Title: Lukemisia lapsille 3
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 3" ***


LUKEMISIA LAPSILLE 3

Kirj.

Z. Topelius


Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg



Werner Söderström, Porvoo, 1893.



SISÄLLYS:

 Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
 Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.
 Paimentyttö.
 Tyttö marjassa.
 Vuoden-ajat.
 Tomu.
 Pudonnut kenkä.
 Turun linnan tonttu-ukko.
 Ulpukka.
 Metsästäjän ensimmäinen saalis.
 Pellava.
 Kalle ja Kaisa.
 Varro vähän.
 Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.
 Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.
 "Parempi" ja "huonompi".
 Peikkojen joulu.
 Kun on Juhannus.
 Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.
 Totuuden helmi.
 Jouluyö.
 Pienten lintujen valitus.
 Kauniinta metsässä.
 Heinänteko.
 Satu Lillin nenästä.
 Koivu ja tähti.
 Merimiehen koti-ikävä.
 Suuria, kirkkaita tähtiä.



KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,


Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,
että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala
tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten
kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin
synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,
niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.

Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,
mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.

Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli
itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä
niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos
siihen otti jotakin.

Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan
lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden
mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan
ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat
sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan
eihän hän sitä osannut estää.

Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät
muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat
heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,
Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta
ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."

Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo
armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle
puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä
yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.

Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään
vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa
puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään
kantaa.

Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei
kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas
lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki
myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon
nöyryyttää armottomat.

Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo
istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa
vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"

Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."

"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.

"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan
syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."

Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,
niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä
tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te
ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne
katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."

Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja
sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!
Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa
paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää
ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle
hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."



NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.


"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen
Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat
kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.

Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.
Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,
jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran
pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,
mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.
Se oli rumasti tehty.

"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden
vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran
kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.

"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.
Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo
minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen
vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan
tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai
eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin
muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta
hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä
luulet, Selma?"

Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:
"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."

Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa
kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi
se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja
minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin
pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi
raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt
täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin
ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että
Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä
peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.

Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen
olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä
edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.
Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit
punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken
saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,
joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen
sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte
ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin
juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri
kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki
punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti
laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,
niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja
hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin
tahallaan.

Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta
katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä
lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.
Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin
hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan
uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui
seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,
miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi
hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki
romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun
ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan
sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.

Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta
mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja
leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.
Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja
kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat
sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun
Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla
puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka
koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,
ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;
se näytti hyvin hauskalta.

Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi
itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti
hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma
sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin
sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,
kun olen suuri tyttö?"

Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,
ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan
kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja
kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne
hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli
oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului
sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me
olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon
ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"

Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain
välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku
leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat
myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan
valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"

Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin
Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan
nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen
pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,
kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan
kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli
lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat
viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan
päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina
luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me
olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon
kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta
astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"
Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä
lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän
oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa
lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,
muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on
kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia
puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään
lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:
"mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä
olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään
muuta ystävää kuin minä itse."

Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki
olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin
ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun
saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on
taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin
pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi
suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,
siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme
takaisin kesäiseen iloomme!"

Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa
katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,
katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat
ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme
pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,
että saamme olla hänen lapsiansa!"



PAIMENTYTTÖ.

    Mä läksin ulos aamulla,
    Kun kirkas päivä koitti.
    Ohuissa olin vaatteissa,
    Ja tuuli metsää soitti.
    Tie ohitseni luisti vain,
    Ja metsä juoksi vastahain.
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa

    Pussissa oli leipänen
    Ja uljuutta, ei huolta.
    Ja karja kulki korpehen
    Harjumme tätä puolta.
    Mua suuri kuusi katseli,
    Ja puro riemuin lauleli.
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa.

    Kanerviin istuin kankaallen
    Sukkaani kutomahan
    Ja mietin, onko yhtään, ken
    Mua ehtii muistamahan.
    Niin muistin äiti vainajaa...
    Ken kotona nyt asustaa?...
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa.

    Tulipa kuuma päivä, kas!
    Kärpästä lensi, parmaa.
    Vajosi suohon kellokas;
    Ei kättä vahvaa, varmaa.
    Hei, tartuin silloin sarviin sen,
    Se kirkontornin painoinen.
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa.

    Kun lehmä pääsi kuivallen,
    Niin otso näkyi tiellä.
    Löin häntä; hänpä ymmärs sen,
    Hän seisoi ujomiellä.
    Pois lötkötti hän viitaan päin:
    Mitäpä hän mun lehmälläin?
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa.

    Hei, sadetta en pelkää vain
    Ja nälkää kanssa karjan!
    On pehmyt lato suojanain:
    Punaisen poimin marjan;
    Purosta kahvimyllyn saan;
    Jumala muistaa poloistaan.
        Hei, heijuu, hei!
    Ja soi joka ainoa oksa.



TYTTÖ MARJASSA.

Yksinpuhe.
Metsäseutu järven rannalla.


_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori
käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).

Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla
ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei
minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan
vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!

Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.
Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.
Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä
tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen
minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella
sekä hyviä että pahoja.

Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko
maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun
on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä
tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,
nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki
elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin
iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin
korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin
panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että
olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme
palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!

Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se
myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta
nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät
päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa
hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa
verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa
kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan
selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.
Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?
Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,
miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi
purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää
silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa
ylös.)

Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;
Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat
kuulla, kun minä kotiin palaan!

Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan
marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,
ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita
kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin
variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun
tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.
Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,
vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,
kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen
ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on
palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä
se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja
sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...
Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa
vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)
Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän
kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee
lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,
matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua
hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,
käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse
hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken
näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta
Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai
Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,
Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen
helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,
pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin
halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa
minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä
elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista
kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään
levitetyistä hämähäkin verkoista.

Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä
käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun
puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa
anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on
minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu
ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?

Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa
ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)
niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:
elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin
syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun
höyhenilläsi.

Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme
neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla
ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,
hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua
pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat
seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla
pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta
tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato
liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.

Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on
vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,
Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät
koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso
vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan
poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin
hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.

Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.
(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista
täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat
hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan
tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.
Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä
olen täällä muhkeassa metsässä?

Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin
verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole
koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu
tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!
Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei
petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä
valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!

Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota
kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä
ei!

Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli
metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle
vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan
sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,
kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin
nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja
hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko
matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt
siinäkin nauramista.

Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?

    (Kaiku vastaa: marjojasi.)

Annatko mulle niistä metsälinnasi?

    (Kaiku: metsälinnani.)

Ehkäpä myöskin sydämmesi?

    (Kaiku: sydämmeni.)

Ei, kiitoksia vain.

    (Kaiku: kiitoksia vain.)

Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.

    (Kaiku: kotiin äitin luo.)

Hyvästi nyt, hyvästi!

    (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)

        (Maria lähtee hypistellen pois.)



VUODEN-AJAT.

(Koulutytöt opettajattarelleen.)

Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.


Henkilöt:

 Saturnia.
 Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).
 Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).
 Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).
 Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).

_Saturnia_.

Huomenta herttaisinta, jalo neiti!
Kai, kunniaa ei suurta mulla liene
Tunnettu olla? Olen Saturnia.
Saturnus-hovimestarin mä vaimo.
Tuon, joka ajan meren takapuolla
Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.
On kunnon ukkoni jo ijäkäs
Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet
Käskystä korkeasta kurissa
Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,
Kun puskea maapalloa ne mielii.
Kavalat, häijyt kielet väittävät
Omia lapsiansa hänen syövän.
Tuo, kautta kunniani, valhe on.
Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,
Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta
On sievää mulla, hänen vaimollaan?
Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,
Töyräältä Tähtilinnan poimitut.
Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän
Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.
Lapsista, hyvinhän sen arvannette,
On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.
Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii
He usein; joskus muhvini he saavat,
Auringon yli hunnuks laittavat sen:
Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,
Mun valokuvakseni niitä väittäin.
No niin; on mulla tytöt julman kiltit,
Vaan varsin vallattomat; valitusta
Maapallolta niin usein kuulen heistä,
Kun isän puuhissa he täällä käy.
Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,
Mä mielin panna heidät kaikki kouluun
Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä
Voi tietää koulua niin kunnollista
Kuin juuri tämä teidän johtamanne
Aisoissa äkäpussit pitämään,
Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että
Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,
Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa
Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset
He ovat, kuten näette, siistimättä,
Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.
Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.
    (Talvi tulee.)
Hän vanhin tyttäreni Talvi on,
Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin
Ja makas alla tyynyin valkoisten!
Siks iho kovin kelmeä on hällä.
Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän
Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.
Käy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!

_Talvi_.

On lunta mulla yllä,
Mä talvi olenkin.
Mä suksin hiihdän kyllä
Ja liikun luistimin.
Taivaani pilvet kattaa,
Niin pitkä yöni on;
On metsän' laulamatta
Ja järven' aalloton.

Vaan älä pelkää tuosta!
Tulehmain lämmittää
Ja sallii sadun juosta
Ja leikit järjestää.
Kun joulukuusi loistaa,
Unohtuu pimeä.
Turkissain kätken toista
Sisartain, Kevättä.

_Saturnia_.

Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija
Jo, häntä nyt saa aina odottaa!
    (Maija astuu esiin turkeista.)
Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,
Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi
Käkönen? Eikö kuku selvään hän?
Jo puro pojan myllyä kai käyttää?
Sanonpa sulle, sirkkuseni, että
Jos huolimaton olet toiste, saat
_Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.
Äidille sievä kumarrus nyt tee!

_Maija_.

Mä olen kevään henki.
Heräjän lumesta,
Pois saan jääkyynelenki
Järveltä, nurmelta.
On Pohjolassa täällä
Niin lyhyt aikani:
Kaikk' ihanuus maan päällä
Äkisti haihtuupi.

Mä synnyin pohattana
Köyhässä mökissäin;
Nyt olen valtiaana,
Vaikk' kahleist' unta näin.
Hyljätty olin ani
Kuin lehti lähtenyt;
Vaan kukka-aarrettani
Et laskea voi nyt.

_Saturnia_.

Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!
Runoilijat on hänet pilanneet.
Nyt, Julia, on vuoros!
    (Julia tulee).
                       Tässä on hän,
Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.
Anteeksi, hän on päivettynyt hieman
Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!
Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.
Hengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!

_Julia_ (leyhytellen viuhkalla)

Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,
Kun niitty on sulotuoksuinen;
Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,
Saan tuoksumaan havuneulasenkin,
Rukiisen ruiskukat tihutan,
Kanervat kastehin saunoitan.

Eloni kaikki on tuokio vaan.
Menneestä hetkest' en huolikkaan,
En myös, jos syys kovin myrskyileepi
Ja vettä virtana viskeleepi.
Reunalla lähtehen hengähdin,
Ijäistä valoa uneksin.

_Saturnia_.

Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.
Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro
On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan
Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.
    (Lucia tulee.)
Työmuurahainen, missä nokesit
Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.
Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;
Metsässä sieniä hän vasta poimi.
No, älä pelkää, tyttö! kumarra!

_Lucia_.

Syys olen valju, mi sadon tuo,
On kultatähkiä mulla.
Suruinen sydän, mun lahjan' suo
Lohduksi mielesi tulla!
On mulla musta ja kylmä yö;
Pois puista myrskyni lehdet lyö,
Ja aika kolkko on sulla.

Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,
Vaikk' irti lehdet on puista.
Kuin morsian pihlaja punoittaa,
Kun puidaan riemuten ruista
Taivaalla iltaisin pilkuttaa
Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:
Mä aina mielin sua muistaa.

_Saturnia_.

Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.
Kuulusteletteko tai tahdotteko,
Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?
Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?

_Talvi_ (lukien).

Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.

_Saturnia_.

Yön tähtikirjaa oikein tavasit.
No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?

_Talvi_ (lukien kuin läksyä).

Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,
Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...

_Saturnia_.

Eikö kukaan muista enempää?
    (Lucia nostaa käden).
Lucia!

_Lucia_.

Skorpioni, Joutsimies, Kauris...

_Talvi_ (keskeyttäen).

Vesimies, Kalat.

_Saturnia_.

Niin! Maija, kirjoitappa taululle!
    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)
No, mitä kuvailee se kirjaimisto?

_Maija_.
Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.

_Saturnia_.
Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.
Julia, osaatko sä historiaa?

_Julia_.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan.

_Saturnia_.

Tietääkö kenkään vielä?
    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)
                        Mitä sitte?

_Talvi_.

Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,
ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.

_Maija_.
Jumala sanoi: tulkoon valkeus!

_Julia_.

Ja valkeus tuli.

_Saturnia_.

Se alkuna on kaiken historian.
Nyt seuraa laskutaito. Lucia,
Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!

_Lucia_ (taulun edessä).

Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla
On päivää kolmekymmentä,
Kahdeksankolmatt' Helmikuulla...

_Saturnia_.

Noh?
    (Talvi nostaa kätensä.)
     Talvi!

_Talvi_.

Vaan muilla yksineljättä.

_Saturnia_.

Mikä on tulos?

_Lucia_ (laskee yhteen).

Kolmesataa kuusikymmentä viisi.

_Saturnia_.

