Title: Alhaisolauluja
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alhaisolauluja" ***


ALHAISOLAULUJA

Kirj.

Kössi Kaatra



Helsinki,
Osakeyhtiö Työ,
1922.



SISÄLLYS:

Muut lauloivat...

I. Runokronikkaa vuodelta 1917.

 Purkaus
 Punalippu
 Esitaistelijat
 Vappusäkeitä
 Vappu (Oulun Linnansaarella)
 Helatorstaina
 Uutta luotaessa
 Sydänkesäsäkeitä
 Neulankärjillä
 Maantiellä
 Bolshevikit
 Rampojen karnevaali
 Syy ja seuraus
 Latsarukset
 Nälkiinnytetty haamu
 Jäkäläkausi
 Miksei?
 Viattomain veri
 Ristinpuussa
 Vapauden vaipuessa
 Syys
 Vapaushumussa
 Lappi
 Idän jätti
 Rauha

II.

 Tulivuori
 Spartacus
 Käsissänsä kaikki karttuu ++
 Eräälle työväentaiteilijalle
 Valkeuden tiellä
 Työn nuoriso
 Pyri pinnalle
 Sonetti
 Sorasointu
 Rochdalen kankurit
 Kirjaltaja
 Vuosiorja
 Nälkäisten katseet
 Mieroon
 Tapaturma
 Taksvärkistä kotiin
 Mestarituotteita
 Olkosi kalpa
 Kylän vanhusvainajille
 Luonnon esteitä
 Niinkuin Tuonen joutsen --
 Hautapuhe
 Laupeudensisar
 Mummon vuoteen ääressä
 Kuolinvuoteella
 Torpan täti
 Hassu Hannu
 Talvitarina
 Jaanan Janne



III.

 Käy kulkuni korven kautta.
 Sonetteja
 Tuskan tuokioina
 Valmiina
 Koljonselkä
 Talviyössä
 Kevätmyrsky
 Kevätsäde.



    MUUT LAULOIVAT...


    Muut lauloivat laulunsa yksilöille;
    runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet.
    Mut lauluni mun -- ei heille ne soineet,
    mun virteni joukoille, joukkojen töille.

    Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs,
    joka taikurin työ, teko sankarin suuri,
    sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri
    työnarmeijan askare ankara, ylväs.

    Mikä taivaita hipova haltio harras,
    mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä,
    kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä,
    joka askele allansa pettävä parras.

    Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto;
    lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet
    ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet,
    kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.

    Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain
    ja pakko sen säälittä ristille paiskas
    ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas,
    ei sammunut sentään sen sielussa parhain.

    Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan,
    vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan.
    Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan
    ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.

    Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa,
    mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos.
    Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos.
    Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,

    jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin,
    mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. --
    Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti?
    Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?



I

RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917



    PURKAUS


    Polot syylliset, surkaa,
    tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa,
    kun uumenet uhkaa,
    saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.

    Niin naurunne ilkkui,
    ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui:
    "Sen hiillos jo hiutui,
    tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,

    se on sammunut vuori,
    typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" --
    Ja sen poljitte pintaa
    kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.

    Mut katso: se havas.
    Tulikitansa kaamean kraatteri avas,
    heräs syvyyden sielu.
    On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.

    Jo, herjaajat hullut,
    tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut,
    soi tuomion soitto,
    uus aika on eessä, on huomenen koitto.



    PUNALIPPU


    Punalippu, sa pilkattu, poljettu,
    sa lokaan syösty vaate,
    alennuksesi alhosta nouset sa nyt,
    ja kanssasi kansanaate.

    Kevätauringossahan hulmuat nyt,
    sa kaunis, sa kallis viiri,
    ja ääretön, ääretön allasi on
    pyhäst' innosta päihtynyt piiri.

    Kädet kuumeiset sua kantavat nyt,
    proletaarien päällä sä päilyt,
    ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi:
    myös pistinten kärjissä häilyt.

    Rivit rautaiset sua seuraavat,
    olet oppaana rintaman harmaan,
    veritahrat sa veljien, pyyhit pois
    ja voittoon viet väen varmaan.

    Olet miljoonain, olet miljoonain
    nyt viitta ja tunnus ja taika.
    Väris suojan suo, väris turvan tuo,
    punaleimaasi kantavi aika.



    ESITAISTELIJAT


    Tykit Pietari-Paavalin pauhaa,
    vaan taistoa eivät ne toitota mieliin.
    Sävel särkynyt sai tulikieliin.
    Ne raikuvat rauhaa.

    Ikirauhaa. Kirvonnut kansa
    suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
    valapattoisen viime saaliin:
    esitaistelijansa.

    Punalippua seuraten ylhää
    ne taistelivat jalopeurojen lailla,
    päin syöksyivät pelkoa vailla
    pakon muuria jylhää.

    Päin painuivat pyöveleitä.
    Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras,
    ja kuin meren syvyys seuras
    väki valtava heitä.

    Oli liikkeellä alkuaineet,
    tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui.
    Yli vainovallan kiehui
    tuhon turmion laineet.

    Ja hirmuvalta raukes,
    tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui,
    peto taltutettu taipui,
    lumo hyytävä laukes.

    Itä elpyä jälleen jaksoi.
    Mut kallis sen uudestasyntymishinta.
    Esitaistelijoiden rinta
    sen hurmeella maksoi.

    Yli urhojen ruumisvallein
    tien vapauteen väki sorrettu suuntaa.
    Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa,
    verivirta on kallein.

    Pyhä, siunattu, siunattu veri!
    Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät,
    nuo pohjakerran pylväät
    ikikunnian peri.

    Tykit jyskää. Kirvonnut kansa
    suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
    valapattoisen viime saaliin:
    esitaistelijansa.



    VAPPUSÄKEITÄ


    Uni kertakin todellisuutta,
    todet kertakin haaveemme hartaat:
    kevät kukkurallaan on uutta,
    saa umpeen jo hautamme partaat.
    Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan
    kuin aurinko suitsuttaa,
    sisin särjetty, tallattu multaan,
    ylös ehjänä taas kohoaa.
    Soi kuin urut äärillä taivaan:
    sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!

    Idän kärsinyt kansa suuri
    tuhatvuotisen puhkaisi padon.
    On murtunut sorron muuri.
    Idän kylvöstä saamme me sadon,
    ja kaikki kärsivät kansat
    nyt kanssamme niittävät
    ja suistavat ikeet ja ansat,
    ja kanssamme kiittävät,
    Idän heimoa hehkuvarintaa,
    joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.

    Idän kansa kohlunsa kosti
    ja kirvoitti oikeusaatteen,
    käsin känsäisin korkeelle nosti
    pyhän hulmuamaan punavaatteen.
    Yli merten ja maiden nyt häilyy
    jo viirimme viittova tuo,
    puna kutsuva, kiehtova päilyy
    ja vaatien vaativi luo
    joka orjan, niin, joka ainoon,
    mi vaipui vaivaan ja vainoon.

    Ja kansojen kuorossa saamme
    mekin vapausvirttämme laulaa,
    me kansain kohtalon jaamme,
    mekin katkomme orjuudenpaulaa.
    Sama aate, mi mielet täyttää
    maan ääristä äärihin, oi,
    meit' aseenaan myös käyttää,
    myös meille sen kutsumus soi.
    Kevät käskevi työläisluokkaa:
    elo elvytä, maailma muokkaa!



    VAPPU

    (OULUN LINNANSAARELLA)


    Jäässä veet ja luonto nurja,
    viima ihan syöntä viiltää,
    mutta kevään huuma hurja
    joka katsehesta kiiltää.
    Tuli sisäinen, se syttää
    kalvenneenkin poskipään nyt,
    joka rintaa elähyttää,
    murtaa jäykimmänkin jään nyt
    orjan povesta. On kevät.
    Olkoon, ett' on luonto nurja,
    kunhan katseet hymyilevät,
    kunhan hehkuu huuma hurja,
    kunhan toivonlaulu raikuu,
    kunhan liehuu punaviirit,
    kunhan kallis kutsu kaikuu:
    eespäin, eespäin työläispiirit!



    HELATORSTAINA


    Jo aukee ummut esikkojen arkain,
    jo vaipuu valta talven kylmän, kateen,
    jo kevät kotiutuu, vaikka varkain,
    se kintereillä kulkee vihmasateen.

    Jo voimatonna raukee viime suulas,
    vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa,
    yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas,
    päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.

    Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan
    sää suvinen ja valkeus tää valaa,
    työnorja, unelmoiva ihanintaan,
    myös kevään karkeloihin käydä halaa.

    Niin raskahastihan yö pitkä raastoi,
    ies ilkeähän painui sieluun saakka,
    vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi
    ja harteet lysyyn painoi elontaakka.

    Ah talvi, talvi: veriveron veit sä,
    niin kalpeiksihan saivat rusoposket
    ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä,
    niin vuolainahan vieri kyynelkosket!

    jo unhoon joudat, lumos inha laukee.
    Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää,
    aik' ahdistettuin eteen uusi aukee:
    päin päivää sorrettujen suku rientää!



    UUTTA LUOTAESSA


    Yöst' aikain astuvat esiin
    nyt työläisnainen ja -mies,
    kera nuoriso käy, käy lapset,
    joit' tuudussa turti jo ies.
    Hämäristään rientävät rohkeet
    maan työläisarmeijat,
    nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
    hien, helteen uurtelemat,
    ja tarttuvat känsäisin kourin,
    käsin jäykin mut jäntevin
    ajan voimapyörään, mi vinhaan
    jo kiihtyvi vauhtihin;
    elementtinä soi jo nyt ratas,
    viel' äsken mi matas.

    Uutt' yhteiskuntaa luovat
    nyt kiirein kuumeisin
    nuo, jotk' ovat kaiken luoneet
    lihaslahjoin ja aatelmin,
    käsialaa joiden on kaikki,
    niin templit kuin hökkelit,
    teon muistomerkkien sarjat! --
    Mitä kaikkea askarsit
    sa raatajaluokka raihnas
    mut uuras ja uskollinen
    elon käskylle kaunihille:
    on työtä tehtävä sen,
    pitopöydästä ken elon kiistää;
    työs ei ole riistää!

    Uut' yhteiskuntaa ne luovat,
    jotk' entinen laimin löi,
    jotk' onnettomuutta niitti,
    teki työtä mut pettua söi;
    kodin onni joilt' oli poissa
    ja rauha ja rakkaus,
    ilot nuoruuden ilkkuen viety,
    elo vanhana kauhistus;
    jotk' aavistaa vain saivat
    mitä tarjota elämä vois,
    jos oikeus ohjata saisi,
    jos ansio mittana ois,
    jos runsaussarvesta kaataa
    sais vain, joka raataa.

    Tiet' uhman astuvat tälleen
    elon lapsipuolet nyt nuo,
    jotk' anoivat auvoa taivaan,
    kun ahmasi surujen suo;
    jotk' armoa kerjäten päänsä
    maan tomuhun painoivat
    ja sielunsa autuudesta
    niin kallihit lunnahat
    anekirstuun kirkkojen toivat
    ja nöyrinä uottivat
    isän ylhäisen antimist' osaa,
    johon sokkoina luottivat;
    mut ah, vapahdusta vaivaan
    ei saaneet he taivaan!

    Ajan ankaran vaakalautaan
    oman voiman nyt viskaten
    he nousevat erheiden alta
    vihan viiltäissä vimmaisen
    joka lankeemuksestansa,
    joka iskusta, minkä he sai
    joka kerta, kun pilkaten petti
    pyhin lapsenuskonsa tai
    "ikitotuuden" haihtuva harha,
    luja luottamus oikeuteen,
    jota kullalla voitiin ostaa
    sekä vaihtaa valheeseen;
    mitä teit, mitä teit elon nurjuus?
    Kova koulusi, kurjuus!

    Yli maan, yli mannerten yhtä
    nyt kuuluvi kutsuntaa.
    On kuin kohu kuuluisi merten,
    väki valtava kun havajaa
    yli mailman; kun alhoista astuu
    se kunnaiden kirkkauteen
    ylösnousemusintoa uhkuin
    veriläikkeisin lippuineen;
    kun yhteiskuntaa luodaan
    uutt', ylvästä, uhkeaa,
    tasasuhtaista, suurta, jossa
    tilan työläismaailma saa,
    saa suojan harmajahapsi,
    mies, nainen ja lapsi.

    Mitä suurempaa, ihanampaa
    elo ihmislapselle suo
    kuin onnen kaikkensa antaa,
    kera kaikkein kun uutta luo?
    Ilo ylväämpi ei sykähyttää
    sisint' ihmisen saata, ei,
    kuin milloin yhteiskekoon
    ken kortensa kalleimman vei.
    Teko pienikin näät, jota johti
    pyhä pyrkimys vain parempaan,
    jota kannusti kansojen onni,
    olo onneton oihkivan maan,
    teko moinen on kantava juuri,
    on valtavan suuri!



