narri, jos olisin heitä parempi."

Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi
viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan
minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni
kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy
minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."

Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään
kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi
pimeyteen.

Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä
ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika
joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he
kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella
puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin
telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.

Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja,
ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui
kansalle.

Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea.
Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri
yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka
kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut
nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.

Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit
sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski
miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne
asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon
toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke
joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan
ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse
tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea.
"Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän
yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle
silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen
vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"

Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien
luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin
kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen
merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän
eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa
menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat
ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat
osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten
vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen
kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten
kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa
taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä,
ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu,
ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka
ahkerasti.

Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta
ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen
porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli
linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät
palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa
ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma
joutua liekkien uhriksi.

Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat
vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään
Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat
he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla
taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja
meidän täytyy valita valtionhoitaja."

Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin
tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien
ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen
vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne
määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona
piteli Matti hänen hevostaan.

Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä
sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat
toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua."
Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on
ainakin yksi seikka varma... että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu
parhaimpiin ihmisiin."

Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien
kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa
oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn,
niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla
nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."

Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi
Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa
Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi,
jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon
sellaisia nyrpeänaamoja."

Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi
on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" --
tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan --
"viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on
valittu valtionhoitajaksi."

Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui
napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät
ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään
kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt,
teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette
häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään
valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"

Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen
taistelun uudelleen.

Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen
olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi
hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen
ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä
silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori
taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä
sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin
makaat haudassasi."

Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului
eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.


GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.

Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt
oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta
voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin,
mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta,
sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella
mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.

Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine
soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä
yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan,
ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita.
Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin
niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.

Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli
matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu
umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin
höyryävän padan alle.

Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä
käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle.
Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen
yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin
kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.

"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti
tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen.
Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."

"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä
kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa
Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea
maihin!"

"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika
vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja
väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö
sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme
tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."

Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui
käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt
sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että
hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.

Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota
hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin
vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.

Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi
vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään
portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja
että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä,
mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän
valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja
vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä
eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat
teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä
omantunnon rauhaa.

Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle,
missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen
ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti
illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän
Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan
lippunsa juurella."

He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja
sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä
kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.

Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja
vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela
Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan
talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita
alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä
reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen
päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän
oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin,
ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä
välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin
kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten
heräämistä julistaen.

Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle,
näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti
taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun,
mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi,
ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.

"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet
on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa
merirosvojen päällikkönä."

Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt
on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen
mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".



XXV.

KAARLE NUUTINPOIKA JA ROTANKESYTTÄJÄ.


KAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.

Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset,
samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen
kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt
kulki hän komeasti kaupunkiin.

Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät
kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä
niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen,
ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta.
Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt
iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon.
Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi
kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä
on Kaarle Nuutinpoika?"

Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin
nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle.
Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut
kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen
kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat
löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin
suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa
rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi",
vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä
välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."

Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit
ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa
nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti,
että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen
sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui
Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan,
mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina
hopeanhohtaviin rautapaitoihin.

Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta
vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit
ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä
saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja
ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat
ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat
he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli
valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste
länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä
taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa.
Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän
riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut
ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa
kulki onni.

Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja
tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan
pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti
ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman
katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut
suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."

"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa.
"Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos
mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä
minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun
lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."

Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa.
Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka
hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti
kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat
kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä
tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen
katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin
sisä-osiin asti.

Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun
pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin
tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen,
että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä,
kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle
miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta
sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli
Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti
kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.

Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli
kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan,
niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat
karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen
hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät -- jotka olivat väliin kirkkaat,
väliin levottomat ja julmat -- liekehtivät vallanhimon tulta.
"Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän
ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli
saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he
vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia
kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla
ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista
vaapsahaisenpörinää!"

Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla
että itse kokoushuoneessa.

Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli
aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa
astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat
hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut
matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.

Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti
mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin
arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput
loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä
päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman
komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien
tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton
se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset
täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä
hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui
alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.

Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle,
minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli
harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä
saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja
Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät
herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä
hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa
vääryyttä."


ONNETTOMUUDET ALKAVAT.

Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet
norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen
nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut
maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut
ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että
hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa
osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen
mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata
hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään
ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."

Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat
kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin",
sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta
kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta.
Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset,
ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat
sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."

Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä
hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet
vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein
otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin
vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet
mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi
hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä
pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"

Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi
Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita,
torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä
salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva
-- niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti
ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina.
Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon,
että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet
löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on
sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan
kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani
on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän
jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja
kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita
alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin
Tukholmassa, sai hakemalla hakea.

Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein
porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa
Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja
levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä
ruumiita.

Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen
valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä
uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän,
ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta
kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan
hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää
Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen
sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi
tullakseen!"

Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa.
Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat
jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.

Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa,
joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan
talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan
suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien
täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka
leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä
teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä
päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta
miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa,
keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän
jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä,
joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu
Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja
leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita.
"Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika.
"Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna
päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan.
Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on
silloin kulkenut ohi."

Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa
rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan
nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen
silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli
jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois,
kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.

Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen
honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns
Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana,
jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä
sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.

"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan",
vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän
seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli
tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut
ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin
eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole
ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi
vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"

Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen
ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä",
sanoi hän. "Tule!"

Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei
näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet
aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana,
astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui
hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi
ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle
Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän
haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman
komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen
sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin
tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua.
Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan
enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"

Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen
sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja
sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.

Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät
kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan.
Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle
Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan
asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä
heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän
vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä
viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on
vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä
enää tarvitse!"

Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät
ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti
hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja
sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet
poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä
niille.

Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin
etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin
linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä
kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään.
Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä.
Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään
ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista
ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä
pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin
lukkoihin.

Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä
tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti
heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä
varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta,
kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?"
kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin
ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna.
Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat
takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.

Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit
varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli
mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin
ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu
syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin
sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta
sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka
kiidätti hänet ulapalle.

Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä
myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?"
huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He
olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja
itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me
etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin
meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."

Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä
piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi
loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa,
isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä,
munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai
ystävällisen sanan.

Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten
vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle
Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin
epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka
kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen,
olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli
myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään
paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä
torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.

Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään,
vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin
telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut
tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan
pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli
tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan
matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.

Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja
Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman
yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta.
Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia
läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.

"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani
kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut
nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia
ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti:
"Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten
sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista."
Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet
ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta
siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi,
jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään
päiviäni tornin holvissa."

Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin
tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen
ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se
vielä hänen vuoteensa oljilla.

Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän
töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti
huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan
raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin
ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia,
ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin,
vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin
sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä
niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen
markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne
tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili
hiljaa:

    Herrana kun olin Fågelvikin armaan,
    Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;
    Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,
    Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.

Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella
odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti
hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.


KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.

Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat
rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä
ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin
pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä
pensasta.

Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä
lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa
satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen
kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta
nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään
ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin
sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä
viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi
kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget
ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä
omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."

Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka
se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa
oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa,
jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä
rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun
hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa.
Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän
länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin
ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa
laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.

Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja
upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin
päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat
katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat
porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin
musta vaate.

Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa
eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän,
joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun
kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen
minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa
tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä
saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."

Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta
paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas
valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä
mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian
viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja."
Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä.
"Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra
Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea
ruotsalainen ritarikuningas."

Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan
Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.



XXVI.

PIKKU SISAR.


Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan
luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän
vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen
sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin
kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta
palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista
pyörykkää.

Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen
tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä
alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas
saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa
jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken
aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen
olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan
paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran
viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan.
Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit,
joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja
heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa.
"Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun
tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin
hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän
nunnana Vadstenan luostarissa.

"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin,
"että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten
seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja
siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.

"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen -- ja
siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku
Sisareksi" -- "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme
kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain
silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti
käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki
kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena
voikaan koskaan palaa."

Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin
arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli
hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän
sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta
vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut
luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella
kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka
taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua
Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli
mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran
piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni
hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn
tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki
toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli
munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he
eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla.
Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat
seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.

Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka
hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli
puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja
suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.

Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei
sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku
Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet
kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään",
sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä
neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."

Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian
kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki
nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten
saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä
ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja
suri katkerasti.

Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen
oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin
harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti
pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat
nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten
levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana
maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän
kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään
hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.

Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun
hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha
rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla
hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein
kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa
toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun
ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava
sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."

Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta
silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla,
nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja
seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät
auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten
avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja
puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa
salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan
puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä
yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää
valittavan.

Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen
ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi
ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen
pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun
hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja
ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen
ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän
mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta
sydämestämme!"

Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku
Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä
enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat
hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin
tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille
laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia
saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan
tytär pesi sairaiden vaatteita.

Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli
kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi,
sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän
oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa
kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei
niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa
pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona,
että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan
vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle
ijankaikkisen valon!"

Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret
kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan
viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin
nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan
alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän
oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä
vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää
kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki
ruusut Pikku Sisaren ruumiille.

Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne
haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen
kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.



XXVII.

BRUNKE-VUOREN TAPPELU.


Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita
Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen
hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen,
vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa.
Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan.
Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut
irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä
olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä
kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja
mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he
antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle
mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee
ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten
Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."

Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja
väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä
karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan
punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä
taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.

Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä.
Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala.
Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa
jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät
ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa
montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.

Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä.
Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan
messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta
tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina
taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja
tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä
kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli
avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon
eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas,
sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat
tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte
nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä
väistymättä minun kanssani!" -- "Niin teemme Jumalan avulla!"
huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he
kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten
hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:

    Me Herran nimeen vaellamme,
    Hänen armoonsa me uskallamme.
    Kulkumme käy isoon Tukholmaan!
    Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!

Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä,
laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten
päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat
pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan,
ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas.
Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät
keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten
Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja
kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran
luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen
talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle
tietä musertavin iskuin.

Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti.
Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä
kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman
Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian
välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla
kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui
hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita
haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi
viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi
taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin
miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain,
ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan
lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat
sen maata kohti.

Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen
puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että
tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa
kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti
Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen
kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka
eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää
aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi
Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.

Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa
Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas
tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin
Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja
kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset
Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.

Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon
komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei
ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.

Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan
painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin
Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi
ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen
kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa
Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan
kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti
sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä,
antautui hän vangiksi.

Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui
hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin
kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä
Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään
muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen
isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa
selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea
silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja
jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät
sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä.
Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää
ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante
Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja
asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä
ritarista.

Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole
koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien,
jaloimpien miestensä joukkoon.



XXVIII.

TARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.


Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan
ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi.
Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset,
mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja
sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät
piiriä.

Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi
mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä
maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt
aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa.
Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa,
Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet
oveluudellaan.

Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi
Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin
tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle
ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa,
äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä
kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui
ympäryshautansa veteen.

Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän
käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen
kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen
eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista
ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin
urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että
puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa
kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta,
mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä
perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.

"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika,
"minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman
että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista
henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."

"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti
itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen
palkitseva sinua parhaani mukaan."

"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin
vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan
ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me
vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa
ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa
hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."

Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat
vahvistivat sen nimillään.

Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan,
vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista
ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti
tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui
häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet
mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne
alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä
nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä
sepille, meni hän matkaansa.

Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja
piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän
syödäkseen.

"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat",
vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää
ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle
ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä
maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"

Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin
sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä
paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja
hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina.
Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno
ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi
tuskin tilkkaakaan jäljelle.

Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja
nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina
makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa
työssään.

Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen
ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo
kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi
veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle
tapahtunut."

Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu
oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä,
että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa
kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin.
Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että
paljaat sääret olivat yhtä mustat.

Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika
viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle
ja Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen
päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai
Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä
keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä
iloista mieltään.

Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan,
vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin
meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva
Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski
hevosmiehensä ratsastamaan sinne.

Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta,
pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat
hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan
terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen
pillin molempiin päihin!"

Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot
valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta
juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli
aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille.
Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa
sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren
lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä
kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti
sormeaan.

Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari
kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän
sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen
lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja
peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös,
ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.

"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien
kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan
valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein
onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois
tältä seudulta."

Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä
heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin
Hiidenkivelle.

Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä
sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita
kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka
niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan
vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla
ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä
Ljungbyhyn.

Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin
puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.



XXIX.

VANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.


Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli
niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille
osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut
hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin
olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden
punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.

"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen
ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin".
-- "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.

"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki
viimeisen langan.

Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon.
"Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme
messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me
kuljeskella ryysyissämme."

Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja
reutoili hametta itselleen.

Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli,
että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi
hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja
kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko
jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi
horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen
tyttärensä, mutta liian myöhään.

"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari
kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll,
hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut
köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet
sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme
heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja
lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain
astua voimaansa."

Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun
kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse.
Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun.
Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli
hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto
kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja
tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.

Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää,
jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka
oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti
antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua
auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka
polvillani kerjäisin sinulle armoa."

Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden
kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt
heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle
jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi!
Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan
koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä
koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku
milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä
leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin
heikko?"

Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli
sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen
tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon
lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri
läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut,
jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.

"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja
tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan
kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi
olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää
tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa
tyttärensä silmiin!"

Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa
punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma
oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan.
Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain
määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle
ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen
ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen.
Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan
olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi
lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät
pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin
pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin
hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.

Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen
tapahtuman paikkaa.



XXX.

NUORI HERRA STEN.


SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.

Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa
alussa vuotta 1512.

Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa
niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine
varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet,
kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.

"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis
kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."

Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle
pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.

"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin
jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan
leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine
muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun
laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo
linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi.
Helmikuun sää on tullut."

Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni,
valtionhoitajaa?"

Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä
kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta
vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas.
"Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon,
ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin
hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä
ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien
ruotsalaismielisten toivo!"

Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen
olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli
Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua,
vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia
harmaasta parrastaan.

"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan
vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei,
ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse
ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita,
tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita,
sellaisia ovat nuoret!"

"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten
satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään
kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään,
pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he
taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen
joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt
ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi
tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja
hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.

Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat
haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille
ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen
valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta
ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä,
ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin
virkaansa.

Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta
istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.

Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan
huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat
vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa,
ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta
täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa
harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä
ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa
samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää,
ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa
hihojensa suihin."

Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen
päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen
kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.

Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan
valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun
valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka
vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja
ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa
käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat
ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella
hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut
Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa
Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina
puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät
huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa
kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa
komeutta ja loistoa.

Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän
isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta
unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani
hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"

"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle
jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota
tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata
ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista.
Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten
käyköön huonosti tai hyvin."

Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit
tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen,
melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin,
että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.

Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan.
Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea
tavallista vauhtiaan parrasta partaan.

Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra
Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko
pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen.
"Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki
puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen
kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat
palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla
kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden
käyttöä.

Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan
kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa.
Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina
tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen
yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta
mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan
yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan
katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta
täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa
polviltaan."

Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti
salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita
varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja
herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika
toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori
hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat
kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli
jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.

Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat
askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta
juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja
peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä
oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea
suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja
leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri
puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen
sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala
avarin.

Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain,
säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin
tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa.
"Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään
nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja
vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby
tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."

"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja
pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme
tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin
jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat
verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra
isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja
tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä
hänen vihollisillaan on odotettavissa."

Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista.
"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla,
puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin
tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse
asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he
kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."

Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman
valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet
aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat.
"Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään
sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin
vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."

Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen
päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta
ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin
muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli
kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."

Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten
takaisin Stäketiin.

Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä
ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun
yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He
saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt
me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti
itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se
lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät
sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät
he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin,
vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen
raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän.
Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai
taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa
tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle
katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha
vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."

Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää
tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan.
Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden
lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt
kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää
kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa
välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki
seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli
seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin
suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli
syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä
ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa
käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi
ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene",
kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka
vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin
ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he
miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat,
jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet
antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet
hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä
jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.

Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat
laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi
pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän
särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat
lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät
he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten
kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan
tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin
rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä,
kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.


BRÄNNKYRKAN TAPPELU.

"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli
kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen
ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke
vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin,
ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren
laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.

Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli
reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin
ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset
alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä
joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen
tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan
keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin
hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä
voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa
talonpoikaa virui verissään.

Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian
Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori
Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa
herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä
lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä.
Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki
kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta
tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.