Niin oikein. Jätämme muut laskutavat
Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö
Mun oppilaani osaa fysiikkaa,
Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?
    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)
Sen tiesin; sillä professorin taito
On tytöilläni luonnon kunnissa.
Jätämme sen; me muutoin luomakunnan
Saisimme osin lajitelluin, kuin
Tarjottimella teetä, etehemme.
He uskonnossa luonnon raamatun
Lävitse osaa. Kielistä he taitaa
Vain laineen loiskeen, tuulen huminan
Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.
Saattaisko saada erisvapautta?
Kysely loppui; koulu arvostelkoon.
Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,
Julia toiseen, Lucia kolmanteen
Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?
Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!
Kättänne hyvyydestä suutelemme,
Kun lasten puutteita te siedätte.
Opettajalle oppilas ei lahjaa
Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen
Hopeamaljassa on kiitossana;
Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.
No, onko teillä kultasanaa kellään?
    (Kaikki nostavat kätensä.)
No niin, siis kukin lahjan antakoon!

_Talvi_ (opettajattarelle.)

Mä hyisiksi talviksi lahjoitan
Lohduksesi lieden leimuavan,
Suon tunnon rauhankin kultaisen,
Elon taistelun ollessa myrskyisen,
Ja tarjoan palkaksi vaivojen
Sydämmien nuorien siunauksen.

_Maija_.

Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,
Niin taas kevät saapuvi takaisin.
Nuoruuden kukkivan ainiaan
Luon askeleitasi seuraamaan,
Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,
Totuuden tiet' yhä kulkemahan.

_Julia_.

Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,
Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.
Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,
Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.
Luon' niiden sulle mä tarjoan
Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.

_Lucia_.

Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,
Hedelmiä syys vain luontohon luo.
Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,
Sua viel' elon syksynä muistelevat
Ja kutsuvat taivahan siunauksen
Ylitsesi elosi illallen.



TOMU.


Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva
hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen
valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt
Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja
ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä
tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä
paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha
sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.

Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,
että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia
huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti
oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,
niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia
itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta
rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.
Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen
oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli
keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi
kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja
jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut
hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili
kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä
kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut
naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.

Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään
hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina
valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi
hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti
talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.
"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku
heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä
järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja
milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli
Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään
silmällä kaikkia öillä liikkujoita.

Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja
sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas
eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä
vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla
ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä
ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä
alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa
tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata
siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.
Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.

Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta
muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He
menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli
nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti
auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin
neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen
teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu
pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai
niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja
ilmaiseksi."

Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin
miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden
hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin
taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min
suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä
olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi
ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla
pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja
hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!
Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki
etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset
itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden
koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä
yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus
sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului
astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei
osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi
huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli
saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,
sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia
likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.

Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä
ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa
joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja
sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään
kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän
lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä
hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos
hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin
venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja
kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi
kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa
leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti
häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain
alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken
jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan
voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki
tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa
tarkoittanut.

Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi
oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,
sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä
teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin
ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana
rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun
kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu
moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän
oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät
hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä
katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;
Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui
olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.

Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin
sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,
päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään
puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi
aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa
täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se
enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai
tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.

Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.
Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.
Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä
ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei
voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri
ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi
suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja
pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui
nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki
kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin
kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä
kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa
väärän epäilyksen uhrina.

Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto
eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,
että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne
siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen
poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.
Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa
emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu
nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!
Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli
tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.
Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen
asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin
viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään
merkkiä hänen terävistä hampaistaan.

Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin
asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan
maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan
alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään
pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla
hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä
hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti
kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,
milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti
kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa
kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin
kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.
Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes
sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän
väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää
oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin
nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat
elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa
käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,
kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli
hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa
myyräin vehkeiltä.

Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen
hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.
Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka
tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä
onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen
olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt
osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin
voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.
Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn
aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi
tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut
nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla
toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.

Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira
juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa
tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi
kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään
seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,
tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin
vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten
sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista
ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.
"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa
ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut
hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen
jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi
lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti
odottamaan.

Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa
kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi
seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"
(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui
seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta
sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan
erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja
keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein
luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka
ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"
hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo
pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.

Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli
pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että
hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"
Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla
kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista
vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin
tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla
muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.
Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika
löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.

Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä
peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu
huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän
nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen
oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin
piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme
lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi
susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja
runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut
käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes
jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;
sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen
ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin
mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn
taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,
väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa
teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina
tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai
takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta
paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,
eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen
miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen
keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit
olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä
apua.

Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan
hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"
Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei
edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,
Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.
Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut
käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään
mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa
näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana
sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan
iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.

Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli
luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen
kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun
esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,
jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä
kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.

Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti
lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan
kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.
Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja
kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki
talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei
ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet
tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään
Tomua kohtaan.

Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja
palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä
lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista
juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja
sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä
koira!"



PUDONNUT KENKÄ.


Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja
Helsingin kauppatorilla.]

_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.

      Ensimmäinen laulu.

    Kuulkaa, te poikaset kullat!
    Täss' olis korput ja pullat,
    Kaikista parahat rinkilät!
    Tulkaatte, saattepa maistaa!
    Äsken mä ennätin paistaa
    Ranskan leivätki pehmeät!
    Porvoon tippoja kannan,
 [Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]
    Myös pipparkakkuja annan!
    Entäs vintiöt hempeät!

    Noh, tytöt, ukot ja akat!
    Näättekö, täydet on vakat,
    Tulkaa halvalla ostamaan!
    Puolesta hinnasta myönnän,
    Kahdesta neljä jo työnnän,
    Hiukan tingin mä toisinaan
    Älkää mun antako tässä
    Seisoa häpeämässä!
    Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!

Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä
kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska
tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset
juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden
kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat
Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja
me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot
tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!

No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään
sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään
tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!
saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja
hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle
tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki
tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se
juuri on rouville mieleen.

_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä
mitään, joka kelpaisi lapsille?

_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,
jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko
hirvensarvia?

_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?

_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa
kahdestakymmenestä.

_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia
rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla
pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.

_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.

_Rouva_. Saatte neljätoista.

_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.

_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.

_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista
penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.

_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?

_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!

_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole
rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?

_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.

_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään
kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on
kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan
yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)
Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus
elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen
niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan
uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)

_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.
Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta
tässäpä tulee pikku poika.

_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?

_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?

_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme
piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.

_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.

_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.

_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.
Anna nyt kauniisti toisille osansa.

_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)

_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous
sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku
lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --
Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä
kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla
ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut
itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.

_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne
arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion
juuri lähteä Viaporiin.

_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja
te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei
toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä
en tietäisi, mikä ja millainen te olette!

_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?

_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)

      Toinen laulu.

    Akka, joka vaihtaa, hyörii,
    Ostaa paljon tyhjällään;
    Joka kieppuu, joka pyörii,
    Liukas kieli lärpällään;
    Joka ryöstää, pauhaa, pettää
    Piikasia yhtenään;
    Joka kiskoo, nylkee, kettää,
    Pradajerska nimeltään.

    "Onkos vanhoj' takkii herrall'?"
    "Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?"
    "Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'
    Vuohet, porsaat ostan mie!"
    "Turhaan, tyttö, tingit sieltä,
    Kuorma on mun ostaman'!"
    "Hölmö kansa, pois vaan tieltä,
    Pradajerska olenhan!"

_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren
syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?

_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee
poliisi ja rummuttaja?

_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...
(Rummun ääni kuuluu loittoa.)

_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin
varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?

_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.
Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut
supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,
lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy
minua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat
silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,
hyvästi, hyvästi! (Menee.)

_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta
mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.
Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin
mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain
eivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää
korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain
käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!
Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja
vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei
kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien
väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka
kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä
sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.

(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)

      Kolmas laulu.

    Varpunen väikkyy lennossaan
    Taivaalla viluissansa.
    Hanki on hänen vuoteenaan.
    Pilvi on peittonansa.

    Vaikka on harmaa, rumakin
    Tuo puku sulla yllä,
    Laulusi harras kuitenkin
    Taivaalle kelpaa kyllä.

    Raukka, nyt yksin sirkutat!
    On lujat talven paulat.
    Kun kevätsäät taas joutuvat,
    Paremmin silloin laulat.

_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan
penni!

_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?

_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.

_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?

_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.

_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et
saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa
sinut käsiinsä.

_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee
pois.)

_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu
Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä
olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän
kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)

_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja
koska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari
ja neuvosmiehet.

_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa
markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni
varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen
kaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet
kiinni... He tuovat hänet tänne.

(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)

_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.

_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä
varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.

_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit
heinätullolla?

_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin
viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.

_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun
vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.

_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...
mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...

_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?

_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,
että saan etsiä tätiäni!

_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?

_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on
kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän
kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta
minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström
tai jotakin sinne päin.

_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä
sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä
olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen
sinun tätisi!

_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin
ottaa minua!

_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin
poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään
hanhea pyrstöstä.

_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te
häpäsette poliisia!

_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!

_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa
nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.

_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.

_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on
korvanne?

_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?

_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli
Kudrakovan harmaa kissa...

_Poliisi_. Pois tieltä, akka.

_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.

_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka
saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:
virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?

_Poliisi_. Te, vanha taikina!

_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!

_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan
teidät haukkumaan poliisia.

_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!

_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä
jätän sinut poliisin kynsiin.

_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]

_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?

_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon
nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,
kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin
tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme
markkaa taikka niin.

_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa
poliisia?

_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä
markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän
on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan
markkaa sitte.

_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä
tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)

_Lotta_. Se on minun kenkäni.

_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,
että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)
Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin
kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.

_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.

_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän
paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut
hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?

_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken
rummutettiin torilla?

_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa
markkaa, pormestari ja neuvoskunta.

_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut
kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli
kuusitoista tuhatta markkaa.

_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa
pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka
eivät olleet kyllin mustat.

_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi
etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö
postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli
löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes
kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta
nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin
kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani
rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla
on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi
rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.

_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna
säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!
Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?

_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on
kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.

_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,
ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte
muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.

_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää
ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami
Ström?

_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa
vaivasta... herra alapoliisi!

_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta
postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun
varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä
levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa
kaappia!

      Neljäs laulu.

        _Matami_.

    Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.
    Aluu, alumpa, alumpalei,
    Lottaseni käypi käsin taikinaan,
    Aluu, alumpa, aluu!

        _Lotta_.

    Nytpä tätiä saan minä syleillä,
    Aluu, alumpa, alumpalei!
    Strömsten hän on, muistanpa nimensä,
    Aluu, alumpa, aluu!

        _Matami_.

    Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,
    Aluu, alumpa, alumpalei!

        _Lotta_.

    Rakas täti, minä tässä uneksin,
    Aluu, alumpa, aluu!

        _Poliisi_.

    Eikös matam' rouvaksi rupeisi?
    Aluu, alumpa, alumpalei!
    Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!
    Aluu, alumpa, alun!

        _Matami_.

    Suur' kiitos, onkos asiat niin,
    Aluu, alumpa, alumpalei?
    Rakastunpa oitis poliisiin,
    Aluu, alumpa, aluu!

        _Kaikki_.

    Tämä loppu on tässä pulmassa,
    Aluu, alumpa, alumpalei!
    Joka tapahtui Cargerin kulmassa:
    Aluu, alumpa, aluu!

    Jospa se teist' ois niin maulleen.
    Aluu, alumpa, alumpalei!
    Kuin Porvoon tipat rusinoineen!
    Aluu, alumpa, aluu!



TURUN LINNAN TONTTU-UKKO.


Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa
seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan
kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja
Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo
Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden
hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.

Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä
holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,
että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen
hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen
jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin
tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,
sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä
suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän
tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin
rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen
makunsa.

Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa
_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä
pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.
Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella
mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti
suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja
kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,
katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta
raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä
höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,
pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,
jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu
kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä
vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo
satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen
ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi
siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,
niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein
kodikkaalta.

Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän
vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista
tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri
erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana
sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja
paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan
lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes
puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni
tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta
vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:
tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.
Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka
kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.
Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,
linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki
turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla
ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat
pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten
kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä
hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän
läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan
tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista
vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.
Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä
aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi
uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä
edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä
hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut
Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.
Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin
edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä
istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin
juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja
tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli
matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun
ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka
myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on
täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti
vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",
sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta
ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi
kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:
"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi
pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin
oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä
juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.
"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon
viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi
olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän
oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa
juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi
käpälämäkeen min enimmän kerkisi.

Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon
ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui
näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;
mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua
huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin
tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla
että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,
niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen
vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa
kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän
eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia
vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja
holveista.

Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,
kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen
oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle
vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin
päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä
oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten
mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan
ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja
sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän
usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat
he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,
eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia
muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se
seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.

Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,
kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat
kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret
mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit
näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei
kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu
alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus
Kivinen.

Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä
päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui
näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas
pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti
hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.
Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä
hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.

"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.

"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
"Ketä minulla on kunnia...?"

Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne
minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle
sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle
kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se
on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan
äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?
Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin
virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun
maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?
Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme
nyt ystävät!"

Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli
edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta
oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta
valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui
vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä
linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.

Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla
hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin
eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella
heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan
päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore
Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,
herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,
Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,
Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa
Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti
vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta
kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä
istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa
ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,
millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa
Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu
kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen
ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran
poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.
Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde
Turusta mihinkään.

Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut
mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä
professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,
ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.

"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.

"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.
Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen
käynyt siellä.

He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.
Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata
jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli
perin kostea ja ummehtunut.

"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.

"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari
kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,
niin että ratisi vain jalkain alla.

"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte
auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,
minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää
ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat
nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta
minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut
vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä
niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."

Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi
kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka
paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi
tonttu.

"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi
kaukana koko komerosta.

"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun
talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on
vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä
tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.
Tahdotko nähdä aarrekammioni?"

"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä
värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa
erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.

"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä
pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"

Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli
pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.
Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä
silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja
jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita
muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu
katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti
tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,
ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi
ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua
omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen
hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja
holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan
aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa
suloista, on niin suloista olla rikas."

"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"
uskalsi vahtimestari kysyä.

"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä
joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."

"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"

Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti
vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet
salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä
kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku
ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo
monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat
kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella
samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."

"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin
peloissaan.

Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.
"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen
mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan
on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,
en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla
ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin
minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,
odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen
tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen
partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,
että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja
se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,
eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu
vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen
kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan
muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin
kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten
odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja
kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin
tärisevät..."

"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun
palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua
kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta
aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset
virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa
syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli
yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,
tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni
ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,
mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."

Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan
hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla
oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin
paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö
talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin
oivallista juomaa.

"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta
suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi
päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo
ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;
sellaisia pikareja on minulla sadoittain."

Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.
"Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja
pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,
ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,
jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu
sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.

"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.

Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä
ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen
niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä
ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,
"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne
alas."

Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta
tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta
hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle
kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,
yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten
kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua
ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas
tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että
jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla
kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta
näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän
aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.

Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka
usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus
Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin
paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan
perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti
yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,
väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei
kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin
kersantti arvasikaan.

Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein
iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja
koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki
kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.
Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat
kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista
hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta
joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki
rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,
kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat
huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat
kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,
mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta
tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla
kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi
sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"

Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei
näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa
hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin
kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan
sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon
linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä
niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja
onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,
ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti
poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.

Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen
maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun
pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi
punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä
kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean
tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki
kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin
kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,
lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta
holvista.

Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu
oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja
sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"

Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta
näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen
kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:
"saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,
kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.

"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,
vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää
lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi
sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"

"Hän on aivan kuin kuningatar."

"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina
Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.
Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,
kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat
luulla minun varastaneen sen."

"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota
rinkilää Murrille?"

"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on
kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia
ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;
minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."

Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen
komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti
selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.

Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan
asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon
Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin
olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla
lörpöttelemättä.

Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.
Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja
kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli
hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä
huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä
kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä
turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei
tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli
löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean
esivallan oma, niinkuin koko linnakin.

"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",
vastasi vahtimestari äkeissään.

"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin
lahjan?" kysyi Saara innoissaan.

"Se ei koske teihin, matami."

"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman
sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,
varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"

Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta
ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran
onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt
loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki
tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli
vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni
poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi
hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että
heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä
siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,
hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään
huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.

Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat
peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa
harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat
edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.

"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.

"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.

Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään
sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha
omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:

"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"

"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän
tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel
askeleelta.

Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti
hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä
syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään
kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi
ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja
astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.

Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla
niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän
ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,
mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti
pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat
Murri-kissan silmät.

"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja
samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle
porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa
kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui
kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän
sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät
hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä
ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota
kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt
tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari
vanhukselle.

"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin
ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt
minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,
täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!
Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä
vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,
päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä
olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,
sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän
omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa
vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin
nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun
hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan
pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät
loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi
vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,
niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet
ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he
ulvovat ilosta!"

Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon
päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei
tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet
niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo
luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."

Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,
ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja
muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa
tai itkee varasta?

Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären
tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika
hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on
aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi
henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."

"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.

"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne
kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla
kirjaimilla."

Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi
hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista
rautaa.

Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua
vain ei ollut missään.

"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut
olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä
malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan
ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"

Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän
olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.

Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää
koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo
jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä
ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin
merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan
asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita
näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä
rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka
sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä
enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen
hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.

Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua
kävelylle linnaan!"

"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"

"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata
jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,
josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu
tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."

"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on
kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."
Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.

He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti
nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille
muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime
kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki
hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,
hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,
niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja
Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan
kesäillan vienossa tuulessa.

Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.
Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin
vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta
vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.
"Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan
muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha
linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain
kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset
pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin
pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen
edestä!"

"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.
Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin
raosta.

"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun
äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.

"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista
tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon
siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa
lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.
Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma
on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään
ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä
vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,
kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet
minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme
kallioita."

"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.
Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin
karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä
vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte
linnan rappeutua?"

"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen
ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan
linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia
vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,
että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.
Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"

"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa
kunnossa", virkkoi vahtimestari.

"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.
"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle
pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä
vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."

Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti
vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.

"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
Erikkiini et saa koskea."

Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti
muuriin kämmenellään ja mutisi:

"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä
merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna
ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on
tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.
Minä en huoli vaihtaa."

Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",
sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä
toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin
sinä!"

Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun
suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat
vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi
kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio
irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta
olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.

Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä
iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä
polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren
muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui
voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui
ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä
vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.

Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion
sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen
kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu
maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;
soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.

"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten
muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on
se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.
Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin
suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän
iloisemmin."

He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua
kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",
sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa
hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani
tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"

Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen
häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha
vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen
laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa
kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.

Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista
valkotukkaa.

"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu
äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon
pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut
hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain
säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni
sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni
kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan
kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo
kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte
olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt
tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta
vuosisataa..."

"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa
nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien
korjailemisessa?"

"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun
pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa
vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."

"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.

"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija
koko ijäksensä."

Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja
virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli
kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä
linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna
huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen
nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin
kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät
ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin
soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä
tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna
tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka
kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,
anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen
halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä
vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän
sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!
Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain
ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset
ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?



ULPUKKA


Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli
heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,
että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?
Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja
sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki
kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa
auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan
kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan
valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi
ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon
korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän
uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei
katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi
nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,
veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti
uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.

Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja
se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä
kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan
päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen
edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin
palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein
kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta
nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,
että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,
jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.

Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon
vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.
Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten
edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli
liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli
hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,
ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen
ylitsensäkin, kun niin sattui.

Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,
sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina
päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se
seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen
niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista
sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan
ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.
Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.

Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä
koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan
kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan
sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä
tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.

Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin
nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä
käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen
leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa
aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka
kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha
Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,
kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,
uneksien kaikesta kauniista maailmassa.

"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.
Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,
kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,
teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"

"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he
olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne
minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.

"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi
parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen
kukkani sinun sammalpesääsi!"

"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan
vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua
jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."

"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät
ystävät."

Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että
yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka
puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman
lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:
"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että
teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.
-- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin
että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä
rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla
aviopuolisokseni."

"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut
setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista
pientä vähäpätöistä koivua?"

Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen
kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen
meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus
ohi mennessäsi."

"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.

"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä
oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka
koskaan tahdo tulla puolisokseni."

"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja
kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti
tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian
huomiseksi."

"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.

Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi
kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä
senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä
repimästä verkkoani?"

"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.
"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.
Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."

"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon
ajatella asiata."

Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla
lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta
katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei
kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä
lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja
seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä
huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka
hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua
oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat
kukkaissilmänsä.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa
koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli
yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen
taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.

Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",
pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä
verkkojansa korjaamaan."

Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä
kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan
suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle
aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja
komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He
olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen
pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan
varhaisena aamuhetkenä.

Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka
kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"
sanoi Rajakallio.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven
kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta
kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että
kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen
pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui
puiden latvoissa.

Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei
viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät
taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu
ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään
lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon
kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.

Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi
kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi
joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat
syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan
kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.
Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän
itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä
kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,
niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa
vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja
viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin
palvelijanne!"

Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä
laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:
"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli
seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui
kauas vaahdon ja laineiden sekaan.

Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan
vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään
hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli
raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui
pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko
taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen
kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!

Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet
vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,
että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.
Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,
kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei
tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan
pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun
juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,
mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista
lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa
hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja
viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen
munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki
ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen
kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset
silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty
tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja
komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.

Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli
haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha
kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan
hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi
vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista
paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?

Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.
Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin
kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.



METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.


    Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
    Rehenteli ja näytti urhoisalle.

    Lyseessä on hän, arka arvostansa,
    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
    Vaan karhu nähdä olis mielukasta
    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.

    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.

    Pilaksi näytti seikka sisarista:
    -- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --
    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
    Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.

    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.

    Olaltas tammen alla pyssy päästä!
    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!

    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
    Raitista elämää se mielin henkii;
    Vaan koiteltava olis pyssynenki, --
    Huvia tuota soimata ei sovi.

    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
    Janoopi pyssy, vireillä on hana.
    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.

    Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?
    Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,
    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.

    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.

    Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?
    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
    Ne varpusta on myöskin väijymässä.

    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...
    Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!

    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.

    On kuin se lausuis ankarana ratki:
    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
    Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,
    Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.

    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?

    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
    -- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.

    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:
    -- Minua, Matti kulta, hiukan auta;
    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!
    Lehmuksen alla on se verissänsä.

    -- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?
    -- Niin; paha himo kissass' oli tässä
    Kävellä lintusia väijymässä;
    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.

    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.
    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen
    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.
    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.

    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa
    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.
    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!



PELLAVA.


Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille
ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä
vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen
ja hyvin lannoitetaan peltoa."

"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.

"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä
ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.
Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."

"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa
jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko
hyvä? Annamme kuudennen köyhille."

"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on
kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi
yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."

"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän
antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.

Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä
katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä
pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä
olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle
itsekin."

Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä
aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,
mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,
säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne
ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita
sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon
kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.
Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan
reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon
monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten
ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."

"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.

"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista
tulee paidaksi Jumalalle."

"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin
Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on
valo?"

"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi
peukalolintu.

Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,
pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:
"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"

Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat
pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.

"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.

"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa
puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"

"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi
heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."

"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee
paitoja sinulle."

Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui
miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä
aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut
purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä
tulee vaatetta Jumalalle!"

"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko
myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla
kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja
kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen
kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin
seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."

"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton
vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa
ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos
milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän
ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei
koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä
Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan
tuttavuuden."

Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä
ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt
olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu
erotti sanat heidän laulustaan:

    "Sinerviä, sieviä kukkia me,
    Meist' on ilo suurille, pienille.
    Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
    Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.

    "Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
    Suojaammepa lastakin palelevaa.
    Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
    Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."

"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat
saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme
sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen
onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"

Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät
olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes
valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki
Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei
johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.

Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään
pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin
koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi
hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät
kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että
minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.
Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on
joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."

"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.

"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna
minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."

"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.

Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna
me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli
niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.

Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova
rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi
pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli
hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan
pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla
toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat
kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.
Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla
syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan
toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"

"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",
sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.

"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.

Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta
kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:
"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun
piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.
"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta
kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,
toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,
ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista
lähimmäisestään tässä maailmassa.

Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja
auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli
kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin
vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi
hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi
hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on
hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"

"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli
juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen
kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."

"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä
vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."

"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme
kuule."

He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta
pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet
syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain
pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi
vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä
oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen
löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli
vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä
kaikkiansa karttui.

"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa
pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa
pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle
eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"

"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes
pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."

Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja
harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen
pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa
kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,
kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli
odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle
pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin
jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.

Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen
kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin
loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen
vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka
ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin
saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.

"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48
paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet
myödä kaupunkiin."

Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti
kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin
tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni
lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo
jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,
ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;
mihinkähän aiot sitä käyttää?"

Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty
pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta
Jumalalle."

"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo
ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.

Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein
lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan
rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän
kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja
keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään
käärettä?" kysyi mökin vaimo.

"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne
kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka
tahtoivat tappaa minun pikku lastani."

Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku
poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras
nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,
joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin
vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis
pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin
köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;
mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä
iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä
piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa
köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."

"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään
sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista
ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva
pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka
antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman
maailmassa."

"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.

"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen
ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi
kapalon?"

Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä
uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken
äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.
Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.

"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"
kysyi nuori äiti.

"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se
kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.

"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää
matkaamme."

Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.
Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he
saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin
vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.

"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.

"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.
"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille
niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."

"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.

"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne
olivat?"

Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä
ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän
sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."

"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."

"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista
pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa
kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"

"Meidän lastamme ei palele koskaan."

"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin
järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."

Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika
kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi
poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,
häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä
vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli
puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin
suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä
tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."

Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli
mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut
puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet
kuin hänen äitinsä.

"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja
iloitessaan kukoistavasta pellavasta.

Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän
sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."

Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että
ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja
taitoni hedelmän."

Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se
antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin
surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää
ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa
tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja
huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."

"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.

"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla
etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin
seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."

"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin
he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin
vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."

"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä
menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso
vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"

Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään
rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa
lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja
he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli
kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun
poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.