    SYDÄNKESÄSÄKEITÄ


    Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit,
    valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit,
    sydänkesääsi kerkästä palvot.
    Karun Pohjolan päivähän kultihin loi,
    se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi,
    juhannustasi vaaroilla valvot.

    Kisa käy, veri vanhakin velloutuu.
    Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu,
    valat vannovi nuoriso armaat.
    Suviyön punapuuntava aurinko tuo
    parit vihkivi lempivät, laulavat nuo.
    Pois huolet nyt haikeat, harmaat.

    Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan,
    yks' Pohjolan yö arat vie korut maan,
    yks' hallan henkäys niittää
    sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi.
    Pian synkkänä syys yli alhojen soi
    ja raastaa ja riistää ja riittää.

    Osas ottaos; on kesä lyhkäinen,
    ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen,
    suvi haihtuu kuin sadun saari.
    Sisin sielusi siis sinä virvoita,
    ja kasva ja kahleista kirvoita
    proletaarien mittumaari.



    NEULANKÄRJILLÄ


    Vieri viesti idän puolta:
    kapaloitaan kansa katkoo,
    kaavat ahtaat auki ratkoo,
    lieventelee suurta huolta. --

    Kumouksen kumma peikko
    säväytti porvariston,
    tunsi tunnossaan se piston,
    ulvoi peloissaan kuin heikko.

    Mutta toinen viesti ehti:
    laantui laine tumma tälleen,
    vanha valta nousi jälleen,
    kansan hurme huppelehti.

    Sykäytti riemu suuri
    sortoluokan sydänalaa,
    nautti julki, tuumi salaa:
    niin sen käydä täytyi juuri.

    Sakasta, jo kyllin saimme,
    ällöttää jo moinen moska,
    hornaan joutaa koko roska,
    kunhan koskematta vain me.

    Veriin sortukoot siis joukot,
    pohjakerta kurjan Venään,
    silloin täälläkään ei enään
    liikaa liikahtele loukot!

    Seuraa viesti toinen toistaan.
    Riistäjä kuin neuloill' ähkii
    tai taas entistoivo tähkii:
    pääse kans' ei kapaloistaan.

    Mutta vaikka ajan vaaka
    vielä viippuu sinne tänne,
    jäykemmäks käy yhä jänne,
    kypsyy kohta heelmä raaka.

    Kasvaa että tohisee jo
    vapauden vilja kallis.
    Vanha maailma, yli vallis
    laine korkee kohisee jo.

    Pilkkanaurus kohta kuolee,
    pahansuopa hymys hyytyy:
    joskin kansa tänään tyytyy,
    huomenna se vitsas vuolee!



    MAANTIELLÄ


    Nokinaamoin työstä palaa
    kaupunkilaisproletaari,
    korkealta päivänkaari
    säteitänsä vielä valaa.

    Mutta maantievarsi-mailla
    maatyömies nyt vielä raataa,
    heinää hiessäpäin hän kaataa
    koneen kuuliaisen lailla.

    Liikkui huomaamatta, hiljaa
    ohitsensa ajan henki.
    Samana kuin ennen renki
    korjaa korskan heinää, viljaa.

    Menköön kuinka monta kertaa
    laellensa mailma suuri,
    rengin horisontti juuri
    siit' ei siirry vaaksan vertaa.

    Ajoilt' Aatamin on peru
    juhtamaisuus juurin sitkein,
    vuosituhantenkaan kitkein
    muuta rengistä ei heru.

    Oma itsensä hän ain' on.
    Maata, kansaa hyödyttää hän,
    mutta osattomaks' jää hän,
    alin astinlauta vain on.

    Ohitsensa ajan henki
    liikkui huomaamatta, hiljaa.
    Milloin vapauden viljaa
    korjaa kalleinta myös renki?



    BOLSHEVIKIT


    Aina joutui vankiluoliin,
    aina pantiin piinatuoliin
    tai sai rikollisen maineen,
    ken ei mennyt myötä laineen.

    Sokrates ja Kristus kuoli,
    Galileita liekit nuoli --
    kutka kaikki kuolon uksen
    aukas vuoksi vakaumuksen?

    Ennen, niin, ja nyt ja aina.
    Vanha historian laina
    yhä elonkirjan täyttää,
    aina elävänsä näyttää.

    Niinkuin jälleen Idän mailla:
    Astui oraakkelein lailla
    henget ylväät esiin siellä
    kaaoksen ja kauhun tiellä.

    Varoittivat vaalimaansa
    kansakuntaa kurjan maansa
    villipedon hurmiosta,
    tuomiosta, turmiosta.

    Osoittivat tietä toista
    ajan ankeen ahdingoista,
    tietä, joll' ei haasta tykki;
    jolla rauhaa sydän sykki.

    Mutta nyrkki suut ne sulki,
    jotka toden toivat julki,
    hukka kansan parhaat peri,
    vuoti viatonten veri.

    Taipui kansa harvain tahtoon,
    syöksyi "sankaruuden" vahtoon,
    murskautui vihan muuriin,
    sortui suruihinsa suuriin.



    RAMPOJEN KARNEVAALI

    Invaliidijunan sauhu
    kietoo vaunut hunnuin taajoin,
    taakse niiden kaihtuu kauhu,
    ilmenevä rammoin raajoin.

    Onnettomuus, oihke, nurjuus,
    joill' on juna kuormitettu,
    nokeen peittyy, sodan kurjuus
    ohi vierii aavistettu.

    Siellä täällä rujon, ramman
    nojaavan näät kaidepuihin:
    ken on saanut lihasvamman,
    ketä koskenut on luihin.

    Mutta sisäpuolla, siellä,
    siellä sodan synkin sato
    kärsimyksen kolkon tiellä,
    siellä karvain ihmiskato.

    Siellä viruu vainon heelmät,
    ruhjotut nuo ruumisrukat,
    "sankaruuden" sairaat teelmät,
    kulttuurimme viime kukat.

    Siellä esiintyvät ajan
    ihailtavat ihmeluomat,
    saavutukset saaneet majan,
    tekniikan ja taidon tuomat.

    Siell' on runnottuna kansa,
    siell' on rampain karnevaali.
    Siellä viettää voittoansa
    kaunehinta kapitaali.



    SYY JA SEURAUS


    Jonokäärme kidutettu
    jättipyrstöänsä puistaa,
    ohi korviensa luistaa
    siveysohje opetettu:

    -- Älä koske toisen omaan;
    senhän kieltää rikoslait jo.
    Tyydy erääs minkä sait jo
    nälkäisien leukais lomaan! --

    Turha neuvo. Laki kuollut
    sille on ken nälkään nääntyy;
    tielle "rikoksen" hän kääntyy,
    kun on kylliksensä huollut.

    Sudeksi vain suuttuu lammas
    uhkuin vimmaa uhmaavintaan,
    painuu yhteiskunnan rintaan
    jonokäärmeen myrkkyhammas.

    Ratkaistaan vain raskas pulma
    syyn ja seurauksen lailla
    sanasaivarrusta vailla.
    Siinä koko juttu julma.



    LATSARUKSET

    (TURUN HULINA)


    Murhenäytelmäksi muuttuu
    kumousfarssi kevätkuinen,
    nälkäisten kun nyrkki luinen
    yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.

    Nähdään minkä kasvun kantaa
    vuosisatain kylvö kyinen,
    minkä vastalahjan antaa
    kauna karvas, tuhatsyinen.

    Riistojärjestelmän tulos
    alastonna avautuu,
    pursuu kuona kuorest' ulos,
    syvyys synkkä havautuu.

    Aines, jonka tihutöillään
    valtio ja kirkko pilas,
    ruoste, jota keksinnöillään
    järjestelmä suotta silas:

    Latsarusten lauma laaja
    paiseineen nyt päälle töytää,
    työntyy esiin niinkuin vaaja,
    etsii elon pitopöytää,

    purppuroiden puhki ryntää,
    räjähtää kuin dynamiitti,
    raihnast' yhteiskuntaa kyntää,
    itse surmansa mi siitti.



    NÄLKIINNYTETTY HAAMU


    Taas liikkuu tuttu, tumma laine
    ja muodon määrätyn saa alkuaine:
    kuin nälkiintynyt haamu
    nyt luolistansa kansa käy,
    vaan toivottomuutta ei näy.
    Sen silmiin siintää aamu.

    Mi jalkeille sen saakaan? --
    Se laskee ajan vaakaan
    nyt raskaan, raskaan painon:
    vuoskymmenien kurjuuden
    ja kaiken, kaiken kauhun sen,
    min toivat vuodet vainon,
    toi aikakausi turhan
    kyykylmän ryöstön, murhan,
    aik' ammottavan haudan.
    Vaan kanssa kuorman haikean
    ja kanssa vaivan vaikean
    se täyttää vaakalaudan
    myös _voimalla_, mi versoi yöstä,
    mi karttui joukon joukkotyöstä
    ja vimmasta, mi viilsi,
    kun jalkoihin se tallattiin,
    kun vapaus sen vallattiin
    ja kuolon kuudan kiilsi.
    Niin, voiman! Voimaakin se käyttää,
    jos tarvis on sen kerran näyttää,
    ett' ohi aik' on armon
    ja lupausten pettäväin.
    Se seisoo jälleen pystypäin
    kuin esikuva tarmon.

    Taas liikkuu tuttu, tumma laine
    ja muodon määrätyn saa alkuaine:
    kuin nälkiintynyt haamu
    nyt luolistansa kansa käy,
    vaan toivottomuutta ei näy.
    Sen silmiin siintää aamu!



    JÄKÄLÄKAUSI


    Näin huimia hyppyjä tehty ei
    esihistorialliseen aikaan:
    kivikaudesta pronssikautehen vain
    ja pronssista raudan taikaan.

    Elo eestyi porras portaalta;
    hyvä hiljakseen tuli. Joskaan
    ei suuria vuossadat tuoneetkaan,
    ei taannuttu sentään koskaan:

    Alas loikkasi ihminen oksaltaan
    ja pähkinät suustaan sylkäs,
    tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks',
    ja villin luontonsa hylkäs;

    ja kaskea kaasi ja muokkasi maan,
    nai, huoli ja kartutti kansaa.
    Oli herransa luonto, ja niskassaan
    ei vertaisensa ansaa.

    Ja niin edespäin ja niin edespäin,
    kunis kulta-aikahan tultiin,
    hyvinvointi kun versoi ja varallisuus,
    koko mailma kun upposi kultiin,

    (ja osatta orjat jäivät vain!)
    niin silloin, silloin _se_ palas:
    esiaikain vaisto ja ihminen taas
    nelinkontin kulkea halas.

    Ja taapäin harppasi kerrassaan
    ihan alkutilaansa: paiskas
    raut'-anturan alle kulttuurin,
    sen raakalaisena raiskas.

    Ja ihmiskunta kuin muinen taas
    pian oksilla istuu ja puree
    jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää,
    ja mennyttä suuruutta suree.



    MIKSEI?


    Juhlapuheet, runot, loihdut
    miksei kautta maan nyt kaiu,
    liehu liput, syty soihdut,
    riemuhuudot hurjat raiu?

    Miksei parvekkeilta pauhaa
    pormestarit, virkaherrat,
    toivo onnea ja rauhaa
    niinkuin muinen monet kerrat?

    Miksei immet valkopuvuin,
    valkolakein laita kujaa,
    lapset solmi sataluvuin
    kukkavaulaa lemmenlujaa?

    Miksei rasvakulhot räisky
    toreilla ja katuloilla,
    kädet kuumeiset ei läisky
    niinkuin usein ennen noilla,

    milloin mikin tapahtuma
    hersytteli juhlan julki,
    milloin mikin ryssän ruma
    syntyi taikka kuoloon kulki?

    (Tarkoitan vain ruunupäitä.)
    Miks nyt kerma maan niin mykkää,
    miksei vapauden häitä
    joka herrassuoni sykkää?

    Onhan noussut notkostansa,
    orjuutensa inhan alta
    kauan kahlehdittu kansa,
    saatu kansa, kansanvalta.

    Irrallansa esiintyyhän
    leijona nyt Suomen uhkee.
    Siinä vasta riemun syyhän.
    Miksei siis se ilmi puhkee?

    Miksei ala juhla arkeen?
    Vaiko vallasväki vait' on
    siksi että kouran kärkeen
    kautta saatu vapauslait on:

    Siksi että _työläis_-nyrkki
    vuosisatain kaiteet katkas,
    ruostuneet pois romut tyrkki,
    pulman raskaan _kansa_ ratkas?