"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä
iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"

Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra,
naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra
Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen.
Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä
olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis
vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä
ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut
Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen
suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on,
kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."

Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä,
joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski
kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän
puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi:
"Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle
sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle
panttivangeiksi."

Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli
ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota
meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä,
jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen
kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain
oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.

Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä,
soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän
taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien
välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti
heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät
veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina
mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.

Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta
paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi
maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset
vedenneitoja.

Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi
Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden,
mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä
olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin
oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja
kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.

Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean
ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan.
Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan,
purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät
herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen
petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas
Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja
kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"


ARCIMBOLDUS.

Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva,
jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja.
Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus.
Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea,
mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin
pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään
eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen
istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä
siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.

Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia
vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän
kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn.
Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja
hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti
silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja
avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi
hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun
pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon
ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään,
"että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit
anteeksi".

Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat
kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen
uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan
kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka
oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että
paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi
hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään.
Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin
onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan
Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti
järven ulapalle.

Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa
ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja
paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet
olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi
kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina
kuin kesäisenä iltana.

Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta,
missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen
paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen.
Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja
sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla
tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi
Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan,
"mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä
mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne.
Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle
jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko.
Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on
peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."

Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita,
jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat
värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa
pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan
lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen
katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten
pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.


ENSIMÄINEN LAUKAUS ÅSUNDEN-JÄRVEN JÄÄLLÄ.

Kun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti
Arcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä
anekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle
jalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia
ane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti
kumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä
tanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja
viipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin
edustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja
mecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu
läpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.

Herra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille
hakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle
puista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat
hyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja
tappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin
kiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset
ampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin
joutsipyssyjään jännittämässä.

Herra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea
hevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan
vihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä
hevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi
hyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: "Tiedä,
että kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin
herroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme
tulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!"

"Taisteluun oikean asiamme puolesta!" vastasivat talonpojat, ja
ruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän
johtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta
takaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua
sitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.

Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten
Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut
talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät
oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien
akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan
uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi
talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.

"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit
sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä.
"Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata
minua."

"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin
ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen,
kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot
tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan
minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin
pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."

Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei
herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne
hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan
puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä
synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa,
rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka
uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.

"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten,
kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli
ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat
tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa
ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä
kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä
reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen
valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa,
havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.

Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti
linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet,
munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle
kiiruhtaessaan.

"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi
munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi,
nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta
ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan
häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina,
ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään,
mitä hän on oppinut Stureilta!"

Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät
toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin
poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he
kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo
porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä
punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva
sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin
kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja
notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan
enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin
saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.

Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna
Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä
jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se
ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen
päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin
hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä
vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa
heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien
kuin tulivatkin!"

Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat,
että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien
nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin
Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi,
hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin
monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat
miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta
joka alituisesti häipyi käsistä.

Kevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös
sulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi
piirittävä sotajoukko.



XXXI.

TUKHOLMAN VERILÖYLY.


KRISTIAN TYRANNIN KRUUNAJAISET.

Eräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus
Boye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen
vaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden
ihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas
erinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös
pieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he
istuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta
vuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.

Yli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa
Mettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen,
mutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli
tuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli
ajattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän
piirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias
olivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista,
esim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille,
että tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa.
Rouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki
parittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja
juuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.

"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa
mukaan", sanoi Klavus, "mutta emmekö sentään mene tuonne kansan
keskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei
tarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan
sekaantunut herrojen kiistelyihin." Ja hän otti neljä pientä
nukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset
saivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko
hiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.

Tie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta
telttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet,
ja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä
ääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi
hän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä
kunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle
rippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun,
valtikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän
tuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille.
"Ruotsi on miekalla voitettu", huusi airut, "ja sentähden ei kukaan
ruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta." Tämän jälkeen
nousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin.
Hänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin
esiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden
ympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi
osoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu
burgundilaiseen ruhtinasliittoon.

Vavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat
melkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja
pontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä.
Hänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut
hänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla,
paloi jo aamurusko idän rajoilla.

Ylpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni
silkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa
hän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa
parrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa
ääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä
ylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan
ilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten
kunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä,
jonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä
tyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.

Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa,
ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen
tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se
tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen
sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha
Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan
mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin
sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin
oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan
läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja
julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin
kansa.

Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai
miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin
kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin
kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo
mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi
pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen
taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?

Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi
alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.

Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen
ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö
milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä,
joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan
talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?


TUKHOLMAN LINNASSA.

Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman
porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä
kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik
Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat
usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä
kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä,
porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.

"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin
kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee
mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta
kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."

Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli
kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä,
jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät
kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli
turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti
oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko,
"jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha
majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä
olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä... Mitenkä se nyt oli?"

Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin...
Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta
ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka
tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä.
"Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän.
"Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on
pyyhkinyt sormensa!"

Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt
kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään
arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa
röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari."
Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä
ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä
poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne,
rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja
venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen
takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä
kannun pohjalle iltasoiton aikaan."

Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin
tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin
pitkin askelin.

Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan
saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan
akkunanloukkoon.

Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun
kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui
Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi
ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa
ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen
voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata
sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin
kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.

Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla
valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan.
Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien
hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu:
"Tämän teen minä pakosta."

Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa,
sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi
vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun
kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät
täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata
kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa
sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän
itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa.
Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka
sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta
Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat
meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden
puoltajat kokea kovia päiviä."

Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän
hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista
äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet
saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen
ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat
vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin.
Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä
kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä
muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva,
Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-,
Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista.
Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki
Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja
syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.

Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja
saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet
suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa
lattialla, miten paraiten taisivat.

Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva
kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada
hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä
tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä
sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti
vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan
hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan
valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja
tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei
tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän
ylöspäin askel askeleelta.

Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä.
Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta
kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt
ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin
punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti
teloitusmiekkojaan.

Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen
lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui
pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen
kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se
nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja
viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin
sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä
miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa
syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.

Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana,
kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee
lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee
rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta
puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille
anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."

"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman",
lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta
suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.

Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä
tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka
kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa.
Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.


VERILÖYLY.

Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla
aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet
poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin
portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei
ehdolla eikä millään.

Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella,
käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen
oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.

Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria
muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja
vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori
pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse
kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi,
vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki
Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies
hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä
herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat
kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän
kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen
jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika
ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa
väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava
kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa
kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue
oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos
linnan portista.

Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet
silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi
hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka
kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa
ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi.
Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen
piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti
masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi
ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui
silloin torilla.

Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili
pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua
kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja
kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.

Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan
ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien
alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä
menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin
luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän,
olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä
kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin
jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen
suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään
arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.

Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori
juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin
toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot
tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei
jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää
lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan.
Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa
ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat
pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus
oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei
sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä
taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan
ruotsalaiset.

Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät
oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se
kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan
parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet,
jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden
esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon
ritarien joukossa.

Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten
pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen
pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin
haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle
eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut
saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla
seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon
kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio,
missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli
ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä
punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.


UUDENVUODENVALVOJAISET.

Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja
minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä
ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain
päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra
Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin
surmattaviksi.

Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi
nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies",
pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka
saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään
ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta
kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan
kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.

Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten
rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain
lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin
toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen,
ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja
naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.

Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita --
niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta
talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy,
niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa
sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa
Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin
maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan
häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja
usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän
läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen
miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.

Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli
yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan
palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä.
Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä
heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden
ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko
kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi
pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja
pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä
istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat
leveäpäisiä nuoliaan.

Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit
synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon
kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille,
eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia
oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.

Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko
pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista
arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka
oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään.
Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi
arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo
toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.

Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli
nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli
ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut
maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä
kesänä oli julistettu pannaan.

"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi
hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset
uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä
tunnen uuden, puhtaamman opin."

Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka
seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain
suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa
liekehtivät.

Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei
aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys
tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.

"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten
aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä
tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"

       *       *       *       *       *

Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki
vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset
uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia
taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme
joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja
tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat
ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista
kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan
ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa
tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja
kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!

Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja
minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi
uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule
taalaalaisinesi!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansa ja sen kuninkaat - Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.