"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.
Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta
eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun
lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,
että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"

"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan
rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.
"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä
maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.
Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja
vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet
valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle
leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja
janoava vanhurskautta."

Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän
arvasi sen olevan jotakin hyvää.

"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka
väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle
lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"

"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",
vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle
nimesi muistiksi!"

"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen
sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja
minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"



KALLE JA KAISA.


Ensimmäinen keskustelu.

_Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.

_Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade
räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti
ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?
Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset
pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta
matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä
maailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?

_Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.

_Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se
ainoastaan on liikkeellä.

_Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.

_Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?

_Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.

_Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.

_Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.

_Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet
maan olevan?

_Kaisa_. Se on ympyräinen.

_Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin
pallo?

_Kaisa_. Kuin pannukakku.

_Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.

_Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?

_Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että
purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme
alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.

_Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat
pois.

_Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää
heitä maan keskusta kohden.

_Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se
sinut vetää.

_Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,
niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.

_Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.

_Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.
Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?

_Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on
alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein
leipävartaalla.

_Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta
kuuhun on 37,000 peninkulmaa.

_Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on
mitannut?

_Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun
mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.

_Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.

_Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee
viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin
että maa on pannukakku.

_Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan
vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.

_Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen
sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään
minulle.

_Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen
sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on
lähimmälle kirkolle?

_Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin
sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.

_Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,
jos menee metsän kautta.

_Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit
minulle voileivän, Kaisa.

_Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?

_Kalle_. Voista ja leivästä.

_Kaisa_. Mistä voi tehdään?

_Kalle_. Se kirnutaan kermasta.

_Kaisa_. Miten kermaa saadaan?

_Kalle_. Maidosta viilipytystä.

_Kaisa_. Millä lailla?

_Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.

_Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?

_Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.

_Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?

_Kalle_. Millä keinoin?

_Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.

_Kalle_. Maidosta tulee viiliä.

_Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee
joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei
tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se
on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.

_Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.

_Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku
asia.

_Kalle_. Se leivotaan jauhoista.

_Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?

_Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.

_Kaisa_. Miten jyviä saadaan?

_Kalle_. Ne kasvavat pellolla.

_Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.

_Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.

_Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?

_Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.

_Kaisa_. Siinäkö kaikki?

_Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.

_Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta
on jyvien kanssa tehtävä?

_Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.

_Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei
tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja
tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.
Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,
niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.

_Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa
maamoukka.

_Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,
mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,
jos ei sinulla olen mitään syömistä.

_Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.

_Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata
laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin
saa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita
onkin, joita hän ei ymmärrä.

_Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?

_Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei
kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta
kopeudella kohdella toista.

_Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...

_Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.


Toinen keskustelu.

_Europan kartta_.

Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on
lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa
vyyhtiää lankoja.

_Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä
pöydällä?

_Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se
on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se
olevinaan joku rakennus?

_Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.

_Kaisa_. Kartta? Mikä se on?

_Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja
meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,
jota sanotaan Atlantin valtamereksi.

_Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän
siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska
mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,
saatikka sitte suurta laivaa.

_Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä
Europpa on?

_Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.

_Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun
maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja
viisautta.

_Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,

_Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee
Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä
pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...

_Kaisa_. Valkoinenhan se on.

_Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.

_Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on
erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata
kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.

_Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet
säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme
takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.
Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;
siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä
on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.

_Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan
omenia.

_Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...

_Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia
ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?

_Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa
rusinoita ja manteleita...

_Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja
ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.

_Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme
Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?

_Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät
punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia
kaluja, kahvia ja sokuria...

_Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on
tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä
Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista
saadaan...

_Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin
neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.

_Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei
puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä
oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.

_Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.

_Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla
näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.

_Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken
kesää, kun minulla oli kipeä rinta.

_Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.

_Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!
Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne
saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.
Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.

_Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla
opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.

_Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä
milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.

_Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.
Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen
salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.

_Kaisa_. Katte... miten se olikaan?

_Kalle_. Kattegatt.

_Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.

_Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte
Skagerak, sitte Juutinrauma...

_Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?

_Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme
myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...

_Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää
meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.

_Kalle_. Ja oikealla on Tanska.

_Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat
paraimmin koko joukosta.

_Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo
suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!

_Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi
maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.

_Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.
Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?

_Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja
Skoonen pässejä...

_Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja
vankkaa kansaa siinä asuu.

_Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.

_Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?

_Kaisa_. Siellä asuu kuningas.

_Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.
Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs
tiedät Venäjästä?

_Kaisa_. Siellä asuu keisari.

_Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?

_Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja
präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,
sotamiehiä, kasakoita...

_Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,
mikä maa tämä täällä pohjosessa on?

_Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.

_Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.

_Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala
olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!

_Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa
nauraa Suomelle.

_Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo
piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi
on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta
paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta
saata olla Suomi.

_Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä
tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?

_Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,
ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi
seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri
maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.

_Kalle_. Sinä olet vasikka.

_Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.
Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!

_Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään
ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini
joutunut.

_Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun
mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan
heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen
päähän.

_Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut
tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et
juuri voi pyytääkään.

_Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!

_Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu
Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon
Europan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,
_tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,
_kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka
hänelle todistukseksi annetaan.

Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.

                                              _Kalle Kirjanen_,
                                                filos. maist.


Kolmas keskustelu.

_Kaisalta tutkitaan tieteitä_.

Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,
tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä
neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,
joita hän panee suureen pärekoriin.

_Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista
maantietoa?

_Kaisa_. En, sitä en muista.

_Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta
Europan karttaa?

_Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,
näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan
syöpi vahvasti.

_Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.

_Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!
Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän
oppineiksi.

_Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.

_Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,
joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä
satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.
Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka
oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että
hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.

_Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja
taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein
rankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini
generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria
nimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.

_Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,
jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä
sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?

_Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,
ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin
saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,
Kaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin
vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.

_Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan
villoja. -- Voikos sinusta tulla pappia?

_Kalle_. Se on tietty!

_Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen
klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut
koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?

_Kalle_. Olen ominut tieteet.

_Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?

_Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on
kaikki mitä tietää.

_Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä
minä tiedän.

_Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja
sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.

_Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä
ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,
häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja
neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina
viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,
mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.

_Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään
tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa
maantiedossa?

_Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka
on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.

_Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä
olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi
_filosofiasta_?

_Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä
nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.

_Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,
on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,
niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.

_Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?

_Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.

_Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on
se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.
Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.

_Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa
toisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?

_Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut
puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään
on niin paljo viiliä.

_Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden
taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.

_Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,
ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut
siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.

_Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu
se abessivissa?

_Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.

_Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.

_Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.

_Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?

_Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on
viheliäinen olento tässä maailmassa.

_Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on
_substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?

_Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.
Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?

_Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu
_pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.

_Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?

_Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli
täydellisessä lähi-ajassa?

_Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä
täydellisesti, sen näen pytystä.

_Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.

_Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.

_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi
_imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.

_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.

_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_
kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi
_conditionalis_?

_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta
toisen kerran?

_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.

_Kaisa_. Vieläkö nytkin?

_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu
_imperativossa_.

_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!

_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.

_Kaisa_. Kiitoksia vaan.

_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.

_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!

_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat
_verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?

_Kaisa_. Voi, voi!

_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?

_Kaisa_. Onko voikin latinaa?

_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.
Mihinkä luokkaan se kuuluu?

_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.

_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?

_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.

_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin
kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää
enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!

_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton
minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on
asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja
jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.
Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.

_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne
toimiasikaan edes.

_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.

_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä
_matematiikki_ on, vaivanen?

_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen
kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --
mitenkäs se olikaan nyt taas?

_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen
luvulla laskemaan kaikki asiat.

_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma
huomenna tulee.

_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_
tai ilmanlaadun tieteeksi.

_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,
vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,
niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.

_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon
pimeneminen. Mitäs sanot siitä?

_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko
vuosi edeltäpäin.

_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka
kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.

_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako
vai kalaa?

_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea
kirkontapuli on.

_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on
nuora, joka ulottuu maahan asti.

_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin
vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_
on?

_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.

_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on
kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.

_Kaisa_. Vai niin.

_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et
tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan
sirkkelistä.

_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa
markan puodissa.

_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin
matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman
leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.

_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla
niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman
leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.

_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä
pinnistän sinua _aritmetiikilla_.

_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?

_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa
kahdeksan, mitä se on?

_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.

_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.

_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.

_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.

_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.

_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet
sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?

_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt
muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon
tarpeeksi.

_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri
osamäärä?

_Kaisa_. Osamäärä?

_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?

_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?

_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille
verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista
markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?

_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.

_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...

_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta
leiviskältä.

_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.

_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja
neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?

_Kalle_. Neljäsosa.

_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan
suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.

_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta
mitäs tiedät _botaniikista_.

_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin
jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?

_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun
nimi.

_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?

_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan
marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...

_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?

_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.

_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.

_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,
mikä kasvi metsä on.

_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko
kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne
kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?

_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...

_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä
sammaleet kelpaavat?

_Kalle_. Sammalia on monta lajia.

_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?

_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...

_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.
Mihinkä sammaleet kelpaavat?

_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun
kysymyksesi.

_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi
vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan
sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja
lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.

_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?

_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,
ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.

_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä
on?

_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä
häklää nähnyt.

_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?

_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.

_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että
sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa
Amerikassa.

_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin
männynkävyt?

_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.
Tiedätkös, mitä se on, zoologia?

_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!

_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja
porsaasi ja vasikkasi.

_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.

_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä
eläimet märehtivät.

_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?

_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?

_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.

_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.
Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,
matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?

_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?
Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että
meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.

_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,
Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.

_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,
oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.

_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä
lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,
miten pidät puoltasi!

_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari
osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli
aika lailla.

_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla
totta.

_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos
haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.

_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin
kuoli Kyros?

_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko
hänkin imettäjä-eläin?

_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen
jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja
ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.

_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,
niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän
teurastus.

_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko
esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?

_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu
tyhjästä.

_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan
temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian
tulitorni ja -- ja --

_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on
tietävinään enemmän kuin Jumala.

_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.

_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan
parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas
maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän
nimi oli.

_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.

_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?

_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.

_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja
siinä on minun maailman historiani.

_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?

_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?

_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?

_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?

_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.

_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.

_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.

_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen
iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin
isän-isän-äiti.

_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi
vuonna 1096.

_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti
Paavalia, oli Melite nimeltään.

_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!

_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!

_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.

_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin
oppinut.

_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos
olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.

_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!

_Kalle_. Saatpas nähdä!

Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja
juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka
Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin
takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei
onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä
yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja
pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt
tieteineen päivineen!

Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat
sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat
hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.

-- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"

-- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.

-- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä
oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja
hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla
vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."

Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.



VARRO VÄHÄN


    Varro vähän, sanoi kevä,
    Kohta tulen ennättäin,
    Päältän' härm' on hälvenevä,
    Poistuu uni silmistäin;
    Hangess' yhä haukotan,
    Viel' en ole vaatteissan'.
    Pyyhi kyynel värisevä,
    Varro, kaunis ystäväin!

    Älä toru, työt ne estää,
    Viel' on paljo tehtävää:
    Täytyy ensin silmät pestä,
    Hiukset ensin silittää;
    Päähän sidon seppelen,
    Lähteen silmää katselen.
    Kiire ompi. Ethän tästä
    Soimaa kevät-ystävää!

    Varro vähän! Näin on laita:
    Hame käynyt vähäks' on,
    Leninki on liian kaita,
    Taannoisesta kelvoton,
    Lyhyks röijyni ma sain,
    Kenkiä ei ole lain,
    Sukat rikki, kuljen maita
    Karttain säteit' auringon.

    Älä oudoksu, jos vielä
    Aamuruskoss' aikailen.
    Joka ruoho, min näet tiellä,
    Joka vilpas tuulonen,
    Rannall' aallon läiskytys,
    Leivon kiitosviserrys,
    Se min' olen, joka siellä
    Silmän' nostan taivaasen.

    Vaan mä tulen. Varro hetki,
    Kaunis metsä, varro vaan!
    Vartokaa te purosetki,
    Kohta luoksenne ma saan.
    Varro, keto armainen!
    Varro, kukkasarkanen!
    Varro, pääss' on talven retki,
    Eipä hätää laisinkaan.

    Poika, tyttö pienokainen.
    Laps' näet olen minäkin,
    Täytyy olla kuuliainen,
    Ja on läksyt pitkätkin.
    Mutta miel' on iloinen.
    Laula, laula leivonen!
    Toivo kuiskaa kukkivainen:
    Kevät laps' on vieläkin!



KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,


Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan
nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti
siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,
pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja
jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat
kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.

"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.
"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt
pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän
minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."

"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin
asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla
hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.
Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman
näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä
maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan
tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,
täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."

"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä
luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä
suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin
kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi
uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään
imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että
tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja
tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella
imartelemista.

Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset
tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas
niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät
korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli
oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.

"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."

"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä
lakasuluutaa?"

"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he
tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.
Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä
kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin
saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät
saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.

Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta
luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja
hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.
Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat
kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään
korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.

Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä
ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa
solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin
vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin
päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"

"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä
vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka
kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen
itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta
talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."

"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on
valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"

"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan
mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen
tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,
koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun
mielestäni mennä naimisiin keskenämme."

"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken
ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion
ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä
maailmassa."

"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli
hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --
ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa
varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.

Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,
niin he sen kaiketi olivat ansainneet.

Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he
repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille
kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä
sellainen joskus on.

Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin
tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas
niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa
ovenpielen ja seinän välissä.

"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin
pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"

"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi
vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi
tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."

"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä
olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä
sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne
tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."

Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.
"Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja
varpuja allansa.

"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin
porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida
sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla
sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se
ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin
täyteen.

Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty
koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista
hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan
poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.
Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut
hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä
päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää
päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen
lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä
tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat
polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.

Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli
lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana
pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan
unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.
Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen
päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli
siemen sisällä.

Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun
vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri
valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja
torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he
päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.

Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä
vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon
pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.
"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."

"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,
poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia
istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."

"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo
niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;
antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"

"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä
mitään pahaa ole."

"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää
mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."

Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen
kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.
Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti
pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa
kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli
viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden
ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan
luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;
kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin
mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien
suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi
kuninkaan kartanossa.

No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.
Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.
Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja
jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin
kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut
hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin
se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja
luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika
tulee täytetyksi.

Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen
toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan
tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi
hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista
tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat
tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria
toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota
suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole
nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus
tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii
ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!



KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.


    Kas silloin hausk' oli Vappuna,
    Kun poikaset ratsasti!
    Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
    Vank' Annikin säpsähti.
    Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
    Mä huimin että se soi ja paukkui:
          Lennä, Virkku,
          Niinkuin sirkku!
    Hopita, kopita, heh he lei!

    Uus takki mull' oli ylläni,
    Ja hattuni kallellaan,
    Ja minuun ja miekkaan vyölläni
    Nyt tyttöset vilkkui vaan.
    Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
    Valittu kun olin kenraaliksi.
          Lennä, Virkku, jne.

    Ja jotkut meist' oli kasakit
    Ja piikit ol' aseina,
    Vaan toiset taas oli husaarit
    Ja sapelit sivuilla.
    Suurukseks mämmiä oli suotu,
    Ja päivän kunniaks simaa juotu.
          Lennä, Virkku,
          Niinkuin sirkku!
    Hopita, kopita, heh he lei!

    Kun päästään kaupungist' ulos vaan,
    Niin oitis jo tappeluun!
    Ja piikit ja miekat heilumaan,
    Ei aikoa arveluun.
    Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,
    Se täytyy töytätä kumoon siellä.
          Lennä Virkku, jne.

    Mut siin' oli vanha krouvila,
    Sit' en minä tiennytkään,
    Vaan Virkku ties ja sen kohdalla
    Hän syrjähän hyppäämään!
    Se häijy huiskaht' ovelle tallin,
    Mä maahan paikalla mullin mallin.
          Lennä, Virkku, jne.

    Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!
    Kenraali kas pakenee!
    Mä kaikin voimini huusin: ei,
    Mun ratsuni vehkeilee!
    He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,
    Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.
          Lennä, Virkku, jne.

    Mä jälleen selkähän kompuroin.
    Voi lakkia, takkiain!
    Mä täplikäs olin, minkäs voin!
    Viel' ilkkua kuulla sain:
    On miestä, urhoa kenraalissa!
    -- Ratsastakohon Virkulla kissa,
          Lennä, Virkku,
          Niinkuin sirkku!
    Hopita, kopita, heh he lei!



"PAREMPI" JA "HUONOMPI".


    Niin, te Elman tunnette,
    Kulki hän täst' ohitse,
    Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.
    Sievä, hieno, kauniskin;
    Hattu, kappa, kaulustin
    Joululahjat isältänsä,
    Päätään vaunuiss' istuissaan
    Nyökkäs kovin kopeaan.

    Kouluun sitte tultuaan
    Hän ol' arka arvostaan.
    Monta köyhää lasta siellä,
    Häveljästä, siivoa,
    Halvass' istui puvussa.
    Ylä-penkkiin mahtimiellä
    Rohkeest' Elma istahtui.
    Tietkääs, mitä tapahtui?

    Kursaamatta, totta mar,
    Kiivas opettajatar
    Otti oitis tytön, vaikka
    Vastahan se taisteli,
    Alapenkkiin asetti.
    "Siivon, ahkeran se paikka;
    Nouse sinne ansaiten,
    Saathan, lapsi, paikan sen."

    Häveten ja harmissaan
    Enti Elma kotiaan.
    "Rakas äiti, kuule pijan
    Kouluss' istuu parhaastaan
    _Huonompata kansaa_ vaan;
    Mä sain siellä alasijan,
    Sillä lailla tosiaan
    _Parempia_ kohdellaan!"

    Virkkoi äiti suruinen:
    "No niin, muutat pukimen,
    Hattu, kappa, koristeetkin
    Pois. Käy siinä puvussa,
    Mik' on köyhäin suvussa,
    Paikkaa vaattees kuluneetkin.
    Elämästä opit, mi
    _Paremp'_ on tai _huonompi_."

    Niinkö tosin? Tyttönen
    Pani ensin leikiks sen,
    Vaan nyt syntyi kauhu suuri,
    Se kun totta olikin!
    Köyhäks Elma tehtihin,
    Torpantytön laisna juuri
    Pantiin kouluun kulkemaan,
    Sinne paikkaan alimpaan.

    Hetk' ol' aivan katkeraa
    Täytyy tosin tunnustaa!
    Silloin muuan pieni parka,
    Joukost' aivan _huonompain_,
    Tuli luokse lohduttaja:
    "Älä ole, Elma, arka,"
    Sanoi hyvä lapsi se;
    "Kyllä sua autamme."

    Ensin Elma kiukuissaan
    Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,
    Jopa kova sydän suli,
    Heltyi häijy ylpeys,
    Riutui paha pöyhkeys.
    Itkusuusta sanat tuli:
    "Neuvo kuinka minäkin
    Hyväks, kuin sä, tulisin!"

    Päivät kulki kulkuaan
    Elma kävi kouluaan
    Muiden köyhäin lasten kanssa,
    Tyytyi kovaan kannikkaan,
    Puutett' oppi tuntemaan,
    Sai myös kuulla toisinansa
    Puheentapaa vihlovaa:
    Se on _kansaa huonompaa_.

    Ylpeys kun jällehen
    Hälle pyrki mielehen,
    Herralt' anoi viisautta
    Voidaksensa erottaa
    _Parempaa_ ja _huonompaa_.
    Tahto toikin valppautta,
    Koulussa jo viimein hän
    Saikin paikan ylimmän.

    Tuli sitten tutkinto,
    Isä, äiti saapui jo,
    Näkivätpä kyynelsilmin
    Heidän laps ol' etevin.
    Nyt he laati pidotkin,
    Kätköst' otettiin jo ilmiin
    Helmet, kultakoreilut,
    Tyttösellen aiotut.

    Silloin Elma virkkoi näin:
    "Köyhä olen eeskin päin.
    Helmet, kulta, koru-vaatteet
    Turhuuteen meit' takertaa,
    Kurjia niill' auttakaa!
    Iloitsen, kun mieleen' aatteet
    Luoja toi ja neuvoi, mi
    _Paremp'_ on tai _huonompi_."

    _Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,
    Muita ylenkatsoen,
    Korskaileepi rehtevänä.
    _Paremp'_ on, ken itseltään
    Vaatii paljon, mieleltään
    Pysyy nöyrän', lempeänä.
    Onni tulee, onnen saa,
    Joka Herraa rakastaa.



PEIKKOJEN JOULU.


Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona
sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia
ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten
oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka
ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki
sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki
vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"

"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei
heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa
teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja
annettavana kuin viime vuonna."

"Miksikä niin?" kysyivät lapset.

"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa
pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa
ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa
syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen
joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"

"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.
Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik
oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut
saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli
määrä saada vain puoli sen vertaa.

"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.

Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono
joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on
parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"

Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä
vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,
että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"

"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä
teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden
kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan
voimansa takaa.

Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset
tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä
lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että
tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,
ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --
no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän
aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin
Fredrikin ja Lotan tykönä.

Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he
huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,
Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."

"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa
puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."

"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,
jotka pimeässä välkkyvät puista."

"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",
lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"

"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko
seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään
vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."

Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten
lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken
perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti
jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja
ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli
Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian
myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein
kurkistivat ovesta sisälle.

Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja
näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli
varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin
kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja
sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta
heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita
puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he
suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni
heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei
tätä kukaan kestä!"

Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he
karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä
heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria
pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,
vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin
arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan
yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he
tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla
tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet
mistäkään paremmasta joulusta.

Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He
hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat
ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun
otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli
valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä
jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki
joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen
kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän
kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran
nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen
joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi
kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun
hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko
maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle
kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä
sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti
niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut
veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.

Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille
varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin
kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi
kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan
tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri
kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,
hi, hi, huroo!"

_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen
lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään
valon sädettä on jäljellä maailmassa?"

Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
Kaikkialla on pimeä."

Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.

"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla
pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos
mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren
kukkulalle."

Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.

"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,
enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä
takaisin vuoren kukkulalle."

Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan
sokea.

_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja
kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"

Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,
suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan
kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun
sokeaksi."

_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut
ja pimeyden valta ikuinen?"

Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä
kukaan vastannut.

Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven
vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän
kuin me."

_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja
Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä
kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän
suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi
valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen
verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa
auki."

"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei
lapsilla ollut ensinkään halua.

_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja
minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta
minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte
selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.
Suostutteko siihen?"

"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.

"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä
vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot
hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa
heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.
Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"

Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."

_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"

Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän
on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus
enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."

_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi
jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä
yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden
vallasta?"

Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."

Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja
vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse
ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään
pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja
savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä
alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet
soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään
eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun
jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa
tapahtui.

Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea
paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,
seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte
kirkkoon!"

Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa
tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi
tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen
sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo
seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,
vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,
ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista
akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.

Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella
Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties
hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat
nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä
tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä
tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä
tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,
tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä
tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät
ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.



KUN ON JUHANNUS.


Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki
linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa
järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja
nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat
jalkaansa.

Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon
valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen
vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia
maantieteessä.

Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä
juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.
Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön
ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,
joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli
kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan
pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun
mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt
säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.

Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt
leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,
rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei
joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla
tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla
Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset
iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat
kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus
Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden
läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus
koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee
auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,
kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja
tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä
äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.

Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty
olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun
tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,
vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet
Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa
kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."

Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa
että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää
Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee
puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan
lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman
armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"

Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui
eräänä juhannus-yönä.

Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,
voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla
söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät
niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat
kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,
sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja
pannukakkuja lapsille.

Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton
Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka
oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut
Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina
ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät
palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja
kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat
läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,
niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein
sukkelaa maailmassa.

Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi
veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja
ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.

Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka
par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin
paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,
jos vaan olisivat saaneet lupaa.

Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti
katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta
alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.

"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään
ennen tänäpäivänä?"

Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta
lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."

"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle
Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja
paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."

"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.

Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:
"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.

Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,
toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli
iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun
aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus
palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat
ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti
ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri
piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin
ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä
kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia
laitoksia tuo mahtoi olla.

Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit
laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa
oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,
pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.

"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta
puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun
niin ryötät vaatteesi?"

"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan
muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja
vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"

Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi
pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.

"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin
Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa
valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.

"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on
suunnattoman nälkä."

"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."

Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman
vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.

Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän
tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että
hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on
juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle
Kustaa häneltä.

"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa
kuin hän taisi.

"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa
ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.

"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi
kerjäläispoika.

"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi
päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"

"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,
niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."

"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja
takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja
hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja
hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä
että rahaa.

Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken
kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä
heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.
"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme
vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",
huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.
"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut
hopearahan, jonka vuokraksi sain!"

Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota
köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista
mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille
ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,
mihin hän oli kadonnut.

Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,
näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat
saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää
näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän
kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin
kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.
Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi
laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset
tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.
He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"

Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.
Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju
koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.

Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,
loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon
värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki
luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut
lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.

"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.

Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet
läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia
ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä
jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja
jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.

Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla
olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.
Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät
kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me
olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä
ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,
kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me
olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte
pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä
varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme
teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte
hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja
totuudessa elämän loppuun."

Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja
läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja
puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi
hohtavassa aamuruskossa.

Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen
toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä
saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän
saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun
nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin
maassa kuin taivaassa."



KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.


1. Kultakärpänen

(Kukkain haltia kertoo.)


    Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?
    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?
    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.
    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?

    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.
    Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!
    -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...
    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.

    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,
    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,
    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,
    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.

    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen
    Sai keijuislaaksossa arkukseen.
    Suruvirsiä sääsket veisasi.
    Koko niitty se kastetta kyynelsi.


2. Punainen lippu.

(Aallotar kertoo.)

    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,
    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,
    Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!
    Oli karilla seitsemänvuotias.

    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.
    Piti vain punalippua kourassaan.
    -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!
    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!

    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,
    Karin ympäri raivoissaan elämöi,
    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:
    Sitä poikainen nauroi riemussaan.

    Lumivuorena hyökylaine nyt käy
    Yli kallion... ei koko karia näy...
    On poikakin poissa: mä uhmailevan
    Punalippusen aallolla näin viruvan.


3. Jalopeura.

(Kukkain haltia.)

    Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen
    Olisit jalon nähnyt harppauksen!
    Oli uljas se päivinä nuoruuden,
    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.

