Title: Vanhoillinen - Romaani
Author: Kivinen, Niilo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoillinen - Romaani" ***


VANHOILLINEN

Kirj.

Niilo Kivinen



Pohjalainen, Vaasa, 1891.



SAATTEEKSI


Kun on kysymys kirjailija, toimittaja Niilo Kivisen yli satavuotta
vanhan pienoisromaanin 'Vanhoillinen' tekstin uudelleen
kirjoittamisesta, lienee muutama sana lukijalle saatteeksi paikallaan.

Niilo Kivinen on kirjoittanut kaksi muutakin pienoisromaania: 'Tuppelan
Kalle ja Koturi-Heikki' ja 'Aholan asukkaat'. Kun Lehtimäki-seura on
metsästyksen jälkeen löytänyt edellämainitut romaanit, on niistä otettu
näköispainokset samojen kansien väliin toistakymmentä vuotta sitten.

'Vanhoillinen' romaanin käsikirjoituksen on arkistosta löytänyt entinen
lehtimäkeläinen, opettaja Ahti Vallinmäki. Vanhoillinen on julkaistu
vuonna 1891 Vaasassa ilmestyneen sanomalehti Pohjalaisen
alakertapalstalla, sen novelliosastossa. Niilo Kivinen on toiminut
saman lehden toimittajana. Lehti on mikrofilmattu jälkeenpäin. Filmiltä
otetut monisteet olivat hyvin heikkoja. Lehdet ovat olleet hyvin
huonokuntoisia tai filmit ovat säilyneet huonosti. Niistä ei ollut
mahdollista ottaa näköispainosta, vaan ne oli kirjoitettava uudestaan.
Suuri osa lehdestä otetuista kopioista oli luettava pöytälampussa
olevan suurennuslasin kautta. Muutamia lauseita kirjan loppusivuilta
jäi selvittämättä sittenkin.

Vanhoillinen kuvaa hyvin elävästi 1800-luvun lopun elämää. Niilo
Kivisen huomiot kanssaihmisistä ja asioista eivät ole perustuneet
arkistoihin säilöttyihin tietoihin, vaan hän on kirjoittanut siitä
ajasta, jota hän on itse elänyt. Esimerkiksi kansakoulun perustaminen
on ollut Lehtimäellä, ja varmaan hyvin monissa syrjäseudun kunnissa
ympärilläkin, hyvin samanlainen kuin Kivinen kuvaa. Esimerkiksi
Lehtimäellä on ensimmäinen kansakoulu aloittanut toimintansa saman
vuoden syksyllä kuin tämä kirja on julkaistu Pohjalaisen alakerrassa,
ja naapurikunnissa samoihin aikoihin.

Kirjan sanat, lauseet ja virkkeet on kirjoitettu alkuperäisessä asussa,
mikäli joka sanasta vain on saanut selvän. Tekstin kappaleasua on
muutettu paremmin vuoropuhelumaiseksi, niin kuin kirjoissa yleensä.
Sanomalehden palstalle ne on ahdettu hyvin tiiviiseen. Välimerkitystä
on täydennetty luettavuuden parantamiseksi, eivätkä kaikki välimerkit
ole näkyneetkään kopioissa. Teksti muuten on sanasta sanaan Niilo
Kivisen tekstiä.

Kun ajattelee aikaa Niilo Kivisen ajoista 1800-luvun loppupuolelta,
jolloin kansakouluja alettiin perustaa näille syrjäseuduillekin, on
kehitys yhteiskunnallisesti ja varsinkin teknisesti ollut valtava.
Useimmilla ihmisillä oli silloin ainakin välttävä lukutaito kirkon ja
kiertokoulun opetuksen ansiosta, mutta kirjoitustaito oli vielä
harvinaisuus. Useimmat asiakirjat allekirjoitettiin puumerkillä. Tänä
päivänä käsinkirjoitus ja kirjoituskonekin on jäämässä sivuun, ja
pääosa teksteistä kirjoitetaan tietokoneella, niin tämäkin 'uusi'
käsikirjoitus annetaan kirjapainolle tietokoneen levykkeellä.

Toivon lehtimäkeläisen kirjailijan Niilo Kivisen kirjan parissa
mielenkiintoisia tutustumishetkiä 1800-luvun loppupuolen asioihin ja
asenteisiin.

Lehtimäellä 21. huhtikuuta 2001

Tuomo Puumala



I.


Hän on asunut talonsa niin, että se on parasta paikkakunnalla. Kylmään
metsään on aukon raivannut, sai saunan kokoonpannuksi ja asui siinä
vaimonsa kanssa ensimmäisen kesän ja puoliväliin seuraavaa talvea,
jolloin valmistui vähäinen tupamökki. Siinä sitä sitten asuttiin,
kunnes kymmenen vuoden päästä valmistui komeanlainen tuparati. Muuta
kartanoakin oli karttunut ja yhä lisää karttui vuosien vieriessä.

Aimo talolta näyttää Mäkelä tuolla joka taholle viertävällä kummulla,
kauniina leviävät pellot kasevan kartanon ympärillä. Perhe on tullut
lukuisaksi, tyttäriä, joita on viisi, on viety miehelään, mutta yhdelle
on otettu kotivävy. Vanhin poika on tuonut miniän taloon, ja nyt on
Ylli-ukko heittänyt nyörit käsistään, jakanut Mäkelän pojalleen ja
vävylleen ja elelee Hetansa kanssa "syytingillä" siistinpuoleisessa
edustuvassaan.

Tavallista elämänjuoksua! Onni on Yli-Mäkelälle ollut jotenkin
suotuisa, vaikka kyllä hän on saanut ponnistella; sitä ei kukaan Yllin
kohoamisesta tietävä voi kieltää. Karttuipa hänelle kartanoa
rakentaessaan ja omaa peltoa muokatessaan useita tuhansia velkaakin,
mutta tuli sitten hyviä vuosia, riitti viljaa myydä ja Ylli sai
toteutetuksi lempiaatteensa: pääsi veloistaan.



II.


Yli-Mäkelän merkitys on ollut hyvin suuri paikkakuntansa yhteisiin
asioihin nähden. Siitä lähtien kun hän sai talonsa paraimpien joukkoon,
alettiin hänelle itselleen antamaan suurta arvoa. Jokaisen täytyi
myöntää että "kyllä se Mäkeläinen sentään on mies, kun kylmään metsään
alkoi ja nyt on talo tuommoinen." Ja kyllä hän sen itsekin
miehevyytensä tunsi ja tiesi. Milloin vain puheeksi tuli, niin tapasi
sanoa: "Kyllä minä sen vain sanon ettei tälle ukolle ihan monen sovi
tulla aikaansaavaisuuttaan kerskaamaan."

Kirkossa kävi Ylli lähes joka pyhä. Oli ostanut suuren virsikirjan ja
laittanut sen kolmannelle penkille alttarikuorista lukien. Siinä
penkissä hän aina istui kirkossa ollessaan ja virsikirja sai siinä
penkinlaudalla levätä viikot. Usein hän veisasi yli lukkarin, ja sitten
ihmiset sanoivat: "Mäkeläinen veti taas monta kertaa lukkarin yli."
Kotonakin hän toisinaan tuli veisuutuulelle, ja luki myös
jolloinkulloin raamattua, enimmäkseen Salomonin "Sananlaskuja" ja
"Viisaudenkirjaa" sekä "Tobiaan kirjaa", joista oppimaa viisauttaan
esitteli milloin aihetta oli. Mikään jumalinen hän ei oikeastaan ollut
vaikkei tahtonut jumalattomainkaan joukkoon kuulua. Viinaa hänellä oli
aina takana senkin jälkeen kun kotiviinankeitto kiellettiin, olipa
joskus "parempaakin ainetta." Ryyppyjä otti aina silloin tällöin,
ottipa useoita toisinaan. Enimmäkseen hän oli leikinsekainen, varsinkin
"napsuja" otettuaan. Väliin kuitenkin kun pienet vastahakoisuudet
ottivat vaivatakseen hän tuli karkealle mielelle, silloin ei ollut hyvä
Hetankaan "niputtaa." Vieraita hän kutsui taloonsa aika-ajoittain.
Niinpä seurakunnan pappi rouvineen vieraili Mäkelässä muutamia kertoja
vuodessa, ja silloin piti pappi aina raamatunselityksen ja Ylli sai
sopivan tilaisuuden vetää virttä selitykseen kokoontuneille. Ylipäätään
oli Ylli hyvissä väleissä pappien kanssa, mutta joskus kuitenkin väli
rikkoontui kuten tuonempana tulemme huomaamaan.



III.


Wenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me
kaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa,
tavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa.
Pappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa
tietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän
taputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:

"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin."

Ylli naurahti ja sanoi:

"Jopa se pastori nyt... jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin
aviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?"

Kun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka
puolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli
hän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita
olisi ja sanoi lopuksi: "Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi
köyhtyne."

Ja niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.

Hän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta
ja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin
häntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui
edustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti
kädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla,
ääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että
"kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat", mutta sotatietoja hänkin
kuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille
tietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin
siitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo
saamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.



IV.


Keväällä huhtikuun alussa oli Mäkelän tilaus loppunut. Hänellä oli
vähän aikomus uudistaa sitä, koska tuntui joltakin kaipiolta kun ei
tietoja tullutkaan. Oli Vapunpäivästä kulunut muutamia päiviä. Hän teki
lähtöä pappilaan "aidalle" ja tuumaili: "mitähän jos laittaisi niitä
aviisia vieläkin tulemaan." Itse hän ei niistä niinkään paljon
piitannut, sanoi, mutta Hilma, heidän nuorin tyttärensä niitä niin
kovasti pyysi otettavaksi. Mutta eukko Heta pani vastaan, rupattaen,
"Ole nyt niin hupsu ja tuhlaa rahojas semmoisiin, tarvitaan niitä
todempaankin." Kun Heta siinä yhä kielteli ja kielteli, sanoi Ylli
vihdoin päättävästi: "Akkavallan alle en minä ole koskaan taipunut enkä
tee sitä nytkään." Ja sitten hän lähti.

Lumi oli jo melkein kaikki sulanut maasta, ainoastaan muutamissa
metsäpensastoissa sitä vielä näkyi. Maantie oli paikoin aivan kuivaa,
paikoin vielä, erittäinkin talojen kohdalla oli rapaa vahvasti.
Lintuset, monenääniset, visertelivät elähyttävästi, oikeinpa
innostuttavasti vaikutti kevään lempeä, kaunis ilma Ylliin. Talvella
toisinaan pahoilla säillä oli 50 vuotta tuntunut painavalta hartioissa,
vaan ei nyt laisinkaan. Olipa lähes tuntea oikein paraanmiehuuden
reippautta siinä kun asteli pappilaa kohti. Astellessa tuli ajatuksia
ja aikeita mieleen. Ehkäpä kymmenkunta vuotta hän vielä pitää Mäkelän
ohjakset käsissään. Ja sitten kun Hilma on saanut aimo miehen, jakaa
talon Heikki-pojalle ja Hilman miehelle. Kummallinen se Hilma kun
haluaa niitä aviisia. Mitähän tekisi? No, onhan niissä sopivia juttuja,
muitakin, vaikka se sota on loppunut.

Muutamia markkoja siihen nyt menisi... Ja minkähänlainen se uusi pappi
on tavoiltaan? Kyllä se saarnasi mennyt pyhänä lemmon lailla. Taitaa
olla hengen miehiä...

Tuommoisia ajatellen hän saapuu pappilan pihaan. Siinä tapasikin heti
papin tämä kun oli juuri renkitupaan menossa. Hyvinpä talonpoikaiselta
näyttääkin näin arkioloissa, ajatteli hän, nosti vähän lakkiaan ja
sanoi:

"Päivää!"

"Päivää, päivää!" vastasi pastori ja tarjosi tervehtijälle kätensä sekä
lisäsi: "Oudot ollaan vaan tutuks tullaan. Anteeksi, minun täytyy kysyä
isännän nimeä?"

"No helpostihan tuo on sanottu. Minä olen -- Mäkelän Ylli. Ei pastori
ole vielä tainnut kuulla puhuttavan meidän talosta ja 'Mäkeläisestä',
niin kuin ne tapaavat sanoa?"

"Jaa, noh, kyllä minä olen saattanut jotain kuulla, mutta eipä sitä
muista aina tarkoin mitä on kuullut." -- Pastori näytti muistelevalta.

"Niinpä niinkin", tuumaili Ylli ja sanoi sitten: "Missä reilassa se
meidän aitaosa täällä lie? Aikomukseni oli sitä vähän tarkastella."

"Jahah. Missä päin se on?" kysyi pastori. Ja sitten he lähtivät yhdessä
Mäkelän aitaosalle riihen ja sen takaisen pellon taaksi. Paikalle
tultua pastori huomautti että aita oli hänestä kyllä muuten
kunnollista, oikeinpa liiaksikin korkeaa, mutta varaseipäitä puuttui.
"Pitäisi olla", sanoi hän edelleen, "ainakin joka viidennessä
seiväsparissa vankka varaseiväs, joka estäisi aidan mahdollista
kaatumista."

"Ei täällä meidän puolella ole tapana laitella mitään varapönkkiä. Kun
aita kaatuu, niin se seivästetään uudestaan -- siinä koko juttu." Yllin
ääni kuului tuota sanoessaan hyvin itsetakeiselta.

"Niin, mutta kyllä minä vaadin laitettavaksi aidan ihan lailliseen
kuntoon", uudisti pastori osottaen hieman kiivastumista.