    Hurraisi kai herraskansa
    toisellainen jos vain tapaus,
    tuttua jos taivaltansa
    idästä ois tullut "vapaus".



    VIATTOMAIN VERI

    (KERENSKIN OFFENSIIVI)


    Ennenpitkää itse seuraat,
    hurmahenki, uhrejasi,
    jotka valhevallallasi
    kuoloon johdatit kuin teuraat.

    Ennenpitkää teitä, jotka
    ihmishengell' arpaa löitte,
    jotka varkain maanne möitte,
    raastaa koston korppikotka.

    Tuomionne tuskat siittää.
    Kavahtakaa: syypäät kaunaan,
    syypäät synkkään verisaunaan;
    kohta saatte sadon niittää.

    Hurmevuohon hukkuissansa,
    astuessaan piilun alle
    huutaa koko maailmalle
    kadotukseen käyvä kansa:

    -- Nähkää, jotka jälkeen jäätte,
    nähkää kuinka kullan hintaan
    veitsi lyödään kansan rintaan,
    henkitoreissaan min näätte.

    Koston perinnöksi saatte.
    Tulkoon viatonten veri
    päälle syyllisten kuin meri.
    Kostakaatte, kostakaatte! --



    RISTINPUUSSA


    Nälkä, tuli, rauta, teräs
    Idän ihmismassaa muokkaa.
    Hiilet, joita herjat keräs,
    kärventää nyt työläisluokkaa,
    jolle vapauden sato
    on vain piina, perikato.

    Tahtoi rauhaa pohjakerta,
    sopu sydämet sen täytti,
    Kammos kansa kalmaa, verta,
    veljestyin se suunnan näytti,
    mistä hyveen juuret juontuu,
    mistä kansain onni luontuu.

    Mutta inhat yöllä roikkui
    kiskurien korppiparvet,
    sotaa syylliset nuo koikkui,
    vaikka vuoti vanhat arvet,
    vaikka kuolinvaivaa poti
    kansa kahlittu, mi soti.

    Kädet pyövelein sen paiskas
    ikikadotuksen nieluun,
    Idän ihmismassan raiskas,
    työnsi kalvan kansan sieluun,
    naulas rodun ristinpuuhun,
    heitti heimon surman suuhun.

    Verta valuva vain haamu
    on nyt kaunis kansa kevään.
    Lyhyeen loppui armas aamu
    sorron säähän synkkenevään.
    Idän rajasta niin rajaan
    hiipi kauhu joka majaan.

                      7/9.



    VAPAUDEN VAIPUESSA

    (ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)


    Taas tuttu toistuvi tapaus:
    jo kumouslaine laantuu,
    verivirtoihin vaipuu vapaus
    tai toivottomuudeksi taantuu,
    taas saaliikseen saa sortajat maan,
    taas kansain tahto tallataan
    ja kansain kaunein kaipuu.

    Ei ihmisyys saa haastaa.
    Tuliputket ne vain, ne paukkaa.
    Tuho, turmio kansoja raastaa,
    sotaratsut raivoten laukkaa,
    yhä työss', yhä työss' on luurankomies,
    koko maailma on kuin helvetinlies,
    koko maailma hurmeessa huokaa.

    On kuin olis kaikki turhaa
    mikä kannusti eespäin jo ammoin,
    vain kurjuutta, kulttuurimurhaa
    nyt tarjoo katsomo kammoin,
    on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö,
    kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö
    ja kaikkinielevä kaaos.

    Ja on kuin kahlitut kansat
    iäks jäisivät onnettomuuteen,
    samat seuraisi ikeet ja ansat
    sukukuntaa aikahan uuteen,
    ja on kuin vaipunut voima se ois,
    halk' oihkeen mi yksin johtaa vois
    sopusointuun sorretut joukot.

    Se voima, min yhteysaate
    proletaarein sieluihin siitti,
    jota heijasti veripunavaate,
    joka joukot yhtehen liitti,
    joka veljiksi kaikki kahlitut loi,
    joka uskallusta ja intoa soi --
    sekö raukes ja ratkes ja riutui?

    Sekö pirstautui vihan muuriin
    ja veljesvainohon vaipui,
    kyy kostonko iski sen juuriin,
    sekö hurmehuuruihin haipui,
    proletaaritko polkien oikeuden
    kulon kaamean, synkeän syttivät sen,
    koko ihmiskuntaa mi uhkaa?

    Ei, ei! Ei pyövelintyöhön
    pala työläisarmeijan aatos.
    Ei, ei! Näet turmion yöhön
    ikirauhaa sen toistihan paatos,
    ja hartaimmin kuin milloinkaan
    pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan:
    proletaarit, te yhtehen käykää!

    Yli raunioiden ja tuhkain,
    yli kuolemankenttäin laajain,
    korahduksien halki ja uhkain,
    läpi pistinmetsäin taajain
    käy kultalangat jo veljeyden,
    kuin kyyhky leijaa ihmeinen
    ylösnousemuksen henki.

    Ja vaikka nyt vapaus vaipuu
    verivirtaan ja vainoon ja vaivaan,
    ei kaiko kansojen kaipuu,
    ovet aukeevat onnemme taivaan
    toki kerran, ja kerran kantavi myös
    sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs
    napapiirillä Pohjolan öisen.



    SYYS


    Käy koivu jo keltaan,
    saa ruostetta raita,
    yön varjossa vaanii
    syys synkkä ja saita,
    nukat nurmien tallaa,
    valon varjoilla kaihtaa,
    väriaaltojen aarteet
    hämärvaljuiksi vaihtaa.
    Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää,
    on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.

        Ja hän, joka juhlaa
        kesän kerkeän vietti,
        joka autuast' arpaa
        ajan kiehtovan mietti,
        jota hurmas ja huumas
        sulot allaan ja yllään,
        koki rinnassa riemun
        niin kaipiokyllään,
        myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus,
        näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?

    Vain virvaako valkeus,
    jota silmäni ahmas,
    katinkultaako kauneus,
    jota kourani kahmas,
    ja hurmio, huuma,
    mi päihdytti pääni,
    sekö jälkeäkään
    jätä ei elämääni;
    ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää,
    sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?

        Mut hän, joka uurtaa
        ja puurtavi yössä,
        joka lapsesta saakk' oli
        juhtana työssä,
        joka kuuli kun kutsui
        kevät kertakin suuri:
        -- On hetkesi lyönyt
        nyt, raataja, juuri,
        jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus,
        elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!

    Hänet syys havauttaa
    niin kolkkohon arkeen;
    yhä jäljell' on ies
    pakon kahlivan, kärkeen,
    kuin ennenkin eessä
    on nälkä ja puutos,
    tuhon, turmion toi
    vain uskottu muutos:
    kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa,
    kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.

        Syys harmaja hälle
        nyt ruumiillistettu
        on onnettomuus,
        on kaunainen pettu,
        on nyrkki, mi nousee
        on raippa, mi raastaa,
        on häijyintä herjaa
        ja syytöstä, saastaa.
        Näin harmaana konsaan koittiko ennen
        syys ankea aikojen ammoisten mennen?

    Ei, ei! Unest' auvon
    taas orjahan heräs,
    kun kylminä kiiluivat
    rauta ja teräs,
    kun oikeus syösty
    oli pistimen nenään,
    oli vaalittu vapaus
    raunio enään,
    kun valmistuin väen nääntyvän niittoon
    kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.

        Niin, häntä, mi uurtaa
        ja puurtavi työssä,
        tuho, turmio uhkaa
        syyssynkässä yössä.
        Mut kauaksi katsoin
        halk' usvan ja häivän
        hänen silmäänsä siintää
        yhä pilkahdus päivän;
        se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan,
        huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.

    Ei pistinten metsään,
    tuliputkien pauhuun,
    väkivaltahan ei,
    ei kuoleman kauhuun
    se ehdy, mi elää
    yll' aikojen: _aate_.
    Halk' ahdistuksen
    vie punavaate
    polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen
    ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.

        Ja vaikkakin kahlaa
        hän kyynelemerta
        ja askeleet allaan
        tiukkuvat verta,
        niin taannu hän ei
        ei sorru hän surren,
        vaan nyrkkiä puistain
        ja hammasta purren
        hän maassakin ryömien rientävi loittoon
        ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!



    VAPAUSHUMUSSA


    Nälän vaivoissa "vapaus" pilkkaa.
    Ei nälkäinen siitä piittaa.
    On juhlapuhe mi viittaa
    tulevaisuuteen, kuin petosta pelkkää.
    Sana sorvattu korvassa helkkää,
    mut kurjuutta kuulijan sielussa silkkaa.

    Katinkullasta ei olosuhteet
    käy kauniimmiksi; ne ovat
    yhä yhtä kolkot ja kovat.
    ja riemujen raikuen, soidessa soiton
    suru kaihtavi kaukomaalimme loiton,
    jää jälelle arki ja ankeat puhteet.

    Humu huumaava huijausta!
    Hän, jolla on ryysyt yllään,
    selän kääntävi riemuille kyllään
    ja mykkänä miettii ja hautoo ja pohtii.
    Kenties mitä vielä hän tohtii,
    jos kaikki on puijausta!



    LAPPI

    (VAALIVOITTO)

    Jo revontulten mailla
    koi kirkas kajastaa
    ja valkeutt' ei vailla
    yön ilkeänkään maa,
    maa hankien ja hallan,
    maa jänkkäin jäätäväin
    alt' talven taikavallan
    käy päivyttänsä päin.

    Kun muuall' aine laantuu
    ja vaipuu vaahtopää
    ja myrskyn eellä taantuu
    kautt' aavan ajan sää,
    niin Lappi, Lappi ryntää
    kuin virta vaaroiltaan
    ja uoman uuden kyntää
    halk' usvan, erämaan.

    Maa loihtujen ja taikain,
    maa perimmäisen yön,
    nyt vartija on aikain,
    maa aattehen ja työn:
    henk' ylösnousemuksen
    sen syöpyi sisimpään,
    se alhost' alennuksen
    käy uuteen elämään.

    Jo revontulten mailla
    koi kirkas kajastaa. --
    Ja Lapin lasten lailla
    kun nousee koko maa:
    sen työläisluokka suuri,
    niin koittaa Suomen koi
    ja suistuu sorron muuri
    ja voiton virsi soi.



    IDÄN JÄTTI

    (MARRASKUUN KUMOUS)


    Kuin jätti, mi maahan kaatuessaan
    sai uusia voimia mullasta maan,
    niin myös joka iskusta karttui
    Idän kansan voima ja vartevuus.
    Se taas eho, urhea, uljas ja uus,
    uus haltio vaivasta varttui.

    Taas vellovat valtavat pohjaveet.
    Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet,
    taas heität jo haastekintaan
    perihirviön naamaan, mi vertasi joi,
    kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi,
    taas Molokin mustaan rintaan.

    On kuin jyly taivaan synkeä sois.
    Luot uutta ja hetkessä raivaat pois
    mitä vääryysvuossadat toivat.
    Valat valtion kaavaan uutehen,
    verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen,
    jotk' onnettomuutesi loivat.

    Pois puoskarit laaset sa luihut nuo,
    mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo,
    pois siivoat sankarit sanain,
    nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut,
    papit pääoman, riiston ja veijarit muut,
    tuhon tuojat ja mahtajat manain.

    Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois
    mikä vain elon terveen esteenä ois.
    Panet paperikamat sa kasaan,
    panet paperilait ja laitokset,
    romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset
    ja jaoitat maan tasaan.

    Suot elämän itsensä laatia lait.
    Mik' on ollutta mennyttä -- olkohon vait.
    Ovat entiskaavat jo kuolleet. --
    Olet elämä itse! Kantakohon
    jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on,
    niin paljon jotk' ovat huolleet!



    RAUHA

    (ENNEN BRESTIÄ)


    Verikarvainen peto talttuu,
    ase iskevä laskeutuu,
    tuli tykkein vaieten sammuu,
    kita helvetin sulkeutuu.

    Yli Europan kirkkotarhan,
    yli jättihautausmaan
    sovun enkelin siipi siukuu,
    pyhä viesti nyt vierivi vaan.

    Maa, kätkevä multihinsa
    luut valkeat miljoonain,
    veriruskea, rauhan virven
    nyt vehreän versovi vain.

    Mitä voineet ei tuhotoimet,
    teräs, rauta ei ratkaissut,
    sen jaksoi joukkotahto:
    Odan kauhean katkaissut

    on työläismaailman mahti,
    kädet karkeat, känsäkkäät.
    Väen herjatun hengen hehku
    elon murskasi jäytävät jäät.

    Väen herjatun hengen suuruus
    tuhon, turmion kammitsoi,
    verihurttain hillitsi huuman,
    ajan uuden syntyä soi!