    Se pit' halpana väijyvän pantterin
    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.
    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,
    Löi maahan norsunkin vahvimman.

    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin
    Väen virtaavan eläintarhaa päin.
    Jalopeura, se kauhistus erämaan,
    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.

    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan
    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,
    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.
    -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!

    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
    -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
    Vain arvoton kahlitun on elo tää,
    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.

    Lisäs sanani naurua katsojain.
    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
    Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!
    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.

    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
    Tyrannin löi se ja raukenevin
    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.


4. Meren syvyydessä.

(Aallotar.)

    Valas purskuva mun oli ratsunani.
    Syvimpään merehen menin ratsastain.
    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.

    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
    Väritön muta paksu ja muodoton.
    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
    Meren viemiä uhreja ahmustaa.

    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
    Meri määrätön rintaa painoi vaan.
    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
    Minä kummastuin otin sen sylinhin.

    Näkymättömät peikot nielläksehen
    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.

    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
    Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,
    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
    Pudonneen sen laivasta arvasin.

    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.

    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
    Lens purje tuulessa joutuisaan.
    Siell' äiti itkevä seisoen
    Yhä katseli, katseli vain merehen.

    -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
    -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
    Peninkulmaa on syvä seutu tää.

    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
    Laps ui yli aallon hymyillen.
    -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.


5. Lähde.

(Kukkain haltia.)

    Hämehessä mun on kivilinnojain:
    Yli metsän vuoret ne siintää vain.
    Rusopilviä niillä on aamuisin,
    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.

    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,
    Ja järvessä saari on kukkaisin,
    Ja saarella luola on pylväineen
    Ja luolassa lähde suihkuineen.

    On lähtehen reunalla valkopää,
    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.
    Hän laskevi pisarat kaikki vain,
    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.

    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan
    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,
    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,
    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.

    Minun linnani kaukaa haamuittaa,
    Veden käydessä luolanakin vipajaa:
    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.
    Yhä varroten laskevi prinsessain.


6. Sumusaaret.

(Aallotar.)

    Itämeressä mulla on kareja: nuo
    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.
    Ne illan usvassa nousevat,
    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.

    Kummeksivat rannalla lapset niin:
    -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!
    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,
    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.

    -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,
    Sulle valkokukkasen noutaisin?
    -- Somimman punaruusuni antaisin;
    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!

    Sumun maahan poika läks soutamaan,
    Muut lapset rannalla vartosi vaan.
    Koko yön he vartosi ahkeraan,
    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.

    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,
    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.
    Mies vanha souteli venhossaan,
    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.



TOTUUDEN HELMI.

Satu, kolme tapausta.


Henkilöt:

 Kuningas.
 Kuningatar.
 Kuninkaan julistaja.
 Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
 Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
 Bumburra, hänen vaimonsa.
 Tähkö, poika,  | Tulpaanin lapset.
 Palko, tyttö,  |
 Nopsajalka, köyhä poika.
 Varma, hänen sisarensa.
 Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
 Kalle Kukkanen,     |
 Matti Laukka,       | Tähkön ja Palon
 Riikka Kukkanen     | leikkikumppaneja.
 Kasi Aituri, tyttö. |
 Musti, koira.
 Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.



Ensimmäinen tapaus.

Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan
vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu
on liian lihava tanssimaan.

Lapset laulavat.

    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
    Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
    Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.

_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!

_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!

_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!

_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!

_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!

_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!

_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!

_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,
malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.

(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)

    Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
    Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
    Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
    Hunttu Honkasalmelta!

_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin
puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.

(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani
tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)

_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen
veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee
kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!
Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain
koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan
teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos
he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut
koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua
ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän
kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää
minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,
niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!
Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.
Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja
juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi
uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?

_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla
ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.

_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me
menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.

_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!
Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko
kastella kukkia?

_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.

_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin
meillä vielä oli pieni naurismaa.

_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin
saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,
kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin
kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!
(Menee tupaan.)

_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän
käski.

_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin
omaa silmäteräämme. (Menevät.)

_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,
tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!

_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?

_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!

_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan
peljätkö!

_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!

_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei
löydä meitä!

(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)

_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!

_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että
Hunttu ei löydä meitä!

_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen
jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä
aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat
tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole
nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut
hukata toisen jalkani?

_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"
nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).

    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
    Honkasalmelta!
    Hän kun jauhattaapi,
    Niin lapset hältä saapi
    Oikein paljon, oikein paljon
    Soker'pullia.

_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,
mihin minulta on pudonnut toinen jalka.

_Lapset_ (laulavat).

    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
    Honkasalmelta!
    Hän kun jauhattaapi,
    Lapset hältä saapi
    Oikein paljon, oikein paljon
    Piparkakkuja.

_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka
löytää minun toisen jalkani.

_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa
sinun toinen jalkasi on!

_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,
aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.
(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...
(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen
jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)

_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!

_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme
puutarhassa!

_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas
piiloon.)

_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat
lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan
raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)
Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut
mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun
tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!

_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta
emme me voi sitä auttaa.

_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata
tulpaania!

_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?
Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin
hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on
taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä
minä teidät opetan!

_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!

(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin
metsästä.)

_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä
sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!

_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.

_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.

_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.

_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.

_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.
Minulta hävisi sinne toinen kenkä.

_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.

_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.

_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.

(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).

_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!
Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.

_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...

_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä
varastan sinulta jalkasi!

_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?

_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?

_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,
kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?

_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.

_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja
tytöllä on koko tulpaani kädessä!

(Nopsajalka ja Varma tulevat.)

_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te
uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että
kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä
tehdä minäkin!

_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan
kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.

_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa
sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.

_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!
Eivät ole tietävinään koko asiasta.

_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki
tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.

_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi
astua tallustellut kukkapenkeissä.

_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?

_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja
me tulimme jäljestä.

_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!

_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät
kaikkeen.

_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...

_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä
kaikkia nokkosilla?

_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...

_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.

_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset
polttavat selkääni.

_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,
lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän
minä sen omillakin silmilläni.

_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä
emme koskaan valehtele.

_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja
sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä
kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin
kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,
mestari, kuulla ne kolme lausetta?

_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?

_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka
valhettelee, tappaa sielun_."

_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu
totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen
olet_."

_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:
"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva
sinun edestäs_."

_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?

_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.

_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme
koskaan valehtele.

_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.

_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,
tulpaani kädessä!

_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan
penkeistä?

(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)

_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?

_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.

_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä
valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset
kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.
Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan
teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,
kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte
hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette
tehnyt.

_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me
kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin
meillä on äitimme perintö. (He menevät.)

_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin
kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman
kruunaustulpaania? (Menee.)

_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että
valehtelimme köyhäin lasten päähän.

_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.

_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?

_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät
lapset menemään rauhassa tiehensä.

_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me
pääsimme pulasta.

_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin
ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset
selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi
toisia.

_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee
menemään pois.)

_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan
kelvottomilla jaloillaan?

_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,
että hän on rehellinen mies.

(Ensimmäisen tapauksen loppu.)



Toinen tapaus.

Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.
Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra
istuu yksinään, villoja kartaten.

_Bumburra_.

    Nuku, lapsein, nuku vain
    Kartan piikkein päällä!
    Villatuppu lapsenain
    Minulla on täällä.
    Maailma on, tiedän sen,
    Niinkuin kartta piikkinen,
    Nuku, lapsein, nuku vain
    Kartan piikkein päällä.

    Laps, kun suureks vartut vain,
    Otan kutrin vienon,
    Siitä kehrään rukillain
    Säikeen ani hienon.
    Aika kuluu, rukki käy,
    Kasva, suureks ennättäy,
    Laps, kun suureks vartut vain,
    Kehrään säikeen hienon.

Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että
mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se
on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos
hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma
olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä
auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun
ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,
niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;
jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän
ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole
kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei
olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa
kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei
tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi
taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa
siellä ulkona.

(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)

_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on
vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,
se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?
Kaksi lasta!

_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle
köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.

_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron
kiertäjille, jotka metsää samoelevat?

_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä
on täynnä susia.

_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme
metsästä tuvan.

_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos
tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua
suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos
teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!

_Nopsajalka_. Kuka syödään?

_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.
Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.

_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin
hirveästi.

_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.

_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä
metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino
keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa
sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän
välistä syöksentelee heidän lapsiansa.

_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!

_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.
Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.

_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,
jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)
Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte
säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.
Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä
tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)

_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt
minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!

_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin
uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että
saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?

_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?

_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.
Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin
hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän
kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö
juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin
itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä
valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,
sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja
kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.

_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.
(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta
sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!

_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?

_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään
lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä
tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla
teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)

_Bumburrifex_ (tulee).

    No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
    Nyt olen aivan läpinälkäinen.
    Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
    Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
    Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
    Kadonneen vuohen sijaan ainoan
    Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
    Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
    Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?

_Bumburra_.

    On kukkopaistia niin möyheää,
    Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
    Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?

_Bumburrifex_.

    Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
    Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.

_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).

    Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
    Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.

_Bumburrifex_ (syödessään).

    Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
    Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
    Hän näet hukannut on haltiaan
    Antaman helmen!

_Bumburra_.

                    Mitä kuulenkaan!

_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).

    Kristityn veri täällä haiseehan!

_Bumburra_.

    Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!

_Bumburrifex_ (syö).

    Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
    Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)
    Haisee varmaan Kristityn veri!

_Bumburra_.

    Tunnet vaan tuon harmaan
    Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
    Edessäs onhan kyllä maukas kukko!

_Bumburrifex_ (jyrsii).

    Ken helmen löytää, pääsee armohon
    Ja salaneuvoksenkin arvohon.
    Mun mielen' tekee sitä hakea.

(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).

    Mut... ei se koskaan saata olla kissa!
    On laps, niin laps... (Haistelee).

_Bumburra_ (estellen häntä).

                           Nyt hurmoksissa
    Oot ukkoseni! Älä pelmua!
    Se ehk' on Mustin sairas käpälä...

(estelee korin luo menemästä)

    Koriss' on lanttuja vaan kätkössä

(estelee nurkkaan menemästä)

    Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.

_Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).

    Vai lammasnahka!

_Hunttu_.

                     Kohta tulen, jahka...

_Bumburra_.

    On raukka mennyttä!

_Bumburrifex_ (itsekseen).

                        No oikeinhan
    Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.

_Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,
minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,
syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin
että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.

_Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?

_Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän
te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä
mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,
joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.

_Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä
jättäisin sinut rauhaan.

_Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi
liiaksi joutavia lapsia?

_Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni
oli sotamies.

_Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua
illallispaistiksi!

_Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai
niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?

_Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.

_Bumburrifex_. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?

_Nopsajalka_. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui
totta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.

_Bumburrifex_. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka
on vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy
hyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä
hätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.

_Bumburra_ (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele
vain hiukan!

_Hunttu_ (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele
vähän, kotitarpeiksi vain!

_Nopsajalka_. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain
omasta puolestani enkä ilmase toisia.

_Bumburrifex_. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin
katsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut
paremmalta.

_Bumburra_ (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi
paistettu kukko!

_Hunttu_ (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole
yhtään liikoja lapsia.

_Varma_ (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja
syökää ennemmin minut!

_Bumburrifex_. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä
vasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!

_Bumburra_ (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas,
niin pataan se nyt on pantava.

_Nopsajalka_ (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun
sisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.

_Bumburrifex_. No, mitenkäs David teki Goljatille?

_Nopsajalka_. Hän hakkasi häneltä pään poikki.

_Bumburrifex_ (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta,
kuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää
poikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!

(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet
kumoon.)

_Hunttu_. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.

_Nopsajalka_ (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään
meistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!

_Bumburrifex_ (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa,
malttakaa... hi hi hi... minä nauran kuoliaaksi itseni... ho ho ho...
sepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt... uh huh huu, hi hi hi, ho
ho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!

_Nopsajalka_, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin,
muuten....

_Hunttu_ (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni,
niin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi,
niin maistut paremmalta.

_Bumburrifex_. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen
naurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin
yhden laihan kukon.

_Bumburra_ (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä
lattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin
kanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät
joka kynnen variksiksi?

_Hunttu_ (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi
variksen jalka vasemmassa saappaassani!

_Nopsajalka_. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?

_Bumburrifex_. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.

_Bumburra_. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt
kuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.

_Bumburrifex_. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.

_Nopsajalka_ (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en
hakkaa päätäsi poikki...

_Bumburrifex_ (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas,
yhtä ruokaa kaikki tyyni.

_Hunttu_ (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä
säästän henkesi.

_Bumburra_. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin
etsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua?
Kuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.

_Nopsajalka_. Me lähdemme mukaan.

_Bumburrifex_. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta
hoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.

_Hunttu_. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen
Suurhunttu.

_Varma_.

    Tohdinko lapsi parka
    Korista lähteä?

_Bumburrifex_.

    Äl' ole, lapsein, arka,
    En pahaa aio mä.

_Nopsajalka_.

    Meit' ei saa pelotella
    Lapsia soturin!

_Hunttu_.

    On nälkä Hunttusella.
    Pojalla myllärin.

_Bumburra_.

    Nyt lapset kokoontukoon
    Iltaista nauttimaan!
    Muu porsas olkoon ukon;
    Te saatte syltyt vaan!

_Bumburrifex_.