"Vai niin, Te olette tulleet tänne vaatimaan lain täyttämystä vaikka
saarnaatte kirkossa evankeliumia."

"Teidän täytyy", tiuskasi pastori.

"Herra pastori ei taida vielä tietääkään että Mäkeläisen sanalle on
totuttu panemaan painoa tässä seurakunnassa", ärjäsi Ylli ja löi
käsissään olevan aidaksen maahan että kupsahti. Pastori lähti tiehensä
pötkimään ja Ylli huusi hänelle perään: "Kaikki nuoret herrarentut
tulevat tänne määrimään. Perhana tempokoon heitä!"

Uudistamatta jäi sanomalehden tilaus. Kaukana siitä että olisi mennyt
papin pakinoille ainakaan sillä kertaa. Hän lähti hetken aikaa
tuumailtuaan, oikotietä pappilan kartanon taitse kävelemään kotia
kohti. Kotiin tultuaan oli ukko kovin nyreällä tuulella, ja kun Hilma,
viehkeä nuori tyttärensä kysyi että "laittoiko se isä niitä aviisia
jälleen tulemaan", vastasi hän:

"Juutas heistä viis."



V.


Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista
kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin
kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan
ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut
ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei
edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina
miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen
lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se
kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä,
ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani
harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun
rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle
arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen
taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen
heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle,
ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.

Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon
edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi
sitten.

Erkki -- se on vävyn nimi -- oli viime aikoina useita kertoja
apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla
täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin
vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan
niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen
käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti
kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään
ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat
loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla,
ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas
näytti leppyvän.

Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä
eräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja
Hilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli
Hetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."

"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin
kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi
mustanruskeat silmänsä maahan.

Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:

"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla
sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski
pöydälle.

"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan
erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan
miehekkäästi.

"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi",
puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti
säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan
aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se
tuommoisia enää talossaan kärsii?"

"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne
eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä
sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit
pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut,
pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti
taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä
kotona että kokouksissa osottanut.

"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma
äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen
silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava
vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän
valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä
selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia,
nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.

"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä
muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten --"

"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja
katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.

"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki
rauhallisesti.

"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole
sotiakaan, vai onko tulossa."

"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin
niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla
minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan
ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo
tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin
maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella
kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä
sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta
juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."

"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti
arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun
käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä
talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän
hyvin painavasti perään.



VI.


Kerran muutamia päiviä sen jälkeen ottivat vanhemmat tyttärensä
erityisen tutkinnon alaiseksi edustuvassa siitä, ettei tämä ollut
edeltäpäin mitään maininnut aviisiien tilaamisaikeista.

"Omalla rahallaanhan se niitä hankkii", vastasi Hilma. "Mitenkä tekin,
isä, olette tullut tuommoiseksi vaikka silloin ennen kuin sota oli
luitte aviisia."

"Silloinpa minä juuri huomasin ettei niistä ole hyötyä, päinvastoin:
rahanmenoa ja ajan hukkaa." --

"Kyllä sinun, Hilma, olisi pitänyt olla ottamatta miestä vieraalta
kirkolta", rupatti äiti, "noin juonikkaan itsepäisen puoliherran sait."
Hilma pillahti itkuun ja sanoi:

"Voi hyvä äiti mitä te julkeatte sanoa. Onhan se hyvä työmies ja eihän
se tule koskaan kummankaan teidän silmille, vaikka sillä on omat
ajatuksensa ja aikeensa. Aina siitä asti kun tulin sen kanssa
tuttavaksi K----n kirkolla, silloin siellä Lauri-kirkolla, en olisi
millään pakolla luopunut hänestä, ja minun on aina hyvä mieli että
hänet sain."

Miettiväisinä jäivät vanhemmat istumaan kun Hilma poistui edustuvasta.



VII.


Seuraavana syksynä kuulutti pappi kirkossa että seurakuntalaisten tuli
Mikkeli-lauantaina saapua pappilaan keskustelemaan, "eikö olisi aika
perustaa kansakoulua kuntaan." Ylli Mäkelä tuli tuosta kuulutuksesta
oikein raivoihinsa. "Joitakin lemmon vehkeitä sillä meidän papilla on",
pahkiloi hän. Ja ketä ikään kuntalaisia niinä parina viikkona, jonka
ajan kuulutus oli tiettynä, tapasi, niin kehotti lujaan vastarintaan
kokouksessa. Erittäinkin sinne mentäessä ja pappilan renkituvassa
odotettaessa kokouksen avaamista, hän innokkaasti yllytti vastarintaan.

Pappi tuli ja avasi kokouksen lausuen moniahkoja sanoja kokoontuneille.

"Olen huomannut", sanoi muun ohessa, "että lapsemme ja nuorukaisemme
ovat kokonaan osattomia kunnon kansalaisille välttämättömistä
tiedoista. Meidän velvollisuutemme on kasvattaa järjellisiä ja tietäviä
ihmisiä yksistään senkin tähden, että he voisivat järjestää
maallisetkin asiansa hyvin. Siis ja koska hyvin moniaalla muualla on jo
valmistettu nuorille tilaisuus oppimiseen, kysyn arvoisilta
seurakuntalaisilta, eikö ryhdyttäisi toimiin kansakoulun
aikaansaamiseksi kuntaan."

Lausuttuaan tuon kysymyksen katsoi tuo nuori, puuhakas, kiharatukkainen
herrasmies läsnäolevia silmiin, erittäinkin Mäkeläistä ja odotti
vastausta.

Hetkeen aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan. Mäkelä vilkaisi
tuontuostakin terävästi, vaikka vähän salamähkään pappiin, rykäsi,
vilkaisi muihinkin, ne katsoa töllöttivät lattiansaumaan, taas hän
rykäsi ja nousten seisomaan lausui kovalla, vaihtelevalla äänellä:

"Herra pastori! Koskei tässä muut näytä tuiskahtavan, niin täytyy minun
vielä vanhoilla päivilläni puhua suuni puhtaaksi, -- jos se tuntuu
katkeralta, sille en mitään voi. Tuota, kyllä se on järkähtämätön
totuus, että meidän köyhä kunta ei saa ruveta kouluttamaan herroja
lapsistaan."

"Niin, hm, kyllä Mäkeläinen oikein puhuu", kuului hyvin huonosti,
mukisevasti muiden huulilta, ja Mäkelä asettui istumaan.

"Pahoinpa minä olen erehtynyt Mäkelän suhteen", lausui pappi
paheksumista ilmaisevalla äänellä, "kun olen luullut että te kaikkein
enimmin harrastatte edistystä tässä kunnassa, siis näytätte edistyksen
aatetta noudattaneen siinä että on mentävä muiden etupäässä. Ei
kansakoulu tulisi kunnalle mahdottomia maksamaan; valtio kun antaa
opettajan palkkaamiseksi --".

"Minun taloni", keskeytti Mäkelä. "Ei ikään olisi tullut semmoiseksi
kuin se on josei siinä olisi tehty työtä", kova paino viimeiselle
sanalle.

"Minä en kiellä ettette olisi tehnyt työtä, päinvastoin kunnioituksella
sen tunnustan", lausui pappi painavasti hänkin, -- "mutta nyt ei ole
kysymys mistään työlle vastakkaisesta toimenpiteestä. Kansakoulun
tarkoitus on jakaa oppia kansan lapsille, oppia joka on heille
hyödyllinen niin hyvin maanviljelemisessä kuin kaikessa elämässä. Eikä
kunta kansakoulun takia häviä, kunta kun vain laittaa kartanon, antaa
polttopuut ja valon ja muun sem..."

"Niin sepä se, siinäpä sitä on kyllä", keskeytti taas Mäkelä, "kyllä ne
herrat nylkeä ja kiskoa osaavat (ääni värähteli katkeruutta). Sen minä
sanon että ellei kuokita ja kynnetä niin nälkä näppii!"

Nämä viimeiset sanat oikein muistuttivat ukkosen jyrinää ja nyrkki
kupsautti akkunanlautaan.

"Pysykää asiassa ja kuunnelkaa!" kehoitti pappi äreänlaisesti hänkin ja
löi nyrkkiä pöytään.

Nyt Mäkelä heitteli suustaan ajattelemattomia soimauksia herroja
vastaan, mainiten sen ohessa esimerkiksi, kuinka Tohulan Santeri ja
muut sellaiset nurkkakirjurit osottavat että "herra ilman virkaa on
kuin koira ilman häntää." Ja semmoisia herroja tulisi lukemattomia, jos
kansakoulu olisi.

"Kyllä Mäkeläinen totta puhuu, niin hm", kuului epäselvästi eri
tahoilta huoneesta, ja sanojat oikoivat käsiään, haukottelivat ja
syljeskelivät. Vielä ottivat pappi ja Mäkeläinen muutamia kertoja
yhteen suunaseilla, mutta silleen se kansakouluasia jäi.



VIII.


Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä
edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan
kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden
mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa
vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli
hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia
ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin
mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi
sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä
pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti
perään mutta kävi jälleen puhumaan:

"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota -- nuo jalat
tuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa
on jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen
tiedä kuin että -- kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa
sinustakin on jälleen tuleva... Hohoi" (Hän ajatteli pitkään.) "Kyllä
se on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti
raatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo -- luullakseni
näyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä
vuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans."
Hän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti "ottamaan." Erkki ei
ottanut. Sitten hän jatkoi: "Niin kuin toisinaan on puhetta ollut
jaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te
nuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne
tietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja
tuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa
kuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että
-- minä tarkoitan -- neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin."

Heikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt
tyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.

"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?" Hänen
äänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli
hitaampaa.

"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?"
kysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta.
"Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä
nuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on
saattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta."

"Hm." hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä -- "on se eri kummallista
ettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun
seitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia
aikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään
pitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on:
väsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua... Tästä minä olen
tullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä
on, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi."
Hän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi:
"Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä
meidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki,
on samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan,
kansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki
senkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla
työnteolla, vehkeilemättä mitään muuta." Ääni sai lopulta katkeran
väreen.

"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia
tuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä
talosta", päätteli vävy kiivastuneesti.

"Erkki, Erkki!" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä
itkeä -- "älä nyt noista isän puheista... Sinä et saa lähteä" --

"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'",
keskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen:
"Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei
sitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan", sanoi hän
katsoen vävyyn, -- "sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut
näkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä
käynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla
makaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni.
Minä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja
Hilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki
ja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee
pajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto
Erkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille
puhuttu. Huomenna tehdään kirjat." Hän nakkasi taas piironginlaudalta
ryypyn suuhunsa.

"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä",
kuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.

"Vanhuus, vanhuus voitti ukon", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja
oli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että
hänkin oli ottanut viinaryypyn.



IX.


Pellot saatiin sinä syksynä täydellisesti jaetuksi, osaksi niitytkin,
mutta loput näistä ja metsänjako jätettiin tulevaksi kesäksi.

Eläkkeeseen vanhukset olivat määränneet 12 tynnyriä rukiita ja 3
tynnyriä ohria, 2 lehmää hyväkseen elätettäväksi ja villat 5 lampaasta.
Tämän kaiken olivat nuoret isännät sitoutuneet, puolet kumpikin,
suorittamaan joka vuosi niin kauan kuin vanhukset elävät, taikka kun
jompikumpi heistä ennen kuolee, niin sitten toiset puolet kaikesta. Ja
molemmat vanhukset olivat "saatettavat kunnialla hautaan", se oli talon
luovutuskirjaan myös kirjattu.

Eräänä iltana tuli Erkki appivanhempiensa luokse edustupaan. Hän oli
pari päivää vasta asunut Hilmansa ja piikatytön ja rengin kanssa
uudessa tuvassa, ja näytti nyt hyvin tyytyväiseltä ja hilpeämieliseltä.

"Miltäs tuo rupee tuntumaan siellä uuden tuvan puolella?", kysyi appi
ollen hyvällä tuulella hänkin.

"Hoo, mukavalta kyllä. Siellä näyttää kaikki paikat oikein
uudenaikaisilta. Tulinkin juuri ajatelleeksi, kuinka vaari on laittanut
tuon tuparadin sekä päältä että sisältä paljon nykyajantapaisemmaksi
kuin tämä vanha tupa on. Kyllä kai te kuitenkin olette tarkoittanut
että miehelle, jolla on uusia harrastuksia, piti laittaa sen mukaisen
asunnonkin." Hän nauroi hienosti.

"Sinä semmoisilla päätelmillä nyt yrität minua pois tolaltani. En
suinkaan minä ole tarkoittanut tuparakennusta juuri semmoiseksi kuin se
nyt siinä seisoo. Ne nykyiset mestarit, nikkarit ja muurarit jopa
timmermannitkin, ne tekee työn ihan toiseen malliin kuin ennen vanhaan
tehtiin. Ei se nyt vanha kelpaa enää siinäkään. Ennen kelpasi paksu
höylätty palkki penkiksi, kaksi leveää yhteensalvattua honkalautaa
ristijalan päällä pöydäksi, mutta nyt pitää olla ruusauksilla
koristetut arkkupenkit, samoin laatikoilla ja ruusatuilla
laatikkolaudoilla ja sorvatuilla jaloilla varustetut pöydät. Samaan
tapaan ne nyt laitetaan ovet ja sängyt ja tuolit. -- Kaikki
senkinpäiset erinomaisesti koristettuja sen suhteen, mitä ne olivat
ennen. Siinä pitää olla kummallisia kierteleviä mutkia yksin
torninreiässäkin, joka ennen tehtiin suoraa taivasta kohti. En minä
suinkaan niin olisi niitä laitettavaksi tahtonut muun vuoksi, mutta kun
kaikki nyt siihen tapaan laittavat, niin ei siitä pääse
perhanoillekkaan."