II



    TULIVUORI


    Tulella paasien povessa ei ole tilaa,
    ahdas on aikakausien kaava,
    hehkuva laava
    ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava.
    Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla,
    vuoren rinnalla,
    muuten te maksatte henkenne hinnalla
    huolettomuuden;
    uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!

    Kaikaa maan alta ankara jymy
    kamppailusta.
    Siinä on orjan huohotusta,
    orjan, mi iskee elämän usta.
    Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa
    loitossa,
    kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa,
    jahka on joutuva aika!
    Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.

    Allanne maaperä vavahtaen viippuu.
    Vuoren peikko on yössä
    työssä.
    Vielä on kummitus kalliokapalovyössä.
    Mut ken tietää, kosk' on se katki?
    Pian lie pitimet piukimmatki
    pirstoina ratki.
    Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties
    hetkestä henkenne riippuu!



    SPARTACUS


    Noin minne kilvan rientää Rooman väki
    nyt juhla-asussansa, miehet, naiset?
    On jotain ilmassa, sen selvään näki,
    suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset.
    Kai saapunut on voitonviesti juuri
    tai palaa taistelusta urho suuri
    ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi.
    Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet
    ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet,
    uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.

    Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan
    sa sanan yhden puheensorinasta
    muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan,
    mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta.
    On _Spartacus_ se. Hän, tuo miekkamiesi,
    min nimen joka lapsikin jo tiesi,
    min maine kaikui kautta Rooman rajain,
    hän sirkuksessa näyttää taitoansa,
    ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain
    ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.

        Täpötäynnä on sirkus,
        pää päässä on kiinni.
        Mitä ylhäistä tarjoo,
        suur Rooma, on siellä,
        mitä alhaista kätkee,
        nyt käynyt on esiin.
        Ja vuoronsa jälkeen
        gladiaattorit astuu
        verileikkiin, mi vartoo;
        pedot luolista karkaa
        vihankiehuvin kimmoin
        aseniekkoja kohti;
        ja kanteleitten
        ja harppujen helkkyin
        pian raivosta riehuin
        tointoiseensa iskee
        erämaiden kauhu
        ja käyttäjä kalvan.

        Puna hurmeinen värjää
        jo tanteren hiekkaa
        ja ulvonta viiltää
        verihuuraista ilmaa;
        pää murskana horjuu
        peto voimakas, villi,
        ja vainaana viedään
        asemiesi, min miekka
        iäks kirposi kirkas.

        Mut voittamatonta
        yhä sankarta illan
        väki malttamatonna
        vait' istuen vartoo.

    Jo verho aukee
    ja Spartacus astuvi areenalle.
    Ja niinkuin virta, min tokeet raukee,
    nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo,
    vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo;
    hyvähuutojen meri,
    yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.

    Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa
    päin pystyin, suosikki suosion vuossa;
    ei kerro suun hymy vainenkaan,
    ei otsansa sees,
    ei kauaksi tähtäävä katseensa ees
    mitä tuntevi hän povessaan.

    Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin
    kuin vallassa loihdun,
    kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät
    jo varjossa soihdun;
    ne kiitävät päin,
    käy leijona uhria kohti nyt näin.

    Hän jättinä varttuu,
    kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu,
    asu, ryhtinsä ties,
    hän ett' oli kiireestä kantahan mies,
    oli miekkamiesi,
    mi taitaen iski ja iskuja siesi.

    Ja ottelu alkoi.

    Peto voitosta varmana rohkeena ryntää
    päin uskallikkoa loikaten kerta,
    mut silloin säilä sen kylkeä kyntää
    ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta;
    ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden
    yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa,
    mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden
    peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.

    Ja jälleen meuraa suosion myrsky
    ja ympäri illan urhoa kantaa
    väen valtaisen tyrsky,
    joll' ei ole rajaa, rantaa;
    ja harput helkkää
    ja kantelot kaikaa
    ja riemua pelkkää
    sulosävelet raikaa;
    ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein
    hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin
    ja ruusuvauloin
    ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein
    olet suuri, sa untemme urho!

           *     *     *

    On koittanut viileä, äänetön yö,
    vain hiljaa Tiberin laine lyö,
    kuvan kuuhut luopi sen pintaan.
    Sen rantaa rientävi mykkä mies,
    min synkkänä hehkuu silmien lies
    ja raivo raastaa rintaa.

    On öinen kulkijakummitus
    jumaloitu ja juhlittu Spartacus,
    tuo taikuri taidon ja voiman.
    Hän nyrkkiä puistain huohottaa,
    ja öinen tienoo kuulla saa
    kiron katkeran vain sekä soiman:

    -- Minä vihaan teitä, te houkkiot,
    kevytkenkäiset joutilasjoukkiot,
    sua vihaan ma, Rooma suuri,
    joka päivä on ainainen vihani uus,
    taa naamarin kaihtuva katkeruus
    kuin kyy mua puree juuri.

    Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi,
    ja taaton, min hurme kuivihin juoksi,
    ja siksi, ma ett' olen orja.
    Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös,
    olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös,
    sua vartoo säiläni sorja.

    Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie,
    mull' että on kukkasin kylvetty tie
    ja joukkojen suosio löyhä.
    Niin turhan tähden en kalpaani käytä,
    en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä,
    niin sieluni ei ole köyhä.

    Minä varron, koska mun hetkeni lyö,
    jona kaunein luontuu kätteni työ,
    jona taitoni tottaan näyttää.
    Sinis nostaa en saa naamiotain,
    sinis houkkain suosion vuoksi ma vain
    saan leikiten kalpaa käyttää.

           *     *     *

    Ja Spartacuksen hetki löi,
    löi koston kolkko tiima,
    ja yllä Rooman synkkä soi
    nyt vainon villi viima.

    Hän nousi säkenöivin säin,
    tuo miekkamiesi ylväs,
    nous' orjain kanssa tuhanten,
    mut hän on niiden pylväs.

    Ja toden tiukan tuntea
    sai Rooman kansa kauhuin,
    kun katkeruuden karvas vuo
    sen yli paisui pauhuin;

    sen sydänjuureen saakka kun
    löi Spartacuksen kalpa,
    ja sankarkunnon ilmi toi
    areenan urho halpa.

    Ja vaikka ristinkuolohon
    vei sankartiensä jylhä,
    niin elää hän ja henkensä,
    uus' taistons' ain on ylhä.



    KÄSISSÄNSÄ KAIKKI KARTTUU

    (TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖN JUHLASSA)


    Eespäin kaukomäärää kohti
    rientää työläisjoukko sankka,
    toteuttaa mitä pohti,
    pohja allaan varma, vankka.

    Aina, aina eespäin ryntää,
    taivu ei, ei taannu taaksi,
    ihmisyyden pellon kyntää
    kauneuden kasvumaaksi.

    Vaikka raakalaisen maineen
    yhteiskunta sille antoi,
    vaikk' on itse orja aineen, --
    ihanteita ilmi kantoi.

    Aatteit' ahtamalla ahtoi,
    janos hengen hekkumoita,
    taiteen pyhätöitä tahtoi,
    loi ja valvoi, vaali noita.

    Käsissänsä kaikki karttuu,
    elävän saa hengen, elää:
    uusi yhteiskunta varttuu,
    huomenkellot heljät helää.



    ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE


    Mielin nuortein murrat kaiteen,
    vuosisatain rakentaman,
    vakaa luoja työläistaiteen,
    palvelija hengen saman,
    sielut synkenneet mi syttää
    kautta maiden niinkuin kulo.
    Esimerkkis elähyttää
    niinkuin kevättuulen tulo.

    Aina työssä, aina työssä
    nään mä sun kuin kaivosmiehen
    hämärässä puoliyössä.
    Kyllyit kahlehditun tiehen,
    tylsään liikkumattomuuteen.
    Eespäin, eespäin vaikka vaivoin,
    irti vanhasta ja uuteen
    voimill' älyn, aatteen, aivoin.

    Usko, joka vuoret siirtää,
    täyttää työläispoves hartaan,
    leiman luomuksiisi piirtää.
    Yli unohduksen partaan
    henkes hehkuva sun kantaa,
    osaveljes haltioittaa,
    viljoin virikkeitä antaa.
    Pohjakerta kanssas voittaa.



    VALKEUDEN TIELLÄ

    (TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)


    Raa'aksi sen risti huhu,
    voimaa vain mi palvoi jylhää,
    jonk' ei ikikaipuut' ylhää
    ainoakaan piirre puhu.

    Materian orjaks maine
    pohjakerran kuulutteli,
    alkuvaistoissaan mi eli
    aatoksissaan aina aine.

    Muodottomana mi työntyi
    liejun lailla tiedon tarhaan,
    tallas jalkoihinsa parhaan,
    vaalijaks vain vatsan myöntyi.

    Mutta moitteet panetuksen
    työläisluokka luotaan torjui
    vaikka alla ikeen horjui,
    vaikka alhoon alennuksen

    aikakaus sen synkkä syysi,
    piili povessa sen yhä
    kaipuu kauneuden pyhä,
    hengen hekkumaa se pyysi.

    Valkamoille valon riensi,
    tietoja ja totuutt' tahtoi,
    sieluuns' aartehia ahtoi,
    iäisikävöinnin liensi.

    Penkoi luotteet pölyn alta,
    huuhtoi kultaa kuonast' aikain,
    omikseen sai salat taikain.
    Nousi porras portahalta,

    nousee, kunnes kulmillansa
    voitonlehvä vehryt häilyy,
    kunnes suuri päivä päilyy,
    kunnes kahleitta on kansa.



    TYÖN NUORISO


    Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään
    kuin satujen sankarin seppelepään,
    kuin taikurin ihmetarun,
    nään nousevan äärestä ankaran työn,
    nään nousevan alhosta aikasi yön
    ja kostavan kohtalos karun.

        Nään eellimmäisenä taistelohon
        sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on,
        kuss' soi terät kalskuvat kalpain,
        kuss' uhreja vaativin, vaikein lie
        joka askel, mi vitkaan voittohon vie
        rivit rohkeet ja hartahat halpain.

    Sinut kiilankärkenä painuvan nään
    läpi ennakkoluulojen jäytävän jään,
    läpi valheen vuossata-vuoren,
    nään kairana kiertyvän vankimpaan
    ikimuuriin henkeä salpaavaan,
    nään pirstovan kahlivan kuoren.

        Ja suinpäin suistavan pylväiltään
        kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään
        epäjumalten ammoisten aikain,
        nään riistävän verhot värjätyt pois
        tekohurskauden, jotk' kilpenä ois
        vain väärinä öisien taikain.

    Perut poistavan keskiajan kaamean tuon,
    tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon,
    alas iskevän alttarit saastain,
    pois piinapenkit raivaavan,
    pois piinaajat myös laasevan
    kirot kirkon katkerat raastain.

        Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös
        ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs
        on suurin se, nuoriso valpas.
        Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin
        eturinnassa rientäin sa ryntäät näin,
        on iskevin aina sun kalpas.

    Etujoukkona orjain armeijan,
    koko kärsivän työläismaailman
    vihit itses sä sankarityöhön:
    lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan
    käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan,
    lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.



    PYRI PINNALLE


    Lyhyt hetkesi heljänä hehku,
    pala puhdasta, kirkasta tulta!
    Ei laatuun käy kytö miilun,
    pois päältäsi kuona ja multa!

    Lyhyt hetkesi heljänä hehku!
    Tuli tuskan ja katkeruuden
    yös synkeän kirkastakoon:
    näät määräsipään pyhän, uuden.

    Lyhyt hetkesi heljänä hehku!
    pyri pinnalle, nouse ja riennä
    ylös alhosta onnettomuuden,
    kova kohtalos, ystävä, liennä!



    SONETTI


    Jo iltakellon ääni kajahtaa
    ja työstä palaa niukan palkan saajat,
    on paidat märät, hiki hajahtaa
    ja jäykät ovat jäntereet ja raajat.

    Taas sänkipaljaina on sarat laajat,
    on sirpill' ollut paljo purtavaa.
    Maa alaston ja kuhilaat myös taajat,
    ne tiukkaa kättentyötä todistaa.

    Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan,
    kun varhain aamusta jo riihtä puidaan,
    ja päivät seuraavat ja viikot, kuut.

    Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen,
    mut palkan niukan suo hän uurtajalleen,
    pui riihtä raataja, saa sadon muut.



    SORASOINTU


    Suvinen yö.
    Lännessä ei ole enää ruskoakaan.
    Kaukana yksinäisellä luodolla makaan.
    Eväitään kalakaveri syrjässä syö.
    Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään.
    Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen.
    Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään
    taivaan puoleen.
    Mutta muuta en nää kuin nuotiomme
    sauhua karttaen kiertävän hyttysparven,
    iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; --
    suuren suur ei taivaasta nautintomme.

    Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa,
    jossain virstojen päässä mi luikkaa
    taikka kuinka huojuu maininki santaan
    luodon rantaan.
    Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha,
    torkahtaneen luonnon riutuva rauha.
    On kuin kaukana onnensaarella oisin,
    on kuin unhoittaa muun maailman voisin,
    elää ristiriitoja, vaivoja vailla
    onneni mailla.

    Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet!
    Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.

    Ah, sorasointu sai pian aatoksiini:
    Varkain kurkistan näet kumppaniini:
    istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa
    kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa,
    penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu,
    kunnes kulmilleen niin katkera koituu
    huolenpiirre, että katseeni käännän,
    liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän,
    jolloin toivottoman hän touhunsa heittää,
    vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää,
    laillani vuorostaan on nukkuvanaan.

    Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.

    Sirpaleina on hauras, haihtuva haave.
    Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave,
    iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka.
    Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka:
    nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet,
    kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet,
    oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki.
    Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.



    ROCHDALEN KANKURIT


    Ei totuus kaipaa kultakehtoa,
    sen kuuluttaja seimessä voi maata,
    ei suuruutt' yksin loisto luoda saata,
    voi varjostakin valo virrata.

    Ei prameutta sukutaulujen
    Rochdalen miehilläkään, kankureina
    he raatoi, rehki työstä kalvenneina,
    myös työttömyyden tuskat tuntien.

    He pohjakertaa olivat jos ken,
    ja tuskin heistä neronleima loisti,
    kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti
    ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.

    Mut tuskan kautta aika johtikin
    suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino
    ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino
    se vihki miehet urhontoimihin.

    He ylvään auvonaatteen ilmi toi,
    niin yksinkertaisen ja siksi suuren,
    se kärsimyksistä kuin juonti juuren,
    siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.

    He osoittivat mitä heikko voi,
    kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin:
    on joukko murtumaton mahti heikkoin,
    kun yhteisonnea se ihannoi!



    KIRJALTAJA


    I.

    Ahtaassa komerossaan kyyröttää
    kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki.
    Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan,
    on otsa kurttuinen ja käsi raukee
    töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa,
    mi raamattua pergamenttiin piirtää.
    Niin kauan kopioinut on hän sanaa,
    on koko ihmisiän kirjoittanut;
    on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet,
    vuoskymmenet jo vierineet on unhoon
    ja niiden kanssa kynämiehen miehuus.
    Mut keskeneräinen on yhä työnsä,
    on pipliansa tuskin puolitiessään,
    ja käsi käskienkin vaapertelee
    kuin etana, ja silmät samentuneet
    vain vaivoin sanan sanast' erottavat.

    Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää!
    Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa,
    kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa,
    kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo
    ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu.
    Mut huoleen haikeahan ylähältä
    hän anoo auvoa ja armahdusta:

    -- Oi, vallat taivahan, te avuks tulkaa
    ja puolestani liikutelkaa sulkaa!
    On teidän vallassanne ihme näyttää
    ja tekopuoli tehtäväni täyttää.
    Ah, kerskaust' ei kestä elontyöni:
    kuin orja raadoin päiväni ja yöni,
    mut hiiri synnytä ei vuorta -- vahto
    on ihmisvoima vain ja ihmistahto. --

    Vaan korvaa kallista ei kaikkivalta
    ja orjaa vapahda ei vaivan alta.


    II.

    Kuin titaani tarun,
    tuo ainoa Olympon jumala, jolla
    sydän rinnassa säälivä sykki,
    mi näki kuink' ihmiset eksyivät yössään
    ja sokkoina sortuivat elämäntyössään;
    kuin titaani tarun,
    mi lohduksi ihmislapsien vaivaan
    tulen lennätti liedeltä taivaan,
    mut kostona Zeun
    koki kohtalon itse niin kaamean, karun, --
    kuin uljas, uhmiva titaani tarun
    mies Mainzin sa myös
    teit sankarityös,
    teon taivaita hipovan, valtavan, välkeen,
    min vertaist' ei tehty sen jälkeen.
    Kuin titaani myös sä
    olit valtava työssä,
    kun siivillä siunasit Sanan,
    tuhatvuosien mennen
    mi rampana maass' oli ryöminyt ennen,
    oli tuomittu kuoloon ihmisen lailla
    ikimuotoa vailla.

    Nyt kuolematon
    sana ihmisen on,
    ajan, paikan kahle on katki.
    Maan ääristä ääriin kuin lintu se liitää,
    yli mertenkin kiitää
    ja, missä sen tielle on laadittu sulku,
    maan altakin siellä nyt käypi sen kulku,
    on lennossa ain'
    ajatuksilla, aatteilla kansottain
    maat kaukaisimmatkin, kaikki!

    Mut palkkasi, palkkasi Mainzin mies?
    Kuin titaani tarun
    koit kohtalon karun,
    niin onneton, ohdakkeinenhan ties.


    III.

    Jo vuosisadat pitkät siitä siirtyi,
    kun hanhensulin hitain kirjat piirtyi.

    Myös jättisiivin siitä aika kulki,
    kun kuolo Mainzin miehen silmät sulki.

    Ja yhä valtavammaks joka hetki
    saa sanan painetun nyt voittoretki.

    Se tulvii koko yhteiskunnan yli,
    ja kaikill' avoin aarteikas sen syli.

    Se ihmisaatosten on templi ylväs,
    on järjenriemukaari, -- voitonpylväs.

    Mut kallis on tuo muistomerkki huima!
    Sen hinta tuhanten on tuska tuima.

    Se tuhansien elinvoimat vaatii,
    se kesken kuopataan, ken sitä laatii.

    Sen rakentajat ratkeavat työssään.
    Mut heitäkin se elähyttää yössään

    ja viittaa alhost' ylös aamunkoittoon:
    työnorja-mailman voittoon.



    VUOSIORJA


    Taas taakkasi heitit sa hetkeksi pois.
    Tovi hengähtää sun suotiin.
    Tovi lyhkäinen, ah, pian vierivä pois.
    Pian saa elos entismuotiin.

    Sama harmaus, henkes mi ammoin hyys,
    sama painava pakkovuosi
    on eessäsi taas: työläisyys.
    Aik' ankara ei sua suosi.

    Sama tolkuttomuus, sama toivottomuus
    ja tuskainen tuijotus turha
    taas alkaa entinen, alkaa uus
    minän parhaimman raiskaus, murha.

    Taas vitkat, viipyvät viikot saa
    ja kuut ikipitkät ja ankeet;
    saat uurastaa, yhä uurastaa,
    kunis kurjana kuoppahas lankeet.

    Ilo ansion ei, ei tyydytys työn
    sykähyttävä syöntäsi täytä.
    Sama ain' olet astuja arjen ja yön,
    sääs synkk' ei seestyvän näytä.

    Kuva karmivin, karkein ja runnelluin
    olet vain sa nyt luomisen herran:
    tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin
    joskoht' olit ihminen kerran.

    Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät
    yhä köyhää köyhemmäksi.
    Näkörannassa raihnaan mierosi näät;
    siin' on mitä työstäsi läksi.

    Tai kenties kukkuratäysi jo on
    viho viimein malja sun malttis,
    osans' ottaa luonto jo lahjomaton,
    lyöt, lyöty, jo viimein valttis.

    Ja vuossatakahlees katkaiset,
    elon tartut jo runsaussarveen,
    käden käänteessä kohtalos ratkaiset,
    käyt päivänlapsien parveen.

    Tai -- taas nuo viipyvät viikot saa
    ja kuut ikipitkät ja ankeet,
    saat uurastaa, yhä uurastaa,
    kunis kurjana kuoppahas lankeet.



    NÄLKÄISTEN KATSEET


    Sitä ei ole tarvis niin tarkkaan nähdä,
    voi johtopäätöksen muutenkin tehdä,
    isän nälkäisen yks' ilme ramee,
    yks' äidin ja lapsen silmäys samee,
    ne enemmän kuin puhe pitkäkin haastaa,
    ne sydäntä raastaa.

    Ne kertovat vaivoista vaikeimmista,
    ne haastavat herjasta, loukkauksista
    ja tuskasta, jonka jo lapsi peri,
    jota suoniinsa istutti äitinsä veri,
    joka polvesta polveen kuin sairaus siirtyi,
    löi leiman ja muotoon syöpyen piirtyi;

    ne piinasta puhuu, ne syytöstä syytää
    isän ilmeistä, katseista kalvaista perheen.
    Sato kaunainen, katkera aikamme erheen:
    viha, vimma, ne niiss' ulospääsyä pyytää!



    MIEROON


    Ens kertaa kerjuulle suori
    emo lapsostaan. Mikä haikeus
    näin häätää mierohon nuori!
    Mut ankara, ah, elon vaikeus.

    Mitä auttaa uuraus sitkee
    ja lempi ja hellyys ja armaus,
    kodin köyhän kun kylmille kitkee
    kovan kohtalon hyytävä harmaus.

    Aja mieroon vain ketä lemmit,
    side kaunein katkaise, rukka!
    Poves vaijenna ääni! Jos emmit,
    viho viimeinen vie kotis hukka.



    TAPATURMA


    Kohtalon nyrkkiin raakaan
    ratkesi raskas tiesi,
    harmaahapsinen miesi.
    Toit osas elämän vaakaan:
    juhtana uursit ja puursit
    kehdosta hautaan saakka;
    tuttuhan sulle taakka.
    Mutta jos kuinkakin uursit,
    ain yht' ankara retkes:
    turvaa taannut ei työsi,
    vaikk' oli eessä jo yösi.
    Ankeat iltahetkes,
    rauhaa suoneet ne eivät:
    känsäkättesi teelmät,
    vuosikymmenten heelmät --
    kaiken riistäjät veivät.

    Hoipersit halk' okahiston
    turhaan tuskien yöstä.
    Palkaksi paljosta työstä
    sait vain armopiston.

    Toit osas elämän vaakaan,
    harmaahapsinen miesi.
    Ratkesi raihnas tiesi
    kohtalon nyrkkiin raakaan.



    TAKSVÄRKISTÄ KOTIIN


    On miehen hartiat lysyssä
    kuin oisi hän ollut
    käsirysyssä
    ja selkäänsä saanut.

    Ja hevonen perässä laahustaa
    kuin oisi sen työnä
    raahustaa
    koko kulmakuntaa.

    Taksvärkistä kumpikin palajaa.
    On myöhäinen ilta.
    Ne halajaa
    yöpuulleen päästä.

    Ja kumpikin vaiti nurisee:
    sais syödä ja maata.
    Maha kurisee
    ja raihnas on ruumis.

    Mut virstoja vielä matkaa on,
    ja työläs tietä
    nyt jatkaa on,
    kun voimat on menneet.



    MESTARITUOTTEITA


    Joka päivä ne nään, joka päivä ne nään,
    nään lesken ja neljä lasta,
    nään kalpean, kelmeän perheen tuon.
    Sepä katseltavaa on vasta.

    Tuo suuri taituri, Nälkä, on
    nuo taidetuotteet luonut
    ja syvintä, sisintä itseään
    tosi-innoin ilmituonut.

    Ah, yleisvaikutus ehjä tuo
    on vähillä keinoilla saatu.
    Ei koskaan konstikas, mutkainen
    ole suuren taiteen laatu.

    Ja väriä vaikka yhtä vain
    se lauluihinsa käyttää, --
    on aina se lempinyt harmaata --
    niin ihmeitä ihan se näyttää.

    Ei Michelangelo, Velazquez,
    ei Meunier, eikä kukaan
    lie sivellintä, ei talttaakaan
    niin käyttänyt suorasukaan.

    On äidin ja lasten piirteissä
    koko ihmiskunnan kurjuus,
    epätoivo ja tuska ja kärsimys:
    koko aikakauden nurjuus.

    Nälän leimaa kantava perhe tuo
    ihan silmissä kasvaa ja karttuu
    elon symbooliksi synkäksi,
    perikuvaksi kolkoksi varttuu.

    Repaleissaan kalvas äiti se tuo
    ja nälkäiset nuo nulkit
    ajan totuutta julmaa julistavat
    kuin lahjomattomat tulkit.



    OLKOSI KALPA


    "Oma vankihuoneensa ihminen on."
    Pian päästä siis sinä salpa,
    ovi aukaise, ah, ulos, onneton, käy.
    Olet kahle, olkosi kalpa!



    KYLÄN VANHUSVAINAJILLE


    Kesken kaatanut teit' ei tuonen sirppi,
    vaalenneen vei viljan vain mi vartos,
    laihon kellastuneen, täys' kypsän niitti
            hankien helmaan.