    Ei, porsas pitää viedä
    Lapsille etehen,
    Kun valheest' ei he tiedä,
    En syö mä heitä, en.

_Kaikki_.

    Totuuden sanan kilpi
    Vie voittoon ylevään,
    Vaan kavaluus ja vilppi
    Ne saattaa häpeään.
    Kun puhdas omatunto
    Sun ohjaa elämäs,
    Niin ihmissyöjän kunto
    Masentuu edessäs.

(Toisen tapauksen loppu.)



Kolmas tapaus.

Tori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita.
Eukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee
huiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika
anelee ropoja.

_Eukko omenoineen_.

    Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,
                  Helei!
    Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,
                  Helei!
             No nähkääpäs noita,
             Ne on ihanoita
    Ja kauniita, kypsiä myös makioita,
             Helei, helei, helei!

_Laukkuryssä_.

    Kun joskus sä metsässä käyskentelet,
                  Helei!
    Niin ostapa liina ja myös sitehet,
                  Helei!
             On tavara kallis
             Nyt helposta altis,
    Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,
             Helei, helei, helei!

_Tyttö marjoineen_.

    Mä kypsiä marjoja myöskentelen,
                  Helei!
    Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',
                  Helei!
             Te penninne tuokaa
             Ja mulle ne suokaa
    Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,
             Helei, helei, helei!

_Kerjäläispoika_.

    Mä pohjolan laps olen, leipää ei,
                  Helei!
    Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,
                  Helei!
             Vaan Luojamme vakaa
             Viel' einehen jakaa,
    Taas aurinko paistava pilvien takaa,
             Helei, helei, helei!

(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta.
Riikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko
ja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)

_Marjatyttö_. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko
korini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.

_Kerjäläispoika_. Ei ole. Kiitos sulle!

_Nopsajalka_. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on
parempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)

_Varma_. Ja tästä saat minun huivini.

_Kerjäläispoika_. Kiitos, kiitos teille molemmille!

_Kasi_ (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän
laukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja
anna sitte minulle.

_Kalle_ (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.

_Kasi_. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä
kukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.

_Kalle_. Niin, tosiaankin.

_Kasi_ (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä
nähdä? Mitähän niistä tahdotte?

_Laukkuryssä_. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa
rupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.

(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)

_Kasi_. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä
kopeekasta?

_Laukkuryssä_. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa
kopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake!
(Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei
minu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa
kaatamaan eukon omenakorin.)

_Omenaeukko_. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!

(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin
koreassa puvussa.)

_Tulpaani_. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin
tieltä!

_Tähkö_. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!

_Omenaeukko_ (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!

_Nopsajalka_. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui
vahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini.
(Eukko ottaa lakin.)

_Laukkuryssä_ (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!

_Kasi_. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin
silmin. Eikö totta, Kalle?

_Kalle_ (hämillään). Kyllä se on totta.

_Tulpaani_. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi
minun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.

_Nopsajalka_. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden
minä en osaa varastakaan.

_Tulpaani_. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän
tieltämme, jotka olemme hovilaisia!

(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan
kuulutuksen:)

Me Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja
laskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden
valtakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä
muuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:

    Koska muutamana päivänä
    Puolisomme, rouva Amandilla,
    Huulillansa suuren arvoisilla
    Virvoitusta haki vedestä,
    Sekä suvaitsi sen armon suoda,
    Kaivost' tästä janoissansa juoda:
    Silloin kirpos kuningattaren
    Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen
    Ja sen haltiatar Totuuden
    Oli hälle lahjoittanut ennen,
    Vahinko siis ylen verraton.
    Armollinen käskymme se on
    Valtakunnan väestölle tällen:
    Kaikki uskolliset alammaiset,
    Suuret, pienet, miehet sekä naiset
    Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.
    Siis nyt laskeutukoon jokainen
    Antamamme määräyksen mukaan --
    Esteitä ei saakaan tehdä kukaan --
    Tämän syvän kaivon pohjallen.
    Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,
    Palkka maksetaan työn jälkehen.
    Löytääksensä helmen herttaisen,
    Kunkin tulee parastansa koittaa.
    Kenen onni antaa löytää sen,
    Kuninkahan suosion se voitti,
    Mutta ruhtinatar Totuuden
    Sanonut on, että vartiana
    Kaivolla on henki salainen,
    Ja se kohta merkitseepi sen,
    Jolt' on päässyt ykskään valhesana,
    Vaikka vilkahtain vain salamana,
    Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa
    Kaivost' ylös tullessa on sillä
    Tumma merkki suunsa ympärillä,
    Joka kaiken valheen ilmoittaa,
    Mit' on suusta päässyt milloinkaan,
    Ja se merkki jääpi olemaan.

Tämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän
linnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna.
_Amundus_.

_Kaikki_. Eläköön kuningas!

(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät
istumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)

_Kuningas_. Hyvää päivää, kansa!

_Kuningatar_. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?

_Tulpaani_. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä
tuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että
minulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin,
mutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat
varastelleet mitä mistäkin.

_Kuningas_ (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?

_Nopsajalka_. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme
oli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään
syyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden
kaivoon.

_Kuningas_. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä
miellytät minua.

_Kuningatar_ (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko,
jos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.

_Varma_. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa
äitini laulua.

_Kuningatar_. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.

_Varma_. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu
on helmestä.

_Kuningas_. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin
tekemistä odotellessamme.

_Varma_ (laulaa).

    Ol' enkeli pilven reunalla,
    Hän katseli maailmata,
    Hän huomasi paljon valhetta
    Ja vilppiä kauheata.
    Se koski niin kovin enkeliin,
    Hän että puhkesi kyyneliin.
    Oi surkua katkerata!

    Ja kyynel merehen kirvonnut
    Se helmeksi siellä muuttui;
    Vuos'tuhannet oli kulunut
    Se pohjahan yhä juuttui;
    Se loisteli siellä itsekseen,
    Vaan keinoa ylös saamiseen
    Tok' kaikilta yhä puuttui.

    Kun kerran... (vaikenee.)

_Kuningatar_. Laula vain edelleen, lapseni!

_Varma_ (alkaa uudestaan). Kun kerran... (itku kurkussa). Kun kerran...

_Kuningas_. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden
et osaa laulaa laulua loppuun asti.

_Varma_ (nyyhkien). Se oli niin, että... minä viime yönä sain kirpun
kiinni... ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!... ja sitte... minä
panin sen... vesilasiin!

_Kuningatar_. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että
sinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!

_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni,
kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.

_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!

_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!

_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi
vähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä
väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)

_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen
kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni.
Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin
otinpa laukun selkääni.

_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.

_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut,
kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin
hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella
kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.

_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo
on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni
kansalle!

(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

    Kuninkaan se tahto on:
    Siks' kuin helmi löytyy,
    Koko kansan kaivohon
    Alas mennä täytyy.

(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar
ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)

_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.

_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa
siellä alhaalla?

_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä
olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin
valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain
sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja
petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun
valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.

_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!

_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!

(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

    Kuuinkahan käsky nyt,
    Koko kansa, kuulkaa:
    Helmi kun on löytynyt,
    Kaivost' ylös tulkaa!

(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä:
Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma
antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)

_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit
helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa
narrikoida edes kirpullekaan.

_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.

_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä
näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!

_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen
tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se
oli petollisuutta.

_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole
täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta
vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta
kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.

(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)

_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin
sitte.

_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.

(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun
ympärillä.)

_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...

_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä
oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.

_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.

(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)

_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja
valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.

_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla
tulee niin mustana ja hirvittävänä?

(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita
suun ympärille.)

_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan
ja Varman päähän!

_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän
tulpaanin!

_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.

_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!

(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina
ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)

_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen
varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.

_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä
varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi
sinut ihan armotta.

_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä
kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en
koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!

_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha
tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?

_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä.
Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän
kanssa, ollen muka ostelevinaan.

_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin
pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on
pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.

(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei
pahimpia.)

_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä
suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta
suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja
kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on
rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin
musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja
säälittä.

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!

_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta
kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan
päällä. Ota hänet, Bumburrifex!

_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat!
Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!

_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas
niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen
hyvällä omallatunnolla.

(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot
enemmän tai vähemmän likaisina.)

_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen
iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he
tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt
itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään
kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki
lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain
maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.

_Hunttu_. Eläköön kuningas!

_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo
tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun
kolmas värssy?

_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:

    Kun kerran souteli lapsonen
    Vesillä kauniilla säällä,
    Niin helmi nous' ylös herttainen
    Ja kiilsi aaltojen päällä.
    Sen helmen lapsonen otti nyt,
    Se kirkkast' on yhä säteillyt
    Maailman valona täällä.

_Kaikki_.

    Sä helmi kaunoinen taivainen,
    On tähden kirkkaus sulla;
    Sä lailla enkelin kyynelen
    Maan tomuhun tahdoit tulla;
    Oi, pyhä Totuus, valaise
    Mieltämme, että me voisimme
    Jumalan lapsina olla!

(Kolmannen tapauksen loppu.)



JOULUYÖ.


Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli
hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,
yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,
kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on
tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu
kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin
turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään
monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää
käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan
käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen
virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.

Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon
kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä
et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat
kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä
osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä
saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,
jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä
myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden
lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain
kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman
veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.

Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun
sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,
että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin
minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen
tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,
kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se
olekaan pitkä.

Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet
lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole
joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole
lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista
läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä
joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän
evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia
pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,
pyhästä yöstä.

Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.
Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,
mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun
yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina
kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla
näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä
karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa
maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen
lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.

Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,
niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko
vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui
taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet
alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin
meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,
ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis
ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi
kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja
kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei
tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet
tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset
auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan
valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy
kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin
kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,
koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.

Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja
näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle
aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän
uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja
heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se
iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän
evankeliumissa.

Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,
ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki",
sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani
sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin
heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja
lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän
vuodettansa!"

Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla
tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää
tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa
palsamiheinillä?"

Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki
silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä
tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään
pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.

Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti
turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli
purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei
koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,
mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan
kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu
verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa
kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon
pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa
rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"
Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna
anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele
varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista
pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy
kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,
ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle
pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa
purra minua!"

"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö
minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset
makaavat tuossa palsamiheinillä?"

"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,
kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne
älyä edes syödä ruohoakaan!"

"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli
pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,
yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten
hyvältä se maistuu!"

Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen
heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta
kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä
lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.

Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja
alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja
puski heitä.

Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet
tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,
sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää
rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia
kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."

Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita
vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen
täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin
joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen
toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa
toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä
niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja
tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka
yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva
ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän
tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut
paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä
heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin
he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat
iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan
unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.
Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;
mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta
vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin
sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan
kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne
kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia
veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee
ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:

    "Vähän heiniä suo!
    Panen vuoteihin nuo.
    Minä lapsilta vein
    Varastain omaksein,
    Sitä taas takaisin
    Minä nyt kokisin.
    Jos mä heiniä saan,
    Sinä helmiä vaan
    Sekä kultiakin
    Saat taas kypärin
    Tänä yönä kun jouluyö ompi."



PIENTEN LINTUJEN VALITUS.


    Me saavuimme mailta vierailta,
    Helteisiltä Niilin rannoilta,
    Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan
    Ja kuuman Saharan hiedoilta.

    Me saavuimme palmuin lehviltä,
    Ikuisilta kukkakentiltä;
    Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,
    Me muistimme Suomen kevättä.

    Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan
    Hedelmäpöytämme herkukkaan.
    Väristen ennemmin, nälkää nähden,
    Istuimme koivuissa kotimaan.

    Meill' ollut ei kulta-aarteita,
    Joit' oisimme tainneet tarjota,
    Siis lauloimme kilvan, riemumielin,
    Vaan Suomelle kevätlaulua.

    Me hankimme oksan pienoisen,
    Ja sammalta pesäks hiukkasen;
    Siin' aioimme rauhass' asuskella
    Ja laulaa riemua keväimen.

    Vaan tään kylän lapset ynseät,
    Niin julmat ja sydämettömät,
    He pesämme maahan nakkasivat,
    Meilt' ainoan suojan särkivät.

    Me lauloimme heille keväällä,
    Ja riemun ja toivon hetkinä.
    Oi jospa ei maksais kenkään heille,
    Kuin meille he maksoi virrestä.

    Se leikkiä kenties heille vaan;
    Mut hirveä työ se tosiaan,
    Sen Jumala heille anteeks suokoon!
    Me lauloimme suloks Suomenmaan.



KAUNIINTA METSÄSSÄ.


Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei
kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha
kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,
että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."
Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
illalla.

Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua
näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja
jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin
nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt
kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas
Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän
nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi
päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta
tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki
hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan
jotain eriskummallista.

Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren
hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet
rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten
kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen
paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.

Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja
onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta
siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras
mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti
itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en
huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin
puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.

"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen
seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",
arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin
täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,
hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa
alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä
ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi
nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii
aprikoida!"

Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku
olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka
hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat
oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja
paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa
itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä
vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole
mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia
maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät
sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja
sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi
muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,
joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:
hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."

Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja
ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka
kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää
sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat
värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama
ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle
on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten
tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä
siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon
teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"



HEINÄNTEKO.


_Kaikki lapset_.