"Niin, siitäpä vaari nyt huomaa että on semmoinen ikään kuin näkymätön
pakko, joka väkisenkin vie muiden muassa eteenpäin. Minulla täytyy olla
näin, koska muillakin on niin, ajattelevat ja päättelevät ihmiset, eikä
vaarikaan ole voinut siitä mihinkään päästä."

"Olehan vaiti, äläkä väsytä minua noilla viisasteluillasi. Sano, mitä
hyötyä siitä semmoisesta eteenpäinmenosta sitte oikein on?"

"Mitäkö hyötyä? Vaari sen mahtaa tietää toki yhtähyvin kuin minäkin.
Penkkiarkut esimerkiksi ovat siitä hyvät että siellä sopii säilyttää
kaikenlaisia työkaluja ja vaatteita, jotka penkillä ajelehtien
ovat vaivoina rumennuksena. Samoin pöytälaatikot ovat sopivia
pikkukapineitten säilytyspaikkoja. Penkkien, pöydän ja ovien ulkonainen
kauneus ja siisteys se taas miellyttää silmää, jopa ilahuttaa
mieltäkin. Ja savureiän mutkallisuudesta on siitäkin hyötyä. Muori on
usein sateilla tuskistellut kun nokista vettä sataa keittopataan, ja
miksei sitä sada, kun torninreikä, muutenkin hyvin suuri, tulee
suorastaan pilvistä alas. Tämä haitta on niinsanotussa röörimuurissa
poistettu."

"Miten niitä sellaisia mutkaisia rööriä sitten kolataan?" kysyi vanha
Heta, joka paahtoi kahvia kakluunin edessä. "Kuinka semmoista myöten
saa kuusennärettä luistamaan?"

"Kyllä niitä nuohata voi sukavalla kuusennäreellä niitäkin", vastasi
Erkki siihen.

Samassa tuli Hilma sinne ja kertoi että kauppias Kosola, josta Erkki
oli puhunut, oli jo tullut kirkonkylään ja hyyrännyt kevarin pienemmän
rakennuksen. "Tohulan Santeri on meidän tuvassa ja se siitä tiesi.
Tavaroita kuulemma tuodaan kuorma kuorman perään."

"Vai jo on tullut", sanoi Erkki ja näytti riemastuvan. "Häntäpä käydään
huomenna katsomassa. Kosola soittelee vaskitorvella, ehkäpä saadaan
tulevaisuudessa soittokunta toimeen täällä."

"Soittelee vaskitorvella!" huudahti vanha Heta. "Oikeinko rupeavat
Herran pasuunaa matkimaan? Ne on, niin kuin minä olen monta kertaa
ajatellut ja sanonut, lopun ajat käsissä. Ei suinkaan Herra sitä kauan
kärsi, että ihmiset matkivat hänen viisauttaan."

"Sano sitä", säesti Ylli mukaan. "En minä niin suuresti kummaksukaan
sitä, että kartanot ja pellot edistyvät, mutta nuo tuollaiset
kaikenlaiset perki-ihmeelliset uudet mielipiteet, ne pöyristyttää mua.
Maailma on ihan varmasti mullin mallin!"



X.


Toiseksi sunnuntaiksi sen jälkeen oli vanha Mäkelä kutsunut pastorin
rouvineen vieraikseen. Vanhukset tahtoivat vielä entiseen tapaan nähdä
seurakunnan opettajan luonansa. Iltapäivällä kello 3 ajoissa herrasväki
tuli.

Kohtuullisen kahvin ja ruuantarjoamisen jälkeen, jonka vanhukset itse
toimittivat, piti pappi raamatunselityksen uudessa tuvassa. Rouva,
hienopiirteinen, vähän kalpea, saali hartioilla, istuutui pöydän taakse
ja pastori pöydän päähän. Kaikki mäkeläiset, lukuunottamatta piikoja ja
renkejä, asettuivat lähelle pöytärahille ja sivupenkeille. Kyläläisiä
oli kokoontunut tupa joltisen täyteen. Vanha Mäkelä nytkin veisasi
papin kanssa kilpaa, vaikka kyllä itsekin paheksui äänensä vapisemista.

Pappi oli valinnut aiheekseen apostoli Paavali sanat (I kor. 1:23, 21)
"Me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juutalaisille pahennukseksi
ja Grekiläisille hulluudeksi, mutta kutsutuille sekä Juutalaisille että
Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan
viisaudeksi." Hän puhui innokkaasti, puhui pitkältä tekstinsä
alkusanain johdosta, tehden selväksi että "tämän maailman viisaus on
hulluus Jumalan tykönä, kuten apostoli saman lähetyskirjan 3:n luvun 19
värssyssä sanoo. Maallisesti viisaat, jotka luulevat syviä ja korkeita
asioita käsittävänsä, luulottelevat jotakin olevansa, ne ovat tyhmiä
Jumalan edessä, sanoi hän, -- vaan ne, kuin maailman edessä hullut
ovat, vakuuttaa apostoli, on Jumala valinnut, että hän viisaat
häpiään saattaisi." Tätä hän teroitti kuulijain mieliin mitä
moninkertaisimmasti ja vaihtelevissa lausemuodoissa, tuntikauden
kestäneessä puheessaan.

Kun virsi päätteeksi oli veisattu selitti pappi olevan kuulijoilla
vapaan sananvallan ja toivoikin hän että heränneet ja etsiväiset sielut
kyselisivät häneltä neuvoja ja puhuisivat kokemuksistaan ristin tiellä
hänelle. Siitä olisi molemminpuolista hyötyä. Kristityille oli hyvin
valaisevaa ja vahvistavaa semmoinen keskustelu.

Kansa lappoi vähitellen ulos tuvasta; ainoastaan vanhempia ihmisiä jäi
ja näyttivät muutamat kovin hartailta, muutamat enemmän miettiväisiltä.
Edellisten laatuisiin kuului vanha Heta, joka katsoen allapäin
virsikirjansa kansiin virkkoi pienellä, hartaalla äänellä: "Niin se on,
Jumalan sanassa se on suuri viisaus kätkettynä, niinkuin pastori äsken
sanoi. Hohoi. Kyllä sitä ihminen monasti luulee viisaammaksi muita,
mutta mitä viisautta meillä on itsestämme! Ei mitään."

"Aivan oikein sanoo emäntä", myönsi pappi. "Luonnollinen ihminen ei
ymmärrä niitä kuin Jumalan henget ovat."

Ylli hyvin miettiväisen näköisenä valmistelihe jotain sanomaan.
Ryähteli ja suurenteli harmaita vähän vanhuuden raukeutta osottavia
silmiään.

"Pastori nyt tietää enemmän kuin meistä kukaan. Kuinka sen asianlaita
oikein on? Tuota, tässä puheessa pastori selitti asiaa ihan toisin,
minun ymmärtääkseni, kuin siitä kansakoulusta väitellessä. Pastori
väitti silloin että ihmisellä pitäisi olla maallista viisautta, mutta
nyt sanoi pastori siihen tapaan että maallinen viisaus on turmioksi
autuuden asioissa. Ja sehän se pitää olla, niinkuin pastori sitä
sanoikin, ihmisen pääpyrintö, autuaaksi tuleminen kuoleman jälkeen."

Pastori ja rouva katsoivat ihmetyksen ällistyksellä Ylli-ukkoon, Hetken
perästä pastori sanoi: "Te olette ymmärtänyt selitystäni väärin. Ei
oppi korkeakaan ja maallinen viisaus ole vahingoksi autuuden asiassa,
kun ei vain ihminen kerskaile ja ylpeile opillaan ja viisaudellaan,
vaan nöyrtyy ja rukoilee Jumalalta oikeaa viisautta ja sielun
valaistusta."

"Taisin käsittää sitten väärin. Mutta ainakin pastori hyvin
tarmokkaasti vakuutti että me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen
itsevanhurskaille juutalaisille pahennukseksi, maailmanviisaille
kreekiläisille hulluudeksi, ja sitä laatua minä olen opettajilta
elämänikäni kuullut. Semmoinen oppi täytyykin olla oikeaa Jumalan sanan
totuutta; ja pahoin pelkään että nykyaikana on villihenget liikkeellä
silloin kun kouluja ja viisastumista tahdotaan."

"Ei -- mutta teidän olisi pitänyt ottaa huomioonne sekin kun Paavali
sanoo: 'kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me
Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi' Ja kutsutuita taas
ovat kaikki, jotka kutsumuksen kuulevat. Kaikki ovat samanlaisia
Kristuksessa, niin oppineet kuin oppimattomat, niin mies kuin vaimo,
niin orja kuin vapaa. Mutta kaikkein tulee pitää itsensä niinkuin ei
mitään olisi ja kokonaan uppoutua Kristuksen armon syvyyteen."

"No en minä sitten käsitä, minkätähden sitä niin usein ja kovasti
saarnataan että maailmallinen viisaus on hulluus Jumalan edessä. Minä
olen yksinkertainen mies, enkä käsitä muuta kuin yksinkertaisen
autuuden opin..." Hän katsoi ajattelevasti lattiaan.

"Men nog är han en märkvärdig människa, den där gubben!" (Mutta,
kylläpä tuo ukko on merkillinen ihminen!) puhkesi rouva sanomaan
pastorille.

"Ja, han är en tänkare, han också", (Niin, hänkin on ajattelija)
vastasi pappi, huokasi ja nojautui ajattelevana seinää vasten,
kohottaen silmiään, joiden edessä lasisilmät välähtivät.



XI.


Vasta parin viikon perästä siitä kun ensin oli aikomus, tuli Erkiltä ja
Hilmalta mennyksi kauppias Kosolaa katsomaan. Esteenä olivat osaksi
olleet kiireelliset syyskynnöt ja muut semmoiset sulanajan työt ja sitä
paitsi Erkki oli tuntenut kummallista masennusta mielessään siitä kun
vanhukset niin ällistyivät silloin vaskitorvesta. Viime sunnuntaina he
olisivat menneet, jollei pappi olisi silloin kutsuttu Mäkelään. Nyt
kyllä oli arkipäivä, vaan menivät kuitenkin. Oli satanut ensimmäisen
lumen, ja reellä he ajoivat.

Kosola oli oitis vastaanottamassa, paljain päin. "Terve tuloa! Olipa
hauska että tulitte; olenkin jo kauan odottanut." Hän hääri niin
liukkaasti, tuuli vain punervanvalkoista tukkaa tuopsautteli, kun siinä
päästeli valjaista hevosta taluttaakseen sen talliin. "Johan siitä
taitaa olla kaksi vuotta kun olemme toisemme tavanneet."

"Muutamaa viikkoa vaille muistaakseni. Minä kovasti ihastuin kun sain
kuulla että sinä olit jo tullut tänne, ja päätimme oitis lähteä
katsomaan. Mutta niinpä se jäämistään jäi tähän asti. -- Ettekös te ole
kerran jo toisianne tavanneet", muistutteli Erkki, katsoen vaimoonsa ja
kauppiaaseen.

"Joo, joo, joo, kyllä me tulimme jo esitellyksikin Rinta-Jokelassa. --
Mutta kovasti sinä olet vakaantunut täällä ollessasi! Mehän sitä oltiin
iloisia poikia ennen."

"Kylläpähän sitä mies vakaantuukin kun saa maailmaa kokea", myönteli
Erkki hymyillen.

"Minä se olen aina vieläkin iloinen poika ja yksinäinen mies",
huomautti kauppias sisälle tultua. "Mutta kyllä tuo kevarin Hilda-tytär
keittää meille teetä, minä käyn pyytämässä." Äkkiä hän pujahti
ulos, mennäkseen isosta tuvasta Hildaa tapaamaan, laisinkaan
huomioonottamatta vieraiden kohtuullista teeskentelyä, ettei nyt olisi
semmoisiin vaivoihin pitänyt ryhtyä.

"Nii-ih, yksinäisellä miehellä täytyy edes jotain huvitusta olla",
virkkoi hän takaisin tultuaan ja viitaten pöydällä oleviin vaskitorveen
ja viuluun lisäsi: "Ne on minun huvitukseni kaupanteon ohella."
Sieppasi sitten torven huulilleen ja puhalsi "Porilaisten marssia",
jonka sävel loitsi riemun tunteita tuohon kolmihenkiseen seuraan.

"Kyllä se tuo sävel tosiaankin virkistyttää ihmistä, se oikein kuin
vuodattaa hilpeyden nestettä mieleen!" ihasteli Erkki. "Meidän pitäisi
välttämättömästi saada tänne soittokunnan."

"Jaa, mutta ruvetaanpa puuhaamaan sitä. Kyllä minä rupeisin
harjoituttamaan muutamia tuntia parina kolmena iltana viikossa. Sinä
nyt ainakin tulet yhdeksi jäseneksi, mutta mistä saataisiin muita?"

"Kyllä siinä on vaikeuksia täällä, jossa ei edes ole
kansakoulunkäyneitä nuorukaisia. Mutta minä tiedän kuitenkin pari
nuorta poikaa, jotka soittelevat kanteletta, semmoista virsikanteletta,
ja osottavat taipumusta sävelharjoitukseen. Ne ovat meidän naapuritalon
Kalle-poika ja eräs nuorukainen tuolla Rannan kylässä, Jaakko Kaiku,
joka on ollut pari lukukautta kansakoulussakin."