    Uurtaen puurtaen halk' elon hyökypäiden,
    otsa hiessä ja harteill' ankara taakka,
    taivalsitte te kaukomaalia kohti
            hankien helmaan.

    Riemun raihnaan koitte, mut murheen runsaan,
    kyynelein' ilon ostitte, ohdakkeinen,
    työläs, tuskainen oli kaita polku
    hankien helmaan.

    Koht' on ummessa taas ura uurtamanne,
    kautta korven kulkeva, koht' ei kukaan
    tunne tietä, mi johti teidät unhoon
            hankien helmaan.

    Julki kuuluta ei näät mainettanne
    hautakummulla patsaat, -- sammalmättään
    muistomerkiksi saatte matkastanne
            hankien helmaan.



    LUONNON ESTEITÄ


    Eläessään Erkki-vainaa katkeruutta vieroi.
    Pirtissänsä palellessaan kämmeniään hieroi,
    Virkki, että isäntä se kyllä puita antaa,
    jahka sataa lunta vain ja lahden kansi kantaa.

    Mutta vieri viikkoja ja vieri vielä kuita,
    vaelteli vuosiakin, mut ei tullut puita.
    Pihtipielten puhki pohti itäpohja sisään.
    Keuhkotauti tuima tarras köyhän perheen isään.

    Yski päivän, yski toisen, kolmantena kaatui.
    Takamaalla talon pinot mätäni ja maatui;
    hevoset ei kerinneet tai rekikeli puuttui.
    Erkin yskä itsepäinen jälkeläisiin juuttui.



    NIINKUIN TUONEN JOUTSEN


    Liukui niinkuin joutsen
    vanan velloin vesiin
    sinilaita venho
    kaislarannast' esiin.

    Niinkuin tuonen joutsen
    riens' se aavaa kohti.
    Valkee ruumisarkku
    venosesta hohti.

    Arkuss' ikiuntaan
    uinui tyttö nuori,
    varhain valmihina
    manan maille suori.

    Järvi peilityyni,
    sorja soutokeli,
    paitahihasillaan
    airoill' istui veli.

    Silmää hivelevä,
    kaunis, kaunis taulu,
    luonto ympärillä
    helkkyvä kuin laulu.

    Mietteissäni silmään
    matkuetta manan,
    tytön kuolemasta
    sain jo taannoin sanan:

    Perheen liikalapsi
    toisten tieltä kuoli;
    syntymästään saakka
    seuranansa huoli.

    Peri taaton taudin,
    koko suvun surun,
    osaans' ootti, isos,
    sai kuin lintu murun.

    Köyhyys kielsi hoivan,
    tauti riisti tarmon,
    kunnes kutsutulleen
    kuolo antoi armon.

    Liian tuttu juttu,
    joka päivän satu.
    Samanlainen aina
    osatonten latu. --

    Niinkuin tuonen joutsen
    halkoi vettä haaksi
    haihtuin etäisyyteen --
    vana jäi vain taaksi.



    HAUTAPUHE


    Sydäntalven sylin harmaan
    viime valkamakses sait sa,
    koirankurillasi varmaan
    kortteerin näin kylmän hait sa.

    Tuumit, että koska elon
    säät sä kolkoimmatkin koit jo,
    voitit pahimmankin pelon,
    näinkin loikoa nyt voit jo,

    ilman että karsaat kielet
    kadehtien soimaa syytää,
    saavat rauhan ilkimielet,
    karu lähtös herjan hyytää.

    Meille viime koiranjuonen
    myös sä teit, kun viiman purren
    saamme nyt sua tielle tuonen
    pakkasessa saattaa surren.

    Kaunaa emme kanna tästä,
    kevyt tulkoon päälles hanki
    päästyäsi pälkähästä,
    pässinpäitten valpas vanki.

    Uinuos vain siellä hyvin
    alla valkovaipan välkeen,
    olkoon nyt jo rauhas syvin
    levottoman juoksus jälkeen.

    Pahan palkan mailma antoi,
    parempaa et saada voinut:
    kiven kiven päälle kantoi,
    mut et liioin liehakoinnut.

    Kirventeli suola sanas,
    ilkkus niinkuin puukko pisti,
    olit pässinpäitten risti,
    kummakos jos mailma manas.

    Kärsinyt et elon iestä,
    rakas sulle oma rata,
    vaali tuo se koitti miestä,
    tielläs salpaa kohta sata.

    Viuhui pakon ruoska roima,
    säälitön sua mailma suki,
    kulki kintereilläs soima,
    jätti turva, petti tuki.

    Näit sä kuinka kahden puolen
    taltutettuin petti tarmo
    eessä raskaan elonhuolen.
    Sulle vieras aina armo.

    Pystynpään vain nostit pääsi,
    hymyn taakse tuskan suljit,
    tuomioitaan mailma sääsi,
    ohi kuurona sa kuljit.

    Mutta karttui kaunataakka,
    varkain myrtyi mieles valpas,
    työntyi poves pohjaan saakka
    kiukun kyy, mi kuntos halpas.

    Alkoi ahdistaa sun rintaas,
    iskuvalmis ilkkus kuoli,
    vaikka vielä näytit pintaas,
    kalvoi sisimpääsi huoli.

    Ennenkuin sa aavistitkaan,
    roikuit ristinpuussa, rukka,
    varmasti, joskohta vitkaan,
    Sunkin uhmio vei hukka.

    Mut ei meitä moite aja
    kumpus ääreen, kuolevalla
    kullakin jo tääll' on raja
    ennenkuin on mullan alla.

    Taltuit kun et muuta tainnut,
    huoahtaa vain surren saamme.
    Taivas tietäsi ei kainnut,
    kaitkohon nyt kalma. Aammen.



    LAUPEUDENSISAR


    Lasin takaa porraspuilta
    katsahtaa sain potilasta:
    huokui kuolo kulmaluilta,
    kevätkukkehilta vasta.

    Kuumeisina silmät hohti,
    sinikirkkaat äsken aivan,
    polte poskipäillä pohti,
    otsa huurtui hiestä vaivan.

    Nuori neito tuskan yössä
    hauraana kuin haavanlehti.
    Ratkes rakkaudentyössä,
    alkuun kun hän vasta ehti.

    Kutsumustaan kuullen riensi
    minne viittas raskas maali:
    vaikeroivain vaivat liensi,
    sairast' ihmiskuntaa vaali.

    Hirvittävän taudin tiellä
    liikkui niinkuin henki harras,
    askel askeleelta siellä
    vaani tuonen tumma parras.

    Nöyränä näin uhriks antoi
    nuoruutensa aarteet armaat.
    Kärsivien kuormaa kantoi,
    haihdutteli huolet harmaat.

    Riensi kilpaa kalman kanssa,
    saalistaan mi valvoi, vuotti.
    Uskallikko! Innoissansa
    liiaks' ihmisvoimaan luotti.

    Ihmett' elämältään pyysi.
    Todellisuus tiukka kosti,
    nuoren elinvoiman hyysi,
    päätään kolkko kuolo nosti.

    Niinkuin lintu siipirikko
    niinkuin vilun viemä kukka
    lepäs lyöty uskalikko,
    virui vuoteellaan nyt rukka.

    Mutta vaikka huolenhuntu
    samertuneet silmät saarsi,
    vaikka tuiman tuskan tunto
    kalpeit' ohimoita kaarsi;

    vaikka vaiheill' elon rajan
    väsähtänyt henki häilyi --
    yllä raihnaan tomumajan
    niinkuin sädekehä päilyi.

    Puhki silmäin kuumekuoren
    sielu kirkastunut hohti,
    hyve hehkui poven nuoren,
    kaikki uskaltaa mi tohti.

    Säihkyi säteet sankarkunnon,
    jot' ei taistotanner tarjoo,
    jot' ei kaihda moite tunnon,
    väkivallanteot varjoo.

                        1916



    MUMMON VUOTEEN ÄÄRESSÄ


    I.

    On mummo väsähtänyt. Vuotehella
    hän päivätyönsä jälkeen levähtää,
    ja unelmansa kiitää kaukaisella
    maall' aavistuksen, jot' ei silmä nää.

    Niin raskas, pitkä oli päivätyönsä,
    mi voimat vei, mut niukan heelmän toi;
    sai raataa raukka päivät, huolla yönsä
    ja olla onnellinen minkä voi.

    Mut vaiheet kohtalon hän tyynnä kesti:
    jos selkä köyrtyikin, niin mieli ei;
    hänt' eloninto auttoi ainaisesti;
    toi päivä lohdun minkä toinen vei.

    Ja kylvö työn jos toikin hälle kadon
    ja sai hän pettymyksen palkakseen,
    niin toinen versoi, varttui, kantoi sadon
    ja hääti huolen, kuivas kyyneleen.

    Se lemmen oli. Harmaantuissa hasten
    ja elonhämyn ehtiessä hän
    näät sylihinsä sulkea sai lasten
    ja lastenlasten lauman lempivän.

    Se hänet ympäröi kuin ilta ehti.
    Ja mummon täytti onni autuain,
    kun ties hän että kasvoi kaunis lehti,
    jos surkastuikin vanha varsi vain.


    II.

    Ei totta ole että mummo hourii,
    joskohta outoja nyt ongelmoita
    hän pohtii itsekseen ja virkkii noita,
    kun kuolon kylmä käsi häntä kourii.

    On tuhat mielikuvaa sielussansa
    ja moni entismuisto mieleen palaa
    ja moni haave nyt, mi hautui salaa,
    käy päivänvaloon esiin piilostansa.

    Hän nuorentuu ja uudellensa elää
    taas lapsuutensa aikaa armahinta,
    on silmä sees, on riemuraikas rinta,
    ja toivonkannel kaunokieli helää.

    Ja kohta helmass' on hän lemmenkevään,
    tuon ajan armaan: kaiken muun hän hylkää
    ja aatoksissaan jumaloi vain ylkää
    ja riutuu silmäpariin hymyilevään.

    Käy yhä eespäin mummon mieteretki:
    on morsian hän nyt, hääsoitot soivat
    Ja laulu kaikaa, vieraat karkeloivat,
    on hänen haaveittensa harras hetki.

    Ja nyt hän on jo puoliso ja vaimo.
    Ja pian muuttuu jälleen tuttu taulu:
    jo kehto keinahtaa, soi tuutulaulu
    ja pienokaista vaalii äiti aimo.

    On valoa, mut on myös varjoakin,
    niin ripeästi mennään myötämäki:
    pian paareilla hän kalleimpansa näki;
    ei auta: pohjaan kalkki katkerakin!

    On varjoa, mut valkeuspa voittaa.
    Hän tuskin huomaakaan kun kohtasillään
    ja uusi polvi astuu ympärillään
    jo uusi onnenaika armas koittaa. --

    Niin uskoon mummo unelmoi. On hoppu
    häll' uudellensa elää kaikki vielä,
    kun kuolon kulkuset jo soivat tiellä
    ja tuossa tuokioss' on kaikki loppu.



    KUOLINVUOTEELLA


    Ripitettiin Reeti rukka,
    valmisteltiin kuolon kehtoon,
    oli tullut heikon hukka,
    saavuttanut sairas ehtoon.

    Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi,
    puolisoon ja lapsijoukkoon,
    vielä valju katse kääntyi
    kehdon puoleen pirtin loukkoon.

    Katsoi, mietti mielin karvain
    onnetonta osaa mieron,
    harmajaa niinkuin vain harvain,
    pohti valtaa elon kieron.

    Kaikki nyt niin päivänselvää:
    houkan huolta, hukkatyötä,
    tuskin auvonpäivää kelvää,
    muuta ei kuin murhe myötä.

    Varrotessa vaiva varttui,
    murtui miehen mieli vankka,
    pettymysten kuorma karttui,
    huolenyö kun yltyi sankka.

    Astui alla pakon ikeen
    pyrki turhan tiensä päähän,
    kunnes turtui tuskanhikeen,
    eksyi epätoivon säähän.

    Eikä noussut jalka enää,
    vaiva jännervoimat halpas,
    voittanut ei taudin tenää,
    joka miehen matkan salpas.

    Tuonen tummaan majaan käyden
    riutunut nyt Reeti näki
    kurjuutensa mitan täyden:
    eessä köyhä kotiväki,

    lapsilauma repaleinen,
    valju vaimo, puute, huoli,
    peru taival ohdakkeinen,
    itse vaikka väistyi, kuoli.

    Aina sisimpäänsä saakka
    karmi häntä tieto haikee,
    että kantamansa taakka
    omaisille jäi, tuo vaikee;

    ettei kuolossakaan vielä
    ratkea tuo mieronpulma,
    vaan on vaimon, lasten tiellä
    sama elonuhka julma.

    Mietti mielin ramein, valvoi,
    epätoivo kyynä puri,
    oma soima sorti, kalvoi,
    elon synkeyttä suri.