    Peuhaten, teuhaten riemuitaan,
    Heiskuen, leiskuen laulellaan.
    Hyörien, pyörien harppaillaan
    Tääll' yli vihreän niittymaan.

_Yrjö_.

        Miehet ne raataa,
        Luokoa kaataa.

_Toini_.

        Naiset ne oivat
        Taas haravoivat.

_Werner_.

        Ruoho on tää
        Niin mehevää,
    Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.

_Eeva_.

    Härkä jos oot, vedä kuormaamme,
    Vaan varo vitsaani, norja on se!

_Werner_.

    Kiitosta paljon! No katsopahan,
    Härkänä käyn sua puskemahan!

_Eeva_.

        Härkä se häijy
        Kuin peto väijyy.

_Ilmari_.

        Tässä on niini,
        Pannaan se kiinni;
        Lyön sitä niskaan,
        Maahan sen viskaan.

_Mari_.

        Putkassa paikka
        Sille on, taikka
        Vitsa yks kaks
        Saa paremmaks.

_Kaikki lapset_.

    Sätkien, mätkien mylvitään.
    Hilvaten, kilvaten kiidellään,
    Seppelin, heppelin leikitään
    Niityllä iltahan päivän tään.

_Aina_.

    Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.
    Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.
    Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,
    Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.
    Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!
    Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,
    On niityn kuningattarena hetken, mut
    Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.

_Väinö_.

        Nähkääs kuin
        Päin sekä suin
    Heinihin hyppään, niissä mä uin!

_Hilja_.

        On vihantaa
        Metsä ja maa,
    Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!

_Lutvi_.

        Haravoi sä,
        Lennätänpä
    Heinäsi paikalla latohon mä.

_Helmi_.

        Heiniä tuokaa,
        Latohon luokaa,
    Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!

_Werner_.

        Nyt kuperkeikka
        Oiva on seikka!
        Oon lohi mä,
        Lahn' olet sä,
    Siis varo, kohta sun nielenpä!

_Kaikki lapset_.

    Uiskimme, huiskimme heinissä,
    Ennämme, lennämme leikissä,
    Toimin ja voimin jo niityltä
    Heinät on latohon vietynä.

_Selma_.

    Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa
    Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!
    Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?
    Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.
    Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille
    Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.
    Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,
    Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!

_Werner_,

        Työstä nyt lakkaan,
        Käyn eväsvakkaan
    Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.

_Mari_.

        Leipä on tässä näin,
        Tässä on voita.

_Toini_.

        Katso, mun ystäväin,
        Vaan älä koita!

_Werner_.

        Kiiruhtakaa,
    Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!

_Yrjö_.

        Veits' ota tää,
    Viillä jo leivästä, henkihin jää!

_Lutvi_.

        Tyttöjä vartokaa,
        Kyllä ne tarjoaa!

_Hilja_.

    Käykäätte piirihin nurmellen,
    Niin tytöt kantavat tarjoten!

_Werner_.

    Voileipä, paistia, läskiä tuo!
    Armahin, mulle se suurin suo!

_Helmi_.

        Juustoa, kalaa!
        Ken mitä halaa?

_Väinö_.

        Meillä on kemut,
        Rehtevät remut.

_Eeva_.

        Maitoa, marjoja!

_Kaikki lapset_.

        Maitoa, marjoja!
        Herkkuja tarjona!
        Täällä on onnela!
    Peuhaten, reuhaten riemuitaan,
    Heiskuen, leiskuen laulellaan,
    Hyörien, pyörien harppaillaan
    Tääll' yli vihreän niittymaan.

_Lutvi_.

    Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan
    Kuin äiti hellä meille sylins levittää.

_Aina_.

    Ja meidän melskatessa lasten elämää,
    Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.

_Yrjö_.

    Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.
    Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!

_Selma_.

    Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,
    Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.

_Kaikki lapset_.

    Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,
    Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.
    Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,
    Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?



SATU LILLIN NENÄSTÄ.


    Olipa tyttö herttainen ja hellä,
    Hän monenmoista osas työskennellä:
    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,
    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.

    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,
    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.
    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,
    Ja kaljat, olvet pani osavasti.

    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,
    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.
    Hän ulkoapäin osas katkismuksen
    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.

    Hän osas olla siivo, kuuliainen
    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.
    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.
    Hän kaiken kansan suosikkina eli.

    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,
    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,
    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,
    Kun hällä oli liian pieni nenä!

    Niin, nenä oli hällä pienokainen.
    Silmissä suihki ilo ihanainen,
    Punoitti posket, heloitti myös huulet,
    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!

    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.
    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,
    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,
    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.

    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,
    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli
    Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,
    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"

    "Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen
    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.

    Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,
    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
    Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."

    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
    "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."

    Niin, olla siivo, sanottu on pian,
    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.

    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
    Apua saamaan moiseen nenävikaan.

    "Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
    "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
    Tulepas tänne, armas pikku nokka!"

    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
    "Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --
    "Parasta jättää arvohonsa nenä."

    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --
    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
    "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"

    "Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."

    "No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
    Mä tiedän keinon koetellun tähän,
    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.

    "Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."

    "Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
    Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."

    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.

    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.

    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
    Pitennyt paljon oli pikku nenä.

    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --
    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
    Lillille tuli laatikko jo suuri.

    "Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
    "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
    Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten."
    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.

    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.

    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
    Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"

    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.

    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.

    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
    Apua saamaan moiseen nenävikaan.
    "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"

    "Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.

    Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"

    Ja Lilli parka rientää rientämistään,
    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!

    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
    Se kauhealta, kamalalta näyttää.
    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.



KOIVU JA TÄHTI.


Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko
elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni
meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?

Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi
joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja
ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja
hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin
huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,
jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä
heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti
maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren
onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että
muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin
tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli
sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa
vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa
olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään
omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari
Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta
sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:
"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään
tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei
ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että
kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin
joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja
äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden
kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi
ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen
vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.

Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika
ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin
ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä
kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,
eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He
olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat
kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä
vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.

Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka
tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa
lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?
voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata
peninkulmaa."

"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."

"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on
teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa
juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,
jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"

"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää
suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja
suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori
jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki
ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,
löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä
autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä
pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli
veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja
neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet
kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat
vanhempanne myös unhottaneet teidät."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"

"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini
kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon
noustessa."

"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun
lehtien välitse."

"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja
tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata
ajattelemastakaan.

Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja
sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu
palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.

Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut
vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän
vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi
poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta
tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene
kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."

"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.

Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken
kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä
tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne
juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."

Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että
pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä
varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme
kotona:

    "Sa luojahasi luota vaan,
    Hän auttaa sua ainiaan."

"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan
rinnallamme vieraassa maassa."

He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan
sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.
Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he
paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä
tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella
kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen
lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme
ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun
haamuun, johdattamaan meitä kotiin."

He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän
edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.
Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä
lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,
että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa
illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet
ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso,
Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat
eteenpäin.

Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa
koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme
ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."

Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli
loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö
koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."

Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka
olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,
joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.
Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi:
"minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.

Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain
selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja
virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,
ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika
sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät
linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.

Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja
hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka
vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon
sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi
meille yhtä naurista?" kysyi poika.

"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."

Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,
itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö.
"Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme
kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."

He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.
Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme
vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,
kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon
noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."

"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta
tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi
mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita
etsitte?"

Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen
enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan
jo puoleksi kotona."

"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.

"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon
väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata
metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli
ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin
aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät
heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon
etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei
etsittyjä.

"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä
löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?"
-- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että
suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat
Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin
edellämme, jos vaan uskomme."

"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja
iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.

Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana
yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän
ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,
näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,
vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava
iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,
joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on
meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme",
sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja
itkivät ilon kyyneliä.

"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika
miettiväisesti.

"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.

"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?"
tuumasi poika.

"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät
enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,
veljeni!"

"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.

Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan
olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja
rypistyneet.

Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan
murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki
neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin
vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.
Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."

Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka
johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme
jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat
lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"

Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.
Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme
rakkaat lapsemme takaisin."

Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,
jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.

"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä
suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä
olisivat luonamme."

"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit
olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."

Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet
salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,
huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja
Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne
vieraalta maalta."

Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat
polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri
helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.

Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat
tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon
surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä
koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne
jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa
tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin
hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla,
"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."

"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun
haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten
kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme
löytäneet."

"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso,
sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla
viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän
sijassamme, miten meidän silloin olisi?"

"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti
lempeästi.

"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan
ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin
tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat
haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää
kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä
erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista
vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,
ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla
on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli
valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!
Kiitos, hyvä Jumala!"

"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti
kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,
sisar, emme pyri etemmäksi!"

"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta
ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja
ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa
kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte
koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää
ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se
merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"

Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:

"Amen ja se tapahtukoon!"



MERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.


    Meren kuohuista riemuten laskimme nyt
    Hedelmällisen Indian maihin;
    Ei luntahan talv' ole heitellyt
    Sen seutuihin suvikkaihin,
    Ja palmutpa aavat
    Ne varjoja luo,
    Ja halsami-haavat
    Ne tuoksuja tuo.
    Mut täällä en saa
    Mitä miel' anoaa,
    On kaukana täältä mun toivoni maa.

    Minä kyllästyn kesän helteesen
    Sekä ruokahan herkkuisahanki.
    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
    Vaikk' oiskin pöytänä hanki.
    Siell' liukua hilpas
    Ja hauska on työ,
    Kesä siellä on vilpas
    Ja valkoinen yö.
    Pois sinne pois
    Jos päästä vois,
    Kotijärvien luo minun mieleni ois.

    Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,
    Jossa rastahat raksuttaisi,
    Ja palloks lunta jos sais puristaa
    Ja tiukuja kuulla jos saisi,
    Koko Indian aivan
    Nyt tähtihin
    Kotiseutuni taivaan
    Ma vaihtaisin.
    Pois sinne vaan
    Kotivalkamaan,
    Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.



SUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.


Kaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille
Jumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille,
täällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä
ja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan
todistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen
kaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa,
katsellen tähtitaivaan loistoa.

Menkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana,
sellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan
sotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava
hiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön
silmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!

Kaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli
oikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä
on paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi.
Mutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien
tutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja
loistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi
tähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on
heikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai
kaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä,
josta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja
ensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka
kuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta
kolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa
noin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan
seitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000,
yhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä
enemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000
tähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka
laskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista
luokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei
parhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu
lukea 47 miljoonaa tähteä.

Koska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee
se joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne
ovat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu
laskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant.
peninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta,
ennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin,
montako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten
luvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän
läheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin
vaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000
miljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska
a-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn
tähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin
tiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin
äärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän
aurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja
siis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee
meidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo
meille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis
tämä ääretön aurinko?

Ei yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa
vähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet
tarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä
sumutähdiköistä eli "nebulos'oista" meille tullakseen tarvitsee enemmän
kuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat
maasta! -- Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan
Sirius 72 vuotta sitten, -- jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi,
näkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.

Suuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy
täällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa
suuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:

    1. _Sirius_, Ison-Koiran tähtiryhmässä.
    2. _Arcturus_, Booteksen tähtiryhmässä.
    3. _Rigel_, Väinämöisen viikatteessa.
    4. _Capella_, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.
    5. _Vega_, Lyyryn tähtiryhmässä.
    6. _Procyon_, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.
    7. _Betelgeuze_, Väinämöisen viikatteessa.
    8. _Aldebaran_, Härjän tähtiryhmässä.
    9. _Antares_, Skorpionissa.
   10. _Spica_, Neitsyen tähtiryhmässä.
   11. _Regulus_, Leijonan tähtiryhmässä.
   12. _Atair_, Kotkan tähtiryhmässä.

Tähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on
55 ja kolmanteen kuuluvia 170.

Mainittakoon tässä ainoastansa _Alamak_ Andromedan, _Algenib_ ja
_Markab_ Pegasuksen tähtiryhmässä, _Apollo_ ja _Herkules_ Kaksoisissa,
_Gamma_ Pohjan ruunussa, _Mirak_ Andromedan tähtiryhmässä, _Castor_ ja
_Pollux_ -- ja viimeiseksi _Pohjantähti_, joka kuuluu toiseen luokkaan.

Otavan tähdillä on seuraavat nimet: _Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta),
Alioth, Mizar, Benetnash_, -- ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas
kolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua
tähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin
sauvaksi.

_Kuningas_ David (Ps. 147: 4) sanoo:

"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä."

Arabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme
tähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä
kreikkalaisilla kirjaimilla.

Saadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta,
jaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri
esineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin
almanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. --
Jos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta
omasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin
nähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti,
muuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.

Ota esim. _Otava_ lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva
vasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin
ensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on _Arcturus;_ mutta jos
vedät viivan oikealle, niin saavut _Capellaan_. Jos vedät saman viivan
ylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät
Pohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja
käännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.

Samoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät
viivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet
komean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä
taivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä
ylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin
ensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on _Aldebaran_. Jos vedät
viivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä
(pohjoisessa) _Betelgeuze'en_, ja alhaalla (etelässä) tulet
_Rigel'iin_. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan
tutuista tähdistä tuntemattomiin.

Tämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista
avaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla,
niin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja
lieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman
aurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean
Luojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka
suhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule
kukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän
pieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta
ja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19
psalmini sanat: "Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus
julistaa hänen kättensä teot!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 3" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.