"Ja minulle tulee tänne kauppapalvelija, jolla luulemma on taipumusta
soittoon. Minä, sinä, ne kaksi nuorukaista ja minun kauppapalvelijani
-- siinä olisi jo viisi. Kyllä pitäisi ehkä olla seitsemän."

"Monta mutkaa siinä kyllä on. Mistä saataisiin ensin torvien hinta, kun
luultavasti eivät kaikki jaksaisi eivätkä hentoisi torveaan itse ostaa.
Ne hankaavat täällä hirmuisesti vastaan kaikkia uusia pyrinnöitä. Tuo
mun appivaarikin se on ankara vastustamaan kaikkea uutta. Panen minä
kuitenkin puumerkkini sen vakuutuksen alle, että yrittää tulee."

"Onko se appesikin semmoinen vanhoillinen!" huudahti kauppias,
ivallista säettä äänessä.

Erkki vain nyökäytti päätään ja henkäsi syvään.

"Kukas sitten jos ei isä!" puhkesi Hilma sanomaan. "Sitä ei uskoisi
kuinka se panee kovasti vastaan aina kun vain mikä asia käy toisin kuin
hänen aikoinaan. Mutta kyllä se jo toisinaan myöntää, että ei siinä
taida mikään auttaa estämään niiden puuhia. Niinpä tässä --"

"Kas, pastori Stenroth ajoi pihaan", havautti kauppias ja juoksi
ulos. He tulivat yhdessä. "Sepä sopivasti sattui", sanoi pappi ja
veti lasit silmiltään. "Minä aijoin sunnuntaina siellä kotonanne
puhua kanssanne kansakouluasiasta, mutta eipä siinä ollut hyvin
tilaisuuttakaan. Aikomukseni näet on kohdakkoin jälleen kuuluttaa
kokous kansakouluasiasta. Minä kuitenkin toivon että asia lopultakin
menee läpi."

"Se on tehtävä", innostuttivat yhdestä suusta kauppias ja Erkki
pastoria.

"Mitä mahtanee sanoa appi-ukkos", sanoi pastori katsoen Mäkelän
Erkkiin. "Sillä on hyvin merkillisiä ajatuksia sillä ukolla. Minä en
sano että hänenkään ajatukset olisivat merkitystä vailla. -- Tokkopa
hän kokoukseen enää --."

"Mutta meillä täällä on ollut puheena soittokunnan perustaminen",
keskeytti Kosola ja lisäsi leikillisesti, "pastori ei kumminkaan
mahtaisi ryhtyä soittokuntaan, mutta kyllä se tarpeen olisi."

Pappi ihmetteli vähän, naurahti ja sanoi sitten: "Soittokunta
soittokuntanaankin: jospahan edes kansakoulu saataisiin aikaan." Mutta
hänellä oli kiire, oli vain tullut kahvia ja mannaryyniä ostamaan.

Teetä toi Hilda, valkoverinen, ujo tyttö sitten. Pastorinkin tuli
juoda. Puheen käänsi Kosola sen jälkeen kauppa-aikeisiin. "Täällä
näytti kauppa käyvän hyvin. Hänen tulonsa tänne", arveli kauppias, "oli
hyvin tarpeen. Kolun kauppias, eli miksi 'Haltusen porvariksi' ne sitä
sanoo, kuuluu täällä olleen kovasti ruhtinaallinen, kuuluu kiskoneen
mahdottomia korkoja velallisiltaan ja aivan hävyttömästi kohdelleen
kaupantekijöitä, jolleivät hyvinkään suuria kauppoja käteisellä
tehneet. Semmoista epäkohteliaisuutta ei tulla hänen puodissaan
osottamaan. Hän tahtoi pitää hyviä tavaroita mitä halvimmista
hinnoista, ja kohtelu tulee olemaan sivistyneen kohtelua. Ja olihan
parannusta kauppa-alallakin pidettävä edistyksenä."



XII.


"Pakana kun panee kauniisti." Yllin silmissä näkyi riemullisuutta.

"Semmoistakohan se on taivaassakin kun ne pasuunat soi ja enkelit
laulaa!" huudahti Heta iloissaan ja arveli hartaasti perään: "Kaikki
pyhät yhteen pauhaa enkelten joukon kanssa."

Ja kauppias Kosola soitti torvellaan "Maamme" laulua Mäkelän uudessa
tuvassa.

"Niin, ne on säveleitä ne", varmensi Erkki Kosolan lakattua
puhaltamasta. "Ei vaari eikä muori enää väitä että soitto olisi
hirmuista Jumalalle, vaikka se on maallistakin laatua."

"Maallistako se tuo olikin?" kysäisi muori hämmästyneesti.

"Se on isänmaallista", vastasi Kosola siihen naurusuin. Ja sitten hän
rupesi soittamaan virttä: "Sen suven suloisuutta"...

"Tämä on taivaallista", sanoi hän soitettuaan sen virren sävelet.

"Yhtä kaunista kumpikin, vaikka ihan erilaista", vakuutti vanha Heta.

"Pirut ainakin pakenevat kun tuollaista heleää ääntä kuulevat."

"Soitappa vieläkin", kehoitti Ylli. Kosola soitti "Porilaisten
marssin."

"Mutta oikeinpa tuntuu vanhoissa jäsenissä siltä kuin olisi
neljäkymmentä vuotta nuorempi." Kyynel vierähti ukon poskelle.

"Jos te kuulisitte kokonaisen soittokunnan soittavan, niin sitte te
vasta riemastuisitte. Tämä on nyt ainoastaan tenoori, se tahtoo sanoa
ensimmäinen ääni, joka onkin paras. Mutta kun koko soittokunta
soittelee, niin silloin monta erilaista ääntä raikuu yhtaikaa sopivassa
sopusoinnussa."

Vanhukset kumpikin myönsivät sitten että jos kaikki uudenaikaiset
touhut olivat tuommoista laatua, niin ei niissä sitten mitään pahaa
olisikaan. Hetken aikaa mietittyään Heta kuitenkin arveli että
"sanotaan sanassa pirun kans pukevan itsensä toisinaan valkeuden
enkeliksi. Ja kuka sen tiesi milloin ja missä muodossa se ilmestyisi."

"Ole vaiti", muistutti Ylli siihen leikillisesti, "ei se ainakaan
soittamaan pysty, se ruman henki."

"Muistathan ukko Pelikuuttivainaan, jolla piru soitatti niin että
kynnetkin sormista lähtivät." Heta näytti jo täydellisesti epäilevän
soiton ylevyyttä.

"Kylläpä ne on hupsuja ihmisiä nuo vanhat akat täällä!" kuiskasi Kosola
Erkille, he kun istuivat vierekkäin penkillä.

"Se on totta, mutta kyllä niitä on muuallakin yhtä hupsuja", vastasi
Erkki hyvin hiljaa.

Vanhukset lähtivät samassa omalle puolelleen.

Hilma, joka oli ollut peräkamarissa, tuli nyt tupaan. "Ihmeen kauniilta
kuului soitto tuonne kamariin."

He kaikki kolme menivät kamariin. Kosola, joka kehoitettuna istui
soututuolille, kehui kamaria miellyttäväksi.

"Täällä on niin puhdasta, kauniit matot, aistikkaasti tehdyt ja
maalatut piironki, sänky ja pöytä."

Nuoret miehet sitten siinä kahvin juodessaan lupasivat toisilleen, että
koettavat saada lujan edistyspuolueen toimeen tässä kunnassa.

"Näitä voi vetää vaikka mihin suuntaan näitä tämän kuntalaisia, kun
vain pontevasti asian esittää", päätteli Erkki.

"Kun nyt tulee kokous kansakoulusta", muistutti Kosola, "niin silloin
on esiinnyttävä pontevasti. Ketä sinä tiedät, että varmaan tulisivat
puolustamaan kouluasiaa."

-- "No epäilemättä Tanhunen, Siiponen, Ollila", hän luetteli niitä
kymmeneen asti, ja lisäsi: "kaikki ne kun vain on joka käy pontevasti
etupäässä. Ne eivät ole tähän asti mitään itsenäisyyttä osottaneet,
vaari on kaikessa ratkaisevan sanan sanonut. Mutta nyt..."

"Minä olen joskus ajatellut sitä että kauankohan tuo pastori Stenroth
on edistyspuolueen miehiä. Sanomalehdissä näkee jo tuon tuostakin
uutisia että papit hankaavat vastaköyttä sivistyspyrinnöille. Ja oletko
lukenut Jussin kirjeitä -- Savossa -- viimetalvisilta valtiopäiviltä?"

"Ei. Minulla on ainoastaan Uusi-Suometar ja Waasan Lehti."

"Sinä et sitten tiedä 'mustasta seinästä' mitään." Hän selitti mitenkä
Jussi kuvasi valtiopäivillä istuvia pappeja.

"Ei, kyllä tämä meidän pappi on edistyksen mies. Mutta saarnoissaan se
menee sitä vanhaa latua." Hän kertoi sitten, kuinka vaarinsa oli toissa
sunnuntaina ottanut papin kanssa yhteen eräästä raamatullisesta
ongelmasta. Se oli tapahtunut raamatunselityksen jälkeen eikä hän ollut
siinä läsnä, mutta niin ja niin oli vaari kertonut.

"Mutta onpa sillä ukolla älyäkin", sanoa revautti kauppias aika
naurulla.



XIII.


"Voi voi minkälaisia porsaita nuo lapset on!" pani Hilma kun siinä
vanhan tuvan peripenkillä joi kahvia Kaisan ja Heikin kanssa.

"No tietäähän nuo kenekset; semmoisiahan ne on aina." Kaisa tuota
sanoessaan lähti ottamaan päreorrelta piintyneenlikaista pyyherasua,
jolla sitten pyyhki velliä pois pikku Riinan suun ympäriltä ja rinnan
edustalta.

"Kalle samanlainen porsas. Hyi!"

"Mitä sitä on nyt pitänyt moiseen siivoon itseään laittaa", nuhteli
äiti ja pyyhki pois vaatteista ja suun ympäriltä velliä. "Oletteko te,
sen siat, kaataneet velliä pöydälle tuolla lailla!" ärjäsi hän
huomattuaan mitä oli tapahtunut, ja lyödä pänttäsi poikaa korvalle.
Poika itki. Heikki naurussa suin katseli tuota kaikkea, ja laskettuaan
kahvikupin kädestään pöydänlatvalle, lähti pihalle halkokuormaansa
purkamaan.

"Ja pikku Ylli rypee ja leikittelee porossa takkakivellä. Moista siivoa
ei Erkki ainakaan kärsisi, ei ikipäivinä!" Hän meni ja nosti poikasen
lattialle seisomaan, puisteli poroa sen vaatteesta ja puhalteli lapsen
rupisia käsiä.

"Älä kesken kiittele", tokaisi Kaisa suutahtuneena samalla kertaa
lapsiin ja Hilmaan. "Annappa olla kun teillekin tulee keneksiä puoleen
tusinaan asti, niin saattepa nähdä mitä siivonpito maksaa."

"Meidän pöydällä ei koskaan pidetä ruokia kaiken vuorokautta vaikka
olisi lapsia kaksi tusinaa. Eihän sitä viitsi mikään nähdä kun pöytä on
aina kuin lähtevä laiva. Siinä kuivavat ja pahenevat silakat
salkkarissa, ja kori järsityitä leivänpaloja kukkurapäänä kököttää
keskellä pöytää. Kärpäset ja rusakat kämpivät vellin tähteissä ja
puuronlopuissa. Ei luulis ihmisten saattavan syödä. Ja siellä sitten
lapset ovat aina kyns--"

"Hohhoh hohhoh, kuinka Mäkelän Hetan tyttärestä on tullut fiini rouva!
Tuskinpa se on ennenkään niin herrallisen puhdasta tässä talossa
ollut." Kaisan sienteät kasvot kävivät nyt oikein punaisiksi ja
askareikseen rupesi taittamaan luutaa ovenpuolella takkakiven vieressä
olevasta varpukasasta.

"Sanon minä vieläkin ettei meidän tuvassa semmoista sianruuhenmoista
pöytää koskaan pidetä. Siinä sitten lapset nenineen kynsineen tahrivat
ruokain kanssa yhtämyötään. Ei sitä tarvitse siihen vetää että minä
olen Mäkelän Hetan tytär. Kyllä minä olen ihmisiä muuallakin nähnyt ja
ainakin kuullut kuinka oikeat ihmiset pöytänsä pitää. Heti se siivotaan
ja pyyhitään kun syöty on. Eikä ne anna lapsensa porossa peppuroida ja
muuttavat ne vaatteetkin lapsilleen ettei niiden tarvitse kuukausia
paksulikaisissa ketaleissa olla niin kuin sinun lapses."

Samassa tuli vanha Ylli tupaan ja meni pöytärahille istumaan. Kalle
itkuisena pyrki hänen polvelleen ja vaari otti, vaikka moitti hänkin ja
sanoi: "ööh porsas kun olet törkeä."

Kaisa ei voinut vaarinkaan nähden itseään hillitä "Niin, niin, Erkiltä,
Erkiltä sin' olet kaikki kuullut ja oppinut", tuiskusi hän. "Muuten et
mitään tietäisikään, mutta se Erkki on sinulle kullanpoika se."

"Niin onkin. Kyllä se tietää vähän enemmän kuin sinä, lika-myyräin
emä." Itkua pusertaen Hilma lähti tuvasta ja Kaisa viskasi
luudanteelmänsä hänen hameelleen ovella.

"No no perhanoitako nyt riidellään!" pahkasi Ylli-ukko, joka suurella
silmin oli katsellut nuorten emäntäin kohinaa.