    TORPAN TÄTI


    Lakki päästä! Torpan Karo
    viime untaan uinahtaa.
    Pilkoin muistamasta varo
    harmaahasta vainajaa.

    Miesmäinenhän oli kyllä
    Karoliina tosiaan:
    miestensaappaat, -- takki yllä,
    naista sarkahame vaan.

    Miesten toimissakin liikkui,
    kynti, että kivet soi,
    kuokka kämmenissään kiikkui,
    ojat oivat lapioi.

    Nuotanveto mielitöitään
    vielä varsin vanhoillaan,
    tuskin maltti maata öitään
    kutuaikaan ainakaan.

    Marraskuussa, kun jo jäässä
    kiilui tyynet poukamat,
    kiskoi nuottaa pakkassäässä,
    että tauot naukuivat.

    Aina asti eloniltaan
    puolin päällisin kuin mies.
    Mutta mitä pohjimmiltaan,
    sitä vieras tuskin ties.

    Mitä kätki ulkokuori,
    mitä piili povessaan,
    sen ties täysin yksin nuori
    omaistensa polvi vaan.

    Tiesi suuren lemmen saaja,
    suku armas, omainen,
    että naisen sydän laaja.
    sykki alla kuoren sen.

    Sydän harras, harvinainen,
    jolle vieras itsekkyys,
    suvulleen mi sykki vainen,
    suvun yksin olla pyys.

    Sille, niin, hän uhriks' antoi
    naisenpiirteet aikoinaan,
    kun hän miehen kuorman kantoi
    huoltain, puoltain orpojaan.

    Kun ei kättä aurankurkeen,
    kun ei kouraa kuokkahan,
    nälkävuotten varjon surkeen
    näit kuin seinän seisovan.

    Katos pitkin pyörtäneitä
    naisellisuus hento niin
    raataessaan miesten töitä
    aina voimiin viimeisiin.

    Palkkanansa ainoana
    vastalempi omaisten,
    hellä katse, kaunis sana,
    sopusointu yhteinen.

    Lemmen liehtoi lempi julki,
    kantoi kylvö kasvun tään:
    hellät kädet silmät sulki
    vaipuessa vanhan pään.

    Sai mit' ei saa rahallakaan
    moni manan matkamies:
    lemmen hoivan varman, vakaan.
    Kaunis vainaja sun ties.



    HASSU HANNU


    Ison-Peltolan metsässä vahdittiin,
    ken konnantöihin saikaan;
    kulovalkea siellä syttyi näät
    joka viikko samaan aikaan.

    Petäjikköä parasta polttanut
    pahantekijä ain' oli palan,
    kun sammutustöihin saavuttiin,
    kyläläiset kun saarsivat alan.

    Ei laatuun käynyt se kauempaa:
    Iso-Peltola raivosta itki,
    pui nyrkkiä, hihkui ja hyppeli
    ja haiveniansa kitki.

    Nimismiehen haukkui ja poliisin
    ja lautamiehet vielä.
    Se auttoi: mies joka talosta
    pian kykki vahdissa siellä.

    Meni päivä ja toinen ja kolmaskin,
    ei mitään nähty, ei kuultu;
    kanervikossa maattiin, sen kummempaa
    kun siit' ei tulevan luultu.

    Mut annahan olla, kun neljäs sai
    nyt vartiopäivä kuuma
    ja yltyi tuuli, niin toimeen taas
    tuli turmantuojalle tuuma.

    Yhtäkkiä keskeltä korpea
    savupatsas synkeä nousi,
    pian toinen ja kohta kolmaskin
    sinitaivasta kohti sousi.

    Oli metsä ilmiliekissä,
    tuli levisi niinkuin laava;
    oli päivä polttanut kanervat,
    kuin ruutia vain oli naava.

    Joka suunnalta riensivät vartijat
    pian myös tuhopaikkaa kohti.
    Kehä räiskyvä, korven korkuinen
    tulijoiden silmihin hohti.

    Ja keskellä kehää seisoi mies,
    jota liekit jo nuolivat melkein, --
    polo Hassu Hannu; hän kauan jo
    oli kulkenut oudoin elkein.

    Oli kulkenut hullun kirjoissa,
    ja ehkei aivan suotta,
    siit' asti kun Peltolasta hän
    oli lähtenyt kesken vuotta.

    Oli käsky kytkeä kiinni mies,
    mut ken meni surman suuhun?
    Tuli-ympyrä hehkuvan hohtava
    yhä laajeni puusta puuhun.

    Iso-Peltola turhaan nyrkkiä pui.
    -- Mene itse, virkahti joukko.
    -- Niin, niin, tule ruoskines renkisi luo!
    myös lausahti kehästä houkko.

    -- Tule ruoskines hullun renkisi luo,
    tule luokseni, ellet sä pelkää,
    on tuttu sun raippasi; muistatko,
    miten mäikyi se renkisi selkään?

    Tuon päivän Peltola muistatko,
    jona järjen päästäni puit sa,
    jona heilutit kiskuri-valtikkaas
    ja kiskurilakias luit sa?

    On mulle se niinkuin eilinen,
    on niinkuin eilen vasta
    ma oisin kostoa vannoen
    pois lähtenyt Peltolasta. --

    Iso-Peltola suuttuu suunniltaan,
    hän ei näe selvää surmaa,
    tulimuuria ei näe murhaavaa,
    vaan ryntää kohti turmaa.

    Ja ryskyen sortuvat suuret puut,
    tuli räiskyy ja riehuu ja hohtaa.
    Ei kenkään nää mitä tapahtuu,
    kun toisensa kostajat kohtaa.



    TALVITARINA


    Talo Kontsaan kummulla nousi
    kuin kerskaten vaurauttaan,
    ja mahtavampaansa Kontsas
    ei tuntenut seudullaan.

    Oli lippaat kultia täynnä
    ja vainiot viljoja loi,
    täpötäynn' oli aitat uhkeet,
    salo riistaa ja laidunta soi.

    Ja muut' ei Kontsaalla huolta
    kuin tyttären naittaminen,
    isän mahtavan moisen miehen
    oli määrä saada sen.

    Talo Pentin häämötti kaukaa
    selän toiselta puolelta. Mies
    oli raihnas ja vanha, mut maine
    hänet upporikkaaksi ties.

    Häll' arpa lankesi Kontsaan:
    hän tyttären naikohon,
    kun naimaikään immyt
    vain ensin ehtinyt on.

    Ei taaton aikeista tiennyt
    ilonhuoleton impyinen,
    heloposkinen hento Helka
    koru Keijuva keväimen.

    Omat häll' oli lapsenhaaveet,
    hän kuunteli vain sydäntään,
    kun kukkakumpuja kulki
    tai mättäälle painoi pään.

    Oli kisakumppaninaan
    nuor' Unto rinnallaan,
    soma, sorja nuorukainen,
    hän vaikk' oli arvoltaan

    vain renkipoika, min seuraan
    oli uskottu immyt tuo.
    Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet
    ja esteet tieltään luo!

    Ikä yhteen johti heidät,
    oli nuoria kumpikin,
    he katsoivat toistensa silmiin
    ja toistensa sieluihin.

    Ja outoja maailmoita
    he löysivät toisistaan,
    koki kumpikin riemun rikkaan
    ja onnen autuaan.

    Ja ystävyydestä lemmen
    sulokukkanen puhkesi näin
    ja versoi ja varttui, kunnes
    syys synkkä sen runteli jäin.

    Kun käräjämatkalta kerran
    palas Kontsas, hän vimmastuin
    näki toistensa rinnoilla nuoret.
    Kiros silloin hän kimmastuin.

    Ei halpa palkkarenki
    hänen eessään armoa saa,
    hänet hääti hän pois, ja immen
    hän salpasi telkien taa.

    ja viimeiseksi viestin
    hän joudutti Pentin luo:
    jo huomenna, jos on nopsa,
    hän kihlamaljansa juo.

    Ne juotiin, ja syksymyöhään
    häät määräsi Kontsas. Kuin
    unikulkija vain oli Helka
    nyt tahdoin taltutetuin.

    Ja syksyllä, kun jo riittyi
    sinivellovat selkäveet,
    talo Kontsaan riemusta raikui,
    soi loitos hääsäveleet.

    Mut karkeloidessansa,
    läpi huuraisen ikkunan
    näki nuori Pentin rouva
    tutut piirteet pilkottavan.

    Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi,
    ne vaatien vaativat luo.
    Hänen korvissaan humu kuoli
    ja vaikeni sävelten vuo.

    Häähuoneesta hiipi hän hiljaa
    ja kiitäin kiiruhti pois
    nyt Unnon uottavan luokse
    kuin taiottu ollut hän ois.

    He riensivät järven jäälle
    kuun kultaista juovaa päin.
    He aikoiko välttää vaaran
    vai kuoloonko syöksyä näin?

    Sitä ei taru kerro. Se jatkaa;
    pian jäljillä karkurein
    oli Kontsas kostoa vannoin.
    Hän ratsasti suorin tein

    läpi viidakon, rantaan vievän,
    ja kannusti ratsuaan
    suin päin alas riitejäälle,
    yön yhden vanhalle vaan.

    Ja hääväki, rantaan käyvä,
    näki nyt näyn kauhuisan:
    kuun juovaan upposi nuoret
    kera kostavan Kontsahan.

    Hilehautaan he kolmisin vaipui,
    sees vilkkui tähtiyö
    ja kummun kirkahan umpeen
    loi hyytyvä talviyö.

    Mut vieläkin -- virkkivät vanhat
    näät kuudanöinä kuin
    mies railosta nousee ja nainen
    kera käy päin hunnutetuin.

    He toistensa rinnalla rientää
    kuin kintereillään ois
    yhä vaaniva vainohenki,
    joka vieläkin turmaa tois.

    Ja jää kun jäykkä paukkaa
    ja vonkuu ja vaikeroi,
    niin virkkivät vanhat: jälleen
    isän ankaran soima soi!



    JAANAN JANNE


    Jaanan Jannen suvun laatu
    suur' ei ollut: huorinsaatu
    niinkuin itse emo ennen.

    Äiti joka loukon luuta,
    säästämättä suikki suuta,
    suikki suuta, tarjos muuta.

    Isästä ei tiennyt kukaan,
    herra toisen huhun mukaan,
    toisen mukaan rantajätkä.

    Jannen muodossa ei vikaa;
    ellei oisi ollut likaa,
    kehdannut ois kerskatakin.

    Mieli myöskin potra vallan
    täplärikkaan pinnan alla
    mutta varsin vaalinnatta.

    Urhontoimiin varhain huuma:
    linna likakaivo, ruuma,
    rottajahti jaloin leikki.

    Nuuski joka nurkan, urkki,
    nuohos, katsoi, kulki, kurkki,
    takapihaan pian kyltyi.

    Houkutteli laaja latu,
    ihmisvilinäinen katu,
    katu sekä katuoja.

    Aukes uusi mailma siellä.
    Täysin keuhkoin sai hän niellä
    kiihoittavaa ulkoilmaa.

    Säveleinä korvaan soiden
    kaikui iskut kavioiden,
    naisten nauru, miesten melske.

    Ärsyttivät silmää sankat
    ihmisparvet, vaunut vankat,
    elonrikkaus ja -riemu.

    Houkutukset hurjat liehtoi,
    katu kaikkivoipa kiehtoi,
    ajoi ahnas onnenjano.

    Tunsi kohta joka loukon,
    valion sai saattojoukon,
    oppi yksikaksi kaiken.

    Tiesi ajan, paikan suhteet,
    käytti hyväksensä puhteet,
    sieltä, mistä sai, hän sieppas.

    Mutta sattui joskus niinkin,
    että joutui satimiinkin,
    paukun sai ja potkun päälle.

    Mut ei koskaan kauan surrut,
    viel' ei murhe mieltä purrut
    eikä raisu luonto laannut.

    Koulu vasta järkähytti
    rinnan rauhan, tuskan sytti
    ensi kerran elämässään.

    Paljon painoi järjenvaljaat,
    tuskin muuta jäi kuin paljaat
    rikkaruohot sielun sarkaan.

    Yhden oppi siellä toki
    minkä sitten täysin koki,
    kun jo kulki kuolaimissa:

    pakon. Sen vain maailma myönsi,
    se se taipaleelle työnsi,
    se se vihdoin tunnon turti.

    Nuorukaiseks nulkki varttui,
    kadullakin ikää karttui,
    liian ahdast' alkoi olla.

    Mankui maha tavan takaa.
    Syntyi tuosta tuuma vakaa,
    varsin vakaa: käydä työhön!

    Luuli, että mistä piittaa,
    minne taipumukset viittaa,
    sinne voi hän mennä mielin.