"On olevinaan kuin mikä rouva, vieläpäs tässä hipales!" Kaisan ääni
kuulosti itkuiselta ja hän paineli silmiään kaadillaan.

"Haa, kyllä se on totta kun sanotaan että: 'ei kako kauvan satamatta
tuule eikä akat kauvan itkemättä riitele'."

Hetakin tuli samassa tupaan ja äkkäsi pian Kaisan nurrutuulen.

"Mikä nyt on nenään pistänyt?"

"Tuo uuden tuvan rouva täällä oli komentelemassa. Hän on niin puhdasta
että pois, pois tieltä!"

"Riitelemiselläkö se kahvinjuonti päättyikin! Kahvillehan sinä lupasit
sitä käskeä." Heta naurahti ivallisesti. Sitten hän mankutti:

"Kyllä se Hilma onkin liiaksi olevinaan, se on heti pienestä tytöstä
alkain mielinyt kummallisia, juurikuin olisi herrain tyttö. Kokemusta
puuttuu parkaselta vielä. Ei sitä siivoa ole niin helppo pitää kun on
paljon mukuloita. Ei sitä semmoista tyhjänpäiväistä siisteyttä kuin
uudessa tuvassa pidetään, ole tähän asti nähty muualla kuin herroissa.
Saas nähdä mitenkä talon käy, kun herroja yritetään matkia. Ei -- kyllä
on parasta mennä siinäkin vanhaan tapaan. Monta kelpo ihmistä on jo
kasvanut sen vanhan tavan mukaan. Mutta mikäs siivonpito niille
uudenaikaisille puhtaudenpitäjille kelpaa. Hohoi..."

"Jaa... Ne on akkain asioita ne", päätteli Ylli noin vain itsekseen.



XIV.


Talvi oli jo kevätpuolellaan. Heleän kirkkaana loisti aurinko selkeältä
taivaalta ja sulatti lempeällä lämmöllään lunta maassa ja katoilla,
joiden räystäiltä suuria vesipisaroita valui alas.

Kevättalvisen ilman raitis helakkuus loi ikään kuin
toivehikkaamman muodon muuten yksinkertaiselle matalarakennuksiselle
kirkonkyläryhmälle, jonka keskellä puinen kirkontorni ristineen
ylimpänä silmään osui ja ajatuksetkin leijailemaan pani. Tuo näkymätön
kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja virvokkaat tuulelmat
vaikuttivat ihmisten mieliin hilpeyttävästi ja toimintahalua
herättävästi. Niinpä kevarin pihaan tuleskelevat miehet näyttivät
tavallista vilkkaammilta ja puhelivat useammat uutterasti keskenään.
Olipa moni ennen välinpitämätön mies nyt oikein kuin vähän
jännityksissään. Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola olivat erittäin
toimeliaalla päällä. He menivät puhuttelemaan isäntiä toista toisen
perään ja selittivät heille kansakoulun tarpeellisuutta ja hyötyä.
Pappi Stenroth ajoi pihaan, ja heti he häntä kättelemään. "Nyt on
yritettävä oikein miesten pontevuudella", kuiskailtiin siinä kolmen
kesken.

Miehistä täyttyi kevarin suuren tuvan penkit jopa takkakivikin. He
ottivat esiin visapiippujaan, kaivelivat "perää" suuhunsa, täyttivät
pesiä kessuilla täysinäisistä kukkaroistaan ja alkoivat poltella. Mutta
kun pappi sitten tuli tupaan, niin ottivat miehet lakit päästään ja
näyttivät häpeävän piippujaan. Elikkä oikeammin tiesivät he, ettei
pappi kärsi kessunsavua.

Kuntakokouksen puheenjohtaja, vanhanpuoleinen, maltillisen näköinen
ukko istuu pöydän takana. Pappi, Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola
asettuivat pöydän päästä sivuikkunaan päin.

Pappi nousi seisomaan ja lausui: "Minä oikeastaan olen vaatinut tätä
kokousta pidettäväksi, mutta katsoin että asia kuuluu kunnan -- eikä
kirkon kokoukselle. Ystävät, läsnäolijat! Tiedonhalu on ihmiselle
omituista, eikä tätä halua saa tukahduttaa. Meidän ei sovi kieltää
opinhaluista oppimasta, päinvastoin meidän tulee pakoittaakin nuorta
kansaa oppimaan sitä mikä hyödyllistä ja terveellistä on niinhyvin
heidän sielunsa autuudeksi kuin luonnollisen älyn kehittymiseksi. Sitä
ainoastaan tulee meidän pitää silmällä, mitä tietoja lapset ja nuori
kansa saavat. Turmiollisilta tiedoilta meidän tulee heitä varjella ja
rukoilla Jumalaa varjelemaan. -- Ja minä toivon että kunnan miehet
ovatkin jo sitä mieltä että kansakoulu on aivan kohtuullinen vaatimus
nykyaikana, jolloin taitavuus ja tiedot tulevat lähes kaikilla elämän
aloilla kysymykseen. Ajatelkaa, tehkää suotuisa päätös sovinnossa!"

"Mitä miehet nyt sanoo siihen asiaan?" kysyi puheenjohtaja arvelevasti.

Isoon aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin muutamia
syljeskelyjä. Erkki lopetti hiljaisuuden. "Minun mielestäni asia on
ihan selvä, ettei siitä pitkiä arveluita tarvitse olla. Koulu on
perustettava ja rakennustöihin on ryhdyttävä heti."

Taas hetkinen hiljaista. Mutta sitten rupesi eri tahoilta kuulumaan
puoliumpinaisia ääniä: "Mistäs rahoja tulee? Kuka kukkaronsa avaa?
Täytyykö nyt töllinsä hävittää kansakoulun tähden? Onpa jotain! Hm!" Ja
noita kyseleviä ja ihmetteleviä ääniä olisi jatkunut kuinka pitkältä,
jollei Erkki olisi puhumaan ruvennut.

"Mistä rahoja tulee, täytyykö nyt töllinsä hävittää!" matki hän.
"Mistäs rahoja tulee viinaan ja muihin väkeviin? Ja onko kauniimpaa
hävitä konnultaan viinatulvan kuin koulun tähden? Kumpi tuo katkerampia
seurauksia? Sopii vertailla juopon kurjaa kotielämää, riitoja ja
tappeluita arvostaanpitävien ymmärtäväisten ihmisten elämään." (Mukinaa
kuului: Juohan länsmannikin, ja kai se on kouluja käynyt ja oppinut).
"Eikä siitä talot häviä", jatkoi Erkki pikkusen kuunnahdettuaan.
"Vaikka tämä kunta on pienenlainen, ei se kuitenkaan niin pieni ole,
eikä niin köyhä, ettei täälläkin karttuisi kansan kädestä. Onhan täällä
nykyään puolitoistasataa taloa, joskin useammat niistä pieniä, ja
torppia ja mökkejä yhteensä lähes kolmesataa, ja väkeä kaikkiaan noin
3000 henkeä. (Ylli Mäkelä avasi oven, ja hämmästyksen puna levisi
puhujan kasvoihin, mutta kuitenkin hän jatkoi). Häviäisikö talo siitä
että sen puolesta uhrattaisiin esimerkiksi kolme markkaa vuodessa
lasten opetuksen hyväksi? Ja häviäisikö kukaan yksityinenkään pikku
uhrauksista sivistyksen eteen? Vai onko edullisempaa tuhlata monia
kymmeniä, ehkäpä satojakin markkoja turmeleviin väkijuomiin? Minä kysyn
vain. (Onhan se kiertokoulu, kuului taas.) Jos rakennuskustannukset
tulisivatkin vähän rasittaviksi -- eikä ne kovinkaan rasittaviksi tule,
kun on melkein joka talolla hirsimetsääkin, -- mutta jos ne olisivatkin
suuremmat, niin opettajan palkkaus ja kotitarpeet eivät tule suuresti
rasittamaan. Valtio nimittäin maksaa kansakoulun opettajalle
rahapalkkaa." Vielä hän selitti pitkältä kansakoulun tarkoitusta. "Ei
se ollut mikään herrain koulu, se oli _kansan_ koulu ja siis kaikille
kansalaisille aiottu." Hän oikein innostui lopulta eikä enää
huomannutkaan että vaari ällistyksissään kuuhoili ovisängyn laidalla.

Kauppias Kosola rupesi puhumaan. Hän ei ymmärtänyt minkätähden ihmiset
olivat niin -- tyhmiä, teki hänen mielensä sanomaan, että edes tuli
kysymykseen vastustaa kansakoulun perustamista. Sitten selitti
kansakoulun välttämätöntä tarpeellisuutta. Varsinkin joilla oli jotakin
äffääriä toimitettavana, täytyi olla kansakoulun käyneitä.

"Minä olen kyllä nyörit käsistäni heittänyt nuoremmille", alkoi Ylli
vähän vapisevalla äänellä. "Mutta pyydän kuitenkin että kokeneen,
vaikka pian hautaanmenevän ukkorasun mielipide otettaisiin huomioon, --
tuota tuokkeroista... Minä en enää jyrkästi väitä ettei kansakoulu
tulevaisuudessa synny tännekin. Mutta nyt vielä kumminkin saisi
muutamia vuosia se asia viivähtää. Ei kestä kunnan varat, kun kirkkokin
kaipaa korjausta. Ja tietysti nyt Herran temppeli on pantava etusijaan.
Eiköhän miehet ota tuota asiaa miettiäkseen?"

"Joo kyllä vanha Mäkelä on oikeassa, hm-hm", kuului usealta taholta.

Pappi huomautti tähän että kirkko tietysti oli korjattava, mutta ei se
aivan suuria kustannuksia nielisi, kun katto vain tarvitsisi
perinpohjaisempaa korjausta. Mutta tästä hän pitää kirkonkokouksen.
Kyllä kansakoulu oli nyt päätettävä perustettavaksi.

"Sen alle puumerkki", päättivät nuori Mäkelä ja Kosola. Edellisen
kasvoista kuvastui sisällistä taistelua.

"Nouse harmajapään edessä ja kunnioita vanhan kasvoja, sanotaan
sanassa, mutta eivät nämä nuoret miehet kallista korvaansa vanhuksen
sanoille", Yllin äänellä, vaikka se vapisi, oli juhlallinen sointu.

Tuskasta oikein pakahtumaisillaan sanoi Erkki tulisen kiivaasti:

"Tämä on valkeuden taistelua pimeyttä vastaan. Ja sanoohan Kristuskin:
'Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään'..."

Ällistyneinä katsoa töllöttivät miehet Erkkiä. Vielä useat sitten Yllin
johdolla verukehtivat moneen kertaan vastaan, pitkällisesti
kaikenlaisia syitä esitellen. Mutta eivätpä Erkki, Kosola ja pappikaan
vaiti olleet. Runsaasti kolmituntisen, osaksi kouluhuoneen paikkaakin
koskevan keskustelun perästä, tultiin tämmöiseen päätökseen:
"Kansakoulu perustetaan, ja avataan jos mahdollista tulevana syksynä.
Kunnalle karttuneet ja vasta tulevat viinaverorahat luovutetaan
kansakoulun hyväksi." Koulun paikaksi määrättiin Erkin tahdosta
Vehkakunnas, vähän matkaa etelään päin Mäkelän kartanosta. Erkki lupasi
paikan yhden tynnyrin-alan peltomaineen ilmaiseksi. Hirsiä tulee
jokaisen talon tuoda osaltaan jo tänä kevännä hangen aikana,
salvumiehet ja nikkarit palkataan. Timpraamaan ryhdyttävä heti kun
hirsiä saapuu, vaikka kivijalan lopullinen laskeminen täytyy lykätä
sulan maan aikaan.



XIV.


Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita
kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta,
olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli
ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin
omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, -- ainakin toiset
puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun
välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää
virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat,
syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja
ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.

Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja
laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin
rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo
kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto,
ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa,
siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen
edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa
sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli
vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää
entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan
tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta
sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta
loppuisi...

Ja nyt oli käynyt sillälailla... Ja hän katui että luovuttikaan talonsa
pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja
vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä,
sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä
hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja
kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi
kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut.
Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan...
Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti.
Lempoko tuota aavisti.

Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet
kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin
päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se
Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain
koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään...

Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun
keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän
matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa
käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja
kalkatus... Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia.
Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei
hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle
rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä,
vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei
siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi
Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat
Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo
poika, Santeri -- heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks
viraton herra, elikkä hännätön koira... Ei... välttämättömästi hän
tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun
elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa
eikä hommata turhia...

"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"

"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin
sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä
Savon maassa näihin aikoihin."

"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin
kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti.
Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä
oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui
jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma
päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.

"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja
ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."

"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."

"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi
tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan
tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."

"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava
päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä
-- isännäksi minä vieläkin sanon -- eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja
lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."

Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin
vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä
oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.

"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen
valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia
valitusasioita ennenkin toimittanut?"

-- "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa."
-- Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli
haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia
kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä
selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa
työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret.
Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi
korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan
palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", -- niin loppui
valituskirjoitus -- "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja
sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä
opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen
toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka
kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."

Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria
kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.



XVI.


Kesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä
viheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään
venyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka
näyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin
viehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään
ja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin
taas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan
mahtavana.

Tuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se
tuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon
oli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli
tapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä,
sitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi
mieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se
toi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja
suurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti
oltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin
vuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti
liiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän
kirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään
ja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti.
Sen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti
yksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan
hevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti
ihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma
kolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään.
Tulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä
olevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu
oli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa
viljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi
kovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä
maailmaa säästi.

Muistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat
koettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan
heitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi
kuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien
onnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat
kateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä
Herra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin
antanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset
kymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.

Kovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea
muistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja,
lähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi
pitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja
hyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä
tahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.

Muuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista
menoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi,
tuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin,
yhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla
timprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös
kuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden
toivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat.
Silloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!

Hänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta
kuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että
metsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana
tunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä
takausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien
perintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki
saaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki
täytyy tulla noin menetellessä.

Kevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä
Mäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se
nyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää
heinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista
tuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat
Yllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen
tulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen
viikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita
kummallisia konelaitoksia!

Ja kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut
raittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään
oli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty
silloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat
rapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin
ollut.

Tästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut:
"Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin", ja voihan
sitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin.
Näihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia
kohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia
juoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä
penniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi
hänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi.
Ja sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko
veli pahenee.

"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio", tapasi
Ylli siihen ivallisesti vastata.

Kerran -- se oli syyspuolella kesää -- olivat Mäkelän vanhukset ja
kummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman
päässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin
myös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä
lähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa
oivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään
joitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä
vaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän
eikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa
kovasti tahtoi.

Aamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin
surkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.

"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin".

Vanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja
Hilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan.
Viimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli
tänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla
rapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli,
että kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa.
Kaisa itki ja haukkui.

"No ei se usein tapahdu", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella
itseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka
päättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.

"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi", huokasi
hän syvästi perään.

"Siitä on hyvä ettei Erkki juo", ihanteli Hilma.

"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi
olla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä
sitten rentuille tapahtuukaan!" Erkki näytti voitollisen varmalta.
Hänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.

Ylli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten
hän sanoi vähän arvellen:

"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys.
Ihmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa."

Puhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa
raittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää
mitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat
saamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon
viimeinen ryyppy!



XVII.


Tullut oli kansakoulu. Siellä se oli "opinpaja" Vehkakunnaalla. Ei
ollut auttanut valitus kuvernööriin. Syyskuun lopulla, siis lähes
puolivuotta viipyneenä, oli vihdoinkin kuvernöörin päätös saapunut ja
velvoitti kunnan oman päätöksensä mukaan perustamaan kansakoulun heti.
Ei siitä kuitenkaan "heti" olisi mitään tullut, jollei Erkki Mäkelä
omaa päätään noudattaen ja omien uhraustensa uhalla olisi rakennuttanut
kansakouluhuoneusta sitä vauhtia, että se oli jotenkuten valmiina
samaan aikaan kun kuvernöörin päätös saapui. Opettajaa oli alkuun
hankittu yksityisesti, mutta kun se oli seminaarin läpikäynyt,
pidettiin heti jotenkin varmana että hän tuli saamaan paikan siinä
koulussa varsinaisena opettajana ja valtion palkalla. Kalle Kosola on
hänen nimensä ja edellisenä kevännä seminaarista kokelaana laskettu.
Hän oli veljensä kauppiaan luona asunut kesää ja tullut siten
tunnetuksi Erkille ja muille kunnan miehille.

Niin kyllä se oli kummallista että heidän harmaapäinä, haudan partaalla
piti näkemän ajan, jolloin kansakoulu oli heidän kunnassa, eikä
ainoastaan kunnassa, vaan vieläpä Mäkelän maalla, pikkusessa matkaa
kartanosta. Tuolla aina näkyvällä Vehkakunnaan mäellä... Mutta olihan
heistä aika jättänyt. Maailma muuttuu, kummallisesti mullistelee.
Turhaa sitä vastustaa. He lähenevät kiirein askelin hautaa...

Tätä vanhukset tuumailivat laskiaissunnuntaiaamuna. Ei sentään Heikki
ollut pannut vielä poikiaan kouluun, eikä moni muukaan. Lupaa Heikki
pikku Yllin panna, kun se kykenemään rupee.

"No jospa tuo nyt herra yhdestä pojasta tulis. Jos tulis pappi, niin se
olis jotakin." "Jotka monta autuuteen johdattaneet ovat, niiden pitää
sitä kirkkaamman kruunun saaman", arveli Heta. "Mutta jos opettaa
väärin pappikin ja näyttää pahaa esimerkkiä, niin joutuu alimmaiseksi
pahaan paikkaan. Ei se ole niin papinkaan helppoa. Hohoi." -- "Älä nyt
turhia huolehdi", lohdutteli ukko, "kyllä siinä monta matkaa on
ennenkuin Ylli-pojasta pappi tulee, jos kouluunkin pannaan."

Samassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.

"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa.
Minkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa
veisaamaan."

"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten
mukaan ovat tulleet." Äidin ääni oli valittavainen.

Tytär luki harvakseen;

    "Mutta mieli sokeentui
    Meiss on synnin sumusta,
    Tahtommekin turmeltunut
    Kaikk on lankeemuksesta.
    Katso, Herra, eksymme,
    Työmme, aivoituksemme
    Harhailevat luotas kauas;
    Se vie sielustamme rauhas".

"Eikö se luista kauniisti?"

"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo
viimeiset säkeet:

    "Työmm ja aivotuksemme
    Harhailevat sinust kauvas,
    Siit' on sielumm surkiass vaivass."

Hän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa
virsikirjassa sanotaan.

"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi.
Hyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis
tohtivankaan..."

"Mutta etkö sinä lapsi-parka ymmärrä minkälaisia ihmisiä ne on joita
Jumala poies potkii! -- Kyllä ne uuden virsikirjan virret kauniilta
kuuluvat, mutta ne ovat ihmisten kaunistamia. Eksytykset tulevat
kauniissa muodossa ja ovat sitä vaarallisempia. Vanhassa virsikirjassa
on Jumalan sana semmoisena kuin hän itse on sen meille ilmoittanut."

"Voi voi kuinka lyhyesti te äiti käsitätte. Eihän Jumala ole antanut
suorastaan muuta kuin raamatun, tuskin sitäkään kaikkia. Virsikirjahan
on vanhakin ihmisten tekemä. Eikös niin isä?"

"En minä häntä tiedä", vastasi ukko vähä yreästi. "Papit taitavat
tietää. Mutta kyllä se on totta että tuo uusi virsikirja on alusta
loppuun ihan nurinpäin kokoonpantu. Vanha virsikirja alkaa virrellä:
'Nämät ne kymmenen käskyy ovat', Mutta uusi alkaa adventtivirrellä.
'Iloitse morsian, Ja riennä vastahan', niin niin kai siellä ensimmäiset
sanat kuuluu. Ja semmosta sekasotkua se on alusta loppuun saakka."

"Mutta adventtisunnuntaistahan kirkkovuosi alkaa."

"Tuolla se on ukon suuri virsikirja viratonna piirongin päällä. Toissa
pyhänä kantoi sen kirkosta kotiin. Se joka niin kauan on kelvannut, ei
kelpaa enää! 'Hajota henget ynsiät, Kuin ovat viekkaat, viriät, Ain
outoi edes ottamaan, Sun selkiää sanaas sortamaan!'" Huokaillen hän
lausui nuo sanat.

"Useinhan sitä muistaa kun näkee tuo virsikirjan tuossa että niin sitä
silloin ja silloin veisattiin. Nyt ne on veisuut veisattu..."

Erkki tuli sanomalehti kädessä.

"Nyt vaari ja muori ihastuvat sanomalehtiin ja kaikkiin uudenaikaisiin
touhuihin, kun kuulevat kuinka täällä kehutaan meidän kuntaa
edistyväksi kunnaksi." Hän luki sieltä: "Kansakoulu oli vastuksista
huolimatta saatu toimeen. Soittokunta oli pitänyt ensimmäisiä
harjoituksiaan. Raittiusseuraa puuhataan. Uusi virsikirja oli otettu
veisattavaksi kirkossa." -- Noista kustakin asiasta kerrottiin
seikkaperäisesti ja ihan niin kuin ne olivat tapahtuneet. Lopussa
oli:

    "Jos kuntamme edelleenkin edistyy sitä kyytiä kuin viime
    vuonna ja kuten tämä vuosi hyviä toiveita antaa, niin pian
    olemme Etelä-Pohjanmaan edistyneimpien kuntain rinnalla.
    Vastus on murtunut, pimeys poistuu valkeuden tieltä."

                                           Edistyksen ystävä

"No no mutta mistä pakanoilta ne ovat sinne semmoista tienneet
präntätä", pahkasi ukko. "Olet tainnut sinä lähettää selityksiä niille?
Kaikki ne vetävät yhtä köyttä, aviisit ja muut..."

Muori oli kokonaan hämmästyksissään. Erkki ei puhunut mitään.



XVIII.


"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki
tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä
siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.

"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset
ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan",
vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.

"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja
rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä
olen siviä ja nöyrä sydämestä.' -- Ihmetyttää minua, eikä vaan
ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän
rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla
miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin
kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma
kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, -- mutta kun kehtaa
tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan..."

"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoi
Erkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.

"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja
myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei
äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom..."

"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella
juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin
kovasti hän säikähti.

"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti
että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan
mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt
tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se
tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet
tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä:
'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä
talossa, jos te ette kunnioita vanhoja... Muistakaa että äidin kirous
maahan kukistaa huoneet!"

"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua
vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei
mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole
teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s
ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.

Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei
tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."

Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan
kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma
yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:

"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin..." Ja
laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo
penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:

"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin..."
Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.

Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He
iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet
aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet
puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.

Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta.
Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli
eräälle tyttöselle:

"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve."
Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen -- tyttö -- poika.
Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta
hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat:
'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin
korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän
oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.



XIX.


Pastori Stenroth kävi tavallisesti kerran viikossa kansakoulussa.
Matkaa pappilasta oli Vehkakunnaalle noin puoli peninkulmaa, mutta
pianhan hän nuorella oriillaan ajaa karautti sen välin. Hänen
käynnillään koulussa oli päätarkoituksena aina noin tarkastaa mihin
suuntaan koulun henki alkaisi käymään. Siihen hänellä seurakunnan
sielunpaimenena oli kaksinkertainen oikeus, Hän oli opettaja Kosolan
ystävä, isällinen neuvova ystävä. Olihan hän 10 vuotta vanhempi mies ja
pappi....

Toisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti
oppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että
virret oli tärkeämpiä opettaa. "Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään
että säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä
lauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla
nuotilla."

Tästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet
opettajan kamarissa.

"Minun mielestäni", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja
arasti, "tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin
virvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle."

"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita
isänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta
hengellisten laulujen -- tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä --
näiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan
muuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa.
Kristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat
aina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme
on taivahissa.' -- Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on
suurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat
painetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen
taipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja
surumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä
kuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle
vesilähteelle."

Opettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen
mielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita
mielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan,
mutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli
välinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli
myös usein kuullut "kovaa hopeaa luettavan." Kaikki ne taipumukset
ihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä
painettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona
riehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja
sanomalehdissä oli saatu lukea: "Röttelöitä -- seminaarissa."

Kerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein
aikonut, että "oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja
halveksittu maailman hauskuuksia."

"Ei tosin", vastasi pappi. "Kyllä sitä kouluaikana ja vielä
ylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin
toisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan
sielunpaimeneksi -- taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät
velvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät
ihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä
vaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää
uskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun
sanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin
synninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun
saa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä
kysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset
todella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat
onnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä
lauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.

"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee
usein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän.
Sairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon
muutosta. -- Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen
harras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat
suoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas,
uskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla
semmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin.
Tämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen
laulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin
siirtyä hyvin syrjään."

Kansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään.
Kenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin
ja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa
viitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?...



XX.


Kunnan lainakirjasto oli tähän asti ollut papin hoidettavana. Nyt se
siirrettiin kansakouluopettajan huostaan. Sen ohessa oli kysymys
nostettu kirjaston parantamisesta: pärtyneet kirjat oli uudestaan
sidotettavat ja uusia teoksia hankittava.

Tästä asiasta oli kuulutettu kokous kansakoululle erääksi lauvantaiksi
toukokuun alkupuolella. Siitä oli koko talven ollut puhetta kunnan
etumiesten kesken, mutta niin se oli jäämistään jäänyt kesän suuhun.

Kokoukseen oli saapunut ainoastaan vähäinen luku kuntalaisia.

Pastori Stenroth piti pienen puheen siitä että hän nyt jätti hallustaan
lainakirjaston, jota kaikella huolella täällä-oloaikana oli koittanut
hoitaa. Ja ilahuttavaa oli hänestä se että kirjastoa oli varsinkin
nuori kansa ja lapset uutterasti käyttäneet. Se todisti tiedonhalua
"kansassa kasvavassa".

Kuitenkin oli hänen toisinaan tullut surukseen huomanneeksi että
muutamat lapset ja nuoret olivat noutaneet kirjoja tuontuostakin ja kun
hän epäillen tokko niin paljon ehtivät lukea, oli kysellyt jotain
kirjan sisällöstä niin eivät tietäneetkään siitä kertoa mitään. Kirja
vain oli likaantunut ja pärstynyt. Tämä todisti sitä pahaa tapaa
kansassa että kirjoja selataan vain eikä lueta. Mutta ajat paranevat
tässäkin suhteessa, kansakoulu varmaankin vaikuttaisi käänteen
parempaan päin. -- "Nyt on joku 50 markkaa uhrattava kunnan varoista
ränstyneitten kirjojen uudestaan sidottamiseksi ja ehkäpä 100 markka
uusien kirjojen ostamiseksi. Siinä on kyllä koko joukko huvittavia
teoksia, niin kuin satukirjoja ja matkakertomuksia. Edellisistä
Andersénin sadut ovat erittäin terveelliset ja puhdashenkiset,
matkakertomuksista ovat nuorisolle vallan sopivat Nordenskjöldin matkat
pohjoisnavalle, Wallinin, Livingtonen ja Chaillyn matkat Afrikassa ynnä
monet muut. Kaunokirjallisuudesta ovat kaikki Sakari Topeliuksen
teokset vallan terveelliset kaikille, jotka maallisempaa kirjallisuutta
haluavat lukea. Ei ole myöskään muistuttamista Walter Scottin teoksia
vastaan, monia muita mainitsematta. Sanalla sanoen, kaikki ne kirjat,
joita lainakirjastossamme nykyään löytyy, ovat huolella valitut ja
vaarattomat antaa kenen tahansa luettavaksi. Mutta nyt olisi hankittava
uusia kirjoja, ja minun mielestäni enimmäkseen hengellistä
kirjallisuutta, sillä sitä löytyy kirjastostamme niukanpuoleisesti, ja
useimmat niistä ovat pahoin kuluneet. En kuitenkaan tahdo olla vastaan
maallisen, esim. kaunokirjallisuudenkaan hankkimista, mutta sen vain
tahdon muistuttaa että tarkka valinta on tehtävä. Nykyään ei enää
kaikki suomenkielinenkään kirjallisuus ole vaaratonta, jota hyvällä
omallatunnolla voisi laskea lasten ja nuorison käsiin." Viimeisissä
sanoissa huomasi hartauden vivahdusta.

"Pastori on hyvä ja erhetysten välttämiseksi luettelee ne vaaralliset
suomenkieliset kirjat", huomautti Erkki. -- Tuo papin puhe ei suinkaan
ollut hänelle aavistamatonta, mutta asian tärkeys näytti jännittävän
häntä.

"Vaikea niitä on minun tässä häthätää luetella, kun uusia kirjoja
ilmestyy ehtimäntakaa", vastasi pappi. "Mutta ylisummaan sanottu ovat
useimmat Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset turmiolliset lukea."

Kauppias Kosola vastasi siihen oitis vähän ivallisella äänenkorolla:
"Tuomio summamutikkaan langetettu, ei ole tuomio tutkimuksen perästä.
Vai onko pastori lukenut noiden kirjailijoiden teokset?"

"En. Pappina ei ole velvollisuuteni lukea sellaisia kirjoja, eikä edes
soveliastakaan. Mutta Uudesta Suomettaresta olen niistä lukenut A:M:n
arvosteluja. Nämä kirjailijat, erittäinkin Minna Canth, on ottanut
kuvatakseen mitä likaisinta elämässä on, ja senkin vielä mitä
mustimmilla väreillä. Semmoista ryökälettä kuin esimerkiksi Kauppa-Lopo
tuskin löytyy Suomen naispuolisissa, ja jos löytyisikin, pitäisikö
semmoista sitten kuvata esikuvaksi lukeville neitosille! Ja semmoinen
sydämetön työmies kuin on 'Työmiehen vaimo', näytelmässä, kelpaako se
esikuvaksi Suomen nuorukaisille! Raivostunut mustalaistyttö julistaa
kansan lait ja oikeudet ammuttaviksi! Voiko semmoistakin turmeltumatta
lukea ja katsella! Koko tuommoisen kirjallisuuden tarkoitus ei ole muu
kuin herättää napinaa, nurinaa ja kapinaa olevia oloja vastaan.
Epäsuotuisempiin oloihin joutuneen ihmisen toivon kipinä on tuon
kirjallisuuden mukaan tykkänään sammutettava, toivottomuuden erämaa
kaivettava kauheaksi epäilyksen suoksi, johon täytyy hukkua, sen sijaan
että viitattaisiin ihmiskunnan pelastajaan, tuohon toivon tukeen ja
elämänpuuhun. Tuommoinen vaarallinen oppi on tosin ulkomailla,
erittäinkin Ranskassa, jo kauan kalvanut kansan onnen juuria ja
yhteiskunnan perusteita, meillä se vasta on muutaman vuoden lapsi.
Jumala varjelkoon sen myrkyltä! Muistakaamme Kristuksen sanoja: 'joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä --, parempi hänen olisi että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren
syvyyteen'."

"Se on nyt tuota tunnettua kauhistuksen valitusvirttä, jota muutamissa
sanomalehdissä tuontuostakin veisataan", rupesi kauppias Kosola
rämäjämään. "Sitä virttä, johon vellit ja puurot ja raamatut
sekotetaan. Hui hui hui, huudetaan juuri kuin oltaisiin ammottavan
hornan partaalla. Tuo kauhea mörkö nielee meidät! Tuo kyykäärme puree.
Sen kita on jo auki. Paetkaa tuota mörköä, tuota kyykäärmettä! Tulkaa
tänne kirkon hempeään helmaan! Täällä teidän silmänne ja korvanne
tukitaan näkemästä ja kuulemasta loassaan rypevän maailman menoa.
Uneksikaa ja uneksikaa tuntematonta ja tietämätöntä ja unohtakaa mitä
ihmisten elämä on kaikessa pahuudessaan ja juonissaan!" Sentapaista
sieltä tuli, ja puhujan kasvoissa näkyi suuttumuksen puna.

Nuoremmasta veljestä tuntui olo kamalalta. Häntä oikein kuin repi.
Siinä papinpuheessa oli paljon totta...

Ei. Kuka tietää...? Totta siinä oli veljenki puheessa. Muttei pitäisi
olla noin rohkean, noin hävyttömyyteen asti hänenkään. Oi, oikein
hävettää tässä. Ei suinkaan tuon papin mielipidettä kukaan sydämestään
hyväksy. Mutta antaisi tuommoisten asiain olla eikä puhuisi mitään...

Vanha Mäkelä oli kävellä köpsytellyt koululle. Sisääntultuaan hän
istuutui ovensuunpuolelle koulupenkille.

Kauppiaan lakattua rupesi Erkki puhumaan.

"Asiaa voi aprikoida tuolta ja tältä puolen", alotti hän ajattelevasti.
"Jos puheenaolleiden kirjailijain kuvaamia henkilöitä on pidettävä
hyvän esikuvina, niin kuin pastori tahtoisi kuvatut henkilöt olemaan,
että ihmisten tulisi elää miten he elävät, niin olen minäkin valmis
sanomaan: pois semmoiset esikuvat. Mutta minä en ole ajatellut asiaa
siltä kannalta lukiessani noita uudenaikaisia kirjoja. Ne ovat minussa
herättäneet ajatuksia, jopa säälintunteita. Noin kipeitä mätähaavoja on
yhteiskunnassa. Mitä voisin tehdä niiden parantamiseksi? Toiset
kärsivät sanomattomasti, toiset voivat aina paksusti. Kuinka voitaisiin
onnen-osat tasoittaa? Semmoisia kieroja kohtia, jotka tuottavat
kärsimyksiä toiselle, voi olla siellä, missä ei luulisikaan. Torpparin
ja talollisen, isännän ja palkollisen välillä, aviopuolisojen
keskuudessa ja vieläpä vanhempain ja lasten välillä. Ja semmoisia on
sekä herroissa että talonpojissa, eri tavalla tietysti olojen mukaan.
Eikä voi olla myöntämättä että on tarpeellista jokaiselle tulla
tuntemaan elämää niin kieroine kuin sileine puolineen. Silloin mahtaisi
jokainen koettaa parantaa kohdaltaan mikä parannettavissa on.
Kaunistelemalla ei paha parane. Kaikkia on lupa tutkia, sen myöntää
raamattukin, koska siellä sanotaan: 'tutkikaa kaikki ja pitäkää se kun
hyvä on'. -- Pidän kuin pidänkin tärkeänä että näitä riidanalaisia
kirjoja ostetaan lainakirjastoon."

Väittelyitä kesti vielä tuntikauden. Niiden kestäessä vanha Yllikin
pyysi jotakin sanoa.

"Minä olen tässä tullut huomaamaan", lausui hän painolla harvakseen,
"että sekoitus on tapahtunut uudistuksenkin miehille nyt. Toisen
mielestä on hyvä tuo, toisen tuo. Mitenkähän siitä selvitään? Muuten
siinä joudutaan semmoiseen sekasotkuun, niin kuin me vanhat olemme sitä
ennustaneet."

"Jaa, sitä liikkuu maailmassa monen moista, josta vanhoilla ei ole
aavistustakaan", vastasi pappi siihen. "Raamatun selvää oppia
kierrellään, turmelevia tuulia puhaltelee milloin miltäkin taholta.
Edistys on näetten hyvä, kun sitä ohjataan oikeaan suuntaan."

Päätökseksi tuli ettei Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksia osteta.
Niitä puolustivat ainoastaan Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola.
Pärstyneet kirjat sidotaan uudestaan ja siihen tarkoitukseen
myönnettiin ehotettu summa 50 markkaa. 100 markan edestä ostetaan
enimmäkseen hengellisiä kirjoja, eri jumaluusoppineitten saarnakirjoja.
Otto Funcken kaikki suomeksi ilmestyneet teokset. Maallisia kirjoja
valitsemaan valittiin pastori, ja kansakoulunopettaja siinä toimessa
hänen apulaisekseen. Lukkari, kirkkoväärti ja muutamat isännät, jotka
kokouksessa olivat, eivät enempää kuin kansakoulunopettajakaan olleet
puhuneet juuri mitään, mutta päätökseen kyllä olleet avullisia.



XXI.


Erkki oli joskus puhunut apelleen kansanopistosta. Kansakoulu oli
ainoastaan lapsia varten ja siellä saadut tiedot, opinalkeet,
oikeastaan haihtuvat muutamilta lähes huomaamattomiin, kun he ovat
huolettomia lisäämään koulussa lasketulle perustukselle uutta. "Ihmisen
täytyy", sanoi Erkki, "pyrkiä alati kehittymään, muuten hän menee
takaisinpäin. Ja monelta jää kansakoulun käytyään sikseen kaikki
opinharjoitukset, vaikka sitä ominpäinkin tavallaan opiskella voisi,
jos oli halua ja lujaa tahtoa. Mutta kansanopisto olisi tässä
tarkoituksessa peräti tarpeellinen ohjauslaitelma, kun siellä todella
ohjataan semmoiseen tietämiseen ja taitamiseen, joka kaikilla ihmisille
pitkin elämänvartta kuuluu. Semmoista opistoa ei tule meidän kuntaan,
ainakaan vielä moniin maailman-aikoihin, mutta niitä puuhataan muualle,
yhteisiksi kokonaisille maakunnille, ja semmoisten alkuja on jo
muutamia Suomessa."

"Tottaakseen onkin aikomus kaikista ihmisistä tästäpuoleen tehdä
herroja", pahkasi Ylli-appi siihen tavallisella kummastuksellaan. "Kuka
helkkarissa sen leivän viimeinkään maasta kiskoo?"

Ja sitten Erkki juhannuksen jälkeen valmistelihe käymään
kotipuolellaan. Se nyt kyllä oli apesta ja anopista tavallista kyllä
käydä kotiseutuaan joskus katsomassa, eikä työnaikakaan nyt ollut
kaikkein kiireimpiä. Mutta se heitä kummastutti että Erkki sanoi siellä
tulevan suuren juhlan kansanopiston hyväksi. Merkillisiä juhlia ja
puuhia!

Kovin mielellään Erkki olisi vaimonsa myös suonut tulevan. Mutta hän,
Hilma oli keväällä tullut kivulloiseksi ja niin raskasmieliseksi ettei
hänestä matkalle ollut, eikä näyttänyt ajattelevansa muuta kuin
kuolemaansa. Se oli Erkkiä usein surettanut, nähdä hänen niin
raskaasti kärsivän... Kuka tietää tokko hän enää elossa tapaisikaan
palattuaan...? Luultavasti kuitenkin, ja kaikissa tapauksissa on matka
virvoittavaa.

Kosola-veljekset, kauppias ja opettaja, tulivat hänen matkatoverikseen.
Matka rautatieasemalle, noin pari peninkulmaa, enimmäkseen käveltiin,
mutta ajettiin vähän kyydilläkin. Ihmisten peltovainioilla laihot
huojuivat vienossa lounaistuulessa, heinämaat loistivat kauniisti
kukista. Kaikkialla tuoksui tuore, elähyttävä kasvillisuus.
Matkustajamme tunsivat virvoitusta niin hyvin tästä kuin siitäkin että
olivat tulleet ikäänkuin vapaampaan, laajempaan maailmaan. Ja
rautatiematka se aina on semmoista mahtavaa kiitämistä, joka tuntuu
omituisen mukavalta mielessä, varsinkin kesällä kun on niin sopiva
seisoa platformalla katsomassa oheen jääviä kyliä ja seutuja. Paljon
rämeiköitä ja metsiä, mutta viimeiseltä yhä enemmän laajoja
viljavainioita.

Asemalta, johon rautateitse oli määrä tulla ja johon saavuttiin
iltapäivällä, oli toista peninkulmaa matkaa juhlapaikalle. Mutta
huomenna juhlapäivä vasta olikin. Iltaa ja yötä kuluttamaan meni
matkustajat lähes puolimatkassa olevaan Rinta-Jokelaan, Erkin entiseen
kotiin. Sinne kokoontui muitakin juhlaan aikojia. Sangen virvoittava
yöntienoo oli Erkille, varsinkin, kun hänelle pakkasi surua tuomaan
kotoiset olot. Mutta äidin -- isänsä oli aikoja kuollut -- sisarten ja
nuorempien veljien ja vieraiden joukossa vilkkaasti puhellen kuitenkin
haihtui suru jotenkin tyynni. Erkki tunsi nyt kuten usein ennenkin
luonteensa irtonaiseksi ja eläväksi, vaikkei hän tosin piisannut
kauppias Kosolalle suunkäytössä.