    Mutta kalkin karvaan niellä
    pohjaan sai hän murhemiellä:
    astui elonpakko esiin.

    Loppui oma valta, vaali,
    sokkona hän hyöri, haali,
    sai min toinen salli hälle.

    Typistettiin tahto taiten
    aina askeleita kaiten.
    Mutta sappi sankka säilyi.

    Niinkuin jousi myöten antoi,
    mutta pinnan alla kantoi
    katupojan kaunan karvaan.

    Koitti, kärsi, kesti, uotti,
    kauan kantoi kuormaa, luotti
    elämänsä pääsinpäivään.

    Mutta epätoivo ehti.
    Silloin loppui maltti rehti,
    rajan rasti lyöty luonto.

    Kiukku kiehui, kosto huumas,
    tihutöihin käydä tuumas,
    velanmaksuun velkojatta.

    Mutta oli mennyt mies jo,
    selvän tehnyt tuskan ies jo,
    mieli, mietti, mutta empi.

    Lauennut ei enää loukku,
    raukes kokoon konnankoukku,
    lyyhistyi myös itse mieskin.

    Kyltyi kohtaloonsa karuun,
    pisti tylsän päänsä naruun,
    antoi paltun maailmalle.

    Mitäs tässä suotta, mietti,
    hunninkoon kun reitti vietti,
    ajatella, aprikoida.

    Oli kyllin aprikoinut.
    Yhtä vain ei silti voinut:
    elon tyhmyyt' ymmärtää hän.

    Riisti toinen toista, petti,
    ovelampi tyhmän ketti,
    käytiin kiinni kynsin hampain.

    Eteenpäin ei askel kanna,
    kangastaa vain mainen manna
    päivämatkan päässä aina.

    Sortuu siinä sorjempikin.
    Miettimättä kohta likin
    murskaa kallon kantapäillään.



III



    KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA


    Niin hartaana nuokkuu luomakunta,
    on hämärän herttainen hetki,
    vain hiljaa huojuu pensas ja puu,
    on vaiennut äänet jo viimeisetki,
    ja metsänrannasta kohoo kuu.

    Käy kulkuni korven kautta, ja mulla
    kuun-kultainen on reitti,
    minä astelen vaiti ja varoen
    kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti,
    salon halki harmajan, hiljaisen.

    Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää,
    on seutu kuin pyhää viitaa,
    ei tunne nyt poveni tuskia maan,
    ei murhetta, ristiriitaa,
    on rintani riemua tulvillaan.

    Yhä tahdotonna ma eespäin astun
    salapolkua niinkuin yöllinen aave,
    moni syttyy syömessä aatos uus,
    moni herää herkkä haave,
    pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.

    Minut lumosi yö. En tiedä ma enää
    mikä jalkani johdatti saloon,
    elo entinen on kuin loihdittu pois,
    olen joutunut uuteen valoon.
    On niinkuin korpi mun kotini ois.

    On niinkuin korvessa kasvanut oisin,
    sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa,
    ja katsellut kaukaista maailmaa,
    sekasortoa sen, sen kiistaa
    kuin vieras väistäen, loitompaa.

    On niinkuin lainkaan kilpasilla
    en olisi ollut sen sokkeloissa,
    en erehtynyt, en eksynyt, en,
    en harhaillut korvesta poissa,
    vaan aina astunut lapsena sen.

    Vain korvessa ollut ja korpea käynyt
    ja korven kaikuja kuullut,
    ja korven impeä lempinyt vain
    ja kauniimmaksi luullut,
    ja hälle laulanut laulujain. --

    Näin unelmoin minä yksin yössä
    kuin korvenpoika sorja,
    vaikk' outona astun ma polkuja sen,
    olen ahnaan maailman orja
    ja kannan painoa kahlehien.



    SONETTEJA


    I.

    On niinkuin oisi eessä ristirauta
    ja telki tiukka, sydän sairas on,
    ei ovelinkaan itsepetos auta,
    jo määrä täys' on kolkon kohtalon.

    Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta,
    on elontoive turha, tolkuton.
    Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta
    ja piste piirrä jälkeen hunningon.

    Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen:
    lie elonvaivaan jokin järkisyy,
    joskohta viisas punoi nuoran orteen,

    kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy.
    Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka.
    On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!


    II.

    Joko hukka mun peri? --
    tuot' äänettömyydeltä urkin ma vain,
    kun tulvahti tuska, tuli murhe kuin meri,
    tukipaikkaa ja turvaa ma turhaan hain;

    sydän vavahti, seisahti veri,
    perus järkähti, pois olin pohjaltain,
    hajos minuus, ma olin kuin outo ja eri,
    ja jos hairasin taa, typötyhjän ma sain.

    Ei hetkeni lyönyt,
    olin ehtinyt vain toden äärehen tiukkaan,
    oli vastassa korpi, mua vartosi työ nyt

    ja arki, oli pakko mun tyytyä niukkaan
    ja unteni purppurat ryysyihin vaihtaa
    ja menneeltä katseeni kaihtaa.


    III.

    Oli taistelutanner aava,
    ylt'ympäri nuolet viuhuen soi,
    veri ryöppysi niinkuin laava,
    kun saalista viikatemies lapioi.

    Oli kuolleet käsky ja kaava,
    kukin iski min taisi ja tohti ja voi,
    rivi riviltä, rinnassa haava,
    väki kaatui ja vaikeroi.

    Kera muiden ma ryntäsin, koitin
    esimerkkiä seurata sankarin parhaan,
    sodankannelta kuurona soitin,

    mut sorruin ja tuska mun syöntäni raastoi.
    Ohi astuva ilkkuen haastoi:
    hyvä mies, mut tähtäsi harhaan!



    TUSKAN TUOKIOINA


    I.

    Taas saapui sairas hetki,
    käy kuolonkolkko retki
    nyt kautta tuskan tälleen
    taas korpeen jälleen.

    Päin erämaata kääntyin
    mies mieron rientää nääntyin
    taas taakseen katsomatta
    ja seuraajatta.

    Ei kulje kanssaan kukaan,
    vain elonkammon mukaan
    sai yöhön yksinäisen
    hän viiltäväisen.

    Se seuraa kintereillään
    hänt' epätoivon teillään,
    ei ohi käy, ei jätä,
    ei kaiko hätä.


    II.

    Pois heitä sydänrukka liiat haaveet,
    ne pilkoin pettävät, ne vievät harhaan.
    On todellisuus tiukka: huolen aaveet
    pian rauta-anturoin käy untes tarhaan.

    Ei unelmista elon arkivaivaan,
    vie liian vinhaan sadansylensaappaat,
    ja pilvilinnaa toden toukka kaivaa,
    se maahan romahtaa kun käsin kaappaat.


    III.

    Kai luulet, tuskan ilkkunaama peikko,
    ma että raippaas ratkean ja murrun.
    Se harhaluulo on: ma olen heikko,
    mut sortamalla sorru en, ma turrun.

    Ma puolta käännän vain kun siimas sinkuu,
    kuin parkki nahkaan on sun iskus selkään,
    ma tunnen kyllä kun sun vitsas vinkuu,
    mut vaikerrusta kuule et, en pelkää.

    Ma että sain sun saatokseni, riittää.
    On toista tunnustaa vaan toista sietää.
    En aio nöyrtyä, en aio kiittää,
    vaan minkä kestää mies, ma tahdon tietää.



    VALMIINA


    Syksyaamu selvä, kuulas,
    heräjää jo usvan takaa,
    vait on öinen viima suulas,
    tyynnä myrskyn mahti makaa.

    Soissa huuran huntu häilyy,
    välkkää maa ja puu ja lehti,
    koi, mi pilven alla päilyy,
    huomenruskon eellä ehti.

    On kuin päänsä taivuttaisi
    kohtalolleen luomakunta,
    että talvi vaivuttaisi
    uinumaan sen unhon unta.

    Katson kauas taivonrantaa
    yli avovetten aavain,
    auvon aatos mieltä kantaa,
    kaikkoo tuska tunnon haavain.

    Mielin rinnoin rauhallisin
    elontalven taakan sietää,
    tulkoon vaikka yö jo pisin,
    sainhan päivän riemun tietää.



    KOLJONSELKÄ


    Kuin talven rinnassa haava
    yhä auki ammottaa
    tuo Koljonselkä aava.
    Kun katsot, niin kammottaa.

    Lumivaippaan kietoi tiukkaan
    jo talvi sen rantamaat,
    purot puutuivat jäähän piukkaan,
    suot riittyi ja huurtui haat.

    Maall' aisakellot helkkää
    ja rientää suksimies,
    jo aikoja talvea pelkkää
    muu luomakunta ties.

    Mut Koljonselkä aava
    yhä auki ammottaa
    kuin talven rinnassa haava.
    Kun katsot, niin kammottaa.

    Hile hautautuu sen nieluun,
    lumen ahmaavat aallot sen,
    kuin kätketty syvyyden sieluun
    ois helvetti hehkuinen.



    TALVIYÖSSÄ


    Kyll' on pimeyttä!
    Maailma kuin syttä,
    lunta näkymätön pilvi syytää,
    hiuteet naamaan sinkuu,
    viima vonkuu, vinkuu,
    syöntä kouristaa ja suonta hyytää.

    Jälkes tuisku tukki.
    Pimeys kuin lukki
    joka pensaasta ja puusta kurkkii.
    Tuskin eespäin voit sa,
    harhaan haparoit sa,
    jalkas uupuneena tietä urkkii.

    Silmäs yöhön uraa
    niinkuin kaira puraa.
    Umpikuljuss' olet kahdenvaiheen.
    Epätieto lamaa.
    Kaikkialla samaa,
    koko mailma on kuin käynyt kaiheen.

    On kuin elos ankeen
    hautaisit jo hankeen
    viiman veisatessa viime virttä.
    Tyhjää käsi kajoo,
    untes silta hajoo,
    toukka kaluaa sen viime hirttä.



    KEVÄTMYRSKY


    Horrosunta.
    Jähmettynyt luomakunta.
    Kinos kasvoi kyläin yli,
    ammollaan on talven syli.

    Katsot länteen, katsot itään,
    mutta et nää muuta mitään:
    silmänkantamaton hanki, hanki;
    ihmissielukin kuin vanki, vanki;
    niinkuin myrkky syöpyy kauhu sisimpääsi
    Loppu lohdutonko?
    Viime tuomionko
    luonnonlaki lahjomaton sääsi?

    Mutta niinkuin vastaukseks etäisyys nyt huoahtaa,
    tummuu loitto taivaanranta, on kuin vavahtaisi maa;
    äänekkäämmin, äänekkäämmin ähkii nyt jo kaukaisuus,
    kunnes äkin ääntä täys' on ympärilläs avaruus.

    Kevätmyrsky, kevätmyrsky, herranilma ilmeinen!
    Kaikkialla vinkuu, vonkuu, pauhaavat jo puuskat sen,
    niinkuin jättiraiti liehuu lumiaava aukea,
    ääneen vaikeroi jo viita, huokaa korpi raukea.

    Luonnonvoimain temmellystä tutkit vaiti tuijottain,
    kauhus katoo, pelkos poistuu, rintas täyttää riemu vain.
    Kevätmyrsky, kevätmyrsky! Tuhotöitä teet ken ties.
    Vähät siitä, kunhan taittuu talven jäykkä, jäinen ies.

    Vähät siitä, siellä täällä vaikka kaatuu laho puu.
    Katso! Kohti korkeutta vesat vehreet kurkoittuu.
    Muusta viis, kun harmaja vain haihtuu liikkumattomuus.
    Kun vain henki heräjää ja alkaa aikakausi uus!



    KEVÄTSÄDE


    Kuin vallaton poika se leikkii,
    yli pöykkyjen kiipee ja hangilla keikkii,
    kuperkeikkoja heittää ja huitoo ja huiskii
    ja nietoksen niskassa muiskii.

    Ja raisuna räystäillä hyppii:
    lunt' ahmivi nyt, jääpuikkoja nyppii
    ja kaivaa kattosammaleet esiin
    ja kurkkii pääskysten pesiin.

    Mut kyllästyin jo ikkunan puhki
    yks'kaks pian pirtin puolelle huhki,
    käy nurkasta nurkkaan, nyt orsilla kiikkuu,
    taas lattiapalkeilla liikkuu.

    Vaan ahdasta sillä on siellä.
    Pois käy, kuin karkuri kohta on tiellä,
    yli peltojen puikkii ja piilevi lehtoon,
    näkörannass' on ruskossa ehtoon.

    Ja ihminen ilmiön eessä
    hymysuisena seisoo, mut silmät on veessä,
    ja ääneti anoo: Oi, säde sees sä,
    elo elvytä! Taikojas tee sä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alhaisolauluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.