Seuraavana aamuna tuuleskeli kovemmin kuin eilen, pilvenjyhkyjä
nouseskeli taivaalle. Sateen pelkoa oli vähän, mutta kuitenkin
näyttivät ihmiset hilpeiltä ja iloisilta kokoontuessaan Saarelan
peltokedolle joen varrelle, jossa liehui lippuja tangoissa, näkyin
virstain päähän kartanoiden ja vainioiden yli. -- Virren sävelet
kaikuivat vaskitorvista tuulisessa ilmassa, joku puhe pidetään, lauluja
lauletaan ja sitten raikuvat "Maamme" mahtavat säveleet soittona ja
lauluna yhtaikaa. Mieliala on yltyleensä saanut juhlavan virityksen,
tyttöjoukossakin huomaa monet kasvot kirpoavan kankeasta ujouden
kuorestaan ja pukeutuvan hilpeyden hymyyn.

Lehtipuilla somistetulle puhujasijalle astuu nyt nuorenpuoleinen,
hieman synkkäpiirteinen herrasmies, valkoinen lakki päässä. Se on
filosofiian maisteri Viitta.

"Kansalaiset!

"Pimeydestä valkeuteen pyrkii Suomen kansa. Vuosikymmeniä sitten se on
jo perustanut kansakouluja lastensa hyväksi. Näitä opinahjoja on
esimerkiksi tässä pitäjässä jo puolikymmentä. Enemmänkin on kansamme
valistuksen eteen uhrannut. Sen karttusasta kädestä on kerääntynyt
kymmeniä tuhansia oppikoulujen kannattamiseksi yliopistoon pyrkiville
nuorukaisille." -- Puhui sitten seikkaperäisesti tämän maakunnan lyseon
synnystä ja kannatuksesta y.m. sivistyspyrinnöistä ja kuinka
kansanopistokysymys on täällä vireille tullut.

"Itse kansaa varten tahdotaan jo enemmän kuin kansakoulu voi tarjota,
tahdotaan kansanopistoa." Tarkemmin kansanopiston tarkoituksesta, sen
kehittymisestä Skandinaavian maissa, erittäinkin Tanskassa.

"'Valoa kansallemme', vaati Topelius jo kohta parikymmentä vuotta
sitten. Ja nykyään on yhä vaativammaksi ja varmemmaksi tunnussanaksi
tullut: 'Kaikki kansa valistuneeksi!' Ja valistuksessahan se onkin
kansan voima. Ne kansat, jotka ovat omistaneet sivistyksen, tulleet
taitamattomuudesta taitoon, tietämättömyydestä itsetietoisuuteen,
sanalla sanoen pimeydestä valkeuteen, ne kansat ovat tulleet
vallitseviksi maan päällä, sillä ne ovat täyttäneet Luojan määräämää
tarkoitusta." Puhuja esitti monia esimerkkejä historiasta.

"Muutamia vuosisatoja kukoistivat Kreikkalaiset sivistyksen
kukkuloilla, mutta sitten tuli heidän lankeemuksensa. Mikä siihen oli
syynä? Heidän valistuksensa oli muuttunut pimitykseksi, heidän
sivistyksensä turmelukseksi. Heidän sivistyksensä oli niinsanoakseni
altapäin mädännyt, ja niin romahti koko rakennus -- joka ennen uljaana
seisoi -- hävityksen kuiluun juurikuin joku huone maanjäristyksen
avaamaan halkeamaan."

"Nykyaikana liikkuu aatevirtauksia toisesta maasta toiseen,
aatevirtauksia, jotka kuten tuulenpyöriäiset tyyntä vettä häiritsevät
kansain vakavia mielipiteitä. Surullista on jos kansanopistomme joutuu
tämmöisten kaikenlaisten aatteiden ajeltavaksi. Sivistys niin
Euroopassa kuin Amerikassa on kohta tyhjä kuori vain. Koko sivistynyt
maailma on kohta valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten
luita ja kaikkea riettautta. Materialismilla, jonka aatteen omii se
mataloitunut mieli, joka ei enää muuta halua kuin mitä tämä maailma
matoinen tarjoo, on lukuisasti edustajia kaikissa maissa, ja Jumala
paratkoon, sitä kannatetaan jo meidänkin maassamme. Kuinka se on
mahdollista? kysymme itseltämme. Kuinka voisi ylöspäin pyrkivä,
kuolematon ihmishenki tulla todellisesti tyydytetyksi aineellisuudesta,
tuosta maan mudasta ja mullasta! Ei, se ei tule, vaikka niin
luulotellaan ja pimennyksessään väitetään. Järki tahdotaan taas
julistaa jumalaksi niin kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen,
eikä huolita raamatunopista, tuosta järkähtämättömästä,
muuttumattomasta uskonnosta, johon useat suuret ajattelijat ovat
aikansa harhailtuaan palanneet. Uskonto on ainoa pysyvä, ja se kansa,
joka tälle perustukselle rakentaa, se pystyssä pysyy. Uskonto -- siinä
on Suomenkin kansan turva ollut nälässä ja sodassa, se on sen tuki
nykyisinäkin uhkaavina aikoina.

"Tässä on meille kansanopiston puuhaajille miettimistä... Perustakoon
Suomen kansa yhä edelleen sivistyksensä uskonnon horjumattomalle
pohjalle. Silloin ei nykyajan turmeleva mato pääse kalvamaan kansan
onnen perusteita. Suomen kansa on uskonnollinen kansa, se on Jumalaa
pelkääväinen kansa. Ja semmoisena se voi rohkeasti käydä kohti
tulevaisuuttaan kammomatta idän synkkiä pilviä."

Erkkiä ajatutti tuo puhe. Onkohan niitä todellakin niin vaarallisia
aatteita liikkeellä, kun niitä huutavat ei ainoastaan papit, mutta
filosofiian maisteritkin. Ja ajattelemisenko vapautta sitten täytyisi
supistaa niiden uhan ja ahdistusten tähden, joista sanomalehdissä
lakkaamatta kerrotaan... Kummallista! -- Kauppias Kosola pysyi juhlan
ja arpajaisten jatkuessa yhä hilpeällä tuulella ja sanoi kerran
Erkille:

"Ne vaaralliset aatteet ovat kuviteltuja mörköjä. Ajatella saa vaikka
mitä, kun ei vaan pahaa tee." Nuorempi Kosola oli ihan välinpitämätön
ja nautti vapautta kuin häkistä päässyt lintu, teki tuttavuutta
tyttöjen kanssa, nauroi ja puhua löpötti kaikkia vähäpätöisyyksiä.



XXII.


Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden,
joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori
Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He
väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi
tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.

"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä
määrätä", Erkki perusteli.

"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava",
vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi
väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat
tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"

"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan
moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra
tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä
saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös
puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista
puolista."

"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja
ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat
tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää
vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa... Huomaatteko
erotusta tässä."

"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena
kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja
niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten
mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus
jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa
usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän
oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."

"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin
mennessä ulos ja lähti itse perään.

Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin
kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli
tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin
Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua.
Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän
ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:

"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai
meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä
merkinnee?" -- "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä
parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."

Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan
mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta,
mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin
edellisenä iltana Erkille sanonut:

"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se
ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä
hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen
välittänyt.

-- Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän
juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin
uusia uusimpiin oloihin. -- Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä,
näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.

Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi
luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo
pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain
merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa -- vähälumista
talvea.

Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä
kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten
oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen
edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä
laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi
hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon
säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin
vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua
poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.

Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia
kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan
johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää
hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa
kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.

Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa
parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana
ollut.

"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.

"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat,
isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri
Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi
mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen
entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta
armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä
hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.

"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on
se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä
maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä
Helmajärveen päin):

    "Me kättä voimme ojentaa
    Ja vettä rantaa osoittaa
    Ja sanoa: kas tuossa on se
    Maa armas isäimme!

"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa
me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän
kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä
suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai
ulkoa päin."

Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään
yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten
olojemme häiritsemiseksi.

"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän
käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.

"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme
pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään
ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja
valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon
valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen
inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti
jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän
ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan
ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on
totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto
selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja
tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen
ihmisarvoaan.

"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan.
Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä
siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee
(kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa
henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi
voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran
luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä
jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää
kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja
terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka
johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja
toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska
hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa
ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä
tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi
hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain
kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen
aikaan on hyvin jalostuttava.

"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä
vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen
ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon
kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen,
heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti.
Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een.
Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista
takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin
huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että
sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma
olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin
olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat
johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen
laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä
millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.

"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin
se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko.
Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina
ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi
vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian
miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät
lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet,
jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää
lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta
pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon
vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.

"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus
karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. --
Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön
valistuspyrinnöt."

Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa
töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa...

Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli
puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan
siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa:
Jumala on meille antanut..."

"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta
kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. --
Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja
rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle
sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten
kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä,
mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa
näyttelijäin puutteen tähden.

Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa
jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat
puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä -- ei yhtä oivaa terävyyttä
salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle
juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei
jaksanut olla -- jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että
ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.

Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista,
joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa
muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja
iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki
haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma
ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti
huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja
haltioiltaan.



XXIII.


Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen.
Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona
ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli
lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen,
ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä
yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai
juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan
ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti
kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli
kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään.
Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta
lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina
oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit,
viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä
vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he
niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.

Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva
ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa,
Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai
kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei
hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla.
Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.

Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään
ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se
pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!

"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen
sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta
toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia
mielitekoja ja juonikas luonto."

Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi
pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman
oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja
piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki
tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan
silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt
sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää
tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.

Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli
vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se
häneenkin masentavasti.

Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin
vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja
toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen
luokseen.

Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun
kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla
häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa
riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää.
Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se
sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt
ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään
tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin
oikeassa Jumalan edessä...?

Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut
ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen
puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen
sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan
arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui
tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.

Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi,
joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti,
ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on
pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi,
iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin
syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että
Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja
väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa,
jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.

Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja
valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota
ilmaisevat sanat: "koska hän helvetissä vaivassa oli" ja "minä kovin
vaivataan tässä liekissä." Haki selitykselleen pontta sieltä täältä
raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen
suurta painoa sen 8 värsylle: "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja
hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja
epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä
järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema."

Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut
omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita
pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi
ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen
sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle
rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua
Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen
samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut
saaneeksi "Joonas Hookananpojan näky" nimisen kirjan, jossa kuvattiin
helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin
naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että
Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille
viskasi sen tuleen ja sanoi:

"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin
kohmeloisen pahoja unennäköjä." Mutta silloin anoppi valitti vävyn
julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä
ajatella.

"Se ei ole oikeaa", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta
kivulloisuudesta; "on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä
pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti." Ja
Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät,
hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä
jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta
sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen
ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin
multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa
kahvikuppiin. "Mutta kyllä paranee", vakuutti tietäjä, "ette uskokaan
kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt."

-- "Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa", pani vanha Heta.

Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä.
Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta
Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua
tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä
johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti
se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.

Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki
vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin,
jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi
raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa
olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein
auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä,
iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin
lääkkeitä apteekista.

Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän
tunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri
yhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan
työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa
peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.

Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin
paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi
kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat
kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta
toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.

Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman
hilpeältä. -- Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja
jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle,
jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki
se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja
ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt
laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen
keveän elämän, -- niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen
lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.

Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla
tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.

"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa -- jo tänä yönä joutua
helvettiin", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi
aivan tajuttomaksi.

Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan -- neljän
peninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa
kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia
vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän
piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen
ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä.
Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen
tuvan Heikin? Jaa.

Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä
pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän
riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.

"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin", tuumivat
vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: "Hae toki pappi että sielu tulis
pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos
sais sen Haltion Matin tänne."

"Teidän ei pidä", sanoi Erkki raskaalla äänellä, "kaikilla
hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan
tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan."

Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän
asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä
iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä
tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy...

"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa", pyysi Erkki
hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.

"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu."

Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla
äänellä:

"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut
saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan
tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen
oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta
koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia."

"No, hakekaa sitten pappi", sanoi Erkki ja huokasi.

Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle
sairaan luokse.

Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin
heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.

Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella
laidalla piiriä.

Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle
Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt
iltapuoleen kovenivat tuskat.

Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset
olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta,
joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.

"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori
arvaakaan", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa
kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen
osottaneensa.

"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä
suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.

Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että
oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat
kärsimykset tuottanut. "Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole
ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus."

Sitten alkoi viimeinen taistelu.

"Voi kuinka kau-kauh -- ei -- tie-tied... usko... voi mihin..."

Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin
rinnoilleen ja lausui hartaasti:

"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!" Haltion Matti -- Heta oli
päivällä haettanut taloon -- tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja
muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi
koko ruumiiltaan.

"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me." Heta itki
ja huokaili tuota sanoessaan.

"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän", sanoi Ylli miettiväisesti,
-- Erkki syvästi suruissaan virkkoi:

"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa
kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo
ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoillinen - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.